1
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 15.01.21 - klo:01:41 »Osa 11 Ojasta allikkoon
Loppuyö sujui rauhallisesti, joskin kunnon levosta ei voinut puhua, kun alusta oli ollut niin epämukava. Lisäksi he heräsivät siihen, että Carlin leiristä kuului meteliä. Ilmeisesti he olivat huomanneet yövartijansa kadonneen, eivätkä löytäneet häntä enää mistään.
Danny kurkisteli ristikkoikkunasta leirin suuntaan ja toivoi, ettei vankeja kohdeltaisi kovin huonosti. He kun eivät olleet syyllisiä vartioon jätetyn miehen katoamiseen. Yhtä hyvin jompikumpi heistä olisi voinut joutua tuon hirvittävän matelijan ruokalistalle.
”Ilmeisesti joku joutui sittenkin saaliiksi”, Danny sanoi hiljaa ja vilkaisi tovereitaan.
”Metelistä päätellen he olettavat jotakin muuta. Eivät taida uskoa jättiläiskäärmeisiin”, Cale sanoi tympeästi.
”Niin”, Danny sanoi ja kääntyi katsomaan ikkunasta tapahtumia, ”mitä luulet, pitäisiköhän pian puuttua tuohon touhuun?”, hän kysyi, kun äänet Carlin leirissä kohosivat ja kuulostivat vihaisemmilta.
”Ei meillä ole aseita. Jos nyt astelemme tuonne, he ampuvat meidät heti”, Cale muistutti, ”ilman tuota vaaraa olisin samaa mieltä kanssasi, olen hyvin huolissani Alejandrosta. Toivon silti että hän pärjää”, hän lisäsi ja rypisti kulmiaan kuullessaan raskasta kiroilua Carlin leirin suunnalta.
”Ymmärrän”, Danny sanoi ja lihas hänen kädessään nyki. Hänen teki erittäin paljon mieli juosta tuonne lopettamaan miehen räyhääminen. Mutta tajusi itsekin, että olisi vain kävelevä maalitaulu aseistetulle roistolle.
”Danny, meidän on tehtävä jonkinlainen suunnitelma, en suinkaan ajatellut odottaa, että tuo jättiläiskäärme hoitaa asian puolestamme”, Cale huomautti, ”en pidä siitä mihin asiat voivat mennä jos se kirottu käärme päättää palata pian takaisin ja kohtaa nuo kaksi aseen kanssa heiluvaa ääliötä”, hän lisäsi.
”Tiedän, mutta en oikein tiedä, mitä voisimme tehdä. En itsekään halua joutua sen enempää käärmeen päivälliseksi, kuin Carlin maalitauluksi”, Danny vastasi.
”Aivan. Eikä Warren ole liikkumiskunnossa, hänen on jäätävä tänne suojaan”, Cale sanoi toteavaan sävyyn. Hän mietti kiivaasti sopivaa suunnitelmaa, sillä hän ei halunnut vaarantaa ketään, sen enempää liipaisinherkän roiston taholta, kuin jättiläismäisen käärmeen.
”Minä voin auttaa”, Bushika sanoi, sillä halusi saada isänsä pois täältä.
”Ei, sinä et mene tuonne”, Westridge sanoi tiukasti, sillä ei halunnut laittaa tytärtään vaaralle alttiiksi.
”Mutta”, Bushika aloitti.
”Ei”, Westridge keskeytti hänet ja katsoi tiukasti tytön silmiin.
Bushikan kasvoille nousi itsepäinen ilme, joka kieli, ettei hän suostuisi, ”isä, minä tunnen alueen hyvin ja voin olla avuksi”, tyttö sanoi itsepäisesti.
”Sanoin, ei”, Westridge toisti, ”en halua menettää sinua, en edes uskalla ajatella, mitä nuo kaksi tekevät sinulle, jos saavat käsiinsä. Ei, sinä et mene”, hän jatkoi.
Bushika ei vastannut, mutta katsoi hyvin paljonpuhuvasti isäänsä, sillä ei aikonut totella. Ei tällä kertaa.
Danny oli seurannut keskustelua tarkoin ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielissään. Todella isänsä tytär, hän naurahti ajatuksissaan.
”Warren, olen paljolti samaa mieltä sinun kanssasi, mutta hän näyttää siltä, että ei aio kuunnella sinun tai kenenkään käskyjä”, Danny aloitti, ”kuule, tehdään niin, että hän saa olla mukana, mutta mahdollisimman taka-alalla ja minä pidän hänestä huolen. Käykö se?”, hän kysyi.
”Hyvä on”, Westridge myöntyi vastahakoisesti, ”kaksi yhtä vastaan, se ei ole reilua”, hän murahti kärttyisästi.
”Minä katson, ettei hän joudu vaaraan”, Danny lupasi, ”olen sen velkaa sinulle”, hän sanoi.
Westridge myöntyi, mutta oli vaiti ja katsoi hivenen hämmentyneenä Dannyä, joka hymyili vinosti.
”Hei, ilman sinua, minä ja Terri olisimme päätyneet silloin jättiläiskäärmeen kitaan”, Danny vastasi äänettömään kysymykseen, ”pääsit yllättämään, sillä en olisi ikinä uskonut että sinä kaikista ihmisistä olisit tehnyt moista, varsinkin sen kaiken sen valittamisen jälkeen, mutta ilmeisesti tiukka paikka kertoo, mitä me todella olemme ja sinä olet hemmetinmoinen sankari”, hän sanoi naurahtaen.
