Osa 15, Käärme soturi

Sairaalalla nuo muutamat päivät olivat vierähtäneet rauhallisissa merkeissä ja Westridgen pahoin murtunut jalka oli hiljalleen alkanut parantua. Kävelykuntossa se ei olisi vielä pitkään aikaan, mutta ainakin hänen olonsa oli huomattavasti parempi. Tai sitten se johtui melkoisesta lääkekoktailista, joka hänelle annettiin päivittäin.

Bushika oli isänsä luona mahdollisimman usein ja niin pitkään kuin uskalsi ja pystyi. Tosin noina muutamina öinä hän oli joutunut etsimään itselleen yöpaikan, sillä sairaalassa ei saanut yöpyä, jos ei ollut potilas.

Nytkin hän istui vuoteen vieressä ja keskusteli isänsä kanssa, kun ovi työnnettiin auki ja Terri, Danny, Cale ja Alejandro astuivat sisälle. Heidän kasvoillaan ollut tiukka, jännittynyt ilme muuttui helpottuneeksi, kun he näkivät, ettei Bushikan ja Westridgen lisäksi huoneessa ollut ketään muuta.

”Et usko miten iloisia olemme nähdessämme teidät kaksi”, Danny sanoi ja harppoi vuoteen toiselle puolelle.

Westridge katsoi Dannya ja sitten muita hieman kysyvästi, ”mitä on tekeillä? Mistä olen jäänyt paitsi?”, hän kysyi.

”Öm, tuota”, Danny aloitti, mutta vaikeni ja vilkaisi Calea. Hän ei oikein tiennyt mitä kertoa ja oliko edes vaara enää olemassa, jos Sanders ei löytäisi sittenkään tänne.

”Kuten näet pääsimme tänne hyvin, mutta rantautuessamme Manausin satamaan, Sanders ja Carl karkasivat käsistämme ja me vähän pelkäsimme, että Sanders yrittäisi tulla tänne?”, Cale selitti.

”Miksi hän tänne...”, Westridge aloitti, mutta vaikeni ja kääntyi sitten katsomaan Bushikaa. Hän ymmärsi, mies tietenkin halusi saada tytön käsiinsä, vaikka siinä olisikin riskinsä, ”Bushika”, hän sanoi hiljaa ja vilkaisi muita.

”Älä huoli, me pidämme hänestä huolen”, Cale lupasi, eikä voinut olla huomaamatta pientä tyytyväistä hymyä Alejandron kasvoilla.

”Tiedän”, Westridge sanoi, hienoista huojennusta äänessään. Hän oli ollut hieman huolissaankin tyttärestään, sillä tällähän ei ollut mitään majapaikkaa täällä. Mutta nyt hän voisi olla Terrin ja Calen luona.

”Hyvä”, Cale sanoi tyytyväisenä. Hän, kuten muutkin olivat olleet hyvin huolissaan, mutta nyt heillä oli yksi huoli vähemmän. Ainakin toistaiseksi.

Cale, Terri, Danny ja Alejandro päättivät jäädä hetkiseksi vierailulle Westridgen luokse ja pian huoneessa soljui kepeä puheensorina, kun itse kukin kertoi, mitä heille oli viidakossa ja temppelillä tapahtunut. Westridge kertoi, mitä hänen ja Sandersin välillä oli tapahtunut, mikä ei lopulta yllättänyt muita.

No niin tässä tämän kertaiset pätkät. Jatkakaahan te puolestanne nyt.

Osa 14, Matka Manausiin

Terri, Danny, Cale, Alejandro ja Carl puolestaan nousivat jokialukseen, joka näytti hylätyltä. No olihan se jätetty kiireessä, mutta he olivat silti tyytyväisiä, että se oli kunnossa, eikä eläimet olleet vallanneet sitä.

Carl lukittiin yhteen hyttiin, sillä he halusivat varmistaa, ettei tämä pääsisi juonittelmaan, sillä tuskin hänkään oli halukas kohtaamaan viranomaisia ja näiden kysymyksiä matkan tapahtumista.

Danny ja Terri irroittivat jokialuksen, joka erkani rannasta hitaasti, mutta tasaisesti. Alejandro oli ohjaimissa, kun taas Cale yritti saada yhteyden Manausiin Alejandron pelastamalla radiopuhelimella. Se toimi jotenkuten, mutta, yhdeyden saaminen oli vaikeata. Ehkäpä kantomatka ei toiminut joella aivan yhtä hyvin kun temppelin huipulla.

