Juplin.net

Lainaus käyttäjältä: Nefertiti - 31.10.22 - klo:08:16Ei se mitään. Mietin vain, että onko täällä enää kauheasti kävijöitä, kun tuntuu et mä oon ainoa joka on linjoilla lähes jatkuvasti. :)

Eihän täällä enää vuosiin ole ollut. Aika ajanut vahvasti jo ehkä ohi tämän kaltaisten kanavien. Juplin.netin historia kuitenkin alkanut jo yli kaksikymmentä vuotta sitten ja paljon ovat some-kanavat tämän aikana muuttuneet ja kehittyneet. Eipä tämäkään sivusto ole enää ollenkaan sellainen, mitä se joskus oli "kulta-aikoinaan". Mutta aika aikaansa kutakin. Olen monesti pohtinut tämänkin keskustelufoorumin lakkauttamista, mutta olen nyt vain antanut sen toistaiseksi olla. Onhan täällä paljon myös sellaista sisältöä, jotka varmasti ovat tärkeitä myös teille kirjoittajille.

Ei se mitään. Mietin vain, että onko täällä enää kauheasti kävijöitä, kun tuntuu et mä oon ainoa joka on linjoilla lähes jatkuvasti. :)

Lainaus käyttäjältä: Nefertiti - 30.10.22 - klo:16:57Wow!! Ilmankos tää temppuili. Sä pistit tän uusiksi. Nice :)

Päivitykset oli jäänyt vähän retuperälle ja tämän uusimman myötä ei enää vanha teema toiminut. Mennään nyt siis tällä vakiolla 🙂

Ja oikein hyyvää, joskin lähes myöhäistä Halloweenia. :)

18. Warren palaa takaisin viidakkoon

Tosiaan ei mennyt montaakaan viikkoa, kun Danny oli sellaisessa kunnossa, että lääkäri antoi hänen lähteä. Mutta Warren joutui olemaan muutamia viikkoja pidempään, ennen kuin hänkin sai lähteä, joskin hänellä ei vielä ollut matkustuslupaa.

Nuo muutamat kuukaudet hän vietti Dannyn, Calen, Terryn, Alehjandron ja Bushikan kanssa hotellissa Manausissa. Tuona aikana hänkin joutui keskustelemaan erinäisiä kertoja paikallisten viranomaisten kanssa, sekä edellisestä, että tämän kertaisesta jokimatkasta, koska kumpaankin liittyi lievemmin sanoen outoja käänteitä.

Warren otti silti tilanteen rauhallisesti ja kertoi vain sen minkä katsoi tarpeelliseksi ja jätti hänkin mainitsematta jättiläis anakondan, sillä tuskin viranomaiset häntä uskoisivat yhtään en paremmin kuin muutakaan seuruetta.

Mutta muuten hän kertoi oman osuutensa, joka oli yhteneväinen muiden kertomusten kanssa, joten viranomaiset vain tyytyivät kirjaamaan asian ylös ja koska niin salametsästäjät, kuin Carl tuntuivat häipyneen maisemista, heitä ei tultaisi varmaan koskaan tavoittamaan.

Asiaa tutkiva paikallinen poliisi tosin teki muodollisesti etsintäkuulutuksen Sandersin koplasta, sekä Carlista, vaikka arveli ettei näitä tultaisi koskaan saamaan kiinni. Warren ja muu seurue tiesi miksi, joskaan he eivät tienneet minne Carl oli mennyt. Danny tosin arveli että mies oli varmaankin paennut maasta ja sitten, sitä kukaan tuskin tietäisi.

He toivoivat kaikesta sydämestään, että tuo kurja pelkuri Carl olisi saanut tarpeekseen aarteesta, eikä enää koskaan palaisi takaisin Shirishamojen maille. Mutta koska aarre varmasti yhä houkutti, tiesi Warren että hänen ja muutamien heimolaisten olisi oltava valmiina, joten vaikka Carl ilmaantuisi sinne takaisin, ei hän pääsisi sieltä enää elävänä pois.

Lopulta nuo kuukaudet olivat kuluneet umpeen ja pienen jäähyväisjuhlan jälkeen, tuo pieni retkue astui taas jokilalukseen ja suuntasi kulkunsa kohti tiettyä paikkaa jokivarrella, minne he jättäisivät Warrenin.

Bushika puolestaan oli päättänyt lähteä Alejandron, Dannyn, Terrin ja Calen mukaan, minkä Warren hyväksyi, vaikka hän tiesikin, että hänen tulisi kova ikävä tytärtään. Mutta asiaa helpotti se, että hän tiesi tyttärensä olevan turvassa Terrin ja Calen luona.