”Eihän se ollut mitään”, Westridge vähätteli. Hän ei oikeastaan pitänyt itseään sankarina ja muisti toki millainen maanvaiva hän oli toisinaan ollut.
”Älä vähättele itseäsi” Danny tokaisi, ”hemmetinmoinen temppu, vai mitä Terri”, hän lisäsi ja vilkaisi Terriä.
”Tosiaan”, Terri liittyi keskusteluun, ”mutta se suunnitelma, mitä me teemme?”, hän kysyi.
Kukaan ei ehtinyt vastata, kun ulkoa alkoi kuulua askelia. Joku asteli hyvin lähellä ristikkoikkunaa ja vesiallasta. Terri, Cale, Danny, Westridge ja Bushika pysyttelivät vaiti, Dannyn vilkaistessa varovaisesti ristikkoikkunasta. Hän näki miten Sanders käveli edestakaisin, kuin jotain etsien.
”Jones!”, Sanders huusi, saaden piilossaolijat hätkähtämään äkillistä kovaa ääntä. Mies ei saanut vastausta huutoonsa. Vain tuon oudon painostavan hiljaisuuden.
Salahuoneessa olijat kuulostelivat ääneti Sandersin liikkeitä. Tämä pyöri vielä hetken vesialtaan lähistöllä, kunnes suuntasi toisaalle etsimään kadonnutta toveriaan.
Kun Sanders oli mennyt, he huokaisivat helpotuksesta. Ainakin toistaiseksi he olivat turvassa, joskin Cale tiesi, etteivät he voisi jäädä piilonsa pitkäksi aikaa. Ruoka ei riittäisi ja Westridge tarvitsi yhä sairaalahoitoa. Mahdollinen tulehdus saattaisi viedä mieheltä hengen, jos tämä ei saisi ajoissa oikeanlaista hoitoa.
Toisaalla, Sanders tutki temppelin ympäristön, kunnes lopulta löysi suuaukon siihen samaan käytävään, minne Westridge oli edellisenä päivänä juossut, paetessaan jättiläismäistä rumaa käärmettä.
Sanders napsautti taskulamppunsa katkaisijaa ja pian kirkas valokeila lakaisi kivistä, hivenen kosteahkoa lattiaa ja seiniä. Onneksi hänellä oli taskulamppunsa, sillä hän oli hyvin lähellä pudota siihen samaan kuiluun, jonne Westridge oli aikaisemmin pudonnut.
Sanders oli tyytyväinen, ettei hän joutunut tuohon ansaan ja aikoi jatkaa matkaansa, kun jokin kuilun reunalla kiinnitti hänen huomionsa. Hän kumartui katsomaan sitä ja huomasi, että se oli suklaapatukan käärepaperi. Joku etsityistä oli kai syönyt jotain pikaisesti, eikä ollut huomannut ottaa roskia mukaansa, hän päätteli. Hieman kauempana oli se pieni ensiapupakkaus, joka oli kaiketi kiireessä unohtunut.
Sanders valaisi rasiaa ja sen ympäristöä, huomaten suuaukon toiseen käytävään. Hän eteni varovaisesti, tutkien seinämiä ja lattiaa taskulampun valossa, varmistaakseen, ettei vastassa olisi uusia kuiluja tai muita ansoja. Mutta niitä ei ollut ja hän pääsi etenemään ongelmitta. Lopulta hän huomasi lepattavaa valoa käytävän toisessa päässä.
Hänellä oli aavistus siitä kenet, hän sieltä löytäisi ja se sai hänet jatkamaan matkaansa innokkaasti, kunnes hän viimein saapui salahuoneeseen.
”Kas, kas”, Sanders sanoi tyytyväisenä ja osoitti huoneessa olijoita taskulampulla, ”ei mitään äkkiliikeitä, ettei minun tarvitse ampua”, hän jatkoi varoittavaan sävyyn, samalla kun hänen kätensä hamusi pistoolin kädensijaa.
Huoneessaolijat katsoivat miestä happamasti, eivätkä sanoneet mitään. Mitä he voisivat. Heillä ei ollut aseita ja tuo mies ei takuulla epäröisi ampua, jos katsoisi sen tarpeelliseksi.
”Ihan ensin saatte kertoa, minne te olette vieneet Jonesin ja Adamsin”, Sanders sanoi tiukasti.
”Me emme ole vieneet heitä mihinkään”, Westridge totesi kuivasti, vaikka tiesikin ettei se ehkä ollut kovin hyvä idea. Mutta yhtä kaikki, se oli silti totuus.
Sanders asteli Westridgen luo, käsi liikahti nopeasti ja kuului inhottava muksahdus. Westridge älähti tuskasta ja hieroi poskeaan, jossa nyt tykytti inhottavasti.
”Kysyn uudelleen, missä ovat Adams ja Jones? Mitä te olette tehneet heille? Eikä mitään temppuja tai muuten”, Sanders sanoi, mulkoillen jokaista rumasti.
”Hän puhui totta, me emme ole vieneet heitä mihinään, emmekä ole myöskään tehneet heille mitään. He ovat kuolleet”, sanoi Cale, joka nousi seisomaan.
”Kuolleet?” Sanders sanoi epäuskoisena, ”miten niin kuolleet? Kuka teistä tappoi heidät?”
”Ei kukaan meistä”, Westridge vastasi hiljaa, ”tosin et taitaisi uskoa, vaikka me kertoisimmekin kuka tai oikeammin mikä oli syyllinen”, hän lisäsi ja katseli Sandersia valmiina väistämään, jos tämä yrittäisi taas lyödä.
