Haroldin voimat alkoivat olla jo lopussa ja hän tiesi, ettei enää kauaa pystyisi pysymään tajuissaan, kun osaston ovi työnnettiin auki.

**

Osastosta vastaava hoitaja oli nähnyt toimipisteestään äkilliset muutokset Haroldin elintoimintoja seuraavissa monitoreissa ja oli päättänyt ottaa selvää, mikä sen aiheutti. Hän tosin ei ollut ehtinyt lähteä liikkeelle, kun samaisen potilaan hätänappulaa painettiin.

Hoitaja kurtisti kulmiaan, sillä hänen työssään herkäksi tullut vaisto kertoi, ettei kyse ollut pelkästään jostain potilaan elintoimintoihin liittyvästä ongelmasta, vaan jotain muutakin oli tekeillä.

Hän otti heti yhteyden vartiointi pisteeseen ja pyysi vartijaa tarkistamaan turvakamerasta, oliko osastolla kaikki hyvin ja tulemaan tarvittaessa osastolle. Lisäksi hoitaja pyysi nuorempaa kollegaansa mukaan, sillä arveli, että tälle olisi tarvetta.

Nopein askelin hän ja nuori nainen suuntasivat kohti osastoa, jossa Harold oli. Matkalla vartija yhytti hänet ja ilmoitti mitä oli nähnyt valvontakamerassaan, sekä sen että oli jo kutsunut poliisin paikalle. Hän ei edes välittänyt hämmästyä, kun Konstaapeli Harry Brown liittyi heidän seuraansa. Hän oli vain tyytyväinen, että mukana oli kaiken kokenut viranomainen. Ties mitä heillä olisi vastassa, sillä se mitä hän oli nähnyt tarkistaessaan osaston tilannetta turvakameran välityksellä, ei näyttänyt hyvältä ja potilas oli selvästi hengenvaarassa.

Hyvin nopeasti he olivat osaston ovella ja juuri kun hoitaja oli aikeissa työntää oven auki, mennäkseen tarkastamaan tilanteen, Konstaapeli Brown työnsi hänet sivuun, katsoen naiseen varoittavasti.

Nuorempi nainen katsoi esimiestään ja poliisia, sekä vartijaa hieman epätietoisena siitä, mitä oli tekeillä, sillä hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt mitä oli tekeillä. Hän oletti, että he olivat vain menossa tarkastamaan potilaan tilannetta.

Hän silti totteli, sillä ei halunnut saada jälkeenpäin sanomisia asiasta. Niin hän ja vanhempi hoitaja jäivät taka-alalle, kun Konstaapeli Brown ja hänen perässään asteleva hieman ronskimman puoleinen naisvartija työnsivät oven varovaisesti auki ja astuivat sisälle.

He eivät tienneet varmuudella, mitä heillä olisi vastassa. Daisy Walkeriksi itsensä esittäytyneen vartijan mukaan, joku oli käynyt käsiksi potilaaseen, eikä tuo joku ollut sairaalan henkilökuntaa, eikä vaikuttanut potilaaltakaan. Daisy ei ollut nähnyt hyökkääjällä minkäänlaista aseistusta, mutta se ei silti ollut tae siitä, etteikö jotain voisi silti olla. Joten he toimivat sen mukaan, mitä heille oli koulutuksessa opetettu eli toimimaan varovaisesti, jotta he saisivat tilanteen hoidettua turvallisesti.

Brown valitsi aseensa sijasta etälamauttimen ja tähtäsi sillä nyt isoa hikistä miestä, jonka suuret kourat yhä puristivat vuoteella makaavan miehen kaulaa.

”Irroittakaa otteenne hänestä ja perääntykää kauemmaksi vuoteesta”, Brown komensi, irroittamatta katsettaan miehestä.

Greedy vilkaisi huoneeseen astunutta konstaapelia, muttei tehnyt elettäkään irrottaakseen otettaan Haroldista, joka enää heikosti yritti päästä irti tuon ihmishirviön otteesta.

