Jatkis: Syytön

[Nefertiti]

Kumpikin oli vaipunut ajatuksiinsa ja hätkähti, kun käytävältä kuului tutuksi tullut korkokenkien kopse, joka lähestyivät. Pian ovi avattiin ja tohtori Singer astui huoneeseen.

"Täällähän näytetään voivan hyvin", tohtori Singer totesi hymyillen. Hän oli tyytyväinen edistymiseen, vaikka tiesikin, että menisi vielä päiviä, jopa viikko pari, ennen kuin potilas palautettaisiin takaisin vankilaan, mikä suretti häntä.

"Vain hiukan paremmin", Martin huomautti ja pieni hymyntapainen kävi hänen suupielissään.

"Tuota noin, ehkäpä jätänkin teidät kahdestaan", Michael virnisti ja nousi tuoliltaan. Hän oli jo ovella, kun se aukaistiin ja oviaukossa seisoi mies. Miehellä oli kameralaukku mukanaan, joka jo kieli hänen ammattinsa.
Hetken ajan Michaelin ja miehen välillä oli suorastaan hyytävä hiljaisuus. Kumpikin mittaili toista ja selvästi mietti miten oli parasta edetä, ettei syntyisi rähinää.

"Saanko tiedustella, kuka te olette ja mitä te teette täällä?" Michael kysyi viileästi, eikä liikkunut tuumaakaan oviaukolta, vaikka mies selvästi pyrki sisälle.

"Olen Ernest Weasel, Crime Journalista ja olin tulossa haastattelemaan herra Scottia", mies vastasi.

"Ja tämänkö pitäisi olla sovittu juttu?" Michael kysyi ja tarkasteli Ernestiä, jonka olemus selkeästi muuttui, sillä tajusi, ettei Michaelia noin vain huijattu.

"Öh, niin", Ernest vastasi hermostuneesti ja liikahti edemmäs.

"Tiedätkö mitä, minä en usko, sillä muutoin olisin siitä tietoinen", Michael sanoi astahtaen edemmäs, niin että Ernestin oli otettava askel taaksepäin, "teinä poistuisin paikalta, ennen kuin kutsun sairaalan vartijat paikalle", hän jatkoi hyytävästi.

"Mutta minulla on oikeus", Ernest yritti.

"Teillä on oikeus häipyä ja nopeasti sittenkin", Michael sanoi tiukasti, sillä ei halunnut jatkaa tätä neuvottelua yhtään pidempään, "jos näen teidät uudelleen täällä tai kirjoittelette mitään, mikä loukkaa herra Scottin yksityisyyttä, lehteenne, seuraava joka teihin ottaa yhteyttä, on asianajaja", hän jatkoi ja tökkäsi Ernestiä sormella rintaan.

"Mutta lehdistön vapaus", Ernest yritti vielä.

"Ei toimi täällä", Michael sanoi astahtaen pari askelta lisää päin Ernestiä, joka joutui peruuttamaan melkein keskelle käytävää, "on itsesi kannalta parempi, kun häivyt, niin säästyt ongelmilta. En väitä, etteikö tästä mehevää juttua tulisi, mutta kuten sanottua, en halua ongelmia sen enempää herra Scottille, kuin teillekään", hän jatkoi, painaen oven takanaan kiinni.

"Hyvä on", Ernest sanoi selvästi pettyneenä, mutta mietti jo miten pääsisi livahtamaan tuon ärsyttävän miehen tietämättä potilasta tapaamaan. Juttu kiinnosti häntä, koska hän oli huomannut sen tiedoissa jotain, joka häiritsi häntä kovin.
Mutta sen hänkin käsitti, että tällä hetkellä oli paras perääntyä ja odottaa sopivampaa hetkeä, päästäkseen haastattelemaan herra Scottia.

"Hyvä", Michael sanoi ja jäi paikalleen seuraamaan, kun mies käveli pitkin käytävää hissi aulaan ja lopulta katosi hissiin. Hän toivoi, ettei näkisi miestä enää ja päätti, että Martin olisi hyvä siirtää toiseen huoneeseen, että hän saisi olla rauhassa.
Michael päätti jäädä vielä hetkeksi käytävään ja samalla varmistaa, ettei kutsumattomia vieraita saapuisi enempää häiritsemään Martinin rauhaa. Lisäksi hän halusi antaa Martinin ja tohtori Singerin olla hetken kahdestaan.

Tohtori Singer ja Martin seurasivat ääneti Michaelin ja journalistin välistä keskustelua, kunnes nuo kaksi katosivat käytävälle, oven painuessa kiinni ja jättäessä heidät kahdestaan.

"Haastattelu", Martin sanoi viimein hämmentyneenä, sillä kukaan ei ollut ottanut häneen yhteyttä, Rachelia lukuun ottamatta ja tämäkin oli käynyt vain katsomassa häntä.

"Joku lienee tunnistanut sinut ja juorunnut paikallisille toimittajille", tohtori Singer totesi tyynesti ja jatkoi tarkastusta, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Hän näytti tyytyväisiltä, sillä kaikki näytti hyvältä ja kertoivat hänelle, että potilas oli hyvää vauhtia parantumassa, vain se oli selvää, että kävelemään tämä ei välttämättä pystyisi enää koskaan.

Siitä huolimatta näytti siltä, että jos paraneminen edistyisi niin hyvin kuin tähän asti, mies pääsisi ehkä jopa nopeamminkin takaisin vankilalle.

Hetkeksi hän istuutui vuoteen viereiselle penkille ja katseli miehen kalpeita kasvoja ja mietti, miten yksinäinen tämän täytyikään olla. Hän hätkähti tuntiessaan miehen viileät sormet omiensa päällä. Lisa nosti katseensa, joka kohtasi Martinin katseen ja...


Jatkakaahan te vuorostanne...

[Nefertiti]

Hetkeksi hän istuutui vuoteen viereiselle penkille ja katseli miehen kalpeita kasvoja ja mietti, miten yksinäinen tämän täytyikään olla. Hän hätkähti tuntiessaan miehen viileät sormet omiensa päällä. Lisa nosti katseensa, joka kohtasi Martinin katseen ja tunsi miten poskia alkoi kuumottaa.

Lisa ei vetänyt kättään pois, vaan antoi sen olla paikallaan. Nuo pienet äänettömät eleet kertoivat kummallekin niistä tunteista, joita kumpikin tunsi toisiaan kohtaan.

Martin oli alkanut tuntea lämpimiä tunteita Lisaa kohtaan, muttei tiennyt kuinka kertoa sen hänelle. Toisaalta hänestä tuntui, ettei pitäisi mennä edemmäksi, sillä jostain syystä se ei tuntunut oikealta. Ehkä siksi, että Annie oli yhä vahvasti hänen mielessään ja silti pieni ääni hänen sisällään yritti sanoa, että oli jo aika päästä eteenpäin.

"Öh, tuota Tohtori Singer, tarkoitan Lisa", Martin aloitti takellellen sanoissaan ja tunsi miten poskia alkoi kuumottaa.

"Niin?" Lisa kysyi, pehmeän hymyn noustessa hänen huulilleen.