”Mitä sinä höpötät”, Sanders kysyi ärtyneenä, sormien puristuessa tiukasti taskulampun kädensijan ympärille, valmiina iskuun.
Samalla hetkellä Bushika syöksyi isänsä luokse, kuin suojaksi ja sanoi, ”isä puhuu totta, me emme ole tehneet mitään sinun tovereillesi. He joutuivat saaliiksi”, hän lisäsi.
”Saaliiksi? Mitä hölynpölyä tämä on?”, Sanders kysyi.
”Jättiläis anakonda”, Cale vastasi.
”Jättiläis anakonda. Pyh, ei sellaisia ole olemassakaan”, Sanders tuhahti.
Kukaan ei vastannut. He ymmärsivät kyllä, ettei mies uskoisi, ennen kuin näkisi itse, eikä varmasti auttaisi vaikka he yrittäisivät vängätä vastaan.
”Oli miten oli, te tulette nyt kiltisti mukaani, eikä sitten mitään temppuja”, Sanders komensi.
”Me tarvitsimme paarit tai jotain vastaavaa, sillä Warren ei juuri nyt pysty kävelemään. Hän mursi jalkansa eilen”, Cale huomautti, sillä ei ollut valmis jättämään Westridgeä tänne yksin.
Sanders kiroili raskaasti. Häntä halutti jättää mies tänne yksin, mutta hän tiesi, etteivät muut sen jälkeen olisi erityisen yhteistyökykyisiä.
”Kantakaa hänet. Me menemme vain leirille, eikä sinne ole pitkä matka tästä, tuossahan se on ulkopuolella”, hän sanoi lopulta tylysti, ”eikä sitten mitään temppuja”.
Cale katsoi Sandersia, mutta tajusi kuitenkin ettei tämä kuuntelisi heidän selittelyitä, ”Danny, auttaisitko minua”, hän pyysi.
Danny nyökkäsi ja he astelivat Westridgen luokse, ”sori, kamu”, Danny sanoi pahoitellen, sillä hän tiesi, että siirtoperaatio olisi todella kivulias.
Westridge tyytyi vain nyökkäämään ja valmistautui tulevaan, vaikka tiesi, että siitä tuskin olisi mitään hyötyä. Hän tosin oli aikonut sanoa, että jättäisivät hänet sinne missä hän oli, mutta hän arveli, etteivät he suostuisi siihen.
Danny ja Cale ottivat kiinni Westridgestä, laskivat kolmeen ja nostivat tämän ylös. Mies ulvaisi tuskasta, mutta yritti silti kestää, sihisten muutamia kirouksia hampaidensa välistä.
Vaikka leirille ei ollut pitkä matka, se tuntui Westridgestä silti ikuisuudelta, sillä murtunut jalka tuntui lähettävän yhä uusia tuskan aaltoja jokaisella pienelläkin liikkeellä. Mutta lopulta he saapuivat telttojen luo, jossa Danny ja Cale saattoivat laskea Westridgen sopivaan paikkaan. Tuska hellitti, mutta vain hyvin vähän. Liikkuminen ei ollut tehnyt hyvää jalalle.
”En löytänyt Adamsia tai Jonesia, mutta sen sijaan törmäsin näihin karkureihin”, Sanders vastasi Carlille, joka katsoi häntä kysyvästi.
Carl nyökkäsi hyväksyvästi, mutta ei sanonut mitään. Hän oli hieman yllättynyt tästä, mutta toisaalta myös tyytyväinen, sillä hän voisi laittaa heidät kantamaan aarteen jokialukselle.
”En tiedä, mitä te olette suunnitellut meidän varallemme, mutta sallinette meidän auttaa ystäväämme. Hän mursi jalkansa eilen, eikä hän pysty kävelemään. Me veisime hänet kernaasti jokialukselle odottamaan, että palaamme takaisin Manausiin, missä voisimme toimittaa hänet sairaalaan hoitoa saamaan”, Cale pyysi.
”Minä sanoisin, että olisi armeliasta päästää hänet tuskistaan”, Sanders tokaisi tylysti, ”tietysti vasta sitten, kun minä olen saanut hänestä kiskottua tiedot ystävieni olinpaikasta”, hän lisäsi häijysti.
”Ei!, Bushika huudahti, liikahtaen kohti Sandersia, kun Terri pysäytti tytön.
”Ole vaiti”, Sanders sähähti ja mulkaisi Bushikaa häijysti. Hän tiesi jo mitä hän tytölle tekisi. Eräs hänen monista asiakkaistaan maksaisi varmasti hyvät rahat noin sievästä tytöstä, mies ajatteli.
Westridge oli vaiti, sillä katsoi aiheelliseksi olla tuomatta julki mielipiteitään Sandersin käytöksestä. Häntä raivostutti tämän tapa kohdella Bushikaa. Hän ei silti antaisi miehen satuttaa Bushikaa millään lailla, sen hän päätti ja sen saattoi nähdä hänen päättäväisiltä kasvoiltaan ja tuikeasta katseesta, jonka hän loi Sandersiin.
Sanders hymyili ylimielisesti, astellen laiskasti Westridgen luo ja kyykistyessä tämän vierelle, ”kun olen valmis, sinä pyydät minua päästämään sinut kärsimyksistäsi ja sitten kun tämä homma on täällä valmis, minä vien tyttäresi mukanani ja myyn hänet. Noin kauniista tytöstä saa sievoisen summan”, hän sanoi, kohottautuen hitaasti seisomaan.
”Senkin paskiainen!” Westridge karjaisi ja sitten ulvoi tuskasta, kun Sanders painoi jalallaan murtunutta nilkkaa.
