Jussi seisoi paikoillaan oviaukossa, kunnes uskaltautui astua pidemmälle. Lattialankut kavalsivat hänetkin, mutta hahmo ei tuntunut reagoivan siihen mitenkään.
Jussi asteli kohti hahmoa, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Lopulta hän oli ihan hahmon vieressä ja näki että se oli Antti.
“Antti”, Jussi sanoi hämmentyneenä. Siinä samassa kun Jussi oli sanonut Antin nimen, hahmo kääntyi ja katosi.

Jussi ei liikkunut hetkeen, mutta päätti sitten palata takaisin huoneeseensa, miettien miksi Antti päättäny tuolla tavoin ilmestyä. Kunhan nyt ei mitään uusia henkimaailman seikkailuita, hän ajatteli muistaessaan edellisen kohtaamisensa henkimaailman kanssa. Siitä oli ollut leikki kaukana, vaikka hyvin se lopulta olikin päättynyt.

Istahtaessaan vuoteen reunalle hän arveli, että se joka päivällä oli kolannut täytyi olla Antti. Ehkei hänen henkensä vielä ollut ihan valmis siirtymään eteenpäin, hän päätteli vetäytyessään peiton alle.

Hetken hän oli taas kuulevinaan jonkun astelevan huoneen ulkopuolella.
“Painu sinäkin Antti nukkumaan”, hän mumisi hiljaa ja veti peittoa tiukemmin ympärilleen. Hetkeä myöhemmin hän oli vaipunut jälleen uneen.


***


Nuorten lähdettyä Walter kantoi loput autossaan vielä olevista tavaroistaan mökille. Siinä samalla hän tutkaili uteliaana mökkiä ja sen ympäristöä.
Mökki oli selvästi hyvin hoidettu, vaikka kasvit saivatkin rehottaa vapaasti ja nurmikkoa ei oltu leikattu ikuisuuksiin.

Vähän kauempana oli kivikkoinen ranta, jonne oli vedetty pieni vene, jossa oli sekä airot, että moottori. Eipähän ollut vaaraa jäädä keskelle järveä vaikka moottori sammuisikin hän päätteli tyytyväisenä.

Hieman kauempana veneestä oli laituri. Laituri oli selvästi hyvin vanha, mutta silti hyväkuntoinen ja jotkin laudoista oli jossain vaiheessa uusittukin, sen kieli väriero lankkujen välillä.

Maisema oli kaunis ja näytti vieläkin viehättävämmältä, kun aurinko alkoi hiljalleen kadota metsäisen rinteen taakse.

Hän asteli sisälle mökkiin ja häntä vastaan leyhähti hieman ummehtunut ilmavirta, joka kieli ettei mökkiä kovin usein oltu tuuletettu. Haju ei ollut paha, jos nyt ei mikään erityisen hyväkään. Siedettävä, kuvasi sitä ehkä parhaiten.

Mökin tilat eivät olleet kovin suuret ja lähes kaikki oli samassa tilassa, paitsi makuuhuone. Lisäksi mökissä oli hieman karkeatekoinen, mutta omalla tavallaan kaunis takka. Hän laski kantamuksensa pirttipöydälle, jonka kuluneeseen pintaan joku oli kauan sitten kaiverrellut kirjaimia. Mahdollisesti kaivertajan omat nimikirjaimet, Walter päätteli.

Hän lajitteli pöydällä olevat tavarat oikeisiin paikkoihin ja nosti makuutiloihin vievät syliinsä. Lattialankut narahtelivat hänen painonsa alla, kun hän asteli makuuhuoneeseen, joka oli sekin hyvin pieni ja siellä oli vain yksi iso vuode. Vuoteen yläpuolella, katossa, roikkui harsomainen valkea kangas, joka oli laskostettu nätisti seinässä olevaan koukkuun.
Yksi niistä nuorista oli muistuttanut ottamaan sen alas yöksi, jos ei halunnut tulla yön aikana syödyksi, hän muisti ja laski sylissään olevat tavarat ikkunan vieressä olevan lipaston päälle.

