Tänään on perjantai 23. huhtikuuta 2021
Nimipäivää viettää Yrjö, Jyrki, Jyri, Jori, Jiri ja Yrjänä

Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 4 5 6 ... 10
1
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 18.03.21 - klo:21:43 »
Osa 15, Käärme soturi

Sairaalalla nuo muutamat päivät olivat vierähtäneet rauhallisissa merkeissä ja Westridgen pahoin murtunut jalka oli hiljalleen alkanut parantua. Kävelykuntossa se ei olisi vielä pitkään aikaan, mutta ainakin hänen olonsa oli huomattavasti parempi. Tai sitten se johtui melkoisesta lääkekoktailista, joka hänelle annettiin päivittäin.

Bushika oli isänsä luona mahdollisimman usein ja niin pitkään kuin uskalsi ja pystyi. Tosin noina muutamina öinä hän oli joutunut etsimään itselleen yöpaikan, sillä sairaalassa ei saanut yöpyä, jos ei ollut potilas.

Nytkin hän istui vuoteen vieressä ja keskusteli isänsä kanssa, kun ovi työnnettiin auki ja Terri, Danny, Cale ja Alejandro astuivat sisälle. Heidän kasvoillaan ollut tiukka, jännittynyt ilme muuttui helpottuneeksi, kun he näkivät, ettei Bushikan ja Westridgen lisäksi huoneessa ollut ketään muuta.

”Et usko miten iloisia olemme nähdessämme teidät kaksi”, Danny sanoi ja harppoi vuoteen toiselle puolelle.

Westridge katsoi Dannya ja sitten muita hieman kysyvästi, ”mitä on tekeillä? Mistä olen jäänyt paitsi?”, hän kysyi.

”Öm, tuota”, Danny aloitti, mutta vaikeni ja vilkaisi Calea. Hän ei oikein tiennyt mitä kertoa ja oliko edes vaara enää olemassa, jos Sanders ei löytäisi sittenkään tänne.

”Kuten näet pääsimme tänne hyvin, mutta rantautuessamme Manausin satamaan, Sanders ja Carl karkasivat käsistämme ja me vähän pelkäsimme, että Sanders yrittäisi tulla tänne?”, Cale selitti.

”Miksi hän tänne...”, Westridge aloitti, mutta vaikeni ja kääntyi sitten katsomaan Bushikaa. Hän ymmärsi, mies tietenkin halusi saada tytön käsiinsä, vaikka siinä olisikin riskinsä, ”Bushika”, hän sanoi hiljaa ja vilkaisi muita.

”Älä huoli, me pidämme hänestä huolen”, Cale lupasi, eikä voinut olla huomaamatta pientä tyytyväistä hymyä Alejandron kasvoilla.

”Tiedän”, Westridge sanoi, hienoista huojennusta äänessään. Hän oli ollut hieman huolissaankin tyttärestään, sillä tällähän ei ollut mitään majapaikkaa täällä. Mutta nyt hän voisi olla Terrin ja Calen luona.

”Hyvä”, Cale sanoi tyytyväisenä. Hän, kuten muutkin olivat olleet hyvin huolissaan, mutta nyt heillä oli yksi huoli vähemmän. Ainakin toistaiseksi.

Cale, Terri, Danny ja Alejandro päättivät jäädä hetkiseksi vierailulle Westridgen luokse ja pian huoneessa soljui kepeä puheensorina, kun itse kukin kertoi, mitä heille oli viidakossa ja temppelillä tapahtunut. Westridge kertoi, mitä hänen ja Sandersin välillä oli tapahtunut, mikä ei lopulta yllättänyt muita.

No niin tässä tämän kertaiset pätkät. Jatkakaahan te puolestanne nyt. :)
2
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 18.03.21 - klo:21:41 »
Sen ruumis liikkui sulavasti ja piti outoa pehmeää, rahisevaa ääntä, kun suomuinen nahka osui puista kantta vasten.

Sanders käänsi asetta pitelevän kätensä kohti matelijaa ja ampui.

Pam, pam, pam, pam

Kuului pehmä tömähdys, kun matelijan pitkä ruumis lysähti kannelle. Sitten avautuvia ovia ja juoksuaskelia, kun Terri ja Alejandro syöksyivät paikalle, havahduttuaan laukauksien ääniin.
”Nyt se on kuollut”, Sanders sanoi voitonriemuisena ja kääntyi takaisin Dannyn ja Calen puoleen.

”En usko, että se oli yksin”, Danny sanoi hitaasti, sillä muisti, että edelliselläkin reissulla noita jättiläismäisiä käärmeitä oli ollut ainakin kaksi.

”Ihan sama, ammun senkin, jos se erehtyy tulemaan tänne”, Sanders ärisi, yrittäen peittää sen tosiasian, että oli säikähtänyt jättimäistä matelijaa.

”Sen kuin vain”, Danny sanoi tyynesti. Hän tiesi jo kokemuksesta, ettei se ollut helppoa, sillä nämä jättiläismäiset käärmeet tuntuivat poikkeavan niin monella tapaa tavallisista käärmeistä. Aivan kuin ne osaisivat ajatella ihmisen tavoin. Kostaa kumppaninsa kuoleman tai jotain sen tapaista.

Toisaalta, saattoihan hän olla väärässäkin, mutta niin paljon outoja oli tapahtunut, että hän suvaitsi epäillä sitä.

”No niin ja me jatkamme matkaa ja menemme sinne minne minä käsken”, Sanders käski, muttei huomannut Calea, jonka käsi liikahti nopeasti. Kuului ällöttävä muksahdus kun kookas taskulamppu osui miehen takaraivoon.

Sanders räpäytti silmiään hämmästyneesti kerran ja lysähti sitten pitkin pituuttaan kannelle.

”Kiitos”, Danny sanoi, katsoen Calea. Hän ei aikaillut, vaan riisui miehen aseista ja tämän jälkeen sitoi tämän kädet ja jalat tiukasti. Miehestä ei olisi vaaraa kenellekään, ainakaan toistaiseksi.

”Eipä mitään”, Cale sanoi tyynesti ja muistutti, ”tulin päästämään sinut levolle”.

Danny nyökkäsi ja vilkaisi nopeasti Sandersia, joka alkoi hiljalleen virota saamastaan iskusta, ”pärjäätkö tuon kanssa?”

”Kyllä”, Cale vastasi.

”Hyvä on”, Danny sanoi ja harppoi omaan hyttiinsä, Terrin ja Alejandron palatessa omiinsa, nyt kun kaikki oli taas rauhallista.

Cale vietti loppuyön vartiossa, aamun valjetessa hän, Danny ja Alejandro työnstivät ison, raskaan käärmeen ruumiin kannelta veteen, sillä he eivät halunneet viedä sitä Manausiin. Eikä kukaan välttämättä ollut halukas ostamaan, mahdollisesti siihen mennessä haisevaa, käärmeenraatoa.

