Jatkis: Unohdettu kaupunki, Paluu viidakkoon

[Nefertiti]

Keskusvankila
Selli nro 256

Aurinko paistoi selliin, jota asutti jo reippaasti keski-iän ylittänyt mies. Tuon hopeahiuksisen miehen kasvot olivat pahan näköiset. Mies oli tietoinen ulkonäkönsä menetyksestä eikä antanut sen häiritä, vaan asteli ylväänä edestakaisin sellissään, miettien keinoja päästä pois vankilasta ja maksaa hieman kalavelkoja eräille henkilöille, jotka olivat syypäitä hänen tämänhetkiseen tilanteeseensa. Mies seisahtui hetkeksi kuullessaan raskaat askeleet sellinsä ulkopuolella.

Nuo askeleet etenivät määrätietoisesti käytävällä ja lähestyivät. Kului tovi ja ne lakkasivat hetkeksi kuulumasta ja hiljaisuuden rikkoi kilahdus, joka kuului kun ovi avattiin lukosta. Mies seisoi paikallaan ja katsoi ovea ääneti ja mietti mitä asiaa vartijalla mahtoi olla hänen selliinsä, jollei kyse ollut taas yhdestä tupatarkastuksesta, joita tehtiin toisinaan, kun epäiltiin vangeilla olevan omatekoisia aseita tai muuta luvatonta sellinsä kätköissä.

Raskas ovi aukesi, saranoiden vinkuessa kovaäänisesti ja oviaukkoon ilmestyi vartija, jonka selän takana odotti toinen valmiina auttamaan toveriaan, mikäli vanki alkaisi käyttäytyä uhkaavasti.
Mies katsoi vartijaa puoliksi happamana, puoliksi kysyvänä.

"Siirtykää kasvot seinään päin ja kädet selän taakse." Vartija sanoi käskevällä äänellä tottuneesti.

Sanaakaan sanomatta mies teki niin kuin oli pyydetty. Hän seisoi hiljaa paikallaan ja tunsi, kuinka vartija sujautti kylmät käsiraudat ranteisiin rutiinilla, joka kieli että hän oli tehnyt sitä jo useita satoja kertoja ennenkin.

"Mikä suo minulle tämän kunnian nähdä teidät taas?" Mies kysyi viimein.
"Herra Johansson, teille olisi vieras." Vartija vastasi ilmeettömänä ja kiskaisi Johanssonin mukaansa ja sulki tämän sellin perässään.

Ääneti tuo kolmikko kulki pitkin käytävää, josta pääsi vankien oleskelu ja ruokailutiloihin, sekä tapaamistilaan. Joistakin selleistä kuului vankien herjaavia huutoja ja uhkauksia vartijoille, joita he eivät välttämättä päässeet koskaan toteuttamaan.

Koko matkan tapaamistilaan, Johansson mietti kuka hänet halusi tavata. Juristi tuskin, sillä juttu oli ollut niin vedenpitävä häntä vastaan, ettei sitä onnistuisi paraskaan juristi voittamaan. Etenkin kun tuo kirottu Robinson olikin jäänyt eloon ja todisti yhdessä sen naisen kanssa.
Naisen, joka oli hänen kasvonsa tuhonnut ja hän muisti miten oli joutunut pitämään itsensä kurissa, jottei olisi syöksynyt naisen kimppuun ja hakannut sitä ärsyttävää ilmettä pois naisen kasvoilta. Olisi vielä saanut lisää istumista siitäkin.

Pian vartija pysähtyi oven luo, avasi sen ja työnsi Johanssonin sisälle ja astui itse perässä. Vartija irrotti käsiraudat ja nyökäytti yhden lasilla suojatun loosin suuntaan, siirtyen itse hieman sivummalle.

Johansson asteli kohti loosia ja lähemmäksi päästyään, hän näki vaalean miehen, jolla oli jäänsiniset silmät.
Mies istui tyynenä paikallaan ja tämän ilme muuttui tyytyväiseksi, kun tämä näki Johanssonin istuutuvan paikalle. He nostivat kuulokkeet yhtä aikaa korvalleen, mutta kumpikaan ei ensi alkuun sanonut sanaakaan.

"Minä olen Joseph Larson." Mies esitteli itsensä katkaisten odottavan hiljaisuuden.
"Mikä suo minulle kunnian tavata teidät?" Johansson kysyi viileästi.
"Sanotaanko, että minulla olisi ehdotus, joka varmasti kiinnostaa teitäkin." Joseph sanoi katsoen tyynesti Johanssonia, joka oli lasin takana. "Lisäksi mukaan tulisi muutama henkilö, jotka te tunnette ja joilla on kalavelkoja meille molemmille." Hän lisäsi hitaasti.
"Hyvä on, saitte minut kiinnostumaan." Johansson vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Itse asiassa tahtoisin mieluusti olla mukana, mutta kuten näette, se ei mitenkään onnistu." Hän lisäsi.
"No minulla on siihenkin ratkaisu." Joseph sanoi ja selitti sitten Johanssonille nopeasti pakosuunnitelman, jolla tämä pääsisi vankilasta. "Lisäksi olen jo vapauttanut liikekumppaninne. Sen jonka onnistui hankkiutumaan pulaan Egyptissä ja itseasiassa on hänen syytään, että te jouduitte vankilaan." Hän lisäsi.
"Ah niin." Johansson sanoi ja hymyili tyytyväistä hieman sisäänpäin kääntynyttä hymyä. "Jollei suunnitelmasi toimi, saat varoa nahkaasi, sillä pystyn täältä kalterien takaa usuttamaan vapaana olevat alaiseni kimppuusi." Hän sihisi kuin käärme ja katseli tiukasti nuorukaista, jonka viileän rauhallinen ilme hävisi sekunniksi, ennen kuin tämä onnistui saamaan kasvonsa taas tyynen rauhalliseksi.
"Saatte sanani ja tulen itse teitä vastaan." Joseph sanoi vaikka oli jo päättänyt, että kun ei tarvitsisi enää vanhusta, poistaisi hän tämän kuvioista lopullisesti.
"Hyvä, näemme sitten." Johansson sanoi ja ajatteli, että kunhan pääsisi pois vankilasta ja saisi velkansa kuitattua, nuorukaisen voisi saman tien nakata kalojen ruuaksi.

He laskivat luurit yhtä aikaa paikalleen ja nuorukainen katosi äänettömästi huoneesta, Johanssonin noustessa paikaltaan ja astellessa odottavan vartijan luokse. Vartija laittoi Johanssonille käsiraudat ja alkoi kuljettaa tätä takaisin selliinsä.

Jos joku ulkopuolinen olisi kuullut Johanssonin ja tämän nuoren kauppakumppanin keskustelun alun, olisi hän vain todennut kahden miehen tekevän kauppaa jostakin, mutta tässä oli erona vain se, että miehien välissä oli ollut paksu lasi, joka esti ainakin vankia karkaamasta.

Myöhemmin Johansson käänteli suunnitelmaa mielessään ja etsi siitä heikkoja kohtia miettien, miten nekin saisi toimimaan moitteettomasti. Hän lepäsi lavitsallaan ja katseli hilseilevää kattoa miettiväisenä, kunnes viimein kääntyi kyljelleen ja hymyili tyytyväisenä, sillä tiesi lopultakin, mitä tekisi ja sitä vahvisti vielä käytävältä kuuluva mekkala, kun joku vangeista oli saanut hepulin ja huusi nyt kuin syötävä, kun vartijat raahasivat häntä eristysselliin.

Kului vielä viikko, ennen kuin hän saattoi toteuttaa suunnitelmansa. Nyt hän seisoi oleskelutilan reunalla ja seurasi tyynenä vankeja, joista osa treenasi räjähtäneen näköisillä kuntoilulaitteilla, osa istuskeli kuka missäkin ja joku pelasi shakkia toverinsa kanssa.

Hän näki miten tietyt porukat olivat kaukana toisistaan ja omassa nurkassaan katsellen välillä toisiaan sen näköisen, että jos heille antaisi veitsen, he fileoisivat kyselemättä vastapuolen jäsenet. No pitääpä sitten auttaa, Johansson tuumi, sillä ajatteli, että jos saisi kaksi suurinta joukkiota tappelemaan keskenään, voisi hän itse yrittää livistää kaaoksen keskellä. Viimein hän nyökäytti kevyesti päätään ja alkoi astella toisen porukan johtajan luokse, valmiina perääntymään mikäli tilanne kääntyisi huonoksi hänen kannaltaan.

Johtaja mulkoili ylimielisenä Johanssonia ja näytti siltä että pyytäisi pian paria korstoaan pyyhkimään Johanssonilla lattiaa.

"Mitä mulkoilet vanhus?" Johtaja kysyi kylmästi.
"En oikeastaan mitään, halusin vain nähdä pitääkö paikkansa, mitä tuon toisen porukan pomo sinusta sanoi." Johansson sanoi ilmeenkään värähtämättä ja nyökäytti päätään toisen porukan suuntaan.
"Alahan laulaa vanhus tai teen sinusta jalkapallon." Johtaja sähähti ja mulkaisi Johanssonia, nousi seisomaan ja astahti uhkaavan näköisenä tätä kohti.
"Hän vain sanoi, että muistutatte kovasti apinaa." Johansson vastasi olkiaan kohauttaen. "Sanoi vielä, että sinulla on pienemmät aivot kuin paviaanilla."
"Vai sanoi se haiseva paskaläjä niin." Johtaja ärjäisi ja työnsi Johanssonin tieltään alkaessaan astella kohti toisen ryhmän johtajaa, laumansa seuratessa uskollisesti.

Johansson siirtyi sivummalle, mistä oli hyvä katsella ja pian alkoikin toisesta nurkasta kuulua huutoa ja sadattelua kun molempien joukkioiden johtajat haukkuivat toisiaan. Melu kohosi ja molemmat joukkiot seurasivat pomojensa esimerkkiä, jolloin huuto ja mekastus vain yltyi.

Vartijat liikkuivat lähistöllä levottomina, valmiina hälyttämään lisäapua, jos sitä tarvittaisiin.
Äkkiä suukopu leimahti tappeluksi, kun johtajat tönivät ensin toisiaan ja seuraavassa hetkessä nyrkit alkoivat laulaa. Tuohon tappeluun yhtyivät molemmat joukkiot ja meteli oli korvia huumaavaa. Vartijat pysyivät paikallaan, osan heistä hälyttäessä lisävoimia paikalle.

Osa vangeista siirtyi sivummalle, kun taas osa alkoi kannustaa tappelijoita. Tappelua oli kestänyt vasta tovin, kun lisää vartijoita alkoi virrata paikalle ja erottaa riitapukareita toisistaan. Osa vartijoista alkoi johdattaa muita vankeja takaisin koppeihinsa ja tätä tilaisuutta Johansson käytti hyväkseen, livahtaessa sopivassa välissä ulos avoimesta ovesta.

Hän kuuli melun takaansa, se vaimeni mitä kauemmaksi hän salista pääsi. Hän juoksi pitkin käytäviä niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi, kunnes löysi oven, josta onnistui livahtamaan henkilökunnan tiloihin. Siellä hän tutki nopeasti pukukaapit ja yhdestä hän löysi sinisen haalarin, jonka veti ylleen ja lippalakin, jonka veti silmilleen. Tämän valeasun turvin hän pääsi livahtamaan lopulta ulos, mistä hän etsi itselleen kulkupelin ja suunnisti paikkaan, jossa hänen oli määrä tavata Joseph Larson.

***

Kuukautta myöhemmin

Robinson istui pöydän ääressä, tarkestellen edessään olevia esineitä ja kirjasi huolellisesti huomionsa ylös vihkoseen. Kävelykeppi nojasi pöytää vasten ja tuuletin pyöritti laiskasti ilmaa. Hämärästi valaistussa huoneessa oli paljon muinaisesineitä, joita ei vielä ollut luokiteltu.

Hän oli niin keskittynyt työhönsä, ettei huomannut jonkun liikkuvan rakennuksessa, ennen kuin kuuli kevyen kolahduksen, joka sai hänet havahtumaan ajatuksistaan. Hän kietoi nopeasti sormensa kävelykepin puisen varren ympärille ja nousi hitaasti seisomaan. Hän antoi katseensa kiertää huonetta ja mietti kuka kumma mahtoi kuljeksia tähän aikaan illasta museossa, etenkin kun museon piti olla kiinni.

Hitaasti hän asteli ulos huoneesta ja huomasi, ettei käytävillä ollut ketään. Hän jatkoi matkaansa, kunnes tuli suureen aulaan ja totesi kaikkialla olevan hiljaista, eikä ristinsieluakaan näkynyt missään. Hän kohautti olkiaan ja alkoi astella takaisin, kun jokin kevyt tömähdys sai hänet pysähtymään paikalleen ja kuuntelemaan ääneti.

"Susanne?" Robinson viimein kysyi hiljaa, muttei saanut vastausta ja jatkoi asteluaan vaikka tunsikin, ettei jokin ollut nyt kohdallaan. Eipä sillä ei Susannen pitänytkään olla täälllä ja olisihan hän varmasti ilmoittanut jos olisi ollut tulossa käymään.

Yhä kävelykeppiään sormissaan puristaen Robinson asteli eteenpäin, mutta pysähtyi uudelleen, sillä oli kuullut askelia ja oli nyt varma siitä, ettei ollut museossa yksin. Hän nosti kävelykeppinsä iskeäkseen sillä mahdollista tunkeilijaa ja kääntyi hitaasti ympäri. Hän ehti nähdä nuoren vaaleatukkaisen miehen ennen kuin kaikki hänen silmissään pimeni.

***

Kun Robinson viimein avasi silmänsä, hän totesi suunsa olevan tukittu ja kädet sidottu. Hän yritti saada tiukkoja solmuja auki, muttei onnistunut ja jäi sitten alalleen makaamaan. Melkoisen tovin hän sai odottaa, ennen kuin kuuli jonkun astuvan huoneeseen.

"Ilahduttavaa nähdä, että olette paremmassa kunnossa kuin viimeksi tavatessamme." Sanoi kylmä ääni ja varoittamatta tuo äänen omistaja repäisi teipin irti Robinsonin suun edestä, eikä välittänyt, vaikka Robinsonilta pääsi parahdus ja sen jälkeen tukku kirosanoja.
"Mitä helkkaria te vielä tahdotte minusta?" Robinson kysyi viimein äkäisenä ja vääntäytyi istumaan.
"Oi, ei mitään kovin suurta, vain aarteeni, jota en takiasi saanut." Johansson sanoi tyynesti.
"Entä jos en suostu." Robinson sanoi ja mulkoili rumasti Johanssonia.
"No sitten minun on ikävä kyllä päästettävä hemaiseva ystäväsi kärsimyksistään." Johansson sanoi kylmästi.
"Helvetin paskiainen!" Robinson karjui ja nousi hitaasti seisomaan, vaikka se sidotuin käsin olikin vaikeata. Hän päätti, ettei auttaisi tuota miestä, jos tämä yhtään satuttaisi Susannea.