"Kun minä, tuota", Martin yritti ja vaikeni hetkeksi, miettien kuinka vaikeaa tämä nyt olikaan, vaikka hän oli sen sanomista miettinyt jo kauan, "anteeksi, tämä on nyt kovin hankalaa, mutta minun piti sanoa, että välitän teistä... eh sinusta ja olen hyvin kiitollinen saamastani huolenpidostasi", hän jatkoi ja painoi häpeillen katseensa alas. Hän tunsi itsensä hetken pikkupojaksi joka yrittää takellellen vastata opettajan kysymykseen, koko luokan edessä.

"Kiitos", Lisa vastasi lämpimästi ja siirsi kevyesti harmaantuneita hiuksia pois miehen kasvoilta ja kosketti lempeästi tämän punehtunutta poskea. Harvemmin potilaat ihan näin kauniisti kiittivät saamastaan hoidosta ja huolenpidosta, joten tämä lämmitti kovasti Lisan mieltä, samoin se että hän tiesi nyt miehen tuntevan samoin, kuin hän itse.

"Mutta, ehkä olisi parempi, ettemme mene tämän pidemmälle", Martin sanoi viimein, uskaltamatta katsoa Lisaan, "minä tosissaan välitän sinusta hyvin paljon, enkä haluaisi että sinulle kävisi mitään. Ehkä... ehkä toisenlaisessa tilanteessa tämä onnistuisi, mutta", hän jatkoi ja henkäisi syvään.

"Herra Scott", Lisa aloitti.

"Sano vain Martin", Martin pyysi.

"Hyvä on, Martin", Lisa sanoi ja hymyili, "minäkin välitän sinusta, enkä anna minkään häiritä sitä", hän lisäsi.

"Silti, kaikki jotka ovat tekemisissä minun kanssani, ovat vaarassa ja siksi olisi parempi, että olisi yksin, sitten... sitten et sinä, eikä kukaan muukaan joutuisi vaaraan minun takiani", Martin sanoi hiljaa, sillä tiesi ettei kestäisi, jos Lisalle kävisi jotain, siksi että tämä sattui seurustelemaan hänen kanssaan.

"Martin, en silti anna sen estää itseäni", Lisa sanoi ja kumartui painamaan pienen suudelman Martinin otsalle.

"Lisa, minä olen tuomittu murhaaja ja vaikka ehkä joskus vapautuisinkin, niin kaikki pitäisivät minua murhaajana, eivätkä anna minun sitä unohtaa", Martin sanoi epätoivoisena, "en halua vetää sinua siihen häpeään, sillä se vaikuttaisi työhösi, ystäviisi, kaikkeen, enkä minä halua, että joutuisit kärsimään siitä kaikesta", hän lisäsi ja katsoi Lisaa.

"Näytänkö siltä, että minä antaisin sen vaikuttaa itseeni?" Lisa kysyi ja ymmärsi silti miehen tunteita, "tämä on minun valintani, enkä anna kenenkään vaikuttaa siihen", hän lisäsi.

"Sanoivat, että murhasin perheeni julmalla tavalla, en... en vain muista siitä mitään ja lopulta aloin itsekin uskoa siihen, kunnes minulle selvisi että... että Rachel onkin elossa ja nyt en tiedä enää itsekään, mikä on totta ja mikä ei", Martin kertoi murtuneella äänellä, kyyneleen vierähtäessä ainoasta silmästä poskelle, "minä kaipaan heitä niin kovasti, eikä ole mennyt päivääkään, etten olisi toivonut, että olisin voinut tehdä jotain toisin, että olisin kuollut heidän sijastaan", hän jatkoi, murtuen täysin.

"Voi Martin", Lisa henkäisi ja tunsi miten kyyneleet pyrkivät vierimään hänen omille poskilleen. Hän tajusi nyt, miten yksin mies oli ollut kaikki nämä vuodet ja miten paljon kärsinyt, "sinä ansaitsisit paljon parempaa", hän lisäsi ja silitteli kevyesti miehen poskea, joka nyt oli kyynelistä märkä.

"Kiitos", Martin sanoi hiljaa.

"Mistä hyvästä?" Lisa kysyi.

"Kun olet siinä", Martin sanoi ja pieni hymyntapainen käväisi hänen suupielissään, kadoten lähes melkein heti.

Lisa kohottautui hieman tuolistaan, kumartui eteenpäin, kunnes hänen ja Martinin huulet koskettivat toisiaan. Martin tunsi, miten pehmeät Lisan huulet olivat ja kuinka ne maistuivat hennosti mansikalle. Siitä oli pitkä aika kun kukaan oli suudellut häntä tai hän ketään.

Hetken ajan aika tuntui pysähtyneen, kunnes...


No niin, tämäpäs jäikin intiimiin tunnelmaan, jatkakaahan te vuorostanne... :)

[Nefertiti]

"Kiitos", Martin sanoi hiljaa.

"Mistä hyvästä?" Lisa kysyi.

"Kun olet siinä", Martin sanoi ja pieni hymyntapainen käväisi hänen suupielissään, kadoten lähes melkein heti.

Lisa kohottautui hieman tuolistaan, kumartui eteenpäin, kunnes hänen ja Martinin huulet koskettivat toisiaan. Martin tunsi, miten pehmeät Lisan huulet olivat ja kuinka ne maistuivat hennosti mansikalle. Siitä oli pitkä aika kun kukaan oli suudellut häntä tai hän ketään.

Hetken ajan aika tuntui pysähtyneen, kunnes Lisa viimein erkani Martinista. He katselivat ääneti toisiaan voimakkaiden tunteiden vallassa. Sillä tämä pieni kohtaus oli herättänyt uusia kysymyksiä, uusia tunteita, jotka ainakin Martinin osalta olivat olleet piilossa, sillä hän oli ne kieltänyt itseltään.

"Martin", Lisa sanoi viimein, silitellen samalla kevyesti miehen kättä.

"Niin?" Martin kysyi ja katseli naista, miettien mitä tällä nyt oli mielessään.

"Sinähän sanoit, ettet muista juuri mitään siitä päivästä, jolloin menetit perheesi", Lisa sanoi miettien tarkkaan sanansa, koska hän ei pahoittaa miehen mieltä yhtään enempää.

"Niin sanoin", Martin myönsi ja mietti, miksi Lisa halusi puhua siitä juuri nyt.

"Minulla on ehkä keino, jolla saan sinut muistamaan", Lisa sanoi ja katsoi Martinia, joka rypisti kulmiaan hämmentyneenä.

"Enpä usko, sillä olen yrittänyt itsekin muistaa, mutta en ole onnistunut. On vain hataria muistikuvia sieltä täältä, vain sen päivän aamu on selkein asia, jonka muistan", Martin kertoi, painaen katseensa alas.

"Anna minun yrittää ja jos sekään ei toimi, niin sitten en enää kiusaa sinua tällä asialla", Lisa pyysi.

"Hyvä on", Martin huokaisi, vaikka epäilikin, että tuskin siitä haittaakaan olisi.

