Juplin.net

Tulipa pongattua kirpparilta tässä kesällä tuo Taru sormusten herrasta trilogia, ni sitä on tässä ny tavattua! Kyyllä se on vaan sanottava, et kirjasta pidän enempi mitä elokuvasta!

Tänää mennään punk voimilla eteenpäin! Wanha kunnon Misfits ja Bullet! https://www.youtube.com/watch?v=QVfeLavkFso

Soitimma muute tään keikilläki kesällä btw! :D

Terve! Piti tulla parin vuoden tauon jälkeen kattelemaan, et vieläkö täälä on foorumit hengissä, ja onhan täälä viel satunnaista eloakin! :) Mukava huomata, et ei aivan täysin oo kuivunu pystyyn, jospa sitä itekki koittas ryhdistäytyä ja alkaa kirjotteleen tänne jotain sekavaa sillointällöin! :D Nii ja valvojille tiedoksi, että tuo Julle on miu wanha käyttäjä, mut enhän minä muistanu sen salasanoja tai sähköposteja enää, nii sen saap vaik poistaa. :)

"Tämä on se merkki, jota olette odottaneet. Tässä täytyy olla ensimmäinen vihje siitä, mitä saari odottaa teidän täällä tekevän." Marijah sanoo ja hymyilee tyytyväisenä.

Miehet tutkivat arkkua ja Sam totesi arkun maanneen jossain kosteassa paikassa, mistä oli sitten jostain syystä päätynyt virtaa, joka päättyi lampeen ryöppyävään vesiputoukseen. Onneksi se ei ollut pudotessaan osunut kehenkään heistä, Sam ajatteli ja vilkaisi sitten tytärtään joka oli kyykistynyt tutkimaan arkkua, märkien hiuksien roikkuessa hartioilla ja selässä kiemurrellen kuin mustekalan lonkerot.

Sam kumartui tutkimaan lukkoa tarkemmin ja samalla hänen sormensa näpräsivät ketjua, joka roikkui aina hänen kaulallaan. Ketjussa oli kaunis avain, käsityönä joskus kauan sitten tehty. Sormet siirtyivät hypistelemään avainta, samalla kun katse tarkentui lukon muotohin, "voisiko olla", Sam mutisi ja otti ketjun kaulastaan. Hetken hän katseli avainta, kunnes työnsi sen ruostuneeseen lukkoon. Ensin vaikutti siltä, ettei se sopisikaan, mutta sitten se loksahti paikoilleen ja Sam käänsi avainta. Lukosta kuului ratinaa, kuin siellä olisi ollut hiekkaa, sitten se antoi myöten ja kuului loksahdus joka kertoi lukon olevan auki.

Kädet hienoisesti täristen Sam yritti avata kannen, mutta se oli jämähtänyt kiinni. Nopeasti hän otti vaatekasasta veitsen, jota apunaan käyttäen hän sai kannen auki.

Arkun sisältö oli jotakuinkin säilynyt ehjänä ja kuivana, vaikka arkku itse oli kovia kokenut ja aikansa jossain maannut. Liekö ensin merellä ja sitten sieltä jotenkin päätynyt saaren uumeniin, ehkä veden mukana, sillä jostainhan lampeen ryöppyävä vesikin sai alkunsa.

William katseli vaitonaisena, kun Sam tutkiskeli arkun sisältöä. Jopa hetkeä aiemmin intoa pursunnut Marijah oli vakavoitunut ja laskeutui polvilleen isänsä vierelle. Siro käsi laskeutui miehen ahavoituneelle kädelle, kuului raskas huokaus ja kirkas pisara putosi arkun reunalle.

Samin käsi kurottautui nostamaan jotain arkusta. William ei nähnyt mitä se oli, mutta ei aikonutkaan kysellä, sillä oli itsekin nähnyt miten se oli Samiin vaikuttanut. Sam saisi kertoa sitten kun itse niin haluaisi, hän päätti.

"Isä", Marijah kysyi hiljaa ja katseli isäänsä huolestuneena. Hän ei ollut vielä kertaakaan nähnyt isäänsä tuollaisessa mielentilassa ja ymmärsi että mikä sen sitten oli laukaissutkin liittyi menneisiin tapahtumiin.

Mara laskeutui alas oksaltaan ja käpertyi hiljaa pärpättäen Samin olalle, kuin yrittäen lohduttaa tätä.

"Tämä kuului Lilianalle", Sam sanoi viimein ja ojensi jotakin Marijahille.

"Äidille?", Marijah kysyi hiljaa ja katseli saamaansa kaulakorua yhtä aikaa surullisena ja uteliaana. Se oli vähän samantapainen kuin hänen oma simpukoista ja pienistä kotilonkuorista tehty kaulakorunsa, mutta kullasta ja jalokivistä tehty. Lisäksi korua koristi yksi kaunis valkea helmi. Isä oli varmasti teettänyt korun, Marijah päätteli ja pieni surullinen huokaus karkasi hänen huuliltaan.

"Niin", Sam vastasi ja...