Johansson katsoi Robinsonia jäisesti ja aivan varoittamatta tarttui tähän kiinni ja painoi tai melkeinpä paiskasi päin seinää. Robinson ähkäisi kivusta, kun osui seinää vasten ja kun kädet vääntyivät ikävästi hänen alleen.

"Kuuntele tarkkaan tai saat katsella, kun naisystävääsi kidutetaan." Johansson sihisi hampaidensa välistä ja painoi yhä lujemmin Robinsonia seinää vasten.
"Eih." Robinson henkäisi ja irvisti kivusta.
"Sinä autat minua saamaan tuon aarteen tai sinun naisystäväsi, että kollegasi naisystävineen päätyvät kalanruuaksi." Johansson sihisi hiljaaa hampaidensa välistä ja mulkoili tunteettomasti Robinsonia.
"Hyvä on, mutta jos katkaiset yhden ainoan hiuskarvankin Susannen päästä, saat jäädä ilman aarrettasi." Robinson sanoi ääni värähdellen yhtä aikaa raivosta ja pelosta.
"Niin sitä pitää." Johansson sanoi hymyillen tyytyväisenä ja taputti Robinsonin poskea.
"Saisinko edes nähdä hänet, että tietäisin hänen olevan kunnossa." Robinson pyysi, nojaten yhä seinää vasten.
"Et vielä tänään." Johansson sanoi ja nautti nähdessään edessään seisovan miehen murtuneen ilmeen, tämän jälkeen hän kääntyi ja asteli rauhallisin askelin ulos huoneesta, sulkien oven perässään tyytyväisesti hymyillen.

Johanssonin lähdettyä Robinson valahti istumaan ja jäi nojaamaan seinää vasten, pää painuksissa. Hän tunsi olonsa surkeaksi ja valitti hiljaa, sillä pelkäsi nyt tosissaan Susannen puolesta, etenkin kun tämä oli päivää ennen tuota sieppausta kertonut olevansa raskaana.

Hän ei tiennyt miten selviäisi, jos menettäisi Susannen ja sekin vain tuon typerän aarteen takia. Kai se oli alistuttava ja suostuttava ehtoihin, ehkä Susannella saattaisi olla mahdollisuus selvitä tästä kaikesta hengissä. Muuta mahdollisuutta hän ei halunnut edes ajatellakaan, sillä pahimman mahdollinen ajatteleminen sai hänet kauhun valtaan ja toivon hiipumaan.

Myöhemmin sama vaaleahiuksinen mies, jonka hän oli nähnyt museossa, kävi hänen luonaan. Mies esitteli itsensä Josephiksi ja kertoi olevansa Jonas Larsonin veli. Tuon miehen, joka yritti kylmäverisesti murhata Susannen egyptiläisessä sairaalassa, mutta joka olikin viimein kuollut omaan luotiinsa.

He kävivät lyhyen keskustelun ja Robinson totesi Josephin olevan lähestulkoon samaa maata kuin isoveljensä. Tuota ja Johanssonia hänen olisi nyt autettava, vaikka olisikin tehnyt mieluummin mitä tahansa muuta, paitsi johdattaa noita roistoja aarteen luo, jota he eivät olleet edes ansainneet.


***

No niin innostuin sitten tekemään toisen osan tähän tarinaan ja vieläpä jatkis muodossa tähän.
Miten mahtanee käydä, sillä varsin tukalassa tilassa on tuttu ystävämme Robinson ja näemmekös muita tuttuja jo mainittujen lisäksi, sen jätän sinulle, jatkahan...
Linkitän Unohdetun Kaupungin ekan osan tähän, jotta porukka saa halutessaan virkistää muistiaan.

[Nefertiti]

Toisaalla, hieman isommassa sellissä, kuin se missä Robinson oli, istui kolme vankia joista yksi oli yhä tajuton. Kaksi muuta olivat naisia ja heistä vaalea istui melkein kiinni tajuttomassa vangissa.

"Sabine, tule tänne." Suuta peittäneestä teipistään vapaaksi päässyt Susanne pyysi ja vilkuili hermostuneena ovelle, sillä pelkäsi ulkopuolella partioivan vartijan huomaavan heidän puuhansa.

Sabine kierähti Susannen luo ja vääntäytyi istumaan, katsellen samalla ystäväänsä kysyvästi.

"Yritä kääntyä selkä minuun päin." Susanne kehotti katse vähän väliä sellin ovessa.

Sabine nyökkäsi ja alkoi kääntää itseään sopivaan asentoon. Kului ainakin tovi, ennen kuin he istuivat selät vastakkain ja Susanne pääsi nypläämään köysien solmuja auki. Hän sai puurtaa kauan, ennen kuin köysi alkoi höllentyä ja pian valahti lattialle Sabinen käsistä.

Sabine kiskoi suutaan peittävän teipin irti ja parahti, sillä se oli ollut aika lujasti kiinni ihossa. Tämän jälkeen hän hieroi tovin puutuneita käsiään, ennen kuin kääntyi päästämään Susannen vapaaksi köydestä. Kun tämä oli vapaa ja saanut veret kiertämään kunnolla käsissään, he ryhtyivät auttamaa Peteriä, joka oli pian vapaa ja käännetty mukavampaan asentoon.

Susanne ja Sabine jäivät Peterin viereen istumaan ja odottamaan, että tämä tulisi tajuihinsa ennen kuin he ryhtyisivät suunnittelemaan mitään muuta. Oli hiljaista ja mistään ei kuulunut mitään, mistä Susanne päätteli rakennuksessa heidän lisäkseen ollut muita, paitsi tietysti vartijat. Äkkiä hän kuuli huudon ja tuon äänen hän tunsi.

"Arthur." Hän kuiskasi hiljaa ja asteli ovelle. Ovella ei ollut luukkua tai mitään, mistä olisi nähnyt käytävälle. Hän saattoi vain kuunnella, kun Robinson ja joku toinen keskustelivat jostakin. "Voi Arthur." Susanne sanoi hiljaa ja istuutui takaisin paikalleen, painaen päänsä polviaan vasten.

Sabine yritti lohduttaa ystävätärtään ja oli sanomassa tälle jotakin rohkaisevaa kun ovi avautui. Kumpikin kohotti päänsä ja katsoi ovelle, jossa seisoi vaaleahiuksinen mies.

"Larson." Susanne sihahti kiukkuisesti, mutta katsottuaan uudelleen hän huomasi, ettei mies ollutkaan Jonas Larson, vaan joku nuorempi ja niin kovasti tämän näköinen.

Mies katsoi julkeasti naisia, antoi katseensa kiertää näiden vartaloita, niin ettei jäänyt arvailun varaan, mitä tämä tahtoi. Eivätkä miehen mieltymykset kovinkaan paljoa eronneet ison veljen mieltymyksistä, joskin hän osasi olla hieman hienostuneempi kuin veljensä.

Susanne alkoi tuntea olonsa epämukavaksi miehen tuijottaessa niin kiinteästi.

"Sukunimi meni oikein." Mies sanoi hymyillen hymyä, joka ei kuitenkaan ulottunut silmiin asti. "Minä olen Joseph, Jonasin nuorempi veli." Hän lisäsi katsellen Susannea katseella, josta saattoi helposti arvata mitä tämä tahtoi.
"Ei ole omena kauaksi puusta pudonnut." Susanne vastasi viileästi ja mulkaisi Josephia rumasti.
"Tule mukaan, niin näytän sinulle, että olen veljeäni parempi... hm monessakin asiassa." Joseph sanoi hymyillen yhä ja ojensi kätensä kohti Susannea.
"Kiitos, mutta ei kiitos." Susanne sanoi, eikä liikahtanutkaan paikaltaan.
"Olisin halunnut välttää tätä vaihtoehtoa, mutta ei kai tässä muukaan auta." Hän sanoi viileästi, astellen Susannen luo ja kiskoen tämän väkisin ylös. "Nyt minun on vietävä sinut väkisin." Joseph kuiskasi ja tarttui tiukasti kiinni Susanneen.
"Näpit irti senkin paskiainen." Susanne sihisi äkäisenä ja iski miestä vapaalla nyrkillään.
"Ah... Oikea villikissa, niin kuin veli kertoi." Joseph sanoi pyyhkien hymyillen verta huulestaan. "Et jätä minulle vaihtoehtoja." Hän lisäsi ja iski nopeasti kädessään olleen ruiskun Susannen käsivarteen.

Ei kestänyt montaakaan sekuntia kun aine vaikutti ja Susanne vajosi tajuttomana Josephin käsivarsille.

"Meillä tulee olemaan hauskaa villikissani." Joseph sanoi hymyillen tyytyväisenä. Mies astui sellistä ulos Susanne sylissään ja sulki oven perässään.

Sabine kuuli vain kuinka raskas metalli ovi painui kolahtaen kiinni ja sen jälkeen kuului vain tuon miehen loittonevat askeleet, jotka häipyivät kokonaan. Oli hyvin hiljaista ja Sabine kuuli vain omansa ja Peterin hengityksen sellissään.

"Mitä tapahtui?" Peter mumisi rikkoen hiljaisuuden ja sai Sabinen hätkähtämään. "Missä olemme?" Hän kysyi vääntäytyen istumaan ja hieroi päätään.

Sabine ei sanonut mitään, vaan kapsahti Peterin kaulaan niin äkisti, että tämä oli keikahtaa nurin. Kyyneleet pyrkivät valumaan väkisin hänen poskilleen, kun hän kertoi mitä itse oli kokenut. Peter kietoi kätensä naisen ympärille ja lohdutti tätä parhaansa mukaan.

"Se sika vei Susannen ja... Voih... En haluaisi edes ajatella mitä se hirviö tekee hänelle." Sabine kertoi itkunsa lomassa. "Enkä minä edes tiedä mistä on kyse ja ilmeisesti Robinsonkin on napattu, hän on täällä jossain myös."
"Se helkkarin aarre." Peter murahti ja silitti kevyesti Sabinen vaaleita hiuksia. "Tässä on kyse siitä hiton aarteesta ja voisin melkein arvata kuka on kaiken takana, ellen tietäisi hänen olevan vankilassa."
"Se samako, jonka takia me rämmittiin pitkin viidakkoa niiden yksien raakalaisten vankeina?" Sabine kysyi ja toivoi, että koko aarre vajoaisi syvälle maan uumeniin, josta sitä ei saisi enää kukaan.
"No niin, kyllä me tästä jotenkin selviämme. On vain saatava ensin itsemme vapaaksi ja autettava sitten Susannea ja Arthuria." Peter sanoi yrittäen piristää Sabinea, joka pelkäsi kovasti ystävänsä puolesta. "Se vanha jäinen fossiili, kunhan saan hänet hyppysiini, niin hän toivoo, ettei olisi koskaan kuullutkaan koko aarteesta." Hän mutisi hiljaa ja mulkoili rautaista ovea, joka oli esteenä heidän vapaudelleen.

***

Hieman kauempana olevassa sellissä, Robinson oli kuullut Susannen äänen, kun tämä oli rähissyt Josephille. Hän nousi ylös, vaikka se olikin vaikeaa kädet sidottuina selän taakse ja ontui sitten ovelle kuullakseen enemmän ja toivoi että ovessa olisi ollut luukku josta nähdä mitä ulkopuolella tapahtui.

Hän kuuli tuon miehen puhuvan, minkä jälkeen kuului taas Susannen ääni ja sitten oli aivan hiljaista. Tuon hiljaisuuden rikkoi vain sulkeutuvan oven ääni ja askeleet, jotka lähenivät ja viimein ohittivat sellin, loittonivat ja katosivat kokonaan.

Kiukkuisena hän perääntyi pois ovelta ja istuutui kylmälle lattialle. 'Jos pääsen täältä ja jos sinä saamarin liero satutat häntä mitenkään, tulet toivomaan, ettet olisi koskaan syntynytkään.' Robinson ajatteli.
Tosiaan jos Joseph olisi ollut tuolla hetkellä samassa sellissä ja jos Robinsonin kädet olisivat olleet vapaat, olisi hän käytellyt Josephia nyrkkeilysäkkinä.

****

Vaan kun Joseph ei ollut. Hän kantoi Susannen rakennukseen, joka oli koristeltu kuin tuhannen ja yhden yön satujen palatsit. Hän vei naisen omaan makuuhuoneeseen, laski tämän vuoteelleen ja kahlehti tämän kahleilla, jotka roikkuivat seinässä hieman sängyn yläpuolella.
Hän antoi katseensa vaellella Susannen vartalossa, muttei koskenut tähän, ei vielä.

Useita tunteja myöhemmin Susanne havahtui tuosta mustasta pilvestä siihen, että joku tunki jotain pistävänhajuista hänen nenänsä alle. Vaistomaisesti hän veti päätään kauemmaksi ja irvisti, sillä haju ei ollut mitenkään miellyttävä.

Hän näki edessään tuon epämiellyttävän miehen, Josephin ja yritti perääntyä tästä mahdollisimman kauaksi. Vasta silloin hän huomasi kätensä kahlituiksi ja mulkoili peloissaan ja vihaisena tuota miehenkuvatusta.

"No mutta olisit nyt iloinen, kun sinun ei tarvitse maata sellin kylmällä lattialla." Joseph sanoi huvittuneesti.
"Mieluummin siellä kuin missään sinun kanssasi." Susanne sähisi ja sylkäisi Josephia kasvoille.
"Ah, tästä tulee oikein mukavaa villikissani." Joseph sanoi vaarallisen pehmeällä äänellä. "Sinä teet niin kuin haluan ja mitä haluan, tai saat katsella kun Robinson pääsee hengestään." Hän lisäsi hymyn kadotessa kasvoiltaan ja kovan uhkaavan kiillon noustessa silmiinsä.
"Tiedän että kyse on siitä hemmetin aarteesta." Susanne sähähti ja tajusi, ettei tuo mies voisi mitään jos halusi saada aarteensa. "Satun tietämään myös, että jos tapat Arthurin, et koskaan saa aarretta käsiisi ilman häntä, sillä hän on ainoa joka osaa opastaa teidät sinne ja ainoa joka osaa lukea Muinais-Egyptiä." Hän lisäsi voitonriemuisena.
"Vaiti." Joseph sihahti ja samassa käsi sivalsi ilmaa ja osui lujasti läiskähtäen Susannen poskelle. "Sinä teet joka tapauksessa kaiken mitä tahdon ja miten tahdon." Hän lisäsi vaarallisen pehmeällä äänellä, josta kuulsi uhka.

Susanne yritti uudestaan peruuttaa miehestä kauemmaksi, muttei onnistunut ja kun tämä tuli lähemmäksi hän alkoi potkia miestä. Joseph ei välittänyt siitä, vaan tuntui kiihottuvan enemmän, kun nainen tappeli vastaan.

