Keskustelu > Kirjoitelmat

Jatkis: Anaconda Fanfic

(1/7) > >>

Nefertiti:
Eli ajattelin taas vaihteeksi aloittaa jotakin uutta tänne. Tämä Fanfic perustuu Anaconda elokuvaan, joka siis on b-luokan kauhu/toiminta raina vuodelta 1997. Idea tarinaan tietenkin lähti kun kerran tulin lukeneeksi IMDb:sessa ollutta keskustelua, silloin kun siellä sellainen vielä oli ja joku mietti, että jospas Westridge kuitenkin jäi henkiin. Loogisesti sen pitäisi olla mahdollista jos kerran Seronekin jäi henkiin vaikka sai ensin eläimille tarkoitettua rauhoitetta/nukutusainetta ja sitten vielä Dannyn kyynerpäästä iskun kasvoihinsa niin että putosi jokeen ja selvisi vielä loppuun kiusaamaan viimeisiä eloon jääneitä.
Toinen syy ideaani tietenkin on suosikkinäyttelijäni. Ei mikään yllätys sinänsä.  ;D

Eli tämä siis on tavallaan jatkoa ja tavallaan Westridgen tarina. Niin ja mun tarinaa voi lukea joko mun tumblrista (sori joudutte vähän selaamaan) tai sitten toiselta foorumilta sims 4 tarinana.
Mutta se siitä ja suoraan tarinaan>

Anaconda fanfic, Anaconda, takaisin joelle

Osa 1, Pelastus

Hän liukasteli märillä kivillä ja onnistui kipuamaan vesiputouksen taakse piiloon, mutta siitä ei ollut apua, sillä seuraavassa hetkessä hän näki pelottavan tumman kolmiomaisen pään työntyvän läpi ryöppyävän veden.

Epämääräinen kauhunsekainen äännähdys karkasi hänen huuliltaan ja hän teki päätöksensä. Hyökkäsi nopeasti eteenpäin, hyppäsi ja syöksyi alas. Mutta alhaalla oleville, osin veden peittämille kiville hän ei osunut, sillä jättiläiskäärme kietoutui hänen ympärilleen salamannopeasti. Samanaikaisesti osa käärmeen loppuosasta oli tiukasti kietoutuneena ohuen puun ympärille.

Puu natisi uhkaavasti, heilahdellen rajusti käärmeen liikkeiden voimasta, kunnes alkoi uhkaavasti kaatua kohti jokialusta.

Kaikki ilma pakeni Westridgen keuhkoista ja hän kuuli kuinka hänen luunsa rusahtelivat poikki. Hän inahti tuskasta, mutta se oli vain hiljainen pihahdus, sillä muuta hän ei pystynyt saamaan aikaiseksi. Hänen silmissään musteni ja juuri ennen kuin kaikki katosi syvään mustuuteen, kuului entistä voimakkaampi natina ja lopulta voimakas rusahdus, jolloin puu josta käärme roikkui, petti sen painosta ja alkoi taipua uhkaavasti alaspäin. Se taipui ja taipui, kunnes lopulta kaatui osittain jokialuksen päälle, kuuluvasti rysähäten, käärmeen irrottaessa otteensa samaan aikaan.

Käärme pudottautui veteen, menettäen mielenkiintonsa uhriaan kohtaan, joka retkotti sen otteessa hervottomana kuin räsynukke. Otteen hellittäessä Westridgen veltto ruumis jäi kellumaan veden varaan, kasvot alaspäin, mutta kun käärme liikkui eteenpäin, sen pitkä sulavalinjainen olemus liikutti samalla Westridgeä, joka kääntyi ja kellui nyt kasvot ylöspäin vedessä.

Mies oli kuitenkin menettänyt tajuntansa puristuksen ja putoamisen yhteisvoimasta, eikä näin ollen tiennyt mitä jokialuksella tapahtui. Hiljaa virtaava vesi vei hänen ruumiinsa lähemmäksi kivikkoa, johon hän jäi kellumaan.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli ollut tajuton, kun hän palasi jälleen tajuihinsa. Hän havaitsi makaavansa jonkinlaisella lavitsalla ja hänen vierellään istui kyykyssä pienikokoinen mies, jolla oli yllään vain lannevaate. Warren oli silti yhä sekava, sillä hänen saamansa vammat olivat nostattaneet kuumeen ja hän oletti näkevänsä näkyjä.