”Irti, nyt!”, Brown komensi entistä tiukemmin, valmistautuen käyttämään etälamautinta, sillä tilanne uhrin kannalta alkoi näyttää todella huonolta.

Greedy puristi vielä hetken, kunnes päästi irti, liikahtaen nopeasti kohti konstaapelia. Greedyn huonoksi onneksi, konstaapeli Brown oli nopeampi ja hän painoi etälamauttimen liipasimesta. Lamauttimen johtimet osuivat Greedyyn kuin vihainen ampiaislauma ja mies kaatui holtittomasti sätkien lattialle ja karjui tuskasta, jonka voimakas sähköisku hänelle aiheutti.

Brown hellitti otteensa liipasimesta, alkaen astella kohti Greedyä, raudoittaakseen tämän, kun isokokoinen mies kohottautui ylös lattialta. Brown painoi uudelleen liipasinta, jolloin Greedy ulisi jälleen tuskasta ja sätki holtittomasti lattialla, yrittäen samalla kiskoa irti kivun aiheuttajaa.

Brown hellitti otteensa jälleen, ”pysykää aloillanne tai saatte uuden annoksen sähköä”, hän käskytti Greedyä, joka tällä kertaa katsoi aiheelliseksi totella.

Walker auttoi Brownia raudoittamaan Greedyn, samalla kun Brown irroitti anturit Greedystä ja asetti ne takaisin paikoilleen.

Hoitajat syöksyivät auttamaan Haroldia, joka makasi liikkumattomana vuoteellaan. Hän ei ollut enää tajuissaan ja sinisenpunaisen kirjava kaula, sekä kasvot kielivät, että tilanne ei ollut hyvä.

Brown ja Walker alkoivat raahata Greedyä pois osastolta, samalla kun hoitajat saivat lisäapua. Brown toivoi tosissaan, että nuo urheat työntekijät saisivat Haroldin hengen pelastettua.

”Sinä pääset sinulle sopivaan seuraan”, Brown sähisi Greedylle ja luki tälle tämän oikeudet, samalla kun hän kuljetti miestä vartijan avustuksella mukanaan.
Brownin kollega oli ollut kahvilla ja nyt hän kuuli radiostaan tilanteen. Kulautti nopeasti loput kahvit kurkustaan alas ja syöksyi ripeästi avustamaan kollegaansa ja sairaalan vartijaa joilla oli iso työ ison miehen kuljettamisessa.

”Tämä mies pahoinpiteli potilaan ja jos potilas nyt menehtyy, tämä jäteläjä pääsee pitkäksi aikaa miettimään tekosiaan”, Brown kertoi kollegalleen, joka katsoi häntä kysyvästi.

Greedy naurahti ylimielisesti. Hän ei todellakaan ollut mikään erityisen älykäs.

”Sinuna en nauraisi, olet nimittäin pääosassa hienossa turvakameratallenteessa”, Daisy muistutti kylmästi.

Greedy ei vastannut, vaan oli vaiti.

Osastolla hoitajat ja paikalle kutsuttu lääkäri toimivat ripeästi hoitaessaan Haroldia, joka oli kirjaimellisesti hetken kuolleena, sillä hengitys oli pysähtynyt Greedyn käsittelyn vuoksi.

Lopulta tiimi onnistui, joskin nipinapin, mutta onnistui kuitenkin. Harold lepäsi vuoteellaan hengityskoneeseen kytkettynä, jotta hänen murjottu kaulansa ja kurkkunsa saisivat rauhassa parantua. Hän oli syvässä tajuttomuustilassa, jota kesti hyvin kauan.

Kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, lämmin auringonvalo tervehti häntä ikkunan säleverhojen välistä. Hän käänsi päätään ja huomasi jonkun istuvan viereisellä tuolilla. Hän ei ihan heti nähnyt kunnolla, kuka tuolilla istui ja säikähti, sillä viimeksi tajuissaan ollessaan hänet oli yritetty kuristaa.

Lopulta näkö tarkentui hieman ja hän näki että tuolilla istuja oli...


No niin, tulipa inspiraatio ja tuossa tulos. Jatkakaapas te välillä.