”Teen mitä haluan, etkä sinä voi estää minua”, Sanders sanoi tyytyväisenä.
”Painu helvettiin”, Westridge sähähti, hengittäen raskaasti. Tuska alkoi taas hellittää hieman.
”Ei kiitos, jätän väliin”, Sanders sanoi tyynesti ja painoi taas murtunutta jalkaa, ”no niin, sen sijaan voisit kertoa ystävieni olinpaikan”, hän lisäsi ja katsoi Westridgeä sadistisesti virnuillen.
Westridge ei pystynyt kivultaan vastaamaan, vaan huusi keuhkojensa täydeltä, "painu helvettiin jalkani päältä!" ja yritti työntää Sandersia pois murtuneen jalan päältä, onnistumatta kuitenkaan.
”Lopeta!”, Terri huudahti, ”sinun ystäväsi ovat kuolleet, me kerroimme sen jo”, hän sanoi.
”En usko”, Sanders sanoi ja painoi Westridgen jalkaa jälleen kerran, saaden miehen ulvomaan ja vääntelehtimään tuskasta.
”He... ovat kuolleet. Minä näin... Se kirottu käärme”, Westridge sai takelleltua vastauksen, ”se vei Adamsin”, hän lisäsi.
”Mikä käärme. Minä en usko jättiläiskäärmeisiin”, Sanders sanoi tylysti, ”Serone uskoi ja jahtasi sellaisia, muttei koskaan palannut viimeiseltä matkaltaan”.
”Tiedän. Hänkin on kuollut. Terri ja Danny voinevat kertoa, miten se tapahtui, koska he olivat paikalla, kun se tapahtui”, Westridge vastasi.
”Se vanha paskiainen koki sitten loppunsa”, Sanders totesi, ”en sittenkään usko jättiläiskääremeisiin. Missä ystäväni ovat ja mitä olette tehneet heille?”, hän tivasi ja painoi taas Westridgen murtunutta jalkaa.
Westridge yritti vastata, muttei pystynyt, vaan parkui tuskasta, kunnes lopulta tajuttomuus armahti hänet. Siinä hän makasi alallaan, kasvot kalpeina ja hikipisarat otsalla kimmeltäen. Nilkka, sekä sääri puolestaan näyttivät entistäkin turvonneemmilta ja sinipunaisilta.
”Ole kiltti ja lopeta. Ei hän valehtele. Yksikään meistä ei valehtele”, Bushika yritti vedota mieheen, ”me kaikki näimme sen yöllä. Se siinä huoneessa, josta löysitte meidät, mutta jostain syystä se ei tehnyt mitään, vaan poistui”, hän jatkoi.
”Ei niin isoja käärmeitä ole”, Sanders intti itsepäisesti.
”Kyllä on”, Cale sanoi hiljaa ja tuijotti silmät suurina Sandersin taakse, ”katso taaksesi”, hän henkäisi.
Sanders tuhahti epäuskoisesti, mutta kun hän huomasi toisten tuijottavan jotakin, kasvoillaan kauhun ja inhon ilme, hän kääntyi hitaasti. Ruohikolla, miehen takana oli pitkä tumma jokin, joka tuijotti heitä kellanvihreillä silmillään, kuin miettien kenet ottaisi päivälisekseen. Hän henkäisi syvään, astahti taaksepäin, samalla kun käsi puristi asetta tiukasti. Käärme alkoi kohottautua ja Sanders laukaisi.
Siinä samassa kaikki he juoksivat pakoon, hajaantuen useampaan suuntaan. Kaikki, paitsi Westridge, joka makasi tajuttomana maassa, siinä mihin hänet oli kannettu.
Käärme väisti ja katosi hetkeksi näkyvistä. Se ei antaisi niin helpolla periksi. Se palasi takaisin ja mateli hiljakseen kohti Westridgeä, joka makasi yhä alallaan. Kaksihaarainen kieli tunnusteli ilmaa, kun se tutkaili liikkumatonta hahmoa. Lopulta se menetti mielenkiintonsa Westridgeä kohtaan ja mateli pois.
Kun Westridge palasi tajuihinsa, hän oli yksin. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta arveli, että mitä se sitten olikin, se oli saanut muut pakenemaan henkensä edestä. Hän saattoi vain toivoa, että Bushika oli päässyt pakoon.
Hän ei tiennyt mitä tehdä, muuta paitsi maata alallaan ja odottaa. Tulisivatko toiset vielä takaisin, vai olivatko he häipyneet kokonaan? Kunhan ovat turvassa ja etteivät Carl ja Sanders tekisi heille mitään pahaa, hän ajatteli ja yritti vääntäytyä parempaan asentoon. Kun olo lopulta alkoi olla siedettävä, hän kohottautui käsiensä varaan ja yritti nähdä oliko aukealla ketään? Tai edes, oliko tuo käärme lähettyvillä.
Ei ketään, vain syvä, painostava hiljaisuus. Vain jostain muurien toiselta puolelta kantautui vaimeana viidakon äänet. Sitten askelia. Westridge höristi korviaan ja yritti paikantaa, mistä askelet tulivat. Hän toivoi, että Cale tai Terri olisi tulossa takaisin ja toisaalta samanaikaisesti pelkäsi, että se kuitenkin olisi Sanders tai Carl.
Lopulta hänen näkökenttäänsä osui, ”Sanders”, hän mutisi hiljaa ja valmistautui vastaanottamaan sen, mitä mies hänelle tekisi, nyt kun ei olisi todistajiakaan.
