Jatkis: Anaconda Fanfic

[Nefertiti]

Eli ajattelin taas vaihteeksi aloittaa jotakin uutta tänne. Tämä Fanfic perustuu Anaconda elokuvaan, joka siis on b-luokan kauhu/toiminta raina vuodelta 1997. Idea tarinaan tietenkin lähti kun kerran tulin lukeneeksi IMDb:sessa ollutta keskustelua, silloin kun siellä sellainen vielä oli ja joku mietti, että jospas Westridge kuitenkin jäi henkiin. Loogisesti sen pitäisi olla mahdollista jos kerran Seronekin jäi henkiin vaikka sai ensin eläimille tarkoitettua rauhoitetta/nukutusainetta ja sitten vielä Dannyn kyynerpäästä iskun kasvoihinsa niin että putosi jokeen ja selvisi vielä loppuun kiusaamaan viimeisiä eloon jääneitä.
Toinen syy ideaani tietenkin on suosikkinäyttelijäni. Ei mikään yllätys sinänsä.  ;D

Eli tämä siis on tavallaan jatkoa ja tavallaan Westridgen tarina. Niin ja mun tarinaa voi lukea joko mun tumblrista (sori joudutte vähän selaamaan) tai sitten toiselta foorumilta sims 4 tarinana.
Mutta se siitä ja suoraan tarinaan>

Anaconda fanfic, Anaconda, takaisin joelle

Osa 1, Pelastus

Hän liukasteli märillä kivillä ja onnistui kipuamaan vesiputouksen taakse piiloon, mutta siitä ei ollut apua, sillä seuraavassa hetkessä hän näki pelottavan tumman kolmiomaisen pään työntyvän läpi ryöppyävän veden.

Epämääräinen kauhunsekainen äännähdys karkasi hänen huuliltaan ja hän teki päätöksensä. Hyökkäsi nopeasti eteenpäin, hyppäsi ja syöksyi alas. Mutta alhaalla oleville, osin veden peittämille kiville hän ei osunut, sillä jättiläiskäärme kietoutui hänen ympärilleen salamannopeasti. Samanaikaisesti osa käärmeen loppuosasta oli tiukasti kietoutuneena ohuen puun ympärille.

Puu natisi uhkaavasti, heilahdellen rajusti käärmeen liikkeiden voimasta, kunnes alkoi uhkaavasti kaatua kohti jokialusta.

Kaikki ilma pakeni Westridgen keuhkoista ja hän kuuli kuinka hänen luunsa rusahtelivat poikki. Hän inahti tuskasta, mutta se oli vain hiljainen pihahdus, sillä muuta hän ei pystynyt saamaan aikaiseksi. Hänen silmissään musteni ja juuri ennen kuin kaikki katosi syvään mustuuteen, kuului entistä voimakkaampi natina ja lopulta voimakas rusahdus, jolloin puu josta käärme roikkui, petti sen painosta ja alkoi taipua uhkaavasti alaspäin. Se taipui ja taipui, kunnes lopulta kaatui osittain jokialuksen päälle, kuuluvasti rysähäten, käärmeen irrottaessa otteensa samaan aikaan.

Käärme pudottautui veteen, menettäen mielenkiintonsa uhriaan kohtaan, joka retkotti sen otteessa hervottomana kuin räsynukke. Otteen hellittäessä Westridgen veltto ruumis jäi kellumaan veden varaan, kasvot alaspäin, mutta kun käärme liikkui eteenpäin, sen pitkä sulavalinjainen olemus liikutti samalla Westridgeä, joka kääntyi ja kellui nyt kasvot ylöspäin vedessä.

Mies oli kuitenkin menettänyt tajuntansa puristuksen ja putoamisen yhteisvoimasta, eikä näin ollen tiennyt mitä jokialuksella tapahtui. Hiljaa virtaava vesi vei hänen ruumiinsa lähemmäksi kivikkoa, johon hän jäi kellumaan.

Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka kauan hän ollut tiedottomana. Kun Warren viimein palasi takaisin tajuihinsa, hän havaitsi makaavansa jonkinlaisella lavitsalla ja hänen vierellään istui kyykyssä pienikokoinen mies, jolla oli yllään vain lannevaate. Warren oli silti yhä sekava, sillä hänen saamansa vammat olivat nostattaneet kuumeen ja hän oletti näkevänsä näkyjä.

Mies sanoi jotain ystävällisellä äänensävyllä ja laski kämmenensä hänen rinnalleen kuin sanoen, että pysyisi paikallaan. Westridge totteli, sillä hän oli huomannut liikkumisen erittäin kivuliaaksi.

Hiljalleen muistikuvat tapahtumista alkoivat palailla hänen mieleensä. Hän nousi kiivaasti hengittäen istumaan ja irvisti, sillä joka paikkaan sattui. Erityisesti kylkiin, otsaan, toiseen käsivarteen, sekä toiseen jalkaan, jotka olivat kärsineet eniten jättiläismäisen anacondan rutistuksessa ja putouksessa alas. Joten ymmärrettävästi paikat olivat erittäin hellinä ja hän totesi olevansa kuin suoraan mustelmakisojen mainoksesta.

Mies painoi hänet takaisin makuulle, päättäväisesti mutta yllättävän varovaisesti, jottei olisi aiheuttanut potilaalleen enempää kipua. Mies sanoi jotakin, kielellä, jota Westridge ei ymmärtänyt, mutta arvasi, että tämä oli kehottanut häntä lepäämään tai olemaan rauhallisesti.

Jatkuu...

[Nefertiti]

Westridge ei silti voinut olla miettimättä, mitä muille oli tapahtunut ja toivoi, että nämä olivat selvinneet ja päässeet pois tästä loukosta. He olivat luulleet, että kaikki onnistuisi ja sitten he olivat jääneet jumiin kivikkoon. Hän tunsi siitä hieman syyllisyyttä, sillä oli ollut neuvomassa Dannya kuinka ohjata jokialusta. Juuri kun he olivat luulleet pääsevänsä pois ja viranomaisten luo kertomaan mitä tuo ketku, Serone oli puuhaillut ja kuinka he olivat muutaman henkilön menettäneet tämän toimien vuoksi.

Ilmeisesti tuo liukaskielinen mies oli jotenkin saanut itsensä irti ja mitä sitten. Sitä hän saattoi vain arvailla. Ehkei olisi pitänyt jättää Deniseä yksin jokialukselle, mutta heitä oli kovin vähän ja jokialus oli ollut pakko saada irti tai he olisivat jääneet sinne jumiin ikuisesti. He olivat olettaneet, ettei Seronesta ollut sidottuna minkäänlaista vaaraa, mutta se oli virhearvio ja mies oli päässyt ilmeisesti yllättämään muut.

Jälleen kerran hän toivoi, että muut olivat selvinneet huolimatta Seronesta. Sitä hän tosin ei tiennyt, että lopulta Serone oli kuollut toisen jättiläismäisen anacondan toimesta. Tai sitä, että Terri, Danny ja Cale olivat päässeet pakoon.

Nyt Westridge vain saattoi vain levätä ja antaa tuon ystävällisen heimon jäsenten auttaa itseään. Koskapa tämän heimon lääketiede oli hyvin paljon erilaisempaa kuin länsimaalainen vaihtoehto, kesti hänellä erittäin kauan parantua vammoistaan ja muutama jäi hienoiseksi vaivaksi hänelle lopuksi ikää.

Hän ei silti antanut moisen häiritä itseään, vaan yritti olla ja elää, sekä tietenkin miettiä kuinka kiittää tätä ystävällistä heimoa heidän avustaan, sillä hän oli heille henkensä velkaa. Hän ei uskaltanut pyytää heitä opastamaan häntä pois viidakosta, sillä jotensakin tajusi, etteivät nämä halunneet olla missään tekemisissä ulkomaailman kanssa.

Westridge päätti, ettei hän lähtisi yksinään harhailemaan viidakkoon, sillä tunsi sitä kuitenkin liian vähän pärjätäkseen siellä, saati että osaisi suunnistaa ihmisten ilmoille. Joutuisi vielä pahemmin eksyksiin tai pulaan, sillä viidakon eläimet käyttäisivät surutta tilanteen hyväkseen, jos saalis itse kävelisi suoraan niiden ulottuville.

Joten hän siis jäi ja hiljalleen tutustui paremmin heimon jäseniin, sekä oppi heidän kieltään. Lisäksi hän tutustui myös Yara nimiseen nuoreen naiseen, joka mitä ilmeisimmin, jos Westridge yhtään ymmärsi heimon jäsenten asemaa, oli päällikön tytär.

Kiinnostus hänen ja Yaran välillä oli molemminpuolista, mutta koska Westridge, kuten mainittua, kunnioitti häntä auttaneita ihmisiä ja heidän tapojaan, sekä perheitään, ei hän mennyt yhtään edemmäs tässä suhteessa, vaan pysyi vain lämpimän ystävällisissä, mutta riittävän etäisissä väleissä Yaran kanssa.

Jatkuu...

[Nefertiti]

Osa 2, Yara

Tämä tosin muuttui, kun eräänä päivänä Westridge ja Yara olivat keräämässä viidakosta ruokaa.
Hän ei ollut  vieläkään ihan niin hyvässä kunnossa että jaksaisi liikkua kovin pitkiä matkoja, saati että pysyisi edes heimon miesten kävelyvauhdissa, joten metsästyretkelle lähtevät heimon miehet eivät huolineet häntä mukaansa. Hän siis tyytyi auttamaan heimon naisia, hieman helpommissa askareissa, minkä hän tekikin mielellään.

Hän ja Yara olivat keränneet jo melkoisen määrän erilaisia hedelmiä, yrttejä ja juuria, sekä jonkin verran hyönteisiä. Lähinnä isoja karvaisia hämähäkkejä ja eräästä erityisen sammaloituneesta ja lahonoloisesta kannosta, Yara oli noukkinut tottuneesti isoja lihavia, valkoisia toukkia.

Westridge ei ollut erityisen ihastunut hyönteisiin, mutta hän yritti peitellä inhonsa kyseiseen ruokalajiin, sillä hän tiesi, ettei noin vain voisi torjua heimon anteliaisuutta ja ystävällistä elettä. Se olisi suoranainen loukkaus, varsinkin kun he olivat niin paljon auttaneet häntä.
Toki jos olisi ollut mahdollista hän olisi ilosta kiljuen vaihtanut ötökkäpäivällisen, herkulliseen päivälliseen kaikilla lisukkeilla, viiden tähden ravintolassa. Mutta koska hän nyt oli viidakon ja näiden ystävällisten ihmisten armoilla, hänen ei auttanut nirsoilla. Oli otettava mitä sai.

Westridge ja Yara olivat poimimassa erikoisen näköisiä hedelmiä, joista Yara oli selittänyt elein Westridgelle, että ne olivat syötäviä. He olivat puuhaansa keskittyneitä, kun äkkiä aivan läheltä alkoi kuulua askelia ja puhetta. Westridge keskeytti hedelmien keräämisen ja kuunteli. Jokin noissa äänissä varoitti häntä ja elein hän yritti viestittää Yaralle, että oli mentävä piiloon. Yara tuntui ymmärtävän ja he kumpikin painautuivat nopeasti suuren kiven taakse, sankan kasvillisuuden sekaan.

Siinä he nyt kyyhöttivät ääneti, toisissaan kiinni ja kuuntelivat miesten keskustelua. Mitä lähemmäksi miehet tulivat, sitä paremmin he kuulivat heidät.
Hän hymähti itsekseen, muistaessaan, mitä hän ja Danny olivat vitsailleet sivistyksen pariin palaamisesta, ennen kuin jokialus oli juuttunut kivikkoon. Hän kaipasi hetken tuota aikaa, sillä vaikka hän ei aina ollutkaan ollut samaa mieltä Dannyn kanssa asioista, kaipasi hän silti tuota pientä sanailua miehen kanssa.

Miehet olivat nyt hyvin lähellä, mutta toistaiseksi riittävän kaukana, jotteivät he nähneet pensaassa piilottelijoita. Westridge saattoi nyt kuulla hyvin miesten puheen ja huomasi, että miehet puhuivat englantia. Hän oli jo aikeissa hypätä esille, sillä halu palata sivistyksen pariin oli suuri, kun jokin miehissä sai hänet painautumaan tiiviimmin piiloonsa.

Miesten äänet kuulostivat karkeilta, ehkä hieman töykeiltäkin ja ehkä jotain muutakin, joka sai Westridgen varuilleen. Muisto Seronesta nousi hieman liiankin vahvasti mieleen. Nuo miehet taisivat olla Seronen hengenheimolaisia hän päätteli ja mietti, kuinka saisi Yaran ja itsensä pois täältä, ennen kuin miehet huomaisivat heidät. Ties mitä hirveyksiä nuo miehet tekisivät Yaralle. Eikä Westridge uskonut, että hänestä itsestäänkään olisi kummoista vastusta raavaille miehille, jotka taisivat työkseen kovistella toisia ihmisiä, silloin kun eivät olleet salametsästämässä.

Westridge ja Yara perääntyivät yhä syvemmälle pusikkoon, yrittäen kiertää vielä enemmän kiven taakse piiloon ja Westridge asettui niin, että nainen jäisi hänen taakseen piiloon, jotta tämä ei olisi täysin näkyvissä, jos miehet huomaisivatkin heidät ja että naisella olisi näinollen mahdollisuus paeta, jos miehet yrittäisivät tehdä jotakin epämiellyttävää.

Samalla hän yritti kurottaa mahdollisimman vähin äänin kohti paksua oksaa, jotta hänellä olisi edes jotakin, jolla tarpeen vaatiessa puolustaa itseään.Tosin eipä oksastakaan kovin paljoa apuja olisi, sillä nuo miehet vaikuttivat erittäin hyvin aseistautuneilla ja osasivat erittäin todennäköisesti puolustaa itseään ilmankin aseistusta. He eivät todellakaan olleet mitään turisteja, sen Westridgekin tajusi oikein hyvin.

Westridge vetäytyi mahdollisimman vähin äänin peremmäksi ja yritti samalla rauhoitella Yaraa, joka vaikutti olevan peloissaan. Hän arveli, että nainen oli varmasti miesten äänensävystä huomannut, etteivät nämä olleet hyvissä aikeissa liikkeellä.
Itseasiassa, jos hän oikein ymmärsi, nämä olivat etsimässä tiettyjä eläimiä, mutta eivät nähdäkseen, vaan metsästääkseen niitä. Salametsästäjiä siis. Erittäinkin varmasti Seronen hengenheimolaisia, hän ajatteli.

