Hän hymyili vallatonta hymyään ja asteli peremmälle, kunnes istuutui lähimpään mukavaan nojatuoliin.
”Onko meillä kunnia kuulla, vierailusi syy”, Isaiah sanoi pisteliäästi, sillä häntä ei selvästikään haluttanut kuluttaa yhtään enempää aikaa turhanpäiväiseen jaaritteluun ja minä ymmärsin häntä, sillä en minäkään innostunut ajatuksesta jäädä päivänvaloon kärventymään.”Ei erityisempää, mutta sen sanon, että joku sohaisi ampiaispesää”, Caleb vastasi omaan huolettomaan tapaansa, ”kirjastolla oli nimittäin melkoinen kuhina kun vielä olin siellä. Lisäksi aistin jotain epämiellyttävää, joten katsoin aiheelliseksi vaihtaa maisemaa”, hän kertoi.
”Pahus”, Isaiah murahti ja mietti kiivaasti, kuinka päästä takaisin omille leposijoille, sillä häntäkään ei houkuttanut kohdata sen enempää tuota kirottua oliota, kuin paikallisia vartiosotilaita.
Minähän olin jo heihin tutustunut ja sillä kertaa olin päässyt loppujen lopuksi aika vähällä, mutta epäilin, ettei se onnistuisi toistamiseen. Ymmärsin hyvin, että vaikka uskomukset tietyistä asioista olivat aikojen saatossa häipyneet, eivät ne silti olleet täysin kadonneet ja toisaalta jos meitä pidettäisiin murhaajina, päätyisimme vankilaan, tosin aurinko tekisi tehtävänsä sitä ennen ja meistä jäisi jäljelle vain kasa tuhkaa. Ei kovin mieltä ylentävä ajatus, se minunkin oli myönnettävä.
”Minulla on tilaa talon kellarissa, jossa voitte tämän päivänne viettää”, Noah puuttui puheeseen, ”lienee parempi välttää kaupunkia juuri nyt, sillä tavalliset kuolevaiset eivät meistä erityisemmin pidä ja minäkään en haluaisi juuri nyt kahnauksia paikallisten ja meidän välillemme, kun jo Mordukissakin on riittävästi tekemistä ilman vihaisia ihmisiä”, hän totesi.
”Minä kiitän”, Isaiah sanoi ja vilkuili paksujen verhojen välistä näkyvää maisemaa. Jossain kaukana taivas alkoi jo hiljalleen vaaleta ja tiesin, ettemme ehtisi muutenkaan.
”Jos teitä ei haittaa, minäkin jään. En erityisemmin pidä auringosta nykyisin”, Caleb vitsaili ja venytteli laiskasti.
Isaiah mulkaisi vähemmän ystävällisesti Calebia ja murahti jotain epämääräistä, jonka tulkitsin vähemmän ystävälliseksi kommentiksi, jonka jätän tässä toistamatta.
”Caleb, suosittelisin sinuakin hieman muuttamaan käytöstäsi, et pärjää sutkautuksillasi Mordukille, jos satut kohtaamaan hänet”, Noah muistutti pisteliäästi, ”se piru ei anna armoa, eikä pysähdy kuuntelemaan, vaan tekee selvää jälkeä kaikista, jotka ovat häntä vastaan”, hän lisäsi.
”Tietenkin”, Caleb vastasi ja nousi tuolilta, ”en minä nyt niin hullu ole, että haastaisin sen haaskan kaksintaisteluun, yksin”, hän jatkoi ja asteli rennosti kohti kellarin ovea, jolla Noah seisoi.
”Hän on toivoton tapaus”, Isaiah tuhahti ja pyöritti päätään, ”en yllättyisi, jos kuulisin hänen saaneen surmansa, sillä kuka tahansa haluaisi tehdä sen moisen suunsoiton takia”, hän huomautti ja vilkaisi Calebia tympeästi.
”Noh, noh, en minä nyt niin avuton ole, saati typerä, että menisin soittamaan suutani Mordukille. Ehei, pysyn hänestä mieluumin mahdollisimman kaukana”, Caleb vastasi, mistä päättelin, ettei hän tainnut ihan niin tyhmä olla, kuin mitä käytöksestä voisi luulla. Mutta silti epäilin, että hän saattaisi saada ongelmia tuollaisella käytöksellä, sillä jotkut eivät ehkä olleet aivan niin anteeksi antavaisia ja ymmärtäväisiä, kuin me olimme.