Mies sanoi jotain ystävällisellä äänensävyllä ja laski kämmenensä hänen rinnalleen kuin sanoen, että pysyisi paikallaan. Westridge totteli, sillä hän oli huomannut liikkumisen erittäin kivuliaaksi.

Hiljalleen muistikuvat tapahtumista alkoivat palailla hänen mieleensä. Hän nousi kiivaasti hengittäen istumaan ja irvisti, sillä joka paikkaan sattui. Erityisesti kylkiin, otsaan, toiseen käsivarteen, sekä toiseen jalkaan, jotka olivat kärsineet eniten jättiläismäisen anacondan rutistuksessa ja putouksessa alas. Joten ymmärrettävästi paikat olivat erittäin hellinä ja hän totesi olevansa kuin suoraan mustelmakisojen mainoksesta.

Mies painoi hänet takaisin makuulle, päättäväisesti mutta yllättävän varovaisesti, jottei olisi aiheuttanut potilaalleen enempää kipua. Mies sanoi jotakin, kielellä, jota Westridge ei ymmärtänyt, mutta arvasi, että tämä oli kehottanut häntä lepäämään tai olemaan rauhallisesti.

Jatkuu...

Nefertiti:
Westridge ei silti voinut olla miettimättä, mitä muille oli tapahtunut ja toivoi, että nämä olivat selvinneet ja päässeet pois tästä loukosta. He olivat luulleet, että kaikki onnistuisi ja sitten he olivat jääneet jumiin kivikkoon. Hän tunsi siitä hieman syyllisyyttä, sillä oli ollut neuvomassa Dannya kuinka ohjata jokialusta. Juuri kun he olivat luulleet pääsevänsä pois ja viranomaisten luo kertomaan mitä tuo ketku, Serone oli puuhaillut ja kuinka he olivat muutaman henkilön menettäneet tämän toimien vuoksi.

Ilmeisesti tuo liukaskielinen mies oli jotenkin saanut itsensä irti ja mitä sitten. Sitä hän saattoi vain arvailla. Ehkei olisi pitänyt jättää Deniseä yksin jokialukselle, mutta heitä oli kovin vähän ja jokialus oli ollut pakko saada irti tai he olisivat jääneet sinne jumiin ikuisesti. He olivat olettaneet, ettei Seronesta ollut sidottuna minkäänlaista vaaraa, mutta se oli virhearvio ja mies oli päässyt ilmeisesti yllättämään muut.

Jälleen kerran hän toivoi, että muut olivat selvinneet huolimatta Seronesta. Sitä hän tosin ei tiennyt, että lopulta Serone oli kuollut toisen jättiläismäisen anacondan toimesta. Tai sitä, että Terri, Danny ja Cale olivat päässeet pakoon.

Nyt Westridge vain saattoi vain levätä ja antaa tuon ystävällisen heimon jäsenten auttaa itseään. Koskapa tämän heimon lääketiede oli erittäin erilaista kuin länsimaalainen vaihtoehto, kesti hänellä erittäin kauan parantua vammoistaan ja muutama jäi hienoiseksi vaivaksi hänelle lopuksi ikää.

Hän ei silti antanut moisen häiritä itseään, vaan yritti olla ja elää, sekä tietenkin miettiä kuinka kiittää tätä ystävällistä heimoa heidän avustaan, sillä hän oli heille henkensä velkaa. Hän ei uskaltanut pyytää heitä opastamaan häntä pois viidakosta, sillä jotensakin tajusi, etteivät nämä halunneet olla missään tekemisissä ulkomaailman kanssa.