Äkkiä yksi miehistä huomasi heidät puskien keskeltä ja viittoi heitä tulemaan luokseen. Varautuneesti Westridge suoristautui hitaasti, Yaran tehdessä samoin. Hän piti huolen siitä, että oli miesten ja Yaran välissä ja että nainen pysyi hänen takanaan suojassa. Hän ei antaisi miesten satuttaa Yaraa.

"Kas, kas", eräs miehistä sanoi yllättyneenä ja katseli Westridgeä ja Yaraa uteliaasti.

Westridge tosiaan oli melkoinen ilmestys, sillä hiukset ja parta olivat kasvaneet, eikä hän ollut nähnyt suihkua tai kylpyammetta aikoihin tai mitään muutakaan sivistyksen pariin kuuluvaa asiaa ja vaatteetkin olisivat kaivanneet pesua ja paikkausta.

Hetken jokainen oli hiljaa, sillä jokainen oli enemmän tai vähemmän sulateltava näkemäänsä. Westridge oli yhä varuillaan, varsinkin kun miehet tuntuivat tointuvan hämmästyksestään nopeasti. Miehet katselivat Yaraa julkeasti, sillä tämän vartalon suojana oli vain muutamia mitättömän pieniä, hänen heimolleen ominaisia vaatekappaleita ja ihomaalauksia, sekä koruja.

Jatkuu...

[Nefertiti]

Westridge liikahti niin, että oli hieman enemmän naisen edessä, sillä ei pitänyt ollenkaan miesten tavasta silmäillä naista, minkä hän tekikin selväksi olemuksellaan.

"Puhutteko te englantia?", porukan johtajana toimiva mies kysyi.

Westridge nyökkäsi, muttei sanonut mitään.

"Olisin utelias tietämään, kuka te mahdatte olla ja mitä teette täällä jumalan selän takana", mies kysyi, lisäten, "ah, unohdin aivan esittäytyä. Minä olen Sanders ja nuo kaksi muuta ovat Adams ja Jones. Me olemme tutkijoita", hän selitti epämääräisesti.

Westridge ei vieläkään vastannut, vaan mietti, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei halunnut sanoa mitään, mikä provosoisi noita miehiä, muttei myöskään ollut erityisen innokas kertomaan mitään itsestään noille miehille.

"Äh, Sanders. Mitä väliä siitä, kuka tuo on, menköön menojaan ja meilläkin on jo kiire", Adams sanoi liikahdellen levottomasti, "tosin voisimmehan vain päästää ukon päiviltä ja leikkiä tuon naisen kanssa", hän lisäsi ja vilkaisi Yaraa irstaasti.

Westridge päästi vihaisen äännähdyksen ja hänen hoikka vartalonsa ilmensi pidäteltyä raivoa ja inhoa, jota hän tunsi noita miehiä kohtaan. Hänen pähkinänruskeat silmänsä välähtivät vaarallisesti, toisen käden sormien puristuessa tiukasti nyrkkiin.

"Adams", Sander sanoi varoittavaan sävyyn ja mulkaisi toveriaan rumasti. Tämän jälkeen hän kääntyi takaisin Westridgen puoleen, "mitä teihin tulee, suosittelen, että olette hieman yhteistyökykyisempi, ellette halua ikävyyksiä itsellenne ja ystävättärellenne", hän huomautti, silmien välähtäessä ilkeästi.

"Minun ei ole pakko kertoa teille mitään, mitä en halua", Westridge huomautti viimein kuivasti ja katsoi miestä kylmästi.

"Te olette itsepäinen ja koska ette halua vastata hyvällä, niin joudun siirtymään koviin keinoihin, ettekä te tule pitämään niistä", Sanders sähähti, "Jones", hän käski toista toveriaan, äänensävyllä, joka ei jättänyt paljoakaan arvailujen varaan.

Jones vilkaisi Sandersia, nyökkäsi ja astahti kohti Westridgeä ja Yaraa, ojentaen kätensä kohti naista.

Westridge arvasi hieman liiankin hyvin, mitä miehillä oli mielessä. Hänen lihaksensa kiristyivät, hänen kasvoillaan näkyi päättäväisyys ja pähkinänruskeissa silmissä välähti raivo, täsmälleen samalla hetkellä, kun hänen kätensä teki nopean liikkeen. Hän äännähti epämääräisesti ja samalla hetkellä kuului etova, rusahtava ääni, kun oksa osui Jonesin päähän.

Mies katsoi hetken hämmentyneenä, kunnes lysähti tajuttomana maahan. Westridge puolestaan ei aikaillut, vaan nappasi Yaraa kädestä ja he kumpikin pakenivat hämmingin turvin viidakkoon. He kuulivat miesten äänet takaansa ja sitten jotain paljon pahempaa, laukauksia.

"Senkin hyppyrotta!! Kun minä saan sinut kiinni, toivot ettet olisi koskaan syntynytkään!", Sanders karjui raivoissaan.

Westridge ja Yara jatkoivat juoksuaan, tehden välillä äkillisiä käännöksiä, välttääksen mahdolliset luodit, sillä miehet tuntuivat ammuskelevan umpimähkään sankan kasvillisuuden keskellä. Kesken juoksun Westridge tunsi terävää kipua olkavarressaan, kun jokin raapaisi sitä. Hän tunsi miten lämmin veri alkoi valua haavasta pitkin käsivartta, mutta hän ei siitä välittänyt, sillä oli tärkeämpi saada Yara turvaan noiden miesten ulottuvilta.

Kuului taas terävä laukaus ja jotain upposi hänen olkapäähänsä. Kipu yltyi lähes sietämättömäksi, mutta hän ei sittenkään pysähtynyt, vaan jatkoi niin lujaa ja pitkälle kuin pystyi. Lopulta voimat loppuivat, hän kompastui ja tuupertui pusikkoon. Hetken hän kyyhötti paikallaan, kunnes pakotti itsensä kohottautumaan takaisin jaloilleen.

Westridge vilkaisi suuntaan josta oli juossut. Hän näki, miten Sanders tähtäsi kiväärillään jotakin. Hänen katseensa seurasi kiväärin suuntaa. Ensin hän ajatteli itse olevansa maalitauluna, mutta tajusi sitten, että maalitauluna olikin, "Yara", hän henkäisi kauhistuneena. Sitten raivo sokaisi järkevän ajattelun ja hän syöksyi päin Sandersia, jolloin he kumpikin tömähtivät päin paksun puun runkoa.

Kivääri lensi pusikkoon ja Sanders retkotti puuta vasten ilmaa haukkoen, sillä Westridge oli törmätessään osunut Sandersiin sellaisella voimalla, että tämän palleaan sattui ja ilmat pusertuivat ulos hänen keuhkoistaan. Westridge perääntyi ja kohottautui täristen pystyyn. Adrenaliini virtasi veressä ja hän tunsi sydämensä takovan hullunlailla rinnassaan. Hän vilkaisi nopeasti henkeään haukkovaa Sandersia, päätellen, ettei tämä pystyisi pitkään aikaan tekemään mitään, kääntyi ja suuntasi kulkunsa sinne minne Yara oli juossut, hänen jäädessä jälkeen.

Westridge oli huolissaan Yaran vuoksi, sillä vielä yksi mies oli heidän perässään. Hänen teki pahaa pelkästään ajatella, mitä mies tekisi Yaralle, halutessaan kostaa tovereidensa kohtalon.

Westridgen teki mieli huutaa, mutta hän katsoi parhaimmaksi olla vaiti, sillä muutoin paljastaisi sijaintinsa tuolle miehelle. Niin hän sitten jatkoi juoksuaan, kunnes saapui pienelle aukealle, jonka reunassa oli liaanien ja muun kasvillisuuden peittämä monumentti. Se olisi toisessa tilanteessa ollut varmasti kiinnostava löytö, mutta sen tutkimiseen ei nyt ollut aikaa. Oli tärkeämpää löytää Yara.

Äkkiä hän kuuli naisen hätäisen äänen, sekä miehen karkean äänen. Westridge vilkuili ympärilleen nähdäkseen, mistä äänet kuuluivat, kunnes näki hieman kauempana kasvillisuuden peittämän osin murentuneen seinän luona Yaran ja tuon kolmannen miehen.
Adams oli kaatanut naisen alleen, repi tämän vaatteita, yrittäen raiskata tämän. Westridge nappasi maasta ison kiven. Hän päästi epämääräisen karjaisun ja iski kivellä Adamsia päähän.

Mies ei edes tajunnut mitä tapahtui, vaan lysähti tajuttomana Yaran päälle. Westridge pudotti kiven maahan ja työnsi Adamsin pois Yaran päältä. Nainen säikähti ensin, sillä ei heti nähnyt, että auttaja oli Westridge. Mutta kun hän tunnisti miehen, hän painautui täristen tätä vasten.

"Se on ohi nyt", Westridge sanoi rauhoittavasti ja kietoi kätensä naisen tärisevän vartalon ympärille suojelevasti. Hän näki, että nainen oli kutakuinkin kunnossa ja ettei Adams ollut ehtinyt tehdä muuta kuin repiä naisen vaatteita ja siinä samalla oli onnistunut hajottamaan yhden naisen monista helmikaulakoruista.

Kului jonkin aikaa ja he kumpikin alkoivat rauhoittua. Vasta silloin Westridge alkoi huomata olonsa huonoksi. Toki hän oli huomannut haavat olkapäässään ja olkavarressaan, mutta hän ei ollut välittänyt niistä, kun Yara oli ollut päälimmäisenä hänen mielessään. Hän hengitti hieman raskaasti, mikä sai Yaran katsomaan häntä huolestuneena.
Westridge yritti osin kylän kielellä, sen mitä osasi ja elein ilmoittaa, että oli kunnossa, mutta juuri silloin kaikki pimeni ja hän lysähti kyljelleen maahan.

Jatkuu...

[Nefertiti]

Kun hän lopulta palasi takaisin tajuihinsa, huomasi hän olevansa jonkinlaisessa luolamaisessa tilassa tai huoneessa ja hieman kauempana oli pieni nuotio, joka valaisi himmeästi tilaa, jossa hän oli. Varovaisesti hän kohottautui istumaan, etsien katseellaan Yaraa.
Nainen asteli hänen luokseen, elehtien huolestuneen näköisenä ja puhuen nopeasti. Westridge ei ymmärtänyt kuin sanan sieltä, toisen täältä, mutta tajusi kuitenkin, mitä nainen yritti kertoa. Yara halusi hänen vielä lepäävän.

Westridge teki rauhoittavia eleitä käsillään ja yritti sanoa naiselle, että kaikki oli hyvin. Ilmeisesti Yara ei ihan ymmärtänyt, vaan asteli Westridgen luokse ja selitti uudelleen ja uudelleen samaa.

Westridge yritti muistella, mitä oli tähän mennessä oppinut ja yritti sanoa Yaralle tämän omalla kielellä, että kaikki oli hyvin, elehtien jälleen käsillään rauhoittavasti, kuin myös viestittäen koko olemuksellaan, ettei ollut hätää.

Yara tuntui tällä kertaa ymmärtävän ja istuutui Westridgen vierelle. Nainen katseli tutkivasti Westridgeä, nosti siron kätensä ja antoi sormien sivellä miehen parran peittämää leuan kaarta.

Warren ei vetäytynyt pois, eikä estänyt naista mitenkään. Lopulta Yara nojautui lähemmäksi Westridgeä, niin lähelle, että mies saattoi tuntea naisen hengityksen ihollaan ja nähdä tämän tummanruskeat silmät, joissa oli outo, mutta hyvin lämmin ja hellä katse.

Hän tunsi, miten poskia alkoi kuumottaa ja sydän löi hieman kovemmin kuin aiemmin. Yara veti miestä hieman lähemmäksi ja painoi lämpimät huulensa, miehen huulille.

Westridge hämmentyi tästä hieman, muttei vetäytynyt pois, vaan vastasi hellään suudelmaan, sormien varovaisesti pujottautuessa naisen mustiin kiiltäviin hiuksiin. Hetkeksi kaikki tuntui katoavan heidän ympäriltään, kunnes he viimein erkanivat toisistaan.

Hetken he vielä katselivat toisiaan, kunnes Westridge painautui takaisin vuoteelleen, Yaran käpertyessä hänen vierelleen. Westridge kietoi hellävaroen kätensä naisen ympärille ja siinä he nukkuivat vieretysten koko yön.

Westridge heräsi aamun sarastaessa, muttei tohtinut vielä liikkua huomatessaan, että Yara oli vielä unessa. Hän katseli hellästi naista, joka näytti nukkuvan niin tyytväisenä hänen käsiensä suojissa. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Yara heräsi. Hän avasi silmänsä ja nähdessään Westridgen katsovan itseään, hän hymyili ujosti.

Syvän hiljaisuuden vallassa he söivät aamiaisen, pakkasivat vähäiset tavaransa ja alkoivat suunnata ulos huoneesta, jonka Westridge nyt päivänvalossa ymmärsi kuuluvan jonkilaiseen temppelikompleksiin, joka nyt oli kasvien peittämä. Tosiaan ulkona hän näki tarkemmin ison rakennelman, joka oli suurimmaksi osaksi viidakon valtaama. Olisi ollut kiinnostavaa ottaa selvää rakennuksesta, mutta juuri nyt se ei ollut turvallista, joten he suuntasivat kulkunsa takaisin kohti kylää.

He etenivät varovaisesti viidakon keskellä, sillä eivät halunneet törmätä miehiin uudelleen tai jäädä kiinni näiden mahdollisesti laittamiin ansoihin. Tämän vuoksi matka kesti paljon kauemmin kuin todellisuudessa olisi ollut tarvetta. Ilta oli jo lähenemässä, kun he viimein saivat kylän näkyviin.

Kylä tosin oli ennemmin vain yksi iso puista ja muista lähialueen tarjoamista rakennusmateriaaleista, kuten isosta kankeasta ruohosta, kivistä, joidenkin kasvien isoista lehvistä ja savesta rakennettu maja ja sen edessä oleva jonkinlainen aukea. Aukealla oli yksi iso nuotio ja rakennuksen lähellä, seinää vasten nojasi savesta tehtyjä säilytysruukkuja. Ne olivat taitavasti tehtyjä, vaikka materiaalit ja niiden käsittely olikin enemmän tai vähemmän rajallista.