Tämän jälkeen Alejandro ja Danny irroittivat köydet ja matka saattoi jatkua, mutta he eivät huomanneet, että heitä seurattiin. Ei tosin rannalta käsin, vaan jokin suuri, pitkä ja tumma ui äänettömästi juuri veden pinnan alapuolella, joten sitä oli vaikea erottaa jokialuksen jättämästä vanasta.
Loppu matka Manausiin sujui yllättävän mutkattomasti ja suurin osa heistä oli hyvin tyytyväisiä päästyään turvallisesti satamaan.

Danny vapautti Sandersin köysistä, jolloin tämän olisi helpompi liikkua ja he aikoivat nousta jokialuksen kyydistä, kun Sanders tuuppasi Dannyn nurin ja peräytyi rantaan, Carlin seuratessa häntä. Nuo kaksi katosivat ihmisvilinään.

”Emme voi jäädä tähän. En tiedä minne he aikovat mennä, mutta minulla on paha aavistus”, Cale sanoi.

”Sairaala”, Danny sanoi heti ja kääntyi kysymään Alejandrolta, tiesikö tämä mihin sairaalaan Westridge oli viety.

Alejandro mietti hetken, kunnes muisti. Silti hän ei ollut aivan varma. Mutta ei lähialueilla kovin montaa sairaalaa ollut, joten niiden tutkimiseen ei menisi kovin pitkästi.

”Menkäämme sitten”, Cale totesi tyynesti. He hankkivat itselleen kulkupelin ja suuntasivat ensimmäiseen paikkaan, jonne Alejandro oletti Westridgen viety, eikä hän sitä ollutkaan väärin muistanut.

Lisäksi heitä seurattiin yhä. Sillä jostakin syystä tuo toinen iso anakonda oli päättänyt olla antamatta periksi.

Jatkuu.... Jollet sinä jatka tätä ensin. :)
3
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 11.03.21 - klo:10:03 »
Osa 14, Matka Manausiin

Terri, Danny, Cale, Alejandro ja Carl puolestaan nousivat jokialukseen, joka näytti hylätyltä. No olihan se jätetty kiireessä, mutta he olivat silti tyytyväisiä, että se oli kunnossa, eikä eläimet olleet vallanneet sitä.

Carl lukittiin yhteen hyttiin, sillä he halusivat varmistaa, ettei tämä pääsisi juonittelmaan, sillä tuskin hänkään oli halukas kohtaamaan viranomaisia ja näiden kysymyksiä matkan tapahtumista.

Danny ja Terri irroittivat jokialuksen, joka erkani rannasta hitaasti, mutta tasaisesti. Alejandro oli ohjaimissa, kun taas Cale yritti saada yhteyden Manausiin Alejandron pelastamalla radiopuhelimella. Se toimi jotenkuten, mutta, yhdeyden saaminen oli vaikeata. Ehkäpä kantomatka ei toiminut joella aivan yhtä hyvin kun temppelin huipulla.

Mutta lopulta hyvin pitkän ajan kuluttua hän löysi oikean taajuuden ja sai vastauksen. Hän selitti hänelle vastanneelle henkilölle heidän senhetkisen tilanteen ja että he olivat paluumatkalla Manausiin, mutta että yksi aseistetuista miehistä oli yhtä vapaalla.
Vastaaja lupasi selvittää asiaa ja pyysi heitä olemaan rauhallisia ja ilmoittamaan, kun he olisivat viimeinkin päässeet takaisin Manausiin.

Cale lupasi, että he tekisivät niin ja lopetti puhelun ja kertoi saman muillekin.

Jokialus lipui takaisin päin jokea pitkin, heidän ohittaessaan tuttuja maisemia, joskaan ketään ei liiemmin jaksanut maisemat juuri sillä hetkellä kiinnostaa. He halusivat päästä takaisin Manausiin selvittämään asiat, sekä mahdollisimman kauaksi niin Sandersista, kuin käärmeestä.

Vain yksi toivoi, etteivät he palaisi Manausiin, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista halua selvitellä asioita paikallisten viranomaisten kanssa. Mutta toisaalta, nämä saattoivat helposti, sopivasta rahasummasta, katsoa asioita läpi sormien ja hän saattaisi ehkä jopa päästä pälkähästä.

Vasta kun päivä alkoi jälleen kääntyä illaksi, he pysähtyivät yöksi vastarannalle ja sopivat että he vuorottelisivat vahdissa, siltä varalta, että Sanders olisi seurannut heitä ja yrittäisi päästä alukseen. Tosin heillä ei ollut minkäänlaista aseistusta, sillä ne pari asetta, jotka aluksessa oli ollut, oli Sandersin koplan toimesta viety. Silti he yrittivät pärjätä sillä, mitä aluksesta löytyi.

Lisäksi he joutuivat pitämään silmällä Carlia, joka pääsi hytistään vain pakollisille vessareissuille. Toistaiseksi Carl ei ollut yrittänyt mitään, mutta he eivät silti halunneet että mies saisi mitään tilaisuutta tehtä pahojaan.

Yö sujui yllättävän rauhallisesti, vain yhdessä vaiheessa sillä hetkellä vartijana toiminut Danny kuuli jonkin loiskahtavan veteen, mutta arveli sen olleen joko kala tai muu eläin ohikulkumatkalla. Jokivarressa asusti monenmoisia elukoita, joten jokaista molskausta ei voinut epäillä tunkeilijaksikaan.

Mitään muuta ei sitten kuulunutkaan, mutta Danny pysyi silti tarkkana, sillä ei halunnut tulla yllätetyksi. Tosin siitä ei ollut hyötyä, kun hän äkkiä tunsi kylmän teräksen takaraivossaan.

”Liikahda ja ammun pääsi irti”, sähisi kiukkuinen mies ääni.

Danny jäykistyi paikalleen, tuskin uskaltaen katsoa takanaan seisovaa, vettä tippuvaa miestä. Hän tiesi, että muita pitäisi varoittaa, mutta että jos hän sen tekisi, niin tuo mies ampuisi.

Hitaasti ja varoen hän nosti kätensä ylös, kääntäen hieman päätään, nähdäkseen Sandersin.

”Ei äkkiliikkeitä ja muuten, meillä jäi keskustelu kesken aikaisemmin”, Sanders sihisi hampaidensa välistä.

”Jos tarkoitat, että halusit tietää, minne alaisesi katosivat, niin sinähän sait jo vastaukseksi”, Danny muistutti rauhallisesti.

Vastaus ei Sandersia miellyttänyt. Hänen kätensä liikahti nopeasti ja pian Danny oli lattialla polvillaan, toista ohimoaan hieroen. Siihen nousisi vielä iso kuhmu.

”Ei. Sinä valehtelet. Kysyn vielä, missä minun mieheni ovat?”, Sanders äyskäisi ja painoi pistoolin piipun Danny otsalle.

”Ei hän valehtele”, kuului rauhallinen ääni ja Cale asteli paikalle. Hän oli ollut tulossa päästämään Dannyn vartiovuoroltaan ja kuullut noiden kahden aiheuttaman melun, ”näithän itsekin sen käärmeen”, hän muistutti.

”Se käärme...” Sanders aloitti, mutta vaikeni, kun jokin tumma ja pitkä kohottautui joesta. Kuului outo ääni ja tuo pitkä ja musta laskeutui pehmeästi jokialuksen kannelle.

