Osa 11 Ojasta allikkoon

Loppuyö sujui rauhallisesti, joskin kunnon levosta ei voinut puhua, kun alusta oli ollut niin epämukava. Lisäksi he heräsivät siihen, että Carlin leiristä kuului meteliä. Ilmeisesti he olivat huomanneet yövartijansa kadonneen, eivätkä löytäneet häntä enää mistään.

Danny kurkisteli ristikkoikkunasta leirin suuntaan ja toivoi, ettei vankeja kohdeltaisi kovin huonosti. He kun eivät olleet syyllisiä vartioon jätetyn miehen katoamiseen. Yhtä hyvin jompikumpi heistä olisi voinut joutua tuon hirvittävän matelijan ruokalistalle.

”Ilmeisesti joku joutui sittenkin saaliiksi”, Danny sanoi hiljaa ja vilkaisi tovereitaan.

”Metelistä päätellen he olettavat jotakin muuta. Eivät taida uskoa jättiläiskäärmeisiin”, Cale sanoi tympeästi.

”Niin”, Danny sanoi ja kääntyi katsomaan ikkunasta tapahtumia, ”mitä luulet, pitäisiköhän pian puuttua tuohon touhuun?”, hän kysyi, kun äänet Carlin leirissä kohosivat ja kuulostivat vihaisemmilta.

”Ei meillä ole aseita. Jos nyt astelemme tuonne, he ampuvat meidät heti”, Cale muistutti, ”ilman tuota vaaraa olisin samaa mieltä kanssasi, olen hyvin huolissani Alejandrosta. Toivon silti että hän pärjää”, hän lisäsi ja rypisti kulmiaan kuullessaan raskasta kiroilua Carlin leirin suunnalta.

”Ymmärrän”, Danny sanoi ja lihas hänen kädessään nyki. Hänen teki erittäin paljon mieli juosta tuonne lopettamaan miehen räyhääminen. Mutta tajusi itsekin, että olisi vain kävelevä maalitaulu aseistetulle roistolle.

”Danny, meidän on tehtävä jonkinlainen suunnitelma, en suinkaan ajatellut odottaa, että tuo jättiläiskäärme hoitaa asian puolestamme”, Cale huomautti, ”en pidä siitä mihin asiat voivat mennä jos se kirottu käärme päättää palata pian takaisin ja kohtaa nuo kaksi aseen kanssa heiluvaa ääliötä”, hän lisäsi.

”Tiedän, mutta en oikein tiedä, mitä voisimme tehdä. En itsekään halua joutua sen enempää käärmeen päivälliseksi, kuin Carlin maalitauluksi”, Danny vastasi.

”Aivan. Eikä Warren ole liikkumiskunnossa, hänen on jäätävä tänne suojaan”, Cale sanoi toteavaan sävyyn. Hän mietti kiivaasti sopivaa suunnitelmaa, sillä hän ei halunnut vaarantaa ketään, sen enempää liipaisinherkän roiston taholta, kuin jättiläismäisen käärmeen.

”Minä voin auttaa”, Bushika sanoi, sillä halusi saada isänsä pois täältä.

”Ei, sinä et mene tuonne”, Westridge sanoi tiukasti, sillä ei halunnut laittaa tytärtään vaaralle alttiiksi.

”Mutta”, Bushika aloitti.

”Ei”, Westridge keskeytti hänet ja katsoi tiukasti tytön silmiin.

Bushikan kasvoille nousi itsepäinen ilme, joka kieli, ettei hän suostuisi, ”isä, minä tunnen alueen hyvin ja voin olla avuksi”, tyttö sanoi itsepäisesti.

”Sanoin, ei”, Westridge toisti, ”en halua menettää sinua, en edes uskalla ajatella, mitä nuo kaksi tekevät sinulle, jos saavat käsiinsä. Ei, sinä et mene”, hän jatkoi.

Bushika ei vastannut, mutta katsoi hyvin paljonpuhuvasti isäänsä, sillä ei aikonut totella. Ei tällä kertaa.

Danny oli seurannut keskustelua tarkoin ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielissään. Todella isänsä tytär, hän naurahti ajatuksissaan.

”Warren, olen paljolti samaa mieltä sinun kanssasi, mutta hän näyttää siltä, että ei aio kuunnella sinun tai kenenkään käskyjä”, Danny aloitti, ”kuule, tehdään niin, että hän saa olla mukana, mutta mahdollisimman taka-alalla ja minä pidän hänestä huolen. Käykö se?”, hän kysyi.

”Hyvä on”, Westridge myöntyi vastahakoisesti, ”kaksi yhtä vastaan, se ei ole reilua”, hän murahti kärttyisästi.

”Minä katson, ettei hän joudu vaaraan”, Danny lupasi, ”olen sen velkaa sinulle”, hän sanoi.

Westridge myöntyi, mutta oli vaiti ja katsoi hivenen hämmentyneenä Dannyä, joka hymyili vinosti.

”Hei, ilman sinua, minä ja Terri olisimme päätyneet silloin jättiläiskäärmeen kitaan”, Danny vastasi äänettömään kysymykseen, ”pääsit yllättämään, sillä en olisi ikinä uskonut että sinä kaikista ihmisistä olisit tehnyt moista, varsinkin sen kaiken sen valittamisen jälkeen, mutta ilmeisesti tiukka paikka kertoo, mitä me todella olemme ja sinä olet hemmetinmoinen sankari”, hän sanoi naurahtaen.

”Eihän se ollut mitään”, Westridge vähätteli. Hän ei oikeastaan pitänyt itseään sankarina ja muisti toki millainen maanvaiva hän oli toisinaan ollut.

”Älä vähättele itseäsi” Danny tokaisi, ”hemmetinmoinen temppu, vai mitä Terri”, hän lisäsi ja vilkaisi Terriä.