Noiden kuukausien aikana, jonka he olivat viettäneen Manausissa, Warren ja Cale olivat auttaneet Bushikaa saamaan itselleen henkilöllisyystodistuksen, sekä passin, jotta tämä saattoi matkustaa muiden mukana. Sillä muutoin tytölle voisi koitua ongelmia tulliviranomaisten kanssa, sillä mitä hän sai muilta kuulla, olivat tullien systeemit tulleet paljon tarkemmiksi sitten vuoden 1997.
Mutta nyt he nauttivat vielä niistä viimeisistä hetkistä, joita heillä vielä oli, ennen kuin Warren jäisi pois jokialuksen kyydistä.

Toki Warren jäisi myös kaipaamaan erinäisiä mukavuuksia, joista hän oli saanut taas vähän aikaa nauttia, mutta se oli silti pientä sen rinnalla, että hän saisi palata takaisin vaimonsa luokse.

Oli kulunut joitakin päiviä, kunnes jokialus viimein saapui hyvin tuttuun joen mutkaan ja rantautui. Koko joukko astui rannalle ja hyvästeli vielä viimeisen kerran Warrenin, joka katsoi heitä liikuttuneena. Hänen tulisi ikävä ystäviään, mutta hän tiesi, että nämä pärjäisivät ja ehkä jopa tulisivat taas joskus käymään.

"Koeta pärjätä", Danny sanoi ja halasi Warrenia.

"Niin oli tarkoitus", Warren vastasi ja halasi takaisin. Kaksi niin erilaista miestä ja silti heistä oli tullut hyvät ystävät. Kumpkin katsoi toista hymyillen, kunnes he erkanivat, Dannyn sekä muun seurueen noustessa takaisin jokialuksen kannelle. He olivat päättäneet viettää yönsä siinä joenmutkassa ja lähtisivät vasta aamulla paluumatkalle.

Bushika ja Danny katsoivat vielä pitkään rannalle, jonne Warren oli vielä hetkeksi jäänyt seisomaan. He näkivät, kun mies kääntyi ja alkoi astella viidakkoon. Sitten tämä kuitenkin pysähtyi ja kääntyi katsomaan jokialusta ja sen kannella seisovaa seuruetta, heilautti kättään ja hymyili.

Danny oli huomaavinaan jotain isoa liikkuvan Warrenin lähellä. Jotakin käärmemäistä, joka kuitenkin katosi nopeasti kasvillisuuden sekaan ja kun Danny kääntyi katsomaan Warrenia, oli tämäkin kadonnut näkyvistä.

Oli vain tyynenä virtaava joki, viidakko, jonka kasvillisuus rehotti ja kurkotti kohti vedenpintaa, sekä viidakon asukkaat, jotka pitivät kovaa ääntä, mutta Warren näytti kadonneen jälkiä jättämättä. Mutta ainakin he nyt tiesivät, että Warren olisi elossa, turvassa tämän heimon parissa ja mistä he hänet tarvittaessa löytäisivät.

Seuraavana aamuna aikaisin, he irottivat jokialuksen jokirannasta, käänsivät sen ja lähtivät takaisin kohti manausia. Sitä ennen he huomasivat, että joku oli käynyt yön aikana jokialuksella ja jättänyt pienen lahjan kannelle. Nimittäin karkeatekoisen pussukan, joka oli täynnään koruja ja muita kullasta, sekä jalokivistä tehtyjä esineitä, jotka täytyi olla kotoisin temppelin raunioista.

"Vau", Danny henkäisi, nähdessään pussin sisällön, "emme ainakaan joutuneet lähtemään täältä tyhjin käsin", hän naurahti ja katsahti jokirantaan. Hetken hän oli näkevinään jokun hoikan hahmon, joka nojasi vaellussauvaan, mutta tuo hahmo katosi nopeasti näkyvistä, "kiitos Warren", hän hymähti ja heilautti kättään rannan suuntaan, toivoen että jos Warren olisi vielä siellä ja huomaisi tervehdyksen.

"Emme todellakaan", sanoi Alejandro, joka vilkaisi leveästi hymyillen Bushikaa, joka nojasi häneen.

"Ehkä saamme jopa museonjohtajan lepytettyä, vaikkei saalis mikään kovin iso ole", Cale huomautti ja oli mielissään tästä pienestä lahjasta ja päätti, että jos Carl ikinä enää ilmaantuisi museoon, ei hän ainakaan saisi yhtäkään osaa tästä pikku aarteesta.

Hyvin tyytyväinen seurue antoi jokialuksen lipua hiljakseen eteenpäin, nousevan auringon värjätessä maiseman upeilla sävyillä. Heillä jokaisella olisi edessään täysin uusia seikkailuja.

The End

17. Loppu hyvin, kaikki hyvin

Nyt kun tilanne oli rauhoittunut, Bushika auttoi Warrenin takaisin sairaalasängylle. Miehen kasvot olivat kalpeat ja niiltä saattoi nähdä, että kipsattu jalka oli erittäin kipeä. Äskeinen toiminta ei ollut tehnyt sille hyvää.

Tuskin Bushika oli tämän tehnyt, kun käytävältä alkoi kuulua kiireisiä juoksuaskelia ja hetkeä myöhemmin ovi työnnettiin auki. Sisälle syöksyi kaksi sairaalan vartijaa, joiden takana tilannetta ihmetteli osaston lääkäri ja pari hoitajaa.