Vastaanotto ei ollut erityisen lämmin ja osa heimon miehistä oli käydä Westridgen päälle, kun Yara meni väliin. Nainen elehti kiivaasti ja puhui nopeasti, saaden miehet rauhoittumaan ja perääntymään. Westridge arvasi, Yaran kertoneen, mitä oli tapahtunut ja miksi he eivät olleet jo edellisenä iltana palanneet. Hän itse pysyi hiljaa ja rauhallisena, seuraten tapahtumia sivulta, sillä katsoi parhaaksi antaa Yaran hoitaa asia. Nainen kuitenkin tiesi ja tunsi heimonsa tavat paremmin kuin Westridge, joka oli heille vain outo muukalainen.

Viimein Amaru nousi paikaltaan, astellen Westridgen luokse ja katseli tätä hetken, kuin arvioiden. Lopulta tämä tuntui päässeen ratkaisuunsa, nyökkäsi ja kehotti elein Westridgeä tulemaan luokseen.

Yara seisoi hieman sivummalla ujosti hymyillen. Amaru tarttui Westridgeä käsivarresta, ohjaten tämän Yaran luokse ja asetti heidän kätensä päällekäin.

Westridge vilkaisi Amarua ymmällään, kääntyen sitten katsomaan Yaraa, joka näytti olevan mielissään. Westridge hymyili hieman epävarmasti, mutta katsoi lämpimästi Yaraa, arvaten sitten mitä juuri tapahtui. Hän oli saanut Amarun siunauksen hänen ja Yaran liitolle.

Muutamaa päivää myöhemmin heidän kunniakseen järjestettiin juhlat. Sitä ennen Amaru ja Bira auttoivat Westridgeä siistimään itsensä heidän tapaansa, mistä mies oli mielissään, kun sai partansa ajettua ja hiuksiakin nirhittyä lyhemmäksi, jottei olisi kuin mikäkin metsän peikko.

Ainoa mikä sai Westridgen erittäin epävarmaksi oli heimon asiamukainen asu, joka hänelle tarjottiin. Se kun paljasti hieman enemmän, kuin Westridge olisi tahtonut. Mutta hän ei tohtinut kieltäytyäkään, joten annetun asun hän puki ylleen, Biran avustamana, mikä oli hyvä, sillä niissäkin asuissa oli omat niksinsä.

Juhlan aikana Westridgen ja Yaran liitto vahvistettiin asiaankuuluvin menoin. Menot jatkuivat myöhään yöhön ja jossain välissä Westridge ja Yara vetäytyivät heille valmistettuun tilaan, muiden jatkaessa juhlintaansa.

Aika kului ja vuodet vierivät. Pari vuosikymmentä kului eteenpäin ja Westridgen perhe kasvoi yhdellä lapsella. Hän oli onnellinen, eikä oikeastaan enää juurikaan kaivannut sivistyksen pariin. Hän ei halunnut jättää rakasta vaimoaan.

Jatkuu...

[Nefertiti]

Osa 3, Terri ja Cale

Palattuaan Manausiin, Terri järjesti ensitöikseen Calen paikalliseen sairaalaan hoidettavaksi siksi aikaa, kun hän ja Danny järjestelisivät heidän asioitaan.

Calen vointi oli tosin parantunut huomattavasti paluumatkalla, mutta Terri halusi silti varmistua asiasta. Haavaa kun ei oltu ommeltu mitenkään matkan aikana, vaan he olivat joutuneet käyttämään vain haavanhoito tarvikkeita, joita heillä oli ollut mukana ensiapupakkauksessa. Lisäksi häntä huoletti mahdollinen tulehdus, sillä jokialus oli kaikkea muuta paitsi hygieeninen.

Heidän tavaransa olivat säilyneet, joten he pääsisivät matkaan heti, kun hän saisi hankittua liput.
Tosin hän otti myös Denisen, Garyn ja Westridgen matkapaperit, henkilöllisyystodistukset ja muun tärkeän mukaansa, sillä niitä tultaisiin tarvitsemaan, viimeistään sitten kun piti hoitaa asioita viranomaisten kanssa.
Paria päivää myöhemmin Terri sai liput hankittua ja he pääsivät vihdoinkin lähtemään Los Angelesiin. Siellä Terri hoiteli asioita lisää, tehden selvityksen yhtiölle, joka oli tilannut heidät tekemään tuon kohtalokkaan filmin, sekä poliisille, joka tietysti aloitti asiasta rikostutkinnan, koska asiaan liittyi kuitenkin kuolemantapauksia.

Hän antoi menehtyneiden tovereidensa tiedot ja paperit poliisille, sillä he tarvitsisivat ne joka tapauksessa. Hän myös kertoi kaiken, mitä matkalla oli tapahtunut, joskaan asiaa selvittelevä poliisi ei suostunut uskomaan jättiläismäisen anacondan olemassa oloon.

Terri oli onnekseen myös onnistunut pelastamaan suurimman osan siitä, mitä he olivat ehtineet kuvata matkan aikana, ennen kuin kaikki oli mennyt päin helvettiä. Poliisin oli myös vaikea uskoa Seronen olemassa oloon, mutta joutui uskomaan, sillä Terrillä oli kuvamateriaalia siitä, erityisesti se lyhyt pätkä Westridgen selostuksesta, jonka Serone oli sitten erittäin tylysti keskeyttänyt.

Tutkimuksien jatkuessa, kolmikko sai tietää, että Seronella ei todellakaan ollut puhtaita jauhoja pussissaan, vaan mies oli hommaillut vähän muutakin, mikä ei juurikaan päivänvaloa kestänyt. Lisäksi useita henkilöitä, joiden kanssa hän oli ollut tekemissä, oli kadonnut hämärissä olosuhteissa. Viranomaiset olivatkin jo jonkin aikaa epäilleet, että nuo kadonneet henkilöt olivat kohdanneet loppunsa Seronen käsissä, tavalla tai toisella.

Tutkimukset tuntuivat vievän ikuisuuden, mutta lopulta ne saatiin päätökseen. Terri, Cale ja Danny eivät saaneet ongelmia asian osalta, koska todisteiden perusteella tuli erittäin selväksi, etteivät he olleet osallisia tovereidensa ja jokialuksen kapteenina toimineen Mateon kuolemaan.

Kolmikko siis pääsi viimein jatkamaan elämäänsä, vaikka helppoa se ei tietenkään ollut. Heidän suosionsa oli laskenut, eivätkä useimmat rahoittajat halunneet olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Tosin, eivät hekään halunneet palata enää takaisin tuolle kirotulle joelle. Niin paljon pahoja muistoja heillä siitä oli jäljellä.

Cale sai onneksi työpaikan pieneen museoon ja Terri pääsi Dannyn kanssa töihin pieneen tuotantoyhtiöön, joka tosin teki dokumentteja vain paikallisista asioista ja toisinaan pieniä juttuja paikallisten uutistenkanavien kevennysosioihin.

Elämä oli tasaista, eikä mitään jännittävää tapahtunut, joitain maailmaa mullistaneita isoja uutisia lukuunottamatta. Noiden vuosien aikana Terri ja Cale lähentyivät entisestään ja menivät lopulta naimisiin. Myös heidän perheensä kasvoi. Aikaa vierähti pari vuosikymmentä.

Jatkuu...

[Nefertiti]

Eräänä päivänä pienen museon kuraattori pyysi Calen puheilleen. Mies oli hieman kummissaan, sillä yleensä se ei tiennyt mitään hyvää. Olikohan budjettia pienennetty entisestään ja ovat aikeissa erottaa jonkun ja siksi jututtavat meitä, hän ajatteli astellessaan kuraattorin huoneeseen. Hän koputti kohteliaasti oveen, jonka toiselta puolelta kuului, "sisään".

Hyvä, kuraattori ei kuulostanut olevan huonolla tuulella, ehkä tästä selvitään vielä, Cale ajatteli, avasi oven ja astui huoneeseen.

Kuraattori istui tuolissaan ja silmäili Calea, joka vielä seisoi ovensuussa. Hän viittasi Calea istumaan vapaaseen tuoliin, minkä Cale tekikin.

"Dr Cale", kuraattori aloitti, etsien samalla tuolistaan mukavan, mutta vaikutusvaltaisen asennon, "te varmaan ihmettelette, miksi kutsuin teidät toimistooni", hän jatkoi.

"Kyllä", Cale myönsi.

"Asia on niin, että meille tehtiin erittäin tuottoisa tarjous, joka tietäisi hyvää museolle", kuraattori aloitti, "mutta, se vaatisi minulta erittäin pätevän tiimin ja te olisitte se, mitä ryhmän johtajalta haen", hän jatkoi.

"mihin te pyritte?", Cale kysyi, aavistellen jo, ettei tulisi pitämään vastauksesta.

"Eräs taho pyysi minua tosiaan kokoamaan tiimin, jonka tarkoitus olisi lähteä Amazonille tekemään tutkimusretki", kuraattori vastasi, "tiedän, olen ottanut selvää viime matkastanne, joka epäonnistui, mutta toivon että te harkitsette asiaa", hän pyysi.

"Olen pahoillani, mutta minun on vastattava kieltävästi, kuten jo itsekin mainitsitte niin minulla on syyni olla haluamatta sinne takaisin enää milloinkaan", Cale vastasi viileästi.

"Sanottakoon, että haluaisin itsekin mieluummin lähettää sinne jonkun muun, kuin teidät, mutta retken rahoittaja halusi ehdottomasti juuri teidät", kuraattori  sanoi.

"Miksi hän minut haluaa? Hän tietänee jo varmasti mitä silloin tapahtui ja miksi en ole halukas lähtemään", Cale vastasi.

"Oletan että hän haluaa teidät, teidän tietämyksenne vuoksi ja koska teillä tosiaan on asiasta kokemusta", kuraattori totesi.

"Vastaukseni on yhä jyrkkä ei", Cale sanoi tiukasti.

"Tuota epäilinkin, joten minun on huomautettava, että jos te yhä kieltäydytte, minun on erotettava teidät virastanne. En haluaisi tehdä sitä, mutta rahoittaja uhkasi olla antamatta huomattavaa rahasummaa museollemme, jos te kieltäydytte ja sehän ei tietenkään käy", kuraattori sanoi tiukkaan sävyyn, josta Cale kuuli, ettei mies suvainnut niskurointia.

"Hyvä on, mutta saisinko edes hieman ajatteluaikaa, sillä haluaisin keskustella asiasta vaimoni kanssa", Cale pyysi.

"Saatte, mutta vain huomiseen asti, asialla on kiire, sillä rahoittajamme haluaisi tiimin kasaan ja lähtöön mahdollisimman pian", kuraattori myöntyi.

"Hyvä on", Cale murahti ja arveli että pakko kai se on suostua, sillä työpaikan menetys juuri nyt ei oikein sopinut kuvioihin. Laskuja ei tyjällä tilillä maksettu.

Hän katsahti kylmästi kuraattoria, nousi ja häipyi omaan toimistoonsa, josta soitti Terrille. Hän kertoi alustavasti, mitä oli tekeillä ja kertoi, että halusi kotiin tultua keskustella asiasta tarkemmin.

Päivä tuntui kuluvan hyvin hitaasti, mutta lopulta hän saattoi lähteä töistä. Hieman kärttyisenä hän sitten matkasi läpi ruuhkan kotiinsa. Terry ei vielä ollut tullut, sillä ilmeisesti hänellä oli mennyt hieman pidempään sen hetkisen projektin kanssa.

Noin tuntia myöhemmin Terri kotiutui ja he pääsivät vihdoinkin keskustelemaan tuosta asiasta, jonka Cale mieluusti unohtaisi, vaikka vanha valkoinen arpi kurkussa ei asiaa erityisemmin parantanut.
Mutta ei auttanut, sillä miten vain hän asiaa katsoi, olisi hän pulassa.

"Muistat varmaan kun soitin sinulle tänään", Cale aloitti.

"Muistan, nimittäin pian sen jälkeen, minulle ja Dannylle tehtiin samanlainen ehdotus", Terry kertoi.

"Mitä", Cale älähti.

"Kuulit kyllä", Terri tokaisi.

"Hemmetti", Cale murahti.

He keskustelivat ja kääntelivät asiaa puolin ja toisin, todeten kuitenkin pian, että heidän oli suostuttava, sillä muutoin he molemmat menettäisivät työpaikkansa, mihin sillä hetkellä ei ollut varaa. Kummakin palkat nimittäin eivät olleet päätähuimaavia ja laskuja piti maksaa ja lisäksi he halusivat säästää rahaa poikansa opiskeluita varten. Varsinkin kun tämä oli vasta päässyt yliopistoon.

"No ei kai sitten auta kuin suostua", Terri sanoi happamasti. Hänkään ei ollut innokas lähtemään, mutta muutakaan vaihoehtoa ei ollut.

"Hyvä on", Cale huokaisi, kääntyi ja katseli ulos ikkunasta. Harmitti, mutta se oli vain nieltävä, "mennään huomenna yhdessä kuraattorin puheille", hän lisäsi, vilkaisten samalla vanhaa valokuvaa joka nökötti kirjahyllyllä.

Tuo kuva oli otettu ennen heidän lähtöään Manausista, jolloin kaikki oli ollut hyvin. Hän hymähti hiljaa muistaessaan sen hetken, kun Westridge oli kovaäänisesti saapunut jokialukselle kaikkine laukkuineen ja rakkaine viineineen. Bordeaux, sitähän se oli ollut, hän muisteli ja hymähti jälleen. Toinen minkä hän eläväisesti muisti oli sanasota Westridgen ja Dannyn välillä. Se oli ollut väistämätöntä, sillä miesten taustat ja mieltymykset olivat niin kovin erilaiset, erityisesti musiikin osalta.

Kaikkein vaikein hetki koko matkassa oli ollut lopulta heidän menehtyneiden matkakumppaneidensa omaisten etsiminen ja suruviestin kertominen. Se muisto oli hyvin synkkä, varsinkin kun hänen oli ollut pakko miettiä tuolloin mitä kertoa, sillä ihan kaikkea ei voinut sanoa noin vain. Varsinkin kun samoihin aikoihin tutkimuksetkin olivat olleet vielä käynnissä.

Jatkuu...

