Tänään on keskiviikko 23. kesäkuuta 2021
Nimipäivää viettää Aatu, Aatto ja Aadolf

Kirjoittaja Aihe: Jatkis: Synkkiä salaisuuksia menneisyydestä  (Luettu 4491 kertaa)

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2100
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Jatkis: Synkkiä salaisuuksia menneisyydestä
« : 16.11.12 - klo:20:00 »
Varoituksen sananen, tarina saattaa sisältää voimakkaita kohtauksia, joten herkimmät ja nuorehkot lukijat, älkäätten astuko tästä edemmäksi. Ainakin olen varoittanut.
Jos kuitenkin aiot uskaltaa edemmäksi, suosittelen varaamaan ainakin nessupaketin käden ulottuville. :)



Tarinan aikakausi on suunnilleen keskiaikaa tai ehkä sen loppupuolta. Tarina kertoo nuoresta Matthew nimisestä miehestä, joka eksyy metsästysretkellä ja tupsahtaa pienen mökkipahasen pihaan, jossa hän tutustuu Thomas nimiseen vanhaam mieheen.
Tästä lähtee vierimään eteenpäin tapahtumien ketju, jossa Matthewille alkaa valjeta uusia asioita hänen ja Thomasin menneisyydestä, jossa onkin paljon enemmän yhteistä, kuin hän ikinä osasi arvata.
Mukaan mahtuu myös ilkeä Magnus, jolla tuntuu olevan jotain hampaankolossa Thomasia kohtaan.



*****

Matt asteli eteenpäin pimeässä lumisessa metsässä, vaikka palelsi, väsytti ja askel alkoi jo olla kovin raskas. Hän oli joutunut erilleen muusta metsästysporukasta ja eksynyt. Hän ei enää tiennyt missä oli, muttei myöskään halunnut paneutua makuulle keskelle pimeää korpea. Hänellä ei ollut edes tuluksiaan mukanaan, että olisi voinut sytyttää nuotiota, joka pitäisi pedot ja kylmän loitolla. Nytkin hän oli näkevinään pahaenteisiä hahmoja, joita kuu loi muutoin niin pimeään lumiseen metsään. Äkkiä hän näki loistetta puiden välistä ja alkoi harppoa nopeasti tuota valoa kohti.

Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä isommaksi alkuun niin pieni tuikahdus kasvoi ja pian hän näki paksun lumipeitteen alle jäänen pienen mökin alhaalla notkossa. Piipusta kohosi savua ja ikkunasta loistava valo näytti kutsuvalta.
Matt aikoi juuri astella pihalle, kun hän näki kumaraisen hahmon raahustavan pihalla pitkin polkua, joka oli hankeen tallautunut. Matt pysähtyi kiven viereen ja jäi katsomaan, sillä oli kuullut niin monta tarinaa ilkeistä ukoista ja syöjättäristä, jotka antoivat pahaa aavistamattomille kulkijoille yösijan ja sitten tappoivat heidät, heidän nukkuessaan.

Hän tarkasteli tuota kumaraista hahmoa, joka nyt raahusti pienelle hautausmaalle. Hän näki miten mies kosketti yhtä hautakiveä ja painoi harmaantuneen päänsä alas, kuin sureva ainakin. Matt näki, miten miehen hoikka vartalo tärisi itkusta ja tunsi vihlaisun sydämessään ja arveli, että keitä sitten paksun hangen ja mullan alla nukkuikin ikiuntaan, olivat he olleet tuolle miehelle hyvin rakkaita ja heidän menetyksensä oli varmaankin ollut kova isku miehelle. Hän näki miten mies hetkeä myöhemmin pyyhkäisi kasvonsa hihaansa, laski isoimman kiven eteen kynttilän, kääntyi ja alkoi sitten raahustaa takaisin tupaansa kohti. Matt oli nyt varma, ettei miehellä ollut pahat mielessä ja nousi pystyyn, kiersi kiven ja miltei juoksi pihamaalle.

”Anteeksi, että häiritsen teitä näin myöhään, mutta minä eksyin metsästysseurueestamme ja tarvitsisin yösijan, sillä olen harhaillut tuntikausia metsässä, ennen kuin näin valon teidän mökkinne ikkunasta.” Matt selitti kohteliaasti. ”Niin, että sopisiko teille, jos viettäisin yöni teidän mökissänne?” Hän kysyi varovaisesti ja oli valmis oikaisemaan itsensä vaikka penkille, joka oli mökin seinustalla.
”Sopiihan se.” Mies sanoi karhealla äänellä ja kääntyi Mattin puoleen.

Matt näki vasta silloin, että mies oli paljon nuorempi, kuin hän oli ensin luullut, mutta ymmärsi, että huolet ja murheet olivat painaneet omat jälkensä miehen surumielisille, kaidoille kasvoille. Hän näki miten väsyneeltä mies näytti nojatessaan ryhmyiseen keppiinsä ja halusi auttaa tätä jotenkin, hyvittääkseen sen, että tämä hyvää hyvyyttään tarjosi yöpaikan täysin tuntemattomalle nuorukaiselle.

”Minä kiitän teitä mitä syvimmin ja lupaan nöyrästi olla avuksenne, ettei teidän tarvitse kaikkea tehdä itse.” Matt sanoi kohteliaasti, kuten häntä oli opetettu ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen.
”Ei teidän tarvitse auttaa, kyllä minä pärjään.” Mies sanoi hiljaisella ja käheällä äänellä, joka kieli, ettei miehelle pahemmin juttuseuraa mökille eksynyt.
”Mutta minä haluan maksaa yösijastani ja teidän vieraanvaraisuudestanne.” Matt sanoi, sillä niin oli isä opettanut häntä.
”Minä kiitän teitä ystävällisestä eleestänne, muttei teidän tosiaankaan tarvitse tehdä yhtään mitään.” Mies sanoi surumielisen hymynhäiveen käydessä hänen suupielissään ja kadotessa melkein yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Tästä Matt päätteli, ettei miehellä myöskään ollut elämässään mitään, mistä iloita ja oli surullinen tämän puolesta. Hän ei voinut ymmärtää, miksi jonkun elämän tielle ei aurinko paistanut. Sanaakaan sanomatta mies avasi oven ja laski Mattin sisälle tupaan. Matt seurasi miestä, katsellen kodikasta tupaa.

”No hyvä on.” Matt antoi periksi, sillä näki myös, ettei miehen mieltä saisi muutettua vaikka kuinka inttäisi. ”Onko minulla kuitenkin kunnia saada kuulla isäntäni nimi?” Hän kysyi ja katsoi miestä tarkkaan. Jokin tässä tuntui niin tutulta ja kuitenkin hän oli varma, ettei ollut koskaan ennen tätä tavannut.
”Thomas.” Mies vastasi lyhyesti, ontolla värittömällä äänellä.
”Hauska tutustua.” Matt sanoi ja ojensi reippaasti kätensä miehelle, joka tarttui ojennettuun käteen ja puristi sitä ystävällisesti. ”Minä olen Matthew, mutta kaikki sanovat Mattiksi.” Hän jatkoi ja puristi kevyesti miehen luisevaa kättä.
”Matthew.” Thomas henkäisi ja katsoi nuorukaiseen järkyttyneenä. Hän ei ollut uskonut kuulevansa enää tuota nimeä, poikansa nimeä. Poikansa, jonka oli viety tämän ollessa vauva, eikä hän ollut kuullut tästä mitään kahdeksaantoista vuoteen.