”Tosiaan”, Terri liittyi keskusteluun, ”mutta se suunnitelma, mitä me teemme?”, hän kysyi.
Kukaan ei ehtinyt vastata, kun ulkoa alkoi kuulua askelia. Joku asteli hyvin lähellä ristikkoikkunaa ja vesiallasta. Terri, Cale, Danny, Westridge ja Bushika pysyttelivät vaiti, Dannyn vilkaistessa varovaisesti ristikkoikkunasta. Hän näki miten Sanders käveli edestakaisin, kuin jotain etsien.

”Jones!”, Sanders huusi, saaden piilossaolijat hätkähtämään äkillistä kovaa ääntä. Mies ei saanut vastausta huutoonsa. Vain tuon oudon painostavan hiljaisuuden.

Salahuoneessa olijat kuulostelivat ääneti Sandersin liikkeitä. Tämä pyöri vielä hetken vesialtaan lähistöllä, kunnes suuntasi toisaalle etsimään kadonnutta toveriaan.

Kun Sanders oli mennyt, he huokaisivat helpotuksesta. Ainakin toistaiseksi he olivat turvassa, joskin Cale tiesi, etteivät he voisi jäädä piilonsa pitkäksi aikaa. Ruoka ei riittäisi ja Westridge tarvitsi yhä sairaalahoitoa. Mahdollinen tulehdus saattaisi viedä mieheltä hengen, jos tämä ei saisi ajoissa oikeanlaista hoitoa.

Toisaalla, Sanders tutki temppelin ympäristön, kunnes lopulta löysi suuaukon siihen samaan käytävään, minne Westridge oli edellisenä päivänä juossut, paetessaan jättiläismäistä rumaa käärmettä.

Sanders napsautti taskulamppunsa katkaisijaa ja pian kirkas valokeila lakaisi kivistä, hivenen kosteahkoa lattiaa ja seiniä. Onneksi hänellä oli taskulamppunsa, sillä hän oli hyvin lähellä pudota siihen samaan kuiluun, jonne Westridge oli aikaisemmin pudonnut.

Sanders oli tyytyväinen, ettei hän joutunut tuohon ansaan ja aikoi jatkaa matkaansa, kun jokin kuilun reunalla kiinnitti hänen huomionsa. Hän kumartui katsomaan sitä ja huomasi, että se oli suklaapatukan käärepaperi. Joku etsityistä oli kai syönyt jotain pikaisesti, eikä ollut huomannut ottaa roskia mukaansa, hän päätteli. Hieman kauempana oli se pieni ensiapupakkaus, joka oli kaiketi kiireessä unohtunut.

Sanders valaisi rasiaa ja sen ympäristöä, huomaten suuaukon toiseen käytävään. Hän eteni varovaisesti, tutkien seinämiä ja lattiaa taskulampun valossa, varmistaakseen, ettei vastassa olisi uusia kuiluja tai muita ansoja. Mutta niitä ei ollut ja hän pääsi etenemään ongelmitta. Lopulta hän huomasi lepattavaa valoa käytävän toisessa päässä.

Hänellä oli aavistus siitä kenet, hän sieltä löytäisi ja se sai hänet jatkamaan matkaansa innokkaasti, kunnes hän viimein saapui salahuoneeseen.

”Kas, kas”, Sanders sanoi tyytyväisenä ja osoitti huoneessa olijoita taskulampulla, ”ei mitään äkkiliikeitä, ettei minun tarvitse ampua”, hän jatkoi varoittavaan sävyyn, samalla kun hänen kätensä hamusi pistoolin kädensijaa.

Huoneessaolijat katsoivat miestä happamasti, eivätkä sanoneet mitään. Mitä he voisivat. Heillä ei ollut aseita ja tuo mies ei takuulla epäröisi ampua, jos katsoisi sen tarpeelliseksi.

”Ihan ensin saatte kertoa, minne te olette vieneet Jonesin ja Adamsin”, Sanders sanoi tiukasti.

”Me emme ole vieneet heitä mihinkään”, Westridge totesi kuivasti, vaikka tiesikin ettei se ehkä ollut kovin hyvä idea. Mutta yhtä kaikki, se oli silti totuus.

Sanders asteli Westridgen luo, käsi liikahti nopeasti ja kuului inhottava muksahdus. Westridge älähti tuskasta ja hieroi poskeaan, jossa nyt tykytti inhottavasti.

”Kysyn uudelleen, missä ovat Adams ja Jones? Mitä te olette tehneet heille? Eikä mitään temppuja tai muuten”, Sanders sanoi, mulkoillen jokaista rumasti.

”Hän puhui totta, me emme ole vieneet heitä mihinään, emmekä ole myöskään tehneet heille mitään. He ovat kuolleet”, sanoi Cale, joka nousi seisomaan.

”Kuolleet?” Sanders sanoi epäuskoisena, ”miten niin kuolleet? Kuka teistä tappoi heidät?”

”Ei kukaan meistä”, Westridge vastasi hiljaa, ”tosin et taitaisi uskoa, vaikka me kertoisimmekin kuka tai oikeammin mikä oli syyllinen”, hän lisäsi ja katseli Sandersia valmiina väistämään, jos tämä yrittäisi taas lyödä.

”Mitä sinä höpötät”, Sanders kysyi ärtyneenä, sormien puristuessa tiukasti taskulampun kädensijan ympärille, valmiina iskuun.

Samalla hetkellä Bushika syöksyi isänsä luokse, kuin suojaksi ja sanoi, ”isä puhuu totta, me emme ole tehneet mitään sinun tovereillesi. He joutuivat saaliiksi”, hän lisäsi.

”Saaliiksi? Mitä hölynpölyä tämä on?”, Sanders kysyi.

”Jättiläis anakonda”, Cale vastasi.

”Jättiläis anakonda. Pyh, ei sellaisia ole olemassakaan”, Sanders tuhahti.

Kukaan ei vastannut. He ymmärsivät kyllä, ettei mies uskoisi, ennen kuin näkisi itse, eikä varmasti auttaisi vaikka he yrittäisivät vängätä vastaan.

”Oli miten oli, te tulette nyt kiltisti mukaani, eikä sitten mitään temppuja”, Sanders komensi.