Sen ruumis liikkui sulavasti ja piti outoa pehmeää, rahisevaa ääntä, kun suomuinen nahka osui puista kantta vasten.

Mitenkähän mahtaa jatkua tästä?
4
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 11.03.21 - klo:10:02 »
Lopulta Cale sytytti taskulamppuunsa valon, nähdäkseen tarkemmin kuka tulija oli, koska tämäkään ei selvästi uskaltanut pitää ääntä. Hämmästyksekseen ja ilokseen hän näki valokeilassa Alejandron.

”Alejandro”, Cale sanoi rentoutuen ja harppoi poikansa luokse.

”Isä”, Alejandro vastasi ja tuntui huojentuneelta. Hän oli löytänyt etsimänsä, ”et usko miten iloinen olen nähdessäni sinut”, hän sanoi lopulta.

Terri ei sanonut sanaakaan, vaan hyökkäsi heti tutkimaan poikaansa, että tämä varmasti oli kunnossa.

”Äiti, oikeasti. Minä olen kunnossa”, Alenadro sanoi närkästyneenä. Hän ymmärsi kyllä miksi äiti teki niin kuin teki, mutta se ärsytti häntä silti.

Terri katsoi poikaansa ja peräytyi hieman, ”olin huolissani, minun täytyi varmistua”, hän sanoi.

”Äh”, Alejandro äännähti ja kääntyi sitten isänsä puoleen, ”muuten, Westridge ja Bushika ovat turvassa. Sain Westridgelle apua, hän sai helikopterikyydin lähimpään sairaalaan, Bushika meni hänen mukaansa”, hän kertoi.

”Mahtavaa”, Danny sanoi ilahtuneena, ”se se helikopteri sitten oli, minkä me kuulimme.”

”Hyviä uutisia”, Cale sanoi ja hymyili, ”entä Sanders, ethän vain törmännyt häneen?”

”Valitettavasti törmäsin, joskin me leikimme hetken kuurupiiloa temppelin sisätiloissa. Minä löysin tieni ulos, mutta en tiedä missä hän on. Joko hän on yhä temppelillä tai sitten jossain päin viidakkoa”, Alejandro vastasi.

”Hyvä on”, Cale vastasi ja arveli että heidän oli silti hyvä olla varuillaan, sillä tuo Sanders vaikutti hieman arvaamattomalta, ”olen silti iloinen kuullessani, että Warren on nyt turvassa”, hän huomautti.

”Ehdotan, että odotamme auringon nousua ja sitten palaamme jokialukselle ja sen jälkeen suuntaamme takaisin Manausiin”, Danny sanoi laskiessaan Carlin vapaaksi.

Muut vastasivat hyväksyvästi Dannyn ehdotukseen, he halusivat päästä pois täältä. Kauaksi temppelistä ja käärmeistä.

”Bira, sinä olet tietysti vapaa palaamaan oman heimosi pariin heti kun haluat”, Cale sanoi ja katsoi ystävällisesti Biraa.

”Ensin joki”, Bira sanoi, ”sitten minä mennä”, hän jatkoi.

”Hyvä on, miten vain haluat”, Cale sanoi hyväksyvästi.

Leiri rauhoittui jälleen, eikä heitä häirinnyt enää ketään tai mikään, lukuunottamatta epämukavaa makuualustaa. Aamun valjetessa itse kukin nousi ylös jatkaakseen matkaa, sillä jokainen, Biraa lukuunottamatta, kaipasi mukavaa vuodetta, jossa levätä.

Yksikään heistä ei ollut levännyt erityisen hyvin. He olivat kuunnelleet jokaista rapsahdusta ja ääntä pimeässä, kuin myös yrittäen etsiä mahdollisimman mukavaa asentoa, joka tuntui olevan mahdotonta.

Ruokaa heillä ei ollut, mutta Bira löysi syötäväksi kelpaavia hedelmiä, joita hän toi leiriläisille, jotta he jaksaisivat jatkaa matkaansa.

Syötyään pienen aamiaisen, he suuntasivat kulkunsa takaisin joelle. Matka sujui syvän hiljaisuuden vallassa ja kun he pääsivät jokirantaan, Bira hyvästeli heidät, kadoten takaisin viidakkoon.

Miten jatkuu...?
5
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 18.02.21 - klo:21:57 »
Osa 13 Viidakossa

Helikopterin lähdettyä, Alejandro sammutti merkkitulen huolellisesti, sillä hän ei halunnut aiheuttaa maastopaloa, kun heitä jahtaavissa miehissä ja käärmeessä oli riittävästi vaivaa. Tämän jälkeen hän lähti kapuamaan alas temppelin jyrkkiä portaita etsiäkseen vanhempansa, jotka todennäköisesti olivat jossain päin viidakkoa. Toivottavasti eivät sentään eksyksissä, Alejandro ajatteli huolissaan, katsellen huolellisesti jalkoihinsa, kuin myös välillä vilkuillen ympäriinsä.

Hän ei myöskään halunnut tulla yllätetyksi sen enempää Sandersin, kuin Carlin taholta. Hetken hän mietti että ehkä jopa käärmeen kohtaaminenkin olisi paljon parempi vaihtoehto. Se ei ainakaan ampuisi ja ehkä sitä pystyi välttelemäänkin, sillä se ei tuntunut jostain syystä pitävän temppelistä.

Lopulta hän pääsi jyrkkien kivirappusten alapäähän ja oli jo suuntaamassa kulkunsa kohti viidakkoa, kun joku juoksi häntä vastaan.

Nuorukainen seisoi hetken paikallaa, mutta tunnistettuaan Sandersin, hän juoksi sisälle temppeliin, sillä ei hän halunnut jäädä tekemään läheisempää tuttavuutta Sandersin kanssa. Tämä kun vaikutti yhä olevan raivoissaan, mikä ei ollut ihme, sillä mies oli juuri menettänyt saaliinsa.

”Pysähdy!”, Sanders karjui, mutta siitä ei ollut hyötyä, sillä Alejanro ei totellut häntä. Nuorukainen juoksi pitkin käytävää, katsoen toki väliin jalkoihinsa, sillä ei halunnut pudota mihinkään kuoppaan, joita muinaiset rakentajat olivat sinne tänne rakennelleet, varmaankin suojatakseen temppelin sisemmissä osissa lepäävää aarretta.

Alejandro huomasi erääseen käytävään siilautuvan laskevan auringon valon ja suuntasi sinne, arvellen, että sieltä kautta pääsisi ulos ja ehkä jopa viidakkoon pakoon.

Niin hän sitten suuntasi kohti valoa, joka alkoi näyttää punertuvalta, mitä alemmaksi aurinko laski. Lopulta hän tuli suuaukolle ja totesi tulleensa tasolle, josta pääsi takaisin portaille. Hän ei aikaillut, vaan suuntasi portaille, asteli taas varovaisesti alas ja nyt kun Sandersista ei näkynyt jälkeäkään, hän juoksi viidakkoon, yrittäen löytää mitä tahansa jälkiä vanhemmistaan.

***

Viidakossa, Terri, Cale, Danny ja Bira juoksivat kuin henkensä edestä, kunnes saapuivat pienelle aukealle, jossa he olivat yhden yön viettäneet, ennen temppelille saapumistaan.