Vasta silloin Caleb tuntui huomaavan minut ja katseli minua uteliaana, ”me emme olekaan vielä tavanneet”, hän sanoi ja virnisti, ”minä olen Caleb ja ketä minulla on kunnia puhutella?”, hän sanoi vitsailevaan tyyliinsä.
”Minä olen Aaren”, vastasin tyynesti ja katselin hivenen uteliaasti tätä miestä.
”Aaren”, Caleb sanoi, kuin tunnustellen nimeäni, ”taidat olla uusi ja näytätkin niin kovin nuorelta”, hän lisäsi.
”No en sanoisi ihan uudeksi, mutta ehkä uusi tässä kaupungissa”, totesin tyynesti, ”on tässä jo jokunen vuosisata mennyt totutellessa uuteen olomuotooni”, lisäsin ja livahdin Isaiahin perässä pimeisiin rappusiin, jotka veivät kellarikerrokseen.
”Vai niin”, Caleb sanoi kiinnostuneena, mikä vain vahvisti käsitystäni siitä, että hän oli oikeastaan hyvinkin fiksu, vaikka käytös olikin kaikkea muuta kuin fiksua, ”saanko kuulla, miten sinusta tuli meidän kaltaisemme?”, hän kysyi uteliaana.
Kerroin lyhyesti sen, minkä olen jo edellä kertonut, samalla kun seurasin Isaiahia ja Noahia yhä syvemmälle kellariin. Siellä oli yllättävän paljon käytäviä, mutta se oli tavallaan hyvä, sillä jos sinne joku tulisi, hän ei ihan helposti löytäisi lepopaikkaamme ja mekin pääsisimme helposti pakenemaan, jos sellaista tarvetta ilmenisi.
Lopulta saavuimme suureen kryptaan, joka haiskahti aika tunkkaiselle ja homeiselle, mutta muuten vaikutti juuri meidänlaisillemme sopivalta paikalta. Joskin hämähäkit olivat vallanneet oman osansa seiniltä, sekä nurkilta ja äänestä päätellen täällä pitivät majaansa myös rotat ja hiiret.
”En tiennytkään, että Isaiahilla on sisko”, Caleb rikkoi hiljaisuuden, samalla kun katseli kryptan hämähäkinseittistä, pölyistä sisältöä.
”No nyt tiedät, mutta kehotan sinua pysymään erossa sisarestani tai revin pääsi irti”, Isaiah tokaisi vähemmän ystävällisellä äänensävyllä.
”Hyvä on, hyvä on. Älä nyt viittaasi revi”, Caleb sanoi rauhoitellen. Vaikka hän eläessään oli ollut melkoinen naisten mies ja oli sitä vieläkin, oli hänellä silti itsesuojeluvaistoa sen verran että ymmärsi pysyä erossa tietyistä neidoista. Mutta se ei saanut silti häntä unohtamaan omaa kaunista vaimoa ja tytärtä, jotka aika oli jo vienyt. Tai no vaimon, mutta tytär oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, mutta kai tämäkin oli jo siirtynyt manan maille aikaa sitten.
”Minullakin on eräs. Hänen nimensä on Maria”, Aaren sanoi ja mietti, voisiko käydä katsomassa Mariaa jonain yönä. Voisi samalla viedä jotain tälle, ettei tämän tarvitsisi vanhoissa rääsyissä olla, hän mietti.
”Maria”, Caleb sanoi ja pysähtyi äkisti. Ääneen oli tullut uusi sävy ja tuo niin poikamainen virne tuntui haihtuneen miehen kasvoilta.
”Niin”, minä vastasin ja huokaisin hiljaa.
”Tyttäreni nimi oli Maria, mutta hän katosi”, Caleb sanoi ja kääntyi katsomaan minua. Hätkähdin ja astahdin tahtomattani askelen taaksepäin, sillä miehen silmät hehkuivat pimeässä kuin kaksi punaista kekälettä.