Mutta lopulta hyvin pitkän ajan kuluttua hän löysi oikean taajuuden ja sai vastauksen. Hän selitti hänelle vastanneelle henkilölle heidän senhetkisen tilanteen ja että he olivat paluumatkalla Manausiin, mutta että yksi aseistetuista miehistä oli yhtä vapaalla.
Vastaaja lupasi selvittää asiaa ja pyysi heitä olemaan rauhallisia ja ilmoittamaan, kun he olisivat viimeinkin päässeet takaisin Manausiin.

Cale lupasi, että he tekisivät niin ja lopetti puhelun ja kertoi saman muillekin.

Jokialus lipui takaisin päin jokea pitkin, heidän ohittaessaan tuttuja maisemia, joskaan ketään ei liiemmin jaksanut maisemat juuri sillä hetkellä kiinnostaa. He halusivat päästä takaisin Manausiin selvittämään asiat, sekä mahdollisimman kauaksi niin Sandersista, kuin käärmeestä.

Vain yksi toivoi, etteivät he palaisi Manausiin, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista halua selvitellä asioita paikallisten viranomaisten kanssa. Mutta toisaalta, nämä saattoivat helposti, sopivasta rahasummasta, katsoa asioita läpi sormien ja hän saattaisi ehkä jopa päästä pälkähästä.

Vasta kun päivä alkoi jälleen kääntyä illaksi, he pysähtyivät yöksi vastarannalle ja sopivat että he vuorottelisivat vahdissa, siltä varalta, että Sanders olisi seurannut heitä ja yrittäisi päästä alukseen. Tosin heillä ei ollut minkäänlaista aseistusta, sillä ne pari asetta, jotka aluksessa oli ollut, oli Sandersin koplan toimesta viety. Silti he yrittivät pärjätä sillä, mitä aluksesta löytyi.

Lisäksi he joutuivat pitämään silmällä Carlia, joka pääsi hytistään vain pakollisille vessareissuille. Toistaiseksi Carl ei ollut yrittänyt mitään, mutta he eivät silti halunneet että mies saisi mitään tilaisuutta tehtä pahojaan.

Yö sujui yllättävän rauhallisesti, vain yhdessä vaiheessa sillä hetkellä vartijana toiminut Danny kuuli jonkin loiskahtavan veteen, mutta arveli sen olleen joko kala tai muu eläin ohikulkumatkalla. Jokivarressa asusti monenmoisia elukoita, joten jokaista molskausta ei voinut epäillä tunkeilijaksikaan.

Mitään muuta ei sitten kuulunutkaan, mutta Danny pysyi silti tarkkana, sillä ei halunnut tulla yllätetyksi. Tosin siitä ei ollut hyötyä, kun hän äkkiä tunsi kylmän teräksen takaraivossaan.

”Liikahda ja ammun pääsi irti”, sähisi kiukkuinen mies ääni.

Danny jäykistyi paikalleen, tuskin uskaltaen katsoa takanaan seisovaa, vettä tippuvaa miestä. Hän tiesi, että muita pitäisi varoittaa, mutta että jos hän sen tekisi, niin tuo mies ampuisi.

Hitaasti ja varoen hän nosti kätensä ylös, kääntäen hieman päätään, nähdäkseen Sandersin.

”Ei äkkiliikkeitä ja muuten, meillä jäi keskustelu kesken aikaisemmin”, Sanders sihisi hampaidensa välistä.

”Jos tarkoitat, että halusit tietää, minne alaisesi katosivat, niin sinähän sait jo vastaukseksi”, Danny muistutti rauhallisesti.

Vastaus ei Sandersia miellyttänyt. Hänen kätensä liikahti nopeasti ja pian Danny oli lattialla polvillaan, toista ohimoaan hieroen. Siihen nousisi vielä iso kuhmu.

”Ei. Sinä valehtelet. Kysyn vielä, missä minun mieheni ovat?”, Sanders äyskäisi ja painoi pistoolin piipun Danny otsalle.

