Tuoreimmat viestit1
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Talo
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti eilen kello 01:33 »Nuo kahdeksan levittäytyivät pitkin olohuonetta ja Rosanna näki, miten nainen, jota hän oli pitänyt äitinään, silmäili hermostuneena ympärilleen.
"Äiti, isä, öh... minä tiedän", Rosanna aloitti ja yritti miettiä kuinka olisi asian selittänyt näille kahdelle, jotka olivat huolehtineet hänestä, kuin omasta lapsestaan kaikki nämä vuodet.
"Hyvä on, totuuden on aika tulla esille", nainen aloitti.
"Kay", mies sanoi lämpimällä äänellä ja laski kätensä naisen kädelle.
"John, tiedät itsekin, ettemme voi salailla enää enempää", Kay:si kutsuttu vastasi.
"Hyvä on Kay", John vastasi, nostamatta kuitenkaan kättään pois vaimonsa kädeltä.
"En tiedä, mitä vielä puuttuu, mutta tiedän, että joku murhasi vanhempani ja kuoli pidätyksen yhteydessä ja että te kasvatitte minut omananne", Rosanna huomautti.
Kay aikoi sanoa jotakin, kun piano alkoi soittaa hyvin kaunista, mutta surumielistä sävelmää. Rosanna tunnisti sävelmän, sillä oli kuullut sen kerran aiemminkin taloon muutettuaan.
John istui jäykistyneenä paikallaan ja hänen kasvonsa olivat valahtaneet vitivalkoisiksi. Kay puolestaan nousi seisomaan ja astahti epäröivän askelen kohti pianoa, joka jatkoi vienoa sointiaan, ”Henry”, Kay henkäisi, sillä muisti miehen soittaneen tuota samaista sävelmää, silloin kauan sitten heidän yhteisissä illanistujaisissaan.
”Mitä pilaa tämä on olevinaan?”, John kysyi alettuaan tointua järkytyksestään.
”Minäkin luulin, tätä pilaksi, kun ensimmäisen kerran kuulin, mutta nyt tiedän, ettei se ole”, Sam kertoi rauhalliseen toteavaan sävyyn, ”me emme ole täällä yksin ja Rosanna, sekä minä olemme joutuneet kokemaan yhtä ja toista, jota ainakaan minä en olisi ikinä voinut uskoa tapahtuvaksi”, hän lisäsi, vaikka halusi itsekin enimmän osan kokemuksistaan unohtaa.
”Tätä on vaikea uskoa”, John sanoi ja katseli ympärilleen, nähdäkseen miten muut olivat reagoineet yllättävään häiriöön. Nämä istuivat jäykkinä kukin valitsemallaan paikallaan, mutta eivät silti olleet kovin peloissaan. Itseasiassa, kun hän asiaa mietti, tuntui hänestä että tämä huone oli turvallinen ja ilmapiiri lämmin, kuin silloin joskus heidän nuoruudessaan, ”Kay, onko kaikki hyvin?”, hän kysyi, kääntyen vaimonsa puoleen.
”On,” Kay vastasi lyhyesti ja istuutui takaisin paikalleen. Piano soitti yhä tuota melodiaa, joka sai Kayn silmät täyttymään kyynelistä. Kaikki nuo muistot palasivat takaisin, niin hyvät, kuin ne kauheatkin jotka olivat vieneet hänen sisarensa ennenaikaiseen hautaan, ”se vain... minä... minä muistan miten Henry toisinaan soitti tuota samaista sävelmää. En... en muistanutkaan että se on noin kaunis. Siitä on niin kauan kun viimeksi kuulin hänen soittavan... voih”, hän sanoi ääni murtuen ja hautasi kasvonsa käsiinä.
John siirtyi lähemmäksi vaimoaan ja kiersi suojelevasti kätensä vaimonsa tärisevien hartioiden ympärille.
”Tämä on ollut meillekin hyvin raskasta, erityisesti Kaylle”, John selitti.
”Ymmärrän”, Rosanna vastasi myötätuntoisesti, sillä hänellä itselläänkin oli ollut hyvin tunnepitoisia hetkiä, sen jälkeen, kun hän oli muuttanut taloon.
”Mutta yhtäkaikki, sinulla on oikeus tietää”, John sanoi.
”Minä tiedän jo jotakin. Löysin itse tietoja ja lisäksi tuo nainen joka hoiti talon myynnin, kertoi lisää, sen mitä hänelle oli kerrottu, mutta kuulisin toki teidänkin näkökulmanne tarinaan”, Rosanna sanoi ja katsoi miestä, jota oli pitänyt isänään kaikki nämä vuodet.