Hän istuutui puiselle penkille, taistellen voimakasta tunneryöppyä vastaan, sillä ei olisi halunnut näyttää vieraalle, miten paljon tämän lausuma nimi oli häneen vaikuttanut.

”Oletteko te kunnossa?” Matt kysyi huolestuneena, sillä näki miten monenlaiset tunteet kävivät ohikiitävinä miehen kasvoilla. Hän näki kuinka miehen silmät kiilsivät liikutuksesta ja kuinka tämän alas painuneille hartioille olisi laskettu raskas taakka.
Mitä ihmettä hänelle on tapahtunut? Matt mietti ja toivoi, että voisi jotenkin parantaa miehen oloa.
”Olen... Olen kunnossa.” Mies sanoi hiljaa ja hengitti raskaasti. ”Minä vain... ” Hän jatkoi mutta vaikeni sitten ja tupaan laskeutui syvä painostava hiljaisuus. Vain tuli rätisi hiljaa takassa.
”Minulla oli poika, mutta minä menetin hänet ja hänellä oli sama nimi kuin teillä.” Thomas sanoi painaen kasvonsa käsiinsä.
”Otan osaa.” Matt sanoi kömpelösti. ”Tuota, kärsiikö kysyä, mihin hän kuoli?”
”Kuoli... Ei, hän ei kuollut, hänet vietiin minulta.” Thomas sanoi tukahtuneella äänellä ja kasvoilla häivähti surun tumma varjo. ”Hänet vietiin samana yönä, kun vaimoni, poikani ja tyttäreni saivat surmansa.” Hän jatkoi kyyneleen vieriessä uurteiselle poskelleen.
”Olen pahoillani.” Matt sanoi surkeana, eikä tiennyt mitä tehdä, nähdessään miehen syvän lohduttoman surun.
”Nuorimmaiseni on nyt kahdeksantoista.” Thomas sanoi ja tuijotteli liekkeihin, uusien kyynelten noruessa poskille. ”En tiedä miltä hän näyttää tai millainen hänestä on kasvanut, sillä en ole nähnyt hänen kasvavan... en... en ole nähnyt häntä sen yön jälkeen.” Hän jatkoi ja nyyhkäys karkasi hänen huuliltaan, saaden hänen hoikan vartalonsa värähtämään voimakkaasti.

Matt oli vaiti, eikä tiennyt mitä sanoa. Hän halusi lohduttaa miestä, auttaa tätä jotenkin, sillä tämä oli selvästi kokenut suuren menetyksen, josta ei ollut päässyt yli. Hän ei halunnut udella mieheltä, kuinka tämän perhe oli saanut surmansa ja miksi nuorimmainen oli viety pois häneltä. Hän oli sitä mieltä, että mies kertoisi kyllä tarinansa, kun itse niin tahtoi ja oli siihen valmis. Hän näki tämän olemuksesta, kuinka kovaa tämän elämä oli ollut ja miten yksinäinen tämä oli ollut ja oli nyt.

Matt mietti, ettei elämä keskellä korpea voinut ainakaan parantaa oloa, mutta jätti mainitsematta asiasta, koska toisen elämän valinnat eivät hänelle kuuluneet. Hän katsoi Thomasia ja näki tämän vaipuneen ajatuksiinsa.
Oman elämänsä vaiheita Thomas muistelikin ja osa noista muistoista teki vieläkin niin kipeää, että sai kyyneleet kihoamaan silmiin.

”Tuota, oletko aivan varmasti kunnossa?” Matt kysyi varovaisesti.
”Olen minä. Anteeksi.” Thomas vastasi vaisusti ja nousi seisomaan. ”Tuota... Menen nyt laittamaan teille vähän iltasta ja sitten näytän missä voitte nukkua.” Hän jatkoi ja asteli hitain askelin kohti keittiönurkkaa.
'Hän ansaitsisi paljon paremman elämän.' Matt ajatteli seuratessaan katseellaan Thomasia tämän touhutessa keittiönurkkauksessa.

Hetkeä myöhemmin Thomas asteli Mattin luokse höyryävä keittolautanen kädessään. Hän laski lautasen pöydälle ja meni hakemaan leipää ja olutta, jotka hetken kuluttua laski lautasen vierelle.

”Kiitos vielä kerran oikein paljon.” Matt sanoi ja tarkoitti sitä koko sydämestään.

Thomas ei vastannut, vaan haki oman annoksensa ja istuutui Mattin seuraksi pöydän ääreen. Hetkeen ei tuvasta kuulunut muuta kuin tulen rätinää, ryystämistä ja maiskutusta, kun nuo kaksi söivät kupunsa täyteen.

”Minä voin siivota nämä tästä.” Matt lupautui empimättä.
”Anna olla.” Thomas sanoi vaivautuneena. ”Tule, minä näytän teille nukkumapaikkanne.” Hän jatkoi ja nousi seisomaan.
”Hyvä on.” Matt sanoi ja tunsi itsensä kiittämättömäksi, kun ei voinut edes näin olla avuksi. Mutta hän halusi olla miehelle mieliksi ja seurasi tätä, kun tämä ohjasi hänet pieneen kodikkaaseen huoneeseen.
”Hyvää yötä.” Thomas sanoi ja asteli takaisin tuvan puolelle, kun Matt oli istuutunut vuoteen reunalle.
”Hyvää yötä.” Matt toivotti ja seurasi Thomasia katseellaan siihen asti, kunnes tämä sulki oven. Tämän jälkeen hän riisui päällysvaatteensa ja painautui pehmeälle vuoteelle, nukahtaen miltei ennen kuin pää kosketti pehmoista tyynyä.

Tuvan puolella Thomas siivosi ruokapöydän, tiskasi ja tarkasti pienen tupapahasensa, jonka jälkeen kävi vielä katsomassa, että yövieraalla oli kaikki hyvin. Lopuksi hän vielä tarkasti, että takassa paloi tuli ja kohensi sitä hieman, kunnes käpertyi yhdelle pitkälle penkille nukkumaan. Yö oli rauhallinen, eikä mikään häirinnyt nukkujien unta.