Oi. Hei Nuubialainen. Kiva nähdä suakin pitkästä aikaa. Mä oon taas vaihteemmaksi pyöriny enimmäkseen tuolla tumblrin puolella, kun mä laittelen sinne välillä mun sims 4 kuvia. Mutta oon mä välillä käyny täällä vilkuilemassa. Hm, joskos sitä taas yrittäs kirjotella aikansa kuluks jotain noihin jatkiksiin.

Mä ymmärrän useimmilla teistä on se kuuluisa elämä, eikä sillon ehi tahi jaksa roikkua jossain foorumilla. Varsinkin jos on kädet täys töitä. Mulla ei elämää just nyt oo, kun ei oo enää töitäkään. Uutta toki yritän katella, mutta selvittelen nyt muita asioita ensin ja sellasta että mihinkä mä oikeasti sovin, kun mulla on joitain ongelmia, erityisesti sosiaalisiin tilanteisiin liittyen.
Niin ja sitten tässä vuoden aikana pitäs muuttaa, kun meidän taloon tulee iso peruskorjaus, joten tarkottaa, että asukas ei siellä työmiesten jaloissa voi pyöriskellä. Sähköjä laittavat uusiksi. Eli evakkoon pitää lähteä. No ei se mitään, jos kaupunki järkkää sit kivan kämpän jostain sellaisesta kohtaa, että ois hyvät yhteydet kaikkialle. Tässä alan kohta varmaan stressaamaan tulevaa pakkaus&muutto rumbaa. Huh.

Ai joo, Nuubialainen, ehdotan, että väkerrät uuden s-postin vaikka gmailiin. Sekin on ilmanen ja ihan helppo. Eikä unohdu helposti, jos muutenkin googlettelee usein. Niin kuin mä teen. Vähintäänkin käyttelen erittäin usein google kääntäjää, koska en ole omasta mielestäni vieläkään riittävän hyvä englannin kielessä. No jaa, ei toi omakaan näköjään aina toimi, kun kirjotushäröjä tulee tämän tästä. Sori.

Nuo kahdeksan levittäytyivät pitkin olohuonetta ja Rosanna näki, miten nainen, jota hän oli pitänyt äitinään, silmäili hermostuneena ympärilleen.
"Äiti, isä, öh... minä tiedän", Rosanna aloitti ja yritti miettiä kuinka olisi asian selittänyt näille kahdelle, jotka olivat huolehtineet hänestä, kuin omasta lapsestaan kaikki nämä vuodet.
"Hyvä on, totuuden on aika tulla esille", nainen aloitti.
"Kay", mies sanoi lämpimällä äänellä ja laski kätensä naisen kädelle.
"John, tiedät itsekin, ettemme voi salailla enää enempää", Kay:si kutsuttu vastasi.
"Hyvä on Kay", John vastasi, nostamatta kuitenkaan kättään pois vaimonsa kädeltä.
"En tiedä, mitä vielä puuttuu, mutta tiedän, että joku murhasi vanhempani ja kuoli pidätyksen yhteydessä ja että te kasvatitte minut omananne", Rosanna huomautti.
Kay aikoi sanoa jotakin, kun piano alkoi soittaa hyvin kaunista, mutta surumielistä sävelmää. Rosanna tunnisti sävelmän, sillä oli kuullut sen kerran aiemminkin taloon muutettuaan.

John istui jäykistyneenä paikallaan ja hänen kasvonsa olivat valahtaneet vitivalkoisiksi. Kay puolestaan nousi seisomaan ja astahti epäröivän askelen kohti pianoa, joka jatkoi vienoa sointiaan, ”Henry”, Kay henkäisi, sillä muisti miehen soittaneen tuota samaista sävelmää, silloin kauan sitten heidän yhteisissä illanistujaisissaan.

”Mitä pilaa tämä on olevinaan?”, John kysyi alettuaan tointua järkytyksestään.