John nyökkäsi ja alkoi kertoa sen mitä he tiesivät tapahtuneesta, Kayn täydentäessä tarinaa parhaansa mukaan.
Tuon hetken ajaksi Piano oli hiljennyt, kuin soittaja olisi halunnut antaa heidän keskustella rauhassa. Jokainen huoneessa olija tunsi silti vahvasti tuon jonkin läsnäolon, joka kuitenkaan ei tuntunut pelottavalta, eikä painostavalta, vaan lempeältä ja jopa hieman surumieliseltä.
Jopa Pete, joka halusi yleensä vitsailla, oli vaiti.
”Olemme hyvin pahoillamme, ettemme me kertoneet aiemmin ja että sait tietää asian näin kurjalla tavalla”, Kay pyysi hartaasti anteeksi, ”mutta sinä olit niin pieni ja viaton ja me halusimme vain suojella sinua siltä pahalta ja myönnän, että salaa toivoin, ettei minun olisi koskaan tarvinnut kertoa”, hän jatkoi ja siirsi hellästi yhden punervan pehmeän hiuskiehkuran sivuun Rosannan kasvoilta.
”Sinä muistutat niin paljon Kathrinea, paitsi silmistäsi, ne olet perinyt isältäsi”, John lisäsi.
”Minä ymmärrän, enkä ole teille vihainen, miten voisin olla, sillä teillähän oli vain hyvät aikeet, ettekä sentään laittaneet minua lastenkotiin tai sijaisvanhemmille”, Rosanna vastasi ja laski kätensä kummakin kädelle, ”te annoitte suojan ja rakkautta, mistä olen teille ikuisesti kiitollinen”, hän lisäsi ja tunsi nyt hyvin voimakkaasti Kathrinen ja Henryn läsnäolon. Eivät hekään vaikuttaneet vihaisilta, vain surullisilta.
”Kay”, John henkäisi ja katsoi miten pianon äärelle materialisoitui hoikka, vanhan aikaisesti pukeutunut mies hahmo, tämän vierelle seisomaan ilmaantui kaunis punertavatukkainen nainen, joka hänkin oli pukeutunut vanhanaikaisiin vaatteisiin. Kummankin kampaukset kuvastelivat tuota aikakautta.
”Kathrine... Henry”, Kay sanoi ja nousi uudelleen seisomaan, muttei uskaltanut astua eteenpäin, peläten että hahmot muutoin katoaisivat.
Kaikki muutkin, Rosannaa ja Samia lukuunottamatta, tuijottivat hahmoja suuren hämmennyksen vallassa. He eivät olleet vielä kertaakaan nähneet talon entisiä asukkaita, tunteneet vain ajoittain läsnäolon.
Huoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että olisi voinut kuulla neulakin putoavan lattialle. Siksipä itse kukin säikähti pahemman kerran, kun toisaalta talosta alkoi kuulua aivan kauhea ryske.
”M..mitä”, John sanoi ja yritti nähdä kuka tai mikä riehui toisessa huoneessa. Kaikki muutkin katselivat, mutta yksikään heistä ei halunnut lähteä ottamaan selvää. Jokainen tiesi, että se jokin ei ollut ystävällinen ja vahingoittaisi jokaista joka tulisi sen tielle.
Rosanna rukoili hiljaa, että se turvakehä tai mikä olikaan, joka oli kauan sitten tiettyihin huoneisiin luotu, kestäisi ja estäisi tuon pahuuden pääsyn näihin ainoisiin saarekkeisiin, joissa oli vielä jotain hyvää.
Sydän hakkasi lujasti, sillä Rosanna tiesi mikä häntä odotti, jos tuo pahantahtoinen olento onnistuisi aikeissaan, eikä hän sitä halunnut. Sitten hän tajusi, ei saisi pelätä, sillä pelko antaisi pahalle lisää energiaa.
”Ottakaa toisianne käsistä kiinni ja tapahtuipa mitä tahansa, älkää irroittako otettanne”, Rosanna käski ja otti kiinni Kayn ja Samin käsistä. Muut tekivät työtä käskettyä ja pian he kaikki pitivät toisiaan käsistä. Tuossa tempussa oli sittenkin jotakin, sillä jostain päin taloa kantautui vihainen vertahyytävä huuto. Tuo jokin ei pitänyt tästä lainkaan.