”Ei hän valehtele”, kuului rauhallinen ääni ja Cale asteli paikalle. Hän oli ollut tulossa päästämään Dannyn vartiovuoroltaan ja kuullut noiden kahden aiheuttaman melun, ”näithän itsekin sen käärmeen”, hän muistutti.

”Se käärme...” Sanders aloitti, mutta vaikeni, kun jokin tumma ja pitkä kohottautui joesta. Kuului outo ääni ja tuo pitkä ja musta laskeutui pehmeästi jokialuksen kannelle.

Sen ruumis liikkui sulavasti ja piti outoa pehmeää, rahisevaa ääntä, kun suomuinen nahka osui puista kantta vasten.

Mitenkähän mahtaa jatkua tästä?

Osa 13 Viidakossa

Helikopterin lähdettyä, Alejandro sammutti merkkitulen huolellisesti, sillä hän ei halunnut aiheuttaa maastopaloa, kun heitä jahtaavissa miehissä ja käärmeessä oli riittävästi vaivaa. Tämän jälkeen hän lähti kapuamaan alas temppelin jyrkkiä portaita etsiäkseen vanhempansa, jotka todennäköisesti olivat jossain päin viidakkoa. Toivottavasti eivät sentään eksyksissä, Alejandro ajatteli huolissaan, katsellen huolellisesti jalkoihinsa, kuin myös välillä vilkuillen ympäriinsä.

Hän ei myöskään halunnut tulla yllätetyksi sen enempää Sandersin, kuin Carlin taholta. Hetken hän mietti että ehkä jopa käärmeen kohtaaminenkin olisi paljon parempi vaihtoehto. Se ei ainakaan ampuisi ja ehkä sitä pystyi välttelemäänkin, sillä se ei tuntunut jostain syystä pitävän temppelistä.

Lopulta hän pääsi jyrkkien kivirappusten alapäähän ja oli jo suuntaamassa kulkunsa kohti viidakkoa, kun joku juoksi häntä vastaan.

Nuorukainen seisoi hetken paikallaa, mutta tunnistettuaan Sandersin, hän juoksi sisälle temppeliin, sillä ei hän halunnut jäädä tekemään läheisempää tuttavuutta Sandersin kanssa. Tämä kun vaikutti yhä olevan raivoissaan, mikä ei ollut ihme, sillä mies oli juuri menettänyt saaliinsa.

”Pysähdy!”, Sanders karjui, mutta siitä ei ollut hyötyä, sillä Alejanro ei totellut häntä. Nuorukainen juoksi pitkin käytävää, katsoen toki väliin jalkoihinsa, sillä ei halunnut pudota mihinkään kuoppaan, joita muinaiset rakentajat olivat sinne tänne rakennelleet, varmaankin suojatakseen temppelin sisemmissä osissa lepäävää aarretta.

Alejandro huomasi erääseen käytävään siilautuvan laskevan auringon valon ja suuntasi sinne, arvellen, että sieltä kautta pääsisi ulos ja ehkä jopa viidakkoon pakoon.

Niin hän sitten suuntasi kohti valoa, joka alkoi näyttää punertuvalta, mitä alemmaksi aurinko laski. Lopulta hän tuli suuaukolle ja totesi tulleensa tasolle, josta pääsi takaisin portaille. Hän ei aikaillut, vaan suuntasi portaille, asteli taas varovaisesti alas ja nyt kun Sandersista ei näkynyt jälkeäkään, hän juoksi viidakkoon, yrittäen löytää mitä tahansa jälkiä vanhemmistaan.

***

Viidakossa, Terri, Cale, Danny ja Bira juoksivat kuin henkensä edestä, kunnes saapuivat pienelle aukealle, jossa he olivat yhden yön viettäneet, ennen temppelille saapumistaan.

He päättivät hengähtää siellä hetken, sillä jokainen oli kovin uuvuksissa temppelin tapahtumien ja juoksun jäljiltä. Lisäksi he tietysti toivoivat, että olisivat jo riittävän kaukana heitä jahtaavista miehistä.

Nuotiota he eivät uskaltaneet laittaa, vaikka alkoikin jo hiljalleen hämärtää, sillä he eivät halunneet ilmaista jahtaajille olinpaikkaansa. Hieman hengähdettyään, Cale tutkaili kaikkia huolestuneena ja kysyi, ”oletteko kunnossa?”

