Jatkis: Syytön

Aloittaja Nefertiti, 26.02.11 - klo:14:00

« edellinen - seuraava »

Nefertiti

Ihan ensin varoitus. Tarina sisältää voimakkaita kohtauksia, joten nuoremmat lukekoon omalla vastuullaan.

Taas tällanen uusi sepustus, jota saa jatkaa ken tahtoo.
Osa noista vankilajutuista voi olla täysin mahdottomia tosielämässä, joten tämä on vaan satuilua. Nauttikaa lukukokemuksesta ja kirjoittakaa, jos inspistä tulee. :)


Kuusitoista vuotta aikaisemmin

Taivaansininen Ford eteni tasaista vauhtia kohti määränpäätänsä. Mies vilkaisi peilin kautta takapenkille ja näki lapsiensa viimein nukahtaneen. He olivat olleet pitkällä automatkalla ja viimein palaamassa kotiin. Mies vilkaisi nopeasti vierellään istuvaa vaimoaan ja hymyili, he ovat onnellisia, sillä elämä näytti hymyilevän heille.

Äkkiä kuului voimakas jysähdys ja auto alkoi heittelehtiä. Se ajautui vastaantulevien kaistalle, suoraan ison rekan etukulmaan. Kuului torventoitotusta ja kirskuntaa rekan jarruttaessa. Osa sen lastista pääsi irti äkkijarrutuksessa ja lensi autoon ja mies ehti nähdä kuinka se lävisti vaimon kehon kuin kuuma veitsi voin. Auton takaosa oli kokonaan hävinnyt ja lapset olivat kuolleet. Mies itse oli jumissa, eikä päässyt pois autosta. Valtava kipu raastoi hänen selkäänsä, eikä hän enää tuntenut jalkojaan. Kaikki hämärtyi viimein ja peittyi syvään pimeyteen.

Tultuaan tajuihinsa, hän havaitsi olevansa sairaalassa. Toinen jalka oli polvesta amputoitu ja toinen oli kipsissä. Vaikka moiset vammat olivatkin tuskallisia, ei hän tuntenut kipua. Itse asiassa hän ei tuntenut mitään vyötäröstä alaspäin. Hän ei edes pystynyt liikuttamaan jalkojaan, vaikka kuinka yritti, jolloin hän tajusi selkänsä vahingoittuneen niin pahasti, etteivät alaraajat enää toimineet.

Hän tunsi kätensä ja liikutteli niitä, mutta se ei tehnyt häntä iloiseksi. Hän ei välittänyt siitä, ettei voisi kävellä, sillä se oli murheista pienin. Kaikkein eniten häneen sattui perheen menetys. Kesti kauan, ennen kuin hänet kotiutettiin ja tänä aikana hänen surunsa oli muuttunut kostonhaluksi, sillä hän halusi löytää auton ja sen kuskin, joka oli häneen törmännyt ja paennut paikalta. Hän ei syyttänyt rekkakuskia, sillä tiesi että auto oli suuri, eikä sitä voinut noin vain pysäyttää.

Mies keräsi tietoja, kunnes löysi etsimänsä.

****

Mustan auton kuski tajusi viinahöyryjensä keskellä törmänneensä johonkin, muttei pysähtynyt ottamaan siitä selvää, vaan ajoi kotiinsa arvellen törmänneensä vain johonkin elukkaan. Hän parkkeerasi autonsa kotinurmikolle ja hoiperteli kotiinsa ja sammui sohvalle. Vasta aamulla hän näki autonsa olevan pahasti kolhuilla ja että kolhuissa oli vaaleampia sinisiä maalijälkiä.

Paria päivää myöhemmin hän näki lehdestä uutisen, jossa kerrottiin erään varakkaan miehen auton ajaneen tuntemattomasta syystä rekan alle. Lehdessä oli kuva autosta ja rattijuoppo näki, että se oli taivaansininen, juuri samaa sävyä kuin jäljet, jotka hänen autoonsa oli jäänyt. Pelko alkoi hiipiä rattijuopon sisikuntaan ja omatuntokin kolkutteli, mutta hän vaiensi sen ja jatkoi uutisen lukemista. Perheen äiti ja lapset olivat menehtyneet heti, mutta mies oli jäänyt henkiin, vaikka olikin pahoin loukkaantunut.

Omatunto kolkutteli jälleen, mutta taaskin rattijuoppo vaiensi sen ja tiesi, että olisi pahassa pulassa, jos jäisi kiinni ja sitä hän ei halunnut. Hän ei halunnut edes itselleen myöntää, mitä oli tullut tehneeksi omassa itsekkyydessään.
Hän vei autonsa erääseen huoltamoon, jonka omistaja ei pahemmin kysellyt, jos tuohta löytyi tarpeeksi. Rattijuoppo käytti naapurinsa nimeä, peittääkseen jälkensä ja koska halusi samalla maksaa tälle takaisin niistä kerroista, jolloin tämä oli soittanut poliisit hänen peräänsä. Lisäksi naapurin auto sattui olemaan samaa merkkiä ja saman värinen kuin hänen oma autonsa.

Hän odotti ja odotti, mutta ketään ei tullut, eikä mitään tapahtunut, hän ei ilmoittautunut poliisille edes silloin kun naapurissa tapahtui jotain ja hän sattui näkemään oudon mustan auton tämän pihalla. Hän halusi pysyä vapaana.
Koskaan hän ei pysähtynyt miettimään tekojaan, ei sitä että pilasi toilailuillaan niin monen elämän ja rikkoi kaksi perhettä. Koskaan hän ei katunut tekojaan, ei yrittänyt hyvittää sitä mitenkään. Ainoa jolla tuntui olevan väliä, oli mies itse.

Jonkin aikaa hän oli juomatta ja ajoikin varovaisesti, mutta kun kukaan ei koskaan tullut kyselemään mitään, hän alkoi rauhoittua. Hän ei antanut itseään ilmi sittenkään, vaikka oli nähnyt, mitä naapurissa oli tapahtunut, ennen kuin poliisit saapuivat. Sen sijaan hän tarttui jälleen pulloon ja monena iltana sen jälkeenkin, antaen sen sisällön turruttaa ajatuksensa ja peittää omantunnon äänet. Eräänä iltana hän nousi autoonsa pullostaan siemaillen ja se kerta oli viimeinen, sillä hän ajoi suoraan rekan alle, sammuttuaan rattiin kesken ajon. Hänen autostaan ei jäänyt jäljelle paljoakaan muuta kuin romua ja hän tuhosi taas yhden elämän omansa lisäksi.

Rekkakuski jäi kyllä henkiin, eikä saanut syytettä, sillä todettiin alle ajaneen kuskin olleen humalassa. Auto joutui romuttamolle, joten jäljet miehestä katosivat ja kostoa hautova perheensä menettänyt mies ei tiennyt suunnanneensa kostonsa aivan väärään suuntaan.



Viisitoista vuotta myöhemmin

Aurinko siilautui ajan kuluttamien kaltereiden lomasta ankeaan huoneeseen, jonka sisustukseen kuului vain vuode ja pöytä ja tuoli yhtä asukasta varten, joka istuikin tuolilla ja luki kirjaa. Sänkyä vastapäätä olevalla seinällä oli muutamia maalauksia ja piirustuksia, jotka mies oli tehnyt itse.

Kuvien vieressä oli käytössä kulunut vanha maalausteline, jonka omaa väriä ei enää maalipilkkujen alta erottanut. Pöydällä kirjapinon vieressä olivat muut maalausvälineet hyvässä järjestyksessä, jotteivät kirjat pääsisi sotkeutumaan. Miehen elämässä ei enää juuri muuta ollut, kuin kirjat ja maalaaminen, jotka olivat hänelle tapa purkaa ajatuksia ja paeta hetkeksi pois ankeasta vankilaelämästä.

Martin oli ollut vankilassa jo viisitoista vuotta ja tulisi olemaan hamaan kuolemaansa asti, sillä oli saanut elinkautisen murhasta. Vankilassa vietetyt vuodet näkyivät miehen kasvoilla syvinä uurteina ja silmissä, joissa oli surullinen katse. Martin ei ollut aikoihin hymyillyt, mutta katkeran suolaisia kyyneliä hän oli kaikkina näinä vuosina vuodattanut ja toivonut, että jonain yönä kuolema hänet armahtaisi.

Hän nosti katseensa kirjasta ja katsoi kalterein peitettyä ikkunaa haikeana ja toivoi että voisi olla perheensä kanssa. Poika ja tytär olisivat aikuisia, jos eläisivät. Heillä olisi voinut olla jo oma perhe, mutta tällä hetkellä lapset ja vaimo makasivat syvällä mullan alla kaupungin hautausmaalla, jossa hän sai käydä kerran vuodessa, mikäli käyttäytyi hyvin.

Yleensä hän käyttäytyikin hyvin, oli ystävällinen muille, vaikka toisinaan siihen ei olisi ollut aihetta, kun näki miten muut kohtelivat häntä. Hän ei myöskään halunnut haastaa riitaa kenenkään kanssa ja pysyi erossa muidenkin tappeluista, sillä monesti sivullisetkin saattoivat saada rangaistuksen ihan vain siksi, että sattuivat olemaan samassa tilassa tappelupukareiden kanssa.

Martin ei muistanut tuon kohtalokkaan illan tapahtumista juuri mitään, aamupäivä oli kenties kirkkaimmin muistissa, mutta sen jälkeen kaikki oli sekavaa. Hän muisti riidelleensä vaimonsa kanssa ja lähteneensä myöhemmin vähäksi aikaa ulos. Sen jälkeen hänellä oli muistoissaan suuri musta aukko, jota hän ei kyennyt täyttämään. Selkeimmin hän muisti heräämisen putkassa ja sen miten hänelle oli lyhyesti ja tylysti kerrottu tapahtumista ja että häntä epäiltiin teosta.

Tieto perheen kuolemasta oli musertava isku, joka vei elämänhalun täysin. Hän ei edes välittänyt juurikaan puolustaa itseään, vaikka olikin saanut puolustusasianajajan itselleen. Tämä sentään yritti auttaa, mutta todisteet todettiin niin pitäviksi, että Martin sai tuomion.

Elämä vankilan muurien sisäpuolella oli kovaa ja hän oli useimmiten toisten vankien vihanpurkausten kohde, sillä muut pitivät häntä lapsenmurhaajana. Hän ei enää jaksanut muistaa, miten monesti oli saanut turpiinsa, mutta sairastuvan vakioasiakas hän jo oli. Useimmiten hän pysyi vain poissa muiden tieltä, eikä edes ottanut osaa näiden hetkellisiin kapinointeihinsa tai mihinkään muuhunkaan kahinointiin tai riehumiseen, sillä eivät vartijat sen helläkätisempiä olleet, kuin vangitkaan.

Raskaasti huokaisten Martin jatkoi kirjan lukemista, kunnes vartija saapui ovelle ja ilmoitti ruokailun alkavan. Hän nousi, jättäen kirjan pöydälle ja asteli vartijan luo, joka tuuppasi hänet jonon hännille. Yrmeän näköinen vartija johdatti koko sen osaston vangit ruokasaliin.

Martin käveli eteenpäin, katse maahan luotuna, kun tunsi jonkun osuvan olkaansa vasten. Hän nosti katseensa ylös ja näki vierellään isokokoisen miehen, jonka toista kättä pitkin kiersi tatuointi. Rodriques, Martin ajatteli, eikä sanonut sanaakaan. Mitäpä sitä mitään sanomaan, kun turpiin tuli kuitenkin, hän mietti ja painoi katseensa takaisin alas, sillä ei halunnut antaa miehelle enempiä aiheita käydä päälle.

"Liikettä niveliin vaari, vai pitääkö auttaa?" Rodriques ärähti ja mulkoili Martinia rumasti.

Martin astahti hivenen sivummalle, mutisten hiljaa anteeksipyynnön. Mieluummin näin, kuin että joutuisi taas vankilan sairaalaan paikattavaksi.

Martin tiesi, että Rodriquesilla oli paha maine vankien keskuudessa ja jos Rodriquesin juttuja oli uskominen, oli hän tehnyt melkein kaikki mahdolliset rikokset elämänsä aikana, alkaen pikkurötöksistä ja päätyen murhaan, eikä hän pelännyt käydä toisiin vankeihin käsiksi.

Rodriquesilla, kuten Martinilla, oli elinkautinen jonka hän oli saanut useista murhista ja siihen oli vielä lisätty hänen muutkin rötöksensä. Rodriques tuuppasi Martinin sivuun sihahtaen jotain halveeraavaa ohi mennessään.

Martin antoi tämän tapahtua ja asteli sitten omaan tahtiin Rodriquesin perässä, haki ruokansa ja vetäytyi syrjäisimpään pöytään, saadakseen olla yksin. Ei hän muidenkaan seuraan halunnut, sillä hän tiesi, ettei ollut tervetullut muiden seuraan. Se oli yksi niitä asioita, jotka hänelle oli tehty selväksi heti alkuunsa, kuten myös se, että hän oli vain saastaa muiden silmissä. Alinta kastia.

Ääneti hän söi ja aterioituaan vei tarjottimensa takaisin sille varattuun paikkaan. Hän oli saanut tavarat aseteltua paikoilleen, kun äkkiä iso nyrkki iskeytyi keskivartaloon, niin että kaikki ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan ja hän putosi polvilleen lattialle.
Martin ei ehtinyt puolustautua, kun iskuja alkoi sataa lisää. Tosin, ei hän edes yrittänytkään puolustautua Rodriquesin iskuja vastaan, sillä yritti näin antaa mahdollisimman vähän syitä iskeä uudestaan. Kauaa Rodriques ei ehtinyt hakata Martinia, kun vartijat juoksivat paikalle ja kiskoivat miehen pois Martinin päältä ja veivät tämän pois.

Martin nousi hitaasti ylös ja alkoi ääneti suunnata kohti selliosastoa, Rodriquesin huutaessa mennessään uhkauksia. Martin tiesi, että ne oli suunnattu hänelle, eikä välittänyt niistä, sillä oli kuullut samaa jo monet kerrat aiemminkin.

"Oletko kunnossa?" Kysyi kolmas paikalle saapunut vartija, jonka rinnassa oli nimikyltti M. Peaks.
"Olen", Martin sanoi ja vilkaisi syrjäsilmällä nuorta miestä, joka taisi olla uusi työntekijä tässä vankilassa.
"Varmasti?" Peaks kysyi.
"Varmasti", Martin sanoi hiljaa. Siitä oli kauan, kun kukaan oli ollut hänelle ystävällinen. Eivät vartijat useinkaan piitanneet hänestä, kunhan nopeasti vilkaisivat tai kiikuttivat tarvittaessa sairastuvalle paikattavaksi, "kiitos", hän sanoi hiljaa ja pyyhkäisi puolihuolimattomasti veren suupielestään.

"Hyvä", Peaks sanoi ja sujautti paperilappusen Martinin käteen, varmistuttuaan, että tämä tosiaan oli kunnossa.

Martin vilkaisi nopeasti Peaksia, muttei sanonut mitään, vaan tunki paperilappusen vaatteidensa kätköihin.
Vartija jäi paikalleen, kun Martin suuntasi ovelle, josta vartijat ohjasivat hänet takaisin omalle osastolle ja selliin. Vasta jäätyään yksin hän istuutui vuoteensa reunalle ja kaivoi esiin vanhan lehtileikkeen, joka oli päivätty vuodelle 1996.

Hän luki uutisen ja vanhat muistot palasivat voimakkaina takaisin. Suru ja syyllisyys siitä, ettei hän ollut voinut suojella perhettään, kaihersivat hänen mielessään. Uutisessa oli lyhyt selostus tapahtumista ja reportterin omia ajatuksia tuosta murhasta, sekä ilmoitus Martinin saamasta tuomiosta.

Martin tuijotti lehtileikettä ja mietti, miksi joku halusi muistuttaa häntä menneistä, kun ne olivat jo nyt läsnä joka päivä aamusta iltaan ja vainosivat öisin unissa. Hän käänsi lappusen toisinpäin ja siellä oli pieni teksti, joka sai voimakkaan tunnekuohun nousemaan pintaan.
Hän tunsi käsialan, jolla lyhyt viesti oli kirjoitettu, joskin lapsenomaisuus siitä oli aikojen saatossa kadonnut. Mutta yhtä kaikki viestin oli kirjoittanut Rachel.

Rakastan sinua isä.
Keiju


"Rachel." Martin sanoi hiljaa ja pystyi töin tuskin peittämään tukahtuneen nyyhkäisyn. Kirjoittaja oli varmasti Rachel, hänen oma pieni keijunsa.

Lehtileikettä pitelevät kädet alkoivat täristä, eikä hän pystynyt enää pitämään kyyneleitään kurissa. Nuo suolaiset pisarat putosivat lehtileikkeelle ja saivat musteen leviämään. Martinin oli vaikea saada kyyneleitä ja tärinää loppumaan, sillä tunnekuohu oli valtava. Hän ymmärsi nyt, että Rachel oli jollain konstilla jäänyt eloon ja elänyt elämänsä vapaana koko tämän ajan. Hän toivoi, että voisi vielä jutella tyttärensä kanssa ja oli pahoillaan, että oli ollut niin kauan poissa tämän elämästä.

Monet uudet kysymykset nousivat hänen mieleensä ja hiljalleen hän alkoi ymmärtää, että joku oli hänet järjestänyt vankilaan jostakin syystä. Tuo joku ei tuntunut välittävän mistään, vaan raivasi tieltään vaikka koko perheen jos oli pakko. Tämä toi esille uuden pelottavan ajatuksen ja hän toivoi enemmän kuin mitään koko maailmassa, ettei hänen tyttärelleen tapahtuisi mitään pahaa.

Martinin kädet tärisivät yhä, kun hän piilotti nyt arvokkaaksi tulleen lehtileikkeen perheestään maalaamansa kuvan taakse, minkä jälkeen hän heittäytyi vuoteelleen, joka narahti hänen painostaan ja yritti torkahtaa pieneksi hetkeksi, muttei saanut rauhaa ajatuksiltaan. Tämä uusi tieto, nosti yhä uusia kysymyksiä hänen mieleensä ja hän halusi saada vastauksia. Eikä hän pystynyt koko loppupäivän aikana keskittymään lukemiseen tai maalaamiseen, sillä tukahdutetut tunteet ja vanhat muistot pyörivät hänen mielessään, kun hän yritti nyt muistaa, mitä tuona kohtalokkaana iltana oli tapahtunut.

Iltapalaan mennessä hän oli jo rauhoittunut ja olisi halunnut jotenkin viestittää Rachelille, että tiesi nyt, mutta vartija, joka oli lapun antanut, ei ollut enää paikalla. Niinpä Martin sitten söi iltapalansa yksinäisenä ja siirtyi iltatoimien jälkeen takaisin selliinsä. Hän ei vieläkään lukenut mitään, vaan heittäytyi vuoteelleen ja yritti nukkua. Unet olivat rauhattomia ja hän säpsähteli tämän tästä hereille. Viimein hän tuntui saavan unenpäästä kiinni ja havahtui vasta aamulla, kun vartijat saapuivat herättämään aamutoimille ja sen jälkeen aamiaiselle.

Aamiaisen jälkeen oli töitä, sillä vankilan johtaja oli sitä mieltä, että vangeilla olisi oltava mielekästä tekemistä, sen sijaan että istuisivat päivät pitkät sellissään. Martin oli saanut paikan vankilan kirjastossa, jossa hän hyvin viihtyikin, sillä siellä ei kovin paljoa vankeja käynyt. Martin järjesteli kirjat oikeille paikoille pikkuisessa kirjastossa ja siirtyi sitten tietokoneelle, sillä halusi etsiä tietoja Rachelista, joka kaikesta päätellen, ei ollutkaan kuollut.

Mitään ei silti löytynyt ja hän päätteli, ettei Rachel halunnutkaan kenen tahansa löytävän itseään. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää viestittää Rachelille samaan tapaan kuin tämä oli viestittänyt hänelle. Hän muisti pienen valokuvan, jota hän aina piti mukanaan ja kaivoi sen taskustaan ja laski sen pöydälle eteensä.

Kuva oli vanha ja kulunut, mutta siinä silti saattoi erottaa iloisen perhekuvan. Muisto kuvanottohetkestä sai hymyn hetkeksi kohoamaan Martinin huulille ja hän siveli kuvaa kevyesti sormellaan. Hän käänsi kuvan ja kirjoitti taakse lyhyen viestin.

Kaipaan sinua kovasti, rakas pieni keijuni.
Isä


Hän luki viestin uudelleen ja sujautti sitten kuvan takaisin taskuunsa, jossa se oli kulkenut mukana kaikki nämä vuodet. Hän jatkoi töitään, joita ei sinä päivänä kovinkaan paljoa ollut ja odotti malttamattomana ruokailua. Hän halusi niin kovasti nähdä jälleen tyttärensä, jota oli luullut kuolleeksi ja jota ei ollut nähnyt viiteentoista vuoteen.

Viimein ruoka-aika koitti ja vartija haki kirjastossa työskennelleet vangit syömään. Martin kulki kuten ennenkin jonon hännillä. Peaksia ei näkynyt tälläkään kertaa. Pettyneenä Martin otti ruokansa ja hakeutui taas syrjäisimpään pöytään, jossa kukaan muu ei istunut.

