”Olen samaa mieltä”, vastasi Isaiah, joka palasi takaisin oleskeluhuoneeseen, ”paljon enemmän, kuin Morduk arvasikaan”, hän lisäsi istahtaessaan takaisin tuolille, jossa oli istunut odottamassa virkoamistani, ”olen toistamiseen sinulle henkeni velkaa”, hän sanoi, kääntyen katsomaan minua.

”No jaa”, minä mutisin hämmentyneenä ja oikaisin itseni takaisin sohvalle. Huoneeseen laskeutui jälleen syvä hiljaisuus. Kuului vain kuinka tuli rätisi takassa ja jossain lattialankkujen alla rapisteli hiiri.

Minä mietin aikaisempia tapahtumia, tappelua ja sitä mitä olin tehnyt Isaiahin hyväksi. Sitten aloin miettiä, voisiko se auttaa myös Mariaa. Voisiko sillä rikkoa tuon kirouksen ikihyviksi, sillä kirouksen langettajahan ei ollut varmastikaan ajatellut sitä, kuka tai mikä voisi olla se joka luovuttaisi vertaan vapaaehtoisesti vangille.

Ja koska minä olin jo vampyyri, en voisi enää muuttua, tai jäädä jumiin tuolle kirotulle aukealle, mikä myös tarkoittaisi sitä, että ehkä oli mahdollisuus myös saada Maria vapaaksi. Tosin se oli ehkä, mutta loogisesti ajatellen sen täytyisi toimia. Niin tai näin, minä päätin, että kokeilisin sitä ainakin.

Nousin niin äkillisesti istumaan, että sain muut hätkähtämään ja tuijottamaan itseäni.

”Mikäs sinulle oikein tuli?”, Isaiah kysyi.

”Ei mikään, olen kunnossa. Minä vain...”, minä aloitin ja vaikenin hetkeksi, ”minä ajattelin että voisin kokeilla yhtä asiaa ja ehkä saada Marian vapaaksi, mutta vain ehkä. Se ei välttämättä toimi, mutta en voi jättää kokeilemattakaan”, sanoin viimein.

”Kokeilemaan mitä?”, Caleb kysyi ja katsoi minua hieman epäillen.

”No kun mietin sitä mitä edellisessä turvapaikassamme tapahtui, tappelu ja se kaikki muu”, minä aloitin taas, ”ja kun annoin Isaiahin juoda vertani, siitä sain ajatuksen, että jos minä antaisi Marialle vapaaehtoisesti vertani, hän voisi ehkä päästä vapaaksi, sillä jos epäilyni ovat oikein, Morduk ei ole määrittänyt sitä tarvitseeko luovuttajan olla ihminen vai vampyyri”, minä selitin nopeasti.

”Siis kuinka? Selitähän uudelleen, minä putosin kärryiltä”, Caleb pyysi.

”Katsos kun minä ajattelin, että Morduk kirouksen tehdessään ei varmaankaan määrittänyt sitä, mikä luovuttaja voisi olla, joten teoreettisesti jos minä vapaaehtoisesti annan Marian purra itseäni ja juoda vertani, voisin näin ollen vapauttaa hänet enkä enää jäisi ansaan”, minä selitin, ”sillä minähän olen jo vampyyri, enkä voi enää sellaiseksi muuttua, joten silloinhan kirouksen pitäisi kumoutua. Ja sitä paitsi, tekoni on puhdas ja epäitsekäs, vailla pahaa tahtoa, joten siinäkin pitäisi olla voimaa”, minä jatkoin.

”Miksi en itse tullut ikinä ajatelleeksi tuota”, Isaiah sanoi mietteliäänä.

”Älä moiti itseäsi, sinulla on ollut paljon muutakin mielessäsi ja sinun pitänyt pysytellä poissa Mordukin ulottuvilta”, minä sanoin Isaiahille lohduttavaan sävyyn, ”ja minäkin tulin ajatelleeksi sitä vasta nyt”, minä sanoin.

”Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan”, Caleb totesi tyynesti, ”mutta ideasi vaikuttaa kokeilemisen arvoiselta, joskin vaaralliselta, sillä Morduk varmasti haluaa kostaa sinulle saamansa takaiskun ja parhaiten hän sen tekee Marian kautta”, hän sanoi sitten, ilmeen synkentyessä.

”Tiedän, mutta en vain voi istua täällä ja odottaa että hän tekee jotain pahaa Marialle”, minä sanoin.

”Tänä yönä me emme enää ehdi, pitää odottaa seuraavaa yötä”, Isaiah sanoi ja vilkuili ohutta valojuovaa, joka näkyi heikosti, suljettujen verhojen välistä, ”ja sinä et ole vielä matkustuskunnossa”, hän muistutti.