No niin, tässä pieni jatkopalanen ja juoni taitaa saada taas melkoisia kiemuroita. :D Jatkahaan te puolestanne.
Ai joo ja piti sanoa että ihanan jatkopalasen olit kirjoittanut Nuubialainen prinsessa. :)

Vähän ajan päästä kuului molskahdus ja suuri joukko punaisen- ja vihreänkirjavia papukaijoja lennähti ilmaan kovaäänisesti kiljahdellen. Puiden oksilta satoi kauniita valkoisia ja punaisia kukkia vedenpinnalle papukaijojen lennähtelyn seurauksena. Näky oli satumainen
ja yhtä-aikaa täynnä käsittämätöntä kaaosta, sillä papukaijat saivat myös muut laguunin ympärillä elävät asukit liikkeelle ja pian ilmojen halki kaikui kymmenien eri eläinten varoitushuutojen ja kahisevien puiden sekava sinfonia.

Marijah oli juuri palannut pintaan veden alta, jonne hänen isänsä oli hänet singonnut ja pyyhki vettä silmistään nauraen. Sam ja William kääntyivät äänen suuntaan kulmiaan kurtistellen. Jokin tumma varjo ajelehti kauempana heistä, lähellä putousta ja vaikutti siltä, että veteen olisi pudonnut jotain ylhäältä putouksesta, jonka seurauksena oli syntynyt papukaijat säikähdyttänyt molskahdus.

Marijahin nauru vaimeni kun hän sai pyyhittyä vedet silmistään ja huomasi toisten vakavoituneet ilmeet. Sam vilkaisi tytärtään huolestuneena ja kehoitti toisia siirtymään lähemmäs rantaa varmuuden vuoksi. Sitten hän lähti uimaan nopein vedoin kohti putousta ja sen läheisyydessä ajelehtivaa tummaa varjoa. William kääntyi katsomaan vierelleen ilmestynyttä Marijahia ja ennätti juuri ja juuri nähdä tytön siristyneet silmät ja päättäväisen ilmeen, kun tämä jo suorastaan lennähti isänsä perään sellaisella vauhdilla kuin olisi kasvattanut jalkojensa tilalle pyrstön.

"Odota" William huudahti, mutta turhaan. Tyttö oli jo ennättänyt isänsä rinnalle ja ohikin, eikä Williamin auttanut muu kuin seurata toisten perässä.

Saavuttuaan putouksen juurelle, ensin Marijah, sitten Sam ja viimeisenä hengästynyt William, näkivät he kuinka veden alla ajelehtiva varjo osoittautuikin puiseksi ja kauniisti koristelluksi arkuksi, joka hiljalleen vajosi syvemmälle lammen pohjalle.

"Se on arkku.." Marijah henkäisi hämmästyneenä.
"Ja siinä näkyy olevan lukkokin.." jatkoi William yhtä hämmästyneenä.

Sam katsoi heitä päättäväisenä ja nyökkäsi Williamia kohti. "Tule, niin hinataan se rantaan ennen kuin se uppoaa."

Pian he jo kiskoivat arkkua maihin ja Marijah hypähteli heidän ympärillään innosta hihkuen ja käsiään taputtaen.

"Tämä on se merkki, jota olette odottaneet. Tässä täytyy olla ensimmäinen vihje siitä, mitä saari odottaa teidän täällä tekevän." Marijah sanoo ja hymyilee tyytyväisenä.


Sain viimeinkin hetken omaa aikaa, joka valitettavasti ei ole kovin pitkä. Miulla olisi kyllä nyt ollut vaikka minkälaista ideaa tuohon mitä seuraavaksi tapahtuu, mutten harmillisesti jouda kirjoittamaan enempää kun pitää ruveta tekemään poikaselle ruokaa.

Jotenkin jo näen mielessäni, että tuolla saarella alkaa tapahtua kohta jos vaikka minkälaista kummaa, jota tämä kolmikko joutuu selvittelemään.. :D

"Vaikka, siitä että pelastit isäni", Marijah vastasi ja hymyili arvoituksellisesti ja kosketti Williamin kyljessä olevaa punertavaa arpea. Tyttö tunsi, miten nuori mies värähti kosketuksesta.

"Minun... minun täytyi tehdä jotain. Se oli minun työtäni, minun velvollisuuteni", William selitti hiljaisella äänellä ja katsoi vaivautuneena alas, "se ei olisi ollut reilu taistelu, vaan raukkamainen teko, enkä minä siksi voinut sallia sitä ja koska minä olen vain pahainen orja, ei minun henkeni olisi ollutkaan minkään arvoinen ja siksi minä olin uhrattavissa", hän jatkoi, nostaen hitaasti katseensa takaisin tyttöön.

"Miksi ajattelet noin?", Marijah kysyi ja katsoi kulmat kurtistuen nuorukaista, "Maam on opettanut minulle, että jokaisen henki on yhtä arvokas, eikä kukaan ole koskaan toista parempi", hän jatkoi, "sinäkin olet yhtä arvokas kuin kuka muu tahansa. Mutta siinä olet oikeassa, ettei epäreilu taistelu ole oikein ja sellaista harrastava on raukkamainen pelkuri", hän lisäsi, katseensa tutkiessa nuorukaisen olemusta.