He päättivät hengähtää siellä hetken, sillä jokainen oli kovin uuvuksissa temppelin tapahtumien ja juoksun jäljiltä. Lisäksi he tietysti toivoivat, että olisivat jo riittävän kaukana heitä jahtaavista miehistä.

Nuotiota he eivät uskaltaneet laittaa, vaikka alkoikin jo hiljalleen hämärtää, sillä he eivät halunneet ilmaista jahtaajille olinpaikkaansa. Hieman hengähdettyään, Cale tutkaili kaikkia huolestuneena ja kysyi, ”oletteko kunnossa?”

”Olemme”, kuului vastaus ja Bira tyytyi vain nyökkäämään. Hän oli huolissaan niin Bushikasta, kuin Westridgestä, sillä oli kyllä nähnyt kuinka kauhealla tavalla Sanders oli Westridgeä kohdellut. Hän ei vain osannut ilmaista itseään puutteellisen kielitaitonsa vuoksi.

Itse kukin alkoi jo rauhoittua, kun äkkiä he kuulivat askelia, jotka lähestyivät. Jokainen jännittyi ja he käänsivät katseensa äänen suuntaan. Kukaan ei inahtanutkaan, vaan itse kukin yritti pysyä näkymättömissä. Tosin ainoa, joka siinä onnistui täydellisesti, oli Bira, joka oli sellaiseen tottunut.

Lopulta tuo joku saapui aukealle ja pysähtyi. He kuulivat hänen kiihkeän hengityksensä, joka kieli että hän, kuka sitten olikin, oli juossut jo pitkän aikaa.

Oli hyvin hiljaista, kunnes äkkiä tuon hiljaisuuden rikkoi hengästynyt ääni, joka sanoi, ”onko täällä joku?”

Sitten hiljaisuus. Vain viidakon yöeläimet pitivät omaa konserttiaan, mutta piilossa olijat eivät halunneet vastata. He eivät luottaneet tulijaan ja miettivät tämän aikeita.

”Hei, onko täällä joku?”, ääni kysyi jälleen ja nyt siinä oli aimo annos pelokkuutta mukana.

Lopulta Cale ja Danny suoristautuivat ja astelivat aukealle. Cale sytytti taskulamppunsa ja osoitti sen valokeilalla suoraan miehen kasvoihin. Mies nosti kätensä suojatakseen silmiä äkilliseltä valolta, juoksenneltuaan pitkän aikaa pimenevässä viidakossa.

”Carl”, Danny sylkäisi nimen huuliltaan ja mulkoili miestä rumasti.

”Voisitko osoittaa sillä lampulla jonnekin muualle”, Carl pyysi, yrittäen yhä totutella taskulampunvaloon.

Cale laski hieman valokeilaa alemmas, mutta ei silti irroittanut katsetta miehestä, sillä hän ei luottanut tähän enää. Lisäksi hän halusi varmistua, että mies oli yksin, sillä Sanders oli noista kahdesta kuitenkin vaarallisempi. Hän ymmärsi oikein hyvin, että se mies olisi valmis vaikka tappamaan, jos katsoisi sen olevan etunsa mukaista.

”Oletko yksin?”, Cale kysyi ja katsoi Carlia tylysti.

”O..olen”, Carl änkytti. Hän oli säikähtänyt temppelin tapahtumia pahanpäiväisesti, mikä tosin ei estänyt häntä yhä himoitsemasta tuota satumaista aarretta, joka yhä oli temppelin uumenissa.

”Senkin kaksinaamainen paskiainen!”, kuului vihainen huudahus. Tuota huutoa seurasi hämmästynyt äännähdys, muksahdus ja pian Carl istui takamuksillaan maassa, nenäänsä pidellen.

Terri mulkoili Carlia rumasti samalla kun hieroi rystysiään, jotka punoittivat nyt iskun jäljiltä.

”Ouh”, hän ähki ja punainen noro valui hänen sieraimestaan huulille, ”ei olisi tarvinnut lyödä”, hän sanoi yrittäessään nousta jalkeille.

”Sinä ansaitsit sen”, Cale totesi kylmästi, vaikka toisaalta hän itse olisi mieluummin hoitanut asian toisella tavalla. Samalla hän rauhoitteli Terriä, joka oli raivoissaan ja syystäkin. Cale itsekin oli raivoissaan, mutta myös huolissaan  Alejandron, Westridgen ja Bushikan vuoksi.

Carl ei vastannut, vaan kaiveli taskustaan nenäliinan jolla yritti siivota vertavuotavaa nenäänsä.

”Tiedätkö yhtään missä se mies, Sanders on?”, Cale kysyi, sillä halusi varmistaa, että he kaikki olisivat turvassa, lisäksi häntä huoletti Alejandro. Hän ei tiennyt missä poika oli, mutta toivoi, että tämä olisi kunnossa.

”En tiedä, ei harmainta aavistustakaan”, Carl vastasi totuudenmukaisesti. Hän ei tosiaan tiennyt, sillä käärmeen tullessa kaikki oli mennyt sekaisin. Ihmiset olivat paenneet kuka minnekin, päästäkseen mahdollisimman kauaksi tuosta hirviömäisestä matelijasta.

”Hyvä on”, Cale sanoi, ”ajattelimme leiriytyä tähän, sillä on turhan vaarallista jatkaa matkaa pimeässä”, hän jatkoi ja huomautti, ”saat jäädä seuraamme sillä ehdolla, että tottelet meitä ehdoitta, muuten syötämme sinut ensimmäiselle kohtaamallemme petoeläimelle. Ymmärrätkö?”

”Y..ymmärrän”, Carl sanoi ja katsoi parhaimmaksi totella, sillä tiesi jäävänsä auttamattomasti toiseksi, jos yrittäisikin tapella. Rohekeus ei ollut hänen vahvuutensa.

”Hyvä”, Cale sanoi, ”ja nyt voisimme itse kukin yrittää rauhoittua ja levätä siihen asti, kunnes tulee valoisaa”, hän huomautti, saaden vastaukseksi hyväksyvää mutinaa.

Tämän jälkeen he valmistelivat leiripaikan, jättäen tosin nuotion tekemättä, sillä se paljastaisi hieman liiankin helposti heidän olinpaikkansa. Lopulta itsekukin alkoi olla rauhallinen, vaikka pimenevä ympäristö ei tietenkään asiaa liiemmin helpottanut.

Juuri ennen kuin viimeinenkin auringon pilkahdus katosi ja pimeys nieli maiseman kokonaan, he kuulivat helikopterin äänen, joka tosin tuntui kantautuvan hyvin kaukaa. Jokainen heistä tähysi taivaalle, jossa jo ensimmäiset tähdet tulivat näkyviin.

”Minnehän tuo helikopteri on matkalla?”, Cale mietti ääneen ja toivoi, ettei siinä tullut lisää liipasinherkkiä miehiä Carlin ja Sandersin avuksi.

Bira kyyristeli huolestuneena, sillä hänelle tuo ääni toi mieleen ikäviä muistoja aiemmista kohtaamisista helikopterin kanssa. Tuo ääni merkitsi hänelle vain pahaa, sillä tuollainen rautapeto toi tullessaan vain pahoja miehiä ja kuolemaa.

