Jatkis: Merkitty mies

[Nefertiti]

Eletään vuotta 1200-1300. Erään valtakunnan kuninkaan poika siepataan kehdostaan ja tämän vasempaan olkaverteen poltetaan merkki, joka tekee hänen elämästään yhtä helvettiä. Häntä tosin kasvatti kymmenen vuoden ajan eräs nainen, josta sittemmin ei kuulla mitään ja Erik elää kadulla nähden nälkää. Häntä ei hyväksytä missään eikä kukaan halua olla hänen kanssaan tekemisissä, koska hän on merkitty mies.
Erikin elämä muuttuu, kun hän kohtaa Veli Ignatiuksen, joka ottaa hänet suojatikseen. Aika näyttää mitä seuraavaksi tapahtuu, toteutuuko oikeus ja jääkö todellinen konna kiinni tekosestaan.


Lumihutaleet leijailivat alas hitaasti ja peittivät pienen öisen kylän valkeaan vaippaan. Tuon pimeän rikkoi ikkunoista loistava keltainen lämmin kutsuva valo ja tien varsiin laitetut lyhdyt. Oli juuri sellainen ilta, jolloin perheet ja vähän tuntemattomammatkin ihmiset olivat yhdessä, jakoivat lahjoja ja nauttivat pöydän antimista. Kaikki oli tervetulleita, paitsi eräs, joka tälläkin hetkellä vaelsi ulkona kylmässä ja etsi itselleen suojaisaa paikkaa, jossa viettää yönsä.

Erik laahusti hartiat lysyssä eteenpäin ja kietoi rääsyjään tiukemmin ympärilleen, vaikkeivät ne sanottavammin lämmittäneetkään. Tuo nuori mies, tuskin viittätoista vanhempi, oli ikänsä elänyt kaduilla, eikä hän ollut suosittu edes kadun kasvattien keskuudessa, eikä näin ollen päässyt edes köyhille tarkotettuun suojaan.
Hän ei muistanut omia vanhempiaan, vain naisen, joka oli häntä kasvattanut omanaan siihen asti, kun hän oli täyttänyt kymmenen. Sitten nainen jostain syystä pidätettiin, eikä hän ollut nähnyt tätä enää koskaan. Erik tiesi olevansa erilainen, sillä hänen vasemmassa olkavarressaan oli merkki, jonka nähdessään useimmat ihmiset joko kauhistuivat ja pakenivat tai sitten käskivät vihaisena painumaan matkoihinsa ja monesti auttoivat vielä kengän kärjellään tai nyrkillään.
Hänellä oli myös toisenlainen merkki oikeassa käsivarressaan, pieni karhunjalanjälkeä muistuttava syntymämerkki, jota hän ei ollut uskaltanut näyttää kenellekään. Se oli nytkin paksun likakerroksen alla piilossa. Tuo toinen häpeällisempi ja ilmeisen pelottava merkki taas oli sellainen, ettei sitä saanut piiloon kunnolla, eivätkä räsyt sitä edes peittäneetkään kunnolla.

Syvä huokaus karkasi Erikin huulilta ja hän katsoi surullisena pieniä ikkunoita ja mietti, millaistakohan olisi ollut olla siellä muiden kanssa ihan tavallisena ihmisenä, vailla huolia ja murheita. Hitaasti hän käänsi katseensa pois ikkunoista ja jatkoi kulkuaan kohti kylän kirkolle, toivoen saavansa edes täksi yöksi katon päänsä päälle, sillä yöstä oli tulossa kylmin moneen vuoteen.
Varovaisesti hän asteli ylös jyrkät kiviportaat, joiden kylmyyden hän tunsi paljaissa jaloissaan. Hän työnsi raskaan oven auki ja astui sisälle kirkkoon, jossa ainoa valo tuli alttarin luona olevista kynttilöistä. Hän asteli pitkin keskikäytävää ja pysähtyi alttarin eteen ja katsoi sen takana seinällä riippuvaa krusifiksiä.
Hän polvistui alttarin eteen, risti luisevat sormensa ja katsoi kauniisti tehtyä Krusifiksiä uudelleen.
"Herra, jos kuulette minua, niin toivon vain että saisin viettää tämän yön huoneessasi. Muuta en tahdo." Hän kuiskasi hiljaa ja painoi päänsä alas, kuumien kyynelten vierähdellessä hiljaa hänen luiseville, kalpeille poskilleen.
Hän luki vielä hiljaisen rukouksen ja piirsi ristinmerkin ilmaan, jonka jälkeen asteli aivan kirkon perälle ja asettui lepäämään yhdelle kovalle penkille, peittonaan vain omat rääsynsä. Eihän sekään mikään erityisen hyvä nukkumapaikka ollut, mutta voitti aina ulkona nukkumisen.
Erik ei ehtinyt ummistaa silmiään, kun hän kuuli tasaiset askeleet, joiden kaiku poukkoili kivisiltä seiniltä. Varovaisesti hän nousi istumaan ja näki nukkavieruun asuun pukeutuneen miehen astelevan pitkin keskikäytävää. Hän nousi paikaltaan ja livahti ulos, sillä tiesi ettei ollut tervetullut mihinkään, joten miksi tämäkään olisi ollut poikkeus.
Hän lähti mieluusti pois, ennen kuin häädettiin, sillä ei halunnut haastaa riitaa kenenkään kanssa, etenkään näin jouluna.

Kylmä tuuli riepotteli hänen yllään olevia ryysyjä, jotka eivät pitäneet hyytävää kylmyyttä loitolla, kun hän laahusti hartiat alas painuneina, pää riipuksissa ja kylmästä täristen pimeässä eteenpäin ja lopulta käpertyi erääseen suojaisaan nurkkaan.
Eihän se lämmin ollut, mutta tarjosi eden jonkinlaista suojaa.
Katkeransuolaiset kyyneleet vierähtivät hänen likaisille poskilleen ja jäätyivät pakkasessa. Hän vilkaisi taas valaistuja ikkunoita ja toivoi, että olisi voinut olla edes sen yhden illan sisällä lämpimässä ja ehkä saada jotain syötävääkin.
Viimein Erik painoi päänsä  alas ja kietoi räsyjään tiukemmin ympärilleen, vaikkeivät ne karkottaneetkaan kylmää. Hän tiesi, että jos nyt paleltuisi siihen, ei kukaan tulisi kaipaamaan häntä, ei kukaan. Hänellä ei ollut edes ruokaakaan, sillä oli viimeisen leipäpalansa lahjoittanu kaksi päivää aikaisemmin kahdelle nälkäiselle pikkulapselle, jotka olivat hänen mielestään tarvinneet sitä enemmän kuin hän itse.
Erik tunsi syvää epätoivoa ja uupumusta ja mietti, että ehkä oli sittenkin parempi vain kuolla pois, eipähän ainakaan enää olisi kenenkään vaivoina.
Jonkin ajan kuluttua hän ei enää tuntenut kylmää ja väsymys sai hänen luomensa painumaan kiinni.
"Täällähän sinä olet." Kuului tumma, lämmin ja ystävällinen ääni, joka sai Erikin hätkähtämään hereille horroksestaan.
Hän katsoi miestä pelästyneenä ja yritti paeta, mutta ruumis oli pakkasen kohmettama.
"Sinähän olet aivan jäässä." Mies sanoi ystävällisesti ja laskeutui aivan Erikin tasolle, katsoen tätä lempeä katse vihreänruskeissa silmissään. Ennen kuin Erik ehti tehdä mitään, mies alkoi hieroa hänen kohmeisia käsiään ja jalkojaan.
"Etkö... etkö häädäkään minua pois?" Erik kysyi hiljaa ja katsoi miestä hämmentyneenä, sillä ei ollut tottunut saamaan ystävällistä kohtelua keneltäkään.
"Miksi minä niin tekisin?" Mies kysyi ihmeissään ja katsoi Erikiä kulmat hivenen kurtistuen.
"En tiedä." Erik sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas. "Koska kaikki tekevät niin." Hän jatkoi lopulta.
"Mutta minä en tee niin." Mies vastasi ja katsoi Erikiä lempeät kasvot vakavina.
"Kiitos." Erik sanoi ja katsoi miestä kiitollisena.
"No niin, pystytkö nousemaan ylös?" Mies kysyi ystävällisesti.
"En tiedä. Ehkä." Erik vastasi liikuttellen hitaasti yhäkin kohmeessa olevia jalkojaan ja nousi seisomaan.
"No niin ja nyt me palaamme kirkolle, siellä on lämpimämpää kuin täällä ulkona." Mies sanoi hyväntuulisesti ja kysyi sitten. "Onko sinulla nimeä, poikaseni?"
"On." Erik vastasi ja melkein meinasi kertoa ne nimitykset, joilla häntä useimmiten kutsuttiin ja huudeltiin perään, mutta päätti sitten tyytyä vain sanomaan etunimensä. "Erik."
"Erik." Mies sanoi ikään kuin tunnustellen nimeä ja katsoi Erikiä hymyillen. "Minä olen Veli Ignatius ja kuulun läheisen luostarin munkkiveljeskuntaan. " Hän kertoi sitten.
"Minä jään ikuiseen kiitollisuuden velkaan sinulle Veli Ignatius." Erik sanoi kiitollisena, äänen värähtäessä. "Siitä on kauan kun kukaan on ollut minulle ystävällinen." Hän jatkoi ja nosti räsyä pois vasemman olkavartensa päältä, jolloin Ignatius näki polttomerkin, jonka täytyi olla jo vuosia vanha.
"Mistä tuo merkki on tullut?" Veli Ignatius kysyi ja lisäsi. "Se näyttää aika vanhalta."
"Se... se on ollut minulla niin kauan kuin muistan." Erik sanoi häpeillen ja painoi katseensa alas.
"No antaa tämän nyt olla, mietitään asiaa myöhemmin." Veli Ignatius sanoi ja katsoi Erikiä lämpimästi. "Sillä ensin hoidetaan muutama asia kuntoon, alkaen kylvystä." Hän lisäsi.
"Miksi olette ystävällinen minulle?" Erik kysyi hämmentyneenä. "En ole sen arvoinen." Hän lisäsi surkeana.
"Miksi en olisi?" Veli Ignatius kysyi ja katsoi lempeästi Erikiä. "Herramme on sanonut, että kaikki ovat hänen lapsiaan ja heistä on huolehdittava. Enkä minä halua, että kukaan joutuu olemaan yksin ja ulkona tässä säässä näin Jouluna." Hän jatkoi katsoen lämmin pilke silmäkulmassaan Erikiä.
Erik seurasi Ignatiusta hiukan varautuneesti, sillä oli koko ikänsä joutunut pakenemaan ihmisiä, katsoivat häntä kuin ruttotautista ja häätivät pois ilkeitä solvauksia perään huudellen.

Ignatius johdatti Erikin kirkon yhteydessä olevaan luostariin. Siellä Erik sai peseytyä ja syödäkseen, minkä jälkeen Ignatius johdatti hänet pieneen hyvin karuun huoneeseen, jossa oli vain sänky ja seinässä pääpuolen yläpuolella puinen risti.
Erikille huone oli luksusta verrattuna siihen, missä hän normaalisti yönsä vietti. Hän katsahti hymyillen Veli Ignatiukseen, joka seisoi vielä ovensuussa.
"Kiitos todella paljon." Erik sanoi. "Minä toivoin vain katon pääni päälle yhdeksi yöksi ja sainkin paljon enemmän." Hän lisäsi ja pyyhkäisi kyyneleen pois silmäkulmastaan.



No niin, miten mahtanee jatkua tästä, kertokaahan te se.

Erik olettaa, ettei hänellä ole tulevaisuutta, ei mahdollisuutta saada koskaan omaa perhettä, joten hän päättää jättää elämänsä kaduilla ja ryhtyy munkiksi, Veli Ignatiuksen avustuksella.
Mutta miten sitten, sillä elämän tiellä on vielä kuoppia ja mutkia.

Mä sit en vielä itsekään oikein ole päättänyt, että millainenkohan se merkki vois olla, joka sais muut vihaamaan yhtä niin paljon. Mä siis ajattelin jotain häpeä merkkiä tai ehkä jotain joka sais ihmiset epäilemään Erikiä vaikkapa pirunlapseksi tms. Mutta mä annan teille vapaat kädet sen suhteen, jollei itelle nyt tuu mitään järisyttävän hyvää ideaa. :)

[Mustang]

Ignatius johdatti Erikin kirkon yhteydessä olevaan luostariin. Siellä Erik sai peseytyä ja syödäkseen, minkä jälkeen Ignatius johdatti hänet pieneen hyvin karuun huoneeseen, jossa oli vain sänky ja seinässä pääpuolen yläpuolella puinen risti.
Erikille huone oli luksusta verrattuna siihen, missä hän normaalisti yönsä vietti. Hän katsahti hymyillen Veli Ignatiukseen, joka seisoi vielä ovensuussa.
"Kiitos todella paljon." Erik sanoi. "Minä toivoin vain katon pääni päälle yhdeksi yöksi ja sainkin paljon enemmän." Hän lisäsi ja pyyhkäisi kyyneleen pois silmäkulmastaan.
Erik painautui sängylle, joka oli pehmeämpi kuin mikään makuusija, jossa hän oli vuosiin saanut yönsä viettää. Hän tunsi olonsa puhtaaksi ja mukavaksi ja hän tunsi suurta kiitollisuutta tuota ystävällistä munkkia kohtaan. Onnen kyynelet kuivuivat hänen punaisille, lämpiminä hehkuville poskilleen, kun hän nukahti tyytyväisenä samentinpehmeään pimeyteen.

Aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena. Erik avasi silmänsä ja katseli hetken ympärilleen askeettisessa huoneessa muistellen edellisillan tapahtumia. Hän muisti Veli Ignatiuksen, tuon miehen, joka oli ollut niin hyvä hänelle.  "Herramme on sanonut, että kaikki ovat hänen lapsiaan ja heistä on huolehdittava. Enkä minä halua, että kukaan joutuu olemaan yksin ja ulkona tässä säässä näin Jouluna," tämä oli sanonut hänelle. Ajatus hämmensi hänet. Erik palasi huoneeseen, jossa hän oli syönyt ja peseytynyt. Hän meni kiviselle vadille ja pesi kätensä ja kasvonsa virkistävässä vedessä. Veli Ignatius tuli huoneeseen.
"Huomenta, Erik", tämä sanoi hymyillen.
"Huomenta, Veli", Erik vastasi.
"Nukuitko yösi hyvin?", Veli Ignatius kysyi sitten.
"Paremmin, kuin vuosiin. Olen sinulle paljosta velkaa", Erik vastasi ja hänen silmänsä saivat surumielisen sävyn. Veli Ignatius hymyili edelleen lämpimästi ja johdatti Erikin aamiaiselle. Paikalla oli muitakin munkkeja, jotka ottivat Erikin vastaan lämpimästi. Nuorukainen ei muistanut, milloin viimeksi olisi ollut niin onnellinen ja tuntenut kuuluvansa jonnekin. Päivä kului erilaisissa askareissa. Munkit neuvoivat häntä niissä kärsivällisesti ja Erik oli innokas ja nopea oppimaan. Iltapäivällä Veli Ignatius ja Erik jäivät jälleen kahden.
"Tiedän, että asia on sinulle arka, mutta näyttäisitkö minulle vielä merkkiä käsivarressasi?" Veli Ignatius kysyi Erikiltä. Erik kaivoi merkin esiin häpeillen. Polttomerkki oli pyöreä. Sitä reunusti käärme, jonkä sisässä oli puu. Se oli rujo ja ruma, kuin märkivä haava, joka ei koskaan parantuisi. Kaikki ihmiset, jotka olivat merkin nähneet, kaihtoivat häntä kuin tautista. Mutta ei Veli Ignatius.
"Ah, nyt minä ymmärrän ja kaikki kertomasi käy järkeen. Käärme merkissä merkitsee Raamatun käärmettä, joka viekoittelee Eevan pahoille teille ja puu Paratiisin kiellettyä puuta. Symbolia käytetään merkitsemään ne, jotka ovat Jumalan hylkäämiä. Ihmiset pelkäävät tulevansa kirotuiksi, jos ovat kanssasi tekemisissä puhumattakaan sinun auttamisestasi", Veli Ignatius kertoi. Erikin ryhti lysähti. Hän oli siis toivoton tapaus. Hän oli kaiken avun ulottumattomissa. Aivan sama, jos hän kuolisi pois. Hänen olisi jätettävä luostari, ennenkuin hän aiheuttaisi pahaa ja kiroaisi ne ainoat ihmiset, jotka olivat olleet hyviä hänelle. Hän nousi hitaasti ylös ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen.
"Kiitoksia kaikesta", hän sanoi. "Kai minä tästä sitten lähden jatkamaan matkaani."
"Mitä sinä höpiset, hyvä mies?" Veli Ignatius kysyi Erikiltä hämillään. "Ei ole ihmisten asia tuomita ihmisiä, vain Jumalalla on siihen valta. Minä näen sinun silmistäsi, ettet ole paha ja toivoton. Sielusi om puhdas ja olet ansainnut toisen mahdollisuuden."
Hämillään Erik katseli lämpimiin vihreisiin silmiin, joiden vilpitön katse sai hänet tärisemään ja uusien kuumien kyynelten vierimään hänen poskilleen. Hän syleili tuota miestä, joka oli niin hyvä ja oikeudenmukainen.
"Mitä minun täytyy tehdä tullakseni kaltaiseksesi? Minä ryhdyn munkiksi ja alan palvella Jumalaa, jonka ansiosta noin hyviä miehiä on vielä olemassa", Erik vannoi sitten.

Luostarin sääntöihin kuului, että uusi munkkikokelas viettäisi kuukauden mietiskellen eristyksissä muista nauttien vain välttämättömän määrän ruokaa. Kokelaan tuli myös luopua kaikesta maallisesta omaisuudestaan, mikä ei tuottanut Erikille ongelmia. Hän kun ei omistanut mitään vanhojen räsyvaatteidensa lisäksi. Erik vetäytyi syrjäiseen kappeliin hiljentymään, puhdistautumaan ja rukoilemaan. Kuukauden kuluttua vietettäisiin seremonia, jossa Erik antaisi valansa ja hänet vihittäisiin munkiksi muiden joukkoon. Hän tunsi vihdoin löytäneen elämällensä suunnan.

Sellainen jatko se. Kiintoisa alku. Pahoittelen pätkän lyhyyttä, olen vielä hieman ruosteessa tauon jäljiltä. Otin vapauden kehitellä merkityksen polttomerkin taakse. Voidaan muuttaa, jos se ei tunnu järkevältä. ^^

[Nefertiti]

Luostarin sääntöihin kuului, että uusi munkkikokelas viettäisi kuukauden mietiskellen eristyksissä muista nauttien vain välttämättömän määrän ruokaa. Kokelaan tuli myös luopua kaikesta maallisesta omaisuudestaan, mikä ei tuottanut Erikille ongelmia. Hän kun ei omistanut mitään vanhojen räsyvaatteidensa lisäksi. Erik vetäytyi syrjäiseen kappeliin hiljentymään, puhdistautumaan ja rukoilemaan. Kuukauden kuluttua vietettäisiin seremonia, jossa Erik antaisi valansa ja hänet vihittäisiin munkiksi muiden joukkoon. Hän tunsi vihdoin löytäneen elämällensä suunnan.

Myöhemmin Veli Ignatius johdatteli Erikin tapaamaan luostarin johtajaa Apotti Luukasta. Hän oli jo aikaisemmin kertonut Luukakselle asioiden laidan ja omat huomionsa. Lisäksi hän oli luvannut ottaa vastuun pojasta. Luukas oli ollut hyvin ymmärtäväinen ja halusi nyt nähdä pojan, joka oli saanut ylleen puhtaan, joskin koruttomat ja karkeat vaatteet.

Erik seisoi Ignatiuksen vieressä ja mietti mitenkähän tässä mahtaisi tapahtua. Se että Veli Ignatius seisoi hyvin rauhallisena paikallaan, oli omiaan rauhoittamaan pelokkaan pojan mieltä ja niinpä tämä antoikin katseensa kiertää Apotin huonetta, joka sekin oli ankaran yksinkertainen, joskin pöydän takana oleva hyllykkö oli täynnä pergamenttirullia ja paksuja nahkakantisia teoksia. Pergamentteja oli lisää pöydällä, jossa lisäksi oli mustepullo, sulkakynä, pieni koristeellinen risti ja iso kirja, joka epäilemättä oli raamattu. Muutoin pöytä, kuten tuolikin olivat hyvin yksinkertaisia ja huoneen seinät olivat valkeaksi kalkitut ja valoa tulvi sisälle vain kahdesta pienestä ikkunasta.

Apotti nousi seisomaan ja katseli tarkasti Erikiä pippurin mustilla silmillään. Erik katseli varovaisesti takaisin ja huomasi, että Apotin hiukset olivat jo valkeat ja tämän seesteisillä ja tiukoilla kasvoilla oli paljon vuosien jättämiä juonteita.

"Olen kuullut, että haluaisit liittyä meihin." Apotti Luukas sanoi viimein ja hänen äänensä oli paljon tummempi ja syvempi kuin Veli Ignatiuksella.
"Niin." Erik sanoi varovaisesti ja pelko siitä, että hänet heitettäisiin pois täältäkin heräsi.
"Ignatius on varmaankin kertonut sinulle jo millainen käytäntömme on ja mitä sinun on tehtävä saavuttaaksesi munkin arvon." Apotti sanoi toteavaan sävyyn.
"Kyllä." Erik sanoi ja pelko sisällä kasvoi entisestään.
"Hyvä." Apotti Luukas sanoi sitten äänen hivenen pehmentyessä, mutta pysyen silti hyvin arvovaltaisena. "Tiedä siis, että sitoudut noudattamaan luostarimme sääntöjä ja tekemään töitä ruokasi eteen, kun sinut vihitään noviisiksi. Noviisi aikasi kestää kolme vuotta, jona aikana sinulla on mahdollisuus lähteä halutessasi." Hän jatkoi pitkä luiseva sormi pystyssä.
"Minä lupaan pyhästi noudattaa sääntöjänne ja teen kaiken mitä vain haluatte minun tekeväni ja jos rikon teitä vastaan, kärsin rangaistukseni mukisematta." Erik sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen.
"Hyvä." Apotti Luukas sanoi, pienen pilkkeen käydessä hänen tummissa silmissään, jotka tuuheat ja yhä tummat kulmakarvat miltei peittivät. "Veli Ignatius on kertonut sinun... hmm.. pienestä ongelmastasi, joten ehkä on parempi, että pysyt luostarin muurien sisäpuolella. Näin sinä vältyt ongelmilta, emmekä mekään niitä saa." Hän lisäsi viitaten Erikin olkavarressa olevaa polttomerkkiä, joka oli tällä hetkellä hihan alla piilossa.
"Tuota..." Erik aloitti varovaisesti. "Minä en tiedä mistä minä sen merkin olen saanut ja miksi. En edes muista oikeita vanhempiani. Minun kasvattiäitini sanoi monet kerrat, ettei ole äitini ja kertoi että minulla on vanhemmat, mutta en saa tavata heitä. Kun kysyin syytä, hän ei suostunut kertomaan sitä minulle ja kielsi myös näyttämästä minun syntymämerkkiäni kenellekään." Hän jatkoi katseen poukkoillessa Apotista Ignatiukseen.

Hän nosti hihaa, paljastaen oikean käsivartensa, joka nyt oli puhdas ja lähellä kyynärtaivetta saattoi nähdä merkin joka oli muodoltaa kuin karhuntassun jälki.

"En ole uskaltanut näyttää sitä kenellekään, sillä ajattelin senkin olevan jokin paha merkki." Erik sanoi ja katsoi miehiä pelokkaana.
"Ei tuo ole paha merkki." Veli Ignatius sanoi ja katsoi hymyillen poikaa.
"Ei todellakaan." Apotti Luukas sanoi ja yritti nähdä merkin tarkemmin.
"Jos tuo on se, mitä epäilen, niin ihmettelen miksi..." Veli Ignatius sanoi mietteliäänä.

Hän muisti, että kuninkaallisissa kirkonkirjoissa oli merkitty kaikki syntyneiden kuninkaallisten lasten nimet ja tuntomerkit ja tuo karhuntassunjäljen muotoinen syntymämerkki oli niissä mainittu. Ei kylläkään tässä kirkossa, mutta hän oli käynyt matkoillaan naapurimaan kirkossa ja tutkinut erääseen toiseen tapaukseen liittyen noita tärkeitä papereita, jotka yleensä eivät kuuluneet muiden silmille, eikä rahvas siihen koskenutkaan, koska useimmat eivät edes osanneet lukea.

"No oli miten oli, sinä tiedät nyt minun kantani. Veli Ignatius opastaa sinua, häneltä voit kysellä enemmän." Apotti Luukas sanoi.
"Minä kiitän teitä." Erik sanoi nöyränä ja kiitollisena ja hän painoi päänsä syvään kumarrukseen.

Ääneti hän seurasi Veli Ignatiusta, johdatti hänet takaisin kappelille, luvaten tulla noutamaan hänet myöhemmin. Erikin teki mieli kysyä Veli Ignatiukselta, miksi tämä oli sanonut niin kuin oli sanonut, mutta päätti olla vaiti. Ei varmastikaan ollut soveliasta tentata asioita auttajaltaan, jotka eivät hänelle kuuluneet, hän mietti ja polvistui alttarin eteen jatkaakseen sitä minkä oli tämän lyhyen Apotin luona vierailun tähden keskeytynyt.

Vaikka Veli Ignatiuksen reaktio häntä hieman hämmensikin, ei se silti vähentänyt hänen kiitollisuuttaan ja muuttanut hänen päätöstään siitä, että hän halusi jäädä ja hän tiesi, että Apotti oli oikeassa sanoessaan, että hänen olisi jäätävä mieluummin muurien sisäpuolelle. Niin hän halusikin tehdä, sillä ei halunnut saattaa luostaria häpeään. Erik päätti, että ennemmin kuolisi, kuin antaisi kenekään tehdä pahaa näille ihmisille, jotka olivat olleet hänelle niin hyviä.

Aika kului ja Erik tavallaan nautti saadessaan olla kerrankin rauhassa. Oli hieman hämmentävääkin, kun ei kukaan tullutkaan potkimaan häntä tai huutelemaan solvauksia ja häätämään pois kuin syöpäläistä. Hän noudatti sääntöjä, jotka Ingnatius oli hänelle opettanut, tiukasti rangaisten välillä itse itseään, jos huomasi tekevänsä jotain väärin.

Hän oli vaatimaton, kiltti ja nöyrä ja teki kaiken, mitä häneltä pyydettiin. Hän auttoi muita välillä kysymättäkin ja opetteli kaikenlaisia askareita, kuin myös lukemaan, kirjoittamaan ja puhumaan latinaa, jolla kielellä useimmat uskonnolliset teokset luostarilla ja kirkolla olivat.

Vaikka hän ajoittain miettikin mitähän ulkomaailmassa mahtoi tapahtua, ei hän silti sinne kaivannut, sillä oli löytänyt itselleen paikan, jossa hänet hyväksyttiin sellaisena kuin hän oli. Tosin ei hän silti uskaltanut esitellä muille Munkeille vasenta olkavarttaan, sillä epäili, etteivät aivan kaikki munkitkaan olleet välttämättä enää niin ystävällisiä, jos saisivat tietää. Riitti että Veli Ignatius ja Apotti Luukas tiesivät asian.

Kolme vuotta kului ja Erik oli elämäänsä tyytyväinen ja melkeinpä onnellisempi kuin oli koskaan elämänsä aikana ollut. Vähäinen ruoka ja vesi olivat hänelle kuin juhla-ateria joka ikinen kerta, sillä ennen luostariin saapumistaan hän oli nähnyt nälkää ja ollut päiväkausia syömättä, jollei löytänyt jotain mätäneviä tähteitä toripaikoilta tai tunkiolta.