Ruokailu sujui rauhallisesti ja sen jälkeen Martin siirtyi vielä pariksi tunniksi kirjastoon työskentelemään, ennen kuin oli aika palata takaisin selliin. Muu olikin sitten tavanomaista rutiinia. Välipala, iltapala, iltatoimet ja paluu selliin ja kymmeneltä valot menivät kiinni.

Yö sujui hitaasti, sillä Martin ei meinannut millään saada unenpäästä kiinni aamua odottaessaan. Hän sai nukutuksi vain joitain tunteja ja oli kiitollinen siitä, ettei kirjasto ollut auki sinä päivänä. Hän saattoi ottaa aamutoimien ja aamiaisen jälkeen nokoset ennen ruokailua.

Ruokailuun mennessä hän oli piristynyt ja jännittynyt. Hän pelkäsi, ettei Peaks olisi vieläkään paikalle, mutta hänen ilokseen, mies seisoi omalla paikallaan ovensuussa. Martin mietti kiivaasti, kuinka saisi viestin Peaksille. Hän halusi jutella tämän kanssa ja kysyä mitä tämä tiesi Rachelista.

Hän haki ruokansa ja siirtyi kuten tavallista ruokasalin syrjäisempään pöytään ruokailemaan. Hän söi tavallista nopeammin ja koko sen ajan hän mietti eri vaihtoehtoja, sillä hän ei sentään halunnut ruveta rettelöimään. Mutta hän ei myöskään halunnut antaa toisille vangeille lisää syitä käydä päälle.

Saatuaan ruokansa syötyä Martin vei tarjottimen pois ja suuntasi takaisin koppiinsa. Hän ei ollut keksinyt mitään sopivaa keinoa kohdata Peaks, ilman suurta hämminkiä.
Martin asteli eteenpäin ajatuksissaan, kun luja isku palleaan palautti hänet takaisin vankilan ikävään harmauteen raa'alla tavalla. Hän taittui kaksinkerroin ja haukkoi henkeään, sillä kaikki ilma oli paennut hänen keuhkoistaan. Hän ei ehtinyt edes tasata hengitystään, kun toinen isku osui ja hän putosi polvilleen lattialle. Tälläkään kertaa, Martin ei yrittänyt estää, kun tiesi ettei voinut mitään Rodriquesille.

Iskuja sateli, kunnes äkkiä alkoi kantautua juoksuaskelia ja Rodriques vetäytyi nopeasti kauemmaksi Martinista.
"Katsokin, ettet enää järjestä minua eristykseen", Rodriques sihahti vielä.

Martin oli vaiti, eikä välittänyt mainita, että Rodriques osasi mainiosti hommata itsensä eristykseen ilman häntäkin.

"Mitä tapahtui?" Kysyi nuori ääni, ja Martin nosti katseensa, nähden Peaksin tulevan etunenässä.
"Ei mitään", Martin mutisi, sillä tiesi ettei vankilassa pidetty kielijöistä.
"Vai ei mitään" Peaks tokaisi ja katseli kulmat kurtussa Martinin murjottuja kasvoja.
"Anna olla", Martin sihahti jo hivenen ärtyneenä, sillä halusi päästä pois käytävästä.
"Hyvä on, minä vien sinut" Peaks sanoi ja vilkaisi nopeasti Rodriquesia, joka hieroi rystysiään.

Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#1
"Mitä tapahtui?" Kysyi nuori ääni, ja Martin nosti katseensa, nähden Peaksin tulevan etunenässä.
"Ei mitään", Martin mutisi, sillä tiesi ettei vankilassa pidetty kielijöistä.
"Vai ei mitään" Peaks tokaisi ja katseli kulmat kurtussa Martinin murjottuja kasvoja.
"Anna olla", Martin sihahti jo hivenen ärtyneenä, sillä halusi päästä pois käytävästä.
"Hyvä on, minä vien sinut" Peaks sanoi ja vilkaisi nopeasti Rodriquesia, joka hieroi rystysiään.


Martin tyytyi vain nyökkäämään ja antoi Peaksin johdattaa itsensä selliin. He pysähtyivät Martinin sellin kohdalle ja Peaks avasi oven. Martin ei ihan heti astunut sisälle, vaan kääntyi katsomaan Peaksia.
"Minä halusinkin jutella kanssasi", hän sanoi hitaasti ja värähti, kun haljenneeseen huuleen sattui.
"Haluatko sittenkin kertoa, mitä tapahtui?" Peaks kysyi.
"Ei, en halua", Martin sanoi hiljaa, "haluan vain tietää, miten Rachel liittyy sinuun", hän jatkoi ja kaivoi vanhan kuvan taskustaan.
"Noh, tämä on vähän hankala selittää ja toivoisin itsekin, että olisi paremmin aikaa keskustella ihan perinpohjaisesti tästä asiasta", Peaks aloitti, "älkää nyt raivostuko, mutta minä ja Rachel seurustelemme ja minä lupasin auttaa häntä", hän jatkoi.
"Minä... minä luulin, että hän on kuollut. En tiennyt..." Martin takelteli sanoissaan ja huojahti, jolloin Peaks nappasi hänestä kiinni ja ohjasi vuoteenreunalle istumaan.
"Herra Scott, oletteko varmasti kunnossa?" Peaks kysyi huolestuneena.
"Olen minä", Martin vastasi, "minä vain... Vaikka sainkin tiedon sinulta muutama päivä sitten, että tyttäreni on elossa, on se silti vaikea uskoa", hän sai viimein sanotuksi.
"Ymmärrän" Peaks vastasi.
"Ei, ette te ymmärrä", Martin sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas, "minulle on kerrottu, että minä tapoin vaimoni ja lapseni. Minä jopa aloin jo uskoa siihen, sillä minulla on yhä iso aukko muistissani. Olen yrittänyt ja yrittänyt, mutta en muista mitä tapahtui sen jälkeen, kun lähdin kävelylle riideltyäni ensin Annien kanssa", hän jatkoi äänen värähtäessä.
"Sitä minä ja tyttäresi yritämme selvittää, sillä hän sanoo nähneensä outoja miehiä teidän pihamaallanne tuona päivänä", Peaks vastasi.
"Minulle kerrottiin, että olin tappanut vaimoni ja poikani hirveällä tavalla ja että olin ajanut Rachelin joelle, jonne olin.... olin hukuttanut hänet", Martin kertoi ja painoi kasvonsa täriseviin käsiinsä, "hänen ruumistaan ei löytynyt koskaan, sanoivat virran vieneen sen mukanaan", hän jatkoi tukahtuneella äänellä.
"Rachel kyllä joutui jokeen, mutta ei sinun toimestasi. Rachelin onneksi, eräs ystävällinen kalastaja auttoi hänet vedestä, ennen kuin hänen voimansa ehtyivät", Peaks kertoi ja hänestä tuntui pahalta nähdä tuo ystävällinen mies noin murtuneena. Mies ei todellakaan näyttänyt syylliseltä ja kuitenkin tunsi syyllisyyttä perheensä vuoksi.
"Mitä silloin tapahtui ja miksi? Miksi juuri minä?" Martin kysyi ja mietti jaksaisiko edes yrittää päästä vapauteen, sillä tiesi miten hidas koko prosessi oli, etenkin kun vastapuoli ja niin moni muukin oli kovin nihkeä tutkimaan oliko murhaajaksi tuomittu saanut sittenkin väärän tuomion.
Vielä vähemmän kukaan oli sitä valmis myöntämään ja lisäksi hänestä tuntui, että joku pisti kapuloita rattaisiin jo muutenkin. Ties mitä tästäkin seuraisi, kun joku luulisi hänen vasikoineen Rodriquesin vartijoille, vaikka hän ei ollut sitä tehnyt.
"Sitä me olemme yrittäneet selvittää", Peaks sanoi rikkoen hiljaisuuden, "meillä on jo jotain kasassa, mutta me emme tiedä onko siitä mitään apua ja siksi etsimme lisää tietoa", hän jatkoi.
"Minä vain en tiedä, mitä hyötyä siitä enää on", Martin sanoi hiljaa.
"No sanotaanko näin, että Rachel kieltäytyi menemästä kanssani naimisiin, jos ei saa sinua mukaan häihin", Peaks naurahti.
"Ehkä on parempi, että pysyn poissa hänen elämästään", Martin huomautti, "toivon, että hän on onnellinen kanssasi. Pidä hänestä hyvä huoli, sillä hän on ainoa mitä minulla on jäljellä perheestäni", hän jatkoi.
"Tietenkin, vaikka hän kyllä osaa pitää puolensa varsin mainiosti", Peaks sanoi ja hymyili.
"Kuulostaa ihan Rachelilta", Martin sanoi ja pieni hymyntapainen käväisi hänen suupielissään, "kuule, ennen kuin unohdan, niin ota tämä ja vie Rachelille, ole niin kiltti", hän pyysi ja ojensi vanhan, kuluneen kuvan Peaksille.
"Tietenkin" Peaks sanoi ja asteli ovelle, "Herra Scott, toivoakseni näemme useammin, joskin toivoisin ettei taas niin, että joku mukiloi teitä", hän lisäsi.
"Sitä minäkin toivon", Martin huokaisi ja jäi sängynreunalle istumaan, kun Peaks häipyi.

***

Kun Michaelin vuoro päättyi, hän suuntasi kotiinsa mahdollisimman pian, viedäkseen viestin Rachelille. Sitä hän ei vielä ollut ehtinyt kertoa Martinille, että Rachel oli raskaana. Mutta ehkä hän ehtisi kertoa sen myöhemmin.

Matka kotiin meni joutuisasti ja hän saisi viettää ainakin vuorokauden Rachelin kanssa, vaikka se tiesikin armotonta tiedonhakua, sillä Rachel halusi selvittää asian ja Michael halusi olla mieliksi rakkaalleen.

"Hei kulta", Michael huikkasi astuttuaan kotiovesta, eteiseen. Hän ei saanut heti vastausta ja arveli Rachelin olevan koneella, tietoja kaivelemassa. Riisuttuaan kenkänsä ja takkinsa, Michael asteli olohuoneeseen, jossa ei ollut ketään. Sieltä hän suuntasi työhuoneeseen, josta hän löysi Rachelin.
"Ai hei kulta", Rachel sanoi kääntämättä katsettaan koneen näytöltä.
"Hellittäisit vähän kultaseni, olet kumminkin istunut tuossa jo aamusta asti", Michael sanoi ja laski kätensä Rachelin hartioille.
"No ehkä pieni tauko sitten", Rachel sanoi ja käänsi katseensa näytöstä Michaeliin ja laski kätensä, miehen voimakkaiden käsien päälle.
Hetkeä myöhemmin hän sammutti näytön ja nousi tuolista, kääntyen Michaelin puoleen. Rachel katsoi miestä tämän tummiin silmiin ja huokaisi. Onneksi hänellä oli Michael, ei tarvinnut kestää tätä kaikkea yksin.

"Miten töissä meni tänään?" Rachel kysyi viimein ja kietoi kätensä Michaelin niskan taakse.
"Sitä samaa" Michael totesi, sillä ei mielellään halunnut kertoa kaikkia yksityiskohtia, kuten Martinin pahoinpitelyä.
"Eikö mitään muuta?" Rachel kysyi ja painoi huulensa Michaelin huulia vasten.
"Minä onnistuin, sain sopivan hetken keskustella isäsi kanssa ja hän lähetti tämän", Michael sanoi ja ojensi vanhan kuvan Rachelille.

Rachel otti kuvan ja katseli sitä. Hän toivoi, että voisi palata takaisin siihen hetkeen, jona kuva oli otettu. Että voisi olla onnellinen ja voisi ehkä jotenkin estää sen pahan, joka vei kahden perheenjäsenen hengen. Rachel käänsi kuvan ja näki lyhyen viestin, joka sinne oli kirjoitettu. Se oli isän käsialaa ja muistot isästä saivat kyyneleet kihoamaan hänen silmiinsä.

Kaipaan sinua kovasti, rakas pieni keijuni.
Isä


"Isällä oli tapana sanoa minua keijuksi ja veljeäni peikoksi, ihan leikillään vain", Rachel sanoi ja pyyhki kyyneleen poskeltaan, "minä kaipaan heitä kaikkia niin, että tekee kipeää, enkä voi ymmärtää miksi joku halusi tuhota perheemme", hän jatkoi ja painoi kuvan rintaansa vasten.
"Kulta, minä lupaan että se selviää ja että isäsi pääsee pois sieltä helvetinkolosta", Michael sanoi ja veti Rachelin lähelleen.
Hän silitti hellästi Rachelin paksuja kihartuvia hiuksia ja painoi hellän suudelman tämän päälaelle.
"Minä tiedän, mutta pelkään, että jotain tapahtuu, ennen kuin saan isäni vapaaksi", Rachel sanoi ja nosti katseensa Michaeliin.
"No minä yritän katsoa, ettei häntä kolhittaisi yhtään enempää, kuin jo on tehty", Michael lupasi.
"Minä tiedän", Rachel sanoi ja painautui lähemmäksi Michaelia.

***

Aika kului ja silloin tällöin Martin sai tilaisuuden keskustella Peaksin kanssa ja samalla viestiteltyä Rachelin kanssa, miehen välityksellä. Eräänä tällaisena kertana Michael päätti kertoa Martinille, Rachelin tilasta.

"Tuota, minun on jo pidempään pitänyt kertoa eräs hyvin tärkeä asia, mutten ole tiennyt miten sen sanoa", Michael aloitti vaikeana ja väänteli sormiaan.
"Kakaise ulos vain", Martin tokaisi ja mietti, mitä miehellä nyt oli mielessä.
"No kun tuota noin... Rachel on raskaana", Michael sai viimein sanotuksi.
"Mitä?" Martin älähti ja katsoi Michaelia silmät suurina, jolloin Michael katsoi viisaimmaksi astahtaa askelen taaksepäin.
"Niin, Rachel on raskaana", Michael toisti.
"Raskaana... mutta..." Martin sai sanotuksi ja vaikeni, "Se... sehän on hienoa", hän sai viimein sanotuksi.
"Rachel ei puhunut minulle siitä, ennen kuin oli varma", Michael sanoi, "minä puolestani en tiennyt tosiaan, miten kertoa sen teille", hän jatkoi.
"Hemmetti", Martin sanoi ja istuutui, sillä tieto oli melkein yhtä suuri ja voimakkaasti vaikuttava, kuin tieto siitä, että Rachel oli elossa, "vai saan minä lapsenlapsen", hän sanoi viimein ja hymyili.
"Joo", Michael töksäytti, "minun pitänee mennä, nähdään taas jonain päivänä", hän lisäsi.
"Hyvä on", Martin sanoi ja jäi taas sängynreunalle istumaan ja sulattelemaan saamaansa tietoa.

Hän oli toki onnellinen tyttärensä puolesta, mutta pelkäsi, että joku haluaisi satuttaa tätä. Hän halusi nähdä tyttärensä, muttei ollut vielä tohtinut esittää toivetta tälle Michaelin välityksellä. Ehkä vielä jonain päivänä, hän ajatteli.

Päivät seurasivat toisiaan ja Martin jatkoi viestittelyään Rachelin kanssa. Oli sekin parempi, kuin tyhjää, hän ajatteli. Hän vain ei huomannut, että niin häntä, kuin Michaelia pidettiin silmällä. Eräällä tosiaan oli jotain sitä vastaan, että Martin pääsisi vapaaksi. Niinpä sitten eräänä iltana tapahtui jotain.

***

Tuona iltana Martinin oli vaikea saada unen päästä kiinni ja kun hän viimein nukahti, heräsi hän jonkin ajan kuluttua siihen, että joku kiskoi hänet kovakouraisesti vuoteesta ja paiskasi päin vastapäistä betoniseinää.

Martin huudahti tukahtuneesti ja hänen silmissään vilisi tähtiä. Hän ei edes ehtinyt puolustautua, kun kaksi miestä jo oli hänen kimpussaan, yhden pitäessä vahtia. Toinen miehistä piteli häntä alallaan ja tukki suun, samalla kun toinen jatkoi pahoinpitelyä.
Martin näki ovenrakosesta tulvivassa valaistuksessa hakkaajansa toisen käden, jossa oli tatuointi ja tiesi, että kyseessä oli Rodriques. Silloin kaksi muuta olivat Eddie ja Wilkins, pikkukonnia jotka tekivät mitä vain Rodriques käski.

Wilkins piti vahtia, kun Eddie ja Rodriques suorittivat omaa tehtäväänsä. Martin arvasi kyllä, että joku oli tämänkin homman maksanut, ei Rodriques muuten olisi päässyt noin vain eristyksestä. Ylipäätään eivät vangit muutenkaan saaneet kulkea tähän aikaa sellinsä ulkopuolella.

Hän ei yrittänytkään puolustautua, sillä ei halunnut provosoida noita kahta tekemään enempää, kuin mitä he nyt jo tekivät. Hän tuskin edes inahtikaan, vaikka iskut tekivätkin kipeää. Lopulta miehet kaatoivat hänet lattialle ja potkivat. Martin oli jo puolitajuton, eikä jaksanut liikkua, vaikka potkut olivatkin lujia ja sattuivat.

Viimein Rodriques kiskoi Martinin ylös lattialta kuin räsynuken ja painoi seinää vasten. Hänen painoi kovakouraisesti Martinia kurkusta, kun Eddie piteli tätä toiselta puolelta kiinni. Martin ei pystynyt päästämään pihaustakaan, sillä hän töin tuskin pystyi hengittämään. Vain silmät kertoivat sen, mitä hän tunsi.

Hetken ajan Rodriques oli näkevinään Martinin ruskeissa silmissä muutakin kuin pelkoa ja väsymystä. Se oli vain lyhyt välähdys, mutta hän oli huomannut sen. Se oli äänetön pyyntö, joka kieli hänelle, miten syvästi hänen edessään roikkuva mies kärsi. Tuo hetki meni ja Rodriques kovetti mielensä, sillä nyt ei ollut sopiva hetki ruveta hellämieliseksi. Se olisi akkamaista, hän tuhahti mielessään ja painoi Martinia rajummin kylmää seinää vasten ja kuuli, miten miehen kylkiluut rusahtelivat.

Martin ähkäisi tuskasta, joka leimahti hänen kylkiinsä ja irvisti. Häntä oli ennenkin murjottu ja kylkiluita oli tuolloinkin murtunut, joten tämä ei ollut uutta, vaikka kipu olikin aina yhtä sokaisevaa.
'Ehkä minä tosiaan ansaitsen tämän', Martin ajatteli heikosti ja toivoi, että Rodriques tällä kertaa hoitaisi asian, niin ettei hänen enää koskaan tarvitsisi herätä uuteen päivään ja pelätä koska taas saisi turpaansa.

"Tuki sen suu", Rodriques sihahti, jolloin Eddie painoi kätensä Martinin suun eteen, niin että hänen oli yhä vaikeampi hengittää.

Pelästynyt vingahdus karkasi hänen huuliltaan ja tukahtui Eddien käden alle, kun hän näki Rodriquesin kaivavan omatekoisen puukon vaatteidensa kätköistä. Todellakin jotain oli tekeillä, sillä kaikki eristykseen vietävät tarkastettiin päästä varpaisiin, jottei heillä olisi mukanaan mitään, millä vahingoittaa itseään.

Martin ei pystynyt huutamaan ja kädet sätkivät voimattomina, kun hän tunsi uuden kivun leimahtavan vartalossaan, kun Rodriques viilteli hänen ihoaan. Hän tunsi miten terä upposi syvälle ihoon, sekä lihakseen ja kuinka lämmin veri norui avoimista haavoista.

Hän tunsi olonsa heikoksi. Heikommaksi kuin hetkeäkään aiemmin. Väsytti ja luomet alkoivat painua väkisin kiinni, mutta Rodriques ei näyttänyt siltä, että haluaisi vielä lopettaa.
Viimein tuli pimeys, musta samettinen pimeys, joka vei Martinin pois kivusta.

Rodriques näki, miten Martinin silmät kääntyivät ympäri, ennen kuin luomet painuivat kiinni. Vaikka hän olikin kova ja tottunut tekemään tällaista, ei hän tulisi koskaan unohtamaan tuon miehen tuskaista katsetta.

"Hei Rodriques, meidän on parasta häipyä nyt. Joku on tulossa", Wilkins hätäili ja vilkuili hermostuneena Rodriquesia, joka vielä katseli kättensä työtä.


No niin, muuttelin tätä taas, että jospa tämä innostaisi sitten paremmin kirjoittamaan... kertokaahan mitä seuraavaksi tapahtuu?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#2
Rodriques näki, miten Martinin silmät kääntyivät ympäri, ennen kuin luomet painuivat kiinni. Vaikka hän olikin kova ja tottunut tekemään tällaista, ei hän tulisi koskaan unohtamaan tuon miehen tuskaista katsetta.

"Hei Rodriques, meidän on parasta häipyä nyt. Joku on tulossa", Wilkins hätäili ja vilkuili hermostuneena Rodriquesia, joka vielä katseli kättensä työtä.


"Hei, Rod", Eddie sihahti hermostuneena, sillä askelten ääni kuului nyt entistäkin voimakkaampana.

