Jatkis: Samin ja Sofian tarina

[Nefertiti]

Pistämpä tästäkin nyt jatkiksen tähän ja katson, miten tarina teidän käsissänne muuttuu. :)

PROLOGI

230 vuotta sitten, jotakuinkin Lenan ja Sebastianin kuoleman aikoihin, jossain päin ulkoavaruutta kiersi radallaan komeetta, joka syystä tai toisesta harhautui radaltaan.
Komeetta syöksyi eteenpäin avaruudessa ohittaen matkallaan useita muita aurinkokuntia, kunnes se saapui linnunradalle, jossa aurinkokuntamme sijaitsi. Se ohitti pienen Pluton ja sen jälkeen suuret kaasuplaneetat. Komeetta kiisi läpi asteroidivyöhykkeen vetäen mukaansa suuren määrän erikokoisia kokkareita.
Vuoden 2009 paikkeilla komeetta ohitti maan, josta se sekä sen vanavedessä tuleva meteoripilvi oli huomattu. Maan puolustusvoimat tekivät kaikkensa kääntääkseen meteoriittipilven toiseen suuntaan, mutta se oli jo liian lähellä maata, minkä vetovoima veti meteoripilveä puoleensa kuin magneetti. Ainoa mitä he saivat aikaiseksi, oli suurimpien meteoriittien räjäyttäminen, jotta tuho saataisiin mahdollisimman pieneksi.
Eräässä avaruustutkimuskeskuksessa huomattiin, kun ensimmäiset meteorit syöksyivät ilmakehään. Keskuksessa annettiin suurhälytys, joka piti myös lähettää ympäri maailmaa. Mutta yksi pieni meteoriitti iskeytyi radiovastaanottimeen, ennen kuin hälytystä ehdittiin lähettää eteenpäin.
Avaruustutkimuskeskuksen keskusradiossa kailotti hätäinen ääni: "Tämä ei ole harjoitus! Olemme saaneet suurhälytyksen! Toistan, tämä ei ole harjoitus! Menkää väestösuojaan välittömästi! Meteori on juuri isk..." Enempää hän ei ehtinyt sanoa, kun toinen, edellistä monta kertaa suurempi, meteoriitti iskeytyi tutkimuskeskukseen korvia huumaavasti räjähtäen ja tuhosi tutkimuskeskuksen, sekä laajoja alueita sen ympäriltä. Sen jälkeen meteoriitteja alkoi tulla lisää, ja ne iskeytyivät useisiin kaupunkeihin, sekä kyliin ympäri maapalloa, tuhoten laajoja alueita...


1. Luku
Luonnon mullistus

Sinä aamuna nouseva aurinko värjäsi taivaan verenpunaiseksi. Synkät pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle, kuin myrskyä ennustaakseen. Linnut lauloivat täysin rinnoin tulevasta onnellisen tietämättöminä, olihan kevät tulossa ja lumikin oli alkanut sulaa. Itse asiassa talvi oli ollut tavallistakin leudompi ja lehdessä oli ollut artikkeli, jossa tiedemiehet arvelivat, että lämmönnousu johtui El Niñon kaltaisista sääilmiöistä.
Tämä kyseinen aamu alkoi niin kuin monet muutkin aamut ennen sitä, ihmiset nousivat ylös, söivät aamiaisensa ja lähtivät kuka minnekin. Töihin, kouluun tai ihan vain lenkille aavistamatta, että heidän elämänsä tulisi sinä päivänä muuttumaan peruuttamattomasti.

Eräs oli kuitenkin jäänyt kotiin ja tämä eräs oli Sofia - niminen nuori nainen. Hän oli taas herännyt taas kerran keskellä yötä nähtyään painajaista ja aamulla oli alkanut erittäin paha migreenikohtaus, joten vuoteesta nouseminen ei juuri houkutellut. Sofialla olisi ollut viimeinen lomapäivä, ja hän oli ajatellut mennä elokuviin parhaan ystävänsä Tepan kanssa. Mutta nyt lomapäivä oli pilalla ilkeän päänsäryn vuoksi ja Tepalle pitäisi ilmoittaa, ettei leffaan menosta ehkä tulisi mitään.
Nyt Sofia lojui vuoteellaan, tyyny kasvoille vedettynä ja mietti voisiko mahdollisesti iltapäivällä lähteä leffaan. Näihin ajatuksiin Sofia torkahti, vaipuen levottomaan uneen.
Hän näki unta, että oli hoikan tummatukkaisen miehen kanssa, jonkinlaisen rakennuksen ovella. Rakennus muistutti latoa tai mökkiä. Pihalla oli muitakin miehiä. Tummatukkainen mies jonka seurassa Sofia oli, vaihtoi muutaman sanan erään kalvakan miehen kanssa, jolla oli maantien väriset hiukset ja värittömät silmät. Hän kutsui tummatukkaista miestä Sebastianiksi. Kun kalvakka mies veti aseensa esiin ampuakseen Sebastianin, Sofia juoksi tämän eteen huudon purkautuessa huuliltaan.
"EEEEEEIIIIIIIIII!" Huusi Sebastian, jonka eteen Sofia oli juossut. Laukaus pamahti ja Sofia heräsi omaan huutoonsa nousten istumaan huohottaen kuin pitkän juoksun jälkeen.
Hän istui pitkän aikaa vuoteellaan muistellen unta, jota oli nähnyt lapsuusvuosistaan asti. Nyt se oli alkanut tulla useammin ja oli muuttunut kovin todentuntuiseksi. Sofia oli usein miettinyt sitä mahdollisuutta, että uni yritti kertoa jotakin, mutta mitä, sitä hän ei tiennyt.
Sofia heitti peiton päältään ja nousi mennäkseen keittiöön juomaan, sillä huoneessa oli tukahduttavan kuuma ja hän oli sekä hikinen että janoinen. 'Ovatkohan patterit ylikuumentuneet tai keskuslämmityksessä jotakin vikaa?' Hän ajatteli tassutellessaan keittiöön. Sofia meni ikkunan luokse katsahtaen samalla lämpömittariin, joka näytti seonneen, sillä se väitti, että ulkolämpötila oli +25 ºC:ta. Hän ei ollut uskoa silmiään. 'Vika ei ollutkaan pattereissa.' Sofia ajatteli 'Mutta kuinka voi olla mahdollista, että kevättalvella on helle?' Hän katsahti ulos ja huomasi, että viimeisetkin lumenrippeet olivat sulaneet pois, jättäen jälkeensä vain hitaasti kuivuvia lätäköitä.
Sofia katsahti taivaalle, jonka laskeva aurinko oli värjännyt verenpunaiseksi. 'Aivan kuin taivas olisi tulessa.' Hän ajatteli ja meni tiskipöydän luokse. Sofia oli juuri tarttumaisillaan hanaan laskeakseen vettä lasiinsa, kun aivan yllättäen jossain lähellä jysähti niin, että koko talo tuntui hypähtävän perustuksiltaan ja ikkunat helisivät kuin kovassa tuulessa.
Sofia pudotti säikähdyksissään lasin tiskialtaaseen, missä se hajosi kilahtaen sirpaleiksi. Hetken oli aivan hiljaista, kuin jokin olisi odottanut oikeaa hetkeä. Pian painostavan hiljaisuuden rikkoi uusi valtava jysähdys, joka tuntui olevan lähempänä kuin aiemmin. Heti perään tuli voimakas paineaalto, joka sai talon tärähtelemään entistäkin pahemmin ja iski kaikki lasit säpäleiksi.
Sirpaleita lensi Sofian päälle viillellen tämän ihoa ja vaatteita. Hän yritti suojautua viilteleviltä lasinsiruilta heittäytyen lattialle ja ryömien pöydän alle. Meteli oli korvia huumaava ja tuntui kuin talo olisi ollut sortumaisillaan. Sofia kyyhötti pöydän alla uskaltamatta liikahtaakaan ja hypisteli hermostuneesti medaljonkiaan. Koko ajan hän toivoi, että melu ja tärinä pian loppuisivat.


Toisaalla:

Oli paha ruuhka aika, mutta siitä huolimatta eräs mies ajoi kaupunkiin johtavan tien risteykseen. Hänen nimensä oli Sam ja hän oli menossa kaupunkiin työasioiden vuoksi. Samalla reissulla hän kävisi erään ammatikseen sukuja tutkivan miehen luona kysymässä, mitä tämä oli saanut selville MacCregorien suvusta, johon Sam kuului.
Sam oli nyt pidemmän aikaa halunnut tietää enemmän suvustaan ja siitä oli tullut melkein pakkomielle, joka takoi hänen mielessään koko ajan. Ehkä tähän oli syynä myös uni, joka oli toistunut joka yö. Sam oli nähnyt samaa unta jo ihan pienestä pitäen.
Valot vaihtuivat punaisiksi ja hän pysähtyi odottamaan. Sam pyöritteli mielessään niitä asioita, mitä hän oli jo saanut suvustaan selville.
Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei huomannut, miten lämpötila oli alkanut nousta ja taivas muuttua hehkuvan punaiseksi. Aivan kuin kaupungin takana olisi loimottanut suuri tulipalo.
Autossa alkoi olla jo sietämätöntä, kun Sam havahtui ajatuksistaan. 'Onkohan lämmitin hajonnut.' Sam ajatteli veivatessaan ikkunaa auki. Ikkunan aukaiseminen ei auttanut ollenkaan, sillä ulkoa leyhähti vieläkin kuumempaa ilmaa sisälle tehden olon, jos mahdollista vieläkin tukalammaksi.
'Onkohan tämä niitä El Niñon kaltaisia sääilmiöitä?' Sam ajatteli vilkaisten taivaalle, jonka laskeva aurinko oli värjännyt verenpunaiseksi.
Valot vaihtuivat vihreiksi ja jono nytkähti liikkeelle, mutta kauan se ei ehtinyt liikkua, kun taivaalta lensi jokin suuri liekehtivä esine, joka lähestyi koko ajan ja valaisi ympäristönsä niin kirkkaasti kuin olisi ollut keskipäivä. Kuului jarrujen kirskuntaa ja torvien toitotusta, kun koko jono seisahtui. Ihmiset tulivat ulos autoistaan ja jäivät töllistelemään näkyä ihmeissään, sillä kukaan ei ollut nähnyt moista näkyä muualla kuin elokuvissa.
Se jokin tömähti lähelle tietä, saaden maan tärähtelemään rajusti ja seuraavassa hetkessä paineaalto pyyhkäisi yli tien, paiskoen kaiken tieltään. Valo hävisi ja pimeys ympäröi kaikki tiellä olijat. Jonon etummaiset autot lensivät tien penkalle tai taaempana sijaitsevien autojen päälle ja ihmiset, jotka olivat tulleet ulos autoistaan, paloivat, lentelevä romu ruhjoi heitä tai he paiskautuivat kuoliaiksi.
Sam peruutti äkkiä, sillä hänen eteensä rysähti siniharmaa Ford Sierra. Peruuttaessaan hän ei huomannut takana olevaa autoa vaan törmäsi sen etupuskuriin. Takana oleva autoilija oli aivan liian järkyttynyt noustakseen ulos ja alkaakseen rähjätä Samille tämän ruhjottua hänen autonsa etuosan.
Sam nousi autostaan ja meni muodottomaksi ruhjoutuneen Ford Sierran luokse katsoakseen voisiko tehdä jotakin tämän kuskin hyväksi. Mutta turhaan, sillä Fordin kuski oli kuollut, kun auto oli iskeytynyt maahan ja Sam saattoi vain todeta tämän kuolleeksi.
Tie oli hetkessä muuttunut tavanomaisesta ruuhkasta sotatantereeksi ja siellä vallitsi täysi kaaos, ruttaantuneita autoja lojui joka puolella palaen. Kärventyneitä sekä ruhjoutuneita ruumiita oli romuttuneiden autojen lomassa ja sisälläkin.
Sam katseli ympärilleen, mutta näki vain sekasortoiseen tilaan joutuneita autoilijoita, jotka täydessä paniikissa yrittivät päästä pois tieltä, minkä vuoksi syntyi koko ajan uusia yhteentörmäyksiä.
Melko lähellä Samin autoa oli eräs toinen auto, joka oli ilmiliekeissä ja sen sisältä kuului lähes hysteerinen huuto. "Apua! Auttakaa! En pääse irti! Apua! Auttakaa, minä palan! Polttaa! "
Sam päätti mennä auttamaan huutajaa, mutta ehti vain jonkin matkan päähän palavasta autosta, kun se jo räjähti korventaen autossa olijan kuoliaaksi.
Räjähdyksestä syntynyt paineaalto paiskasi Samin tien penkalle, josta tämä kierähti ojaan, tässä rytäkässä häneltä murtui jalka ja hän löi päänsä johonkin menettäen tajuntansa.
Tien läheisyyteen iskeytyi vielä ainakin puolen kymmentä pientä meteoriittia, jotka tuhosivat siellä olevia autoja sekä itse tietä. Rojua oli joka puolella ja sitä lensi myös ilmassa. Osa rojusta lensi ojaan peittäen Samin alleen.

Myöhemmin:

Oli pilkkopimeää ja hiljaista, kun Sofia vihdoin uskalsi kömpiä pois pöydän alta. Hän hapuili pimeässä hetken ja löysi sitten kaapin, jossa säilytti taskulamppuaan. Hän tunnusteli kaapin hyllyjä ja hetken kuluttua sormet osuivatkin taskulamppuun.
Sofia otti lampun käteensä ja siirtyi pois kaapilta.
'Ole kiltti ja toimi.' Sofia rukoili mielessään ja napsautti katkaisijaa. Hänen suureksi ilokseen lamppu toimi ja sen valossa hän katseli ympärilleen todeten koko paikan olevan kuin tykkitulen jäljiltä.
Ensin Sofia ei ollut uskoa silmiään, kun hän katsoi sinne, missä keittiön peräseinän piti olla. Sofia hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan, mutta talon toinen puoli oli ja pysyi poissa. Siihen oli kaiketi osunut pienen meteoriitin aiheuttama räjähdysaalto.
Keittiössä alkoi olla viileää, koska toinen puoli taloa, sekä suurin osa keittiötä oli raunioina. Lämpötila oli laskenut taas liki nollaa. Alkoi tuulla ja sataa räntää, joka suli osuessaan lämpimään maahan. Tuulen voimasta räntää satoi keittiön raunioille ja Sofian päälle, kastellen sekä hänet, että kaiken muunkin mihin osui.
Sofia katseli pimeään, jota halkoi hänen kädessään olevan taskulampun valokeila, sekä kauempana olevat tulipalot, jotka värjäsivät taivaan punertavaksi.
Jossain melko lähellä joku parkui hysteerisesti, kuin olisi järkensä menettänyt. 'Enkä ihmettele vaikka olisikin.' Sofia ajatteli poistuessaan keittiöstä ja kompuroidessaan olohuoneeseen katsomaan olisiko siellä mitään käyttökelpoista mukaan otettavaa, sillä hän oli päättänyt lähteä ennen kuin talo sortuisi kokonaan. Sofia kävi myös tutkimassa makuuhuoneensa löytäen sieltä reppunsa ja yrittäen samalla pukea päälleen jotakin, sillä hänellä alkoi olla kylmä riekaleisessa pyjamassaan.
Kun Sofia oli saanut lämmintä vaatetta päälleen, hän siirtyi takaisin olohuoneen puolelle ja sulloi reppuunsa, mitä pystyi ja jätti asuntonsa mennen pimeään rappuun. Puoleksi kiipeämällä hän pääsi alas ja ulos, huolimatta siitä, että puolet portaikosta oli poissa. Katulamput eivät enää valaisseet katuja vaan pysyivät pimeinä, taivaalta satoi hiljalleen räntää. Sofian kasvoille satava räntä sekoittui kyyneliin, jotka valuivat hänen poskiaan pitkin, mutta hän päätti pysyä lujana ja pyyhki kyyneleet pois.
Sofia ei ennättänyt kulkea pitkällekään, kun kuuli takaansa voimaksasta jylyä ja kääntyessään katsomaan näki talon toisenkin puolen romahtaneen alas. "Onneksi en ollut tuolla sisällä." Hän mutisi kääntyen ja jatkaen matkaansa ei-mihinkään.
Koko yön hän käveli päämäärättä ja kun aamu valkeni, näki Sofia tuhon koko laajuuden. Hän ei yllättynyt siitä, sillä jotain tällaista hän oli arvellutkin näkevänsä. Suurin osa rakennuksista sekä maastosta näytti siltä, kuin olisi joutunut pommituksen kohteeksi. Taivas oli synkkä, sillä suuri tomupilvi peitti sen lähes kokonaan. Aurinko paistoi tomun läpi, muttei näyttänyt lainkaan tavanomaiselta, vaan hiukan vihertävältä tai sinertävältä.
Äkkiä jostain alkoi kuulua matala, murinaa muistuttava ääni ja pian sen jälkeen maa alkoi liikkua. Sofia heittäytyi maahan, pysyen siinä kunnes se lakkasi liikkumasta ja melu laantui. Kun oli tullut ihan hiljaista, hän nousi ylös ja jatkoi matkaansa. Sofia käveli eteenpäin nähden vain sortuneita rakennuksia, joiden raunioista nousi tumma savu, sekä pystyyn palaneita että paineaallon voimasta kaatuneita puita. Näin hän jatkoi kunnes tuli valtatielle, joskin sana tie ei enää kuvannut sitä. Siinä missä tien piti olla, oli vain isohkoja monttuja, sekä paljon rojua, että tunnistamattomiksi vääntyneitä autoja.
Sofia kulki eteenpäin pitkin "tien" piennarta, romukasoja väistellen.
Yhtä romukasaa sivuuttaessaan hän huomasi siinä jotakin, mikä kiinnitti hänen huomionsa. Samassa Sofia kuuli äänen kuiskivan mielessään ja pyytävän apua. Hän seisahtui hetkeksi, kuin miettiäkseen kuulemaansa. Sofia meni lähemmäksi kasaa ja tarkemmin katsoessaan hän huomasi sen alta pilkottavan käden. Maanjäristys oli kai sen verran siirtänyt romuja, että käsi oli tullut näkyviin niiden alta. Sofia alkoi siirrellä romuja pois, mihin kuluikin hyvän aikaa, peläten koko ajan löytävänsä pelkän käden. Hän huokaisi helpotuksesta, kun romujen alta paljastui mies, jonka ikä lähenteli viittäkymppiä. Sofia kiskoi miehen pois ojasta, ylös tien pientareelle.
Hän tarkasteli miestä, joka oli toivottavasti selviytynyt kylmästä yöstä, kun oli ollut romujen alla suojassa. Miehen kasvot olivat kapeat ja hiukset tummat. Hänen otsassaan oli ilkeän näköinen haava, josta oli vuotanut jonkin verran verta ja toinen jalka oli vääntynyt omituiseen asentoon. Sofia tunnusteli pulssia ja katsoi hengittikö mies. Havaitessaan miehen hengittävän ja pulssinkin tuntuvan tasaisena, joskin heikkona, hän huokaisi helpotuksesta.
Sofia aikoi putsata miehen kasvot ja otsassa olevan haavan kunnes muisti, ettei ollut vettä millä putsata.
Hetken mietittyään ja katseltuaan ympärilleen Sofia keksi, mistä saisi vettä. Hän meni lähimmälle romukasalle ja etsi sieltä jotakin sytykkeeksi sopivaa. Sofia löysikin kankaan riekaleita ja pari paperinpalaa. Sen jälkeen hän siirtyi etsimään polttopuuksi sopivia kalikoita, löytäen niitä ja kyhäten kalikoista sekä sytykkeistä nuotion sytyttäen sen taskussaan olevalla tupakansytyttimellä, jonka oli lainannut Tepalta ja unohtanut sitten palauttaa sen takaisin.
Ystävän ajatteleminen sai palan nousemaan kurkkuun, mutta pian Sofia sai itsensä koottua ja jatkamaan puuhiaan.
Nyt hän tarvitsi enää astian, missä voisi sulattaa lunta, jota hän myös oli huomannut olevan yhdessä notkelmassa. Lumi ei onneksi ollut sulanut heti maahan osuttuaan.
Sofian onneksi tien sellaiselle osuudelle, joka ei ollut tuhoutunut, oli kaatunut rekka, joka oli täydessä kattila lastissa. Hän repi yhden laatikon auki - sillä kukaan ei enää kaipaisi tätä tilausta mihinkään - ja otti yhden sopivan kokoisen kattilan, minkä hän täytti lumella ja laittoi nuotion yläpuolelle.
Sitä mukaa, kun lumi kattilassa oli sulanut, Sofia laittoi siihen uuden kasan lunta, kunnes kattilassa oli tarpeeksi vettä. Hän nosti kattilan pois tulelta, antoi veden jäähtyä sopivaksi ja kaivoi repustaan jotakin, mikä kävisi puhdistusliinasta. Sofia löysikin pienen etsimisin jälkeen yhden valkoisen T-paidan, jonka oli lähtiessään sullonut reppuunsa muiden tavaroiden ohella. Hän otti paidan, repi sen riekaleiksi ja otti yhden riekaleen kastaen sen veteen. Sofia puristi riekaleesta liiat vedet pois ja ryhtyi puhdistamaan miehen kasvoja.
Kun Sofia oli saanut miehen kasvot sekä miehen otsassa olleen haavan puhdistettua, hän tarkasti miehen jalan ja totesi sen murtuneen. Sofia suoristi ja lastoitti jalan jotenkuten. Sen jälkeen hän etsi ja löysikin muutamia isompia kankaan riekaleita romukasasta. Sofia teki isoimmasta riekaleesta eräänlaisen katoksen ja toisen pienemmistä hän laittoi miehen päälle, jottei tämä paleltuisi, sillä oli tullut pimeää ja yöstä tuntui tulevan jäätävä. Viimeisen kankaan riekaleen hän kietoi ympärilleen ja nakkasi muutamia kalikoita nuotioon estääkseen sen sammumisen.
Tuli pimeää ja hiljaista. Siinä istuessaan Sofia tutkaili nuotion valossa miehen kasvoja, jotka olivat vaihteeksi siistit. Miehen kasvot olivat oikeastaan mukavan näköiset, ystävälliset ja hiukan päivettyneet. Sofian katse siirtyi miehen kasvoista tämän käteen, joka oli "peiton" päällä. Etusormessa oli kultainen sormus, jossa oli tutun näköinen vaakunan puolikas.
'Missä olenkaan nähnyt samanlaisen?' Sofia mietti ja hypisteli pohtiessaan medaljonkiaan. Äkkiä hän tajusi, missä oli nähnyt sen ja otti medaljongin kaulastaan. Siinä oli vaakunan toinen puolikas. Sofia laittoi medaljongin sormuksen kuvion viereen ja ne sopivat yhteen, muodostaen täydellisen vaakunan. Vaakunassa oli köynnöksin koristellut kirjaimet vastakkaisissa kulmissa, toisessa C ja toisessa R ja keskellä oli kaksi miekkaa ristikkäin ja niiden lomassa kaksi ruusunoksaa.
'Hän on siis samasta suvusta kuin minäkin, mutta kuinka se voi olla mahdollista?' Sofia ajatteli laittaessaan medaljongin takaisin kaulaansa. 'Kysyn häneltä, kun hän herää.'
Sofiaa oli alkanut nukuttaa, joten hän kietoi riepunsa tiukemmin ympärilleen ja nukahti nuotion miellyttävään lämpöön.