[Nefertiti]

Terri asteli Calen vierelle ja laski kätensä miehen käsivarrelle, "Oletko kunnossa?", hän kysyi, katsoen Calen vakavia kasvoja.

"Olen", Cale vastasi lyhyesti ja katsoi Terriä, "tuo valokuva vain toi vanhoja muistoja mieleeni", hän kertoi.

"Niin", Terri sanoi ja katsahti valokuvaa, jossa he kaikki seisoivat iloisesti hymyillen. Denise ja Gary toisissaan rakastuneesti kiinni, Westridge tyynen ylväänä ja Danny tietenkin rentona kuten aina, "minä ihmettelen ettemme me onnistuneet tappamaan toinen toisiamme jo ennen kuin Serone liittyi retkueeseemme", hän hymähti.

"No se olikin suuri ihme", Cale vastasi ja kumartui painamaan hellän suudelman Terrin poskelle.

"Minä menen nyt soittamaan Dannylle", Terri sanoi vastaten suudelmaan ja häipyi toisaalle soittamaan.

Kuten arvattua, Dannykaan ei ollut asiasta mielissään, mutta suostui kuitenkin. Ei hän jättäisi ystäviään pulaan.

Seuraavana aamuna itsekukin heräsi hyvin aikaisin, jotteivät olisi myöhässä. Aamiainen syötiin syvän hiljaisuuden vallassa, sillä kumpikaan heistä ei ollut kovin innoissaan tulevasta.
Lopulta aamutoimet oli hoidettu ja he ajoivat museolle, jossa he tapasivat Dannyn. He tervehtivät puolin ja toisin, samalla astellen kohti kuraattorin toimistoa.

Cale koputti ovea ja sieltä kuului, "sisään".

Hän avasi oven, astuen toimistoon Terri ja Danny vanavedessään.

"Hyvää huomenta", kuraattori sanoi katsoen tulijoita ilmeettömänä.

Cale vilkaisi kuraattoria vähemmän ystävällisesti, henkäisi syvään ja sanoi, "me keskustelimme hyvin pitkään ja mietimme tarkoin ehdotustanne".

"No", kuraattori kysyi, sillä halusi saada vastauksen mitä pikimmin.

"Me suostumme", Cale vastasi, "sen sanon, ettemme tee tätä mielellämme, mutta te ette jättäneet meille juurikaan valinnan varaa", hän muistutti.

"Olen pahoillani, mutta en tiennyt miten muuten olisin saanut teidät suostumaan ja sitä paitsi, potkut uhkasivat itseänikin", hän huomautti.

"Vai niin", Cale murahti, "no mutta asia on sovittu, joskin haluan asian vielä ylös paperille, jottette pääse väittämään muuta ja sitten voisitte vihdoinkin kertoa, miksi haluatte lähettää meidät takaisin sinne kirotulle joelle. Teillä on tarpeeksi tietoa, sillä kuten myös mainitsin useammassakin lähteessä, me kohtasimme Shirishamat, joskaan emme jääneet sattuneesta syystä hieromaan syvempää tuttavuutta. Olimme kokeneet kovia ja halusimme palata takaisin sivistyksen pariin", hän muistutti.

"Aivan, tiedän", kuraattori vastasi ja hiljeni hetkeksi, "asia on niin että eräät henkilöt haluaisivat teidän löytävän jälleen tuon heimon, sillä he uskovat näiden tietävän erään aarteen kätköpaikan, sillä he ovat asuneet sen lähettyvillä oletettavasti sukupolvien ajan", hän jatkoi lopulta.

"Aarteen metsästystä, sitäkö tämä onkin? Kuinka paljon sinä siitä saat itsellesi?", Cale kysyi tuikeasti.

"Minulle luvattiin osa aarteesta, saisin kuulemma laittaa sen näytille täällä, mikä olisi erittäin tervetullut uutuus ja se toisi lisää kävijöitä museoon", kuraattori vastasi.

"Vai niin", Cale totesi kylmästi, "kuten sanottu, me suostumme, mutta haluamme tosiaankin virallisen sopimuksen ja lisäksi haluan, että matka hoidetaan meidän toiveidemme mukaan, mikä tarkoittaa, ettei tuota kyseistä heimoa häiritä yhtään enempää kuin on pakko ja jos he eivät tiedä tai halua kertoa mitään, niin asia on sillä selvä. Onhan meillä nykaikaisiakin välineitä etsiä se teidän aarteenne", hän muistutti.

"Hyvä on, arvelinkin että haluaisitte tehdä juuri näin, joten tässä sopimus", kuraattori sanoi ja ojensi kullekin paksun paperipinkan joka sisälsi kasan ehtoja ja muuta tietoa sopimukseen liittyen, "allekirjoitukset jos saan pyytää", hän lisäsi ja nojautuen mukavasti tuolissaan ja painoi sormenpäänsä yhteen.

Cale nyökkäsi, mutta päätti lukea koko nivaskan läpi, sillä ei halunnut joutua huijatuksi kuraattorin tai kenenkään muunkaan taholta. Hän ohjeisti muitakin tekemään samoin ja luki jopa pienen präntin koko nivaskan lopussa, juuri allekirjoitusviivojen alapuolelta.

Hän keskusteli vielä pitkään ja hartaasti Terrin, sekä Dannyn kanssa, kunnes lopulta he allekirjoittivat saamansa sopimukset.

"Hyvä, hyvä", kuraattori sanoi tyytyväisenä ja näki jo mielessään miten museo pullistelisi vierailijoista ja kassakone rahasta.

"Ei mitenkään hyvä, sillä jos tässä on yhtään vilunkipeliä, sinun perseesi on tulilinjalla", Cale muistutti vähemmän ystävällisesti.

"Tietysti", kuraattori vastasi nöyrästi, mutta oli tietysti päättänyt turvata selustansa, sillä epäonnistuminen oli aina mahdollista, "ah, niin ja tässä vielä muistitikku jolla on kaikki tarvittava tieto matkasta, sekä henkilöistä, jotka tulevat myös mukaanne, sitten vielä matkalippunne, että pääsette Manausiin", hän lisäsi ja ojensi mustan pienen muistitikun, sekä matkaliput Calelle.

Kuraattori antoi vielä päivämäärän, jolloin lähtö olisi, jotta Cale, Terri ja Danny ehtisivät tehdä tarvittavat valmistelut, pakata ja muutenkin valmistautua lähtöön.

Lähtöpäivä olisi seuraavalla viikolla. Cale päätti myös varmistaa oman selustansa ja teki eräitä järjestelyitä, jotta hänellä olisi riittävästi todistusaineistoa, jos matka menisikin pieleen ja jos he joutuisvat tekemisiin viranomaisten ja lakimiesten kanssa. Se olikin hyvin suuri jos, ja hän toivoi etteivät he joutuisi siihen, sillä edellinen kohtaaminen mainittujen tahojen kanssa, ei ollut ollut miellyttävää.

Jatkuu...

[Nefertiti]

Osa 4 Matka

Päivät kuluivat yllättävän nopeasti ja asiat saatiin hoidettua. Lisäksi hän oli suunnitellut lähettävänsä Alejandron sukulaisten luokse matkan ajaksi, mutta tämä oli sanonut haluavansa olla mieluummin kotimiehenä, minkä Cale hyväksyi. Hän halusi luottaa poikaansa, ettei tämä tuhoaisi taloa, heidän poissa ollessaan ja olisihan tietysti aina hyvä, jos joku piti taloa silmällä mahdollisten murtovarkaiden varalta, sillä ne olivat melkoinen riesa.

Lopulta he olivat valmiita, tavarat pakattuina ja he istuivat pitkällisen jonottamisen ja odottamisen jälkeen lentokoneessa, matkalla Manausiin, josta matka jatkuisi jokialuksella. Calella oli lievähkö Deja Vu, sillä muistot menneestä nousivat kirkkaasti hänen mieleensä, myöskin ne jotka hän mieluiten halusi unohtaa.

Monta tuntia ja uuden pitkän jonottamisen jälkeen he vihdoinkin pääsivät ulos lentokentältä ja yhdeksi yöksi hotelliin.

Seuraavana aamuna he nousivat aikaisin ylös, söivät aamiaisen, maksoivat hotelliyönsä ja suuntasivat lauttarantaan, josta todellinen matka oli tarkoitus alkaa. Itse kukin oli hyvin väsynyt, sillä he eivät olleet nukkuneet kovinkaan hyvin.

Jokialuksen luona oli melkoinen kuhina, kun kolmikko pääsi sinne. Tavaroita pakattiin ja siellä täällä vilahti hyvinkin uudenoloista tekniikkaa, aivan erilaista kuin heidän ensimmäisen matkansa aikana. Tekniikka oli tosiaan niistä päivistä muuttunut.

Joistain muutoksista Dannykin oli iloinen, sillä se merkitsi sitä, ettei hänen tarvitsisi kantaa enää painavaa kuvauslaitteistoa, kun kuvauksen saattoi hoitaa pienellä, mutta hyvälaatuisella, kevyellä digikameralla. Lisäksi editointikin olisi helpompaa, näin digikameroiden aikakautena. Ei tarvitsisi säheltää nauhojen kanssa ja miettiä uudelleenottoja tämän tästä.

Cale oli painanut muistitikun sisällön tarkasti mieleen ja itse muistitikkukin oli kaiken varalta mukana, joskin hän oli viisaasti kopioinut tiedostot talteen toisaalle siltä varalta, että niitä tarvittaisiin. Nyt hän katseli jokialuksella ja laiturilla sen vierellä liikkuvia ihmisiä, yrittäen etsiä katseellaan ne henkilöt joiden piti myös olla matkalla mukana.
Heistä oli ollut kuvat muistitikulla. Vielä hän ei ollut nähnyt yhtäkään, joten oletettavasti nämä häärivät henkilöt auttoivat vain lastaamisessa, sillä tavaraa näköjään oli paljon, osa siitä ruokatavaraa tietysti.

Lopulta hän näki kylmäsilmäisen miehen, joka seisoi ohjausyhtin ulkopuolella kaiteeseen nojaten ja katseli alla hääriviä ihmisiä.

"Hän lienee Carl", Cale mumisi ja vietyään tavatansa hänelle osoitettuun hyttiin, hän suuntasi tikapuille, kipusi ylös ja tervehti miestä.

Tosiaan, kylmä oli se sana, jolla hän kuvasi tätä pitkää, hoikkaa miestä, jolla oli kylmät värittömät silmät, kolhot, joskin kapeat kasvot ja maantienväriset lyhyeksi, mutta siistiksi leikatut hiukset.

"Te lienette Carl Smith", Cale sanoi, ojentaen kätensä tervehtiäkseen miestä.

"Oletatte oikein,", mies sanoi hymyillen, joskaan hymy ei ylettynyt silmiin asti, ja tarttui Calen ojennettuun käteen, "ja minä oletan, että te olette tohtori Cale", hän lisäsi kevyesti.

"Kyllä, olette oikeassa", Cale myönsi ja puristi miehen kättä kevyesti, mutta varmasti. He vaihtoivat vielä muutaman sanan, jonka jälkeen Cale häipyi takaisin alas muiden luo.
Hän oli juuri päässyt Terrin luo, kun äkkiä yhdestä hytistä astui ulos erittäin tuttu henkilö.

"Alejandro!", Terri ulvaisi ja katsoi nuorukaista hyvin terävästi.

"Ai, hei äiti", Alejandro sanoi hieman nolostuneena.

"Mitä sinä täällä teet? Sinunhan piti olla talonvahtina", Cale kysyi.

"Öh, tuota, minä olen töissä täällä", Alejandro mutisi, eikä katsonut vanhempiaan.

"Töissä?", Cale kysyi hämmentyneenä.

"Niin", Alejandro vastasi, "kun, kun meillä on ollut tiukkaa ja minä ajattelin että ansaitsisin näin itse rahani yliopistoa varten, ettei teidän tarvitsi sen vuoksi raataa", hän selitti.

Alejandro oli niin monet kerrat kuullut vanhempiensa keskustelut, mutta ei ollut koskaan sanonut heille siitä mitään. Hän oli päättänyt tehdä itse jotain, nyt kun hänellä ikä riitti siihen. Yliopiston voisi suorittaa hieman myöhemminkin.

"Mutta, eihän sinun olisi tarvinnut", Cale sanoi, eikä voinut olla vihainen pojalleen. Pelkkää hyväähän tämä oli tarkoittanut.

"Kyllä minun tarvitsi", Alejandro sanoi ja katsoi vanhempiaa itsepäisesti.

"Ah, te näköjään löysitte asisstanttini", sanoi heidän viereensä astellut tyytyväinen Carl.

"Tämä sinun assistanttisi on minun poikani", Cale huomautti viileästi.

"Ai, niinkö", Carl sanoi ja katseli kumpaistakin tyynesti, kuin hyväksyen asian.

"Niin", Cale sanoi lyhyesti, mutta päätti antaa asian olla.

Lopulta kaikki tarvittava oli vihdoin ja viimein saatu jokialukseen ja se pääsi irtautumaan satamasta. Suunta oli sama kuin edelliselläkin matkalla ja koska se oli jo Calelle, Terrille ja Dannylle tuttu, matka sujui tällä kertaa ilman kummempia ongelmia.

He jopa pääsivät lähelle sitä paikkaa, johon jokialus oli jäänyt jumiin, mutta koska he osasivat sitä varoa, ei näin käynyt tällä kertaa.

Puu oli yhä kaatuneena siinä mihin se oli käärmeen ja Westridgen painosta rysähtänyt. Sen päälle oli kasvanut hieman muuta kasvillisuutta ja ohuimmat osat irronneet aikoja sitten ja muu runko lionnut epämääräisen väriseksi.

Putous virtasi yhä, kuten se oli virrannut silloinkin. Tasaisesti kuin hakkaava sydän, valon taittuessa pisaroista erikokoisiksi sateenkaariksi. Se oli yhä yhtä kaunis, Cale ajatteli ja huokasi hiljaa.

He jatkoivat matkaansa, ohittivat nyt täysin villiintyneen kasvillisuuden peittämän sahan, josta ei ollut enää juuri mitään jäljellä, paitsi rakennuksen kannattavat osat.
Laituri oli kärsinyt kaikkien näiden vuosien aikana, eikä siitäkään ollut enää jäljellä juuri mitään, paitsi jokunen lankku ja niiden päällä auringon valkaisemia kylkiluita.