"Niin", William sanoi hiljaa, muttei tiennyt mitä muutakaan olisi voinut sanoa.

"Sinä sen sijaan vaikutat hyvin rehelliseltä ja hyväsydämiseltä. Minä olen varma, että kunhan saat asiasi kuntoon, niin sinusta tulee vielä oikein hyvä kuningas, jonkalaisen sinun kansasi ansaitsee", Marijah sanoi totisena.

Hienoinen hymyntapainen kohosi nuorukaisen huulille, sillä siitä oli hyvin hyvin pitkä aika, kun hän viimeksi oli kuullut mitään lähellekään kehuja. Sinä aikana, kun hän merellä oli ollut, oli hän saanut vain osakseen haukkuja ja pahoinpitelyä.

"Ehkä niin, mutta siihen on vielä pitkä matka", William sanoi viimein ja katsoi tyttöä, tuntien jokin lämpimän läikähtävän sisimmässään. Hän vain ei tiennyt, kuinka pukea tunteitaan sanoiksi, sillä tässä oli tyttö, jonka hän mieluusti ottaisi rinnalleen, sitten jos ja kun hän saisi takaisin kruununsa ja valtakuntansa.

Hetken oli aivan hiljaista, vain Mara pärpätti iloisesti oksallaan, linnut, sammakot ja hyönteiset ääntelivät metsässä yhtenä loppumattomana kuorona. Sitten jokin risahti ja hetkeä myöhemmin kuului lämmin, syvä ja hivenen karheahko naurahdus. Nuoret kääntyivät äänen suuntaan ja näkivät Samuelin, joka nojasi rennosti paksua puunrunkoa vasten.

Mara kipitti kapteenin olkapäälle ja keikkui siinä edes takaisin hetken aikaa, kunnes lopulta löysi mieleisensä kohdan johon istahtaa.

"Hei Mara, sinä hedelmävaras", Sam naurahti ja rapsutti apinan turkkia ja sai vastaukseksi pitkän pärpätyksen.

"Hei isä", Mariah hihkaisi ja samassa hetkessä Sam sai päälleen ryöpyn vettä.

"Vai aiot sinä kiusata isäpappaasi", Sam nauroi ja istahti kivelle kiskomaan saappaita jalastaan, "odotas kunhan pääsen sinne", hän jatkoi laskiessaan saappaat juurakkoon, kiven vierelle, minne laski myös jo parhaat päivänsä nähneen hatun, jonka koristesulka näytti jo aika sulkasatoiselta ja alkoi aukoa kauhtuneen takkinsa nappeja.

Marijah ei tästä välittänyt vaan nauroi ja roiskutti uudelleen vettä isänsä päälle. Mara puolestaan päästi muutamia vihaisenkuuloisia kirkaisuja ja kiipesi takaisin turvapaikalleen puun oksalle. Tyhmät ihmiset kun kastelivat hänen hienon turkkinsa, se ajatteli ja alkoi jälleen sukia ja kuivailla turkkiaan.

Vähän ajan päästä kuului molskahdus ja...

***

Tulikin sitten taas kerran inspis ja naputtelin pikku pätkän. Pahoittelut jälleen kerran jos teksti on vähän sekavaa. Taas kerran väsyksissä kirjoittelin, mutta tämä nyt jotenkin sopi tähän. Kaiketi.  Jatkakaapas te vuorostanne. :)

Aivan kuin olisi ymmärtänyt, että jotain kivaa olisi tapahtumassa, Mara loikkaa Marijahin olkapäiltä kuistin kaiteelle ja alkaa roikottaa itseään edestakaisin iloisesti pärpättäen. Marijah nauraa ja kumartuu kutittamaan karvaista ystäväänsä lempeästi vatsasta.

Mara pärpättää tyytyväisesti ja katsoo suurin tummin silmin tyttöä. Sitten se hyppää takaisin tytön hartijalle ja hypistelee hetken tämän kiharaisia hiuksia.

"Tule", Marijah hihkaisi iloisesti, napaten samalla Williamia kädestä. Tyttö vilkaisi nopeasti isäänsä, joka kuitenkin hymyili hyväksyvästi.

Sam puolestaan vilkaisi pikaisesti Williamia, jolla oli kasvoillaan hyvin hämmentynyt ilme. Hän ei sanonut mitään, sillä luotti siihen ettei nuorukainen tekisi mitään typerää tai satuttaisi tyttöä mitenkään. Marijah taas oli sellainen villikko, että osasi varmasti hankkiutua pulaan useammin kuin kerran päivässä. Onneksi sentään Naemi oli takonut tytön päähän järkeä, ettei tämä ihan mitä hyvänsä menisi tekemään, mitä voisi jälkeenpäin katua.

Hetkiseksi Samin valtasi haikea olo, niin vain aika oli kulunut ja hän tajusi kuinka paljon tyttö oli jo kasvanut. Tämä olisi pian nuori nainen, eikä hän voisi estää tyttöä lähtemästä jos tämä niin halusi.
Hienoinen huokaus karkasi hänen huuliltaan, kun hän katseli Marjiahia, joka juoksi varmajalkaisena pitkin metsäpolkua, Williamia mukanaan kiskoen.