Tämän jälkeen Walter järjesteli loputkin tavarat paikalleen ja koska oli iltapäivä oli ehtinyt jo kääntyä illaksi hän laitteli itselleen pientä iltapalaa. Siinä syödessään hän selaili vieraskirjaa, jonka oli sattumalta löytänyt. Hän ei ymmärtänyt useimpia kirjoituksia, joita kirjaan oli raapustettu, sillä ne mitä ilmeisemmin olivat suomea, jota hän ei osannut. Toki hänellä oli sanakirja mukana, mutta hän päätti jättää kääntämisen toiseen kertaan. Sitä paitsi ne taisivat olla lähinnä jotain tavanomaisia tervehdyksiä kiitoksineen, tyyliin: Minä olin täällä.

Vieraskirjassa oli myös piirroksia, joita jotkut vierailijoista olivat aikansa kuluksi sinne tehneet. Osa oli hyvinkin taitavan piirtäjän kynästä lähtöisin. Muutama taas oli selvästi suorastaan hävyttömiä töherryksiä jotka esittivät sukuelimiä.
Walter mietti, josko itsekin jättäisi vieraskirjaan puumerkkinsä, kun lähdön hetki koittaisi. No se olisi sitten se, hän päätti ja haukotellen laski kirjan käsistään.

Päivä oli ollut pitkä ja siltä se totisesti tuntuikin. Hän siivosi syömisensä jäljet, tarkasti nopeasti että kaikki oli kunnossa ja vetäytyi sitten vuoteeseen. Vuode tuoksahti sekin hivenen tunkkaiselta ja siltä että patjaa ja tyynyä ei oltu vaihdettu ikuisuuksiin, vaikka tyynyliina ja lakanat olivatkin selvästi puhtaat ja vastikään vaihdettu.

Walter ei kuitenkaan välittänyt siitä, vaan käänsi kylkeään ja nukahti.
Hän nukkui hyvin siihen asti, kunnes heräsi ärsyttävään ininään, joka kuului aivan hänen korvansa vierestä.
”Perhana”, Walter murahti ja muisti että oli unohtanut nukkumaan mennessään vetää hyttysuojan alas. Hiljaa kiroillen hän hätisti hyttysen matkoihinsa ja kiskoi hyttyssuojan alas.

Tuskin hän oli ehtinyt laskea päänsä tyynylle, kun ulkoa alkoi kuulua kummallinen, rytmikäs tasainen ääni. Aivan kuin, aivan kuin tasaiset marssivat askelet. Hän nousi ylös, työnsi hyttyssuojan sivuun ja kohottautui katsomaan ikkunasta ulos.

Ulkona ei näkynyt muuta kuin pimeää ja järven suunnalla hentoista usvaa, joka tuntui hohtavan tähtikirkkaan taivaan himmeässä valossa.

Kulmiaan rypistäen hän asteli tuvan puolelle, kurkisti uudelleen ikkunasta ja asteli sen jälkeen ovelle. Ääni kuului yhä.
Walter työnsi oven auki ja astui terassille. Viileä yöilma sai hänet värähtämään hieman.

Mitään ei näkynyt vieläkään ja hän alkoi jo epäillä nähneensä unta tai ehkäpä joku paikallinen vain pilaili hänen kustannuksellaan. Se luulo kuitenkin hävisi kun äkkiä hentoinen usva tuntui kasvavan ja muuttavan muotoaan.

Pian pihamaalla tuntui seisovan rykmentin verran vaaleita helmiäisenhohtosia hahmoja. Mitä enemmän Walter niitä katsoi hän tajusi, että ne olivat sotilaita, joskin niiden univormu ei ollut aivan ajanmukainen, vaan paljon vanhempi. Toisen maailmansodan aikainen, hän ajatteli ja katseli noita hahmoja, joiden repaleiset asut ikäänkuin leijuivat höyhenen kevyenä niiden jokaisesta liikkeestä.

Nuo hahmot eivät vilkaisseetkaan Walteria, vaan olivat kuin tätä ei olisi ollut olemassakaan ja jatkoivat marssiaan kohti järveä.

Ilma tuntui muuttuneen viileämmäksi ja kosteammaksi, mikä sai Walterin värisemään kylmästä. Jokainen karva hänen ruumiissaan tuntui nousseen pystyyn ja niskassa kihelmöi. Hän tuskin uskalsi hengittääkään.
Pian viimeinenkin sotilas hävisi näkyvistä kuin usva ja tuli aivan hiljaista.