”Minäkin luulin, tätä pilaksi, kun ensimmäisen kerran kuulin, mutta nyt tiedän, ettei se ole”, Sam kertoi rauhalliseen toteavaan sävyyn, ”me emme ole täällä yksin ja Rosanna, sekä minä olemme joutuneet kokemaan yhtä ja toista, jota ainakaan minä en olisi ikinä voinut uskoa tapahtuvaksi”, hän lisäsi, vaikka halusi itsekin enimmän osan kokemuksistaan unohtaa.

”Tätä on vaikea uskoa”, John sanoi ja katseli ympärilleen, nähdäkseen, miten muut olivat reagoineet yllättävään häiriöön. Nämä istuivat jäykkinä kukin valitsemallaan paikallaan, mutta eivät silti olleet kovin peloissaan. Itseasiassa, kun hän asiaa mietti, tuntui hänestä että tämä huone oli turvallinen ja ilmapiiri lämmin, kuin silloin joskus heidän nuoruudessaan, ”Kay, onko kaikki hyvin?”, hän kysyi, kääntyen vaimonsa puoleen.

”On,” Kay vastasi lyhyesti ja istuutui takaisin paikalleen. Piano soitti yhä tuota melodiaa, joka sai Kayn silmät täyttymään kyynelistä. Kaikki nuo muistot palasivat takaisin, niin hyvät, kuin ne kauheatkin jotka olivat vieneet hänen sisarensa ennenaikaiseen hautaan, ”se vain... minä... minä muistan miten Henry toisinaan soitti tuota samaista sävelmää. En... en muistanutkaan, että se on noin kaunis. Siitä on niin kauan, kun viimeksi kuulin hänen soittavan... voih”, hän sanoi ääni murtuen ja hautasi kasvonsa käsiinä.

John siirtyi lähemmäksi vaimoaan ja kiersi suojelevasti kätensä vaimonsa tärisevien hartioiden ympärille.

”Tämä on ollut meillekin hyvin raskasta, erityisesti Kaylle”, John selitti.

”Ymmärrän”, Rosanna vastasi myötätuntoisesti, sillä hänellä itselläänkin oli ollut hyvin tunnepitoisia hetkiä, sen jälkeen, kun hän oli muuttanut taloon.

”Mutta yhtäkaikki, sinulla on oikeus tietää”, John sanoi.

”Minä tiedän jo jotakin. Löysin itse tietoja", Rosanna kertoi ja osoitti pöydällä olevaa paperipinoa, jossa oli sekaisin hänen itsensä etsimiä tietoja, sekä vanha kansio, jonka hän oli ullakolta löytänyt. Näiden seurana oli vanha valokuvakirja, jonka hän oli alussa löytänyt kirjahyllystä, " Sen lisäksi tuo nainen, Lydia, joka hoiti talon myynnin, kertoi sen, mitä hänelle oli kerrottu, mutta kuulisin toki teidänkin näkökulmanne tarinaan”, Rosanna sanoi ja katsoi miestä, jota oli pitänyt isänään kaikki nämä vuodet.

John nyökkäsi ja alkoi kertoa sen, mitä he tiesivät tapahtuneesta, Kayn täydentäessä tarinaa parhaansa mukaan.

Tuon hetken ajaksi Piano oli hiljennyt, kuin soittaja olisi halunnut antaa heidän keskustella rauhassa. Jokainen huoneessa olija tunsi silti vahvasti tuon jonkin läsnäolon, joka kuitenkaan ei tuntunut pelottavalta, eikä painostavalta, vaan lempeältä ja jopa hieman surumieliseltä.
Jopa Pete, joka halusi yleensä vitsailla, oli vaiti.

”Olemme hyvin pahoillamme, ettemme me kertoneet aiemmin ja että sait tietää asian näin kurjalla tavalla”, Kay pyysi hartaasti anteeksi, ”mutta sinä olit niin pieni ja viaton ja me halusimme vain suojella sinua siltä pahalta ja myönnän, että salaa toivoin, ettei minun olisi koskaan tarvinnut kertoa”, hän jatkoi ja siirsi hellästi yhden punervan pehmeän hiuskiehkuran sivuun Rosannan kasvoilta.

”Sinä muistutat niin paljon Kathrinea, paitsi silmistäsi, ne olet perinyt isältäsi”, John lisäsi.