Joka ikinen kerta Erik kiitti Jumalaa ateriastaan, sillä oli sitä mieltä, että tämä oli häntä tuona kylmänä yönä häntä johdattanut ja ei näin ollen varmasti ollut hylännyt häntä. Hän oli mielestään saanut enemmän kuin oli uskaltanut pyytää ja toivoa ja halusi maksaa velkansa, mutta hänellä ei ollut antaa muuta kuin itsensä.

Hän tyytyi muutenkin vähään ja pysyi laihana, koska teki useimmiten ruumiillista työtä autellen muita milloin pienen yrttitarhan, milloin pellon hoidossa tai muissa hommissa, sillä halusi tehdä jotain.

Veli Ignatius oli hänelle se ihminen, jota hän saattoi pitää isänään, sillä mies ohjasi ja neuvoi häntä lempeästi ja kärsivällisesti kaikessa. Tuo mies oli ainoa, jonka kanssa Erik saattoi keskustella asioistaan ja hän toivoi, että voisi jollain tavoin korvata tälle kaiken, sillä ilman tämän ystävällisyyttään, hän olisi todennäköisesti paleltunut hengiltä tuona yönä, joka nyt oli paras kaikista jouluista, joita hän oli surkean elämänsä aikana viettänyt.

Niin saapui se päivä, jolloin Erik vihittiin munkiksi ja hän sai kasteessa uuden nimen. Hänestä tuli Veli Simon.
Hän eli nyt munkin askeettista elämää, joka oli hänelle parempaa, kuin hänen katuelämänsä oli koskaan ollut. Hän rukoili paljon, paastosi, mikä ei tuottanut lainkaan ongelmia hänelle, eikä haikaillut ulkomaailmaan, sillä hän halusi pysyä paikassa, jota hän nyt saattoi nimittää kodiksi.

Erään kerran hän oli Veli Thomasin kanssa pellolla, kun kaatui ja kaapu repesi käden kohdalta. Hän kiskoi nopeasti hihaa ylemmäs, mutta Veli Thomas oli jo nähnyt merkin ja...


No niin, miten mahtaakaan jatkua tuosta. :)

[Mustang]

Niin saapui se päivä, jolloin Erik vihittiin munkiksi ja hän sai kasteessa uuden nimen. Hänestä tuli Veli Simon.
Hän eli nyt munkin askeettista elämää, joka oli hänelle parempaa, kuin hänen katuelämänsä oli koskaan ollut. Hän rukoili paljon, paastosi, mikä ei tuottanut lainkaan ongelmia hänelle, eikä haikaillut ulkomaailmaan, sillä hän halusi pysyä paikassa, jota hän nyt saattoi nimittää kodiksi.
Erään kerran hän oli Veli Thomasin kanssa pellolla, kun kaatui ja kaapu repesi käden kohdalta. Hän kiskoi nopeasti hihaa ylemmäs, mutta Veli Thomas oli jo nähnyt merkin ja... kavahti taaksepäin silmät järkytyksestä suurina. Erik veti häpeissään kaavun hihaa merkkinsä peitoksi. Hän tunsi punan nousevan poskilleen ja turhautumisen kyynelten kihoavan silmiinsä nähdessään inhon ja pelon Veli Thomaksen kasvoista. Lapio kirposi Veli Thomaksen kädestä. Hetkeen mies ei voinut kuin tuijottaa. Kun tämä oli selvinnyt suurimmasta järkytyksestään juoksi hän takaisin luostariin. Veli Simon vajosi mutaiseen maahan ja antoi kyynelten tulla valtoimenaan. Hän rukoili Jumalalta opastusta ja turvaa. Hän tiesi hyvin, että hänen onnensa oli vaarassa, kun muut munkit saisivat tietää. Oli todennäköistä, että hän joutuisi lähtemään luostarista. Veli Simon heilutteli itseään ja lausui ääneen rukouksia, itku sai hänen äänensä värisemään. Hän ei tiennyt, oliko kulunut tunteja vai minuutteja, kun hän tunsi lohduttavan käden olkapäällään. Hän nosti katseensa ja näki Veli Ignatiuksen lohduttavan hahmon.
"Mennään sisään", hän sanoi Veli Simonille. Veli Ignatius auttoi suojattinsa ylös ja puoliksi raahasi tätä kohti sisätiloja. Hän auttoi Veli Simonia siistiytymään ja haki uuden kaavun repeytyneen tilalle. Heitä katseltiin hieman kyräillen heidän kulkiessaan ohi. Sana oli jo lähtenyt kiirimään. Veli Ignatius auttoi Veli Simonin lepäämään. Hetken päästä yksi uusista noviiseista tuli ilmoittamaan hänelle, että Veli Simonin kohtalosta pidettäisiin illalla neuvonpito. Murhe täytti Veli Ignatiuksen, joka tiesi Veli Simonin olevan hyvä ja nöyrä.
Ilta tuli ja Veli Ignatius käveli Veli Simonin tukena kohti Apotin huonetta. Tämä ilta ja tämä neuvonpito ratkaisisi Veli Simonin tulevaisuuden. He astuivat sisään Apotin huoneeseen, jossa olivat jo koolla muut munkit ja noviisit ja itse Apotti, joka katseli murheellisin silmin Veli Simonia. Puheensorina täytti huoneen kun tuo nuori mies asteli sisään. Siinä hän nyt oli. Seurakunnan häpeäpilkku. Kun viimeisetkin olivan paikalla, aloitti Apotti neuvonpidon.
"Kuten jokainen teistä varmasti on kuullut, myös Veli Simonilla on takanaan menneisyys, kuten kaikilla muillakin. Kenties se menneisyys on pimeämpi, kuin monen muun, mutta sen kulkuun Veli Simon ei ole voinut itse vaikuttaa. Minä ja Veli Ignatius tiesimme alusta saakka tuosta merkistä, jonka ihminen on polttanut Veli Simonin lihaan tämän ollessa pieni. Hän on ollut meidän vastuullamme ja toiminut munkkina esimerkillisesti, sitä tuskin kukaan teistä voi kiistää", Apotti puhui muiden munkkien kuunnellessa lähes hypnoottisesti.
"Minusta on epäreilua, ettei meille kerrottu Veli Simonin merkistä alusta saakka", Veli Thomas huusi. "Minusta hänen tulisi lähteä, ennen kuin onnettomuus kohtaa meitä kaikkia!" Kuului hyväksyvää muminaa.
"Emme kertoneet, koska tiesimme, miten osa teistä reagoi! Ei ole ihmisten tehtävä tuomita ketään Jumalan hylkäämäksi, kyllä sinäkin tiedät sen raamatun miehenä", Veli Ignatius huusi vastaan silmät hurjina. Veli Simon ei ollut koskaan nähnyt tuota lempeää miestä niin vihastuneena.
"Me emme voi tietää, onko Jumala oikeasti hylännyt hänet", Veli Thomas sanoi silmät kipinöiden.
"En voi muuta, kuin antaa teidän äänestää. Haluan kuitenkin tehdä tiettäväksi, että teen sen hyvin raskain mielin, sillä Veli Simonin tuntien uskon hänen olevan hyvä, puhdas ja oikeamielinen. Ihmiset ovat jo häntä rankaisseet sen synnin tähden, johon hän ei ole itse syyllinen. Pyydän mitä nöyrimmin, että mietitte sitä, ennenkuin langetatte tuomion tälle miehelle ja viette häneltä kaiken, mitä hänellä on", Apotti puhui käyttäen viimeisen puheenvuoronsa.
Lopulta tuli aika äänestää. Veli Simonin lähtöä kannattivat kaikki muut, paitsi Apotti ja Veli Ignatius. Veli Simon henkäisi terävästi. Hänen pahimmat pelkonsa olivat käyneet toteen. Hän ei voinut jäädä tuohon huoneeseen kaikkien niiden ihmisten katseiden kohteeksi, joiden keskellä hän oli ollut niin onnellinen. Veli Ignatius seurasi Veli Simonia tämän huoneeseen. Hän auttoi tätä pakkaamaan, haki hänelle keittiöstä hyvät eväät ja saattoi suojattinsa luostarin portille.
"Olen hyvin pahoillani, että tässä kävi näin Veli Simon. Vai pitäisikö sanoa Erik, saat nyt syntymänimesi takaisin", Veli Ignatius sanoi murheellisesti. Erik halasi Veli Ignatiusta.
"Sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää, olen sinulle elämäni velkaa. Minä itse tiedän, ettei Jumala ole minua hylännyt. Älä vihaa noita ihmisiä, jotka päättivät, että minun on aika lähteä, he eivät ole pahoja. He ovat vain peloissaan."
"Sinusta on kasvanut jalo ja viisas mies", Veli Ignatius sanoi hymyillen. Kyynel kimalsi tämän silmäkulmassa. "Ai niin, melkerin jo unohdin. Olen sitä mieltä, että sinun pitäisi alkaa etsimään juuriasi", Veli Ignatius sanoi ojentaen Erikille kaapunsa suojista pergamenttikäärön. Erik avasi sen hämillään. Siinä oli kaukaisen kuningashuoneen merkit, lista syntyneistä lapsista ja erityistuntomerkit. Kuningassuvussa kulki verenperintönä syntymämerkki. Tismalleen samanlainen, joka koristi Erikin käsivartta. Hänen sydämensä sykähti, kun hän otti käteensä seuraavan liuskan jossa kerrottiin traaginen tarina nuoresta prinssistä, joka oli kaapattu vauvana ja josta ei sen koommin kuultu mitään. Nuoren prinssin löytämiseksi oli luvattu valtaisa löytöpalkkio, sillä perheeseen ei koskaan syntynyt muita poikia, jotka olisivat voineet jatkaa kruununperinnettä ja kuningassuku oli kuolemassa. Erikin ikä täsmäsi täydellisesti tarinassa esitettyyn. Silmät ihmetyksestä loistaen hän halasi Veli Ignatiusta uudelleen ja kuiskasi: "Kiitos. Ihan kaikesta."

Sellainen jatko tällä kertaa. Mitä tapahtuu seuraavaksi? :)

[Nefertiti]

Erikin ikä täsmäsi täydellisesti tarinassa esitettyyn. Silmät ihmetyksestä loistaen hän halasi Veli Ignatiusta uudelleen ja kuiskasi: "Kiitos. Ihan kaikesta."
"Mitä turhia. Olet ansainnut enemmän hyvää, kuin mitä olet saanut." Hän sanoi ja katsoi nuorukaista isällisen lempeästi. Vielä pitkään hän seurasi tämän loittonevaa selkää ja toivoi, että aurinko paistaisi nuorukaisen elämään, joka tähän mennessä oli ollut niin kova ja kivinen tie kuljettavaksi.

Tästä päivästä lähtien Erik oli taas omillaan. Hän ei mennyt kylään, sillä sen asukkaat tunsivat hänet ja olisivat varmasti vaikka kivittäneet, jos hän sinne menisi. Mielessään hän halusi palata takaisin luostarille, sillä ikävöi joitain hetkiä siellä ja Veli Ingnatiusta, joka oli ollut hänelle tuki ja turva viimeiseen asti.

Erikin tie vei hänet kaukaisiin maihin ja matkallaan hän yritti tehdä mahdollisimman paljon hyvää, sillä niin oli hänelle opetettu luostarissa. Viimein hän saapui kaupunkiin, jossa ei ollut käynyt sitten syntymänsä, mutta hän ei sitä tiennyt, eikä hän aikonutkaan mennä ensimmäiseksi vaatimaan hänelle kuuluvaa osaa.

Ei hän halusi toimia toisin ja vähän kenties katsella ympärilleen. Hän siis asteli pitkin kaupungin mukulakivisiä katuja, kunnes päätyi kappeliin. Hän laskeutui polvilleen alttarin eteen ja rukoili itselleen voimia ja suojelusta suorittaa tehtävänsä. Hän tosin epäili, tokko häntä kukaan uskoisi, etenkään jos näkisi ensin tuon häpeällisen merkin. Rukoiltuaan hän poistui kappelista ja koska taivas alkoi tummeta yötä kohden, etsi hän itselleen nukkumapaikan kadun varrelta.

Majataloihin hän ei mennyt, sillä niissä syntyi helposti kahnauksia, kun hän näytti ryysyläiseltä, eikä hänellä ollut rahaa. Vielä isompi melu nousisi, jos joku sattumalta näkisi häpeän merkin. Näitä kokemuksia oli ihan tarpeeksi, joten hän mieluummin vältteli niitä.

Hän käpertyi syrjäiseen nurkkaan, kiskoen matkan kuluttamia vaatteitaan tiukemmin ympärilleen. Hän aikoi nousta aamun sarastaessa ja jatkaa sitten matkaansa kuninkaanlinnalle, mutta niin ei käynyt, sillä ennen aamua hän havahtui siihen, että kaksi sotilasta ravisteli häntä kovakouraisesti.

"Ylös siitä." Toinen rähähti ja potkaisi lujasti.
"Hyvä on." Erik sanoi rauhallisesti ja nousi jalkeille.
"Ja sitten lähdet meidän matkaamme." Toinen sotilaista sylkäisi käskyn suustaan ja nappasi Erikiä käsivarresta kiinni.
"Mitä minä nyt olen tehnyt?" Erik kysyi hätääntyneenä.
"Jaa, taidatkin olla melkoinen rikollinen." Toinen naurahti ja tuuppasi Erikin liikkeelle.
"Mitä? En." Erik sanoi, mutta katsoi parhaaksi totella sotilaita, sillä tiesi että hangoittelusta seuraisi vain lisää ikävyyksiä.

Sotilaat raahasivat hänet mukanaan linnalle ja siellä tyrmiin. He paiskasivat hänet yhteen pieneen pimeään koppiin odottamaan jatkoa. Tämän jälkeen toinen jäi vartioon, toisen mennessä etsimään kuninkaan neuvonantajaa, joka oli kaiken tämän takana.

Erik polvistui kopin kylmänkostealle lattialle ja risti kätensä. Hän rukoili ja mietti saattoiko tämä tästä enää pahemmaksi muuttua. Hän odotti ja odotti, kunnes viimein kuului askelia. Hetkeä myöhemmin ovi avattiin ja koppiin astui hienoon tummaan asuun pukeutunut mies, perässään sotilas, joka kantoi kädessään soihtua.

"Käskitte kertoa ja pyytää teidät tänne, kun löydämme hänet herrani." Sotilas sanoi ja kumarsi miehelle.
"Minä kiitän." Mies sanoi rauhalliseen venyttelevään sävyyn, josta kuulsi läpi kylmyys ja tunteettomuus.

Tämän jälkeen mies kääntyi katsomaan Erikiä, joka yhä kyyhötti kylmällä lattialla polvillaan. Hän teki pienen merkin ja toinen sotilas asteli Erikin luo ja veti oikean käden hihan ylös, jolloin syntymämerkki tuli näkyviin.

"Toden totta, hän se on. Ihme, että hän on yhä elossa." Mies sanoi tyytymättömänä.

Erik ei sanonut sanaakaan, mutta katseli miestä ihmeissään. Hän ei voinut ymmärtää mistä mies puhui, sillä ei ollut koskaan ennen tätä tavannut, vaikka nyt kun hän katsoi tarkemmin miehen kasvoja, näytti tämä etäisesti tutulta. Hän ei tiennyt missä ja milloin olisi tämän kohdannut. Kenties ohimennen jossain matkoillaan hän arveli, muttei ilmaissut asiaa ääneen.

Hän oli yhä vaiti ja paikoillaan, tietämättä mitä tehdä tai kysyä. Mieluummin hän oli provosoimatta ketään noista kolmesta ja odotti tyynesti mitä tuleman piti. Aivan yllättäen mies repäisi hihan irti vasemman olkavarren päältä, jolloin polttomerkki paljastui.

"Tämäkin sinulla on yhä." Mies naurahti ja katsoi tyytyväisenä Erikin pelokasta olemusta, kun tämä häpeillen kiskoi hihan ylös ja yritti peittää merkkiä. "Te tiedätte mitä tehdä." Mies sanoi viimein kääntyen katsomaan kumpaakin sotilasta.
"Kyllä herra." Sotilaat sanoivat yhtä aikaa.
"Hänellä oli nämä mukanaan." Toinen sotilaista sanoi ja ojensi Erikiltä takavarikoimansa pergamentit miehelle.
"Sinä siis tiedät." Mies sanoi ja katsoi Erikiä tarkasti.
"En aivan kaikkea." Erik sanoi totuudenmukaisesti ja alkoi aavistella jo syitä, miksi hän oli tähän päätynyt.
"Siinä tapauksessa sinä pysyt täällä niin kauan kuin minä haluan." Mies sanoi ja astui pois kopista sotilaat perässään.

Erik jäi yksin pimeyteen, tietämättä mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Juurensa hän oli löytänyt, vaikka tiedoissa yhä aukkoja olikin, mutta sen hän tiesi nyt, että tuo mies oli jotenkin vastuussa tapahtumista ja jostain syystä tämä halusi raivata hänet tieltään.

Häntä tuskin kaipaisi kukaan ja koska hän ei ollut tavannut kuninkaallisiakaan, eivät nämäkään tienneet hänen olemassa olostaan.

Erik totesi, että tilanne näytti toivottomalta, eikä varmaankaan siitä paranisi, jos nyt ei tapahtuisi ihmettä. Jos asiat olivatkin huonosti, oli niissä sentään valoisakin puoli, hänellä sentään oli katto päänsä päällä, tavallaan. Mutta hän ei tiennyt kuinka kovaa hänen elämänsä voisi vielä olla.


No niin, tuli sitten ideaa ja synkissä merkeissä mennään. Jatkakeehan kuka tahansa. :)

[Mustang]

Häntä tuskin kaipaisi kukaan ja koska hän ei ollut tavannut kuninkaallisiakaan, eivät nämäkään tienneet hänen olemassa olostaan.
Erik totesi, että tilanne näytti toivottomalta, eikä varmaankaan siitä paranisi, jos nyt ei tapahtuisi ihmettä. Jos asiat olivatkin huonosti, oli niissä sentään valoisakin puoli, hänellä sentään oli katto päänsä päällä, tavallaan. Mutta hän ei tiennyt kuinka kovaa hänen elämänsä voisi vielä olla.

Hyvin nopeasti Erik kadotti ajantajunsa tyrmässään, koska siellä ei ollut lainkaan ikkunoita ja ikuinen hämärä ympäröi hänet saaden kaiken ajan tuntumaan samanlaiselta, tylsältä ja merkityksettömältä. Kun hänet oli jätetty rauhaan, hän jatkoi keskeytynyttä untaan. Herätessään hän huomasi sellinsä ulkopuolella hieman itseään nuoreman tytön, joka oli pukeutunut palvelustytön asuun. Tyttö katsoi häntä uteliaana ja säpsähti huomatessaan hänen heränneen.
"Toin sinulle ruokaa. Vankien ruokkiminen kuuluu moniin tehtäviini", tyttö sanoi työntäen kaltereiden välistä kulhon keittoa, hieman leipää ja juomavettä. "Mikä sinun nimesi on? Kuulin vartijoiden pohtivan, että viivyt täällä pitkään", tyttö kysyi uteliaana.
"Nimeni on Erik", nuorukainen sanoi ujosti. Hän oli täysin tytön kauniiden kasvojen ja punertavanvaalean tukan pauloissa.
"No heipä hei, Erik. Minä olen Maria", tyttö esitteli vuorostaan itsensä. "Tulemme tapaamaan usein."
Tyrmän portaikosta kuului huutoa. Maria vilkaisi hermostuneena äänen suuntaan.
"Minun täytyy nyt mennä. Nähdään taas, Erik", tyttö huikkasi vielä, ennenkuin kiiruhti rappuset ylös korinsa kanssa.
"Nähdään. En malta odottaa", mutisi Erik edelleen kuin lumottuna vastaukseksi tyhjille seinille.

Erik ei voinut millään lakata ajattelemasta kaunista Mariaa. Tyttö toi nuorukaiselle joka ikinen päivä ruokaa ja pikkuhiljaa he tutustuivat toisiinsa. Marian vierailuista tuli Erikin päivän kohokohta ja jos tytöllä ei ollut kova kiire, jäi hän nuorukaisen kanssa juttelemaan. Tyttö ei säpsähtänyt Erikin polttomerkkiä, vaan oli hyvin myötätuntoinen koviakokenutta nuorukaista kohtaan. Erik kertoili Marialle elämästään luostarissa ja Maria taas viihdytti poikaa kertomalla linnan muurien sisäpuolisista asioista. Hyvin pian nuorukainen tajusi olevansa rakastunut tuohon iloiseen tyttöön.
Eräänä päivänä kevään kynnyksellä Erikille tuli kuuma sellissään auringon lämmittäessä linnan kivisiä perustuksia. Hän kääri hihansa ylös ja laskeutui maate vankilansa lattialle. Hän torkahti, kunnes kuuli Marian tuttujen askelten lähestyvän. Hän nousi hymyillen istumaan odottamaan, että tyttö ojentaisi hänelle hänen päivällisensä. Sen tehtyään Maria istahti sellin eteen. Hetken he juttelivat niitä näitä, kunnes Marian silmät suurenivat hämmästyksestä ja tämä nosti kädet suulleen.
"Mikä sinulle nyt tuli?" kysyi Erik huolissaan, kunnes huomasi Marian katsovan silmät suurina hänen syntymämerkkiään.
"Miksi sinä et kertonut minulle olevasi kauan kadoksissa ollut prinssi?" Maria kuiskasi järkyttyneenä.
Erik käski tytön rauhoittua ja hiljaisella äänellä alkoi kertoa siitä päivästä, jona hänet karkotettiin luostarista ja lähti etsimään juuriaan. Aina välillä ääntä kuullessaan hän keskeytti, jotta voisi varmistua siitä, etteivät vartijat kuunnelleet. Lopulta hän pääsi siihen yöhön, kun hänet oli pidätetty ja teljetty linnan tyrmään.
"Kuten huomaat, tilanteeni on toivoton", Erik päätti kertomuksensa. "Ole kiltti, äläkä kerro kenellekkään siitä, mitä juuri sinulle kerroin. Joutuisit vain ikävyyksiin ja minulta vietäisiin viimeinenkin iloni." Maria punastui kuullessaan nuorukaisen sanat ja lupasi olla kertomatta kenellekkään. Sisimmässään hän kuitenkin päätti edes yrittää saada nuorukaisen vapaaksi.

Sellaista tällä kertaa. Miten mahtaa jatkua? ^^

[Nefertiti]

Erik käski tytön rauhoittua ja hiljaisella äänellä alkoi kertoa siitä päivästä, jona hänet karkotettiin luostarista ja lähti etsimään juuriaan. Aina välillä ääntä kuullessaan hän keskeytti, jotta voisi varmistua siitä, etteivät vartijat kuunnelleet. Lopulta hän pääsi siihen yöhön, kun hänet oli pidätetty ja teljetty linnan tyrmään.
"Kuten huomaat, tilanteeni on toivoton", Erik päätti kertomuksensa. "Ole kiltti, äläkä kerro kenellekkään siitä, mitä juuri sinulle kerroin. Joutuisit vain ikävyyksiin ja minulta vietäisiin viimeinenkin iloni." Maria punastui kuullessaan nuorukaisen sanat ja lupasi olla kertomatta kenellekkään. Sisimmässään hän kuitenkin päätti edes yrittää saada nuorukaisen vapaaksi.

Maria hoiti kierroksensa loppuun, mihin ei kulunut kovinkaan pitkää aikaa, sillä Erik oli syvimmän käytävän perimmäisessä kopissa ja ainoa vanki koko käytävällä. Muiden olemassa olosta Erik ei edes tiennyt, koska ne äänet eivät koskaan kantautuneet hänen pieneen pimeään koppiinsa.

Hän oli alkanut odottaa niitä hetkiä, jolloin sai nähdä Marian, mutta hänen epäonnekseen tuo orastava ystävyys oli huomattu, eikä Marialla enää ollut lupaa tulla lähellekään hänen koppiaan. Tytön teki kovasti mieli rikkoa tätä uutta sääntöä, mutta pelkäsi liikaa sitä mitä siitä seuraisi, niinpä Erik sitten oli aivan yksin, eikä saanut enää edes ruokaakaan, sillä vartiosotilaat eivät vaivautuneet sitä hänelle tuomaan.

Erik oli aina ollut hyvin laiha ja nyt hän laihtui entisestään ja alkoi olla vain nahkaa ja luuta. Mutta hän ei siitä välittänyt, sillä oli kokenut kovaa nälkää jo ennen vankeuttaan, eikä tämäkään ollut mikään poikkeus. Ajoittain jano vaivasi enemmän, suu oli alituiseen kuiva ja hän odotti jokaista vesipisaraa kuin kuuta nousevaa, joskin vartiosotilaat toivat vettä milloin muistivat ja joskus siihen meni aikaa niin kauan, että sitä odotellessa Erikillä ehti olla tukalat oltavat ja hänen oli alennuttava arveluttaviin keinoihin saadakseen edes pari tippaa suuhunsa. Hän ei mielellään sitä tehnyt, mutta joskus oli pakko, jos vartiosotilaita ei näkynyt päiväkausiin.

Muulloin hän lepäsi rauhallisesti nurkassaan, sillä tiesi, että liika reutominen saisi olon vain huonommaksi ja hän toivoi, että jumala auttaisi häntä näinä kammottavina alennuksen hetkinä ja se toi pientä lohtua, vaikka ajatukset karkasivatkin milloin entiseen elämään luostarilla, milloin Mariaan, jota hän ei ollut enää aikoihin nähnyt. Se ainoa ilo oli häneltä riistetty ja hän tiesi oikein hyvin kuka sen takana oli.

Se oli tuo kauhea mies, joka ei vielä ollut nimeään kertonut ja joka tuntui jollain tasolla nauttivan tästä tilanteesta ja siitä, että saattoi tehdä vankinsa elämän jos mahdollista vieläkin tukalammaksi.

Jos elämä olikin ollut tukalaa, niin sen teki vieläkin tukalammaksi se, että tuo mies keksi pistää vartiosotilaat pieksemään häntä aika ajoin, niin että selkä nahka oli nyt verisillä juomuilla, joihin tuskin saattoi koskeakaan.
Ensimmäisen kerran jälkeen Erik oli vain maannut alallaan nurkassaan, pystymättä liikkumaan, sillä jokainen pienikin liikahdus tuntui herättävän kirvelevän tuskan hänen selkänahassaan. Kyyneliäkään hän ei voinut estää tulemasta ja hän toivoi sillä hetkellä enemmän kuin koskaan elämänsä aikana kuolemaa, sillä jos hän jollain ihmeen konstilla pääsisikin pakoon, ei elämä vapaanakaan mitään herkkua ollut.

Vaikka Erik olikin iältään vielä nuori, oli hän ikääntynyt ennen aikojaan. Kasvoille oli ilmaantunut syvät uurteet ja tummia hiuksia koristi muutama harmaa raita.

Ajan taju meni pahemmin sekaisin, vain siitä hän tiesi, että oli päivä ja vieläpä kesä, kun muurit lämpenivät auringon paahteessa kesän kuumimpina hetkinä. Talvisin oli kylmää ja jos mahdollista vieläkin kosteampaa.
Hän ei tiennyt montako vuotta oli kulunut, kun eräänä päivänä nuo vartiosotilaat taas tulivat ja sitoivat hänet kiinni katossa roikkuvaan ketjuun. Erik valmistautui ottamaan vastaan iskut, joita saisi jälleen kerran. Oli kuin hän olisi turtunut kipuun, sillä tuskin huomasikaan ensimmäisiä iskuja, jotka läjähtivät selkään. Nuo iskut saivat seuraa yhä uusista ja uusista, kunnes vartiosotilas viimein lopetti.

Vartiosotilas käski toverinsa irrottaa Erikin, joka putosi mytyksi lattialle. Vartiosotilas ei välittänyt mihin käveli ja tallasi suurella haarniskoidulla lattajalallaan niin voimallisesti Erikin säärelle, että kuului voimakas poksahtava ääni, joka kertoi säären luiden napsahtaneen painon alla poikki, mikä nyt ei paljoa tarvinnut, sillä Erikin luut olivat haurastuneet nälkiintymisen myötä.

Kipua se ei silti vienyt ja Erik ulvoi tuskasta, joka raateli hänen jalkaansa. Hän huusi, kunnes tajuttomuus armahti hänet.