Aamulla:

Sam heräsi hätkähtäen nähtyään painajaista ja siihen, että paleli, mikä nyt ei ollut mikään ihmekään, sillä nuotio oli jo aikoja sitten sammunut ja mittarinkin lukemat olivat reilusti nollan alapuolella.
Sam nousi vaivalloisesti istumaan ja vähältä piti, ettei hän kiljaissut, sillä hän oli vahingossa liikauttanut murtunutta jalkaansa, joka oli heti ilmoittanut olemassaolostaan.
Sam ei hetkeen tiennyt missä oli ja mitä oli tapahtunut, mutta sitten hänen mieleensä nousi kuva palavasta autosta ja miehestä, joka oli ollut autossa ja huutanut apua.
Viimeinen asia, mitä Sam muisti oli palavan auton räjähtäminen sekä ilmalento ojaan. Sen jälkeen oli ollut vain sumuista ja mustaa. Hän työnsi silmiensä eteen nousevat karmeat muistikuvat pois mielestään.
Sam katseli ympärilleen saadakseen edes jonkinlaisen kuvan siitä, missä oli.
Taivas oli tumma huolimatta siitä, että aurinko oli jo noussut, sillä synkän harmaat pilvet, jotka osittain peittivät auringon taakseen, estivät tehokkaasti valon pääsyn maahan syventäen hämärää entisestään.
Hämärässäkin Sam näki millaista hävitystä meteoriitit olivat aiheuttaneet. Tie, jos sitä nyt siksi voi enää kutsua, oli suurelta osin poissa ja tilalla oli vain suuria monttuja, sekä paljon rojua. Hän käänsi katseensa pois tuhoutuneesta tiestä nuotioon, joka oli näemmä jo ajat sitten sammunut ja mietti kuka sen oli kyhännyt. Sam sai vastauksen katseltuaan hetken ympärilleen.
Ihan hänen vieressään nukkui nainen johonkin riepuun tiukasti kääriytyneenä. Sam tarkasteli naista, jonka sirot ja kalpeat kasvot olivat naarmuilla. Naisen kasvoja kehysti musta tukka, jossa oli lumivalkoinen raita. Sam huomasi naisen liikkuvan levottomasti riepunsa sisällä ja melkein siinä samassa nainen heräsi vaimeasti huudahtaen unestaan ja heidän katseensa kohtasivat hetkeksi. Sen hetken aikana, jona he katselivat toisiaan, tuntui heistä kuin he olisivat tunteneet entuudestaan, mutta kuitenkaan he eivät olleet aiemmin tavanneet.
"Taisitte nähdä painajaisen." Sam sanoi rikkoen hiljaisuuden ja palautti heidät todellisuuteen.
"Niin..." Nainen vastasi hiljaa ja jatkoi. "Nyt kun olet hereillä, voisimme esittäytyä, minä olen Sofia Roberts."
"Minä olen Sam MacCregor" Sam sanoi. "Hauska tutustua ja... tuota kiitos avusta."
"Hauska tutustua herra MacCregor." Sofia sanoi. "Ei teidän tarvitse kiittää."
"Sano vain Sam." Sam sanoi ja kysyi. "Kuinka jouduin tänne? Sillä viimeinen muistikuvani on se, kun löin pääni kierähtäessäni ojaan."
Sofia kertoi Samille, kuinka oli nähnyt ensin tämän käden pilkistävän romukasasta ja kuinka hän oli siirrellyt romuja peläten löytävänsä pelkän käden. Sofia kertoi myös, kuinka helpottunut oli ollut, kun kasan alta olikin paljastunut mies eikä pelkkä ruumiinosa. Sofia kertoi, miten oli kiskonut Samin romujen seasta ja paikannut tämän kolhut.
Sam kuunteli hiljaa Sofian kertomusta miettien välillä, mitä olisikaan tapahtunut, jos Sofia ei olisi häntä löytänyt.
Tämän jälkeen he söivät vähäisen aamiaisen, joka oli vain muutama pala suklaata ja kylmää vettä. Kun Sofia ja Sam olivat syöneet "aamiaisen", he alkoivat miettiä, kuinka jatkaisivat matkaansa.
Sofia auttoi Samin seisaalleen. "Kokeile pystytkö kävelemään." Sofia sanoi Samille.
Sam kokeili, mutta ottaessaan ensimmäistä askeltaan, hän oli kaatua nurin ja olisikin kaatunut, jollei Sofia olisi ehtinyt avuksi. Hän auttoi varovasti Samin takaisin istumaan. "Tarvitset kainalosauvan ja koska täällä ei sellaista ole, on minun tehtävä sellainen." Sofia sanoi.
Hän ryhtyi toimeen ja alkoi etsiä jotakin, mikä sopisi kainalosauvaksi. Jonkin aikaa etsittyään hän löysikin kainalosauvaksi sopivan pitkän kepin. Sofia pehmusti kepin toisen pään, niin että siihen saattoi nojata satuttamatta itseään. Hän ojensi kainalosauvan Samille ja auttoi tämän uudelleen pystyyn. Sofia kehotti Samia kokeilemaan liikkumista kepin kanssa. Sam kokeili ja totesi pystyvänsä liikkumaan sen kanssa, mutta eteneminen oli hidasta.
He päättivät jatkaa matkaansa. Sofia kokosi katoksen sekä kaksi muuta kangas riekaletta ja kääri ne rullalle. Sen jälkeen hän kaivoi repusta tyhjän juomapullon johon hän kaatoi kattilassa juomaksi sulatetun lumen. Sofia työnsi kattilan ja vesipullon reppuun, minkä jälkeen hän kiinnitti pakkaamansa katoksen ja rievut reppuunsa.

Jatka sinä... :)

[Nuubialainen Prinsessa]

Sainpas hieman aikaa näin päivästä kirjoittamiselle, joten laitan nyt tekstiä tähän.
Hmm..tuntuu vain nyt kyllä hieman hyvän tekstin raiskaukselta kirjoittaa huonoa tekstiä, tuon sinun hienon tarinasi jatkoksi.

Tässä kuitenkin pätkä..

Vaivalloinen matka alkoi. Kaikkialla oli hiiltyneiksi palaneita rakennuksia ja maa oli mustan noen peitossa. Räntäsade oli kastellut kaiken palaneen, joka nyt tarttui Samin ja Sofian vaatteisiin liaten ne harmaiksi. He etenivät hitaasti ja kiertelivät maahan syntyneitä kuoppia, auton romuja, talon raunioita ja kuolleita ihmisiä, jotka kaikessa kauheudessaan makasivat mitä ilkeämmän näköisissä asennoissa. Ruumiista lähtevä haju alkoi jo muuttua inhottavaksi ja he tiesivät, ettei ollut järkevää jäädä paikoilleen, vaikka kuinka väsyttäisi, sillä pian alkaisivat levitä kaikenlaiset kulkutaudit, jotka saastuttavat ympäriltään kaiken.

Uupumus hidasti entisestään heidän matkaansa, mutta sinnikkäästi he jatkoivat, vaikka auringon valo alkoi hiljalleen haalentua ja yö teki tuloaan. Kylmä tuuli puhalsi vasten heidän kohmettuvia jäseniään ja vilunväristykset vavisuttivat heidän väsyneitä vartaloitaan. Yhä useammin Sam pysähtyi nojaamaan keppiinsä ja lopulta Sofia alkoi tukea hänen kulkuaan omalla vartalollaan. Se auttoi heitä molempia, sillä heidän vartalonsa lämmittivät samalla toisiaan.

Viimein vaivannäkö palkittiin ja he viimein pääsivät kaupunkialueen ulkopuolelle. Sielläkään ei näkynyt elonmerkkejä. Yhtään tuhosta selvinnyttä ihmistä ei näyttänyt selvinneen kaupungin sille reunalle, mutta he tunsivat kiitollisuutta nähdessään kilometrin päässä kaupungista, ehjäksi jääneen metsänkappaleen. Sen suojiin he pimeässä tekivät majan, Sofian mukaansa ottamista kankaan kappaleista, oksista ja muutamista muovinriekaleista, joita ilkeän kylmä tuuli oli tuonut mukanaan. Saatuaan tulen syttymään, he istuivat tulen lämmössä vatsat nälkää muristen ja väsyneinä. Kumpikaan heistä ei jaksanut kuitenkaan muuta kuin miettiä mistä he saisivat ruokaa, sillä kuljettu matka oli vienyt heiltä kaiken voiman.

Väsymys painoi Sofian luomia kiinni ja hän nuokkui istualtaan tulen lempeässä lämmössä. Silloin Sam näki väsymyksestä sumeilla silmillään, jotain joka herätti hänen mielenkiintonsa. Sofian kaulasta roikkui auennut medaljonki. Mies kumartui lähemmäksi ja hänen uneliaat silmänsä laajenivat kun hän huomasi vaakunan puolikkaan medaljongin sisässä. Hämmästyneenä hän ojensi kädessään olevan sormuksen medaljongin viereen ja tajusi niiden kuuluvan yhteen. Samalla hetkellä Sofia aukaisi uniset silmänsä ja he katsoivat toisiaan hämmentyneinä.

"Mistä olet saanut tuon medaljongin?" Sam kysyi.


Jatka sinä.

[Nefertiti]

"Mistä olet saanut tuon medaljongin?" Sam kysyi.
"Se on ollut minulla aina." Sofia vastasi. "Medaljonki on kulkenut suvussamme tai niin ainakin äiti kertoi."
"Kertoiko hän mitään muuta tuosta medaljongista?" Sam kysyi.
"Ei, hän ei kertonut vaikka kysyinkin." Sofia sanoi ja kysyi. "Miksi tahdoit tietää?"
"Koska minulla on tuon vaakunan toinen puolikas." Sam Sanoi osoittaen Sofian medaljonkia ja näyttäen sormustaan.
"Niin nyt muistan, minun pitikin kysyä tuosta sormuksesta, mutta unohdin." Sofia sanoi ja jatkoi. "Me olemme kai samasta suvusta, mutta..."
"Muttemme ole koskaan tavanneet, emme ennen kuin nyt. " Sam sanoi ja hänen väsyneille kasvoilleen nousi hymy. "Minä olen ottanut selvää suvustani tai pitäisi varmaakin sanoa suvustamme ja olen saanut selville, että noin kaksisataa vuotta sitten tapahtui jotain, joka erotti suvun kahdeksi haaraksi ja sinun täytyy kuulua siihen toiseen puoliskoon." Sam kertoi.
"Olemme sitten kai jotain kaukaisia serkkuja." Sofia sanoi.
"Todella kaukaisia ja sukumme viimeiset." Sam sanoi ja loi katseensa maahan ajatellen tuhoa, joka oli niin monet ihmiskohtalot pyyhkinyt tieltään.
"No niin keskustellaan asiasta lisää, kun olemme levänneet." Sofia ehdotti ja kietoi kangasriekaleen tiukasti ympärilleen.
Sam nyökkäsi ja kietoi hänkin peiton paremmin ympärilleen ja painoi päänsä tyynyn virkaa tekevälle mytylle.

Aamu valkeni harmaana ja koleana. Matkalaiset heräsivät ja venyttelivät kohmeisia jäseniään. Aamiaista ei ollut, sillä viimeisetkin rippeet oli syöty jo edellisenä päivänä. Kumpikin joi pienen tilkan jäljellä olevasta vedestä, minkä jälkeen, Sofia kokosi vähäiset tavarat. He jatkoivat matkaansa ja toivoivat tapaavansa jonkun, jotta tietäisivät, etteivät olisi yksin maailmassa.
Päivän mittaan sää kävi koleammaksi ja harmaata lunta leijaili alas peittäen hiljalleen kärventyneen maan harmaaseen vaippaan. Puolen päivän aikoihin heidän oli pakko pysähtyä lepäämään, sillä ruoanpuute ja pitkä patikointi olivat verottaneet voimia. Kun he olivat saaneet kerättyä tarpeeksi voimia, he päättivät jatkaa matkaansa. He patikoivat eteenpäin niin kauan kuin valoa riitti ja leiriytyivät sitten romahtaneen sillan kupeeseen.
Kun nuotio oli saatu syttymään, Sofia päätti tukia aluetta hieman tarkemmin. Syykin oli selvä, sillä heidän olisi löydettävä ruokaa ja juotavaa tai he eivät montaakaan päivää enää selviäisi. Varovaisesti Sofia asteli eteenpäin ja katseli ympärilleen. Pian hän huomasi tulleensa pienen rakennuksen luokse, rakennuksen, jonka kyljestä saattoi erottaa sanan Grilli.
'Grilli, silloin siellä on ruokaa.' Sofia ajatteli ja meni rakennukselle niin nopeasti kuin vain pääsi.
Grillin ovi oli auki, joten Sofia saattoi vaivattomasti mennä sisälle tutkimaan. Sammuneessa kylmäkaapissa oli yhä mehu- ja maitotölkkejä sekä limupulloja. Toisessa kylmäkaapissa oli joitakin eineksiä ja vesipulloja, kun olihan ennen mullistusta ollut muotia juoda lähdevettä. Tutkittuaan nopeasti muutkin kaapit ja hyllyt, Sofia keräsi niin paljon juotavaa ja syötävää kuin kykeni kantamaan ja painui nopeasti takaisin leiripaikalle.
Vaikka suurin osa ruuista olikin jo alkanut pilaantua, niin se ei haitannut nälkäisiä matkalaisia, jotka söivät hyvällä halulla. Sen jälkeen olikin hyvä käydä kylläisenä nukkumaan nuotion lämpöön.
Aamuun mennessä nuotio oli taas sammunut. Aamiaisen jälkeen Sofia keräsi taas tavarat kasaan.
Puolenpäivän aikaan he taas pysähtyivät lepäämään ja syömään, joskin Samille ei maistunut ruoka lainkaan.
"Onko kaikki hyvin?" Sofia kysyi huolestuneena.
"En tiedä, ei vain ole nälkä." Sam vastasi.
Levättyään he jatkoivat taas matkaa, mutta käveleminen alkoi olla Samille yhtä tuskaa, sillä murtunut jalka ei ottanut parantuakseen ja se oli pahasti turvoksissa. Kun Sam nousi seisomaan, hän älähti tuskasta ja oli kaatua nurin, sillä kipeä jalka ei enää kannattanut häntä. Hänen jalkaansa särki niin, että hänestä tuntui kuin se olisi ollut tulessa. Sofia ehti ottaa Samista kiinni, estäen kaatumisen.
"Jään tähän, en pysty enää ottamaan askeltakaan." Sam sanoi ja istuutui Sofian avustuksella romukasan päälle, irvistäen kivusta, jonka jo pienikin liikahdus sai aikaan.
"Ethän sinä tähän voi jäädä." Sofia sanoi katsoen huolestuneena Samin kalpeita kasvoja.
"Minun on pakko." Sam vastasi. "En vain pysty enää kävelemään."
"Sitten meidän on keksittävä jotakin, jolla saamme kuljetettua sinua." Sofia sanoi. "Mutta ensin katson sinun jalkaasi."
Sofia kääri Samin housunlahkeen ylös ja avasi lastan, vain nähdäkseen, että Samin jalka oli pahasti turvoksissa. Turvonnut kohta väriltään sinipunerva ja jalka näytti taas vääntyneeltä. Luut olivat siis menneet taas väärään asentoon.
"Minun on oikaistava jalkasi, koska luut ovat menneet murtumakohdasta väärään asentoon." Sofia sanoi. "Tämä saattaa sattua."
Sam nyökkäsi hiljaa, Sofian ryhtyessä tuumasta toimeen.
Sofia kiskaisi jalkaa lujasti, jolloin Sam älähti tuskasta ja hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat.
Sofia tunsi kuinka luut tällä kertaa luiskahtivat kunnolla paikoilleen ja jalka näytti olevan täysin oikeassa asennossa, tosin vieläkin turvoksissa ja sinipunervana.
Hän laittoi lastan paikalleen ja varmisti, että se oli tukevasti kiinni ja pysyi kunnolla paikoillaan.
'Nyt on saatava jostakin kulkupeli, sillä hänen ei pitäisi rasittaa jalkaansa.' Sofia mietti.
Pitkän tovin hän mietti erilaisia vaihtoehtoja, kunnes se putkahti hänen mieleensä. 'Voisinkohan kyhätä sellaisen lavantapaisen, jota voisi vetää ja jolla Sam voisi levätä.' Sofia aprikoi.
Hän katsoi ympärilleen, vain nähdäkseen, ettei ollut juuri mitään, mistä rakentaa lavaa. 'Hetkinen minullahan on kankaan riekaleita.' Sofia mietti. 'Tarvitsisin vain muutaman tukevan ja taipuisan seipään tai jonkun muun sen tapaisen ja vielä narua.'
Sofia tarkasti ympäristöään, entistä tarkemmin löytääkseen jotain tarkoitukseen sopivaa rimaa tai lautaa. Ilokseen hän näkikin rakennuksen seinää vasten nojaamassa pari sopivan näköistä riukua tai rimaa. Hän haki ne ja alkoi kaivella sen jälkeen reppuaan. Hän muisti että hänellä piti olla jotain narua repussaan ja pian hänen käteensä osui karhunlankarulla, jossa oli kiinni neula.
"No niinpä tietysti!" Hän huudahti, mutta ajatteli kuitenkin. 'Tästä tulee pitkä urakka.'
Hän otti pari isompaa riekaletta, taittoi siitä vastakkaiset reunat niin, että sai niihin ikään kuin väylän mistä työntää riu'ut.
Oli melkein jo yö kun Sofia päätteli viimeistä ommelta. Hän päätti jättää kokoamisen aamuun ja käpertyi Samin viereen peiteltyään tämän ensin hyvin.
Yö tuntui kuluvan hitaasti. Sofia ei nukkunut kovinkaan hyvin ja päätti lopulta nousta ylös, ennen auringon nousua. Hän haki riu'ut ja alkoi ujuttaa niitä paikoilleen. Aurinko oli ehtinyt jo nousta hän saadessaan työnsä valmiiksi.
Hän auttoi Samin lavalle ja peitteli hänet rievuilla. Samin kuume oli yhä korkea ja hän oli sen verran heikossa kunnossa, ettei jaksanut pistää vastaan.
He lähtivät jatkamaan matkaa harmaassa aamun kuluessa. Sofia vain mietti, sitä että he eivät voisi kovinkaan kauaa jatkaa näin. Ainakaan Samin kunto ei sitä kestäisi.
Päivä oli jo vaihtumassa iltaan, kun väsyneet matkalaiset saapuivat suurelle aukiolle, jonka ympärille oli rakennettu romuista hökkelikylä.
Hökkelikylässä oli yksi muita isompi rakennelma ja siitä astui ulos isokokoinen mies. Miehellä oli maantien värinen tukka, osittain bodattu kroppa ja kylmät, harmaat ja laskelmoivat silmät. Hän katsoi tulokkaita inhon ilme kasvoillaan.
"Mitä te täältä haette?" Mies kysyi äreästi ja katsoi tulokkaita.
"Me vain ajattelimme, että jos saisimme asettua tänne asumaan." Sofia sanoi, vaikka vaisto kertoi, että tuo mies oli vihamielinen, eikä ehkä ollut helposti taivuteltavissa, joten hän lisäsi. "Me rakennamme asumuksemme itse ja hankimme ruokammekin itse."
"Hyvä on." Mies murahti. Hän katsoi pitkään Sofiaa ja tällä kertaa katse oli toisenlainen, kuin hän olisi nähnyt jotakin, mikä tahtoisi omakseen sillä sekunnilla. Tämän jälkeen mies kääntyi ja talsi takaisin majalleen.

Miehen kadottua, eräs nainen tuli heidän luokseen, hänen mukanaan oli pikkupoika.
"Älä välitä Billystä." Nainen sanoi. "Hän on aina yhtä kylmä ja äreä."
"Itse asiassa, me tarvitsisimme apua." Sofia sanoi ja osoitti Samia. "Hänellä on kova kuume, minkä oletan johtuvan hänen vioittuneesta jalastaan."
"Saanko katsoa häntä?" Nainen kysyi ja lisäsi sitten. "Unohdin esitellä itseni. Nimeni on Rosa ja ammatiltani sairaanhoitaja."
Sofia nyökkäsi ja seurasi sitten Rosaa, joka asteli ripein askelin Samin luokse. Hän kosketti tämän otsaa ja poskia. "Kuumetta." Hän mutisi ja nosti kankaan riekaleen pois jalkojen päältä. Vioittunut jalka oli lastassa, eikä näyttänyt niin pahalta, kuin toissa päivänä. Turvotus oli hieman laskenut, mutta jalka oli yhä sinipunerva murtuma kohdalta.
Rosa suoristi itsensä ja kääntyi poikansa puoleen. "Aleksi, olisitko niin kiltti ja hakisit Zeken tänne." Hän kysyi pojalta.
"Kyllä äiti." Aleksi sanoi ja juoksi saman tien pienelle majalle. Hetken kuluttua hän palasi, mukanaan tumma mies, jolla oli rastat.
"Zeke saat auttaa minua ja kantaa hänet majaani." Rosa sanoi ja osoitti paareilla makaavaa Samia, jolla oli kalpeat kasvot ja silmät ummessa.
Zeke teki työtä käskettynä ja yhdessä he saivat Samin kannettua Rosan majaan. Rosa haki mukillisen vettä keittiön virkaa tekevästä nurkkauksesta. Tämän jälkeen hän kaiveli hetken reppuaan, kunnes löysi etsimänsä, pienen rasian särkylääkettä. Hän otti rasiasta pillerin ja laittoi sen Samin suuhun, minkä jälkeen hän auttoi tätä juomaan tilkan vettä.
"Eihän tämä tulehdukseen auta, mutta lievittää kuitenkin kipuja ja alentaa kuumetta." Rosa sanoi. "Nyt hänen on vain levättävä ja te voitte asua sen aikaa minun luonani." Hän lisäsi.