”Me tarvitsimme paarit tai jotain vastaavaa, sillä Warren ei juuri nyt pysty kävelemään. Hän mursi jalkansa eilen”, Cale huomautti, sillä ei ollut valmis jättämään Westridgeä tänne yksin.

Sanders kiroili raskaasti. Häntä halutti jättää mies tänne yksin, mutta hän tiesi, etteivät muut sen jälkeen olisi erityisen yhteistyökykyisiä.

”Kantakaa hänet. Me menemme vain leirille, eikä sinne ole pitkä matka tästä, tuossahan se on ulkopuolella”, hän sanoi lopulta tylysti, ”eikä sitten mitään temppuja”.

Cale katsoi Sandersia, mutta tajusi kuitenkin ettei tämä kuuntelisi heidän selittelyitä, ”Danny, auttaisitko minua”, hän pyysi.

Danny nyökkäsi ja he astelivat Westridgen luokse, ”sori, kamu”, Danny sanoi pahoitellen, sillä hän tiesi, että siirtoperaatio olisi todella kivulias.

Westridge tyytyi vain nyökkäämään ja valmistautui tulevaan, vaikka tiesi, että siitä tuskin olisi mitään hyötyä. Hän tosin oli aikonut sanoa, että jättäisivät hänet sinne missä hän oli, mutta hän arveli, etteivät he suostuisi siihen.

Danny ja Cale ottivat kiinni Westridgestä, laskivat kolmeen ja nostivat tämän  ylös. Mies ulvaisi tuskasta, mutta yritti silti kestää, sihisten muutamia kirouksia hampaidensa välistä.

Vaikka leirille ei ollut pitkä matka, se tuntui Westridgestä silti ikuisuudelta, sillä  murtunut jalka tuntui lähettävän yhä uusia tuskan aaltoja jokaisella pienelläkin liikkeellä. Mutta lopulta he saapuivat telttojen luo, jossa Danny ja Cale saattoivat laskea Westridgen sopivaan paikkaan. Tuska hellitti, mutta vain hyvin vähän. Liikkuminen ei ollut tehnyt hyvää jalalle.

”En löytänyt Adamsia tai Jonesia, mutta sen sijaan törmäsin näihin karkureihin”, Sanders vastasi Carlille, joka katsoi häntä kysyvästi.

Carl nyökkäsi hyväksyvästi, mutta ei sanonut mitään. Hän oli hieman yllättynyt tästä, mutta toisaalta myös tyytyväinen, sillä hän voisi laittaa heidät kantamaan aarteen jokialukselle.

”En tiedä, mitä te olette suunnitellut meidän varallemme, mutta sallinette meidän auttaa ystäväämme. Hän mursi jalkansa eilen, eikä hän pysty kävelemään. Me veisime hänet kernaasti jokialukselle odottamaan, että palaamme takaisin Manausiin, missä voisimme toimittaa hänet sairaalaan hoitoa saamaan”, Cale pyysi.

”Minä sanoisin, että olisi armeliasta päästää hänet tuskistaan”, Sanders tokaisi tylysti, ”tietysti vasta sitten, kun minä olen saanut hänestä kiskottua tiedot ystävieni olinpaikasta”, hän lisäsi häijysti.

”Ei!, Bushika huudahti, liikahtaen kohti Sandersia, kun Terri pysäytti tytön.

”Ole vaiti”, Sanders sähähti ja mulkaisi Bushikaa häijysti. Hän tiesi jo mitä hän tytölle tekisi. Eräs hänen monista asiakkaistaan maksaisi varmasti hyvät rahat noin sievästä tytöstä, mies ajatteli.

Westridge oli vaiti, sillä katsoi aiheelliseksi olla tuomatta julki mielipiteitään Sandersin käytöksestä. Häntä raivostutti tämän tapa kohdella Bushikaa. Hän ei silti antaisi miehen satuttaa Bushikaa millään lailla, sen hän päätti ja sen saattoi nähdä hänen päättäväisiltä kasvoiltaan ja tuikeasta katseesta, jonka hän loi Sandersiin.

Sanders hymyili ylimielisesti, astellen laiskasti Westridgen luo ja kyykistyessä tämän vierelle, ”kun olen valmis, sinä pyydät minua päästämään sinut kärsimyksistäsi ja sitten kun tämä homma on täällä valmis, minä vien tyttäresi mukanani ja myyn hänet. Noin kauniista tytöstä saa sievoisen summan”, hän sanoi, kohottautuen hitaasti seisomaan.

”Senkin paskiainen!” Westridge karjaisi ja sitten ulvoi tuskasta, kun Sanders painoi jalallaan murtunutta nilkkaa.

”Teen mitä haluan, etkä sinä voi estää minua”, Sanders sanoi tyytyväisenä.

”Painu helvettiin”, Westridge sähähti, hengittäen raskaasti. Tuska alkoi taas hellittää hieman.

”Ei kiitos, jätän väliin”, Sanders sanoi tyynesti ja painoi taas murtunutta jalkaa, ”no niin, sen sijaan voisit kertoa ystävieni olinpaikan”, hän lisäsi ja katsoi Westridgeä sadistisesti virnuillen.

Westridge ei pystynyt kivultaan vastaamaan, vaan huusi keuhkojensa täydeltä, "painu helvettiin jalkani päältä!" ja yritti työntää Sandersia pois murtuneen jalan päältä, onnistumatta kuitenkaan.

”Lopeta!”, Terri huudahti, ”sinun ystäväsi ovat kuolleet, me kerroimme sen jo”, hän sanoi.

”En usko”, Sanders sanoi ja painoi Westridgen jalkaa jälleen kerran, saaden miehen ulvomaan ja vääntelehtimään tuskasta.

”He... ovat kuolleet. Minä näin... Se kirottu käärme”, Westridge sai takelleltua vastauksen, ”se vei Adamsin”, hän lisäsi.

”Mikä käärme. Minä en usko jättiläiskäärmeisiin”, Sanders sanoi tylysti, ”Serone uskoi ja jahtasi sellaisia, muttei koskaan palannut viimeiseltä matkaltaan”.