Minä kuvailin neidon Calebille, jonka ilme tuntui muuttuvan yhä vaarallisemmaksi, kunnes äkisti hän tarttui rinnuksiini ja rysäytti minut päin seinää.
”Sinä, sinä”, Caleb sähisi raivoissaan ja muutos tuosta niin poikamaisesta, virnuilevasta miehestä tähän paholaismaiseen olemukseen oli hätkähdyttävä, suorastaan kauhistuttava.
”Olen pahoillani, en halunnut, että hänelle kävisi näin”, minä sanoin, sillä se oli totuus. Minä olin antanut tytölle mahdollisuuden perääntyä. Lähteä pois, mutta hän oli päättänyt toisin, minkä minä kerroinkin Calebille.
”Caleb, päästä irti hänestä”, Isaiah käski terävästi ja hänenkin yleisilmeensä oli muuttunut. Hän oli selvästi valmis taiselemaan, jos Caleb ei rauhoittuisi.
Hetken näytti siltä, ettei Caleb tottelisi, mutta lopulta hän hellitti otteensa minusta.
”Olen oikeasti hyvin hyvin pahoillani”, sanoin ja tarkoitin sitä myös. Minä halusin entistä enemmän saada tuon kirouksen kumottua ja Marian vapautettua vankilastaan. Mutta se ei kaiketi onnistuisi niin kauan kun Morduk olisi elossa. Tai no elossa ja elossa, jos häntä nyt eläväksi voisi sanoa, mikä hän sitten olikaan.
”Minä rakastan Mariaa”, sanoin sitten, ”ja teen kaikkeni saadakseni hänet vapaaksi”, lisäsin, ”vaikka se veisi henkeni.”
Me katselimme toisiamme tiukasti, kunnes Caleb tuntui uskovan minua, rauhoittui ja kääntyi poispäin minusta. Tavallaan minä ymmärsin häntä, sillä olinhan saattanut kiroukseen sen ainoan, joka oli ollut hänelle tärkeä. Tai no olihan tyttö vieläkin hänelle tärkeä, mutta nyt kirouksen alainen, kuten me muutkin.
Kun tilanne oli nyt saatu rauhoittumaan, Noah näytti kiviset sarkofagit, joita näytti olevan riittävästi. Hän itse suuntasi kohti suurinta, jota oli selvästi käytetty pitkään, sillä siinä oli vähemmän hämähäkin verkkoja ja pölyä.
Me valitsimme sitten muista itsellemme mieluisammat ja hävisimme niiden rauhoittavaan pimeyteen odottamaan seuraavaa yötä.
Aika kului horrostaessa ja kun aurinko viimein katosi horisontin taakse, nousimme ylös ja uskaltauduimme takaisin talon ylempiin kerroksiin ja sieltä ulos hakemaan hieman hiukopalaa, ennen kuin alkaisimme tosissamme työskentelemään. Me tarvitsimme tietoa, sillä se olisi ainoa keino nujertaa tuo kirottu olento, Morduk.
Nyt meillä oli aikaa ja me tutkimme tuomaani kirjaa, joka selitti osin joitain asioita, mutta tuohon metsäaukion kiroukseen sieltä ei vastausta löytynyt. Ei kai sitten ollut muuta mahdollisuutta, kuin yrittää tuhota Morduk. Tosin se saattaisi tarkoittaa myös sitä, että hänen langettamansa kirous lähtisi pois myös meistä itsestämme ja me ehkä kuolisimme, sillä olimme eläneet pidempään kuin kuolevaiset.
Mutta parempi sekin, kuin elää ikuisesti kirottuna, yöhän sidottuna, vailla mahdollisuutta nähdä enää koskaan päivän valoa.
Päätin vielä kerran käydä tuon suuren vanhan kirjan läpi, vaikka minun pitäisi lukea se sivu sivulta, alusta loppuun saakka, mikä olisi aika hidas prosessi, kun ei minun lukutaitoni ollut mikään kovin hyvä.
Olinhan minä kyläkoulua käynyt ja oppinut jotensakin aakkoset, numerot sekä kirjoittamaan että laskemaan välttävästi, jotta pärjäsin suhteellisen hyvin isäni kaupassa. Olihan isä ilmeisesti tarkoittanut, että minä jatkaisin hänen jalanjäljissään, kuten vanhimman pojan oli tarkoituskin.