Pitkän pimeyden jälkeen hän havahtui hereille ja pieni tahaton liikahdus sai jalassa uinuneen tuskan heräämään ja hänet voihkaisemaan kivusta. Hän ei liikkunut paikaltaan, sillä jokainen pieni liike sai tuskan leimahtamaan murtuneessa jalassa. Hän saattoi nähdä hämärässä, miten pahasti vääntynyt hänen luiseva säärensä oli ja arveli, ettei kukaan sitä hoitaisi kuntoon. Seuraava ajatus oli, että tokko sitä tarvitsisikaan korjata, sillä ehkä armahtava kuolema saattaisi korjata hänet sitä ennen.

Aika kului hitaasti pimeässä ja pitkän ajan kuluttua alkoi käytävältä kuulua askelia, pian ne pysähtyivät. Kuului avainnipun kilahdus, kolahdus ja kitinää kun ovi avattiin. Pian kaksi vartiosotilasta astui sisälle, toinen soihtua kannatellen ja heidän perässään asteli yhtä ylpeän ja lipevän näköisenä kuin aikaisemminkin, tuo tummiin pukeutunut mies.

"No niin, eiköhän tämä ala olla jo tarpeeksi." Mies hymähti tyytyväisenä ja Erik näki miten tämän silmät välähtivät soihdun valossa. "Nyt me pistämme lopun tälle, tarvitsemme vain Kuninkaan suostumuksen ja minä haluan että hän näkee sinut ja sinä hänet, ennen kuin sinut teloitetaan maanpetturuudesta ja juonittelusta Kuningasta kohtaan." Mies jatkoi tyynesti ja naurahti tyytyväisenä.

Erik ei vastannut, sillä mitäpä hän vähäpätöinen ryysyläinen voisi tässä tilanteessa tehdä. Hän oli täysin tuon miehen vallassa ja vaikka hän yrittäisi kertoa jollekulle, niin kukapa häntä uskoisi Mariaa lukuunottamatta. Ei kukaan ja varsinkin jos näkisi häpeän merkin, niin silloin vielä vähemmän. Hän siis vain kyyhötti paikallaan pää painuksissa ja toivoi, että edes loppu olisi nopea, sillä hän oli jo kärsinyt ihan tarpeeksi tämän kurjan elämänsä aikana.

Hän toivoi myös, ettei kenenkään hänelle rakkaaksi tulleen ihmisen tarvitsisi nähdä sitä mitä tulisi tapahtumaan, etenkään hän ei halunnut, että Maria ja Veli Ignatius koskaan näkisi, sillä hän halusi, että heillä olisi parempia muistoja hänestä.

"Kiskokaa hänet mukaan, sillä ensimme menemme tapaamaan Kuningasta, hän tahtonee kuulla sinun vehkeilystäsi." Mies sanoi tyytyväisenä.
"Hän tahtonee varmasti kuulla mitä sinä olet tehnyt." Erik naurahti ilottomasti ja sai heti palkkioksi iskun kasvoihinsa.
"Sinä pidät suusi soukemmalla." Mies ärähti ja Erik oli kuulevinaan hienoista pelkoa tämän äänessä.
"Tai sinä mitä?" Erik kysyi ivallisesti. "Onko mitään, mitä et jo ole tehnyt?" Hän lisäsi ja lattajalkainen vartiosotilas tallasi kipeästi hänen murtuneelle jalalleen ja sai hänet ulvahtamaan tuskasta.
"Siitä puhumme myöhemmin. Katsokin että pidät suusi kiinni tai leikkaan kielesi irti." Mies ärähti vihaisesti.
"Ihan vapaasti, vaikka kuka minua uskoisi. Minähän olen vanki ja jumalan hylkäämä mies." Erik naurahti katkerana tuota ilotonta naurua, joka kuulosti lähinnä raakkumiselta. "Sinä olet vienyt minulta kaiken." Hän lisäsi hiljaa ja ulahti taas tuskasta, kun sotilaat kiskaisivat hänet pystyyn ja murtunut jalka ilmoitti olemassa olostaan.
"Mennään." Mies antoi äkäisen käskyn ja vartiosotilaat raahasivat Erikin mukanaan, välittämättä siitä miten paljon tähän sattui.

Erik yritti olla parahtamatta tuskasta joka ikinen kerta, kun murtunut jalka kolahti kivetykseen tai milloin minnekin. Hän yritti liikkua vähän itsekin, mutta murtunut jalka ei kannattanut häntä lainkaan. Hän sokaistui auringon valossa, kun he tulivat ulos vankityrmistä ja saapuivat pihalle, jonka poikki hänet raahattiin. Oli jo päivä, mutta Erik ei nähnyt mitään sillä hänen silmänsä olivat tottuneet hämärään, niin että kirkas auringonvalo sattui häntä silmiin. Kesti hyvin pitkään, ennen kuin hän alkoi erottaa yhtään mitään.

Sotilaat työnsivät suuren tammioven auki ja astelivat eteenpäin, kunnes he pysähtyivät ja paiskasivat hänet kivilattialle. Murtunut jalka osui kipeästi kovaan lattiaan ja sai hänet voihkaisemaan tuskasta.

Erik pysyi aloillaan ja katseli varovaisesti ympärilleen, silmien tottuessa tähän hieman pehmeämpään valoon. Hän näki edessään korokkeen, jolla oli kaksi valtaistuinta, joista toisessa istui ylväs mies ja toisessa kaunis nainen ja kummallakin oli kultainen kruunu päässä.

Vaikka Erik tiesikin syntymämerkistään, joka oli oikean käden kyynärtaipeessa ja että nuo kaksi ehkä olivat hänen oikeat vanhempansa, heräsi epäilys hänessä ja hän ajatteli, ettei voisi mitenkään olla noiden ylväiden ihmisten jälkeläinen. Ei hänessä ollut mitään ylvästä, pelkkä jumalan hylkäämä ryysyläinen hän oli, hän ajatteli ja painoi surkeana katseensa kiviseen lattiaan.

***

Maria oli seurannut sotilaita ja kirkas kyynel vierähti hänen poskelleen, kun hän näki miten kurjassa kunnossa Erik oli. Hän toivoi miehelle parempaa, vaikka nyt näytti siltä että toivoa ei ollut. Hän aikoi juosta tämän luo ja puolustaa tätä oman vapautensa menetyksenkin uhalla, kun tunsi luisevien sormien tarraavan olkapäähänsä. Hän sai juuri ja juuri tukahdutettua huudahduksen ja kääntyi katsomaan hoikkaa munkinkaapuun pukeutunutta miestä, joka seisoi piilossa syvennyksessä. Mies nosti sormensa huuliensa eteen hiljaisuuden merkiksi.

"Anna anteeksi neiti, tarkoitukseni ei ollut pelästyttää teitä." Mies sanoi ystävällisesti.
"Kuka te olette ja miksi te ette anna minun auttaa Erikiä?" Maria kysyi ja katsoi tuikeasti miestä, vaikka tämä selvästi oli jumalan palvelija.
"Minä olen Veli Ignatius ja olen pahoillani, että tein näin, mutta on toinenkin keino. Sitä paitsi luuletko, että he uskovat palvelusneitoa noin vain." Veli Ignatius sanoi ja oli oikeassa. "Tuolla neuvonantajalla on tällä hetkellä valtaa enemmän kuin sinulla ja Erikillä. Anna minun hoitaa tämä, pääset kyllä hoivaamaan Erikiä myöhemmin, jos vain suinkin onnistun." Hän lisäsi ja huokasi raskaasti.
"Mitä te sitten aiotte tehdä?" Maria kysyi nyt rauhoittuneena, mutta tunsi yhä, että hänen olisi mentävä Erikin rinnalle.
"Näet sen sitten. Minulla saattaa ehkä olla valtaa yli kieron neuvonantajan, sanoissa siis, vaikka luulen, että hän yrittää tehdä kaikkensa saadakseen suunnitelmansa toteutettua." Veli Ignatius sanoi kulmat kurtussa.

***

"Mitä tämä on?" Kysyi Kuningas nousten seisomaan valtaistuimeltaan ja katsoi neuvonantajaansa kysyvästi, katseen siirtyessä hitaasti lattialla makaavaan tärisevään myttyyn.
"Oi Majesteetti, halusin että te näette miehen, joka on vehkeillyt teitä vastaan." Neuvonantaja sanoi lipevällä äänellä, kumartaen samalla syvään.
"Tuoko ryysyläinen?" Kuningas kysyi ja näki miten piinattu katse tuolla lattialla kyyhöttävällä miehellä oli. Silmät olivat painuneet syville kuopille ja kalpeat kasvot olivat melkein pääkallomaiset, sillä niin laiha tuo säälittävä olento oli.
"Hän tosiaan, oi Majesteettini." Neuvonantaja sanoi. "Ehdottaisin, että hänet teloitettaisin mitä pikimmin ja jätetään roikkumaan hirsipuuhun varoitukseksi muille." Hän jatkoi ja vilkuili samalla Erikiä, kuin peläten, että tämä sanoisi jotakin.
"Minä haluan kuulla, onko vangilla jotain sanottavaa puolustuksekseen." Kuningas sanoi välittämättä neuvonantajansa mielipiteistä.
"Oi Majesteetti, ei hän ole sen arvoinen. Minä tiedän mitä hän on tehnyt." Neuvonantaja sanoi nopeasti.
"Vaikene Julian, sinä tiedät lain." Kuningas jyrähti ja asteli Erikin luo.

Askelet kuullessaan Erik nosti varovaisesti katseensa, mutta painoi sen pian takaisin alas, sillä koki, ettei ollut tuon jalon miehen arvoinen.

"Mitä sanot puolustukseksesi?" Kuningas kysyi ja Erik nosti katseensa varoen ja pelkoa tuntien.
"Minulla ei ole sanottavaa teidän Majesteettinne." Erik sanoi hiljaa ja vältteli kuninkaan tutkivaa katsetta. "Minä..." Hän aloitti, mutta vaikeni, sillä samassa hän näki Kuninkaan takana seisovan Julianin liikahtavan kohti Kuningasta käsi kohotettuna.

Sydän takoi hurjana hänen rinnassaan, kun hän nousi huterille jaloilleen, välittämättä kivusta, jota vähäisenkin painon laskeminen murtuneelle jalalle tuotti. Hän ehti juuri ajoissa työntää Kuninkaan sivuun, kun Julian tuli päin. Sen sijaan että olisi osunut Kuninkaaseen, Julianin kauniin puukon terä upposi Erikin rintaan.Toista iskua Julian ei ehtinyt iskeä, sillä sotilaat nappasivat tämän rautaiseen otteeseen.

Erik kuuli kuninkaan huudahtavan hämmentyneenä ja Julianin kiroavan rumasti, kun hän itse seisoi huojuen alallaan ja tunsi itsensä irralliseksi koko tästä kaoottisesta tilanteesta, jonka äänet pian muuttuivat epämääräiseksi puuroksi hänen korvissaan. Erik juojahteli pahemmin, kunnes varoittamatta kaikki voimat tuntuivat kadonneen hänen jäsenistään ja hän vaipui lattialle, osumatta kuitenkaan kylmälle kivetykselle, kun joku kaappasi hänet syliinsä.

Kuningas nousi seisomaan ja katsoi hämmentyneenä Juliania, joka nyt seisoi sotilaiden pihtimäisessä otteessa. Hänen katseensa siirtyi tuohon mieheen, joka juuri oli pelastanut hänen henkensä ja joka nyt lepäsi paikalle ilmaantuneen munkin käsivarsilla. Munkin viereen oli ilmaantunut palvelustyttö, joka katsoi surullisena tuota miestä, joka oli vanhentunut ennen aikojaan, vaikka iältään nuori olikin.

"Nyt haluan tietää mistä on kyse." Kuningas sanoi tiukasti, sillä oli ymmällään ja monet kysymykset, jotka kohosivat hänen mieleensä, kaipasivat vastausta.


Minulla tuli tällainen jatkopalanen, joka jäikin sitten aika jännään kohtaan. :) Jatkakeehan, jos intoa ja inspistä riittää. :)
Edith; Korjailin typoja ja vähän muutakin ja toivon, etten sotkenut seuraavan mahdollisen kirjoittajan ajatuksia...

[Mustang]

Kuningas nousi seisomaan ja katsoi hämmentyneenä Juliania, joka nyt seisoi sotilaiden pihtimäisessä otteessa. Hänen katseensa siirtyi tuohon mieheen, joka juuri oli pelastanut hänen henkensä ja joka nyt lepäsi paikalle ilmaantuneen munkin käsivarsilla. Munkin viereen oli ilmaantunut palvelustyttö, joka katsoi surullisena tuota nuorta miestä, joka oli vanhentunut ennen aikojaan, vaikka iältään nuori olikin.
"Nyt haluan tietää mistä on kyse." Kuningas sanoi tiukasti, sillä oli ymmällään ja monet kysymykset, jotka kohosivat hänen mieleensä, kaipasivat vastausta.

"Ylhäisyys, kysymyskset saavat vielä hetken odottaa, täällä tarvitaan nyt parantajaa", Veli Ignatius sanoi järkevästi. "Lupaan vastata totuudenmukaisesti kaikkiin kysymyksiinne niillä tiedoilla, mitä minulla on, kunhan suojattini on ensin toimitettu hoitoon."
Kuningas käski parin vartijan heti kantaa Erikin henkilökohtaisten parantajiensa luo ja lupasi Veli Ignatiukselle, että hänen pelastajansa saisi parhaan mahdollisen hoidon. Niin alkoi Erikin siihen astisen elämän vaikein kamppailu - kamppailu elämästä. Hän oli nälkiintynyt, runneltu ja menettänyt paljon verta. Parantajat työskentelivät yötä päivää saadakseen hänen tilansa vakaaksi. Murtunut jalka lastoitettiin, hän sai ruokaa ja yrttejä tikarinpistoon. Koko ajan häntä piinasivat kamalat tuskat ja tasainen korkea kuume sai hänet näkemään painajaisia. Kertaakaan Maria ei poistunut nuorukaisen viereltä tämän kamppaillessa hengestään. Julian suljettiin saman tien siihen samaan selliin, jossa Erik oli aikanaan saanut niin huonoa kohtelua, odottamaan totuuden selviämistä ja kohtaloaan.

Kun Erik oli saatu hoitoon, jäi Veli Ignatius keskustelemaan kuninkaan kanssa. Hän kertoi hallitsijalle Erikin elämän vaiheet, sen kuinka hän oli jäänyt orvoksi ja oli sittemmin kuljeskellut ympäriinsä kuulumatta mihinkään. Hän kertoi häpeämerkistä, joka oli valheellisesti poltettu tämän lihaan nuorella iällä. Kuningas kuuli Erikin vaiheista luostarissa ja karkoituksesta. Sen jälkeen tarinaan tuli vaihe, jonka tapahtumista Veli Ignatius ei tiennyt, kunnes oli vuosi sitten huolestunut, kun Erikin lähettämät kirjeet olivat jo aikaa sitten lakanneet tyystin. Munkki oli saapunut paikalle etsimään Erikiä, tätä kuitenkaan löytämättä. Hiljalleen hänelle kuitenkin oli selvinnyt Julianin suunnitelmat ja hän itse oli alkanut miettiä, miten Erik saataisiin pinteestä. Silloin kaikki oli mennyt aivan pieleen ja Erik oli saanut tikarin rintaansa.
"Siitä ei ole epäilystäkään, olen itse lukenut maanne tarinat ja nähnyt syntymämerkin. Erik on kauan kadoksissa ollut poikanne. Nyt kun olen nähnyt armolliset kasvonne, tiedän olevani oikeassa", Veli Ignatius päätti tarinansa. Hetkeen kuningas ei osannut sanoa mitään.
"Kutsutte häntä Erikiksi. Sen nimen annoin aikoinaan ainoalle pojalleni", kuningas sanoi murheellisin silmin. "Mennään katsomaan poikaa. Syntymämerkki todistaa asian. Saamme viimein tietää, onko poikamme elossa. Jos näin on, sinua odottaa suuri palkkio."
"Itselleni en tahdo mitään, olenhan sentään munkki ja antanut Jumalalle köyhyyslupaukseni. Minulle riittää palkaksi Erikin onni", Veli Ignatius vastasi heidän kävellessään kohti sairastupaa.

"Mikä on nuorukaisen tilanne?", kuningas kysyi parantajiltaan.
"Pojan tila on hieman vakaampi ja todennäköistä on, että hän selviää", yksi parantajista vastasi.
"Sepä hyvä", Veli Ignatius sanoi ja huolen aiheuttamat rypyt silisivät hänen kasvoiltaan. "Jumala on edelleen hänen kanssaan."
Hän asteli nuorukaisen vasemmalle puolelle ja nosti hihaa. Karhuntassunmuotoinen syntymämerkki paljastui likaisen ihon pinnalta. Kuningas henkäisi terävästi. Kyynel valui kuninkaan poskelle tämän katsellessa nuoren miehen, poikansa, kärsimystä. Hän päätti siinä hetkessä Julianin teloituksesta.

[Nefertiti]

Hän asteli nuorukaisen vasemmalle puolelle ja nosti hihaa. Karhuntassunmuotoinen syntymämerkki paljastui likaisen ihon pinnalta. Kuningas henkäisi terävästi. Kyynel valui kuninkaan poskelle tämän katsellessa nuoren miehen, poikansa, kärsimystä. Hän päätti siinä hetkessä Julianin teloituksesta. Joskin tuo entinen neuvonantaja saisi virua kopissaan ja odottaa teloitustaan siihen asti, kunnes Erik olisi paremmassa kunnossa. Näytti siltä, että Erikin parantuminen veisi vielä pitkään.

Hän oli päiviä kuumehorteessa, tietämättä tuon taivaallista maailman menosta, tietämättä siitä miten hyvin hänestä pidettiin huolta.

Vasta paljon myöhemmin hän tuli tietoiseksi ympäristöstään ja ymmärsi hämärästi olevansa turvassa. Hän muisti tilanteen, joka tähän oli johtanut, joskin hatarina, epämääräisinä kuvina ja tuskin saattoi uskoa pelastuneensa. Siitä huolimatta hän kiitti hiljaa jumalaa siitä, että tämä oli armossaan antanut taas yhden mahdollisuuden, vaikka kaikki olikin näyttänyt olevan lopussa.

Silti hän epäili, tokko tämäkään kestäisi, sillä niin monet kerrat hän oli joutunut pettymään, niin monet kerrat oli hänen elämänsä romahtanut ja toivo viety, kun hän oli luullut kaiken olevan parhain päin ja se oli tuon kirotun merkin syytä, Juliania hän ei vieläkään osannut syyttää tästä, vaikka tiesikin, että tämä oli ollut kaiken takana.
Vielä paljon oli kysyttävää ja niin paljon reikiä tässä hänen elämänsä kudoksessa, joka paikoin oli ollut niin kurjaa, ettei hän sitä halunnut muistella.

Hän vain tyytyi siis olemaan paikallaan ja odotti mitä tuleman piti. Hän pelkäsi tämänkin unen päättyvän ja hän heräisi jälleen vankikopista tai kenties katuojasta, jossa hän oli suurimman osan elämäänsä viettänyt.
Hän oli oppinut pelkäämään ja oppinut tuntemaan pettymyksen, eikä näin ollen osannut iloita tästäkin, pelkäämättä uutta pettymystä.

Erik tuskin uskalsi puhua palvelusneidoille ja parantajille, joita kävi tasaiseen tahtiin häntä katsomassa. Kaikkein vaikeinta puhuminen oli Marialle. Hän ei tiennyt mitä sanoa ja mietti kuinka helppoa oli ollut jutella tälle kaltereiden toiselta puolen, mutta ei nyt kun tämä oli aivan lähellä ja saattoi koskettaa.

Monet kerrat hän vain tyytyi katsomaan, kun tyttö teki askareitaan, sillä ei tohtinut häiritä tätä. Maria kyllä jutteli paljon takaisin ja paranteli milloin tyynyjen, milloin peiton asentoa tai katsoi tarvitsivatko siteet vaihtoa ja Erik antoi sen tapahtua. Hän ei uskaltanut estääkään Mariaa.

Vaikka elämänlaatu nyt tuntuikin tuntuvasti parantuneen, ei Erik osannut siitä iloita, varsinkaan kun painajaiset vaivasivat häntä alituiseen ja yksi niistä oli sellainen, jonka hän oli nähnyt pienestä pitäen.

***

Huone oli pehmeästi valaistu ja jostain läheltä kantautui pehmeä hyräily. Erik tunsi tuon äänen, muttei tiennyt kenelle se kuului. Hän yritti nähdä äänen lähteen, muttei onnistunut ja melkein samassa tunnelma ja valo muuttuivat.

Tuli pimeää ja kovakouraiset kädet tarttuivat häneen. Hän yritti rimpuilla vapaaksi, muttei onnistunut, tuo toinen oli paljon vahvempi. Erik tunsi, että häntä kuljetettiin jonnekin ja ympärillä kuului askelia, kuiskauksia ja metallisia kalahduksia, kun raskaita rauta ovia avattiin ja suljettiin.

Hän ei ymmärtänyt minne häntä vietiin ja miksi, kunnes kuuli tulen huminaa ja rätinää, sekä palkeista lähtevää ääntä, joka kuului tasaisin väliajoin. Hän käänsi päätään ja näki ahjon hehkuvan punaisena ja liekkien leimahtelua tulikuumien kekäleiden välistä. Joku pyöritti siinä jotain, jonka pian nosti.

Tuo joku lähestyi kädessään pitkä metallinen esine, jonka toinen pää hehkui punaisempana kuin ahjossa olevat kekäleet. Erik saattoi tuntea kuumuuden, joka siitä hohkasi ja huusi pelosta. Hän ei pystynyt liikkumaan ja joku piteli tiukasti kiinni hänen vasenta kättään paikallaan. Sitten aivan yllättäen hän tunsi kipua, jollaista ei ollut vielä muistanut koskaan kokeneensa. Se poltti ja kirvelsi ja hän saattoi haistaa oman palaneen ihonsa ja lihansa käryn.

Kauhun huuto purkautui hänen huuliltaan ja hän heräsi omaan huutoonsa. Hikikarpalot vierähtelivät pitkin hänen kasvojaan ja seassa oli kyyneliäkin. Rinta kohoili hänen kiihkeän hengityksensä tahtiin ja hän huomasi pitelevänsä kiinni vasemmasta kädestään, kuin tuli olisi yhä poltellut sitä, kuin tuo epäonnen merkki olisi ollut vieläkin tuore. Uusi huuto purkautui hänen huuliensa välistä ja hän heitti peittonsa syrjään.

Pakokauhun vallassa hän nousi vuoteelta ja lyyhistyi lattialle, sillä murtunut jalka ei vielä kannatellut hänen painoaan. Toinen vaimeampi huuto purkautui hänen huuliltaan ja vaimeni pian pitkiksi nyyhkäyksiksi, kun hän tajusi olevansa turvassa. Siinä hän kyyhötti lattialla ja itki rajusti, sillä uni oli ollut kovin todellinen, eikä sen tuoma kauhu tuntunut lähtevän pois kuten yleensä.

Huoneen toiselta puolelta kuului askelia, jotka lähestyivät ja pian ovi avattiin. Erik valmistautui pakenemaan, kuten oli tottunut koko elämänsä tekemään. Hän yritti liikkua, mutta lastoitettu jalka ei antanut myöden ja hän odotti kauhuissaan mitä tuleman piti. Vaikka järjen ääni yritti sanoa, ettei ollut pelättävää, ettei häntä enää häädetty pois, silti pelko ja kauhu sumensivat tyystin järkevän ajattelun.

Viimein hän nosti katseensa ja näki Marian tulleen huoneeseen. Hänen takanaan seisoi kaunis nainen kultainen kruunu kutreillaan. Tahaton epätoivoinen vinkaus karkasi Erikin huulilta ja hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi, kuin jotain peläten.

"Voi Erik." Maria sanoi surullisena ja riensi auttamaan miehen takaisin vuoteeseen. "Et saisi vielä nousta vuoteelta." Hän lisäsi asetellessaan hellästi peiton Erikin päälle.

Erik hengitti yhä kiivaasti, mutta alkoi rauhoittua Marian touhutessa lähellä ja asetellessa petivaatteita takaisin paikalleen, mistä ne olivat melkein pudonneet Erikin pompatessa pois vuoteelta.

"Minä näin... näin..." Erik sanoi katkonaisesti ja painoi nyyhkyttäen päänsä käsiinsä.
"Se oli vain unta." Maria yritti rauhoitella ja sipaisi hiuskiehkuran pois Erikin kasvoilta.
"Ei." Erik henkäisi ja katseli jonnekin Marian ohitse. "Minä näin, kun sain tämän." Hän lisäsi nostaen kätensä vasemman kätensä olkavarrelle, jossa tuo häpeällinen merkki oli ja pysyi. Kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen vuolaina ja hän painoi kasvonsa käsiinsä.

Maria olisi halunnut tehdä enemmänkin Erikin hyväksi, muttei tohtinut Kuningattaren läsnäollessa.
Kuningatar asteli vuoteen luo ja istuutui reunalle, silitellen kevyesti Erikin hiuksia ja alkoi hyräillä laulua, jonka Erik muisti unestaan. Hän tunsi tuon äänen ja nosti kasvonsa käsistään ja katsoi Kuningatarta, jonka kauniilla kasvoilla oli seesteinen, lempeä ilme ja silmissä surullinen katse. Hämmentyneenä hän huomasi, että Kuningattaren silmät olivat samanlaiset ja saman väriset kuin hänen omansa.

"Tekö..." Erik aloitti mutta sanat tukahtuivat olemattomiin ja epäilys yritti jälleen nostaa päätään, mutta hän vaiensi sen, sillä halusi uskoa, että hänellä kenties olisi perhe täällä, ehkä jopa nämä jalot, ylväät ihmiset.
"Niin rakas poikani." Kuningatar sanoi lempeällä äänellä, kirkkaan kyyneleen vierähtäessä hänen poskelleen ja silitteli kevyesti Erikin oikeaa kyynärtaivetta, jossa tuo kuninkaallinen syntymämerkki oli.
"Äiti." Erik sanoi hiljaa ja katseli naista hämmentyneenä. Hän ei muistanut tätä juurikaan, eikä ollut nähnyt sitten varhaislapsuutensa, josta hänellä ei juurikaan ollut muistikuvia, vain hataria unenomaisia pätkiä sieltä täältä. "Äiti." Hän toisti uudelleen ja syleili tuota naista, joka oli niin kauan ollut poissa hänen elämästään ja jonka elämästä hän oli puuttunut.
"Poikani." Kuningatar henkäisi ja vastasi Erikin syleilyyn. Siinä he kumpikin syleilivät toisiaan ja itkivät.

Erik tunsi nenässään kevyen hyvän kukkaistuoksun, jonka muisti myös, mutta niin kovin kaukaisena muistona ajasta, jolloin hän vielä oli ollut tavallinen onnellinen vauva. Ajasta, jolloin hänen elämäänsä ei vielä oltu riistetty häneltä. Kaikki ne tunteet, jotka hän oli sisällään pitänyt koko elämänsä ajan pyrkivät ulos ja hän käsitti miten paljosta oli jäänyt paitsi. Vaikka hänellä olisi ollut oikeus, ei hän silti jaksanut vihata Juliania, tuota vallan ahnetta neuvonantajaa.

"Sinusta on kasvanut hieno mies. Niin olen kuullut Veli Ignatiukselta." Kuningatar sanoi lempeästi ja katsoi hymyillen Erikiä.
"Enpä tiedä." Erik sanoi vaatimattomasti ja hypisteli hermostuneena peittonsa reunaa ja tunsi poskiaan kuumottavan.

Hän halusi kysyä monesta asiasta, halusi jutella, mutta ei kuitenkaan keksinytkään mitään sanottavaa nyt kun näki äitinsä. Isänsä kanssa hän ei vielä ollut jutellut, sillä oli enimmäkseen ollut unessa tai kuumehorteessa tämän käydessä katsomassa häntä.