"Anaconda", Terri sanoi hiljaa ja muisti vieläkin miltä jättiläismäinen käärme oli näyttänyt. Miten se oli katsellut uhrejaan kellervin silmin ja tunnustellut ilmaa kielellään. Hän jopa muisti miltä sen suomuinen nahka oli tuntunut, kun se oli kietoutunut hänen ja Dannyn ympärille. Sitä hän ei halunnut kokea uudelleen. Liekö noin isoja enää olemassakaan, sillä he olivat ne suurimmat joutuneet tappamaan itsepuolustukseksi.

"Noin iso?" Carl kysyi epäuskoisena.

"Kyllä", Terri vastasi, "noin iso ja et tosiaankaan halua kohdata sellaista, voin sanoa sen kokemuksestani", hän lisäsi.

"Oh", Carl äännähti ja vaikeni.

Hiljaisuuden vallassa he jatkoivat matkaansa ja päätyivät viimein muutaman päivän kuluttua paikalle, jossa he olivat kohdanneet tuon kadonneen heimon viimeksi.

Jokialus ankkuroitiin rantaan ja he päättivät viettää siinä yönsä ja tutkia lähialueita vasta valoisaan aikaan. Ilta ja yö oli rauhallinen, vain eläimiä tuntui olevan liikkeellä, kuin myös inhottavia hyttysiä, jotka inisivät häiritsevästi matkustavaisten ympärillä, toiveena saada lämmin veriateria.

He eivät noista kiusankappaleista välittäneet, vaan illan pimetessä yöksi, he siirtyivät hytteihinsä, lepäämään. Cale ei vielä saanut unta, vaan nojasi ohjaamon edessä olevaa kaidetta vasten. Hän katseli ääneti maisemaa, joka lepäsi öisen tähtitaivaan alla. Tai no levätä ei ollut oikea sana sillä sademetsä oli täynnä yöeläinten ääniä.
Aivan äkkiä hän näki liikettä rannalla ja suuntasi taskulamppunsa valon sinne. Jokin hoikka ja tumma livahti juuri viidakon kätköihin, taskulampun valokeilan ulottumattomiin.

"Mikähän se mahtoi olla", Cale mutisi hiljaa, mutta päätti olla ottamatta siitä selvää, sillä harhailu pimeässä viidakossa ei ollut hyvä idea. Se oli tullut selväksi jo edellisellä kerralla, kun Denise ja Gary olivat lähteneet omin nokkineen eräällä levähdyskerralla viidakkoon seikkailemaan aikeenaan tehdä jotakin ihan muuta kuin äänittää yöllisen viidakon ääniä.

Calea hieman hymyilytti tuo muisto, vaikka siinä olikin ollut ainekset johonkin paljon pahempaan, mutta sillä kertaa onni oli ollut matkassa ja henkilövahingoilta oli vältytty. Ainoa joka joutui kärsimään oli villisika, joka päätyi lopulta ruokalistalle.

Lopulta Cale ajatteli vain nähneensä näkyjä ja päätteli, että oli aika hänenkin siirtyä levolle. Hän siis asteli alas portaita ja suuntasi hyttiinsä, jonka jakoi Terrin kanssa.
Yö sujui kommelluksitta ja retkue heräsi varhain seuraavana aamuna. Hienoinen usva pyörteili rannan tuntumassa ja tuoksui kostealle viidakolle. Päiväeläimet alkoivat heräillä ja metelöidä oksistossa.

Jatkuu...

[Nefertiti]

Osa 5, Warren

Aamiaisen jälkeen he viimein astuivat maihin, tutkiakseen ympäristöä hieman tarkemmin. He olivat jo illalla saapuessaan huomanneet rannan läheisyydessä nököttävät toteemit, jotka olivat osin kasvillisuuden peitossa.

Cale harppoi tutkimaan noita toteemeja yhdessä Carlin kanssa, Terrin ja Dannyn hoidellessa kuvaamisen. Cale ei tiennyt kuinka kauan oli siinä ollut, kun huomasi jonkun katselevan itseään. Hän ei vielä nähnyt ketään, mutta tunsi tämän jonkun katseen itsessään.

Cale kääntyi hitaasti, astahtaen samalla hieman kauemmaksi toteemista, jota oli katsellut, mutta ei tietenkään koskenut, sillä tiesi niiden olevan pyhiä sille heimolle, joka ne oli tälle paikalle pystyttänyt. Ne olivat kunnianosoitus heidän esivanhemmilleen ja jumalilleen. Kenties käärmejumalallekin, koska ainakin toinen toteemi näytti erittäin paljon ihmiseltä, joka oli joutunut jättiläismäisen anacondan kuristusotteeseen.

Cale tarkkaili metsän reunaa, minne muutkin seurueesta nyt katselivat, sillä hekin olivat havainneet, että heitä tarkkailtiin, vaikkakin tarkkailija toistaiseksi pysyttelikin näkymättömissä.

Lopulta metsiköstä ilmaantui näkyville muutamia miehiä, jotka olivat lähes alasti. Heillä oli yllään vain jonkinlainen lannevaate, kaulassa, käsissä ja ranteissa itsetehtynä koruja ja iho oli päivettynyt. Miesten kasvoilta oli vaikea lukea mitään tunteita, sillä ne olivat ilmeettömät. Vain silmät loistivat kirkkaina ja uteliaina noista tummista, osin maalatuista kasvoista.

Heimolaiset olivat myös aseistautuneet heille perinteisin keihäin ja nuolin. Taisipa heillä olla myös myrkkynuolet. Cale arveli että ne eivät olleet mukana pelkästään metsästystä varten, vaan itsepuolustusta. Eikä hän sitä ihmetellyt, sillä se mitä hän oli lukenut, oli kauheaa, sillä näitä eri heimojen rippeitä oli kohdeltu äärettömän törkeästi ja osa oli kadonnut tyystin suoranaisissa joukkoteurastuksissa.

"Shirishamat", Cale sanoi hiljaa ja katseli tulijoita uteliaana. Koko muu seurue seisoi vaiti. Danny kuvasi yhä, kun taas Terri katseli tulijoita yhtä uteliaasti kuin tulijat heitä.

Carl puolestaan ei näyttänyt uteliaalta. Kiinnostuneelta kyllä, mutta samalla jotenkin salamyhkäiseltä, mutta kukaan seurueesta ei sitä huomannut, sillä heidän kaikkien katseet olivat kiinnittyneet näihin miehiin.

"He ovat juuri sellaisia kuin muistin", Terri sanoi, muistaen hyvin elävästi sen hetken, jolloin he olivat edellisen kerran nähneet samoja heimolaisia.

"Nämäkö te näitte silloin?", Alejandro kysyi uteliaana, muistaen jännittävät tarinat joita isä ja äiti olivat hänelle iltasatuina kertoilleet. Tosin jättäneet tietoisesti mainitsematta jättiläiskäärmeen, josta takuuvarmasti olisi ollut seurauksena painajaisia.

"Niin", Cale vastasi ja vilkaisi poikaansa, joka katseli tulijoita hivenen hämmentyneenä. Tämähän oli hänelle vasta ensimmäinen kerta, eivätkä he olleet näyttäneet edellisellä kerralla filmaamaansa materiaalia hänelle lainkaan. Osa siitä ei olisikaan ollut sopivaa pojan silmille ja myöhemmin koko juttu oli unohtunut kun poika oli kasvanut ja suunnanut mielenkiintonsa muihin asioihin, kuten nuorilla oli tapana.

Yksi heimolaisista astahti varovaisesti edemmäksi. Mies oli selvästi varuillaan, mutta toisaalta halusi tehdä myös tuttavuutta. Kirkkaat silmät tekivät kaikenaikaa huomioita ja mitä enemmän tietoa hän sai, sitä rauhallisemmaksi hän muuttui.

"Outoa", Cale sanoi hiljaa ja ihmetteli miten tuttavallisia heimon miehet olivatkaan muukalaisia kohtaan, sillä useimmiten heimot mieluummin häätivät muukalaiset pois, sillä he olivat niistä saaneet enemmänkin ikävyyksiä kuin hyviä kokemuksia.

"Me emme taidakaan olla ensimmäiset muukalaiset täällä", Terri totesi ääneen, sen mitä Cale ajatteli.

"Emme, enkä tiedä muistavatko he meidät edelliseltä kerralta. Mehän emme tuolloin voineet edes jäädä", Cale muistutti.

"En tosiaan tiedä", Terri vastasi ja katseli heimon jäseniä, joista osa vaikutti sen verran nuorilta, että eivät varmastikaan olleet varmasti silloin paikalla, kun seurue edellisen kerran oli ollut täällä.

Mies viittoi uudestaan seuraamaan itseään, jolloin Cale nyökkäsi ja alkoi astella rauhallisesti, kohti miestä. Hän ei halunnut tehdä äkkiliikkeitä tai mitään muutakaan typerää, sillä siitä voisi seurata hyvin äkkiä ikävyyksiä.

Mies näytti tyytyväiseltä, muttei ilmaissut mitään muuta. Cale ymmärsi hyvin, että heidän oli pakko olla näyttämättä mitään muukalaisille, joita he eivät ennestään tunteneet. Oli oltava varovaisia ja varmasti syystäkin.

Mies kääntyi, joskin vilkuili tämän tästä taakseen, johdattaessaan seuruetta läpi tiheän viidakon. He etenivät syvemmälle. Heimon jäsenillä ei tuntunut olevan mitään vaikeuksia liikkua sankassa viidakossa, kun taas seurueen muut jäsenet, meinasivat olla pulassa tämän tästä.

Lopulta he saapuivat pienelle aukiolle, jonka keskellä oli nuotio. Nuotion luona oli pari muuta miestä. He eivät siis olleet heimon pääpaikassa, Cale päätteli ja arveli, etteivät nuo miehet vielä luottaneet heihin tarpeeksi paljastaakseen paikkaa heille. Se luottamus pitäisi ansaita, eikä se olisi helppo tehtävä, se oli selvää.

Nuotion luona olleet miehet nousivat nopeasti seisomaan, sormien puristaessa keihäitä tiukasti, valmiina iskemään jos olisi vähäinenkin epäilys vaarasta. Seurueen oppaana ollut heimolainen teki käsillään rauhoittavia eleitä ja sanoi jotakin tovereilleen, jotka rentoutuivat silmin nähden ja istuutuivat takaisin paikoilleen. Silmät kuitenkin tarkasti tulijoissa, ihan vain varmuuden vuoksi.

"Ovatpa he epäluuloisia", Carl sanoi.

"Syystäkin, sillä alueella eläviä eri heimoja on kohdeltu suorastaan törkeästi ja muutama heimo on kadonnut kokonaan, sillä heidät on teurastettu viimeistä jäsentä myöden", Cale vastasi, katsoen synkästi Carlia.

"Mitä!", Carl älähti, "miksi?"

"Aivan ja syykin siihen lienee, että he ovat joko tilan omistajien tai huumekartellien mailla. Nämä ihmiset eivät välitä kartellien tai tilallisten tekemisistä ja aluerajoista, vaan he haluaisivat elää omaa elämäänsä samoin kuin esivanhempansa. Mutta ihminen on ahne ja haluaa omia sen, mikä hänelle ei kuulu, joten nämä heimolaiset ovat joutuneet siitä kärsimään. Osa on kuollut ja osa, erityisesti naiset, ovat joutuneet kartellien käsiin, varmastikin työhön ja voitte varmasti arvata millaiseen työhön", Cale kertoi.

"Onko tämä aivan totta?", Carl kysyi.

"On", Cale vastasi ja kertoi, mitä kaikkea oli löytänyt etsiessään uutta tietoa alueesta ja sen asukkaista. Hän oli itsekin järkyttynyt löytämästään.

Carl oli vaiti. Ei hänelläkään ollut hyvät aikeet, mutta ei hän silti halunnut lahdata ihmisiä turhanpäiten, eikä näitäkään ollut tarkoitus häiritä. Hän halusi vain saada tarvittavan tiedon. Sitten heimo saisi olla miten olisi ja hän suuntaisi etsimään aarteensa.

Heimolaiset olivat kuunnelleet tätä sananvaihtoa tarkkaavaisesti, vaikka eivät olleetkaan ymmärtäneet siitä puoliakaan. Tai yksi ainakin ymmärsi sanan sieltä toisen täältä, mutta ei riittävästi tietääkseen, mistä oli kyse.

Mutta hän ymmärsi, että nämä ihmiset puhuivat samaa kieltä, kuin se mies, joka asui heidän kanssaan. Vaikka hän tiesikin, että piti olla varovainen, oli hän silti utelias.

Lopulta pitkän harkinnan jälkeen, hän astahti lähemmäksi Calea ja sanoi, "minä, Bira", koskettaen samalla itseään ja ojensi sitten kätensä, koskettaen Calea ja kysyi, "sinä?"

"Minä... mitä. Kuinka sinä osaat englantia?", Cale kysyi hämmentyneenä, sillä oletti etteivät nämä ihmiset erityisemmin halunneet olla missään tekemisissä muukalaisten kanssa, joten mahdollisuudet oppia mitään muuta kieltä, kuin omansa olivat lähes olemattomia. Mutta ilmeisesti näin ei ollut, hän päätteli, joskaan ei sanonut sitä ääneen.

"Minä, osata vain vähän", Bira vastasi, tehden työtä löytääkseen oikeat sanat, joskin nekin tulivat vähän haparoiden ja sana kerrallaan.

"Miten?", Cale kysyi.

Bira yritti ensin englanniksi, mutta koska hän ei osannut riittävästi osatakseen selittää, hän alkoi puhua omalla kielellään, elehtien käsillään. Cale ei ymmärtänyt, mutta arveli, että ehkä he olivat kohdanneet jonkun jonka kanssa olivat viettäneet aikaansa vähän pidempäänkin ja oppineet sitten muutaman sanan.

"Hyvä on", Cale sanoi ja teki rauhoittavan eleen käsillään, kuin sanoakseen että selvitetään se asia myöhemmin, "minä Steven Cale", hän esitteli itsensä, koskettaen kädellään itseään rintaan.

"Cale", Bira toisti ja hymyili seesteisesti, Calen nyökätessä.

"Terri, luulen ettemme me todellakaan ole ainoat muukalaiset, jotka he ovat kohdanneet", Cale kääntyi sanomaan Terrille.

"Ihanko totta", Danny töksäytti omaan kyyniseen tapaansa.