No se virka oli varmasti mennyt minun veljelleni sen jälkeen, kun minä olin kadonnut, arvelin ja tunsin oloni kurjaksi. Minä tunsin, että olin pettänyt perheeni, kun olin antautunut tuohon vaaraan, kuin mikäkin aasi. Antanut lumota itseni ja sitten kirota. Sen kanssa minun oli elettävä ja se minun oli kestettävä, mutta nyt minä etsisin keinon, vaikka mikä olisi, minä päätin.
Olin tavaamassa ensimmäistä sivua, Isaiahin ja Calebin istuessa takkatulen ääressä ja Noahin tutkiessa isoa kirjaröykkiötä, kun ovi työnnettiin auki kevyesti ja sisään astui kaunis nainen. Nainen jonka minä olin nähnyt kerran ennenkin.
Nainen, joka oli langettanut ylleni kirouksen päästäkseen itse vapaaksi. Isabelle, Isaiahin sisar.
Nainen painoi oven takanaan kiinni ja alkoi kiskoa hansikasta pois kädestään, astellen samalla edemmäksi. Hänen liikkumisensa tuntui olevan äänetöntä ja vartalon liikkeet melkein kuin kissalla. Pehmeät ja keinuvat.
Caleb katsoi naista peittelemättömän kiinnostuneena, mutta käänsi sitten katseensa, huomattuaan Isaiahin mulkoilevan häntä rumasti. Viisas ratkaisu, minä ajattelin, sillä Caleb ei varmasti pärjäisi Isaiahille, jolla oli kokemusta paljon pidemmältä ajalta, kuin Calebilla.
”Isabelle, mitä sinä teet täällä?” Isaiah kysyi ja nousi seisomaan.
”Päätin tulla katsomaan, että olet kunnossa, kun et palannutkaan retkiltäsi takaisin, kuten yleensä. Minä huolestuin”, Isabelle vastasi ja hänen äänensä oli niin kaunis, kuin muistin.
Vasta silloin hän huomasi minut ja katseli minua uteliaana, mutta myös hivenen surullisesti.
”Aaren, olen pahoillani siitä, mitä silloin tein, mutta minun oli päästävä pois sieltä”, Isabelle sanoi ja saatoin hänen äänestään havaita, että hän tarkoitti sitä.
”Saatte anteeksi”, minä sanoin, sillä halusin olla kohtelias. En halunnut ärsyttää Isaiahia yhtään enempää, kuin mitä Caleb olemuksellaan teki.
”Ah, ja te lienette Caleb, josta ihastuttava isoveljeni on varoitellut”, Isabelle sanoi ja hänen punaiset huulensa kaartuivat hymyyn ja olin kuulevani, miten Isaiah tuhahti ärtyneesti. Hän ei selvästikään ollut tyytyväinen Calebin ja Isabellen tuttavallisiin väleihin.
”Ah, ma belle enchantress”, Caleb sanoi nousten seisomaan ja kumarsi hieman liioitellen Isabellelle.
”Caleb”, Isaiah ärähti ja näytti siltä, että haluaisi repiä miehen pieniksi kappaleiksi.
”No mutta Isaiah, älä viitsi olla tuollainen. En minä enää mikään lapsi ole”, Isabelle huomautti, ojentaessaan kätensä Calebille, joka herrasmiehenä ohjasi Isabellen nojatuoliin istumaan ja painoi kevyen suudelman tämän kädelle.
”Kun olisitkin edes valinnut jonkun muun, kuin tämän lipevän lirkuttelijan”, Isaiah sanoi erittäin ärsyyntyneenä.
Päätin piilottautua kirjan taakse, jottei Isaiah näkisi huvittuneisuuttani, sillä hän selvästikään ei ollut huvittunut tilanteesta.
”Kuten sanottu, minulla on oikeus päättää kenen kanssa olen”, Isabelle napautti.
”Sopii, mutta jos Caleb satuttaa sinua millään tavoin, niin hän toivoo ettei olisi koskaan ennen nähnytkään sinua”, Isaiah murahti ja mulkaisi Calebia paljon puhuvasti.
”Minä olen herrasmies”, Caleb sanoi.