"Haluan, että lepäät nyt. Meillä on aikaa jutella vielä monta kertaa." Kuningatar sanoi, kuin olisi lukenut Erikin ajatukset.
"hyvä on... äiti." Erik sanoi, sillä kestäisi vielä kauan, että hän tottuisi siihen sanaan ja oppisi tuntemaan oikeat vanhempansa.

Kyyneleet vierähtelivät myös Marian poskille, sillä tuo tunteiden myrsky kosketti myös häntäkin. Hän seisoi hieman sivummalla, hymyili ja itki yhtä aikaa. Hän oli onnellinen Erikin puolesta, mutta tiesi, että tämä oli kuninkaan poika, eivätkä kuninkaan pojat naineet palvelusneitoja.

Maria aikoi poistua huoneesta, kun kuuli nimeään kutsuttavan.

"Maria, älä mene pois." Erik pyysi ja katsoi neitoa niin, että tämän posket alkoivat hehkua punaisina. "Sinä olit minun valoni ja toivoni, kun olin siinä pimeässä loukossa." Erik jatkoi ja sai punan syvenemään Marian poskilla.
"Mitäpä tuosta." Maria sanoi ujosti ja hypisteli hermostuksissaan essunsa helmaa.
"Äiti, tiedän, että minun pitäisi ottaa jonain päivänä arvoiseni kuninkaallinen neito puolisokseni, mutta en usko, että löytäisin ketään toista Marian kaltaista." Erik sanoi ja katsoi ensin Mariaa ja sitten Kuningatarta.
"Mitä vain haluat rakas poikani." Kuningatar sanoi hymyillen ja painoi suudelman Erikin otsalle.
"Kiitos." Erik henkäisi ja katsoi Mariaa onnellisena.
"Erik haluan vain, että olet onnellinen, sillä niin paljon olet jo kärsinyt, että on jo aikakin auringon paistaa elämäsi polulle." Kuningatar sanoi ja hymyili lämpimästi. "Ehkäpä jätän teidät nyt kahdestaan." Hän jatkoi tietäväinen hymy huulillaan ja pilke silmäkulmassaan.

Kuningattaren mentyä Maria juoksi posket yhä punaisina hehkuen Erikin luo.

"Ihanko oikeasti haluat minut puolisoksi?" Maria kysyi, sillä ei meinannut uskoa korviaan.
"Ihan oikeasti." Erik sanoi ja katseli onnellisena Marian kauniita kasvoja.


No niin miten jatkuukaan tästä, kun jäikin niin hempeisiin tunnelmiin.
Pientä editointia vain, kun huomasin, että vähän tökki tuo teksti. :)
Ja pientä editointia jälleen kerran.

[Nefertiti]

"Kiitos." Erik henkäisi ja katsoi Mariaa onnellisena.
"Erik haluan vain, että olet onnellinen, sillä niin paljon olet jo kärsinyt, että on jo aikakin auringon paistaa elämäsi polulle." Kuningatar sanoi ja hymyili lämpimästi. "Ehkäpä jätän teidät nyt kahdestaan." Hän jatkoi tietäväinen hymy huulillaan ja pilke silmäkulmassaan.

Kuningattaren mentyä Maria juoksi posket yhä punaisina hehkuen Erikin luo.

"Ihanko oikeasti haluat minut puolisoksi?" Maria kysyi, sillä ei meinannut uskoa korviaan.
"Ihan oikeasti." Erik sanoi ja katseli onnellisena Marian kauniita kasvoja.

Hän todellakin tarkoitti mitä sanoi, sillä ei ollut vielä koskaan tuntenut mitään tällaista ketään toista kohtaan.

"Voi Erik." Maria henkäisi onnellisena ja melkein vahingossa heidän huulensa kohtasivat.

Erik tunsi miten pehmeät Marian huulet olivat ja miten ne maistuivat mansikoille ja kesälle. Hän aivan huumaantui tuosta tunteesta, mutta järki toimi silti ja hän tajusi olla menemättä pidemmälle, sillä se ei olisi ollut sopivaa. Olisi odotettava että heidän liittonsa olisi virallinen.

Siitä päivästä pitäen Maria kävi paljon useammin Erikin luona, hoivasi tätä ja rauhoitteli, kun tämä heräsi huutaen painajaisiinsa. Kuningatar ja Veli Ignatius kävivät myös usein ja Erik keskusteli monista asioista heidän kanssaan.
Ainoa, joka ei ollut vielä käynyt katsomassa Erikiä, oli Kuningas. Hänellä tosin oli velvollisuutensa Kuninkaana, mutta hän ei vieläkään tiennyt kuinka suhtautua asiaan, vaikka tiesikin jo asian laidan, suurin syy taisi kuitenkin olla se, ettei hän tiennyt mitä sanoa pojalleen, jota ei ollut nähnyt kuin viimeksi pienenä vauvana.

Erik toipui hitaasti ja vammat paranivat, mutta sisäiset haavat pysyivät yhä avoimina, sillä niiden parantuminen vei aikaa, eivätkä aivan kaikki parantuisikaan koskaan.

Mutta mitä paremmassa kunnossa hän alkoi olla, sai hän myös olla jalkeilla, sen mitä lastoitettu jalka vain salli.
Erik liikuskeli pitkin linnaa toisinaan Marian kanssa kahdestaan ja tämä toimi oppaana hänelle, kertoen rakennuksen historiasta sen mitä itse tiesi. Toisinaan hän kuljeksi itsekeen huoneita katsellen ja ihaillen seinämaalauksia tai seinillä roikkuvia kauniita käsinkudottuja kankaita. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista ennen, saati uskaltanut moisesta edes uneksiakaan.

Erityisen paljon hän piti erään suuren huonen seinällä roikkuvasta kankaasta, joka leimusi syvää punaista ja kultaa. Hän piti kuvasta, joka kankaaseen oli kaiken värisillä langoilla kirjottu. Kuva esitti ylvästä ritaria, joka oli pelastamassa kaunista neitoa.

Hän kävi usein vain katselemassa kuvaa, muttei tohtinut kosketaa sitä, vaikka epäilikin sen tuntuvan pehmeältä sormissa. Kuva kiehtoi häntä ja hän tunsi, että siinä oli jotain hyvin etäisesti tuttua, vähän samaan tapaan kuin ne tuntemukset, jotka hän oli saanut äitinsä hyräilystä ja hennosta kukkaistuoksusta.

***

Eräänä päivänä hän taas seisoi kuvan luona ja oli kohottanut kätensä koskettaakseen kangasta, kun kuuli rykäisyn läheltään. Erik säikähti ja kiskaisi käden kauemaksi kankaasta ja perääntyi sydän pamppaillen ovelle.

"A... anteeksi." Hän takelteli ja kompuroi hätääntyneenä ovea kohti, sotkeentuen omiin jalkoihinsa ja kainalosauvaansa ja kaatui ovea vasten.
"Anteeksi." Hän sanoi uudelleen ja tunsi kauhun hiipivän sisimpäänsä. "M...minä poistun heti." Hän änkytti ja yritti nousta lattialta ja avata ovea samaan aikaan.

Hän kuuli miten jonkun askelet lähestyivät häntä ja hän yritti paniikinomaisesti paeta, muttei saanut hermostuksissaan ovea auki ja veti vaistomaisesti kätensä suojakseen, kuin peläten saavansa osakseen jälleen kerran lyöntejä ja potkuja.

Kuningas asteli esille varjoista, mutta pysähtyi jonkin matkan päähän ovesta, sillä näki miten Erik suorastaan vapisi pelosta ja ymmärsi, että menneet vuodet olivat jättäneet tähän syvät jäljet.

"Erik." Kuningas sanoi viimein lempeällä, rauhallisella äänellä ja lähestyi tätä rauhallisesti, sillä ei halunnut saattaa tätä enempää kauhun valtaan. "Rauhoituhan." Hän sanoi ystävällisesti ja kumartui auttamaan tämän jaloilleen.
"T...te." Erik sai änkytetyksi ja katsoi Kuningasta rauhoittuen hieman.
"Tarkoitukseni ei ollut pelästyttää sinua." Kuningas sanoi ja ohjasi Erikin istumaan puiselle pehmustetulle penkille.
"Minä luulin... luulin ettei minulla ollut lupaa olla täällä." Erik sanoi nolostuneena ja loi katseensa alas.
"Mitä sinä höpiset. Totta kai sinä saat täällä olla, tämä on sinun kotisi." Kuningas sanoi lempeästi, sillä ymmärsi miten paljon Erik oli elämänsä aikana joutunut kärsimään, miten rajoitettua hänen elämänsä oli ollut.
"Anteeksi. En vain ole vielä tottunut tähän kaikkeen." Erik sanoi ja alkoi tuntea itsensä typeräksi.
"Olet käynyt katsomassa tuota kuvaa usein." Kuningas vaihtoi puheenaihetta.
"Niin." Erik myönsi ja tunsi poskiaan kuumottavan. "Minulla on vahva tunne, että olen nähnyt sen ennenkin." Hän uskaltautui sitten sanomaan.
"Voi ollakin." Kuningas sanoi rauhallisesti ja huokaisi sitten syvään. "Minä näytin tämän sinulle päivää ennen kuin sinut vietiin." Hän sanoi sitten hiljaa ja katseli kuvaa.
"Minä en sitä päivää muista." Erik sanoi. "Taisin olla kovin pieni vielä." Hän lisäsi puhuen enemmän itselleen.
"Vauva vasta, mutta pidit jo silloin tuosta kuvasta." Kuningas sanoi ja kääntyi katsomaan Erikiä, joka nyt oli tyyntynyt. "Jos haluat, voit katsella sitä lähempääkin." Hän lisäsi huulien kaartuessa surumieliseen hymyyn.
"Kiitos." Erik sanoi hiljaa ja nousi penkiltä.

Hän asteli kankaan luo ja katseli sitä lähemmin, tutkiskeli värejä ja ihaili kädentaitoja, joilla kuva oli joskus aikanaan tehty. Varovasti hän nosti kätensä, lähestyi kuvaa ja antoi sormenpäidensä koskettaa sitä. Hän tunsi miten pehmeää kangas oli ja sulki silmänsä, antaen sormiensa liikkua kankaan pinnalla. Kuin hatarina kaukaisina ja epäselvinä unikuvina hän näki miten oli kerran aikaisemmin koskettanut kangasta. Hän nielaisi ja tahaton hiljainen nyyhkäisy karkasi hänen huuliltaan, mutta hän ei vielä irroittanut kättään kankaalta.

"Erik?" Kysyi Kuningas, joka oli astellut Erikin vierelle.
"Niin?" Erik kysyi ja laski kangasta tunnustelleen kätensä alas.
"Olethan sinä kunnossa, tai tietenkään et ole mutta siis." Kuningas yritti sanoa.
"Olen minä." Erik vastasi ja katsoi Kuningasta surumielisesti hymyillen. "Minulla on vielä paljon opittavaa, sillä olen elänyt elämäni muualla, enkä tiedä tuon taivaallistakaan hovielämästä, enkä tiedä mitä kaikkea minun pitäisi tehdä tai tietää... prinssinä." Hän sanoi sitten varovaisesti ja hymyili pienesti.
"Se on järjestettävissä." Kuningas sanoi tyynesti, hymyn valaistessa hänen kasvonsa pitkästä aikaa.

Nuo kaksi keskustelivat pitkään ja monesta asiasta, joskaan Kuningas ei kertaakaan kysynyt Erikiltä tämän entisestä elämästä, sillä ajatteli että tämä saisi kertoa itse sitten, kun parhaaksi näkisi.

***

Julian kyyhötti kopin kylmällä lattialla ja odotti sitä päivää, jolloin hänet telotettaisiin. Hän oli vihainen, hautoi kostoa ja oli miettinyt päänsä puhki, keksimättä yhtään järkevää ideaa, jolla päästä pois tuosta loukosta pakenemaan.
Julian tiesi tarvitsevansa avaimet tai jonkin muun keinon, jolla saada kopin ovi auki. Tosin hän oli huomannut jo aikaa sitten, että yksi vartijoista ei vaikuttanut järin älykkäältä, joten kaikella todennäköisyydellä hänellä oli edes jonkinlainen mahdollisuus päästä pakoon.

Niin hän sitten pisti aivonystyränsä liikkeelle ja keksi pian juonen, jolla pääsisi vapaaksi ja sitten hän kostaisi kokemansa vääryyden kuninkaalliselle perheelle. Hän siis heittäytyi lattialle tuon ison miehen tullessa ja makasi alallaan kuin kuollut. Julian oli ollut oikeassa siinä, ettei vartija mikään erityisen älykäs tapaus ollut, sillä hänen esityksensä meni vartijalle täydestä. Tämä kääntyi kannoillaan ja juoksi hakemaan apua, jättäen oven auki.

Siinä oli tilaisuus jota Julian oli odottanut. Heti kun vartija katosi, Julian pomppasi jaloilleen ja pakeni avoimesta ovesta käytävälle, minkä jälkeen hän suuntasi kulkunsa ulos. Jotenkin hänen onnistui välttää vartijat ja ulos päästyään hän etsi ensitöikseen sopivan piilon, jossa olla siihen asti kunnes pahin hälinä olisi ohitse ja hän toivoi, että olisi myös aikaa keksiä suunnitelma, jolla saada tuo kuninkaallinen perhe raivattua ja päästä käsiksi vallankahvaan, jota hän niin himoitsi.


No niin, tässä tällanen pätkänen, en sit halunnut jättää käyttämättä tätäkin ideaa. Jatkakeehan. :)
Edith:// Pientä hienosäätöä tein ja toivon, etten sotkenut seuraavan kirjoittajan ajatuksia/suunnitelmia...

[Nefertiti]

Siinä oli tilaisuus jota Julian oli odottanut. Heti kun vartija katosi, Julian pomppasi jaloilleen ja pakeni avoimesta ovesta käytävälle, minkä jälkeen hän suuntasi kulkunsa ulos. Jotenkin hänen onnistui välttää vartijat ja ulos päästyään hän etsi ensitöikseen sopivan piilon, jossa olla siihen asti kunnes pahin hälinä olisi ohitse ja hän toivoi, että olisi myös aikaa keksiä suunnitelma, jolla saada tuo kuninkaallinen perhe raivattua ja päästä käsiksi vallankahvaan, jota hän niin himoitsi.

****

Erik ja Kuningas olivat istuneet jo tuntikausia penkillä ja jutelleet monenmoisesta. Hiljalleen Erik oli uskaltautunut kyselemään asioista, jotka kiinnostivat häntä ja hienoinen toivo eli hänen sisällään. Toivo siitä, että tämä ehkä olisi pysyvää.

Äkkiä heidän keskustelunsa keskeytti sotilas, joka juoksi puuskuttaen huoneeseen ja pysähtyi sitten paikalleen ja teki kunniaa Kuninkaalleen, kuten sotilaan kuuluikin.

"Anteeksi ylhäisyys, mutta tulin ilmoittamaan, että Julian on paennut." Sotilas sanoi ja jäi odottamaan Kuninkaan käskyjä.
"Etsikää hänet viipymättä. Yksikään ei lepää ennen kuin se ketku saadaan kiinni." Kuningas sanoi nousten seisomaan.
"Heti ylhäisyys." Sotilas sanoi ja häipyi.

Sotilaan mentyä tuli hiljaista ja Kuningas seisoi paikallaan katsellen yhä suuntaan, jonne sotilas oli pää kolmantena jalkana juossut.

"Se kai oli sitten siinä." Erik sanoi apeana ja tunsi miten hyvä mieli valui hiljalleen pois hänestä ja epätoivo valtasi jälleen alaa.
"Mitä sinä höpötöät, eihän sinun tarvitse lähteä mihinkään." Kuningas sanoi ja kääntyi katsomaan Erikiä, jonka ryhti oli kadonnut ja tämä istui alallaan pää painuksissa.
"Mikä estää Juliania kertomasta kaikelle kansalle tuosta kirotusta polttomerkistä, joka on lihaani poltettu kauan sitten." Erik sanoi hiljaa. "Jos hän ehtii kertoa, ihmiset ehtivät kuulla, eivätkä he halua kirottua jumalan hylkäämää miestä prinssikseen, eivätkä hallitsijakseen." Hän jatkoi ja nousi hitaasti seisomaan.
"Mutta tuo merkki on poltettu nahkaasi väärin perustein." Kuningas sanoi ja yritti miettiä miten asian saisi selvitettyä lopullisesti, sillä siitä tuntui olevan vain haittaa, miettipä sitä miltä kantilta tahansa.
"Ihmiset eivät siitä piittaa, he näkevät vain tuon polttomerkin ja ajattelevat sen tuovan epäonnea, jopa kuolemaa pariinsa. He haluavat siitä eroon." Erik vastasi tyhjällä ontolta äänellä, joka kieli Kuninkaalle siitä surusta ja ahdistuksesta, jota tämä asian vuoksi tunsi.
"On pakko löytyä keino, sillä en halua menettää poikaani uudestaan." Kuningas sanoi lujasti ja katsoi Erkiä, joka oli nähnyt enemmän elämää ja sen nurjaa puolta kuin muut hänen ikäisensä koskaan. "Ihmiset on saatava ymmärtämään, joko hyvällä tai pahalla." Hän jatkoi järkähtämättömällä äänellä.
"Ei isä. Älä satuta kansaasi, he ovat vain ihmisiä ja tavallaan minä ymmärrän heitä." Erik sanoi ja katsoi Kuningasta kasvot totisina. "Minä toivoin niin, että minulla olisi koti täällä, mutta kai kohtalo on määrännyt toisin, eikä minun ole lupa pyytää enempää kuin saan." Hän huokasi ja alkoi astella raskain mielin takaisin huoneeseensa.
"Ei, sinä et lähde enää mihinkään. Sinä asut täällä minun kanssani ja olet tuleva hallitsija, sanoivat ihmiset mitä tahansa." Kuningas sanoi astellen Erikin perään, käänsi tämän ympäri ja veti tämän lähelleen, syleillen poikaansa ensimmäisen kerran sitten tämän varhaislapsuutensa.
"Isä." Erik sanoi hiljaa epätoivoisella äänellä ja vastasi halaukseen.
"Ikävöin sinua niin paljon ja pelkäsin sinun kuolleen, mutta nyt sinä olet siinä, enkä halua sinun joutuvan enää erilleen perheestäsi." Kuningas sanoi liikuttuneena, sillä oli todellakin kaikki nämä vuodet toivonut, että voisi nähdä poikansa, ennen kuin kuolisi pois.

Hän näki millaiseksi Erik oli kasvanut ja näki, että tämä oli ikäistään vanhemmaksi ja viisaammaksi kasvanut ja olisi loistava hallitsija, jos tuota kirottua polttomerkkiä ja häijyä neuvonantajaa Juliania, ei olisi ollut pilaamassa tätä kaikkea.

"Isä." Erik sanoi ja astahti kauemmaksi. "En minäkään haluaisi lähteä, nyt kun olen perheeni löytänyt, mutta viisainta olisi, että lähden, niin en saata sinun huonettasi häpeään." Hän jatkoi katsoen isäänsä totisena.
"Ei. Me etsimme tähän ratkaisun, sillä sinä olet joutunut kärsimään ihan tarpeeksi, enkä halua sinun kärsivän enempää." Kuningas sanoi päättäväisellä äänellä. "Ja nyt vien sinut takaisin huoneeseesi, sillä sinut on levättävä. Kenties Mariakin jo odottaa sinua." Hän lisäsi ja vinkkasi silmäänsä ilkikurisesti hymyillen.
"Isä." Erik aloitti, mutta näki isänsä kasvojen ilmeestä, etteivät vastaväitteet käyneet päinsä. "Hyvä on." Hän myöntyi ja asteli isänsä vierellä, kun hän johdatteli häntä linnan käytäviä pitkin kohti makuukammiota.


No niin, tässä tällainen pätkänen. Jatkakeehan...

[Nefertiti]

"Ei. Me etsimme tähän ratkaisun, sillä sinä olet joutunut kärsimään ihan tarpeeksi, enkä halua sinun kärsivän enempää." Kuningas sanoi päättäväisellä äänellä. "Ja nyt vien sinut takaisin huoneeseesi, sillä sinut on levättävä. Kenties Mariakin jo odottaa sinua." Hän lisäsi ja vinkkasi silmäänsä ilkikurisesti hymyillen.
"Isä." Erik aloitti, mutta näki isänsä kasvojen ilmeestä, etteivät vastaväitteet käyneet päinsä. "Hyvä on." Hän myöntyi ja asteli isänsä vierellä, kun hän johdatteli häntä linnan käytäviä pitkin kohti makuukammiota.

Kuningas ei pitänyt kiirettä, sillä halusi olla mahdollisimman pitkään poikansa seurassa ja koska näki, ettei tämän jalka ollut vielä siinä kunnossa, että kestäisi kovempaa menoa. Kuningas katseli ääneti Erikiä ja näki, että tuo polttomerkki ja Julian karkaaminen vaivasivat tämän mieltä, kovin, vaikka tämä yrittikin olla näyttämättä sitä.

He pysähtelivät välillä ja Kuningas kertoi seinällä roikkuvien kankaiden tai aseiden tarinoita. Tarinoita hänen sukunsa miehistä, jotka olivat aikanaan hallinneet valtakuntaa ja eläneet näissä saleissa.

Mutta vaikka he kuinka olivat kulkeneet hitaasti, olivat he mielestään liian nopeasti makuukammion oven edessä. He astuivat sisään ja kumpikin säikähti ensin, kun jokin syöksyi avoimesta ovesta suoraan Erikin kaulaan ja rauhoittui, kun näkivät, että syöksyjä oli Maria.

"Erik, olin huolissani." Maria nuhteli Erikiä, punastui ja astahti sitten kauemmaksi miehestä, nähtyään kuninkaan tämän mukana. "Anteeksi ylhäisyys." Hän sanoi nolostuneena ja teki hoviniiauksen.
"Ehkäpä jätän teidät kahdestaan." Kuningas sanoi huvittuneena ja perääntyi takaisin ovelle.
"Olen pahoillani käytöksestäni." Maria pyysi anteeksi.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi." Kuningas naurahti ja hänen silmiinsä oli palannut se tuike, jota niissä ei ollut näkynyt sitten hänen poikansa syntymän. "Hyvä se vain on, että pidät hänestä huolta." Hän jatkoi ja hymyili leveästi.
"Kiitos ylhäisyys." Maria sanoi ja niiasi uudelleen ja painoi päänsäkin pieneen kumarrukseen.
"Jätän hänet nyt huostaasi Maria." Kuningas sanoi ja poistui, jättäen nuoret keskenään Erikin makuukammioon.
"Anteeksi Erik." Maria sanoi heti, kun Kuningas oli mennyt.
"Ei se mitään." Erik sanoi ja tusi syvää hellyyttä tuota neitoa kohtaan. Hän ymmärsi, että tämä pysyisi aina hänen rinnallaan, eikä koskaan lähtisi pois. Erik veti Marian lähelleen ja suuteli tätä hellästi. "Minä rakastan sinua." Hän kuiskasi hiljaa, kun he erkanivat toisistaan.
"Niin minäkin sinua." Maria vastasi, pidellen yhä kiinni Erikin kädestä.

Erik tunsi miten pehmeät ja lämpimät neidon sirot kädet olivat hänen omiin työn kovettamiin käsiinsä verrattuna.
Hetken he olivat vain lähekkäin, tunteakseen toistensa kosketuksen. Viimein Erik istuutui vuoteensa reunalle, Marian jatkaessa keskeytyneitä askareitaan.

Erik seurasi Mariaa katsellaan ja tunsi sisällään ristiriitaisia tunteita tätä kohtaan. Hän rakasti syvästi tuota neitoa, joka niin ennakkoluulottomasti vastasi tunteisiin, eikä kaikonnut kauhusta huudahtaen nähdessään ikävän polttomerkin käsivarressa. Kuitenkaan hän ei olisi halunnut tuomita tyttöä samaan helvettiin, jossa hän itse oli ikänsä elänyt. Hänen sydämensä oli pakahtua näistä ristiriitaisista tunteista, toiveista ja niistä karvaista pettymyksiä joita hän oli kokenut enemmän kuin olisi halunnutkaan.

"Erik, oletko kunnossa?" Kysyi Maria, joka oli nähnyt tunteiden vaihtelevan tämän kalpeilla ja alakuloisilla kasvoilla.
"Olen. Minä... minä vain mietin, tuleeko tämä kuitenkaan onnistumaan." Erik sanoi viimein ja huokaisi raskaasti. "Tai siis, olen onnellinen nyt ja haluan viettää elämäni kanssasi, mutta pelkään, että tuomitsen sinutkin samaan helvettiin, jossa olen koko ollut koko ikäni." Hän sanoi viimein ja painoi häpeillen katseensa lattiaan.
"Erik, jos niin käy, niin minä olen siellä sinun kanssasi." Maria sanoi ja istuutui Erikin viereen. "Olet ollut jo niin kauan yksin ja minä haluan auttaa sinua jakamalla taakkasi, jos se sitten on kohtaloni." Hän jatkoi ja silitteli Erikin laihaa käsivartta.
"Mutta... en voisi antaa itselleni anteeksi, jos joutuisit häpeään. En voi tehdä sitä sinulle." Erik sanoi onnettomana.

Hän ymmärsi kyllä, miten vahva nuori nainen Maria oli ja että tämä pysy sanojensa takana, mutta sittenkin hän halusi säästää tuon viattoman olennon kaikelta maailman pahuudelta, jonka hän oli jo ehtinyt kohdata.

"Minä ymmärrän sinua ja sanon vielä kerran, että pysyn aina rinnallasi, jouduimmepa minne tahansa." Maria sanoi ja painoi hellän suudelman Erikin poskelle.

Erik tunsi Marian lämpimän hengityksen kutittelevan ihoaan ja miten pehmeiltä ja helliltä tämän huulet tuntuivatkaan.

"Minä rakastan sinua. En kruunuasi, en jaloa syntyperääsi, vaan sinua. Vain ja ainoastaan sinua." Hän jatkoi ja katsoi Erikiä silmiin.
"Mutta mitä sukusikin sanoisi, jos he näkisivät tämän." Erik sanoi huolissaan ja laski kätensä vasemman olkavartensa päälle.
"Voi, he eivät sano mitään, sillä vanhempani kuolivat minun ollessani vielä pieni. Sisaruksia minulla ei ole ja minun mummini, joka minut kasvatti, kuoli toissa talvena." Maria sanoi ja tunsi itsensä surulliseksi, sillä ymmärsi Erikiä hyvin ja rakasti tätä siksi niin syvästi.

Hän halusi olla Erikin lähellä, tehdä tämän onnelliseksi, sillä niin kauan tämä oli jäänyt siitä paitsi.

"Anteeksi. Olen pahoillani, minun olisi pitänyt tajuta." Erik sanoi nolostuneena ja katseli varpaidensa kärkiä.
"Älä ole." Maria sanoi lempeästi. "Olethan itse ollut perhettä vaille ja minä jos kukaan tiedän miltä se tuntuu." Hän jatkoi.
"Sinulla on silti ollut aina tuki ja turva." Erik muistutti. "Minun elämässäni on ollut vain muutama ihminen, joille olen yhä kiitollisuuden velassa ja sinä olet yksi heistä." Hän jatkoi ja hymyili surumielisesti.
"Nyt sinä hupsit." Maria sanoi posket hehkuen punaisina ja hymyili ujosti.