Huoneessa olijat hämmästyivät vartijoiden nopeaa ilmaantumista, mutta sitten he arvelivat, että heistä oli täytynyt lähteä melkoisesti ääntä tappelun tuoksinassa ja joku muukin oli kaiketi kutsunut apua paikalle.

"Tuota, mitä tapahtui? Meille ilmoitettiin että täällä on tappelu käynnissä", toinen vartijoista sanoi viimein katsellen lievemmin sanottuna hämmentyneenä huonetta.

Siellä oli selvästi tapahtunut jotain, mutta mitä, sitä hänkään ei oikein osannut päätellä. Ainakin siellä oli ammuttu, siitä kieli ase, jonka hänen kollegansa löysi sairaalavuoteen toiselta puolelta, minne se oli liukunut kaiken kaaoksen keskellä.

Alejandro vilkaisi Warrenia, sitten Dannya kuin miettien, mitä oli parasta kertoa tapahtumista. Sen hänkin tajusi, että oli ehkä parasta jättää mainitsematta jättiläismäinen käärme, sillä kuka siihen uskoisi. Tuskin nuo ainakaan ja saattaisivat pahimmassa tapauksessa kuljettaa jokaisen heistä pehmustettuun koppiin pakkopaidassa. Eikä tuo ajatus oikein miellyttänyt Alejandroa sen enempää kuin muitakaan huoneessa olijoita.

"Tuota, um, yksi mies, luultavasti salametsästäjä, tunkeutui huoneeseen ja alkoi riehua, mutta hän pakeni ennen kuin te ehditte tulla tänne", Alejandro kertoi lopulta.

"Miksi ihmeessä hän tänne tuli?, aseen nostanut vartija kysyi kulmat kurtussa. Nuorukaisen kertomuksessa oli jotakin mätää.

"Me törmäsimme häneen jokimatkalla, eikä hän oikein ollut tyytyväinen siihen, että me satuimme sotkemaan hänen laittomat puuhansa", Westridge kertoi ja irvisti kivusta.

"Salametsästäjä", vartija sanoi hitaasti ja nyökäytti sitten päätään. Se vaikutti uskottavalta, sillä osa salametsästäjistä saattoi olla hyvinkin kostonhimoisia, jos heidän laittomiin bisneksiinsä sotkeutui.

"Niin", Alejandro vakuutteli ja päätti pysyä tässä selityksessä, tosin häntä mietitytti että mitähän sitten, jos nuo päättäisivät katsoa turvakameratallenteen, "ai ja satuin vahingossa kuulemaan hänen nimensä, se oli kai Sanders. Ajattelin, että poliisia voisi kiinnostaa hänen hämäräpuuhansa", nuorukainen lisäsi sitten.

"Oh, hyvä on", vartija sanoi päätään nyökäyttäen. Hän ei ihan täysin vieläkään uskonut kaikkea, mitä nuorukainen sanoi, mutta koska todisteita mistään muustakaan ei ollut, oli kai tämän oltava se oikea selitys. No se jääköön paikallisen poliisin huoleksi, hän ajatteli.

Kun tilanne nyt oli rauhallinen, vartijat saattoivat päästää lääkärin ja hoitajien tekemään työnsä. He itse siirtyivät huoneen ulkopuolelle odottamaan poliiseja, joille he voisivat kertoa sen mitä itse tiesivät, mikä tosin ei ollut kovinkaan paljon.

Astellessaan kohti ovea, toinen vartija huomasi jonkin tummanvihreän ohuen lehtimäisen esineen lattialla. Ensin hän luuli sitä kasvin lehdeksi, mutta kun hän kumartui ottamaan sen käteensä, huomasi hän että se oli jonkin matelijan suomu.
Kulmat kurtussa hän katsoi sitä ja mietti miten minkäänlainen matelija olisi koskaan voinut päästä sairaalaan sisään, saati näin iso. Sillä hän näki löytämänsä suomun koosta, ettei kyseessä ollut ihan pieni matelija.
Mutta ehkä se oli pudonnut tuon paenneen salametsästäjän vaatteista, hän arveli lopulta ja tunki hajamielisenä suomun taskuunsa.

Dannyn onneksi olkapään lävistänyt luoti oli mennyt siististi läpi, eikä ollut osunut mihinkään tärkeisiin osiin tai edes kimmonnut mihinkään. Itse luoti löytyikin myöhemmin seinästä, mihin se oli jämähtänyt. Heillä kaikilla oli ollut onnea, ettei se ollut osunut matkallaan kehekään huoneessa olijaan.

Lääkäri määräsi Warrenin jalan uudelleen tutkittavaksi, sillä huoli siitä, että jalka olisi uudelleen vioittunut tappeluntuoksinassa, oli suuri. Mutta Warrenin, lääkärin ja muiden huojennukseksi jalka ei ollut onneksi pahemmin kärsinyt. Kipsi tosin oli uusittava, sillä se ei enää ollut niin hyvässä kunnossa.