Myöhemmin Zeke ja Bob lähtivät tutkimaan kaupungin raunioita, toivoen löytävänsä syötävää ja lääkkeitä, sillä Samin lisäksi hökkelikylässä oli pari ihmistä sairastunut johonkin kulkutautiin, jotka nyt saivat rauhassa edetä, kun ei lääkärin hoitoa ollut enää saatavilla.

Zeke ja Bob astelivat ääneti eteenpäin, kompastellen välillä epätasaisessa maastossa. He eivät olleet käyneet kaupungissa vielä kertaakaan sen jälkeen, kun olivat sieltä poistuneet joten näky joka heidät kohtasi oli lohduton.
Kaikki oli tuhoutunut ja toivo ruuan ja lääkkeiden löytymisestä alkoi hiljalleen hiipua. Toisinaan vastaan löyhähti karmea kalman haju, kun raunioihin loukkoon jääneet ihmiset olivat kuolleet sijoilleen.
He jatkoivat kuitenkin sitkeästi etenemistään ja löysivät pian itsensä erään apteekin luota. Ikkunat olivat säleinä, sirpaleet pitkin lattiaa ja suurin osa rakennusta oli sortunut liikkeen sisätiloihin.
Miehet uskaltautuivat varovaisesti sisälle ja tutkivat hyllyjä, noukkien kaiken tarpeelliseksi katsomansa mukaansa. Saalis oli melkoisen laiha, mutta sillä kyllä pärjättäisiin, etenkin kun he sattuivat pääsemään tiskin toiselle puolelle, missä reseptilääkkeitä pidettiin ja keräsivät sieltä kaikkea mahdollista, ajatellen, että Rosa sairaanhoitajana osaisi neuvoa, mihin mikäkin kävi.
Lisäksi he löysivät sidetarpeita, jotka nekin noukittiin kuormaan, mutta enempää hekään eivät ehtineet mukaansa ottaa, kun rakenteista alkoi kuulua ikäviä ääniä ja he päättivät siirtyä ulos ennen kuin koko kasa romahtaisi heidän päälleen.
He jatkoivat sitkeästi paikkojen tutkimista ja löysivät muutamista liikkeistä jotain syötävääkin, joka ei ollut pilaantunut. Lisäksi yhdestä liikkeestä, joka oli kaiketi ollut kioski, he löysivät säilykkeitä, keksejä ja vähän makeisia, jotka olivat kuin ihmeen kautta säilyneet syötävinä.
Heidän mukaansa tarttui myös kaikkea muutakin, jonka he katsoivat tarpeelliseksi ja pimeän tullen he leiriytyivät suojaiseen paikkaan yöksi. Yhden ainoan säilykepurkin he avasivat ja söivät puoliksi, mutta enempää he eivät tohtineet kuormasta ottaa, että muillekin jäisi jotain.
Kun ruoka oli syöty, he kävivät nukkumaan ja hyvin se unikin tuli, kun oli saanut vatsaansa hieman täytettä.

He nousivat ennen auringon nousua ja olivat liikkeellä jo kun auringon säteet kurottelivat raunioiden takaa. Matkallaan he yhä tutkivat ehjäksi jääneitä rakennuksia ja ottivat kaiken tarpeellisen mukaan, mitä sattuivat löytämään.

Ilta oli jo kääntymässä yöksi, kun he viimein pääsivät perille hökkeli kylään, jossa heidät otettiin riemulla vastaan.
Bob jäi jakamaan ruokatarvikkeita, kun taas Zeke riensi Rosan luokse lääkkeiden ja sidetarpeiden kanssa.
Tämä otti Zeken riemulla vastaan ja alkoi heti katsoa mitä tämä oli tuonut ja järjesteli purkit ja purnukat sen mukaan mihin mitäkin käytettiin. Tämän jälkeen hän katsoi purkkeja ja sitten Samia mietteliäänä, kunnes nappasi yhden käteensä. Rosa luki huolellisesti käyttöohjeen, ennen kuin antoi ensimmäisen annoksen Samille, jonka kuume oli vain pahentunut sinä aikana, kun Zeke ja Bob olivat olleet reissussa.

Kului pari päivää ja Sam alkoi parantua. Pian hän jo istui ja sai jotain syödyksikin. Viikon kuluttua hän oli siinä kunnossa, että saattoi nousta jalkeille ja pari viikkoa myöhemmin hän jo alkoi Zeken avulla rakentaa itselleen majaa. Majat kohosivat pystyyn, hitaasti, mutta varmasti ja parin viikon kuluttua, he pääsivät muuttamaan majoihinsa. Samin ja Sofian mielestä asunto oli vaatimaton ja yksinkertainen. Mutta Billyn mielestä ei sillä, hän oli kateellinen ja salaa ihastunut Sofiaan.
Sam ja Sofia tutustuivat hökkelikylän asukkaisiin ja saivat koko joukon uusia ystäviä.
Samalla Sam ja Sofia olivat rakastuneet toisiinsa, eikä toista nähnyt ilman toista. Yhdessä he hankkivat ruokaa ja auttoivat muita kyläläisiä. Oli ilo katsella uudistunutta kylää ja sen asukkaita, joiden elämänhalu oli palannut ja jotka nyt innolla rakensivat uutta ja käyttivät vanhoja romuja hyödyksi, rakentamalla niistä jotakin käyttökelpoista, kuten lapioita.
Samalla syystä, jota Sam ei tiennyt, hänen ja Billyn välit jotenkin olivat tulehtuneet ja tunne oli molemminpuolinen. Melkein jokaiseen asiaan Billyllä oli valittamista. Hän olisi halunnut häätää Samin kylästä, muttei kuitenkaan toteuttanut tuumaansa, koska muut hökkelikylän asukkaat eivät olisi siitä pitäneet. Silti hän yritti keksiä keinoa saada Sam pois kylästä ja joutui tämän tästä sanasotaan Samin kanssa. Oli vain kysymys ajasta, milloin sanasota muuttuisi täydeksi tappeluksi, sillä niin pienestä se oli kiinni.

Mie sitte jatkoi, eli jatkappa sinä. :)

[Nuubialainen Prinsessa]

No tässä tähän vähän sitä jatkoa..

Oli vain kysymys ajasta, milloin sanasota muuttuisi täydeksi tappeluksi, sillä niin pienestä se oli kiinni.

Aikaa tuhosta oli kulunut ja hiljalleen pieni yhteisö oli saanut Samissa ja Sofiassa aikaan eräänlaisen turvallisuuden tunteen, koska heidän ei tarvinnut selvitä yksin, vaan jokainen paikan asukas auttoi toinen toisiaan. He olivat melkein kuin yhtä suurta perhettä, koska ihmisiä kohdannut tuho oli pannut asiat tärkeysjärjestykseen ja yhteisön jäsenet ymmärsivät, että maailmassa oli tärkeää toisten huomioonottaminen ja välittäminen. Tämän vuoksi Sam ja Sofia viihtyivät paikassa, vaikka tuo harmaahiuksinen Billy olikin ikävä riesa heille, kuten muillekin paikan asukkaille toisinaan.

Eräänä kauniina aamuna Sofia istui pienen puron äärellä ja pesi kasvojaan kylmässä vedessä. Hänen mieleensä kohosi ne onnelliset päivät nuoruudestaan, jolloin hänen mumminsa oli häntä hoitanut. Hän muisti kuinka mummi aina iltaisin hyräili erästä laulua ennen nukkumaan menoa. Se kertoi kaukaisissa maissa asuvista ihmisistä, jotka joutuivat pakenemaan kodeistaan ja etsimään uuden maan, jossa asua. Mummin muisteleminen sai hänet hymyilemään onnellisena. Valkeahiuksinen vanhus oli Sofian nuoruudessa ja lapsuudessa ainoa ihminen äidin lisäksi, joka oli pitänyt huolta ja rakastanut häntä aidosti ja lämpimästi. Se sai Sofiassa myös aikaan surua, sillä mummon kuolema oli raskainta mitä hän elämässään oli koskaan kokenut. Mummon viimeiset sanat nostivat Sofialle vieläkin palan kurkkuun kun hän niitä muisteli.

Sofia muisti kuinka mummi kosketti viimeisillä voimillaan hänen kasvojaan ja sanoi: "pieni kultani, älä murehdi. Minun mentyä tulevaisuus tuo sinulle tullessaan paljon kaikkea. Onnea ja iloa, mutta myös surua ja pelkoa. Minun vuokseni älä sure, sillä pian minulla on hyvä olla, siellä missä kipu ja kolotus ei enää maallista ruumistani pakota. Tulen aina olemaan kanssasi sydämessäsi ja ohjaamaan sieltä käsin sinua sille polulle, jolle sinun on määrätty kulkevaksi. Tiedäthän, että sinä olet aina ollut minulle tärkeintä elämässä ja sinun vuoksesi olen jaksanut kaikki ne vuodet, jotka toisinaan ovat olleet hyvinkin raskaita ja väsyttäviä. Minun pieni Sofia, älä itke tai minäkin itken ja sitä en halua, sillä haluan nauraa ja iloita kaikista niistä vuosista, jotka olen saanut kokea." Sellaisena Sofia mummin muisti, elämänmyönteisenä ihmisenä, joka halusi kaikille pelkkää hyvää. 

Samaan aikaan Sam heräsi makuusijaltaan ja huomasi, että Sofia ei ollut heidän "kodissaan". Venytellen yön jäljiltä puutuneita lihaksiaan Sam haukotteli ja katseli ympärilleen unisena. Hän meni majan oviaukolle ja etsi katseellaan Sofiaa. Sitten mies aavisti mistä tytön löytäisi. Sam harppoi sammaleisen polun malttamattomasti ja pysähtyi sen päähän katselemaan Sofiaa, joka istui puron laidalla ja lauloi kauniisti jotain laulua, jonka sanat olivat yhtä - aikaa sekä oudot, että kummallisen tutut. Hän ei tiennyt kumpi lumosi enemmän, Sofian sointuisa ääni vai enkelimäisen kaunis olemus.

Sofia vaistosi Samin läsnäolon ja kääntyi katsomaan tätä silmiin surullisena. Laulu katkesi ja nuo kaksi katsoivat toisiaan niin, että ilma heidän välillään väreili. Sam huomasi Sofian silmissä kyyneleitä ja hämmentyi. Tyttö näytti niin haavoittuvalta, että se kosketti Samin rakastunutta sydäntä. Hän meni tytön luo ja otti tämän lohdulliseen syliinsä. Sofia huokaisi hiljaa ja he seisoivat pitkänaikaa sylikkäin, nauttien toistensa läheisyydestä. Heidän välillään oli sellaista ymmärrystä, johon ei sanoja tarvittu – vain pelkkä katse ja kosketus. Rakastavaiset eivät huomanneet erästä tummaa varjoa, joka seurasi lemmenkohtausta puiden kätköistä. Synkkä katse heitteli pistäviä ja myrkyllisiä nuolia Samia kohti, joka piti pahaa aavistamattomana sylissään hellästi Sofiaa.

Tumma hahmo liikahteli levottomasti ja sihisi hampaittensa välistä vihaisia sanoja, joita Sam ja Sofia eivät kuulleet.
"Kyllä minä sinulle näytän Sam MacCregor. Tulet vielä toivomaan, että et olisi syntynytkään tähän pahaiseen maailmankolkkaan. Kosket nyt johonkin, mikä kuuluu minulle, sinä pahainen räkänokka, mutta pian otan itselleni sen mikä minulle kuuluukin, etkä sinä voi sille mitään. Odotahan vain."

Metsästä kuuluva oksan katkeaminen havahdutti lumouksesta Samin ja Sofian. He katsoivat metsään ja puiden välistä vilahti tumma hahmo, joka katosi nopeasti kivikasojen taakse. Sam kurtisti kulmiaan ja kysyi,
"näitkö sinä jotain tuolla metsässä?" Sofia katsoi kummissaan Samia ja vastasi,
"mikä se oli? Oliko se joku kyläläisistä?" Sam katsoi tuimana kivikasaa, jonka taakse hahmo oli häipynyt ja mutisi,
"enpä oikein tiedä, mutta jotain hämärää siinä on kun tuolla tavalla hiipii toisten perässä ja vakoilee. Sellainen ihminen, jolla on puhtaat jauhot pussissa ei juokse karkuun vaan tulee juttelemaan." Sofiaa alkoi paleltamaan ja hän veti hartioillaan olevaa huivia tiukemmin päällensä ja sanoi,
"tule lähdetään majalle. En halua jäädä tänne, jos vaikka se mikä lie olikin päättäisi palata."

Jatka sinä..

[Nefertiti]

Yhdessä he astelivat kylään, jossa he törmäsivät Bobiin ja Zekeen, jotka olivat lähdössä ruuanhaku matkalle. He pyysivät Samia mukaan.
"Sofia, pärjääthän sinä sillä aikaa, kun lähdemme hakemaan ruokaa?" Sam kysyi.
"Pärjään." Sofia vastasi ja hymyili.
Samaan aikaan Billy katseli heitä syrjemmällä. Hän tiesi saaneensa tilaisuuden, jonka myös aikoi käyttää.
Sam, Bob ja Zeke häipyivät ja Sofia jäi yksin. Hän rupatteli kuulumisia muiden kylän naisten kanssa ja oli ystävystynyt Rosan kanssa. Olihan hän toisinaan autellut Rosaa pitämällä huolta Aleksista silloin, kun tällä oli muuta tekemistä. Lähinnä toisten hoitamista, sillä Rosa oli ainoa, jolla oli kokemusta sairaanhoidosta ja hän se joutui auttamaan niitäkin jotka olivat matkalla teloneet itsensä.
Myöhemmin illan lähestyessä, Sofia tassutteli kotiinsa odottamaan ja laittamaan illallista valmiiksi.

Billy päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän meni Samin ja Sofian yhteiselle asumukselle ja jäi ovelle salaa tarkkailemaan Sofiaa. Jonkin aikaa tarkkailtuaan, hän päätti mennä sisälle.
Sofia hätkähti, sillä hän oli säikähtänyt, kun Billy oli äkkiarvaamatta ilmestynyt hänen eteensä.
"Mitä sinä täällä teet?" Hän kysyi, ollen samalla varuillaan.
"Minä halusin tavata sinut." Billy sanoi ja katseli Sofiaa.
"Miksi?" Sofia kysyi ollen varuillaan, sillä hänellä oli tunne siitä, että jotain ikävää oli tiedossa. 
"Haluan sinut." Billy sanoi antaen yhä katseensa kiertää pitkin Sofian vartaloa.
"Miksi juuri minut?" Sofia kysyi ja mietti miksi Billyn oli juuri silloin pitänyt tulla sellaisia kyselemään.
"Miksi ei, olet kaunis." Billy vastasi hermostuneena, hän oli päättänyt saada Sofian keinolla millä hyvänsä.
"Poistu majastani, en halua nähdä sinua enää." Sofia sanoi ja osoitti ovea.
"Miksi et?" Billy tivasi.
"Koska en pidä sinusta." Sofia sanoi ja toivoi, että Billy menisi pois.
"Et, pidä minusta? Miksi et?" Billy jatkoi tivaamistaan ja oli samalla tarttunut Sofiaa ranteista.
"Päästä irti!" Sofia parahti ja sanoi. "Juuri tuon takia inhoan sinua, sinä otat voimalla, jos et muuten saa haluamaasi."
"Et vieläkään sanonut, miksi en kelpaa." Billy ärähti.
"Sinussa vain ei ole sitä, jotain. Eikö se riitä sinulle vastaukseksi?" Sofia sanoi ja älähti. "Päästä minut irti!"
Sofian ihmeeksi Billy päästi irti. Mutta se oli vain väliaikaista, sillä pian Billy tarrasi Sofian toiseen käteen ja alkoi kiskoa tätä mukanaan.
"Hei! Minne, sinä viet minua? Päästä irti!" Sofia kiljui, mutta Billy oli kuin ei olisi kuullutkaan.
Sofia yritti päästä irti Billyn otteesta, hän potki ja raapi, mutta Billy oli häntä voimakkaampi joten siitä ei ollut paljonkaan apua.
"Lopeta se rimpuilu, ettei minun tarvitse käydä kovakouraiseksi." Billy sanoi ja lisäsi. "Sinä kuulut nyt minulle halusit tai et."
Sofia ei välittänyt Billin sanoista, vaan yritti yhä raivokkaammin päästä irti tämän otteesta. Aivan yllättäen Sofian onnistui potkaista Billyä jalkoväliin niin, että tämä ulvaisi tuskasta ja ote Sofian ranteesta irtosi.
Sofia juoksi takaisin majaansa, Billyn maatessa kontillaan ja kiroillessa.
"Kirottu nainen! Tuo oli sinun viimeinen virheesi." Billy huusi raivoissaan, nousi ylös ja meni Sofia perästä majaan.
Kun Billy ryntäsi sisälle majaan, Sofia yritti tapella vastaan, mutta Billy sai kaadettua hänet alleen. "Hahaa! Nyt tästä vasta hauskaa tulee." Billy rääkyi mielipuolisena ja alkoi repiä Sofian vaatteita.
'Mitä hän oikein aikoo?' Sofia ajatteli peloissaan ja yritti huutaa, mutta Billyn raskas ja karkea käsi tukki suun.
Pelon ja häpeän kyyneleet valuivat pitkin Sofian poskia ja juuri kun hän oli menettämäisillään toivonsa, hän kuuli äänen, joka sai hänen toivonsa heräämään.
"Mitä helvettiä sinä luulet tekeväsi!" Sam karjaisi ja syöksyi kiskomaan Billyn pois Sofian päältä.
"Pidän vähän hauskaa." Billy sanoi ja hymyili, tai pikemminkin irvisti omahyväisesti.
"Kuinka sinä julkeat..." Sam aloitti raivon, tukahduttaessa loput sanat olemattomiin. 
Sofia siirtyi kauemmaksi, pidellen vaatteiden riekaleita suojanaan, sillä onneksi muuta Billy ei ollut ehtinyt tehdä, kuin repiä Sofian vaatteet riekaleiksi. Hän katseli nyt miehiä, jotka kumpikin kiehuivat pidätetystä raivosta, joka oli jo kauan kytenyt heidän välillään.
'Tämä tuntuu jotenkin tutulta.' Sofia ajatteli. 'Niin kuin olisin jo elänyt tämän.'
Miesten huuto, tai lähinnä Billyn huuto palautti Sofian jälleen todellisuuteen. 
"Minä teen omallani mitä tahdon." Billy sanoi ja lähestyi uhkaavan näköisenä Samia.
"Hän ei ole sinun, eikä kenenkään muunkaan." Sam sanoi ja jatkoi uhmakkaana. "Hän ei ole tavara, jonka voi noin vain ottaa."
Tämä sai Billyn raivostumaan täysin ja kauan kytenyt raivo ja viha saivat vallan. Billy hyökkäsi Samin kimppuun ja alkoi takoa tätä nyrkeillään. Sofia yritti mennä auttamaan Samia, mutta Billyn suuri ja raskas käsi lennätti hänet päin majan seinää, jonka viereen hän lyyhistyi tajuttomana.
Kun Sam näki tämän, hän raivostui ja hyökkäsi vuorostaan Billyn päälle, joka yllättyi tästä niin, että Sam ehti iskeä kunnolla muutamia kertoja.

Zeke oli kuullut metelin Samin ja Sofian majalta ja kiirehti, nyt sinne muutaman kyläläisen kanssa.
"Minä arvasin, että näin käy." Hän mutisi mennessään majaan sisälle. Zeke sai kyläläisten avustamana Billyn revittyä irti Samista. Billy ja Sam olivat molemmat aika hurjan näköisiä. Samilla oli toinen silmä mustana ja suupielestä valui verta, Billyllä taas valui verta nenästä.
"Tämän on kerta kaikkiaan loputtava." Zeke sanoi. "Ei tästä tule mitään, jos te kaksi olette koko ajan toistenne kimpussa." Hän lisäsi mulkoillen niin Samia kuin Billyäkin.
"Mutta miten me ratkaisemme asian?" Sam kysyi ja lisäsi. "Sillä saamme rauhan palaamaan vasta kun toinen meistä lähtee.
"Haluaisin välttää väkivaltaisuuksia, mutta luulen, että on järjestettävä ottelu, jonka häviäjä saa lähteä." Zeke sanoi päätään raapien ja jatkoi. "Pidetään se huomenissa, niin saamme asian hoidettua nopeasti."
"Hyvä." Sam sanoi. "Sopii."
Billykin nyökkäsi ja lähti sitten talsimaan takaisin omaan majaansa. Hän kiehui raivosta ja pettymyksestä, kun hänen suunnitelmansa oli mennyt pilalle. Hän kyllä vielä näyttäisi niille, sen hän päätti.
Zeke poistui heti Billyn jälkeen, kyläläiset mukanaan.
Sam meni Sofian luokse, joka juuri tuli tajuihinsa.
"Oletko kunnossa?" Sam kysyi Sofialta. "Hän ei siis ehtinyt..."
" Ei. Hän ei..." Sofia sanoi ja purskahti, sitten itkuun. Siinä hän sitten oli ja itki Samin olkaa vasten pitkän tovin, ennen kuin rauhoittui.
"Haetaan sinulle ehjät vaatteet." Sam sanoi ja halasi Sofiaa, sillä hän rakasti syvästi tuota naista.
Sam teki niin kuin oli sanonutkin ja sen jälkeen he söivät vähäisen illallisen, joka koostui tonnikalasäilykkeestä ja vedestä, tämän jälkeen he menivät nukkumaan.

Seuraavana päivänä, koko kylän väki oli kokoontunut aukiolle, jolla ottelu oli tarkoitus käydä.
Kyläläiset muodostivat ringin, jonka sisäpuolelle Sam ja Billy jäivät.
Ennen ottelun alkua, Zeke kertoi ottelun syyn ja säännöt.
"Säännöt ovat nyt teille selvät?" Zeke sanoi katsellen Samia ja Billyä. "Katsokaakin, ettette yritä tappaa toisianne, sillä sellainen ottelu tämä ei ole."
Zeke katsoi Billyä ja Samia vielä uudestaan.
Hän kysyi vielä. "Onko tämä nyt selvä?"
Kumpikin nyökkäsi.
"Okei. Alkaa... NYT!" Zeke huusi.