”Niin, no”, mutisin ja vetäydyin vielä hetkeksi pitkäkseni, ennen kuin siirryimme päivälevolle talon alempiin kerroksiin, minne päivänvalo ei päässyt.

Jopa Calebin talon alakerta oli varsin ylellinen. Täydellinen leveilijä, minä ajattelin, katsellessani miten kivistä rakennettu huone oli sisustettu hyvin ylellisesti ja kaikkialla oli lämpimän punaista ja kultaa. Jopa arkuissa.

”Mistä sinulla on tällaisiin varaa?”, Isaiah kysäisi, sillä tiesi ettei Caleb alkujaan ollut rikas, vaan oli ollut köyhä.

”Minä osaan tehdä kauppaa ja uhkapelitkään eivät tuota ongelmia”, hän totesi, yrittäen yhä kuulostaa vaatimattomalta, ”vampyyrinä olemisessa on puolensa, säästyy monelta pieneltä ongelmalta, kuten rikollispomoilta ja velkojilta”, hän lisäsi, liikauttaen kättään huolettomasti.

”Ah aivan, olisihan minun pitänyt tietää”, Isaiah totesi tyynesti ja pyöritti hieman päätään, kuin ajatellen Calebin olevan hieman turhankin holtiton tekemisien suhteen.
”Suurimman osan omaisuudesta olen tehnyt ihan oikeasti rehellisin keinoin, vain joinain hetkinäni olen sortunut uhkapeliin, mutta minulla on ollut sielläkin onni matkassani”, Caleb vastasi, sillä ei hänkään sentään rikoksia halunnut tehtailla, niistä jäisi pitkän päälle kiinni, eikä se sopinut hänen elämäänsä, saati suunnitelmiinsa.

”Aivan”, Isaiah hymähti, katsellen samalla kun muut pujahtelivat arkkuihinsa lepäämäään.

Päivä sujui rauhallisesti, mutta minä olin vieläkin aika heikossa kunnossa herättyäni horroksestani, kuin myös erittäin nälkäinen. Tosin en sittenkään halunnut käyttää ihmisiä ruuakseni, jollei siihen ollut minkäänlaista pakkoa.

Ilmeisesti joku oli lukenut ajatukseni, sillä päädyimme nauttimaan parin sian ja lehmän verellä, mikä sai oloni kohentumaan huomattavasti.
Silti sinäkään yönä minua ei päästetty lähtemään. Meni varmaankin pari kolme päivää, kunnes olin täysin oma itseni ja päätin etten enää antaisi kenenkään estää itseäni ja lähdin.

Liikkuminen yöllä oli helppoa, varsinkin kun nyt oli kunnolliset vaatteetkin yllä, enkä ollut satuttamassa varpaitani kaikkiin kiviin ja koloihin. Minä löysin takaisin aukealle yllättävän helposti ja Maria oli yhä siellä.

Joskin minä aistin, että joku muukin oli läsnä, jossain lähellä, muttei kuitenkaan aukiolla. Tuo jokin vaikutti häijyltä, mutta samaan aikaan aisitin jotenkin, ettei tuo jokin ollut vielä riittävän vahva hyökätäkseen. Olikohan se Morduk, joka ei ollut vieläkään toipunut minun tempauksestani.

Maria oli vähän hämillään nähdessään minut ja kysyi, mitä oli tekeillä. Mariakin tunsi Mordukin läsnäolon ja hän kertoi, että tuo jokin tai joku oli käynyt aukean lähellä useammankin kerran.

Kerroin syyni tulemiseen, sekä sen että halusin kokeilla jotakin. Maria vastusteli ensin, mutta minä sanoin, että se saattaisi olla ainoa keino saada hänet pois sieltä ilman, että kukaan jäisi enää samaan vankilaan hänen sijastaan.

”Mutta entäs jos sinä jäät tänne?”, Maria kysyi huolestuneena.

”Älä sinä siitä huoli, minä pärjään kyllä, jos niin käy, mutta minun on pyydettävä, ettet sitten käy täällä enää, Morduk käyttää sitä muutoin hyväkseni, enkä voi antaa itselleni anteeksi, jos sinulle tapahtuu jotakin pahaa”, minä sanoin.

”Mutta...”, Maria aloitti, mutta minä painoin kevyesti sormeni hänen kauniille huulilleen ja katsoin häntä syvälle silmiin. Niin kauniit, kuin Maria itsekin.

Minä avasin hieman takkini ja paitani kaulusta ja siirsin puolipitkiä hiuksiani hieman sivuun. Näin, että Maria näki, missä verisuoneni oli, vaikkei se ehkä sykkinytkään, eihän minulla ollut enää sydämensykettäkään.

