Juplin.net

Ohhoh, nautihan lomastas, kun voit. Mulla on elokuun kaksi viimeistä viikkoa lomaa. Ekat palkalliset lomat kesän 2011 jälkeen (mikä oli ainoa, sitä ennen olin joka kesä töissä), kun minä hupsu menin ja vaihdoin alaa juuri samana keväänä, kun olisi ollut ekat täydet kesälomat. :D

Täytyykin käydä vilkaisemassa, miten ovat muotoutuneet. :) Ja kiitoksia, tykkäsin tuosta Kassandrasta ihan kovasti, ootte tehnyt hienoo jälkee sen kans. Se vaan oli niin pitkä, että kesti hetki lueskella se alusta loppuun. :D

Anakal veti miekkansa tupesta. Ilman taistelua hän ei antautuisi. Vieras mies oli miltei kaksi kertaa hänen kokoisensa ja koulutettu tappamaan. Tämä tulisi olemaan kiperä taistelu. Anakal oli juuri hyökkäämässä, kun hän näki liikettä mustiin pukeutuneen ihmisjätin takaa ja jäi hämmentyneenä paikalleen seisomaan.
"Mitä, menikö pupu pöksyyn?" sotilas virnuili huomatessaan saaliinsa epäröivän. Samassa mies kaatui maahan suorilta jaloilta tajuttomana. Hänen takaansa paljastui Alejandro virnuillen. Hän oli kalauttanut sotilaalta tajun pois valtavalla kivenmurikalla.
"Mikä sinulla oikein kesti?" Anakal kysyi hieman ärsyyntyneenä. "Aloin jo olla huolissani sinusta."
"Minä jäin kiinni", Alejandro totesi tyynesti. "Olisi saattanut käydä hassusti, ellei Mishka olisi palannut kotkansa kanssa ja hätyyttänyt vartijoita pakosalle."
Edempää viemäristä kantautui vaimeat askelet ja nuoret toverukset valpastuivat siinä samassa. Pian he kuitenkin saivat jälleen rentoutua, sillä Malakus olikin vain palannut heitä etsimään. Huoli paistoi miehen kasvoista.
"Oletteko kunnossa?" hän kysyi. "Löysin tien kaupungin ulkopuolelle ja huolestuin, kun ette olleetkaan seuranneet minua. Sitten kuulin metakkaa ja palasin takaisin."
"Kaikki on hyvin nyt", Anakal vastasi. "Lähdetään, muut ovat varmasti jo huolissaan."
"Tämä hajukin alkaa jo hiljalleen tympiä", Alejandro lisäsi nenäänsä nyrpistäen.