”Tiedän. Hänkin on kuollut. Terri ja Danny voinevat kertoa, miten se tapahtui, koska he olivat paikalla, kun se tapahtui”, Westridge vastasi.

”Se vanha paskiainen koki sitten loppunsa”, Sanders totesi, ”en sittenkään usko jättiläiskääremeisiin. Missä ystäväni ovat ja mitä olette tehneet heille?”, hän tivasi ja painoi taas Westridgen murtunutta jalkaa.

Westridge yritti vastata, muttei pystynyt, vaan parkui tuskasta, kunnes lopulta tajuttomuus armahti hänet. Siinä hän makasi alallaan, kasvot kalpeina ja  hikipisarat otsalla kimmeltäen. Nilkka, sekä sääri puolestaan näyttivät entistäkin turvonneemmilta ja sinipunaisilta.

”Ole kiltti ja lopeta. Ei hän valehtele. Yksikään meistä ei valehtele”, Bushika yritti vedota mieheen, ”me kaikki näimme sen yöllä. Se siinä huoneessa, josta löysitte meidät, mutta jostain syystä se ei tehnyt mitään, vaan poistui”, hän jatkoi.

”Ei niin isoja käärmeitä ole”, Sanders intti itsepäisesti.

”Kyllä on”, Cale sanoi hiljaa ja tuijotti silmät suurina Sandersin taakse, ”katso taaksesi”, hän henkäisi.

Sanders tuhahti epäuskoisesti, mutta kun hän huomasi toisten tuijottavan jotakin, kasvoillaan kauhun ja inhon ilme, hän kääntyi hitaasti. Ruohikolla, miehen takana oli pitkä tumma jokin, joka tuijotti heitä kellanvihreillä silmillään, kuin miettien kenet ottaisi päivälisekseen. Hän henkäisi syvään, astahti taaksepäin, samalla kun käsi puristi asetta tiukasti. Käärme alkoi kohottautua ja Sanders laukaisi.

Siinä samassa kaikki he juoksivat pakoon, hajaantuen useampaan suuntaan. Kaikki, paitsi Westridge, joka makasi tajuttomana maassa, siinä mihin hänet oli kannettu.

Käärme väisti ja katosi hetkeksi näkyvistä. Se ei antaisi niin helpolla periksi. Se palasi takaisin ja mateli hiljakseen kohti Westridgeä, joka makasi yhä alallaan. Kaksihaarainen kieli tunnusteli ilmaa, kun se tutkaili liikkumatonta hahmoa. Lopulta se menetti mielenkiintonsa Westridgeä kohtaan ja mateli pois.

Kun Westridge palasi tajuihinsa, hän oli yksin. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta arveli, että mitä se sitten olikin, se oli saanut muut pakenemaan henkensä edestä. Hän saattoi vain toivoa, että Bushika oli päässyt pakoon.

Hän ei tiennyt mitä tehdä, muuta paitsi maata alallaan ja odottaa. Tulisivatko toiset vielä takaisin, vai olivatko he häipyneet kokonaan? Kunhan ovat turvassa ja etteivät Carl ja Sanders tekisi heille mitään pahaa, hän ajatteli ja yritti vääntäytyä parempaan asentoon. Kun olo lopulta alkoi olla siedettävä, hän kohottautui käsiensä varaan ja yritti nähdä oliko aukealla ketään? Tai edes, oliko tuo käärme lähettyvillä.

Ei ketään, vain syvä, painostava hiljaisuus. Vain jostain muurien toiselta puolelta kantautui vaimeana viidakon äänet. Sitten askelia. Westridge höristi korviaan ja yritti paikantaa, mistä askelet tulivat. Hän toivoi, että Cale tai Terri olisi tulossa takaisin ja toisaalta samanaikaisesti pelkäsi, että se kuitenkin olisi Sanders tai Carl.

Lopulta hänen näkökenttäänsä osui, ”Sanders”, hän mutisi hiljaa ja valmistautui vastaanottamaan sen, mitä mies hänelle tekisi, nyt kun ei olisi todistajiakaan.

***

Miten mahtanee jatkua tästä, kertokaapas te vuorostanne se...

”Voi paska”, Dannyltä lipsahti, sillä hän oli myös kurkannut ja oli nähnyt tuon jättimäisen matelijan.

”Mennään”, Bushika sanoi ja he perääntyivät käytävään, sytyttäen taskulamppunsa ja palasivat tuohon pieneen huoneeseen, jossa Cale ja Terri jo odottelivatkin heitä. He olivat ikkunanrakosista nähneet kaksikon juoksun ja tuon ison käärmeen, joka oli kuitenkin jäänyt aukealle, eikä ollut tullut lähellekään oviaukkoa.

”Teillä näytti hetken olevan tiukat paikat”, Cale sanoi toteavaan sävyyn.

Danny myönsi asian erittäin värikkäin sanakääntein, kun Bushika tyytyi vain nyökkäämään. Lopulta Cale ryhtyi auttamaan Dannya nuotion teossa. He katsoivat sopivan kohdan, josta tuli ei pääsisi leviämään ja asettelivat osan puista siihen. Danny kaiveli repusta jotain sytykkeeksi sopivaa ja törkki sen puiden väliin. Tämän jälkeen hän kaivoi shortsiensa taskusta tupakansytyttimensä ja käytti pitkän tovin saadakseen tulen syttymään. Lopulta se onnistui ja huonetta valaisi pieni nuotio, josta he kaikki olivat tyytyväisiä. Liekkien lepatus loi outoja varjoja kivisille seinille ja sai seiniin kaiverretut kuviot näyttämään eläviltä.

Bushika työskenteli keräämiensä yrttien ja lääkealoen parissa, saaden aikaiseksi hoitavaa tahnaa. Lisäksi hän sai Dannyltä yhden pullon kivennäistä, johon hän laittoi yrttiseoksen annettavaksi Westridgelle, kun tämä palaisi takaisin tajuihinsa.