"Joo, joo" Rodriques sanoi ja käänsi selkänsä lattialle lysähtäneelle Martinille.

Eddie ja Wilkins huokaisivat helpotuksesta, mutta liian aikaisin, sillä kun Rodriques astui ulos ovesta, hän melkein törmäsi vartijaan, joka oli rutiininomaisella kierroksellaan.

***

Peaks oli kierroksellaan ja kaikki näytti hyvältä. Jokainen rauhallinen yö oli hyvä ja tarkoitti, ettei olisi isoa kasaa papereita täytettävänä. Hän oli jo miltei tehnyt kierroksensa ja odotti jo sitä hetkeä, että pääsisi takaisin vartiotupaan, jossa viettää loppuyön kaikessa rauhassa, jos mitään häiriöitä ei tulisi.

Hänen ajatuksensa katkesivat, kun hän melkein törmäsi Rodriquesiin, joka juuri syöksyi ulos yhdestä sellistä.
"Mitä hemmettiä!" Peaks ehti älähtää juuri ennen kuin Rodriquesin nyrkki osui hänen kasvoihinsa.

Rodriques tuuppasi iskusta pökertyneen Peaksin sivuun. Ennen poistumistaan hän otti avaimet ja aseen Peaksin vyöltä. Hän olisi voinut tappaa miehen siihen paikkaan, jos olisi halunnut, mutta oli kiire ja aseen laukaus herättäisi muiden vartijoiden huomion. Niine hyvineen hän suuntasi pois selliosastolta, Eddie ja Wilkins kintereillään.

Hämärästi Peaks tajusi, että Rodriques vei avaimet ja aseen. Hän ei pystynyt estämään tätä, eikä halunnut innostaa tätä kokeilemaan aseen toimivuutta. Kun Rodriques kumppaneineen oli hävinnyt paikalta, Peaks kompuroi pystyyn.
"Kolme vankia karkuteillä, yksi on aseistettu", Peaks sanoi radiopuhelimeensa ja irvisti, sillä päätä kivisti yhä iskun jäljiltä ja olo oli huono.

"Minä ne tekivät selliensä ulkopuolella tähän aikaan?" Ääni radiopuhelimessa kysyi.

"Kertoisin, jos tietäisin", Peaks ähkäisi huonotuulisena. Hänkään ei käsittänyt, miten oli edes mahdollista, että vanki voi kuljeskella yöllä lukitun sellinsä ulkopuolella ja vielä vähemmän, että kolme vankia, "Rodriquesin piti sitä paitsi olla eristyksessä tämä yö" hän lisäsi ja mietti, miten tämä oli päässyt sieltä ulos, ellei joku vartijoista ollut auttanut tätä, sillä kenelläkään muulla ei ollut avaimia, saati pääsyä vankilan eri alueille.

"Menen tarkistamaan yhden asian", Peaks sanoi viimein, sillä häntä ihmetytti myös se, mitä miehet olivat olleet tekemässä tässä kyseisessä sellissä.

Niin hän sitten työnsi raolleen jääneen oven ja astui sisälle pimeään selliin. Hän hapuili vyötään ja löysi taskulamppunsa, jota nuo karkulaiset eivät olleet ottaneet. Lampun valokeilassa hän näki hoikan hahmon, joka oli lyyhistynyt lattialle ja nojasi osittain seinää vasten.

"Herra Scott", Peaks henkäisi ääneen ja kiirehti Martinin luo, "Martin", hän toisti, muttei saanut vastausta.

Michael tutki Martinia taskulampun valossa ja se, mitä hän näki, sai hänet huolestumaan entisestään. Vaikka valaistus olikin huono, näki hän silti, miten pahasti Martin oli hakattu ja sen lisäksi viillelty.

"Täällä tarvitaan lääkäriä", Peaks sanoi viimein radiopuhelimeensa ja selitti sitten linjan toisessa päässä olevalle kollegalleen, miksi tarvitsi lääkärin paikalle.


Miten mahtaneekaan jatkua tästä?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#3
Michael tutki Martinia taskulampun valossa ja se, mitä hän näki, sai hänet huolestumaan entisestään. Vaikka valaistus olikin huono, näki hän silti, miten pahasti Martin oli hakattu ja sen lisäksi viillelty.

"Täällä tarvitaan lääkäriä", Peaks sanoi viimein radiopuhelimeensa ja selitti sitten linjan toisessa päässä olevalle kollegalleen, miksi tarvitsi lääkärin paikalle.


Kollega oli aluksi hieman epäuskoinen, mutta ilmoitti sitten vankilan sairaalasta vastaavalle lääkärille, että kävisi tarkastamassa tilanteen.
Apua odotellessaan Michael yritti tehdä minkä pystyi, Martinin hyväksi. Se vain ei ollut paljoa, sillä Martin olisi tarvinnut paljon perusteellisempaa hoitoa ja kenties myös tikkejä syviin viiltohaavoihin, joita tällä oli kasvoissa ja rinnassa. Michael pystyi vain tyrehdyttämään verenvuotoa ja varmistamaan, että hengitystiet pysyivät avoimina.

Hän tarkasteli Martinin rinnassa olevia viiltohaavoja ja totesi etteivät ne olleet kovin syviä. Äkkiä hänen kulmat kurtistuivat ja hän veti veristä paitakangasta sivuun. Ilme kiristyi, kun hän näki minkä sanan viillot Martinin rintaan muodostivat; Murhaaja.

Ilmeisesti pelkät sanat ja pahoinpitelyt eivät olleet riittäviä muistutuksia, vaan joku oli päättänyt kaivertaa sen miehen rintaan, Michael päätteli ja tunsi syvää vihaa ja halveksuntaa noita karkureita kohtaan, jotka olivat tekemään, jotain näin vastenmielistä.

Michael kuunteli samalla radiopuhelintaan ja pysyi näin ajan tasalla tapahtumista. Hän sai tietää, että Rodriques kumppaneineen oli ehtinyt päästä pakoon ja lymysivät nyt jossain lähimaastossa.

Michael tiesi, että hänen pitäisi kertoa tapahtuneesta Rachelille, sillä se olisi pian kaikissa uutisissa, jos vankikarkurit eivät jäisi kiinni ennen aamua. Silloin pitäisi antaa etsintäkuulutus, etenkin kun kyse oli vaarallisista vangeista ja varsinkin Rodriques oli valmis tappamaan, jos kokisi itsensä uhatuksi.

Melkein kaikki liikenevät vartijat olivat haravoimassa koirien kanssa lähimaastoa, sillä aika hupeni. Mitä kauemmin aikaa kuluisi, sitä paremmat mahdollisuudet vankikarkureilla olisi päästä lähimpään kaupunkiin ja kadota. Heillä ei ollut varaa päästää vankikarkureita kaupunkiin, sillä vaarassa oli sivulliset, jotka saattaisivat vahingossa joutua näiden vaarallisten miesten tielle ja sitten oli vielä ne, jotka kuvittelivat voivansa noin vain napata vaarallisen vangin, joka oli tarvittaessa valmis tappamaan.

Michael tiesi, että hänen olisi varoitettava Rachelia ja käskettävä tätä lukitsemaan ovi, ei sitä koskaan tiennyt mitä voisi tapahtua. Etenkin kun selvästi joku oli tämän takana. Eivät vangit omin nokkineen päässeet niin helposti seikkailemaan yöaikaan sellinsä ulkopuolelle. Se oli omiaan kertomaan Michaelille, että ainakin yksi vartija oli tässä mukana. Ääneen hän ei voisi sitä kysyä, sillä mukana mahdollisesti oleva vartija saattaisi tuntea itsensä uhatuksi ja livistää.

Ei, hän halusi saada tietää, mitä oli tekeillä ja miksi juuri Martinia simputettiin niin kovin. Sillä sitähän tämä oli, simputusta tai oikeammin hänen teki mielensä sanoa itselleenkin, että kidutusta ja ehkä jonkinlainen kosto. Mutta miksi joku halusi kostaa Martinille, sitä Michael ei voinut ymmärtää.

Lähestyvät askelet keskeyttivät hänen ajatuksensa ja hän käänsi katseensa ovelle. Pian sisälle astui toinen vartija, joka pysähtyi hetkeksi oviaukkoon. Michael tunnisti miehen Harry Grantiksi.

"Peaks, voisitko lyhyesti selittää, mitä on tekeillä", Grant kysyi.
"Voin", Michael vastasi ja alkoi kertoa, mihin ei paljoa aikaa kulunut, sillä ei hänellä ollut kovin paljoa kerrottavanaan.
"Mikset estänyt niitä kolmea?" Grant kysyi kulmat kurtistuen.
"Pääsivät yllättämään mokomat", Michael murahti, "en edes uskonut, että yksikään vangeista, kaikkein vähiten eristyksessä oleva vanki, olisi voinut olla sellinsä ulkopuolella tähän aikaan", hän jatkoi.
"Silti, olet sinä koulutuksen saanut", Grant tokaisi.
"Kuule Grant, ei siinä koulutuksesta ollut mitään hyötyä, kun se iso korsto, Rodriques kävi päälleni, kuin yleinen syyttäjä", Michael sanoi näreissään, "ja sen sijaan, että kinaamme jostain pikkuasiasta, haluaisin sen lääkärin paikalle, tämä mies tarvitsee apua nyt", hän jatkoi, ennen kuin Grant ehti avata suutaan väittääkseen vastaan.

Grant kyykistyi ja suuntasi taskulamppunsa valokeilan kohti Martinia, joka oli yhä tajuton. Hän näki lampun valossa, että mies oli tosiaan hakattu aika pahasti ja päälle päätteeksi viillelty. Liekö toinen silmäkin kärsinyt, sillä sen yli meni verinen viilto.

"Mitähän varten hänet on taas hakattu?" Grant kysyi ääneen ja ilmoitti radiopuhelimensa välityksellä, että lääkärin paikalle saamisella oli kiire.
"Kertoisin, jos tietäisin", Peaks vastasi. Hänkään ei tiennyt ja pystyi vain arvailemaan syitä.

Grantille hän ei hiiskahtanutkaan epäilystään, että joku vartijoista olisi pistänyt näppinsä peliin. Sen verran hän saattoi jo arvata, ettei tämä vartija, kuka sitten olikin, ollut se, joka tätä kaikkea loppujen lopuksi pyöritti. Mukana täytyi olla joku muu, joka melko varmasti oli pystynyt puhumaan vartijan mukaan, jos ei muuten, niin sopivalla summalla rahaa.

Michael ei tiennyt miten menetellä, sillä hän tiesi että pelissä oli paljon enemmän, kuin hänen oma henkensä. Eipä silti, ei hän itsestään niin paljoa välittänyt, mutta Rachelin ja syntymättömän lapsen puolesta hän pelkäsi. Tiesihän hän, että Rachel osasi kyllä puolustaa itseään, mutta pärjäisikö tämäkään vankikarkurille, joka oli tuomittu murhasta ja joka oli osoittanut olevansa valmis tappamaan.

Michael keskusteli tapahtuneesta Grantin kanssa ja seuraili tätä samalla. Hän halusi tietää, miten mies reagoisi. Halusi nähdä, olisiko tällä mahdollisesti jotain salattavaa. Toistaiseksi tämä oli ollut oma totinen itsensä.

Heidän keskustelunsa keskeytti uuden lähestyvät askeleet ja sairaalavuoteen renkaiden natina. Pian pieneen tilaan astui lääkäri ja pari hoitajaa. Lääkäri hätisti Grantin kauemmaksi, jotta mahtuisi paremmin liikkumaan ja kyykistyi Michaelin viereen.

Hän esitti muutaman kysymyksen Michaelille ja alkoi sitten tutkia Martinia. Lääkärin kulmat kurtistuivat sitä mukaa, kun potilaan tila alkoi hänelle selkiytyä.
"Voin tehdä hänen hyväkseen hyvin vähän ja ehdotankin, että hänet siirretään kunnansairaalaan mitä pikimmiten", lääkäri sanoi viimein, kasvot vakavina.

"Minä ilmoitan johtajalle, vaikka hän ei tästä tule riemastumaan", Grant sanoi ja valmistautui vastaanottamaan johtajan kitkerän vastauksen.

Toki hän tiesi, ettei johtaja kieltäytyisi siirrosta, vaikka olikin siihen vastahakoinen. Ei vankejakaan silti sopinut hoidotta jättää. Ja hyvin todennäköisesti määräisi tutkinnan pahoinpitelystä ja karanneista vangeista. Hän halusi tietää, miten oli mahdollista että sellaista oli päässyt tapahtumaan.

Grant ei ollutkaan väärässä ja kuunteli kiltisti mitä johtajalla tai oikeammin johtajattarella oli sanottavanaan ja sitä oli paljon. Hän saattoi miltei tuntea, kuinka korvat alkoivat punoittaa.

Viimein hän kääntyi lääkärin puoleen.
"Johtajatar Hyde antoi luvan, vaikka mielissään hän ei ole, kuten sanoin", Grant ilmoitti.

"Hyvä", lääkäri sanoi ja määräsi heti hoitajat nostamaan Martinin sairaalavuoteelle, jolla tämä olisi helppo kuljettaa ambulanssiin.

Michael seuraili tapahtumia ääneti ja viimein asteli hoitajien perässä ulos kopista. Grant oli jo aiemmin palannut käytävälle ja tämän vierelle Michael seisahtui. Selli olisi vielä lukittava, jotta se pysyisi mahdollisimman koskemattomana tutkijoita varten.
Hän vilkaisi Martinia, joka makasi nyt sairaalavuoteella. Hänet oli kiinnitetty lepositeillä sängynlaitoihin ja sekin määräyksien vuoksi, vaikka tämä ei edes ollut sellaisessa kunnossa, että yrittäisi pakoa tai mitään muutakaan.

"Jos sopii, niin tulen mukaanne", Michael sanoi viimein ja alkoi seurata hoitajia, jotka suuntasivat lastausalueelle, josta tuotiin niin uuden vangit, kuin tarvikelastit yleensä.

Yleensä niin hiljainen vankila tuntui heränneen kokonaan. Osa vangeista huuteli hävyttömyyksiä, karkaamisesta kielivän hälytyksen herätettyä heidät.

"Turvat tukkoon siellä!" Grant karjaisi ja sai vastaukseksi lisää hävyttömyyksiä ja nimittelyä.

Grant jäi rauhoittamaan tilannetta, toisen paikalle tulleen vartijan avulla, Michaelin jatkaessa matkaansa lääkärin ja hoitajien kanssa. Hän aikoi lähteä myös sairaalaan mukaan, sillä arveli että oli hyvä, jos joku tuttu olisi paikalla, kun Martin tulisi takaisin tajuihinsa. Sitä paitsi, hän ei tiennyt saataisiinko karkureita kiinni ja jos ei, saisivatko nämä päähänsä rynniä sairaalalle riehumaan.

Michael ajatteli, että voisi odotellessaan soittaa Rachelille ja varoittaa tätä ja samalla kertoa tilanteen. Kaikkein eniten hän toivoi, että Martin selviäisi ja etteivät vammat olisi kovin vakavia, vaikka nyt näyttikin aika pahalta.

***

Ambulanssi odotti jo paikalla ja hoitajat lastasivat Martinin kyytiin, Michaelin suunnatessa etupenkille istumaan. Sieltä hän vilkuili taakse, nähdäkseen miten Martin voi. Hän näki hoitajien häärivän Martinin ympärillä ja hoitavan sen mitä, ambulanssin tarvikkeilla vain pystyi.

Matka sairaalaan oli pitkä ja auto kiiti lujaa eteenpäin. Viimein suuri monikerroksinen valkea rakennus tuli näkyviin ja ambulanssi kaarsi ensiapupoliklinikan eteen, jossa olikin muutama sairaalan omaa henkilökuntaa vastassa.

Mukana olleet hoitajat selittivät tilanteen nopeasti heitä vastaan tulleelle lääkärille, joka otti Martinin hoitaakseen. Michael sanoi ambulanssin mukana olleille hoitajille, että jäisi sairaalalle ja käski näiden palata takaisin. Tämän jälkeen hän kääntyi ja harppoi sisälle, josta hänet ohjattiin aulaan odottamaan.

Aivan heti hän ei malttanut istuutua paikalleen, vaan suuntasi etuoville ja ulos. Tämän jälkeen hän kaivoi esille kännykkänsä ja haki Rachelin numeron. Nyt oli sopiva aika soittaa ja kertoa, vaikka oikeastaan hän ei tiennyt kuinka esittää asian, ettei toinen järkyttyisi.
"Hei kulta", vastasi Rachel.
"Hei", Michael sanoi ja...


No niin, kertokaapas te, mitä tulee tapahtumaan. Ilmaantuuko Rodriques paikalle ja pysyykö Rachel sittenkään kotona? Ja jos pysyy, niin saako olla rauhassa?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#4
Aivan heti hän ei malttanut istuutua paikalleen, vaan suuntasi etuoville ja ulos. Tämän jälkeen hän kaivoi esille kännykkänsä ja haki Rachelin numeron. Nyt oli sopiva aika soittaa ja kertoa, vaikka oikeastaan hän ei tiennyt kuinka esittää asian, ettei toinen järkyttyisi.

"Hei kulta", vastasi Rachel.

"Hei", Michael sanoi ja
vaikeni hetkeksi. Hän ei tiennyt miten kertoa tapahtuneesta Rachelille.

"Michael, onko kaikki hyvin?" Rachel kysyi ja Michael saattoi kuulla huolen tämän äänestä.

"Rachel", Michael aloitti ja vaikeni hetkeksi. Hän halusi valita sanansa tarkoin, ettei Rachel järkyttyisi kenties niin pahasti, tosin hän oli varmasti kuullut jo äänestä, ettei kaikki ollut niin kuin piti.

"Michel, mitä on tapahtunut?" Rachel kysyi, sillä oli jo huomannut miten vakavalta mies oli kuulostanut. Hyviä uutisia ei ainakaan ollut tulossa, se oli varma. Toivottavasti mitään kovin pahaa ei ollut tapahtunut, hän toivoi, vaikka sisimmässään tiesi, ettei se toive välttämättä täyttyisi.

"Kyse on isästäsi", Michael sanoi viimein.

"Isästä? Mikä hänellä on? Onhan hän kunnossa?" Rachel kysyi, tuntien suurta huolta ja pelkoa rakkaidensa puolesta.

"Hän on sairaalassa", Michael sanoi niin neutraalisti kuin vain voi, sillä ei olisi halunnut säikyttää Rachelia.

"Sairaalassa? Miksi?" Rachel kysyi ja Michael saattoi kuulla hätäännyksen naisen äänestä.

"Hänet pahoinpideltiin ja vankilansairasosastolla ei oikein ole resursseja hoitaa aivan kaikkia tapauksia, joten hänet toimitettiin tänne kunnansairaalaan", Michael kertoi, joskin jätti tietoisesti sanomatta aivan kaikkea.

"Pahoinpideltiin", Rachel sanoi hiljaa ja suuttumus alkoi kasvaa hänen sisällään, "miksi? Mitä pahaa isä on tehnyt, joutuakseen kärsimään tällaista?" Hän sanoi ääneen ja miltei huusi lopun.

"Jos tietäisin, niin kertoisin, mutta veikkaan sen jo riittävän, että pitävät häntä lapsen tappajana", Michael vastasi, sillä ei hänkään oikein ymmärtänyt moista tekoa, etenkään kun Martin ei ollut koskaan ärsyttänyt ketään tahallaan.

"Miten pahasti.." Rachel aloitti ja mietti halusiko sittenkään tietää.

"Sanotaanko, että tällä hetkellä näyttää vielä melko pahalta, mutta päätellen siitä, mitä lääkärit ovat täällä sanoneet, niin uskoisin isäsi tulevan vielä kuntoon" Michael sanoi ja toivoi, että se pitäisi paikkansa.

"Voi ei", Rachel sanoi epätoivoisena ja toivoi hänkin, että asiat kääntyisivät vielä parhain päin.

"Minä ainakin toivon parasta", Michael sanoi lohduttavasti ja jatkoi, "oli minulla vielä muutakin asiaa. Pyytäisin, että varmistaisit asuntosi ikkunoiden ja ovien lukitukset, etkä päästäisi ketään sisälle."

"Miksi?" Rachel kysyi hämmentyneenä.

"Koska pari vankia pääsi karkuun", Michael aloitti, mutta jätti mainitsematta, että kyseiset vangit olivat pahoinpidelleet Martinin "haluan vain, että sinä olet turvassa. Minä soitan sinulle sitten, kun saan lisää tietoa isäsi tilasta", hän jatkoi.

"Hyvä on", Rachel sanoi, vaikka halusikin tulla sairaalle, mutta ymmärsi kyllä, ettei se käynyt juuri nyt.

"Hyvä", Michael sanoi ja toivoi, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin, "voisinpa olla luonasi, mutta valitettavasti minun on hoidettava työni. Huomenna saattaisit ehkä päästä katsomaan isääsi", hän jatkoi.

"Se kuulostaisi hyvältä, ehkä näen sinuakin", Rachel sanoi toiveikkaana.