***

Kassandra liikehti levottomana edestakaisin. Tuntui, että he olivat odottaneet poikia jo ikuisuuden. Lopulta hän näki taivaalla liitelevän kotkan ja lähti juoksemaan sitä vastaan.
"Mishka!" hän huusi. "Missä pojat oikein viipyvät, näitkö sinä heitä?"
"Alejandro oli aikamoisessa pinteessä, kun saavuin paikalle. Sain hätistettyä sotilaat hänen kimpustaan, mutta Malakusta ja Anakalia en nähnyt ollenkaan. Meidän ei auta, kuin odottaa, on liian vaarallista palata", mies vastasi.
"Emmehän me voi heitä pulaan jättää!" Kassandra huudahti äkillisessä tunteenkuohussa. Kyynelet valuivat hänen poskilleen hänen kykenemättä niitä estämään. Anakal oli ollut hänen elämässään aina ja hurjan matkan aikana hän oli kiintynyt kovasti Alejandroon, veljeensä. Kädet tarttuivat häneen ja vetivät lähelle.
"Älä itke, sisko-kulta. En kestä katsoa sinua tuollaisena", kuiskasi lempeä ääni hänen korvaansa.
Kassandra nosti katseensa ja näki olevansa Alejandron syleilyssä. Hellästi nuorukainen pyyhkäisi kyynelen siskonsa poskelta ja hymyili. Kassandra pälyili ympärilleen ja totesi koko porukan päässeen ehjänä perille.
Helpotuksesta huolimatta heillä ei ollut aikaa jäädä paikoilleen patsastelemaan vaan heidän täytyi jatkaa matkaa pikimmiten. Poikien pako viemärissä oltiin huomattu ja olisi vain ajan kysymys, kun heitä alettaisiin etsiä. Aikaa ei siis ollut hukattavaksi. Mishka vislasi kimeästi ja samassa vuoren yli pyyhkäisi kolme uutta kotkaa. Kassandra kääntyi jättämään puujättiläisille jäähyväiset. Nämä eivät voisi jatkaa matkaa heidän kanssaan. Hän halasi pitkään ensin Naavapartaa ja vielä pitempään Nólêgaladhia.
"Hyvästi sitten. Oli ilo matkata kanssasi, toivottavasti tapaamme vielä", Kassandra sanoi.
"Voi, kyllä me vielä tapaamme. Älkää olko huolissanne hevosista, me varmistamme niiden turvallisen pääsyn kotiin. Menemme tapaamaan isovanhempiasi ja kerromme heille, että olette toitaiseksi hyvissä ruumiin ja sielun voimissa", puujättiläinen vastasi. Sitten hän hymyili salaliittolaisen hymyä ja kuiskasi jotakin Kassandralle niin hiljaa, ettei kukaan muu voinut kuulla tätä. Sitten vanhus suoristautui arvokkaasti ja lähti kulkemaan pois päin.
"Mutta mitä se tarkoittaa?" Kassandra huusi Nólêgaladhin perään.
Vanhus kääntyi hitaasti, luodakseen viimeisen silmäyksen nuoriin matkalaisiin.
"Ymmärrät kyllä sitten, kun on sen aika", hän vastasi arvoituksellisesti.

Tällaista tänään. Toivottavasti miellytti. Tuli kyllä vähän tynkä.

Pistän korvan taakse. :) Täytyy mietiskellä. Noh noh, eipä tuo laimea ollut. Ei joka kohdassa voi koko ajan kauheesti tulla uusia käänteitä ja räiskintää, menee muuten tarinalta teho. :) Ite tykkään usein kirjottaa just semmoisia kuvailevia juonta hissuksiin eteenpäin vieviä pätkiä, ellei sitten tuu jotakin ihan loistoideaa jostain vähän jännemmästä jutusta.

Kiitoksia. :) Kah, sehän oli sairaan nopee. Jatkoa lukemaan. :D ------->

Sairaalassa aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti. Michael istui odotustilassa ja vilkuili välillä isoa kelloa. Tuntui aika olisi hidastunut. Hoitajia, lääkäreitä ja potilaita tuli ja meni. Viimein hyvin pitkältä tuntuneen ajan kuluttua paikalle saapui lääkäri.
"Oletteko te Michael Peaks?" Lääkäri kysyi ja astahti edemmäksi.
"Kyllä olen", Michael vastasi ja nousi seisomaan. Hän toivoi, että lääkärin tuomat uutiset eivät olisi kovin synkkiä.
"Te siis lienette vastuussa potilaasta", Lääkäri varmisti.
"Kyllä", Michael vastasi ja jäi odottamaan. Hivenen ärsytti lääkärin käyttäytyminen, mutta toisaalta hän kyllä ymmärsi. Ei tainnut olla kovinkaan mukava joutua hoitamaan sellaisiakin potilaita, jotka mieluummin olisi halunnut jättää kuolemaan, vaikka tässä tapauksessa tilanne oli kyllä hivenen toisenlainen, ainakin Michaelin mielestä, jota hän ei kuitenkaan ääneen välittänyt sanoa.
"Hyvä", lääkäri töksäytti ja jatkoi, ennen kuin Michael ehti sanoa mitään, "halunnette kuulla kuinka potilas voi."
"Haluan ja potilaalla on kyllä nimikin", Michael sanoi pisteliäästi, lääkärin kohauttaessa hartioitaan.
"Mitenkä vain", lääkäri sanoi.
"No, miten hän voi?" Michael kysyi.
"Ainakin hän selviää", lääkäri totesi tyynesti ja napsautti potilaskansion kiinni. Hän vaiensi alati soivan hakulaitteensa.
"Täysin entiselleen hän ei välttämättä toivu koskaan ja ainakin toisesta silmästä meni todennäköisesti näkö kokonaan. Minulla on nyt kiire palata muiden potilaideni pariin", tohtori totesi viileän merkitsevästi, rivien välistä kuuli selvästi tämän tarkoittavan potilaita, jotka hänen mielestään ansaitsivat tulla pelastetuiksi. Michaelia ärsytti lääkärin asenne. Mikä tämä oli ihmisiä tuomitsemaan? Michael havahtui ajatuksistaan kännykän alkaessa soida.