Walter seisoi yhä paikallaan ja toljotti pihaa kuin peläten että nuo hahmot ilmaantuisivat takaisin, mutta mitään ei tapahtunut. Vain jossain mökin rakenteissa rapisteli hiiri.

Äkillinen kännykän viestiäänen piippaus sai Walterin hypähtämään säikähdyksestä. Hiljaa kiroillen hän perääntyi takaisin sisälle, veti oven perässään kiinni ja varmisti että se oli lukossa. Ties mitä sieltä vielä yrittäisi ängetä sisälle, hän ajatteli ja värähti.

Walter vilkaisi kännykkäänsä ja totesi viestin olevan ystävältään, joka toivotteli vain hyviä lomia. Hän hymähti hiljaa, naputteli vastauksen, laskien kännykän takaisin yöpöydän virkaa tekevälle lipastolle.
Tämän jälkeen hän vetäytyi takaisin vuoteeseen ja nukahti. Sinä yönä mikään ei enää häirinnyt hänen untaan.


Tällanen pätkänen tällä kertaa. Jatkakaahan te puolestanne, mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua?

“Öh, anteeksi”, Mirja mutisi ja vilkaisi miestä hämmentyneenä. He kumpikin katsoivat toisiaan hetken, kunnes jatkoivat ääneti tavaroiden keräämistä.

“Mitähän tuo oli olevinaan?” Anni kuiskaa hiljaa Tuomolle, joka kohauttaa olkiaan. Silti jotain lämmintä läikähtää hänen sisällään, ehkä oli hyvä, että muori saisi jotain uutta ajateltavaa, ettei tarvitsisi murehtia menneitä, hän ajattelee ja kääntyy katsomaan Annia.

Anni vastaa katseeseen ja hymyilee ujosti, posket hehkuen punaisina. Tuomo kumartuu kohti Annia ja samalla hetkellä tupakeittiöstä kuuluu kova rysähdys. Mirja ja Walter ovat pysähtyneet kumpikin paikoilleen tavarat yhä käsissään ja tuijottavat äänen suuntaan, kuten muutkin.
Hetkeen kukaan ei tee mitään, mutta lopulta Mirja painelee tupakeittiöönsä ja laskee käsissään olevat tavarat työtasolle. Hänen katseensa kiertää koko keittiön. Tasot ja hyllyt ova yhä hyvässä järjestyksessä, jokainen tavara omalla paikallaan. Tai siltä se ainakin näytti, kunnes hän huomasi teline, jossa oli vanhoja kuparisia kattiloita koristeena, oli vinossa ja osa kattiloista lattialla. Yksi telineen ruuveista näytti pettäneen, mitä Mirja kovin ihmetteli, sillä ne oli aikoinaan laitettu hyvin huolellisesti ja tiukkaan kiinni alustaansa, joten niiden olisi pitänyt kestää vaikka maanjäristys.

Äkkiä syvän hiljaisuuden rikkoi radio joka pamahti itsestään päälle ja sai itse kunkin hypähtämään säikähdyksestä.

“What is going on?” Walter kysyi toinnuttuaan säikähdyksestä, mutta kukaan ei vastaa.

“Outoa”, Jussi sanoo ja hänellä on hienoinen déjà vu-tunne, kuin olisi kokenut samaa ennenkin.

Mirja on jo tointunut säikähdyksestä ja nostelee kiivaaseen tahtiin tavaroita paikalleen, minkä jälkeen hän käy hakemassa miesvainajansa työkalupakin ja korjaa telineen ja nostelee kattilat takaisin omille paikoilleen. Oli kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Mutta Mirja tietää mikä tai oikeammin kuka telineen pudotti.

Meni hetki jos toinenkin, kunnes jännittynyt tunnelma alkoi hieman lientyä ja itse kukin rauhoittua. Vielä enemmän tunnelma paranee, kun Mirja tarjoilee kaikille kahvia ja laskee pöydälle ison lautasen jolla pullaa, keksiä, paakelsia ja muuta hyvää.

“Vähän pientä hyvää”, Mirja sanoo.