Aseina Samilla ja Billyllä oli vain pitkät puiset seipäät, joilla he hutkivat toisiaan.
Yleisö mylvi. Hiki virtasi ja siinä sivussa hieman verikin. Vähän väliä kuului tuskan huutoja, kun toinen onnistui osumaan toiseen pahasti, tosin nämä huudot hukkuivat yleisön huutoon ja meluun.
Ottelu kesti kauan ja oli hiukan koomisen näköistä. Sam oli hoikka ja hieman lyhyempi kuin Billy, joka oli lihaksikas ja muutenkin isokokoinen. Pienuudessakin oli etunsa, sillä Sam oli ketterä ja pystyi väistelemään melkoisen hyvin hitaamman Billyn voimakkaita iskuja.
Sam onnistui useammin osumaan Billyyn, mutta oli kuin hän ei olisi lainkaan tuntenut kipua ja hutki aina vain lujemmin Samia, joka yritti olla välittämättä kivusta, milloin Billyn lujat iskut osuivat. Billy oli kuitenkin ensimmäisenä rähmällään maassa, vaikka Samkin näytti siltä, ettei kauaa pysyisi pystyssä. Äkkiä Billy nousi ylös ja huitaisi seipäällään Samia. Isku osui Samin jalkaan, jonka tämä oli jo aiemmin telonut. Sam tunsi kuinka luut rutisivat ja murtuivat uudestaan. Tuskasta huutaen hän lyyhistyi maahan, Billyn ravatessa ympäri rinkiä ja huutaen mielihyvästä, sillä hän luuli voittaneensa.
Kesken kaiken tapahtui jotain outoa. Billyn voitonhuuto katkesi, kuin veitsellä leikaten. Sam tuijotti Billyä, jonka matka oli pysähtynyt lyhyeen ja jokin voima lennätti Billyn päin väkijoukkoa, joka onnistui nipannapin väistämään tämän ihmiskuulan, joka tömähti lopulta maahan ja jäi siihen makaamaan. Muutaman minuutin oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla neulakin putoavan.
"Julistan ottelun päättyneeksi ja Samin voittajaksi." Zeke sanoi, rikkoen hiljaisuuden ja katsoen hölmistyneenä ensin Samia ja sitten maassa makaavaa Billyä.
Zeke ja eräs kyläläinen auttoivat Samin majaansa, Sofian seuratessa perässä. Billy nousi istumaan ja oli siinä vielä silloinkin, kun yksi kyläläisistä tuli hänen luokseen. Tämä mies, Bob, kiskoi Billyn ylös maasta ja käski tämän häipyä kylästä. Bobia kyllä hiukan pelotti, sillä Billy näytti aika hurjalta kömpiessään pölyisestä maasta pystyyn.
Billy ei vieläkään voinut käsittää kuinka kaikki oli tapahtunut ja häntä kiukutti kovasti. Lähtiessään, Hän lateli uhkauksia, jotka koskivat kylän takaisin valtausta ja tiettyjen henkilöiden eliminoimista.
Sofia lastoitti Samin jalan ja jäi sitten paikalleen valvomaan, mitä tuleman piti.

Rauha palasi Billyn lähdettyä ja kylänväki yksimielisesti äänesti Samin hökkelikylänsä päälliköksi. Bobin tavoin kukaan ei piitannut Billyn uhkailuista, mikä saattoi johtua osaksi siitäkin, että Billy oli jo paljon ennen kylästä lähtöään uhannut pistää kylän tuusan nuuskaksi, mikäli ei pääsisi sitä johtamaan, mutta ei kuitenkaan ollut toteuttanut uhkauksiaan. Sam ja Sofia keskustelivat toisinaan aiheesta.
"Mitä jos hän kuitenkin toteuttaa aikeensa?" Sofia sanoi. "Billy oli jo täällä ollessaan aika arvaamaton."
"Tuskinpa." Sam sanoi rauhoitellen. "Meitä on täällä kylässä sen verran paljon, että yksinään hänestä ei ole vastusta."
"Niin kai sitten." Sofia sanoi ja päätti olla puhumatta aiheesta.

Aikaa oli vierähtänyt jo pari kuukautta ja vuosikin ehti vaihtua, kun eräänä iltana, joku kolkutti porttia. Sinä iltana vahtivuorossa olivat Zeke ja Bob, jotka avasivat portin. Portin toisella puolella seisoi mies, joka näytti lopen uupuneelta ja pahasti murjotulta.
"Vettä..." Mies ehti sanoa, ennen kuin tuupertui maahan.
Zeke meni miehen luokse ja ravisti tätä varoen. Mies ei reagoinut tähän.
"Elossa hän on, mutta tajuton." Zeke sanoi lisäten. "Kannetaan hänet sisäpuolelle."
Rosa, joka oli ollut menossa Sofian luokse, oli kuullut Bobin ja Zeken keskustelun ja oli tullut lähemmäksi kuullakseen ja nähdäkseen enemmän. Hän tuli vielä vähän lähemmäksi, sillä hän halusi tietää kuka mies oli.
Rosa oli kuullut miehen äänen ja oli mielestään tunnistanut sen. Nyt hän halusi varmistua asiasta ja meni Zeken ja Bobin luokse.
Hän katsoi tajutonta miestä ja nosti käden suulleen, jottei olisi huutanut. Rosa katsoi uskomatta silmiään, sehän oli hänen oma miehensä.
"Daniel!" Rosa huudahti viimein ja meni polvilleen miehensä viereen. "Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?"
"Tunnetko sinä hänet?" Zeke kysyi.
"Tunnen." Rosa vastasi. "Hän on mieheni."
Tämän enempää Zeke ei kysellyt. Hän ja Bob kantoivat Danielin Rosan asumukselle ja laskivat varovaisesti vuoteelle. Rosa hoivasi miestään hellästi, hän putsasi haavat ja ruhjeet ja paikkasi ne parhaan taitonsa mukaan.

Seuraavana päivänä, myös Sam ja Sofia saivat tietää tapahtuneesta. Sofia päätti auttaa Rosaa. Hän piti huolen siitä, ettei Aleksi ollut äitinsä tiellä, kun tällä oli kädet täynnä töitä. Muutamien päivien päästä alkoi näyttää siltä, että Daniel parantuisi ja siitä vielä pari päivää ja hän oli täysin kunnossa, parantunut.
Rosa kertoi Danielille, mitä hänelle ja Aleksille oli tapahtunut, sen suuren luonnonmullistuksen jälkeen. Aleksi oli onnellinen saadessaan olla isänsä kanssa. Hänellä oli ollut tätä ikävä.
Samoihin aikoihin Sofia huomasi itsessään muutoksia, pieniä, mutta kuitenkin huomattavia ja ne kertoivat, että hän saisi lapsen. Hän päätti odottaa vielä vähän aikaa, että pitivätkö enteet paikkansa, ennen kuin voisi kertoa ilouutisen Samille.
Viikkoa myöhemmin, kun Sofia oli varmistunut asiasta, hän kertoi Samille, joka oli hyvin onnellinen.

Eräänä iltana Rosa kysyi, mitä Danielille oli tapahtunut ja miksi tämä oli ollut niin murjottu, kun oli saapunut heidän kylänsä liepeille.
"Luonnonmullistuksen jälkeen kaikki oli aika sekavaa ja harhailin aika kauan, ennen kuin löysin tieni erääseen leirintapaiseen, johon oli kerääntynyt tuhosta selvinneitä ihmisiä." Daniel kertoi. "Ensi alkuun leirin elämä oli rauhallista ja ihmiset alkoivat rakennella pieniä hökkeleitä asunnoikseen ja muutenkin alkaa kaiken uudelta pohjalta. Joten leirin paikalle oli nyt tullut hökkeli kylä. Pian tähän kylään saapui joitain korstoja, jotka ryhtyivät heti olemaan kuin kylän johtajat ja siitä lähtien he päättivät kaikesta." Daniel jatkoi kertomustaan. "Nämä korstot veivät ruuista ja kaikesta muustakin parhaat palat ja mukiloivat ne, jotka uskalsivat vastustaa heitä."
Rosa hengähti kauhistuneena ja ajatteli, että samanlaista olisi heidänkin kylässään ollut, jos Billy olisi saanut jäädä.
"Joitain kuukausia korstojen jälkeen, saapui yksi lisää. Billyksi hän itseään nimitti ja ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun hän oli jo noiden korstojen suosiossa ja pian sen jälkeen he nimittivät hänet kylämme johtajaksi." Daniel kertoi ja jatkoi. "Billy tuntui hautovan kostoa jollekin, siitä hän jaksoi puhua aina."
"Mitä sitten tapahtui?" Rosa kysyi ja aavisteli, että nyt kertomus muuttuisi todella ilkeäksi.
"Hän tiesi että olin kuullut hänen juttujaan ja tiesi oikein hyvin myös sen, etten niistä pitänyt." Daniel sanoi. "En ikinä uskonut, että hän aikoi pistää suunnitelmansa toteen. Kuulin nimittäin kerran, kun hän kertoi valituille kumppaneilleen suunnitelmastaan ja puhui toisesta kylästä ja sen valtauksesta."
"Tästä kylästä?" Rosa kysyi ja kylmät väreet menivät hänen selkäpiitään pitkin.
"Kyllä... kai" Daniel sanoi ja jatkoi kertomustaan. "Hän sai minut kiinni ja tivasi minulta, mitä olin kuullut. En sanonut hänelle mitään ja hän suorastaan raivostui ja alkoi mukiloida minua parin muun korston kanssa."
"Kamalaa. Se mies on täysi sika." Rosa sanoi ja tunsi kiukun nousevan sisällään. Miten joku saattoi olla niin julma?
"Olin kai mennyt tajuttomaksi, koska he luulivat minun kuolleen ja nakkasivat minut kylän ulkopuolelle. Sieltä minä ainakin heräsin ja lähdin etsimään tätä toista kylää, jonne lopulta päädyin." Daniel lopetti kertomuksensa.
"Muistatko vielä Billyn suunnitelmat?" Rosa kysyi.
"Muistan." Daniel vastasi.
"Siinä tapauksessa saat kertoa Samille, hän johtaa tätä kylää." Rosa vastasi Danielin äänettömään kysymykseen. "Vien sinut hänen majalleen."
Tämän sanottuaan hän ja Daniel nousivat ylös ja astuvat ulos majasta. Rosa johdatti Danielin Samin majalle.
Rosa koputti oven pieleen ja pian Sofia ilmaantui ovensuuhun.
"Tulkaa ihmeessä sisälle." Hän kehotti.
"Tuota, onko Sam sinun seurassasi?" Rosa kysyi.
"On." Sofia sanoi ja meni sisälle, Rosan ja Danielin seuratessa. "Teillä lienee asiaa hänelle." Hän lisäsi.
Daniel nyökkäsi ääneti.
"Mitä asiasi koskee?" Kysyi Sam, joka oli tullut Sofian viereen.
"Billy aikoo hyökätä teidän kyläänne." Daniel sanoi ja jatkoi. "En tiedä milloin hän sen tekee, mutta varmasti hän sen tekee."
"Mistä sinä sen tiedät?" Sam kysyi. "Missä sinä siihen lurjukseen olet törmännyt?"
Daniel kertoi Samille saman kuin Rosallekin.
"Sen vain tiedän, että hän aikoo hävittää koko tämän kylän." Daniel sanoi ja kysyi. "Mitä meidän pitäisi tehdä? Emmehän voi päästää sitä raakalaista riehumaan tänne miten mielii."
"Meidän on tehtävä suunnitelma yllätyshyökkäyksen varalle." Sam sanoi ja lisäsi. "Koko kylä on kutsuttava koolle."

Myöhemmin Sam etsi Zeken ja Bobin, jotka hän pisti keräämään koko kylänväen paikalle.
Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun kylän väki oli koossa ja kokous saattoi alkaa.
"Meidän on päätettävä yhdessä kylämme suojelusta, koska olen saanut varman tiedon siitä, että kylään aiotaan hyökätä." Sam aloitti ja jatkoi. "Olen ajatellut, että aitaa ja porttia pitäisi vahvistaa ja vahtivuoroja lisättävä."
Sam piti tauon ja katseli kyläläisiä, jotka tuijottivat häntä hiljaa.
"Onko teillä kysyttävää tai ehdotuksia?" Hän viimein kysyi ja katseli kyläläisiä, odottaen että joku sanoisi jotakin.   
Joitakin ehdotuksia tulikin samoin kysymyksiä.
"Kuinka vahtivuorot jaetaan ja ketkä siihen tehtävään valitaan?" Kysyi eräs mies.
"Vahtivuorot jaetaan niin, että aamuisin, päivällä, illalla ja yöllä on aina kaksi tai useampi vahdissa ja jos nämä vahdit huomaavat tunkeilijoita kylämme liepeillä, heidän tulee tehdä hälytys viipymättä." Sam sanoi ja kysyi. "Onko vapaaehtoisia? Minä asetun ensimmäiseen vahtivuoroon, joka alkaa tänä iltana."
Porukasta nousi useampikin käsi pystyyn. Sam kehotti vapaaehtoisia jäämään vielä kokouksen jälkeen.
"Rakennustaitoiset voivat viipymättä ryhtyä vahvistamaan suoja-aitaa ja porttia." Sam sanoi ja jatkoi. "Tämä kokous on päättynyt ja nyt jokainen painuu tekemään työnsä."
Joka puolelta kuului hyväksyvä huuto ja ihmiset hajaantuivat tehtäviään suorittamaan, vain vartiointi tehtävien vapaaehtoiset jäivät vielä paikalle.
Sam jakoi vuorot vapaaehtoisten kesken, johon myös Daniel ja Zekekin kuuluivat. Sam ja Daniel olivat ensimmäisinä vuorossa ja sen jälkeen tulivat Zeke ja Bob ja niin edelleen. Sam oli myös päättänyt, ettei sama pari olisi kahtena peräkkäisenä yönä vahdissa, koska se saattaisi rasittaa liikaa.
Ensimmäinen viikko kului rauhallisesti, ei tapahtunut kerrassaan mitään. Koko kylä alkoi vähitellen tuudittautua uskoon, ettei mitään tapahtuisikaan.
Oli kulunut jo kuukausi, eikä mitään mainittavaa ollut tapahtunut. Kylässä suurin osa oli sitä mieltä, ettei mitään hyökkäystä tulisikaan. Siitä huolimatta vahtien määrää ei ollut pienennetty ja vahtivuoroja oli yhtä paljon, kuin aluksikin oli ollut.

Kun Sofia oli huomannut olevansa raskaana, hän oli silloin ollut jo kolmannella kuulla. Nyt hänen vatsansa oli pyöristynyt jo niin paljon, että raskauden saattoi huomata. Monet onnittelivatkin heitä ja olivat hyvin iloisia heidän puolestaan. Bob, joka oli hyvä käsistään, rakensi kehdon, jonka eräänä iltana toi Sofialle.
Kaikki oli hyvällä mallilla ja kaikki toivoivat, ettei mitään ikäävää tulisi tapahtumaan. Mutta jos he olisivat tienneet, mitä tulisi tapahtumaan, he eivät olisi olleet niin onnellisia.

Oli myöhäinen ilta, kun se tapahtui. Zeke ja Bob olivat vahdissa, kun muu kylä nukkui. Sam ja Sofia nukkuivat majassaan.
Sofia heräsi hätkähtäen unestaan, hän ei oikeastaan tiennyt, mikä hänet oli herättänyt. 'Ehkä se oli vain tuulen vire tai jotain.' Hän ajatteli ja painoi päänsä takaisin pielukselle yrittäen nukahtaa uudelleen. Juuri kun hän oli vaipumassa uneen, hän kuuli jotain ja oli nyt aivan hereillä. Hän nousi istumaan ja kuunteli, sillä hän oli varma, että oli kuullut jonkun liikkuvan majan ulkopuolella. Hän töni Samia kylkeen, yrittäen herättää tämän.
"Herää, ulkona liikkuu joku." Sofia sanoi kuiskaten.
"Se on varmaan Bob tai Zeke, tarkistuskierroksella." Sam mutisi unisena ja yritti jatkaa uniaan.
Sofia rauhoittui ja oli aikeissa paneutua takaisin makuulle, kun...

Jatkoinpa sitten pidemmälti, mutta ainakin jätin sen mielenkiintoiseen kohtaan.
Jatkappa sinä. :)

[Nuubialainen Prinsessa]

 Jep, mie sain tosiaan mielenkiintoisen kohdan..tässä tämä pätkä..

"Herää, ulkona liikkuu joku." Sofia sanoi kuiskaten.
"Se on varmaan Bob tai Zeke, tarkistuskierroksella." Sam mutisi unisena ja yritti jatkaa uniaan.
Sofia rauhoittui ja oli aikeissa paneutua takaisin makuulle, kun...

kylmä käsi painettiin hänen suunsa päälle ja raudanlujat käsivarret kiskoivat hänet vuoteesta ulos yön pimeyteen. Sam nosti unisena päätään ja ihmetteli mitä oikein tapahtui. Hän tajusi, että Sofia oli kadonnut hänen vierestään ja nousi ylös lähteäkseen tämän perään. Hän ei ennättänyt majan oviaukkoa pidemmälle kun jokin kova ja taipumaton osui hänen takaraivoonsa. Sam vajosi tajuttomana majansa eteen maahan ja pian leirissä syntyi kaaos. Yhteisön jäsenet juoksivat kauhuissaan karkuun, kun voimakas ja väkivaltainen joukko miehiä levittäytyivät ympäri leiriä tuhoten kaiken eteensä sattuvan säälimättömänä.

Majat syttyivät palamaan yksi toisensa jälkeen, miehet iskettiin maahan, lapset joutuivat pakenemaan leiristä peloissaan ja naiset saivat kokea mitä irstaimman ja häpeällisimmän käsittelyn, jonka jäljiltä tulisi syntymään mustapäisiä äpäröitä kymmenittäin. Sinä yönä loimusivat koston tulet, jotka hehkuivat voitonmerkkinä eräälle tietylle roistolle. Kyläläisten kauhunhuudot olivat kuin tiukujen helinää tälle miehelle ja hän puristi sylissään koston mehevää hedelmää, josta olisi tuleva hänen vaimonsa – sanan kaikissa merkityksissä.

Vain yksi pettymys oli pilaamassa Billyn muuten niin täydellistä kostoa, joka kuitenkin saattoi samalla antaa hänelle sen kaikkein makeimman koston hedelmän. Tämä hedelmä kasvoi Sofian pyöristyvässä vatsassa ja tuottaisi kaikkein tyydyttävintä onnea. Ensimmäinen reaktio oli katkeruus ja kateus Samin onnea kohtaan, mutta sitten hän tajusi, että jos hän ei saisi heti Sofian lasta, ei se haittaisi, sillä aikaa tulisi olemaan ikuisuus. Tytön vatsassa kasvava lapsi tulisi kasvamaan hänen lapsenaan ja hän kasvattaisi sen niin, että lapsesta tulisi jotain sellaista mikä satuttaisi Samia kovasti – ehkä jopa enemmän kuin tieto Sofian menetyksestä ja tämän tulevista lapsista Billyn kanssa. Ajatus sai roiston nauramaan makeasti, eikä Sofian pyristely auttanut yhtään, se sai miehen vain nauramaan makeammin.

Aamulla savuavien raunioiden keskeltä heräsi Sam, joka koki elämänsä kauheimman auringon nousun kun hän tajusi mitä oli tapahtunut. Poissa oli kylä ja Sofia. Katkeria kyyneliä valuttavat lapset ja naiset istuivat palaneiden kotiensa äärellä. Miehet makasivat verissään maassa, toiset kuolleina ja toiset pahoin haavoittuneina. Jäljellä oli vain katkeruutta ja menetysten aiheuttamaa surua. Sam käveli kylänsä halki kädet tiukasti nyrkkiin puristettuina ja päätti kostaa Billylle, vaikka se teko olisi hänen viimeisensä. Sofia täytyisi saada turvaan ja huoli syntymättömästä lapsesta sai hänen pelosta kalpeaksi.

Sam keräsi lähimmät miehet luokseen, jotka olivat selvinneet yöstä pienillä vaurioilla ja lähti Billyn perään janoten kostoa. Kuiva maa tömisi hänen jalkojensa alla kun hän huulensa tiukaksi viivaksi puristaen marssi seuraten roistojen jättämiä jälkiä.

Jatka sinä vuorostasi..   

[Nefertiti]

Parin päivän päästä he saapuivat kylälle. Se oli pienempi kuin heidän maahan poltettu kylänsä, mutta kuitenkin kylä.
"Meidän pitää yllättää heidät ja varoa kiinni jäämistä." Sam sanoi Bobille, Danielille ja Zekelle.
He piiloutuivat ja jäivät odottamaan iltaa. Tuntui kuin aika olisi hidastunut ja madellut ihan tahallaan.
Ilta saapui vääjäämättä ja Sam kumppaneineen hiipi lähemmäksi aitaa ja etsivät siitä aukkoa, josta pujahtaa sisälle.
Heidät oli kuitenkin huomattu ja ennen kuin he ehtivät tehdä mitään, heidät oli saarrettu. Heidät kätensä sidottiin ja heidät vietiin aitauksen sisäpuolelle. 
Samaan aikaan Billy mietti mitä tekisi Sofialle ja tämän sisällä kasvavalle elämälle.
Hänen vartijoidensa tulo keskeytti hänet.
"Löysimme nämä hiippailemasta aitauksen ulkopuolelta." Yksi miehistä sanoi.
"Tämäpäs sattui." Billy sanoi silmäillen vankejaan. "Tämä jää ja muut voitte viedä tyhjään majaan." Hän sanoi ja katsoi merkitsevästi Samia.
Sam seisoi vaiti paikallaan ja odotti tyynesti mitä tuleman piti.
"Sinä siis löysit pienen vaatimattoman valtakuntani." Billy sanoi ja jatkoi. "Katso nyt tarkkaan ympärillesi ja niin Sofiaa, sillä tulet kuolemaan tietäen samalla, että kasvatan sinun lapsesi."
"Sinä..." Sam aloitti, mutta samassa voimakas nyrkki osui hänen ohimoonsa ja hän kaatui tajuttomana maahan.