”Olemme”, kuului vastaus ja Bira tyytyi vain nyökkäämään. Hän oli huolissaan niin Bushikasta, kuin Westridgestä, sillä oli kyllä nähnyt kuinka kauhealla tavalla Sanders oli Westridgeä kohdellut. Hän ei vain osannut ilmaista itseään puutteellisen kielitaitonsa vuoksi.

Itse kukin alkoi jo rauhoittua, kun äkkiä he kuulivat askelia, jotka lähestyivät. Jokainen jännittyi ja he käänsivät katseensa äänen suuntaan. Kukaan ei inahtanutkaan, vaan itse kukin yritti pysyä näkymättömissä. Tosin ainoa, joka siinä onnistui täydellisesti, oli Bira, joka oli sellaiseen tottunut.

Lopulta tuo joku saapui aukealle ja pysähtyi. He kuulivat hänen kiihkeän hengityksensä, joka kieli että hän, kuka sitten olikin, oli juossut jo pitkän aikaa.

Oli hyvin hiljaista, kunnes äkkiä tuon hiljaisuuden rikkoi hengästynyt ääni, joka sanoi, ”onko täällä joku?”

Sitten hiljaisuus. Vain viidakon yöeläimet pitivät omaa konserttiaan, mutta piilossa olijat eivät halunneet vastata. He eivät luottaneet tulijaan ja miettivät tämän aikeita.

”Hei, onko täällä joku?”, ääni kysyi jälleen ja nyt siinä oli aimo annos pelokkuutta mukana.

Lopulta Cale ja Danny suoristautuivat ja astelivat aukealle. Cale sytytti taskulamppunsa ja osoitti sen valokeilalla suoraan miehen kasvoihin. Mies nosti kätensä suojatakseen silmiä äkilliseltä valolta, juoksenneltuaan pitkän aikaa pimenevässä viidakossa.

”Carl”, Danny sylkäisi nimen huuliltaan ja mulkoili miestä rumasti.

”Voisitko osoittaa sillä lampulla jonnekin muualle”, Carl pyysi, yrittäen yhä totutella taskulampunvaloon.

Cale laski hieman valokeilaa alemmas, mutta ei silti irroittanut katsetta miehestä, sillä hän ei luottanut tähän enää. Lisäksi hän halusi varmistua, että mies oli yksin, sillä Sanders oli noista kahdesta kuitenkin vaarallisempi. Hän ymmärsi oikein hyvin, että se mies olisi valmis vaikka tappamaan, jos katsoisi sen olevan etunsa mukaista.

”Oletko yksin?”, Cale kysyi ja katsoi Carlia tylysti.

”O..olen”, Carl änkytti. Hän oli säikähtänyt temppelin tapahtumia pahanpäiväisesti, mikä tosin ei estänyt häntä yhä himoitsemasta tuota satumaista aarretta, joka yhä oli temppelin uumenissa.

”Senkin kaksinaamainen paskiainen!”, kuului vihainen huudahus. Tuota huutoa seurasi hämmästynyt äännähdys, muksahdus ja pian Carl istui takamuksillaan maassa, nenäänsä pidellen.

Terri mulkoili Carlia rumasti samalla kun hieroi rystysiään, jotka punoittivat nyt iskun jäljiltä.

”Ouh”, hän ähki ja punainen noro valui hänen sieraimestaan huulille, ”ei olisi tarvinnut lyödä”, hän sanoi yrittäessään nousta jalkeille.

”Sinä ansaitsit sen”, Cale totesi kylmästi, vaikka toisaalta hän itse olisi mieluummin hoitanut asian toisella tavalla. Samalla hän rauhoitteli Terriä, joka oli raivoissaan ja syystäkin. Cale itsekin oli raivoissaan, mutta myös huolissaan  Alejandron, Westridgen ja Bushikan vuoksi.

Carl ei vastannut, vaan kaiveli taskustaan nenäliinan jolla yritti siivota vertavuotavaa nenäänsä.

”Tiedätkö yhtään missä se mies, Sanders on?”, Cale kysyi, sillä halusi varmistaa, että he kaikki olisivat turvassa, lisäksi häntä huoletti Alejandro. Hän ei tiennyt missä poika oli, mutta toivoi, että tämä olisi kunnossa.