"Hm... Ihanainen villikissa, nyt saat ihan oikeaa kunnon miestä." Joseph mutisi tyytyväisenä ja alkoi repiä Susannen vaatteita, naisen tapellessa vastaan naarasleijonan hurjuudella.

Susanne tunsi miehen kädet paljaalla ihollaan ja värähteli inhosta. Koko tilanne sai hänet muistamaan sen tilanteen sademetsässä, missä Jonas Larson oli yrittänyt sitä missä hänen viheliäinen veljensä näyttäisi onnistuvan. Nyt ei kukaan tulisi auttamaan, eikä kuulisi hänen avunhuutoja, joten yhtä hyvin hän saattoi olla vaiti.

Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi ja kerrassaan häväistyksi. Hän pelkäsi sitä miten Arthur suhtautuisi häneen, jos saisi tietää mitä oli tapahtunut. Tuntisiko tämä enää samoin, rakastaisiko enää? Mikään ei olisi enää niin kuin ennen tämän jälkeen ja Susanne pelkäsi, ettei mies jota hän niin kovasti rakasti ja jolle hän odotti lasta, enää rakastaisikaan häntä, kun tuo hirviö oli koskenut häneen, häväissyt hänet.

Kyyneleet pyrkivät väkisinkin hänen poskilleen ja hän pelkäsi myös syntymättömän pienokaisensa puolesta ja toivoi, ettei raskaus keskeytyisi, sillä hän halusi saattaa maailmaan Arthurin lapsen. Hän vaipui viimein välinpitämättömyyteen, vaikka syvällä sisimmässään hän tunsi vihaa Josephia kohtaan ja häpeää siitä mitä tuo hirviö hänelle teki.

Joseph vilkaisi naisen kasvoja ja huomasi tämän katsovan tyhjin silmin eteensä, kuin ei olisikaan ollut siinä missä oli. Tämä sai miehen raivostumaan ja...

***

No niin jatkoin sitten tätä vähäsen ja jätin hieman mielekiintoisempaan kohtaa, joten miten mahtaa käydä tässä, sen päätät sinä...
Hieman jatkoin tuohon ja kohta lienee yhä varsin mielenkiintoinen. Mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi?

[Nuubialainen Prinsessa]

Aih, jatkoa unohdettuun kaupunkiin..jäi aikaa joten päätinpä jatkaa tätä:)


..läimäyttämään naista kovakouraisesti kasvoihin. Larsson katseli edessään makaavaa alastonta naista ja tunsi, kuinka hänen hetkeä aikaisemmin suorastaan pakottavasti sykkinyt painauma jalkojen välissä alkoi ikävästi pehmentyä. Tajutessaan halujensa katoavan, mies puristi kätensä nyrkkiin ja iski Susannea kasvoihin uudestaan, tällä kertaa rystysillään.
´
"Perhanan huora. Katso nyt mitä sait aikaan. "Larson sihisi ja katseli silmät kiiluen edessään vapisevaa Susannea. Susanne käänsi päänsä toiseen suuntaan ja hänen silmissään vilisi tähtiä. Vaikka poskessa säteilevä kipu olikin sietämätön, tunsi nainen sisällään suunnatonta helpotusta. Hänet häpäissyt mies ei ollut ennättänyt tehdä tekostaan loppuun saakka. Vaikka hänen vartalonsa oli yltä päältä miehen iljettävässä kuolassa, siemenneste tipoissa ja täynnä fritsuja, ei mies ollut vielä tunkeutunut hänen sisälleen.

"Sinähän olet impotentti. No, se ei ollut yllätys, sillä ethän sinä edes ole mikään mies. Tosimiehet eivät ota naista väkisin, vaan saavat naisen suorastaan rukoilemaan miestä ottamaan itsensä." Susanne sanoi ja sai itsestään pienen ivallisen naurahduksen, vaikka hänen olisi tehnyt mieli itkeä.

Larson valahti kalpeaksi ja tunsi viimeisenkin kovuuden katoavan jalkojensa välistä. Käsi kohosi jälleen ja heilahti jäykässä kaaressa päin Susannen avutonta vartaloa. Isku osui tällä kertaa toiselle poskelle ja sen voima sai maailman mustenemaan Susannen silmissä. Sitten naisen vartalo valahti rennoksi.

Larson katseli allaan makaavaa naista ja huomasi inhoavansa naista liikaa, voidakseen tehdä loppuun sen mitä oli aikonut tehdä. Vihjaus impotenssista sai miehen kiristelemään hampaitaan. Mies tunsi syvää vastenmielisyyttä katsoessaan Susanne ruusunpunaisia rinnanpäitä ja tämän kaunista sulavalinjaista vartaloa, koska näky ei enää saanutkaan hänen lemmenvehjettään toimimaan. Susanne sanat olivat jääneet kaikumaan ilmaan, vaikka nainen makasi tiedottomana, eikä kykenisi pitkään aikaan päästämään suustaan ainuttakaan äännähdystä.

"Huora." Larson sihahti jälleen, koska ei muuta osannut ja läimäytti uudestaan tajutonta Susannea. Naisen veltto ruumis ei paljon liikahtanut iskun voimasta, eikä isku tuottanut tämän vuoksi edes minkäänlaista tyydytystä Larsonin raivolle. Mies nousi sängyltä ja veti lattialle heittämänsä vaatteet päälleen. Sitten hän kaivoi taskustaan kahleiden avaimen ja heitti sen Susannen päälle, koska ei halunnut nähdä naista alastomana seuraavan kerran sisään tullessaan. Larson painui ulos huoneesta lukiten oven mennessään ja vannoi kostavansa Susannen sanat tavalla tai toisella.

Kului useita tunteja ennen kuin Susanne palasi tajuttomuuden autuailta mailta suunnattomaan pääkipuun, joka tuntui ensin kevyinä aaltoina, mutta yltyi jokaisesta liikahduksesta. Ranteita pakotti ja kun Susanne liikutti käsiään, kostuivat naisen silmät kivusta. Naisen vartalo oli kipeä ja jäykkä. Iho oli täynnä mustelmia ja nihkeä hiestä. Saatuaan varovaisesti silmänsä auki, Susanne näki vatsansa päällä avaimen. Vapautuminen oli tuskaa, sillä hänen ranteitaan ja päätään särki niin kovasti, että äkilliset liikahdukset olivat suorastaan mahdottomia.

Ketjut kuitenkin liukuivat lopulta lattialle ja nainen pakotti itsensä keräämään ympäri huonetta heitetyt vaatteen riekaleet ylös. Joitakin vaatekappaleita oli säilynyt ehjänä, joten Susanne peitti niillä värisevän vartalonsa. Sitten hän otti sängyltä peiton ja vetäytyi huoneen perimmäiseen nurkkaan. Nainen istahti lattialle ja veti jalat koukkuun eteensä, suojaten ne käsivarsillaan. Sänkyyn hän ei menisi enää mistään hinnasta. Susanne katseli hetken aikaa sänkyä ja kyyneleet alkoivat hiljalleen putoilla naisen poskille. Pian niistä kertyi puro, joka kasteli peiton reunan märäksi.

"Ei mitään hätää. Vauva voi hyvin, kaikki on vielä hyvin." Susanne vakuutteli itselleen ja keinutti vartaloaan edestakaisin lattialla. Nainen yritti pitää pakokauhunsa aisoissa, sillä hän pelkäsi oven avautuvan hetkenä minä hyvänsä. Larson saattaisi palata tekemään loppuun sen minkä aloitti. Mietittyään useita tunteja nurkassa itseään samalla edestakaisin heijaten, Susanne tajusi, että hänen kannatti vedota Arthuriin, jos mies yrittäisi raiskata hänet uudestaan. Jos Arthur saisi tietää, mitä hänelle on tehty, ei hän varmastikaan suostuisi tekemään yhteistyötä konnien kanssa.

Vierähti vuorokausi ja lopulta ovi aukeni. Sisään astui...


Olitpa jättänyt jännään kohtaan..näin elävästi tuon kirjoittamasi tilanteen. Hyi, mikä iljetys tuo Larson..

[Nefertiti]

Vierähti vuorokausi ja lopulta ovi aukeni. Sisään astui herra Johansson ja hänen perässään Joseph.

Noiden molempien näkeminen sai Susannen perääntymään vieläkin tiiviimmin nurkkaansa. Silmät pelosta suurina hän tarkkaili kummankin miehen liikkeitä, eikä uskaltanut sanoa sanaakaan, jottei kumpikaan saisi syytä satuttamiseen.

"Sinä olet yhtä typerä kuin kelvoton veljesi." Herra Johansson sanoi katsoen Josephia yleenkatseellisesti. "Sinä teet saman virheen kuin veljesi ja annat vehkeesi johdattaa itseäsi." Hän jatkoi ärtyneenä.
"Se on minun asiani." Joseph ärähti takaisin.
"Vie hänet takaisin selliin ja luojan tähden anna hänelle jotakin päälle pantavaa." Herra Johansson komensi katse tiukasi Josephissa.
"Hyvä on." Joseph sanoi nyreänä kuin pikkupoika, joka oli juuri saanut nuhteet.
"Jos sinä vielä kosket häneen ja Herra Robinson saa tietää asiasta, ei hän enää suostu yhteistyöhön kanssamme ja aarre jää haaveeksi." Johansson muistutti silmät kylminä viiruina ja häipyi sitten huoneesta. "Lisäksi lähdemme liikkeelle ylihuomenna, sillä haluan hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman nopeasti."

Joseph mulkoili tyhjää oviaukkoa ja vannoi, että hoitaisi Johanssonin tieltään, kunhan saisi siihen sopivan tilaisuuden. Hetken kuluttua hän kääntyi ja alkoi astella kohti Susannea ja tiuskaisi. "Nouse ylös sieltä."

Susanne katsoi parhaimmaksi totella ja piti yhä tiukasti peittoa ympärillään. Josephin aikoessa tarttua Susannen käsivarteen, tämä kavahti taaksepäin.

"Pidä inhottavat näppisi irti minusta, sillä minä osaan kyllä kävellä itsekin." Susanne sihahti viileästi, eikä antanut miehen koskea itseensä.
"Sinuna en hangoittelisi vastaan." Joseph vastasi katsellen Susannea silmät kapeina viiruina.

Susanne ei vastannut, vaan lähti Josephiin vilkaisematta astelemaan kohti ovea, Josephin itsensä tullessa perässä.

"Jos yrität paeta, saan syyn rangaista sinua." Joseph sanoi paljonpuhuvalla äänellä.
"En lähde täältä ilman Arthuria ja ystäviäni." Susanne vastasi jäisesti.

Joseph ei voinut edes aavistaa millainen viha ja raivo naisen sisällä juuri sillä hetkellä kyti. Herra Johansson olisi voinut siitä kertoakin, sillä hänellä oli siitä omakohtaista kokemusta ja ikuiset jäljet nyt rosoisissa kasvoissaan.

Ääneti he kulkivat eteenpäin, ulos talosta, poikki pihan ja sisälle vankityrmiin, missä Joseph johdatti Susannen sille sellille, missä Peter ja Sabine yhä olivat. Hän avasi oven ja tyrkkäsi Susannen niin kovakouraisesti sisälle, että tämä lensi kasvoilleen kylmälle ja rosoiselle lattialle.

Susanne kuuli, kun ovi kolahti kiinni ja kiivaat askeleet loittonivat ja viimein katosivat kuulumattomiin, jolloin hän nousi varovaisesti istumaan, vaikka jäsenet huusivatkin tuskasta jokaisella liikkeellä. Hän huomasi, että toisesta polvesta oli nahka kuoriutunut irti ja haavasta pisahteli verta rikkinäiselle housunlahkeelle.

Kyyneleet alkoivat taas hiljalleen vieriä hänen poskilleen, mutta ainakaan hän ei ollut yksin, sillä niin pian kun Joseph oli häipynyt, tulivat Peter ja Sabine hänen luokseen. Peter riisui päällimmäisen paitansa ja ojensi sen Susannelle kuin herrasmies ikään, huomattuaan tämän puseron olevan revelty.

"Ota tämä, vaikkei se nyt mitenkään erityisen puhdas ole." Peter sanoi yrittäen hieman keventää tunnelmaa.
"Kiitos." Susanne sanoi ja hymyili pienesti. "Mieluummin haistelen sinun hikeäsi, kuin sen iljettävän kusipään lemuja." Hän totesi hiljaa ja niiskaisi. Hän veti paidan päälleen ja huomasi sen olevan hieman iso, muttei niin paljoa, että se olisi haitannut.

Kumpikaan ei kysellyt Susannelta mitä tämä oli kokenut, sillä eivät halunneet aiheuttaa tälle enempää tuskaa, kuin mitä hän oli jo kokenut. He päättivät että tämä saisi kertoa sitten, kun itse olisi siihen valmis. Ei, Susanne ei todellakaan halunnut puhua siitä, ei vielä, jos koskaan.

Selliin laskeutui synkeä hiljaisuus, joka rikkoutui monen tunnin jälkeen, kun vartija toi heille ruokaa, jota he eivät olleetkaan saaneet pitkään aikaan. Vettä sen sijaan oli ollut tarjolla koko ajan.

Kuullessaan oven avautuvan, Susanne perääntyi perimmäiseen nurkkaan, eikä suostunut liikkumaan minnekään ennen kuin vartija oli kadonnut avainnippu kilisten.

***

Ulkopuolella Vartija jatkoi matkaansa toiseen selliin, avasi oven, astui sisälle ja vapautti Robinsonin kädet laskettuaan ensin lattialle kolhiintuneen tarjottimen jolla oli ruokaa. Tämän jälkeen hän asteli ulos ovesta.

Robinson kuunteli kuinka askeleet loittonivat, samoin joka askeleella kuuluva kilahdus. Pian oli hiljaista ja hän hieroi kipeytyneitä ranteitaan ja käsiään. Pitkän ajan kuluttua hän asteli ruokien luo, muttei koskenutkaan annokseen, vaan nappasi lattialla jo edellisenä päivänä tuodun vesikarahvin ja kulautti aimo annoksen vettä, jota hänen kuivunut suunsa jo kipeästi kaipasikin. Sitten hän laski karahvin alas säästääkseen viimeiset vesitipat, kun ei tiennyt milloin seuraavan kerran saisi juotavaa.

Tämän jälkeen hän katseli mitä vartija oli hänelle tuonut ja totesi vadissa olevan jotakin keiton ja soossin välimailta olevaa sotkua ja pienemmässä kipossa oli pehmenneitä taateleita, kuivan ilmanalan ruokaa.