Kun Sam tuli tajuihinsa hän oli aukiolla ja hänen päätään jomotti. Hän huomasi olevansa sidottu ja täysin avuton.
'Toivottavasti hän ei tee mitään Sofialle.' Sam ajatteli etsien katseellaan Sofiaa ja yritti samalla avata tiukkoja solmuja, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hän saattoi vain odottaa ja katsoa, mitä tuleman piti.
Hän kuuli, kun joku käveli raskain askelin hänen luokseen ja kääntyi vaivalloisesti katsomaan, vain nähdäkseen Billyn seisovan vieressään.
"Olet siis hereillä, no kohta toivot, ettet olisi, sillä minulla on kalavelkoja maksettavana takaisin." Billy sanoi julmasti hymyillen.
Saman tien varoittamatta, hän potkaisi Samia raa'asti kylkeen.
Sam ähkäisi kivusta, joka poltteli kylkeä ja yritti kierähtää poispäin Billystä.
"Anteeksi, sanoitko jotakin?" Billy kysyi ivallisesti ja potkaisi uudestaan.
Sam ei ehtinyt väistää, kun seuraava isku osui rintaan, mikä sai hänet haukkomaan henkeään. Nyt sekä hänen kylkensä, että myös rintansa oli kuin tulessa ja hengittäminen oli tuskallista. 'Ei kai se hullu onnistunut katkomaan kylkiluitani?' Sam ajatteli ja yski tuskallisesti.
Hän ei ehtinyt lainkaan hengähtää, kun Billy nosti Samin pystyyn, mutta potkaisi häntä saman tien polvitaipeeseen, niin että hän lyyhistyi polvilleen.
"Nytkö jo anot armoa." Billy kysyi hymyillen ivallisesti.
"Minä... en... ano sinulta... armoa." Sam sai sanottua henkeään yhä haukkoen. "Mitä olet tehnyt Sofialle? Hän kysyi saatuaan viimein hengityksensä tasautumaan.
"Ei kuulu sinulle." Billy ärähti ja löi Samia niin lujaa, että tämä lennähti selälleen maahan ja jalka jonka murtuma oli parantunut, vääntyi hänen alleen niin, että hän parahti tuskasta. Billy huomasi tämän ja mielipuolisesti virnistäen hän nosti ison jalkansa Samin jalan päälle ja painoi koko voimallaan.
Kipu raastoi Samin jalkaa ja hänen suustaan karkasi uusi tuskan huuto. Billy painoi jalkaa pitkään julmasti virnuillen, sillä hän tiesi sen tuottavan suurta tuskaa Samille.
Sam yritti olla huutamatta ja päätti urheasti kestää tuon raakalaisen kidutuksen, vaikka tiesi voivansa kuolla siihen.

Sofian naamaa särki, huuli oli turvonnut ja sitä jomotti, mutta siitä huolimatta hän nousi ylös ja käveli majan ovelle ja avasi sen. Hän ei oikeastaan tiennyt missä oli ja muisti vain heränneensä johonkin ja seuraava muisti kuva oli käsi joka tukki suun, sitten ei mitään.
Varovaisesti ja mahdollisimman hiljaa hän meni ovelle. Ei vartijaa, hän saattoi huoletta livistää. Hän hiipi lähemmäksi aukiota ja kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän näki mitä siellä oli tekeillä. Näky sai hänet raivostumaan ja pelkäämään Samin puolesta. Sofia katsoi irvokasta näytelmää kyyneleiden valuessa pitkin poskiaan. 'Se raakalainen, minä vielä tapan sen, jos Sam nyt kuolee!' Sofia ajatteli. 
Hän ei enää pystynyt katsomaan vaan hiipi takimmaiselle majalle, mistä hän löysi Bobin, Zeken, Danielin ja muutaman muun miehen sidottuina. Hän vapautti heidät siteistään.
"Oletko kunnossa?" Daniel kysyi katsellen Sofiaa.
"Olen." Sofia sanoi ja purskahti itkuun. "Se piru pahoinpitelee Samia ja tappaa hänet." Hän sai sanotuksi itkunsa lomasta.
Daniel yritti lohduttaa Sofiaa joka nyt itki hillittömästi. Mutta pian Sofia rauhoittui, sillä tiesi, että pitäisi paeta.
"Meidän on paettava, mutta Sam on ensin pelastettava" Sofia sanoi.
"Mutta kuinka? Noilla on ylivoima meihin nähden." Daniel sanoi.
"Odotetaan, vaikka en usko että Sam... Että Sam selviää." Sofia sanoi hiljaa.
He hiipivät pois majalta ja piiloutuivat sen jälkeen lähellä porttia olevan romukasan taakse.

Sam oli jo melkein tajuton ja makasi maassa pystymättä tai enää haluamattakaan suojella itseään iskuilta. Hän ajatteli Sofiaa ja toivoi, ettei tämä joutuisi kokemaan mitään yhtä kamalaa. Pian kuitenkin armelias tajuttomuus tuli ja hän vaipui pimeyteen.
Billy potkaisi vielä kerran tai pari, vaikka Sam olikin jo tajuton ja hänen suupielestään, sekä silmäkulmasta valui verta ja joka paikka oli mustelmilla, sekä ruhjeilla ja köydet ovat hiertäneet ranteisiin pahat jäljet
Billy katsoi Samia ja sanoi: "Kuollut on. Viekää raato ulos kylästä, ennen kuin se alkaa haista."
Miehet tekivät, niin kuin on käsketty ja pian he aloittivat hurjan voitonjuhlan, joka jatkui aamun valkenemiseen asti. Silloin viimeisetkin juhlijat, Billy mukaan lukien, nukahtivat paikoillensa.

Sofia, Daniel, Bob ja Zeke huomasivat tilaisuutensa tulleen ja he päättivät paeta. He livahtivat ulos portista. Sofia huomasi Samin, joka makasi tajuttomana ja yhä sidottuna maassa aivan portin ulkopuolella Hän meni Samin luokse, kyykistyi ja kosketti hänen veren tahrimia kasvoja. "Mitä se sika onkaan tehnyt sinulle?" Sofia sanoi hiljaa ja kyynel vierähti hänen poskelleen. 
Sofia avasi narut, joilla Samin kädet ja jalat oli sidottu, kyyneleiden yhä valuessa poskilleen.
Äkkiä hän sen huomasi, Samin rinta kohoili, hitaasti. Hän oli hengissä. Sofia nousi seisomaan ja katsoi muihin.
"Meidän on saatava hänet kuljetettua." Sofia sanoi. "En voi jättää häntä tähän."
Heidän ei auttanut muuta kuin kyhätä nopeasti paarit Samin kantamista varten ja sitten he lähtivät matkaan. He kävelivät eteenpäin etsien sopivaa paikkaa missä piileskellä Billyltä ja hänen joukkioltaan.
Tuntikausia käveltyään he päätyivät sen rakennuksen luo, jossa he olivat olleet, silloin kun Samin jalka oli ollut turvoksissa. He menivät sisälle hylättyyn rakennukseen, Zeke ja Bob kantaen Samia.
He asettivat paarit, jolla Sam makasi, rakennuksen perälle suojaan. Sofia istuutui Samin viereen ollakseen mahdollisimman lähellä häntä. Daniel, Zeke ja Bob jäivät ovelle vahtiin, jottei heitä päästäisi enää toistamiseen yllättämään.

****

Kului kuukausi ja toinenkin ja Sofian vatsa oli pyöristynyt entisestään, mikä kieli siitä, ettei enää kestäisi kauaakaan, kun olisi aika synnyttää.
Myös Sam oli parantunut saamistaan vammoista ja otti osaa vartiointiin, sillä ei halunnut tällä kertaa tulla yllätetyksi.
Eräänä aamuna, juuri ennen vahtivuoronsa loppua, Sam näki jotakin liikkuvan puskien seassa. Se jokin lähestyi ja pian hän saattoi erottaa, että se oli ihminen.
Sam astui äänettömäsi sisälle oviaukosta ja katsoi nyt piilostaan ulkona liikkujaa. Sen täytyi olla Billyn miehiä, jotka yhä etsivät heitä.
Sam hätkähti, kun Daniel astui hänen luokseen ja oli jo menossa vartiopaikalle, kun Sam esti tätä.
"Älä mene ulos, siellä on joku." Sam sanoi ja jatkoi. "Mene varoittamaan muita ja sano heille etteivät lähde seikkailemaan ulos."
Daniel nyökkäsi ääneti ja painui muiden luokse ja kertoi mitä Sam oli nähnyt ja käski heitä pysymään aloillaan.
Sam oli paikallaan ja seurasi tarkkaan ulkona liikkujaa. Hän oli valmiina syöksymään tuon hiippailijan kimppuun, jos tämän tulisi enää yhtään lähemmäksi taloa.
Pian hiippailija kuitenkin katosi takaisin pusikoiden sekaan ja lopulta kokonaan näkyvistä.
Kun Sam oli varma, ettei tyyppi liikuskellut enää lähistöllä, hän painui muiden luokse.

"Meidän on lähdettävä täältä, sillä joku Billyn miehistä löytää meidät varmasti." Sam sanoi ja jatkoi. "On vain kysymys ajasta ja siitä, että joku heistä kulkiessaan tästä ohitse hoksaa, että tässä röttelössä asutaan."
Muut olivat vaiti ja katsoivat Samin totisia kasvoja.
"Me lähdemme pimeän, tullen, jolloin meitä on vaikeampi havaita." Sam sanoi. "Pakatkaa valmiiksi kaikki tarpeellinen, sillä mitä pikimmin lähdemme, sitä paremmin voimme välttää kiinni joutumisen."
Kaikki ryhtyivät heti pakkaamaan kaiken tarpeellisen, mikä ei ollut paljoa, sillä röttelössä oli kaikki hajalla ja ruokaakin oli niukalti.
Päivää tuntui kestävän ikuisuuden ja se oli harmaa. Harmaat raskaat pilvet ajelehtivat taivaalla peittäen auringon näkyvistä, saaden maiseman näyttämään murheelliselta.
Pian aurinko katosi luhistuneen kaupungin taakse ja pimeys laskeutui äänettömänä peittäen maiseman tummaan vaippaansa.
Jokainen otti jotakin kantaakseen ja he jättivät heitä suojanneen röttelön taakseen. He astelivat eteenpäin kauemmaksi röttelöstä ja kauemmaksi kylästä.
He eivät olleet ehtineet pitkällekään, kun Sam kuuli ääniä röttelön suunnalta, ääniä jotka lähenivät.
"Daniel, johda muut pois täältä äkkiä." Sam sanoi. "Minä yritän saada nuo toiseen suuntaan, jotta te pääsisitte pakoon."
"Mutta... " Daniel aloitti.
"Vie nyt itsesi ja muut pois täältä. "Sam sanoi keskeyttäen Danielin vastaväitteet. "En halua että me kaikki jäisimme kiinni, etenkään Sofian takia."
"Entä sinä?" Daniel kysyi.
"Minä pärjään kyllä, mene nyt." Sam sanoi ja ennen kuin hän ehti lähteä, hän tunsi lämpimän käden laskeutuvan omalleen.
"Älä mene." Sofia sanoi. "Sinä tiedät, mitä hän tekee sinulle, jos saa kiinni."
"Sofia... minun on mentävä tai nuo ovat kohta kimpussanne." Sam sanoi ja nyökäytti päätään äänien suuntaan.
"Mutta... mitä minä teen jos sinä..." Sofia sanoi.
"Sofia rakas, sinä olet vahva ja te pärjäätte kyllä vähän aikaa ilman minua. Minä pärjään kyllä." Sam sanoi ja suuteli Sofiaa. "Mene nyt, teillä ei ole enää aikaa hukattavana."
Sofia nyökkäsi ja katosi muiden perään.

Hmm... Tuli taasen tälläinen pitkä jatkopala.
Jatkahan sinä...

[Nuubialainen Prinsessa]

Nyt tuli vähän lyhyt jatkopala, mutta jatka sinä siitäkin edestä(hymy)


"Sofia rakas, sinä olet vahva ja te pärjäätte kyllä vähän aikaa ilman minua. Minä pärjään kyllä." Sam sanoi ja suuteli Sofiaa. "Mene nyt, teillä ei ole enää aikaa hukattavana."
Sofia nyökkäsi ja katosi muiden perään.

Sam jäi odottamaan erään pensaan taakse, nähdäkseen keitä lähestyjät olivat. Joukko miehiä käveli Samia kohti taluttaen muutamaa hevosta. Miehet olivat Billyn hurja rosvojoukko ja he todellakin olivat metsästämässä Samia ja Sofiaa, sillä heille oli selvinnyt seuraavana aamuna juhliensa jälkeen, että vangit olivat karanneet ja Samin ruhjottu ruumis oli tipotiessään.

"Siinä rakennuksessa oli asuttu ihan äskettäin pomo. Hiilloskin oli vielä tulisijassa, joten he eivät voi olla kaukana", mustapartainen ilkeännäköinen mies selitti nyt näkyviin tulleelle Billylle. Kaikki näyttivät nöyristelevän johtajaansa, joka tuhahti heille ja karjahti,
"Minä tahdon löytää heidät ja heti. Katsokaakin, että ne jäljet joita seuraamme, kuuluvat sille typerälle pelkurijoukolle, jonka johtaja on yhtä heikko ja naurettava kuin juottovasikka. Minä haluan Sofian, tuliko selväksi!" Viimeisen lauseen Billy huusi, ääni raivosta kähisten ja se sai Samin ymmärtämään, kuinka syvällä Billyssä kyti viha häntä kohtaan.

Sam tiesi nyt, että miehet jäljittivät hänen ystäviään, joten pelkkä hämääminen ei nyt auttaisi. Matalana hiiviskellen mies kiirehti halki metsän oikoreittiä polun päähän, jota pitkin Sofian ja Samin muiden ystävien oli määrä saapua. Sofia ilahtui nähdessään Samin rakkaan hahmon polulla häntä odottamassa. Heidän hellä kohtauksensa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Sam tiesi, että heillä olisi kiire.

Sam kertoi, että miehet osasivat jäljittää heidän kulkuaan. Hän selitti, että olisi vain yksi keino päästä karkuun ellei sitten halunnut jäädä taistelemaan rosvojoukkoa vastaan. Sam kertoi, että heidän täytyisi hakeutua joen rantaan ja kulkea vesistöä pitkin. Sillä tavoin rosvot eivät voisi tietää kumpaa reittiä he pakenivat. Billy saisi jäädä nuolemaan näppejään katkerana ja he pääsisivät turvaan. Heidän täytyisi kuitenkin selvitä pian joelle, sillä sitä ennen he eivät olisi turvassa.

Sofian kulku alkoi käydä yhä raskaammaksi kun he kiiruhtivat metsän halki, joen suuntaan. Metsä heidän takanaan kuulosti heräävän eloon risujen katketessa ja painavien rosvojalkojen töminän peittäessä alleen rauhaisan hiljaisuuden, joka yleensä metsässä vallitsee. Sam huomasi kireän ilmeen Sofian kasvoilla ja tämän pienen siron käden puristuneena tiukasti nyrkkiin, niin ettei tytön kauniissa sormissa näyttänyt kiertävän veri laisinkaan. Mies tarkasteli Sofian ajoittaisi ähkäisyjä ja vaistosi, että vauva alkaisi pian antaa itsestään kuulua, ellei he pääsisivät pian johonkin suojaan lepäämään.

Äänet takana lähestyivät ja pakenijoiden vauhti hidastui pelottavasti. Viimein he pääsivät joelle ja lähtivät kulkemaan alajuoksua pitkin niin nopeasti kuin Sofia parka kykeni...

Jatkahan sinä..

[Nefertiti]

En sitten voinutkaa vastustaa kiusausta vaan jatkoin sittenkin tarinaa. :)

... He pysähtyivät hetkeksi koivikon antamaan suojaan.
"Daniel, hoida sinä Sofia ja muut turvaan, kun minä yritän eksyttää nuo kokonaan." Sam sanoi ja jatkoi. "Seuratkaa vain jokea jonkin matkaa ennen kuin painelette takaisin metsään, veden pitäisi sotkea teidän jälkenne kokonaan."
"Sam, pyydän, älä tee sitä, sillä sinä tiedät, mitä sinulle tehdään, jos jäät kiinni." Sofia sanoi ja katsoi vakavana Samia.
"Se on pieni hinta siitä, että te pääsette pakoon." Sam sanoi. "En voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos joutuisit Billyn käsiin." Hän lisäsi katsellen Sofiaa.
"Sam..." Sofia sanoi, muttei pystynyt sanomaan enää muuta tai olisi purskahtanut itkuun.
Äkkiä jostain läheltä kuului hirnahdus, joka sai kaikki varuilleen.
"Menkää nyt." Sam kuiskasi ja lähti hiipimään ääntä kohti. Matkalla hän pysähtyi hetkeksi ja nappasi rantavedestä muutaman murikan käteensä, tähtäsi ja heitti sen suuntaan, josta kuului askelia ja hiljaista keskustelua. Kuului muksaus ja heti perään villiä hirnuntaa. Sam hiipi lähemmäksi ja näki hevosen nousseen takajaloilleen ja sen etujalat vispasivat ilmaa. Ratsastaja ei pysynyt enää ratsunsa selässä, vaan mätkähti maahan. Hevonen laski etukavionsa maahan ja liikuskeli hermostuneesti edestakaisin ja oli talloa maahan suistuneen miehen. Metsästä alkoi kuulua lisää kavioiden kopsetta, sillä miehen toverit olivat huomanneet tämän pudonneen.
Sam juoksi hevosen luokse ja rauhoitteli hevosta joka rauhoittuikin. Hän nousi hevosen selkään, käänsi sen ja toiseen suuntaan, poispäin pakenijoista. Sam kannusti hevosen hurjaan laukkaan. Hänellä oli vahva tunne siitä, että olisi joskus ennenkin laukannut tällä tavoin metsässä, mutta ei kesällä vaan talvella.
Sam ei ehtinyt paljoakaan ajattelemaan tuntemaansa, sillä takaa-ajajien mielenkiinto piti pitää yllä. Hän tunsi että takana tulevat saavuttivat häntä koko ajan.
"Tuolla hän on!" Sam kuuli jonkun huutavan.
"No napataan hänet kiinni!" Toinen ääni vastasi ja pian Sam kuuli lähestyvät askeleet.
Aivan yllättäen jokin säikytti hevosen, joka vauhkoontui ja alkoi vikuroida. Sam ei enää pystynyt hillitsemään pillastunutta eläintä, vaan mätkähti maahan, hevosen jatkaessa metsään.
Hän ei ehtinyt nousta, kun pimeydestä syöksyi kaksi miestä hänen kimppuunsa.
Sam tappeli miehiä vastaan, mutta kaksi miestä oli selvä ylivoima häntä vastaan.
Miehet pitelivät häntä paikallaan ja samalla yrittivät sitoa hänen kätensä. Äkkiä Sam tunsi ilman jotenkin sähköistyneen ja aivan kuin jokin voimakas olisi yrittänyt pyrkiä ulos hänestä. Samassa jotain ikään kuin sähköistä ympäröi hänet ja työnsi miehet pois hänen päältään niin, että he lensivät selälleen.
Sam nousi ylös ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen, sitten hän muisti, samoin oli käynyt, kun hän oli taistellut Billyn kanssa aukiolla kylän päällikkyydestä. 'Se voima tuli minusta, sen täytyi tulla.' Sam ajatteli ja samassa hän tajusi, että oli päästävä pakoon, ennen kuin nuo kaksi virkoaisivat.
Sam ei ehtinyt ottaa montaakaan askelta, kun tunsi jonkin kovan osuvan päähänsä ja kaikki hänen silmissään pimeni.
Kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, hänen kätensä oli sidottu ja hänet oli nostettu nojaamaan puuta vasten. Hänen edessään loimusi nuotio, jonka ympärillä istui kolme miestä.
Sam tunsi kuinka hänen takaraivossaan jyskytti inhottavasti siinä kohdassa, mihin isku oli osunut. Sam yritti saada ranteita puristavia köysiä irti, mutta luopui pian, sillä solmut olivat todella tiukalla.
"Olet siis herännyt." Yksi miehistä sanoi ja katseli Samia. "Voitkin kertoa, missä sinun toverisi ovat."
"En tiedä, enkä kertoisi vaikka tietäisinkin." Sam sanoi ja mulkoili kiukkuisesti miestä.
Mies mulkoili häijysti takaisin, kuin sanoakseen; "Kyllä minä sen tiedon sinusta kiskon."
"Etköhän ala laulaa kunhan pääsemme pomon luokse." Mies sanoi hetken kuluttua.
"Pomon... hah sanooko se kurja hyypiö itseään pomoksi." Sam sanoi ja naurahti ivallisesti, vaikka päätä kivistikin.
"Ole vaiti." Mies kivahti ja iski Samia nyrkillä.
"En minä häntä pelkää." Sam sanoi välittämättä lainkaan saamastaan iskusta. "Eikä hän tule saamaan minusta mitään irti, joten teette turhaa työtä." Hän jatkoi ja naurahti taas.
"Käskin sinua pysymään vaiti." Mies ärähti, nousi ja astui Samin luokse. "Kyllä minä saan tuon virneen katoamaan kasvoiltasi." Hän sanoi ja iski Samia niin lujaa, että tämän pää kolahti ilkeästi puuta vasten. Samin silmissä pimeni ja hän lysähti tiedottomana maahan.