”Minä ymmärrän, enkä ole teille vihainen, miten voisin olla, sillä teillähän oli vain hyvät aikeet, ettekä sentään laittaneet minua lastenkotiin tai sijaisvanhemmille”, Rosanna vastasi ja laski kätensä kummakin kädelle, ”te annoitte suojan ja rakkautta, mistä olen teille ikuisesti kiitollinen”, hän lisäsi ja tunsi nyt hyvin voimakkaasti Kathrinen ja Henryn läsnäolon. Eivät hekään vaikuttaneet vihaisilta, vain surullisilta.

”Kay”, John henkäisi ja katsoi, miten pianon äärelle materialisoitui hoikka, vanhanaikaisesti pukeutunut, mies hahmo, tämän vierelle seisomaan ilmaantui kaunis punertavatukkainen nainen, joka hänkin oli pukeutunut vanhanaikaisiin vaatteisiin. Kummankin kampaukset kuvastelivat tuota aikakautta.

”Kathrine... Henry”, Kay sanoi ja nousi uudelleen seisomaan, muttei uskaltanut astua eteenpäin, peläten että hahmot muutoin katoaisivat.

Kaikki muutkin, Rosannaa ja Samia lukuunottamatta, tuijottivat hahmoja suuren hämmennyksen vallassa. He eivät olleet vielä kertaakaan nähneet talon entisiä asukkaita, tunteneet vain ajoittain läsnäolon.

Huoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että olisi voinut kuulla neulakin putoavan lattialle. Siksipä itse kukin säikähti pahemman kerran, kun toisaalta talosta alkoi kuulua aivan kauhea ryske.

”M..mitä”, John sanoi ja yritti nähdä kuka tai mikä riehui toisessa huoneessa. Kaikki muutkin katselivat, mutta yksikään heistä ei halunnut lähteä ottamaan selvää. Jokainen tiesi, että se jokin ei ollut ystävällinen ja vahingoittaisi jokaista joka tulisi sen tielle.

Rosanna rukoili hiljaa, että se turvakehä tai mikä olikaan, joka oli kauan sitten tiettyihin huoneisiin luotu, kestäisi ja estäisi tuon pahuuden pääsyn näihin ainoisiin saarekkeisiin, joissa oli vielä jotain hyvää.

Sydän hakkasi lujasti, sillä Rosanna tiesi mikä häntä odotti, jos tuo pahantahtoinen olento onnistuisi aikeissaan, eikä hän sitä halunnut. Sitten hän tajusi, ei saisi pelätä, sillä pelko antaisi pahalle lisää energiaa.

”Ottakaa toisianne käsistä kiinni ja tapahtuipa mitä tahansa, älkää irroittako otettanne”, Rosanna käski ja otti kiinni Kayn ja Samin käsistä. Muut tekivät työtä käskettyä ja pian he kaikki pitivät toisiaan käsistä. Tuossa tempussa oli sittenkin jotakin, sillä jostain päin taloa kantautui vihainen vertahyytävä huuto. Tuo jokin ei pitänyt tästä lainkaan.

Saman aikaisesti myös tuo hyvyyden ja lempeyden tunne huoneessa kasvoi, kuin suureksi turvalliseksi muuriksi joka esti tuota vihaista pahuuden ruumiillistumaa pääsemästä heihin käsiksi.

”Hyvä Rosanna”, Kathrina kuiskasi ja hymyili, jolloin Rosanna tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään, ”tämä ei silti vielä ole ohi. Sinun pieni temppusi pidättelee häntä hetken, mutta sinun on keksittävä jotain muuta ja pian”, hän jatkoi.

”Kyllä, äiti”, Rosanna vastasi ja katsoi äitinsä vakavia läpikuultavia kasvoja.

”Me yritämme järjestää teille vähän aikaa, jotta tämän saisi lopullisesti päätökseen”, Henry sanoi ja näytti hetken lähes elävältä. Ilmeisesti he olivat saaneet Rosannan pikku tempusta roimasti lisää energiaa.