"Haloo", hän vastasi.
"Hei, Mike", kuului vastaus. Linjalla oli Joseph Weaver, hänen kollegansa vankilalta.
"Hei Joe. Miten asiat ovat siellä? Mitään uutta?" hän kysyi. Hän piti Josephista, he työskentelivät samalla selliosastolla ja viettivät toisinaan vapaa-aikaakin yhdessä. Josephin käsiin hän olisi uskonut elämänsä.
"Saimme Wilkinsin kiinni. Häntä on kuulusteltu, mutta mies ei suostu kertomaan mitään. Lähetimme hänet rundiin, missä saa ollakin, kunnes avaa sanaisen arkkunsa." Rundi oli vankilassa lempinimi eristyssellille, missä vangilta vietiin kaikki mukavuudet omia vaatteita myöten. Sinne laitettiin vankeja vain äärimmäisissä tilanteissa, se oli paikka, jonne kukaan ei täysjärkinen ei toivonut joutuvansa ja se mursi vastarinnan tehokkaasti.
"Suljimme myös muut vangit selleihinsä, kunnes tilanne selviää", Joseph jatkoi. "Kuinka Martin voi?" hän kysyi sitten. Joseph ei tiennyt, mitä Martin merkitsi Michaelille, hän ei ollut kertonut vallitsevasta tilanteesta kenellekkään. Joe kuitenkin tiesi, että Martin oli vangiksi hyvin käyttäytyvä, eikä ollenkaan pahansuopa. Mies oli vartijan mielestä kokenut tarpeettoman kovia rangaistustaan istuessaan. Michael kertoi Joelle viimeisimmät kuulumiset. He sopivat ilmoittavansa uusista käänteistä toisilleen. Puhelu päättyi. Michael istuutui paikalleen. Hän nappasi lehden telineestä ja selaili sitä hajamielisenä. Hän oli henkisesti ja fyysisesti täysin uuvuksissa, yö oli jo vaihtunut varhaiseksi aamuksi. Hiljalleen lehti valui Michaelin käsistä tämän syliin ja silmäluomet alkoivat käydä raskaiksi. Hän yritti hetken taistella unta vastaan, mutta lopulta se vei hänestä voiton.

Päivä oli jo pitkällä, kun Michael viimein havahtui unestaan. Hän vilkaisi kelloaan. Hän etsiskeli katseellaan sairaalahenkilökuntaa, ketä tahansa, jolta saattaisi kysyä Martinin vointia. Mutta ketään ei näkynyt. Alkoi olla vierailuaika, ja käytävän olisi pitänyt olla täynnä elämää. Kaikki oli epäilyttävän hiljaista. Michael nousi ylös ja käveli kohti Martinin huonetta ja huomasi oven olevan raollaan. Hän ei tiennyt miksi, mutta hänen mieleensä nousi paha aavistus. Hän valpastui, veti laina-aseensa kotelostaan ja nosti sen valmiuteen ja lähti hiipimään ovea kohti. Hitaasti hän avasi sen hammastaan purren, toivoen, ettei se narahtaisi. Oven takaa paljastui kamala näky. Mustiin pukeutunut hahmo oli kumartunut Martinin sängyn ylle ja painoi tyynyä tämän runneltuja kasvoja vasten, yrittäen  tukahduttaa viimeisenkin elämän kipinän miehestä.