”Ota vereni ja vapautesi”, minä sanoin hiljaa ja viilsin haavan kaulalleni, ”minä luovun mielelläni kaikesta sinun vuoksesi”, kuiskasin ja painoin hellän suudelman hänen poskelleen.

Kumarruin hieman alemmas, pitäen yhä kaulani paljaana. Maria kurottautui, tunsin kuinka hänen huulensa koskettivat kevyesti kaulaani. Hamusivat hetken, kunnes hän iski ja alkoi imeä vertani.

Muistin miltä se oli tuntunut ensimmäisen kerran, sillä se tuntui samalta taas. Yhtä aikaa huumaavalta ja pelottavalta. Jopa kuumalta, romanttiselta.

Sitten jotakin tapahtui, kuin verho olisi vedetty pois tai kuin joku olisi poksauttanut tuon saippuakuplan. Tuo vankilan näkymättömät kalterit olisivat kadonneet tyystin.
Sitä on vaikea selittää, mutta ikään kuin tuo vankila olisi vaientanut kaikki ympäröivät äänet, sillä nyt tuntui kuin mikään ei olisi enää vaiennettu, vaan kaikki elämä olisi palannut tänne. Kuulin tarkemmin kuin koskaan ennen miten eläimet liikkuivat lähistöllä, rapistelivat pensaissa ja kuinka pöllöt huhuilivat puiden oksistoissa, saalista etsien.

”Se toimi”, minä henkäisin ja lysähdin selälleni maahan.

”Aaren”, kuulin Marian huudahtavan etäisesti, mutten jaksanut vastata. Olin liian heikko, mutta siitä huolimatta onnellinen, Maria oli täysin vapaa nyt.

Kun taas palasin tajuihini, lepäsin jälleen kerran Calebin ylellisellä sohvalla, olohuoneen hämärässä ja takassa paloi lämmin tuli. Ennen kuin ehdin istumaan joku punainen tuleliekkiä muistuttava hyökkäsi halaamaan minua.

”Ugh”, ähkäisin, mutta hymyilin nähtyäni Marian. Tämä oli turvassa, mistä olin hyvin, hyvin iloinen.

”Luulin, että menettäisin sinut!”, Maria huudahti, ”älä enää koskaan tee niin”, hän komensi.

”Hyvä on”, minä lupasin, ja sivelin kevyesti hänen marmorinvalkeaa poskeaan.

”Tuota, mitähän tässä pitäisi sanoa, paitsi että olen kiitollinen, siitä että sait tyttäreni vapaaksi”, Caleb sanoi ja näytti yllättävän jäykältä ja juhlalliselta.

”Äh, anna olla, tein sen koska halusin hänet vapaaksi ja turvaan, sillä tuolla aukealla hän olisi ollut alttiina Mordukin häijyille juonille. Kuten sanoit, niin hän olisi takuulla käyttänyt Mariaa meitä vastaan jollain tavoin”, minä vastasin.

”Olet oikeassa, mutta se silti vähennä kiitollisuuttani, nyt minäkin olen velkaa sinulle, mutta lupaan pyhästi, että maksan sen takaisin tuli mitä tuli”, Caleb sanoi niin juhlallisesti, että se sai muut huvittuneeksi.

”Aina yhtä teatraalinen”, Isaiah naurahti ja vetäytyi rennommin situmaan nojatuoliinsa.

Hetkeä myöhemmin Isabelle asteli huoneeseen kantaen käsissään isoa kulhoa, jonka sisällön arvasin paljon ennen kuin näin tai oikeammin haistoin. Niin hyvä, suolaisenmakea, ehkä vähän metallinen tuoksu ja minä olin nälkäinen, olinhan taas luopunut omastani toisen hyväksi.

Niin nopeasti kun Isabelle oli ojentanut kulhon minulle, minä tartuin siihen ahnaasti kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen ja tyhjensin kulhon viimeistä pisaraa myöden. Olisin varmaan nuollutkin sen puhtaaksi, mutta muistin sitten etten ole yksin, eikä aikeeni ollut hyvien tapojen mukaista toimintaa.

Laskin kulhon pöydälle, kaivoin takkini taskun uumenista liinan, jolla pyyhin suuni ja sen ympäristön, sillä olin onnistunut hieman sotkemaan itseäni.
Siivottuani naamani, olin aikeissa nousta sohvalta, kun...

Jatkakaahan te vuorostanne tätä
Ja juu, on ollut pitkä aika kun viimeksi kirjoitin tähän mitään, mutta nyt iski inspiraatio.

Cale, Terri, Danny ja Alejandro päättivät jäädä hetkiseksi vierailulle Westridgen luokse ja pian huoneessa soljui kepeä puheensorina, kun itse kukin kertoi, mitä heille oli viidakossa ja temppelillä tapahtunut. Westridge kertoi, mitä hänen ja Sandersin välillä oli tapahtunut, mikä ei lopulta yllättänyt muita.