Tuona aikana Bushika ja Alejandro antoivat asiaa tutkiville poliiseille omat todistajanlausuntonsa tapahtumista, mutta he eivät maininneet sanallakaan jättiläismäistä käärmettä. Ensinnäkin sitä ei olisi uskottu ja toisekseen, se todennäköisesti herättäisi, joko lisäkysymyksiä tai muita epäilyksiä, eivätkä he kaivanneet niitä juuri sillä hetkellä.

Myöhemmin poliisit kävivät myös jututtamassa Dannya ja Warrenia. Tällä välin Alejandro ja Bushika kertoivat tapahtuneesta Terrille ja Stevenille. He olivat tietenkin huojentuneita siitä, ettei kenellekään sattunut mitään pahempaa.

Muutamaa päivää myöhemmin Alejandro, Bushika, Terri ja Steven palasivat taas tapaamaan Warrenia, sekä Dannya, joka nyt jakoi huoneen Warrenin kanssa. Vaikka Danny varmasti pääsisi aikaisemmin lähtemään, sillä hän ei ollut läheskään niin huonossa kunnossa kuin Warren.

Jatkuu...

Sanders ulahti kauhusta ja puoliksi työnsi, puoliksi paiskasi Westridgen pois päältään, jolloin tämä lennähti selälleen lattialle. Kipsattu jalka kolahti lattiaa vasten ja sai Westridgen älähtämään kivusta, sekä päästämään suustaan tukun kirosanoja.

Kivusta huolimatta hän kohottautui käsiensä varaan ja näki, miten jättiläiskäärme lähestyi Sandersia, joka teki epätoivoisen syöksyn kohti kauemmaksi liukunutta asettaan. Hänen sormensa ehtivät vain koskettaa asetta, kun jättiläisanakonda jo kietoutui hänen ympärilleen.

Sanders ei pystynyt huutamaan, sillä käärmeen puristusvoima, puristi kaiken ilman ulos hänen keuhkoistaan ja painoi rintakehää murskaavalla voimalla kasaan.

Westridge henkäisi kauhusta ja sulki silmänsä, sillä ei halunnut nähdä, mitä tapahtui. Omakohtainen kauhukokemus aiheesta riitti ja sekin oli ollut liikaa. Korviaan hän ei voinut sulkea, mutta hän yritti silti olla kuuntelematta noita ääniä, joita käärme ja Sanders saivat aikaiseksi. Hiljaisia, kuristumisesta kertovia ääniä. Tukahtunutta korinaa ja käärmeen sileän suomuisen nahan pehmeää rahinaa. Lopulta viimeinen korahdus ja oli hiljaista.

Alejandrolta pääsi tukahtunut äännähdys ja Bushika nyyhkytti hiljaa häntä vasten, yrittäen olla katsomatta, kun käärme nieli Sandersin velton ruumiin kokonaisena.

Tyytyväisenä ja kylläisenä anakonda viimein laskeutui normaaliin asentoonsa ja mateli ulos huoneesta, jossa nyt oli lähes kuoleman hiljaista. Jokainen heistä, paitsi tajuton Danny, olivat järkyttyneitä tapahtuneesta ja tuskin uskalsi liikkua.

Lopulta Alejandro alkoi tointua ja hän säntäsi painamaan hälytysnappia, minkä jälkeen hän laskeutui katsomaan Dannya, joka alkoi liikahdella ja vaikeroida, sillä ampumahaavaan sattui melkoisesti.

"Hei ole alallasi, apua on tulossa", Alejandro sanoi, sillä arveli, ettei ollut kovin hyvä idea antaa Dannyn liikkua ja mahdollisesti pahentaa saamaansa vammaa.

"Danny, taidan olla sinulle henkeni velkaa", Warren vastasi könytessään kömpelösti ylös lattialta.

"Ei, et ole. Olemme ennemminkin tasoissa", Danny vastasi normaalia hiljaisemmalla äänellä.

"Kyllä olen, sillä ilman sinua se saasta olisi tehnyt ties mitä kauheuksia tyttärelleni", Warren vastasi.

"Hyvä on, hyvä on. En jaksa kinastella kanssasi juuri nyt", Danny naurahti ja katsoi hymyillen ystäväänsä.

Bushika vilkaisi Alejandroa ja he kumpikin pyörittivät päitään ja hymyilivät.

Jatkuu...

"Olen samaa mieltä", vastasi Isaiah, joka palasi takaisin oleskeluhuoneeseen, "paljon enemmän, kuin Morduk arvasikaan", hän lisäsi istahtaessaan takaisin tuolille, jossa oli istunut odottamassa virkoamistani, "olen toistamiseen sinulle henkeni velkaa", hän sanoi, kääntyen katsomaan minua.

"No jaa", minä mutisin hämmentyneenä ja oikaisin itseni takaisin sohvalle. Huoneeseen laskeutui jälleen syvä hiljaisuus. Kuului vain kuinka tuli rätisi takassa ja jossain lattialankkujen alla rapisteli hiiri.