Tyttö oli niin äitinsä kaltainen luonteeltaan ja kasvoiltaan, Sam ajatteli ja hymyili itsekseen.

"Samanlainen rasavilli hän on, kuin äitinsä", Naemi naurahti tietäväisesti, "ja toisinaan taas yhtä vakavamielinen kuin sinäkin", hän kiusoitteli.

"Kunpa vain hän ei koskaan kasvaisi, mutta ymmärränhän minä, että pian hänkin astuu aikuistuuteen", Sam sanoi hiljaa ja käänsi katseensa kauniista maisemasta, juomalasiinsa. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin hän kipeimmin toivoi, että Liliana olisi ollut hänen luonaan.

Toisaalla Marjiah loikki pitkin villinä rehtottavaa metsää kuin mikäkin kauris ja veti hämmentynyttä nuorukaista perässään. Hän halusi näyttää nuorukaiselle tuon luonnon muovaaman kauniin paikan, jonne kalliolta valuva vesi ryöppysi pieninä putouksina ja kuinka tuo pieni makeavetinen lampi kimmelsikään auringon valossa kasvien rehottaessa sen ympärillä. Toisella puolella lampea kasvoi suuri puu jonka juurakko oli osin vedessä ja pitkät kukkia kasvavat oksat kurottelivat kohti lampea tai oikeammin laguunia.

Matkaan ei mennyt kovinkaan kauan ja pian heidän eteensä levittäytyi henkeäsalpaavan kaunis näkymä. William jäi paikalleen seisomaan, eikä huomannut kuinka tyttö oli jo hypännyt kristallin kirkkaaseen veteen ja pulikoi nyt sydämensä kyllyydestä.

"Tule uimaan", Marijah hihkaisi ja roiskaisi vettä Williamin päälle. Myös Mara sai vedestä osansa ja pärpättäen se siirtyi hieman kauemmaksi seurailemaan tilannetta ja sukimaan turkkiaan kuivaksi.

William seisoi vielä hetken rannalla ja katseli tuota kaunista laguunia, jonka vesi oli niin kirkasta että saattoi nähdä pohjaan asti. Vedessä uiskenteli muutamia kaloja ja rannalla kurnutti sammakoiden kuoro. Hän ihasteli tätä luonnon kauneutta ja Marijahia, joka sukelteli sulavasti kuin hylje, kunnes lopulta kiskoi paitansa pois ja sukelsi pää edellä kirkkaaseen veteen. Vesi oli viileää, muttei kuitenkaan liian kylmää ja William nautti sen tunnusta ihoaan vasten uidessaan takaisin pintaan ja veti kasvoilleen valahtaneet vaaleanruskeat hiukset pois kasvoiltaan. Hän sukelsi vielä uudelleen ja siirtyi sitten sellaiseen kohtaan, että jalat ylettivät pohjaan.

Hieman sivummalla Marijah uiskenteli vielä hetken, kunnes jäi katselemaan nuorukaisen jäntevää vartaloa, johon merellä vietetty aika oli jättänyt jälkensä ja jonka aurinko oli paahtanut tasaisen ruskeaksi. Sitten hän näki jotakin muuta nuorukaisen selässä. Jotain joka kieli toisenlaisista, ikävämmistä kokemuksista.

Hitaasti ja varoen hän ui Williamin luokse, seisahtuen tämän vierelle. Hän kosketti kevyesti tämän selkää ja siinä olevia vaaleita arpia, jotka muistuttivat tätä synkeistä ajoista merellä. Määrätietoisesti, mutta varovaisin askelin hän siirtyi Williamin eteen ja katseli tämän sopusuhtaisia komeita kasvoja, jotka märät hieman kihartuvat hiukset osin peittivät.

Marijah laski siron kätensä Williamin märälle, lämpimälle poskelle, vetäen hitaasti tämän kasvoja lähemmäksi itseään. Yhä lähemmäksi, kunnes hän saattoi tutkia nuorukaisen kauniita vihreitä silmiä, joita ympäröi tuuheat tummat ripset. Williamin kasvoilla oli ujo ilme ja hänen poskiaan kuumotti.
Pian työn tutkiva katse pysähtyi kaunismuotoisiin huuliin, joita ympäröi muutava auringon vaalentama untuvamainen viiksi- ja partakarva. Ei olisi nuorukaisella vielä pitkiin aikoihin samanlaista partaa kuin aikuisilla miehillä, tyttö hymähti ajatuksissaan.

Lopulta hän painoi huulensa nuorukaisen huulille, maisteli miltä ne maistuivat. Sitten hitaasti hän vetäytyi kauemmaksi ja jäi katsomaan nuorukaista joka seisoi hämillisenä paikallaan.

"Mistä hyvästä tuo oli?" William kysyi hämmentyneenä ja osin hieman pelästyneenäkin, sillä ei tiennyt mitä Samuel mahtaisi tehdä, jos saisi tietää.