”En tiedä, ei harmainta aavistustakaan”, Carl vastasi totuudenmukaisesti. Hän ei tosiaan tiennyt, sillä käärmeen tullessa kaikki oli mennyt sekaisin. Ihmiset olivat paenneet kuka minnekin, päästäkseen mahdollisimman kauaksi tuosta hirviömäisestä matelijasta.

”Hyvä on”, Cale sanoi, ”ajattelimme leiriytyä tähän, sillä on turhan vaarallista jatkaa matkaa pimeässä”, hän jatkoi ja huomautti, ”saat jäädä seuraamme sillä ehdolla, että tottelet meitä ehdoitta, muuten syötämme sinut ensimmäiselle kohtaamallemme petoeläimelle. Ymmärrätkö?”

”Y..ymmärrän”, Carl sanoi ja katsoi parhaimmaksi totella, sillä tiesi jäävänsä auttamattomasti toiseksi, jos yrittäisikin tapella. Rohekeus ei ollut hänen vahvuutensa.

”Hyvä”, Cale sanoi, ”ja nyt voisimme itse kukin yrittää rauhoittua ja levätä siihen asti, kunnes tulee valoisaa”, hän huomautti, saaden vastaukseksi hyväksyvää mutinaa.

Tämän jälkeen he valmistelivat leiripaikan, jättäen tosin nuotion tekemättä, sillä se paljastaisi hieman liiankin helposti heidän olinpaikkansa. Lopulta itsekukin alkoi olla rauhallinen, vaikka pimenevä ympäristö ei tietenkään asiaa liiemmin helpottanut.

Juuri ennen kuin viimeinenkin auringon pilkahdus katosi ja pimeys nieli maiseman kokonaan, he kuulivat helikopterin äänen, joka tosin tuntui kantautuvan hyvin kaukaa. Jokainen heistä tähysi taivaalle, jossa jo ensimmäiset tähdet tulivat näkyviin.

”Minnehän tuo helikopteri on matkalla?”, Cale mietti ääneen ja toivoi, ettei siinä tullut lisää liipasinherkkiä miehiä Carlin ja Sandersin avuksi.

Bira kyyristeli huolestuneena, sillä hänelle tuo ääni toi mieleen ikäviä muistoja aiemmista kohtaamisista helikopterin kanssa. Tuo ääni merkitsi hänelle vain pahaa, sillä tuollainen rautapeto toi tullessaan vain pahoja miehiä ja kuolemaa.

”Bira, onko kaikki hyvin?”, Terri kysyi, sillä hän huomasi, ettei Bira pitänyt helikopterin äänestä.

”Kaikki, hyvä. Tuo ääni, paha”, Bira vastasi, katsellen tarkkaavaisena öiselle taivaalle.

”Hyvä on”, Terri sanoi rauhoittavalla äänensävyllä ja yritti selittää, ”tuo ääni ei aina ole paha, joskus hyvä”, hän sanoi.

”Meille, se paha”, Bira vastasi ja katsoi kasvot vakavina naista.

”Ymmärrän”, Cale sanoi, sillä hän tajusi, mitä mies tarkoitti, ”tilan omistajien alaisia tai huumekartellin jäseniä”, hän tarkensi ja muistutti, mitä ne tekivät näille pienille heimoille, jotka halusivat vain olla ja elää rauhassa, kuten esivanhempansa.

Terri katsoi ymmärtäväisesti Biraa, sillä tuollainen teko jätti aina jälkensä ja tuokin heimo oli varmasti menettäny monta jäsentä noille häijynilkisille ahneille miehille, mistä Carl ja Sanders eivät juurikaan eronneet.

Helikopteri tuntui lähestyvän, kunnes ääni vaikeni hetkeksi. Sitten se taas kuului ja loittoni.

”Se haki jotain”, Danny sanoi ja pieni toivonkipinä heräsi miehen sisällä. Ehkä apu saapui, hän ajatteli.

”Voisiko olla”, Cale aloitti ja tunsi hänkin jonkinlaisen toivon heräävän.

”Toivottavasti”, Terri sanoi hiljaa.

Lopulta pieni leiri hiljeni ja jokainen vetäytyi niin mukavaan asentoon kuin epämukavassa maastossa oli mahdollista. Heillä ei ollut edes makuualustoja tai telttoja, koska ne olivat kiireessä jääneet temppelin piha-alueelle, jossa Carl ja Sanders olivat pitäneet leiriään.