Minä mietin aikaisempia tapahtumia, tappelua ja sitä mitä olin tehnyt Isaiahin hyväksi. Sitten aloin miettiä, voisiko se auttaa myös Mariaa. Voisiko sillä rikkoa tuon kirouksen ikihyviksi, sillä kirouksen langettajahan ei ollut varmastikaan ajatellut sitä, kuka tai mikä voisi olla se joka luovuttaisi vertaan vapaaehtoisesti vangille.

Ja koska minä olin jo vampyyri, en voisi enää muuttua, tai jäädä jumiin tuolle kirotulle aukealle, mikä myös tarkoittaisi sitä, että ehkä oli mahdollisuus myös saada Maria vapaaksi. Tosin se oli ehkä, mutta loogisesti ajatellen sen täytyisi toimia. Niin tai näin, minä päätin, että kokeilisin sitä ainakin.

Nousin niin äkillisesti istumaan, että sain muut hätkähtämään ja tuijottamaan itseäni.

"Mikäs sinulle oikein tuli?", Isaiah kysyi.

"Ei mikään, olen kunnossa. Minä vain...", minä aloitin ja vaikenin hetkeksi, "minä ajattelin että voisin kokeilla yhtä asiaa ja ehkä saada Marian vapaaksi, mutta vain ehkä. Se ei välttämättä toimi, mutta en voi jättää kokeilemattakaan", sanoin viimein.

"Kokeilemaan mitä?", Caleb kysyi ja katsoi minua hieman epäillen.

"No kun mietin sitä mitä edellisessä turvapaikassamme tapahtui, tappelu ja se kaikki muu", minä aloitin taas, "ja kun annoin Isaiahin juoda vertani, siitä sain ajatuksen, että jos minä antaisi Marialle vapaaehtoisesti vertani, hän voisi ehkä päästä vapaaksi, sillä jos epäilyni ovat oikein, Morduk ei ole määrittänyt sitä tarvitseeko luovuttajan olla ihminen vai vampyyri", minä selitin nopeasti.

"Siis kuinka? Selitähän uudelleen, minä putosin kärryiltä", Caleb pyysi.

"Katsos kun minä ajattelin, että Morduk kirouksen tehdessään ei varmaankaan määrittänyt sitä, mikä luovuttaja voisi olla, joten teoreettisesti jos minä vapaaehtoisesti annan Marian purra itseäni ja juoda vertani, voisin näin ollen vapauttaa hänet enkä enää jäisi ansaan", minä selitin, "sillä minähän olen jo vampyyri, enkä voi enää sellaiseksi muuttua, joten silloinhan kirouksen pitäisi kumoutua. Ja sitä paitsi, tekoni on puhdas ja epäitsekäs, vailla pahaa tahtoa, joten siinäkin pitäisi olla voimaa", minä jatkoin.

"Miksi en itse tullut ikinä ajatelleeksi tuota", Isaiah sanoi mietteliäänä.

"Älä moiti itseäsi, sinulla on ollut paljon muutakin mielessäsi ja sinun pitänyt pysytellä poissa Mordukin ulottuvilta", minä sanoin Isaiahille lohduttavaan sävyyn, "ja minäkin tulin ajatelleeksi sitä vasta nyt", minä sanoin.

"Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan", Caleb totesi tyynesti, "mutta ideasi vaikuttaa kokeilemisen arvoiselta, joskin vaaralliselta, sillä Morduk varmasti haluaa kostaa sinulle saamansa takaiskun ja parhaiten hän sen tekee Marian kautta", hän sanoi sitten, ilmeen synkentyessä.

"Tiedän, mutta en vain voi istua täällä ja odottaa että hän tekee jotain pahaa Marialle", minä sanoin.

"Tänä yönä me emme enää ehdi, pitää odottaa seuraavaa yötä", Isaiah sanoi ja vilkuili ohutta valojuovaa, joka näkyi heikosti, suljettujen verhojen välistä, "ja sinä et ole vielä matkustuskunnossa", hän muistutti.

"Niin, no", mutisin ja vetäydyin vielä hetkeksi pitkäkseni, ennen kuin siirryimme päivälevolle talon alempiin kerroksiin, minne päivänvalo ei päässyt.

Jopa Calebin talon alakerta oli varsin ylellinen. Täydellinen leveilijä, minä ajattelin, katsellessani miten kivistä rakennettu huone oli sisustettu hyvin ylellisesti ja kaikkialla oli lämpimän punaista ja kultaa. Jopa arkuissa.

"Mistä sinulla on tällaisiin varaa?", Isaiah kysäisi, sillä tiesi ettei Caleb alkujaan ollut rikas, vaan oli ollut köyhä.