Westridge päätti, ettei hän lähtisi yksinään harhailemaan viidakkoon, sillä tunsi sitä kuitenkin liian vähän pärjätäkseen siellä, saati että osaisi suunnistaa ihmisten ilmoille. Joutuisi vielä pahemmin eksyksiin tai pulaan, sillä viidakon eläimet käyttäisivät surutta tilanteen hyväkseen, jos saalis itse kävelisi suoraan niiden ulottuville.

Joten hän siis jäi ja hiljalleen tutustui paremmin heimon jäseniin, sekä oppi heidän kieltään. Lisäksi hän tutustui myös Yara nimiseen nuoreen naiseen, joka mitä ilmeisimmin, jos Westridge yhtään ymmärsi heimon jäsenten asemaa, oli päällikön tytär.

Kiinnostus hänen ja Yaran välillä oli molemminpuolista, mutta koska Westridge, kuten mainittua, kunnioitti häntä auttaneita ihmisiä ja heidän tapojaan, sekä perheitään, ei hän mennyt yhtään edemmäs tässä suhteessa, vaan pysyi vain lämpimän ystävällisissä, mutta riittävän etäisissä väleissä Yaran kanssa.

Jatkuu...

Nefertiti:
Osa 2, Yara

Tämä tosin muuttui, kun eräänä päivänä Westridge ja Yara olivat keräämässä viidakosta ruokaa.
Hän ei ollut  vieläkään ihan niin hyvässä kunnossa että jaksaisi liikkua kovin pitkiä matkoja, saati että pysyisi edes heimon miesten kävelyvauhdissa, joten metsästyretkelle lähtevät heimon miehet eivät huolineet häntä mukaansa. Hän siis tyytyi auttamaan heimon naisia, hieman helpommissa askareissa, minkä hän tekikin mielellään.

Hän ja Yara olivat keränneet jo melkoisen määrän erilaisia hedelmiä, yrttejä ja juuria, sekä jonkin verran hyönteisiä. Lähinnä isoja karvaisia hämähäkkejä ja eräästä erityisen sammaloituneesta ja lahonoloisesta kannosta, Yara oli noukkinut tottuneesti isoja lihavia, valkoisia toukkia.

Westridge ei ollut erityisen ihastunut hyönteisiin, mutta hän yritti peitellä inhonsa kyseiseen ruokalajiin, sillä hän tiesi, ettei noin vain voisi torjua heimon anteliaisuutta ja ystävällistä elettä. Se olisi suoranainen loukkaus, varsinkin kun he olivat niin paljon auttaneet häntä.
Toki jos olisi ollut mahdollista hän olisi ilosta kiljuen vaihtanut ötökkäpäivällisen, herkulliseen päivälliseen kaikilla lisukkeilla, viiden tähden ravintolassa. Mutta koska hän nyt oli viidakon ja näiden ystävällisten ihmisten armoilla, hänen ei auttanut nirsoilla. Oli otettava mitä sai.

Westridge ja Yara olivat poimimassa erikoisen näköisiä hedelmiä, joista Yara oli selittänyt elein Westridgelle, että ne olivat syötäviä. He olivat puuhaansa keskittyneitä, kun äkkiä aivan läheltä alkoi kuulua askelia ja puhetta. Westridge keskeytti hedelmien keräämisen ja kuunteli. Jokin noissa äänissä varoitti häntä ja elein hän yritti viestittää Yaralle, että oli mentävä piiloon. Yara tuntui ymmärtävän ja he kumpikin painautuivat nopeasti suuren kiven taakse, sankan kasvillisuuden sekaan.

Siinä he nyt kyyhöttivät ääneti, toisissaan kiinni ja kuuntelivat miesten keskustelua. Mitä lähemmäksi miehet tulivat, sitä paremmin he kuulivat heidät.
Hän hymähti itsekseen, muistaessaan, mitä hän ja Danny olivat vitsailleet sivistyksen pariin palaamisesta, ennen kuin jokialus oli juuttunut kivikkoon. Hän kaipasi hetken tuota aikaa, sillä vaikka hän ei aina ollutkaan ollut samaa mieltä Dannyn kanssa asioista, kaipasi hän silti tuota pientä sanailua miehen kanssa.