Saman aikaisesti myös tuo hyvyyden ja lempeyden tunne huoneessa kasvoi, kuin suureksi turvalliseksi muuriksi joka esti tuota vihaista pahuuden ruumiillistumaa pääsemästä heihin käsiksi.
”Hyvä Rosanna”, Kathrina kuiskasi ja hymyili, jolloin Rosanna tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään, ”tämä ei silti vielä ole ohi. Sinun pieni temppusi pidättelee häntä hetken, mutta sinun on keksittävä jotain muuta ja pian”, hän jatkoi.
”Kyllä, äiti”, Rosanna vastasi ja katsoi äitinsä vakavia läpikuultavia kasvoja.
”Me yritämme järjestää teille vähän aikaa, jotta tämän saisi lopullisesti päätökseen”, Henry sanoi ja näytti hetken lähes elävältä. Ilmeisesti he olivat saaneet Rosannan pikku tempusta roimasti lisää energiaa.
Rosanna nyökkäsi, vaikka tiesikin että hänen vanhempansa joutuisivat vielä kärsimään, sillä tuo jokin paha oli selvästi todella raivoissaan, kun ei saanut mitä halusi.
”Isä”, Rosanna sanoi hiljaa ja toivoi, että olisi ollut jokin toinen keino.
Henry hymyili surumielisesti ja kosketti Rosannan kasvoja, kunnes kääntyi ja lipui ulos huoneesta, Kathrina perässään. Hetken oli hiljaista, kunnes äkkiä kuului vertahyytävä tuskan huuto.
”Eih”, Rosanna henkäisi ja samassa kuului uusi kammottava rääkäisy.
”Pidä iljettävät näppisi erossa sisarestani, senkin paskiainen!!” Kay karjaisi. Sitä seurasi valtava pamahdus, jonka jälkeen taloon laskeutui syvä, painostava hiljaisuus.
”Oho”, Rosanna sanoi ja katsoi Kayta, ”en taidakaan olla ainoa, jolla on erityiskykyjä”, hän totesi.
”Kathrina oli minun kaksoissisareni. Kaksosilla on yleensä aina tiukempi side toisiinsa”, Kay sanoi. Hän oli peloissaan, mutta myös vihainen, hän ei halunnut että tuo iljettävä olento enää kiduttaisi Kathrinaa.
”Mitä me nyt teemme?”, Pete kysyi ja nielaisi.
”En tiedä, mutta mitä se sitten onkin, meidän on tehtävä se nopeasti, sillä sen enempää minä kuin kuoleet sukulaisenikaan, emme pysty tuota niljaketta pidättelemään”, Rosanna vastasi ja hypähti huudahtaen, kun kirjahyllystä putosi alas paksu ikivanhan näköinen teos. Se lojui lattialla aukinaisena. Rosanna kumartui nostamaan opuksen käsiinä, saadakseen vain huomata, miten painava se oli.
Hän kantoi kirjan pöydälle ja alkoi selata sitä. Ilmeisesti jompikumpi hänen vanhempiensa hengistä oli sen tarkoituksella pudottanut. Siinä tapauksessa, kirjasta oli pakko löytyä vastaus heidän ongelmaansa.
Koska hän tiesi, että he tarvitsisvat lisäaikaa, etsi hän ensiksi jonkinlaisen suojataian, rukouksen jolla he saisivat pidettyä pahan rittävän kauan loitolla heistä.
”No niin, tässä on jotakin. Me tarvitsemme ainakin suolaa, salviaa ja mehiläisvaha kynttilöitä ja joitakin muitakin tarvikkeita”, Rosanna luki ääneen, vaikka kirjan lukeminen sinänsä oli haastavaa, sillä sen sisältämä teksti oli koukeroista ja joistakin kohdin hyvin pientä.
”Osa noista on keittiössä, eikä ainakaan minua huvita lähteä hortoilemaan ympäri taloa, niin kauan kun se mikä lieneekään iljetys liihottelee pitkin taloa ja yrittää tappaa kaikki tielleen osuvat”, Pete vastasi.
”Tiedän, mutta meidän on yritettävä silti”, Rosanna sanoi, ”kunhan vain pidämme yhtä, emmekä anna pelolle valtaa, tuolla olennolla ei ole meihin valtaa”, hän lisäsi.
”Hyvähän sinun on sanoa”, Peter jupisi ja oli pompata kynsineen kattoon, kun Sam rykäisi hänen selkänsä takana.