"Minä osaan tehdä kauppaa ja uhkapelitkään eivät tuota ongelmia", hän totesi, yrittäen yhä kuulostaa vaatimattomalta, "vampyyrinä olemisessa on puolensa, säästyy monelta pieneltä ongelmalta, kuten rikollispomoilta ja velkojilta", hän lisäsi, liikauttaen kättään huolettomasti.

"Ah aivan, olisihan minun pitänyt tietää", Isaiah totesi tyynesti ja pyöritti hieman päätään, kuin ajatellen Calebin olevan hieman turhankin holtiton tekemisien suhteen.
"Suurimman osan omaisuudesta olen tehnyt ihan oikeasti rehellisin keinoin, vain joinain hetkinäni olen sortunut uhkapeliin, mutta minulla on ollut sielläkin onni matkassani", Caleb vastasi, sillä ei hänkään sentään rikoksia halunnut tehtailla, niistä jäisi pitkän päälle kiinni, eikä se sopinut hänen elämäänsä, saati suunnitelmiinsa.

"Aivan", Isaiah hymähti, katsellen samalla kun muut pujahtelivat arkkuihinsa lepäämäään.

Päivä sujui rauhallisesti, mutta minä olin vieläkin aika heikossa kunnossa herättyäni horroksestani, kuin myös erittäin nälkäinen. Tosin en sittenkään halunnut käyttää ihmisiä ruuakseni, jollei siihen ollut minkäänlaista pakkoa.

Ilmeisesti joku oli lukenut ajatukseni, sillä päädyimme nauttimaan parin sian ja lehmän verellä, mikä sai oloni kohentumaan huomattavasti.
Silti sinäkään yönä minua ei päästetty lähtemään. Meni varmaankin pari kolme päivää, kunnes olin täysin oma itseni ja päätin etten enää antaisi kenenkään estää itseäni ja lähdin.

Liikkuminen yöllä oli helppoa, varsinkin kun nyt oli kunnolliset vaatteetkin yllä, enkä ollut satuttamassa varpaitani kaikkiin kiviin ja koloihin. Minä löysin takaisin aukealle yllättävän helposti ja Maria oli yhä siellä.

Joskin minä aistin, että joku muukin oli läsnä, jossain lähellä, muttei kuitenkaan aukiolla. Tuo jokin vaikutti häijyltä, mutta samaan aikaan aisitin jotenkin, ettei tuo jokin ollut vielä riittävän vahva hyökätäkseen. Olikohan se Morduk, joka ei ollut vieläkään toipunut minun tempauksestani.

Maria oli vähän hämillään nähdessään minut ja kysyi, mitä oli tekeillä. Mariakin tunsi Mordukin läsnäolon ja hän kertoi, että tuo jokin tai joku oli käynyt aukean lähellä useammankin kerran.

Kerroin syyni tulemiseen, sekä sen että halusin kokeilla jotakin. Maria vastusteli ensin, mutta minä sanoin, että se saattaisi olla ainoa keino saada hänet pois sieltä ilman, että kukaan jäisi enää samaan vankilaan hänen sijastaan.

"Mutta entäs jos sinä jäät tänne?", Maria kysyi huolestuneena.

"Älä sinä siitä huoli, minä pärjään kyllä, jos niin käy, mutta minun on pyydettävä, ettet sitten käy täällä enää, Morduk käyttää sitä muutoin hyväkseen, enkä voi antaa itselleni anteeksi, jos sinulle tapahtuu jotakin pahaa", minä sanoin.

"Mutta...", Maria aloitti, mutta minä painoin kevyesti sormeni hänen kauniille huulilleen ja katsoin häntä syvälle silmiin. Niin kauniit, kuin Maria itsekin.

Minä avasin hieman takkini ja paitani kaulusta ja siirsin puolipitkiä hiuksiani hieman sivuun. Näin, että Maria näki, missä verisuoneni oli, vaikkei se ehkä sykkinytkään, eihän minulla ollut enää sydämensykettäkään.

"Ota vereni ja vapautesi", minä sanoin hiljaa ja viilsin haavan kaulalleni, "minä luovun mielelläni kaikesta sinun vuoksesi", kuiskasin ja painoin hellän suudelman hänen poskelleen.

Kumarruin hieman alemmas, pitäen yhä kaulani paljaana. Maria kurottautui, tunsin kuinka hänen huulensa koskettivat kevyesti kaulaani. Hamusivat hetken, kunnes hän iski ja alkoi imeä vertani.

Muistin miltä se oli tuntunut ensimmäisen kerran, sillä se tuntui samalta taas. Yhtä aikaa huumaavalta ja pelottavalta. Jopa kuumalta, romanttiselta.

Sitten jotakin tapahtui, kuin verho olisi vedetty pois tai kuin joku olisi poksauttanut tuon saippuakuplan. Tuo vankilan näkymättömät kalterit olisivat kadonneet tyystin.
Sitä on vaikea selittää, mutta ikään kuin tuo vankila olisi vaientanut kaikki ympäröivät äänet, sillä nyt tuntui kuin mikään ei olisi enää vaiennettu, vaan kaikki elämä olisi palannut tänne. Kuulin tarkemmin kuin koskaan ennen miten eläimet liikkuivat lähistöllä, rapistelivat pensaissa ja kuinka pöllöt huhuilivat puiden oksistoissa, saalista etsien.