”Naistenmies, pikemminkin”, Isaiah muistutti ja sai Calebin punastumaan, sikäli kun se vampyyreillä oli mahdollista.
”Ne metkut ovat mennyttä”, Caleb sanoi sitten, seisten ryhdikkäänä ja asetteli vaatteitaan siistimmin.
”Juu, ehkä sitten kun lehmät lentävät”, Isaiah totesi, enkä minä voinut olla naurahtamatta.
Isaiah mulkaisi minua vähemmän ystävällisesti, joten päätin jatkaa kirjan lukemista, sillä en halunnut haastaa riitaa Isaiahin kanssa. Hän nitistäisi minut armotta kuin hyttysen, sillä hänellä oli tietoa ja osaamista enemmän kuin minulla.
”Isaiah, olen iloinen siitä että olet rakastava isoveli, joka huolehtii minusta, mutta minä osaan kyllä pitää huolen itsestäni”, Isabelle sanoi naurahtaen, ”ja mitä Calebiin tulee, jos hän yhtään satuttaa minua, niin hän tulee kyllä katumaan sitä, minä pidän siitä huolen itse”, hän jatkoi ja katsoi Calebia paljon puhuvasti.
Calebin virnistys lientyi hieman, sillä hän tajusi ettei tämän naisen kanssa leikitä, mikäli halusi säilyttää henkikultansa. Siis sen mikä nyt vampyyreitä voisi eläväksi sanoakaan.
Vilkaisin Noahia, joka oli osin piilossa kirjakasan takana ja näin, että hänkin oli huvittunut tilanteesta. No ehkä pieni hupi oli paikallaan, kun tilanne muutoin oli niin synkkä ja me tiesimme olevamme koko ajan vaarassa, ainakin niin kauan kun Morduk liikkui lähialueilla.
Niin minä ja Noah jatkoimme etsiskelyjä, kun Isaiah tyytyi mulkoilemaan happamesti Isabellea ja Calebia, jotka rupattelivat iloisesti takkatulen ääressä. Kaikki tuntui olevan hyvin sillä hetkellä, kuin mitään pahaa ei olisi koskaan olemassakaan.
Mutta tämäkin hetkellinen tunnelma rikkoutui, kun äkkiä ovi paiskattiin auki. Voimakas tuulenpuuska sai takkatulen väräjämään ja kynttilän liekit lepattamaan.
Sydäntäni kylmäsi, kuin jokin koura olisi siihen tarttunut siihen ja rutistanut kunnolla ja näin, että muut tunsivat samoin. Tiesin näkemättäkin että tulija oli Morduk, joka oli löytänyt meidät.
Caleb, Isabelle ja Isaiah olivat nousseet seisomaan, samoin Noah. Jokaisen kasvot olivat muuttuneet, kuin jokin eläimellinen olisi astunut näyttämölle. Jokaisen silmät hehkuivat pimeydessä, eikä se ollut heijastusta tulenkajosta.
Myös minä nousin seisomaan, en aikonut jäädä siihen istumaan ja katsomaan kun minulle tärkeiksi tulleet henkilöt teurastettaisiin, sillä epäilemättä sen Morduk oli tullut tekemään.
Ennen kuin kukaan ehti liikahtaakaan, Morduk liikahti nopeasti kuin musta varjo, Isabellen luokse ja kietoi kätensä tämän ympärille.
”Liikahda ja hän kuolee”, ääni tuntui kaikuvan kaikkialla talossa ja päidemme sisällä, mutta sanat oli tarkoitettu vain Isaiahille, joka selvästi valmistautui hyökkäämään. Hän näytti niin eläimelliseltä, että jopa minäkin hätkähdin. En edes kirjastolla ollut nähnyt hänen näyttävän tuolta.
”Päästä hänet!” Isaiah ärjäisi ja hänen äänensä tuntui muuttuneen karheammaksi, kuin vihaisen karhun tai koiran murahdukseksi.
”Ja jos en, niin mitä voit tehdä?” Morduk ärsytti tahalleen, kuin olisi halunnutkin Isaiahin hyökkäävän. Kuin haluaisi tämän tekevän virheen.