***
Miten mahtanee jatkua tästä, kertokaapas te vuorostanne se...
Loppuyö sujui rauhallisesti, joskin kunnon levosta ei voinut puhua, kun alusta oli ollut niin epämukava. Lisäksi he heräsivät siihen, että Carlin leiristä kuului meteliä. Ilmeisesti he olivat huomanneet yövartijansa kadonneen, eivätkä löytäneet häntä enää mistään.
Danny kurkisteli ristikkoikkunasta leirin suuntaan ja toivoi, ettei vankeja kohdeltaisi kovin huonosti. He kun eivät olleet syyllisiä vartioon jätetyn miehen katoamiseen. Yhtä hyvin jompikumpi heistä olisi voinut joutua tuon hirvittävän matelijan ruokalistalle.
”Ilmeisesti joku joutui sittenkin saaliiksi”, Danny sanoi hiljaa ja vilkaisi tovereitaan.
”Metelistä päätellen he olettavat jotakin muuta. Eivät taida uskoa jättiläiskäärmeisiin”, Cale sanoi tympeästi.
”Niin”, Danny sanoi ja kääntyi katsomaan ikkunasta tapahtumia, ”mitä luulet, pitäisiköhän pian puuttua tuohon touhuun?”, hän kysyi, kun äänet Carlin leirissä kohosivat ja kuulostivat vihaisemmilta.
”Ei meillä ole aseita. Jos nyt astelemme tuonne, he ampuvat meidät heti”, Cale muistutti, ”ilman tuota vaaraa olisin samaa mieltä kanssasi, olen hyvin huolissani Alejandrosta. Toivon silti että hän pärjää”, hän lisäsi ja rypisti kulmiaan kuullessaan raskasta kiroilua Carlin leirin suunnalta.
”Ymmärrän”, Danny sanoi ja lihas hänen kädessään nyki. Hänen teki erittäin paljon mieli juosta tuonne lopettamaan miehen räyhääminen. Mutta tajusi itsekin, että olisi vain kävelevä maalitaulu aseistetulle roistolle.
”Danny, meidän on tehtävä jonkinlainen suunnitelma, en suinkaan ajatellut odottaa, että tuo jättiläiskäärme hoitaa asian puolestamme”, Cale huomautti, ”en pidä siitä mihin asiat voivat mennä jos se kirottu käärme päättää palata pian takaisin ja kohtaa nuo kaksi aseen kanssa heiluvaa ääliötä”, hän lisäsi.
”Tiedän, mutta en oikein tiedä, mitä voisimme tehdä. En itsekään halua joutua sen enempää käärmeen päivälliseksi, kuin Carlin maalitauluksi”, Danny vastasi.
”Aivan. Eikä Warren ole liikkumiskunnossa, hänen on jäätävä tänne suojaan”, Cale sanoi toteavaan sävyyn. Hän mietti kiivaasti sopivaa suunnitelmaa, sillä hän ei halunnut vaarantaa ketään, sen enempää liipaisinherkän roiston taholta, kuin jättiläismäisen käärmeen.
”Minä voin auttaa”, Bushika sanoi, sillä halusi saada isänsä pois täältä.
”Ei, sinä et mene tuonne”, Westridge sanoi tiukasti, sillä ei halunnut laittaa tytärtään vaaralle alttiiksi.
”Mutta”, Bushika aloitti.
”Ei”, Westridge keskeytti hänet ja katsoi tiukasti tytön silmiin.
Bushikan kasvoille nousi itsepäinen ilme, joka kieli, ettei hän suostuisi, ”isä, minä tunnen alueen hyvin ja voin olla avuksi”, tyttö sanoi itsepäisesti.
”Sanoin, ei”, Westridge toisti, ”en halua menettää sinua, en edes uskalla ajatella, mitä nuo kaksi tekevät sinulle, jos saavat käsiinsä. Ei, sinä et mene”, hän jatkoi.
Bushika ei vastannut, mutta katsoi hyvin paljonpuhuvasti isäänsä, sillä ei aikonut totella. Ei tällä kertaa.
Danny oli seurannut keskustelua tarkoin ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielissään. Todella isänsä tytär, hän naurahti ajatuksissaan.
”Warren, olen paljolti samaa mieltä sinun kanssasi, mutta hän näyttää siltä, että ei aio kuunnella sinun tai kenenkään käskyjä”, Danny aloitti, ”kuule, tehdään niin, että hän saa olla mukana, mutta mahdollisimman taka-alalla ja minä pidän hänestä huolen. Käykö se?”, hän kysyi.
”Hyvä on”, Westridge myöntyi vastahakoisesti, ”kaksi yhtä vastaan, se ei ole reilua”, hän murahti kärttyisästi.
”Minä katson, ettei hän joudu vaaraan”, Danny lupasi, ”olen sen velkaa sinulle”, hän sanoi.
Westridge myöntyi, mutta oli vaiti ja katsoi hivenen hämmentyneenä Dannyä, joka hymyili vinosti.
”Hei, ilman sinua, minä ja Terri olisimme päätyneet silloin jättiläiskäärmeen kitaan”, Danny vastasi äänettömään kysymykseen, ”pääsit yllättämään, sillä en olisi ikinä uskonut että sinä kaikista ihmisistä olisit tehnyt moista, varsinkin sen kaiken sen valittamisen jälkeen, mutta ilmeisesti tiukka paikka kertoo, mitä me todella olemme ja sinä olet hemmetinmoinen sankari”, hän sanoi naurahtaen.
”Eihän se ollut mitään”, Westridge vähätteli. Hän ei oikeastaan pitänyt itseään sankarina ja muisti toki millainen maanvaiva hän oli toisinaan ollut.