”Mutta erityisen kiitollinen olen tälle nuorelle herralle, joka myös huolehti tyttärestäni”, Westridge sanoi, nyökäyttäen päätään Alejandroa kohti.

”Noh, eihän tuo nyt ollut mitään”, Alejandro mutisi ja punastui.

”Ilman sinua, hän olisi jäänyt Sandersin armoille”, Westridge huomautti.

”Olen silti iloinen, että me saimme tällä kertaa koko ryhmän takaisin, valitettavasti myös Carlin”, Cale huomautti.

”Minä myös”, Westridge vastasi, muiden nyökytellessä hyväksyvästi päätään, ”viimeksi ei käynyt ihan niin hyvin, vaikkakaan en sure Seronen kuolemaan tippaakaan. Hän sai mitä ansaitsi”, hän totesi.

”No, karma on narttu ja se iskee, kun sitä vähiten odottaa”, Danny totesi tyynesti, ei hänkään halunnut edes muistaa Seronea, sen enempää kuin niitä kahta roistoa, jotka olivat joutuneet käärmeen kitaan temppelillä.

”Totta”, Terri tokaisi.

Tämän jälkeen he siirtyivät hieman hilpeämpiin aiheisiin ja miettivät mitä he seuraavaksi tekisivät. Terri, Cale ja muut hankkisivat varmaankin kunnollisen hotellihuoneen siksi aikaa, kun he joutuisivat viettämään aikaansa Manausissa hoitamassa pakolliset asiat ja odottamassa, että Westridge olisi jälleen siinä kunnossa, että voisi päättää lähtisikö muiden mukaan vai palaisiko takaisin viidakkoon.

Westridge itse oli jo päättänyt palata, sillä hän ei halunnut jättää Yaraa, joka varmasti oli tälläkin hetkellä huolissaan. Mutta niin oli hänkin huolissaan Yarasta ja muista heimon jäsenistä, lähinnä Sandersin vuoksi. Se mies kun saattaisi kostonhimossaan usuttaa ties mitä roistoja heimon kimppuun, eikä hän voisi sen antaa tapahtua.

Bushika olisi toinen juttu. Toisaalta hän haluaisi Bushikan palaavan kanssaan heimon pariin, mutta toisaalta taas hän halusi antaa tytölle mahdollisuuden päättää itse mitä haluaisi tehdä. Olihan hän nähnyt, miten Bushika ja Alejandro vilkuilivat toisiaan. Sitä paitsi voisihan Bushikalle tehdä hyvää oppia tuntemaan tämä toinenkin maailma, joka erosi niin suuresti viidakosta.

Vierähti useampi tunti, muiden pitäessä seuraa Westridgelle, kunnes lopulta vierasaika oli kulunut umpeen ja hoitaja kävi muistuttamassa, että vieraiden olisi poistuttava ja että he voisivat palata takaisin seuraavana päivänä.

Westridge hyvästeli Bushikan ja muut, seuraten katseellaan, kun he astelivat ulos ovesta.

Hän oli jälleen yksin, siihen asti kunnes hoitaja kävi tuomassa iltapalan ja teki samalla tavanomaisen kierroksen toimenpiteineen. Vilkaisi jopa kipsatun jalan, johon Danny oli piirrellyt ja kirjoittanut jotakin vierailun aikana.

Syötyään iltapalan ja hoitajan häivyttyä viemään tarjottimen ja mentyä toimittamaan muita askareitaan, Westridge painautui tyynyjä vasten, nukahti ja näki hyvin todentuntuista unta. Tuossa unessa, hän oli jälleen viidakossa, joskin paikka oli hänelle tuntematon. Se ei ollut Shirishamojen pieni väliaikaiskylä, eikä myöskään temppeli, vaikka siellä olikin hyvin samankaltainen rakennelma.

Tuo rakennelma oli vain hieman pienempi, hyvin tummista kivistä rakennettu ja täysin kasvillisuuden valtaama. Itse paikka oli joen rannalla, mutta virtaus tässä kohden oli lähes olematonta ja rannalla lähellä vesirajaa oli puusta tai kivestä veistetty patsas, joka sekin oli suurilta osin kasvillisuuden peitossa.

Huolimatta kasvillisuudesta, pystyi silti hyvin erottamaan, mitä patsas esitti, miestä, jonka ympärille oli kietoutunut jättimäinen anakonda. Patsaan veistetyistä kasvoista näkyi, miten kyseinen hahmo oli kuristumassa kuoliaaksi, ison käärmeen tiukassa otteessa.