"Hyvä", Lisa sanoi ja paransi ryhtiään tuolissa, miettien hetken kuinka menetellä, "sulje silmäsi ja palaa sen päivän aamuun, juuri ennen kuin lähdet ulos ja kerro mitä näet ja kuulet", hän sanoi viimein.

Martin nyökäytti päätään ja sulki silmänsä. Hetken oli hiljaista, kun hän alkoi palauttaa tuota päivää mieleensä.

"Seison meidän keittiössämme, lapset ovat pöydässä ja kinaavat keskenään, kuten aina", Martin aloitti, pienen hymyn käydessä hänen huulillaan, "viereisellä tasolla on kahvinkeitin, haistan kahvin tuoksun. Annie pyytää lapsia lopettamaan kinaamisen", hän jatkoi ja vaikeni, sillä nuo muistot nousivat kovin elävinä hänen mieleensä.

Lisa oli vaiti, eikä hoputtanut Martinia lainkaan, sillä ymmärsi, että tämän oli edettävä omaan tahtiinsa.

"Sitten Annie pyytää minua auttamaan keittiössä ja sen jälkeen viemään roskat ja... ja minä sanoin, etten ehtisi. Siitä syntyy riita ja me huudamme toisillemme, lasten istuessa ääneti paikoillaan", Martin jatkoi ja tunsi palan juuttuneen kurkkuunsa, sillä hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli riidellyt Annien kanssa, "sitten minä nappaan roskat, vien ne portin vieressä olevaan roskatynnyriin ja jatkan eteenpäin, sillä haluan rauhoittua, ennen kuin palaan takaisin", hän sanoi ja vaikeni jälleen.

"Nyt mieti ihan rauhassa ja kerro mitä tunsit, kuulit ja näit ja milloin tarkalleen tuo muistikatkos tuli", Lisa sanoi ja puristi rohkaisevasti Martinin kättä.

"Kävelen eteenpäin ja kuulen polkupyörän kellon kilinää, sekä Rachelin äänen takaani. Hän kutsui minua ja minä pysähdyn ja käännyn sanoakseni hänelle, että palaa takaisin kotiin. Sitten... sitten jokin pistää käsivarttani. Luulin, että se oli ampiainen, mutta en näe sellaista käsivarrellani", Martin kertoi, kulmien rypistyessä, "kaikki muuttuu epäselväksi, äänet kuulostavat omituisilta ja kaikki näkyy epäselvänä. Sitten vieressäni on tumma hahmo, jonka jälkeen kaikki katoaa mustaan pilveen", hän jatkoi äänessään selkeää ahdistusta.

"Ihan rauhassa, olen tässä vieressä", Lisa sanoi lempeästi, katsoen Martinin kasvoja, joilla näkyi ahdistusta, surua ja pelkoa.

"Sitten havahdun, makaan lattialla ja... ja minä näen Annien, joka... joka makaa lattialla kauempana minusta", Martin sanoi, kasvojen vääntyessä kauhun ja surun sekaiseen ilmeeseen, "hän... voi hyvä jumala... hän on veressä ja lattialla hänen vieressä ja allaan on verta. Yritän liikkua, mutten voi. En tiedä missä lapsemme ovat, alan tuntea paniikkia. Sitten kuulen askelia, jotka lähestyvät ja joku sanoo jotain. Sen jälkeen taas askelia, joku tulee luokseni ja sen jälkeen kaikki hämärtyy taas ja vajoan mustuuteen", hän jatkoi, hengittäen kiivaasti, kyyneleiden vieriessä hänen poskilleen.

"Rauhoitu, ei ole hätää. Olet turvassa", Lisa puhui rauhallisella äänellä, toinen käsi yhä Martinin kädellä ja silitti toisella tämän hiuksia. Hän tajusi oikein hyvin, että mies oli selvästi huumattu jollakin aineella ja joku muu oli tehnyt ne hirveät teot tuolloin, mikä tarkoitti, että tämä oli tosiaankin syytön. Lavastettu murhaajaksi.

Lisa rauhoitteli Martinia pitkään, eikä halunnut jättää tätä yksin. Ei vielä, sillä vanhan muiston herättäminen oli nostanut niin paljon tukahdutettuja tunteita pintaan ja tämä tarvitsi nyt tukea.

"Lisa... minä... anteeksi", Martin änkytti, kun sai viimein itsensä rauhoittumaan edes vähän.

"Ei se mitään, tämä kuuluu asiaan", Lisa rauhoitteli ja katseli miestä, jos mahdollista, vieläkin lämpimämmin.

"Miten... miten en tuolloin poliisin kuulustelussa muistanut tuota, että olin havahtunut tuosta tajuttomuudestani ja nähnyt jotain?" Martin kysyi hämmentyneenä, sillä oli tuon muistanut vasta nyt.

"Muisti on monimutkainen asia ja joskus jotkin asiat ovat kirkkaasti mielessä, kun taas toiset unohtuvat tai tarkoituksella unohdetaan", Lisa selitti, sillä arveli, että tilanne oli ollut traumaattinen ja sitä seuranneet tapahtumat eivät olleet ainakaan auttaneet asiaa, koska Martinia oli heti alkuunsa pidetty syyllisenä.

"Niin kai sitten", Martin huokaisi ja mietti miten siitä eteenpäin, sillä epäili ettei nyt vuosien jälkeen mieleen tullut asia kävisi ainakaan todisteeksi hänen syyttömyydestään, sillä se oli helposti selitettävissä valheeksi tai muuksi sellaiseksi.

"Martin, toivon, ettet jää kovin murehtimaan tätä ja että asiat vielä kääntyisivät parhain päin", Lisa sanoi, sillä ymmärsi kyllä itsekin, ettei tuo pieni asia paljoa auttaisi oikeudessa, sillä asianajajat ja tuomari haluaisivat mieluummin kunnollisen todistusaineistoin, eikä pelkkiä hataria muistikuvia, jotta asian voisi edes harkita avaavan uudelleen tutkittavaksi.

Lisa arveli, että tutkinnassa oli selvästi tehty virheitä tai sitten tutkimusta suorittaville viranomaisille oli maksettu siitä, että Martin olisi ainoa epäilty ja lopulta syylliseksi osoitettu.

***

Tänä aikana Michael oli jäänyt hetkeksi paikalleen käytävälle, kunnes oli päättänyt mennä kahville. Tuon hetken Ernest oli käyttänyt hyväkseen ja livahtanut potilashuoneeseen vähin äänin.

Hän oli nähnyt Lisan ja Martinin hellän hetken, sekä kuullut kaiken. Hänen vaistonsa sanoi, että hän oli päässyt ison jutun jäljille. Kuvaa hän ei uskaltanut ottaa, sillä tiesi mitä siitä seuraisi, eikä hän halunnut päästää tätä juttua sormistaan, varsinkin kun kukaan toinen toimittaja ei ollut vielä päässyt näin lähelle, kuin hän.

Lopulta vähin äänin Ernest häipyi huoneesta takaisin käytävään ja suuntasi kulkunsa uloskäynnille ja melkein törmäsi päin Michaelia.

"Mitä sinä täällä teet? Enkö käskenyt sinua häipymään?" Michael kysyi katse tiukasti Ernestissä.