"Vaikka, siitä että pelastit isäni", Marijah vastasi ja hymyili arvoituksellisesti ja kosketti Williamin kyljessä olevaa punertavaa arpea.

***

Ensinnäkin pahoitteluni siitä, että kesti näin kauan tehdä jatkoa ja toiseksi siitä, jos teksti mahdollisesti on sekavaa. Minä kun vähän väsyksissä tämän naputteli, mutta jatkahan sinä vuorostasi tästä tai ihan kuka tahansa, jos tänne eksyypi. :)

"Häntä voidaan auttaa, mutta teidän on oltava kärsivällinen", Naemi sanoi lempeästi ja käänsi uurteiset kasvonsa kohti lämpöisenä hehkuvaa aurinkoa.

"Oletan, että ensin meidän on otettava selvää siitä, miksi saari kutsui meitä luokseen ja sen jälkeen on aika tehdä suunnitelma, jonka avulla voimme auttaa sisartasi William." Kapteeni jatkaa Naemin vaiettua ja kurtistaa mietteliäänä kulmiaan.

"Minähän voisin viedä teidät vierasmajalle, jonne voisitte majoittua sitä odotellessanne. Ja voisin näyttää Williamille saartakin.." Marijah sanoo ja hypähtää jaloilleen istuimeltaan suloisesti hiuksiaan heilauttaen. Williamin katse kiinnittyy tytön kauniisiin hiuksiin, jotka putoilevat iloisena ryöppynä ympäriinsä pitkin tytön siroa selkää ja painaa päänsä sitten äkillisesti alaspäin, tuijottaen kuistin lattiaan nolostuneen oloisena. Nuorukaisesta tuntui jotenkin sopimattomalta tuijottaa tyttöä, niin kaunis ja eläväinen kuin tämä olikin.

"Hyvä ajatus tyttöseni. Voisitte käydä vaikka putouksilla viilentäytymässä, kun olette asettuneet vierasmajaan taloksi.." Naemi ehdottaa ääni naurusta kuplien. Vanhalta naiselta ei jää mikään huomaamatta, vaikkei hän kaikkea sanokaan ääneen.

Aivan kuin olisi ymmärtänyt, että jotain kivaa olisi tapahtumassa, Mara loikkaa Marijahin olkapäiltä kuistin kaiteelle ja alkaa roikottaa itseään edestakaisin iloisesti pärpättäen. Marijah nauraa ja kumartuu kutittamaan karvaista ystäväänsä lempeästi vatsasta.



Ps. Sorry kun tarina katkesi lyhyeen..
En voi jatkaa tarinaa enää tänään, kun tuli taas kerran liikaa häiriötekijöitä :(
Ehkä joku toinen kerta sitten, kun ei tässä metelissä voi mitenkään keskittyä tarinaan..

Nainen katseli häntä tai siltä se ainakin Williamista tuntui, vaikka tiesikin naisen lähes sokeaksi ja hän alkoi tuntea olonsa vaivautuneeksi, kun nainen naurahti ja laski siron ryppyisen kätensä hänen kädelleen, kuin rauhoittaakseen.

"Nuori mies, ei teidän tarvitse hermostua takiani", nainen vastasi ja kehotti Williamia istuutumaan. Kapteeni olikin jo itse etsiytynyt vapaalle tuolille, joka epäilemättä oli hänen vakiopaikkansa, mistä William päätteli, että kapteeni oli käynyt tällä saarella useita kertoja ennekin.

William ei vieläkään saanut sanaakaan suustaan, mutta istuutui yhdelle vapaalle tuolille.

"Marijah, oletko niin ystävällinen ja tuot hieman aamiaista vieraillemme", nainen pyysi.

"Kyllä maam", Marijah sanoi ja katosi nopeasti rakennuksen sisätiloihin, kuin mikäkin marakatti. Ei kestänyt kauaakaan, kun tyttö palasi takaisin ja laski isolle puiselle kantoa muistuttavalle pöydälle suuren vadillisen hedelmiä. Tämän jälkeen hän katosi uudelleen ja palasi takaisin käsissään tarjotin, jolla oli iso kannu ja kaksi lasia.

Marijah laski tarjottimen pöydälle ja istuutui vanhan naisen vierelle, pienen apinan pyöriessä heidän ympärillään. Hitaasti tuo pieni viekas apina hivuttautui lähemmäksi hedelmävatia.

"Ei Mara, ne eivät ole sinulle ja sitä paitsi tällä saarella on sinulle ihan riittävästi herkuteltavaa", Marjah komensi pientä apinaa, joka katsoi tyttöä hetken syyllisen näköisenä ja kipitti sitten iloisesti pärpättäen tytön olkapäälle istumaan, "senkin lurjus", Marijah naurahti ja rapsutti apinan turkkia.

Kapteeni kaatoi kannusta hyvältä tuoksuvaa juomaa lasiinsa ja katseli hymyillen tytön ja pienen apinan touhuja. Hetken ajan William oli näkevinään jotain muutakin miehen hymyssä ja erityisesti katseessa. Kapteeni taisi tajuta saman ja kiinnitti huomion juomaansa, "minulla olikin jo ikävä tätä nektaria", hän sanoi ja otti lasistaan aimo kulauksen, "mutta ei tämä kyllä rommia voita", hän lisäsi.