Aamuauringon ensimmäiset säteet herättivät Mattin ja hän nousi venytellen istumaan vuoteen reunalle. Vähän myöhemmin hän nousi vuoteelta ja asteli pienen pöydän luo, kumartuen pesemään viileällä vedellä kasvonsa.
Tämän jälkeen hän puki päälleen ja asteli tuvan puolelle. Hän näki Thomasin nukkuvan kovalla penkillä ja huokaisi syvään. Olisihan hän voinut penkilläkin nukkua, ettei vanhan miehen olisi tarvinnut kovalla alustalla nukkua, hän ajatteli ja asetteli matkaviittansa huolellisesti Thomasin päälle, varoen herättämästä tätä. Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa keittiönurkkaan ja valmisti aamiaista Thomasin vähäisistä ruokavaroista.

Hän halusi näin kiittää miestä, joka oli antanut hänelle ruokaa ja yösijan. Kun hän siis oli saanut kaiken valmiiksi, hän herätti Thomasin.

”Huomenta.” Matt sanoi ystävällisesti. ”En hennonut herättää teitä, joten laitoin aamiaista omin päin.” Hän jatkoi ja ojensi Thomasille puulautasen, jolla oli kasviksia, leipää, nokare voita ja paistettu kananmuna. Tämän jälkeen hän kaatoi tuomaansa tuoppiin raikasta vettä ja laski sen Thomasin lautasen viereen.
”Ei teidän olisi tarvinnut.” Thomas sanoi hivenen vaivautuneena.
”Ei tästä vaivaa ollut ja minä halusin edes jotenkin kiittää teitä siitä, että annoitte minulle yösijan ja ruokaa.” Matt sanoi kohteliaasti ja jäi odottamaan, että Thomas aloittaisi aamiaisen syönnin.

Thomas ei vastannut, vaan risti luisevat sormensa ja luki lyhyen hiljaisen rukouksen, minkä jälkeen hän kävi käsiksi aamiaiseen. Kumpikaan ei pukahtanutkaan aamiaisen aikana, eikä Matt halunnutkaan häiritä Thomasia enempää. Tuskin he olivat saaneet aamiaisensa päätettyä, kun ulkoa alkoi kuulua kavioiden kumua, hirnahtelua ja miesten huutoja. Thomas nousi yllättävän nopeasti paikaltaan ja suuntasi ikkunalle. Matt huomasi, miten Thomas jäykistyi nähtyään pienestä ikkunasta tulijat ja aikoi kysyä jotain, kun mies kääntyi ja käveli nopein askelin takaisin pöydän luo.

”Teidän ei ole hyvä olla täällä nyt.” Thomas sanoi ja Matt saattoi lukea kauhun tämän kasvoilta.
”Mitä nyt?” Matt kysyi kulmat kurtistuen. Häntä ei voinut ymmärtää, mikä sai Thomasin kiihtymään noin kovasti.
”Pahoittelen töykeyttäni, mutta teidän on lähdettävä, ennen kuin on myöhäistä.” Thomas sanoi miltei anoen ja vilkuili hermostuneena ovelle.
”Miksi?” Matt kysyi.

Thomas aikoi vastata, muttei ehtinyt, kun ovi reväistiin auki, jolloin lattialle pöllähti lunta ja tupaan tulvi kylmää ilmaa. Sisään astui kopeanoloinen tummiin pukeutunut mies, jonka olemuksesta saattoi lukea, että tämä oli tottunut saamaan tahtonsa läpi, tottunut tekemään mitä halusi ja menemään minne halusi. Epäilemättä mies ei välittänyt olla kohtelias niille, joita piti itseään alempisäätyisenä. Matt saattoi miltei tuntea miehestä huokuvan epäystävällisyyden, kovuuden ja kylmyyden.

”Huomenta Thomas.” Mies sanoi välinpitämättömällä äänellä, vilkaisemattakaan Thomasia tai Mattia. Miehen kylmä katse lipui pitkin tupaa, jonka lämpötila tuntui laskeneen hetkellisesti muutamalla asteella.
”Huomenta Magnus.” Thomas sanoi hiljaa ja vältteli Magnusin katsetta. Matt näki, että Thomas oli peloissaan ja hermostunut.
”Saisit olla kohteliaampi ylemmillesi.” Magnus sähähti häijysti ja käsi läjähti lujasti Thomasin kasvoihin, niin että pää heilahti rajusti sivulle. Thomas ei tuntunut välittävän iskusta, vaikka sen oli täytynyt sattua kovasti.

Tapahtumat saivat Matt kuohuksiin ja hän nousi seisomaan. Hän ei voinut ymmärtää, miksi tuo mies käyttäytyi noin moukkamaisesti ystävällistä ja yksinäistä miesparkaa kohtaan.

”Miksi te löitte häntä?” Matt kysyi kovaan ääneen ja katsoi Magnusia suoraan silmiin. Magnus käänsi katseensa selvästi ärtyneenä ja hänen kasvonsa vääristyivät pidätellystä raivosta.
”Se ei kuulu sinulle.” Magnus sähähti ja oli kuin olisi vasta silloin huomannut Matt.
”Olen pahoillani, mutta hän ei tiedä mitä tekee.” Thomas sanoi ja työnsi Mattin kauemmas, vilkaisten tätä kasvot pelosta kalvenneina.
”Minä tiedän mitä teen ja haluaisinpa kovasti tietää, mitä hän on tehnyt teille, ansaitakseen noin tylyä kohtelua.” Matt sanoi astuen itsepintaisesti askelen edemmäksi, Thomasin vastusteluista huolimatta.
”En ole tilivelvollinen sinulle poika.” Magnus vastasi tylysti ja puristi sormensa nyrkkiin. Käsi heilahti, muttei osunut Mattiin, sillä Thomas kiskaisi tämän sivuun ja nyrkki osui häneen Mattin sijasta.

”Thomas, oletteko kunnossa?” Matt kysyi säikähtäneenä ja meni auttamaan Thomasia.
”Ei, älä auta minua. Lähde pois ja unohda mitä näit.” Thomas sanoi ja hengitti kiivaasti. Matt näki sanomattoman kauhun ja epätoivon miehen ruskeissa silmissä, jotka nyt katsoivat anoen häneen.
”Mutta...” Matt aloitti.
”Mene, ennen kuin on liian myöhäistä.” Thomas sanoi ja astui kauemmaksi Mattista.
”Poika ei mene minnekään, hän saa nyt tuta nahassaan, sen että julkesi vastustaa minua.” Magnus sanoi ja naurahti häijysti.
”Ei. Ei poikaa, hän ei tiennyt. Hän ei tarkoittanut.” Thomas valitti ja heittäytyi polvilleen Magnuksen eteen.
Matt näki, miten Thomas tärisi pelosta ja miten kiivaasti tämä hengitti. ”Minä pyydän, ei poikaa. Hän on syytön, ole niin kiltti ja anna hänen mennä.” Hän anoi surkeana.

Matt tunsi vihlaisun sydänalassaan ja toivoi, että voisi jotenkin auttaa tuota miesparkaa, sillä tiesi kysymättäkin, että tämä saisi tuolta joukkiolta julman kohtelun. Hän halusi sanoa jotain, mutta tajusi olla vaiti, jottei pahentaisi Thomasin asemaa enempää.