Tässä nyt aikas lyhyt pätkänen. Oma moka ku  väsynä kirjottelin, niin ajatuskin sitten loppui vähän kesken.
Jatkakaatten...
E:// Pientä editointia, joka toivonmukaan ei sotke seuraavan kirjoittajan ajatuksia. :)

[Nefertiti]

"Anteeksi. Olen pahoillani, minun olisi pitänyt tajuta." Erik sanoi nolostuneena ja katseli varpaidensa kärkiä.
"Älä ole." Maria sanoi lempeästi. "Olethan itse ollut perhettä vaille ja minä jos kukaan tiedän miltä se tuntuu." Hän jatkoi.
"Sinulla on silti ollut aina tuki ja turva." Erik muistutti. "Minun elämässäni on ollut vain muutama ihminen, joille olen yhä kiitollisuuden velassa ja sinä olet yksi heistä." Hän jatkoi ja hymyili surumielisesti.
"Nyt sinä hupsit." Maria sanoi posket hehkuen punaisina ja hymyili ujosti.
"Olen tosissani." Erik sanoi ja viimein hänen huulensa kaartuivat pieneen hymyyn. "Jään sinulle velkaa, sillä sinä pidit minut hengissä siellä loukossa, vaikken sinua kovin usein ehtinytkään nähdä." Hän jatkoi.
"Voi Erik." Maria sanoi punastuen voimakkaammin.
"Minä rakastan sinua Maria." Erik sanoi ja katsoi suoraan Marian lempeisiin silmiin.
"Niin minäkin sinua." Maria vastasi ja katsoi Erikin tummanruskeita silmiä, joista hän saattoi nähdä surun, joka oli tummiin syvyyksiin jäänyt asumaan.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, kummankin vain katsellessa toista. Kuin huomaamatta heidän kätensä vaeltelivat toisen vartalolla ja huulet etsiytyivät toisen huulille. He hätkähtivät ja tempautuivat äkkiä erilleen kun ovi kolahti ja kuului kevyt rykäisy.

"Anteeksi teidän korkeutenne." Maria sopersi ja katsoi paikalle ilmaantunutta Kuningatarta kasvot hehkuen punaisina.
"Ehkäpä meidän on syytä pitää häät mitä pikimmin, sillä muutoin te kaksi teette vielä jotain peruuttamatonta." Kuningatar sanoi ja katsoi hymyillen kumpaistakin.
"Niin, häät." Erik mutisi hämmentyneenä.
"Erik, isäsi haluaa pitää juhlat kunniaksesi." Kuningatar sanoi ja katsoi poikaansa onnellisena siitä, että oli saanut tämän takaisin luokseen.
"Juhlat." Erik sanoi ja meni yhä enemmän hämilleen. "En minä tiedä, en oikein perusta moisista." Hän lisäsi vaivaantuneena.

Hän ei ollut juuri koskaan juhlinut mitään, vain kerran oli ollut luostarissa hänelle syntymäpäivät, kun hän saavutti täysi-ikäisyyden.

"Mutta isäsi haluaisi." Kuningatar sanoi ja katsoi lempeästi poikaansa. Hän ymmärsi hyvin tämän vastahakoisuuden. Vastahan hänelle oli niin moni asia selvinnyt ja uuteen elämään totuttelemiseen menisi vielä aikaa.
"No hyvä on." Erik myöntyi vastahakoisesti ja pyysi, ettei juhlista kovin suuria tehtäisi hänen vuokseen.
"Hienoa." Kuningatar sanoi hymyillen ja painoi kevyen suudelman poikansa poskelle.
"Öh... tuota..." Erik alkoi takellellen, kun ei oikein tiennyt miten muotoilisi asian. "Kuule, kun haluaisin, että minun ja Marian häät olisivat pienimuotoiset. En haluaisi kovaa hälinää sen vuoksi. Kun... kun tämä on uutta minullekin." Hän jatkoi selittäen asiansa katkonaisesti ja väänteli hermostuneena sormiaan.
"Mitä vain sinä haluat rakas poikani." Kuningatar sanoi lempeästi ja kosketti kevyesti poikansa leukaa. "Katsotaan mitä voin järjestää."
"Ajattelin, että Veli Ignatius vihkisi meidät. Hänellä on lupa tehdä sellaista ja hän on hyvä ystäväni." Erik jatkoi hieman rauhoittuneena, kun hänen pyyntöään ei tyrmätty. "Hän on ainoa ystäväni Marian lisäksi." Hän jatkoi ja katseli varpaitaan.
"Se sopii oikein hyvin." Kuningatar sanoi astuen ovelle ja kääntyi sitten. "Maria, tulisitko mukaani." Hän pyysi ystävällisesti.
"Kyllä teidän armollinen korkeutenne." Maria sanoi ja kumarsi pienesti. "Hei sitten Erik. Nähdään pian taas." Hän sanoi ja suuteli Erikiä nopeasti, ennen kuin melkein juoksi Kuningattaren perään.

Erik jäi yksin ja istahti vuoteensa reunalle. Siinä hän istui ties kuinka kauan ja tuijotteli onnellinen hymy huulillaan eteensä. Vieläkin hän hieman epäröi tuossa isossa asiassa, mutta tiesi sydämessään mitä halusi ja hän halusi olla Marian rinnalla kuolemaansa asti.

Hieman myöhemmin Maria palasi Erikin luokse, joka jäi tuijottamaan tätä, sillä neito oli nyt henkeäsalpaavan kaunis prinsessalle sopivassa asussaan.

"Sinä olet kaunis." Erik henkäisi saamatta katsettaan irti Mariasta.
"Sinä höpsit taas." Maria sanoi hymyillen ja posket punaisina hehkuen.
"En ole koskaan nähnyt mitään sinua ihanampaa neitoa." Erik sanoi ja tunsi miten sydän takoi lujasti rinnassa.

Hän halusi vain olla Marian kanssa, pitää tästä huolta ja suojella kuin hentoa kukkasta kämmenellään. Oli kuin jokin tuli olisi roihunnut hänen rinnassaan, sillä niin voimakkaana tuo tunne toista kohtaan hänen sisällään paloi. Niin voimakkaasti hän tunsi, sillä niin kauan olivat nuo tunteet olleet kiellettyjä häneltä.

"Erik, puhut niin kauniisti." Maria henkäisi ja katsoi miestä onnellisena. Hän näki tunteenpalon miehen silmissä ja tiesi, että yksi asia johtaisi pian toiseen, jos he jäisivät pidemmäksi aikaa kahden. "Halusin tulla katsomaan sinua, ennen kuin menen nukkumaan." Hän sanoi sitten.
"Minä kiitän." Erik sanoi astahtaen eteenpäin ja otti hellästi Marian käden omaansa ja painoi suudelman tämän pehmoiselle kämmenselälle. "Hyvää yötä rakkaani." Hän jatkoi ja veti naisen lähemmäksi painaen kiihkeän suudelman tämän punaisille huulille.
"Hyvää yötä Erik rakkaani." Maria sanoi ja asteli pois huoneesta.

Hän oli hieman muissa maailmoissa, sillä oli nähnyt miten voimakkaasti Erik tunsi ja halusi olla tämän rinnalla. Halusi tämän saavan kokea kaikkea sitä mitä muutkin tavalliset ihmiset, kaikkea sitä, mitä tämä oli elämänsä aikana jäänyt paitsi.

***

Muutamaa päivää myöhemmin vietettiin Erikin ja Marian häät, mutta paikalla ei ollut montaakaan ihmistä, koska Erik ei halunnut pitää asiasta hälyä, eikä hänellä ollut edes ketä kutsua, sillä muut munkit, ehkä apottia lukuun ottamatta, eivät tulisi. Eikä hän uskonut, että apottikaan ehtisi, sillä hänellä oli luostari hoidettavanaan, eikä hän halunnut tätä häiritä. Erik lähetti tälle kuitenkin kirjeen, kertoen kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut.
Toimitus meni kuitenkin sen kaavan mukaan, jolla se kuninkaallisilla kuului mennäkin, vaikka itse häät muutoin vaatimattomat olikin.

Häiden jälkeen oli pienimuotoiset juhlat, jonka jälkeen Maria ja Erik vetäytyivät heille valmistettuun huoneeseen.
Vihdoin he olivat kahden. Vihdoin he saivat näyttää tunteensa toisille, sen olematta luvatonta. Erik veti Marian lähelleen ja suuteli tätä intohimoisesti. Hän tunsi naisen lämpimän vartalon omaansa vasten tunsi tämän kädet, jotka uteliaina vaeltelivat pitkin hänen vartaloaan, kuten hänen omatkin kädet vaeltelivat pitkin naisen vartaloa, koskettaen tätä hellästi ja varoen, kuin tämä olisi ollut haurainta lasia.

Kaikki tapahtui kuin itsestään ja he kumpikin olivat toisilleen helliä, sillä kerta oli molemmille ensimmäinen. Kumpikin odotti toista, antoi toiselle aikaa, kosketteli, käsin ja huulin, kunnes viimein myöhään yöllä he nukahtivat sylikkäin ja nukkuivat pitkälle aamuun.

Erik heräsi ensin, muttei hennonut herättää yhä nukkuvaa Mariaa, joka nukkuessaan näytti hyvin kauniilta. Hän kulutti aikaansa katsellen Marian kasvoja, joita punertavan vaaleat hiukset kehystivät kauniisti.


No niin, miten mahtanee jatkua tästä, kerroppas sinä se. :)

[Nefertiti]

Kaikki tapahtui kuin itsestään ja he kumpikin olivat toisilleen helliä, sillä kerta oli molemmille ensimmäinen. Kumpikin odotti toista, antoi toiselle aikaa, kosketteli, käsin ja huulin, kunnes viimein myöhään yöllä he nukahtivat sylikkäin ja nukkuivat pitkälle aamuun.

Erik heräsi ensin, muttei hennonut herättää yhä nukkuvaa Mariaa, joka nukkuessaan näytti hyvin kauniilta. Hän kulutti aikaansa katsellen Marian kasvoja, joita punertavan vaaleat hiukset kehystivät kauniisti.

Erik ei tiennyt kuinka kauan oli katsellut Mariaa, kun tämä aukaisi silmänsä ja katseli hymyillen takaisin. Siinä he lepäsivät lähekkäin ja katselivat toisiaan, saamatta siitä tarpeekseen. Marian pehmeät sormet tekivät retkiä pitkin Erikin vartaloa ja tämä antoi sen tapahtua. Naisen katse lipui pitkin käsivarsia, sitten rintaan, sormien sivellessä kevyesti arpista selkää.

Maria tunsi miten Erik värähti kosketuksesta ja näki miten tämä sulki silmänsä, kuin häveten arpiaan.

"Ssh. Ei ole hätää", Maria sanoi hiljaa ja painautui niin lähelle Erikiä, että heidän huulensa koskettivat toisiaan.

"Anna anteeksi", Erik sanoi hiljaa ja antoi sormiensa sivellä kevyesti Marian sileää ihoa ja tutkia tämän pehmeitä muotoja, "kestää kauan ennen kuin minä opin, jos opin koskaan", hän jatkoi ja katsoi Marian kasvoja, joilla oli lempeä, lämmin hymy.

"Ei se mitään", Maria sanoi ja painoi hellän suudelman tuoreen miehensä huulille, "minä rakastan sinua kaikkine arpinesikin", hän lisäsi ja hymyili.

Huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus ja nuo kaksi vain nauttivat toistensa seurasta ja halusivat painaa jokaisen hetken mieleensä, sillä tämä oli yksi parhaimpia hetkiä Erikin elämässä.

"Meidän pitäisi kai nousta", Erik sanoi viimein ja leikitteli kevyesti yhdellä vaalealla hiussuortuvalla, jonka viimein nosti hellästi sivuun Marian kasvoilta.
"Niin kai", Maria myönsi, vaikkei häntä huvittanut nousta.

Hän halusi olla ikuisesti siinä, Erikin seurassa, mutta hän tiesi, etteivät he iän kaiken voisi siinä sängyssä maata. Oli niin paljon tehtävää ja Erikillä oli vielä paljon opittavaa.
Vielä puolisen tuntia tuota seesteistä hetkeä kesti, kunnes palvelija astui sisään ja nosti läheiselle pöydälle aamiaistarjottimen.

"Aamiaisenne teidän ylhäisyytenne", palvelija sanoi ja kumarsi.

"Mutta eihän teidän olisi tarvinnut", Erik sanoi hämmentyneenä, "olin ajatellut tulla keittiöön aamiaiselle", hän jatkoi, sillä ei oikein vieläkään ollut tottunut siihen, että ruoka tuotiin hänelle.

"Miksi teidän ylhäisyytenne vaivautuisi keittiöön?" Palvelija kysyi yhtä hämmentyneenä.

"No kun tuota..." Erik änkytti ja nolostui. Tämä oli taas niitä asioita, joita hänen pitäisi vielä opetella, "vanha tapa", hän mutisi viimein ja tuijotteli sormiaan.

"Teidän ylhäisyytenne on tervetullut keittiöön, jos niin tahtoo, mutta aamiaisen neuvoisin nauttimaan täällä kaikessa rauhassa", palvelija sanoi hymyillen ja vinkkasi silmäänsä, "eikä teidän tarvitse tuoda tarjotinta keittiöön, joku meistä hakee sen kyllä", hän lisäsi kumartaen ja poistui, jättäen nuorenparin omaan rauhaansa.

Erik oli vaiti ja istui vain paikallaan. Häntä nolotti, mutta tämä oli uutta, eikä hän vieläkään ollut tottunut olemaan palveltavana, kun oli itse tottunut olemaan se joka palvelee ja tekee työt.

"Erik, oletko sinä kunnossa?" Maria kysyi ja kietoi kätensä Erikin ympärille.

"Olen. Minä vain... tämä kaikki on niin uutta ja enkä minä oikein osaa olla palveltavana", Erik vastasi viimein ja katsoi Marian lempeitä kasvoja.

"Minä ymmärrän, olethan kokenut kovia ja tiedät miten raadollista alempisäätyisten elämä voi pahimmillaan olla", Maria sanoi vakavana ja painoi hellän suudelman Erikin poskelle, "mutta sinä olet jalo ja kiltti mies ja siksi rakastankin sinua niin kovasti", hän lisäsi, pienen hymyn hiipiessä huulilleen.

"Kiitos Maria. En tiedä miten pärjäisinkään ilman sinua", Erik vastasi ja veti Marian lähemmäksi itseään. Sen hän tiesi, että jos joutuisi luopumaan joskus Mariasta, ei eläminen enää olisi elämisen arvoista, "olen pahoillani, etten ole mikään täydellinen unelmaprinssi", hän huokaisi surkeana ja mietti taas ties kuinka monennen kerran, että olisiko hänestä lainkaan hallitsijaksi.

"Erik, minähän olen sanonut, etten piittaa arvonimistä tai kruununjalokivistä, minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet ja millaisena sinut ensi kertaa kohtasin", Maria vastasi ja mietti, miten paljon vielä tarvittaisiin, ennen kuin Erikistä sukeutuisi juuri sellainen kuningas kuin odotettiin.

Hän halusi olla miehen tukena, sillä juuri sitä tämä kaipasi, etenkin nyt, kun tämän harteille oltiin laskemassa iso vastuun taakka. Maria tiesi, että asia oli Erikille iso juttu ja tämä koki sen eri tavalla, kuin jos olisi asunut ikänsä linnassa, kuten olisi kuulunutkin, jollei tuota inhottavaa miestä, Juliania, olisi ollut olemassa.

"Mutta..." Erik aloitti, muttei saanut lausettaan loppuun, kun Maria laski siron sormensa tämän huulille.

"Ssh, rakas, älä puhu. Minä menen sinne minne sinäkin, sillä haluan olla rinnallasi aina, tapahtuipa mitä tahansa", Maria sanoi hiljaa ja katsoi suoraan Erikin tummanruskeisiin silmiin, joissa oli surumielinen katse, "minä rakastan sinua, juuri sellaisena kuin olet, koska näen miten hyvä ja rehellinen sinä olet, vaikka oletkin joutnut kohtaamaan elämässäsi niin paljon vääryyttä", hän jatkoi ja painoi hellän suudelman miehen huulille.

"Mihin minä joutuisinkaan ilman sinua", Erik sanoi karhealla äänellä ja vastasi vaimonsa hellään suudelmaan.

Pitkään aikaan, he eivät nähneet muuta kuin toisensa ja tunsivat vain toistensa kevyen kosketuksen.
Aamiainen olisi unohtunut noilta kahdelta, jollei Erikin maha olisi kurahtanut kuuluvasti. Erik punastui ja Marialta pääsi pieni tirskahdus, jonka tämä yritti nopeasti tukahduttaa.

"Anteeksi", Maria sanoi ja katsoi lempeästi Erikiä.
"Ei se mitään", Erik sanoi hiljaa ja lisäsi, "onkin jo korkea aika syödä."

Niin he sitten nauttivat linnan kokin loihtimasta aamiaisesta, johon kuului hedelmiä, vaaleaa leipää ja viiniä. Aamiaisen jälkeen he vielä laiskottelivat jonkin aikaa, ennen kuin pukivat päälle. Tosin Erik oli tottunut jo lapsesta asti tekemään töitä ja huolehtimaan kaikesta, joten tällainen laiskottelu oli hänelle uutta, eikä hän ollut vieläkään tottunut siihen ja tuskin tulisi koskaan tottumaankaan.

Maria huomasi kyllä Erikin epävarmuuden ja ajoittaiset synkät ajatukset, jotka kävivät kuin varjoina tämän kasvoilla. Hän näki miten alas tämän itsetunto oli painettu ja tiesi, että kestäisi kauan, kunnes sen saisi korjattua, jos koskaan. Olihan miehessä sentään tapahtunut hienoista muutosta parempaan päin, mutta vielä olisi paljon tehtävää edessä, eikä se tie tulisi olemaan helppoa.

Maria toivoi, että hänen rakkautensa auttaisi ja hän tunsi yhä voimakkaammin haluavansa olla miehen rinnalla ja tukea tätä, sillä rakkautta, hyväksyntää, lämpöä ja ystävällisyyttä tuo mies tarvitsi juuri nyt, koska oli niin kauan jäänyt niistä paitsi.

"Mitä mietit?" Erik kysyi ja katseli tutkivasti Marian kasvoja.

"Sinua", Maria vastasi ja hymyili. Erik ei sanonut mitään, mutta hymyili hänkin.

Kumpikin vaipui jälleen hiljaisuuteen, sillä heille riitti hyvin toistensa seura.

Myöhemmin illalla he menivät suureen saliin, jossa oli tarjolla ylellinen illallinen. Se tuntui maistuvan kaikille, mutta Erik söi hyvin varovaisesti, kuten aina, sillä hän ei vieläkään ollut tottunut niin suureen ruokamäärään, elettyään niin monta vuotta niukalla ja toisinaan hyvinkin yksipuolisella ruokavaliolla.

***

Päivät vierähtivät eteenpäin ja muuttuivat kuukausiksi, Erikin opetellessa itselleen uusia asioita. Hän jopa koetti opetella miekkailua, mutta huomasi pian, ettei se ollut hänen vahvuutensa. Hän tiesi, että olisi pitänyt opetella tuo taito jo pienestä pitäen, nyt oli vähän myöhäistä oppia ihan kaikkea, puhumattakaan siitä, ettei hän oikeastaan halunnut edes satuttaa ketään, saati taistella. Myös Richard näki, ettei Erik ainakaan ollut luotu tappamaan ketään, niin vahvasti olivat luostarin opit tämän mielessä ja hänen täytyi oikein ihmetellä, ettei tämä ollut tuona kurjana ajan jaksona, ennen luostariin kotiutumistaan joutunut pahoille teille. Joku korkeampi voima oli varmasti johdattanut Erikiä, tämän kivisellä tiellä, hän päätteli ja arveli, että kyllä tästä vielä hyvä kuningas tulisi, vaikkei tämä ollutkaan innokas sotimaan.

Samoihin aikoihin Maria oli huomannut itsessään muutoksia, jotka kielivät raskaudesta, joka puhkesikin täyteen kukkaansa ajan kuluessa. Erikin mielestä Maria näytti jopa kauniimmalta kuin ennen, hehkuessaan tulevaa äitiyttään.

Erikiä jännitti Marian raskaus ja hän halusi suojella vaimoaan kaikelta pahalta ja toivoi, että tuleva lapsi saisi paremman elämän, kuin mitä hänellä itsellään oli ollut. Vaikkei hän siitä puhunutkaan paljoa Marialle, pelkäsi hän, että tulevalle lapselle kävisi kuten hänelle itselleen oli käynyt ja hän toivoi ja rukoili mielessään jumalaa suojelemaan Mariaa, sekä syntymätöntä pienokaista.

Richard päätti, että oli korkea aika esitellä Erik kansalle, sillä tulihan alaisten tietää, millaisen miehen he saisivat hallitsijakseen, kun kruunu vaihtaisi omistajaa.
Erik jännitti kovasti tulevaa päivää, koska hänen piti pitää puhe kansalle. Hän päätti olla rehellinen ja kertoa kaikille tuosta häpeällisestä merkistä, sillä ei halunnut salailla asiaa enempää, koska ennen pitkään saattaisi käydä niin, että joku näkisi vahingossa tuon merkin ja lavertelisi koko maailmalle.

Viimein saapui tuo päivä ja he astelivat suurelle korokkeelle, joka oli torille rakennettu. He istuutuivat valtaistuimilleen ja Erik näki ihmisten katsovan heitä osin kunnioittavasti, osin odottavasti, sillä harvoinpa kuninkaalliset saapuivat kivimuurien takaa tavallisten kansalaisten pariin.

Viimein kuningas Richard nousi seisomaan ja puhui kansalle, jonka päätteeksi seurasi hurrausta ja kätten taputuksia. Kun ihmiset taas vaikenivat, Erik nousi varovaisesti seisomaan ja astahti epävarmasti edemmäksi.
Häntä pelotti, mutta tämä oli kuitenkin tehtävä. Hän katseli alempana vellovaa kansaa, veti syvään henkeä ja alkoi puhua.

Erik kertoi koko tarinansa, vaikka halusi unohtaa suurimman osan kokemastaan.

"Minä en pakota teitä pitämään minusta ja jos olette sitä mieltä, etten sovi kuninkaaksenne, voin luopua kruunustani. Halusin vain olla rehellinen teitä kohtaan, jotta te tiedätte mikä minä olen miehiäni", Erik sanoi nielaisten hiljaa ja vaikeni.

Väki oli hiljaa, kukaan ei hurrannut, eikä taputtanut ja Erik alkoi jo odottaa ensimmäisiä mätiä ammuksia, jotka iskeytyisivät häneen. Hän oli jo tottunut siihen, eikä tuntenut fyysistä kipua, mutta sisimpään sattui sitäkin enemmän.

Hän kääntyi ja asteli hitaasti takaisin istuimelleen, kunnes äkkiä alkoi kuulua huutoa, hurraamista ja kätten taputuksia. Hämmentyneenä hän kääntyi katsomaan kansalaisia, jotka taputtivat, hurrasivat ja huusivat hänen nimeään. Tämä oli Erikille uutta, sillä hän oli tottunut kuulemaan nimittelyä, herjaamista ja saamaan osakseen vain iskuja, potkuja ja mätiä vihanneksia ja hedelmiä.

Pieni hämmentynyt hymy levisi hänen huulilleen ja hetken hänestä tuntui, että kaikki menisi parhain päin, kun äkkiä hyvin tuttu hahmo syöksyi ylös ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään Julian oli viiltänyt kuninkaan kurkun auki ja hyökkäsi kuningattaren kimppuun.
Erik katsoi tätä kauhuissaan, mutta tajusi että hänen oli toimittava heti, mikäli halusi saada vaimonsa turvaan. Niin hän harppasi Marian luo kiskoi tämän mukaansa, Ignatiuksen harppoessa perässä. He päätyivät syrjäiselle kadulle, johon pysähtyivät hetkeksi.

"Ignatius, parhain ystäväni, minä pyydän ja rukoilen, ota Maria mukaasi ja vie hänet pois täältä, vie hänet turvaan", Erik pyysi ja katsoi vanhaa ystäväänsä anoen.

"Sen teen", Ignatius vastasi ja harppoi Marian luo.

"Erik, ei. En halua jättää sinua", Maria pyysi.

"Maria rakas, mene. En halua sinulle käyvän mitään. Ole niin kiltti", Erik pyysi ja katsoi vaimoaan onnettomana. Sattui niin kovasti, että piti erota hänestä näin, mutta se oli ainoa keino, jolla suojella tätä.

"Hyvä on", Maria sanoi kyynelten vieriessä poskille ja lähti Ignatiuksen mukaan.

Julian ei tätä huomannut, ennen kuin oli liian myöhäistä ja Ignatius ratsasti ulos kaupungin porteista Maria mukanaan.

Erik katseli kun nuo kaksi loittonivat ja toivoi, että he pääsisivät pakoon ja turvaan Julianilta ja tämän alaisilta. Itse hän ei ehtinyt liikahtaakaan, kun paikalle saapui pari isompaa korstoa, jotka raahasivat hänet takaisin Julianin luokse.

"Yrititkö paeta?" Julian kysyi ja katseli arvioiden Erikiä.

"En", Erik sanoi ja seisoi paikallaan katsellen kenkiensä kärkiä.

"Miksi sitten juoksit pois?" Julian kysyi.

"En voi kertoa", Erik vastasi lyhyesti, eikä Julian voinut olla ihailematta tämän rohkeutta, vaikka muutoin inhosikin tätä.

"Taisit auttaa pikku vaimosi pakoon", Julian sihahti häijysti ja sai Erikin hätkähtämään.

"Entä sitten", Erik tokaisi ja sai kovakouraisen tuuppauksen selkäänsä toiselta korstolta, "sinä tapoit vanhempani", hän lisäsi.

"Niin tein ja kunhan vaimosi saadaan kiinni, hän on kuoleman oma", Julian sanoi hienoista tyytyväisyyttä äänessään ja tarkasteli samalla Erikin olemusta, josta saattoi nähdä pelon ja alistumisen.

"Julian, minä pyydän, anna hänen elää. Minä teen mitä vain sinä haluat, jos vain annat Marian mennä", Erik anoi, kyyneleen vierähtäessä hänen poskelleen.

Juuri kun hän oli luullut saavansa elää rauhassa, se kaikki oli tuhottu ja viety häneltä taas kerran. Hänen vanhempansa makasivat kuolleina valtaistuintensa edessä ja Maria oli toivottavasti turvassa Ignatiuksen kanssa. Ei ollut enää mitään menetettävää ja hän kuolisi mieluusti, jos se vain takaisi suojan Marialle.

"Ihan mitä tahansa?" Julian kysyi kiero hymy kasvoillaan.

"Ihan mitä tahansa", Erik vastasi ja otti kruunun pois päästään ja ojensi sen Julianille, "minä vaikka kuolen, jos niin haluat", hän lisäsi hiljaa ja toivoi että tuo edessä oleva mies armahtaisi ja päästäisi hänet tästä tuskasta, joka kalvoi sisintä niin kovin.

"Ei, et sinä kuole vielä, et ennen kuin minä niin haluan", Julian sanoi tyytyväisesti myhäillen, vaikka häntä samalla hivenen ärsytti se miten helposti tämä olikaan käynyt, "minä tarvitsen palvelijan ja sinä sovit siihen hommaan hyvin." Hän lisäsi ja laski kruunun päähänsä.


***

Siitä päivästä lähtien Erik oli Julianin palvelija ja joutui tekemään kaiken, mitä tämä ikinä halusi. Vaikka Erik oli palvelija, kohdeltiin häntä kuin orjaa. Hän joutui raatamaan aamusta iltaan ja jokainen päivä, joka seurasi toistaan ja jokainen vuosi, joka vierähti eteenpäin oli samanlainen. Hän oli ensimmäisenä ylhäällä, ennen kuin aurinko edes ehti nousta ja viimeinen, joka meni nukkumaan.

Väsyneenä hän kaatui heinäkasaan, joka toimitti vuoteen virkaa ja toivoi, ettei enää koskaan heräisi, mutta aamu saapui aina vääjäämättä, samoin uudet askareet. Erik olisi varmasti raatanut itsensä hengiltä aikoja sitten, jolleivät muut palvelijat ja alaiset olisi tehneet osaa hänelle sälytetyistä töistä.

Erik laihtui jälleen, sillä hän tuskin sai syödäkseen. Hänelle oli sälytetty niin paljon töitä, ettei hän ennättänyt syömään muiden kanssa. Eikä hän edes uskaltanut, pelätessään saavansa selkäänsä, jos jokin asia jäisi tekemättä lyhyenkin tauon takia. Vasta myöhään yöllä hän saattoi käydä katsomassa, oliko keittiössä tähteitä syötäväksi ja jos siellä ei ollut mitään, kävi hän penkomassa tunkiota, samaan tapaan kuin ryysyläisen elämää eläessään. Hyvin vähän hän mitään sieltäkään löysi ja palanpainikkeeksi hän kävi juomassa vettä sadevesitynnyristä. Ei hän uskaltanut mitään parempaakaan juotavaa pyytää.