Hän söi hieman tuota ruokaa, vaikka maku olikin karmea ja nieleskely vaikeaa, kun kaikki mitä hän sai alas, meinasi melkein heti tulla ylös. Ei auttanut, oli saatava syötyä jotakin, että jaksaisi taas vähän aikaa. Viimein hän työnsi kulhon kauemmaksi itsestään ja nojautui viileää seinää vasten, jolloin vanha vamma muistutti olemassa olostaan.
Tuo viheliäinen ampumahaava, kun ei lakkaisi koskaan vaivaamasta ja tykkäsi huonoa joutuessaan kosketuksiin kylmän kanssa, tässä tapauksessa kylmän ja kostean seinän kanssa.

Väsyneenä hän sulki silmänsä ja mietti toisten kohtaloa, etenkin Susannen ja oli huolissaan tästä, etenkin nyt kun tämä oli raskaana. Hän maalaili mielessään kauhukuvia siitä, mitä voisi tapahtua ja viimein hänen oli lopetettava sillä se sai olon kaksinverroin kamalammaksi. Hän työnsi nuo kamalat ajatukset taka-alalle ja siirtyi miettimään muuta. Hän tiesi, että kun aarre löytyisi, hänet ja muutkin vangit vaiennattaisiin iäksi.

Aarteesta hänen ajatuksensa siirtyivät miellyttäviin muistoihin ja pieneen kylään, jossa he olivat olleet silloin muutama vuosi takaperin ja saaneet apua, kun hän itse oli ollut huonossa kunnossa. Hän muisti myös lupauksen, jonka he olivat kaikki antaneet sydämestään ja jonka he nyt joutuisivat pakosta pyörtämään. Miten kummassa heille saisi sanan, kun ei hän edes tiennyt missä Makedde oli ja tiesikö tämä edes missä pulassa he taas olivat.

Jos Makedde tietäisi, voisi hän viedä viestin kylän päällikölle ja käskeä heitä painumaan piiloon ja viedä aarteen mukanaan, sillä nuo miehet jotka tulisivat, eivät kohtelisi kylän väkeä kovinkaan hyvin, eikä Robinson sitä halunnut, sillä silloin tuon kylän rauhallinen koskemattomuus olisi tiessään.

Kaikkein kipeimmin hän kuitenkin kaipasi Susannen seuraa, tämän läsnäoloa ja tietoa siitä, että tämä olisi kunnossa.
Hän oli vajonnut unenkaltaiseen horteeseen, josta havahtui, kun...

***

Ihanaa että sinuakin näkee. :) Ihanan jatkopalasenkin olit kirjoittanut ja tässäpä mun jatkoni, miten mahtanee tapahtua seuraavaksi...
Juu se lieromaisuus taitaa noilla Larsoneilla olla paha sukuvika. :D
Edith.... pientä hienosäätöä tekstin osalta.

[Nuubialainen Prinsessa]

Hän oli vajonnut unenkaltaiseen horteeseen, josta havahtui, kun...

..oven takaa kuului hiljainen kolahdus. Jostain kantautui heikko askelten kaiku, joka vaimeni nopeasti syväksi hiljaisuudeksi. Robinson tuijotti suljettua ovea ja räpsytteli unisia silmiään. Hetken aikaa hän kuvitteli olevansa viidakon keskellä, sylissään vastasyntynyt pieni lapsi. Imamun tuttu hahmo seisoi hänen edessään vakavana. Robinson katsoi sylissään olevaa lasta. Vauvan silmissä oli jotain hyvin tuttua. Mies nosti katseensa takaisin Imamuun, mutta mies ei ollutkaan enää hänen edessään.

Robinsonilla meni hetken aikaa tajuta, että hän olikin edelleen yksin vankilassaan. Mies pudisteli päätään. Näky oli ollut yhtä selvä kuin ruokakulho seinän nurkassa. Mies epäili nähneensä kummallista unta, joka sekoittui hassusti todellisuuteen. Hän päätteli vartijan tehneen kierroksensa sillä aikaa kun hän oli torkahtanut hetkeksi, ja uskoi heränneensä tämän vuoksi unestaan. "Väsymys varmaan teki vain tepposet", Robinson naurahti ja sulki jälleen silmänsä. Muutaman minuutin kuluttua miehen pää painui hitaasti rintaa vasten ja uni vei voiton.

****

Erään viidakon laidalla, siellä missä aurinko laski hitaasti savannin taa punaisena tulipallona ja värjäsi heinikon kullanhohteiseksi, keräytyi ihmisiä nuotion äärelle syömään haudutettua villisikaa ja hedelmiä. Ilmassa kaikui hiljaa rummun tasaiset lyönnit. Aivan kuin jossain maan sisällä, syvällä punaisen mullan syvyyksissä olisi sydän, joka sykki kiihkeästi elämän kiivasta rytmiä. Aika oli pysähtynyt aloilleen.

Yhteen suurimmista savimajoista syttyi pieni nuotio, josta kohosi pieni savukiehkura ilmaan laiskasti kiemurrellen. Imamu kohottautui istumaan nuotion äärelle mietteliäs ilme kasvoillaan. Hän oli juuri herännyt unesta. Lämmin ja raukea olo viipyili miehen jäsenissä, mutta unen muisto pakotti miehen terästämään aistejaan kyetäkseen erittelemään näkemänsä paremmin. Uni oli enne, henkien lähettämä varoitus, ja mies tiesi heimossa vallitsevan rauhan järkkyvän pian.

Ohueen punaiseen kankaaseen kietoutunut nainen ilmestyi savimajan ovelle ja herätti Imamun ajatuksistaan. Mies kohotti katseensa ja ovella seisova nainen näki tämän ilmeestä huolen. Nainen kysyi,

"Onko jokin hätänä?"
"Kaukaisen maan ystävämme ovat pulassa. Henget välittivät viestin ystäviemme puolesta. Näyttää siltä, että edessä ovat vaikeat ajat. Kutsuisitko koolle kaikki kylän miehet?"

Imamu vaikeni ja käänsi katseensa nuotiossa pyörivään tulipatsaaseen. Nainen poistui oviaukolta sanaakaan sanomatta ja riensi levittämään sanaa kokouksesta kyläläisten keskuudessa. Imamu istui nuotion ääressä vielä tunnin verran, jonka jälkeen yksi hänen läheisimmistä miehistä tuli häntä hakemaan. Imamu katsoi tulijaa vakavana ja nyökkäsi. Hän nousi ja seurasi uskottuaan kylän keskelle.

Miehet levittäytyivät suuren roihun ympärille ja savuava lehtikäärö kiersi kädestä käteen. Sanaakaan ei sanottu pitkään aikaan, sillä henget puhuivat savun keskellä heidän puolestaan. Imamu istui jalat toistensa lomaan kiedottuina, silmät suljettuina ja odotti kunnes jokainen palaisi takaisin matkaltaan. Tämän jälkeen olisi aika puhua.

***********

Jeps..jään odottamaan kuinka tarina etenee:D

[Nefertiti]

Imamu istui jalat toistensa lomaan kiedottuina, silmät suljettuina ja odotti kunnes jokainen palaisi takaisin matkaltaan. Tämän jälkeen olisi aika puhua.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Imamu puhui, kertoi mitä oli omalla matkallaan nähnyt ja pian puheenvuoro siirtyi mieheltä toiselle ja Imamu kuunteli tarkoin mitä kullakin oli sanottavanaan. Hän istui paikallaan rauhallisena ja odotti kunnes viimeinenkin mies oli sanottavansa sanonut. Tämän jälkeen hän taas puhui pitkään ja sanoi, että kylän naiset ja lapset olisi lähetettävä turvaan ja salaisen kaupungin vartijoille olisi vietävä sana, että osaisivat olla varuillaan, kun tuo paha saapuisi ja yrittäisi ottaa itselleen aarteen, joka ei hänelle kuulunut.

"Suhuba, ota poikani mukaasi ja viekää naiset ja lapset virran yläjuoksun suuntaan, sinne missä on suuri luolasto ja pysykää siellä. Teidät tullaan hakemaan, kun takaisin on turvallista palata." Imamu sanoi sellaisella äänen painolla, joka kieli myös hänen pojalleen Jahinalle, ettei tämän auttanut sanoa vastaan.

Jahina ymmärsi hyvin, miksi isä halusi lähettää hänet Suhuban mukaan, eikä kieltäytynyt. Suhuba nyökkäsi suostumuksen merkiksi.

"Minä teen minkä voin ja katson, ettei poikanne joudu vaaraan, suojelen häntä, vaikka se sitten veisi henkeni." Hän sanoi kunnioittavaan sävyyn ja iski nyrkillä rintaansa, sillä hänelle oli suuri kunnia ottaa päällikön poika mukaansa ja tietysti hän suojelisi tätä viimeiseen hengenvetoonsa asti ja olivathan he olleet Jahinan kanssa ystäviä jo pienestä pitäen.

Imamu hymyili ja nyökkäsi, mikä merkitsi hänen olevan hyvin tyytyväinen Suhuban toimintaan.

"Shinda, ota Bomani mukaasi ja menkää viemään sana kielletyn kaupungin vartijoille, että tietävät olla valmiina. Tarkastakaa samalla, vieläkö vanhat ansat ovat kunnossa." Hän sanoi kahdelle jäntevälle nuorukaiselle, jotka heti nousivat paikaltaan, kumarsivat Imamulle ja lähtivät aikailematta matkaan.

Vielä pitkän aikaan kesti kokous ja monta tehtävää oli vielä hoidettavana, ennen kuin pimeys alkoi levittäytyä.

****

Toisaalla, vankilassa Robinson heräsi usean tunnin kuluttua unestaan ja tunsi jostakin syystä toivonsa palaavan. Taisi niissä Imamun yrteissä olla sittenkin jotakin, hän tuumi noustessaan paikaltaan ja venyttellessään puutuneita jäseniään. Tuntui heti paremmalta, kun hän sai veret kiertämään, joskin tuo vanha selän vamma vihoitteli yhä, kun ei ollut tykännyt nojaamisesta kylmän kosteaan seinään.

Hän oli menettänyt ajantajunsa, eikä tiennyt kuinka kauan oli ollut tässä vankilassa, eikä tiennyt oliko yö vai päivä. Hän ei ehtinyt olla jalkeilla pitkään, kun käytävältä alkoi kuulua askelia ja tovin kuluttua ovi avattiin.

"Alahan tulla sieltä." Kuului tuttu ääni.

Robinson ontui ovelle, vaikka olisi mieluummin pysynyt kaukana tuosta Larsonista. Tuskin hän pääsi ovelle, kun kaksi kovakouraista käsiparia tarttui hänen käsiinsä ja alkoi repiä mukanaan. Käytävä tuntui jatkuvan loputtomiin, kunnes pian saavuttiin ovelle ja ulos pihalle.

Kirkas valo sai hämärään tottuneet silmät sokaistumaan niin, että kesti pitkän aikaa ennen kuin hän näki yhtään mitään. Kun hän viimein näki kunnolla, huomasi hän olevansa suurella sisäpihalla, jonka keskellä seisoi harmaanvihreä kuorma-auto, sekä maasturi. Hänet kuljetettiin kuorma-auton luo ja työnnettiin takaosaan, jossa olivat Peter, Sabine ja Susanne ja heidän lisäkseen muutama mies, jotka epäilemättä olivat Johanssonin ja Larsonin alaisia.

***

Susanne olisi halunnut kapsahtaa Robinsonin kaulaan, muttei uskaltanut, sillä nuo miehet mulkoilivat heitä sen verran rumasti ja varmasti tekisivät jotakin ikävää, jos katsoisivat heidän ansainneen sen.

Robinson katsoi Susannen kasvoja ja huomasi mustelman toisessa poskessa ja silmän olevan mustana. Hän saattoi melkein arvata kuka oli moisen teon takana ja se sai raivon nostamaan päätään hänen sisikunnassaan. Sitä lisäsi vielä se, kun hän näki miten Susanne painoi päänsä, kuin ei olisi halunnut näyttää murjottuja kasvojaan hänelle.

Hänen teki kovasti mieli kysyä, mitä oli tapahtunut, muttei uskaltanut. Ehkä sitten sopivassa paikassa ja tilanteessa hän ajatteli ja toivoi voivansa vetää Susannen lähelleen.
Robinson tunsi miten auto pomppi ja hytkyi osuessaan kuoppiin ja miten pienet kivet ropisivat kuormurin pohjaan ja kylkiin. Moinen pomppiminen sai Robinsonin selän ärtymään entisestään, mutta hän ei sitä näyttänyt, vaikka jokainen töyssy ja kuoppa saivat selän tuntumaan siltä, kuin joku olisi työntänyt tulikuuman rautatangon nikamien väliin.

Susanne huomasi, miten Robinson värähti aina, kun auton renkaat osuivat tien epätasaisuuksiin ja arvasi, että se vanha ampumahaava vaivasi. Hän olisi mielellään yrittänyt auttaa miestä ja lievittää tuskaa selässä, muttei voinut ja lisäksi hän ei ollut aivan vielä valmis kertomaan kokemastaan, etenkin kun pelkäsi toisen tunteiden loppuvan, jos tämä saisi tietää.

Ikuisuudelta kestäneen ajan kuluttua auto pysähtyi ja heidät kiskottiin ulos, miesten seuratessa perästä.
Hyvin nopeasti heidät marssitettiin lentokoneelle, kuin nuo roistot eivät olisikaan halunneet kenenkään näkevän heitä. Heidät istutettiin paikkaan, josta Larson miehineen saattoivat pitää heitä silmällä koko matkan ajan.

"Miten menee kuoma?" Peter kysyi kun sai siihen sopivan tilaisuuden.
"Siinähän se." Robinson vastasi ja vaikeni oitis, kun huomasi yhden miehistä tuijottavan itseään. "Mitä?" Hän ärähti ja mulkoili äkäisenä takaisin miestä, joka olkapäitään kohauttaen käänsi nopeasti päänsä muualle, kuin ei olisi halunnut näyttää pelästystään, jonka vangin äkillinen vihamielisyys oli saanut aikaan.

'Oho, onpas hän huonolla tuulella.' Peter ajatteli ja tajusi sitten, että tämän oli täytynyt huomata mustelmat Susannen kasvoissa ja mikäli hän yhtään tunsi ystäväänsä, ei tätä kovin helpolla lepytettäisi.

Maisema vaihtui koneen alla ja pian kuiva aavikkomaisema, muuttui vihreäksi ja vehreämmäksi ja pian pilotti valmistautui laskeutumaan alas aukealle paikalle. Kesti vielä kauan ennen kuin kone viimein oli maassa ja matkustajat saattoivat astella ulos.

Robinson katseli ympärilleen ja muisti paikan hyvin, sekä sen mitä silloin oli tapahtunut. Osan niistä muistoista hän halusi unohtaa kokonaan, muttei voinut.
Hän sai pian tilaisuuden keskustella Peterin kanssa, sillä Larsonilla ja tämän alaisilla oli liian kiire vahtia vankiensa tekemisiä.

***

No niin tässä tälläinen pätkä, jatkahan sie...
Hienoista hienosäätöä tekstin kanssa...