”Ah, nyt tunnistankin sinut poika. Sinä olet minun metsästäjäni ottopoika.” Magnus naurahti tyytyväisenä.
”Entä sitten.” Matt sanoi ja yritti hillitä sisällään kiehuvaa raivoa, jota tunsi tuota miestä kohtaan. Hän yritti pysyä rauhallisena, sillä tiesi, että Magnus yritti vain provosoida häntä tekemään jotain typerää.

”Magnus, tämä on minun syyni. Rankaise minua, älä poikaa.” Thomas sanoi ja silloin Matt näki kyyneleiden vierähtävän tämän poskille.
”Sinä saat kyllä rangaistuksesi, se on varmaa, mutta ihan ensin minun on opetettava tälle nulikalle vähän tapoja.” Magnus vastasi kylmästi ja antoi sitten miehilleen käskyn sitoa Matt.
”Ei!” Thomas huusi hurjana, nousi ylös ja työnsi Magnusin nurin, jolloin Magnusin sotilaat hämmentyivät niin, että Thomas sai työnnettyä Mattin ovesta ulos. ”Juokse, mene pois äläkä enää tule takaisin!” Thomas huusi, jääden paikalleen ja katsoi miten nuorukainen katosi talviseen metsään.

Mattista tuntui pahalta jättää Thomas. Hän olisi halunnut sanoa jotain tai kiskoa tämän mukaansa, mutta ymmärsi, ettei tämä halunnut lähteä. Hän aikoi juosta tielle, mutta kääntyikin takaisin ja kapusi tuuheaan paksu oksaiseen vaahteraan, josta näki Thomasin pihamaalle hyvin. Suuret oksat ja lähellä kasvavat havupuut antoivat Mattille suojan ja niiden välistä hän saattoi seurata tapahtumia. Hän näki kuinka miehet raahasivat Thomasin erään paksun puun luo, sitoivat tämän kasvot puuta vasten. Tämän jälkeen yksi miehistä repi karkean pellavapaidan selkämyksen rikki, toisen alkaessa suomia Thomasin selkää ruoskalla.

”Voi hyvä luoja.” Matt henkäisi ja tunsi olonsa jos mahdollista vieläkin pahemmaksi.

Vaikka iskujen täytyi tehdä kipeää, ei Matt kuullut Thomasin inahtavan kertaakaan. Ei vaikka selkä oli jo veressä ja mies itse melkein tajuton. Suomimista tuntui kestävän iäisyyden, ennen kuin Magnus antoi lopetusmerkin, jonka jälkeen Thomas irrotettiin puusta, mistä tämä lysähti voimattomana verentahrimalle hangelle. Miehet keräytyivät ringiksi Thomasin ympärille ja hän yritti raahautua kauemmaksi, muttei voinut, sillä voimat olivat lopussa ja miehiä enemmän. Lisäksi hän ei enää välittänyt siitä, mitä hänelle tapahtui.

Miehet retuuttivat, tuuppivat, potkivat ja löivät Thomasia häijynilkisen naurunremakan saattelemana. Aikansa miehet kiusasivat puolustuskyvytöntä, voimatonta miestä, kunnes kyllästyivät ja jättivät tämän hankeen makaamaan. Magnus antoi lähtökäskyn ja kaikki miehet nousivat ratsujensa selkään, suunnaten sinne mistä olivat tulleetkin, Magnus etunenässä. He eivät välittäneet mistä ratsastivat, vaan talloivat kaiken tieltään lakoon.

Pitkän ajan kuluttua Matt uskaltautui poistumaan piilostaan ja asteli raskain mielin takaisin pihamaalle, jossa Thomas yhä makasi puolitajuttomana.

”Thomas?” Matt kysyi hiljaa ja polvistui surkeana Thomasin vierelle. ”Antakaa anteeksi, tämä oli kokonaan minun syyni.” Matt sanoi surkeana.

Tuskin hän ehti tämä sanoa, kun jälleen alkoi kuulua kavioiden kumua, hirnahduksia ja miesten huutoja. Matt pelästyi ensin, että ne miehet tulevat takaisin, kun tunnisti tulijat äänestä ja rauhoittui. Hän tunsi helpotusta, sillä sieltä oli tulossa Robert herra ja tämän metsästysseurue, josta hän oli edellisenä iltana joutunut eroon ja eksynyt.

”Isä!” Matt huudahti ja juoksi etunenässä ratsastavan miehen luo.
”Matt.” Mies huudahti ja hyppäsi alas ratsunsa selästä ja harppoi Mattin luo. ”Me jo ehdimme luulla, että olit joutunut petojen ruuaksi tai paleltunut metsään.” Mies sanoi ja katsoi tutkivasti Mattia.
”En sentään.” Matt sanoi vaisusti ja vilkaisi sinne missä Thomas yhä makasi alallaan.
”Mitä on tapahtunut?” Robert kysyi kulmiaan kurtistaen. Matt oli ensin vaiti, mutta kertoi sitten kaiken juurta jaksaen siitä asti, kun oli joutunut seurueesta eroon.
”Vai niin siinä kävi.” Robert sanoi katse yhä Mattissa. ”No hyvä on, me autamme häntä.” Hän lisäsi, mikä sai painon putoamaan Mattin sydämeltä.
Robert harppoi Thomasin luo, Mattin juostessa perässä. Hän kumartui tutkimaan tuota laihaa miestä, joka tuskin hengitti.
”Hän on kyllä aika huonossa kunnossa.” Robert sanoi kulmien kurtistuessa uudelleen. ”Voin yrittää auttaa häntä, mutta meidän on otettava hänet mukaan ja vietävä minun luo. Parantajani saavat yrittää auttaa häntä.” Hän jatkoi ja mietti, miksi mies oli noin kovan kohtelun saanut ja päätellen siitä, mitä Matt oli kertonut, se oli ollut enemmän kidutusta kuin todellinen rangaistus.