Niinä hyvin harvoina hetkinä, jolloin Erikillä sattui olemaan ylimääräistä aikaa, hän kävi kylän kappelissa rukoilemassa ja hiljentymässä. Se oli paikka, jossa hän tunsi olonsa kotoisammaksi, kuin missään muualla, luostarin lisäksi.

Jopa Juliankin ihmetteli, ettei Erik koskaan yrittänyt paeta, vaikka siihen olisi ollut useampikin tilaisuus. Tietenkin pako oli käynyt Erikin mielessä, mutta pelko rakkaiden puolesta oli suurempi. Hän pelkäsi, että Julian etsisi Marian ja lapsen käsiinsä ja kostaisi näille, jos hän karkaisi. Sitä hän ei halunnut tapahtuvaksi, joten hän pysyi linnalla, harkitsemattakaan karkaamista ja yritti kestää kaiken, vaikka joskus kärsimys ja suru meinasivatkin kasvaa ylitsepääsemättömiksi.

Erik ei koskaan hymyillyt, eikä nauranut muiden mukana. Hänen katseensa oli muuttunut surulliseksi ja tyhjäksi, vierivien vuosien jättäessä syvät merkkinsä hänen kasvoihinsa. Hän toivoi vain, että kuolema armahtaisi hänet pian, sillä hän ei enää tuntenut jaksavansa enempää. Suru vanhempien kuolemasta oli suuri, mutta sitäkin enemmän hän ikävöi Mariaa ja tämän hymyä, lempeää kosketusta ja rakastavaa olemusta, kaipasi tätä niin, että teki kipeää.

Erik kätki tunteensa syvälle sisimpään ja toimi melkein kuin tahdoton nukke. Julian ei voinut olla huomaamatta, miten Erikin olemus muuttui ja miten paljon tämä näytti ikäänsä vanhemmalta. Hetkittäin hän tunsi piston sisimmässään, mutta vaiensi sen nopeasti.

Missään vaiheessa Erikille ei tullut mieleenkään kostaa Julianille kärsimäänsä vääryyttä, sillä se ei vain ollut hänen luontonsa. Etenkin kun hän oli nähnyt, miten paljon Julian perhettään rakasti ja kuinka paljon heistä välitti, vaikka sitten kohtelikin muita hyvinkin julmasti. Ei Erikillä ollut sydäntä edes ajatella moisia ajatuksia, jotka sotivat kaikkea hänen oppimaansa vastaan.

Älä tapa, niin luki raamatussa ja niin oli Ignatius hänelle opettanut ja sitä hän aikoi myös noudattaa. Ehkä hän sitten oli liian kiltti, mutta hän ei ollut oppinut elämältä paljon muutakaan, sillä yleensä hän jäi yksin ja nyt hän jopa vetäytyi syrjään, eikä halunnut enää ystävystyä kenenkään kanssa, sillä tiesi, että nekin siteet katkottaisiin raa'asti. Hän ei halunnut kokea sitä kalvavaa tuskaa enää uudelleen.

Hevoset olivat varmaankin ainoat olennot, joista Erik välitti ja jotka välittivät Erikistä ja kuuntelivat miehen huolet ja surut, noina hiljaisina tunteina, jotka mies niiden seurassa vietti. Hän hoiti noita jaloja eläimiä hellyydellä ja huolella ja varmisti, että ne saivat parhaat omenat, mehukkaimmat porkkanat ja parasta rehua syödäkseen ja raikasta vettä juodakseen.

***

Eräänä päivänä Erik oli jälleen kerran hoitamassa kuninkaallisia hevosia, kun hän kuuli kolmet askeleet, jotka lähestyivät talleja ja viimein pysähtyivät sen ulkopuolelle. Hän jatkoi ääneti työskentelyään hevosten parissa, sillä ei halunnut millään muotoa häiritä, jos tulija oli Julian ja joku hänen ystävistään. Hetken oli hiljaista, kunnes nuo kolme miestä alkoivat keskustella ja Erik tajusi, ettei Julian ollut heidän mukanaan.

Erik tiesi, että nyt oli oltava entistäkin varovaisempi, sillä miesten äänten painosta hän saattoi lukea, ettei miesten asia ollut sellainen, joka olisi hänen korvilleen kuulunut. Hän tiesi, mitä miehet saattaisivat tehdä, eikä sen ajatteleminen tehnyt oloa yhtään sen paremmaksi. Erik jatkoi hevosen sukimista ääneti ja siirtyi vielä hevosen toiselle puolelle, etteivät miehet näkisi häntä heti, jos saapastelisivat talliin. Hän kuuli jokaisen sanan, jonka nuo miehet sanoivat.

"Olen saanut tarpeekseni hänestä", sanoi ensimmäinen ääni.

"Meidän on toimittava nopeasti, sillä jos jäämme kiinni, ei hän ole kovinkaan ystävällinen meitä kohtaan", toinen ääni sanoi, "ja ajatuskin hänen tyrmästään saa ihoni kananlihalle", hän jatkoi.

"Älä edes muistuta koko paikasta. Niin kamalia tarinoita olen siitä kuullut, etten todellakaan halua koko paikkaan, jos suinkin voin sen välttää", liittyi kolmas ääni keskusteluun.

"Hän ei kuulemma tapa heti, vaan kiduttaa ensin vankinsa hulluiksi", toinen ääni jatkoi.

"Sanakin vielä tyrmistä Henry ja minä nakkaan sinut päällesi lantakasaan", ensimmäinen ääni ärähti.

"Anteeksi Sir Nathaniel", Henryksi kutsuttu sanoi.

"Hyvä", Sir Nathanieliksi kutsuttu sanoi tyytyväisyyttä äänessään, "nyt meidän on vain tehtävä suunnitelma kuinka saamme raivattua hänet tieltämme", hän jatkoi.

"Tuota..." Kolmas ääni aloitti.

"Niin Samuel?" Kysyi sir Nathaniel hivenen kärsimättömänä.

"Olisiko parempi keskustalla tästä jossain muualla, kun joku voisi vaikka kuulla ja laverrella hänelle meistä", Samuel sanoi varovaisesti.

"Kuka täällä kuulisi? Hevoset?" Sir Nathaniel kysyi pilkallisesti, vaikka tiesi kyllä että oli nyt vaarallisilla vesillä harkitessaankin niin korkea-arvoisen henkilön murhaa.

"Joku hänen palvelijoistaan", Samuel vastasi.

"En oikein usko, että he haluavat laverrella. He haluavat varmasti hänen kuolemaansa yhtä paljon kuin mekin", Sir Nathaniel huomautti.

"Silti joku niistä voi laverrella", Henry intti.

"Hän on pelotellut heidät niin, etteivät he uskalla olla eri mieltä hänen kanssaan", Samuel muistutti.

"No jos joku yrittää ja me saamme hänet kiinni, hänen käy yhtä huonosti kuin isäntänsä", Sir Nathaniel sanoi häijysti.

"Hyvä on, mutta minäkin tuntisin oloni paremmaksi, jos keskustelisimme sellaisessa paikassa, jossa ei olisi ylimääräisiä korvia kuuntelemassa", Henry sanoi.

"Minä luovutan. Tavatkaamme illalla minun luonani. Minä varmistan, etteivät palvelijani ole paikalla kuulemassa", Sir Nathaniel suostui.

Erik kuuli heidän astelevan poispäin ja keskustelevan vielä matalasti. Hän tiesi jo kenen murhaamista nuo miehet suunnittelivat, vaikkeivät sitä ääneen olleetkaan sanoneet. Olihan hän jo kuullut muiden palvelijoiden nurinaa, mutta mitään nämä eivät koskaan olleet uskaltaneet tehdä, sillä he pelkäsivät, kuten Erikin, liian paljon Juliania ja tämän rankaisutoimenpiteitä.

Äänet vaimenivat kokonaan ja Erik jäi yksin hevosten seuraan. Hajamielisesti hän antoi hevoselle porkkananpalan, jonka se otti ja söi tyytyväisenä. Hetkenpäästä hevonen tökkäsi kevyesti turvallaan Erikiä olkapäähän, kuin sanoakseen; anna lisää porkkanaa.

"Hyvä on", Erik sanoi hiljaa ja antoi hevoselle toisenkin porkkanan ja silitti sen sametin pehmeää turpaa. Hevonen hörähti tyytyväisenä ja katsoi miestä, jolta riitti sille aikaa ja ystävällisyyttä, toisin kuin sotilailla ja hovin herroilla.

***

Myöhemmin, kun Erik oli saanut tallityöt tehtyä ja siirtyi tekemään töitä sisälle linnaan hän alkoi odottaa sopivaa hetkeä kertoakseen kuulemastaan Julianille. Aivan hyvin hän voisi jättää kertomattakin, mutta koska hän ei ollut sellainen ihminen, hän halusi kertoa. Viimein sellainen tilaisuus koitti ja hän asteli epävarmoin askelin valtaistuimella mietteisiinsä vaipuneena istuvan Julianin luo.

"Herrani", Erik sanoi hiljaa ja kumarsi.

"Mitä nyt?" Julian ärähti tylysti ja mulkaisi Erikiä, joka oli juljennut häiritä hänen rauhaansa.

"Minulla olisi kerrottavaa", Erik vastasi ja nielaisi. Häntä pelotti, miten Julian reagoisi ja uskoisiko tämä sitä, mitä hän oli päivällä kuullut.

"No kerro sitten", Julian sanoi ja katsoi Erikiä, joka seisoi laihana ja pelokkaana paikallaan. Hän huomasi miten vaatteet roikkuivat kovin löysinä miehen päällä ja miten tummat tämän silmänaluset olivatkaan ja posket kuopilla.

"Herrani, olen hyvin pahoilla, että joudun häiritsemään teidän rauhaanne, mutta kuulin miten eräät henkilöt suunnittelivat teidän murhaanne", Erik sanoi ja kertoi kaiken Julianille.

"Mitä soopaa tämä on?" Julian ärähti ja nousi äkisti seisomaan, saaden Erikin hätkähtämään ja  perääntymään kauemmaksi valtaistuimesta.

Erik oli vaiti, sillä ei tiennyt, mitä sanoa ja katsoi peloissaan Juliania. Tämä ei tainnut uskoa.

"S.. soopaa. Ei herrani, ei soopaa, vaan totuus", Erik sai viimein sanottua, vaikka sydän hakkasi pelosta.

"Kuinka julkeat esittää moisia syytöksiä itseäsi ylemmistä", Julian ärähti ja mulkoili Erikiä kuin likaista rottaa.

"A... anteeksi herrani", Erik sanoi ja heittäytyi kasvoilleen lattialle, "anteeksi", hän sopersi hiljaa ja jäi odottamaan rangaistusta. Hän ymmärsi kyllä, ettei saisi Juliania uskomaan, eikä aikonut yrittää sitä toiste.

Julian näki, miten Erik vapisi pelosta ja miten pieneltä tämä näyttikään. Hänen vihansa lauhtui hieman ja hetken hän tunsi sääliä tuota miestä kohtaan.

"Painu takaisin töihisi, äläkä enää koskaan sano pahaa sanaa Sir Nathanielia vastaan, joka on ollut pitkäaikaisin ystäväni ja tukijani", Julian sanoi ja tunsi pientä nautintoa saadessaan alistaa Erikiä.

"Hyvä on, herrani", Erik sanoi hiljaa, nousten seisomaan ja kumarsi, minkä jälkeen hän häipyi keittiöön, jossa kokki jo malttamattomana häntä odottikin.

***

Niin kuin Erik oli arvannutkin, ei Julian ollut uskonut häntä ja hänen oli siis suojeltava tätä salaa, vaikka toisaalta tämä ei olisi sitä ansainnut. Erik siis tarkkaili töidensä lomassa ympäristöään voidakseen mennä väliin heti, kun näkisi noiden miesten yrittävän toteuttaa suunnitelmiaan.

Kului päiviä ja viikkoja, niin ettei mitään tapahtunut, mutta Erik pysyi silti valppaana ja pysytteli koko ajan Julianin lähellä, niin ettei miehet saaneet ainoatakaan sopivaa hetkeä tehdäkseen mitään.

Eräänä kesäisenä päivänä Julian piti kutsut, joihin oli kutsuttu mukaan myös ne kolme miestä. Nuo miehet vaikuttivat tyytyväisiltä, sillä heillä oli nyt mahdollisuus toteuttaa suunnitelmansa.

"Menisimmekö ratsastamaan?" Kysyi Samuel, joka arveli, että ehkä olisi helpompi toteuttaa murha muualla, kuin linnassa, jossa pyöri jatkuvasti palvelijoita kuninkaan ympärillä, niin kuin nyt tuo yksi laiha palvelija.

"Miksipä ei", Julian sanoi, sillä hänestä oli mukava päästä ajoittain ulos linnan muurien sisäpuolelta.

Erik näki Henryn vetäneen esiin tikarin, jota piteli kuitenkin niin, ettei Julian sitä nähnyt. Ilmeisesti muut kaksi eivät olleet samaa mieltä ratsastusta ehdottaneen kanssa, Erik päätteli.
Hän nosti tarjottimen ja oli vievinään jotain vieraille ja kuin vahingossa törmäsi tikaria pitelevään mieheen. Erik tunsi, miten kylmä terä viilsi syvän haavan kylkeen, muttei antanut sen estää itseään.

"Senkin tolvana!" Henry karjaisi ja läimäytti Erikiä kasvoihin avokämmenellä niin lujaa kuin kykeni, "katso nyt mitä teit vaatteilleni, sekin kömpelö tollo."

"Anteeksi, olen kovin pahoillani", Erik sopersi kirveltävää poskeaan pidellen ja kumarsi syvään.

Kylkeen sattui, mutta hän puri hampaansa yhteen ja yritti kestää sen. Hän ei voisi näyttää, että häneen oli sattunut, muuten nuo kolme arvaisivat, mitä hän yritti tehdä ja seuraukset voisivat olla vielä pahemmat.

"Mitä tämä on? Et sinä ennen noin kömpelö ole ollut?" Julian kysyi ja katsoi tyytymättömänä Erikiä.
"Se oli vahinko, kompastuin omiin jalkoihini", Erik vastasi, "olen syvästi pahoillani tapahtuneesta ja lupaan, ettei se tule toistumaan", hän jatkoi samaan kohteliaaseen, anteeksipyytävään äänensävyyn.

Julian katsoi ääneti Erikiä, sillä ei voinut uskoa mitä juuri tapahtui. Hän kuuli kyllä, mitä tämä sanoi, mutta eleet kertoivat täysin päinvastaista. Erik ihan selvästi valehteli, eikä tämä ollut tehnyt sitä vielä koskaan aikaisemmin. Julian ei voinut ymmärtää, mitä oli tekeillä, eikä oikein ehtinytkään sitä miettimään, sillä hänen vieraansa veivät hänen huomionsa.

"Sinun olisi laitettava palvelijasi ruotuun", Henry mies sihisi kiukkuisena ja mulkoili Erikiä hyvin rumasti. Häntä ei kiukuttanut niinkään päälle läikähtänyt viini, kuin pilalle mennyt yritys murhata Julian.

"Hän saa kyllä rangaistuksensa", Julian sanoi tyynnytellen Henryä.

Hän kurtisti kulmiaan, nähdessään punaisen läntin leviävän Erikin oikeaan kylkeen, vaikka tämä yrittikin sitä peitellä. Ehkä tämän puheissa sittenkin oli perää, Julian mietti ja näki, miten Erikin kasvot olivat kalvenneet entisestään, lukuun ottamatta kohtaa, joka hehkui ilkeän punaisena, Henryn iskun jäljiltä.

"En sittenkään taida jaksaa lähteä ratsastamaan, mutta jos te haluatte vielä lähteä, palvelijani voi laittaa teille hevoset valmiiksi", Julian sanoi ja rikkoi hetkellisen hiljaisuuden. Jotain oli tekeillä, sen hänkin tiesi ja halusi välttää riskejä toistaiseksi.

"Hyvä on", Samuel sanoi, muttei näyttänyt pettymystään, kun hänenkin suunnitelmansa kariutui.

Erik nyökkäsi ääneti myöntymyksen merkiksi ja suuntasi keittiöön viedäkseen tarjottimen ja rikkoutuneet lasit pois, ennen kuin voisi mennä talleille valmistelemaan hevoset valmiiksi miehille. Hän kuuli miten nuo miehet huutelivat hävyttömyyksiä ja ilkeyksiä hänen peräänsä. Hän ei välittänyt niistä, sillä oli jo tottunut kuulemaan nimittelyä ja ilkeyksiä.

Erik alkoi valmistella hevosia ratsastusretkeä varten, kun kuuli askelia tallin ulkopuolella. Ne pysähtyivät ja kärsimätön, ärtynyt ääni alkoi puhutella toista, joka vastasi lähes yhtä vihaisesti takaisin.

"Sinä ja sinun ratsastusretkesi", Henry tuhahti.

"Etpä itsekään onnistunut, kun se kömpelö palvelija pilasi kaiken", Samuel vastasi.

"Koska tämä ei toimi, meidän on toimittava sitten yöllä", Sir Nathaniel tuumasi.

"Yöllä sitten", muut myöntyivät, vaikka tiesivätkin miten riskialtista se oli.

Erik tiesi, että hänen olisi estettävä se kaikin keinoin ja arveli, ettei tulisi nukkumaan yöllä, saati näkemään seuraavaa aamua. Hän toimi normaalisti ja vei hevoset miesten luo.

"Painu matkoihisi siitä tomppeli", Henry sähähti ja tähtäsi hyvin suunnatun potkun Erikiin, "ja katsokin, että huoneemme ovat kunnossa kun palaamme takaisin, tai takaan, ettet nuku viikkoon selälläsi", hän ärisi.
"Kyllä, herrani", Erik sanoi hiljaa. Hän oli jo aikaa sitten tottunut käskyttämiseen ja uhkailuihin, eikä välittänyt niistä nytkään. Toki hän tekisi, kuin oli käsketty, kun ei hänellä muitakaan vaihtoehtoja ollut.

Miesten häipyessä ulos portista, Erik suuntasi hoitamaan muita askareitaan, joita hänellä riitti.

Sitä hän vain ei tiennyt, että Julian oli nähnyt, mitä pihalla oli tapahtunut.

***

Julian seisoi ääneti parvekkeella ja seurasi katseellaan Erikiä, kun tämä asteli kohti keittiötä. Hän ei voinut olla huomaamatta tämän alistunutta olemusta. Pää painuksissa ja hartiat kumarassa, kuin nille olisi sälytetty raskas paino, hän huomasi ajattelevansa ja mietti voisiko ehkä sittenkin vähentää Erikin työtaakkaa.

Sitäkin enemmän häntä askarrutti juuri näkemänsä kohtaus, sillä se nosti vahvasti hänen mieleensä Erikin varoituksen, jonka hän oli sivuuttanut kokonaan. Nyt hän mietti, oliko niissä sanoissa sittekin perää, varsinkin kun miesten sanat olivat saaneet hänen varoituskellonsa soimaan.

Hetken seisottuaan alallaan Julian perääntyi sisätiloihin ja etsi käsiinsä kapteeninsa, jolle antoi käskyn tuplata vartiointi huomiota herättämättä, sillä hän ei halunnut pelästyttää noita miehiä, joita oli pitänyt ystävinään. Jos näillä jotakin olikin mielessä, he perääntyisivät ja yrittäisivät uudelleen joskus toisella kertaa, kun hän sitä kaikkein vähiten osaisi odottaa.

Ei, hän ei jättäisi mitään sattuman varaan, vaan halusi olla aivan varma asiasta ja hoitaa sen niin, että mahdollisilta kuolemilta vältyttäisiin.

***

Saatuaan pienen hengähdystauon, Erik sitoi haavansa, jonka jälkeen hän hoiti tunnollisesti kaikki ne askareet, jotka hänelle kuuluivat, vaikka kylkeen sattuikin kovasti.

***

Miehet palasivat vasta myöhään illalla ratsastusretkeltään, eivätkä olleet yhtään sen iloisempia kuin lähtiessäänkään. Nathaniel laskeutui alas ratsunsa selästä ja antoi hevosen Erikin hoidettavaksi.
Erik ehti viedä hevoset talleihinsa ja alkoi ottaa näiltä varusteita pois, kun huomasi Nathanielin saapuneen ystäviensä kanssa talliin.

"Hei sinä!" Henry ärähti.

Erik hätkähti karjaisua, keskeytti työnsä ja kääntyi katsomaan miestä pelokkaana.

"Niin", Erik sanoi hiljaa ja jäi nöyränä odottamaan, mitä miehellä oli sanottavanaan.

"Tule tänne, me haluamme vähän keskustella kanssasi", Henry käski tylysti.

"Hyvä on", Erik sanoi ja astui ulos pilttuusta, sulkien oven perässään kiinni, jottei hevonen pääsisi karkaamaan.

Tuskin hän oli päässyt pilttuun ulkopuolelle, kun Henry nappasi häntä rinnuksista kiinni ja painoi kovakouraisesti päin seinää. Pelästynyt vinkaus karkasi Erikin huulilta ja hän nosti vaistomaisesti kädet suojakseen.

"Me tiedämme, mitä sinä kurja rotta yrität tehdä", Nathaniel sähisi ja mulkoili rumasti Erikiä.

Erik uskalsi tuskin hengittääkään, eikä vastannut. Hän tiesi, ettei siitä olisi kuitenkaan mitään hyötyä.

"Turha inistä, sillä isäntäsi tuskin auttaa sinua", Nathaniel jatkoi ja Henry painoi Erikin lujemmin seinää vasten, niin että hän löi takaraivonsa kipeästi seinään.

"Minä pyydän, älkää tehkö sitä", Erik sanoi hiljaa ja katsoi anoen miehiin.

Hän ei halunnut, että miehistä tulisi murhaajia yhden ihmisen tähden. Hän ei myöskään halunnut, että viaton perhe joutuisi kärsimään näiden miesten teoista. Se ei ollut oikein. Hän oli nyt kahden tulen välissä ja päätti edes yrittää saada miehet perääntymään, että asia hoituisi verettömästi, ilman että kenenkään kunnia tahraantuisi.

"Me teemme mitä haluamme ja sinä, pysy poissa tieltämme tai sinun käy huonosti!" Nathaniel ärisi vihaisesti.

Erik ei voinut muuta kuin nyökätä, sillä hän ymmärsi oikein hyvin, ettei saisi miehiä luopumaan suunnitelmastaan. Hänen oli siis mentävä väliin, maksoi mitä maksoi. Henry iski nyrkkinsä Erikin kasvoihin, ennen kuin päästi hänet irti. Tämän jälkeen miehet häipyivät omille teilleen, jättäen Erikin yksin.

Erik oli tottunut kipuun, joten ei tämäkään ollut poikkeus. Hän kärsi kaiken ääneti ja jatkoi työskentelyään, vaikka päätä ja kasvoja jomottikin ilkeästi.

Kun hän oli saanut hevoset hoidettua, hän saattoi vain odottaa.
Tunti toisensa jälkeen vierähti ja linnaan laskeutui syvä hiljaisuus. Viimein koetti hetki, jolloin Erik saattoi lähteä liikkeelle. Hän hiipi Julianin työhuoneeseen, otti palan pergamenttia ja alkoi kirjoittaa;

                  

Arvoisa Kuningas

En tiedä, mitä muutakaan voin tehdä, mutta te ette jättäneet minulle muutakaan vaihtoehtoa. Minä varoitin vaarasta, joka teitä uhkaa, mutta te ette halunneet kuunnella, joten tämä on ainoa keino pelastaa teidän henkenne.
Ymmärrän kyllä, jos te katsotte aiheelliseksi rangaista minua niskoittelusta, mutta minä vain en voi katsoa vierestä, kun perheenne revitään rikki ja viattomat joutuvat kärsimään. Se on vastoin kaikkea sitä, mitä olen elämäni aikana oppinut ja siksi minun on toimittava näin.
Olen pahoillani kaikesta, mutta toivon, että te ymmärrätte.

Herran haltuun.
Erik MacBear

Erik katsoi vielä viestiä, jonka oli pergamentille kirjoittanut ja nousi seisomaan. Hän asteli yössä niin hiljaa kuin voi ja vei pergamentin Julianin makuukammioon jättäen sen yöpöydälle.

Hän oli jo perääntynyt ovesta ulos, kun hän törmäsi kolmeen mieheen. Vaikka miehet olivatkin peittäneet kasvonsa tunnistuksen hankaloittamiseksi, tunnisti Erik heidät helposti. Hän pysyi paikallaan ja odotti, vaikka tunsikin pelon kurottavan kylmiä lonkeroitaan ympärilleen.

"Seis", Erik sanoi, vaikka pelkäsikin.

Se sai miehet hämmentymään ja pysähtymään.

"Mitä sinä teet herrasi makuukammion ovella?" Nathaniel kysyi inhoa äänessään, tunnistaessaan Erikin.

"En voi antaa teidän tehdä sitä", Erik sanoi ja yritti pysyä rauhallisena, vaikka pelkäsi suunnattomasti, "teillä on vielä mahdollisuus perääntyä ja minä toivon, että te teette sen itsenne takia", hän jatkoi ja toivoi, että miehet uskoisivat häntä.

"Sinä et ole siinä asemassa, että voisit komennella meitä", Sir Nathaniel sähähti ja astahti lähemmäs Erikiä, "siirry sivuun siitä tai sinun käy huonosti."

"En olekaan, mutta en silti voi antaa teidän tappaa häntä", Erik sanoi liikahtamattakaan paikaltaan.

"Sietäisit saada rangaistuksen niskoittelustasi", Nathaniel sanoi ja syöksähti Erikiä kohti, Samuelin ja Henryn seuratessa.

Erik valmistautui kohtaamaan miehet, vaikka tiesikin mitä se hänelle itselleen merkitsi. Hän ei ehtinyt edes inahtaakaan, kun nuo kolme hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja hän antoi sen tapahtua. Hän ei välittänyt kivusta, sillä oli aikojen saatossa siihen turtunut. Hyökkäys oli nopea, voimallinen ja julma. Erik lysähti voimattomana lattialle, selkä ovea vasten.

Nathaniel kiskaisi Erikiä niin, että hän kierähti kauemmaksi ovelta ja jäi selälleen lattialle makaamaan, veren valuessa rinnan haavoista ja leviten syvän punaiseksi lammikoksi hänen alleen.

Tämän jälkeen Nathaniel harppoi eteenpäin, välittämättä Erik, mutta pidemmälle hän ei päässyt, sillä ovella vastassa oli Julian, jolla oli kynttilä toisessa kädessä.

***

Voimattomana Erik makasi alallaan ja pystyi vain kuuntelemaan, mitä ympärillä tapahtui. Hän kuuli, miten ovi aukaistiin ja kuinka hetkeä myöhemmin kuului Julianin terävä käsky.

Seuraavaksi hän kuuli sotilaiden raskaat askelet, joihin paikalta pakenevien miesten askelten äänet sekoittuivat. Mutta turhaan, miehet ehtivät paeta, ennen kuin sotilaat ehtivät kuninkaansa luokse.

Tuon kaiken keskelle hukkuivat paljaista jaloista lähtenyt ääni, kun Julian ryntäsi alallaan makaavan Erikin luo.
Erik hätkähti rajusti, kun huomasi jonkun laskeutuvan polvilleen hänen viereensä. Pieni pelästynyt äännähdys karkasi hänen huuliltaan ja muuta hän ei edes uskaltanut sanoa tai tehdä, kuin tuijottaa tulijaa.

Kynttilan lepattavassa valossa, hän tunnisti tulijan kasvot, mikä ei tehnyt asiaa yhtään helpommaksi käsitellä. Sydän hakkasi kiivaasti hänen rinnassaan ja uusi tahaton pelon vinkaus karkasi hänen huuliltaan.