Miehet olivat nyt hyvin lähellä, mutta toistaiseksi riittävän kaukana, jotteivät he nähneet pensaassa piilottelijoita. Westridge saattoi nyt kuulla hyvin miesten puheen ja huomasi, että miehet puhuivat englantia. Hän oli jo aikeissa hypätä esille, sillä halu palata sivistyksen pariin oli suuri, kun jokin miehissä sai hänet painautumaan tiiviimmin piiloonsa.

Miesten äänet kuulostivat karkeilta, ehkä hieman töykeiltäkin ja ehkä jotain muutakin, joka sai Westridgen varuilleen. Muisto Seronesta nousi hieman liiankin vahvasti mieleen. Nuo miehet taisivat olla Seronen hengenheimolaisia hän päätteli ja mietti, kuinka saisi Yaran ja itsensä pois täältä, ennen kuin miehet huomaisivat heidät. Ties mitä hirveyksiä nuo miehet tekisivät Yaralle. Eikä Westridge uskonut, että hänestä itsestäänkään olisi kummoista vastusta raavaille miehille, jotka taisivat työkseen kovistella toisia ihmisiä, silloin kun eivät olleet salametsästämässä.

Westridge ja Yara perääntyivät yhä syvemmälle pusikkoon, yrittäen kiertää vielä enemmän kiven taakse piiloon ja Westridge asettui niin, että nainen jäisi hänen taakseen piiloon, jotta tämä ei olisi täysin näkyvissä, jos miehet huomaisivatkin heidät ja että naisella olisi näinollen mahdollisuus paeta, jos miehet yrittäisivät tehdä jotakin epämiellyttävää.

Samalla hän yritti kurottaa mahdollisimman vähin äänin kohti paksua oksaa, jotta hänellä olisi edes jotakin, jolla tarpeen vaatiessa puolustaa itseään.Tosin eipä oksastakaan kovin paljoa apuja olisi, sillä nuo miehet vaikuttivat erittäin hyvin aseistautuneilla ja osasivat erittäin todennäköisesti puolustaa itseään ilmankin aseistusta. He eivät todellakaan olleet mitään turisteja, sen Westridgekin tajusi oikein hyvin.

Westridge vetäytyi mahdollisimman vähin äänin peremmäksi ja yritti samalla rauhoitella Yaraa, joka vaikutti olevan peloissaan. Hän arveli, että nainen oli varmasti miesten äänensävystä huomannut, etteivät nämä olleet hyvissä aikeissa liikkeellä.
Itseasiassa, jos hän oikein ymmärsi, nämä olivat etsimässä tiettyjä eläimiä, mutta eivät nähdäkseen, vaan metsästääkseen niitä. Salametsästäjiä siis. Erittäinkin varmasti Seronen hengenheimolaisia, hän ajatteli.

Äkkiä yksi miehistä huomasi heidät puskien keskeltä ja viittoi heitä tulemaan luokseen. Varautuneesti Westridge suoristautui hitaasti, Yaran tehdessä samoin. Hän piti huolen siitä, että oli miesten ja Yaran välissä ja että nainen pysyi hänen takanaan suojassa. Hän ei antaisi miesten satuttaa Yaraa.

”Kas, kas”, eräs miehistä sanoi yllättyneenä ja katseli Westridgeä ja Yaraa uteliaasti.

Westridge tosiaan oli melkoinen ilmestys, sillä hiukset ja parta olivat kasvaneet, eikä hän ollut nähnyt suihkua tai kylpyammetta aikoihin tai mitään muutakaan sivistyksen pariin kuuluvaa asiaa ja vaatteetkin olisivat kaivanneet pesua ja paikkausta.

Hetken jokainen oli hiljaa, sillä jokainen oli enemmän tai vähemmän sulateltava näkemäänsä. Westridge oli yhä varuillaan, varsinkin kun miehet tuntuivat tointuvan hämmästyksestään nopeasti. Miehet katselivat Yaraa julkeasti, sillä tämän vartalon suojana oli vain muutamia mitättömän pieniä, hänen heimolleen ominaisia vaatekappaleita ja ihomaalauksia, sekä koruja.

Jatkuu...