"Varmasti, jos se riippuu minusta ja vankilanjohtajasta", Michael huomautti ja kysyi, "pärjääthän varmasti? Tiedät kyllä, että jos et halua olla yksin, voit mennä minun perheeni luo, he varmasti huolehtivat sinusta. Voin soittaa äidilleni, vaikka tiedäthän sinä millainen hössöttäjä hän on", hän hymähti.

"Enköhän pärjää täällä itsekseni", Rachel sanoi ja hymynhäive käväisi hänen suupielissään. Michael oli niin kultainen ja huolehtivainen hän ajatteli.

"Hyvä", Michael sanoi tyytyväisenä, vaikka olisikin toivonut, että Rachel olisi mennyt hänen perheensä luo. Siellä hänellä olisi ollut seuraakin, niin ettei tarvitsisi olla yksin omien ajatuksien kanssa, vaikka toisaalta tiesihän hän, että äidin hössöttämisen jälkeen sitä halusi olla vuoden yksin autiolla saarella, "rakastan sinua", hän lisäsi.

"Niin minäkin sinua", Rachel vastasi ja lisäsi, "kuulemiin rakkaani"

"Kuulemiin", Michael sanoi ja lopetti puhelun. Tämän jälkeen hän harppoi takaisin sisälle ja jäi odottamaan lisätietoja Martinin tilasta.

***

Toisaalla Rachel seisoi vielä paikallaan katsellen kännykkäänsä. Vaikka hän puhelimessa oli ollut näennäisen rauhallinen, tunsi hän kuitenkin itsensä hyvin rauhattomaksi. Hän pelkäsi isänsä puolesta, sillä tämä oli kuitenkin ainoa, joka perheestä oli vielä jäljellä. Äiti ja veli olivat kuolleet ja muu suku oli kääntänyt isälle selkänsä.

Rachel oli keskustellut muutaman tädin ja sedän kanssa, mutta nämä olivat olleet varsin tylyjä. Michaelin perheen hän oli muutaman kerran tavannut ja nämä olivat ottaneet hänet avosylin vastaan. Hän hymähti muistaessaan, miten Michaelin äiti oli hössöttänyt ympäriinsä. Tämä oli selvästi ollut tyytyväinen saadessaan jotain puuhaa. Toisella kertaa he olivat ilmoittaneet tulevasta jälkikasvusta, mikä oli saanut Michaelin äidin hössöttämään, jos mahdollista, vieläkin enemmän.

Rachel ei ollut jaksanut pahastua naisen käytöksestä, vaikka Michaelia se olikin selvästi ärsyttänyt. Ehkäpä se johtui siitä, että hän oli menettänyt oman perheensä ja kaipasikin jotain tällaista, jonka oli menettänyt. Hänen oli ollut vaikea pitää surunsa aisoissa, sillä Michaelin äidin touhotus oli tuonut muistot omasta perheestä voimakkaina hänen mieleensä ja ikävä ja suru omasta perheestä oli noussut pintaan.
Hän ei silti ollut näyttänyt näitä tunteita Michaelin perheelle, sillä vielä ei ollut hyvä kertoa asioiden todellista laitaa, sillä tuskinpa he miniäkseen haluaisivat naista, jonka isä oli tuomittu perheensä murhaamisesta.

Rachel oli puhunut asiasta Michaelin kanssa ja he olivat tulleet siihen tulokseen, että kunhan he saisivat asiat hoidettua ja ehkä korjattua tapahtuneen vääryyden, voisi kaiken kertoa myös Michaelin vanhemmille, sillä ei kumpikaan halunnut että heidän orastava rakkautensa, liittonsa menisi pilalle salaisuuksien vuoksi.

Näine aatteineen Rachel nousi ja laski kännykän pöydälle. Tämän jälkeen hän kävi järjestelmällisesti läpi asunnon kaikki ikkunat ja varmisti, että ne olivat kiinni. Lopuksi hän varmisti ulko-oven ja takaoven lukituksen ja laittoi vielä varmuusketjut kiinni. Ei hänkään halunnut kutsumattomia vieraita asuntoon.

Varmistuttuaan, ettei ovista tai ikkunoista pääsisi sisälle, hän palasi takaisin olohuoneeseen ja istuutui sohvalle, avaten television. Eihän tapahtuneesta tosin kovin pitkää aikaa ollut, mutta kyllä kai vaarallisten vankien paosta ilmoitettaisiin mahdollisimman pian, jotta kansalaiset tajuavat varoa, vaikka olihan niitäkin jotka kuvittelivat osaavansa napata omin neuvoin vaarallisen vangin kiinni..
Rachel tiesi, että tällaisia ihmisiä oli ja että he joutuivat hyvin usein pulaan tai jopa kuolivat, yrittäessään esittää supersankaria tai poliisia.

Rachel ei ollut sellainen, eikä halunnutkaan olla. Hän tiesi miten sanomattoman pahoihin tekoihin jotkin ihmiset pystyivät ja arveli, että kyllä oikeat poliisit ja muut viranomaiset osaisivat asiansa ja saisivat ennemmin tai myöhemmin karanneet vangit kiinni ja nämäkin varmaan mieluummin yrittäisivät karata maasta, sen sijaan että hankkiutuisivat pulaan ja paljastaisivat olinpaikkansa.

Rachel mietti tapahtunutta, seuraten samalla puolittain uutisia, joissa mainittiinkin lyhyesti kolmen vangin karkaamisesta, mutta ei juuri mitään muuta ei mainittu. Painotettiin vain, että vangit olivat vaarallisia ja voisivat tappaa, jos kokisivat itsensä uhatuiksi ja että havainnot näistä voisi ilmoittaa lähimmälle poliisille.
Isän pahoinpitelyä ei ilmeisesti ollut päästetty uutisiin lainkaan. Sitä ei kai pidetty niin tärkeänä tietona, että sitä tarvitsisi edes mainita, hän päätteli.

Viimein Rachel sammutti television, otti kännykkänsä pöydältä ja suuntasi työhuoneeseensa. Hän halusi itselleen tekemistä, nyt kun joutuisi olemaan mahdollisesti pidempäänkin yksin.

Rachel istahti tuolille ja katsahti koneensa pimeänä olevaa näyttöä. Sitten katse siirtyi niihin muutamiin kuviin, joita hänellä oli perheestään. Niitä, joita hänen oli onnistunut löytää ja muutama, jonka Michael oli tuonut isältä. Rachel oli aina tiennyt, että jokin oli ollut väärin alusta lähtien, sillä ei isä olisi koskaan halunnut tehdä pahaa perheelleen, ei koskaan, siitä hän oli täysin varma.

Eikä tuota varmuutta ainakaan vähentänyt se, että hän oli nähnyt ne oudot tummapukuiset miehen heidän pihallaan, kun hän oli tullut takaisin lähdettyään isän perään, kuten aina, kun tämä lähti riidan päätteeksi kävelylle, rauhoittuakseen ja ajatuksiaan selvittääkseen.

Muisto siitä, miten yksi miehistä oli hänet huomannut ja lähtenyt perään, sai hänet värähtämään. Hän muisti miten oli ajanut kohti metsikköä ja lopulta sen läpi ja päätynyt lähellä virtaavaan jokeen. Pyörä oli varmasti vieläkin joen pohjalla tai kenties ajelehtinut virran mukana ties minne.
Rachel oli pelastunut hukkumiselta ystävällisen kalastajan ansiosta, joka oli noukkinut hänet vedestä lähellä alajuoksua ja vienyt terveyskeskukseen, jonne hän oli sitten jäänyt, kalastajan lähdettyä pois.

Kukaan ei ollut tiennyt tuolloin, eikä Rachel ollut sanonut halaistua sanaa kenellekään. Hän ei ollut uskaltanut, sillä oli pelännyt, ettei häntä uskottaisi ja että ne miehet tulisivat ja tekisivät hänellekin jotain kamalaa.

Nyt hän oli omin päin tutkinut tapahtunutta, lukenut kaikki uutiset liittyen isänsä vankilaan joutumiseen ja paljon muuta, mutta mitään tarpeeksi pitävää hän ei ollut löytänyt, millä saisi isän vapaaksi. Vain leikkeitä ja kuvia.
Rachel oli miettinyt päänsä puhki, sillä ei voinut käsittää miksi joku edes halusi pahaa isälle, kun isä ei koskaan ollut haastanut riitaa kenenkään kanssa, eikä tehnyt mitään ikävää muille.

Ainoa, jonka kanssa isä oli koskaan ollut napit vastakkain oli ollut naapurin mies, joka oli kerran ajaa hänen ja Danin yli, kun he olivat olleet etupihalla leikkimässä. Rachel oli ollut tuolloin vielä aika nuori, mutta hän muisti sen hyvin. Muisti miten vihainen isä oli ollut miehelle ja miten huutanut tälle.

Myöhemmin oli selvinnyt, että naapurin mies oli ollut humalassa ajaessaan, eikä suinkaan tehnyt sitä ensimmäistä kertaa ja tuskin viimeistä, jos ei onnistuisi tappamaan itseään tai jotakuta toista. Välit naapuriin pysyivät viileinä, eikä asiaa ainakaan ollut auttanut, että naapurilla oli ollut samanlainen auto, kuin heillä. Rachel muisti miten paljon harmia se olikaan tuottanut ja kuinka monesti poliisit olivat käyneet jututtamassa isää sen vuoksi ja kuinka näille oli aina selvinnyt, että kyse olikin naapurista.

Isä oli lopulta kyllästynyt ja myynyt autonsa ja hankkinut ihan toisenlaisen tilalle ja turhan kysyminen oli loppunut siihen. Naapuri puolestaan oli muutamaan otteeseen ja itseään viinalla rohkaistuaan ilmaissut omat mielipiteensä siitä, kun poliisi soitettiin aina hänen peräänsä. Että tämä kuulemma oli vapaa maa ja hänellä lupa tehdä mitä huvitti ja niin edelleen.

Nämä muistot nousivat voimakkaina Rachelin mieleen ja hetken mielijohteesta hän päätti tutkia hieman naapurin tietoja, sillä tällä jos kenellä oli paljonkin hampaan kolossa isää vastaan, hän arveli. Olihan hän vähän kaivellut naapurista tietoja jo aiemmin, mutta se oli päässyt unohtumaan, kun oli vähän kaikkea muutakin tapahtunut.

Nyt hän etsi tiedot siitä, kuka oli asunut heidän viereisessä talossa, kun ei hän itsekään muistanut miehen nimeä enää, saati oliko kukaan sitä maininnutkaan. Kaikki olivat vaan sanoneet, että "se naapuri", kun miehestä oli ollut kyse.

Löydettyään naapurin tiedot, hänelle selvisi, että mies oli ollut jo vuosia kuolleena. Oli ajanut humalassa päin rekkaa. Mutta paljon muuta ei tästä sitten tullutkaan esiin, kuin nimi ja se, että mies oli ollut naimaton ja suhteet muuhun sukuunsa olemattomat ja niistäkin jo suurin osa kuolleita.

Miehen täytyi jotenkin liittyä juttuun, Rachel mietti. Tosin hän ei tiennyt miten ja miksi. Se hänen täytyisi selvittää, mutta sen ehtisi myöhemmin, hän tuumi ja vilkaisi taas vanhaa kuvaa perheestään, jossa he kaikki olivat vielä niin onnellisia ja tulevasta tietämättömiä.

***

Sairaalassa aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti. Michael istui odotustilassa ja vilkuili välillä isoa kelloa. Tuntui aika olisi hidastunut. Hoitajia, lääkäreitä ja potilaita tuli ja meni. Viimein hyvin pitkältä tuntuneen ajan kuluttua paikalle saapui lääkäri.

"Oletteko te Michael Peaks?" Lääkäri kysyi ja astahti edemmäksi.

"Kyllä olen", Michael vastasi ja nousi seisomaan. Hän toivoi, että lääkärin tuomat uutiset eivät olisi kovin synkkiä.

"Te siis lienette vastuussa potilaasta", Lääkäri varmisti.

"Kyllä", Michael vastasi ja jäi odottamaan.

Häntä hivenen ärsytti lääkärin käyttäytyminen, mutta toisaalta hän kyllä ymmärsi. Ei tainnut olla kovinkaan mukava joutua hoitamaan sellaisiakin potilaita, jotka mieluummin olisi halunnut jättää kuolemaan, vaikka tässä tapauksessa tilanne oli kyllä hivenen toisenlainen, ainakin Michaelin mielestä, jota hän ei kuitenkaan ääneen välittänyt sanoa.

"Hyvä", lääkäri töksäytti ja jatkoi, ennen kuin Michael ehti sanoa mitään, "halunnette kuulla kuinka potilas voi."

"Haluan ja potilaalla on kyllä nimikin", Michael sanoi pisteliäästi, lääkärin kohauttaessa hartioitaan.

"Mitenkä vain", lääkäri sanoi.

"No, miten hän voi?" Michael kysyi.

"Ainakin hän selviää", lääkäri totesi tyynesti ja...


No niin, mitenkähän mahtanee jatkua? Miten Martin selviää? Entä saako Rachel olla rauhassa? Aiheuttavatko Rodriques & kump vaikeuksia ja ennen kaikkea jäävätkö he kiinni? Kerrohan sinä se...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Mustang

Sairaalassa aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti. Michael istui odotustilassa ja vilkuili välillä isoa kelloa. Tuntui aika olisi hidastunut. Hoitajia, lääkäreitä ja potilaita tuli ja meni. Viimein hyvin pitkältä tuntuneen ajan kuluttua paikalle saapui lääkäri.
"Oletteko te Michael Peaks?" Lääkäri kysyi ja astahti edemmäksi.
"Kyllä olen", Michael vastasi ja nousi seisomaan. Hän toivoi, että lääkärin tuomat uutiset eivät olisi kovin synkkiä.
"Te siis lienette vastuussa potilaasta", Lääkäri varmisti.
"Kyllä", Michael vastasi ja jäi odottamaan. Hivenen ärsytti lääkärin käyttäytyminen, mutta toisaalta hän kyllä ymmärsi. Ei tainnut olla kovinkaan mukava joutua hoitamaan sellaisiakin potilaita, jotka mieluummin olisi halunnut jättää kuolemaan, vaikka tässä tapauksessa tilanne oli kyllä hivenen toisenlainen, ainakin Michaelin mielestä, jota hän ei kuitenkaan ääneen välittänyt sanoa.
"Hyvä", lääkäri töksäytti ja jatkoi, ennen kuin Michael ehti sanoa mitään, "halunnette kuulla kuinka potilas voi."
"Haluan ja potilaalla on kyllä nimikin", Michael sanoi pisteliäästi, lääkärin kohauttaessa hartioitaan.
"Mitenkä vain", lääkäri sanoi.
"No, miten hän voi?" Michael kysyi.
"Ainakin hän selviää", lääkäri totesi tyynesti ja
napsautti potilaskansion kiinni. Hän vaiensi alati soivan hakulaitteensa.
"Täysin entiselleen hän ei välttämättä toivu koskaan ja ainakin toisesta silmästä meni todennäköisesti näkö kokonaan. Minulla on nyt kiire palata muiden potilaideni pariin", tohtori totesi viileän merkitsevästi, rivien välistä kuuli selvästi tämän tarkoittavan potilaita, jotka hänen mielestään ansaitsivat tulla pelastetuiksi. Michaelia ärsytti lääkärin asenne. Mikä tämä oli ihmisiä tuomitsemaan? Michael havahtui ajatuksistaan kännykän alkaessa soida.

"Haloo", hän vastasi.
"Hei, Mike", kuului vastaus. Linjalla oli Joseph Weaver, hänen kollegansa vankilalta.
"Hei Joe. Miten asiat ovat siellä? Mitään uutta?" hän kysyi. Hän piti Josephista, he työskentelivät samalla selliosastolla ja viettivät toisinaan vapaa-aikaakin yhdessä. Josephin käsiin hän olisi uskonut elämänsä.
"Saimme Wilkinsin kiinni. Häntä on kuulusteltu, mutta mies ei suostu kertomaan mitään. Lähetimme hänet rundiin, missä saa ollakin, kunnes avaa sanaisen arkkunsa." Rundi oli vankilassa lempinimi eristyssellille, missä vangilta vietiin kaikki mukavuudet omia vaatteita myöten. Sinne laitettiin vankeja vain äärimmäisissä tilanteissa, se oli paikka, jonne kukaan ei täysjärkinen ei toivonut joutuvansa ja se mursi vastarinnan tehokkaasti.
"Suljimme myös muut vangit selleihinsä, kunnes tilanne selviää", Joseph jatkoi. "Kuinka Martin voi?" hän kysyi sitten. Joseph ei tiennyt, mitä Martin merkitsi Michaelille, hän ei ollut kertonut vallitsevasta tilanteesta kenellekkään. Joe kuitenkin tiesi, että Martin oli vangiksi hyvin käyttäytyvä, eikä ollenkaan pahansuopa. Mies oli vartijan mielestä kokenut tarpeettoman kovia rangaistustaan istuessaan. Michael kertoi Joelle viimeisimmät kuulumiset. He sopivat ilmoittavansa uusista käänteistä toisilleen. Puhelu päättyi. Michael istuutui paikalleen. Hän nappasi lehden telineestä ja selaili sitä hajamielisenä. Hän oli henkisesti ja fyysisesti täysin uuvuksissa, yö oli jo vaihtunut varhaiseksi aamuksi. Hiljalleen lehti valui Michaelin käsistä tämän syliin ja silmäluomet alkoivat käydä raskaiksi. Hän yritti hetken taistella unta vastaan, mutta lopulta se vei hänestä voiton.

Päivä oli jo pitkällä, kun Michael viimein havahtui unestaan. Hän vilkaisi kelloaan. Hän etsiskeli katseellaan sairaalahenkilökuntaa, ketä tahansa, jolta saattaisi kysyä Martinin vointia. Mutta ketään ei näkynyt. Alkoi olla vierailuaika, ja käytävän olisi pitänyt olla täynnä elämää. Kaikki oli epäilyttävän hiljaista. Michael nousi ylös ja käveli kohti Martinin huonetta ja huomasi oven olevan raollaan. Hän ei tiennyt miksi, mutta hänen mieleensä nousi paha aavistus. Hän valpastui, veti laina-aseensa kotelostaan ja nosti sen valmiuteen ja lähti hiipimään ovea kohti. Hitaasti hän avasi sen hammastaan purren, toivoen, ettei se narahtaisi. Oven takaa paljastui kamala näky. Mustiin pukeutunut hahmo oli kumartunut Martinin sängyn ylle ja painoi tyynyä tämän runneltuja kasvoja vasten, yrittäen  tukahduttaa viimeisenkin elämän kipinän miehestä.

"Vartija paikalla! Nosta kädet näkyviin. Minulla on ase ja käytän voimakeinoja, jos et tottele", Michael karjaisi käyttäen yllätystä etunaan. Hahmo säpsähti ja nosti kätensä ylös. Tyyny vieri sängyltä lattialle.
"Pidä kädet ylhäällä! Peräänny hitaasti sängyn luota ja käänny ympäri", Michael jatkoi. Hahmo teki työtä käskettyä. Yhtäkkiä tummapukuinen mies syöksähti Michaelia kohti ja tavoitteli asetta. Michael kaatui hyökkäyksen voimasta ja laukaisi aseen. Kun hän pääsi takaisin ylös, miestä ei näkynyt enää missään. Tämä ei selkeästi aikonut jäädä kiinni teostaan. Laukaus oli houkutellut paikalle sairaalan turvahenkilökunnan ja kolme isoa vartijaa syöksähti ovesta sisään. He katsoivat asetta pitelevää, hengästynyttä Michaelia ja kysyivät, mitä oli tapahtunut. Mihael vastasi heidän kysymyksiinsä parhaansa mukaan, mutta tilanne oli edennyt niin noppeasti, ettei hän ollut edes nähnyt kunnolla hyökkääjän kasvoja. Epäilys kasvoi hänen mielessään. Tekeillä oli selvärti jotakin suurta. Huoli Rachelista nosti taas päätään ja hän ryntäsi aulaan soittamaan.

Puhelin hälyytti pitkän aikaa, mutta kukaan ei vastannut.
"Hemmetti, Rachel! Vastaa nyt", hän jupisi itsekseen valitessaan uudestaan kihlattunsa puhelinnumeroa. Juuri, kun hän oli soittamassa, hänen oma puhelimensa pirahti soimaan ja Rachelin nimi loisti näytöllä.
"Luojan kiitos", Michael vastasi.
"Miten niin? Mitä on tapahtunut?" Rachel tivasi puhelimen toisessa päässä.
"Kuule, nyt ei ole aikaa selittää. Pakkaa tärkeimmät tavarasi, sinä menet perheeni luokse. Soitan isäni ja veljeni noutamaan sinua", Michael sanoi.
"Mutta..." Rachel aloitti.
"Ei muttia. Luota minuun, sinut on saatava turvaan. Kerron kaiken sitten, kun olen saanut selville mitä ihmettä täällä tapahtuu. Tämä on suurempaa, kuin luulimmekaan", Michael sanoi tiukasti.
"Anteeksi, kulta", mies jatkoi sitten hellemmin. "En kykene ajattelemaan selkeästi, ennenkuin tiedän sinun olevan turvassa."
"Ymmärrän. Ole kiltti, kerro edes, onko isä elossa", Rachel vastasi alistuneesti.
"Hän on elossa, mutta suuremmassa vaarassa, kuin koskaan. Kerron sinulle tilanteesta mahdollisimman pian", Michael vastasi.
"Hyvä on. Rakastan sinua", Rachel sanoi sitten. Hän tunsi pientä helpotusta kuullessaan isänsä elävän.
"Minäkin rakastan sinua", Michael vastasi hellästi ja lopetti puhelun. Seuraavaksi hän soitti isälleen ja käski tämän hakea Rachelin ensitilassa. Uteliaisuudestaan huolimatta Michaelin isä ei kysynyt mitään. Mies oli vaimoonsa nähden hyvin tahdikas ja tiesi, että kaikki selviäisi aikanaan. Nyt olisi toiminnan aika. Puhelun päätyttyä Michael harppoi takaisin sisälle kysymään Martinin vointia.