“Ai vähän”, Tuomo naurahtaa ja nappaa itselleen isoimman pullan, ennen kuin kukaan ehtii tehdä mitään.

“Käytöstavat Tuomo”, Mirja muistuttaa ja katsoo poikaansa tuikeasti, mutta samalla hyvin lempeästi.

Tuomo mutisee jotain epämääräistä vastaukseksi ja kaataa kahvia kuppiinsa. Mirja pyörittää päätään hymyillen ja istuutuu sitten muiden seuraksi. Tunnelma alkaa olla hyvin vapautunut. Nuoret vitsailevat keskenään ja tuo hienoinen episodi unohtuu pian mielistä.

Kahvit ja pullat on pian nautittu ja jokainen tuntee olonsa hyväksi ja kylläiseksi. Ei tekisi mieli lähteä, mutta koska he tulivat luvanneeksi, niin pakkohan se on opastaa eksynyt mies mökilleen. Hetken he kuitenkin päättävät levähtää, etteivät rattiin nukahtaisi kun olo oli hieman liiankin kylläinen. Mutta mitä voisi odottaakaan sellaisen aterian jälkeen, jota emäntä kutsui vähäiseksi ja pieneksi, mutta oli kaukana siitä.
Ikivanha seinäkello raksuttaa tasaiseen tahtiin, heilurin liikkuessa puolelta toiselle ja sitten se alkaa moukuttaa.

“Jahas, ehkä on hyvä jo alkaa lähteä, että vieraamme ehtii mökilleen ennen pimeää”, Jussi toteaa ja pian he alkavat yksi toisensa jälkeen nousta pöydästä ja valmistumaan lähtöön.

Mirja vielä antaa Walterille pussillisen pullia, “pieneksi” evääksi mukaan. Walter yrittää vastustella, mutta antaa periksi sillä ei halua pahoittaa Mirjan mieltä. Itseasiassa häntä ei olisi enää huvittanut mennä mökille, sillä hän oli tykästynyt tähän vieraanvaraiseen paikkaan ja sen kauniiseen emäntään. Mutta koska hän oli maksanut mökistä, niin sinne hän menisi. Ehkäpä hän kuitenkin vielä törmäisi näihin mukaviin ihmisiin, hän toivoi.

“Kiitos”, Walter sanoi hieman hassusti ääntäen, sillä halusi olla kohtelias ja jotenkin yrittää näyttää kiitollisuutensa vaikka välissä olikin hienoinen kielimuuri.

Lopulta tuo porukka asteli ulos. Walter vuokra-autoonsa ja muut Tuomon autoon. Jussi tietenkin neuvoi ensin Walteria seuraamaan Tuomon autoa, niin pääsisi perille parhaiten, kun he olivat ensin saaneet osoitteen ja tarkastaneet sen kartalta. He ajattelivat muutenkin viivähtää mökillä sen verran että opastaisivat Walteria käytännön asioista mökillä, jotta tämä pärjäisi tarvittaessa.

Niin nuo kaksi autoa sitten starttasivat ja suuntasivat mökille, Tuomon auto etunenässä. Matka ei lopulta kovin kauan kestänyt, sillä Walter oli päässyt yllättävän lähelle, mutta oli kääntynyt väärin risteyksessä, kun joku oli näemmä neuvonut hieman huonosti koko reitin hänelle.

Lopulta he kaartoivat nurmettuneelle pihamaalle, johon hyvin kuoppainen huonokuntoinen tie päättyi. He purkautuivat ulos autoista ja venyttelivät. Mökki oli perinteinen hirsimökki, jonka takaa näkyi iltapäivän auringonvalossa kimalteleva järvi. Järven ja mökin ympärillä oli silminkantamattomiin metsää ja lähin asutus varmasti useampien kilometrien päässä.

Ihme kyllä, joku oli jossain vaiheessa järjestänyt mökille sähköä ja varasähköksi agrekaatin sähkökatkon varalle. He näyttivät mitä kaikkea tällaisella mökillä oli ja miten tuli menetellä, mistä Walter tuntui olevan tyytyväinen.

Walterilla olisi täällä hyvät oltavat, nuoret päättelivät ja alkoivat suunnata autolle. Oli aika palata takaisin. He hyvästelivät Walterin ja lähtivät.