Tilanne rauhoittui hieman ja he viettivät aikaansa tällä pienellä leiripaikalla. Kommunikointi oli hidasta, mutta lopulta hyvin pitkän ajan ja monen elehtimisen jälkeen Calelle selvisi, että heimon miehet olivat vuosia sitten löytäneet valkoisen miehen, jonka olivat ottaneet hoiviinsa ja että tämä asui heidän kanssaan.

"Ei kai Serone?", Danny kysyi ja toivoi, ettei heidän tarvitsisi enää koskaan kohdata tuota niljakasta paskiaista. Hän hieraisi reittään, jossa yhä oli vaalea arpi muistona Seronen kohtaamisesta. Tämä oli jokialuksella käydyssä tappelunujakassa iskenyt veitsen Dannyn reiteen. Tuo vanha vamma ajoittain ilmoitteli itsestään, erityisesti säiden vaihdellessa, mutta muutoin siitä ei ollut vaivaa.

"En usko", Cale vastasi, "tehän, kerroitte että hän kuoli. Hän ei mitenkään voinut selvitä siitä, mitä siellä sahalla tapahtui", hän muistutti.

"Toivottavasti ei", Danny tuhahti ja värähti. Hän toivoi, ettei enää koskaan joutuisi kohtaamaan sen enempää käärmettä, kuin tuota kieroa salametsästäjää. Se yksi kerta oli aivan tarpeeksi.

He olivat istuneet aikansa, kunnes heimolaiset nousivat jalkeille ja yksi heistä sammutti nuotion huolellisesti. Cale ja seurueen jäsenet nousivat myös, mutta eivät aikoneet seurata heimon jäseniä, jos he ilmaisisivat, etteivät sitä haluaisi.

Bira kuitenkin viittoi heitä seuraamaan ja he tekivät työtä käskettynä. Matka jatkui jälleen läpi tiheän viidakon. Mitään selvää polkua tai reittiä ei ollut, joten sitä ei voinut painaa mieleen noin vain. Eikä sankassa metsikössä sitä paitsi ollutkaan helppoa nähdä mitään maamerkiksi sopivaa, koska minne vain katsoi näkyi metsää ja pensaita, kenties ehkä kohoavaa maastoa ja jossain kivenlohkareita ja kallioita, mutta ei mitään merkittävää, joka jäisi helposti mieleen.

Aurinko alkoi hiljalleen laskea mailleen, kun he viimein saapuivat toiselle aukealle. Tämä oli vain vähän edellistä isompi, mutta ei paljon. Tämänkin aukean keskellä oli nuotio ja sen toisella puolella iso, hieman hätäisen oloisesti kyhätty rakennelma. Maja.
Cale ymmärsi hätäisyyden. He kyhäsivät selvästikin nopeasti sen mitä he tarvitsivat, siltä varalta, että tulisi äkkilähtö, kun otti huomioon sen, miten tämän maan uudisasukkaat kohtelivat alkuperäisväestöä.

Nuotion läheisyydessä istui muutamia naisia lapsineen ja majan läheisyydessä seisoi pari heimon miestä, kuin vahdissa.
Cale katseli naisia kulmiaan kurtistaen, sillä jokin kokonaiskuvassa häiritsi. Sitten hän tajusi, että yksi joukossa ei ollut nainen, vaan mies. Tämä istui kyykyssä ja pää oli käännetty toisaalle, joten hän ei voinut nähdä miehen kasvoja.

Voimakkaasti harmaantuneet likaiset hiukset oli nirhitty jokseenkin lyhyeksi ja osin likaisessa, osin päivittyneessä poskessa näkyvä parta oli vain ohut sänki. Mutta hoikasta, joskin jäntevästä vartalosta ja resuisesta olemuksesta näki, että tämä oli viettänyt täällä hyvin pitkän aikaa. Lisäksi Calea vaivasi jonkinasteinen tuttuuden tunne, mutta miksi, sitä hän ei tiennyt.

Bira asteli suoraan miehen luo, kosketti kevyesti tämän hartiaa ja sanoi jotakin. Mies katsoi Biraa ja kääntyi sitten katsomaan vieraita. Miehen kasvoille levisi ilme, joka oli osin epäuskoa, osin ällistystä. Sama tunne valtasi Calen, kun hän nyt näki kunnolla miehen kaidat kasvot, joihin viidakossa vietetty aika oli jättänyt jälkensä...

Jatkuu, mutta nyt vuoro siirtyykin teille. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Asia mistä mainitsin tuolla, alkuperäisheimojen häirintä etelä-amerikassa on totista totta. Minä osuin moiseen informaatioon itse, kun hain tietoa ihan vain alkuperäisheimoista, lähinnä heidän käyttämistään nimistä jne, mutta tuo ikävä juttu tuli samalla vastaan. Käytin sitä sitten tähänkin. Pahoittelen mahdollisesti aika ikävää informaatiota.

[Nefertiti]

Bira asteli suoraan miehen luo, kosketti kevyesti tämän hartiaa ja sanoi jotakin. Mies katsoi Biraa ja kääntyi sitten katsomaan vieraita. Miehen kasvoille levisi ilme, joka oli osin epäuskoa, osin ällistystä. Sama tunne valtasi Calen, kun hän nyt näki kunnolla miehen kaidat kasvot, joihin viidakossa vietetty aika oli jättänyt jälkensä.
Hän tunnisti miehen oitis, "Westridge", hän sanoi, tuntien yhtä aikaa iloa ja epäuskoa.

Mies nousi ylös ja asteli, hivenen ontuen heidän luokseen, "Professori Steven Cale?", mies kysyi epäuskoisesti, syvällä sointuisalla baritoni äänellä, joka nosti muistoja Calen mieleen. Muistoja hyvin kaukaa ja hän näki mielessään välähdyksenomaisia kuvia noista menneistä hetkistä. Hän ei ollut uskonut kuulevansa tuota ääntä enää milloinkaan.

"Miten tämä on mahdollista?", Cale kysyi astahtaen lähemmäksi Westridgeä, tarkastellen samalla tämän hoikkaa olemusta ja lievästi ilmaistuna, erikoista vaatetusta, joka oli osin heimon tyyliä, osin hänen omaansa. Kenties jopa vähän rähjäinen, mutta mitä sitä saattoikaan odottaa, kun mies oli elänyt lähes kaksi vuosikymmentä täällä, nykyajan mukavuuksien ulottumattomissa.

Danny huomioi saman ja sanoi, "näytät kauhealta".

"Kiitos, kai", Westridge vastasi hivenen pisteliäästi, mutta ei voinut olla vihainen. Oikeastaan hän oli hyvin ilahtunut nähdessään tuttuja kasvoja kaikkien näiden vuosien jälkeen.

"Kuinka?" Terri kysyi ja hänen mieleensä nousi hyvin kirkkaina muistot tuosta kaoottisesta päivästä. Se kun he yrittivät irrottaa kivikkoon jumittuneen jokialuksen, käärmeen ja senjälkeisen kaoottisen tappelunujakan. He olivat jopa luulleet päässeensä eroon Seronesta, mutta ei, tästä oli ollut vielä harmia hylätyllä sahalla, josta he olivat yrittäneet etsiä polttoainetta, jotta olisivat päässeet takaisin Manausiin.

"Pitkä tarina", Westridge vastasi, "mutta täytyy sanoa, että näen vieläkin painajaisia siitä päivästä", hän huomautti, silmien tummuessa hetkeksi.

"Et ole ainoa", Terri huomautti.

"Sen voin hyvin uskoa", Westridge myönsi ja näytti hetken synkältä.

"Waarren, kaikki, hyvä?", kysyi nainen, joka asteli miehen vierelle.

"Yara, kaikki hyvin", Warren vastasi ja toisti saman vielä naisen omalla kielellä, katsoen naista hyvin hellästi ja lämpimästi.
Nainen katsoi Westridgeä tarkkaan, mutta hyväksyi sen mitä tämä oli sanonut ja rauhoittui.

"Mitäs tämä sitten on?", Danny kysyi, kohottaen kulmiaan ja virnisti.

"Tuota, kuten sanottua, pitkä tarina", Westridge vastasi hymyillen hivenen hämmentyneesti ja rapsutti hajamielisesti takaraivoaan.

"Woah!", Danny naurahti, sillä osasi kyllä eleistä laskea yhteen, mitä oli tekeillä, "hei, mihin sinä piilotit sen vinkuvan, valittavan hienohelmaisen snobin, joka oli edellisellä matkallamme mukana?", hän kysyi vitsaillen.

"Minä muutuin, mutta sinä ilmeisesti et", Westrige totesi tyynesti ja hymyili. Hän muisti erittäin hyvin muutaman tietyn tapauksen jokialuksella ja nuo muistot saivat hänet hymyilemään. Toki hän kaipasi noita aikoja, erityisesti niitä harvoja hyviä hetkiä, joita heillä oli ollut, mutta oli myös tyytyväinen sen hetkiseen tilanteeseensa. Hän ei vaihtaisi hetkeäkään siitä ajasta, minkä hän oli elänyt rakkaan vaimonsa kanssa.

"Mutta olet täysi vastakohta nyt, kun muistaa millainen olit jokialuksella", Danny totesi virnistellen, "mutta ilmeisesti sinulla on mennyt hyvin, Waarren", hän kiusoitteli.

"Äh, ole hiljaa", Westridge tuhahti, mutta silmissä näkyi naurua, tätä pientä herjan heittoa hän olikin kaivannut näiden vuosien aikana.

"On hyvä nähdä sinua", Danny sanoi viimein ja antoi Westridgelle kunnollisen karhunhalauksen.

"Samoin", Westridge vastasi naurahtaen.

Cale ja Terri antoivat myös halauksen Westridgelle, joka vastasi siihen. Muutamia kohteliaisuuksia vaihdettiin vielä, kunnes Westridge kehotti vieraita istumaan, seuraillen kuitenkin sivusilmällä Biraa ja muita heimon miehiä. Hän tiesi, että he olivat varautuneita vieraiden suhteen ja syystäkin. Hän oli itsekin nähnyt hieman liiankin läheltä, mitä seurasi kun miehet aseiden kanssa ryntäsivät hätyyttelemään heimon jäseniä. Muutamia oli menetetty, mutta suurin osa oli päässyt edelliseltä majapaikalta pakenemaan ja tämä oli rakennettu hätäisesti, jotta heillä olisi jonkinlainen suoja. Ainakin toistaiseksi.

"Eikös hän kuollut?", kysyi Carl, joka vihdoinkin uskaltautui puhumaan, löydettyään riittävän siistin ja mukavan istumapaikan.

"Ilmeisesti hän ei kuollut", Cale vastasi hymyillen leveästi, "ja hyvä niin", hän lisäsi tyytyväisenä.

Carl kohautti olkiaan ja vaikeni. Hän halusi vain saada tietoa ja ehkäpä tältä Westridgeltä voisi irrota jotain tärkeääkin tietoa, sillä tämä oli ilmeisesti elänyt heimon parissa hyvin pitkään. Ilmeisesti siitä asti, kun oli jokeen päätynyt tuon edellisen epäonnisen matkan aikana.

Westridge katsoi vanhoja ystäviään ja hetkellinen syvä ikävä iski häneen. Hän kaipasi jälleen kovasti sivistyksen pariin, mutta sitten hän vilkaisi taas Yaraa ja tiesi, ettei voisi jättää naista, johon oli rakastunut syvästi. Toinen syy oli, että heillä oli kaunis tytär, jota hän halusi suojella siltä pahalta, mikä odotti, jos ne miehet hyökkäisivät jälleen.

Hän kertoi vierailleen kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut, jopa sen pienen seikkailun, joka hänellä oli ollut Yaran kanssa. Tuo tuntui herättävän myös Carlin kiinnostuksen. Erityisesti kun Westridge kertoi kasvillisuuden peittämästä kivisestä rakennelmasta.

"Oho, no jo olet joutunut kokemaan kaikkea", Danny sanoi kulmiaan kohottaen, sillä hän ei voinut ajatella voivansa elää täällä ja hänen oli vaikea uskoa, että tämä mies, joka oli tuolloin ollut hyvin tarkka mukavuuksistaan ja oli haikaillut, miten se nyt menikään, golfin, ginitonnicin ja puhtaiden lakanoiden pariin, sekä joka oli kiukutellut Bordeaux viinipullojensa kaltoinkohtelusta, viihtyi nyt täällä, ilman noita mainittuja mukavuuksia.

"Niin", Westridge myönsi ja vilkaisi Dannyä, jonka kasvoilla käväisi muiston tuoma hymy.

"Minulla taitaa olla vielä tallella sinun golfmailasi, jos siis vielä haluat sen takaisin, etkä välitä siitä, että se on mutkalla sinun hemmetinmoisen iskusi jäljiltä", Danny sanoi virnistäen, sillä muisti oikein hyvin sen iskun, jonka Westridge oli huitaissut golfmailalla, suoraan Seronen kovaan kalloon. Se oli saanut, jopa hänet itsensäkin ihmettelemään sitä voimaa, mitä tuon hoikan miehen käsivarsissa lopulta oli ollut.

"Pidä sinä se vain, vaikka muistona", Westridge naurahti, sillä hänkin muisti kyseisen episodin kirkkaasti, vaikka itse tapahtumahetkellä ketään ei ollut naurattanut. Kaikkea muuta.

Danny hörähti ja lupasi säilyttää mailan suurena aarteenaan, mikä sai Wesridgen nauramaan, lämmintä ystävällistä naurua, joka kumpusi syvältä hänen rinnastaan.

Vielä hetken he vitsailivat, kunnes Westridge käänsi keskutelun vakavampiin aiheisiin, "olisin utelias tietämään, kuinka te päätitte palata tänne, koska te tuskin tulitte minun perässäni, jos luulitte että minä menehdyin tuona kohtalokkaana päivänä", hän sanoi.

"Myönnän, ettemme odottaneet löytävämme sinua täältä. Me olimme oikeastaan uudelleen etsimässä Shirishamoja", Cale aloitti, "minä, Terri ja Danny, emme olisi halunneet lähteä, mutta meitä painostettiin, joten tässä me nyt olemme", hän kertoi.

Westridge oli vaiti ja tarkkaili Calen kasvoja, sillä jokin tämän sanoissa näytti heti punaista lippua. Ilmeisesti he eivät olleet pelkästään hakemassa tätä heimoa, hän päätteli, mutta ei sanonut ääneen mitään. Hän päätti antaa heidän ilmaista asiansa itse, omin sanoin, jos se olisi tarpeellista.