"En mitään, kävin vain vessassa ja olen nyt poistumassa, jos välttämättä haluat tietää", Ernest vastasi vältellen, sillä hänellä oli kova kiire päästä tekemään juttuaan ja etsimään siihen lisää tietoa.

Michael oli vaiti ja väisti, vaikka epäilikin oliko mies puhunut sittenkään totta. Mutta koska mitään todisteita ei ollut, oli hänen pakko päästää mies menemään.

Ernest luikahti hänen ohitseen ja katosi hissiaulan suuntaan ja lopulta hissiin. Kun mies oli hävinnyt näkyvistä, Michael asteli potilashuoneeseen, jossa Martin oli.

Astuessaan sisälle, hän näki, että kaikki oli kunnossa. Hän ei voinut olla huomaamatta, että Martinin ja tohtori Singerin välillä oli tapahtunut jotain.

"Onko kaikki hyvin?" Michael kysyi ja sai molemmat hätkähtämään.

"Kaikki on hyvin", kumpikin sanoi yhteen ääneen.

"Hyvä", Michael sanoi tyytyväisenä.

***

Aika kului jälleen rauhallisissa merkeissä ja seuraava päivä koitti pian. Michaelia hieman epäilytti tämä näennäinen rauha, sillä arveli ettei Ernest takuulla ollut ainoa toimittaja, jolle joku oli Martinista kielinyt.
Hän kuitenkin hoiti tehtävänsä kuten tähänkin asti ja vartioi Martinia, sillä ei ollut varma, oliko uhka sittenkään poistunut.

Aamu valkeni kauniina ja päivästä näytti tulevan hyvä. Sairaalalla kaikki sujui samoin rutiinein ja näytti siltä, että loppupäiväkin menisi samoin. Alkoi olla jo puoli päivä, kun herra Cadbury saapui viimein lupaamalleen vierailulle.

Jones ajoi auton parkkiin ja Sanders auttoi Cadburyn autosta pyörätuoliin ja suuntasi kulkunsa sairaalan pääoville, Jonesin tullessa perässä. Sisällä he kysyivät sairaalan infosta, mistä he löytäisivät Martinin ja se tieto heille kerrottiin, joskin hivenen vastahakoisesti, sillä he eivät halunneet päästää ihan ketä tahansa tapaamaan tällaisia potilaita.

Lopulta he pääsivät hissiin ja Sanders painoi oikean kerroksen, jonka jälkeen hissin ovet liukuivat lähes ääneti kiinni ja hissi lähti pehmeästi liikkeelle. Kerros toisensa jälkeen vierähti, kunnes viimein lähes viimeisen kerroksen kohdalla hissi pysähtyi ja ovet liukuivat auki.

Jones työnsi pyörätuolissa istuvan Cadburyn edellään hissiaulaan, Sandersin seuratessa heitä. Hetken he joutuivat Martinin huonetta etsimään, kunnes löysivät sen.
"Jääkää te tähän. Minä selviän tästä eteenpäin itsekin", Cadbury pyysi, kun he olivat pysähtyneet ovelle.

"Kyllä herra", Sanders ja Jones sanoivat yhteen ääneen ja jäivät paikalleen, Cadburyn työntäessä oven auki ja rullatessa sisälle huoneeseen.

Viimein hän oli päässyt sisälle ja antoi oven painua takanaan kiinni.

"Anteeksi, että häiritsen teitä, mutta olin luvannut tulla tapaamaan herra Scottia", Cadbury sanoi, katsellen huoneessa olijoita ja ohjaili pyörätuolinsa vuoteen vierelle.

Michael ja Lisa olivat vaiti, mutta tarkkailivat miestä kiinnostuneena, sillä näkivät tämän nyt ensimmäistä kertaa.
Myös Martin oli vaiti, sillä ei tiennyt mitä sanoa miehelle, joka jollain tavoin liittyi tähän sotkuiseen vyyhteen.

Martin ja Cadbury mittailivat katsein toisiaan, mitään puhumatta, koska kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa, vaikka kysymyksiä olikin paljon. Heidän välilleen laskeutui pitkä ja syvä hiljaisuus, kummakin aistiessa miten varautunut ja jännittynyt tunnelma oli.

Viimein...


Tässäpä tällainen pätkä vaihteeksi. Jatkakaa te vuorostanne...

[Nefertiti]

Martin ja Cadbury mittailivat katsein toisiaan, mitään puhumatta, koska kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa, vaikka kysymyksiä olikin paljon. Heidän välilleen laskeutui pitkä ja syvä hiljaisuus, kummakin aistiessa, miten varautunut ja jännittynyt tunnelma oli.

Viimein Cadbury veti syvään henkeä, muttei sanonut vielä mitään. Hän laski kätensä jalkojensa päälle, näpräten hermostuneesti housujen kangasta, joka oli aseteltu siististi jalantyngän alle.

"Tuota", Cadbury aloitti ja rykäisi, "minun lienee paras esittäytyä, sillä me emme ole aiemmin tavanneet. Olen Henry Cadbury", hän jatkoi.

"Öh, hauska tutustua", Martin sanoi epävarmasti, kun ei tiennyt miten suhtautua tähän odottamattomaan vieraaseen.

"Niin tuota", Cadbury aloitti jälleen ja tajusi kuinka vaikeata tämä oikeastaan oli, paljon vaikeampaa, kuin hän oli kuvitellutkaan, "olen pahoillani, kaikesta siitä, mitä olette joutuneet kokemaan", hän sanoi yrittäen miettiä, kuin asia oli parasta kertoa.

"Kuinka niin?" Martin kysyi ymmällään, "ettehän" hän aloitti ja vaikeni, nähdessään Cadburyn ilmeen, joka kertoi hänelle paljon enemmän, kuin mies oli saanut sanottua.

"Kyllä, tämä on kokonaan minun syytäni", Cadbury sanoi, painaen katseensa alas ja hetken hänestä tuntui kuin hän olisi ollut alasti kaikkien edessä. Hävetti ja tuntui pahalta.

"Mutta miten?" Martin kysyi, sillä ei ymmärtänyt edelleenkään, kuinka tuo siistiin pukuun pukeutunut mies liittyi tähän kaikkeen.

"Minun pitänee aloittaa alusta, jotta ymmärtäisitte, miten kaikki tämä liittyy yhteen", Cadbury sanoi ja nosti katseensa Martiniin, "lisäksi lupaan yrittää korvata sinulle kaiken", hän lisäsi ja tarkoitti sitä.

"Miksi ihmeessä?" Martin kysyi hämmentyneenä, sillä ei tiennyt miksi mies sellaista tekisi elinkautisvangin vuoksi.

"Koska olen sen velkaa teille. Olen pahoillani, minä erehdyin teidän suhteenne", Cadbury vastasi ja alkoi kertoa kaiken, alkaen tuosta kohtalokkaasta yöstä, josta kaikki alkoi.