”Bira, onko kaikki hyvin?”, Terri kysyi, sillä hän huomasi, ettei Bira pitänyt helikopterin äänestä.

”Kaikki, hyvä. Tuo ääni, paha”, Bira vastasi, katsellen tarkkaavaisena öiselle taivaalle.

”Hyvä on”, Terri sanoi rauhoittavalla äänensävyllä ja yritti selittää, ”tuo ääni ei aina ole paha, joskus hyvä”, hän sanoi.

”Meille, se paha”, Bira vastasi ja katsoi kasvot vakavina naista.

”Ymmärrän”, Cale sanoi, sillä hän tajusi, mitä mies tarkoitti, ”tilan omistajien alaisia tai huumekartellin jäseniä”, hän tarkensi ja muistutti, mitä ne tekivät näille pienille heimoille, jotka halusivat vain olla ja elää rauhassa, kuten esivanhempansa.

Terri katsoi ymmärtäväisesti Biraa, sillä tuollainen teko jätti aina jälkensä ja tuokin heimo oli varmasti menettäny monta jäsentä noille häijynilkisille ahneille miehille, mistä Carl ja Sanders eivät juurikaan eronneet.

Helikopteri tuntui lähestyvän, kunnes ääni vaikeni hetkeksi. Sitten se taas kuului ja loittoni.

”Se haki jotain”, Danny sanoi ja pieni toivonkipinä heräsi miehen sisällä. Ehkä apu saapui, hän ajatteli.

”Voisiko olla”, Cale aloitti ja tunsi hänkin jonkinlaisen toivon heräävän.

”Toivottavasti”, Terri sanoi hiljaa.

Lopulta pieni leiri hiljeni ja jokainen vetäytyi niin mukavaan asentoon kuin epämukavassa maastossa oli mahdollista. Heillä ei ollut edes makuualustoja tai telttoja, koska ne olivat kiireessä jääneet temppelin piha-alueelle, jossa Carl ja Sanders olivat pitäneet leiriään.

Oli jälleen rauhallista, kun he kuulivat uuden juoksuaskelet, jotka lähestyivät. Carl meinasi huutaa jotain, mutta Danny vaiensi hänet, painamalla ison kätensä miehen suun eteen ja pitämällä tämän toisella kädellä paikallaan. Hän, sen enempää kuin muutkaan eivät halunneet Carlin varoittavan tulijaa.

Carl mumisi jotain epäselvää Dannyn käden takaa ja yritti heikosti päästä vapaaksi, mutta Danny oli vahvempi ja lopulta Carl luovutti. Häntä suututti, mutta hän ei halunnut saada uutta iskua naamaansa. Nenä oli jo nyt kipeä ja todennäköisesti näytti kamalalta.

Askelet lähestyivät yhä, kunnes pysähtyivät. Kukaan ei uskaltanut äännähtääkään, vaan pysyi paikallaan ääneti. Lopulta Cale sytytti taskulamppuunsa valon, nähdäkseen tarkemmin kuka tulija oli, koska tämäkään ei selvästi uskaltanut pitää ääntä.

Miten jatkuu tästä? Kukahan sieltä saapui leirille? Kerro sinä se...
6
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 18.02.21 - klo:21:54 »
Bushika otti isänsä käden omaansa ja vain katsoi tätä ja tunsi huojennusta. Isä tulisi varmasti kuntoon, hän ajatteli.

Oli jo ihan pimeää, kun helikopteri viimein laskeutui sairaalan katolle. He odottivat hetken että roottorin lavat lakkaisivat pyörimästä ja paikalla valmiina odottamassa ollut ensiaputiimi saapui auttamaan. Westridge siirrettiin sairaalavuoteelle ja kiidätettiin sisätiloihin, Bushikan seuratessa heitä.

Häntä ei tosin päästetty toimenpidehuoneeseen, mutta hän jäi sen ulkopuolelle odottamaan, toivoen että kaikki menisi hyvin. Hän ei oikein tiennyt kenelle puhua, sillä hän ei tuntenut sairaalasta ketään, eikä hänellä ollut minkäänlaisia papereitakaan esittää.

Eräs hoitaja pysähtyi hänen luokseen ja kysyi oliko kaikki hyvin ja Bushika kertoi tälle, mitä oli tapahtunut ja miksi hän siinä odotti. Hoitaja oli ystävällinen, vaikka katselikin hieman hämmentyneenä Bushikan erikoista asua, joka taisi olla tähän paikkaa hieman turhankin paljasteleva. Se selvisi Bushikallekin, kun hoitaja palasi myöhemmin takaisin hänen luokseen pyysi seuraamaan.

Hän vei tytön suureen huoneeseen, joka oli tyhjä, mutta jossa yleensä hoidettiin sellaiset henkilöt, jotka tarvitsivat kunnollisen pesun ennen hoitotoimenpiteitä. Hoitaja siis passitti Bushikan suihkuun ja sen jälkeen antoi hänelle puhtaat vaatteet, jollaisia heillä oli varalla vastaavanlaisia tilanteita silmällä pitäen.

Bushikalla kesti hieman tottua uusiin vaatteisiinsa, koska oli tottunut ihan toisenlaisiin viidakossa asuessaan, mutta toisaalta hän piti niistä, eivätkä ne hänestä pahalta tuntuneet. Hieman oudoilta vain.

Tämän jälkeen hoitaja ohjasi hänet takaisin toimenpidenhuoneen luokse, odottamaan milloin pääsisi tapaamaan isäänsä. Siinä kesti niin kauan, että pian tyttö laskeutui tuoleille kyljelleen lepäämään ja nukahti. Hän heräsi vasta, kun eräs Westridgeä hoitaneista hoitajista herätti hänet ja kertoi, että hän voisi mennä tapaamaan tätä.

Hoitaja varoitti, että Westridge saattaisi olla hieman sekava nukutuksen ja vahvan lääkityksen jäljiltä. Olkapää ei loppujen lopuksi ollut niin paha kuin oli näyttänyt. Sieltä tarvitsi vain poistaa luoti, sekä puhdistaa, että ommella haava. Jalka oli ollut todella huonossa kunnossa. Murtumat itsessään olivat olleet pahoja, mutta se mitä Sanders oli tehnyt, oli pahentanut sitä. Kestäisi pitkään ennen kuin jalka olisi kävelykunnossa.

Hieman epäröiden Bushika asteli kohti vuodetta, jolla Westridge lepäsi. Tämä ei ollut vielä hereillä, mutta ilokseen tyttö saattoi nähdä, että mies näytti jo huomattavasti paremmalta, kuin heidän saapuessaan.

Hän istuutui vuoteen vierellä olevalle tuolille ja vain katseli hiljaa isäänsä. Hän oli toki yhä huolissaan, mutta samalla myös tyytyväinen, että isä sai kunnollista hoitoa.

Siinä hänen istuessaan, Westridgen heräsi. Mies oli tosin yhä melkoisessa pöpperössä lääkkeiden ja nukutusaineen jäljiltä.