[Nuubialainen Prinsessa]

Larson kumppaneineen siirsivät vangit sademetsän suojassa lymyilevän kallionseinämän viereen siihen saakka, jotta he saisivat kaikki tavarat purettua ja leirin pystytettyä ennen pimeän laskeutumista. Kiireen tuoksinassa vangit jäivät vartioimatta ja heidän varomattomuus antoi Robinsonille tämän tarvitseman tilaisuuden keskustella ystäviensä kanssa. Robinson vilkaisi ensin vähän matkan päässä sijaitsevaa koneen runkoa ja hivuttautui sitten lähemmäs Susannea. Mies kietoi lämpimän käsivartensa Susannen ympärille hellästi ja kääntyi sitten katsomaan Peteriä.

"Meillä tuntuu olevan jälleen ongelma Peter. Mitä tekisimme asialle?" Robinson kysyi, yrittäen pitää äänensävynsä kepeänä. Se oli vaikeaa, sillä mies tunsi kuinka Susanne vapisi kiinni hänen kyljessään. Naisen pelko sai vihan ja hämmennyksen sinkoilemaan Robinsonin muuten niin rauhallisen ulkokuoren sisällä.

"Yritetään päästä pakoon. Meidän on varoitettava heimoa ennen kuin on myöhäistä." Peterin katse oli vakava ja päättäväinen kun hän sanoi ääneen sen, mikä oli itsestään selvää. Heidän todellakin täytyisi paeta, elleivät he sitten halunneet jäädä odottamaan sitä hetkeä, jolloin heistä tulisi hyödyttömiä ja joutaisivat sen vuoksi eliminoitavaksi.

"Hyvä ajatus Pete, mutta miten me teemme sen? Meidän täytyy suunnitella tarkoin kuinka toimimme, sillä epäonnistuminen saattaisi käydä kohtalokkaaksi. Tällä kertaa meillä ei ehkä ole yhtä hyvä tuuri, niin kuin viimeksi." Robinson vastasi ja värähti muistaessaan edellisen viidakkoreissun ikävät tapahtumat.

Peterin valpas katse tarkkaili koneen luona pyöriviä aseistautuneita miehiä. Hän punnitsi erilaisia vaihtoehtoja, joiden avulla heidän pakonsa onnistuisi parhaiten. Robinson vilkaisi kalpeaa Susanne ja tunsi jälleen ikävän vihan piston sydämessään. Mies kohotti Susannen vasemman käden sormet ylös huulillensa ja suuteli naisen sormenpäitä hellästi yksi kerrallaan. Susannen huulet värähtivät kevyesti ja hänen silmänsä kostuivat liikutuksesta.

"Voi Arthur. Minun on ollut sinua niin ikävä. Olen ollut kauhean huolissani vuoksesi." Susanne kuiskasi ääni väristen. Robinson painoi Susannen käden sänkistä poskeaan vasten ja hillitsi vaivoin halunsa kysyä naiselta kuka tätä oli satuttanut ja miten.

"Et varmastikaan niin huolissasi kuin minä teistä. Olin tulla hulluksi kun ajattelin mitä kaikkea he saattaisivat tehdä sinulle ja vauvalle." Robinson sanoi ja kumartui suutelemaan Susannea silläkin uhalla, että joku näkisi heidät ja ryntäisi keskeyttämään herkän hetken.  Hetken aikaa he unohtivat kaiken muun ympäriltään, kunnes Peter rykäisi hieman vaivaantuneena.

"Kuule Robinson, minä tiedän kuinka meidän tulee toimia. Valmistaudutaan ja odotetaan iltaa. Viidakon yö on turvallinen niille, jotka osaavat liikkua siellä niin kuin kotonaan ja kohtalokas niille, jotka eivät osaa. Tulkaapas tänne, niin kerron miten me voimme harhauttaa noita idiootteja.." Peter madalsi ääntään hieman ja viittoi toisia tulemaan hieman lähemmäksi kädellään.

Viimein lentokoneen lasti oli purettu ja leirinuotio kohotti tanssivia lieskoja kohti mustaa yö taivasta. Vangit istuivat sanaakaan vaihtamatta hieman syrjemmällä, heille varatun nuotion äärellä. Heitä vartioi suurikokoinen kalju mies, joka näytti varsin häijyltä puuttuvine etuhampaineen ja vihaisine silmineen. Mies mulkoili heitä epäluuloisena, eikä irrottanut katsettaan heistä hetkeksikään. Peter alkoi jo pikku hiljaa lannistua, sillä tunnit kuluivat eikä heidän vartijansa osoittanut pienintäkään väsymyksen merkkiä. Yön synkimpänä hetkenä heille kuitenkin koitti tilaisuus kun vartijan luomet alkoivat yllättäen painua kiinni. Robinsonin katse valpastui, eikä aikaakaan kun...


Mitä mahtanee tapahtua:)

[Nefertiti]

Yön synkimpänä hetkenä heille kuitenkin koitti tilaisuus kun vartijan luomet alkoivat yllättäen painua kiinni. Robinsonin katse valpastui, eikä aikaakaan kun, vartijan suunnalta alkoi kuulua valtava kuorsaus, joka paljasti miehen vaipuneen sikeään uneen.

"No niin." Robinson kuiskasi ja tönäisi kevyesti Peteriä. "Pistetäänpä suunnitelma täytäntöön." Hän lisäsi hyvin hiljaa, katse liikkuen Larsonin ja tuon ison kuorsaavan vangin vartijan välillä.

Peter nyökkäsi ääneti ja valmistautui lähtemään liikkeelle.

"Susanne, Sabine, jos nuo lähtevät peräämme jatkatte juoksuanne, ettekä jää katsomaan kuulittepa mitä tahansa." Robinson kuiskutti hiljaa.
"Mutta..." Susanne aloitti.
"Ei muttia, sillä en halua sinun jäävän noiden kynsiin." Robinson sanoi lempeästi ja kosketti kevyesti Susannen hiuksia. "Alkakaa mennä edeltä, me tulemme kyllä perästä." Hän lisäsi ja hoputti naiset liikkeelle.

Susanne nousi vastahakoisesti paikaltaan ja liikkui varovaisesti ja äänettä, jottei herättäisi konnia. Pian nuo kaksi solakkaa vartaloa katosivat sademetsän pimentoihin kuin varjot.

Robinson ja Peter katsoivat ääneti naisten menoa ja odottivat tovin, ennen kuin itse lähtisivät liikkumaan. Peter huomasi irvistyksen, joka nousi sekunniksi Robinsonin kasvoille, kun tämä nousi seisomaan ja selkä huomautti tuskallisesti huonosta asennosta.

"Oletko varma että jaksat kuoma?" Peter kysyi huolestuneena, vaikka tiesikin mikä heitä odottaisi, jos he jäisivät kiinni.
"Jaksan minä." Robinson sanoi huolettomalla äänellä, vaikka ilmeet ja eleet kertoivat Peterille vallan muuta. "Mennään." Robinson kuiskasi ja he alkoivat hiippailla ääneti kohti sademetsää.

He ehtivät päästä lehvien suojiin, kun leiriltä alkoi kuulua huutoja ja pian askelia, jotka alkoivat uhkaavasti lähestyä.

"Etsikää ne penteleen vangit tai ei ole takaisin tulemista!" Kuului raivoisa huuto isommalta nuotiolta.
"Juokse!" Robinson sanoi ja töykkäsi ystäväänsä, joka oli hetkeksi jähmettynyt paikoilleen.

Peteriä ei tarvinnut kahta kertaa käskeä ja hän alkoi pinkoa eteenpäin, vaikka puiden oksat ja niiltä riippuvat liaanit osuivat ikävästi käsiin ja kasvoihin. Hän ei tiennyt kuinka kauan ja miten pitkälle oli juossut, kun äkkiä häneen eteensä ilmestyi tummapintainen nuorukainen. Tuo nuorukainen veti sormen huulilleen ja kehotti Peteriä seuraamaan itseään. Peter nyökkäsi ja asteli nuorukaisen perässä pois polulta alueelle, jota hän ei ennestään tuntenut.

Tämä ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin, sillä melkein heti sen jälkeen nuo roistot juoksivat paikan ohi ja jatkoivat matkaansa.

Kun vaara oli ohi, Peter huomasi, ettei Robinson ollut tullut perässä ja kauhistui ajatellessaan, mitä nuo roistot tekisivät tälle, jos olivat saaneet kiinni.

Tosiaan, Robinson ei ollut pystynyt pitämään kauaa vauhtia yllä ja oli lisäksi kompastunut juurakkoon. Hän oli nousemassa ylös, kun vahva käsipari tarttui häneen ja seuraavaksi hän tunsi voimakkaan iskun osuvan kasvoihinsa, niin että tähdet vain sinkoilivat kirkkaina kipunoina hänen silmissään. Hän ei pystynyt edes haraamaan vastaan, vaan nuo roistot raahasivat hänet takaisin leirinuotiolle, kallion viereen.

Seuraavan kerran hän tajusi ympäröivästä maailmasta jotakin, kun joku kippasi hänen päälleen kylmää vettä, niin että hän havahtui ja nousi pärskien istumaan.

"No niin alahan kertoa, mihin sinun toverisi joutuivat?" Joseph kysyi raivosta tärisevällä äänellä.
"Senhän sinä haluaisit tietää." Robinson vastasi hienoista ivaa äänessään ja tunsi ikävää tykytystä, joka säteili silmän ja posken kohdalla.

Larson ei sanonut mitään, vaan nappasi varoittamatta Robinsonia rinnuksista kiinni ja tömäytti vasten kalliota sellaisella voimalla, että tämä älähti tuskasta. Kipeä selkä ilmoitti olemassa olostaan, kun kallion terävät kulmat raapivat naarmuja hänen selkänahkaansa.

"Sinä kerrot nyt missä he ovat, tai..." Larson sihisi.
"Tai mitä? Sen kuin vain ja jäät ilman aarrettasi." Robinson tokaisi naurahtaen.

Mitään muuta hän ehtinytkään tehdä, kun Larsonin suusta pääsi raivostunut karjaisu ja tämän nyrkki jysähti ensin palleaan ja sitten naamaan.

Robinson lysähti henkeään haukkoen vasten kallion seinämää ja tähdet vilisivät hänen silmissään jälleen. Hän tunsi miten toinen silmä oli muurautumassa umpeen, uusi kipu tykytti nenänvarressa ja jotakin lämmitä valui huulille. Oliko se roisto onnistunut murtamaan nenäluun, hän ajatteli hämärästi ja yritti pitää katseensa kohdistettuna Larsoniin, muttei pystynyt, sillä ensimmäinen kuvotuksen aalto alkoi nousta, päätä särki ja kaikki tuntui keinuvan kummallisesti.

"Hyvä on, mutta saat luvan auttaa minua, ellet halua uusintakäsittelyä." Larson sihisi kasvot melkein Robinsonin kasvoissa kiinni.

Robinson ei vastannut, sillä oli vajonnut tajuttomuuteen ja nojasi nyt puolittain kalliota vasten, verinoron valuessa nenästään ja silmän ympäryksen muuttuessa ikävämmän näköiseksi.

***

Toisaalla, tuo nuori mies, paluumatkalla ollut Shinda johdatti Petrin toverinsa Bomanin luokse. Bomani oli yhyttänyt Susannen ja Sabinen, jotka nyt ottivat iloissaan Peterin vastaan.

"Missä Arthur on?" Susanne kysyi kun huomasi, ettei tämä ollut tullut Peterin ja tuon nuorukaisen mukana.
"En tiedä." Peter sanoi, haluamatta ilmaista epäilyksiään juuri nyt, kun nuo roistot yhä etsivät heitä pitkin viidakkoa.

Hän saattoi arvata tämän jääneen kiinni, eikä halunnut ajatella sitä käsittelyä minkä tämä saisi, etenkin kun tämä ei kuitenkaan kertoisi, missä muut olivat. Ei, vaikka mikä olisi.

"Hän jäi kiinni, eikö niin?" Susanne kysyi ja näki vastauksen Peterin naamasta, vaikka tämä ei vastannutkaan.
"Toivottavasti ei." Peter sanoi huolissaan.

Shinda kosketti Peterin olkapäätä ja heilautti kättään merkiksi, että pyysi seuraamaan itseään. Peter nyökkäsi ja hän, sekä naiset alkoivat seurata miestä, Bomanin astellessa heidän takanaan.

No niin mitenkä mahtaa jatkua tuosta...
Edith... hienoista hienosäätöä...

[Nuubialainen Prinsessa]

Imamu seisoi viidakon kätköihin kadonneen temppelin juurella ja katsoi vakavana kaukaisesta maasta tulleita vieraitaan, jotka ilmestyivät esiin vehreän lehvistön kätköistä Shindan ja Bomanin johdattelemana. Imamu sulautui niin hyvin kasvillisuuteen, etteivät Peter ystävineen huomanneet päällikköä ennen kuin tämä seisoi aivan heidän edessään. Päällikkö sanoi jotain omalla kielellään ja Susanne tunnisti miehen puheesta eräät tutut sanat, jotka saivat kyyneleet kohoamaan naisen silmiin.

"Mitä nyt?" Sabine kysyi huomatessaan Susannen kosteat silmät.
"Mugi Mandara, lempeä johtaja . Voi se oli Arthurille annettu kastenimi heimossa. Olen niin huolissani Sabine, entä jos ne tekevät jotain kauheaa hänelle." Susanne sanoi ja nyyhkäisi pelokkaana.

Imamu näki Susannen ahdingon ja astui kivisten askelmien juurelle naisen eteen. Mies painoi suuren kätensä Susannen rintaa vasten ja sanoi jotain rauhoittavalla äänellä. Susanne katsoi suurin silmin edessään seisovaa arvovaltaista miestä, jonka tuntemattomat ja samalla hyvin rauhoittavat sanat saivat hänen vartalonsa vaistomaisesti rentoutumaan. Susanne yritti hymyillä kyynelten lomassa Imamulle.

"Nomble Rozi" Imamu sanoi ja hetken aikaa mies hymyili Susannelle ystävällisesti.
"Kiitos Imamu." Susanne vastasi ja kumarsi kevyesti, ollakseen kohtelias ja riittävän kunnioittava edessään seisovaa päällikköä kohtaan. Mies nyökkäsi ja kääntyi sitten nousemaan ylös kiviportaita. Hetken kuluttua Imamusta ei näkynyt enää jälkeäkään, joten he päättivät seurata miestä nähdäkseen minne mies oli matkalla.
Portaat olivat ensin loivat ja kaartuvat, mutta rakennukseen hieman ylemmäs kohotessaan ne muuttuivat kulmikkaammiksi ja jollakin tapaa pelottavimmiksi.

No joo, nyt mie siirrän vuoron sinulle kun en millään jaksa enää pitää silmiä auki

[Nefertiti]

Portaat olivat ensin loivat ja kaartuvat, mutta rakennukseen hieman ylemmäs kohotessaan ne muuttuivat kulmikkaammiksi ja jollakin tapaa pelottavimmiksi.