Martin oli vaiti, hän ei tiennyt miten suhtautua kuulemaansa ja tietoon, että tuo mies oli syypää kaikkeen siihen, mitä hän oli joutunut kokemaan. Silti, hän ei tuntenut vihaa, eikä katkeruutta. Ei vain jaksanut, sillä tavallaan ymmärsi miksi mies oli tehnyt niin.

Se ei silti poistanut sitä tosi asiaa, että perhe oli poissa, eikä sitä saisi enää takaisin millään. Vaikka toisaalta tieto siitä, että Rachel selvinnyt hengissä toi pientä helpotusta kaiken sen tuskan ja surun keskelle.

"Olen hyvin pahoillani kaiken tämän takia ja kuten lupasin, yritän korvata sinulle kaiken ja järjestää sinut vapaaksi", Cadbury sanoi ja tunsi jonkinasteista helpotusta saatuaan keskustella asiasta, "voisi jopa aloittaa siitä, että aukaistaan nuo lepositeet, sillä uskon, kuten kaikki muutkin tässä huoneessa, ettei teillä ole aikomustakaan karata, saati että pystyisitte siihen", hän lisäsi ja katsahti Lisaan, joka nyökkäsi ja avasi siteet, sillä ei itsekään ollut niistä pitänyt.

"Jos sairaalan johtajalla on valittamista asiasta, hän voi valittaa minulle, sillä menen takuuseen tästä miehestä", Cadbury huomautti äänensävyllä, josta kuulsi päättäväisyys.

Martin nosti käsiään ja hieroi kevyesti ranteitaan, johon oli jäänyt painaumat lepositeistä. Hänellä kesti hetki tajuta, että hänen ei enää tarvinnut olla sidottuna sairaalavuoteeseensa. Tämä oli vasta pieni askel kohti vapautta, mutta vain pieni ja niin paljon olisi vielä edessä.

Tuon pienen rauhallisen hetken rikkoi Sanders, joka ryntäsi kiireesti huoneeseen.

"Jotain on tapahtunut, herra Cadbury", Sanders sanoi, pysähtyen Cadburyn vierelle.

Lisa ja Michael huomasivat sivusilmällä, miten Martin jäykistyi kuullessaan Sandersin äänen, sormien puristaessa tiukasti peiton reunaa. Mutta Sandersin seuraavat sanat veivät heidän huomionsa.

"Oletteko nähneet tämän?" Sanders kysyi ja näytti kädessään olevaa lehteä, jossa oli koko etusivun peittävä otsikko; Syyllinen vai syytön ja sen alla kuva Martinista.

"Mitä hemmettiä", Cadbury ja Michael älähtivät yhteen ääneen ja katsoivat lehteä epäuskoisena.

"Se umpikiero pikku nilkki", Michael puhisi äkäisenä, sillä arvasi jo kenen tekemä juttu oli.

"Eikä tämä vielä mitään, jos olisikin vain tässä lehdessä, mutta kun tämä juttu tuntuu olevan kaikkialla, lehdissä, televisiossa ja netissä", Sanders sanoi, sillä oli asian tarkistanut heti, kun oli nähnyt lehden sairaalan kahvilassa.

"Mitenkähän kauan saamme rauhan säilytettyä, ennen kuin tänne änkeää kokonainen lauma uutisennälkäisiä reporttereita tai muuten vain sekopäisiä ihmisiä häiriköimään ja solvaamaan", Michael puki sanoiksi sen, mitä jokainen ajatteli, "ehkä olisi hyvä siirtää Martin jonnekin toisaalle, sillä se älykääpiö takuulla ehtinyt juoruta osaston ja kerroksen kaikille, jotka sen vain haluavat tietää", hän lisäsi.

"Olet oikeassa, käyn keskustelemassa asiasta sairaalan johtajan kanssa", Lisa sanoi ja nousi tuoliltaan, "tuskin hänkään haluaa sairaalan rauhaa häirittävän", hän lisäsi ja asteli ulos huoneesta.

Hetken oli hiljaista, kunnes äkkiä oven ulkopuolelta alkoi kuulua...


Jatkakaahan te vuorostanne...

[Nefertiti]

"Olet oikeassa, käyn keskustelemassa asiasta sairaalan johtajan kanssa", Lisa sanoi ja nousi tuoliltaan, "tuskin hänkään haluaa sairaalan rauhaa häirittävän", hän lisäsi ja asteli ulos huoneesta.

Hetken oli hiljaista, kunnes äkkiä oven ulkopuolelta alkoi kuulua kovaa hälinää ja Lisan ääni joka sanoi; "Häipykää täältä, tai kutsun poliisin tänne."

Sen jälkeen kuului epäselvää puhetta, mutta äänensävystä kuuli, ettei Lisan käsky ollut miellyttänyt.

"Joko ne nyt ovat täällä?" Martin kysyi, eikä yhtään pitänyt ajatuksesta, että reportterit tunkisivat huoneeseen ja kyselisivät kaikkea typerää tuosta kohtalokkaasta päivästä. Hän ei ollut vielä valmis siihen, eikä ehkä koskaan olisikaan.

"Yritän järjestää tämän", Cadbury sanoi, kääntäen samalla pyörätuoliaan ja suuntasi sitten ovelle, "en pidä yhtään enempää noista haaskalinnuista, kuin sinäkään", hän lisäsi ja katsahti olkansa yli Martinia, joka näytti kireältä kuin viulukieli.

"Kiitos", Martin sanoi, vaikkei se vienytkään pois jännitystä, joka sai olon tuntumaan entistäkin pahemmalta.

"Sanders, pitäkää ovea silmällä, äläkä päästä ketään muita sisälle. Vain minä, tohtori Singer, herra Peaks ja muut hoitohenkilökuntaan kuuluvat saavat tulla", Cadbury sanoi tiukkaan sävyyn, sillä halusi edes jollain tavoin helpottaa Martinin oloa ja helpoiten se onnistui pitämällä nuo lehtien haaskalinnut poissa huoneesta, "varmista toki, että hoitohenkilökuntaan kuuluva tosiaan kuuluu sinne, eikä ole valepukuinen reportteri", hän huomautti vielä.

"Kyllä herra", Sanders sanoi ja hän veti ryhtiään paremmaksi. Ylipäätään miehen koko olemus kieli, että se joka yrittäisikin päästä huoneeseen, lentäisi samaa tietä ulos.

"Hyvä", Cadbury sanoi tyytyväisenä, avasi oven ja rullasi ulos.

Sanders asettui heti vahtiin ovelle, Michaelin istuessa, vielä Martinin seurassa. Ei hänkään halunnut jättää miestä yksin, sillä aina nuo uteliaat kiusankappaleet keksivät jonkin keinon päästä huoneeseen, eivätkä ihan helpolla antaneet periksi, varsinkaan kun näin mehevä juttu oli melkein heidän käsiensä ulottuvilla.

"Toivottavasti tilanne tästä rauhoittuu", Michael sanoi ja katseli Martinia, jonka olemus oli yhä erittäin jännittynyt ja selvästi hermostunut.

"Ehkä olisikin ollut parempi, että olisin kuollut, niin Rachel saisi olla rauhassa", Martin huokaisi ja laski katseensa alas. Hän tunsi olevansa syypää siihen, että sairaala kuhisi nyt tiedonjanoisia reporttereita, jotka vain odottivat tilaisuutta päästäkseen tähän huoneeseen.