Sam ei tiennyt kuinka kauan oli ollut tajuttomana, kun hän havahtui siihen, että kirkas valo paistoi hänen kasvoihinsa. Hän aukaisi varovaisesti silmänsä ja joutui siristelemään niitä sokaisevassa auringonvalossa. Kesti tovin, ennen kuin hänen silmänsä tottuivat valoon ja alkoivat erottaa ympäristöä.
Sam tajusi olevansa yhä jossakin ulkona, muttei kuitenkaan enää miesten leiripaikalla.
Hän katseli ympärilleen ja näki korkean puisen aidan lähellään. Sam käänsi hieman päätään ja näki majan sivullaan.
'Olen siis kylässä.' Sam ajatteli ja katseli varovaisesti ympärilleen. Ihmiset eivät uskaltaneen tulla lähellekään häntä ja vain pälyilivät peloissaan majojensa luota.
Sam tunsi syvää myötätuntoa heitä kohtaan, sillä tiesi, että Billy ja hänen joukkionsa oli heidät pelotellut niin, etteivät he uskaltaneet tehdä mitään. Sam yritti nousta istumaan, mutta ei onnistunut. Vain hänen käsivarsiaan ja ranteitaan kivisti.
'Jos pystyn tyrmäämään ihmisiä heihin koskematta, voinen varmasti tehdä muutakin.' Sam mietti ja yritti nähdä solmut mielessään, hän keskittyi siihen niin lujasti, että pian hän todellakin tunsi köysiensä höltyvän ja pian ne valahtivat maahan. Sam nousi vaivalloisesti istumaan ja hieroi kipeytyneitä ranteitaan.
Muuta hän ei sitten ehtinytkään tehdä, kun hänet kiskottiin pystyyn.
"Vai yritit sinä livistää." Sanoi hyvin tuttu ääni.
Sam katsoi Billyä alta kulmiensa ja mietti tunnistaisiko tämä häntä vai ei. Hän mietti mitä sanoisi, mutta Billy ehätti aukaista taas suunsa.
"Nyt kun olet pystyssä, voisit kertoa, missä toverisi lymyävät." Hän sanoi.
"Minä en sano sinulle mitään." Sam sanoi, vaikka tiesi mitä siitä seuraisi.
"Kyllä minä saan sinut puhumaan." Billy ärisi.
Billy luuli näkevänsä pelkoa tai ehkä saavansa tunnustuksen, mutta ei, niin ei käynyt, vaan tuo vanki alkoi nauraa.
"En usko, että voisit tehdä minulle mitään, mitä en jo olisi kokenut." Sam sanoi ja naurahti.
"Sinä... Minä kyllä... Sitokaa hänet paaluun!" Billy ärjäisi.
Sam raahattiin paksulle paalulle, jossa roikkui paksu rengas. Samin kädet sidottiin tiukasti yhteen ranteista ja köyden toinen pää pujotettiin rankaan läpi. Köysi kiristettiin niin tiukaksi, että Samin kädet olivat suorassa ja hänestä tuntui, ettei veri kiertänyt lainkaan sormissa. Siinä Sam nyt seisoi selkä Billyyn päin, pylvääseen sidottuna ja odotti rauhallisena, mitä tuleman piti.
"Ehkä tämä saa kielenkantasi höltymään." Billy sanoi häijyllä äänellä ja saman tien kuului terävä läjähdys ja jokin läjähti vasten Samin selkää.
Hän tunsi kuinka tuska poltteli hänen selkäänsä ja ennen kuin hän ehti varautua, seuraava isku osui selkään, saaden tuskan kyyneleet kirveltämään silmissä. Iskuja sateli vaikka kuinka paljon ja Sam alkoi toivoa, että piina pian loppuisi.
'Sofia, anna anteeksi, etten tulekaan takaisin, rakas Sofia anna anteeksi.' Sam ajatteli mielessään ja keskittyi siihen niin, että melkein unohti kiduttajansa.
Tuskasta huolimatta hän ei inahtanutkaan, sillä ei halunnut näyttää Billylle, miten paljon kärsi. Iäisyydeltä tuntuneen ajan kuluttua Billy lopetti. Tämän jälkeen hän antoi miehelle käskyn irrottaa köysi.
Kun Sam oli irrotettu köysistä, hän valahti maahan ja jäi siihen makaamaan. Siinä hän makasi niin kauan, kunnes hänet kiskottiin pystyyn ja raahattiin Billyn luokse.
"No, joko nyt kerrot missä toverisi ovat." Billy sanoi kumartuen hieman Samin puoleen ja hymyili julmasti.
"Minä... minä en kerro sitä ikinä sinulle." Sam sanoi tuskansekaisella äänellä.
"Ehkäpä pikkuisen lisää ruoskaa auttaa asiaa." Billy sanoi ivallisesti.
"Et pysty muuhun kuin määräilyyn." Sam sanoi, tietäen sen ärsyttävän Billyä ja jatkoi ivallisesti naurahtaen. "Ei sinussa ole miestä, tapella reilusti."
Ennen kuin Sam ehti väistää, Billyn suuri nyrkki läjähti vasten hänen kasvoja ja hän tunsi kuinka lämmin veri alkoi norua nenästä. Sam ei välittänyt, vaan katsoi uhmakkaasti Billyä
'Sofia... anna anteeksi mitä nyt teen...' Sam ajatteli taas ja toivoi että Sofia kuulisi hänen sanansa.
Sam kokosi kaikki voimansa ja hyökkäsi Billyn päälle, joka yllättyneenä horjahti taaksepäin. Samassa, ennen kuin Sam ehti väistää, oli Billy kaivanut kupeeltaan puukon, jonka hän nyt survaisi Samin rintaan.
Sam ähkäisi tuskasta ja vaipui maahan. Kaikki hänen silmissään pyöri ja hän tunsi kuinka lämmin veri pulppusi haavasta.
"Billy... Sinä et onnistunut tappamaan minua... silloin, kun... valtasit kylän... joko nyt tunnistat minut... Haha..." Sam sopersi hiljaa naurahtaen ja tunsi, kuinka suuhun tulvahti raudan maku.
"S... Sinä... Minähän tapoin sinut." Billy änkytti ja iski uudestaan puukkonsa Samin rintaan. "Tällä kertaa pysy kuolleena!" Hän karjaisi vielä.
'Sofia....  Minä rakastan sinua.' Sam ajatteli ja keskitti viimeiset voimansa tähän ajatukseen. Pian hän tunsi vajoavansa samettiseen pimeyteen ja kaikki ympäriltä jotenkin häipyi olemattomiin.
Billy katsoi kuinka punainen laikku levisi Samin riekaleisen paidan rintamuksessa ja kuinka elämä hiljalleen hiipui tämän silmistä.
Billy käänsi päänsä pois, sillä ei voinut katsoa Samin tyhjyyteen tuijottavia silmiä.
Pari miestä peitti Samin ruumiin ja nosti ylös kantaakseen sen pois kylästä. Juuri ennen kuin he astuivat portista, Samin käsi hervahti näkyviin ja Billy huomasi, jonkin kimaltelevan siinä. Hän meni lähemmäksi ja huomasi kultaisen sormuksen Samin etusormessa.
Billy kiskoi sormuksen irti Samin sormesta ja käski miehiä jatkamaan matkaansa. Miehet katosivat portin ulkopuolelle ja hautasivat Samin ruumiin pensaikkoon, mistä kukaan ei osaisi hautaa etsiä.
Billy ei tarkastellut sormusta, vaan vei sen muiden aarteidensa joukkoon.

Toisaalla Sofia, Daniel, Zeke, Bob ja muutama muu mies jatkoivat matkaansa pimeässä. He taivalsivat eteenpäin niin kauan kuin jaksoivat, kunnes heidän oli pakko pysähtyä lepäämään.
He olivat uuvuksissa kaikki, mutta silti piti etsiä paikka, missä olla piilossa lepäämässä.
He saapuivat havupuumetsikköön, jossa he päättivät viettää jonkin aikaa ja kerätä voimia, jotta jaksaisivat jatkaa vielä eteenpäin.
Daniel, Bob ja Zeke kyhäsivät havuista ja puunrungoista laavun, kun Sofia keräsi kanervia, havuja ja sammalia, mistä hän kokosi kaikille makuupaikat.
Daniel keräsi nuotiopuita ja kyhäsi nuotion, joka lämmitti heitä ja jonka loimussa oli hyvä paistaa riistaa.
Aurinko värjäsi taivaan kullan ja punaisen sävyillä, kun matkalaiset vihdoinkin painautuivat havuvuoteilleen nukkumaan.
Sofia vain ei saanut unta, sillä hän ajatteli Samia, pelkäsi mitä tälle voisi tapahtua ja toivoi, että tämä palaisi takaisin heidän luokseen. Mutta toisaalta, jokin syvällä hänen sisimmässään kertoi, ettei Sam tule heidän luokseen. Sofia vain ei halunnut uskoa tunteitaan, vaan toivoi että kaikki kääntyisi parhain päin.
Äkkiä jokin sai hänet nousemaan istuvilleen ja katsomaan ympärilleen, mutta ei, ketään ei näkynyt ja kuului vain nukkujien tasainen hengitys. Sitten taas, se oli melkein kuin kuiskaus; 'Sofia, anna anteeksi, etten tulekaan takaisin, rakas Sofia anna anteeksi.'
"Sam." Sofia kuiskasi hiljaa ja kyynel vierähti hänen poskelleen. 'Sam miksi?'   Hän ajatteli onnettomana ja katseli kuinka aurinko kipusi hiljalleen yli korkeiden latvojen.
Juuri kun Sofia aikoi käydä uudelleen pitkäkseen, hän kuuli taas Samin äänen kuiskaavan; 'Sofia...anna anteeksi mitä nyt teen...'
'Sam... ei...' Sofia ajatteli ja tunsi kyyneleidensä valuvan vuolaina poskilleen, sillä hän tiesi nyt, ettei enää koskaan näkisi Samia.
Sofia ei pystynyt enää nukkumaan, vaan nousi ylös ja asteli levottomana edestakaisin pitkin leiriä. Hän tunsi itsensä levottomaksi ja surulliseksi. Hän tiesi, että jotain epämiellyttävää oli tekeillä, mutta mitä, sitä hän ei osannut itselleen määritellä, vaikka syvällä sisimmässään hän tunsi, että Sam kärsi.
Samassa hän kuuli taas Samin äänen, vahvempana kuin aiemmin, niin kuin Sam olisi seisonut aivan vieressä, mutta ei, hän ei ollut siellä.
'Sofia... Minä rakastan sinua... aina ' Ääni sanoi viimeisten sanojen haipuessa tuuleen.
'Eiiiiiii!' Sofia huusi mielessään ja vaipui polvilleen maahan. Hän antoi itkun tulla ja samassa aivan yllättäen vatsan seutuun iski vihlova kipu, joka sai Sofian huutamaan tuskasta.
Hänen huutonsa herätti koko leirin.
Daniel nousi ja näki Sofian kippurassa maassa. Hän säikähti ja juoksi saman tien Sofian luokse.
"Rauhoitu." Hän sanoi Sofialle.
"Joko on aika?" Kysyi Bob joka myös oli rynnännyt paikalle herättyään huutoon.
"En tiedä." Daniel vastasi ja katsoi huolestuneena Sofiaa.
Pian kipu lakkasi ja Sofia pystyi kertomaan, mitä oli tapahtunut. Kyyneleet valuivat hiljaa Sofian poskille, kun hän kertoi mitä oli kuullut ja tuntenut.
"Sinä vain olet hermostunut ja kuvittelit kaiken." Daniel sanoi, muttei oikeastaan itsekään ollut varma mihin uskoa.
"En kuvitellut." Sofia sanoi hiljaa. "Sam on... kuollut, minä tunnen sen sisimmässäni." Hän jatkoi.
"Et sinä voi sitä varmasti tietää." Daniel koetti lohduttaa. "Odotetaan tässä vielä huomiseen, ehkä hän tulee takaisin ja jos ei tule niin, no sitten tiedämme, että hän on... tuota... hän on poissa."
"Minä tiedän, ettei hän tule enää takaisin." Sofia sanoi enemmän itselleen kuin muille.
"Tule sinun pitää levätä." Daniel sanoi hiljaa auttaen samalla Sofian pystyyn ja talutti tämän havuvuoteelle.
Sofia asettui makuulle, muttei nukkunut. Hän käänsi selkänsä muille ja kuunteli, kun he vetäytyivät takaisin vuoteilleen ja asettuivat taas lepäämään. Sofia kuunteli kuinka hiljaisuus laskeutui leirille ja kuinka he yksi toisensa jälkeen nukahtivat.
Hän kuunteli pitkään toisten tasaista hengitystä ja tuulen havinaa puissa. Sitten jokin sai ikään kuin padon murtumaan Sofian sisällä ja hän antoi kyyneleiden valua hiljaa poskilleen, sillä syvällä sydämessään hän tiesi, etteivät he enää koskaan näkisi Samia.
'Sam minä en pärjää ilman sinua... tarvitsen sinua.' Sofia ajatteli ja itki hiljaa. 'Miksi... Miksi juuri sinä... Tahdon että tulet takaisin.'
Ei vastausta, vain tuuli havisutti hiljaa puiden oksia ja jossain kaukana sirkutti satakieli laulujaan metsälle.
Sitten, lämmin ääni täytti Sofian mielen. 'Sofia, rakkaani. Kyllä sinä pärjäät, olet vahva.'
'En ole vahva... Minä haluan olla kanssasi.' Sofia vastasi äänelle, kyyneleiden yhä kastellessa hänen poskiaan.
'Olen aina sinun kanssasi... olen aina sinun sydämessäsi.' Samin ääni vastasi lempeästi.
'Tulen kaipaamaan sinua aina. Sinun kosketustasi, helliä sanoja ja hetkiä jotka vietimme yhdessä.' Sofia ajatteli ja tunsi surun pistävän rinnassaan, hänen muistaessaan niitä yhteisiä hetkiä jolloin he olivat syleilleet ja hellineet toisiaan. Kuinka he olivat kuiskailleet lempeitä sanoja toisilleen.
'Tapaamme jälleen, kun tulee aikasi siirtyä rajan tälle puolelle.' Sam vastasi.
'Mutta siihen on ikuisuus, kuinka jaksan ikuisuuden ilman sinua?' Sofia kysyi ja katseli kyyneleisin silmin metsään päin kuin yrittäen nähdä Samin, sillä niin vahvasti hän tämän läsnäolon tunsi.
'Sinun täytyy jaksaa, sillä sinun sisälläsi kasvaa kaksi pientä taimea, jotka tarvitsevat sinun tukeasi ja turvaasi elämänsä alkutaipaleella.' Vastasi Samin yhtä aikaa niin onnellinen ja surullinen ääni joka hiipui olemattomiin ja Sofian tunne, siitä että jokin oli läsnä, haihtui pois.
Hän tunsi, että Sam oli poistunut, mutta kuitenkin se lämpö ja hellyys olivat vielä hänen sisällään. Väsyneenä Sofia sulki silmänsä ja nukahti unettomaan uneen.
Kun hän heräsi, oli jo pimeää ja muut olivat jalkeilla. Hitaasti hän vääntäytyi istumaan ja samalla hänen nenäänsä leijui paistuvan ruoan tuoksu.
Daniel huomasi Sofian heränneen ja meni hänen luokseen.
"Miten voit?" Hän kysyi ja tarkasteli samalla Sofiaa.
"Paremmin." Sofia vastasi hiljaa ja totesi. "Hän ei ole tullut ja tiedän, ettei hän tule."
"Ehkä hän tulee aamuun mennessä." Daniel sanoi toiveikkaana, vaikka hän aavistikin, että Sofia oli oikeassa. "Tuon sinulle syötävää. Zeke ja Bob kävivät metsällä ja saivat hiukan saalista." Hän sanoi ja ojensi yhden nuotiolla tirisevistä, paistetuista linnuista Sofialle.
Sofia otti paistetun linnun ja alkoi syödä sitä. Hyvää se oli, vaikkei mitään mausteita ollutkaan.
Ilta kului, eikä Samia kuulunut takaisin. Painostava hiljaisuus leijui leirin yllä, eikä kukaan oikein keksinyt mitään sanottavaa.
Pian matkalaiset vetäytyivät nukkumaan, sillä aamulla olisi aikainen nousu ja olisi jatkettava matkaa.
Yön hiljaisuus peitti väsyneet matkalaiset pimeyden pehmoiseen peittoon, vain jossain huhuili metsästämässä oleva pöllö vastausta saamatta.
Kun viimein yö väistyi aamun tieltä ja aamuauringon säteet kultasivat taivaanrannan, leirissä noustiin ylös hiljaisuuden vallitessa, pakattiin vähäiset tavarat ja lähdettiin matkaan.
Päivä oli puolessa heidän saapuessaan pienelle havupuiden ympäröimälle aukiolle.
"Levätään tässä vähän aikaa." Daniel sanoi ja vilkaisi samalla Sofiaa, joka näytti melko väsyneeltä.
"Daniel, tiedät, ettei minun enää pitäisi jatkaa matkaa, minä vain hidastan teitä, joten olisi parasta, että jäisin tänne, kun jatkatte matkaanne." Sofia sanoi.
"Et sinä voi tänne jäädä, kun sen lieron miehet etsivät meitä." Daniel sanoi ja jatkoi. "Kyllä me keksimme keinon, jolla saamme kuljetettua sinutkin mukana."
"Ehkä jaksan vielä vähän matkaa, mutta sitten on päästävä piiloon lepäämään, sillä luulen, että pian on aika." Sofia sanoi ja silitti varovaisesti vatsakumpuaan.
Aurinko oli juuri kullannut taivaanrannan säteillään, kun Sofian synnytys käynnistyi ja illan saapuessa hän oli kahden suloisen lapsen onnellinen ja väsynyt äiti.
Hän oli saanut tytön ja pojan, jotka saivat nimekseen Alyssa ja Christian.
Sofia lepäsi ja kuunteli pienokaistensa tuhinaa, kun ne nukkuivat onnellisina hänen vierellään.
Äkkiä jostain alkoi kuulua meteliä ja hetken päästä vahtivuorossa ollut Bob ryntäsi leiripaikalle...

Jatkahan sinä...

[Nuubialainen Prinsessa]

Oletko huomannut, että kirjoittaessa aika kuluu ihan kamalan nopeasti. Taas kello on vaikka mitä ja tekstiä ei niin kamalasti kuitenkaan ole..

Noh, tässä kuitenkin tuo jatkopala..

Aurinko oli juuri kullannut taivaanrannan säteillään, kun Sofian synnytys käynnistyi ja illan saapuessa hän oli kahden suloisen lapsen onnellinen ja väsynyt äiti.
Hän oli saanut tytön ja pojan, jotka saivat nimekseen Alyssa ja Christian.
Sofia lepäsi ja kuunteli pienokaistensa tuhinaa, kun ne nukkuivat onnellisina hänen vierellään.
Äkkiä jostain alkoi kuulua meteliä ja hetken päästä vahtivuorossa ollut Bob ryntäsi leiripaikalle...

Bob huudahti hengästyneenä,
"pian ne tulevat tänne. Näin soihdut kauempana metsän toisessa laidassa, eikä mene kuin puolituntia ja he ovat niin lähellä, että löytävät meidän leirimme." Sofia katsoi väsynein silmin edessään neuvottelevia miehiä ja huomasi ajattelevansa, että milloin tämä takaa-ajo oikein loppuisi. Sydämessään hän tiesi kuitenkin, että hänen oli paettava pian Alyssan ja Christianin vuoksi, jotka niin hellyttävästi nukkuivat kapaloissa hänen vierellään. Hänen oli päästävä pakoon myös Samin vuoksi, sillä jos he nyt jäisivät kiinni, olisi Samin kuolema ollut hukkaan heitetty uhraus.

Vaikka synnytys oli vienyt Sofian voimia, jaksoi hän auttaa miehiä peittelemään nopeasti leiriytymisjäljet piiloon. Oli tärkeää, ettei heidän takaa-ajajat löytäisi merkkejä leiriytymisestä, sillä muutoin he pääsisivät nopeasti heidän peräänsä. Nyt miesten etsinnän täytyi olla hakuammuntaa, joka melkein osui maaliinsa. Miehet ottivat hartioilleen kaikki Sofiankin tavarat, mutta lapsiaan hän ei antanut kenenkään muun käsiin.

Väsymyksestä raskain jaloin Sofia pinnisteli, selkä eteenpäin kivusta hieman taipuneena ja kantoi rakkaita kääröjään hellästi sylissään. Hän rukoili,
"hyvä jumala. Anna minun kestää tämäkin taakka. Pyytäisin niin kovasti suojaisaa paikkaa, jossa lapseni saisivat kasvaa rauhassa aikuisiksi. Ole niin kiltti, älä anna Billyn löytää meitä. Minä pyydän ja armoasi kiitän ja rukoilen."

Sofian rukouksiin vastattiin ja rosvojoukko jäi heidän jälkeensä tietämättä, kuinka lähellä he olivatkaan olleet. Aamuinen aurinko nosti säteitään taivaanrannalle kun heidän eteensä ilmestyi tuhoutumaton hiekkatie. Sofiasta se tuntui johdatukselta ja hän ehdotti miehille, että he seuraisivat tietä etelään. Miehet katsoivat toisiaan ja myöntyivät Sofian pyyntöön. Olihan Sofia niin paljon saanut kärsiä. Miehensä menettänyt ja ylpeänä lapsiaan paljain jaloin kantanut sylissään kokoyön, vaikka jokainen heistä näki kuinka suuria kipuja synnytys oli naiselle aiheuttanut.

Kunnioittava katse silmissään he antoivat tietä Sofialla, joka lähti kulkemaan joukon etunenässä pitkin tietä. Aurinko kultasi säteillään hänen hiuksensa ja hän näytti lähes madonnamaisen kauniilta ja puhtaalta, kantaessaan sylissään pieniä elämänalkuja. Sofian vaisto osui oikeaan ja kun he olivat kulkeneet monta päivää etelään vievää tietä, heidän eteensä kohosi suuri ja käsittämättömän kaunis luostari. Sofia katsoi silmät kimallellen luostarin rautaista porttia ja kuiskasi hiljaa itsekseen,
"katso Sam. Tänne me jätämme Alyssan ja Christianin, täällä he ovat turvassa ja täällä minäkin voin elää rauhassa, kunnes elämä kulkee ohitseni, ellei kohtalo puutu peliin."

Jatka sinä nyt..ja..anna palaa beibe, tunteet täysillä..

[Nefertiti]

"katso Sam. Tänne me jätämme Alyssan ja Christianin, täällä he ovat turvassa ja täällä minäkin voin elää rauhassa, kunnes elämä kulkee ohitseni, ellei kohtalo puutu peliin."

Aika kului ja he kotiutuivat luostariin. Oli kulunut kuukausi, kun vahtivuorollaan ollut Zeke huomasi, liikettä metsän laidassa. Hän päätti ottaa selvää siitä, kuka liikuskeli heidän alueellaan. Hän ja muut eivät enää jaksaisi paeta, ei enää. He halusivat vain saada olla rauhassa.
Zeke oli koko ajan valmiina juoksemaan luostarille varoittamaan muita. Hän kuunteli lähestyviä askelia, jotka kuulostivat väsyneiltä. Hetken kuluttua näkyviin astui nainen, jonka vierellä kulki pieni poika. Heidän takanaan tuli joukko muita, miehiä, naisia ja lapsia.
Naisen Zeke tunnisti tämän tullessa lähemmäksi, se oli Rosa.
Zeke nousi piilostaan ja meni ottamaan tulijat vastaan.
"Rosa." Zeke sanoi ja nainen hätkähti hieman. "Miten maailmassa te tänne löysitte?"
"Zeke." Rosa vastasi ja hänen kasvoilleen nousi helpottunut hymy. "En uskonut näkeväni teitä enää." Hän lisäsi.
"Tulkaa, niin näytän meidän turvapaikkamme." Zeke sanoi ja lisäsi. "Daniel ilahtuu, kun näkee sinut taas."

Zeke johdatti rähjääntyneen joukon luostarille. Heidät otettiin ilahtuneena vastaan ja tarjottiin ruokaa. Bob ja Daniel olivat itsekin kotiutuneet sinä aamuna metsästysretkeltään, jolla he olivat saaneet saaliikseen hirven, sekä muutamia lintuja, joten ruokaa riitti kaikille.