Hän huomasi myös, ettei hänen yllään ollutkaan enää sairaalan vaatteet, vaan Shirishamojen perinteinen asu, jollaista heimon miehet käyttivät. Siihen kuului melko paljastava lannevaate, joka juuri ja juuri peitti kriittiset paikat. Yläosa oli tietenkin paljaana, mutta kaulassa, olkavarsissa, ranteissa ja nilkoissa oli heimon käyttämiä koruja.

Westridge katseli patsasta ja sen toisella puolella näkyvää jokea, jonka pinta oli tyyni. Siinä hänen katsoessaan, hän näki jonkin liikkuvan joessa, saaden veden pinnan väreilemään oudosti. Äkkiä vedenpinta rikkoutui ja suuri tumma käärmeen vartalo nousi vedestä, lähestyen yhä rantaa. Ääneti ja pehmeästi.

Sen suomuisesta kiiltävästä vartalosta tippui vettä ja se saavutti rannan nopeasti, lähestyen yhä sekä patsasta, että Westridgeä.
Westridge seisoi rauhallisena paikallaan, huomaten ettei pelännyt eläintä lainkaan ja vain seurasi matelijan sulavia liikkeitä, jotka olivat lähestulkoon hypnoottisia.

Lopulta käärme oli aivan Westridgen luona, pysähtyi ja kohottautui niin, että sen pää oli Westridgen kasvojen tasalla.

Anakonda ja Westridge tuijottivat toisiaan ääneti, eikä heitä ympäröivästä viidakostakaan kuulunut ääntäkään. Oli kuin kaikki olisi tarkoituksella vaiennut.
Sydän takoi villisti Westridgen rinnassa, mutta hän ei vieläkään pelännyt, mikä ihmetytti häntä hieman. Hän kun muisti ettei ollut ollut aivan näin rauhallinen kohdatessaan samanlaisen anakondan ensimmäistä kertaa. Ei, sillä kertaa hän oli ollut kauhuissaan ja lähellä laskea housuihinsa pelkästä pelosta. Tosin tilanne oli muutenkin ollut todella kaoottinen, kiitos Seronen.

Käärme kiersi, ikään kuin tutkivasti Westridgen, katsoen tätä sitten hyväksyvästi, kunnes aivan Westridgen ihoa hipoen kiersi miehen ja palasi takaisin jokeen.

Tuossa kohdin Westridge heräsi hätkähtäen unestaan. Hengitys oli kiivasta, sydän takoi yhä villinä, mutta hän ei ollut peloissaan. Enemmänkin hämmentynyt ja ajatteli, että uni oli ollut vain kuumeen ja lääkkeiden aiheuttama houreuni.
Hän oli jo painautumassa takaisin tyynyjä vasten, kun hän näki jotakin vuoteen jalkopäässä. Se tuijotti häntä kellervillä silmillään, pitkänomainen tumma, iso vartalo aivan paikallaan, kuin se olisi ollut vain hirvittävän aidon oloinen patsas.

Westridge henkäisi syvään, kohottautui uudelleen istumaan ja katsoi käärmettä miettien oliko tämäkin yhä samaa houreunta. Toisaalta hän mietti myös sitä, mitä Cale ja Serone olivat kauan sitten keskustelleet käärmeestä, väitellessään siitä oliko kyseinen tarina Shirishamojen- vai Maku-heimon legendoja.

”Mitä?! Ei. Ei varmasti”, Westridge mutisi ja mietti, saattoiko olla, että joku noiden heimojen ikivanhoista legendoista olisikin totta. Toisaalta hän mietti, miksi käärme olisi valinnut hänet, sillä ei arvellut olevansa sellaisen arvoinen. Eihän hän ollut ihan heimon täysivaltainen jäsen. Hän asui kyllä siellä ja hänellä oli heimon nainen vaimonaan, mutta siihen se sitten jäikin. Enimmäkseen hän tietenkin oli näille kohtelias ja auttoi minkä pystyi, sekä kunnioitti heitä ja heidän tapojaan.

Mutta ehkä syy oli vain niinkin yksinkertainen, ettei käärme pitänyt häntä uhkana, Westridge päätteli, vaikka toisaalta häntä mietitytti, miksi tuo eläin oli tullut tänne asti. Eivät eläimet tulleet ihmisten perässä mihinkään, jollei siitä ollut niille jotakin etua.

Käärme oli yhä paikallaan ja ainoa elämänmerkki siinä oli sen kaksihaarainen kieli, joka tämän tästä lipoi ilmaa, kuin tunnustellen. Sitten se laskeutui hitaasti ja sulavasti alas.
Westridge yritti katsoa alas vuoteelta, muttei nähnyt käärmettä enää missään, niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan koko huoneessa.

”Se oli vain uni”, hän mutisi hiljaa, vaikka mietti, miten todentuntuinen tämä houreuni olikaan ollut ja painautui takaisin tyynyjä vasten. Hän painoi silmänsä kiinni yrittäen nukahtaa uudelleen. Lopulta pitkältä tuntuneen ajan kuluttua, hän nukahti ja nukkui aamuun asti ilman häiriöitä.