"Nyt puhut palturia", vanha nainen naurahti ja Williamilla oli omituinen tunne siitä, että nainen tiesi koko ajan, mitä oli tekeillä, mitä hän oli huomannut ja ajatellut.
Kapteeni taas tyytyi kohauttamaan hartioitaan ja siemaisi jälleen lasista tuota juomaa, jota hän oli kutsunut nektariksi.

William uskaltautui varovaisesti maistamaan juomaa ja se maistui todellakin hyvältä. Paremmalta kuin rommi tai grogi, joihin hän oli laivalla jo tottunut. Samalla hän vilkuili vadissa olevia hedelmiä joista useimpia hän ei ollut koskaan ennen nähnytkään. Vain joitain hän tunnisti, kuten appelsiinit ja limet, joista viimeksi mainittua sitrushedelmää käytettiin monesti grogin valmistuksessa kuuman veden ja mausteiden ohella.

"Mitä onkaan tekeillä Naemi, sillä tuskinpa saarelta turhaan tulee kutsuja?", Sam kysyi ja nappasi herkullisen näköisen persikan hedelmävadista.

"Olen pahoillani, etten pysty antamaan tuohon kattavaa vastausta, mutta tulevaisuus on peitossa minultakin ja saarella on oma tahtonsa", Naemi vastasi omaan tyyneen tapaansa.

"Aina yhtä arvoituksellinen", Sam naurahti, haukatessaan palan mehukasta persikkaa.

William ei vieläkään tohtinut sanoa sanaakaan, vaan tyytyi seuraamaan Samin ja Naemin keskustelua. Häntä hämmensi kovin heidän tapansa puhua saaresta kuin se olisi ollut elävä, ajatteleva olento. Tämähän oli vain saari monien muiden saarien joukossa, keskellä trooppista Karibian merta, jossa seilasivat merirosvot, sekä eri valtioiden sotilaalliset kaljuunat, jotka yrittivät pitää merirosvoja aisoissa, mutta tuloksetta.

"Niin hämmentävää kuin se onkin, on tämä saari muita erityisempi ja sillä on oma tahtonsa, arvoisa prinssi", sanoi Marijah ja sai Williamin hätkähtämään ja läikyttämään mehua vaatteilleen.

"Anteeksi", William änkytti nolona ja yritti siivota mehua pois päältään, posket kuumottaen.

"Ei se mitään, ettekä te ole ainoa, jonka tämä saari on saanut hämmennyksiin", Naemi totesi tyynesti ja ojensi puhtaan liinan Williamille ja vilkaisi arvoituksellisesti hymyillen Samia.

"Tämä paikka saa totisesti itse kunkin pyörälle päästään", Sam sanoi ja tuntui palaavan ajatuksissaan jonnekin kauas, aikaan jolloin ensimmäistä kertaa painoi jalkansa tämän saaren hiekkaiseen rantaan.

Hän ei vielä tuolloin ollut merirosvokapteeni, vaan oli ollut matkalla oman maansa kuninkaan luokse, jonne hänet oli saanut komennuksen tulla kuninkaallisen henkivartiokaartin johtajaksi. Kuninkaan hän oli toki sitä ennen tavannut, kun tämä oli seilannut katsomaan valtaamiaan alueita ja niiden rikkauksia. Siksi hänen oli ollut helppo tunnistaa William, joka oli kuin nuorempi painos kuninkaallisesta isästään.

Sam ei koskaan päässyt perille, sillä kesken matkan nousti hirmumyrsky jonka keskellä kaljuuna taisteli selvitäkseen siitä. Tuota myräkkää Lyle oli käyttänyt hyväkseen, saadakseen raivattua tieltään ne henkilöt, joiden arveli olevan hänen suunnitelmiensa esteenä ja saadakseen sen näyttämään onnettomuudelta. Niin monta hyvää miestä ja heidän perhettään oli päätynyt myrskyävän meren hyisiin syvyyksiin ja siellä nyt makasivat hänen rakas vaimonsa Liliana ja molemmat pojat Paul ja John. Vain hän itse oli onnistunut pelastumaan pelastusveneeseen, jonka joku oli irrottanut paikaltaan ja työntänyt mereen.

Likomärkänä hän oli kavunnut tuohon kuluneeseen veneeseen, jonka pohjalla oli vettä nilkkoihin asti. Hän ei ollut välittänyt vedestä, ei ympärillä riehuvasta myrskystä, vaan siitä ainoasta, jonka oli onnistunut pelastamaan ja joka nyt oli jäljellä hänen perheestään. Peloissaan, nälissään ja väsyneenä hän oli matkannut ties kuinka monta merimailia pitkin aavaa merta tuolla pienellä pelastusveneellä, kunnes oli puolivahingossa osunut saarelle.