Daniel näki Zeken palaavan, ennen kuin tämän vahtivuoron piti edes päättyä ja päätti mennä puhuttamaan miestä.
"Zeke..." Hän aloitti mutta vaikeni sitten nähtyään rähjääntyneen joukon, joka oli seurannut Zekeä ja tunnistaessaan vaimonsa Rosan. "Rosa." Hän sanoi ihmetellen, miten tämä ja muut olivat osanneet tulla tänne.
"Te varmaankin olette nälkäisiä." Daniel totesi ja jatkoi. "Joten on parempi, että tulette sisälle ja Zeke painuhan takaisin vahtipaikallesi."
Zeke katosi takaisin metsään, kun Daniel johdatti rähjääntyneen joukon sisälle ja siellä suureen vanhaan ruokasaliin. Ruokasalin kalustus oli yksinkertainen ja seinällä roikkui kaunis krusifiksi.
Tämän jälkeen Daniel häipyi etsimään Sofian ja löysikin tämän puutarhasta lammen luota. Siellä hän seisoi, katsoen jonnekin kauas, tuulen leikitellessä mustissa pitkissä hiuksissa. Hän hyräili hetken vanhaa laulua, mutta muistot hellästä hetkestä Samin kanssa nousivat mieleen ja hän lopetti.
Sofia hätkähti, kun Daniel laski kätensä hänen olkapäälle.
"Sofia, saatiin vieraita." Daniel sanoi.
"Onko meidät taas keksitty?" Sofia kysyi.
"Ei, vaan osa vanhan kylän asukkaista löysi tänne jotenkin." Daniel sanoi ja jatkoi. "Tulisit nyt meidän seuraamme, he varmasti haluaisivat tavata sinut."
"Minä tulen, käyn vain katsomassa, että Alyssalla ja Christianilla on kaikki hyvin." Sofia sanoi.
Daniel meni ja Sofia jäi vielä hetkeksi puutarhaan, jossa yrtit ja kukat levittivät miellyttävää tuoksuaan. Viimein hän kääntyi ja käveli hiljaa pieneen huoneeseen, jonka hän jakoi pienokaistensa kanssa.
Bob, joka oli hyvä käsistään, oli rakennellut kehdot pikkuisille. Sofia katsoi pienokaisiaan hellästi ja laittoi heidän peittojaan paremmin.
'Sam, näkisitpä heidät nyt.' Sofia ajatteli. 'Christian muistuttaa sinua kovasti.'
Sofia asteli ovelle, pienokaiset jatkaessa tyytyväisenä uniaan. Äkkiä pöydällä oleva kynttilänjalka kynttilöineen nousi ilmaan ja läjähti seinään. Sofia hämmentyi, sillä hän oli tuntenut ilman hetkeksi sähköistyneen. Se ei ollut tullut hänestä itsestään, sen oli täytynyt tulla jommastakummasta pikkuisesta.
'Minun on varmaan opastettava heitä, kunhan he ovat kasvaneet tarpeeksi vanhoiksi ymmärtääkseen sitä.' Sofia ajatteli nostaen kynttilänjalan takaisin paikalleen, kääntyen ja sulkien oven perässään ja asteli sitten ruokasaliin.
Sofia oli kaatua nurin, kun Rosa juoksi hänen luokseen ja antoi melkoisen rutistuksen. Hän hymyili ensimmäisen kerran pitkään aikaan, mutta vakavoitui taas.
"Rosa, miten mukava nähdä sinua." Sofia sanoi ja jatkoi heidän kävellessään kohti pöytää. "Mitä teille on tapahtunut ja miten ihmeessä te tänne päädyitte?"
"Mukavaa nähdä sinut. Missä Sam on?" Rosa kysyi, sillä ei ollut nähnyt häntä missään. "Luulin, hänkin olisi täällä, niin kuin muutkin, jotka silloin lähtivät etsimään sinua."
"Hän..." Sofia aloitti mutta ei saanut sanottua sitä. Hetken kuluttua hän oli saanut itsensä jälleen koottua ja sanoi. "Hän on poissa, hän... auttoi meitä pakenemaan ja yritti harhauttaa tuon roiston kätyrit, eikä ole palannut, joten uskon, että hän on kuollut."
Viimeinen sana oli vaikea sanoa, vaikka se olikin totta.
"Voi Sofia, anna anteeksi. Minä ja minun suuri suuni." Rosa sanoi ja jatkoi. "Jos olisin tiennyt, en olisi udellut."
"Ei se mitään." Sofia sanoi ja lisäsi. "Mennäänpä syömään ja saat kertoa, mitä teille tapahtui, kun kylään hyökättiin."
Heidän syödessään Rosa kertoi, että he olivat yrittäneet rakentaa kylää uudelleen sen jälkeen, kun Sam ja muut olivat lähteneet, mutta jonkin ajan kuluttua Billyn roskajoukko oli taas hyökännyt kylään, jolloin suurin osa kyläläisistä oli päättänyt jättää kylän ja lähteä etsimään paremman paikan. He olivat sittemmin kuulleet, että korstot olivat kuulustelleet kiinni jääneitä ja käsitelleet heitä muutenkin kovakouraisesti.
Paenneiden pieni joukko oli sitten vaeltanut eteenpäin ja aina välillä jäänyt johonkin sopivaan paikkaan hieman pidemmäksi ajaksi. Nyt he olivat sattumalta osuneet luostarille.
"Oletteko aivan varmoja, ettei teitä ole seurattu?" Sofia kysyi.
"Melko varmoja, koska emme ole nähneet ketään ulkopuolisia." Rosa vastasi ja jatkoi. "Mutta mikään ei tietenkään ole täysin varmaa."
Ruuan jälkeen pieni joukkio siistiytyi ja sai levätä. Myöhemmin Zeke palasi ja Bob ja Daniel siirtyivät vahtivuorolleen.

Aika kului taas ja pieneksi yhteisöksi kasvanut paenneiden joukko eleli kaikessa rauhassa Luostarilla. Osa kävi metsällä, osa oli vahdissa aina luostarin ympärillä. Lapset leikkivät puutarhassa tai jossain päin luostaria. Rosa autteli Sofiaa pikkuisten hoidossa.
Ilta oli laskeutumassa, kun Bob ja Zeke vielä olivat vahtivuorollaan.
"Liikkuiko tuolla joku?" Bob kysyi hiljaa toveriltaan.
"Missä?" Zeke kysyi.
"Tuolla metsikössä, lähellä tietä." Bob vastasi.
"Muita on varoitettava." Zeke sanoi ja kysyi. "Menetkö sinä vai minä?"
"Mene sinä." Bob sanoi ja lisäsi. "Minä jään pitämään noita silmällä."
"Hyvä on." Zeke vastasi ja lähti takaisin luostarille, varoen aiheuttamasta meteliä, joka voisi paljastaa hänet.
Pian hän oli perillä ja pujahti suuresta tammiovesta sisälle. Hän etsi, käsiinsä Danielin, Rosan ja Sofian.
"Tätä on ikävä sanoa, mutta luulen, että Billyn kätyrit ovat melko lähellä ja saattavat keksiä meidät." Zeke kertoi havainnoistaan. "Bob jäi vielä paikalleen pitämään heitä silmällä.
"Zeke, kerää kaikki kokoon, me valmistaudumme vastaanottamaan heidät." Daniel sanoi, sillä tällä kertaa, he eivät pakenisi, vaan puolustautuisivat.
"Minä en aio piiloutua, mutta lapsien ja muiden heikossa kunnossa olevien olisi syytä piiloutua, sillä ne roistot eivät anna armoa." Sofia sanoi ja hänen silmänsä hehkuivat himmeästi, kuin jokin suuri voima olisi pyrkimässä esiin.
Tuumasta ryhdyttiin toimeen. Sofia oli löytänyt luostarin käytäviä vaellellessaan muutamia salahuoneita, joihin hän nyt auttoi lapsia, vanhuksia ja muuten heikossa kunnossa olevia yhteisön jäseniä. Muut taas varustautuivat ja valmistautuivat puolustautumaan hyökkääjiltä. Periksi he eivät antaisi, eivätkä he enää haluunnet paeta, sillä sitä he olivat jo tehneet aivan liian kauan.
Jonkin ajan kuluttua Bob liittyi muiden seuraan ja pian hänen tulonsa jälkeen pihaan ratsasti joukko miehiä. He eivät nähneet piiloutuneita ihmisiä, jotka vain odottivat merkkiä joka kertoisi, että saisi hyökätä.
Sitten Sofia teki jotain yllättävää, hän astui esille ja pelottomana hän asteli alas valkoiset portaat, silmät nyt hehkuen voimakkaammin kuin aikaisemmin.
Ratsailta nousseet miehet katsoivat tuota hoikkaa naista, joka pelottomasti asteli heitä kohti.
"Mitä te täältä haette?" Sofia kysyi raudanlujalla äänellä, joka ei jättänyt paljoakaan arvailun varaan. Tämä nainen oli valmis taistelemaan muiden puolesta, jos oli pakko.
Yksikään miehistä ei sanonut mitään, sillä niin häkeltyneitä he olivat siitä, että joku uskalsi tulla noin vain heidän eteensä.
Piilossaolijat odottivat yhä merkkiä. Tunnelma oli painostava ja jokin ikään kuin odotti. Tuntui melkein samalta kuin juuri ennen ukkosmyrskyä, kun oli ensin tyyntä ja rauhallista ja sitten, niin sitten myrsky iskee ja pyyhkäisee kaiken tieltään.
Daniel tiesi, etteivät he vielä voisi rynnätä esiin, sillä Sofia oli heidän ja noiden raakalaisten välissä.

"Poistukaa täältä." Sofia käski ja tunsi samalla kuinka ilma alkoi sähköistyä hänen ympärillään.
"Ei me taideta poistua." Yksi miehistä sanoi silmäillen Sofiaa, muttei huomannut lainkaan tämän hehkuvia silmiä ja olemusta, joka viestitti vaaraa.
Mies antoi muille käskyn hyökätä ja nämä lähtivätkin liikkeelle. Kaikki mitä Sofia oli kokenut, kaikki ne tunteet, tuska, raivo ja viha tuntuivat nyt purkautuvan yhdellä kertaa raivoavana voimana ja samassa, joka ikinen ikkuna pamahti hajalle ja sirpaleet lensivät voimalla päin hyökkääjiä viillellen näitä. Miehet huusivat kauhuissaan ja juoksivat kuka minnekin.
Sofia seisoi koko ajan paikallaan, hoikkana ja kauniina kuten aina. Aivan yllättäen noussut tuuli leikitteli ja pyöritteli hänen hiuksiaan ja sai hänet näyttämään yhtä aikaa kauniilta ja pelottavalta.
Samassa kaikki irtain alkoi lennellä ja pommittaa hyökkääjiä, piilossa olijoiden katsellessa näytelmää kummissaan. Miehet katsoivat Sofiaa. Äkkiä yksi miehistä lähti liikkeelle ja oli jo melkein Sofian luona, kun jokin näkymätön tuuppasi miehen voimalla takaisin. Mies tömähti maahan hermostuneiden hevosten jalkojen eteen, jolloin hevoset pillastuivat, riuhtoivat itsensä vapaiksi ja juoksivat metsään. Ratsuitta jääneet miehet olivat hermostuneita ja peloissaan, sillä he eivät milloinkaan olleet kokeneet tälläistä. Ehkä joku muisti joskus hamassa menneisyydessään katsoneensa elokuvia, jossa tälläistä saattoi tapahtua, mutta yhdellekään ei ollut ikinä juolahtanut mieleenkään, että oikeastikin tälläista saattoi tapahtua. Miehillä oli täysi työ varoa lentävää roinaa, joka heitä pommitti ja kaiken tämän keskellä Sofia seisoi paikallaan tyynenä, eikä yksikään ilmassa lentävistä tavaroista hipaissutkaan häntä.
"Se on noita." Yksi miehistä sanoi ja alkoi perääntyä, samoin tekivät hänen toverinsakin.
"Senkin pelkurit." Ryhmänjohtaja sähähti, mutta perääntyi hänkin.
Hän ajatteli hoitavansa naisen tieltään ja livahti puiden lomaan piiloon. Sieltä hän katseli, kun muut hänen miehistään, joko pakeni tai tuli telotuksi lentävillä esineillä. Hän lähestyi varovasti ja nyt hänellä oli suora linja naiseen nähden, mies kaivoi puukkonsa kupeeltaan, tähtäsi ja heitti. Puukko osui Sofiaa kylkeen, mutta se ei saanut häntä kaatumaan. Hän käänsi katseensa suuntaan, jossa mies oli ja samassa mies nousi ilmaan ja suunnaton voima paiskasi hänet päin suurta mäntyä, jolloin terävä oksa lävisti hänet. Mies jäi siihen roikkumaan ja loputkin miehistä pakeni suinpäin metsään.
Aivan yllättäen Sofia lyyhistyi maahan, oli kuin hänen voimansa olivat ehtyneet, tavarat lakkasivat lentelemästä, ja tipahtivat mikä minnekin, tuuli laantui ja oli taas hiljaista.
Daniel juoksi Sofian luokse ja pelkäsi pahinta. Sofia hengitti, joskin heikosti ja hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat. Muitakin tuli paikalle ja Daniel käski osaa heistä hakemaan pakenijat, jotteivät nämä pääsisi kertomaan heidän olinpaikkaansa Billylle. Itse hän nosti Sofian syliinsä ja kantoi sisälle.


Well, tässä jatkoa ja sorry tuo hieman Carriemainen kohtaus tuossa, mutta halusin vähän tätäkin puolta esiin ja siis ei tietystikään niin pahana kuin itse kirjassa/elokuvassa... Kiva kun mä näen koko jutun mielessäni ja tiedän, että suurella vakokankaalla se näyttäisi hyvältä... kai. Ainakin Carriessa ja Carrie 2:sessa on vastaavanlaiset, joskin paljo synkemmät kohtaukset kuin tuo mun oma versioni.
 
...Jatkahan sinä...

[Nuubialainen Prinsessa]

Tässä tämä jatko. Saattaa olla ajatusvirheitä kun en oo oikein tikissäni tänäyönä..


Aivan yllättäen Sofia lyyhistyi maahan, oli kuin hänen voimansa olivat ehtyneet, tavarat lakkasivat lentelemästä, ja tipahtivat mikä minnekin, tuuli laantui ja oli taas hiljaista.
Daniel juoksi Sofian luokse ja pelkäsi pahinta. Sofia hengitti, joskin heikosti ja hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat. Muitakin tuli paikalle ja Daniel käski osaa heistä hakemaan pakenijat, jotteivät nämä pääsisi kertomaan heidän olinpaikkaansa Billylle. Itse hän nosti Sofian syliinsä ja kantoi sisälle.

Tuona hetkenä jokin muuttui Sofiassa. Daniel kantoi hänet sisälle ja asetti makaamaan vuoteelleen. Zeke tuli sanomaan, että rosvojoukon jäsenet olivat eliminoitu, eikä vaaraa tiedon vuotamisesta tulisi olemaan. Sofia makasi tajuttomuuden tilan rajamailla ja keskusteli Samin kanssa mielessään.

"Sam, anna minun tulla jo luokseni. En jaksaisi enää rakkaani. Ota minut luoksesi ja anna minulle hyvä olo. Ymmärrän kyllä velvollisuuteni ja tehtäväni, mutta minun on niin ikävä sinua. Antakoon kaikkivaltias anteeksi minulle itsekkyyteni, sillä en haluaisi nyt ajatella Alyssaa ja Christiania."

Vastauksen Sofia sai sydämeensä ja tiesi, ettei voisi hyljätä pienokaisiaan. Tehtävä ei ollut vielä saatettu päätökseen, vaikka osa rosvoista matkasikin manalan matalille majoille. Lapset olivat turvassa vasta sitten kun Billy makaisi matojen syötävänä kymmenen jalan syvyydessä mullan alla. Saatuaan vastauksen Sofia tiesi, mitä hänen täytyisi tehdä ja sen onnistumiseen ei tarvittu onnea, sillä hänessä itsessään piili voimakas ase Billyä vastaan. Näkymätön, odottamaton ja niin voimakas, ettei sen eteen joutuvilla ole mitään mahdollisuuksia. Billy tulisi maistamaan naarasleijonan kynsiä, sillä yksikään, joka uhkaa leijona naaraan poikasia, ei voi selvitä hengissä kärsimättä ensin helvetillisiä tuskia ja kivuliaita viimeisiä henkäyksiä.

Rosa hoiti ilkeää haavaa Sofian kyljestä viikkojen tarmokkaalla huolella ja hoivalla. Haava ihossa parani, mutta sisällä kipu ei lakannut. Elinvoima tuntui kadonneen Sofian silmistä, vaikka monet pitivätkin häntä iloisena ja ystävällisenä kuten aina ennenkin. He eivät huomanneet, että entisen Sofian katseesta oli kadonnut kaikki se pelko ja arkuus. Tilalle silmien syvyyksiin oli kaivautunut kylmä ja säälimätön välke. Sofian lämpö ulottui vain lapsiin ja ystäviin, mutta sisällään hän piilotteli vihaa, joka odotti Billyä. Sofia tiesi, että Billy tulisi vielä. Silloin hänen täytyisi olla henkisesti valmiina päästämään mies päiviltään.

Miun pitää päästä nukkumaan, ei tuu mitään. Jatka sie paremmilla voimilla..

[Nefertiti]

Sofia tiesi, että Billy tulisi vielä. Silloin hänen täytyisi olla henkisesti valmiina päästämään mies päiviltään.

Mutta kukaan ei tullut, päivät vierähtelivät eteenpäin ja pieni resuinen yhteisö eli tyytyväisenä elämäänsä.
Eräänä aamuna, juuri hetkeä ennen auringonnousua, Sofia heräsi. Hän ei tiennyt mikä oli hänet herättänyt, mutta hän nousi. Oli kuin hän olisi tiennyt jotakin, jotain mikä oli tulossa.
Hän katseli hetken pienokaisiaan ja otti sitten medaljongin kaulastaan. Hän laittoi sen Alyssan kehtoon.
"Annan tämän sinulle, niin kuin oma äitini antoi sen aikoinaan minulle." Sofia sanoi hiljaa ja silitti Alyssan tummia hiuksia. "Rosa saa kertoa teille kaiken, kunhan kasvatte tuosta." Hän lisäsi.
Hän vielä katsoi, että pikkuisilla oli kaikki hyvin, veti huivin hartioilleen ja astui ulos huoneestaan.
Paljain jaloin hän asteli pitkin kylmää kivilattiaa ja äänettömästi, pehmeästi, kuin kissa jottei olisi herättänyt vielä nukkuvia ihmisiä. Ei heidän tarvinnut tietää vielä hänen lähdöstä.
Sofia astui ulos ja tunsi aamun viileyden ja tuoksun viipyilevän vielä, vaikka aurinko oli jo hiljalleen nousemassa.
Hän asteli pitkin hiekka tietä, suoraan metsään. Hän käveli niin pitkään, että tuli suurelle metsä lammelle. Lammella oli lintuja, jotka juuri heräilivät ja aloittivat päivän toimiaan niin kuin olivat tehneet aina ennenkin.
Sofia istahti sammaloituneen kiven päälle ja alkoi taas hyräillä sitä vanhaa sävelmää, kyyneleiden vieriessä hiljaa poskille. Tuo laulu toi taas kerran mieleen ne hetket, jotka hän sai olla Samin kanssa.
Samassa Sofia lopetti hyräilyn, sillä hänestä tuntui, kuin joku olisi läsnä. Joku lämmin, joku joka yritti lohduttaa.
"Sam?" Sofia kysyi melkein kuiskaten. "Tiedän että se olet sinä." Hän sanoi hiljaa, enemmän kuitenkin itselleen. Siinä hän istui ja tunsi pitkästä aikaa olevansa onnellinen, vaikkakin vain pienen hetken.
Äkkiä kaikki linnut nousivat varoitushuutojaan päästellen siivilleen ja pakenivat. Sofia nousi seisomaan ja katsoi ympärilleen, mikä kumma oli säikyttänyt linnut.
Samassa näkyviin tuli miehiä ratsailla. Sofia ei hievahtanutkaan paikaltaan vaan katseli tyynenä miesten lähestymistä.
'Sam toivon, että saisin sinulta voimaa ja rohkeutta kestää tuleva.' Sofia ajatteli ja toivoi nyt kovemmin kuin koskaan ennen, että Sam olisi hänen kanssaan. 'Sam, jos kuulet minua, niin pyydän vain, että toiset pääsisivät pakoon ja löytäisivät turvallisen paikan jossa elää.'
'Minä olen koko ajan sinun kanssasi.' Kuului lempeä ja lämmin ääni, joka sai kyyneleet valumaan Sofian poskille, sillä hän tiesi nyt ettei ollut yksin.
Pian miehet olivat hänen luonaan ja laskeutuivat ratsailta, kasvoillaan voitonriemuiset virneet. Yksi korstoista nappasi Sofian otteeseensa ja samalla Sofian huivi putosi maahan.
"Missä muut ovat, missä te olette piileksineet? " Toinen korsto kysyi, toisen pidellessä Sofiaa aloillaan.
"En tiedä." Sofia vastasi katsoen korstoa tyynen rauhallisena.
"Valehtelet! Kerro missä he ovat?" Korsto ärisi ja tunki naamansa melkein Sofian naamaan kiinni.
"En tiedä." Sofia vastasi tyynesti ja tuijotti suoraan korston värittömiin silmiin.
"Sido sen kädet ja viedään se pomolle, ehkäpä hän saa naisen laulamaan tietonsa." Korsto sanoi Sofiaa pitelevälle miehelle.
Mies teki työtä käskettyä ja he kiskoivat Sofian mukaansa. Miehet puoliksi kantoivat, puoliksi raahasivat Sofian mukanaan.
Sofia vain oli niin uuvuksissa nälän takia, hän ei ollut syönyt mitään ennen lähtöään. Hänen jalkansa eivät tahtoneet kannattaa häntä.
Pitkältä tuntuneen ajan päästä he pysähtyivät aukiolle, jonka Sofia tunnisti samaksi paikaksi, jossa he olivat levänneet pari päivää sen jälkeen, kun olivat joutuneet röttelöstä pakenemaan. Tästä ei olisi enää pitkä matka kylälle.
Sofia lysähti maahan ja jäi siihen uupuneena makaamaan. Hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan ja havahtui, kun hänet kiskottiin pystyyn.
Siinä hän seisoi mustat hiukset valtoiminaan, ohuessa yöasussa ja kädet sidottuina.
Tuuli leikitteli hänen hiuksissaan ja mielessään hän ajatteli, että se oli Sam.
"Lähdetään taas liikkeelle." Korsto sanoi ja kiskoi Sofian mukaansa. Mutta hänen jalkansa eivät enää jaksaneet ottaa askeltakaan, joten korston täytyi nostaa hänet ratsaille.
Aamuauringon säteet alkoivat kullata taivasta, kun he saapuivat Kylälle. Yksi miehistä juoksi edeltä hakemaan Billyn, joka pian saapuikin paikalle.
"Kas, kas. Tulit takasin." Billy sanoi vinosti hymyillen tunnistaessaan Sofian.
"Mutta en omasta tahdostani." Sofia sanoi.
"Nyt sinä kerrot kiltisti missä muut karkulaiset ovat." Billy sanoi.
"Enpä taida kertoa." Sofia sanoi tyynesti.
"Sinä...!" Billy ärisi, mutta pakotti sitten itsensä rauhoittumaan. "No, eivät he nyt niin tärkeitä olekaan. Tärkeintä on se että sinä olet nyt minun."
"Vain minun kuoreni on sinun, sisältä olen kuollut." Sofia sanoi katsoen suoraan Billyn silmiin. "Minä kuolin silloin, kun sinä tapoit Samin." Hän lisäsi ja tunsi kyyneleiden polttelevan silmäkulmissa.
Sofia katsoi miten pettyneeltä Billy näytti, niin kuin joku olisi läimäyttänyt tätä kasvoihin.
Äkkiä maailma alkoi pyöriä Sofian silmissä ja hän tuupertui maahan. Väsymys ja nälkä saivat hänet pyörtymään. Billy käski miehiä kantamaan Sofian majaansa.
Kun Sofia heräsi, hän tunnisti majan, jossa oli ja toivoi, että kaikki tapahtunut olisi vain ollut pahaa unta. Unta, josta hän olisi herännyt ja että Sam lepäisi vieressä. Sofia käänsi päätään toiveikkaana, mutta näki vierellään Billyn, joka kuorsasi.
Sofia nousi istumaan ja kietoi kätensä polviensa ympärille. Siinä hän istui pitkään ja toivoi, että olisi ollut jossakin muualla.
Sitten hän nousi ja asteli ovelle, avasi sen ja astui ulos, mutta sen pidemmälle hän ei ehtinyt kun suuri käsi tarrasi häneen ja kiskoi takaisin majaan.
"Yritit karata vai?" Billy kysyi.
"En, halusin vain käydä asioilla." Sofia vastasi.
"Nyt kun olet hereillä keksin parempaakin tekemistä." Billy sanoi ilkeästi virnistäen.
Sofia oli vaiti, sillä tiesi, mitä Billyllä oli mielessään.
"Haluat koskea minuun, mutta kosket vain tyhjään kuoreen." Sofia sanoi silmissään tyhjä kaste.
"Mitä sinä höpötät?" Billy kysyi, sillä ei ymmärtänyt yhtään, mitä Sofia tarkoitti sanoillaan.
Sofia seisoi paikallaan ja odotti mitä tuleman piti.
Samassa Billy kaatoi Sofian vuoteelle ja syöksyi tämän päälle. Hän repi Sofian ohuen yöasun riekaleiksi ja työntyi raa'asti tämän sisälle.
Sofia taisteli kyyneliä vastaan ja samassa hän huomasi jotain kiiltävää vuoteen vieressä. Hän ojensi kätensä sitä kohti, tarttui siihen ja veti lähemmäksi, jolloin hän huomasi, että se oli puukko. Juuri kun hän oli aikeissa laskea sen kädestään, Billy tarrasi siihen ja katsoi raivoissaan Sofiaan.
"Vai aioit sinä tappaa minut!" Billy harjaisi ja läimäisi avokämmenellä Sofiaa kasvoihin.
"En aikonut." Sofia sanoi hiljaa.
"Valehtelet!" Billy ärjäisi. Hänen kätensä nousi, terä välkähti ja upposi Sofian rintaan uudestaan ja uudestaan.
Maailma pyöri Sofian silmissä, kaikki sumeni ja lopulta mustui. Hän tunsi leijailevansa kevyenä kuin höyhen jonnekin ylöspäin, missä Sam olisi vastassa, eikä hän enää olisi yksin.