Oli jälleen rauhallista, kun he kuulivat uuden juoksuaskelet, jotka lähestyivät. Carl meinasi huutaa jotain, mutta Danny vaiensi hänet, painamalla ison kätensä miehen suun eteen ja pitämällä tämän toisella kädellä paikallaan. Hän, sen enempää kuin muutkaan eivät halunneet Carlin varoittavan tulijaa.

Carl mumisi jotain epäselvää Dannyn käden takaa ja yritti heikosti päästä vapaaksi, mutta Danny oli vahvempi ja lopulta Carl luovutti. Häntä suututti, mutta hän ei halunnut saada uutta iskua naamaansa. Nenä oli jo nyt kipeä ja todennäköisesti näytti kamalalta.

Askelet lähestyivät yhä, kunnes pysähtyivät. Kukaan ei uskaltanut äännähtääkään, vaan pysyi paikallaan ääneti. Lopulta Cale sytytti taskulamppuunsa valon, nähdäkseen tarkemmin kuka tulija oli, koska tämäkään ei selvästi uskaltanut pitää ääntä.

Miten jatkuu tästä? Kukahan sieltä saapui leirille? Kerro sinä se...

Lopulta Alejandro perääntyi takaisin Bushikan ja Westridgen luokse. Hän kurtisti kulmiaan nähdessään, että Westridgen olkapäässä olevasta haavasta valui yhä verta. Hän tiesi, että jotain oli tehtävä, joten pikaisen mietinnän jälkeen hän otti yltään päälimmäisen pitkähihaisen paidan ja repi sen sopiviksi suikaleiksi ja kietoi, miten pystyi, jotta se peitti haavan ja hillitsi hieman veren vuotoa.

Tämän jälkeen he pysyivät paikallaan, tarkistaen Westridgen tilan tämän tästä, vilkuillen myös aika ajoin alas, kasvillisuuden valtaamalle aukealle, jossa ei toistaiseksi näkynyt liikettä.

Aurinko oli jo laskemassa, kun jostain kaukaa kantautui Alejandrolle tuttu ääni. Helikopteri, hän ajatteli. Bushika sen sijaan katseli hieman epäilevänä äänen suuntaan, sillä hän oli kuullut äänen viimeksi ihan pienenä lapsena, kun he olivat joutuneet pakenemaan sen aikaisesta kylästä, kun ilmeisesti jonkun huumekartellin jäsenet olivat päättäneet hyökätä.
”Ihan rauhassa, he ovat hyviä tyyppejä”, Alejandro rauhoitteli Bushikaa ja toivoi, että oli oikeassa.

Helikopteri lähestyi ja ääni sen voimistui sitä enemmän, mitä lähemmäksi se tuli. Lopulta se alkoi laskeutua ja sai kasvillisuuden huojumaan kuin kovassa myrskyssä. Jopa Bushikan ja Alejandron oli suojauduttava ja suojattava myös Westridgeä moottorin ja lapojen aiheuttamalta voimakkaalta ilmavirralta.

Helikopteri isolle tasanteelle, minne se onneksi sopi. Onneksi myös rakenteet kestivät sen painon. Muinoin osattiin rakentaa, Alejandro ajatteli tyytväisenä.

Helikopterin sivuovi vedettiin auki ja kaksi henkilöä astui ulos, varoen osumasta yhä pyöriviin lapoihin. He tulivat puolijuoksua Alejandron ja Bushikan luokse, jolloin Alejandro näki, että tulijat todellakin olivat hyvällä puolella ja mitä ilmeisimmin hyvän ensihoitaja koulutuksen saaneita. Heidän englanninkielen taidoissa ei tosin ollut hurraamista, mutta se ei onneksi haitannut, sillä Alejandro kaikeksi onneksi osasi myös espanjaa, joka tällä alueella oli hyvin yleinen kieli.

Täten hän sai asian selvitettyä ja Esperansaksi ja Juaniksi esittäytyneet ensihoitajat auttoivat heitä siirtämään Westridgen helikopteriin.
Bushika nousi kyytiin, sillä hän halusi olla siellä missä isäkin.

”Bushika, minä jään tänne ja yritän löytää vanhempani. Heille täytyy kertoa, että sinä ja isäsi olette turvassa”, Alejandro sanoi ja katsoi Bushikaa ystävällisesti.