Tietenkin hän sisimmässään tajusi, ettei pelättävää ollut ja ettei Julian ollut nyt aikeissa tehdä pahaa, mutta kauhu sumensi järkevän ajattelun.
Niin kauan hän oli elänyt pelossa ja alistuneena, ettei hän tiennyt enää paremmasta, saati uskaltanut muuta toivoakaan. Oli vain pelko, tottelevaisuus ja alistuminen, sekä rangaistukset, jotka hän sai tuta selkänahassaan, mikä sai hänet käyttäytymään niin kuin hän käyttäytyi juuri nyt.

***

Julian havahtui unestaan makuukammion oven kolahtaessa kiinni. Hetken hän kuvitteli nähneensä vain unta, nähtyään tumman hahmon huoneessaan. Mutta hänen tarkat korvansa kuitenkin kuulivat askelet, jotka suuntasivat kohti ovea, joten hän tajusi, ettei se ollut unta ja nousi istumaan. Hetken haparoituaan hän löysi tulukset ja kynttilän. Sytytettyään kynttilän, hän huomasi sen himmeässä valossa huoneen olevan tyhjän ja pergamentin yöpöydällään.

Kulmat kurtussa hän katseli pergamenttia. Se oli varma, ettei se ollut ollut yöpöydällä hänen mennessään nukkumaan. Joku oli sen tuonut ja tuo joku oli kai se, joka oli äsken häipynyt huoneesta.
Julian otti pergamentin käteensä ja luki viestin. Hänen kasvonsa kalpenivat kauhusta, kun viestin sisältö selvisi hänelle, eikä asiaa parantanut lainkaan keskustelu, jonka hän kuuli vaimeana oven ulkopuolelta.

"Mitä olenkaan tehnyt", hän henkäisi kauhistuneena ja nousi vuoteelta, niin että peitto valahti lattialle.

Hän tiesi, että oli kiire ja viis veisasi omasta turvallisuudestaan kiirehtiessään tuon miehen perään, joka oli käynyt viestin jättämässä. Kynttilä kädessään hän syöksyi ulos huoneesta ja päätyi tasanteelle, mutta liian myöhään, sillä hän kuuli pehmeän tömähdyksen, kun jokin osui, raskasta tammiovea vasten.

"Ei", Julian sanoi hiljaa ja tajusi sitten, ettei voisi vain seisoa siinä, kun puolustuskyvytöntä miestä pahoinpideltiin. Hän syöksyi ovelle ja avasi sen. Ensimmäinen, mitä hän näki, oli mies, jonka kasvot olivat peitetyt, mutta jonka hän siitä huolimatta tunnisti.

"Nathaniel", Julian sanoi ja katseli kylmästi edessään seisovaa miestä, "arvasinkin, että jotain tällaista oli tekeillä", Julian sanoi myrkyllisesti ja huusi, "vartijat!"

Kuului askelten töminää, kun useampi sotilas suuntasi kulkunsa kuninkaansa luokse. Nathaniel käsitti, ettei pärjäisi niin monelle sotilaalle ja antoi ystävilleen käskyn perääntyä.
Miehet katosivat pimeyteen, ennen kuin sotilaat ennättivät Julianin luokse.

Julian ei jäänyt miettimään entisiä ystäviään tai sotilaitaan, vaan meni Erikin luo, joka makasi liikkumatta paikallaan seinän vieressä. Kynttilän lepattavassa valossa hän näki, miten kammottavan kalpeilta tämän kauhistuneet kasvot näyttivät. Hän näki miten kauhuissaan Erik oli, muttei ehtinyt puhua tälle mitään, kun ensimmäinen vartija ehti paikalle.

"Herrani, te kutsuitte", sanoi hengästynyt vartija ja toisen vartija saapuessa heti ensimmäisen jälkeen.

"Toinen teistä hakekoon heti parhaimmat parantajani paikalle ja toinen tekee hälytyksen. Ne miehet on saatava kiinni", Julian jakoi käskyjä nopeaan tahtiin. Hän tiesi, että oli kiire.

"Tapahtuu heti, herrani", sotilaat kajauttivat yhdestä suusta ja painuivat juoksujalkaa toimittamaan annettuja käskyjä.

Julian odotti ja se aika tuntui pitkältä, kun hän yritti tyrehdyttää verenvuotoa haavoista, joita Erikillä oli runsaasti keskivartalossaan.

"Miten en aiemmin tajunnut", Julian sanoi hiljaa ja tunsi vihlaisun sydämessään. Tuo mies oli pelastanut hänen henkensä, vaikka hän oli ollut tätä kohtaan julma ja ilkeä, "Erik", hän sanoi hiljaa.

"Anna anteeksi Tämä on kokonaan minun syytäni", Erik sopersi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä ja Julian näki miten tämä nosti käsiään suojakseen, kuin olisi odottanut saavansa korvatillikan.

Hän laski kätensä Erikin käsien päälle rauhoittavana eleenä, sillä näki miten kauhuissaan tämä oli.

"Minun tässä pitäisi pyytää anteeksi sinulta", Julian sanoi tietämättä, miten voisi saada Erikin ymmärtämään, ettei halunnut tälle enää pahaa, "älä yritä liikkua, sinä olet haavoittunut pahasti", hän lisäsi, mikä oli totta.

Juliania huoletti kaikki ne syvät haavat, joita Erik oli rintaansa saanut. Hän näki, että ne olivat syviä ja tappavia. Siitä huolimatta hän toivoi, että Erik selviäisi.

"Minun... minun täytyy siivota tämä sotku", Erik sopersi ja yritti nousta.

"Ei, sinun ei tarvitse siivota sitä. Itse asiassa, sinun ei tarvitse siivota enää koskaan yhtään mitään. Mutta nyt sinun pysyttävä aloillasi ja levättävä", Julian sanoi rauhoittelevaan sävyyn. Sen enempää hän ei enää ehtinyt jutella Erikille, kun paikalle pyyhälsi sotilas, mukanaan kaksi parantajaa, jotka riensivät oitis auttamaan Erikiä.

"Hyvä ja nyt sinä saat mennä herättämään poikani Luciuksen, minulla on hänelle tehtävä", Julian sanoi, kääntyen sotilaan puoleen.

"Heti, herrani", sotilas sanoi ja juoksi hakemaan Luciusta.

Parantajat nostivat Erikin paareille ja kantoivat tämän sairastuvalle Julianin seuratessa. Tämä halusi olla paikalla ja toivoi, että parantajat onnistuisivat pelastamaan Erikin hengen, vaikka kovasti näyttikin siltä, ettei toivoa juurikaan ollut.

***

Hetken kuluttua kuului askelia ja Lucius astui huoneeseen sotilas vanavedessään.

"Isä, tahdoit tavata minut", Lucius sanoi.

"Niin tahdoin. Sinun on etsittävä käsiisi Veli Ignatius, hän on ainoa, joka tietää, missä Erikin vaimo on", Julian sanoi ja kertoi, mistä Ignatiuksen voisi löytää.

"Miksi sinä hänet tänne haluat?" Lucius kysyi ymmällään.

"Maria on ainoa, joka nyt voi valaa elämäntahtoa Erikiin", Julian vastasi.

"Hyvä on", Lucius vastasi, vaikkei ihan ollut ymmärtänyt, mitä isä tarkoitti ja lähti.

"Pidä kiirettä, aikaa ei ole hukattavaksi", Julian sanoi, ennen kuin Lucius katosi ovesta.

"Ei... ei... Minä pyydän... rukoilen. Anna Marian olla", Erik anoi ja kaikki ne tunteet, jotka hän oli pitänyt sisällään niin kauan, purkautuivat ulos. Kyyneleet vierivät valtoimenaan hänen poskilleen, "minä pyydän, ei Mariaa... Ole niin kiltti, ei Mariaa", hän sopersi lohduttoman itkunsa lomasta, sillä pelkäsi, mitä Julian saattaisi Marialle tehdä.

"Ei, Erik. Nyt sinä käsitit väärin. En minä halua satuttaa häntä, minä haluan hänet tänne auttamaan sinua", Julian sanoi ja yritti kömpelösti rauhoittaa Erikiä, joka selvästi oli kauhuissaan ja pelkäsi rakkaansa puolesta.

"Minä pyydän. Minulla ei ole enää muuta, kuin hän. Minulla ei ole mitään muuta", Erik sopersi, "minä en ole mitään... en mitään."

Julian katsoi miestä ääneti, sillä ei tiennyt mitä tehdä. Hän alkoi ymmärtää yhä enemmän, miten syvät haavat Erikillä oli sisimmässään, oli ollut lähes koko hänen elämänsä ajan.
Hän käsitti liiankin hyvin, etteivät ne tulisi koskaan parantumaan, vaikka fyysinen puoli saataisiinkin hoidettua.

"Teidän on nyt poistuttava", toinen parantajista sanoi ja sai Julianin hätkähtämään ajatuksistaan.
Parantaja oli tajunnut nopeasti, ettei potilas rauhoittuisi, ennen kuin Julian poistuisi huoneesta.

"Hyvä on, mutta tulkaa heti kertomaan, jos hänen tilassaan tapahtuu muutoksia", Julian pyysi ja painotti sitä vielä uudestaan, ennen kuin asteli pois huoneesta.

***

Julian tunsi syvää syyllisyyttä, siitä mitä oli Erikille tehnyt ja alkoi nyt ymmärtää millainen mies tämä oikeastaan oli. Mieli mustana hän asteli valtaistuimelleen ja tuskin huomasikaan vaimonsa saapumista paikalle.

"Julian, mitä on tekeillä?" Margaret kysyi ja sai Julianin hätkähtämään.

Margaret oli havahtunut hälyyn ja huomannut, ettei Julian ollutkaan hänen vierellään, kuten yleensä. Siksi hän oli noussut ja tullut katsomaan, mitä oikein oli tekeillä.
Julian oli ensin vaiti ja katsoi mietteliäänä vaimoaan, joka seisoi paikallaan muutama huolen aiheuttama ryppy otsallaan.

"Minä olen tehnyt jotain käsittämättömän pahaa ja se ehkä vie hengen jalolta mieheltä", Julian sanoi hiljaa ja tunsi miten kyynel karkasi hänen silmänurkastaan ja vieri poskelle.

"Mitä sinä sitten olet tehnyt?" Margaret kysyi ja katsoi miestään, jota ei vielä koskaan ollut nähnyt tällaisena.

Katuvaisena ja hiljaisella äänellä hän selitti vaimolleen mitä oli tehnyt ja mitä edemmäksi hän pääsi, sitä enemmän Margaretin kasvojen ilmeet muuttuivat.

"Miksi ihmeessä sinä teit niin?" Margaret kysyi viimein, mutta siihen Julian ei osannut vastata.

Hän painoi päänsä alas ja tunsi syvää syyllisyyttä ja katui vielä syvemmin tekoaan, joka oli niin häpeällinen ja julma, ettei hänen olisi koskaan pitänyt sitä tehdä. Margaret polvistui miehensä viereen ja otti tämän kädet omiinsa. Hän katsoi tämän vakavia kasvoja, joille nyt piirtyi syviä uurteita.

"Minä tiedän, että sinussa on rahtu hyvyyttä, ethän muutoin olisi niin hellä ja rakastava minua ja lapsiasi kohtaan", Margaret sanoi ja sipaisi vaalean hiuskiehkuran pois miehensä kasvoilta, "sinun on vain sovitettava syntisi ja pyydettävä anteeksi Erikiltä. Minä tiedän, että teet kaikkesi saadaksesi hänet kuntoon ja korvataksesi hänelle kaiken sen, mitä olet hänelle tehnyt", hän jatkoi hiljaa ja Julian nyökäytti päätään tuskin huomattavasti.

"Hän on vain niin kauhistuttavan huonossa kunnossa, etten tiedä selviääkö hän, näkeekö edes aamua", Julian sanoi ja katsoi uskollista Margaretiaan, "minä lähetin Luciuksen hakemaan Marian tänne. Hän on ainoa, joka voi ehkä auttaa", hän jatkoi.
"Tiesinhän minä, että sinussa on jotain hyvääkin", Margaret sanoi ja painoi miehensä otsalle hellän suudelman.


*****

Toisaalla Lucius ratsasti tuulispään lailla eteenpäin, kohti luostaria, jonka sijainnin isä oli kertonut. Puut vilisivät silmissä ja hevosen kaviot rummuttivat maata tasaisesti, vieden häntä nopeasti eteenpäin. Oli pimeää, mutta jossain kaukana taivaanrannassa alkoi jo pilkahdella päivänvaloa. Vain pieni ohut raita se oli vielä, mutta pian se suurenisi ja taivas täyttyisi kaikilla punaisen ja kullan sävyillä.

Taivas hehkui ruusunpunaisena, kun hän viimein pääsi luostarin pihaan. Hän laskeutui, melkein vauhdissa alas hevosensa selästä ja jatkoi melkein samaa tietä luostarin ovelle, jota paukutti lujasti. Kesti hetken, ennen kuin ovi avattiin ja oven suussa seisoi munkki, joka katseli häntä hämmentyneenä.

"Mikä teillä on hätänä?" Munkki kysyi ja ihmetteli, miten joku oli näin aikaisin liikkeellä.

"Minä... minun olisi tavattava Veli Ignatius nyt heti", Lucius vastasi.

"Miksi?" Munkki kysyi, mutta päästi Luciuksen sisälle.

"Koska minulla on hänelle asiaa, eikä se voi odottaa mitenkään", Lucius vastasi kärsimättömästi ja harppoi munkin perässä sisälle.

"Hyvä on. Odottakaa tässä", Munkki sanoi ja katosi etsimään Veli Ignatiusta, joka oli valmistelemassa aamujumalanpalvelusta.

Ignatius seisoi alttarin edessä ja tutkiskeli raamattua, miettien mistä tänä aamuna puhuisi ihmisille, kun Luciukselle oven avannut munkki saapui juosten paikalle.

"Veli Ignatius, sinua tarvitaan", Munkki sanoi.

"Kerro matkalla, tulen heti", Ignatius sanoi ja teki nopean ristinmerkin ja harppoi munkin perään.

Munkki kertoi lyhyesti Luciuksesta ja pian he saapuivat aulaan, jonne munkki oli Luciuksen jättänyt.

"Halusitte tavata minut", Veli Ignatius sanoi kysyvään sävyyn ja katseli nuorukaista, joka näytti olevan hyvin hermostunut.

"Niin halusin, sillä minun on löydettävä Erikin vaimo heti paikalla", Lucius sanoi.

"Mihin te häntä tarvitsette", Ignatius kysyi ja alkoi aavistella pahaa.

"Erik on haavoittunut pahasti", Lucius vastasi ja mietti saisiko munkin uskomaan.

"Puhutko sinä nyt varmasti totta?" Ignatius kysyi ja tunsi ikävän nuljahduksen vatsassaan. Jotain hyvin ikävää oli tapahtunut, eikä tämä varmastikaan päättyisi hyvin, hän ajatteli.

"Puhun", Lucius sanoi ja alkoi jo tulla epätoivoiseksi. Ties mitä isä tekisi, jos hän nyt epäonnistuisi ja palaisi tyhjin käsin takaisin.

"Hyvä on, mutta jos tämä on jokin juoni, ei isällesi tule käymään kovinkaan hyvin", Ignatius sanoi varoittavaan sävyyn. Eihän hän toki itse mitään tekisi, sillä se ei ollut kirkon miehen asia jakaa tuomioita, vaan jumalan.

"Ei tämä mitään sellaista ole ja jos tässä vielä vitkutellaan pidempään, en tiedä voiko kukaan enää auttaa", Lucius vastasi.

"Siinä tapauksessa, lähdemme viivyttelemättä", Ignatius sanoi, vaikka tunsikin pienen epäilyksen sisimmässään. Hän toivoi silti Erikin vuoksi, että kaikki kääntyisi parhain päin, sillä tällä oli ollut elämässään, jo ihan tarpeeksi vastoinkäymisiä.

He eivät keskustelleet enempää vaan menivät ulos, jonne oli tuotu hevonen Ignatiusta varten. Nuo kaksi nousivat ratsujensa selkään ja karauttivat liikkeelle. Matkan aikana Lucius kertoi Ignatiukselle kaiken minkä tiesi tapahtuneesta, mikä ei ollut paljoa, sillä hän oli herännyt unestaan, kun sotilas oli tullut herättämään, eikä isäkään ollut paljoa kertonut.

Jonkin ajan kuluttua Ignatius hidasti ratsunsa laukan käynniksi, Luciuksen tehdessä samoin. Hän ei tiennyt miksi he hidastivat, kunnes hän näki edessään sankan metsän ympäröimän aukion, jossa nökötti pieni mökki. Mökin pihassa harjoitteli miekkailua kaksi poikaa, tai siltä se ensin näytti Luciuksen silmissä.

Sitten hän katsoi toista poikaa tarkemmin ja jokin häiritsi kovin. Toinen oli varmasti poika, mutta toinen näytti jotenkin naismaiselta. Piirteet olivat pehmeämmät ja sirommat, mutta muutoin nuo kaksi olivat niin toistensa näköiset. Lucius arvioi noiden kahden olevan vähintään viidentoista vanhoja.

"Keitä nuo ovat?" Lucius kysyi ja jäi tuijottamaan toista poikaa, jonka nyt lähempää nähtyään tajusi tytöksi.

"Erikin ja Marian kaksoset, Edmund ja Elisabeth", Ignatius vastasi.

"Erikin lapset", Lucius sanoi hiljaa. Hän ei ollut tiennyt että Erikillä oli edes ollut perhettä. Tosin eipä siitä oltu koskaan puhuttukaan.

"Niin", Ignatius sanoi ja mietti, mahtaisiko Erik jaksaa niin kauan, että ehtisi näkemään lapsensa edes kerran ja vaimonsa, jota ei ollut nähnyt vuosiin.


Jatkakeehan. :)

[Nefertiti]

Jonkin ajan kuluttua Ignatius hidasti ratsunsa laukan käynniksi, Luciuksen tehdessä samoin. Hän ei tiennyt miksi he hidastivat, kunnes hän näki edessään sankan metsän ympäröimän aukion, jossa nökötti pieni mökki. Mökin pihassa harjoitteli miekkailua kaksi poikaa, tai siltä se ensin näytti Luciuksen silmissä.

Sitten hän katsoi toista poikaa tarkemmin ja jokin häiritsi kovin. Toinen oli varmasti poika, mutta toinen näytti jotenkin naismaiselta. Piirteet olivat pehmeämmät ja sirommat, mutta muutoin nuo kaksi olivat niin toistensa näköiset. Lucius arvioi noiden kahden olevan vähintään viidentoista vanhoja.

"Keitä nuo ovat?" Lucius kysyi ja jäi tuijottamaan toista poikaa, jonka nyt lähempää nähtyään tajusi tytöksi.

"Erikin ja Marian kaksoset, Edmund ja Elisabeth", Ignatius vastasi.

"Erikin lapset", Lucius sanoi hiljaa.

"Niin", Ignatius sanoi ja mietti, mahtaisiko Erik jaksaa niin kauan, että ehtisi näkemään lapsensa edes kerran ja vaimonsa, jota ei ollut nähnyt vuosiin.

Edmund ja Elisabeth olivat lopettaneet miekkailun, huomattuaan tulijat. Kumpainenkin katsoi nuorukaista uteliaina, mutta olivat hiljaa. Elisabeth näki Ignatiuksen kasvoista ja olemuksesta, että jokin oli vialla.
Ignatius laskeutui alas hevosen selästä, nuorukaisen tehdessä samoin. He veivät hevoset aitaukseen odottamaan ja astelivat mökin ovelle, kaksosten seuratessa heitä ääneti.

Ignatius koputti ovea kohteliaasti ja astui sitten pieneen tupaa, nuorukainen ja kaksoset vanavedessään.

"Huomenta Maria. Olen pahoillani, että joudun häiritsemään sinua näin, mutta jotain vakavaa on tapahtunut", Ignatius sanoi, tervehdittyään ensin lämpimästi Mariaa ja ohjattuaan tämän istumaan.

"Ignatius, mitä on tapahtunut?" Maria kysyi ja katsoi tutkivasti miehen lempeitä, totisia kasvoja. Vasta sitten hän huomasi Luciuksen ja ampaisi pystyyn, "sinä!" Hän huudahti ja katsoi nuorukaista silmät raivosta kipinöiden.

"M...mitä? M..minä?" Lucius änkytti pelästyneenä ja hämmentyneenä. Hän ei ymmärtänyt miksi nainen reagoi niin voimakkaasti.

"Kaikkien niiden vuosien jälkeen kehtaatkin näyttää naamasi täällä!" Maria huusi ja hänen kätensä kohosi.
Hän ei ehtinyt lyömään, kun Ignatius nappasi häntä ranteesta kiinni ja johdatti takaisin istumaan.

"Rauhoitu Maria", Ignatius sanoi lempeästi.

"Mutta", Maria aloitti ja Ignatius ymmärsi. Nainen oli sekoittanut Luciuksen Julianiin, jota tämä kieltämättä muistutti paljonkin.

"Hän on Lucius, Julianin vanhin poika", Ignatius sanoi.

"Lucius", Maria sanoi, puhuen rauhallisemmin, "en silti halua nähdä häntä tai hänen jälkeläisiään täällä. En sen jälkeen, mitä hän teki", hän jatkoi, äänen vavahdellessa tunteiden voimasta.

"Olen todella pahoillani isäni teoista," Lucius aloitti nöyränä ja jatkoi, "isäni lähetti minut, sillä me tarvitsemme sinua", hän jatkoi ja katsoi hieman pelokkaana tuota voimakastahtoista naista, jonka kasvoihin aika ja sisäinen suru olivat jättäneet jälkensä.

"Mitä hän sitten haluaa? Mihin minua tarvitaan?" Maria kysyi viileästi, sillä oli mielessään vannonut, ettei auttaisi Juliania, vaikka tämä olisi kuolemaisillaan, sillä niin pahasti tämä oli tehnyt Erikiä ja tämän vanhempia kohtaan.

"Isä sanoi, että sinä olet ainoa, voi auttaa", Lucius kertoi varovaisesti.

"Kerro yksikin syy, miksi auttaisin isääsi", Maria sanoi.

"Ei, nyt käsitit väärin. Isäni ei tarvitse apua, vaan meidän palvelijamme, Erik", Lucius kertoi.

"Erik?" Maria kysyi ja tunsi ikävän muljahduksen vatsassaan, "mitä Erikille on tapahtunut?" Hän kysyi, aavistellen pahaa.

"Hänen kimppuunsa hyökättiin ja hän haavoittui hyvin pahasti", Lucius sanoi ja kertoi, sen minkä tiesi ja mitä isältään oli kuullut.

"Eih", Maria henkäisi ja tunsi miten kyyneleet alkoivat vieriä poskille.

Hän pelkäsi kovin Erikin puolesta ja toivoi, että tämä selviäisi tai jaksaisi edes niin kauan, että saisi nähdä edes viimeisen kerran perheensä.

"Olen kovin pahoillani", Lucius yritti kömpelösti lohduttaa, mutta näki, ettei se ainakaan parantanut tilannetta, "tiedän, kyllä että isäni tähän on syypää ja auttaisin teitä jos voisin. Minä... minä pidän Erikistä. Hän on aina ollut niin kiltti, avulias ja ystävällinen", hän yritti vielä.

"Sellainen Erik on", Maria sanoi ja nyyhkäisi lohduttomasti.

"Tuota, tässä olisi jo melkoinen kiire, joten emmekö lähtisi matkaan", Ignatius ehdotti, sillä näki Marian tarvitsevan muuta ajateltavaa.

"Entäs me?" Elisabet kysyi ja näytti siltä, että tunkisi mukaan vaikka väkisin.

"Te myös", Ignatius sanoi, sillä olisi hyvä, jos Erik saisi nähdä lapsensa, jotka tosin alkoivat olla jo melkein aikuisia. Tyttökin oli jo naimaikäinen.

***

Myös Lucius oli tämän huomannut ja kuin varkain hänen katseensa harhaili tyttöön yhä uudelleen ja uudelleen. Myös Elisabeth katseli välillä Luciusta uteliaasti, sillä ei kovin moniin poikiin veljensä lisäksi ollut tutustunut, kun ei pyhäkoulussakaan kovin montaa ikätoveria ollut vain muutama nuorempi poika ja yksi huomattavasti muita vanhempi poika.
Heistä yksikään ei ollut herättänyt minkäänlaisia tunteita Elisabethissa, koska tämä oli osan tuntenut jo siitä asti, kun oli pyhäkoulun yhdessä veljensä kanssa aloittanut. Mutta katseltuaan uteliaana Luciusta, Elisabeth tunsi jotain aivan uutta, jota ei vielä koskaan ennen ollut tuntenut ja tuo tunne ei ollut pelkästään uteliaisuutta.

Ignatius huomasi myös nuo katseet joita nuorukainen loi tyttöön ja päinvastoin. Hän arveli, että olisi hyvä keskustella molempien kanssa asiasta, kunhan Erikin asia saataisiin ensin hoidettua.
Tuo pieni ryhmä haki hevoset, joista kaksi oli laitettava valmiiksi, ennen kuin he pääsivät lähtemään. Mutta kun käsipareja oli useampi, olivat he pian valmiita lähtöön.

Niin he kiisivät eteenpäin, maisemien vilistäessä heidän ohitseen. Ensin oli pitkään metsää, kunnes puut alkoivat harventua ja maasto muuttumaan kukkulaiseksi, vehreäksi nurmimaaksi. He ottivat hevosistaan irti kaiken minkä saivat, sillä jokaisen mielessä takoi, että aika kävi yhä vähemmäksi ja vähemmäksi.

***

Nukkumaan Julian ei enää sinä yönä voinut palata. Ei, hän ei voinut nyt nukkua. Ei nyt kun Erikin elämä oli hiuskarvan varassa.
Synkät ajatukset pyörivät Julianin mielessä, hänen astelllessaan levottomana edestakaisin sairastuvan oven editse. Hän odotti malttamattomana uutisia Erikin voinnista, säpsähdellen jokaista ääntä, askelta ja oven narahdusta, peläten saavansa sen viestin, jota hän ei halunnut kuulla.
Hän toivoi, että Erik selviäisi tästä koettelemuksesta tai edes jaksaisi sinnitellä elämän syrjässä kiinni siihen asti, että Maria ehtisi linnalle.

Ja hän katui sitä minkä oli mennyt tekemään Erikille, koska se oli välillisesti syy siihen, miksi tämä oli nyt niin huonossa kunnossa. Hän käsitti sen hyvin, ettei Erikillä ollut ollut muuta vaihtoehtoa, koska hän ei ollut kuunnellut tätä.
Julian soimasi itseään siitä, ettei ollut kuunnellut Erikiä, vaan oli tiuskinut tälle, kun tämä oli kertonut vaarasta. Myöhäistä se nyt oli, mutta silti, miksi, oi miksi hän olikaan ollut niin typerä ja sokea, hän ajatteli ja hänestä tuntui, että voisi vaikka potkaista itseään.

Oven aukeaminen katkaisi Julianin mietteet. Hän pysähtyi paikalleen ja kääntyi katsomaan Nadiaa, joka oli tullut kertomaan uutisia. Hän näki naisen kasvoilta, ettei tämän uutiset ainakaan kovin hyviä olleet.

"No, miten on? Selviääkö hän?" Julian kysyi ja katsoi naista yhtä aikaa odottaen, peloissaan ja hermostuneena. Enemmän hän pelkäsi suru-uutisia.

"Jos luoja suo, hän saattaa selvitä, mutta joudun ikäväkseni toteamaan, että hänen saamansa haavat ovat liian syviä ja muutama on osunut pahaan paikkaan, mikä heikentää toiveita selviämisestä", Nadia vastasi, "mutta me teemme kaikkemme, jotta hänellä olisi mukavat oltavat", hän jatkoi, jättäen lopun leijumaan ilmaan kuin synkän myrskypilven.

"Kuinka kauan... ennen kuin?" Julian kysyi hiljaa ja tunsi raskaan painon laskeutuvan hartioilleen ja se oli syyllisyys.