”Jää sinä tänne, minä lähden käymään keittiössä”, Sam sanoi ja vilkaisi Peteä vähemmän ystävällisesti.
”Sam, yrttejä ja mausteita, sekä suolaa pitäisi olla maustekaapissa ja siivouskaapin viereisessä romukaapissa taisi olla kynttilöitä”, Rosanna opasti ja päätti käydä hakemassa muutaman muun tarvittavan kapistuksen joista toinen oli hänen makuuhuoneessaan.
”Hyvä, kiitos. Nopeuttaa etsintöjä huomattavasti, kulta”, Sam sanoi ja katsoi hellästi Rosannaa.
He eivät ehtineet tosin liikahtaakaan, kun vaalea hahmo lipui ovelle ja siitä sisälle, laskien mainitut tarvikkeet pöydälle.
”Kiitos”, Rosanna sanoi ja katsoi lempeästi Henryä, joka näytti hieman läpikuultavammalta kuin aiemmin. Ilmeisesti tapahtuneet olivat verottaneet hänen energiaansa melkolailla.
Henry nyökkäsi ja hymyili jälleen tuota surumielistä hymyä, ”hänellä on Kathrina”, hän sanoi, ”minä pyydän, pitäkää vauhtia”, hän lähes rukoili heitä.
”Kyllä isä”, Rosanna sanoi ja toivoi, että olisi siinä paikassa voinut tehdä enemmän, ”minä teen mitä vain, jotta saan teidät molemmat vapautettua”, hän jatkoi.
”Ei sitten tarvinnutkaan lähteä keittiöretkelle”, Sam totesi tyytyväisenä.
”No niin meidän pitää muodostaa meille suoja. Ensin on piirrettävä lattiaan iso rinki, jonka toiselle puolelle kukaan ei saa astua. Vaikka huone toistaiseksi on ollut turvasaarekkeemme, en usko että se on sitä kauan, siksi onkin äärettömän tärkeätä että me kaikki pysymme ringin sisäpuolella”, Rosanna selitti ja alkoi lukea ohjeita kirjasta. Sam teki suolalla huoneeseen niin ison ympyrän kuin oli mahdollista ja kaikki he astuivat sen sisälle. Tämän jälkeen hän yhdessä muiden kanssa valmisteli Rosannan ohjeiden mukaan loputkin tarvikkeista oikeille paikoille.
Kun tämä oli tehty Rosanna luki kirjasta loitsun, joka tarvittiin vahvistamaan suojarinkiä.
Nyt he olivat turvassa ainakin jonkin aikaa, minkä Rosanna aikoi käyttää hyödyksi ja alkoi selata kirjaa, Kayn autellessa parhaansa mukaan. Kirjan oli täytynyt kuulua hyvälle noidalle, Rosanna päätteli ja mietti, olisiko peräti ollut äidin kirja. Hän selasi kirjaa kiivaasti, mutta kuunteli myös intuitiotaan, joka oli niin monta kertaa häntä auttanut. Lopulta hän löysi jotain, josta saattaisi olla apua.
Karkotusloitsu, joskin se vaikutti kovin monimutkaiselta ja näytti että se vaatisi ehkä jopa jonkinlaisen uhrauksen, mutta mitä, sitä hän ei vielä tiennyt. Rosanna alkoi lukea tarkemmin löytämänsä loitsun ohjeita, kun Peter, Di ja Leo alkoivat tuijottaa oviaukkoa.
Rosanna nosti katseensa kirjasta ja tiesi jo mikä tuo musta muodoton olento oli. Se oli tuo paha, joka hän oli jo aiemmin kohdannut.
”Voit liehua siinä miten halua, mutta tänne et pääse!” Rosanna sähähti ja hahmo tuntui perääntyvän, mutta vain hyvin vähän.
Vielä se ei päässyt huoneeseen, mutta oli vain ajan kysymys, milloin se onnistuisi siinä. Sen jälkeen heidän ainoa suojansa olisi tuo suojarinki, jonka sisällä he kaikki olivat. Hän katsoi kylmästi tuota olentoa ja jatkoi tuon löytämänsä karkotusloitsun ohjeistuksen lukua. Hän halusi tehdä kaiken oikein, jotta tuosta pahasta päästäisiin lopullisesti eroon.
”Jotta tämä onnistuisi, me...”, Rosanna aloitti, mutta...