Nefertiti:
Westridge liikahti niin, että oli hieman enemmän naisen edessä, sillä ei pitänyt ollenkaan miesten tavasta silmäillä naista, minkä hän tekikin selväksi olemuksellaan.

”Puhutteko te englantia?”, porukan johtajana toimiva mies kysyi.

Westridge nyökkäsi, muttei sanonut mitään.

”Olisin utelias tietämään, kuka te mahdatte olla ja mitä teette täällä jumalan selän takana”, mies kysyi, lisäten, ”ah, unohdin aivan esittäytyä. Minä olen Sanders ja nuo kaksi muuta ovat Adams ja Jones. Me olemme tutkijoita”, hän selitti epämääräisesti.

Westridge ei vieläkään vastannut, vaan mietti, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei halunnut sanoa mitään, mikä provosoisi noita miehiä, muttei myöskään ollut erityisen innokas kertomaan mitään itsestään noille miehille.

”Äh, Sanders. Mitä väliä siitä, kuka tuo on, menköön menojaan ja meilläkin on jo kiire”, Adams sanoi liikahdellen levottomasti, ”tosin voisimmehan vain päästää ukon päiviltä ja leikkiä tuon naisen kanssa”, hän lisäsi ja vilkaisi Yaraa irstaasti.

Westridge päästi vihaisen äännähdyksen ja hänen hoikka vartalonsa ilmensi pidäteltyä raivoa ja inhoa, jota hän tunsi noita miehiä kohtaan. Hänen pähkinänruskeat silmäsä välähtivät vaarallisesti, toisen käden sormien puristuessa tiukasti nyrkkiin.

”Adams”, Sander sanoi varoittavaan sävyyn ja mulkaisi toveriaan rumasti. Tämän jälkeen hän kääntyi takaisin Westridgen puoleen, ”mitä teihin tulee, suosittelen, että olette hieman yhteistyökykyisempi, ellette halua ikävyyksiä itsellenne ja ystävättärellenne”, hän huomautti, silmien välähtäessä ilkeästi.

”Minun ei ole pakko kertoa teille mitään, mitä en halua”, Westridge huomautti viimein kuivasti ja katsoi miestä kylmästi.

”Te olette itsepäinen ja koska ette halua vastata hyvällä, niin joudun siirtymään koviin keinoihin, ettekä te tule pitämään niistä”, Sanders sähähti, ”Jones”, hän käski toista toveriaan, äänensävyllä, joka ei jättänyt paljoakaan arvailujen varaan.

Jones vilkaisi Sandersia, nyökkäsi ja astahti kohti Westridgeä ja Yaraa, ojentaen kätensä kohti naista.

Westridge arvasi hieman liiankin hyvin, mitä miehillä oli mielessä. Hänen lihaksensa kiristyivät, hänen kasvoillaan näkyi päättäväisyys ja pähkinänruskeissa silmissä välähti raivo, täsmälleen samalla hetkellä, kun hänen kätensä teki nopean liikkeen. Hän äännähti epämääräisesti ja samalla hetkellä kuului etova, rusahtava ääni, kun oksa osui Jonesin päähän.

Mies katsoi hetken hämmentyneenä, kunnes lysähti tajuttomana maahan. Westridge puolestaan ei aikaillut, vaan nappasi Yaraa kädestä ja he kumpikin pakenivat hämmingin turvin viidakkoon. He kuulivat miesten äänet takaansa ja sitten jotain paljon pahempaa, laukauksia.

”Senkin hyppyrotta!! Kun minä saan sinut kiinni, toivot ettet olisi koskaan syntynytkään!”, Sanders karjui raivoissaan.

Westridge ja Yara jatkoivat juoksuaan, tehden välillä äkillisiä käännöksiä, välttääksen mahdolliset luodit, sillä miehet tuntuivat ammuskelevan umpimähkään sankan kasvillisuuden keskellä. Kesken juoksun Westridge tunsi terävää kipua olkavarressaan, kun jokin raapaisi sitä. Hän tunsi miten lämmin veri alkoi valua haavasta pitkin käsivartta, mutta hän ei siitä välittänyt, sillä oli tärkeämpi saada Yara turvaan noiden miesten ulottuvilta.