Tuo muisto sai varjon häivähtämään miehen ahavoituneilla kasvoilla, mutta se hävisi melkein heti, sillä hän tiesi tämän saaren olevan ikuisesti hänen turvapaikkansa. Hänen ja Marijahin.

Hän tosin ei tiennyt, että Marijahilla oli erityinen kyky, liekö sitten saaren antama lahja, sillä ainakaan Marijahin äiti ei ollut moista elässään osoittanut. Tuon naisen ajatteleminen sai surun häivähtämään Samin silmissä, toiveen että Liliana olisi tässä paratiisissa hänen kanssaan, kuin myös hänen vanhemmat lapsensa, jotka nyt makasivat syvällä meren pohjassa Lilianan kanssa.

Naemi oli ollut saaren asukas jo iät ja ajat ja hän oli hoitanut Samin kuntoon ja ollut kuin äiti pienelle tytölle sillä välin, kun Sam oli kamppaillut hengestään kuumeen kourissa, joka oli ollut seurausta tulehtuneista haavoista, huonosta ravinnosta ja päiväkausien harhailusta merellä.

Saari oli tuolloin päättänyt auttaa ja tullut esille juuri oikealla hetkellä sillä jos Sam olisi jäänyt meren armoille, ilman suojapaikkaa, olisi hän nyt syvällä meren syvyyksisä pienokaisensa kanssa.
Tästä Sam oli kiitollinen ja oli siitä pitäen päättänyt suojella tätä saarta kaikelta pahalta, jos se vain oli mahdollista, kuin myös tytärtään, jonka halusi pysyvän saarella ainakin siihen asti kunhan olisi riittävän vanha kyetäkseen huolehtimaan itsestään. Hän ei halunnut tämän joutuvan näkemään sitä elämää, jota hän eli, ei niitä rantakapakoita, joissa he Tortugassa kävivät. Se ei hänen mielestään ollut sopivaa noin nuoren tytön silmille, saati että siellä asuvat ihmiset ja käyvät häijyt, riettaat merimiehet eivät kovin kauniisti tytöstä ajattelisi. Viattomuus ja koskemattomuus olivat asioita, joita Tortugasta ei löytynyt, siellä rehottivat vain rikollisuus ja turmeltuneisuus.

Ei, hän halusi tytölle parempaa ja ehkä vielä joskus näyttäisi tälle sen paikan, josta itse oli kotoisin, mutta jonne hän ei vielä voinut palata. Ei ennen kuin muutama kalavelka erään herran kanssa olisi suoritettu ja sen hän maksaisi enemmän kuin mielellään. Olihan hän jo jotain tehnytkin, nimittäin keskittynyt kaappaaman vain tämän kyseisen miehen laivoja ihan vain miehen kiusaksi, vaikka tiesikin, että moiset puuhat saattaisivat koitua pään menoksi, jos jäisi kiinni, mutta se olisi sen ajan murhe sitten, hän päätti.

Hetken pöydän ääressä oli hiljaista ja Naemi tuntui katselevan mitään näkemättömillä silmillään kumpaakin miestä, jotka kumpikin olivat vaipuneet ajatuksiinsa.

"Vaikka minä olen sokea, näen minä, että teillä on yhteinen vihollinen", Naemi sanoi viimein ja sai kummankin miehen hätkähtämään ajatuksistaan.

"Miten niin?", William kysyi hämmentyneenä.

"Sama mies, joka tuhosi Samin perheen, järjesti myös sinun kaappauksesi", Naemi vastasi, "teidän on oltava varovaisia ja mielellään askelen edempänä, sillä tämä mies tappaa teidät molemmat heti jos vain saa siihen mahdollisuuden", hän varoitti, sillä tämä oli yksi harvoista asioista, jonka hän aisti tuolla erikoisella kyvyllään.

"Sen teen, Naemi hyvä", Sam lupasi, sillä ei varmasti perääntyisi, eikä antaisi periksi tuolle kaksinaamaiselle lurjukselle, jonka vuoksi niin moni oli joutunut kärsimään, "mutta en voi luvata, ettenkö syöttäisi arvon Lordi Lyle Beaumontia haille, jos saan siihen tilaisuuden", hän huomautti äänensävyn koventuessa hivenen.

"Epäilen, ettei Lordi ole enää Lordi, vaan on kohonnut arvoasteikossa, joskaan ei laillisesti", Naemi sanoi ja vilkaisi Williamia, jonka ilme muuttui synkäksi.

"Tarkoitat kai että hän on raivannut isäni ja äitini, sekä sisarukseni tieltään", William sanoi ja tuijotti apeana käsiinsä.

"Kyllä, mutta luulen, että vanhin sisaresi on elossa, hän on naimisissa Beumontin kanssa, mutta ei omasta tahdostaan", Naemi kertoi, sillä nämäkin olivat hyvin vahvoja tuntemuksia, joita ei voinut noin vaan ohittaa olan kohautuksella.

"Gabriella parka", William huokasi ja toivoi, että voisi auttaa sisartaan, mutta arveli parhaimmaksi pysyä toistaiseksi siellä missä juuri nyt oli, sillä Lyle saattaisi käyttää Gabriellaa kilpenään, jos kokisi joutuneensa uhatuksi.