Lähestyvä Halloween/Pyhäinpäivä innoitti minut jälleen kirjoittamaan. Mutta päästänkin teidät puikkoihin, miten on, kuinka tarina jatkuu tästä?
"Äiti, isä, öh... minä tiedän", Rosanna aloitti ja yritti miettiä kuinka olisi asian selittänyt näille kahdelle, jotka olivat huolehtineet hänestä, kuin omasta lapsestaan kaikki nämä vuodet.
"Hyvä on, totuuden on aika tulla esille", nainen aloitti.
"Kay", mies sanoi lämpimällä äänellä ja laski kätensä naisen kädelle.
"John, tiedät itsekin, ettemme voi salailla enää enempää", Kay:si kutsuttu vastasi.
"Hyvä on Kay", John vastasi, nostamatta kuitenkaan kättään pois vaimonsa kädeltä.
"En tiedä, mitä vielä puuttuu, mutta tiedän, että joku murhasi vanhempani ja kuoli pidätyksen yhteydessä ja että te kasvatitte minut omananne", Rosanna huomautti.
Kay aikoi sanoa jotakin, kun piano alkoi soittaa hyvin kaunista, mutta surumielistä sävelmää. Rosanna tunnisti sävelmän, sillä oli kuullut sen kerran aiemminkin taloon muutettuaan.
John istui jäykistyneenä paikallaan ja hänen kasvonsa olivat valahtaneet vitivalkoisiksi. Kay puolestaan nousi seisomaan ja astahti epäröivän askelen kohti pianoa, joka jatkoi vienoa sointiaan, ”Henry”, Kay henkäisi, sillä muisti miehen soittaneen tuota samaista sävelmää, silloin kauan sitten heidän yhteisissä illanistujaisissaan.
”Mitä pilaa tämä on olevinaan?”, John kysyi alettuaan tointua järkytyksestään.
”Minäkin luulin, tätä pilaksi, kun ensimmäisen kerran kuulin, mutta nyt tiedän, ettei se ole”, Sam kertoi rauhalliseen toteavaan sävyyn, ”me emme ole täällä yksin ja Rosanna, sekä minä olemme joutuneet kokemaan yhtä ja toista, jota ainakaan minä en olisi ikinä voinut uskoa tapahtuvaksi”, hän lisäsi, vaikka halusi itsekin enimmän osan kokemuksistaan unohtaa.
”Tätä on vaikea uskoa”, John sanoi ja katseli ympärilleen, nähdäkseen miten muut olivat reagoineet yllättävään häiriöön. Nämä istuivat jäykkinä kukin valitsemallaan paikallaan, mutta eivät silti olleet kovin peloissaan. Itseasiassa, kun hän asiaa mietti, tuntui hänestä että tämä huone oli turvallinen ja ilmapiiri lämmin, kuin silloin joskus heidän nuoruudessaan, ”Kay, onko kaikki hyvin?”, hän kysyi, kääntyen vaimonsa puoleen.
”On,” Kay vastasi lyhyesti ja istuutui takaisin paikalleen. Piano soitti yhä tuota melodiaa, joka sai Kayn silmät täyttymään kyynelistä. Kaikki nuo muistot palasivat takaisin, niin hyvät, kuin ne kauheatkin jotka olivat vieneet hänen sisarensa ennenaikaiseen hautaan, ”se vain... minä... minä muistan miten Henry toisinaan soitti tuota samaista sävelmää. En... en muistanutkaan että se on noin kaunis. Siitä on niin kauan kun viimeksi kuulin hänen soittavan... voih”, hän sanoi ääni murtuen ja hautasi kasvonsa käsiinä.
John siirtyi lähemmäksi vaimoaan ja kiersi suojelevasti kätensä vaimonsa tärisevien hartioiden ympärille.
”Tämä on ollut meillekin hyvin raskasta, erityisesti Kaylle”, John selitti.
”Ymmärrän”, Rosanna vastasi myötätuntoisesti, sillä hänellä itselläänkin oli ollut hyvin tunnepitoisia hetkiä, sen jälkeen, kun hän oli muuttanut taloon.
”Mutta yhtäkaikki, sinulla on oikeus tietää”, John sanoi.
”Minä tiedän jo jotakin. Löysin itse tietoja ja lisäksi tuo nainen joka hoiti talon myynnin, kertoi lisää, sen mitä hänelle oli kerrottu, mutta kuulisin toki teidänkin näkökulmanne tarinaan”, Rosanna sanoi ja katsoi miestä, jota oli pitänyt isänään kaikki nämä vuodet.