He astelivat yhä ylöspäin kunnes portaat viimein loppuivat ja he huomasivat tulleensa avoimelle tasanteelle, josta näki tuon öisen maiseman, joka temppelin ympärille levittäytyi. Kaukana raunioiden suunnassa näkyi heikko valonkajo, joka paljasti leiripaikan.

Tuo pieni seurue ei kuitenkaan jäänyt paikalleen, vaan seurasivat Imamua, joka asteli kohti oviaukkoa, josta pääsi sisälle temppeliin.

Imamu, Shinda ja Bomani ottivat kukin soihdun sisäänkäynniltä ja sytyttivät ne, muiden seuratessa tuota valoa, joka sai varjot leikkimään seinämillä. Peter huomasi tuossa valonkajossa, että seiniin oli piirretty kuvia, jotka kertoivat Imamun heimon menneisyydestä ja heidän johtajiensa suurista teoista.

Kuljettuaan tovin he pysähtyivät suureen luolamaiseen tilaan, jonka keskellä seisoi kauniisti veistetty patsas. Patsaan yläpuolella oli aukko, josta näkyi kaistale öistä tähtitaivasta. Imamu johdatteli heidät ohi tuon patsaan ja suoraan toiselle aukolle josta pääsi hieman pienempään tilaan, jonka keskellä paloi iloisesti rätisevä nuotio.

Nuotion luona seisoi kaksi solakkaa miestä, jotka näyttivät hetken jännittyneiltä, mutta nähdessään tulijat rentoutuivat ja tervehtivät Imamua kunnioittavaan sävyyn. Tämän jälkeen he katsoivat uteliaasti Peteriä, Sabinea ja Susannea ja kysyivät jotakin Imamulta, joka vastasi.

"Jäämme tänne yöksi, aamulla olemme viisaampia ja tiedämme mitä teemme." Imamu sanoi rauhallisella äänellä.
"Kiitos vielä kerran." Susanne sanoi hiljaa ja teki jälleen pienen kumarruksen ja istuutui sitten nuotion viereen, muiden seuratessa esimerkkiä.

Vasta silloin hän tajusi, miten väsynyt oikeastaan oli ja painautui kyljelleen makaamaan hiekkaiseen maahan ja antoi silmiensä painua kiinni. Jokin sanoi hänen sisimmässään, että he olivat nyt turvassa, vaikka hän oli yhä huolissaan Robinsonista.

*****

Yö kului ja pimeys väistyi tulipallonlailla liekehtivän auringon noustessa ja herättäessä niin savannin kuin viidakon asukkaat, yö eläinten kadotessa piiloon koloihinsa.
Aamu saavutti myös roistojen leirin ja Robinsonin, jonka yksi roistoista herätti potkaisemalla kylkeen.

"Ylös siitä." Mies ärähti ja potkaisi uudestaan.

Valitus karkasi Robinsonin huulien välistä ja hän pakottautui istumaan, vaikka päätä ja selkää särki. Hänelle tyrkättiin aamiaislautanen kouraan ja hän alkoi syödä ääneti, vaikka suupielessä ja poskessa vihloi ikäväsi, joka suupalasella.

Viimein hän laski lautasen alas, sillä kipu ja pahoinvointi olivat käyneet, niin ylivoimaiseksi, ettei syömisestä tullut enää mitään. Hän toivoi, ettei tarvitsisi liikkua, sillä tiesi, ettei hänestä tässä kunnossa ollut mihinkään. Vaan niin pian kuin kaikki muutkin olivat saaneet aamiaisensa syötyä, kiskottiin hänet pystyyn ja alettiin suunnitella reissua raunioihin.

Ennen liikkeelle lähtöä Larson asteli hänen luokseen, kädessään injektioruisku, sekä pieni pullollinen jotakin kirkasta nestettä. Hän mittasi pullosta pienen määrän tuota ainetta ruiskuun, jonka iski Robinsonin käsivarteen ja tyhjensi sitten aineen tämän verenkiertoon.

"Tämän pitäisi auttaa, hetkeksi." Larson sanoi.
"Mitä hittoa tuo on?" Robinson kysyi epäluuloisena.
"Kipulääkettä." Larson vastasi aikomattakaan tarkentaa asiaa sen kummemmin. "Nyt kun lääke alkaa pian vaikuttaa, voisimme lähteä liikkeelle." Hän lisäsi pistäen ruiskun ja pienen pullon takaisin reppuunsa.

Hän ei tiennyt mitä tuo roisto oli antanut, mutta se vaikutti nopeasti ja tuska oli tiessään. Robinson oli tavallaan iloinen, että kipu oli tiessään, mutta pelkäsi että tulisi riippuvaisesti tuosta kipulääkkeestä tai mitä se sitten olikin ja että tuo ihmishirviö kiristäisi häntä sillä. Mutta vaihtoehtoa ei ollut ja hän lähti suunnistamaan kohti raunioita, jotka olivat yhä sellaiset kuin hän muisti niiden olevan. Hän pysähtyi välillä katsomaan seiniä ja lukemaan niiden kirjoitusta tuntien Larsonin äkäisen tuijotuksen selässään.

Viimein he astuivat sisälle tuonne temppeliin, missä leijonapatsas oli yhä samassa paikassa kuin ennenkin, tuijottaen jonnekin kauas. Hän johdatti miehet suoraan salaovelle ja huoneelle, mistä he jatkoivat eteenpäin tuolle käytävälle, jonka Susanne oli silloin löytänyt. Hetkeksi hän pysähtyi käytävän suulle ja katseli seinien reliefejä ja hieroglyfejä, mutta niissä ei kerrottu mitään, mistä olisi sillä haavaa ollut apua. Hän vilkaisi nopeasti Larsonia ja alkoi sitten astella eteenpäin pitkin käytävää.

He etenivät hitaasti, ohittivat sen paikan, missä katto oli murtunut ja päästi päivänvalon sisälle, ohi paikan, mistä Susanne oli silloin kerran pudonnut alas ja aina vain pidemmälle, kunnes pitkältä tuntuneen ajan päästä Robinson pysähtyi ja katsoi ympärilleen hämärässä valossa. Hän oli huomannut lattiassa kohouman ja halusi varmistaa, että oli nähnyt oikein.

"Odottakaa hetki." Robinson sanoi ja alkoi astella hitaasti kohti tuota kohoumaa. Hän pysähtyi sopivan matkan päähän kohoumasta ja etsi katseellaan, jotain jolla voisi painaa kohoumaa, joutumatta kuitenkaan vaaralle alttiiksi.

Pian hänen silmiinsä osui kivenmurikka, jonka hän kumartui nostamaa ja heittämään kohouman päälle. Kuului tömähdys, kun kivi osui kohteeseen ja sen jälkeen mekaanista kilahtelua, kun kohouma painui alas. Sitten oli hetken aikaa täysin hiljaista kunnes äkkiä ilmassa suhahti jotakin vasten seinää ja tipahti siitä sitten kilahtaen maahan.

"Nuolia." Robinson sanoi hiljaa ja kääntyi katsomaan Larsonia. "Nyt tiedätte, mitä on edessämme." Hän lisäsi ja toivoi hiljaa mielessään, että Larson astuisi kohouman päälle, pääisi siitäkin riesasta eroon.
"Siinä tapauksessa sinä voit jatkaa matkaa." Larson sanoi vastaten Robinsonin tuimaan katseeseen. "Liikkeelle siitä." Hän ärähti.
"Hyvä on." Robinson sanoi ja alkoi astella eteenpäin, harppasi yli kohouman, asteli vielä jonkin matkaa ja pysähtyi sitten.
"Sen kun tulette." Hän sanoi kääntyen katsomaan roistoja.

Roistot astelivat eteenpäin Larson etunenässä, melkein kaikki pääsivät ohi tuon ansan, lukuunottamatta viimeisenä tullutta miestä, joka unohti varoa kohoumaa ja joutui nuolisateeseen, lyyhistyen maahan nuolien lävistämänä ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan. Loput Larsonin miehistä otti opikseen toverinsa unohduksesta ja osasivat varoa tuota kohtalokasta kohoumaa.

Joseph Larson hymyili itsekseen, kun kaikki näytti toimivan ilman, että hänen tarvitsi komentaa. Epäilemättä kaikki sujuisi jatkossakin kuin rasvattuna. Matka jatkui hitaasti syvän äänettömyyden vallassa. Käytävä alkoi viettää alaspäin, mikä kertoi, että he olivat menossa syvemmälle maan alle.

Robinsonin kävely alkoi käydä epävarmemmaksi ja hän joutui pysähtelemään usein, mikä sai Larsonin ärtymään. Kipu alkoi kasvaa sitä mukaa, kun tuon lääkkeen vaikutus alkoi heikentyä, mutta se ei kuitenkaan saanut häntä lannistumaan, vaan hammasta purren hän jatkoi kulkuaan.
'Askel kerrallaan, juuri noin.' Hän hoki itselleen, vaikka silmissä sumeni tuskan yhä kasvaessa.

Larson huomasi Robinsonin ontumisen käyneen pahemmaksi ja päätti pitää tauon, sillä tiesi ettei tuosta miehestä olisi mitään hyötyä, jos tämä ei pääsisi enää liikkeelle ja se taas ei tekisi hyvää bisneksille.

"Pidetään tauko." Larson sanoi ja koko joukko pysähtyi ja miehet istuutuivat kuka mihinkin.

Robinsonkin istuutui lattialle, veti syvään henkeä ja nojasi selkänsä seinää vasten. Tauko tosiaan tuli tarpeeseen, hän ajatteli ja sulki silmänsä vaipuen hetkeksi horrokseen.
Oli kulunut puoli tuntia, kun Larson nousi ja asteli Robinsonin luo kädessään jälleen injektioruisku ja tuo lääkepullo. Robinson tunsi pistoksen kädessään ja tiesi, että pian kipu hellittäisi ja samalla kirosi Larsonin alimpaan helvettiin, sillä tämä tiesi oikein hyvin mistä narusta vetää. Hän nousi ylös ja matka saattoi jatkua, vaikka hän olisi ollut mieluummin jossakin muualla, kuin noiden konnien oppaana.

Matkalla tuli vastaan vielä monta ansaa, joista yksi oli vähällä koitua Robinsonin päänmenoksi, mutta tämä onnistui väistämään sen hiuksenhienosti. Larson tosin menetti ansoihin muutaman miehen, jotka unohtivat varoa ja saivat maksaa tuon unohduksen kalliisti.

Käytävää tuntui jatkuvan loputtomiin, mutta pian se alkoi pian levetä ja päättyi lopulta suureen kammioon, josta lähti yksi käytävä, jonne he nyt menivät. Käytävä oli lyhyt ja pian he huomasivat tulleensa niin suureen kammioon, ettei sen toista laitaa näkynyt. Robinson näki miten valo heijastui joidenkin esineiden pinnasta kultaisina ja kuuli miesten äännähdykset ja saattoi arvata että he jo laskivat mielessään sitä rahasummaa, jonka he saisivat aarteesta. Osa miehistä asteli peremmäksi, osan alkaessa sytytellä seinämillä olevia soihtuja nähdäkseen paremmin tuon kammion sisällön.

Robinson tunsi, että lääkkeen vaikutus alkoi jälleen hiipua, mutta hän ei välittänyt nyt siitä, sillä hänen uteliaisuutensa oli herännyt. Häntä kiinnosti nuo tavarat, mutta ei samalla tavalla kuin näitä roistoja. Hän olisi halunnut vain tutkia noita korvaamattomia esineitä, joiden arvo oli mittaamaton ja jotka katoaisivat pian kokonaan ja joutuisivat jonkun keräilijän kokoelmiin, minne ne eivät edes kuuluneet.

Ääneti hän ontui eteenpäin katsellen kaikkea sitä, mitä muinaisen Egyptin hallitsijat olivat aikojen saatossa kasanneet tänne ja hän tunnisti monet aikakaudet ja niiden tyylisuunnat, jotka nekin olivat hovissa tuhansien vuosien aikana vaihtuneet, sen hetkisen hallitsijan mieltymyksien mukaan.

Hän pysähtyi suuren sarkofagin luo ja alkoi lukea siinä olevia kirjoituksia vaikka saattoi jo arvata, kuka tuossa haudassa lepäsi. Oikeassahan hän oli löydettyään jo niin tutuksi tulleen sinetin, jossa oli tutut merkit. Tuon muinaisen kuninkaan sarkofagin vieressä oli toinen, jonka Robinson arveli kuuluvan faaraon puolisolle.

Hän kuuli kuinka Larson antoi määräyksiä miehille, jotka alkoivat kerätä aarretta kuljettaakseen sen pois.
Sitten, jokin sai hänet nostamaan päänsä ja katsomaan suoraan eteen, kahden patsaan väliin, jossa näki jonkun liikkuvan.

Ensin hän ajatteli kuvitelleensa, mutta katsottuaan uudelleen, siellä tosiaankin oli joku, joka ei kuulut Larsonin porukkaa ja lisäksi näytti, kuin noiden patsaiden välissä olisi ollut oviaukko, mutta pimeydessä sitä oli vaikea erottaa. Hitaasti Robinson alkoi astella kohti patsaita, kun...

No niin tulipa sitten tämmönen jatkopalanen ja jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa jatkopalaa...
Edith...taas kerran... hienoista hienosäätöä...

[Nuubialainen Prinsessa]

Hitaasti Robinson alkoi astella kohti patsaita, kun...

hänen näköpiiriinsä ilmestyi muukalainen, jolla oli hopeanharmaa viitta harteillaan. Miehen pää oli piilossa hopeisen hupun alla, eikä hänen kasvojen piirteistäkään saanut selvää ympärillä vallitsevan pimeyden vuoksi.

"Mugi Mandara" Robinson kuvitteli kuulevansa ja katsoi hämillään vähän matkan päässä edessään seisovaa salaperäistä miestä. Muukalainen heilautti kättään Robinsonille, aivan kuin olisi viittonut tätä seuraamaan perässä. Mies kääntyi ja katosi kiviseinän sisään.

Robinson pyyhkäisi hämmentyneenä silmiään, sillä näytti siltä kuin ikivanha kivimuuri olisi kirjaimellisesti nielaissut muukalaisen sisuksiinsa. Kipu alkoi taas hitaasti yltyä ja Robinsonin ohimoita särki ikävästi, saaden pienet hikikarpalot kohoamaan miehen kylmälle otsalle. Robinson pyyhkäisi nihkeää päätään, vilkaisi vaivihkaa ympärilleen nähdäkseen oliko kukaan muu huomannut muukalaista ja totesi takanaan olevien miesten mielenkiinnon pysytelleen kiinteästi kultaisissa muinaisaarteissa. Kukaan ei jaksanut kiinnostua raajarikon vangin vaeltelusta.