”Älä vähättele itseäsi” Danny tokaisi, ”hemmetinmoinen temppu, vai mitä Terri”, hän lisäsi ja vilkaisi Terriä.
”Tosiaan”, Terri liittyi keskusteluun, ”mutta se suunnitelma, mitä me teemme?”, hän kysyi.
Kukaan ei ehtinyt vastata, kun ulkoa alkoi kuulua askelia. Joku asteli hyvin lähellä ristikkoikkunaa ja vesiallasta. Terri, Cale, Danny, Westridge ja Bushika pysyttelivät vaiti, Dannyn vilkaistessa varovaisesti ristikkoikkunasta. Hän näki miten Sanders käveli edestakaisin, kuin jotain etsien.
”Jones!”, Sanders huusi, saaden piilossaolijat hätkähtämään äkillistä kovaa ääntä. Mies ei saanut vastausta huutoonsa. Vain tuon oudon painostavan hiljaisuuden.
Salahuoneessa olijat kuulostelivat ääneti Sandersin liikkeitä. Tämä pyöri vielä hetken vesialtaan lähistöllä, kunnes suuntasi toisaalle etsimään kadonnutta toveriaan.
Kun Sanders oli mennyt, he huokaisivat helpotuksesta. Ainakin toistaiseksi he olivat turvassa, joskin Cale tiesi, etteivät he voisi jäädä piilonsa pitkäksi aikaa. Ruoka ei riittäisi ja Westridge tarvitsi yhä sairaalahoitoa. Mahdollinen tulehdus saattaisi viedä mieheltä hengen, jos tämä ei saisi ajoissa oikeanlaista hoitoa.
Toisaalla, Sanders tutki temppelin ympäristön, kunnes lopulta löysi suuaukon siihen samaan käytävään, minne Westridge oli edellisenä päivänä juossut, paetessaan jättiläismäistä rumaa käärmettä.
Sanders napsautti taskulamppunsa katkaisijaa ja pian kirkas valokeila lakaisi kivistä, hivenen kosteahkoa lattiaa ja seiniä. Onneksi hänellä oli taskulamppunsa, sillä hän oli hyvin lähellä pudota siihen samaan kuiluun, jonne Westridge oli aikaisemmin pudonnut.
Sanders oli tyytyväinen, ettei hän joutunut tuohon ansaan ja aikoi jatkaa matkaansa, kun jokin kuilun reunalla kiinnitti hänen huomionsa. Hän kumartui katsomaan sitä ja huomasi, että se oli suklaapatukan käärepaperi. Joku etsityistä oli kai syönyt jotain pikaisesti, eikä ollut huomannut ottaa roskia mukaansa, hän päätteli. Hieman kauempana oli se pieni ensiapupakkaus, joka oli kaiketi kiireessä unohtunut.
Sanders valaisi rasiaa ja sen ympäristöä, huomaten suuaukon toiseen käytävään. Hän eteni varovaisesti, tutkien seinämiä ja lattiaa taskulampun valossa, varmistaakseen, ettei vastassa olisi uusia kuiluja tai muita ansoja. Mutta niitä ei ollut ja hän pääsi etenemään ongelmitta. Lopulta hän huomasi lepattavaa valoa käytävän toisessa päässä.
Hänellä oli aavistus siitä kenet, hän sieltä löytäisi ja se sai hänet jatkamaan matkaansa innokkaasti, kunnes hän viimein saapui salahuoneeseen.
”Kas, kas”, Sanders sanoi tyytyväisenä ja osoitti huoneessa olijoita taskulampulla, ”ei mitään äkkiliikeitä, ettei minun tarvitse ampua”, hän jatkoi varoittavaan sävyyn, samalla kun hänen kätensä hamusi pistoolin kädensijaa.
Huoneessaolijat katsoivat miestä happamasti, eivätkä sanoneet mitään. Mitä he voisivat. Heillä ei ollut aseita ja tuo mies ei takuulla epäröisi ampua, jos katsoisi sen tarpeelliseksi.
”Ihan ensin saatte kertoa, minne te olette vieneet Jonesin ja Adamsin”, Sanders sanoi tiukasti.
”Me emme ole vieneet heitä mihinkään”, Westridge totesi kuivasti, vaikka tiesikin ettei se ehkä ollut kovin hyvä idea. Mutta yhtä kaikki, se oli silti totuus.
Sanders asteli Westridgen luo, käsi liikahti nopeasti ja kuului inhottava muksahdus. Westridge älähti tuskasta ja hieroi poskeaan, jossa nyt tykytti inhottavasti.
”Kysyn uudelleen, missä ovat Adams ja Jones? Mitä te olette tehneet heille? Eikä mitään temppuja tai muuten”, Sanders sanoi, mulkoillen jokaista rumasti.
”Hän puhui totta, me emme ole vieneet heitä mihinään, emmekä ole myöskään tehneet heille mitään. He ovat kuolleet”, sanoi Cale, joka nousi seisomaan.
”Kuolleet?” Sanders sanoi epäuskoisena, ”miten niin kuolleet? Kuka teistä tappoi heidät?”
”Ei kukaan meistä”, Westridge vastasi hiljaa, ”tosin et taitaisi uskoa, vaikka me kertoisimmekin kuka tai oikeammin mikä oli syyllinen”, hän lisäsi ja katseli Sandersia valmiina väistämään, jos tämä yrittäisi taas lyödä.
”Mitä sinä höpötät”, Sanders kysyi ärtyneenä, sormien puristuessa tiukasti taskulampun kädensijan ympärille, valmiina iskuun.