John nyökkäsi ja alkoi kertoa sen mitä he tiesivät tapahtuneesta, Kayn täydentäessä tarinaa parhaansa mukaan.
Tuon hetken ajaksi Piano oli hiljennyt, kuin soittaja olisi halunnut antaa heidän keskustella rauhassa. Jokainen huoneessa olija tunsi silti vahvasti tuon jonkin läsnäolon, joka kuitenkaan ei tuntunut pelottavalta, eikä painostavalta, vaan lempeältä ja jopa hieman surumieliseltä.
Jopa Pete, joka halusi yleensä vitsailla, oli vaiti.
”Olemme hyvin pahoillamme, ettemme me kertoneet aiemmin ja että sait tietää asian näin kurjalla tavalla”, Kay pyysi hartaasti anteeksi, ”mutta sinä olit niin pieni ja viaton ja me halusimme vain suojella sinua siltä pahalta ja myönnän, että salaa toivoin, ettei minun olisi koskaan tarvinnut kertoa”, hän jatkoi ja siirsi hellästi yhden punervan pehmeän hiuskiehkuran sivuun Rosannan kasvoilta.
”Sinä muistutat niin paljon Kathrinea, paitsi silmistäsi, ne olet perinyt isältäsi”, John lisäsi.
”Minä ymmärrän, enkä ole teille vihainen, miten voisin olla, sillä teillähän oli vain hyvät aikeet, ettekä sentään laittaneet minua lastenkotiin tai sijaisvanhemmille”, Rosanna vastasi ja laski kätensä kummakin kädelle, ”te annoitte suojan ja rakkautta, mistä olen teille ikuisesti kiitollinen”, hän lisäsi ja tunsi nyt hyvin voimakkaasti Kathrinen ja Henryn läsnäolon. Eivät hekään vaikuttaneet vihaisilta, vain surullisilta.
”Kay”, John henkäisi ja katsoi miten pianon äärelle materialisoitui hoikka, vanhan aikaisesti pukeutunut mies hahmo, tämän vierelle seisomaan ilmaantui kaunis punertavatukkainen nainen, joka hänkin oli pukeutunut vanhanaikaisiin vaatteisiin. Kummankin kampaukset kuvastelivat tuota aikakautta.
”Kathrine... Henry”, Kay sanoi ja nousi uudelleen seisomaan, muttei uskaltanut astua eteenpäin, peläten että hahmot muutoin katoaisivat.
Kaikki muutkin, Rosannaa ja Samia lukuunottamatta, tuijottivat hahmoja suuren hämmennyksen vallassa. He eivät olleet vielä kertaakaan nähneet talon entisiä asukkaita, tunteneet vain ajoittain läsnäolon.
Huoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että olisi voinut kuulla neulakin putoavan lattialle. Siksipä itse kukin säikähti pahemman kerran, kun toisaalta talosta alkoi kuulua aivan kauhea ryske.
”M..mitä”, John sanoi ja yritti nähdä kuka tai mikä riehui toisessa huoneessa. Kaikki muutkin katselivat, mutta yksikään heistä ei halunnut lähteä ottamaan selvää. Jokainen tiesi, että se jokin ei ollut ystävällinen ja vahingoittaisi jokaista joka tulisi sen tielle.
Rosanna rukoili hiljaa, että se turvakehä tai mikä olikaan, joka oli kauan sitten tiettyihin huoneisiin luotu, kestäisi ja estäisi tuon pahuuden pääsyn näihin ainoisiin saarekkeisiin, joissa oli vielä jotain hyvää.
Sydän hakkasi lujasti, sillä Rosanna tiesi mikä häntä odotti, jos tuo pahantahtoinen olento onnistuisi aikeissaan, eikä hän sitä halunnut. Sitten hän tajusi, ei saisi pelätä, sillä pelko antaisi pahalle lisää energiaa.
”Ottakaa toisianne käsistä kiinni ja tapahtuipa mitä tahansa, älkää irroittako otettanne”, Rosanna käski ja otti kiinni Kayn ja Samin käsistä. Muut tekivät työtä käskettyä ja pian he kaikki pitivät toisiaan käsistä. Tuossa tempussa oli sittenkin jotakin, sillä jostain päin taloa kantautui vihainen vertahyytävä huuto. Tuo jokin ei pitänyt tästä lainkaan.