"Tuota, tuota", Carl aloitti, selvitellen kurkkuaan, "minua vallan alkoi kiinnostaa teidän kertomanne, kun kohtasitte nuo salametsästäjät", hän jatkoi.

"Mitä siitä?", Westridge kysyi ja katsoi terävästi Carlia. Toinen punainen lippu. 'Et sinä taida olla kiinnostunut salametsästäjistä', hän ajatteli.

"No, kun te mainitsitte rakennelman, jossa yövyitte tämän.. krhm.. naisen kanssa", Carl selitti, yrittäen olla tahdikas, mutta epäonnistui.

Westridgen katse muuttui verrattain jäiseksi, kun hän mulkoili Carlia, sillä miehen kommentti oli särähtänyt pahasti hänen korvaansa, "tällä naisella sattuu olemaan nimi ja hän on vaimoni, joten olisi hyvä, jos voisitte puhua hänestä hieman ystävällisemmin", hän sanoi muodollisen kohteliaalla äänellä, josta tosin kuulsi tietty viileys...

No niin miten mahtanee jatkua? Keskustelu nimittäin viileni muutaman astetta, kiitos Carlin, joten kerrohan sinä, onnistuuko Carl saamaan Warrenin leppymään tuon epätahdikkaan kommenttinsa jälkeen? Näes jos yhtään jo tunnemme Warren Westridgeä, niin häntä ei taideta ihan noin vain lepytellä. Päätellen siitä, miten hän aikoinaan suhtautui Seroneen, kun tämä paljastui lopulta kaksinaamaiseksi valehtelevaksi roistoksi ja salametsästäjäksi.
Tai ainakin leffan nähneet tietävät. :D

[Nefertiti]

"No, kun te mainitsitte rakennelman, jossa yövyitte tämän.. krhm.. naisen kanssa", Carl selitti, yrittäen olla tahdikas, mutta epäonnistui.

Westridgen katse muuttui verrattain jäiseksi, kun hän mulkoili Carlia, sillä miehen kommentti oli särähtänyt pahasti hänen korvaansa, "tällä naisella sattuu olemaan nimi ja hän on vaimoni, joten olisi hyvä, jos voisitte puhua hänestä hieman ystävällisemmin", hän sanoi muodollisen kohteliaalla äänellä, josta tosin kuulsi tietty viileys...

"Öh, tietenkin. Anteeksi", Carl sanoi nopeasti, "mutta kuten sanoin, minua kiinnostaisi kovin se rakennus. Lähinnä missä se sijaitsee ja osaisitteko opastaa meidät sinne?", hän selitti.

"Valitettavasti en tullut painaneeksi reittiä mieleeni, sillä meillä oli hieman muuta ajateltavaa", Westridge vastasi yhä tuolla viileän kohteliaalla äänensävyllä, "me näet yritimme olla törmäämättä uudelleen noihin salametsästäjiin, sillä sen jälkeen, mitä heille tapahtui, he eivät todellakaan olleet erityisen ystävällisiä meitä kohtaan", hän huomautti.

"Taisit sitten suututtaa heidät kunnolla", Danny totesi naurahtaen ja tönäisi Westridgeä toverillisesti hartiaan.

"Mahdollisesti, mutta en tarkoituksella", Westridge sanoi tyynesti.

"Mutta haluaisin tietää, pystyisittekö vielä löytämään sen rakennelman, öh raunion uudelleen?", Carl kysyi ja toivoi, että mies myöntyisi. Hän tiesi itsekin munanneensa pahemman kerran ja toivoi, että voisi purra kielensä poikki. Mutta nyt ei auttanut kuin lepytellä ja nöyrtyä, hän mietti. Ehkäpä myöhemmin jos oli pakko, voisi turvautua hieman kovempiin keinoihin.

"Kuten sanottua, ei ole minusta sinulle opasta, enkä voi luvata osaavani sinne takaisin", Westridge aloitti, mutta oli päättänyt ettei osoittaisi ketään heimolaistakaan siihen hommaan, vaikka nämä todennäköisesti löytäisivät raunoille takaisin vaikka unissaan, "ehkä voisin lähialueilla yrittää toimia oppaana, mutta suuntavaistoni täällä on surkea", hän huomautti.
Todellakin hänen suunnistamisensa ei ollut mitään tämän heimon asukkaiden rinnalla, mutta eipä hän työntäisi yhtäkään heimolaista suden suuhun. Hän oli heille henkensä velkaa ja sellainen teko olisi huono tapa kiittää.
Sitä paitsi tästä paikasta oli tullut hänelle koti ja heimosta hänen perheensä, eikä hän antaisi kenenkään vahingoittaa yhtäkään heistä, mistään hinnasta.

Jääräpää, Carl ajatteli ärtyneenä ja mietti jo uutta suunnitelmaa. Hän tiesi ettei voisi tehdä mitään siinä, heimon valvovien silmien alla, sillä olisi hyvin äkkiä malliesimerkki neulatyynystä.

"Mutta", Carl yritti vielä, joskin hyvin laimeasti.

"Toinen syy miksen halua palata juuri sille alueelle, on nuo salametsästäjät, sillä he tuntuvat käyvän siellä säännöllisesti, enkä halua törmätä heihin ja usko pois kun sanon, ettette tekään varmasti halua olla maalitauluna noille roistoille", Westridge vastasi.

"Ymmärrän", Carl sanoi ja tyytyi sillä erää tappioonsa.

'Shakkimatti', Westridge ajatteli, vaikka arvasi jo, ettei tämä varmastikaan päättyisi vielä tähän.
Ei tosiaan, sillä hän oli nähnyt pienen ilkeän välähdyksen miehen silmissä, kun tuo ilmeetön naamio oli pari kertaa ärtymyksen vuoksi ikäänkuin pudonnut alas. Onkohan hän edes muille kertonut, millä asioilla oikeasti on ja millaisin keinoin aikoo päästä päämääräänsä, Westridge mietti.

Cale vilkaisi Carlia epäluuloisena, mutta päätti olla hiljaa. Nyt ei ollut hyvä hetki haastaa riitaa tai kyseenalaistaa kenenkään tekemisiä tai tekemättä jättämisiä.

Loppuilta sujui siis rauhallisissa merkeissä ja Westridge rupatteli iloisesti Calen, Dannyn ja Terrin kanssa. Hän sai kuulla, mitä kaikkea maailmalla oli tapahtunut sinä aikana, kun hän oli elänyt heimon parissa. Osa uutisista oli toki kauhistuttavia, mutta osa kiinnostavia. Hän sai tietää monenmoista siitä mikä oli muuttunut vuoden 1997 jälkeen. Danny jopa esitteli hänelle uusinta kännykkäänsä, joka sai Westridgen hivenen uteliaaksi, vaikkakin hän koki, että pärjäsi kyllä ilmankin mokomaa laitetta, kuten oli tähänkin asti pärjännyt. Mutta toisaalta olihan se kiinnostava nähdä, miten kaikki se, mikä ennen oli vienyt valtavasti tilaa, mahtui nyt pieneen ohueen vekottimeen, jonka saattoi huoletta laittaa taskuun.

Cale, Terri, Alejandro, Danny ja Carl jäivät yöksi heimon pariin, joskin hienovaraisesti pystyttivät leirinsä majan ulkopuolelle, sillä heitä ei selvästikään oltu kutsuttu majaan. Se oli vain ja ainoastaan Westridgen etuoikeus.

[Nefertiti]

Osa 6. Petos

Yö sujui rauhallisesti. Oli jo hyvin hiljaista, lukuunottamatta yöeläinten elämöintiä metsässä, joka tuuditti vieraat kevyeen uneen. Aamulla vieraat heräsivät siihen, että heimon väki oli jo hereillä ja suoritti aamutoimiaan.

Heidät kutsuttiin aamiaiselle ja he noudattivat kutsua kohteliaasti, sillä olisi ollut hyvin huonotapaista kieltäytyä näiden hyvien ihmisten vähäisistä antimista.

Carl yritti nauttia aamiaisestaan ja peittää inhonsa, kun hedelmien ohella tarjolla oli hyönteisiä. Saman aikaisesti hän mietti kiivaasti uutta suunnitelmaa, jolla saisi jonkun kyläläisistä viemään hänet raunioille. Lisäksi hän oli sopivissa väleissä tiedottanut rikoskumppaneilleen mikä tilanne kulloinkin oli ja toistaiseksi hän ei halunnut miehiä riehumaan kylälle. Siitä ei hyvää seuraisi kenellekään.

Terri, Danny ja Cale halusivat viettää vielä jonkin aikaa Westridgen seurassa, joten päivä oli puolessa, kun he viimein päättivät palata takaisin jokialukselle. Tällä kertaan Westridge päätti lähteä Biran kanssa saattamaan heidät.

Matka sinne sujui varsin hyvissä merkeissä, mutta itse kunkin, Carlia lukuunottamatta, ilmeet muuttuivat hetkessä iloisesta huolestuneeksi kun he joen rantaan päästyään huomasivat että jokialuksessa oli kutsumattomia vieraita. Tai niin he luulivat, kunnes Carl asteli itsevarmanoloisesti alukseen ja tervehti kolmea miestä, jotka tuntuivat suorastaan odottavan heitä ja Carlia.

Carl oli näet ennen kylältä poistumistaan ilmaissut jälleen tilanteen rikoskumppaneilleen, kuin myös lopulta jokialuksen olinpaikan.

"Westridge, sinun ja ystäväsi olisi syytä häipyä, nyt", Cale sanoi hiljaa, sillä aavisteli ettei kaikki ollut kuten piti.

"Hän pysyy siinä, jos ei halua olla elävä maalitaulu", Carl sanoi terävästi.

"Senkin kaksinaamainen paskiainen", Terri sähähti vihaisesti ja muistot menneestä nousivat kirkkaina pintaan. Se petos toistui taas kerran ja he olivat vaarassa, eivätkä voineet puolustautua, sillä heillä ei ollut minkäänlaisia aseita, lukuunottamatta Biran keihästä ja nuolia. Mutta niistä ei olisi minkäänlaista vastusta kiväärille, sen he kaikki tiesivät.

"Tsot, tsot, siistihän vähän tuota kielenkäyttöäsi", Carl sanoi pehmeästi, samalla kun hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti, "nyt me teemme, kuten minä haluan, en välttämättä tarvitse teitä muita ja te saatte jäädä tänne jokialukselle kiltisti odottamaan, mutta tämä teidän ihmepelastuksen kokenut ystävänne joko lähtee oppaaksemme tai joutuu katsomaan, kun nämä ystävälliset herrat teurastavat kaikki hänen uudet ystävänsä", hän lisäsi yhtä tuolla vaarallisen pehmeällä äänellä.

"Ja sinä luulet että me tottelisimme sinua", Westridge sanoi halveksien. Hän oli päättänyt estää noita miehiä satuttamasta sen enempää heimonjäseniä, kuin hänen vanhoja ystäviään.

"Oi, kyllä sinä tottelet, sillä ennen kuin nämä herrat päästävät heimon jäsenet tuskistaan, he saattavat hieman leikkiä vaimollasi", Carl sanoi pehmeästi, melkein sihisten kuin käärme, joka odottaa oikeaa hetkeä iskulle.

Westridgen sormet puristuivat nyrkkiin, käsivarsien lihakset nykivät hieman ja hänestä näki, että hän halusi iskeä nyrkkinsä Carlin omahyväisiin kasvoihin. Pähkinänruskeat silmät välähtivät vaarallisesti ja katse oli hyinen. Ja jos katseet olisivat voineet tappaa, Carl olisi varmasti kaatunut kuolleena siihen paikkaan.

"Ah, ja tämähän taitaa olla se hyppyrotta, joka pääsi karkuun", Sanders sanoi tyytyväisenä, kuin kissa saadessaan saaliin ja leikkiessään sillä ennen viimeistä iskua, "hyvä, hyvä, nyt saankin kuitattua muutaman kalavelan kanssasi", hän lisäsi katsoen hyisesti Westridgeä, nojaten rennosti kaidetta vasten.

Westridge oli vaiti, mutta mulkoili rumasti Sandersia. Lihas hänen poskessaan nyki, kun hän puri hampaansa yhteen, jottei sanoisi mitään, mitä katuisi jälkeenpäin. Hän seurasi katseellaan, kun mies laskeutui itsevarmasti alas portaita, jotka veivät ylös ohjaamo kopperoon.

Tämä harppoi yli kannen ja astui maihin. Ennen kuin kukaan ehti liikahtaakaan, miehen käsi liikahti nopeasti. Kuului ällöttävä pehmeä muksaus ja Westridge taittui kaksinkerroin kuuluvasti ähkäisten. Hetkeä myöhemmin hän lysähti polvilleen maahan, henkeään haukkoen.
Danny liikahti kohti Sandersia aikeenaan auttaa Westridgeä, mutta joutui pysähtymään, sillä miehellä oli musta, kiiltävä pistooli kädessään.

"Kukaan ei liiku, jos ei halua ylimääräistä reikää ruumiiseensa", Sanders sanoi kylmästi ja katsoi tyytyväisenä kättensä jälkiä, "ja sinä", hän aloitti, "sinä autat  meitä löytämään sen hemmetin temppelin", hän sihisi.

Westridge ei vieläkään pystynyt vastaamaan, vaan yski ja yritti tasata hengitystään. Hengittäminen teki kipeää ja pallean alue oli hellänä, sillä Sandersin isku oli ollut melko luja.

Jones ja Adams olivat tulleet myös rannalle ja toinen heistä oli näppärästi riisunut Biran aseista. Nyt mies oli Adamsin tiukassa otteessa, tämän odottaessa ohjeistusta siitä, mitä vangille tulisi tehdä.

"Taidankin aloittaa lahtaamisen tästä", Sanders sanoi, painaen aseensa piipun Biran ohimoa vasten.

"Ei, älä", Westridge sanoi saatuaan hengityksensä viimein tasaatumaan ja kivun alkaessa hiljalleen hellittää, samalla kun kömpi ylös maasta, "minä autan", hän joutui myöntymään, sillä hän ei ikimaailmassa antaisi tuon paskiaisen satuttaa Biraa.