Oli jo pimeää kun he kaarsivat Tuomon kotitalon pihalle. Ikkunoista loistivat kutsuvat lämpimät valot. Hetken he seisoivat terassilla, kunnes verenhimoinen itikkaparvi hääti heidät sisätiloihin. Jonkin aikaa he viettivät tuvan puolella, kunnes väsymys kävi niin voimakkaaksi että he siirtyivät mukisematta yläkertaan, missä heitä odotti valmiiksi pedatut vuoteet. Itse kukin vetäytyi tyytyväisenä mukavan pehmeiden petivaatteiden väliin ja olivat lähes unessa pään koskettaessa tyynyä. Olipahan ollut päivä.

Yö sujui rauhallisesti, muutaman tunnin ajan, kunnes Jussi heräsi siihen, että joku liikkui makuuhuoneen ulkopuolella. Hetken hän ajatteli uneksineensa, mutta koskapa täälläpäin oli ennenkin sattunut outoja asioita, hän päätti nousta ylös ja ottaa asiasta selvää. Niin hän sitten asteli mahdollisimman hiljaa ovelle ja työnsi sen auki.
Silmät tähysivät pimeää käytävää, kunnes hän näki vaalean hahmon käytävällä. Kuului kuinka lattialankut narahtivat jonkun painon alla. Hetken Jussi seisoi paikoillaan oviaukossa, kunnes uskaltautui astua pidemmälle. Lattialankut kavalsivat hänetkin, mutta hahmo ei tuntunut reagoivan siihen mitenkään.
Jussi asteli kohti hahmoa, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Lopulta hän on ihan hahmon vieressä ja näkee että se on...


No jatkapas sinä tästä, että mitäs se Jussi näkee.

Lopulta he kaikki, sekä mies suuntasivat takaisin sisälle jatkamaan keskeytynyttä ateriaa. Rauhaa ei kovin kauan kestänyt, kun taas kuului autonmoottorin hyvin tunnistettavaa murinaa ja taas ajoi auto pihalle.

Tuomon ilme happani, kun hän tunnisti auton, ”voi ei tuo perhanan kiusanhenki voi jättää meitä rauhaan”, hän murahti ärtyneenä, kun autosta nousi ylös keski-ikäinen mies.

Tuomo esitti anteeksipyyntönsä ja harppoi ulos. Tupaan laskeutui syvä hiljaisuus ja he kaikki seurasivat ikkunasta, kun Tuomo keskuteli miehen kanssa. Äänet tuntuivat kohoavan sen verran että se kantautui sisälle asti.

Jussi, Anni ja Noora katsoivat aiheelliseksi selittää heidän vieraalleen, mitä oli tekeillä. Niin he sitten kertoivat mitä olivat kokeneet kahdeksan vuotta aikaisemmin.
Mies kuunteli hiljaa, silmät ymmyrkäisinä ja hivenen epäuskoisena nuorten kertomusta.

”Right”, mies sanoi hitaasti ja näytti jos mahdollista vieläkin epäuskoisemmalta.

”You don't have to believe, but I like to advise you not to go the forest at night. There isn't nothing specially, just in the dark you may get lost or sink into the swamp or run into a bear”, Jussi huomautti ystävällisesti.

“Oh, okay”, mies sanoi ja hänestä saattoi nähdä, ettei hän tuntenut oloaan järin mukavaksi. Ehkäpä jopa mietti, että hotelli olisi sittenkin ollut parempi vaihtoehto.

Kun Jussi näki miehen ilmeen hän rauhoitteli tätä, ettei tämä varmaan edes näkisi karhua koko lomansa aikana, ne kun mieluusti välttelivät ihmisiä ja hyvin todennäköisesti kiertäisivät mökin kaukaa. Kunhan mies vain pysyisi lähellä mökkiä niin kaikki menisi luultavasti hyvin.

Mies tuntui rauhoittuvan Jussin sanoista.

“You probably have a very nice vacation“, Jussi sanoi iloisesti.

“Yes, I hope”, mies vastasi, mutta muuta hän ei ehtinytkään sanoa, kun Tuomo saapasteli ärtyneenä sisälle, Valkeapää vanavedessään. Hän ei ollut iloinen tästä vieraasta ja kaikki he saattoivat nähdä, että hän toivotti mielessään Valkeapään niin pitkälle kuin pippuri kasvoi.