Billy havahtui ja pudotti verisen puukon kourastaan. Hän katseli Sofiaa joka makasi hänen allaan rinta veressä ja vihreät silmät tyhjyyteen tuijottaen.
Yön pimeinä tunteina Billy raahasi Sofian ruumiin pensaikkoon ja hautasi sen siihen. Pensaikko sattui olemaan se sama jonne Samkin oli haudattu.

*****

Luostarilla heräiltiin ja huomattiin, että Sofia oli kadonnut. Bob ja Zeke haravoivat metsää pitkälle yöhön asti, mutta muuta he eivät olleet löytäneet, kuin Sofian huivin.
He palasivat tyhjin toimin takaisin mukanaan vain huivi. Tavallaan Daniel tiesi mitä oli tapahtunut, mutta hän ei halunnut uskoa sitä, ei vielä.
Päivät kuluivat, vaihtuivat viikoiksi. Viikot vaihtuivat kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi, eikä Sofiasta vieläkään ollut kuulunut mitään.
Daniel ja Rosa päättivät kasvattaa Alyssan ja Christianin, kuin he olisivat olleet heidän omia lapsiaan. Olivathan he mielestään paljosta velkaa Sofialle ja Samille.

Aika kului ja kaksoset kasvoivat viattomina ja onnellisen tietämättöminä vanhempiensa kohtalosta. He pitivät Rosaa ja Danielia vanhempinaan ja Aleksia isoveljenä. Bob ja Zeke olivat kuin setiä.
Aleksi hoiti huolella ja suurella ylpeydellä isoveljen hommia ja auttoi aina pienempiään ja touhusi heidän kanssa, kun Rosa ei ehtinyt.
Kun kaksoset olivat kuusivuotiaita, Rosa opetti heidät, lukemaan ja kirjoittamaan. Muut opettivat Christianille ja Alyssalle kaikkea hyödyllistä ja neuvoivat kaikessa.
Jokainen halusi auttaa kaksosten kasvatuksessa, koska olivat mielestään sen velkaa Samille ja Sofialle.
Tosin Sam ja Sofia olisivat tässä asiassa olleet hieman eri mieltä, sillä niin kuin he itse sanoisivat, he olivat auttaneet muita, koska se tuntui silloin oikealta ja olisi ollut raukkamaista jättää auttamatta toista hädässä, kun muitakaan ei ollut.
Kaksosten kasvaessa, kasvoi heidän sisällään myös voima, jonka he olivat perineet vanhemmiltaan ja heidän suvultaan.

Alyssa muistutti kovasti äitiään, kun taas Christianilla oli isänsä piirteet. Aleksi oli kasvanut jo miehen mittoihin ja kulki usein Bobin, Zeken ja Danielin mukana, milloin metsällä tai kalastamassa tai oli heidän seuranaan, kun he öisin seisoivat vahdissa.
Aleksi oli alkanut huomaamaan lähes viidentoista vanhan Alyssan, jonka kiiltävän mustat hiukset olivat paksulla letillä, joka ulottui vyötäröä alemmaksi. Hän huomasi Alyssan vihreät, mantelinmuotoiset silmät, jotka tuikkivat iloisesti tämän hymyillessä. Alyssa tosiaan oli kuin nuorempi painos äidistään ja niin kaunis.
Christianilla oli musta kiiltävä tukka, joka oli yleensä miten sattui ja roikkui välillä silmillä. Hän oli aikalailla sisarensa näköinen, mutta muistutti enemmän isäänsä Samia, sillä erotuksella, että Samin silmät olivat olleet ruskeat, kun taas Christianilla ne olivat vihreänruskeat.

Alyssa oli alkanut silmäillä tietyllä tavalla Aleksia, mutta hämmentyi, sillä Aleksihan oli isoveli, eivätkä nämä tunteet oikein olisi olleet sopivia sisarusten välille.
Myös Rosa oli tämän huomannut. Hän tiesi, olisi pian kerrottava, nuorille heidän oikeista vanhemmistaan.
Myös Christian alkoi kiinnostua tietämään oliko olemassa muutakin kuin tuttu luostari, metsä ja lampi. Hän samosi mielellään Aleksin, Bobin ja Zeken kanssa pitkin metsiä ja ihmetteli kun tiettyyn suuntaan ei menty pitkällekään, kun taas lammen rantoja ja aina vuorille päin saatettiin kulkea niin pitkälle, että jäätiin yöksi metsään, tehtiin laavu ja vasta aamulla palattiin takaisin. Joskus he saattoivat samota päiväkausia aina vuorille asti.
Vuoren juuressa oli kylän rauniot ja aina, kun Christian yritti kysyä, kukaan ei vastannut. Hiljaisuus johtui siitä, että oli päätetty, että Christianille ja Alyssalle kerrottaisiin vasta sitten, kun aika olisi sopiva.
Christian ei tiennyt, mistä vaikeneminen johtui ja siksi se harmitti kovasti, sillä hän halusi tietää.

Alyssan ja Christianin viisitoistavuotispäivänä Rosa päätti, että heidän oli aika saada tietää totuus. Totuus vanhemmistaan ja siitä, mitä tapahtui viisitoista vuotta sitten.

Tiedetään, ilkee olin, tämä oli vain kaksosten tunteiden takia ja muutenkin.
Jatkahan sie...

[Nuubialainen Prinsessa]

No ehkä pikkusen julma, mutta tehdäänpäs sitten kaksosille autuas ja onnellinen lapsuus...

"Alyssan ja Christianin viisitoistavuotispäivänä Rosa päätti, että heidän oli aika saada tietää totuus. Totuus vanhemmistaan ja siitä, mitä tapahtui viisitoista vuotta sitten."

Rosa, jonka sydän paisui äidillisestä rakkaudesta kaikkia lapsiaan kohtaan, ja joka ei tehnyt eroa omansa ja Sofian lasten välillä vaan jakoi hellyyttä tasapuolisesti kaikille, pyysi lapsia luokseen eräänä kauniina kesäisenä päivänä. Hän johdatti lapset lammen rannalle ja istutti heidät kiville vierekkäin. Sitten hän aloitti tarinan miehestä nimeltä Sam ja naisesta nimeltä Sofia. Kun hän kertoi tarinaa, nuoret huomasivat kyyneleet Rosan kuluneilla poskilla. Kukaan ei uskaltanut kysyä syytä Rosan liikutukseen, joten he kuuntelivat mietteliäinä naisen haikeaa ääntä.

Pojat luulivat, että Rosan tarina on opettavainen satu ja he yrittivät keksiä, mikä tarinan opetus mahtoikaan olla. Zeken ja Bobin metsäreissuilla he yleensä saivat kuulla sellaisia ja tarinan lopuksi heidän tehtävänä oli keksiä tarinan opetus. Tämän vuoksi pojat luulivat tätäkin tarinaa sellaiseksi saduksi, mutta Alyssa näki Rosan silmistä totuuden. Hän arvasi, että tarinan mies ja nainen kosketti Rosan sydäntä syvästi ja jokin velvollisuus pakotti hänet nyt tuota tarinaa kertomaan, vaikka muistot saivatkin naisen kyynelten partaalle.

Alyssa nousi ja ojentautui pyyhkäisemään Rosan kasvoille valuneen kyynelen. Suurilla mantelinmuotoisilla silmillään hän katsoi naista, jota piti äitinään ja se sai Rosan silmät sumentumaan entisestään. Rosa yritti hymyillä tytölle, istutti tämän viereensä ja silitti tytön mustia sileitä hiuksia. Hetken aikaa hänen täytyi pitää taukoa ennen kuin pystyi sanomaan,
"voi kaunis Alyssani. Muistutat päivä päivältä enemmän äitiäsi. Sinut nähdessään tuntuu melkein kuin voisi jutella taas hänen kanssaan, kuten niin usein ennen niitä surullisia viikkoja".

Rosan sanat saivat nuoret katsomaan äitiänsä kummastuneina. Alyssa katsoi silmät entistäkin vihreämpinä naista ja hän luuli tämän menneen sanoissaan sekaisin. Alyssa korjasi Rosan sanoja huomauttamalla,
"tarkoitat varmaan, että muistutan sinun äitiäsi. Olenhan jo kauan sitten huomannut, että ulkonäköni ei ole periytynyt sinulta, eikä isältäkään. Christiankaan ei muistuta teitä, mutta Aleksin kasvoista kyllä tunnistaa isän piirteitä. Anteeksi äiti, jatka vain tarinaasi. Haluan kuulla kuinka se päättyy".

Alyssan huomio sai Rosan tarinan entistäkin vaikeammaksi kertoa. Nainen kuitenkin sai sen kerrottua ja muisti jälleen sen aamun, jolloin hän oli herännyt ja huomannut lapset yksin kehdoissaan. Hän jatkoi tarinaa kertomalla Samin ja Sofian katoamisten jälkeisestä ajasta, ja kertoi nyt vauvoista, joiden nimet ovat Alyssa ja Christian. Vauvat olivat olleet niin hellyttäviä pienokaisia ja kun oli kulunut kuukausia Sofian katoamisesta, alkoi Rosa pikku hiljaa kiintyä lemmikkeihinsä ja kehittää lasten välille kiinteää sidettä. Kului aikaa ja Alyssan ensimmäinen sana "äiti" oli suuri ylpeys Rosalle. Kun Christian otti ensimmäiset askeleensa Danielin tukiessa, nauroi Rosa vedet silmissä näkyä, niin hassulta poika näytti pienillä pulleilla jaloillaan tassutellessaan. Kun Alyssa ja Christian kasvoivat hieman, rakensi Daniel heille yhteisen sängyn, sillä Rosa halusi pitää lapset yhdessä niin paljon kuin mahdollista. Sillä tavoin he saisivat toisistaan läheisyyttä ja turvaa entistäkin enemmän. Kaikkia tuollaisia pieniä juttuja hän nuorille kertoi Alyssan ja Christianin lapsuudesta ja nuoret alkoivat viimein käsittää mitä Rosa heille halusi kertoa. Nyt he ymmärsivät, että tarinan Sam ja Sofia olivatkin Alyssan ja Christianin oikeat vanhemmat.

Rosa kertoi, että hän oli sulkenut kaikki Sofialle ja Samille kuuluneet vähäiset tavarat pieneen kirstuun, jonka hän oli löytänyt luostarin nurkkauksesta. Kirstun hän oli päättänyt antaa lapsille sitten kun olisi aika kertoa totuus heidän vanhemmistaan ja nyt oli se hetki. Alyssa ja Christian katsoivat hämmentyneenä naista, jota he olivat koko pienen ikänsä pitäneet äitinään. Sitten Alyssa vilkaisi Aleksia ja tajusi, ettei tämä ollutkaan hänen oikea veljensä ja punastui kevyesti. Rosa huomasi Alyssan katseen suunnan ja hymyili tietäväisesti. Hän tiesi, että oli todellakin oikea aika kertoa totuus, sillä muussa tapauksessa nuoret olisivat joutuneet kärsimään oudoista tunteista, joita he eivät voineet selittää.

Rosa nousi ja käveli erään kivikkoisen kumpareen toiselle laidalle, jonka juurella lapset olivat usein leikkineet. Ystävysten silmät laajenivat kun he huomasivat, että Rosa paljasti kiviä syrjään vierittämällä, kumpareen kätköissä olevan pienen luolan. Nainen kumartui vetämään sieltä ulos jotain, joka muistutti kirstua. Nainen nosti esineen päivän valoon ja nyt he näkivät sen todellakin olevan kirstu, hyvin vanha sellainen. Rosa ojensi sen Alyssalle ja Christianille sanoen,
"tämä kuuluu nyt teille. Me Aleksin kanssa jätämme teidät nyt kahdestaan tutkimaan sitä ja kun tuntuu siltä, voitte tulla kyselemään asioita Samista ja Sofiasta, sillä olen varma, että haluatte tietää heistä kaiken. Valitettavasti en voi kertoa teille paljoakaan ajasta ennen kuin he tulivat kylään, mutta kaiken sen mitä olen kuullut sen lupaan teille myös kertoa".

Alyssa ja Christian jäivät avaamaan kirstua kun Rosa veti Aleksin mukanaan luostarin suuntaan. Rosan paljastus sai nuorten maailman kääntymään ylösalaisin, eikä mikään ollut enää ennallaan. 

Jatka sinä.

Olin muuten eilen niin väsynyt, etten jaksanut kommentoida hienoa tekstiäsi,
sitä on kiva lukea. Varsinkin tuo kohtaus, jossa Sofia puolustautuu rosvoja vastaan yliluonnollisilla voimillaan.

[Nefertiti]

Alyssa ja Christian jäivät avaamaan kirstua, kun Rosa veti Aleksin mukanaan luostarin suuntaan. Rosan paljastus sai nuorten maailman kääntymään ylösalaisin, eikä mikään ollut enää ennallaan.

Kirstussa oli kultainen kauniisti koristeltu medaljonki, se sama, jonka Sofia oli jättänyt Alyssan kehtoon ja jonka Rosa oli myöhemmin löytänyt. Oli kirstussa muitakin pieniä kapistuksia, mutta ne eivät olleet niin kiinnostavia kuin medaljonki.
Alyssa otti medaljongin kirstusta ja puristi korun käteensä ja tunsi miten viileä se oli. Aivan odottamatta hän tunsi jotakin muuta, jotain niin kuin tunteita, mutta ne eivät olleet hänestä lähtöisin. Samassa hänen silmiensä eteen nousi kuvia jonkun toisen henkilön elämästä ja hän saattoi tuntea sen toisen tuskan, surun ja... niin ja myös onnellisuuden.
Rosa palasi takaisin, kun oli ensin käskenyt Aleksin auttamaan Bobia siivoamisessa.
Rosa ja Christian katsoivat Alyssaa, joka seisoi puristaen medaljonkia kädessään ja jonka kasvoilta kuvastui kaikki se mitä hän tunsi medaljongista.
"Alyssa, mikä sinulle tuli?" Rosa kysyi huolestuneena ja katseli tytön siroja kasvoja.
"Ei mitään, olen kunnossa." Alyssa sanoi havahtuen samalla lumouksestaan. "Se... Minä..." Alyssa yritti koota ajatuksiaan ja kertoa, mitä oikeastaan oli tapahtunut. "Minä... Minä pystyn tai siis, jos kosketan jotakin esinettä, niin tunnen, mitä sen omistaja on tuntenut esinettä pidellessään ja joskus näen tapahtumia tämän omistajan elämästä." Alyssa selitti.
"Niinkö." Rosa sanoi ja jatkoi. "En kysy mitä, näit sillä se lienee henkilökohtaista ja tuo medaljonki kuului äidillesi, hänellä oli se kaulassaan aina."
"Kerro millainen äiti oli." Alyssa pyysi ja katsoi Rosaa. Samalla hän laittoi medaljongin kaulaansa.
"Sofia oli aika paljon sinun kaltaisesi." Rosa sanoi hiljaa, muistaen vielä tämän ystävällisen ja lämpimän luonteen.
Rosa vastaili parhaan kykynsä mukaan Alyssan ja Christianin kysymyksiin ja oli jo ilta kun kysymykset näkyivät loppuneen.
Rosa kehoitti kaksosia kiiruhtamaan, sillä olihan heille järjestetty juhlat. Kaksoset seurasivat Rosaa. Alyssa jutteli Rosan kanssa ja välillä hän kyseli mitä tämä oli illaksi suunnitellut. Rosa ei vastannut, hymyili vain arvoituksellisesti.
Christian oli ollut koko matkan aivan hiljaa, mutta hänen kasvoistaan näki, että hän suunnitteli jotakin tai ainakin ajatteli.
"Christian." Rosa sanoi ja jatkoi. "Voin melkein arvata, mitä ajattelet ja toivon, ettet nyt syöksy tekemään tyhmyyksiä."
Christian ei vastannut, asteli vain hiljaisena eteenpäin.
"Kuule, jätä murehtiminen toiseen hetkeen ja nauti juhlista." Rosa sanoi ja laski kätensä pojan hartialle.
Christian vilkaisi Rosaa ja hymyili vaisusti.
"Hyvä on." Hän sanoi ja astui sisälle jossa oli jo laitettu pöytä koreaksi.
Juhlat olivat onnistuneet ja kaikilla, jopa kaksosillakin oli hauskaa, vaikka he olivatkin saaneet tietää paljon surullisia asioita menneisyydestä.

Myöhemmin illalla, kun kaikki muut olivat jo nukkumassa, Alyssa ja Christian valvoivat. He eivät vain saaneet unta ja keskustelivat siitä, mitä he olivat päivällä saaneet tietää. Alyssa puolestaan oli huolissaan veljestään, joka tuntui suunnittelevan jotakin.
"Christian kiltti, älä tee mitään harkitsematonta." Alyssa sanoi ja jatkoi. " Minä pelkään, että sinun käy hullusti yrityksessäsi."
"Älä huoli sisko hyvä, en minä lähde, en ainakaan vielä." Christian sanoi ja lisäsi. "Minä harjoittelen ensin yhtä... juttua."
"Mitä juttua?" Alyssa kysyi.
"Äh, älä viitsi, kyllä sinä tiedät." Christian sanoi kääntyen katsomaan sisartaan.
"En minä...hetkinen et kai sinä aio..." Alyssa aloitti.
"Kyllä." Christian vastasi. "Jos nyt arvaan oikein meidän vanhemmillamme, siis oikeilla vanhemmillamme oli se mikä nyt on meilläkin."
"Mikä meillä sitten on." Alyssa kysyi.
"En oikeastaan tiedä, miten sitä kutsuisin." Christian aloitti ja jatkoi. "Ehkä sitä voisi sanoa jonkinlaiseksi voimaksi, joka lähtee meistä itsestämme."
"Voimaksi." Alyssa sanoi mietteliäänä.
"Niin." Christian sanoi ja jatkoi. "Meidän on vain opeteltava käyttämään ja hallitsemaan sitä."
"Luuletko, että voisimme kysyä äi... siis Rosalta tästä." Alyssa sanoi.
"Varmaankin." Christian sanoi.

Tämän jälkeen kumpikin hiljeni ja yritti nukkua, mutta siitä ei meinannut tulla mitään, sillä liian paljon ajatuksia pyöri heidän mielessään. Lopulta pitkän ajan kuluttua he nukahtivat levottomaan uneen.

Noniin sainpa tehtyä jatkoa.
Jatkahan sinä...