”Hei isä”, Bushika sanoi ja laski kätensä isänsä kädelle.

”Hei”, Westridge vastasi hieman sammaltaen. Olo oli hyvä, joskin sekava ja hän tiesi, että kun lääkkeiden vaikutus hälvenisi, selviäisi asiaintila vielä paremmin.

”He hoitavat sinut kuntoon, mutta siihen menee pitkä aika, enkä minä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. En ole kuullut Alejandrosta ja muista mitään pitkään aikaan”, Bushika sanoi ja kertoi, mitä sen jälkeen oli tapahtunut, kun Sanders oli rynninyt aukealle ja hän paennut viidakkoon.

Westridge ei jaksanut vastata, mutta kuunteli silti ja katseli hellästi tytärtään. Hän oli tyytyväinen siihen, että tämä oli turvassa. Ainakin toistaiseksi.

Jatkuu... ellette te jatka tätä ensin... :)
7
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 18.02.21 - klo:21:53 »
Lopulta Alejandro perääntyi takaisin Bushikan ja Westridgen luokse. Hän kurtisti kulmiaan nähdessään, että Westridgen olkapäässä olevasta haavasta valui yhä verta. Hän tiesi, että jotain oli tehtävä, joten pikaisen mietinnän jälkeen hän otti yltään päälimmäisen pitkähihaisen paidan ja repi sen sopiviksi suikaleiksi ja kietoi, miten pystyi, jotta se peitti haavan ja hillitsi hieman veren vuotoa.

Tämän jälkeen he pysyivät paikallaan, tarkistaen Westridgen tilan tämän tästä, vilkuillen myös aika ajoin alas, kasvillisuuden valtaamalle aukealle, jossa ei toistaiseksi näkynyt liikettä.

Aurinko oli jo laskemassa, kun jostain kaukaa kantautui Alejandrolle tuttu ääni. Helikopteri, hän ajatteli. Bushika sen sijaan katseli hieman epäilevänä äänen suuntaan, sillä hän oli kuullut äänen viimeksi ihan pienenä lapsena, kun he olivat joutuneet pakenemaan sen aikaisesta kylästä, kun ilmeisesti jonkun huumekartellin jäsenet olivat päättäneet hyökätä.
”Ihan rauhassa, he ovat hyviä tyyppejä”, Alejandro rauhoitteli Bushikaa ja toivoi, että oli oikeassa.

Helikopteri lähestyi ja ääni sen voimistui sitä enemmän, mitä lähemmäksi se tuli. Lopulta se alkoi laskeutua ja sai kasvillisuuden huojumaan kuin kovassa myrskyssä. Jopa Bushikan ja Alejandron oli suojauduttava ja suojattava myös Westridgeä moottorin ja lapojen aiheuttamalta voimakkaalta ilmavirralta.

Helikopteri isolle tasanteelle, minne se onneksi sopi. Onneksi myös rakenteet kestivät sen painon. Muinoin osattiin rakentaa, Alejandro ajatteli tyytväisenä.

Helikopterin sivuovi vedettiin auki ja kaksi henkilöä astui ulos, varoen osumasta yhä pyöriviin lapoihin. He tulivat puolijuoksua Alejandron ja Bushikan luokse, jolloin Alejandro näki, että tulijat todellakin olivat hyvällä puolella ja mitä ilmeisimmin hyvän ensihoitaja koulutuksen saaneita. Heidän englanninkielen taidoissa ei tosin ollut hurraamista, mutta se ei onneksi haitannut, sillä Alejandro kaikeksi onneksi osasi myös espanjaa, joka tällä alueella oli hyvin yleinen kieli.

Täten hän sai asian selvitettyä ja Esperansaksi ja Juaniksi esittäytyneet ensihoitajat auttoivat heitä siirtämään Westridgen helikopteriin.
Bushika nousi kyytiin, sillä hän halusi olla siellä missä isäkin.

”Bushika, minä jään tänne ja yritän löytää vanhempani. Heille täytyy kertoa, että sinä ja isäsi olette turvassa”, Alejandro sanoi ja katsoi Bushikaa ystävällisesti.

”Hyvä on, mutta ole varovainen, se mies pyörii varmasti vielä lähistöllä, jos ei onnistunut eksymään viidakossa”, Bushika sanoi ja katsoi nuorukaista lämpimästi.

”Toki”, Alejandro lupasi ja perääntyi kauemmaksi helikopterista. Ensihoitajat vetivät oven kiinni ja antoivat lentäjälle merkin, että oltiin valmiina lähtöön.

Hetkeä myöhemmin lavat alkoivat pyöriä vinhasti ja helikopteri nousi ilmaan. Sisällä ensihoitajat tutkivat Westridgen ja hoitivat tätä sen minkä pystyivät, jotta matka sairaalaan olisi mahdollisimman tuskaton.

Bushika istui isänsä vierellä ja katseli ensihoitajien puuhia hiljaa. Hän oli hyvin huolissaan isästään ja toivoi, että tämä tulisi vielä kuntoon.

Jossain välissä matkaa, Westridge palasi tajuihinsa ja katseli syvän hämmennyksen vallassa ympärilleen, sillä ei tiennyt miten oli joutunut helikopterin kyytiin.

Toinen ensihoitajista, painoi kätensä rauhoittavasti hänen rinnalleen ja yritti moottorin melusta huolimatta selittää oman osuutensa siitä, mitä oli tapahtunut ja minne he olivat menossa.

Westridge ei oikeastaan jaksanut vastata, joten hän tyytyi vain nyökkäämään ja antoi heidän tehdä työnsä. Sitten hän tuli vilkaiseeksi sivulleen ja näki Bushikan. Tämän kasvot olivat yhä kyyneljuovilla, mutta muutoin tyttö vaikutti olevan kunnossa, mikä sai miehen mielen huojentumaan. Nyt se saasta, Sanders, ei saisi iskettyä näppejään tyttöön, hän ajatteli ja hymyili lämpimästi Bushikalle.

Bushika otti isänsä käden omaansa ja vain katsoi tätä ja tunsi huojennusta. Isä tulisi varmasti kuntoon, hän ajatteli.

Miten jatkuupi tästä?
8
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 15.02.21 - klo:00:03 »
Osa 12, Helikopteri

Niin he sitten suuntasivat takaisin aukiolle, varovaisesti, jotta eivät törmäisi Sandersiin. Tämä taatusti ampuisi ensin ja kysyisi vasta sitten.

He pääsivät temppeliaukealle törmäämättä kehenkään, eikä siellä ollut muita kuin Westridge, joka makasi liikkumattomana siinä mihin oli jäänyt. Hänen toisen hartiansa alla oli punainen lammikko.

”Isä”, Bushika huudahti ja juoksi Westridgen luokse. Tämä ei reagoinut mihinkään, mutta Alejandro tajusi, että mies olisi välittömästi saatava sairaalaan tai tämä tosiaan kuolisi.

Hän tutki nopeasti haavan ja totesi, ettei se kovin paha ollut, mutta oli kuitenkin huolissaan verenhukasta ja siitä, ettei mies ollut alun alkaenkaan ollut hyvässä kunnossa kun häntä oli ammuttu.