No niin, tässä ihan uusi tarinan alku, ajattelin että jospa se innostaisi teidät kirjoittamaan.
Mutta seuraava jatkakoon. Mitä seuraavaksi tapahtuu, kertokaahan te se... :)
« Viimeksi muokattu: 19.04.13 - klo:20:33 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2100
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Synkkiä salaisuuksia menneisyydestä
« Vastaus #1 : 18.11.12 - klo:15:22 »
”Isä!” Matt huudahti ja juoksi etunenässä ratsastavan miehen luo.
”Matt.” Mies huudahti ja hyppäsi alas ratsunsa selästä ja harppoi Mattin luo. ”Me jo ehdimme luulla, että olit joutunut petojen ruuaksi tai paleltunut metsään.” Mies sanoi ja katsoi tutkivasti Mattia.
”En sentään.” Matt sanoi vaisusti ja vilkaisi sinne missä Thomas yhä makasi alallaan.
”Mitä on tapahtunut?” Robert kysyi kulmiaan kurtistaen. Matt oli ensin vaiti, mutta kertoi sitten kaiken juurta jaksaen siitä asti, kun oli joutunut seurueesta eroon.
”Vai niin siinä kävi.” Robert sanoi katse yhä Mattissa. ”No hyvä on, me autamme häntä.” Hän lisäsi, mikä sai painon putoamaan Mattin sydämeltä.
Robert harppoi Thomasin luo, Mattin juostessa perässä. Hän kumartui tutkimaan tuota laihaa miestä, joka tuskin hengitti.
”Hän on kyllä aika huonossa kunnossa.” Robert sanoi kulmien kurtistuessa uudelleen. ”Voin yrittää auttaa häntä, mutta meidän on otettava hänet mukaan ja vietävä minun luo. Parantajani saavat yrittää auttaa häntä.” Hän jatkoi ja mietti, miksi mies oli noin kovan kohtelun saanut ja päätellen siitä, mitä Matt oli kertonut, se oli ollut enemmän kidutusta kuin todellinen rangaistus.


Ennen lähtöään Robert määräsi yhden alaisistaan pitämään huolta Thomasin pienestä mökistä, jossa tällä ei muita eläviä olentoja ollut kuin pari kanaa ja kissa. Mutta huolenpitoa nekin tarvitsivat ja pitihän sitä pitää silmällä, ettei kukaan roisto kävisi ryöväämässä tupapahaista putipuhtaaksi, vaikka mitä vietävää sielläkään oli, kun Thomas ei omistanut paljon mitään ja Magnus sotilaineen oli jo tyhjentänyt ruokavaraston lyhyen visiittinsä aikana. Tämän jälkeen Robert antoi lähtökäskyn ja pian ryhmä suuntasi kulkunsa kohti hänen kartanoaan, joka sijaitsi kaukana metsän ja kukkuloiden toisella puolella.

Robert toivoi tietenkin, ettei vaimo olisi kovin huolissaan, kun metsästysretki oli kestänyt pidempään kuin oli pitänyt.
Matka sujui joutuisaan ja samalla niin Robert, kuin Matt seurasivat Thomasin vointia, jossa ei juurikaan ollut näkynyt muutosta. Alkoi olla jo sysipimeää, kun kartanon kutsuvat valot tulivat viimeisen kukkulan takaa näkyviin. Ei enää menisi kovinkaan kauan, kun kaikki pääsisivät lämmittelemään takkatulen lämmössä ja nauttimaan Magdaleena rouvan, kuuluista herkkuruoista. Vesi herahti itse kunkin kielelle, heidän vain ajatellessaankin lihamuhennosta ja muita herkkuja, sekä tietenkin olutta ja viiniä, jotka myös olivat Robertilla valtakunnan parasta. Tai niin kaikki ajattelivat, vaikkeivät sitä toki ääneen sanoneet, kun eivät halunneet saada Magnuksen vihoja päälleen.

Loppumatka taittui nopeasti, joskin Matt huomasi, että Thomas oli alkanut näyttää kuumeiselta. Otsalla helmeili kylmä hiki ja kasvot olivat, jos mahdollista entistäkin kalvakammat.

”Isä, Thomas ei taida voida kovin hyvin. Luulen, että hänellä on kuumetta.” Matt sanoi laskeutuessaan alas hevosensa selästä ja auttaessaan eteensä istumaan nostetun Thomasin alas.
”Hän näyttää hyvin huonolta.” Robert sanoi vakavalla äänellä. ”Viedään hänet sisälle.” Hän sanoi, sillä näki, ettei Thomasin tila sallinut enempiä odotteluja. Ruoka saisi odottaa hetken, sillä ihmishenki oli nyt tärkeämpi, kuin lihamuhennos.

Robert nosti Thomasin syliinsä ja melkein hämmästyi, miten kevyt mies oli kantaa ja arveli sitten, ettei mies paljoa tainnut ruokaa saada pienessä mökissään. Hän asteli läpi ison pihan ja isoista tammiovista sisälle. Hän joutui pysähtymään, sillä häntä vastassa oli joku ja tuo joku katseli häntä huolestuneena.

”Tulittehan te viimein.” Magdaleena sanoi ja hänen äänestään kuulsi se huoli, jota tämä oli odotellessaan tuntenut rakkaistaan.
”Magdaleena, rakkaani. En nyt ehdi kertoa miksi meillä kesti näin kauan, mutta voisitko hakea yrttisi. Niitä tarvitaan.” Robert sanoi ja katsoi vaimoaan lempeästi.
”Tietenkin kultaseni.” Magdaleena sanoi ja nyökkäsi. Näkihän hän miten huonossa kunnossa Robertin käsivarsilla lepäävä mies oli. Hän ei kysellyt, mitä tälle oli tapahtunut, sillä tiesi saavansa tietää sen myöhemminkin. ”Vie hänet vierashuoneeseen, minä tulen pian.” Hän lisäsi ja suuntasi varastolleen, jossa piti yrttejään ja isoäidiltään perimäänsä kirjaa, jossa oli kerrottu yrttien ominaisuuksista ja siitä mihin mitäkin niistä saattoi käyttää. Myös muutama oikein hyvä yrttiliemi reseptikin löytyi, joita hän oli jo monet kerrat käyttänyt.

Hän otti hyllyltä padan ja nosteli sinne ne purkit ja yrttiniput, joita arveli tarvitsevansa, vilkaistuaan isoäitinsä kirjaa ensin. Tämän jälkeen hän kiirehti vierashuoneeseen, käskettyään ensin palvelijan tuomaan kuumaa vettä ja sidetarpeita hänelle. Huoneessa Magdaleena nosti tavarat padasta pöydälle ja laski padan sitten takan vierelle odottamaan. Tämän jälkeen hän kääntyi tutkimaan potilastaan, joka lepäsi vuoteella ja näytti niin kovin kalpealta.
Palvelijan avustuksella hän riisui revityt vaatteet pois Thomasin yltä, mikä paljasti karmean totuuden miehen kohtelusta.

Kasvot ja koko vartalo näytti olevan ruhjeilla ja selkä oli täynnä verisiä juomuja. Naisen tarkka silmä näki myös vanhoja, jo aikaa sitten parantuneita haavoja, joita selkä oli täynnä. Hän ei voinut olla miettimättä, mitä miehelle oli tapahtunut ja miksi tämä oli niin julman kohtelun ansainnut.

”Miesparka.” Magdaleena sanoi hiljaa ja pudisti päätään. Ei hän toivonut kenellekään tällaista kohtelua. Se ei ollut oikein, hän ajatteli.
”Se oli minun syyni.” Sanoi Matt, joka astui huoneeseen ja näytti syylliseltä. ”Minun takiani ne kohtelivat häntä niin kovakouraisesti.” Hän jatkoi ja jäi sängynpäähän katsomaan Thomasia.
”Hyvänen aika.” Magdaleena sanoi ja katsoi nuorukaista kysyvästi, kasvoilla silti lempeä ilme.