Saman aikaisesti myös tuo hyvyyden ja lempeyden tunne huoneessa kasvoi, kuin suureksi turvalliseksi muuriksi joka esti tuota vihaista pahuuden ruumiillistumaa pääsemästä heihin käsiksi.
”Hyvä Rosanna”, Kathrina kuiskasi ja hymyili, jolloin Rosanna tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään, ”tämä ei silti vielä ole ohi. Sinun pieni temppusi pidättelee häntä hetken, mutta sinun on keksittävä jotain muuta ja pian”, hän jatkoi.
”Kyllä, äiti”, Rosanna vastasi ja katsoi äitinsä vakavia läpikuultavia kasvoja.
”Me yritämme järjestää teille vähän aikaa, jotta tämän saisi lopullisesti päätökseen”, Henry sanoi ja näytti hetken lähes elävältä. Ilmeisesti he olivat saaneet Rosannan pikku tempusta roimasti lisää energiaa.
Rosanna nyökkäsi, vaikka tiesikin että hänen vanhempansa joutuisivat vielä kärsimään, sillä tuo jokin paha oli selvästi todella raivoissaan, kun ei saanut mitä halusi.
”Isä”, Rosanna sanoi hiljaa ja toivoi, että olisi ollut jokin toinen keino.
Henry hymyili surumielisesti ja kosketti Rosannan kasvoja, kunnes kääntyi ja lipui ulos huoneesta, Kathrina perässään. Hetken oli hiljaista, kunnes äkkiä kuului vertahyytävä tuskan huuto.
”Eih”, Rosanna henkäisi ja samassa kuului uusi kammottava rääkäisy.
”Pidä iljettävät näppisi erossa sisarestani, senkin paskiainen!!” Kay karjaisi. Sitä seurasi valtava pamahdus, jonka jälkeen taloon laskeutui syvä, painostava hiljaisuus.
”Oho”, Rosanna sanoi ja katsoi Kayta, ”en taidakaan olla ainoa, jolla on erityiskykyjä”, hän totesi.
”Kathrina oli minun kaksoissisareni. Kaksosilla on yleensä aina tiukempi side toisiinsa”, Kay sanoi. Hän oli peloissaan, mutta myös vihainen, hän ei halunnut että tuo iljettävä olento enää kiduttaisi Kathrinaa.
”Mitä me nyt teemme?”, Pete kysyi ja nielaisi.
”En tiedä, mutta mitä se sitten onkin, meidän on tehtävä se nopeasti, sillä sen enempää minä kuin kuoleet sukulaisenikaan, emme pysty tuota niljaketta pidättelemään”, Rosanna vastasi ja hypähti huudahtaen, kun kirjahyllystä putosi alas paksu ikivanhan näköinen teos. Se lojui lattialla aukinaisena. Rosanna kumartui nostamaan opuksen käsiinä, saadakseen vain huomata, miten painava se oli.
Hän kantoi kirjan pöydälle ja alkoi selata sitä. Ilmeisesti jompikumpi hänen vanhempiensa hengistä oli sen tarkoituksella pudottanut. Siinä tapauksessa, kirjasta oli pakko löytyä vastaus heidän ongelmaansa.
Koska hän tiesi, että he tarvitsisvat lisäaikaa, etsi hän ensiksi jonkinlaisen suojataian, rukouksen jolla he saisivat pidettyä pahan rittävän kauan loitolla heistä.
”No niin, tässä on jotakin. Me tarvitsemme ainakin suolaa, salviaa ja mehiläisvaha kynttilöitä ja joitakin muitakin tarvikkeita”, Rosanna luki ääneen, vaikka kirjan lukeminen sinänsä oli haastavaa, sillä sen sisältämä teksti oli koukeroista ja joistakin kohdin hyvin pientä.
”Osa noista on keittiössä, eikä ainakaan minua huvita lähteä hortoilemaan ympäri taloa, niin kauan kun se mikä lieneekään iljetys liihottelee pitkin taloa ja yrittää tappaa kaikki tielleen osuvat”, Pete vastasi.
”Tiedän, mutta meidän on yritettävä silti”, Rosanna sanoi, ”kunhan vain pidämme yhtä, emmekä anna pelolle valtaa, tuolla olennolla ei ole meihin valtaa”, hän lisäsi.
”Hyvähän sinun on sanoa”, Peter jupisi ja oli pompata kynsineen kattoon, kun Sam rykäisi hänen selkänsä takana.
”Jää sinä tänne, minä lähden käymään keittiössä”, Sam sanoi ja vilkaisi Peteä vähemmän ystävällisesti.