Robinson loi vielä katseen Larsonin suuntaan, jonka jälkeen hän alkoi hivuttautua varovaisesti lähemmäs patsaita ja kivimuuria, yrittäen olla kiinnittämättä huomiota itseensä. Vapisevat kädet hapuilivat patsaiden lohkeilleita muotoja kun mies yritti selvittää, miten hänen edessään seisonut muukalainen oli kadonnut kivimuurin kätköihin. Jossain täytyi olla mekanismi, jolla muurin salakätköön pääsisi piiloutumaan kätevästi. Robinson tutki patsaita heränneen mielenkiinnon vallassa ja ilkeästi säteilevä kipu joutui väistymään miehen innostuksen tieltä, vaikka tämän olotila oli kaikkea muuta kuin siedettävä.

Muutaman minuutin kuluttua Robinsonin vaeltelevat kädet osuivat kiviseinän pinnalla metalliseen ulokkeeseen, joka kilahti kevyesti sormen alla. Tyytyväinen hymy kohosi hetkeksi Robinsonin kasvoille kun mies tajusi löytäneensä mekanismin. Robinson tunnusteli sormellaan etsien mahdollisen oviaukon muotoa ja pian hän löysikin pakoreitin aarrekammiosta.

"Minne luulet olevasi matkalla" Larsonin kylmä ääni ärähti Robinsonin selän takana. Miehen sormet jäykistyivät ja pysähtyivät paikoilleen kuin odottaen viimeistä tuomiota. Seuraavaksi hän tunsi kuinka neulan terävä kärki upposi käsivarteen, jonka jälkeen maailma musteni nopeasti silmissä.

Seuraava kauhistuttava asia, jonka Robinson tajusi herättyään, oli kaikennielevät tulenlieskat. Ne kurottelivat miestä nälkäisesti ja polttivat tämän ihoa, saaden hänet vaikeroimaan tuskasta. Tukahduttava kuumuus imi voimia jättimäiseen patsaaseen sidotusta Robinsonista. Mies katseli hätääntyneenä ympärilleen, saadakseen tietää minkälaiset mahdollisuudet hänellä olisi paeta ahdinkoaan. HÄn ei ymmärtänyt, kuinka oli joutunut tuohon kummalliseen paikkaan, mutta tiesi kuinka hänen kävisi, ellei hän pian keksisi keinoa paeta uhritulen edestä.

Robinson oli joutunut pimeään temppelikammioon, joka näytti aavemaiselta ahnaiden tulenkynsien halkoessa muuten niin sakeaa pimeyttä. Liekeistä heijastuva valonkajo loi pitkiä kapeita varjoja mustalle seinälle. Kammiossa ei näkynyt elonmerkkiäkään ja jotenkin Robinson aavisti tulleensa tarpeettomaksi Larsonin porukalle. Tämä oli Larsonin palkinto aarrekammioon johdattamisesta.

Jostain kuului sihinää ja epämiellyttävää kirskuvaa ääntä. Hetkeä myöhemmin Robinson alkoi aavistella, että suuri puinen palkki romahtaisi pian kovaäänisesti rusahtaen, eikä hän voisi paeta sitä sidottujen käsiensä vuoksi. Kasvava pakokauhu alkoi ottaa vallan Robinsonista, joka nyki käsiään irti miltei kouristuksenomaisin liikkein.

"Apua!" Robinson huudahti nähdessään palkin huojuvan kun puu alkoi antaa periksi. Kuului korvia huumaava paukahdus..



Seuraava jatkakoon..
ps.nefertiti, olit saanut taas erittäin visuaalisen pätkän aikaiseksi. Hienoa:)

[Nefertiti]

"Apua!" Robinson huudahti nähdessään palkin huojuvan, kun puu alkoi antaa periksi. Kuului korvia huumaava paukahdus, minkä jälkeen jokin osui hänen päähänsä. Hän tunsi voimakasta kipua ja kaikki hänen ympärillään alkoi väikkyä omituisesti ja hämärtyä. Ennen kuin hän vajosi tuohon hämäryyteen, hän oli näkevinään jonkun tulevan kammioon, minkä jälkeen oli vain syvä pimeys.

Kun tietoisuus ympäröivästä maailmasta alkoi palailla, palasi myös kipu ja hän näki auringon valon luomiensa läpi. Hän avasi silmänsä varovaisesti ja puristi ne hetkeksi kiinni, kunnes yritti uudestaan ja alkoi hahmottaa ympäristöään.
Hän nosti päätään ja huomasi ettei ollut yksin vaan lähellä istuivat Susanne, Imamu ja Dibia. Susanne näytti olevan unessa, mutta Imamu ja Dibia katsoivat häntä kirkkain silmin.
Kun Robinson aikoi nousta istumaan, Dibia laski kätensä hänen rintansa päälle ja pudisti päätään kiellon merkiksi.
"Ehdimme saada sinut turvaan ennen kuin uhrikammion katto sortui lopullisesti." Imamu sanoi vakava ilme kasvoillaan. "Lepää nyt." Hän lisäsi, Dibian nostaessa kulhollisen hyvän tuoksuista lientä Robinsonin huulille. Robinson joi liemen vastustelematta ja niin pian kuin hän oli jälleen makuullaan, hän tunsi raukeuden leviävän jäseniinsä, luomien painuessa väkisin kiinni ja hän tunsi olevansa nyt turvassa.
Pitkään kesti sitä unta, mutta se oli tarpeen ja koko sen ajan Susanne oli hänen luonaan auttaen Dibiaa toisinaan.

Robinson havahtui tuosta pitkästä unestaan, tuntiessaan Susannen lämpimän käden omassaan. Susanne valpastui tuntiessaan lempeän puristuksen kädessään ja katsoi Robinsonia, joka näytti olevan hereillä.
Kyynel karkasi poskelle, vaikka hän hymyilikin. Hän silitti kevyesti miehen hiuksia ja tunsi syvää helpotusta siitä, että tämä alkoi selvästi parantua.
"Taisin nukkua pitkään." Robinson sanoi hiljaa ja pyyhkäisi kyyneleen pois Susannen poskelta.
"Voi Arthur, olin niin huolissani sinusta ja pelkäsin että..." Susanne aloitti, mutta nyyhkäys tukahdutti sanat.
"No nyt sinun ei tarvitse pelätä enää." Robinson sanoi hiljaa ja nousi varovaisesti istumaan. "Kaikki on nyt hyvin Susanne rakas." Hän jatkoi ja veti Susannen syleilyynsä.
"Ihanaa että olet siinä." Susanne sanoi huojentuneena ja vastasi syleilyyn, vaikka kyyneleet yhä vierivät pitkin poskia.

Siinä he olivat sylikkäin vieläkin, kun Dibia tuli takaisin. Tottunein liikkein tämä tutki potilaansa ja hymyili sitten tyytyväisenä, kun huomasi tämän voivan paremmin.
"Minä taidan taas olla henkeni velkaa Imamulle." Robinson sanoi ja muisti sitten että nuo roistot olivat tuon satumaisen aarteen kimpussa. "Lisäksi olen pettänyt hänelle antamani lupauksen, vaikka halusin välttää sen viimeiseen asti." Hän lisäsi tuntien huonoa omaatuntoa.
"Ehkä me voimme yrittää hyvittää sen jotenkin." Sanoi tuttu ääni ja samassa Peter ilmaantui heidän seuraansa.
"Sen voisimme tehdä, mutta miten?" Robinson kysyi. "En haluaisi saattaa Imamun heimoa vaaralle alttiiksi, etenkin kun nuo roistot ovat aseistettuja eivätkä epäröi tappaa." Hän lisäsi.
"Emme voi tehdä sitä yksinkään, sillä meitä on liian vähän heitä vastaan ja Susannen ei edes kannata tulla taistelun tuoksinaan tuossa tilassa." Peter sanoi ja katsoi kumpaakin. "Imamu ja hänen heimonsa tuntevat tienoot kuin omat taskunsa, mistä on meille etua." Hän lisäsi mietteliäänä.
"Tosiaan." Robinson sanoi ja alkoi piristyä, vaikkei sittenkään halunnut saattaa Imamun heimon miehiä luotien ruuaksi. "Mutta siltikin se mietityttää minua."
"Minä tiedän jo mitä teemme." Sanoi rauhallinen ääni ja Imamu liittyi heidän seuraansa."Shinda saattaa Nomble Rozin ja Titilayo Uzurin luolastoon, missä heimomme naiset ja lapset ovat."
"Mutta, minä haluan olla Arthurin luona." Susanne sanoi, sillä ei halunnut taas erota tästä.
"Susanne, tee niin kuin hän pyytää, sillä en halua että sinulle tapahtuu mitään nyt kun, sinulla on pieni elämän alku sisälläsi." Robinson sanoi ja kosketti lempeästi Susannen poskea. "Minä pärjään kyllä." Hän lisäsi ja pyyhkäisi sormellaan kirkkaan pisaran pois Susannen poskelta.
"Hyvä on." Susanne myöntyi.

Seuraavana päivänä Susanne ja Sabine lähtivät luolastolle, Shindan ja Dibian johdattamana, kun taas Imamu, Robinson, Peter ja Bomani jäivät paikalleen. Nuo neljä saivat pian seuraa, sillä heimon miehet ilmaantuivat sademetsästä kuin aaveet, niin äänettömästi ja huomaamattomasti.
"Sinun olisi parasta jäädä tähän." Peter sanoi Robinsonille.
"Ei, minä tulen mukaan." Robinson sanoi ja lisäsi. "Olen sen velkaa Imamulle."
"Hyvä on, kun ei sinun päätäsi saa käännettyä mitenkään." Peter sanoi naurahtaen.

He odottivat kunnes hämärä kietoi maiseman vaippaansa ja alkoivat suunnistaa kohti aukiota, jossa roistot pitivät edelleenkin leiriään ja pakkasivat yhä noita kallisarvoisia aarteita, sillä sitä oli paljon enemmän kuin he olivat koskaan uskaltaneet ajatellakaan.
He eivät tienneet, mikä heihin iski, ennen kuin oli liian myöhäistä ja miehistä kolme makasi hengettömänä maassa. Loput tarttuivat Larsonin johdolla aseisiinsa ja alkoivat ammuskella umpimähkään, jolloin Peter, Robinson ja Imamu miehineen katsoivat aiheelliseksi perääntyä kauemmaksi. Nuo eloon jääneet roistot lähtivät perään ja ammuskelivat koko ajan pelästyttäen linnut oksiltaan ja yöeläimet pakosalle.
Hetken näytti siltä, että Larsonin miehet olivat eksyksissä pusikossa, kun äkkiä Larson itse ponnahti näkyville ja sai Imamun tähtäimeensä. Robinson huomasi tämän ja syöksyi kohti Imamua niin lujaa kuin jaloistaan pääsi ja ehti juuri ja juuri työntämään tämän sivuun, kun laukaus pamahti, sitten toinen, kolmas ja neljäs, minkä jälkeen tuli hiiren hiljaista. Oli kuin koko viidakko olisi vaiennut noiksi pariksi minuutiksi, kunnes jossakin huusi lintu, joka sai jokin eläimen pärpätystä vastaukseksi ja sitten metsä taas täyttyi elämästä.
Imamu kömpi seisaalle pusikosta, jonne oli kaatunut, kun Robinson hänet kaatanut luotien tieltä. Hän asteli Robinsonin luo ja sai pian seuraa Peteristä, joka halusi tietää mitä oli käynyt.

Miten mahtaa jatkua tuosta, kun jäikin taas niin kiperään tilanteeseen, jatkahan...

[Nuubialainen Prinsessa]

Hän asteli Robinsonin luo ja sai pian seuraa Peteristä, joka halusi tietää mitä oli käynyt.

Robinson kohottautui pystyyn ja iski nyrkin Larsonin leukaan niin kovaa, että tämä näki kotvan aikaa tähtien tuiketta suljettujen silmiensä edessä. Laukaus oli mennyt menojaan osumatta kehenkään.

"Kas tässä sinulle hieman rauhoittavaa." Mies sylkäisi sanat suustaan ja pyyhkäisi silmiensä eteen valuneet hiukset pois. Larson ähkäisi kivusta. Hän yritti pysyä tajuissaan ja saikin tehdä paljon sen eteen. Robinson hieroi kättänsä ja irvisti kivusta, joka säteili selästä kaikkialle vartaloon tuskallisesti. Imamu nosti kätensä Robinsonin olkapäälle ja kiitti häntä henkensä pelastamisesta.

Larson puisteli päätään ja yritti nousta pystyyn, mutta se jäi yritykseksi. Peter harppasi maassa käsiensä varassa nojaavan miehen luo ja kumautti Larsonia niin kovaa kuin kykeni. Larson mätkähti maahan rentona, eikä enää liikahtanut paikaltaan. Robinson kääntyi katsomaan ystäväänsä yllättyneenä.

"Kas vain, yrittikö se lurjus paeta? Taisi jäädä yritykseksi." Mies sanoi Peterille huvittuneena, vaikka kipu selässä ei antanutkaan juuri aihetta iloon.

Samaan aikaan ympärillä olevat Larsonin miehet ampuivat ammuslippaitaan tyhjiksi. Heimon uljaat soturit odottivat kaikessa rauhassa sitä hetkeä, jolloin valkonaamojen ammusvarasto ehtyisi kokonaan. Mies toisensa jälkeen laski aseensa alas ja jonkin ajan kuluttua viidakko hiljeni täysin. Viidakossa elävät eläimetkin jäivät kuuntelemaan mitä seuraavaksi tapahtuisi. Heimosoturit seisoivat yön pimeydessä odottaen Imamun merkkiä. He katselivat lehvästön kätköistä, kasvoillaan punaisia ja vihreitä merkkejä, jotka antoivat heille henkien suojaavan voiman. Larsonin miehet tiesivät, että heitä vaanivat villit odottivat oikeaa hetkeä ja se sai heidät kaivamaan epätoivoisina ammusvöitään kaikkein vaatteidensa kätköistä esiin. He eivät huomanneet kasvavalta paniikiltaan, että Larsonin tajuton ruumis vedettiin maata pitkin tuuhean kasvillisuuden joukkoon.

Jostain kuului hämmentävä vihellystä muistuttava ontto ääni. Se sai Larsonin miehet sytyttämään tulen uudelleen. Luotisade lensi halki pimeyden, mutta se ei tavoittanut kohdettaan. Yksikään villi, ei saanut minkäänlaista naarmua, mutta Larsonin miehillä sen sijaan kasvoi huoli omasta selvityimisestään. Miehet ryntäilivät pimeässä ja vihollisen etsintä alkoikin vaihtua huomaamatta oman porukan etsimiseksi. He olivat pimeässä viidakossa täysin sokkoina, eivätkä he osanneet liikkua päivälläkään ilman paikallista opasta, joten yöllä pimeässä viidakossa ryntäily oli silkkaa hulluutta. Kun viimeisetkin ammukset olivat sinkoutuneet sokkona viidakkoon, antoi Imamu käskyn hyökätä. Hyökkäystä seurasi yleinen kaaos ja pakokauhu. Larsonin miehet ryntäilivät viidakon pimeydessä edes takaisin ja huusivat kauhuissaan törmätessään omiin tovereihinsa. Vielä sitäkin kovemmin he huusivat, jos he kaverin sijasta törmäsivätkin villiin tummaihoiseen heimosoturiin. Yöstä oli tullut heidän pahin painajainen, vaikka sen olisi pitänyt olla helpon rahan keikka.