Matt ei voinut katsoa äitiään, mutta kertoi tälle kuitenkin saman, kuin mitä oli isälleen kertonut. Kertoi kuinka oli eksynyt ja osunut miehen mökille ja mitä sitten oli tapahtunut.

”Matthew, se ei ollut sinun vikasi.” Magdaleena sanoi ja sipaisi hiussuortuvan pois nuorukaisen kasvoilta.
”Mutta ilman minua, hän olisi päässyt edes vähemmällä, kuin nyt.” Matt sanoi.
”Matthew, ei. Hän ei olisi päässyt vähemmällä.” Magdaleena sanoi ja katsoi surullisena Mattia. ”Poikani, katso hänen vartaloaan, hänen selkäänsä. Häntä on satutettu jo paljon ennen tätä kertaa ja usein.” Hän sanoi ja katsoi sitten poikaansa, jonka kasvoilta saattoi lukea kauhun ilmeen.
”Miten joku voi kohdella häntä niin?” Matt kysyi, sillä ei kyennyt ymmärtämään, miksi joku saattoi tehdä näin, niinkin hyväsydämiselle ihmiselle, kuin Thomas. ”Hän... hän antoi minun nukkua vuoteessaan, vaikka minä sanoin, että minulle kelpaa pelkkä penkki nukkumapaikaksi.” Hän lisäsi hiljaa.
”Poikani, maailmassa on paljon sellaista, jota on vaikea selittää. Mutta ehkä me vielä saamme tietää, mitä hänelle on käynyt ja miksi.” Magdaleena sanoi ja puristi kevyesti poikansa hartiaa. ”Nyt, autahan minua, että saan puhdistettua hänen haavansa.” Hän jatkoi ja otti käteensä lämpimään veteen kastetun pellavaliinan.

Kevyesti ja hellävaroen hän pyyhki lian ja kuivuneen veren pois selän haavoista, mikä paljasti sen, minkä hän oli jo nähnyt. Selkä oli täynnään vanhoja arpia, uusien haavojen lisäksi. Tämän jälkeen hän puhdisti myös muutkin haavat ja ruhjeet. Kun se oli tehty, hän hieroi yrttisalvaa haavoihin ja ruhjeisiin ja sitoi ne pehmein pellavasuikalein.

”No niin, nyt hänen on levättävä. Kun hän herää, minä annan hänelle yrttilientä, joka edesauttaa paranemista.” Magdaleena sanoi, laittaessaan lämpöisen peiton, miehen hoikan vartalon päälle. ”Menkäämme ja antakaamme hänelle nyt oma rauha.”
”Hyvä on.” Robert sanoi ja hänen vatsansa kurahtikin jo kuuluvasti. Hän tunsi olonsa paremmaksi nyt, kun tuo miespoloinen oli saanut ansaitsemaansa huolenpitoa.

***

Thomas tunsi ruoskan sivallukset ihollaan, tunsi miten uusia haavoja aukesi ihoon ja miten veri norui pitkin selkää, mutta hän ei inahtanutkaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Magnus ruoskitutti hänet, eikä se varmasti tulisi olemaan viimeinen. Viimein iskut loppuivat ja miehet irrottivat hänet. Hän lyyhistyi voimattomana verentahraamalle hangelle ja jäi siihen kyyhöttämään, kuten aina ennekin. Melkein sinä silmänräpäyksenä Magnus sotilaineen ympäröivät hänet ja alkoivat potkia, lyödä ja retuuttaa häntä. Thomas ei voinut estääkään miehiä, sillä heitä oli liikaa. Viimein hän ajelehti paksuun mustuuteen, toivoen että jäisi sinne tällä kertaa. Hän ei enää halunnut herätä, vaan halusi jatkaa eteenpäin sinne, missä hänen perheensä häntä odotti.

Tuota mustuutta kesti hyvin pitkään, kunnes se viimein muuttui hämäräksi. Thomas erotti tuossa hämärässä valon ja varjon, sekä häälyviä hahmoja, jotka tulivat ja menivät. Koko ajan hänellä oli tunne, että joku oli hänen luonaan. Joku, jota hän ei voinut nähdä, mutta jonka hän niin hyvin tunsi ja jota oli jo niin monta vuotta ikävöinyt. Jonkin ajan kuluttua ympäristö alkoi tarkentua entisestään ja hän tajusi, ettei ollut omassa mökissään. Paikassa, jonka hän oli valinnut asuinsijakseen sen jälkeen, kun hänet oli perheineen häädetty linnasta Magnusin toimesta.

Mutta sekään ei ollut Magnusille riittänyt, vaan tämä oli tullut myöhemmin perässä ja vienyt kaiken, mitä Thomas oli koskaan rakastanut. Siitä muistona oli vain vaimon ja kahden vanhimman lapsen haudat. Kolmatta lastaan hän ei ollut nähnyt enää sen jälkeen. Hän ei oikein vieläkään käsittänyt kuka lapsen oli vienyt ja miksi ja minne. Thomas epäili, tokko lapsi tunnistaisikaan häntä, saati haluaisi pitää isänään, jos he vielä joskus kohtaisivat. Ei siis ollut mitään, mikä pitäisi hänet tässä elämässä ja kuitenkaan hän ei vieläkään ollut päässyt pois tästä tuskan ja yksinäisyyden kierteestä, johon Magnus oli hänet tuominnut lopuksi ikää.

Aika kului ja hän alkoi tervehtyä, joskin melko hitaasti. Hän antoi kyllä Magdaleenan ja Mattin hoitaa itseään, mutta nämä näkivät, miten pelosta jäykkä tämä oli ja katseli suurin tummin silmin, mitä he tekivät. Matt näki, että haavat olivat kivuliaat ja että niiden täytyi tuottaa miehelle sanomatonta tuskaa, vaikka tämä ei koskaan inahtanutkaan.
Matt pysyi miehen seurana koko ajan ja auttoi äitiään tämän hoidossa, sillä koki yhä, että miehen kärsimykset olivat hänen omaa syytään.

Eräänä päivänä Matt istui taas tapansa mukaan Thomasin seurana ja jutteli tälle niitä näitä, kun tämä hitaasti nousi istumaan.