Kuului taas terävä laukaus ja jotain upposi hänen olkapäähänsä. Kipu yltyi lähes sietämättömäksi, mutta hän ei sittenkään pysähtynyt, vaan jatkoi niin lujaa ja pitkälle kuin pystyi. Lopulta voimat loppuivat, hän kompastui ja tuupertui pusikkoon. Hetken hän kyyhötti paikallaan, kunnes pakotti itsensä kohottautumaan takaisin jaloilleen.

Westridge vilkaisi suuntaan josta oli juossut. Hän näki, miten Sanders tähtäsi kiväärillään jotakin. Hänen katseensa seurasi kiväärin suuntaa. Ensin hän ajatteli itse olevansa maalitauluna, mutta tajusi sitten, että maalitauluna olikin, ”Yara”, hän henkäisi kauhistuneena. Sitten raivo sokaisi järkevän ajattelun ja hän syöksyi päin Sandersia, jolloin he kumpikin tömähtivät päin paksun puun runkoa.

Kivääri lensi pusikkoon ja Sanders retkotti puuta vasten ilmaa haukkoen, sillä Westridge oli törmätessään osunut Sandersiin sellaisella voimalla, että tämän palleaan sattui ja ilmat pusertuivat ulos hänen keuhkoistaan. Westridge perääntyi ja kohottautui täristen pystyyn. Adrenaliini virtasi veressä ja hän tunsi sydämensä takovan hullunlailla rinnassaan. Hän vilkaisi nopeasti henkeään haukkovaa Sandersia, päätellen, ettei tämä pystyisi pitkään aikaan tekemään mitään, kääntyi ja suuntasi kulkunsa sinne minne Yara oli juossut, hänen jäädessä jälkeen.

Westridge oli huolissaan Yaran vuoksi, sillä vielä yksi mies oli heidän perässään. Hänen teki pahaa pelkästään ajatella, mitä mies tekisi Yaralle, halutessaan kostaa tovereidensa kohtalon.

Westridgen teki mieli huutaa, mutta hän katsoi parhaimmaksi olla vaiti, sillä muutoin paljastaisi sijaintinsa tuolle miehelle. Niin hän sitten jatkoi juoksuaan, kunnes saapui pienelle aukealle, jonka reunassa oli liaanien ja muun kasvillisuuden peittämä monumentti. Se olisi toisessa tilanteessa ollut varmasti kiinnostava löytö, mutta sen tutkimiseen ei nyt ollut aikaa. Oli tärkeämpää löytää Yara.

Äkkiä hän kuuli naisen hätäisen äänen, sekä miehen karkean äänen. Westridge vilkuili ympärilleen nähdäkseen, mistä äänet kuuluivat, kunnes näki hieman kauempana kasvillisuuden peittämän osin murentuneen seinän luona Yaran ja tuon kolmannen miehen.
Adams oli kaatanut naisen alleen, repi tämän vaatteita, yrittäen raiskata tämän. Westridge nappasi maasta ison kiven. Hän päästi epämääräisen karjaisun ja iski kivellä Adamsia päähän.

Mies ei edes tajunnut mitä tapahtui, vaan lysähti tajuttomana Yaran päälle. Westridge pudotti kiven maahan ja työnsi Adamsin pois Yaran päältä. Nainen säikähti ensin, sillä ei heti nähnyt, että auttaja oli Westridge. Mutta kun hän tunnisti miehen, hän painautui täristen tätä vasten.

”Se on ohi nyt”, Westridge sanoi rauhoittavasti ja kietoi kätensä naisen tärisevän vartalon ympärille suojelevasti. Hän näki, että nainen oli kutakuinkin kunnossa ja ettei Adams ollut ehtinyt tehdä muuta kuin repiä naisen vaatteita ja siinä samalla oli onnistunut hajottamaan yhden naisen monista helmikaulakoruista.