Päätinpä minäkin tunkea ruosteisen lusikkani pitkästä aikaa jatkissoppaan. :D Toivottavasti nautitte.
Mustavalkoiseen maailmaan tahdon kuitenkin palata ja huutaa: Vihaan sinua, ihminen.

Nefertiti

#6
"Minäkin rakastan sinua", Michael vastasi hellästi ja lopetti puhelun. Seuraavaksi hän soitti isälleen ja käski tämän hakea Rachelin ensitilassa. Uteliaisuudestaan huolimatta Michaelin isä ei kysynyt mitään. Mies oli vaimoonsa nähden hyvin tahdikas ja tiesi, että kaikki selviäisi aikanaan. Nyt olisi toiminnan aika. Puhelun päätyttyä Michael harppoi takaisin sisälle kysymään Martinin vointia.

***

Rachel nousi ylös sohvalta, jonne oli lopulta yöllä torkahtanut. Jos hän olikin ollut väsynyt, niin nyt hän oli täysin hereillä ja kiskoi ylleen vaatteitaan. Vaatteet puettuaan hän kiirehti pukeutumispöytänsä luo ja alkoi harjata vaaleita kihartuvia hiuksiaan. Hetkeksi hän pysähtyi katsomaan itseään peilistä ja vilkaisi sitten vanhaa valokuvaa, jonka Michael oli tuonut isältä.

Hän oli sen kehystänyt, sillä se oli niin tärkeä. Hetken mielijohteesta Rachel otti kehystetyn kuvan, käänsi sen ja alkoi näpräillä kiinnityksiä auki. Se ei vienyt kovinkaan kauaa ja hän otti kuvan käteensä. Tämän hän halusi mukaansa. Rachel katsoi kulunutta kuvaa uudelleen ja totesi muistuttavansa äitiä jonkin verran, paitsi silmistä, sillä ne olivat samanväriset kuin isällä.

Rachel laittoi kuvan housuntaskuun ja jatkoi hiuksiensa laittamista, mihin ei mennyt kauaa, sillä hän tyytyi vain harjaamaan ne ja laittamaan poninhännälle. Tämän jälkeen keräsi nopeasti ne tavarat, joita arveli tarvitsevansa ja kun hän oli valmis, hän suuntasi olohuoneeseen odottamaan, sillä Michaelin isällä kestäisi jonkin aikaa tulla.

Ovet ja ikkunat saivat vielä olla lukossa, sillä hän halusi varmistaa, ettei kukaan pääsisi yllättämään. Ainakaan kukaan ei pääsisi sisälle aiheuttama kovaa meteliä, sillä yksikään ikkuna tai ovi ei ollut kovinkaan helppo avata ja lasin särkymisestä syntyisi joka tapauksessa ääni.

Kovinkaan kauaa Rachel ei joutunut odottamaan, kun ovikello jo soi. Hän nousi ja käveli ovelle. Varovaisesti hän kurkisti ensin ovisilmästä varmistuakseen tulijan henkilöllisyydestä. Hän huokaisi helpotuksesta, kun näki Michaelin isän oven takana. Ilmeisesti Michaelin veli Matthew oli autossa.

"Herra Peaks, hetkinen", Rachel huikkasi ja availi turvaketjut ja lukot ja lopuksi oven.

"Michael käski tulla hakemaan sinut", keski-iän jo ylittänyt mies sanoi ja pieni hymyntapainen käväisi hänen huulillaan. Tokihan hän huolissaan oli, sillä jotain oli tekeillä, eikä se takuulla liittynyt niihin vankikarkureihin, joista oli aamullakin varoiteltu uutisissa. Yksi oli jo jäänyt kiinni, mutta kaksi muuta oli vielä kateissa.

"Tiedän ja olen siitä kiitollinen", Rachel sanoi ja meni hakemaan tavaransa, mihin ei kovinkaan kauan mennyt, kun ne olivat nätisti olohuoneen pöydällä, "no niin, mennään", hän sanoi palatessaan takaisin ovelle.

Hiljaisena Rachel käveli miehen perässä, tämän autolle. Toisaalta hän oli onnellinen, että Michael ja tämän perhe huolehti hänestä niin paljon ja kuitenkin hänestä tuntui, ettei tämä ollut oikein. Ei hän halunnut saattaa viattomia vaaraan. Ääneen Rachel ei sitä kuitenkaan sanonut, sillä ei tiennyt miten tämä ystävällinen mies tietoon reagoisi, saati muu perhe.

Herra Peaks istuutui etupenkille nuoren miehen viereen, Rachelin istuutuessa takapenkille.

"Onko kaikki hyvin?" Herra Peaks kysyi ja vilkuili Rachelia peilin kautta, samalla kun laittoi turvavyötään kiinni. Hänen kulmansa kurtistuivat hivenen, sillä hän oli nähnyt vakavan ilmeen naisen kasvoilla.

"On, kiitos kysymästä", Rachel sanoi ja yritti näyttää mahdollisimman rauhalliselta, "kiitos kun tulitte niin nopealla hälytysajalla hakemaan minua herra Peaks", hän jatkoi kohteliaasti.

"Eipä tuo mitään", Herra Peaks vähätteli, "ja voit ihan hyvin kutsua minua Gregiksi, ei tarvitse herroitella", hän sanoi naurahtaen pienesti.

"Hyvä on herra Peaks, ei kun Greg", Rachel sanoi ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielissään.

Vaikka tunnelma olikin jonkin verran keventynyt, ei Rachel halunnut puhua tapahtuneesta ja herra Peaks tajusi olla kyselemättä, sillä näki, ettei toinen ollut valmis vielä puhumaan.

***

Sairaalalla Michael sai tiedot Martinin tilasta ja sen mukaan tämä oli kunnossa, huolimatta häneen kohdistuneesta attentaatista. Tai no niin hyvässä kunnossa, kuin oli muutenkaan. Paranemiseen menisi vielä aikaa, eikä häntä ihan vielä siirrettäisi takaisin vankilan sairaalaosastolle, mikä tarkoitti sitä, ettei häntä voinut jättää vartiotta, Michael päätteli.

Mutta miksei käytävällä ollut ketään, Michael mietti. Hän ei ymmärtänyt miksi käytävä oli ollut tyhjä, paitsi jos joku oli maksanut siitä, ettei siellä sillä hetkellä olisi ollut ketään.

Paikalle oli kutsuttu poliisi, joka otti ylös lausuntoja ja katseli turvakamera kuvia, joissa tyynyä käytellyt mies näkyikin hyvin ja varmistui, ettei se tosiaan ollut vain Michaelin kuvitelmia.

"Oletteko koskaan aiemmin nähnyt tuota miestä?" Konstaapeli kysyi ja osoitti valvontakameran kuvaa.
"En koskaan, enkä edes tiedä miksi hitossa hän oli herra Scottin kimpussa", Michael vastasi, "meinasi mokoma onnistua", hän lisäsi.
"Se nyt ei olisi ollut suuri menetys", konstaapeli totesi värittömällä äänellä.
Michael oli vaiti, eikä välittänyt sanoa omaa mielipidettään konstaapelille, joka oli selvästi sitä mieltä, että kaikki vankilaan joutuneet olivat tuomionsa ansainneita roistoja.
Konstaapeli jututti Michaelia vielä hetken ja tämä vastaili kysymyksiin.

Vähän myöhemmin hän pääsi takaisin Martinin luo, joka oli yhä tajuton, eikä varmasti heräisi vielä pitkään aikaan.  Michael päätti jäädä huoneeseen vartioon, sillä hän halusi varmistaa, ettei kukaan pääsisi suorittamaan loppuun, sitä mitä se mustapukuinen mies oli yrittänyt. Häntä harmitti yhä, että mies oli päässyt pakoon. Hän olisi halunnut tietää, kuka tämä oli ja miksi tämä oli yrittänyt tukehduttaa Martinin.

Viimein kaikki tuntui rauhoittuneen ja Michael saattoi istahtaa tuolille. Ääneti hän katseli Martinia, joka lepäsi sairaalavuoteella. Mies olisi ollut kuten muutkin potilaat, vain lepositeet kielivät, ettei hän ollut tavallinen potilas. Niin kuin hän muka olisi ollut aikeissa karata, Michael tuhahti mielessään, sillä epäili, ettei Martinilla ollut haluja karata, vaikka syytä ehkä olisikin ollut.

Huoneessa oli hiljaista, vain Martinin vuoteen luona olevat laitteet, hurisivat ja piipittivät hiljaa, sulautuen ilmastoinnin unettavaan hurinaan ja Martinin raskaaseen hengitykseen. Vain käytävältä kuului askelia ja vaimeita ääniä, lääkäreiden ja hoitajien liikkuessa edestakaisin osastojen ja toimiston välillä.

Michael katseli ääneti Martinin kasvoja, joista osa oli siteiden alla, sillä toinen silmä oli peitetty. Kaiken tuon alta saattoi nähdä, miten Martin oli vanhentunut ennen aikojaan. Kasvoilla, sen mitä siitä oli näkyvissä, oli syviä uurteita ja tummanruskeat hiukset olivat alkaneet harmaantua ja olivat lähinnä maantien väriset. Ainoan silmänalunenkin oli tumma, mikä kieli useista valvotuista öistä. Muutenkin Martin näytti riutuneelta. Vankilassa vietetyt vuodet olivat tosiaan jättäneet merkkinsä mieheen, Michael päätteli.

Michael pysyi mahdollisimman paljon, Martinin huoneessa, sillä hän tiesi miehen olevan hengenvaarassa. Hän poistui huoneesta vain soittaakseen Rachelille ja vankilalle tai hakeakseen kanttiinista syötävää. Muutoin hän pysyi paikallaan ja oli kiitollinen siitä, että huoneessa oli wc, niin ei tarvinnut sitä lähteä etsimään käytävältä.

***

Toisaalla Michaelin isä vei Rachelin kotiinsa, kuten oli Michaelille luvannut. Hän pysäköi autonsa autotallin eteen ja auttoi sitten Rachelin ulos autossa. Matthewin jäädessä varmistamaan, että auton ovet tuli lukittua.

"Mennään, Margaret varmaan odottaa jo. Tiedäthän jo millainen hän on", herra Peaks hymähti.
"Tiedän", Rachel sanoi hiljaa ja seurasi miestä ovelle. Tuskin he edes ehtivät ovelle, kun se jo avautui ja rouva Peaks pyyhälsi ulos.
"Tulittehan te jo", hän sanoi riemastuneena ja hätisteli tulijoita sisälle.
"Margaret, rauhoituhan nyt vähän", herra Peaks sanoi ja yritti hivenen hillitä innokasta vaimoaan.
"Greg, älä nyt hupsi", Margaret sanoi ja istutti Rachelin pöydän ääreen istumaan. Arvasi kai, ettei Rachel ollut ehtinyt syödä aamiaista.
Herra Peaks pyöritti päätään, mutta hymyili. Eihän tietenkään voinut olla vihainen vaimolleen. Hyvää tämä tarkoitti, vaikka ei aina välillä osannutkaan olla rauhallinen, vaan piti yrittää olla kaikkialla yhtä aikaa.

Rachel tunsi huonoa omaatuntoa, sillä hyvää hyvyyttään nämä ihmiset häntä auttoivat ja hän saattoi heidät vaaraan, vain olemalla siellä. Toisaalta idea oli kyllä ollut Michaelin, mutta silti hän tunsi olevansa vastuussa, jos jotain sattuisi.


Tässä vähän jatkoa tähän, miten mahtanee jatkua ja kenestä saavat ongelmia. :)
Edith.... pienen pieni korjaus tekstiin, kun huomasin tehneeni kämmin, mutta nyt on hyvä, tai ainakin parempi tuo yksi kohta. :)
Edith II, pientä hienosäätöä jälleen. Toivottavasti en sotke seuraavan kirjoittajan ajatuksia.
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#7
Rachel tunsi huonoa omaatuntoa, sillä hyvää hyvyyttään nämä ihmiset häntä auttoivat ja hän saattoi heidät vaaraan, vain olemalla siellä. Toisaalta idea oli kyllä ollut Michaelin, mutta silti hän tunsi olevansa vastuussa, jos jotain sattuisi. Hänen ja isän perässähän ne miehet olivat, eikä hän halunnut viattomien sivullisten joutua kärsimään sen vuoksi.

Sivusilmällä Rachel seurasi rouva Peaksin touhuamista ja mietti kertoisiko sittenkin asian todellisen laidan. Sen hän ainakin tiesi, että hän halusi näiden ystävällisten ihmisten saavan tiedon mieluummin suoraan häneltä itseltään, kuin kiertoteitse.

"Onko kaikki varmasti hyvin?" Herra Peaks kysyi ja istuutui pöydän ääreen, Matthewin astuessa sisälle.

Rachel oli vaiti, eikä tiennyt mitä sanoa. Hän piti niin kovasti Michaelin vanhemmista, muttei uskonut, että hekään sietäisivät aivan mitä tahansa ja sellainen tieto, mitä hän kantoi sisällään, voisi olla vähän liikaa. Rachel ymmärsi kyllä miksi ja tiesi, että heidän käyttäytymisensä johtuisi yksinkertaisesti siitä, että he haluaisivat vain suojella omia rakkaitaan. Silti tuo kaikki oli niin kovin raskasta kantaa, joskus jopa liiankin raskasta, Rachel mietti ja silitteli hajamielisenä pientä vatsakumpuaan, joka oli jo tullut jonkinverran näkyviin.

Melkein huomaamattaan Rachel kaivoi housuntaskustaan vanhan kuluneen kuvan, jonka oli saanut isältään. Hän katseli sitä hetken ja nosti katseensa herra Peaksiin.

"Kaikki on kunnossa, kiitos", Rachel sanoi hiljaisella äänellä ja katseli taas käsissään olevaa valokuvaa.

Herra Peaks oli vaiti, sillä ymmärsi olla utelematta ja tiesi, että tämä kertoisi, kun olisi valmis. Hän oli nähnyt kuvan vilaukselta ja huomioinut, että siinä oli iloisen ja onnellisen näköinen perhe.

"Tämä kuva... se on harvoja muistoja, joita minulla on perheestäni", Rachel sanoi ja sai herra Peaksin säpsähtämään ajatuksistaan.

Herra Peaks oli yhä vaiti, sillä ei halunnut udella tai painostaa Rachelia mitenkään. Silti hän näki Rachelin räpsäyttävän silmiään ja kyyneleen vierivän hitaasti silmäkulmasta poskelle.

"En ole kertonut vielä kenellekään, paitsi teidän pojallenne, menneisyydestäni ja perheestäni", Rachel aloitti ja pyyhkäisi poskelleen vierähtäneen kyyneleen pois, "en ole voinut, enkä uskaltanut", hän jatkoi.

Herra Peaks katseli Rachelia ääneti ja hiljainen kolina keittiössä oli lakannut kokonaan. Koko huone oli vajonnut syvään hiljaisuuteen. Matthewkin oli nostanut katseen lehdestä, jota oli vetäytynyt sohvalle lukemaan.

"Miksi et?" Herra Peaks kysyi ja katsoi Rachelia myötätuntoisesti.
"Koska minä pelkään", Rachel vastasi ja henkäisi kiivaasti.
"Mitä sinä pelkäät?" Herra Peaks kysyi ja katsoi kasvot vakavina Rachelia.
"Minä...", Rachel aloitti, mutta vaikeni. Hän ei tiennyt miten kertoa asia ja pelkäsi näiden ystävällisten ihmisten reaktiota.
"Ei hätää, ihan rauhassa. Sinun ei ole pakko kertoa, jos et halua", herra Peaks sanoi rauhoittavasti ja otti Rachelin kädet omiinsa.
"Se tapahtui minun syntymäpäivänäni", Rachel aloitti ja kertoi kaiken. Kertoi miehistä pihamaalla, takaa-ajosta, joesta ja isästä. Siitä miten isää oli syytetty jostain, mitä tämä ei ollut tehnyt ja miten tämä oli joutunut vankilaan. Sitten hän kertoi elämästään sen jälkeen. Kuinka hän oli joutunut lastenkotiin, jossa oli ollut teini-ikään asti ja karannut. Hän kertoili sen jälkeisestä elämästään ja kuinka oli tavannut Michaelin.

Koko tämän ajan herra Peaks oli kuunnellut ääneti. Hän katsoi Rachelia ja näki kaikki ne tunteet, jotka risteilivät tämän kasvoilla. Toki salailu hieman ärsytti, mutta hän ei silti voinut vihainen olla, sillä salailulle oli ollut hyvä syy.
Rachel katseli herra Peaksia, mutta tämän kasvot olivat vakavat ja lähes ilmeettömät, joten hän ei osannut päätellä, mitä tämä ajatteli.

"En tiedä uskoitteko minua, mutta ehkä minun on parempi lähteä, niin eivät tee teille mitään", Rachel sanoi viimein ja nousi tuolilta. Kuva jäi pöydälle.

Rachel asteli ovelle, vilkaisi vielä kerran herra Peaksia ja astui ulos. Hän katseli eteen avautuvaa maisemaan ja istuutui sitten tyhjälle penkille, joka oli oven vieressä. Vasta silloin kyyneleet alkoivat valua kunnolla ja hän antoi sen tulla. Hän ei edes muistanut milloin oli viimeksi itkenyt näin, mutta kaikki se pelko, suru ja ahdistus olivat nyt aivan liikaa.

Sisällä herra Peaks nousi seisomaan ja asteli levottomana edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä ajatella, mutta sen hän oli päättänyt, ettei tyttöä häädettäisi pois. Tämä selvästi tarvitsi apua ja turvaa, jota oli ollut vailla jo niin kauan.

"Mitä me teemme Gregory?" Margaret kysyi ja katsoi miestä huolestuneena. Toki hänelläkin oli epäilynsä ja pelkonsa, mutta silti hän ymmärsi, ettei toista voinut noin vain jättää oman onnensa nojaan.
"Me autamme häntä", herra Peaks sanoi ja kääntyi katsomaan vaimoaan, "mene hakemaan hänet sisälle", hän jatkoi ja suuntasi kulkunsa kaapilleen, jossa säilytti aseitaan. Niille voisi tulla vielä käyttöä, hän arveli ja kaiveli avainnippua taskustaan, jossa se oli vahvalla kettingillä vyölenkkiin kiinnitettynä.
"Hyvä on", Margaret sanoi, "tyttöparka, hän tarvitsee nyt tukea, turvaa ja rakkautta", hän lisäsi ja astui terassille.

Matthew nousi sohvalta ja asteli isänsä luo, sillä hän tiesi jo, että isä halusi hänet avuksi.

Margaret asteli penkille, jonka toisessa päässä Rachel istui kokoon painuneena ja tärisi itkusta.
"Voi sentään", Margaret henkäisi lämpimästi, istuutuessaan Rachelin vierelle.
Rachel ei häätänyt häntä pois, tuskin edes huomasikaan naisen tuloa. Hän ei vastustellut lainkaan, kun Margaret veti hänet lähelleen.
"Anna vain kaiken sen tulla ulos, sillä olet jo niin pitkään kantanut sitä sisälläsi", Margaret sanoi lämpimästi ja silitteli hellästi Rachelin hiuksia, samoin kuin oli tehnyt aikoinaan omille lapsilleen.
He istuivat siinä pitkään vieretysten, kunnes Rachel viimein alkoi rauhoittua.
"Minä muistan..." Rachel aloitti hiljaa ja niiskaisi, "muistan, kun äiti lohdutti samalla tavalla minua ja Dania", hän jatkoi ja hymyili surumielisesti kauniille muistolleen.


No niin, iski sitten inspiraatio ja tällainen pätkänen tuli. Toivottavasti en sotkenut kenenkään ajatuksia. No jatkakaatten. Mitä seuraavaksi tapahtunee?
Edith... ihan pientä korjailua tein tuohon loppuun ja lisäsinkin pari riviä. Toivottavasti en sotkenut seuraavan kirjoittajan ajatuksia. Mutta jatkakaahan te vuorostanne...
EdithIII... taas pienen pientä korjailua ja pientä lisäilyä ja toivottavasti en sotke seuraavan kirjoittajan ajatuksia...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#8
Margaret asteli penkille, jonka toisessa päässä Rachel istui kokoon painuneena ja tärisi itkusta.
"Voi sentään", Margaret henkäisi lämpimästi, istuutuessaan Rachelin vierelle.
Rachel ei häätänyt häntä pois, tuskin edes huomasikaan naisen tuloa. Hän ei vastustellut lainkaan, kun Margaret veti hänet lähelleen.
"Anna vain kaiken sen tulla ulos, sillä olet jo niin pitkään kantanut sitä sisälläsi", Margaret sanoi lämpimästi ja silitteli hellästi Rachelin hiuksia, samoin kuin oli tehnyt aikoinaan omille lapsilleen.
He istuivat siinä pitkään vieretysten, kunnes Rachel viimein alkoi rauhoittua.
"Minä muistan..." Rachel aloitti hiljaa ja niiskaisi, "muistan, kun äiti lohdutti samalla tavalla minua ja Dania", hän jatkoi ja hymyili surumielisesti kauniille muistolleen.