“Kas niin, nyt saankin tavata ystäviäsi”, Valkeapää sanoi reippaasti, mutta hymy ei ulottunut hänen silmiinsä, “ja kukas tämä herra on?” hän kysyi, kun huomasi miehen pöydän ääressä.

“Eksynyt turisti, lupasimme auttaa häntä”, Jussi vastasi ja katseli Valkeapäätä arvioiden. Valkeapää ei ollut tyhmä, joten parasta olla hölmöilemättä ja miettiä tarkkaan mitä tälle vastaisi, hän päätteli, “ja te olitte?” hän kysyi.

“Komisario Otso Valkeapää”, Valkeapää vastasi ja katseli tutkivasti Jussia, “en haluaisi häiritä teitä, mutta nyt kun olen tässä, haluaisin kysyä muutaman kysymyksen”, hän sanoi.

“Ymmärrän kyllä, että teillä on työnne, mutta me juuri saavuimme ja haluaisimme rauhoittua. Lisäksi lupasimme tälle miehelle, että opastamme hänet hänen mökilleen”, Jussi alkoi selittää, “sopisiko teille mitenkään jonain toisena päivänä”, hän ehdotti.

“Hyvä on sitten”, Valkeapää sanoi vastahakoisesti, sillä ymmärsi hän sentään sen, että toiset olivat juuri saapuneet ja haluaisivat mieluusti asettua aloilleen. Sanoi vielä muutaman kohteliaisuuden ja häipyi sitten ulos.

“Maanvaiva tosiaan”, Anni sanoi ja pyöritteli silmiään, “toivottavasti hän ei tule uudelleen”, hän jatkoi ja vilkaisi nopeasti Tuomoa.

“Turha toivo, kyllä hän vielä tulee häiriköimään”, Tuomo murahti ja katsoi Annia. Pienet punaiset läikät kohosivat nuorukaisen poskille, “jos nyt söisin, kun jäi kesken”, hän mutisi ja keskittyi vähän liiankin tarmokkaasti keittolautaseensa.

“Niin, öh, meillä jäi jutut vähän kesken”, Jussi yritti avata keskustelua ja kääntyi sitten keskustelemaan miehen kanssa. Hän kyseli tältä vähän tarkemmin, mitä tämä oli tekemässä ja sai lopulta tietää tämän nimen. Mies oli Walter Hughes ja hän oli alunperin tullut työntehtävää tekemään, mutta oli päättänyt pitää ensin kunnon loman ja tutustua vähän paremmin maahan joka tulisi olemaan hänen kotinsa jonkin aikaa.

Kesti vielä jonkin tovin, ennen kuin tunnelma alkoi olla hieman vapautuneempi ja lopulta pöydän ympärillä kävi melkonen puheensorina, kun he kaikki keskustelivat keskenään, sekaisin suomea ja englantia.

Jussi, Noora, Mirja ja Walter huomasivat kyllä katseet, joita Tuomo ja Anni yrittivät luoda toisiinsa vaivihkaa. Jokainen heistä hymyili, mutta ei kiinnittänyt huomiota nuoriin, kun eivät nämä selvästi sitä kaivanneet juuri nyt.

Lopulta jokainen oli saanut syötyä ja Mirja alkoi keräillä astioita pois pöydältä. Samaan aikaan, myös Walter nousi ylös aikoen auttaa Mirjaa.

“Mitä sie nyt?” Mirja kysyi.

“Muori, hän kai tahtoo auttaa sinua”, Tuomo sanoi heti ja Walter nyökkäsi vaikkei ollut ymmärtänyt sanaakaan.

“Sanotko, ettei tarvitse. Mie pärjään kyllä, kun olen tähänkin asti itsekseni pärjännyt”, Mirja pyysi ja Jussi käänsi Mirjan sanat Walterille.

“But I want to help. I owe you, because you have helped me more than I needed”, Walter sanoi.

“Hän haluaa välttämättä auttaa”, Jussi sanoi.