Kului jonkin aikaa ja he kumpikin alkoivat rauhoittua. Vasta silloin Westridge alkoi huomata olonsa huonoksi. Toki hän oli huomannut haavat olkapäässään ja olkavarressaan, mutta hän ei ollut välittänyt niistä, kun Yara oli ollut päälimmäisenä hänen mielessään. Hän hengitti hieman raskaasti, mikä sai Yaran katsomaan häntä huolestuneena.
Westridge yritti osin kylän kielellä, sen mitä osasi ja elein ilmoittaa, että oli kunnossa, mutta juuri silloin kaikki pimeni ja hän lysähti kyljelleen maahan.

Jatkuu...

Nefertiti:
Kun hän lopulta palasi takaisin tajuihinsa, huomasi hän olevansa jonkinlaisessa luolamaisessa tilassa tai huoneessa ja hieman kauempana oli pieni nuotio, joka valaisi himmeästi tilaa, jossa hän oli. Varovaisesti hän kohottautui istumaan, etsien katseellaan Yaraa.
Nainen asteli hänen luokseen, elehtien huolestuneen näköisenä ja puhuen nopeasti. Westridge ei ymmärtänyt kuin sanan sieltä, toisen täältä, mutta tajusi kuitenkin, mitä nainen yritti kertoa. Yara halusi hänen vielä lepäävän.

Westridge teki rauhoittavia eleitä käsillään ja yritti sanoa naiselle, että kaikki oli hyvin. Ilmeisesti Yara ei ihan ymmärtänyt, vaan asteli Westridgen luokse ja selitti uudelleen ja uudelleen samaa.

Westridge yritti muistella, mitä oli tähän mennessä oppinut ja yritti sanoa Yaralle tämän omalla kielellä, että kaikki oli hyvin, elehtien jälleen käsillään rauhoittavasti, kuin myös viestittäen koko olemuksellaan, ettei ollut hätää.

Yara tuntui tällä kertaa ymmärtävän ja istuutui Westridgen vierelle. Nainen katseli tutkivasti Westridgeä, nosti siron kätensä ja antoi sormien sivellä miehen paran peittämää leuan kaarta.

Warren ei vetäytynyt pois, eikä estänyt naista mitenkään. Lopulta Yara nojautui lähemmäksi Westridgeä, niin lähelle, että mies saattoi tuntea naisen hengityksen ihollaan ja nähdä tämän tummanruskeat silmät, joissa oli outo, mutta hyvin lämmin ja hellä katse.

Hän tunsi, miten poskia alkoi kuumottaa ja sydän löi hieman kovemmin kuin aiemmin. Yara veti miestä hieman lähemmäksi ja painoi lämpimät huulensa, miehen huulille.

Westridge hämmentyi tästä hieman, muttei vetäytynyt pois, vaan vastasi hellään suudelmaan, sormien varovaisesti pujottautuessa naisen mustiin kiiltäviin hiuksiin. Hetkeksi kaikki tuntui katoavan heidän ympäriltään, kunnes he viimein erkanivat toisistaan.

Hetken he vielä katselivat toisiaan, kunnes Westridge painautui takaisin vuoteelleen, Yaran käpertyessä hänen vierelleen. Westridge kietoi hellävaroen kätensä naisen ympärille ja siinä he nukkuivat vieretysten koko yön.

Westridge heräsi aamun sarastaessa, muttei tohtinut vielä liikkua huomatessaan, että Yara oli vielä unessa. Hän katseli hellästi naista, joka näytti nukkuvan niin tyytväisenä hänen käsiensä suojissa. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Yara heräsi. Hän avasi silmänsä ja nähdessään Westridgen katsovan itseään, hän hymyili ujosti.

Syvän hiljaisuuden vallassa he söivät aamiaisen, pakkasivat vähäiset tavaransa ja alkoivat suunnata ulos huoneesta, jonka Westridge nyt päivänvalossa ymmärsi kuuluvan jonkilaiseen temppelikompleksiin, joka nyt oli kasvien peittämä. Tosiaan ulkona hän näki tarkemmin ison rakennelman, joka oli suurimmaksi osaksi viidakon valtaama. Olisi ollut kiinnostavaa ottaa selvää rakennuksesta, mutta juuri nyt se ei ollut turvallista, joten he suuntasivat kulkunsa takaisin kohti kylää.