"Hyvä", Sanders sanoi ja laittoi aseensa pois, minkä jälkeen hän käski miestensä sitoa niin Westridgen, kuin Biran kädet, minkä jälkeen nuo kaksi komennettiin rannalle istumaan.

"Pahoittelen tätä, mutta tämä on omaksi parhaaksenne", Carl sanoi, antaessaan käskyn sitoa myös Terri, Danny ja Cale, "siltä varalta vain jos saisittekin päähänne lähteä seuraamaan meitä", hän lisäsi ja kääntyi katsomaan Alejandroa, joka seisoi paikallaan hämmentyneenä, mutta myös vihaisena. Häntä suututti se, miten mies kohteli hänen vanhempiaan ja heidän ystäviään.

Alejandro mietti kiivaasti, mitä hänen tulisi tehdä ja yritti katsoa josko voisi paeta, mutta näytti siltä ettei se onnistuisi huomaamatta. Sitä paitsi hän joutuisi vain uuteen pulaan, sillä hän ei osannut kulkea metsässä eksymättä.

"Sinuna en suunnittelisi karkaamista", Carl sihahti nuorukaiselle ja huomautti, "sinä tulet mukaamme, sillä ehkä se rauhoittaa hieman vanhempiasi ja estää heitä tekemästä liian hätäisiä päätöksiä".

Alejandro oli vaiti, sillä ymmärsi kyllä että nyt ei ollut hyvä hetki vastustella, sillä sellaisesta saattaisi olla ikäviä seurauksia joko hänelle itselleen tai hänen vanhemmilleen. Hän oli raivoissaan miehelle, joka oli pettänyt heidät kaikki ja vain jonkun aarteen vuoksi. Mikä itsekeskeinen ahne paskiainen, hän ajatteli.

Kun Jones ja Adams olivat varmistaneet, etteivät Danny, Terry ja Cale pääsisi jokialukselta mihinkään, he astelivat maihin, missä Carl ja Sanders jo odottelivatkin. Adams kävi kiskomassa Westridgen ja Biran pystyyn, tuuppien heidät kovakouraisesti Carlin luokse.

[Nefertiti]

Kun Jones ja Adams olivat varmistaneet, etteivät Danny, Terry ja Cale pääsisi jokialukselta mihinkään, he astelivat maihin, missä Carl ja Sanders jo odottelivatkin. Adams kävi kiskomassa Westridgen ja Biran pystyyn, tuuppien heidät kovakouraisesti Carlin luokse.

Carlin ei tarvinnut sanoa heille mitään, sillä he tiesivät, että heidän olisi johdateltava koko retkue tuolle kirotulle temppelille. Westridge itse ei tosin enää muistanut missä se oli, sillä hänellä oli tuolloin ollut muuta ajateltavaa, kuin painaa mieleensä reitti. Bira sen sijaan tunsi alueen ja tiesi oikein hyvin temppelin. Hän vain ei halunnut käydä siellä sillä isä ja muut heimon vanhimmat väittivät, että paikka oli paha. Kirottu ja että se oli kuulunut ihmisille, jotka olivat rakentaneet sen hyvin kauan sitten, kun hänen heimonsa ensimmäiset asukkaat olivat vasta saapuneet tälle alueelle. Aikana ennen kuin paikalliset alkuasukkaat olivat edes joutuneet tekemisiin ensimmäisten tähän maahan tulleiden valkoisten miehen kanssa.

Bira katsoi Westridgeä hieman epävarmana, mutta nähtyään totisen ilmeen tämän kasvoilla, päätti hän totella, joskin vastentahtoisesti, eikä hän tekisi sitä miesten takia, vaan Westridgen vuoksi, sillä hänelle tämä oli yksi heimon jäsenistä.

Westridgen ja Biran kädet vapautettiin viidakossa kävelemisen ajaksi ja niin he sitten alkoivat kulkea läpi tiheän kasvillisuuden, Bira ja Sanders etunenässä, Carl seuraavana ja hänen rinnallaan Westridge, perässä Adams ja Jones Alejandron kanssa.

Eteneminen oli verrattaen hidasta, joskin Bira olisi varmasti edennyt nopeampaakin tahtia, sillä hän tunsi ympäristön ja tiesi minne astua, mutta nyt hän joutui toimimaan oppaana ja oli oltava varovainen, sillä viidakko saattoi tappaa monella tapaa, jos siellä ei ollut varovainen.

He olivat kulkeneet jo ties kuinka kauan ja ohittaneet edellispäiväisen pienen leiripaikan, kun he viimein pysähtyivät hengähtämään. Mutta vain lyhyeksi aikaa, sillä Carl ei halunnut tuhlata aikaansa turhiin pysähdyksiin. Matkaa siis jatkettiin, mutta vain siihen asti kunnes tuli niin pimeää ettei enää ollut turvallista liikkua pidemmälle.

Biran, Westridgen ja Alejandron kädet sidottiin tiukasti yhteen ja sen lisäksi heidät sidottiin kiinni sopivaan tukevaan puuhun, jotta he eivät pääsisi yön aikana livahtamaan karkuun. Sen jälkeen Adams ja Jones pystyttivät pari telttaa. Kolme miehistä yöpyi teltassa, yhden pitäessä vahtia.

Vangit nukkuivat verrattaen huonosti, sillä makuualusta oli epämukava, samoin asento, jossa he joutuivat sidottuina nukkumaan. He olivat vielä aamullakin hyvin väsyneitä, eikä siihen auttanut edes se, että he saivat jonkinlaisen aamiaisen ja vähän juotavaa, ennen kuin leiri laitettiin kasaan ja matkaa jatkettiin.

He kompuroivat eteenpäin epätasaisessa maastossa, kunnes he viimein tulivat aukealle, jonka toisella puolella oli ensinäkemältä kalliolta näyttävä muodostelma, mutta hieman lähemmin tarkasteltuaan he huomasivat sen olevan tuo temppeli, jota he olivat etsineet.

Nyt jopa Westridge tunnisti paikan ja mietti näinköhän nuo roistot säästäisivät heidän henkeään, kun saisivat himoitsemansa aarteen tuon muinaisen rakennelman kätköistä. Tuskin, he eivät varmasti jättäisi jälkeensä ainoatakaan todistajaa.

Mä laitan tähän vielä pari pätkää ja sitten päästän taas teidät jatkamaan, siis jos teistä kukaan intoutuu jatkamaan...

[Nefertiti]

Osa 7, Pelastaja

Terri, Danny ja Cale kököttivät paaluun sidottuina, joskin Danny yritti sitkeästi saada köysiä auki, onnistumatta siinä lainkaan.

Äkkiä rannalta kuului rapinaa ja itse kukin kääntyi katsomaan äänen suuntaan, peläten sitä, mikä sieltä ehkä tulisi. Joko nuo miehet olivat tulossa takaisin, vai tulisikohan sieltä jonkin viidakon peto, joka mieluusti käyttäisi tilaisuuden hyväkseen.

Mutta ei, esille astui nuori, hoikka tyttö, tai oikeammin nuori nainen, sillä tämä oli lähes saman ikäinen kuin Alejandro. Naisen iho ja hiukset olivat tummat kuten heimolaisilla, mutta vaatetus vähintäänkin erikoinen, sillä se näytti olevan hieman samaa erikoista heimon ja länsimaalaisen vaatetuksen sekamuotoa, kuin Westridgellä. Lisäksi tytön sysimustat hiukset näyttivät olevan kihartuvampaa laatua kuin heimolaisilla.

Tyttö tai oikeammin nuori nainen, katseli ympärilleen varovaisesti samalla kun lähestyi jokialusta. Lopulta hän loikkasi aluksen kannelle ja asteli vankien luokse. Hän kaivoi vaatteidensa kätköistä piikivisen puukon, kyykistyi ja alkoi nirhiä köysiä auki. Jonkin ajan kuluttua vangit oli vapautettu ja he katsoivat nuoren naisen kasvoja, joissa oli jotain hyvin tuttua ja jonka kaunismuotoisten silmien väri oli pähkinänruskea, kuten Westridgelläkin.

"Kiitos", Terri sanoi ja katsoi nuorta naista kiitollisena.

"Eipä mitään, olkaa hyvät vain", nainen vastasi täydellisellä englannilla ja virnisti. Hymy oli täsmälleen samanlainen kuin Westridgelläkin, ulottuen silmiin asti, "minä olen Bushika", hän esittäytyi.

"Taidankin jo arvata kuka on isäsi", Danny naurahti, sanoen ääneen sen, mitä Terri oli ajatellut, samalla kun hieroi kipeytyneitä ranteitaan, "sillä mistä muusta olisit oppinut englantia ja olet perinyt hänen silmien värinkin", hän lisäsi.

Bushika katsoi miestä, hymyn hävitessä hänen kasvoiltaan. Hän oli oikeastaan huolissaan enostaan Birasta, sekä isästään, jotka olivat nyt jossain tuolla metsässä ja ehtivät varmasti vielä ties kuinka pitkälle, jos tässä vielä odoteltaisiin, "lähdetään, niin ehdimme tavoittaa heidät", hän sanoi ja katsoi Terriä, Calea ja Dannyä kysyvästi ja hieman sen oloisena, että lähtisi vaikka yksin, jos nämä eivät haluaisikaan lähteä.

"Tottakai, mutta katsotaan onko meidän radiolähettimemme vielä kunnossa, jotta voisimme kutsua apujoukkoja paikalle, luulisi että joitakin viranomaisia kiinnostaisi saada haaviinsa nuo kolme miestä", Terri sanoi.

Bushika nyökkäsi, kun Terri kipusi ripeästi rappuset ylös ja katosi ohjaamoon. Hetken kuluttua sieltä kuului raskasta kiroilua. Ilmeisesti Sanders oli hajottanut lähettimen. Ja koska radiolähetintä ei voinut enää käyttää, Terri palasi takaisin alas muiden luokse.

"Auttaisiko tämä?", Bushika kysyi ja kaivoi vaatteidensa kätköistä ohuen tumman esineen, joka kiilteli auringon valossa, "joku teistä pudotti tämän ja koska te eilen puhuitte niistä, oletin että se on hyvin tärkeä esine, joten otin sen talteen", hän lisäsi ojentaen kännykkää kolmikkoa kohden.

"Kiitos", Terri sanoi huokaisten helpotuksesta. Sillä heidän kaikkien kännykät oli otettu pois, samalla, kun heidät oli sidottu pylvääseen. Yksi niistä miehistä oli käynyt taskut läpi ja tyhjentänyt pois kaiken minkä katsoi sellaiseksi, ettei sitä voinut jättää vangeille. Mukaan lukien myös Dannyn uuden stiletin.

Mutta nyt heillä oli sittenkin mahdollisuus saada apua, tämän nuoren naisen ansiosta. Terri tutkaili kännykkää ja totesi että siinä oli virtaa. Aukaiseminen olikin yllättävän helppoa, sillä omistaja ei ollut välittänyt kummoisiakaan säätöjä sen osalta tehdä. Kenties laiskuuttaan tai jopa tyhmyyttään. Näytössä oleva taustakuva paljasti, että tämä kännykkä kuului yhdelle noista salametsästäjistä, jotka nyt työskenelivät Carlin laskuun. No hän ei tätä saisi takaisin ihan pian, Terri ajatteli ja tutkaili laitteen sisältöä hetken, ennen kuin aikoi soittaa.

Cale palasi Terrin luokse, kaivettuaan tavaroidensa joukosta paikallisten viranomaisten numeron, jonka hän oli kauaskatseisesti kirjannut ylös muuallekin kuin kännykkäänsä.

Hän ojensi lapun Terrille, joka otti sen ja laski pöydälle, jykevätekoisen tuhkakupin painoksi, jottei tuuli lennättäisi lappua hänen ulottumattomiinsa. Hän paineli lapussa olevan numeron ja jäi odottamaan. Kesti tovin, toisen ja ties kuinka pitkältä tuntuneen ajan kuluttua, viimein joku laiskanoloinen henkilö suvaitsi vastata.

Terri ilmoitti vastaajalle nimensä ja kertoi heidän tilanteensa, sekä olinpaikkansa ja sen, mitä heille oli tapahtunut ja että he tarvitsisivat apua, pian.

Terrille vastannut henkilö kuunteli ja lopulta ilmoitti, että apua tulisi, mutta että siltä kestäisi ehkä joitain päiviä saapua paikalle. Turhautuneena Terri tiedusteli syytä ja sai vastaukseksi jotakin ympäripyöreätä jokialuksen paikantamisesta ja henkilöstön saamisesta, sillä he joutuivat myös hoitelemaan pulaan joutuneita turisteja. Terri hyväksyi tämän ja kerrattuaan vielä vastaajalle heidän tietonsa olinpaikasta ja tilanteesta, hän lopetti puhelun.

He olivat nyt oman onnensa nojassa ja heidän oli pärjättävä siihen asti jos ja kun apu ehkä saapuisi.

Ja koska heitä ei huvittanut odottaa jokialuksella mitään tekemättä, päättivät he suunnata noiden roistojen perään, ajatellen että olisi edes pieni mahdollisuus saada ystävät pelastettua noiden roistojen kynsistä. He siis pakkasivat nopeasti mukaansa kaiken tarpeellisen, muttei mitään ylimääräistä ja suuntasivat kulkunsa sinne minne Carl seurueineen oli menny. Bushika toimi heidän oppaanaan pyytämättä, sillä hän halusi yhyttää nuo konnat ja pelastaa isänsä, sekä Biran.

Syvän hiljaisuuden vallassa he etenivät ja itsekukin heistä mietti kaikenlaisia, mitä jos ajatuksia, vaikka järkikin jo sanoi, että olisi parempi olla ajattelematta sellaisia. Se ei auttaisi tässä tilanteessa mitenkään.
Bushika työnsi itsekin nuo kauheat ajatukset pois mielestään ja keskittyi jäljittämään roistoja. Ilmeisesti isäkin oli ajatellut jotain sellaista, sillä tämä oli selvästi jättänyt pieniä vihjeitä pitkin matkaa.

Yön tullen heidänkin oli leiriydyttävä, sillä pimeässä oli vaikea jäljittää ketään tai mitään, eikä pari taskulamppua kauheasti auttanut asiaa. Yö sujui rauhallisesti, mutta tässäkään leirissä ei kovin hyvin nukuttu ja aamu oli raskas. Siitä huolimatta he jatkoivat sitkeästi matkaansa, kun aamiainen oli nautittu ja leiri laitettu kasaan.