Hän vaipui ajatuksiinsa ja kaikki hyvät muistot nousivat hänen mieleensä. Ne saivat surumielisen hymyn kohoamaan hänen huulilleen, vaikka samaan aikaan hän surikin kaikkea sitä, mitä oli menettänyt.

"Minä kaipaan heitä niin kovasti", Rachel sanoi viimein ja nosti katseensa Margaretiin, "kiitos", hän sanoi.
"Mistä hyvästä?" Margaret kysyi hyväntahtoisesti.
"Siitä, että olette siinä", Rachel vastasi.
"Eihän tuo ollut mitään", Margaret sanoi vaatimattomasti, "mutta tulehan sisälle, et vielä ehtinyt syödäkään", hän lisäsi ja hymyili lämpimästi.

Rachel oli vaiti ja katseli uusin silmin Margaretia ja tunsi olonsa huomattavasti paremmaksi, vaikka toki hän oli yhä huolissaan isästään. Hän toivoi, että pääsisi pian katsomaan tätä, vaikka olikin Michaelin puheista ja äänensävystä päätellyt tilanteen olevan vakavan.

Viimein he nousivat penkiltä ja menivät sisälle, jossa herra Peaks oli valmistautunut mahdollisten tunkeilijoiden varalle. Toki kaikki heistä toivoi, ettei tulisi kutsumattomia vieraita, mutta koska he eivät voineet tietää mitä vielä voisi tapahtua, oli paras olla varuillaan.

***

Tunnit vierivät ja sinä aikana Michael soitti muutaman kerran kertoen kuulumisia sairaalalta ja kertoi, että Martin alkoi näyttää jo vähän paremmalta, vaikka kestäisikin vielä pitkään, ennen kuin hän olisi siinä kunnossa, että hänet voisi siirtää takaisin vankilalle. Eikä hän sittenkään aivan ennalleen palaisi, sillä tapaus oli jättänyt tähän näkyvien jälkien lisäksi näkymättömät jäljet, jotka eivät paranisi koskaan.

Michaelin pyynnöstä Rachel päätti jäädä pidemmäksi aikaa, tämän vanhempien talolle, vaikka toisaalta häntä pelotti, mitä voisi tapahtua, jos talolle hyökättäisiin. Hän ei halunnut, että Michaelin vanhemmat joutuisivat kärsimään tilanteesta, joka ei edes ollut heidän syytään. Toki Rachel pelkäsi syntymättömän lapsensakin puolesta, mutta ei tiennyt, miten voisi olla, jos viattomat ihmiset joutuisivat kärsimään hänen takiaan.

***

Päivät kuluivat verkkaisesti niin Michaelin vanhempien luona, kuin sairaalallakin. Martin ajelehti mustassa pilvessä pitkän aikaa, kunnes se viimein vaihtui harmaaksi hämäräksi. Hyvin hitaasti tuo harmaus väistyi ja Martin alkoi hahmottaa ympäristöään, niin hyvin kuin se yhdellä silmällä onnistui.

***

Michael saapui takaisin huoneeseen, käytyään hakemassa kanttiinista kahvia ja sämpylän. Astellessaan vuoteen vieritse kohti tuoliaan, huomasi hän Martinin olevan hereillä.


No niin, mitenkähän tämä jatkuupi tästä? Ja joo tuli inspiksen tapainen, vaikka pätkästä tulikin vähän tylsähkö... Jatkakeehan...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

Michael saapui takaisin huoneeseen, käytyään hakemassa kanttiinista kahvia ja sämpylän. Astellessaan vuoteen vieritse kohti tuoliaan, huomasi hän Martinin olevan hereillä.
Michael laski kahvin ja sämpylän vapaalle pöydälle ja istuutui tuolille, jota veti hieman lähemmäksi vuodetta.

"Herra Scott", Michael sanoi ja Martin käänsi hitaasti kasvonsa Michaeliin päin.
Martin ei sanonut mitään, katsoi vain Michaelia ääneti ja käänsi sitten katseensa pois tästä.

Michael ei tiennyt mitä sanoa ja hänen teki pahaa katsoa Martinin murjottuja kasvoja, joilta saattoi nähdä ahdistuksen ja surun. Niin paljon tämä oli joutunut kestämään, paljon enemmän kuin kukaan muu vankilan asukkaista, vaikka siellä yksi jos toinenkin sai toisinaan selkäänsä, kun kukaan ei nähnyt. Se oli sitä vankilan elämää, Michael ajatteli, sillä tiesi vallan hyvin, että vankilan asukkailla oli omat sääntönsä ja hierarkia, joka tuntui pysyvän muuttumattomana, vain vangit vaihtuivat, lukuun ottamatta niitä, jotka istuivat elinkautista.

Hän arveli, että oli varmasti melko turhaa kysyäkään kuka oli asialla, sillä Martin ei kertoisi. Ei ollut vielä koskaan inahtanutkaan, vaikka useimmissa tapauksissa oli melkeinpä jo päivän selvää, kuka oli ollut asialla. Melkein aina syyllinen oli Rodriques, jolla oli muutenkin paha maine muiden vankien ja vartijoiden keskuudessa.

Vangit eivät ehdoin tahdoin haastaneet riitaa Rodriquesin kanssa, kuin eivät myöskään vartijat, jotka saattoivat saada osansa iskuista viedessään miestä rauhoittumaan. Se oli kai se latinalainen veri, joka niin usein kuohahteli ja sai Rodriquesin toimimaan ajattelemisen sijasta, vaikkei tämä nyt sentään tyhmä ollut, Michael ajatteli.

Hän antoi Martinin olla ja päätti kutsua lääkärin paikalle katsomaan potilasta ja oli kai näidenkin hyvä saada tietää, että potilas oli herännyt, hän ajatteli ja painoi kutsunappia.

Kesti hyvin pitkän aikaa, ennen kuin valkotakkinen mies tuli paikalle. Michael näki, ettei tämä välittänyt pitää minkäänlaista kiirettä ja rypisti kulmiaan. Hän ei oikein pitänyt lääkärin asenteesta, joka paistoi tästä kilometrien päähän.

Hän seuraili miehen liikkeitä, kun tämä asteli vuoteelle ja alkoi välinpitämättömän oloisesti tutkia Martinia. Viimein lääkäri kääntyi Michaelin puoleen ja...



No niin, tuli taas tällainen pikkupätkänen. Mitenköhän mahtanee jatkua tästä...?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Mustang

Hän seuraili miehen liikkeitä, kun tämä asteli vuoteelle ja alkoi välinpitämättömän oloisesti tutkia Martinia. Viimein lääkäri kääntyi Michaelin puoleen ja sanoi:

"Potilas voi aivan hyvin ja välitöntä hengenvaaraa ei enää ole. Hänet voidaan aivan hyvin siirtää takaisin vankilaan."

Michael katsoi lääkäriä tyrmistyneenä. Tämä ei voinut mitenkään olla tosissaan. Martin oli juuri vasta tullut tajuihinsa ja kestäisi varmasti vielä pitkään, ennen kuin tämä toipuisi edes siihen kuntoon, että kävelisi itse. Katkenneet kylkiluut ja muut vaivat olisivat kivuliaita siirtäessä. Michaelin mitta oli juuri tullut täyteen. Tämä ei jäisi tähän, hän ajatteli ja lähti tapaamaan sairaalan johtajaa.

***

Samaan aikaan Michaelin vanhempien talossa tunnelma oli lämmennyt. Kaikki olivat tahoillaan selvinneet totuuden aiheuttamasta alkujärkytyksestä ja elämä oli palaamassa uomiinsa. Varotoimenpiteitä oli kuitenkin tehty siltä varalta, että joku saisi tietää Rachelin majailevan siellä. Rachel auttoi Margaretia kodinhoidossa ja lämmitteli jopa lähes täysin unohtuneen neulontaharrastuksen. Iltaisin siihen oli hyvin aikaa, kun uloskaan ei voinut mennä ja koko perhe kerääntyi olohuoneeseen televisiota katsomaan. Ikävä vaivasi kuitenkin nuorta naista ja hän taivutteli Gregin siihen, että hän saisi seuraavana päivänä käydä sairaalassa tervehtimässä miestään ja isäänsä. Matthew lupasi lähteä kyyditsemään, Margaret ja Greg jäisivät vahtimaan taloa, ettei sinne tulisi kutsumattomia vieraita heidän ollessaan poissa. Ilta kului hitaasti Rachelin odottaessa malttamattomana, että näkisi viimei isänsä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen pitäisi sanoa miehelle, jota ei ollut nähnyt vuosiin. Hän oli soittanut Michaelillekin ja kertonut, että tulisi katsomaan heitä. Michael oli ollut asiasta mielissään, mutta käskenyt häntä kuitenkin varautumaan pahimpaan, sen verran huonossa kunnossa hänen isänsä oli. Michael oli kertonut Martinin lääkärin ikävästä asenteesta ja siitä, että oli käynyt juttelemassa sairaalan johtajan kanssa aiheesta. Lääkäri oli saanut nuhteet ja kirjallisen varoituksen. Martin puolestaan oli saanut uuden hoitavan lääkärin, jonka asenne potilaitaan kohtaan oli paljon inhimillisempi. Uusi tohtori lämminhenkinen, keski-ikäinen naislääkäri, nimeltä Lisa Singer. Ajatukset valvottivat Rachelia vielä pitkään, mutta lopulta samettinen pimeys kietoi hänet hellään syleilyynsä ja uni vei tajunnasta voiton.


Oikoluku oli vähän nopianpuoleinen ja pätkästä tuli tynkä. Sori siitä.
Mustavalkoiseen maailmaan tahdon kuitenkin palata ja huutaa: Vihaan sinua, ihminen.

Nefertiti

#11
Ajatukset valvottivat Rachelia vielä pitkään, mutta lopulta samettinen pimeys kietoi hänet hellään syleilyynsä ja uni vei tajunnasta voiton.

***

Yö kului kommelluksitta niin sairaalalla, kuin Michaelin vanhempien talolla.

Rachel heräsi varhain aamulla siihen, että auringon säteet tunkeutuivat verhojen välistä huoneeseen ja siihen, että alakerrasta kuului jo niin tutuksi tullutta kolinaa, rouva Peaksin laittaessa aamiaista.

Tuo nainen oli melkoinen aamuvirkku ja ensimmäisenä ylhäällä. Rachel arveli, että tämä taisi peräti nauttia siitä, että sai hääriä keittiössä kaikessa rauhassa ja laittaa aamiaista muille. Olihan hän toki tarjoutunut auttamaan, mutta rouva Peaks oli sanonut, että pärjää vallan mainiosti itsekin.

Rachel venytteli ja nousi vuoteesta. Pienen hetken hän muisti ne aamut kotona, kun kaikki oli vielä ollut hyvin. Äiti oli myös noussut aikaisin laittamaan aamiaista ja sen tuoksu oli herättänyt kaikki muut talossa nukkuvat. Miten hänellä olikaan ikävä näitä hetkiä. Niitä ainaisia kinoja veljen kanssa siitä, kumpi ehtii ensin vessaan aamutoimille tai kumpi saa ottaa ensin äidin tekemiä pannukakkuja.
Montako kertaa isä ja äiti olivat asiasta sanoneet ja kuinka se aina oli kuitenkin unohtunut. Vaikka hän olikin aina kinannut veljensä kanssa, oli tämä silti ollut rakas ja aina turvana, kun kerran sen muutaman vuoden vanhempi oli ollut. Nyt tästä oli jäljellä vain muistot ja muutama valokuva ja se sai jälleen kerran kyyneleet vierähtämään Rachelin poskille.

Rachel painoi kasvonsa käsiinsä ja istui pitkän aikaa vuoteen reunalla, ennen kuin nousi ja asteli sitten vessaan pesemään kasvonsa ja toimittamaan muita aamutoimia. Hän valeli kasvojaan viileällä vedellä, joka tuntui rauhoittavalta ja nosti lopulta katseensa peiliin, joka oli altaan yläpuolella. Hän katseli kuvajaistaan hetken, kunnes jatkoi aamutoimiaan.

Joitain kymmeniä minuutteja myöhemmin Rachel asteli portaat alas ja keittiöön, jossa Margaret hääri hiljaa hyräillen. Nainen kääntyi kuullessaan Rachelin tulevan ja hymyili lämpimästi.
"Saitko nukuttua hyvin?" Hän kysyi ja hätisti Rachelin istuutumaan pöydän ääreen.
"Kyllä, kiitos kysymästä", Rachel vastasi, sillä oli tosiaankin nukkunut hyvin, vaikka lähiaikoina olikin nähnyt painajaisia tämän kaiken takia.
"Hyvä, syöhän nyt kunnolla, että jaksat" Margaret sanoi lämpimästi ja ojenteli aamiaistarvikkeita Rachelille.
"Kiitos", Rachel sanoi hiljaa ja toivoi, että voisi tehdä jotain, vaikka tiesikin ettei Margaret antaisi.
"Mitä turhia", Margaret naurahti ja liikkui tottuneesti keittiössään, "kuule, pitikin tässä muistin aikana sanoa, että sanotko Michaelille, että Molly tulee tänään käymään", hän jatkoi.
"Hyvä on", Rachel sanoi, sillä tiesi että Michaelista oli mukavaa nähdä silloin tällöin pikkusisartaan, joka muuttanut pari vuotta aiemmin opintojen perässä toisaalle.
"Hienoa", Margaret sanoi ja alkoi jutella niitä näitä ja kertoili kaikenlaista Mollysta.

Rachel kuunteli hymyillen naisen rupatusta ja mietti, olisikohan äitikin ollut samanlainen, jos olisi saanut elää. Hän oli huomannut, että nämä tällaiset ajatukset tuppasivat tulemaan varoittamatta ja silloin, kun niitä vähiten odotti, mutta kai se kuului asiaan, hän mietti. Rachel yritti pitää itsensä rauhallisena, vaikka jo meno sairaalaan jännitti. Michael oli kertonut, ettei isä ollut kovinkaan hyvässä kunnossa, että näky ei olisi järin kaunista katseltavaa.

Toki hän halusi nähdä isänsä, mutta kuitenkin häntä mietitytti moni asia. Kuten se, että mistä puhua isän kanssa, kun ei hän ollut nähnyt tätä viiteentoista vuoteen. Sen hän kyllä tiesi, ettei isä enää näyttänyt samalta kuin viisitoista vuotta sitten. Aika ja vankilassa vietetyt vuodet olivat tehneet tehtävänsä, sen Rachelkin ymmärsi.

Margaret pysähtyi katsomaan Rachelia, joka oli vakavoitunut ja hieman poissaoleva. Hän asteli tämän luo ja laski kätensä tämän hartialle.
"Hyvin se menee", Margaret sanoi rohkaisevasti, sillä ymmärsi toisen tarvitsevan tukea. Olihan tämä sentään suuri päivä, kaksi ihmistä tapaisi toisensa pitkästä aikaa.
"Kiitos", Rachel sanoi ja hymyili pienesti. Ihan sydäntä lämmitti, kun toinen oli tukena ja niin kauan kun hän oli ollut yksin.

***

Sairaalalla oli taas tavanomainen aamu. Hoitajat toivat potilaille aamiaisen ja lääkäri aloitti kierroksensa. Michael haki kanttiinista itselleen aamukahvia ja sämpylän, vaikka alkoi hiljalleen jo kyllästyä niihin, mutta se oli kestettävä, kunnes Martin olisi niin hyvässä kunnossa, että hänet siirrettäisiin takaisin vankilaan ja siihen menisi vielä aikaa.

Hän asteli käytäviä pitkin ja huoneeseen, jossa Martin oli. Saapuessaan paikalle, hän havaitsi tohtori Singerin tutkivan Martinia, joka puolestaan antoi kaiken tapahtua. Tosin mitä hän olisikaan voinut tehdä, kun hänet oli sidottu sänkyyn.

"Huomenta", Michael sanoi ja laski tuomisensa tyhjälle pikkupöydälle.
"Huomenta", tohtori Singer sanoi ja vilkaisi tulijaa nopeasti, jatkaen omaa työtään häiriintymättä.
Michael pysytteli tämän ajan vaiti ja antoi lääkärin tehdä työnsä, mihin ei lopulta mennyt pitkääkään aikaa ja pian tämä suoristautuikin ja katsoi suoraan Michaeliin.

"No miten on?" Michael kysyi kulmiaan kohottaen.
"Vammat paranevat hyvää vauhtia ja varmaankin noin viikon parin kuluttua hänet voitaneen siirtää takaisin vankilaan", tohtori Singer vastasi kasvot vakavina.
"Mutta?" Michael kysyi.
"Mutta toinen silmä jää pysyvästi sokeaksi, sitä ei voi enää korjata, sillä sitä oli sohittu aika pahasti jollain teräaseella", tohtori Singer vastasi. Hän ei voinut ymmärtää, miten tämä mies oli saanut niin kovaa ja julmaa kohtelua osakseen, kun hän vaikutti muuten niin kohteliaalta ja ystävälliseltä.
"Aivan", Michael sanoi synkkänä. Hän oli toivonut, että silmän olisi voinut pelastaa, mutta tajusi itsekin, että jos tekijä, niin kuin hän itse uskoi, oli Rodriques, ei tämä varmasti ollut säästellyt voimiaan, saati tuntenut sääliä.
"Herra Peaks, haluaisin sanoa vielä sen, ettei hän ehkä kestä toista samanmoista pahoinpitelyä", tohtori Singer huomautti.
"Ymmärrän", Michael sanoi ja arveli tietävänsä, mitä tohtori oli tarkoittanut.
"Ei, minä en nyt puhu mustelmista ja haavoista, vaan hänen henkisestä puolestaan", tohtori Singer sanoi, "minä en ole psykiatri enkä psykologi, mutta näen kyllä miten tämä on häneen vaikuttanut. Hän vaikuttaa siltä, kuin olisi jo antanut periksi", nainen jatkoi ja vilkaisi sairaalavuoteella lepäävää miestä, jonka kasvoilla oli vain vakava surumielinen ilme.
"Aivan", Michael sanoi ja ymmärsi mitä nainen tarkoitti, "minä toivon, että tämän kaiken saisi selvitettyä", hän lisäsi ja jäi katsomaan tohtoria, jonka kasvoilla oli nähnyt vain vilaukselta lämpimän ilmeen, tämän katsoessa Martinia.
Hetken hän ajatteli nähneensä omiaan, mutta päätteli sitten, ettei ollut ja oli tyytyväinen. Oli jo aikakin, että joku osoittaisi lämpimiäkin tunteita Martinia kohtaan, tämä kun oli saanut olla vain muiden nyrkkeilysäkkinä kaikki nämä vuodet.

"Hänen tyttärensä tulee tänään käymään", Michael sanoi viimein.
"Tytär?" Tohtori Singer kysyi hämmentyneenä, sillä hänen saamien tietojen mukaan, potilaan koko perhe oli kuollut.
"Tätä on vähän hankala selittää ja mieluummin jättäisin asian tähän", Michael aloitti ja tutkaili tohtorin kasvoja, joihin vuosien työskentely sairaalassa, oli jättänyt omat jälkensä.
Hän halusi varmistaa, voiko naiseen luottaa, sillä ei halunnut asian leviävän. Ei vielä, sillä oli niin monta kysymystä ja liian vähän vastauksia. Lisäksi oli vielä se joku, joka selvästi halusi pahaa Martinille ja oletettavasti tuo joku satuttaisi myös Rachelia halutessaan päästä päämääräänsä.

"Mutta miten sellainen on mahdollista?" Tohtori kysyi hämmentyneenä.
"Jos minä kerron, lupaatteko pitää sen omana tietonanne", Michael sanoi.
"Minä lupaan", tohtori lupasi.
"Hyvä", Michael sanoi ja selitti nopeasti, sen mitä tiesi ja mitä Rachel oli hänelle kertonut.
"Hyvänen aika", tohtori henkäisi ja katsoi, jos mahdollista, vieläkin ystävällisemmin Martinia, joka oli joutunut niin paljon kärsimään.
"Muistakaa, että lupasitte pitää asian omana tietonanne", Michael muistutti.
"Tietenkin", tohtori sanoi.
"Hyvä", Michael sanoi ja istuutui tuolille vuoteen viereen, tohtorin häipyessä jatkamaan kierrostaan.