“Hyvä on, hyvä on. Tuokoon sitten lautaset”, Mirja myöntyi ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielessään. Päätään pyörittäen hän alkoi kerätä tavaroita pöydästä Walterin auttaessa. Mirja oli juuri ojentamassa kättään kohti leipäkoria, kun hänen kätensä osui Walterin käteen.

“Öh, anteeksi”, Mirja mutisi ja vilkaisi miestä hämmentyneenä. He kumpikin katsoivat toisiaan hetken, kunnes jatkoivat ääneti tavaroiden keräämistä.

“Mitähän tuo oli olevinaan?” Anni kuiskaa hiljaa Tuomolle, joka kohauttaa olkiaan. Silti jotain lämmintä läikähtää hänen sisällään, ehkä oli hyvä, että muori saisi jotain uutta ajateltavaa, ettei tarvitsisi murehtia menneitä, hän ajattelee ja kääntyy katsomaan Annia.

Anni vastaa katseeseen ja...

***

No niin, naputtelin jälleen jatkoa tähänkin. Niin ja mutkistin juttua entisestään.... Sori mutta se vain tuli jostakin.
No mutta jatkakoon ken tahtoopi.

”Tämä kuului Lilianalle”, Sam sanoi viimein ja ojensi jotakin Marijahille.

”Äidille?”, Marijah kysyi hiljaa ja katseli saamaansa kaulakorua yhtä aikaa surullisena ja uteliaana.
Se oli vähän samantapainen kuin hänen oma simpukoista ja pienistä kotilonkuorista tehty kaulakorunsa, mutta kullasta ja jalokivistä tehty.
Lisäksi korua koristi yksi kaunis valkea helmi. Isä oli varmasti teettänyt korun, Marijah päätteli ja pieni surullinen huokaus karkasi hänen huuliltaan.



”Niin”, Sam vastasi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. " Se kuului äidillesi. Hänellä oli tapana kertoa mitä ihmeellisimpiä tarinoita kaikenlaisista ympäriltään löytämistään tavaroista ja paikoista, joissa hän ei ollut koskaan edes käynyt. Usein tarinat liittyivät luontoon ja vielä useammin niihin liittyivät henget, joihin hän uskoi. Tuli, vesi, ilma, maa. Äitisi uskoi, että kaikkialla ympärillämme on näkymätön maailma, täynnä ihmeitä. Ja joskus, kun hänen tarinoitaan kuunteli, minulle tuli tunne.. aivan kuin tarina olisikin ollut totta. Niin kuin tuo helmi tuossa korussa, siihenkin liittyy yksi tarina." Sam naurahtaa surumielisesti ja haroo hiuksiaan.

Marijah tuijottaa kädessään lepäävää korua kaukainen katse silmissään. Hetken aikaa näyttää kuin korun helmi hehkuisi valkoista valoa ja William siristää hämmentyneenä silmiään. Marijahin kauniit tummat sormet sivelevät helmeä hellän hajamielisesti ja kuin taikaiskusta valkoinen valo himmenee ja katoaa, aivan kuin ei olisi koskaan hehkunutkaan. William kallistaa päätään kummastuneena ja vilkaisee toisia, mutta vaikuttaa siltä, etteivät toiset ole huomanneet mitään Lilianasta käydyn tunnepitoisen keskustelun vuoksi.

William liikahtaa ja kurkottaa Marijahin ja Samin yli nähdäkseen arkun sisään, sillä nyt hänen uteliaisuutensa on herännyt todenteolla. Onko arkku lumottu? Mitä arkun sisällä mahtoikaan olla, taikuutta? Williamin täytyy saada tietää, joten hän työntyy vielä lähemmäs nähdäkseen paremmin. Williamin silmät kuitenkin osuvat ensimmäisenä arkun kannen sisäpuolelle, johon on kiinnitetty ohuella narulla puupintaan taitavasti vaivaa nähden suuri paperikäärö.

Oli todellakin suoranainen ihme, että arkun sisältö oli kuiva eikä paperi ollut kostunut pilalle. Vai oliko se edes sattumaa? Sillä se jo yksistään oli sangen omituista, että tuo puinen arkku oli päätynyt tähän lampeen. Lampeen, joka sattuu olemaan makeaa vettä tulvillaan. Ja tämän lisäksi arkun sisältö on säilynyt kuivana jo ties kuinka kauan.