”Hyvä on, mutta ole varovainen, se mies pyörii varmasti vielä lähistöllä, jos ei onnistunut eksymään viidakossa”, Bushika sanoi ja katsoi nuorukaista lämpimästi.

”Toki”, Alejandro lupasi ja perääntyi kauemmaksi helikopterista. Ensihoitajat vetivät oven kiinni ja antoivat lentäjälle merkin, että oltiin valmiina lähtöön.

Hetkeä myöhemmin lavat alkoivat pyöriä vinhasti ja helikopteri nousi ilmaan. Sisällä ensihoitajat tutkivat Westridgen ja hoitivat tätä sen minkä pystyivät, jotta matka sairaalaan olisi mahdollisimman tuskaton.

Bushika istui isänsä vierellä ja katseli ensihoitajien puuhia hiljaa. Hän oli hyvin huolissaan isästään ja toivoi, että tämä tulisi vielä kuntoon.

Jossain välissä matkaa, Westridge palasi tajuihinsa ja katseli syvän hämmennyksen vallassa ympärilleen, sillä ei tiennyt miten oli joutunut helikopterin kyytiin.

Toinen ensihoitajista, painoi kätensä rauhoittavasti hänen rinnalleen ja yritti moottorin melusta huolimatta selittää oman osuutensa siitä, mitä oli tapahtunut ja minne he olivat menossa.

Westridge ei oikeastaan jaksanut vastata, joten hän tyytyi vain nyökkäämään ja antoi heidän tehdä työnsä. Sitten hän tuli vilkaiseeksi sivulleen ja näki Bushikan. Tämän kasvot olivat yhä kyyneljuovilla, mutta muutoin tyttö vaikutti olevan kunnossa, mikä sai miehen mielen huojentumaan. Nyt se saasta, Sanders, ei saisi iskettyä näppejään tyttöön, hän ajatteli ja hymyili lämpimästi Bushikalle.

Bushika otti isänsä käden omaansa ja vain katsoi tätä ja tunsi huojennusta. Isä tulisi varmasti kuntoon, hän ajatteli.

Miten jatkuupi tästä?

Bushika lakkasi huitomasta nyrkeillään ja kohotti katseensa nuoren miehen päivettyneisiin kasvoihin, joita kehysti punaiset kihartuvat hiukset.

”Alejandro”, hän huokaisi helpotuskesta ja nojautui nuorukaista vasten.

Alejandro oli hämillään, sillä ei tiennyt mitä tehdä, muuta kuin lohduttaa tyttöä, joka selvästi oli poissa tolaltaan.

”Mitä tapahtui?”, Alejandro kysyi ja katseli Bushikaa huolestuneena.

”Sanders...”, Bushika sai sanottua ja yritti rauhoittua hieman, muttei ei ihan onnistunut.

”Eihän se sika tehnyt sinulle mitään?”, Alejandro kysyi huolissaan ja silitti tytön sileitä hiuksia.

”Ei, mutta isä... hän... hän satutti isää”, Bushika sanoi ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

Alejandro ei oikein ymmärtänyt, koska Bushika puhui nyt sekaisin kahta kieltä. Tyttö oli kai niin järkyttynyt, että unohti, mitä kieltä piti puhua.

”No niin, rauhoituhan nyt ja aloita alusta. Minä en oikein ymmärtänyt, kun sinä puhut kahta kieltä yhtä aikaa”, Alejandro sanoi ja veti tytön käsiensä suojiin.

Meni tovi ja toinenkin ennen kuin Bushika rauhoittui ja sai kunnolla kerrottua mitä tapahtui.

”Käydään katsomassa, onko kaikki hyvin. Emmehän me voi jättää isääsi sinnekään”, Alejandro sanoi, vaikka toisaalta häntä pelotti törmätä niin miehiin, kuin siihen käärmeeseen.

”Se mies, Sanders, lähti perääni”, Bushika sanoi ja vilkuili ympärilleen, peläten tuon miehen hyppäävän esiin jostakin.
”Sitten me olemme varovaisia”, Alejandro totesi, vaikkei itsekään halunnut törmätä mieheen, joka kaikesta päättäen oli raivosta sekapäinen.

Ja vähän jatkoa taasen...