Isaiah teki päätöksensä, samoin tein minäkin ja sitä Morduk ei ollut osannut odottaa. Hän lennähti päin seinää ja Isabella pääsi vapaaksi. Minä pyörähdin lattialle Isabellen vierelle.
Nousin lähes samantien ylös. Vilkaisin Isabellea, joka näytti olevan kunnossa, sitten käänntyin katsomaan Isaiahia, joka taisteli Mordukin kanssa.
”Caleb, ole kiltti ja vie Isabelle ja Noah pois täältä, tai meistä ei jää yhtäkään vastustamaan Mordukia”, minä sanoin.
Caleb nyökkäsi ja syöksyi auttamaan Isabellen ylös lattialta. Nuo kaksi, sekä Noah katosivat yöhön ja jäljelle jäivät vain minä, Isaiah ja Morduk.
Äkkiä Isaiah sinkoutui päin seinää, jolloin osa tauluista lenteli lattialle ja hän valui alas seinää lattialle, jättäen jälkeensä ilkeän verivanan.
Minä tiesin, että minun oli tehtävä jotain, muutoin Isaiah olisi mennyttä, sillä Morduk tuskin antaisi armoa.
Mietin kiivaasti mitä minun pitäisi tehdä, samalla kun näin, miten varjomainen Morduk ikään kuin kasvoi ja kurotteli kohti Isaiahia, kuin tämän veri olisi houkutellut häntä entistäkin enemmän.
Näin miten varjomainen musta lonkero kietoutui Isaiahin kaulan ympärille, kiristyen siihen yhä tiukemmin ja liikkui kuin olisi imenyt jotain. Isaiah alkoi näyttää todella huonolta, kuin veren lisäksi menettäisi elämänvoimaansa.
Minä tarvitsisin joko auringon valoa tai jotain pyhää tai mitä vain, mikä voisi tuota hirviötä vahingoittaa. Etsin katseellani olisiko tässä talossa mitään sellaista. Sitten tajusin, täällä oli tulta joka varmasti vahingoittaisi.
Nappasin työpöydältä köljylampun ja suuntasin päättäväisesti kohti Mordukia, joka oli niin keskittynyt Isaiahiin, ettei huomannut minua. Paiskasin öljylampun päin Mordukia, niin että lamppu hajosi ja öljy levisi pitkin olennon varjomaista vaatetta. Sen jälkeen nappasin palavan halon takasta ja paiskasin sen päin öljyistä Mordukia, joka leimahti tuleen kuin kuiva puu.
Se kirkui ja huusi, mutta päästi irti, juosten ulos avoimesta ovesta ja katosi yön pimeyteen. En uskonut että se olisi tuhoutunut vieläkään, mutta ehkä sen verran vahingoittunut, ettei enää tänä yönä näyttäisi naamaansa missään.
Katselin hetken oviaukkoa, kuin peläten Mordukin palaavan, mutta kun olin varmistunut siitä, ettei se enää tulisi, astelin lattialla, seinään nojaavan Isaiahin luo.
Tämä näytti huonokuntoiselta ja minä tein päätökseni. Laskeuduin polvilleni hänen vierelleen, vedin hihan pois kädestäni ja viilsin terävällä kynnelläni ranteeseeni syvän haavan, josta valui verta, minkä jälkeen painoin ranteeni Isaiahin suulle. Ensin näytti siltä, ettei hän jaksaisi ruokailla, mutta sitten hän tarttui ahnaasti ranteeseeni alkoi imeä.
Tunsin vähäistä kipua ranteessani ja minua heikotti, mutten antanut sen haitata, sillä minun oli pelastettava Isaiah, josta oli tullut minulle opastaja ja ystävä. Mitä enemmän hän joi vertani, sitä paremmalta hän alkoi näyttää. Minä sen sijaan aloin voida huonommin. Hetken jopa luulin, että Isaiah imisi minut kuiviin, mutta hän lopetti, kun näki miten huonolta minä näytin.
Se ei silti vienyt huonoa oloani, sillä heti kun hän irrotti otteensa minusta, minä lysähdin kyljelleni lattialle ja kaikki katosi syvään pimeyteen.
Kun...
No niin, tapahtuikin jännittäviä asioita ja mitähän seuraavaksi mahtaa tapahtua, joten jatkakoon seuraava tästä. 
Tuoreimmat viestit