Heimosotureiden jahdatessa Imamun johdolla Larsonin miehiä, Larson itse havahtui tajuttomuudestaan tajuamaan ympärillään vallitsevan kaaoksen. Miehen kädet olivat sidottu tiukasti kiinni jalkoihin, mutta se ei ollut ongelma. Hitaasti hän taivutti itseään taaksepäin ja pian sormenpäät hapuilivat nilkkaa lahkeen sisäpuolelta. Vielä muutama taivutus ja metallin kylmä terä kosketti äärimmilleen venytettyjä sormia.

Kun Robinson seuraavan kerran katsoi paikkaa, johon Larson oli köytetty, sai hän kokea ikävän yllätyksen.

Mitenkäs käy?

[Nefertiti]

Kun Robinson seuraavan kerran katsoi paikkaa, johon Larson oli köytetty, sai hän kokea ikävän yllätyksen.
"Se saamarin luihu ketale pääsi pakoon." Robinson sanoi Peterille ja lisäsi. "Pidä silmäsi auki, ettei hän pääse yllättämään sinua."
"Sehän tästä vielä puuttui." Peter tuhahti ja valpastui entisestään.

Robinson oli vastaamassa ystävälleen, kun hän näki jonkun tai jonkin liikkuvan pusikossa Imamun takana. Nopeasti hän harppasi Imamun luokse ja työnsi tämän sivuun, mikä ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin, sillä samassa jokin lennähti pusikosta ja osui Robinsonin rintaan.
Peter näki, miten Robinsonin rinta muuttui syvän punaiseksi ja miten kaikki väri pakeni tämän kasvoilta. Hän näki ystävänsä lyyhistyvän maahan ja harppoi nopein askelin tämän luokse.

"Arthur... Kuoma?" Peter sanoi laskeutuessaan polvilleen ystävänsä viereen, mutta vastausta ei tullut, sillä tämä makasi ääneti siinä mihin oli lyyhistynyt, tikari yhä rinnassaan. "Hemmetti." Hän kirosi ja iski nyrkkinsä maahan.

Imamu seisoi taaempana ja katsoi vaitonaisena miestä, joka oli hänen henkensä pelastanut toistamiseen. Hetken mietittyään, hän nyökäytti päätään ja sanoi muutaman sanan parille soturilleen, jotka katosivat metsään palatakseen tovin kuluttua takaisin mukanaan paarit, joille Robinson nostettiin.

***

Kiinni jääneet konnat olivat alallaan ja kuuntelivat peloissaan Imamun äkäisiltä kuulostavia käskyjä. He näkivät miten jokaisen olemus muuttui yhä valppaammaksi ja että nuo olivat nyt valmiita tappamaan jos oli pakko.

Saman huomasi, myös muuan lurjus, joka lymyili piilossaan. Hiljaa hän alkoi perääntyä, sillä katsoi viisaimmaksi pitää matalaa profiilia ja kadota maisemista. Hän tiesi ettei saisi kovinkaan hellää käsittelyä noilta sotureilta, sillä oli juuri yrittänyt murhata heidän päällikkönsä.

No viis siitä, hän ajatteli, olihan hän sentään osunut siihen ärsyttävään arkeologiin, joka oli jollain kumman konstilla päässyt pois uhrikammiosta ja selvinnyt. Larson ei vieläkään tajunnut miten mies oli siinä onnistunut, eikä enää välittänytkään, sillä tikari oli tehnyt tehtävänsä paremmin kuin hyvin.

***

Peter nousi seisomaan arvellen, että Imamu oli käskenyt sotureitaan viemään Robinsonin takaisin kylään, missä tälle suotaisiin viimeinen leposija. Mutta hämmästyksekseen Imamu ja Robinsonia kantavat miehet suuntasivatkin täysin päinvastaiseen suuntaan, kohti sankinta viidakkoa, jossa ei yksikään valkoinen mies ollut vielä käynyt.

Peter asteli hiljaisena kulkueen perässä, sillä ei halunnut jättää ystäväänsä, eikä Imamukaan ollut estänyt häntä seuraamasta. Kulkue suuntasi kohti sademetsän sydäntä, jossa ani harva oli koskaan käynyt. Mitä pidemmälle he menivät, sitä vanhempaa, vehreämpää ja tiheämpää sademetsä oli ja oksilla vilahteli tuon tuostakin jos jonkinlaista otusta.

Peter vain ei jaksanut niistä kiinnostua, sillä häntä kiinnosti matkan määränpää ja se mitä siellä sitten tapahtuisi. Hän hätkähti ajatuksistaan ja melkein huudahti pelästyksestä, kun jokin pieni ja karvainen tupsahti hänen olkapäälleen. Hän käänsi päätään hieman ja näki pienen apinan, joka näytti kovin siltä pikkuiselta kaverilta, jonka he olivat tavanneet saavuttuaan ensimmäistä kertaa Imamun kylään.

Peter hymyili pienesti ja antoi apinan istua olallaan ja oli kuin tuo pieni otus olisi aavistanut miehen raskaan mielialan, sillä se pärpätti hiljaa ja laski pikkuisen käden hetkeksi tämän hiuksille.

"Kiitos." Peter kuiskasi ja rapsutti kevyesti pienen apinan turkkia.

He olivat matkanneet jo pitkän tovin, kunnes saapuivat aukiolle, jonka keskellä kasvoi jättimäinen puu, jonka jättimäiset juuret levittäytyvät sen ympärille kuin jättiläismustekkalan lokerot, mutkaisina ja muhkuraisina. Tuon puu näytti ikivanhalta ja sen oksat, mahtava muhkurainen varsi ja mahtavat suuret juuret olivat erilaisten kasvien, liaanien ja sammalen peitossa.

Oksien ja juurien lomassa näytti olevan tuhansia pikku koloja, joissa oli pienempiä ja vähän isompiakin asukkaita. Suurta oksaa pitkin luikerteli käärme, joka sulavasti vältteli sillä kasvavia kukkia ja kasveja, joiden juuret roikkuivat kuin sotkuiset hiukset.

Imamu ja hänen soturinsa pysähtyivät hetkeksi, Imamun sanoessa jotakin kunnioittavalla äänellä puulle, minkä jälkeen hän ja hänen soturinsa laskeutuivat polvilleen ja painoivat päänsä alas kumarrukseen.
Tovin kuluttua Imamu nousi ja hänen soturinsa noudattivat esimerkkiä.

Imamu kääntyi ja sanoi jotakin sotureilleen, minkä jälkeen hän kääntyi Peteriin päin ja sanoi. "Seuraa minua."

Peter nyökkäsi Imamun kääntyessä astelemaan kohti puun suuria juuria. Kaikki muut soturit paitsi Robinsonia kantavat, jäivät paikoilleen odottamaan.

Imamu katosi aivan Peterin silmien edessä ja tämä epäröi hetken jatkaako, mutta rohkaisi sitten mielensä ja seurasi noita kahta miestä, jotka kantoivat Robinsonia ja jotka myös hävisivät näkyvistä.

Peter asteli eteenpäin kohti suurimman juuren mutkaa, joka näytti kovin pimeältä ja päästyään aivan lähelle, hän tajusi, että siinä oli luolan suu ja maa vietti alaspäin. Hän astui tuohon pimeyteen ja huomasi heikkoa valoa edessäpäin. Hän suuntasi kulkunsa kohti valoa, käytävän viettäessä yhä alemmaksi, kunnes päättyi suureen luolamaiseen tilaan, jonne pääsi auringonvalo katossa olevasta aukosta.

Tuo valo osui luolan keskellä olevaan kirkasvetiseen lähteeseen, joka hohteli sinisen ja sinivihreän sävyissä, näyttäen melkein jalokiveltä.

Hän henkäisi syvään ja katsoi syvän kunnioituksen vallassa tätä luonnon muovaamaa kaunista paikkaa, jota ei valkoisen miehen jalka ollut koskettanut milloinkaan ja vain harvat ja valitut olivat paikan nähneet, eikä sitä tulisi kukaan muukaan näkemään milloinkaan.

"Mikä tämä paikka on?" Peter kysyi melkein kuiskaten ja pieni apina hyppäsi alas hänen olaltaan kadoten takaisin käytävään.
"Maisha Shimo, Elämän lähde." Imamu vastasi ja samaan aikaan paarit laskettiin aivan lähteen viereen.

Nuo kaksi soturia astuivat kauemmaksi ja jäivät paikalleen odottamaan seuraavaa käskyä. Imamu kehotti Peteriä istuutumaan Robinsonin viereen ja otti sitten pienen kivimuodostelman alta valkoisesta kivestä muotoillun kulhon, jonka upotti veteen, mutisten hiljaa jotakin.
Tämän jälkeen hän kääntyi ja kaatoi vettä ensin Robinsonin veriselle rinnalle, josta tikari oli ensin kiskottu irti ja sen jälkeen tämän suuhun. Hän laski kulhon maahan ja jäi odottamaan.

***

No niin muuttelinpa tätäkin, kun tuntui, että jäi tämäkin junnaamaan paikallaan. Nyt pitäisi olla helpompi jatkaa tästä, kun pätkin tätäkin hieman, vaikka toisaalta onhan tuo vieläkin hieman pitkähkö.... :)
Jatkakaahan...

[Nefertiti]

Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua Robinsonin luomet alkoivat värähdellä ja rävähtivät auki, silmät katsoivat hetken tyhjinä eteensä, kunnes luomet painuivat jälleen kiinni.. Oli hetken aivan hiljaista, kunnes tämän jokainen raaja liikahti ja hänen huuliltaan pääsi hiljainen valitus.

"Ota kiinni hänen käsistään, sillä parantuminen on hyvin tuskallinen." Imamu sanoi tarttuen Robinsonin toiseen käteen lujasti.

Peter teki työtä käskettynä, vaikkei oikein vieläkään tajunnut mistä oli kyse.

Tuskin hän oli saanut tukevan otteen Robinsonin käsivarresta, kun tämä äkkiä sai jonkinlaisen kouristuksen ja suusta karkasi tuskanhuuto, joka kiiri kaikuna ympäri luolaa. Tämän jälkeen heillä oli täysi työ pitää Robinson alallaan, sillä tämä kiemurteli ja kouristeli tuskissaan. Peter ihmetteli, miten niin hoikassa miehessä saattoi olla niin paljon voimia.

Tuota tuskaa he joutuivat katsomaan hyvin pitkään, ennen kuin se loppui ja Robinson vaipui armolliseen tiedottomuuteen.

"Hän on nyt kunnossa, mutta nukkuu vielä pitkään ja lepoa hän nyt tarvitseekin." Imamu sanoi ja laski kätensä Peterin olalle.

Peter nyökkäsi ja tuo pieni ryhmä alkoi suunnistaa takaisin muun heimon pariin, jotka odottivat heitä piilossaan. Hän seurasi ääneti Imamun johtamaa joukkoa ja tunsi olonsa hieman paremmaksi, vaikka se mitä tuossa oudossa luolassa oli tapahtunut, kiusasikin häntä.

Tuo pieni ryhmä saavutti pian määränpäänsä, kauempana temppelistä vuoren rinteellä olevan aukean, jota ympäröi rehevän kasvuston peittämät järkäleet. Tuon aukean toisella puolella, vuoren seinämässä oli paksujen saniaisten ja köynnösten takana luolat, joissa Imamun heimo, sekä naiset piilottelivat.

Peter ja pari muuta miestä pitelivät köynnöksiä ja saniaisia sivulla, kun kaksi muuta kantoivat Robinsonin sisälle. He seurasivat miehiä, niin pian kuin he olivat kadonneet sisään ja kasvit saivat vapaasti taas roikkua luolan suuaukon päällä.

He astelivat ääneti pitkin kosteaa käytävää, kunnes se viimein päättyi suureen luolaan, jonka keskellä paloi suuri nuotio, josta lieskat kohosivat kohti katossa olevaa aukkoa.
Luolan toisella seinustalla oli pari isompaa ja useampia pieniä majoja, joiden asukkaat kurkistelivat tulijoita uteliaasti.

Seurue pysähtyi Dibian majan kohdalla ja kun Robinson oli nostettu sisälle tuohon majaan, katosivat muut miehet toisiin toimiin, Imamun ja Peterin jäädessä majaan.

Peter seurasi tarkkaavaisesi Imamun ja Dibian keskustelua, vaikkei ymmärtänyt sanaakaan heidän puheestaan.
Jonkin ajan kuluttua Imamu kääntyi Peterin puoleen, sanoen, että tämä voisi mennä Sabinen ja Susannen luo, kun taas Dibia pitäisi huolen Robinsonista.

***

Robinson ajelehti syvään tajuttomuuteen ja siitäkin syvemmälle, kunnes jokin äkkiä kiskoi hänet hetkeksi tajuihinsa. Hän tunsi kipua, niin suunnatonta kipua, että se kävi pian niin ylivoimaiseksi ja hän vajosi tajuttomuuden samettiseen hämärään.

Tuota hämärää tuntui kestävän iäisyyden ja kun hän viimein tuli tajuihinsa, näki hän vierellään ohueen punaiseen kankaaseen pukeutuneen hahmon, joka istui polvillaan, tumman punaisenruskeat hiukset hartioille valuen.
Robinson nosti kätensä ja tuli koskettaneeksi tuota hahmoa, joka värähti kosketuksesta ja kumartui katsomaan.

"Arthur?" Hyvin tuttu ääni kysyi ja vasta silloin Robinson tajusi, että tuo puna-asuinen nainen oli Susanne.
"Susanne." Robinson sanoi hiljaa ja katsoi naiseen. "Mitä tapahtui?" Hän kysyi.
"Sinä melkein kuolit." Susanne vastasi ääni värähtäen, kyyneleen vieriessä hänen poskelleen.

Robinson ei vastannut, vaan nosti kätensä ja pyyhkäisi kevyesti kyyneleen pois Susannen poskelta. Susanne tunsi lämpimän käden poskellaan, sulki silmänsä ja nosti oman kätensä Robinsonin käden päälle. Nuo pienet lämpimät eleet kertoivat kumpaisellekin niistä hellistä tunteista, joita he tunsivat toisiaan kohtaan.

Sen huomasi myös Imamu, joka katseli noita kahta sivummalta ja hymyili lämpimästi.

***

Jatkoin tätäkin joutessani ja jään odottamaan mahdollista jatkoa. :)