”Sam, yrttejä ja mausteita, sekä suolaa pitäisi olla maustekaapissa ja siivouskaapin viereisessä romukaapissa taisi olla kynttilöitä”, Rosanna opasti ja päätti käydä hakemassa muutaman muun tarvittavan kapistuksen joista toinen oli hänen makuuhuoneessaan.
”Hyvä, kiitos. Nopeuttaa etsintöjä huomattavasti, kulta”, Sam sanoi ja katsoi hellästi Rosannaa.
He eivät ehtineet tosin liikahtaakaan, kun vaalea hahmo lipui ovelle ja siitä sisälle, laskien mainitut tarvikkeet pöydälle.
”Kiitos”, Rosanna sanoi ja katsoi lempeästi Henryä, joka näytti hieman läpikuultavammalta kuin aiemmin. Ilmeisesti tapahtuneet olivat verottaneet hänen energiaansa melkolailla.
Henry nyökkäsi ja hymyili jälleen tuota surumielistä hymyä, ”hänellä on Kathrina”, hän sanoi, ”minä pyydän, pitäkää vauhtia”, hän lähes rukoili heitä.
”Kyllä isä”, Rosanna sanoi ja toivoi, että olisi siinä paikassa voinut tehdä enemmän, ”minä teen mitä vain, jotta saan teidät molemmat vapautettua”, hän jatkoi.
”Ei sitten tarvinnutkaan lähteä keittiöretkelle”, Sam totesi tyytyväisenä.
”No niin meidän pitää muodostaa meille suoja. Ensin on piirrettävä lattiaan iso rinki, jonka toiselle puolelle kukaan ei saa astua. Vaikka huone toistaiseksi on ollut turvasaarekkeemme, en usko että se on sitä kauan, siksi onkin äärettömän tärkeätä että me kaikki pysymme ringin sisäpuolella”, Rosanna selitti ja alkoi lukea ohjeita kirjasta. Sam teki suolalla huoneeseen niin ison ympyrän kuin oli mahdollista ja kaikki he astuivat sen sisälle. Tämän jälkeen hän yhdessä muiden kanssa valmisteli Rosannan ohjeiden mukaan loputkin tarvikkeista oikeille paikoille.
Kun tämä oli tehty Rosanna luki kirjasta loitsun, joka tarvittiin vahvistamaan suojarinkiä.
Nyt he olivat turvassa ainakin jonkin aikaa, minkä Rosanna aikoi käyttää hyödyksi ja alkoi selata kirjaa, Kayn autellessa parhaansa mukaan. Kirjan oli täytynyt kuulua hyvälle noidalle, Rosanna päätteli ja mietti, olisiko peräti ollut äidin kirja. Hän selasi kirjaa kiivaasti, mutta kuunteli myös intuitiotaan, joka oli niin monta kertaa häntä auttanut. Lopulta hän löysi jotain, josta saattaisi olla apua.
Karkotusloitsu, joskin se vaikutti kovin monimutkaiselta ja näytti että se vaatisi ehkä jopa jonkinlaisen uhrauksen, mutta mitä, sitä hän ei vielä tiennyt. Rosanna alkoi lukea tarkemmin löytämänsä loitsun ohjeita, kun Peter, Di ja Leo alkoivat tuijottaa oviaukkoa.
Rosanna nosti katseensa kirjasta ja tiesi jo mikä tuo musta muodoton olento oli. Se oli tuo paha, joka hän oli jo aiemmin kohdannut.
”Voit liehua siinä miten halua, mutta tänne et pääse!” Rosanna sähähti ja hahmo tuntui perääntyvän, mutta vain hyvin vähän.
Vielä se ei päässyt huoneeseen, mutta oli vain ajan kysymys, milloin se onnistuisi siinä. Sen jälkeen heidän ainoa suojansa olisi tuo suojarinki, jonka sisällä he kaikki olivat. Hän katsoi kylmästi tuota olentoa ja jatkoi tuon löytämänsä karkotusloitsun ohjeistuksen lukua. Hän halusi tehdä kaiken oikein, jotta tuosta pahasta päästäisiin lopullisesti eroon.
”Jotta tämä onnistuisi, me...”, Rosanna aloitti, mutta...
Lähestyvä Halloween/Pyhäinpäivä innoitti minut jälleen kirjoittamaan. Mutta päästänkin teidät puikkoihin, miten on, kuinka tarina jatkuu tästä?