Samalla hetkellä Bushika syöksyi isänsä luokse, kuin suojaksi ja sanoi, ”isä puhuu totta, me emme ole tehneet mitään sinun tovereillesi. He joutuivat saaliiksi”, hän lisäsi.
”Saaliiksi? Mitä hölynpölyä tämä on?”, Sanders kysyi.
”Jättiläis anakonda”, Cale vastasi.
”Jättiläis anakonda. Pyh, ei sellaisia ole olemassakaan”, Sanders tuhahti.
Kukaan ei vastannut. He ymmärsivät kyllä, ettei mies uskoisi, ennen kuin näkisi itse, eikä varmasti auttaisi vaikka he yrittäisivät vängätä vastaan.
”Oli miten oli, te tulette nyt kiltisti mukaani, eikä sitten mitään temppuja”, Sanders komensi.
”Me tarvitsimme paarit tai jotain vastaavaa, sillä Warren ei juuri nyt pysty kävelemään. Hän mursi jalkansa eilen”, Cale huomautti, sillä ei ollut valmis jättämään Westridgeä tänne yksin.
Sanders kiroili raskaasti. Häntä halutti jättää mies tänne yksin, mutta hän tiesi, etteivät muut sen jälkeen olisi erityisen yhteistyökykyisiä.
”Kantakaa hänet. Me menemme vain leirille, eikä sinne ole pitkä matka tästä, tuossahan se on ulkopuolella”, hän sanoi lopulta tylysti, ”eikä sitten mitään temppuja”.
Cale katsoi Sandersia, mutta tajusi kuitenkin ettei tämä kuuntelisi heidän selittelyitä, ”Danny, auttaisitko minua”, hän pyysi.
Danny nyökkäsi ja he astelivat Westridgen luokse, ”sori, kamu”, Danny sanoi pahoitellen, sillä hän tiesi, että siirtoperaatio olisi todella kivulias.
Westridge tyytyi vain nyökkäämään ja valmistautui tulevaan, vaikka tiesi, että siitä tuskin olisi mitään hyötyä. Hän tosin oli aikonut sanoa, että jättäisivät hänet sinne missä hän oli, mutta hän arveli, etteivät he suostuisi siihen.
Danny ja Cale ottivat kiinni Westridgestä, laskivat kolmeen ja nostivat tämän ylös. Mies ulvaisi tuskasta, mutta yritti silti kestää, sihisten muutamia kirouksia hampaidensa välistä.
Vaikka leirille ei ollut pitkä matka, se tuntui Westridgestä silti ikuisuudelta, sillä murtunut jalka tuntui lähettävän yhä uusia tuskan aaltoja jokaisella pienelläkin liikkeellä. Mutta lopulta he saapuivat telttojen luo, jossa Danny ja Cale saattoivat laskea Westridgen sopivaan paikkaan. Tuska hellitti, mutta vain hyvin vähän. Liikkuminen ei ollut tehnyt hyvää jalalle.
”En löytänyt Adamsia tai Jonesia, mutta sen sijaan törmäsin näihin karkureihin”, Sanders vastasi Carlille, joka katsoi häntä kysyvästi.
Carl nyökkäsi hyväksyvästi, mutta ei sanonut mitään. Hän oli hieman yllättynyt tästä, mutta toisaalta myös tyytyväinen, sillä hän voisi laittaa heidät kantamaan aarteen jokialukselle.
”En tiedä, mitä te olette suunnitellut meidän varallemme, mutta sallinette meidän auttaa ystäväämme. Hän mursi jalkansa eilen, eikä hän pysty kävelemään. Me veisime hänet kernaasti jokialukselle odottamaan, että palaamme takaisin Manausiin, missä voisimme toimittaa hänet sairaalaan hoitoa saamaan”, Cale pyysi.
”Minä sanoisin, että olisi armeliasta päästää hänet tuskistaan”, Sanders tokaisi tylysti, ”tietysti vasta sitten, kun minä olen saanut hänestä kiskottua tiedot ystävieni olinpaikasta”, hän lisäsi häijysti.
”Ei!, Bushika huudahti, liikahtaen kohti Sandersia, kun Terri pysäytti tytön.
”Ole vaiti”, Sanders sähähti ja mulkaisi Bushikaa häijysti. Hän tiesi jo mitä hän tytölle tekisi. Eräs hänen monista asiakkaistaan maksaisi varmasti hyvät rahat noin sievästä tytöstä, mies ajatteli.
Westridge oli vaiti, sillä katsoi aiheelliseksi olla tuomatta julki mielipiteitään Sandersin käytöksestä. Häntä raivostutti tämän tapa kohdella Bushikaa. Hän ei silti antaisi miehen satuttaa Bushikaa millään lailla, sen hän päätti ja sen saattoi nähdä hänen päättäväisiltä kasvoiltaan ja tuikeasta katseesta, jonka hän loi Sandersiin.
Sanders hymyili ylimielisesti, astellen laiskasti Westridgen luo ja kyykistyessä tämän vierelle, ”kun olen valmis, sinä pyydät minua päästämään sinut kärsimyksistäsi ja sitten kun tämä homma on täällä valmis, minä vien tyttäresi mukanani ja myyn hänet. Noin kauniista tytöstä saa sievoisen summan”, hän sanoi, kohottautuen hitaasti seisomaan.
”Senkin paskiainen!” Westridge karjaisi ja sitten ulvoi tuskasta, kun Sanders painoi jalallaan murtunutta nilkkaa.