"Häntä voidaan auttaa, mutta teidän on oltava kärsivällinen", Naemi sanoi lempeästi ja...

Tuota noin, tulikin pidempi jatko, kuin olin ajatellut. Mutta jatkaapas te vuorostanne tästä. :)
Ai joo, keksin vähän historiaa Marijahille ja Samille, kai se sopii? :) Kai Samin vaimo saattaa olla Naemin tytär, joka on vaikkapa omapäisenä naisena lähtenyt itsekseen katsomaan maailmaa ja kohdannut uuden maan rannoilla Samin (Sir Samuel Brenton).

Edit... pientä korjailua, kun tuntui että teksti enemmän tai vähemmän tökki ainakin yhdessä kohdassa. Pahoitteluni.

Edit2... huomasin sitten pienehkön kämmisen ja asia korjattu. Meinasi Samille tulla kunnon haaremi. XD

Tunsin vähäistä kipua ranteessani ja minua heikotti, mutten antanut sen haitata, sillä minun oli pelastettava Isaiah, josta oli tullut minulle opastaja ja ystävä. Mitä enemmän hän joi vertani, sitä paremmalta hän alkoi näyttää. Minä sen sijaan aloin voida huonommin. Hetken jopa luulin, että Isaiah imisi minut kuiviin, mutta hän lopetti, kun näki miten huonolta minä näytin.

Se ei silti vienyt huonoa oloani, sillä heti kun hän irrotti otteensa minusta, minä lysähdin kyljelleni lattialle ja kaikki katosi syvään pimeyteen.

Kun lopulta palasin tajuihini, minä makasin sohvalla. Tosin en enää siinä talossa, jossa olimme olleet. Tämä paikka tuntui paljon ylellisemmältä ja siistimmältä, kuin se talonröttelö, jossa olimme olleet. Huone oli kuitenkin samalla tavoin himmeästi valaistu ja hienosti koristellussa takassa paloi tuli.

Noah istui työpöydän ääressä, ympärillään pinottain kirjoja, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Isabella ja Caleb seisoivat takan luona, keskustellen hiljaa.

Käänsin päätäni ja näin Isaiahin, joka istui viereisellä tuolilla hievahtamattakaan kuin mikäkin kuvapatsas. Mutta häneen tuli heti eloa, kun hän näki minun olevan hereillä.

Kohottauduin varovaisesti istumaan, sillä oloni oli yhä hyvin hutera kaiken sen jäljiltä, mitä oli tapahtunut.

"Varovaisesti", Isaiah sanoi yllättävän lempeästi, "tässä, sinun on ravittava itseäsi",  hän sanoi ja ojensi minulle kulhollisen punaista nestettä. Minä haistoin siitä huokuvan tuttuakin tutumman tuoksun. Verta, elämän nestettä ja minun oli nälkä.

Otin kulhon ja kumosin sen sisällön kurkkuuni, nauttien sen mausta, jossa yhtyivät makeus, rautaisuus ja suolaisuus. Vaikka annos ei ollutkaan niin iso kuin olisin tarvinnut, oli se silti riittävä saamaan oloni hieman paremmaksi, joskaan taistelukunnossa minä en tietenkään ollut.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus ja tunsin kaikkien katseet itsessäni. Olin hieman vaivautunut tästä ja olisin varmasti punastunutkin jos se olisi ollut mahdollista.

En tiennyt mitä sanoa, sillä omasta mielestäni olin tehnyt oikein ja tiesin, että tekisin saman uudestaankin, jos oli pakko. Sillä minä en jättäisi heitä pulaan, me tarvitsimme jokaista, jos mielimme saada Mordukin kukistettua, ennen kuin hän tuhoaisi meidät. Sen hän varmasti tekisikin heti kun saisi haavansa hoidettua ja minä olisin nyt hänen tähtäimessään, kun olin kehdannut nousta häntä vastaan.

"Onko parempi olo?" Isaiah kysyi ja otti kulhon minulta.

"Paljon parempi", vastasin, "missä me olemme?"

"Minun vaatimattomassa asunnossani", Caleb vastasi yhtä vaatimattomasti, kuin olisi sanonut, olen kuningas.

Isaiah hymähti tietäväiseen sävyyn ja vilkaisi Calebia vinosti hymyillen, kohottautuessaan seisomaan, "lepää sinä vielä", hän sanoi minulle ja häipyi viemään kulhon pois.

"Täytyy sanoa, että pojassa on enemmän, kuin päällepäin näkyy", Caleb tokaisi ja kuulin syvää kunnioitusta hänen äänessään.

"Olen samaa mieltä", vastasi Isaiah, joka palasi takaisin oleskeluhuoneeseen, "paljon enemmän, kuin Morduk arvasikaan", hän lisäsi istahtaessaan takaisin tuolille, jossa oli istunut odottamassa virkoamistani, "olen toistamiseen sinulle henkeni velkaa", hän sanoi, kääntyen katsomaan minua.

"No jaa", minä mutisin hämmentyneenä ja...


Jatkakaapas te vuorostanne tästä...