Voiteen Bushika hieroi Westridgen vioittuneeseen jalkaan hellävaroen, jottei olisi pahentanut tilannetta entisestään. Hänen työskennellessään Westridge liikahti ja hiljaa valittaen aukaisi silmänsä. Bushika kääntyi ja ojensi hänelle pullon, ”juo tämä”, hän sanoi.

Westridge otti pullon ja kulautti sen sisällön irvistäen kurkustaan alas, vaikka maku olikin kamala. Mutta hieman myöhemmin hän totesi sen parantaneen oloaan, eikä jalkaan koskenut enää niin paljon.

Nyt he saattoivat rentoutua hieman, sikäli kun se nyt oli mahdollista. He olivat kutakuinkin turvassa ja ainoa, mitä he saattoivat tehdä oli odottaa seuraavaa päivää. Keskustelu oli jokseenkin lyhytsanaista, sillä yksikään heistä ei ollut erityisemmin juttelutuulella.


Osa 10, Suunnitelmia

Hieman myöhemmin he kuulivat karkeaa sadattelua, mikä kieli että Carl alaisineen olivat palanneet temppelin tutkimusretkeltä takaisin temppelin aukiolle. Siellä he huomasivat, että Adams ja Westridge olivat kadonneet. He löysivät vain Adamsin repun, jonka Danny oli jättänyt tutkinnan jälkeen siihen mistä hän oli sen löytänytkin.

”Adams!”, Sanders karjaisi ja antoi katseensa kiertää aukiota, mutta hän ei nähnyt liikettä. Ei edes eläimiä. Vain kasveja, kiviä ja pitkän ruohon seassa olevia ajan hajottamia temppelin muurien ja pylväiden osia.

”Mihin hittoon hän on mennyt ja missä se toinen on, Westridge”, Sanders kysyi ääneen ja kirosi uudelleen.

”En tiedä, mutta jotain on täytynyt tapahtua, sillä Adams ei olisi noin vain jättänyt reppuaan tähän ja sitä paitsi joku on penkonut sitä”, Jones huomautti ja mietti kuka penkoja oli ollut.

Bira ja Alejandro olivat ääneti, mutta vilkaisivat toisiaan nopeasti. Bira ei pitänyt tästä lainkaan. Hän aavisti, että jokin oli pielessä. Aukio oli hänen mielestään liian hiljainen, sillä yleensä viidakossa riitti ääntä kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Yleensä, mutta nyt jokin oli toisin ja se vaivasi Biraa kovin. Hän ei vain tiennyt mitä sanoa, sillä hän tiesi että hänen pitäisi jotenkin varoittaa, jos ei muita, niin Alejandroa, joka vaikutti ystävälliseltä nuorukaiselta.

Alejandro rypisti otsaansa, sillä hän saattoi lukea Biran kasvoilta, ettei kaikki ollut hyvin. Hänkin oli huomioinut oudon hiljaisuuden ja oli myös huolissaan siitä mihin Westridge oli joutunut. Hän epäili, että tuo vanginvartijaksi jätetty mies olisi tehnyt tälle jotakin. Tai siltä tilanne oli tuolloin näyttänyt ennen kuin he olivat häipyneet temppelin uumeniin.

Sanders kävi vielä tutkimassa lähialueen, muttei löytänyt merkkiäkään sen enempää Adamsista kuin Westridgestäkään. Kumpikin oli kadonnut jälkiä jättämättä. Tai no melkein. Pitkä ruoho oli paikoin myllättyä kuin jokin olisi siinä ryöminyt tai juoksennellut läpi, mutta mitään muuta ei sitten näkynytkään.

Hän palasi takaisin ja yhdessä Jonesin kanssa hän laittoi leirin pystyyn, sillä iltapäivä oli jo alkanut kääntyä illaksi ja aurinko oli melkein jo laskenut. Sen viimesäteet loivat pitkiä käärmemäsiä varjoja aukealle, mikä ei ainakaan saanut kenenkään oloa yhtään paremmaksi.

Luulisi että Carl olisi halunnut juhlia löytöään, sillä he olivat tosiaan löytäneet aarrekammion, joka oli melkein ääriään myöten täynnä arvokkaita esineitä, jotka oli tehty kullasta ja jalokivistä, lisäksi siellä oli taidokkaasti tehtyjä keramiikka esineitä, joista keräilijät olisivat varmasti valmiita maksamaan huikeita summia.

Mutta ei, tämäkään ei saanut häntä, sen enempää kuin hänen kumppaneitaan juhlamielelle. Tosin yritti hän sentään vähän, mutta koska tunnelma oli latistunut, päätti hän lopulta olla vaiti.
Kun ilta lopulta pimeni yöksi, Carl siirtyi omaan telttaansa, Sandersin tehdessä hieman myöhemmin samoin. Vain Jones jäi telttojen ulkopuolelle vahtiin, pitäen samalla Biraa ja Alejandroa silmällä.

***

Temppelin pienestä huoneesta oli tarkkailtu miesten toimia, mutta olivat rauhallisia. Heitä ei oltu huomattu, ei ainakaan vielä ja he päättivät varmistaa, ettei näin kävisikään.
Lopulta itse kukin vetäytyi levolle, joskin makuualusta ei ollut erityisen mukava. Mutta he yrittivät silti vetäytyä parhaaseen mahdolliseen asentoon ja nukkua.

Bushika puolestaan käpertyi isänsä vierelle, pää painettuna tämän hartiaa vasten. Syvä hiljaisuus laskeutui niin huoneeseen kuin ulkona olevalle leirille. Vai kaukaa viidakon uumenista kuului hiljaisena eläinten ääniä, mutta vain hyvin kaukaa. Aukealla oli yhä tuo luonnoton hiljaisuus, kunnes äkkiä alkoi kuulua hyvin hiljainen laahaava ääni. Niin hiljainen, ettei se herättänyt nukkujia tai sitten he ajattelivat sen olevan vain jokin ohikulkumatkalla oleva yöeläin, etteivät he kiinnittäneet siihen mitään huomiota.