”Teidän on levättävä, te ette ole vielä kunnossa.” Matt sanoi heti.
”Minun on lähdettävä täältä ja heti.” Thomas sanoi.
”Ette te voi. Te ette ole vielä siinä kunnossa.” Matt vastusti ja katseli ihmeissään miestä. Miksi tämä nyt halusi lähteä.
”Jos hän saa tietää, että olen täällä, te joudutte pulaan ja sitä minä en halua.” Thomas sanoi ääni pelosta värähtäen. Hän ei totisesti halunnut tuomita näitä hyviä ihmisiä samaan kurjuuteen, missä hän itse eli, hän ei halunnut näiden joutuvan kokemaan samaa.
”Minä en nyt ymmärrä? Kenestä te puhutte?” Matt kysyi ja katsoi kulmat kurtistuen Thomasia. Miksi kukaan tulisi tänne ja jos tulisikin oli täällä sen verran hyvä varustus, ettei siitä helposti läpi mentäisi, jollei sitten ollut mukanaan kunnollista armeijaa.
”Sinä tiedät kyllä kenestä minä puhun.” Thomas sanoi ja katsoi nuorukaista onnettomana. ”Sinä näit, mitä hän teki minulle ja mikä hän olisi tehnyt sinulle, jos en olisi estänyt.” Hän lisäsi ja painoi katseensa alas.
”Magnus?” Matt sanoi ja mietti, mikä sai tuon aatelisen noin julmiin tekoihin.
”Hän juuri.” Thomas sanoi hiljaa. ”En voi antaa teidän kärsiä samaa, kuin itse olen joutunut kärsimään. Te olette olleet niin hyviä minulle ja ansaitsette parempaa kuin minä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää, sillä kaiken minä olen jo menettänyt.” Hän lisäsi hiljaa, kyyneleen vierähtäessä hänen poskelleen.
”Ei, sinun ei tarvitse lähteä... isä.” Matt sanoi ja Thomas nosti katseensa käsistään. Hän katsoi nuorukaista hämmentyneenä.
”Mitä te sanoitte?” Thomas kysyi ja muisti tuskin hengittääkään.
”Sanoin isä.” Matt vastasi ja hymyili. ”Robert, joka on kuin isä minulle ja isänä minä häntä olen pitänyt, kertoi minulle kaiken, kun minä kerroin hänelle sinun nimesi.” Hän kertoi.
”Sitä suuremmalla syyllä, minun on lähdettävä. En voi... en saata...” Thomas aloitti, mutta ääni haipui kuulumattomiin.
”Ei. Sinä jäät tänne, sillä olet ansainnut parempaa.” Matt sanoi ja laski varovaisesti kätensä Thomasin hartialle.


Jatkakaahan ja kertokaa millaisia salaisuuksia vielä paljastuukaan ja mahtaako Magnus ilkiö ilmaantua paikalle häiriköimään?
« Viimeksi muokattu: 19.04.13 - klo:20:40 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2100
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Synkkiä salaisuuksia menneisyydestä
« Vastaus #2 : 22.02.13 - klo:20:17 »
”Magnus?” Matt sanoi ja mietti mikä sai tuon aatelisen tuollaisiin tekoihin.
”Hän juuri.” Thomas sanoi hiljaa. ”En voi antaa teidän kärsiä samaa, kuin itse olen joutunut kärsimään. Te olette olleet niin hyviä minulle ja ansaitsette parempaa kuin minä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää, sillä kaiken minä olen jo menettänyt.” Hän lisäsi hiljaa, kyyneleen vierähtäessä hänen poskelleen.
”Ei, sinun ei tarvitse lähteä... isä.” Matt sanoi ja Thomas nosti katseensa käsistään. Hän katsoi nuorukaista hämmentyneenä.
”Mitä te sanoitte?” Thomas kysyi ja muisti tuskin hengittääkään.
”Sanoin isä.” Matt vastasi ja hymyili. ”Robert, joka on kuin isä minulle ja isänä minä häntä olen pitänyt, kertoi minulle kaiken, kun minä kerroin hänelle sinun nimesi.” Hän kertoi.
”Sitä suuremmalla syyllä, minun on lähdettävä. En voi... en saata...” Thomas aloitti, mutta ääni haipui kuulumattomiin.
”Ei. Sinä jäät tänne, sillä olet ansainnut parempaa.” Matt sanoi ja laski varovaisesti kätensä Thomasin hartialle.

”Mutta sinä et ymmärrä”, Thomas aloitti, mutta vaikeni hetkeksi, ”Magnus... hän on minun veljeni”, hän sanoi viimein ja painoi päänsä käsiinsä.
”Magnusko? Sinun veljesi?” Matt kysyi uskomatta korviaan.
”Kyllä”, Thomas henkäisi surullisena. Hän muisti liiankin hyvin ne tapahtumat, jotka olivat kääntäneet heidät toisiaan vastaan ja jotka lopulta olivat vieneet häneltä perheen.
”Jos hän kerran on veljesi, niin miksi hän sitten kohtelee sinua niin julmasti?” Matt kysyi, sillä ei voinut ymmärtää miksi veli kohtelisi veljeään niin kurjasti, kuin mitä Magnus teki.

Thomas oli vaiti, hän ei tiennyt miten kertoa koko jutun, sillä jotenkin hänestä tuntui, ettei Magnuskaan ihan täysin läpimätä ollut, vaikka olikin antanut raivon ja vihan sokaista itsensä ja käyttäytymään, niin kuin oli tehnyt kaikki nämä vuodet.

”Se on pitkä tarina”, Thomas huokaisi ja toivoi koko sydämestään, että voisi vielä olla väleissä veljensä kanssa, sen sijaan, että tämä vihoitteli hänelle.
”Minulla on aikaa kuunnella”, Matt sanoi ja päätti, että selvittäisi koko jutun pohjiaan myöden.
”Ei, anna olla. Minä en halua puhua siitä”, Thomas vastasi, sillä muistot menneistä tapahtumista satuttivat häntä aivan liikaa, eikä hän halunnut avata niitä haavoja uudestaan.
”Hyvä on”, Matt sanoi, sillä ei tietenkään halunnut pakottaa Thomasia kertomaan tapahtuneesta. Hän tiesi, että tämä kyllä kertoisi sitten kun pystyisi siihen. Asia oli kai vieläkin aivan liian kipeä, että siitä voisi puhua, jos voisi koskaan.
”Kiitos”, Thomas sanoi.
”Minä ymmärrän sen, ettet ole vielä valmis kertomaan, enkä häiritse teitä enää asialla. Mutta haluan kertoa, että olen valmis kuuntelemaan, kun te olette valmis kertomaan”, Matt sanoi, muotoillen asian mahdollisimman kohteliaasti.

Thomas tyytyi vain nyökkäämään ja vetäytyi takaisin peiton alle. Hän oli kuitenkin päättänyt, että lähtisi heti, kun se olisi mahdollista.

Matt oli vielä jonkin aikaa Thomasin luona, kunnes hänet kutsuttiin toisaalle. Magdaleena vei Thomasille syötävää, että tämä vahvistuisi, sillä näkihän hän, että mies oli kovin vähällä elänyt pitkän aikaa. Hän toivoi tietenkin miehen parasta ja hoiti tätä huolella. Thomas oli tästä tietenkin kiitollinen ja toivoi, että voisi jotenkin korvata tämän kaiken näille ystävällisille ihmisille. Sitäkin vaikeammalta hänestä tuntui lähteä, mutta hän tiesi, ettei voisi jäädäkään, sillä muutoin näille mukaville ihmisille kävisi huonosti ja se olisi hänen syynsä. Niinpä hän sitten päätti odottaa yötä, jotta voisi pimeyden turvin lähteä takaisin tuvalleen.