***

Rachel puolestaan lähti heti aamiaisen jälkeen liikkeelle, sillä kaupunkiin oli matkaa. Matka kului hiljaisuuden vallassa ja Rachelia jännitti niin kovasti. Viimeksi hän oli jännittänyt näin lapsena, kun he olivat koko perheen voimin menneet käymään huvipuistossa, josta hän ja Dan olivat puhuneet ties kuinka kauan.
Se päivä oli ollut lopulta hieno ja muisto siitä, sai hymyn kohoamaan Rachelin huulille.

Nuo lämpimät muistot saivat hänet jatkamaan, vaikka suru ja ikävä tuntuivatkin joskus ylitsepääsemättömiltä. Mutta ehkä ajan kanssa surukin laantuisi, vaikka se nyt tuntui olevan pinnalla ja tuovan pahat muistot mieleen öisin.

Viimein Matthew kaartoi sairaalan pihalle ja pysähtyi pääovien eteen.
"Minä käyn viemässä auton parkkiin ja tulen sitten perässä", Matthew sanoi Rachelille, kun tämä nousi autosta.
"Kiitos", Rachel sanoi ja hymyili. Matthew nyökäytti päätään, Rachelin suunnatessa pääovista sisälle. Hetken hänellä meni, ennen kuin hän löysi oikealle osastolle.

***

Tunnit kuluivat ja pian koitti vierailuaika. Lähes samoihin aikoihin Michael sai viestin vankilalta, että myös Eddie ja Rodriques olivat jääneet kiinni, joskin viimeksi mainittu ei ollut antautunut ilman tappelua ja täytyi siis käyttää terveyskeskuksen kautta, ennen takaisin palautusta. Rodriquesta oli vahtimassa useampi poliisi, sillä hän oli arvaamaton, eikä kaihtaisi mitään, halutessaan päästä vapauteen. Michael toivoi totisesti, että kaikki menisi hyvin ja mies saataisiin saman päivän aikana takaisin lukkojen taakse.

***

Martin oli torkahtanut aamiaisen jälkeen, mikä johtui yhtä paljon väsymyksestä, kuin lääkityksestäkin. Hän oli vielä unessa, kun Rachel saapui paikalle. Vasta kun tämä istuutui läheiselle penkille, Martin havahtui unestaan.

"Hei." Rachel sanoi, äänen kuulostaessa ujolta.
"Hei." Martin sanoi hiljaa ja käänsi kasvonsa poispäin Rachelista, sillä ei halunnut tämän näkevän, millaisiksi hänen kasvonsa olivat Rodriquesin käsittelyssä menneet. Lisäksi häntä hävetti olla kytkettynä vuoteeseen lepositeillä. Ei oman lapsen kuulunut nähdä tällaista, vaikka kuinka olisikin ollut aikuinen.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, kun kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa.
Rachel katsoi isäänsä, joka oli laihtunut ja vanhentunut, muuttunut siitä, mitä tämä oli viisitoista vuotta sitten ollut. Kaidat kasvot olivat mustelmaiset ja naarmuiset ja toinen silmä peitetty sitein. Lyhyeksi leikatut hiukset olivat jo harmaat. Hänestä tuntui pahalta nähdä isä tuossa kunnossa ja hän oli vihainen. Vihainen siksi, että joku teki tällaista toiselle.

"Isä." Rachel sanoi, muttei tiennytkään miten jatkaa. Hän halusi puhua, kertoa elämästään ja kertoa kuinka paljon oli kaivannut isää, kuinka paljon rakasti tätä, muttei löytänytkään sanoja jotka kertoisivat tämän kaiken.

Uusi hiljaisuus laskeutui huoneeseen, eikä kumpikaan saanut sanotuksi mitään, vaikka kysyttävää olisikin ollut. Rachel laski varovaisesti kätensä isänsä kädelle ja se tuntui juuri siltä, kuin hän muistikin, yhtä aikaa pehmeältä ja karhealta, lempeältä ja voimakkaalta. Kyyneleet pyrkivät väkisinkin vierimään hänen poskilleen.

"Olen odottanut tätä päivää viisitoista vuotta ja nyt olen tässä, enkä osaa sanoa mitään järkevää." Rachel naurahti ja pyyhkäisi kyynelen poskeltaan. "Olen surrut Dania ja äitiä ja minulla on ollut tavaton ikävä sinua." Hän jatkoi ja nyyhkäisi.
"Olen niin pahoillani pieni Keijuni." Martin sanoi hiljaa. "Tämä on minun syytäni." Hän jatkoi ja kyyneleet vierähtivät hänenkin poskilleen.
"Älä ole. Ei se sinun syysi ollut." Rachel sanoi silmiään räpytellen ja ymmärsi, miten yksin isä oli kaikki nämä vuodet ollut. "Minulla olisi paljon kysyttävää sinulta ja paljon kerrottavaa." Hän jatkoi ja hymyili pehmeästi.
"Haluan kuulla kaiken." Martin sanoi hivenen paksulla äänellä, josta kuulsi innokkuus ja hänen huulensa kaartuivat hymyyn, jota hänen kasvoillaan ei ollut aikoihin näkynyt.

Rachel ilahtui nähdessään hymyn valaisevan isänsä kasvoja. Tässä olisi kuuntelija ja halusihan hän puhua asioista isänsä kanssa. Hänellä oli tosiaan ollut ikävä vanhempiaan ja juttutuokiota näiden kanssa. Rachel ei ollut jutellut lastenkodin henkilökunnan kanssa lainkaan, eikä edes psykologin, jonka juttusille lastenkodin johtaja oli hänet passittanut, kun hän ei ollut kertonut tälle mitään itsestään tai menneisyydestään.

Rachel kertoi isälleen tuosta kamalasta päivästä, jolloin koko perhe vietiin hänen ja isän elämästä. Päivästä, joka myös oli ollut hänen syntymäpäivänsä, joka muistutti aina ja tulisi jatkossakin muistuttamaan noista tapahtumista, jotka kummittelivat hänen unissaan.

"Sanoit nähneesi tummapukuisia miehiä pihalla", Martin sanoi hiljaa, kun Rachel oli saanut kertomuksensa loppuun.
"Niin näin", Rachel vastasi.
"Sittenhän..." Martin aloitti, mutta vaikeni, "ei, eihän se voi olla niin", hän jatkoi viimein, eikä tiennyt, mitä ajatella.

Hän ymmärsi oikein hyvin, että jos Rachelin kertoma piti paikkansa, hän oli syytön. Mutta Martin ei vain käsittänyt, miksi kenelläkään olisi ollut mitään häntä tai hänen perhettään vastaan.

"Minä tosiaan näin ne miehet ja yksi niistä huomasi minut", Rachel sanoi ja katseli käsiään, "en nähnyt vilaustakaan sinusta, äidistä tai Danista, saati että olisin ehtinytkään jäädä moisia miettimään, kun yksi niistä lähti minun perääni", hän jatkoi hiljaa, vaikka oli senkin jo kertaalleen kertonut.

"Mutta..." Martin aloitti, kun...


Sun kirjoittama pätkäs inspiroi mua sen verran, että tässä jonkinlainen pätkä. Miten mahtanee jatkua tuosta?
Sorry, pientä edittiä, kun huomasin pari ajatuskämmiä. Faija soitti kesken kirjoittamisen, mikä vähän sotki ajatuksia, mutta jatkakaahan. :)
Edith II, pienen pientä muokkailua tekstin osalta. Jatkakaahan te vuorostanne. :)
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#12
"Minä tosiaan näin ne miehet ja yksi niistä huomasi minut", Rachel sanoi ja katseli käsiään, "en nähnyt vilaustakaan sinusta, äidistä tai Danista, saati että olisin ehtinytkään jäädä moisia miettimään, kun yksi niistä lähti minun perääni", hän jatkoi hiljaa, vaikka oli senkin jo kertaalleen kertonut.

"Mutta..." Martin aloitti, kun tohtori Singer saapui paikalle.

Tohtori katsoi Michaelia kysyvästi, kunnes katse siirtyi Racheliin, joka istui tuolilla vuoteen vieressä.
"Te varmaankin olette neiti Scott", tohtori Singer sanoi toteavaan sävyyn ja ojensi siron, mutta ajan koetteleman kätensä kohti Rachelia.
"Kyllä", Rachel vastasi ja tarttui ojennettuun käteen, puristaen sitä ja katsoi hämmentyneenä tohtoria, "onko jokin hätänä?" hän kysyi viimein ja huolestui, sillä tiesi kyllä isän olevan huonossa kunnossa.
"Ei ole, neiti Scott", tohtori sanoi ja hymyili, "tulin vain tekemään lyhyen kierroksen", hän lisäsi, mutta jätti sanomatta ettei se ollut ihan totta.

Hän vain oli kuullut yhdestä huonosti käyttäytyvästä potilaasta, joka oli päässyt poliiseilta karkuun ja seikkaili nyt pitkin sairaalaa. Jos hän ei aivan väärin muistanut, oli tuo nuorukainen, Michael, kertonut, että juuri tämä mies oli saattanut herra Scottin huonoon kuntoon, vaikkei tämä tietenkään siitä ollut kertonut, eikä tulisi koskaan kertomaankaan.

"Hyvä on", Rachel sanoi ja istuutui takaisin tuolille ja katseli hiljaisena, kun tohtori Singer hääri vuoteen toisella puolella. Hän oli huomaavinaan jotain tohtorin kasvoilla, jotain hymyntapaista ja hymyili itsekin. Rachel oli tavallaan tyytyväinen isänsä puolesta, sillä tämä oli ollut jo niin kauan yksin, joten oli tämä ansainnutkin hitusen onneakin elämäänsä, hän ajatteli ja vilkaisi sitten Michaelia hymyillen.

Hetkeä myöhemmin tämä rauha rikkoontui sillä huoneen ulkopuolelta alkoi kuulua meteliä ja raskaita juoksuaskelia, minkä jälkeen ovi repäistiin auki ja isokokoinen tatuoitu mies juoksi sisälle.
Rachel nousi seisomaan ja olisi varmasti juossut tohtori Singerin avuksi, jos eivät Matthew ja Michael olisi vetäneet häntä taakseen suojaan. Michael ei ainakaan aikonut antaa Rodriquesille sitä iloa, että pääsisi satuttamaan Rachelia.

Se vain, ettei Rodriques edes ollut huomannut Rachelia, vain Michaelin, Matthewin ja tohtori Singerin, sekä Martinin, joka ei tietenkään päässyt vuoteelta mihinkään. Martinin pulssia mittaava laite tuntui riemastuvan, mikä johtui ihan siitä, että Martin oli kauhuissaan ja miksipä ei olisi ollut, kohdatessaan jälleen sen ihmisen, jota pelkäsi muutenkin.
Mutta vaikka hän pelkäsikin, ei hän halunnut mitään ammuskeluja tai muutakaan tapahtuvaksi sairaalassa, joten hän nykäisi tohtori Singeriä kevyesti tämän takista ja sai näin tämän huomion puoleensa.

"Onko kaikki hyvin?" Tohtori Singer kysyi ja katsoi Martinia huolestuneena.
"Kaikki hyvin", Martin sanoi ja jatkoi, "katso saatko mitenkään rauhoitettua hänet, sillä muuten tästä tulee verilöyly, enkä minä halua sellaista. En nyt, kun tyttäreni on täällä."
"Ymmärrän", tohtori Singer sanoi ja oli tutkivinaan Martinia taas, samalla kun nappasi näppärästi haluamansa tavarat pöydältä, jolla oli hoitotarvikkeita ja lääkkeitä potilasta varten.

Martin puolestaan tiesi, että siirtäisi mahdollisia turpakäräjiä vankilan muurien sisäpuolelle, mutta parempi niin. Ei hän halunnut Rachelin joutuvan sellaista todistamaan.

Rodriques puolestaan oli astellut lähemmäksi vuodetta, muttei ehtinyt mitään muuta tehdäkään, kun huoneen ulkopuolelta kuului taas askelia ja teräviä käskyjä. Rodriques käännähti ympäri, ottaakseen poliisit vastaan, jolloin tohtori Singer sai haluamansa tilaisuuden. Nainen harppasi nopeasti edemmäs ja iski injektioruiskun miehen takalistoon.

Rodriques kääntyi niin nopeasti ympäri, että hänen iso kätensä osui Singeriin, joka lennähti vähän taaksepäin ja kaatui lattialle pitkin pituuttaan.

"Helvetin ämmä", Rodriques ärähti, mutta lääke alkoi jo vaikuttaa ja kaikki alkoi keinua hänen silmissään.

"Rodriques, tämä oli sinun omaksi parhaaksesi", Martin uskaltautui kähisemään, vaikka tiesikin kaivavansa verta nenästään. Mutta näin ainakin vältettiin pahemmat seuraukset, joita Rodriquesin riehuminen olisi voinut saada aikaiseksi.

Rodriques tajusi Martinin olevan oikeassa, vaikka olikin vihainen tälle siitä hyvästä, että pakomatka päättyi lyhyeen ja että hänen tehtävänsä jäi tekemättä. Mutta toisaalta hän ymmärsi myös, että mies oli pelastanut hänen nahkansa, sillä muutoin perässä tulevat poliisit olisivat armotta ampuneet hänet.

Pari poliisia ryntäsi huoneeseen samalla hetkellä, kun Rodriques tömähti selälleen lattialle, lääkkeen vaikuttaessa.

"Sen kuin viette hänet pois", Michael sanoi ja nyökäytti päätään kohti lattialla retkottavaa Rodriquesia.

Rachel puolestaan tuuppi Michaelin ja Matthewin pois tieltään ja suuntasi auttamaan tohtori Singeriä, joka nousi hitaasti jaloilleen.

"Oletteko kunnossa?" Rachel kysyi ja...


Joo, tuli pieni idea ja oli vähän tylsääkin, niin naputtelin pienesti jatkoa. No niin, miten jatkuupi tästä?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#13
Rachel puolestaan tuuppi Michaelin ja Matthewin pois tieltään ja suuntasi auttamaan tohtori Singeriä, joka nousi hitaasti jaloilleen.

"Oletteko kunnossa?" Rachel kysyi ja
katseli tätä huolestuneena.
"Olen", tohtori vastasi, sillä hän oli tosiaan selvinnyt muutamalla mustelmalla.

Singer seisoi paikallaan ja katsoi mietteliäänä miestä, joka makasi raajat hajallaan lattialla. Hän oli tyytyväinen, ettei mitään ehtinyt lopulta tapahtumaan. Lopulta tohtori Singer jatkoi omaa rutiiniaan, poliisien hoidellessa omia tehtäviään.

Rodriques ei reagoinut, kun kaksi poliisia tutki häntä siltä varalta, että hänellä olisi ollut minkäänlaisia aseita vaatteidensa kätköissä. Lopulta poliisit varmistuivat siitä, että Rodriques oli aseeton. Ovensuuhun jäänyt poliisi nyökkäsi merkitsevästi, jolloin Rodriquesin tutkineet poliisit tarttuivat Rodriquesia käsistä ja jaloista ja alkoivat kantaa pois.

"Miten ihmeessä Rodriques osasi tänne tulla, sillä tuo ei kovin sattumanvaraiselta vaikuttanut", Michael sanoi, kun poliisit olivat häipyneet Rodriques mukanaan.
"Minusta koko asiassa on ollut jo pidemmän aikaa jotain mätää", Rachel sanoi ja asteli vuoteen luo ja katsoi isäänsä, jonka kasvoilta saattoi vielä nähdä pelon, vaikka sen aiheuttaja olikin viety pois.
"Voinhan minä toki väärässäkin olla", Michael sanoi, sillä ei tietenkään halunnut hermostuttaa Rachelia.
"Ei, et sinä välttämättä väärässä ole", Rachel huomautti.
"Mutta?" Michael kysyi.
"Mutta en usko, että Rodriques oli suunnitellut kiinni jäämistä ja sairaalalla käyntiä. Hän kai kuuli jotain. Ehkä joku puhui sivu suunsa ja Rodriques käytti tilaisuuden hyväkseen, kun pääsi karkuun häntä saattaneilta poliiseilta", Rachel selitti.

Hän oli jo nähnyt, millainen mies Rodriques oli ja arveli, ettei tämä ainakaan ollut koko homman aivot. Mies oli liian impulsiivinen siihen hommaan, vaikka toisinaan osasikin järjestellä asiat, päätellen siitä mitä tämä oli vankilassa puuhaillut.

"Niin no. Tiedänhän minä miten äkkipikainen Rodriques on. Hän tekee ensin ja ajattelee vasta sitten ja sen takia hän kai on itsensäkin vankilaan hommannut aikoinaan", Michael totesi, "no sen voin sanoa, että hän pääsee pariksi päiväksi rundiin, kunhan hänet on ensin palautettu takaisin vankilaan", hän jatkoi.
"Eikä se taatusti paranna hänen mielialaansa", Martin puuttui puheeseen.

Hän tiesi oikein hyvin, mitä se tarkoittaisi, kun hän viimein palaisi takaisin vankilaan. Rodriques todennäköisesti ei jättäisi asiaa siihen, vaikka varmasti ymmärsi, miltä oli pelastunut ja sen ajatteleminenkin sai Martinin värähtämään. Niin, se tarkoittaisi taas sitä, että hän olisi jälleen Rodriquesin nyrkkeilysäkki.

"Isä", Rachel sanoi huolestuneena, sillä ei oikein pitänyt isän äänensävystä, vaikka tiesikin mitä tämä oli tarkoittanut.
"Anteeksi", Martin sanoi ja katsoi Rachelia, "Olen kai ollut niin kauan lukkojen takana, etten enää osaa olla ihmisten parissa", hän jatkoi hymähtäen.
"Ei se mitään isä", Rachel sanoi ja hymyili, "minun pitäisi varmaan lähteä, tohtori Singer näyttää siltä, että haluaa sinun lepäävän. Mutta älä huoli, minä tulen taas katsomaan sinua", hän jatkoi.
"Se olisi mukavaa, mutta ole varovainen, sillä en tiedä mitä teen, jos menetän sinutkin", Martin sanoi ja suru palasi hänen kasvoilleen.
"Olen, olen", Rachel lupasi, nousi ja painoi kevyen suudelman isänsä otsalle.
"Matthew vie sinut takaisin vanhempieni luo. Pysy siellä, kunnes saamme tämän asian selvitettyä", Michael sanoi ja veti Rachelin lähelleen.
"Totta kai, kultaseni. Älä minusta huoli, olen jo iso tyttö ja osaan pitää puoleni", Rachel naurahti ja vastasi halaukseen, "nähdään pian taas uudelleen", hän lisäsi ja painoi kevyen suudelman Michaelin poskelle.

Tämän tehtyään hän asteli ulos huoneesta, Matthew perässään. Vaikka Michael tiesi, että Rachel olisi turvassa vanhempien luona, ei hän voinut olla huolestumatta. Liian paljon oli tapahtunut, aivan liian paljon, jotta niitä olisi voinut pitää sattumanvaraisina.

***

Siitä päivästä lähtien, Rachel kävi päivittäin katsomassa isäänsä. Toki hän tiesi, että kun isä olisi paremmassa kunnossa, niin tämä siirrettäisiin takaisin vankilaan tai lähinnä vankilan sairaalaosastolle, sillä ei tämä ihan vielä ollut siinä kunnossa, että häntä palautettaisiin takaisin selliosastolle.

Lähteminen vierailuajan päätyttyä oli joka kerta vaikeaa, sillä Rachel pelkäsi, että ennen seuraavaa päivää isälle ehtisi tapahtua jotain pahaa. Olihan hän saanut viimeinkin tietää siitä miehestä, joka oli yrittänyt tukehduttaa isän, kun tämä oli vasta tuotu sairaalaan. Mutta Rachelin onneksi, Martin sai olla rauhassa. Syytä siihen ei ollut, mutta Michael ei silti halunnut jättää Martinia vartiotta, niin kauan kun tämä vielä olisi sairaalassa. Ei ollut hyvä antaa tuolle jollekulle ainoatakaan tilaisuutta toteuttaa suunnitelmansa, joka tässä tapauksessa oli Martinin tappaminen, hän ajatteli.

Joka ikinen kerta, kun Rachel oli käymässä sairaalalla, oli Martin koettanut taivutella tätä lopettamaan tutkimuksen, sillä hän pelkäsi, että tuo joku, joka oli hänen elämäänsäkin hankaloittanut, tekisi jotain pahaa Rachelille. Sitä hän ei halunnut, sillä hän ei tiennyt, miten voisi kestää, jos menettäisi sen ainoan, joka perheestä vielä oli jäljellä.
Rachel oli yhtä itsepäisesti kieltäytynyt lopettamasta ja olikin jo löytänyt yhtä ja toista, mutta ei vielä niin paljoa, että se auttaisi Martinia.

Myös tohtori Singerin ja Martinin välit lämpenivät, joskaan mitään suhdetta ei ollut, eikä Martin ainakaan vielä halunnut mitään sen suuntaistakaan. Ei, tunteet Annieta kohtaan olivat vielä liian voimakkaat ja pinnassa, eikä hän halunnut olla epäkunnioittava vaimoaan kohtaan, vaikka tämä olikin ollut kuolleena jo viisitoista vuotta. Toisekseen hän oli vanki ja lisäksi oli tuo joku, joka halusi vanhingoittaa kaikkia niitä, jotka olivat hänelle läheisiä, eikä hän halunnut saattaa tohtori Singeriä vaaraan.