Ääni jatkui, sitten kuului hiljainen, lähes pehmeä ääni, kun jokin laskeutui veteen. Aukean ainoa vesialue, oli tuon salaisen huoneen ikkunan alla, itseasiassa, vesialue tai oikeammin allas, kulki ikkunan alta ja sen toinen puoli oli huoneen sisäpuolella, niin että huoneeseen saattoi päästä ja sieltä pois uimalla, jos halusi kastua.

Tuo tumma jokin lipui hitaasti veteen, liikkui sulavasti ikkunan alla olevan pienen käytävän läpi ja nosti kolmiomaisen päänsä hitaasti vedenpinnan yläpuolelle. Kieli lipoi sen huulia ja ilmaa, kuin tutkien, sitten se eteni, pitkin lattiaa, kunnes pysähtyi.

Westridge liikahteli unissaan, sitten äkkiä hänen silmänsä revähtivät auki ja hän hengitti kiivaasti. Otsalla oli hikipisaroita ja osa niistä vieri alas kasvoille, mistä hän pyyhkäisi ne nopeasti pois. Hän tunsi sormissaan, miten kasvojen iho tuntui kuumalta ja epäili, että jalka oli sittenkin tulehtunut ja hänellä oli kuumetta. Bushikan hoitokeino auttaisi ehkä vähän, mutta ei tarpeeksi, hän ajatteli.

Westridge yritti jälleen nukahtaa, mutta uni ei vain tullut. Hän kuuli jonkin liikkuvan ja kohotti päätään nähdäkseen paremmin. Pimeässä hän ei kuitenkaan nähnyt mitään ja ajatteli, että sen täytyi olla vain rotta tai joku muu pieneläin matkalla ties minne.

Hän oli jo painamassa päänsä takaisin, kun hän huomasi tuijottavansa johonkin pitkään ja tummaan. Toinen käsi hapuili pitkin lattiaa, kunnes sormet osuivat taskulampun kylmään pitkään kädensijaan. Hän otti taskulampun, sytytti sen ja kohdisti valokeilan tuohon olentoon.

Westridge henkäisi syvään nähdessään tuon kauhistuttavan olennon keltavihreät silmät edessään. Hän jähmettyi paikalleen, tuijottaen käärmettä silmät suurina ja sydän villisti takoen. Ensin hän ajatteli näkevänsä kuumeen tuomia harhoja, mutta nuoren naisen pelästynyt äännähdys hänen vieressään paljasti, että hän ei ollut ainoa, joka näki käärmeen. Se oli siis todellinen ja elävä.

Hän kohottautui hieman paremmin istumaan, välttäen tekemästä mitään äkkinäistä. Samalla hän vaistonvaraisesti veti toisen kätensä Bushikan eteen, estääkseen tuota pirullista elukkaa pääsemästä lähellekään tyttöä.

***
Päätin sitten laittaa lisäpätkän, jatkaahan...

Siinä hän sitten oli, ties kuinka kauan, kunnes kuuli jonkun liikkuvan ylhäällä. Kivusta huolimatta hän pakotti itsensä vääntäytymään hieman parempaan asentoon ja kohotti katseensa ylöspäin. Hän odotti, että olisi nähnyt päivänvaloa, mutta ei, ylhäälläkin näkyi vain syvää pimeyttä. Tuo joku liikkui ylhäällä yhä, mutta koska oli kovin pimeää, ei hän erottanut, että kuka tai mikä siellä liikkui.

Westridge ei uskaltanut äännähtääkään, pelätessään, että siellä olisivat ne miehet. Hän yritti yhä kuunnella ja sitten hän kuuli naisen äänen ja heti perään näkyi taskulampun valo, joka tuntui liikkuvan edestakaisin.

”Apua!”, Westridge huusi epätoivoisena, sillä arveli ettei ylhäällä olija ollut miehiä, vaan ilmeisesti Terri, Cale ja Danny olivat jotekin päässeet vapaaksi ja olivat seuranneet heitä tänne.

Äänet tuntuivat loittonevan jolloin hän huusi uudelleen. Kului tovi ja toinenkin, kunnes äänet palasivat ja joku huomasi tämän syvän kuilun, osoittaen nyt lampullaan alas.

”Westridge!”, kuului hämmästynyt ääni, mutta Westridgen oli vaikea nähdä kuka se oli, sillä taskulampun valo häikäisi.

”Täällä alhaalla”, Westridge huusi ja ähkäisi kivusta, ”minä putosin ja luulen, että jalkani murtui”, hän sanoi.

”Pääsetkö sieltä pois mitenkään?” Terri kysyi.

”En”, Westridge sanoi nyt hieman hiljaisemmalla äänellä, voimat tuntuivat hiipuvan, ”käteni ovat yhä sidottuna”, hän ähkäisi ja yritti uudelleen katsella ylös. Tällä kertaa hän näki Terrin, joka kurkisteli varovaisesti kuiluun.

”Odota vähän, me autamme sinut pois sieltä”, Terri sanoi.

”Kiitos”, Westridge äännähti tuskaisasti ja sitten kaikki pimeni.

Ylhäällä Terri yritti tähytä alas ja näki, että Wesridge makasi liikkumattomana paikallaan, eikä enää vastannut hänen huutoihinsa.

”Isä”, Bushika huusi, muttei saanut vastausta ja alkoi olla tosissaan huolissaan, ”eihän... eihän hän vain”, hän aloitti ja katsoi surkeana Terriä.

”En usko. Hän on vain menettänyt tajuntansa”, Terri sanoi ja yritti rauhoitella Bushikaa, joka vaikutti hätääntyneeltä ja varmasti syystä, ”tarvitsisimme köyttä, jotta pääsisimme tuonne alas katkomatta raajojamme”, hän jatkoi

”Hetkinen”, Danny sanoi ja alkoi kaivella omaa reppuaan, jonka oli kauaskateisesti napannut mukaansa. Siellä oli pakattuna nyt Adamsin repusta takavarikoidut juomat, sekä ennestään laitettuna vähän kuivamuonaa, ensiaputarvikkeet, sekä köyttä.
Hän ojensi köyden Terrille ja kaivoi ensiapupakin esille, ”ota tämäkin, taidat tarvita sitä”, hän huomautti.