Rosanna nyökkäsi, vaikka tiesikin että hänen vanhempansa joutuisivat vielä kärsimään, sillä tuo jokin paha oli selvästi todella raivoissaan, kun ei saanut mitä halusi.

”Isä”, Rosanna sanoi hiljaa ja toivoi, että olisi ollut jokin toinen keino.

Henry hymyili surumielisesti ja kosketti Rosannan kasvoja, kunnes kääntyi ja lipui ulos huoneesta, Kathrina perässään. Hetken oli hiljaista, kunnes äkkiä kuului vertahyytävä tuskan huuto.

”Eih”, Rosanna henkäisi ja samassa kuului uusi kammottava rääkäisy.

”Pidä iljettävät näppisi erossa sisarestani, senkin paskiainen!!” Kay karjaisi. Sitä seurasi valtava pamahdus, jonka jälkeen taloon laskeutui syvä, painostava hiljaisuus.

”Oho”, Rosanna sanoi ja katsoi Kayta, ”en taidakaan olla ainoa, jolla on erityiskykyjä”, hän totesi.

”Kathrina oli minun kaksoissisareni. Kaksosilla on yleensä aina tiukempi side toisiinsa”, Kay sanoi. Hän oli peloissaan, mutta myös vihainen, hän ei halunnut että tuo iljettävä olento enää kiduttaisi Kathrinaa.

”Mitä me nyt teemme?”, Pete kysyi ja nielaisi.

”En tiedä, mutta mitä se sitten onkin, meidän on tehtävä se nopeasti, sillä sen enempää minä kuin kuoleet sukulaisenikaan, emme pysty tuota niljaketta pidättelemään”, Rosanna vastasi ja hypähti huudahtaen, kun kirjahyllystä putosi alas paksu ikivanhan näköinen teos. Se lojui lattialla aukinaisena. Rosanna kumartui nostamaan opuksen käsiinä, saadakseen vain huomata, miten painava se oli.

Hän kantoi kirjan pöydälle ja alkoi selata sitä. Ilmeisesti jompikumpi hänen vanhempiensa hengistä oli sen tarkoituksella pudottanut. Siinä tapauksessa, kirjasta oli pakko löytyä vastaus heidän ongelmaansa.

Koska hän tiesi, että he tarvitsisvat lisäaikaa, etsi hän ensiksi jonkinlaisen suojataian, rukouksen jolla he saisivat pidettyä pahan rittävän kauan loitolla heistä.

”No niin, tässä on jotakin. Me tarvitsemme ainakin suolaa, salviaa ja mehiläisvaha kynttilöitä ja joitakin muitakin tarvikkeita”, Rosanna luki ääneen, vaikka kirjan lukeminen sinänsä oli haastavaa, sillä sen sisältämä teksti oli koukeroista ja joistakin kohdin hyvin pientä.

”Osa noista on keittiössä, eikä ainakaan minua huvita lähteä hortoilemaan ympäri taloa, niin kauan kun se mikä lieneekään iljetys liihottelee pitkin taloa ja yrittää tappaa kaikki tielleen osuvat”, Pete vastasi.

”Tiedän, mutta meidän on yritettävä silti”, Rosanna sanoi, ”kunhan vain pidämme yhtä, emmekä anna pelolle valtaa, tuolla olennolla ei ole meihin valtaa”, hän lisäsi.

”Hyvähän sinun on sanoa”, Peter jupisi ja oli pompata kynsineen kattoon, kun Sam rykäisi hänen selkänsä takana.

”Jää sinä tänne, minä lähden käymään keittiössä”, Sam sanoi ja vilkaisi Peteä vähemmän ystävällisesti.

”Sam, yrttejä ja mausteita, sekä suolaa pitäisi olla maustekaapissa ja siivouskaapin viereisessä romukaapissa taisi olla kynttilöitä”, Rosanna opasti ja päätti käydä hakemassa muutaman muun tarvittavan kapistuksen joista toinen oli hänen makuuhuoneessaan.

”Hyvä, kiitos. Nopeuttaa etsintöjä huomattavasti, kulta”, Sam sanoi ja katsoi hellästi Rosannaa.