"Mitä sinä höpiset?" Michael kysyi ja katsoi Martinia myötätuntoisena, "Miksi ihmeessä sinä sellaista toivoisit?" hän lisäsi hämmentyneenä.

"On minun syyni, että ne nyt parveilevat tuolla oven toisella puolella ja joku noista kiusankappaleista vielä löytää Rachelin ja vetää tähän kaikkeen mukaan, enkä minä halua hänelle sellaista", Martin sanoi ja tunsi olonsa yhä kurjemmaksi.

"Älähän nyt, kyllä tästä vielä selvitään", Michael aloitti, mutta vaikeni, kun ovi avattiin ja...


Miten jatkunee tästä? Kuka huoneeseen tulee ja millä asioilla, kerrohan sinä se...

[Nefertiti]

"Älähän nyt, kyllä tästä vielä selvitään", Michael aloitti, mutta vaikeni, kun ovi avattiin ja huoneeseen astui mies, jonka Michael hyvin tunsi. Hänen ilmeensä muuttui viileämmäksi ja sormet puristuivat nyrkkiin, kielien siitä, mitä hän tunsi tuota viheliäistä kiusankappaletta kohtaan.

Ernest ei ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun Sanders nappasi häntä takin kauluksesta kiinni ja ohjasi takaisin ovelle ja tuuppasi ulos.

"Hei, ette te voi tehdä näin... lehdistön vapaus!" Ernest kiljui, loppujen sanojen jäädessä kuulumattomiin, kun Sanders painoi oven kiinni.

"Ja tuo oli vasta ensimmäinen", Michael murahti, sillä arvasi, etteivät nuo oven toisella puolella olevat reportterit noin vain antaisi periksi, kaikkein vähiten Ernest, minkä Michael tiesi varsin hyvin, sillä oli joutunut oikean ammattinsa takia tekemisiin miehen kanssa aikaisemminkin.

"Sopii yrittää", Sanders totesi tyynesti ja naksautteli sormiaan siihen malliin, ettei paljon kyselisi, vaan tuuppaisi ulos jokaisen sisään pyrkijän, jolla ei siihen ollut lupaa.

Michael katseli vielä ovelle, jonka luona Sanders yhä seisoi, kunnes korkea, kiihtynyt piipitys kiinnitti hänen huomionsa takaisin Martiniin. Hän kääntyi katsomaan tätä, sillä kuuli kyllä, miten tämän pulssi oli jälleen kohonnut.

"Martin", Michael aloitti ja mietti, miten saada mies rauhoittumaan, ennen kuin se kävisi liikaa sydämen päälle. Hän ei halunnut edes ajatella tilannetta, jossa joutuisi viemään suruviestin Rachelille, jolla oli huolia jo omastakin takaa.

Häntä harmitti tämä tilanne, joka saattaisi koitua Martinille kohtalokkaaksi, sillä ymmärsi hyvin, miten tämä kaikki hermostutti ja kenties myös pelotti miestä, joka oli tähän asti ollut aina yksin ja hyljeksittynä ja nyt tuolla pyöri joukko uteliaita, jotka olivat kiinnostuneet hänestä vain saadakseen hyvän uutisen, jonka julkaista ensimmäisenä.

"Martin", Michael toisti ja laski kätensä, miehen kädelle rauhoittavana eleenä, "sinun pitäisi rauhoittua", hän jatkoi ja katsoi Martinia myötätuntoisena.

"Tiedän", Martin sanoi hiljaa, liikutellen sormiaan hermostuneesti.

"Kyllä tämä vielä saadaan hoidettua", Michael lupasi ja toivoi sitä tosissaan, sillä halusi itsekin tilanteen rauhoitettua. Haastattelua voisi harkita ehkä vasta sitten kun kaikki olisi hoidettu ja kun kukaan ei olisi enää minkäänlaisessa vaarassa.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, vain ulkopuolelta kuului reporttereiden innokkaat äänet, joihin välillä sekoittui Cadburyn syvä tumma ääni, josta saattoi kuulla hienoisen ärtymyksen tämän äkillisen häiriön vuoksi ja se, että häntäkään ei huvittanut olla kuulusteltavana asian takia.

Sitten äkkiä kaikki vaikenivat ja kuului lähestyvien korkojen kopse. Sitten tauoton kyselytulva alkoi jälleen, peittäen kopseen alleen. Oven kahva liikahti ja ovea työnnettiin auki.

"Ja nyt joka ikinen painukoon hittoon täältä, sillä jos potilaani tila huononee tämän takia, joutuu teistä jokainen tekemisiin asianajajani kanssa!" Kuului naisen vihainen ääni, jonka jälkeen tuli jälleen hiljaista.

Sitten joku yritti vielä pistää vastalauseitaan, mutta hänet keskeytettiin tylysti.

"Sinuna olisin hiljaa", Lisa karjaisi kiukkuisena, "ja nyt, häipykää täältä tai tosiaan kutsun poliisin ja jos jollain on vielä jotain sanomista, käyköön puhumassa sairaalan johtajan kanssa", hän lisäsi tiukkaan sävyyn ja peruutti huoneeseen, pamauttaen oven lopulta kiinni.

Huoneen ulkopuolelle laskeutui jälleen syvä hiljaisuus, sitten askelia, kun oven takana päivystäneet reportterit alkoivat poistua, sillä kukaan heistä ei halunnut joutua poliisin kanssa tekemisiin.

Martin katseli ääneti Lisaa, jonka posket olivat punehtuneet äskeisen tunteenpurkauksen johdosta.

"Pahoittelen äskeistä käytöstäni", Lisa sanoi ja asteli vuoteen luokse ja istahti viereiselle tuolille.

"Ei se mitään", Martin sanoi hiljaa ja katseli naista lämpimästi.

"Juttelin johtajan kanssa ja hän oli samaa mieltä kanssani siitä, että sinut siirretään toisaalle, jotta saisit olla rauhassa, siihen asti kun tulee aika siirtää sinut takaisin vankilalle", Lisa aloitti, "sillä nyt kun nuo pahuksen reportterit tietävät huoneesi, he eivät varmasti anna periksi, ennen kuin saavat haastateltua sinua", hän lisäsi.

"Kiitos", Martin sanoi, "vaikka eihän sinun olisi tarvinnut", hän lisäsi, sillä ei oikein vieläkään voinut uskoa, että joku halusi tehdä jotain hänen vuokseen.

"Kyllä tarvitsi, sillä potilailla on oikeus rauhalliseen ympäristöön sairaalassa", Lisa huomautti, painottaen jokaista sanaa.

Michael seuraili tilannetta vuoteen toisella puolella, eikä voinut olla hymyilemättä, sillä näkihän hän, että tässä oli muutakin vaikuttimena, kuin vain potilaan rauha. Siitä huolimatta hän päätti pitää mölyt mahassaan, sillä noiden kahden välinen suhde ei kuulunut hänelle.
Siitä huolimatta hän oli iloinen Martinin puolesta, sillä mies oli tosiaan kokenut kovia ja ansaitsi vähän jotain hyvääkin tämän kaiken synkkyyden keskelle.