”Bushika, isäsi selviää kyllä, mutta hänet olisi saatava pikaisesti sairaalaan, tuo luodinreikä huolettaa minua”, Alejandro selitti rauhallisesti ja mietti kiivaasti mitä pitäisi tehdä. Hän katseli ympärilleen yrittäen keksiä mitä vain, mistä olisi apua.

Lopulta hän päätti katsoa miesten jättämät tavarat, josko niissä olisi mitään millä kutsua apua, sillä sitä he tarvitsisivat juuri nyt. Jonkin aikaa kaiveltuaan hän suoristautui ja hymyili tyytyväisenä. Hän oli löytäny Sandersin repusta yhden kännykän, sekä radiopuhelimen.

”Ota sinä nämä, niin minä kannan isäsi. Mennään tuonne temppelin korkeimmalle kohdalle”, Alejandro sanoi ja ojensi radiopuhelimen ja kännykän Bushikalle.

Bushika katsoi nuorukaista hämillään, mutta otti laitteet. Ehkä tämä tiesi, mitä teki, hän päätteli. Vaikka toisaalta häntä pelotti olla noin näkyvällä paikalla, mistä miehet saattaisivat huomata heidät helposti.

Matkalla ylös Alejandro kertoi suunnitelmansa tarkemmin Bushikalle. Matka ei ollut helppo sillä portaat olivat jyrkät ja huonokuntoiset, sekä paikoin kasvien valtaamat. Eikä asiaa myöskään helpottanut Alejandron kantamus. Hän oli kyllä hyväkuntoinen ja voimakas nuori mies, parhaassa iässään, mutta hänenkin voimillaan oli rajansa. Varsinkin näin vaikeakulkuisissa portaissa. Lopulta he olivat huipulla, mistä avautui henkeä salpaava näkymä, jota kumpikin jäi hetkeksi katsomaan, kunnes Alejandro viimein katsoi sopivan paikan mihin hän laski Westridgen hellävaroen.

Kun tämä oli tehty Alejandro otti laitteet Bushikalta. Hän tutkaili ensin kännykkää, mutta ilmeisesti Sanders oli ollut muita fiksumpi ja oli laittanut kännykkäänsä kunnolliset suojaukset, joten sillä ei soiteltaisi mihinään. No ei soittaisi mieskään, Alejandro päätti ja paiskasi kännykän alas tasaneelta. Kuului kolinaa ja räsähdys, kun kännykkä putosi alas ja hajosi temppelin isoista kivistä tehtyihin rakennelmiin osuessaan kappaleiksi. Siitä kännykästä ei olisi enää mitään hyötyä.

Tämän jälkeen Alejandro otti käsiinsä radiopuhelimen, jossa ei ollut minkäänlaisia suojauksia päällä, joten sitä pystyi käyttelemään. Hänellä meni tovi jos toinenkin ennen kuin hän löysi oikean taajuuden ja alkoi lähettää hätäkutsua.

Meni tovi ja toinenkin, ennen kuin hän sai vastauksen. Alejandro kertoi hänelle vastanneelle henkilölle tilanteen ja ilmoitti että tarvitsisvat lääkäri apua. Lopuksi hän kertoi heidän sijaintinsa ja radiopuhelimensa tiedot, jotta he voisivat paikantaa heidät sen avulla, jos se suinkin olisi mahdollista, sillä hän ei tiennyt sanoa tarkkoja kordinaatteja temppelin sijainnille.

Lopulta hänelle vastannut henkilö ilmoitti apua olevan tulossa ja että heidän täytyisi vain odottaa, siihen kunnes se saapuisi. Hän lupasi tehdä niin ja lopetti puhelun, pitäen radiopuhelimen valmiustilassa, siltä varalta että jotain tulisi.

Tämän jälkeen hän katseli, mitä kaikkea tasanteella oli ja huomasi koristeellisen rakennelman, joka näytti siltä, että sitä oli ehkä käytetty muinaisina aikoina valaistus tarkoituksiin.

Hän tarkasteli tuota muinaista soihdun paikkaa, pohtien mitä hänen olisi parasta tehdä. Hänen käytössään olevilla välineillä, merkkitulesta ei kovin näkyvää saisi ja mutta kenties riittävästi. Toisaalta häntä huolestutti se riski, että myös heitä jahtaavat Sanders ja Carl näkisivät merkkitulen.

Lopulta hän päätti, että oli pakko ottaa riski, muutoin Bushika menettäisi isänsä. Hän siis kaiveli taskustaan vanhoja ruttaantuneita paperinenäliinoja ja jotain muuta paperiroskaa, jota hän oli sinne säilönyt ja sijoitteli niitä nyt katkomiensa kuivien liaanien palasten kanssa soihtumaljaan ja sytytti ne palamaan.

Hän oli onnistunut, mutta kuten hän myös oli arvellut, niin tuli ei ollut kovin näkyvä, mutta kenties riittävästi. Alejandro toivoi koko sydämestään, että he saisivat apua, ennen kuin heitä jahtaavat miehet huomaisivat heidät.

Lopulta Alejandro perääntyi takaisin Bushikan ja Westridgen luokse. Hän kurtisti kulmiaan nähdessään, että Westridgen olkapäässä olevasta haavasta valui yhä verta. Hän tiesi, että jotain oli tehtävä, joten pikaisen mietinnän jälkeen hän otti yltään päälimmäisen pitkähihaisen paidan ja repi sen sopiviksi suikaleiksi ja kietoi, miten pystyi, jotta se peitti haavan ja hillitsi hieman veren vuotoa.

Ja vielä pikkuinen jatkopala. Jatkakaapas te vuorostanne tätä...
9
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 15.02.21 - klo:00:01 »
Bushika lakkasi huitomasta nyrkeillään ja kohotti katseensa nuoren miehen päivettyneisiin kasvoihin, joita kehysti punaiset kihartuvat hiukset.

”Alejandro”, hän huokaisi helpotuskesta ja nojautui nuorukaista vasten.


Alejandro oli hämillään, sillä ei tiennyt mitä tehdä, muuta kuin lohduttaa tyttöä, joka selvästi oli poissa tolaltaan.

”Mitä tapahtui?”, Alejandro kysyi ja katseli Bushikaa huolestuneena.

”Sanders...”, Bushika sai sanottua ja yritti rauhoittua hieman, muttei ei ihan onnistunut.

”Eihän se sika tehnyt sinulle mitään?”, Alejandro kysyi huolissaan ja silitti tytön sileitä hiuksia.

”Ei, mutta isä... hän... hän satutti isää”, Bushika sanoi ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

Alejandro ei oikein ymmärtänyt, koska Bushika puhui nyt sekaisin kahta kieltä. Tyttö oli kai niin järkyttynyt, että unohti, mitä kieltä piti puhua.

”No niin, rauhoituhan nyt ja aloita alusta. Minä en oikein ymmärtänyt, kun sinä puhut kahta kieltä yhtä aikaa”, Alejandro sanoi ja veti tytön käsiensä suojiin.

Meni tovi ja toinenkin ennen kuin Bushika rauhoittui ja sai kunnolla kerrottua mitä tapahtui.