"Se toimi", minä henkäisin ja lysähdin selälleni maahan.

"Aaren", kuulin Marian huudahtavan etäisesti, mutten jaksanut vastata. Olin liian heikko, mutta siitä huolimatta onnellinen, Maria oli täysin vapaa nyt.

Kun taas palasin tajuihini, lepäsin jälleen kerran Calebin ylellisellä sohvalla, olohuoneen hämärässä ja takassa paloi lämmin tuli. Ennen kuin ehdin istumaan joku punainen tuleliekkiä muistuttava hyökkäsi halaamaan minua.

"Ugh", ähkäisin, mutta hymyilin nähtyäni Marian. Tämä oli turvassa, mistä olin hyvin, hyvin iloinen.

"Luulin, että menettäisin sinut!", Maria huudahti, "älä enää koskaan tee niin", hän komensi.

"Hyvä on", minä lupasin, ja sivelin kevyesti hänen marmorinvalkeaa poskeaan.

"Tuota, mitähän tässä pitäisi sanoa, paitsi että olen kiitollinen, siitä että sait tyttäreni vapaaksi", Caleb sanoi ja näytti yllättävän jäykältä ja juhlalliselta.

"Äh, anna olla, tein sen koska halusin hänet vapaaksi ja turvaan, sillä tuolla aukealla hän olisi ollut alttiina Mordukin häijyille juonille. Kuten sanoit, niin hän olisi takuulla käyttänyt Mariaa meitä vastaan jollain tavoin", minä vastasin.

"Olet oikeassa, mutta se silti vähennä kiitollisuuttani, nyt minäkin olen velkaa sinulle, mutta lupaan pyhästi, että maksan sen takaisin tuli mitä tuli", Caleb sanoi niin juhlallisesti, että se sai muut huvittuneeksi.

"Aina yhtä teatraalinen", Isaiah naurahti ja vetäytyi rennommin situmaan nojatuoliinsa.

Hetkeä myöhemmin Isabelle asteli huoneeseen kantaen käsissään isoa kulhoa, jonka sisällön arvasin paljon ennen kuin näin tai oikeammin haistoin. Niin hyvä, suolaisenmakea, ehkä vähän metallinen tuoksu ja minä olin nälkäinen, olinhan taas luopunut omastani toisen hyväksi.

Niin nopeasti kun Isabelle oli ojentanut kulhon minulle, minä tartuin siihen ahnaasti kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen ja tyhjensin kulhon viimeistä pisaraa myöden. Olisin varmaan nuollutkin sen puhtaaksi, mutta muistin sitten etten ole yksin, eikä aikeeni ollut hyvien tapojen mukaista toimintaa.

Laskin kulhon pöydälle, kaivoin takkini taskun uumenista liinan, jolla pyyhin suuni ja sen ympäristön, sillä olin onnistunut hieman sotkemaan itseäni.
Siivottuani naamani, olin aikeissa nousta sohvalta, kun...

Jatkakaahan te vuorostanne tätä
Ja juu, on ollut pitkä aika kun viimeksi kirjoitin tähän mitään, mutta nyt iski inspiraatio. :)

16. Sanders

He siis viettivät aikaansa Westridgen luona siihen asti, kunnes päivällisaika koitti ja olivat aikeissa siirtyä sairaalan ruokalaan aterioimaan siksi aikaa, kun Westridge nauttisi oman päivällisensä. Hänellähän ei ollut vielä lupaa lähteä liikkeelle.

Danny oli jo noussut seisomaan ja oli aikeissa harppoa ovelle, kun se työnnettiin auki. He ajattelivat ensin, että siellä olisi joku sairaalan henkilökunnasta tuomassa Westridgelle päivällistä, mutta kauhistuivat tunnistaessaan tulijan. Eikä vähiten siksi, että mies oli aseistettu.

Sanders harppasi sisään, kädessään pistooli, jolla hän osoitti huoneessa olijoita. Hän painoi oven perässään kiinni, varmistaen että se oli kunnolla kiinni, jottei häntä pääsisi kukaan yllättämään.

"Mitä sinä teet täällä?", Westridge kysyi ärtyneenä ja vilkaisi huolestuneena Bushikaa, joka painautui Alejandroon kiinni.

Sanders ei vastannut, vaan oli vaiti ja tarkasteli jokaista huoneessa olijaa. Pieni tyytyväinen virne käväisi hänen suupielissään, kun hän huomasi Bushikan.

"Jätä tyttäreni rauhaan", Westridge sähähti ja mulkoili miestä rumasti.

"Tai mitä?", Sanders naurahti ylimielisesti, sillä tiesi, ettei Westridge pystyisi tekemään mitään.