"Vartija paikalla! Nosta kädet näkyviin. Minulla on ase ja käytän voimakeinoja, jos et tottele", Michael karjaisi käyttäen yllätystä etunaan. Hahmo säpsähti ja nosti kätensä ylös. Tyyny vieri sängyltä lattialle.
"Pidä kädet ylhäällä! Peräänny hitaasti sängyn luota ja käänny ympäri", Michael jatkoi. Hahmo teki työtä käskettyä. Yhtäkkiä tummapukuinen mies syöksähti Michaelia kohti ja tavoitteli asetta. Michael kaatui hyökkäyksen voimasta ja laukaisi aseen. Kun hän pääsi takaisin ylös, miestä ei näkynyt enää missään. Tämä ei selkeästi aikonut jäädä kiinni teostaan. Laukaus oli houkutellut paikalle sairaalan turvahenkilökunnan ja kolme isoa vartijaa syöksähti ovesta sisään. He katsoivat asetta pitelevää, hengästynyttä Michaelia ja kysyivät, mitä oli tapahtunut. Mihael vastasi heidän kysymyksiinsä parhaansa mukaan, mutta tilanne oli edennyt niin noppeasti, ettei hän ollut edes nähnyt kunnolla hyökkääjän kasvoja. Epäilys kasvoi hänen mielessään. Tekeillä oli selvärti jotakin suurta. Huoli Rachelista nosti taas päätään ja hän ryntäsi aulaan soittamaan.

Puhelin hälyytti pitkän aikaa, mutta kukaan ei vastannut.
"Hemmetti, Rachel! Vastaa nyt", hän jupisi itsekseen valitessaan uudestaan kihlattunsa puhelinnumeroa. Juuri, kun hän oli soittamassa, hänen oma puhelimensa pirahti soimaan ja Rachelin nimi loisti näytöllä.
"Luojan kiitos", Michael vastasi.
"Miten niin? Mitä on tapahtunut?" Rachel tivasi puhelimen toisessa päässä.
"Kuule, nyt ei ole aikaa selittää. Pakkaa tärkeimmät tavarasi, sinä menet perheeni luokse. Soitan isäni ja veljeni noutamaan sinua", Michael sanoi.
"Mutta..." Rachel aloitti.
"Ei muttia. Luota minuun, sinut on saatava turvaan. Kerron kaiken sitten, kun olen saanut selville mitä ihmettä täällä tapahtuu. Tämä on suurempaa, kuin luulimmekaan", Michael sanoi tiukasti.
"Anteeksi, kulta", mies jatkoi sitten hellemmin. "En kykene ajattelemaan selkeästi, ennenkuin tiedän sinun olevan turvassa."
"Ymmärrän. Ole kiltti, kerro edes, onko isä elossa", Rachel vastasi alistuneesti.
"Hän on elossa, mutta suuremmassa vaarassa, kuin koskaan. Kerron sinulle tilanteesta mahdollisimman pian", Michael vastasi.
"Hyvä on. Rakastan sinua", Rachel sanoi sitten. Hän tunsi pientä helpotusta kuullessaan isänsä elävän.
"Minäkin rakastan sinua", Michael vastasi hellästi ja lopetti puhelun. Seuraavaksi hän soitti isälleen ja käski tämän hakea Rachelin ensitilassa. Uteliaisuudestaan huolimatta Michaelin isä ei kysynyt mitään. Mies oli vaimoonsa nähden hyvin tahdikas ja tiesi, että kaikki selviäisi aikanaan. Nyt olisi toiminnan aika. Puhelun päätyttyä Michael harppoi takaisin sisälle kysymään Martinin vointia.

Päätinpä minäkin tunkea ruosteisen lusikkani pitkästä aikaa jatkissoppaan. :D Toivottavasti nautitte.

Tuossapa mitään niin kovin röyhkeää ollut. :) Tervetuloa ja toivottavasti kirjoittelet lisää. Mielelläni nuo runot luin, hienoa!

Ei paljon ehdi kesästä nauttiin, kun on niin pitkät työpäivät. -__- Osa kohteista on niin hyvin ilmastoituja, että flunssaakin pukkaa, mulla alkaa perjantaista (toivottavasti, ei pitäis manailla etukäteen mitään, nää suhdanteet muuttuu äkkiä..) neljän päivän vapaat, mistä vetoo että parantelen flunssaa kotona.