”Teen mitä haluan, etkä sinä voi estää minua”, Sanders sanoi tyytyväisenä.
”Painu helvettiin”, Westridge sähähti, hengittäen raskaasti. Tuska alkoi taas hellittää hieman.
”Ei kiitos, jätän väliin”, Sanders sanoi tyynesti ja painoi taas murtunutta jalkaa, ”no niin, sen sijaan voisit kertoa ystävieni olinpaikan”, hän lisäsi ja katsoi Westridgeä sadistisesti virnuillen.
Westridge ei pystynyt kivultaan vastaamaan, vaan huusi keuhkojensa täydeltä, "painu helvettiin jalkani päältä!" ja yritti työntää Sandersia pois murtuneen jalan päältä, onnistumatta kuitenkaan.
”Lopeta!”, Terri huudahti, ”sinun ystäväsi ovat kuolleet, me kerroimme sen jo”, hän sanoi.
”En usko”, Sanders sanoi ja painoi Westridgen jalkaa jälleen kerran, saaden miehen ulvomaan ja vääntelehtimään tuskasta.
”He... ovat kuolleet. Minä näin... Se kirottu käärme”, Westridge sai takelleltua vastauksen, ”se vei Adamsin”, hän lisäsi.
”Mikä käärme. Minä en usko jättiläiskäärmeisiin”, Sanders sanoi tylysti, ”Serone uskoi ja jahtasi sellaisia, muttei koskaan palannut viimeiseltä matkaltaan”.
”Tiedän. Hänkin on kuollut. Terri ja Danny voinevat kertoa, miten se tapahtui, koska he olivat paikalla, kun se tapahtui”, Westridge vastasi.
”Se vanha paskiainen koki sitten loppunsa”, Sanders totesi, ”en sittenkään usko jättiläiskääremeisiin. Missä ystäväni ovat ja mitä olette tehneet heille?”, hän tivasi ja painoi taas Westridgen murtunutta jalkaa.
Westridge yritti vastata, muttei pystynyt, vaan parkui tuskasta, kunnes lopulta tajuttomuus armahti hänet. Siinä hän makasi alallaan, kasvot kalpeina ja hikipisarat otsalla kimmeltäen. Nilkka, sekä sääri puolestaan näyttivät entistäkin turvonneemmilta ja sinipunaisilta.
”Ole kiltti ja lopeta. Ei hän valehtele. Yksikään meistä ei valehtele”, Bushika yritti vedota mieheen, ”me kaikki näimme sen yöllä. Se siinä huoneessa, josta löysitte meidät, mutta jostain syystä se ei tehnyt mitään, vaan poistui”, hän jatkoi.
”Ei niin isoja käärmeitä ole”, Sanders intti itsepäisesti.
”Kyllä on”, Cale sanoi hiljaa ja tuijotti silmät suurina Sandersin taakse, ”katso taaksesi”, hän henkäisi.
Sanders tuhahti epäuskoisesti, mutta kun hän huomasi toisten tuijottavan jotakin, kasvoillaan kauhun ja inhon ilme, hän kääntyi hitaasti. Ruohikolla, miehen takana oli pitkä tumma jokin, joka tuijotti heitä kellanvihreillä silmillään, kuin miettien kenet ottaisi päivälisekseen. Hän henkäisi syvään, astahti taaksepäin, samalla kun käsi puristi asetta tiukasti. Käärme alkoi kohottautua ja Sanders laukaisi.
Siinä samassa kaikki he juoksivat pakoon, hajaantuen useampaan suuntaan. Kaikki, paitsi Westridge, joka makasi tajuttomana maassa, siinä mihin hänet oli kannettu.
Käärme väisti ja katosi hetkeksi näkyvistä. Se ei antaisi niin helpolla periksi. Se palasi takaisin ja mateli hiljakseen kohti Westridgeä, joka makasi yhä alallaan. Kaksihaarainen kieli tunnusteli ilmaa, kun se tutkaili liikkumatonta hahmoa. Lopulta se menetti mielenkiintonsa Westridgeä kohtaan ja mateli pois.
Kun Westridge palasi tajuihinsa, hän oli yksin. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta arveli, että mitä se sitten olikin, se oli saanut muut pakenemaan henkensä edestä. Hän saattoi vain toivoa, että Bushika oli päässyt pakoon.
Hän ei tiennyt mitä tehdä, muuta paitsi maata alallaan ja odottaa. Tulisivatko toiset vielä takaisin, vai olivatko he häipyneet kokonaan? Kunhan ovat turvassa ja etteivät Carl ja Sanders tekisi heille mitään pahaa, hän ajatteli ja yritti vääntäytyä parempaan asentoon. Kun olo lopulta alkoi olla siedettävä, hän kohottautui käsiensä varaan ja yritti nähdä oliko aukealla ketään? Tai edes, oliko tuo käärme lähettyvillä.
Ei ketään, vain syvä, painostava hiljaisuus. Vain jostain muurien toiselta puolelta kantautui vaimeana viidakon äänet. Sitten askelia. Westridge höristi korviaan ja yritti paikantaa, mistä askelet tulivat. Hän toivoi, että Cale tai Terri olisi tulossa takaisin ja toisaalta samanaikaisesti pelkäsi, että se kuitenkin olisi Sanders tai Carl.
Lopulta hänen näkökenttäänsä osui, ”Sanders”, hän mutisi hiljaa ja valmistautui vastaanottamaan sen, mitä mies hänelle tekisi, nyt kun ei olisi todistajiakaan.
***
Miten mahtanee jatkua tästä, kertokaapas te vuorostanne se...