”Nostetaan hänet ensin tänne ylös, tuolla alhaalla voi olla vaikeaa nähdä”, Terri vastasi.

”Hyvä on, lasken sinut alas”, Danny lupasi ja sitoi köyden toisen pään itsensä ympärille, toivoen että köysi olisi riittävän pitkä ylettyäkseen kuilun pohjalle. Kuilu sinänsä ei vaikuttanut kovin syvältä, onneksi, muutoin Westridge voisi olla kuollut, vaikka eipä hän nytkään järin hyvältä vaikuttanut.

Terri nyökkäsi ja sitoi köyden toisen pään vyötäisilleen ja alkoi kivuta alaspäin, Calen vahtiessa ja Dannyn antaessa köyttä lisää sitä mukaa, kun Terri laskeutui alas.

Lopulta Terri pääsi pohjalle. Hän valaisi sitä taskulampulla ja huomasi, että sieltä olisi ollut pääsy pois, mutta tietenkään siitä ei ollut Westridgelle hyötyä tämän hetkisessä tilassa, saati että tämä olisi ollut tajuissaan. Sillä jalka vaikutti todella pahalta. Nilkka oli oudossa kulmassa, samoin sääri ja kumpikin oli pahasti sinisenpunaisen kirjava ja ehkä jopa jo hieman turvoksissa.

Terri nirhi Westridgen ranteiden ympärillä olevan köyden auki ja paiskasi repaleet pois. Ranteisiin oli jäänyt ikävät punaiset hiertymät, sillä köysi oli ollut aika tiukalla.

”Sinä tarvitsisit lääkäriä”, Terri sanoi hiljaa, minkä jälkeen hän irrotti vyötäisillään olleen köyden ja sitoi sen tiukasti Westridgen ympärille. Tämän jälkeen hän antoi merkin Dannylle ja Calelle, että he voivat vetää Westridgen ylös, mihin meni jonkin aikaa, sillä nostettavasta ei juurikaan ollut apua.

Viimein he saivat hänet ylös ja raahattua kauemmaksi kuilusta, Dannyn palatessa takaisin ja heittäessä köyden alas Terrille ja auttoi tämänkin ylös kuilusta.

Cale ja Bushika pysyivät Westridgen luona, kun Danny ja Terri muutamaa minuuttia myöhemmin tulivat heidän luokseen. Terry laski Dannyn antaman ensiapupakin lattialle Westridgen vierelle ja alkoi paikkailla miestä parhaan kykynsä mukaan. Kovin paljoa he eivät voineet tehdä, sillä ensiapupakissa, joka ei ollut edes kovin iso, oli oikeastaan vain haavanhoitoon tarvittavia välineitä, ei murtuneen raajan lastoittamiseen.

Siinä heidän hääriessään, Westridge palasi takaisin tajuihinsa ja voihkaisi kivusta, kun Terri juuri parhaillaan tutki hänen jalkaansa.

”Oh, anteeksi”, Terri sanoi ja kääntyi katsomaan miestä, jonka kalpeiksi valahtaneet kasvot olivat vääristyneet kivusta.

”Hngh, ei se mitään”, Westridge äännähti ja yritti itsekin nähdä miltä jalka näytti, vaikka arveli, että se oli niin pahassa kunnossa, että pitäisi päästä sairaalaan, sitten hän muisti taas sen tumman, vihreänkirjavan kolmiomaisen pään ja keltaiset silmät, ”se hemmetin käärme”, hän henkäisi, ”se on elossa”.

”Jättiläisanakonda?”, Danny kysyi ja tunsi jokaisen karvan ihossaan nousevan pystyyn.

”Se”, Westridge ähkäisi, ”minä näin sen, se vei yhden niistä miehistä. Hänet oli jätetty vahtimaan minua ja sitten se hirvitys tuli ja... ja”, mutta hän ei voinut sanoa sitä loppuun asti. Hän näki yhä silmissään, miten Adams juoksi kauhusta kirkuen karkuun, muttei onnistunut.

”Ihan rauhassa”, Terri sanoi rauhallisella äänen sävyllä, vaikkei itsekään tuntenut oloa järin turvalliseksi, nyt kun vaarana oli noiden miesten lisäksi myös jättiläismäinen matelija, ”minä tapoin yhden ja Dannyn kanssa me tapoimme toisen, mutta ilmeisesti niitä on enemmän”, hän jatkoi, ”mutta minä luulen, että se jonka näit, ei tule ihan heti takaisin, se luultavasti haluaa sulatella ateriansa ensin”, hän lisäsi.

”Sikiävätkö nekin kuin kanit?” Danny kysyi hermostuneena.

”En usko, mutta jotain hämärää tässä on”, Cale sanoi ja selitti sen, mitä tiesi anakondien lisääntymisestä, sillä oli päättäväisesti ottanut selvää juuri näistä käärmeistä.

”En tiennytkään, että olet ryhtynyt tietosanakirjaksi”, Westridge naurahti, vaikka nauramisen aihetta ei juurikaan ollut.

”Päätin ottaa asioista selvää, sillä ne käärmeet, jotka kohtasimme ensimmäisellä retkellämme, eivät käyttäytyneet kuten kyseiset matelijat yleensä”, Cale totesi tyynesti.

”Asia selvä”, Westridge sanoi ja yritti kohottautua käsiensä varaan. Mutta tuo liike sai aikaan uuden kipuaallon jalassa ja hän painautui takaisin lattialle, ”parempi kun häivytte, minä vain hidastan teitä, sillä en pääse mihinkään tuon kirotun jalan kanssa”, hän lisäsi.

”Isä”, Bushika älähti, sillä oli päättänyt, ettei varmasti jättäisi isäänsä tänne.

”Bushika, mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitänyt olla äitisi kanssa”, Westridge kysyi ja katsoi nuorta naista kysyvästi ja samalla hyvin huolissaan. Ties mitä ne miehet tekisivät Bushikalle, jos huomaisivat hänen olevan täällä.