Aamiaisen jälkeen koitti taas vierailuaika, jolloin Bushika, Alejandro ja Danny saapuivat hänen luokseen. Cale ja Terri hoitelivat muita asioita sillä aikaa. Paperisotaa nyt ainakin, Westridge päätteli.

***

Jatkakaapas te vuorostanne tätä...

Sen ruumis liikkui sulavasti ja piti outoa pehmeää, rahisevaa ääntä, kun suomuinen nahka osui puista kantta vasten.

Sanders käänsi asetta pitelevän kätensä kohti matelijaa ja ampui.

Pam, pam, pam, pam

Kuului pehmä tömähdys, kun matelijan pitkä ruumis lysähti kannelle. Sitten avautuvia ovia ja juoksuaskelia, kun Terri ja Alejandro syöksyivät paikalle, havahduttuaan laukauksien ääniin.
”Nyt se on kuollut”, Sanders sanoi voitonriemuisena ja kääntyi takaisin Dannyn ja Calen puoleen.

”En usko, että se oli yksin”, Danny sanoi hitaasti, sillä muisti, että edelliselläkin reissulla noita jättiläismäisiä käärmeitä oli ollut ainakin kaksi.

”Ihan sama, ammun senkin, jos se erehtyy tulemaan tänne”, Sanders ärisi, yrittäen peittää sen tosiasian, että oli säikähtänyt jättimäistä matelijaa.

”Sen kuin vain”, Danny sanoi tyynesti. Hän tiesi jo kokemuksesta, ettei se ollut helppoa, sillä nämä jättiläismäiset käärmeet tuntuivat poikkeavan niin monella tapaa tavallisista käärmeistä. Aivan kuin ne osaisivat ajatella ihmisen tavoin. Kostaa kumppaninsa kuoleman tai jotain sen tapaista.

Toisaalta, saattoihan hän olla väärässäkin, mutta niin paljon outoja oli tapahtunut, että hän suvaitsi epäillä sitä.

”No niin ja me jatkamme matkaa ja menemme sinne minne minä käsken”, Sanders käski, muttei huomannut Calea, jonka käsi liikahti nopeasti. Kuului ällöttävä muksahdus kun kookas taskulamppu osui miehen takaraivoon.

Sanders räpäytti silmiään hämmästyneesti kerran ja lysähti sitten pitkin pituuttaan kannelle.

”Kiitos”, Danny sanoi, katsoen Calea. Hän ei aikaillut, vaan riisui miehen aseista ja tämän jälkeen sitoi tämän kädet ja jalat tiukasti. Miehestä ei olisi vaaraa kenellekään, ainakaan toistaiseksi.

”Eipä mitään”, Cale sanoi tyynesti ja muistutti, ”tulin päästämään sinut levolle”.

Danny nyökkäsi ja vilkaisi nopeasti Sandersia, joka alkoi hiljalleen virota saamastaan iskusta, ”pärjäätkö tuon kanssa?”

”Kyllä”, Cale vastasi.

”Hyvä on”, Danny sanoi ja harppoi omaan hyttiinsä, Terrin ja Alejandron palatessa omiinsa, nyt kun kaikki oli taas rauhallista.

Cale vietti loppuyön vartiossa, aamun valjetessa hän, Danny ja Alejandro työnstivät ison, raskaan käärmeen ruumiin kannelta veteen, sillä he eivät halunneet viedä sitä Manausiin. Eikä kukaan välttämättä ollut halukas ostamaan, mahdollisesti siihen mennessä haisevaa, käärmeenraatoa.

Tämän jälkeen Alejandro ja Danny irroittivat köydet ja matka saattoi jatkua, mutta he eivät huomanneet, että heitä seurattiin. Ei tosin rannalta käsin, vaan jokin suuri, pitkä ja tumma ui äänettömästi juuri veden pinnan alapuolella, joten sitä oli vaikea erottaa jokialuksen jättämästä vanasta.
Loppu matka Manausiin sujui yllättävän mutkattomasti ja suurin osa heistä oli hyvin tyytyväisiä päästyään turvallisesti satamaan.

Danny vapautti Sandersin köysistä, jolloin tämän olisi helpompi liikkua ja he aikoivat nousta jokialuksen kyydistä, kun Sanders tuuppasi Dannyn nurin ja peräytyi rantaan, Carlin seuratessa häntä. Nuo kaksi katosivat ihmisvilinään.

”Emme voi jäädä tähän. En tiedä minne he aikovat mennä, mutta minulla on paha aavistus”, Cale sanoi.