He etenivät varovaisesti viidakon keskellä, sillä eivät halunneet törmätä miehiin uudelleen tai jäädä kiinni näiden mahdollisesti laittamiin ansoihin. Tämän vuoksi matka kesti paljon kauemmin kuin todellisuudessa olisi ollut tarvetta. Ilta oli jo lähenemässä, kun he viimein saivat kylän näkyviin.

Kylä tosin oli ennemmin vain yksi iso puista ja muista lähialueen tarjoamista rakennusmateriaaleista, kuten isosta kankeasta ruohosta, kivistä, joidenkin kasvien isoista lehvistä ja savesta rakennettu maja ja sen edessä oleva jonkinlainen aukea. Aukealla oli yksi iso nuotio ja rakennuksen lähellä, seinää vasten nojasi savesta tehtyjä säilytysruukkuja. Ne olivat taitavasti tehtyjä, vaikka materiaalit ja niiden käsittely olikin enemmän tai vähemmän rajallista.

Vastaanotto ei ollut erityisen lämmin ja osa heimon miehistä oli käydä Westridgen päälle, kun Yara meni väliin. Nainen elehti kiivaasti ja puhui nopeasti, saaden miehet rauhoittumaan ja perääntymään. Westridge arvasi, Yaran kertoneen, mitä oli tapahtunut ja miksi he eivät olleet jo edellisenä iltana palanneet. Hän itse pysyi hiljaa ja rauhallisena, seuraten tapahtumia sivulta, sillä katsoi parhaaksi antaa Yaran hoitaa asia. Nainen kuitenkin tiesi ja tunsi heimonsa tavat paremmin kuin Westridge, joka oli heille vain outo muukalainen.

Viimein Amaru nousi paikaltaan, astellen Westridgen luokse ja katseli tätä hetken, kuin arvioiden. Lopulta tämä tuntui päässeen ratkaisuunsa, nyökkäsi ja kehotti elein Westridgeä tulemaan luokseen.

Yara seisoi hieman sivummalla ujosti hymyillen. Amaru tarttui Westridgeä käsivarresta, ohjaten tämän Yaran luokse ja asetti heidän kätensä päällekäin.

Westridge vilkaisi Amarua ymmällään, kääntyen sitten katsomaan Yaraa, joka näytti olevan mielissään. Westridge hymyili hieman epävarmasti, mutta katsoi lämpimästi Yaraa, arvaten sitten mitä juuri tapahtui. Hän oli saanut Amarun siunauksen hänen ja Yaran liitolle.

Muutamaa päivää myöhemmin heidän kunniakseen järjestettiin juhlat. Sitä ennen Amaru ja Bira auttoivat Westridgeä siistimään itsensä heidän tapaansa, mistä mies oli mielissään, kun sai partansa ajettua ja hiuksiakin nirhittyä lyhemmäksi, jottei olisi kuin mikäkin metsän peikko.
 
Ainoa mikä sai Westridgen erittäin epävarmaksi oli heimon asiamukainen asu, joka hänelle tarjottiin. Se kun paljasti hieman enemmän, kuin Westridge olisi tahtonut. Mutta hän ei tohtinut kieltäytyäkään, joten annetun asun hän puki ylleen, Biran avustamana, mikä oli hyvä, sillä niissäkin asuissa oli omat niksinsä.

Juhlan aikana Westridgen ja Yaran liitto vahvistettiin asiaankuuluvin menoin. Menot jatkuivat myöhään yöhön ja jossain välissä Westridge ja Yara vetäytyivät heille valmistettuun tilaan, muiden jatkaessa juhlintaansa.

Aika kului ja vuodet vierivät. Pari vuosikymmentä kului eteenpäin ja Westridgen perhe kasvoi yhdellä lapsella. Hän oli onnellinen, eikä oikeastaan enää juurikaan kaivannut sivistyksen pariin. Hän ei halunnut jättää rakasta vaimoaan.

Jatkuu...

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

Siirry pois tekstitilasta