”Minä seurasin teitä. Tulin uteliaaksi, kun kuuntelin, mitä te keskustelitte ja halusin nähdä sen jokialuksen”, Bushika selitti.

”Ilman häntä me olisimme yhä sidottuina kuin kananpojat ja sinä olisit vieläkin tuolla kuilussa”, Danny huomautti.

”Silti. Hänen ei olisi pitänyt tulla tänne, ties mitä nuo ihmishirviöt tekevät Bushikalle, jos näkevät hänet täällä”, Westridge sanoi huolissaan, sillä muisti oikein hyvin, mitä ne olivat melkein tehneet Yaralle.

”Minä pärjään kyllä”, Bushika sanoi, mutta ei saanut isäänsä vakuutettua.

”Bushika, ole kiltti ja palaa takaisin kylään, täällä ei ole turvallista”, Westridge yritti vielä, sillä halusi tyttärensä kauas temppeliltä, niin kauan kun Carl ja tämän kätyrit oleskelivat siellä, kuin myös se jättiläismäinen käärme.

”Isä, minä osaan puolustautua”, Bushika totesi tyynesti.

”Ei, en ole pelkästään huolissani heistä ja tiedän kyllä, että osaat puolustautua, mutta täällä vielä jotain pahempaa”, Westridge vastasi.

”Se käärme”, Bushika sanoi kysyvästi ja värähti. Hänkään ei pitänyt ajatuksesta törmätä kyseiseen matelijaan, mutta ei hän antaisi sen silti estää häntä ja näitä kolmea ihmistä pelastamasta isäänsä tästä loukosta, minkä hän ilmaisi isälleen hyvin tiukkasanaisesti.

”Sellainen tytär, kuin isäkin”, Danny naurahti, sillä tytössä oli todellakin hyvin paljon Westridgeä, ”anna olla Westridge, jos hän on yhtä itsepäinen kuin sinäkin, niin et tule voittamaan tätä kisaa”, hän huomautti ja virnisti leveästi.

”Olkoon sitten”, Westridge tuhahti, sillä tajusi itsekin jäävänsä toiseksi, mutta se ei saanut häntä silti yhtään helpottuneemmaksi. Päinvastoin.

”Harmi, ettei meillä ole mitään millä kantaa häntä pois täältä, sillä en mielelläni koskisi hänen vioittuneeseen jalkaansa enempää kuin on pakko. Se on nyt jo niin pahan näköinen että enempi liikuttelu saattaisi pahentaa vain tilannetta ja tehdä kudosvaurioita”, Terri sanoi yrittäen varovaisesti tutkia taskulampun valossa Westridgen jalkaa, joka alkoi näyttää huonommalta.

”Mutta emme me tännekään voi jäädä, emme ole turvassa ja hänet pitäisi saada sairaalaan”, Cale totesi, sillä arveli, että jos he eivät saisi miestä ajoissa sairaalaan, murtuman lisäksi jalka saattaisi tulehtua, mikä taas vaatisi lääkehoitoa, mihin heillä ei keskellä viidakkoa ollut mahdollisuutta.

”Meillä on periaatteessa kaikkea, mitä tarvitaan paarien rakentamiseen, ne pitää vain hakea”, Bushika huomautti ja arveli, että saattaisi osata ehkä rakentaa sellaisen.

”Hyvä idea”, Terri sanoi, ”mutta olisi hyvä, jos et menisi yksin, varsinkin tuon käärmeen takia. En oikein usko, että se oli yksin. Ei ollut edellinenkään, jonka kohtasimme vuosia sitten”, hän kertoi.

”Ymmärrän”, Bushika sanoi ja miettien miten asian toteuttaisi.

”No niin, teemme nyt niin, että yritetään siirtää hänet ensin käsivoimin turvallisempaan paikkaan täältä, jottemme ole vaarassa törmätä Carliin ja hänen niljakkaisiin alaisiinsa, sitten sinä Bushika, voisit ottaa Dannyn mukaasi ja menette etsimään mitä tarvitset”, Terri ehdotti.

”Sopii”, Bushika sanoi, tosin vilkaisi hieman epäilevästi Dannya, miettien kuinkahan hyvin tämä pärjäisi viidakossa.

Tämän jälkeen he miettivät tarkoin kuinka liikuttaisivat Westridgeä, jotta saisivat tämän siirrettyä turvallisempaan paikkaan mahdollisimman kivuttomasti. He nimittäin saattoivat nähdä, että miehellä oli kovia tuskia, hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan ja kasvot, sen mitä taskulampun valossa saattoi erottaa, olivat hyvin kalpeat.

”Olen pahoillani, mutta tämä tulee sattumaan. Yritämme silti toimia niin nopeasti kuin mahdollista, jotta emme tuottaisi sinulle yhtään enempää kipua kuin on pakko”, Terri sanoi pahoittelevaan sävyyn. Häntä harmitti koko tilanne ja mieluummin hän olisi ollut liikuttelematta Westridgeä lainkaan. Mutta hän tiesi, etteivät he myöskään voisi jäädä paikalleen. Se ei olisi turvallista, kun uhkia oli kaksi ja lisäksi pimeässä joku muukin heistä voisi vahingossa pudota tuohon pahuksen kuiluun.

”Tiedän, ei se mitään, teette minkä parhaaksi näette”, Westridge sanoi nyt hieman hiljaisemmalla äänellä, sillä hänen vointinsa ei ollut mikään paras mahdollinen. Samalla hän yritti valmistautua siihen hetkeen, kun hänet nostettaisiin, sillä se tulisi olemaan erityisen tuskallinen, vaikka hän tiesi kyllä että Terri, Danny ja Cale yrittäisivät olla mahdollisimman varovaisia.

Terri, Danny ja Cale nyökkäsivät. He päätyivät lopulta siihen, että Danny ja Cale kantaisivat Westridgen, Terrin ja Bushikan näyttäessä valoa...

Oikein ihanaa ja hyvää joulua kaikille!!



Ja hei, tänään saa muutkin laittaa tänne kuvia (olis saanu muulloinkin, mutta kun kukaan ei laittanu niin minä laitoin).

Luukku 22