”Sairaala”, Danny sanoi heti ja kääntyi kysymään Alejandrolta, tiesikö tämä mihin sairaalaan Westridge oli viety.

Alejandro mietti hetken, kunnes muisti. Silti hän ei ollut aivan varma. Mutta ei lähialueilla kovin montaa sairaalaa ollut, joten niiden tutkimiseen ei menisi kovin pitkästi.

”Menkäämme sitten”, Cale totesi tyynesti. He hankkivat itselleen kulkupelin ja suuntasivat ensimmäiseen paikkaan, jonne Alejandro oletti Westridgen viety, eikä hän sitä ollutkaan väärin muistanut.

Lisäksi heitä seurattiin yhä. Sillä jostakin syystä tuo toinen iso anakonda oli päättänyt olla antamatta periksi.

Jatkuu.... Jollet sinä jatka tätä ensin.

Lopulta Cale sytytti taskulamppuunsa valon, nähdäkseen tarkemmin kuka tulija oli, koska tämäkään ei selvästi uskaltanut pitää ääntä. Hämmästyksekseen ja ilokseen hän näki valokeilassa Alejandron.

”Alejandro”, Cale sanoi rentoutuen ja harppoi poikansa luokse.

”Isä”, Alejandro vastasi ja tuntui huojentuneelta. Hän oli löytänyt etsimänsä, ”et usko miten iloinen olen nähdessäni sinut”, hän sanoi lopulta.

Terri ei sanonut sanaakaan, vaan hyökkäsi heti tutkimaan poikaansa, että tämä varmasti oli kunnossa.

”Äiti, oikeasti. Minä olen kunnossa”, Alenadro sanoi närkästyneenä. Hän ymmärsi kyllä miksi äiti teki niin kuin teki, mutta se ärsytti häntä silti.

Terri katsoi poikaansa ja peräytyi hieman, ”olin huolissani, minun täytyi varmistua”, hän sanoi.

”Äh”, Alejandro äännähti ja kääntyi sitten isänsä puoleen, ”muuten, Westridge ja Bushika ovat turvassa. Sain Westridgelle apua, hän sai helikopterikyydin lähimpään sairaalaan, Bushika meni hänen mukaansa”, hän kertoi.

”Mahtavaa”, Danny sanoi ilahtuneena, ”se se helikopteri sitten oli, minkä me kuulimme.”

”Hyviä uutisia”, Cale sanoi ja hymyili, ”entä Sanders, ethän vain törmännyt häneen?”

”Valitettavasti törmäsin, joskin me leikimme hetken kuurupiiloa temppelin sisätiloissa. Minä löysin tieni ulos, mutta en tiedä missä hän on. Joko hän on yhä temppelillä tai sitten jossain päin viidakkoa”, Alejandro vastasi.

”Hyvä on”, Cale vastasi ja arveli että heidän oli silti hyvä olla varuillaan, sillä tuo Sanders vaikutti hieman arvaamattomalta, ”olen silti iloinen kuullessani, että Warren on nyt turvassa”, hän huomautti.

”Ehdotan, että odotamme auringon nousua ja sitten palaamme jokialukselle ja sen jälkeen suuntaamme takaisin Manausiin”, Danny sanoi laskiessaan Carlin vapaaksi.

Muut vastasivat hyväksyvästi Dannyn ehdotukseen, he halusivat päästä pois täältä. Kauaksi temppelistä ja käärmeistä.

”Bira, sinä olet tietysti vapaa palaamaan oman heimosi pariin heti kun haluat”, Cale sanoi ja katsoi ystävällisesti Biraa.

”Ensin joki”, Bira sanoi, ”sitten minä mennä”, hän jatkoi.

”Hyvä on, miten vain haluat”, Cale sanoi hyväksyvästi.

Leiri rauhoittui jälleen, eikä heitä häirinnyt enää ketään tai mikään, lukuunottamatta epämukavaa makuualustaa. Aamun valjetessa itse kukin nousi ylös jatkaakseen matkaa, sillä jokainen, Biraa lukuunottamatta, kaipasi mukavaa vuodetta, jossa levätä.

Yksikään heistä ei ollut levännyt erityisen hyvin. He olivat kuunnelleet jokaista rapsahdusta ja ääntä pimeässä, kuin myös yrittäen etsiä mahdollisimman mukavaa asentoa, joka tuntui olevan mahdotonta.

Ruokaa heillä ei ollut, mutta Bira löysi syötäväksi kelpaavia hedelmiä, joita hän toi leiriläisille, jotta he jaksaisivat jatkaa matkaansa.

Syötyään pienen aamiaisen, he suuntasivat kulkunsa takaisin joelle. Matka sujui syvän hiljaisuuden vallassa ja kun he pääsivät jokirantaan, Bira hyvästeli heidät, kadoten takaisin viidakkoon.