"En osaa sanoa. Ehkä tunteja, ehkä hieman kauemmin", Nadia vastasi ja katsoi Juliania kasvot vakavina.

"Kiitos", Julian sanoi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. Hänestä ei koskaan ennen ollut tuntunut näin pahalta, kuin nyt, eikä hän tiennyt miten hyvittää tekemäänsä vääryyttä. Hän saattoi vain yrittää tehdä parhaansa, että toisen loppuaika sujuisi mahdollisimman mukavasti ja vähin häiriöin, "voinko... sopiiko minun mennä katsomaan Erikiä?" Hän kysyi hyvin nöyränä ja katuvaisena.

"Kyllä, mutta pyydän, häntä ei missään nimessä saa hermostuttaa. Hän on kokenut jännitystä jo ihan tarpeeksi", Nadia vastasi.

"Kiitos", Julian sanoi ja asteli Nadian perässä sairastupaan.

Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä sanoisi miehelle, jota oli niin kauan piinannut ja joka tuskin haluaisi olla ystävä, vaikka tekikin jalon teon, joka kenties vaatisi tämän hengen. Hän istahti tuolille ja katsoi Erikiä, joka makasi niin kovin kalpeana vuoteella.

"Tuota... Öm... Halusin tulla katsomaan miten voit", Julian sanoi viimein kömpelösti.

Erik ei vastannut, katsoi vain takaisin ja Julian saattoi nähdä pelon tämän silmissä. Se ei väistynyt pois. Oli kuin mies olisi odottanut saavansa haukkuja tai kenties lyöntejä.

Hetken oli hyvin hiljaista, eikä Julian tiennyt mitä tehdä. Hän halusi auttaa tuota miestä, muttei tiennyt miten ja kuinka saisi tämän ymmärtämään. Hän tiesi, että se tulisi olemaan vaikeaa, kun toinen oli niin kauan tottunut olemaan se jota riepoteltiin, uhkailtiin ja rangaistiin, välillä jopa syyttä suotta.

"Minä... tuota noin... haluan pyytää anteeksi", Julian sanoi rikkoen syvän hiljaisuuden, "en tiedä, miten voisin korvata sinulle kaiken, mitä olen tehnyt. Ymmärrän nyt miten hieno ja jalo ihminen sinä olet", hän jatkoi ja tunsi palan juuttuneen kurkkuunsa.

Erik ei vieläkään sanonut sanaakaan, katseli vain Juliania, joka painoi katseensa maahan.

"Minä tiedän nyt miltä sinusta tuntuu, sillä tällä hetkellä minä häpeän itseäni", Julian jatkoi rikkoen jälleen hiljaisuuden, "häpeän sitä mitä olen mennyt tekemään ja tiedän, etten voi tehdä sitä enää tekemättömäksi, enkä saada anteeksi", hän jatkoi hiljaa, tuntien tutunoloista kihelmöintiä silmäkulmissaan.

"Tämä oli minun valintani", Erik sanoi hiljaa ja laski kätensä Julianin kädelle. Julian tunsi, miten viileä Erikin käsi oli ja miten työn kovettama ja karhentama.

"Mutta minä ajoin sinut tähän", Julian sanoi, "minun tekoni saivat tämän aikaan," hän lisäsi surkeana.

Jälleen tuli hiljaista, eikä kumpikaan saanut sanaakaan sanotuksi, ei tiennyt mitä sanoa. Julian tunsi heikon puristuksen kädessään, kuin Erik olisi yrittänyt rohkaista tai piristää. Hän ihmetteli, miten Erik jaksoi olla niin ystävällinen häntä kohtaan, kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tälle tehnyt.
Puristus, joka oli jo ennestäänkin ollut heikko, heikkeni enemmän ja Julian näki, miten Erikin silmät painuivat melkein väkisin kiinni.

"Kerro jotain, ihan mitä tahansa, kunhan puhut ja pysyt hereillä", Julian sanoi ja tarttui Erikin kädestä kiinni. Hän ei pitänyt sitä kovin lujasti, sillä ei halunnut satuttaa miestä enää yhtään enempää.

"Miksi en saisi nukahtaa?" Erik kysyi hiljaisella äänellä, "väsyttää kovin ja minä haluaisin vain levätä, jos se vain sopii teille", hän jatkoi äänen miltei kadotessa olemattomiin.

"En voi antaa sinun nukahtaa, sillä pelkään, ettet enää koskaan herää", Julian vastasi.

"Milloin te olette ruvennut pelkäämään puolestani?" Erik kysyi hiljaa ja naurahti pienesti.

"Sen jälkeen, kun sinä pelastit henkeni", Julian vastasi totuudenmukaisesti ja katsoi Erikiä totisena.

"Hyvä on,", Erik myöntyi ja alkoi hiljaisella äänellä kertoa itsestään ja elämästään, Julianin kuunnellessa.

Mitä pidemmälle Erik pääsi, sitä pahemmalta Julianista tuntui, sillä tiesi olevansa syypää kaikkiin kärsimyksiin, joita tämä oli elämänsä aikana joutunut kärsimään. Nyt hän todella ymmärsi miten suuren osan oli miehen elämästä pilannut ja miten paljosta tämä oli joutunut luopumaan.

Näin kului tunteja ja Julian kuunteli Erikin hiljaista, heikkoa ääntä, joka kertoi elämänsä tarinaa, johon kaikesta pahasta huolimatta mahtui muutamia hyvin onnellisiakin hetkiä.

"Jos... jos en olisi ollut tyrmässäsi, en koskaan olisi tavannut... Mariaa", Erik sanoi hiljaa, "niin, että välillisesti te autoitte meitä kohtaamaan toisemme", hän sanoi ja pienen pieni hymynhäive kävi hänen huulillaan, kun hän muisteli Mariaa.

"Olen silti tehnyt enemmän vääryyttä sinulle, kuin mitään hyvää", Julian muistutti synkeänä.
"Niin", Erik sanoi väsyneesti, "olen jo pitkään miettinyt, miksi teitte, niin kuin teitte? Miksi juuri minä?" Hän kysyi sitten.

"Koska olin vallanhimoinen hölmö", Julian sanoi totuudenmukaisesti, "minä halusin valtaa, halusin jotain, mikä ei edes kuulunut minulle ja menin avaamaan sydämeni pahalle, jolloin silmäni eivät enää nähneet sitä pahaa, mitä tein päästäkseni käsiksi haluamaani", hän jatkoi hiljaa.

"Paholainen keksii aina keinon, jolla saada ihmisen tekemään haluamallaan tavalla", Erik puhui hiljaa ja muisti, mitä Ignatius oli hänelle opettanut, "mutta jos osaa pyytää anteeksi, saa myös anteeksi, sillä niin on armollinen herramme meitä opettanut", hän jatkoi ja puristi heikosti Julianin kättä.

"En ymmärrä sinua", Julian sanoi, "minä olen ollut sinua kohtaan hirviö ja silti jaksat olla minulle ystävällinen."
"Koska meidän herramme on opettanut olemaan armollinen kaikille, jopa niille, jotka ovat tehneet vääryyttä", Erik vastasi hiljaa, "hän myös opetti, että hyvällä saa aikaan hyvää ja pahalla pahaa. Hyvät teot painavat vaakakupissa enemmän kuin pahat", hän jatkoi lempeyttä ja lämpöä äänessään.

"Minä en silti ole ansainnut sinun hyvyyttäsi", Julian sanoi, "minä tiedän kyllä minne minä joudun, kun tulee aikani lähteä tästä maailmasta. Minä en sitä tuomiota vältä ja itse minä olen siihen soppaan itseni laittanut", hän jatkoi.

"Antaa menneiden olla, kun ei niitä enää muuttaakaan voi", Erik totesi rauhalliseen, sovittelevaan sävyyn.

"Näen nyt, että olet todellinen kuningas, niin verenperintönä, kuin luonteeltasi ja siksi haluan palauttaa takaisin sen, minkä vääryydellä sinulta vein", Julian sanoi ja katsoi miestä, jonka kasvot olivat ennen aikojaan vanhentuneet, "kuninkaani", hän jatkoi ja painoi päänsä kohteliaaseen kumarrukseen.

"Minä vain en taida ehtiä nauttia siitä", Erik sanoi hiljaa, "tiedän kyllä, että aikani käy vähiin", hän lisäsi, sillä tunsi kipua, joka korvensi koko keskivartaloa.

"Minä teen kaikkeni saadakseni sinut kuntoon ja sitten menemme yhteen tavernaan oluelle ja pidämme hauskaa yhdessä", Julian yritti piristää Erikiä.

"Se voisi olla hauskaa", Erik hymähti, vaikka tiesi itsekin, ettei niin tulisi koskaan käymään.

He jatkoivat keskusteluaan pitkään, tuntien vierähdellessä hitaasti. Päivä alkoi jo kääntyä illaksi ja varjot pitenivät. Seesteinen taivas alkoi hehkua laskevan auringon kultaisissa, punaisissa ja oransseissa sävyissä.

Julian näki, miten Erik tuli vain väsyneemmäksi ja väsyneemmäksi. Näytti kuin tämän olisi ollut yhä vaikeampaa pitää silmiään auki ja tämän puhe alkoi olla katkonaista. Parantajat olivat muutamaan otteeseen käyneet vaihtamassa siteitä, jotka tuntuivat pysyvän siisteinä, mikä antoi toivoa. Joskin vain heikkoa sellaista, sillä Julian tiesi, että moiset haavat saattoivat olla petollisia ja vuotaa sisälle päin.

Hän oli myös useamman kerran pyyhkinyt Erikin suupieltä, sillä tämän suusta valui ajoittain verta, joka sekin kertoi omaa karua kieltään. Kertoi, ettei mikään auttaisi, jollei ihmettä tapahtuisi.
Julian oli kysynyt uudelleen parantajiltaan asiasta, mutta nämä sanoivat vain, että moiset vammat olivat aina kuolemaksi, mutta että potilas saattoi joskus kestää hyvinkin pitkään, ennen kuin kuolema tulisi.

***

Vasta illan jo pimentyessä yöksi, Lucius saapui linnalle Ignatius, Maria ja kaksoset mukanaan.
Lucius lupasi hoitaa hevoset ja Elisabeth halusi heti jäädä tämän avuksi, kun Maria, Edmund ja Ignatius kiiruhtivat sisälle.

Ensimmäiseksi sisään astuttuaan, he kohtasivat Julianin, joka oli tullut vastaan, kuultuaan saapuvien hevosten hirnahtelut avoimesta ikkunasta. Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, oli Maria astellut Julianin luo ja hänen kätensä heilahti nopeasti kerran ja toisenkin. Kuului kaksi kovaa läiskähdystä, kun naisen työnkarhentama kämmen osui Julianin kasvoihin.

"Sinä... sinä", Maria huusi, mutta raivo ja suru tukahduttivat hänen äänensä olemattomiin ja hän saattoi vain seisoa paikallaan kiivaasti hengittäen.

Julian seisoi paikallaan sanaakaan sanomatta, eikä nostanut kättään naista vastaan. Hän oli totisesti ansainnut tämän. Poskea kirveli tuo läimäys, mutta ei niin kovasti kuin se syyllisyys ja paha olo, jotka kaihersivat hänen sisimmässään.

"Maria, rauhoitu", Ignatius sanoi ja asteli naisen vierelle, "Julian. Kertoisitko, missä Erik on", hän pyysi ja katsoi Juliania, jonka poski hehkui nyt kirkuvan punaisena siitä kohdasta, mihin Marian kämmen oli osunut.

"T...tuolla", Julian sai änkytetyksi ja osoitti oikealla puolella olevaa puuovea.

"Kiitos", Ignatius sanoi ystävälliseen sävyyn ja katsoi, kun Maria pyyhälsi huoneeseen, katsomattakaan Juliania.

"Minä ansaitsin tuon", Julian sanoi hiljaa ja loi katseensa maahan.

"En puhu asiasta tämän enempää, sillä näen, että kadut tekojasi", Ignatius puhui rauhalliseen sävyyn, "mutta, tämä asia on käytävä vielä läpi paremmalla ajalla. Et sinä silti rangaistuksetta selviä", hän jatkoi ja Julian kuunteli nöyränä.

"Mitä voin tehdä hyvittääkseni tämän kaiken?" Julian kysyi.

"En tiedä. Osaa tekemästäsi ei enää voi muuttaa, vaikka haluaisitkin, sillä ne ovat jättäneet jälkensä pysyvästi häneen. Enkä nyt puhu näkyvistä arvista ja haavoista, vaan niistä, joita hän on lähes koko ikänsä kantanut sisällään", Ignatius vastasi.

"Onko mitään, mitä voin tehdä?" Julian kysyi surkeana ja tietoisena siitä, ettei toivoa Erikin selviämisestä juurikaan ollut.

"Tällä hetkellä on parasta antaa hänen olla perheensä parissa", Ignatius sanoi, tietäen, että se oli totta ja että näin Erik saisi viettää viimeiset hetkensä onnellisena miehenä, rakkaidensa ympäröimänä.

"Minä... minä luovutin kruunun takaisin hänelle ja jos hän nyt menehtyy, niin kruunu kuuluu laillisestikin hänen pojalleen", Julian sanoi ja tunsi tekevänsä jotain oikein.

"Hyvin tehty", Ignatius sanoi hyväksyvästi ja nyökäytti hienoisesti päätään, "mutta luulen, että paras tekosi, oli antaa hänen tavata perheensä viimeistä kertaa, jos niin on", hän jatkoi rauhalliseen tapaansa.

"Edes jotain hyvää", Julian sanoi hiljaa.

Hän muisti sen päivän, jolloin oli miehen vapauden riistänyt ja muisti liiankin hyvin sen anovan ilmeen tämän silmissä, kun tämä oli pyytänyt jättämään perheensä rauhaan. Nyt hän tiesi, mitä toinen oli sisimmässään tuntenut, sillä hän itsekin oli valmis tekemään ihan mitä vain pelastaakseen tämän hengen.

"Minä kun olen saanut aikaan vain pahaa", hän sanoi viimein murtuneella äänellä.

"Olet osan siitä jo hyvittänyt ja se on hyvä alku", veli Ignatius sanoi lämpimästi.

Kumpikin vaikeni ja vaipui omiin mietteisiinsä. Enää ei ollut kiire ja he saattoivat vain odottaa. Julian istuutui penkille, sillä halusi kunnioittaa näin Erikin rauhaa ja antaa tämän olla perheensä kanssa niin kauan kuin luoja oli hänelle aikaa vielä suonut.

Hän hätkähti ajatuksistaan, kun Lucius asteli sisälle, Elisabeth mukanaan. Julian luuli ensin Elisabethia pojaksi, mutta tajusi heti tytöksi, kun tämä puhui kauniilla, kirkkaalla äänellä.

"Veli Ignatius, tiedätkö mihin äiti ja Edmund menivät?" Elisabeth kysyi, harppoen Ignatiuksen luokse.

"Sairastupaan", Ignatius sanoi ja näytti missäpäin se oli.

"Kiitos", Elisabet sanoi tavallista hiljaisempana ja halasi Ignatiusta, ennen kuin häipyi sairastuvan  puolelle.

Julian ei voinut olla huomaamatta, miten Lucius jäi haaveellisena tuijottamaan tytön perään. Melkein väkisinkin hänen suupielensä kaartuivat hymyyn. Hyvä niin, jos nuoret löytävät rakkautta tänä synkkänä aikana, hän mietti, mutta päätti kuitenkin kunnioittaa Erikin ja Marian mielipidettä, mikäli heillä olisi jotain nuorten välejä vastaan. Muutoin hän mieluusti antaisi nuorten olla keskenään, jos he kerran tunsivat samoin toisiaan kohtaan.

***

Raivo lauhtui ja muuttui suruksi ja huoleksi Marian astellessa nopein askelin sairastupaan. Sydän hakkasi lujasti ja hän pelkäsi mitä näkisi, vaikka olikin kaikki ne vuodet kaivannut Erikiä ja tämän kosketusta ja lempeää ääntä.
Hän työnsi oven auki ja astui sisälle hyvin valaistuun huoneeseen. Hän suuntasi kulkunsa vuoteelle, jossa Erik lepäsi.

Miten laihalta, surkealta ja kalpealta tämä näyttikään. Maria tunsi vihlaisun sydämessään ja tiesi jo miten tämä tulisi päättymään ja se suretti häntä kovin. Niin lyhyen aikaa hän ja Erik olivat saaneet nauttia toisistaan, kunnes heidät oli julmasti erotettu toisistaan. Niin vähän aikaa ja hän toivoi, että voisi pysäyttää ajan, jotta Erik voisi nauttia hänen seurassaan pidempään. Mutta koska hän ei sitä osannut tehdä, halusi hän tehdä kaikkensa, jotta Erikillä olisi mahdollisimman mukavaa, ennen kuin vääjäämätön tapahtuisi.

Maria istuutui tuolille, jota veti lähemmäksi vuodetta, voidakseen olla mahdollisimman lähellä Erikiä. Hän katseli miestä, jolla oli hyvin tummat renkaat silmiensä alla, tämä näytti melkein kuolleelta ja hengityskin vaikutti niin pinnalliselta ja olemattomalta. Hetken Maria pelkäsi, että Erik oli kuollut.

"Erik", Maria kuiskasi, kyyneleen vierähtäessä poskelleen. Hän otti Erikin käden omaansa ja tunsi miten lämpöiseltä se tuntuikaan. Samalla hetkellä hän tunsi, kuinka Erik vastasi heikosti puristukseen ja avasi silmänsä.

"Maria", Erik sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä, "oletko se tosiaan sinä?" Hän kysyi, kyynelten alkaessa hiljalleen vieriä pitkin poskia.

"Minä se olen", Maria vastasi ja kosketti kevyesti Erikin poskea, "olen kaivannut sinua niin paljon", hän lisäsi tukahtuneella äänellä, nyyhkäyksen karatessa hänen huuliltaan.

"Minäkin kaipasin sinua", Erik sanoi äänen vavahdellessa liikutuksesta.

"Mutta nyt minä olen tässä, enkä lähde enää koskaan pois", Maria sanoi.

"Tiedän rakkaani, mutta minä en taida jäädä tänne pitkäksi aikaa", Erik vastasi, "haluaisin kyllä, mutta on minun aikani lähteä. Annathan anteeksi sen", hän pyysi.

"Niin", Maria sanoi hiljaa, "käyttäkäämme siis hyvin se aika, joka meille on suotu", hän lisäsi ja katsoi Erikiä surullisena.

"Se sopii", Erik vastasi väsyneesti.

"Erik, vaikka sinullekin on tapahtunut paljon, on minunkin kerrottava uutisia sinulle", Maria aloitti, "sinulla ja minulla on poika ja tytär", hän jatkoi.

"Poika ja tytär.?" Erik ihmetteli.

"Niin, kultaseni. Minä sain kaksoset", Maria sanoi ja surumielinen hymy hiipi hänen suupieliinsä, "Edmund, tule tänne tapaamaan isääsi", hän sanoi sitten ja kääntyi poikansa puoleen.

Edmund nyökkäsi ja asteli äitinsä vierelle. Hieman ujona hän katsoi Erikiä, isäänsä, jota ei ollut vielä koskaan tavannut.

"Isä", Edmund sanoi viimein hiljaisella äänellä, "äiti on kertonut sinusta paljon", hän jatkoi sitten varovaisesti, kun ei oikein tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa.

"Edmund", Erik sanoi ja katsoi poikaa surumielisesti hymyilleen. Hän näki miten paljon poika muistutti häntä itseään, kun hän itse oli ollut viidentoista vanha, "sinulle on suotu parempi elämä, kuin millainen itselläni on ollut ja minä toivon, että elämäsi tulee olemaan vastaisuudessakin parempaa", hän jatkoi.

Jälleen oli hiljaista pienen hetken, kunnes ovi kävi ja Elisabeth astui huoneeseen. Tyttö oli niin veljensä näköinen, vain silmistä ja Elisabethin hieman pehmeämpien piirteiden ansiosta heidät saattoi toisistaan erottaa.
Erik katsoi Elisabethia, joka muistutti niin kovin Mariaa, vaikka hiukset olivatkin lyhyet ja tummat.

"Elisabeth, tule sinäkin tänne", Maria pyysi ja katsoi tytärtään surumielisesti. Elisabeth nyökkäsi ja asteli vähin äänin veljensä viereen.

"Edmund, sinusta tulee nyt perheemme pää, pidä heistä hyvä huoli", Erik sanoi hiljaa, "on toinenkin asia, nimittäin Julian sanoi palauttavansa minulle, sen, mikä minulle sukuperintönä kuuluu ja koska minä en taida ehtiä nauttia siitä, se siirtyy sinulle", hän selitti, "tiedän, että siihen liittyy paljon vastuuta, mutta uskon että sinä pärjäät kyllä, sillä sinä olet kruunun oikea ja oikeutettu haltija".

"Öh... kiitos", Edmund mutisi hiljaa, tietämättä mitä tehdä, "vaikka en minä tiedä, olenko valmis moiseen", hän jatkoi sitten hiljaa ja katseli varpaitaan.

"Edmund, sinun ei tarvitse kantaa sitä yksin. Minä olen sinun tukenasi", Maria sanoi, "minä, sisaresi ja Veli Ignatius", hän lisäsi ja katsoi poikaansa lämpimästi.

Erik katseli perhettään ja tunsi pitkästä aikaa olevansa onnellinen ja vielä paremmalta tuntui, kun perheen tulevaisuus oli nyt turvattu, eikä kukaan enää jahtaisi heitä. Hän voisi nukahtaa ikuiseen uneen hyvillä mielin, vaikka toisaalta hän tunsi sydämessään piston, Marian jäädessä yksin. Hän olisi halunnut olla tämän kanssa pidemmän aikaa, kuin mitä heille oli suotu.

"Elisabeth, olisin halunnut tutustua sinuun ja veljeesi paremmin, mutta minun aikani hupenee", Erik sanoi ja katsoi lempeästi lapsiaan, "pyydän vain, että olet äitisi ja veljesi tukena, kuten he tukevat varmasti sinua", hän jatkoi ja katsoi kaunista tytärtään lämpimästi.

"Kyllä isä. Sen teen", Elisabet sanoi tavallista hiljaisemmalla äänellä.

Elisabeth tunsi surua, vaikkei isäänsä tuntenut, mutta hän tapasi tämän nyt ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Hän tiesi isästään vain sen, mitä äiti oli heille kertonut ja toivoi, että olisi voinut tutustua isään paljon paremmin.

"Maria", Erik sanoi hyvin hiljaisella äänellä.

"Niin, kultaseni?" Maria kysyi ja katsoi lempeästi miestään.

"Voisitko kutsua Ignatiuksen tänne. Haluaisin vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan, kun vielä voin", Erik pyysi äänen haipuessa olemattomiin.

"Mitä vain haluat, rakkaani", Maria vastasi ja oli nousemassa, kun Elisabeth jo harppoi ovelle.

"Minä voin mennä", hän sanoi ja katosi suuren salin puolelle. Hän halusi, että äiti saisi olla isän kanssa mahdollisimman pitkään.

***

Nopein askelin hän harppoi Ignatiuksen luo.

"Veli Ignatius. Isäni tahtoo keskustella kanssasi", Elisabeth sanoi ja sai ajatuksiinsa vaipuneen miehen säpsähtämään.

"Tulen heti", Ignatius sanoi ja harppoi Elisabethin seuratessa sairastuvalle.

***

Elisabet pysähtyi veljensä viereen ja sujautti kätensä hänen käteensä. Tämä kaikki suretti ja jännitti yhtä aikaa, sillä vielä kertaakaan kumpikaan heistä ei ollut joutunut kohtaamaan kuolemaa, jos eläinten kuolemia ei laskettu lukuun.

Maria arvasi, miksi Erik oli halunnut Ignatiuksen luokseen, eikä kyse ollut viimeisestä juttutuokiosta parhaiden ystävien kesken. Kyyneleet vierähtivät hiljalleen hänen poskilleen, kun hän kumartui antamaan hellän suudelman miehelleen, viimeisen suudelman.

Erik vastasi suudelmaan, joskin heikosti, sillä nekin viimeiset voimanrippeet alkoivat olla lopussa. Maria maistoi veren karvaan maun suussaan, muttei välittänyt siitä. Tämän jälkeen hän siirtyi lapsiensa viereen seuraamaan Ignatiuksen toimia, kun tämä tekisi viimeisen voitelun Erikille.

"Parahin ystävä", Erik henkäisi ja yritti hymyillä nähdessään Ignatiuksen.

"Olin toivonut että olisimme tavanneet paremmissa merkeissä, mutta on silti hyvä nähdä sinua jälleen", Ignatius sanoi lämpimällä äänellä ja katsoi Erikiä ystävällisesti.

"Niin minäkin", Erik kuiskasi väsyneesti, sillä hengittäminen tuntui yhä raskaammalta, "tiedät varmaankin, mitä toivoisin sinun tekevän", hän lisäsi ja katsoi vanhaa ystäväänsä lämpimästi.

"Tiedän", Ignatius sanoi ja hänen äänestään kuulsi suru.

"Hyvä, minä kiitän sinua sydämestäni", Erik sanoi hiljaa ja katsoi Ignatiusta, jonka silmät kiilsivät liikutuksesta, jota tämä yritti pitää aisoissa.

Ignatius kaivoi muutaman esineen kaapunsa laskoksista ja asetti ne pienelle pöydälle ja aloitti sitten. Pitkän aikaa sairastuvassa oli hyvin hiljaista, kuului vain hiljaista muminaa, kun Ignatius luki rukouksia.

"Per istam sanctam unctionem, indulgeat tibi Dominus quidquid deliquisti, Amen", Ignatius mumisi ulkomuistista, piirtäen pyhällä öljyllä ristinmerkit tarkoin määrättyihin paikkoihin.

Viimein hän oli valmis ja jäi hetkeksi vielä Erikin vierelle. Tämä näytti nukahtaneen, mutta rinta ei enää kohoillut.

"Lepää rauhassa, ystäväni", Ignatius sanoi hiljaa ja asetti rukousnauhan Erikin käsien väliin ja piirsi ilmaan ristinmerkin.

"Onko hän", Maria aloitti, muttei voinut sanoa sitä loppuun asti.

"Kyllä. Olen pahoillani", Ignatius sanoi lempeällä äänellä ja asteli Marian luo, kietoen kätensä tämän ympärille. Hän tunsi, miten nainen tärisi itkusta, "hän on nyt paremmassa paikassa", hän sanoi lohduttavaan sävyyn.

Elisabeth ja Edmund seisoivat paikallaan käsi kädessä, tietämättä mitä tehdä. Heitäkin suretti, mutta ei niin voimakkaasti, sillä he eivät ehtineet juurikaan tutustua isäänsä.

***

Ignatius ohjasi hellästi Marian ulos sairastuvasta, Edmundin ja Elisabethin tulessa hiljaisina perässä.
Margaret tuli heitä vastaan ja hänen kasvonsa vakavoituivat entisestään, kun hän näki toisten ilmeistä mitä oli tapahtunut. Sanaakaan sanomatta, hän meni Ignatiuksen avuksi.

"Minä voin viedä hänet lepäämään", Margaret sanoi, sillä tunsi syvää myötätuntoa surevaa leskeä kohtaan, "no niin, tulehan", hän sanoi ja veti Marian hellästi käsiensä suojaan.

"Voinko tulla mukaan?" Elisabeth kysyi, sillä halusi olla äitinsä tukena, kun tämä sitä eniten tarvitsi.

"Tule vain", Margaret sanoi tukiessaan samalla Mariaa.

Niin nuo kolme sitten suuntasivat hitaan kulkunsa yläkertaan, Edmundin, Ignatiuksen ja Julianin jäädessä suureen saliin.

"Hänkö siis", Julian aloitti, muttei saanut sanottua sitä loppuun asti.

"Kyllä", Ignatius vastasi kasvot vakavina.

"Se on kokonaan minun syyni", Julian parahti ja lysähti penkille istumaan. Hänen yleensä itsevarma olemuksensa oli kaikonnut ja tilalla oli vain epätoivoinen, katuva mies.

Jatkakeehan... :)