Danny siirtyi ääneti Alejandron ja Bushikan eteen, niin että hän oli näiden ja Sandersin välissä. Ei hänkään halunnut tuon roiston satuttavan nuoria.

"Väisty, tai saat katua", Sanders sihahti Dannylle ja osoitti tätä pistoolillaan.

"Kadun kaikenlaista, mutta en tätä", Danny vastasi, muttei liikahtanut paikaltaan.

"No ompapahan on vikasi", Sanders tuhahti.

Westridge kiskoi kipsatun jalkansa vuoteen ulkopuolelle, nousten hieman epävarmasti seisomaan, laskien painonsa terveelle jalalle, yrittäen tasapainoilla sen varassa, sillä ei vielä uskaltanut laskea painoa kipsissä olevalle jalalle. Se ei todellakaan kestänyt vielä kävelyä ja tämä seisomaan nouseminenkin sai jalan särkemään niin että hänen täytyi tehdä kaikkensa, jottei olisi huutanut tuskasta.

Hitaasti hän hypähteli Dannyn vierelle, aikoen itsekin tehdä osansa. Hänkään ei antaisi Sandersin satuttaa Alejandroa ja Bushikaa.

"Warren", Danny sanoi ja katsoi huolestuneena ystäväänsä, ollen valmiina nappaamaan tästä kiinni, jos tämä meinaisi kaatua.

"Danny, kaikki on hyvin. Minä pärjään kyllä, enkä anna tuon paskiaisen koskea tyttäreeni", Westridge sanoi, ilmeen kasvoilla muuttuessa päättäväiseksi. Katse oli terävä, eikä se hellittänyt, vaikka hänen ruumiinsa lähettelikin hätähuutoja, koska kipsattu jalka oli äärimmäisessä rasituksessa, jollaisessa se ei olisi vielä saanut olla.

"On sinulla sisua, se minun on pakko myöntää", Sanders totesi, mutta ei hänkään aikonut antaa periksi. Nuo olivat sotkeneet suunitelman jotenkin ja saisivat nyt maksaa.

Hetken oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla neulankin putoavan lattialle, sitten hyvin tunnettava aseen naksahdus, kun liipasinta puristettiin. Danny toimi, hän työnsi Westridgen sivuun, niin että tämä törmäsi päin sairaalavuodetta ja lysähti lattialle, tuskasta ulvoen, sillä kipsattua jalkaa repi helvetillinen tuska, sen osuessa lattiaa vasten.

Hetken kuluttua tuska alkoi hieman hellittää ja hän kumartui katsomaan Dannya, joka makasi liikkumattomana lattialla, punainen läntti leviten hänen alleen, kuin myös hänen olkapäähän.

"Danny", Westridge sanoi hiljaa ja vilkaisi sitten nopeasti Sandersia, joka harppoi kohti Alejandroa ja Bushikaa.

Alejandro veti tytön taakseen, suojatakseen tätä Sandersilta. Ennen kuin Sanders ehti koskeakaan tyttöön, joku osui häneen ja hän rämähti päin tyhjää vuodetta ja liukui siitä lattialle.

"Sanoin ei! En anna sinun koskea häneen!", kuului vihainen karjaisu ja Westridge oli osittain kaatuneena Sandersin päälle.

"Isä!", Bushika parkaisi ja pelkäsi, että Sanders satuttaisi isää tai jotain pahempaa.

Mutta hänen onnekseen, pistooli oli pudonnut Sandersin käsistä ja liukunut jonnekin ulottumattomiin. Sanders yritti työntää Westridgen pois päältään, mutta tämä taisteli vastaan, niin hyvin kuin sen hetkisessä tilassa oli mahdollista.

Äkkiä Alejandro huudahti ja osoitti jonnekin Westridgen ja Sandersin ohi. Bushika kääntyi katsomaan samaan suuntaan. Sandersin tiukasti kiinni laittama ovi oli auki ja jotain isoa ja tummaa mateli huoneeseen sisälle. Peloissaan Bushika painautui tiukasti Alejandroa vasten ja he perääntyivät niin paljon kuin pystyivät.

Myös Westridge ja Sanders katselivat matelijaa, joka näytti ilmestyneen kuin tyhjästä. Jättiläismäinen Anakonda mateli kohti Alejandroa ja Bushikaa, mutta pysähtyi hetkeksi ja käänsi katseensa kohti Westridgeä. Hetken nuo kaksi tuijottivat toisiaan ja lopulta Westridge pudisti päätään kiellon merkiksi, jolloin tuo jättiläismatelija vilkaisi vielä kerran Alejandroa ja Bushikaa, kunnes alkoi madella verkkaisesti kohti Westridgeä ja Sandersia.
Sanders ulahti kauhusta ja puoliksi työnsi, puoliksi paiskasi Westridgen pois päältään, jolloin tämä lennähti selälleen lattialle. Kipsattu jalka kolahti lattiaa vasten ja sai Westridgen älähtämään kivusta, sekä päästämään suustaan tukun kirosanoja.


***

Jos joku haluaa, niin saa jatkaa...