Miten jatkuu...?

Bushika otti isänsä käden omaansa ja vain katsoi tätä ja tunsi huojennusta. Isä tulisi varmasti kuntoon, hän ajatteli.

Oli jo ihan pimeää, kun helikopteri viimein laskeutui sairaalan katolle. He odottivat hetken että roottorin lavat lakkaisivat pyörimästä ja paikalla valmiina odottamassa ollut ensiaputiimi saapui auttamaan. Westridge siirrettiin sairaalavuoteelle ja kiidätettiin sisätiloihin, Bushikan seuratessa heitä.

Häntä ei tosin päästetty toimenpidehuoneeseen, mutta hän jäi sen ulkopuolelle odottamaan, toivoen että kaikki menisi hyvin. Hän ei oikein tiennyt kenelle puhua, sillä hän ei tuntenut sairaalasta ketään, eikä hänellä ollut minkäänlaisia papereitakaan esittää.

Eräs hoitaja pysähtyi hänen luokseen ja kysyi oliko kaikki hyvin ja Bushika kertoi tälle, mitä oli tapahtunut ja miksi hän siinä odotti. Hoitaja oli ystävällinen, vaikka katselikin hieman hämmentyneenä Bushikan erikoista asua, joka taisi olla tähän paikkaa hieman turhankin paljasteleva. Se selvisi Bushikallekin, kun hoitaja palasi myöhemmin takaisin hänen luokseen pyysi seuraamaan.

Hän vei tytön suureen huoneeseen, joka oli tyhjä, mutta jossa yleensä hoidettiin sellaiset henkilöt, jotka tarvitsivat kunnollisen pesun ennen hoitotoimenpiteitä. Hoitaja siis passitti Bushikan suihkuun ja sen jälkeen antoi hänelle puhtaat vaatteet, jollaisia heillä oli varalla vastaavanlaisia tilanteita silmällä pitäen.

Bushikalla kesti hieman tottua uusiin vaatteisiinsa, koska oli tottunut ihan toisenlaisiin viidakossa asuessaan, mutta toisaalta hän piti niistä, eivätkä ne hänestä pahalta tuntuneet. Hieman oudoilta vain.

Tämän jälkeen hoitaja ohjasi hänet takaisin toimenpidenhuoneen luokse, odottamaan milloin pääsisi tapaamaan isäänsä. Siinä kesti niin kauan, että pian tyttö laskeutui tuoleille kyljelleen lepäämään ja nukahti. Hän heräsi vasta, kun eräs Westridgeä hoitaneista hoitajista herätti hänet ja kertoi, että hän voisi mennä tapaamaan tätä.

Hoitaja varoitti, että Westridge saattaisi olla hieman sekava nukutuksen ja vahvan lääkityksen jäljiltä. Olkapää ei loppujen lopuksi ollut niin paha kuin oli näyttänyt. Sieltä tarvitsi vain poistaa luoti, sekä puhdistaa, että ommella haava. Jalka oli ollut todella huonossa kunnossa. Murtumat itsessään olivat olleet pahoja, mutta se mitä Sanders oli tehnyt, oli pahentanut sitä. Kestäisi pitkään ennen kuin jalka olisi kävelykunnossa.

Hieman epäröiden Bushika asteli kohti vuodetta, jolla Westridge lepäsi. Tämä ei ollut vielä hereillä, mutta ilokseen tyttö saattoi nähdä, että mies näytti jo huomattavasti paremmalta, kuin heidän saapuessaan.

Hän istuutui vuoteen vierellä olevalle tuolille ja vain katseli hiljaa isäänsä. Hän oli toki yhä huolissaan, mutta samalla myös tyytyväinen, että isä sai kunnollista hoitoa.

Siinä hänen istuessaan, Westridgen heräsi. Mies oli tosin yhä melkoisessa pöpperössä lääkkeiden ja nukutusaineen jäljiltä.

”Hei isä”, Bushika sanoi ja laski kätensä isänsä kädelle.

”Hei”, Westridge vastasi hieman sammaltaen. Olo oli hyvä, joskin sekava ja hän tiesi, että kun lääkkeiden vaikutus hälvenisi, selviäisi asiaintila vielä paremmin.

”He hoitavat sinut kuntoon, mutta siihen menee pitkä aika, enkä minä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. En ole kuullut Alejandrosta ja muista mitään pitkään aikaan”, Bushika sanoi ja kertoi, mitä sen jälkeen oli tapahtunut, kun Sanders oli rynninyt aukealle ja hän paennut viidakkoon.

Westridge ei jaksanut vastata, mutta kuunteli silti ja katseli hellästi tytärtään. Hän oli tyytyväinen siihen, että tämä oli turvassa. Ainakin toistaiseksi.

Jatkuu... ellette te jatka tätä ensin...