Ehkä jos tilanne olisi ollut toisenlainen, eikä olisi ollut vaaraa, siitä että toiselle kävisi huonosti, olisi hän voinutkin ajatalla syvempää suhdetta naiseen, vaikka menneet vielä kaihersivatkin hänen mielessään. Martin ilmaisi asian myös tohtori Singerille, joka tuntui ymmärtävän häntä.

***

Viimein tuli se päivä, jolloin Martin siirrettiin takaisin vankilalle ja siellä vankilan sairasosastolle, jossa hän oli vain joitain viikkoja, kunnes hänet siirrettiin takaisin omaan selliinsä.

Martin jatkoi samaa vanhaa rutiiniaan, kuin ennen sairaalaan joutumistaan ja vältteli Rodriquesia niin paljon kuin se vankilassa oli mahdollista. Hän oli, jos mahdollista, vieläkin yksinäisempi ja eristyneempi, kuin ennen. Martin oli saanut pelätä ennenkin, mutta nyt se pelko oli kasvanut melkein sietämättömäksi, etenkin kun hän tiesi, ettei hän olisi enää edes omassa sellissä turvassa.

Ruoka-aikoina välttely oli hieman hankalaa, mutta onnistui, sillä Martin antoi toisten ohittaa itsensä ja jäi jonon viimeiseksi. Ei hän ennenkään ollut haastanut riitaa kenenkään kanssa, eikä hän tehnyt sitä nytkään.

Vaikka Rodriquesissa olikin kylliksi, niin se ei kai riittänyt, sillä sairaalaepisodin aikana vankila oli saanut uuden asukkaan, joka oli yhtä pahansisuinen ja riidanhaluinen, kuin Rodriques. Ensitöikseen tämä uusi mies kävi Rodriquesin kimppuun sillä seurauksella, että pääsi viettämään vuorokauden eristyssellissä.
Tästä päivästä lähtien Rodriquesin ja Jaken välisistä tappeluista tuli päivittäisiä. Molemmat päätyivät vuorotellen tai yhtä aikaa eristykseen, mutta se ei tuntunut auttavan yhtään mitään.

Martin arveli, että kyseessä oli jonkinlainen reviiririita miesten välillä, mutta piti visusti suunsa kiinni asiasta, sillä selkäsauna ei liiemmälti houkuttanut. Etenkään, kun syytä hänen hakkaamisekseen ei paljoa tarvittu. Riitti, että hän vain vilkaisikin jotakuta, jolla sattui olemaan huono päivä ja jo viuhuivat nyrkit.

Eräänä päivänä Martinin ollessa ruokailemassa, Rodriques ja Jake ottivat jälleen kerran yhteen.
Martin oli jo syönyt ja oli viemässä tyhjää tarjotinta pois, kun joku törmäsi häneen, jolloin tarjotin tavaroineen putosi lattialle kovaäänisesti rämisten.

"Anteeksi", Martin sanoi hyvin hiljaisella äänellä ja kumartui noukkimaan lattialle lentäneitä tavaroita.
"Katsoisit vähän mihin kuljet, senkin kömpelö ääliö", Rodriques sihahti ärtyneenä ja harppoi pois.

Martin ei sanonut mitään, mutta tiesi, että vaikka nyt ei saanutkaan nyrkistä, niin se siirtyi vain myöhemmälle. Hän tyytyi vain keräämään astiat tarjottimelle ja viemään sen kärryyn. Martin oli ehtinyt jo kärryjen luo, kun hän näki Jaken nousevan pöydästä ja suuntaavan kohti Rodriquesia. Hän arvasi, että kohta olisi jälleen kerran täysi rähinä päällä ja aikoi jatkaa hommiaan kiinnittämättä sen enempää huomiota noihin kahteen, kun hän huomasi jotain Jaken kädessä.

Martin jäi paikalleen tuijottamaan, eikä tiennyt mitä tehdä. Hän arveli, ettei Rodriques kuuntelisi, vaikka hän yrittäisikin sanoa. Niin paljon kuin Martin Rodriquesia pelkäsi ja vihasi, ei hän silti hyväksynyt puukottamista, etenkään, kun toinen oli aseeton. Mitään muuta keinoa hän ei tiennyt, joten viimein hän suuntasi kohti tappelupukareita. Jaken käsi oli jo valmiina iskemään, kun Martin syöksyi rajusti kohti Rodriquesia, joka lennähti päin läheistä pöytää. Täsmälleen samalla hetkellä Jaken käsi heilahti ja Martin tunsi jonkin viiltävän käsivarttaan.

"Kaivatko verta nenästäsi vanhus?" Rodriques rähjäsi ja iski nyrkkinsä niin lujasti Martinin kasvoihin, että tämän pää heilahti rajusti sivulle.
"Anteeksi, olen pahoillani", Martin sopersi ja perääntyi.

Viimein hän kääntyi ja alkoi hitaasti astella kohti ovia, palatakseen takaisin selliinsä. Martin kuuli miten meteli hänen takanaan koveni, muttei välittänyt siitä. Sitten meteli yllättäen hiljeni, tuntui kuin kaikki ruokasalissa vielä olevat vangit olisivat yhteistuumin päättäneet vaieta.

Lopulta hiljaisuus katkesi, joskaan mitään huutoa tai äskeisen kaltaista meteliä ei enää tullut. Vain tavallista keskustelua ja askeleita. Martin oli pysähtynyt hetkeksi ja jatkoi matkaansa, sillä ei halunnut jäädä odottamaan Rodriquesia, jolla oli asiat jääneet kesken hänen kanssaan. Martin tiesi kyllä, mistä asioista oli kyse, eikä halunnut kohdata pahinta vihamiestään. Hän kuuli lähestyvät askeleet ja yritti nopeuttaa askeliaan entisestään. Pieni pelästynyt äännähdys karkasi hänen huuliltaan, kun hän tajusi, ettei pääsisi pakoon.

***

Toisaalla Rodriques käännähti, kuullessaan Jaken hyökkäävän ja silloin hän näki verisen omatekoisen puukon tämän kädessä ja tajusi, miksi Martin oli tullut väliin. Rodriques tiesi, että hänen olisi päätettävä nopeasti mitä tehdä, tai saisi itsekin puukosta.

Lopulta hän nappasi käsiinsä tuolin ja iski sen niin lujasti päin Jakea, että tämä kaatui lattialle tajuttomana, puukon liukuessa pöydän alle. Rodriques ei välittänyt nyt siitä, vaan suuntasi kulkunsa käytävälle, jonne Martin oli mennyt ja jota kautta pääsi selliosastolle.

Hän näki pitkällä edellään Martinin, joka yritti kävellä vähän nopeammin.
"Hei, odota", Rodriques huusi ja harppoi vauhdikkaasti Martinin perään.

Hän oli kuulevinaan epätoivoisen äännähdyksen ja tajusi, että mies oli peloissaan, koska luuli saavansa jälleen kerran selkäänsä. Rodriques nopeutti askeliaan puolijuoksuksi ja sai kuin saikin Martinin kiinni. Hän tarttui miestä hartiasta ja käänsi tämän ympäri. Rodriques huomasi, että Martin oli kauhusta jäykkänä.

"Hei, en mä aio lyödä", Rodriques sanoi, kun sai hengityksensä tasaantumaan.

Martin ei vastannut, vaan odotti, mitä tuleman piti. Toki hän ihmetteli, mitä Rodriquesilla oikein oli mielessään, mutta koska oli jo aikaa sitten oppinut mitä tämän läsnäolo yleensä tarkoitti, katsoi hän parhaimmaksi olla vaiti.

Rodriques ei tiennyt, mitä sanoa miehelle, jota oli lähestulkoon kiduttanut koko sen ajan, minkä tämä oli tuomiotaan tähän mennessä istunut. Hän näki Martinin nyt aivan uusin silmin, eikä voinut ymmärtää, miksi tämä oli tehnyt, niin kuin oli tehnyt. Sillä tiesi oikein hyvin, ettei ollut ansainnut sitä, mitä tämä oli tehnyt.

"Kuule, ihan totta. En mä halua lyödä sua", Rodriques yritti vielä ja huomasi vasta sitten, että Martinin paidan hiha oli toisen käden olkavarren kohdalta värjäytynyt punaiseksi. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, kun käytävältä hänen takaansa, alkoi kuulua melua.

Rodriques kääntyi ympäri, nähdäkseen tulija, vaikka olihan hän jo äänekkäästä kirosanatulvasta tunnistanut saapujan. Eipä silti, ei hän silti olisi halunnut Jakea kohdata, sillä tämä oli raivoissaan saadusta löylytyksestä ja näytti nytkin siltä, että paiskaisi tieltään jokaisen, joka yrittäisi estää tai sanoisi yhdenkin poikkipuolisen sanan.
Miehen ulkonäkö oli hurja ja sitä korosti entisestään se, että naama oli veressä. Hän oli saanut haavan otsaan, aivan hiusrajaan, kun Rodriques oli lyönyt tuolilla.

Martin, ei tiennyt mitä tehdä, mutta tiesi liiankin hyvin miten hänen kävisi, jos ei heti siirtyisi kauemmaksi, sillä Jake oli tosiaan sen näköinen ettei paljoa välittäisi, ketä satuttaisi riehuessaan.

Meteli tosin oli myös herättänyt paitsi toisten vankien, myös vartioiden huomion, että ehkä tästä tulisi lyhyehkö yhteenotto, Martin toivoi, vaikka tiesikin, että saattoi toivoa liikoja. Hän perääntyi kauemmas, sillä arveli, ettei Jake olisi yhtään sen ystävällisempi hänelle, kuin Rodriquesillekaan. Martinilla oli tunne, että jos toinen kiusaaja ehkä lopettaisi, niin uusi olisi varmasti tulossa tilalle, tässä tapauksessa Jake.

Ei ehtinyt kulua minuuttiakaan, kun Jake ja Rodriques olivat toistensa kimpussa, Martinin luikkiessa sivummalle ja painautuessa seinää vasten, yrittäen olla mahdollisimman näkymätön. Kaikkein mieluiten hän olisi mennyt takaisin omaan koppiinsa, mutta koko käytävä oli sillä hetkellä aivan täynnä sinne saapuneiden vankien ja vartioiden takia.

Vartijat yrittivät saada ääntään kuuluville ja hätyyttää vankeja pois ahtaasta käytävästä, mutta tehtävä näytti miltei mahdottomalta. Vähä vähältä, he saivat vankeja rauhoittumaan ja siirtymään sivulle, jotta pääsisivät käsiksi Jakeen ja Rodriquesiin.

Äkkiä Jake tyrkkäsi Rodriquesin voimalla kauemmaksi itsestään. Tämä horjahti ja miltei kaatui, mutta sai lopulta pidettyä tasapainonsa ja syöksyi päin Jakea. Hetken oli taas käsikähmää ja lattialla pyörimistä, kunnes Rodriquesin onnistui paiskata Jake kauemmaksi itsestään. Siinä rytäkässä Jake törmäsi päin Martinia, joka inahti likistyessään Jaken ja seinän väliin.

Jake kääntyi ja näki Martinin, joka oli painautunut vasten seinää ja yritti hivuttautua kauemmaksi Jakesta. Jaken raivo oli saavuttanut millään-ei-ole-mitään-väliä tason ja tämä nappasi Martinia rinnuksista kiinni, rysäyttäen tämän voimalla päin seinää. Martinin huulien välistä karkasi pelokas vinkaus, kun takaraivo kolahti kovaa betoniseinää vasten. Tähdet sinkoilivat hänen silmissään, kun hän nosti kätensä suojakseen, mutta niistä ei ollut kovinkaan kummoista apua Jaken isoja nyrkkejä vastaan.

Viimein Jake paiskasi Martinin nurkkaan kuin räsynuken ja suuntasi jatkamaan tappelua Rodriquesin kanssa, kun...


Joo, muuttelin tätä pikkuisen.  Jatkakaahan te vuorostanne... :)
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#14
Viimein Jake paiskasi Martinin nurkkaan kuin räsynuken ja suuntasi jatkamaan tappelua Rodriquesin kanssa, kun paikalle saapui juoksujalkaa useita vartijoita.

He kiskoivat tappelupukarit irti toisistaan, saaden itsekin muutaman osuman itseensä, kunnes viimein saivat miesten kädet kangettua selän taakse ja rautoihin. Tämä rauhoitti tappelupukareita, mutta vain hyvin vähän.
"Käyttäkää nuo sairaalasiivessä ja viekää sitten rundiin viilentämään tunteitaan" Joe antoi käskyn ja katsoi tympääntyneenä Jakea ja Rodriquesia, "ja te muut, ihot umpeen tai pääsette heidän seurakseen rundiin", hän karjaisi, kun muutama muu vanki alkoi aukoa päätään.

Jakea ja Rodriquesia pitelevät vartijat tyytyivät vain nyökkäämään ja alkoivat kuljettaa miehiä kohti sairaalasiipeä, sillä kumpikin tarvitsi paikkausta ja vähintään tarkastuksen, sillä olivat mätkineet toisiaan ihan kunnolla ja kummankin nenästä valui veri.

Joe jäi vielä paikalle seuraamaan tilannetta, sillä kaikkein vähiten hän nyt juuri kaipasi uusia tappeluita tai mahdillista kapinaa, jollaisen tuollaiset tappelut saattoivat helposti aiheuttaa.

Michael, joka sinä päivänä oli Joen pari, kumartui tutkimaan Martinia, joka oli hänkin saanut osansa Jaken ja Rodriquesin tappelusta.
"Oletko kunnossa?" Michael kysyi ja tarkasteli kulmat kurtussa Martinia, joka tilanteen rauhoituttua yritti kammeta itseään jaloilleen.
"Enköhän", hän mutisi ja pyyhki naamaansa.
"Ehkä on paras, että käytän sinut sairaalaosastolla, ennen kuin vien takaisin selliisi", Michael sanoi ja auttoi Martinin jaloilleen.
"Kiitos, mutta kyllä tämä tästä", Martin yritti väittää, vaikka selkää kivisti ja naamaan sattui ikävästi. Lisäksi häntä ei oikein houkuttanut ajatus olla lähellä Jakea ja Rodriquesia, jotka myös oli viety paikattavaksi.
"Kuule, on parempi, että lääkäri katsoo, tarvitsetko enemmänkin paikkailua", Michael sanoi itsepintaisesti, "minä katson, ettet joudu turhan lähelle tappelupukareita", hän huomautti.
"Hyvä on", Martin myöntyi, sillä ei oikein jaksanut pistää vastaan.

Hän antoi Michaelin kuljettaa itsensä sairaalaosastolle. Siellä oli yllättävän rauhallista, sillä loppujen lopuksi kumpikin tappelupukari oli päässyt varsin vähällä, vaikka tappelu itsessään oli ollut raju.

Martin sai siis olla rauhassa, muttei voinut olla miettimättä, mitä tulisi vielä tapahtumaan, kun tuo taistelupari pääsisi pois rundista. Toisaalta hän oli jo tottunut siihen, että sai turpiinsa ilman syytäkin, vaikka tietenkin hän toivoi, että saisi jo olla rauhassa.

Tarkastus oli nopeasti ohi ja onneksi ei mitään vakavia vammoja löytynyt, joten Martin pääsi paikkaamisen jälkeen palaamaan omaan selliinsä.

***

Aika kului ja muutaman päivän kuluttua Jake ja Rodriques pääsivät pois rundista. Vaikka he tuntuivatkin olevan yllättävän rauhallisia, tiesivät muut, ettei se rauhallisuus ollut pysyvää. Oli vain kyse ajasta, milloin Jaken ja Rodriquesin välille syntyisi jälleen tappelu. Se oli paljon varmempaa, kuin saada armahdus, muutama elinikäistä tuomiota istuva tapasi sanoa, kun tämä näennäinen rauha kerta toisensa jälkeen rikkoutui.

Päivä toisensa jälkeen kului rauhallisesti, mitään ei ollut tapahtunut toistaiseksi. Rodriques käyttäytyi yllättävän siivosti, eikä ollut käyttänyt vielä yhtäkään tilaisuutta käydä Martinin kimppuun, mikä sai osan vartijoista epäilemään. Oli näet yleisessä tiedossa, millainen Rodriques yleensä oli ollut Martinia kohtaan, joten totta kai tällainen yhtäkkinen ystävällisyys huomattiin.

Martinkin huomasi tämän muutoksen, mutta se ei saanut pelkoa hälvenemään, sillä liian usein hän oli ollut Rodriquesin nyrkkeilysäkki. Eikä hän oikein osannut suhtautua tämän muuttuneeseen käytökseen, vaan oli yhä pelokas ja hiljainen, tämän läsnä ollessa, kuin oli ollut ennenkin. Se oli aiemminkin ollut paras tapa välttyä ikävyyksiltä, joita hän ei nytkään halunnut yhtään enempää, kuin oli jo joutunut kokemaan.

Rodriques huomasi kyllä, ettei Martinin käyttäytyminen ollut muuttunut entisestä mihinkään ja tajusi kyllä, ettei pelko noin vain häipyisi, vaan se oli juurtunut syvään ja syystäkin. Hän jopa tunsi syyllisyyttä teoistaan, varsinkin kun tajusi, mitä olisi voinut käydä, jos Martin ei olisi tuona päivänä mennyt väliin, kun Jake oli heilunut puukkonsa kanssa.

***

Vierähti taas muutama päivä, kunnes tuli vierailupäivä, jolloin useimmat vangit saivat vieraita. Martin ei yleensä saanut ainoatakaan vierasta, joten ei hän osannut sellaista nytkään odottaa ja oli suunnitellut viettävänsä päivänsä, kuten muutkin päivät tähän asti. Olemalla sellissään ja keskittymällä harrastuksiinsa, vaikka se olikin muuttunut hivenen hankalammaksi näön mentyä toisesta silmästä.

Hän oli juuri keskittynyt maalaamaan, kun sellin ovi avattiin ja Joe astui sisälle.
"Martin Scott, teille olisi vieras", Joe sanoi, Martinin laskiessa alas siveltimen, jolla hän oli juuri levittänyt väriä kankaalle.

"Vieras? Minulle?" Martin sanoi uskomatta korviaan
"Kyllä", Joe tokaisi ja jäi odottamaan, että Martin saisi laitettua siveltimet ja muut pois käsistään.
"Mietin vain, kuka haluaisi tavata minut", Martin sanoi laitettuaan tavarat paikoilleen ja kääntyessään Joeen päin.
Joe oli vaiti, sillä ei oikein itsekään tiennyt, kuka vieras voisi olla. Sitä kun ei oltu kerrottu hänellekään.

"Mennäänkö sitten?" Joe kysyi viimein ja Martin nyökkäsi.

***

Joe johdatti hänet tapaamistilaan, joka koostui loosseista, joiden yhteen seinään oli laitettu ikkuna, josta saattoi nähdä toiselle puolella ja toisessa seinässä oli luuri, jonka välityksellä toisella puolella olevalle henkilölle puhuttiin.

Ohjattuaan Martinin yhteen tällaisista loosseista, Joe siirtyi sivummalle ja jäi seuraamaan tapaamistilan yleistä tilanne. Tähänkään alueeseen ei kaivattu minkäänlaista riehumista, etenkään kun joku voisi yrittää pistää rakenteet hajalle ja karata, mikä taas saattaisi vierailijat vaaraan, mikä tietenkään ei tullut kyseeseen. Toki rakenteet olivat hyvin vahvoja, joten kestäisivät onneksi erittäin hyvin, jos joku yrittäisi hajottaa vaikka vain vankeja ja vieraita erottavan lasin, mutta ei välttämättä tarpeeksi hyvin.

***

Martin istuutui tuolille ja laski kätensä pienelle pöytätilalle. Hetken kuluttua hän nosti katseensa ja näki nuoren naisen toisella puolella.
Hän otti luurin käteensä ja painoi kuulokkeen korvaansa vasten, naisen tehdessä samoin.

"Rachel, minähän pyysin ettet tulisi tänne", Martin sanoi, sillä ei oikein pitänyt siitä, että Rachel tuli tänne, missä muut vangit saattoivat nähdä hänet. Hän tiesi liiankin hyvin, mitä nuo vangit tekisivät, jos heidän keskuuteen joutuisi nainen, eikä se ajatus miellyttänyt häntä yhtään.

"Hei vain sinullekin, isä", Rachel sanoi ja katsoi isänsä surumielisiä kasvoja. Ymmärsihän hän, miksei isä halunnut tällaisia tapaamisia, mutta hän halusi nähdä tämän taas, sillä he olivat kuitenkin olleet erossa vuosia.
"Miksi tulit tänne?" Martin kysyi huolestuneena ja alkoi jo pelätä, että jokin oli vinossa.
"Isä, kaikki on hyvin. Minä halusin vain nähdä sinut taas", Rachel sanoi ja painoi kämmenensä heitä erottavaa lasia vasten.
Martin oli aikeissa vastata, kun...

Miten mahtaa jatkua? Mitä seuraavaksi tapahtuu, kerrohan sinä se... :)
Pientä editointia, kun huomasin vähän huonosti muodostettuja lauseita yms kämmejä. Oma moka kun liian kiireellä naputtelee tarinaa eteenpäin... mutta jatkakaahan...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.