He eivät ehtineet tosin liikahtaakaan, kun vaalea hahmo lipui ovelle ja siitä sisälle, laskien mainitut tarvikkeet pöydälle.

”Kiitos”, Rosanna sanoi ja katsoi lempeästi Henryä, joka näytti hieman läpikuultavammalta kuin aiemmin. Ilmeisesti tapahtuneet olivat verottaneet hänen energiaansa melkolailla.

Henry nyökkäsi ja hymyili jälleen tuota surumielistä hymyä, ”hänellä on Kathrina”, hän sanoi, ”minä pyydän, pitäkää vauhtia”, hän lähes rukoili heitä.

”Kyllä isä”, Rosanna sanoi ja toivoi, että olisi siinä paikassa voinut tehdä enemmän, ”minä teen mitä vain, jotta saan teidät molemmat vapautettua”, hän jatkoi.

”Ei sitten tarvinnutkaan lähteä keittiöretkelle”, Sam totesi tyytyväisenä.

”No niin meidän pitää muodostaa meille suoja. Ensin on piirrettävä lattiaan iso rinki, jonka toiselle puolelle kukaan ei saa astua. Vaikka huone toistaiseksi on ollut turvasaarekkeemme, en usko että se on sitä kauan, siksi onkin äärettömän tärkeätä että me kaikki pysymme ringin sisäpuolella”, Rosanna selitti ja alkoi lukea ohjeita kirjasta. Sam teki suolalla huoneeseen niin ison ympyrän kuin oli mahdollista ja kaikki he astuivat sen sisälle. Tämän jälkeen hän yhdessä muiden kanssa valmisteli Rosannan ohjeiden mukaan loputkin tarvikkeista oikeille paikoille.
Kun tämä oli tehty Rosanna luki kirjasta loitsun, joka tarvittiin vahvistamaan suojarinkiä.

Nyt he olivat turvassa ainakin jonkin aikaa, minkä Rosanna aikoi käyttää hyödyksi ja alkoi selata kirjaa, Kayn autellessa parhaansa mukaan. Kirjan oli täytynyt kuulua hyvälle noidalle, Rosanna päätteli ja mietti, olisiko peräti ollut äidin kirja. Hän selasi kirjaa kiivaasti, mutta kuunteli myös intuitiotaan, joka oli niin monta kertaa häntä auttanut. Lopulta hän löysi jotain, josta saattaisi olla apua.

Karkotusloitsu, joskin se vaikutti kovin monimutkaiselta ja näytti että se vaatisi ehkä jopa jonkinlaisen uhrauksen, mutta mitä, sitä hän ei vielä tiennyt. Rosanna alkoi lukea tarkemmin löytämänsä loitsun ohjeita, kun Peter, Di ja Leo alkoivat tuijottaa oviaukkoa.

Rosanna nosti katseensa kirjasta ja tiesi jo mikä tuo musta muodoton olento oli. Se oli tuo paha, joka hän oli jo aiemmin kohdannut.
”Voit liehua siinä miten halua, mutta tänne et pääse!” Rosanna sähähti ja hahmo tuntui perääntyvän, mutta vain hyvin vähän.

Vielä se ei päässyt huoneeseen, mutta oli vain ajan kysymys, milloin se onnistuisi siinä. Sen jälkeen heidän ainoa suojansa olisi tuo suojarinki, jonka sisällä he kaikki olivat. Hän katsoi kylmästi tuota olentoa ja jatkoi tuon löytämänsä karkotusloitsun ohjeistuksen lukua. Hän halusi tehdä kaiken oikein, jotta tuosta pahasta päästäisiin lopullisesti eroon.

”Jotta tämä onnistuisi, me...”, Rosanna aloitti, mutta...


Lähestyvä Halloween/Pyhäinpäivä innoitti minut jälleen kirjoittamaan. Mutta päästänkin teidät puikkoihin, miten on, kuinka tarina jatkuu tästä?

Ohops tänne piti kirjottaa... Mutta no niin herätys.

Hyvää ystävänpäivää kaikille tännekin!