Hiljaisuus rikkoutui jälleen ja jokaisen katse kiinnittyi ovelle, joka aukesi. Sanders ja Michael olivat valmiina, sillä kumpikaan heistä ei halunnut enempiä rauhanhäiritsijöitä huoneeseen.

Mutta pian kumpikin miehistä rentoutui, kun Cadbury rullasi huoneeseen. Hän ei näyttänyt olevan kovin hyvällä tuulella, sillä hän ei ollut tosiaankaan pitänyt siitä, että oli joutunut vastailemaan kysymyksiin, joita oli tullut joka suunnalta ja joista osa oli ollut kertakaikkisen typeriä.
Parille toimittajalle hän olikin huomauttanut, että jos ei sen parempia osannut kysellä, voisivat nämä yhtä hyvin olla hiljaa.

Mutta nyt se oli ohi ja hän toivoi, etteivät nuo toimittajat kirjoittelisi mitä sattuu, vain koska eivät päässeet huoneeseen häiriköimään.

"Nyt niistä päästiin eroon, mutta vain vähäksi aikaa", Cadbury totesi rullatessaan sängyn päätyyn ja jääden siihen, "yritän jotenkin järjestää, ettei heistä olisi enempää vaivaa, sillä haluaisin itsekin hoitaa tämän meidän asiamme ilman häiriöitä", hän lisäsi.

"Minä... kiitos, niin kai, kiitos", Martin takelteli ja tunsi kiitollisuutta näitä ihmisiä kohtaan, jotka näkivät hänet ihmisenä, eivätkä vankina ja murhaajana.

"Se on vähintä, mitä voin tehdä tässä tilanteessa", Cadbury sanoi, sillä tiesi, että hänellä oli vielä paljon tehtävää, eikä sittenkään saisi aivan kaikkea korvattua.

"Tiedän kyllä sen, mitä kerroitte minulle, mutta tohtori Singer sai minut muistamaan muutaman pienen yksityiskohdan tuosta kohtalokkaasta päivästä", Martin kertoi, katsoen Cadburya, "asioita, jotka olin unohtanut, kun... kun pidän... pidin itseäni syyllisenä tähän kaikkeen", hän jatkoi nieleskellen.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, jonka aikana Martin ja Cadbury katselivat toisiaan.

"Minä tunnistin turvamiehenne äänen, kun hän tuli huoneeseen", Martin sanoi henkäisten syvään, "hän oli siellä kun... kun perheeni kuoli", hän sai vaivoin sanotuksi ja painoi katseensa alas.

"Niin oli ja olen pahoillani", Cadbury sanoi tunsi syyllisyyden taakan harteillaan ja tiesi, mitä Martin oli tuntenut koko tämän ajan.

"Nyt muistin vielä toisen asian, Jake oli siellä myös. Tämä asia on tullut mieleeni vasta nyt", Martin kertoi, tunteiden myllertäessä hänen mielessään. Ja mitä tarkemmin hän asiaa mietti, muisti hän nuo kaksi mainittua ääntä, vaikka kaikki muu olikin hyvin sekavaa, mutta ehkä niin oli parempi, sillä hänelle rakkaimmat ihmiset oli niin julmalla tavalla tapettu.

"Tiedän ja minua kaduttaa, että olen ollut tekemisissä hänen kanssaan", Cadbury sanoi, "yritän järjestää niin, ettei hän enää pääse lähellekään teitä", hän lupasi.

"Hän vain on aika arvaamaton, se tuli todistettua", Martin huomautti, sillä oli saanut osansa Jaken arvaamattomuudesta, vaikka oli yrittänyt vältellä tätä viimeiseen asti, kuin myös Rodriquesia.

"Mutta kuten lupasin, järjestän asiat niin, että saat olla rauhassa siihen asti, kunnes saan teidät vapautettua", Cadbury muistutti, "mutta nyt lienee paras, että lähden, jotta saat aikaa rauhoittua. Tulen kyllä varmasti vielä käymään ja pidän sinut myös ajan tasalla Rachelin suhteen", hän lisäsi ja alkoi rullata ovelle päin.

"Hyvä on", Martin sanoi ja toivoi, että loppupäivä ja ilta olisivat rauhalliset, sillä sitä hänkin kaipasi kaiken tämän jälkeen, mitä oli tapahtunut ja mitä hän oli saanut tietää.

Martin katseli ääneti, kun Cadbury häipyi, Sanders mukanaan. Huoneessa olivat jäljellä vain Michael ja Lisa.

"Käyn kanttiinissa kahvilla, jos sopii", Michael sanoi, nousten paikaltaan, "tiedätte mistä minut tavoittaa", hän lisäsi ja katsoi kumpaistakin, kunnes asteli ovelle ja astui käytävälle.

Lisa jäi vielä hetkeksi Martinin seuraksi, kunnes hänen oli lähdettävä jatkamaan töitään. Tänä aikana Martin vaipui levottomaan uneen. Hän oli jälleen omassa talossaan, tuossa päivässä, jolloin menetti kaiken. Hän näki miten se kaikki tapahtui taas, eikä voinut estää sitä, vaikka kuinka yritti.
Lopulta hän heräsi omaan huutoonsa.

Kesti tovin, ennen kuin hän tajusi, että oli nähnyt vain unta ja oli yhä sairaalassa. Vasta sitten hän tajusi, ettei ollut yksin, vaan vuoteen vieressä olevassa tuolissa istui mies.

Hetken katseltuaan, hän tunnisti miehen reportteriksi, joka oli aiemmin päivällä yrittänyt päästä sisälle.

"Mitä te täällä teette?" Martin kysyi ja sai miehen hätkähtämään ja nostamaan katseen lehtiöstään.

"Olen Ernest Weasel, Crime Journalista", mies esitteli itsensä, katseen pysyessä Martinissa, "haluaisin haastatella teitä", hän jatkoi ja näytti hyvin jännittyneeltä.

"Häivy", Martin murahti, sillä ei ollut sillä tuulella, että olisi halunnut jutella kenenkään kanssa, varsinkaan tuntemattoman reportterin kanssa.

"Mutta", Ernest aloitti...


Miten mahtanee jatkua tästä?

[Nefertiti]

"Häivy", Martin murahti, sillä ei ollut sillä tuulella, että olisi halunnut jutella kenenkään kanssa, varsinkaan tuntemattoman reportterin kanssa.

"Mutta", Ernest aloitti, kun Martin keskeytti hänet.

"Minä pyydän, jättäkää minut rauhaan", Martin sanoi nyt hieman ystävälliseen sävyyn, sillä ei tietenkään ollu tarkoittanut ärähtää miehelle. Työtään tämä vain teki.

"Olisin vain halunnut esittää muutaman kysymyksen", Ernest yritti vielä.

"Olen pahoillani, mutta en juuri nyt halua antaa haastatteluja, ehkä jonain toisena kertana", Martin vastasi. Hän ei halunnut juuri nyt levitellä asioitaan koko maailmalle, varsinkaan kun kaikki oli vielä kesken, eikä varmuutta vapautumisestakaan ollut.