”Käydään katsomassa, onko kaikki hyvin. Emmehän me voi jättää isääsi sinnekään”, Alejandro sanoi, vaikka toisaalta häntä pelotti törmätä niin miehiin, kuin siihen käärmeeseen.

”Se mies, Sanders, lähti perääni”, Bushika sanoi ja vilkuili ympärilleen, peläten tuon miehen hyppäävän esiin jostakin.
”Sitten me olemme varovaisia”, Alejandro totesi, vaikkei itsekään halunnut törmätä mieheen, joka kaikesta päättäen oli raivosta sekapäinen.

Ja vähän jatkoa taasen... :)
10
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 29.01.21 - klo:20:30 »
Lopulta hänen näkökenttäänsä osui, ”Sanders”, hän mutisi hiljaa ja valmistautui vastaanottamaan sen, mitä mies hänelle tekisi, nyt kun ei olisi todistajiakaan.

Sydän takoi rinnassa kiivaana, vaikka hän yrittikin olla näyttämättä pelkoaan. Tosin mitä sekin hyödytti, kun tuo ihmishirviö kuitenkin tekisi kaikkensa saadakseen uhrinsa kärsimään.

”Sinä!”, Sanders karjui harppoessaan Westridgen luokse.

”Mitä?”, Westridge inahti, hellittämättä katsettaan miehestä.

”Älä esitä tyhmää”, Sanders ärisi, ”mikä hemmetti se käärme on?” hän kysyi napaten Westridgeä rinnuksista ja ravisteli tätä.

”En tiedä”, Westridge inahti totuudenmukaisesti, sillä eihän hän tiennyt mistä käärme tuli tai miksi se teki mitä teki, ”minä en todellakaan tiedä”, hän änkytti uudelleen.

”Te sen tänne jostain toitte, en ole aiemmin näillä alueilla mokomaan törmännyt”, Sanders karjui ja jatkoi kovisteluaan.

”Ei... ei meistä kukaan osaa ohjailla käärmeitä. Nuo jättiläismatelijat tekevät mitä itse mielivät”, Westridge sanoi, ajatellen miten naurettava Sadresin päätelmä oli.

”Väitätkö että minä ehkä olen hullu”, Sanders ärjäisi.

”En”, Westridge vastasi, sillä ei hän sellaista ajatellut tosiaankaan. Jostainhan ne käärmeet tulivat ja jostain syystä tekivät, mitä tekivät ja käyttätyivät muutenkin eri tavalla kuin normaalit anakondat.

”Älä valehtele”, Sanders huusi ja se ääni oli puolittain raivoa, puolittain kauhua. Hän ei selvästikään halunnut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Hänen kätensä nousi ja samaan aikaan kuului uudet, hieman pehmeämmät askelet, jotka lähestyivät.

Sitten, ”Isä, ei!”

”Bushika?”, Westridge henkäisi kauhistuneena, peläten mitä raivosta sekapäinen Sanders tekisi tytölle, ”ei”, hän kuiskasi hiljaa ja huusi sitten, ”pakene, mene...”, loppu hävisi kun Sandersin nyrkki osui hänen kasvoihinsa.

”Lakkaa satuttamasta isääni!” Bushika huusi, yhtä aikaa peloissaan ja vihaisena, juosten kohti Sandersia.

Sanders käännähti kohti Bushikaa, Westridgen pyyhkiessä tärisevin käsin kasvojaan, sillä hänen nenästään valui verta. Samassa Westridge näki jotain mustaa ja kiiltelevää Sandersin kädessä.

”Ei!” hän ulvaisi ja syöksähti kohti miestä, jonka huomio oli keskittynyt Bushikaan. Hän tarttui tiukasti miehen ranteeseen ja riuhtaisi tämän pois tasapainosta, jolloin tämä kaatui ja rysähti suoraan Westridgen päälle.

Westridge ähkäisi niin kivusta, kuin siitä että ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan. Hänen otteensa miehen ranteesta piti silti. Hän oli päättänyt ettei antaisi periksi.

”Päästä irti!” Sanders huusi.

”En”, Westridge ärjäisi takaisin, ”en anna sinun satuttaa tytärtäni”, hän sähisi ja mulkoili miestä rumasti. Mitään muuta hän ei sitten ehtinytkään tehdä, kun jokin nopea ja kova osui Sandersia päähän ja tämä lysähti tajuttomana Westridgen päälle.

Meni vain hetki ja joku kiskoi ison miehen pois Westridgen päältä ja tuuppi hieman kauemmaksi.

”Isä oletko kunnossa”, Bushika kysyi ja kyykistyi isänsä vierelle.

”Mitenkuten”, Westridge vastasi hiljaa, vilkuillen niin Bushikaa, kuin tajutonta Sandersia, ”pakene kun vielä voit”, hän sanoi viimein ja katsoi anovasti tytärtään.

”Mutta isä”, Bushika aloitti ja vaikeni nähdessään isänsä katseen, joka oli täynnä huolta ja pelkoa.

”Minä pyydän” Westridge sanoi ja kosketti kevyesti tyttärensä poskea, ”mene”, hän sanoi ja nielaisi.

Bushika nyökkäsi ja nousi, vaikka hän mieluummin olisi jäänyt. Häntä pelotti jättää isä tänne. Ties mitä tuo mies tekisi hänelle, kun heräisi, jos heräisi. Bushika vilkaisi vielä kerran isäänsä ja samassa Sanders alkoi liikahdella.

”Mene”, Westridge käski vilkuillen niin Bushikaa, kuin Sandersia, joka alkoi hiljalleen kohottautua istuvilleen.

Bushika alkoi juosta kohti viidakkoa, muttei ehtinyt sinne, kun kuuli takaansa terävän laukauksen.

”Isä!”, hän huusi, pysähtyi ja kääntyi katsomaan. Westridge makasi liikkumattomana maassa, Sandersin suunnatessa kohti Bushikaa.

Bushika käännähti kauhuissaan ympäri ja säntäsi takaisin kohti sademetsää, kyynelten kastellessa hänen poskensa. Hän juoksi ja juoksi, niin että keuhkoissa poltteli, mutta oli päästävä kauas tuosta miehestä. Äkkiä hän törmäsi johonkin ja huusi kauhusta, mikä sai lähipuun linnut nousemaan säikähdyksestä siivilleen. Hän näki vain miehen, muttei kunnolla, sillä kyynelet vierivät yhä vuolaina hänen poskilleen ja sotkivat näkökentän.
Pelästyneenä siitä, että ehkä se oli se toinen mies, hän alkoi huitoa tätä nyrkeillään.

”Hei, rauhoitu”, sanoi lämmin, ystävällinen ääni, joka ei kuulunut noille pahoille miehille.

Bushika lakkasi huitomasta nyrkeillään ja kohotti katseensa nuoren miehen päivettyneisiin kasvoihin, joita kehysti punaiset kihartuvat hiukset.

”Alejandro”, hän huokaisi helpotuskesta ja nojautui nuorukaista vasten.

***
No niin mitenkähän tarina mahtaa jatkua tästä?
Sivuja: [1] 2 3 4 5 6 ... 10
Copyright © 2000 Juplin.net. All Rights Reserved. Design by Juplin.