Ihmeellisiä nää kesäsesongit, pistää ajatuksetkin ihan kiepille. Hyvä esimerkki tästä: Oon nyt tosiaan painanut ihan hullua työviikkoo tässä ja ollut ihan äärimmäisen väsynyt. Viime viikolla katselin kotosalla kalenteria ja totesin ukolleni, että "Vähän siistiä, kun ensviikolla helpottaa, on VAAN 43 tuntia hommia. Tulee LÖYSÄ viikko." Ukko katseli takaisin sellaisella "O__O" ilmeellä, kunnes osasin ajatella, että se on normaalin ihmisen ihan täpötäysi työviikko. :D

Miksi sitä rahaa ei jää ylimääräisenä silti mihinkään, vaikka tuntuu, että on koko ajan töissä. :D Sitä minä en ymmärrä.

Huh! Viimeviikko oli työntäyteinen, hektinen ja uuvuttava, mutta hengisä selvittiin. Tällä viikolla kylläkin on luvassa vielä enemmän työtunteja, mutta jakautuvat hieman mukavammin. Uskoisin ainakin. Saa nähdä, miten kuollut sitten oon todellisuudessa. Hommat näyttää nyt kesän ajan siltä, ettei työt tekemällä lopu, vanhojen kohteiden lisäksi aloin nyt vielä ihan uusia hommia. Kesälomat ja saikut ja muut lisää tuntumäärää tuntuvasti. Viikonloppua rasitti vielä se, että eräs rakkaimmista ystävistäni valmistui ja minä tottakai päsmäröin kampausten kanssa ja autoin siivouksessa oman duunin ohella. Parturikampaajahan olen ensimmäiseltä ammatiltani. :)

Nyt on valmistujaiset juhlittu ja tämä viikko alkaa vähän löysemmin, vielä olen kotona, ennenkun lähden tekemään muutaman tunnin työhomman. Ihan hyvä tämmöinen pehmeä aloitus viikkoon.

Knife Party - Internet friends

https://www.youtube.com/watch?v=gcejLp72iCE

Egotrippi - Sininen

Kaunis, ihkut sanat. <3

https://www.youtube.com/watch?v=JPlWMbGT0zw

Hoo, Nemesis, minä ainakin olen vain kovasti vieraskorea ja yritän antaa itsestäni fiksun kuvan. ;) Vois joku yö koneella huhkiessa kirjoittaa tähän kaiken, mitä päähän putkahtaa ja katsoa, millaisia reaktioita se poikii. :D

Alkaa oleen sairas- ja kesälomia ja töitä riittää. :) Siksi ei aina itse ehdi ja muista täällä pyörähtää. Tein lisäksi ainakin kesän ajaksi uuden aluevaltauksen töiden saralla, jännää aina päästä koittamaan jotakin uutta. :P

Kovasti hiljaiselta näyttää foorumi vaihteeksi. Harmin paikka, nyt olisi luppoaikaa täälläkin jutskailla, kiitos vapun. Itsellä ei ole kummoisia suunitelmia, ei ole mitään traditioita tai muita, kun viimeiset kolme vuotta olen ollut töissä kiinni hoivaamassa humalaisten omaisuutta yökerhon narikassa. Nyt olen siitä pestistä jäänyt pois, mitä nyt välillä harvoin käyn seuraajaani tuurailemassa. Viikonloppuna tuli oltua sen verran antaumuksella juhlimassa ystävättären kanssa, että vietän aikaa raittiisti. Lisäksi inhoan olla ihmisten ilmoilla minään perinteisenä ryyppyjuhlana. Saa nähdä, mitä tuleman pitää.

Hommasin talouteen viimein henkilövaa'an. Oon joo kuullut että parisuhde lihottaa, mutta hei, ihan oikeesti. Meikku on puolessa vuodessa onnistunut kerryttämään itelleen huikeat 10 kiloo lisää elopainoo. :D En oikeesti tiennyt eilen, oisko pitänyt itkee vai nauraa. Nyt lähti dieetti päälle ja kaikki herkut on toistaiseksi pannassa. Hittolainen. Kesäksi 2014 rantakuntoon? :D