"Öh... hyvä on", Ernest sanoi pettyneenä ja nousi tuoliltaan. Häntä harmitti, sillä hän oli tehnyt paljon työtä tämän jutun eteen ja nyt haastateltava kieltäytyi haastattelusta, "oletteko nyt aivan varma?" Hän kysyi vielä.

"Aivan varma, en vain kykene siihen juuri nyt. Olen pahoillani", Martin vastasi totuudenmukaisesti. Liian paljon oli tapahtunut lyhyessä ajassa vielä oli niin paljon selvitettävää.

"Olisihan minun pitänyt tietää, millaisia kaltaisesi rikolliset ovat", Ernest tuhahti käsi ovenkahvalla ja vilkaisi miestä, jonka olemus kuitenkin kertoi täysin päinvastaista, "voisitte varmasti nytkin halutessanne nitistää minut", hän lisäsi ihan vain ärsyttääkseen, vaikka näki ettei mies sellaiselta vaikuttanut.

"Ei, en voisi, enkä edes halua. Enhän edes pääse tästäkään mihinkään ilman apua", Martin huomautti tyynesti. Hän arvasi kyllä, että mies yritti vain provosoida häntä sanomaan jotain, mutta jos jotain niin sen hän oli vankilassa oppinut, ettei kenenkään sanomisista kannattanut välittää.

"Älä puhu palturia", Ernest sanoi, otteen hellitessä ovenkahvasta.

"Uskokaa mitä haluatte, mutta minulla ei ole halua tappaa tai vahingoittaa sen enempää teitä, kuin ketään muutakaan", Martin sanoi väsyneesti, "en ole edes vankilassa haastanut riitaa kenenkään kanssa", hän lisäsi hetken mielijohteesta.

"Ja silti teidän sanotaan murhanneen perheenne julmalla tavalla", Ernest sanoi astahtaen lähemmäs vuodetta, "melkoisen ristiriitaista", hän lisäsi.

"Kenties, mutta ei ole mennyt päivääkään, etten ole toivonut, että olisin kuollut perheeni sijasta", Martin vastasi hiljaa ja...


Mitenkähän mahtanee jatkua tästä?

[Nefertiti]

"Ja silti teidän sanotaan murhanneen perheenne julmalla tavalla", Ernest sanoi astahtaen lähemmäs vuodetta, "melko ristiriitaista", hän lisäsi.

"Kenties, mutta ei ole mennyt päivääkään, etten ole toivonut, että olisin kuollut perheeni sijasta", Martin vastasi hiljaa ja huokaisi syvään, katsellen ainoalla silmällään käsiään.

Huoneeseen laskeutui jälleen syvä hiljaisuus, jonka aikana Ernest tarkasteli Martinia ja hänen täytyi myöntää itselleen, ettei mies tosiaankaan näyttänyt murhaajalta. Toisaalta hän tiesi, että jotkut osasivat peittää todellisen luontonsa tarvittaessa.

"En tiedä, tajuatko, millaista on elää sellainen taakka harteilla", Martin sanoi ja sai Ernestin hätkähtämään ja nostamaan katseensa lehtiöstään.

"Luulisin, että ymmärrän", Ernest aloitti, mutta Martin keskeytti hänet.

"Ei. Et sinä ymmärrä. Miten voisitkaan, kun olet ikäsi viettänyt perin turvattua elämää", Martin hymähti surumielisesti.

"En täysin", Ernest aloitti, mutta hetken asiaa mietittyään, vaikeni.

"Aivan", Martin totesi, "en tiedä mikä kuvaisi sitä tunnetta, kun saa kuulla perheensä kuolleen julmalla tavalla. Se järkytys ja suru on sanoinkuvaamaton, eikä sitä helpota se, että saa lähes samaan hengenvetoon kuulla olevansa syypää tapahtuneeseen", hän jatkoi, kyyneleen vierähtäessä uurteiselle poskelle.

Ernest oli vaiti ja alkoi hiljalleen käsittää, millaisessa piinassa tuo sairaalavuoteella lepäävä mies oli viimeiset viisitoista vuotta elänyt. Eikä vankilassa vietetyt vuodet olleet sanottavammin helpottaneet asiaa, sillä muistuttajia riitti, sen hänkin ymmärsi.

"Ensin on vaikea uskoa tapahtuneen olevan totta ja sitten lopulta alkaa uskoa siihen. Uskoa olevansa syyllinen ja miettiä mitä olisi voinut tehdä toisin, ettei sitä pahuutta olisi tapahtunut", Martin sanoi hiljaa ja syvä huokaus karkasi hänen huuliltaan, "Eikä se suru, tuska ja syyllisyys häviä koskaan, ne pysyvät alati mielessä", hän jatkoi ja painoi katseensa alas.

Ernest kuunteli Martinin karheaa ääntä, katsellen tämän olemusta, joka tuntui ikään kuin kutistuneen, painuneen alas tuon näkymättömän taakan alla. Hänen kätensä pysyi alallaan, eikä kynä rapissut paperia vasten.
Ernest mietti, oliko sittenkään oikein tehdä tätä juttua, vaikka olikin sen jo luvannut päätoimittajalleen, joka varmasti jo malttamattomana odotti.

Ovi aukesi, rikkoen kiusallisen hiljaisuuden ja sai niin Ernestin, kuin Martinin hätkähtämään hienoisesti.

Kenkien korot kopsahtelivat kovaa lattiaa vasten ja valkoinen lääkärin takki lehahti hieman, Lisan astellessa sairaalavuoteen luokse. Martin näki naisen kasvoilla tuiman ilmeen, joka kieli siitä, ettei tämä ollut ilahtunut siitä, että hänen potilastaan häirittiin tällä tavoin.

"Olkaa hyvä ja poistukaa, ennen kuin kutsun sairaalan vartijat paikalle", Lisa sanoi viileästi ja katsoi tiukasti Ernestiä, joka nousi ylös tuolilta, jolla oli istunut.

"Hyvä on ja anteeksi", Ernest sanoi ja luikahti ulos avoimesta ovesta.

"Kiusankappale", Lisa mutisi ja katseli hetken oviaukkoa, jonne mies oli kadonnut, kunnes kääntyi Martinin puoleen, "onko kaikki hyvin?" Hän kysyi, sillä saattoi nähdä millainen tunteiden myrsky oli käynnissä miehen mielessä, vaikkei tämä sanonut sanaakaan.

"Ihan hyvin", Martin vastasi lyhyesti.

"Hyvä on", Lisa sanoi, sillä kuuli miehen äänestä, ettei tämä selvästikään halunnut puhua asiasta enempää, "olin tulossa kertomaan, että sinut siirretään tänään toiselle osastolle, jotta saat olla rauhassa lopun ajan, jonka joudut vielä olemaan täällä", hän lisäsi.

"Kiitos", Martin sanoi hivenen pehmeämmällä äänellä ja...


Jeps, oli taas tällainen pikkupätkänen, mutta jatkakaahan te vuorostanne tätä....