William kumartuu vielä lähemmäs ja irrottaa käärön arkun kannesta. Sam katsoo kääröä yllättyneenä ja mutisee ihmeissään, "Mikäs se siinä on? Sangen omituista, etten huomannut sitä aiemmin. Mistä se siihen ilmestyi?" Nyt Marijahkin liikahtaa ajatuksistaan havahtuen. Tyttö sulkee kädessään olevan helmikorun kämmenensä sisään suojelevaisesti ja katsoo kaikkia huolestuneena. Jokin isän äänensävyssä ja tavassa kurtistaa kulmiaan saavat Marijahinkin tuntemaan levottomuutta.

"Mikä se on?" Marijah kysyy Williamilta ja nyt kaikki tuijottavat ajan tummentamaa paperikääröä ihmeissään.

William kierittää käärön varovaisesti auki ja nyt he kaikki näkevät, että se on kartta. Saaren kartta ja karttaan on piirretty myös arkku.. ja mikä vielä ihmeellisempää, karttaan on piirretty lampi, jonka rannalle on piirretty tuo arkku ja arkun viereen kolme pientä ihmistä ja apina. Sam hieraisee silmiään eikä ole uskoa näkemäänsä. "Mitä ihmeen pelleilyä tämä nyt oikein on?" Mies murahtaa ja pudistaa päätään kummastuneena.

"Katso karttaa isä, se elää!" Marijah henkäisee ja osoittaa sormellaan karttaa kohdasta, johon on ilmestynyt eriskummallisia jalanjälkiä. Jalanjäljet laskeutuvat putouksen takaa korkealta viidakosta, saaren länsipuolelta ja lähestyvät hitaasti lampea, jossa he ovat. William vilkaisee huolestuneena Samia, joka nyökkää vastaukseksi äänettömään kysymykseen pakenemisesta.

"Minusta tuntuu siltä, ettemme jää ottamaan selvää kenelle jalanjäljet kuuluvat." Sam murahtaa ja sulkee arkun kannen kiinni. Sitten hän pyytää Williamia auttamaan arkun kätkemisessä. Yhdessä miehet siirtävät arkun aluskasvillisuuden kätköihin, sademetsän kosteasta kuumuudesta puhisten.

"Isä, minusta tuntuu, että meidän pitäisi mennä kätketylle temppelille, saaren itäiselle vuorelle. Naemin kertomusten mukaan se on saaren turvallisin paikka. Se on saaren pyhin alue ja kerrotaan, että henget kulkevat siellä, vuorella ja sen takana vihreän laakson utuisilla niityillä. Henget pitävät huolta omistaan, niin sanotaan. Tulkaa, tiedän nopean polun, jonka avulla pääsemme sinne helpoiten." Marijah selittää ja hypähtää pystyyn märkää hiekkaa vaatteistaan pyyhkien.

Niin kolmikko katoaa sademetsän uumeniin, mukanaan pieni marakatti heidän yläpuolellaan oksalta toiselle hyppien ja iloisesti pärpättäen. Samaan aikaan saaren länsipuolen viidakoista, rinnettä alaspäin laskeutuu musta usvahuntu, jonka lonkerot pyörittelevät paksuja kiemuroita puiden runkoihin ja hukuttavat tummaan sumuun lehtien peittämän maan. Sumun keskellä liukuu hahmo..


*

No niin, viimeinkin pätkänen tarinaa Pahoitteluni, kun tämä jatkoilu aina kestää. Nytkään en ennättänyt käydä virheitä läpi tästä pätkäsestä, joten voipi löytyä kirjoitusvirheitä tahi epäloogisuuksia, joten yrittäkää kestää :3 Poikanen tuli tuohon syliin ja läppiksen päälle pomppimaan, niin eihän siitä tekstin oikolukemisesta ja korjailusta nyt sitten tule enää yhtään mitään..

Niin, ja muuten tosi hienon pätkän kirjoitit tuossa aiemmin tähän Neffi

Mitenhän tarina jatkuneekaan.. :3

Tulipa pongattua kirpparilta tässä kesällä tuo Taru sormusten herrasta trilogia, ni sitä on tässä ny tavattua! Kyyllä se on vaan sanottava, et kirjasta pidän enempi mitä elokuvasta!