Aika kului ja sinä aikana hän sai toistamiseen ruokaa ja Magdaleenan tekemää hoitavaa yrttisoppaa. Viimein yö saapui ja talon väki vetäytyi levolle. Vielä jonkin aikaa Thomas odotti, kunnes nousi vuoteeltaan ja pukeutui vaatteisiinsa, jotka oli pesty ja asetettu nätisti viikattuina seinän vieressä nököttävän jykevän kirstun päälle. Tämän jälkeen hän suuntasi talon asukkaita häiritsemättä ulos hyiseen yöhön.
Koko yön hän tarpoi kylmässä pakkasilmassa, kunnes auringon jo kivuttua korkealle, hän pääsi tupansa luo. Hän kiitti tupaansa vahtinutta miestä ja sanoi, että tämä voi lähteä heti kun haluaisi.

***

Matt suuntasi heti aamusta Thomasin huoneeseen, vain havaitakseen, että tämä oli lähtenyt.

”Hemmetti”, Matt manasi hiljaa ja painui heti kertomaan kasvatti-isälleen tapahtuneesta.
”Tavallaan ymmärrän häntä ja kuitenkin minua huolettaa, kun hän on yksin mökillään”, Robert sanoi.
”Minä menen hänen peräänsä. Hän on niin huonossa kunnossa, että jos Magnus tai hänen miehensä taas pieksevät hänet, hän saattaa kuolla” Matt sanoi, sillä ei vain voinut antaa asian olla. Hän ei voisi katsoa läpi sormiensa, kun hänelle tärkeäksi tullutta ihmistä rääkättiin julmasti.
”Hyvä on, mutta ole varovainen. Magnus on aika arvaamaton”, Robert varoitti. Matt oli hänelle hyvin rakas, vaikkei tämä hänen omaa lihaa ja verta ollutkaan, mutta omanaan hän oli tämän kasvattanut.
”Kiitos isä”, Matt sanoi, sillä vaikka hän tiesikin oikean isänsä, oli Robert hänelle silti yhtä paljon isä.

***

Pimenevä ilta oli jo kääntymässä yöksi, Thomasin toimittaessa rutiininomaisesti illan viimeisiä askareita, ennen vetäytymistään hyvin ansaitulle levolle. Hän asteli hitain askelin pitkin valkeaan hankeen painautunutta uraa ja laskeutui viimein polvilleen isoimman hautakiven eteen.

”Annabell.” Thomas kuiskasi hiljaa ja antoi työnkovettamien sormiensa sivellä kevyesti hautakiven rosoista pintaa ja kiveen kaiverretun nimen kirjaimia. Kyyneleet polttelivat hänen luomiensa alla, kun tuo kohtalokas ilta muistui mieleen.

Eihän hän sitä ikinä tulisikaan unohtamaan ja se kummitteli hänen unissaankin. Thomas toivoi koko sydämestään, että olisi voinut itsekin kuolla tuona kauheana yönä, jolloin kaikki hänelle rakas vietiin armotta ja tuhottiin julmasti. Hän tunsi syvää syyllisyyttä siitä, että oli jäänyt henkiin, kun taas rakas vaimo ja lapset lepäsivät syvällä maan alla ikuisessa unessaan. Hän kyyhötti pitkään kiven edessä, vaikka housunpolvet alkoivatkin jo olla märät ja kylmyys hohkasi kivuliaasti pahoin kärsineisiin raajoihin, saaden vanhat vammat ärtymään entisestään. Viimein hän asetti uuden kynttilän haudan eteen ja sytytti sen.

”Minä tulen taas huomenna käymään haudallasi, Annabell.” Thomas kuiskasi hiljaa, sipaisi kevyesti hautakiveä ja nousi vaivalloisesti seisomaan.

Hitaasti hän alkoi raahustaa takaisin tupaansa odottaen jo illallistaan ja pääsyä pienen ränsistyneen takan lämpöön. Tuskin hän ehti puiselle ovelle asti, kun metsänlaidasta alkoi kuulua hevosten hirnahtelua ja miesten karkeita huutoja, jotka lähestyivät. Ei mennytkään kovin pitkää aikaa, kun nuo tummat hahmot tulivat näkyviin ja saapuivat lunta pöllyttäen pihamaalle.

”Hyvää iltaa.” Thomas sanoi värittömällä äänellä ja tunsi mielialansa laskevan entisestään. Hän tiesi nyt, ettei saisi nauttia illallistaan, saati tupansa lämmöstä ja huokaisi raskaasti. Yöstä tulisi koettelemus, jonka hän kestäisi, kuten oli kestänyt aiemminkin.
”Iltaa.” Magnus tuhahti, laskeutuessaan hevosensa selästä alas ja vilkaisi Thomasin nuhjuista olemusta nenänvarttaan pitkin. Hän asteli Thomasin ohi, vilkaisemattakaan tähän ja sisälle tupaan.
”Te halunnette illallisen ja yösijan.” Thomas totesi ja ontui Magnusin perässä tupaan, sillä saisi muutoin haukut ja lyöntejä, jos palvelu ei sattuisi miellyttämään Magnusia ja tämän sotilaita, jotka hekin työntyivät sisälle pikkuiseen tupaan.

Ääneti Thomas köpötteli keittiönurkkaan ja haki sieltä puiset lautaset, jotka kantoi pöytään. Tämän jälkeen hän nosti pöydälle kaikki vähäiset ruokatarvikkeensa ja viimeisen tynnyrillisen olutta, joka hänellä vielä oli ollut kätköissään. Minkäänlaista kiitosta hän ei saanut, ei ainoatakaan kaunista tai ystävällistä sanaa. Vain äkäisiä murahduksia, ärähdyksiä ja kirouksien säestämää sysimistä. Kun Magnus ja hänen sotilaansa olivat saaneet syötyä, Thomas siivosi tavarat pois pöydiltä, Magnusin ja muiden siirtyessä yölevolle. Magnus varasi tietenkin Thomasin huoneen itselleen, sotilaidensa vallatessa tuvan puolelta kaikki vähänkään nukkumapaikaksi kelpaavat kohdat.

Vähin äänin Thomas köpötteli ulos ja painui hoitamaan hevoset, jonka jälkeen hän istuutui oven vieressä olevalle kuluneelle penkille. Siinä olisi hänen yösijansa, sillä tuvassa ei hänelle ollut tilaa ja jos hän sinne olisi mennyt, miehet olisivat häätäneet hänet ulos. Ei kuulemma ollut sopivaa hänen maata edes lattialla samassa tilassa sotilaiden kanssa. Thomas asetti kävelykeppinsä tuolia vasten ja veti nuhjuisia vaatteita tiukemmin ympärilleen, vaikkei se sanottavammin auttanutkaan kylmää vastaan. Tuuli tuiversi ja puhalteli irtolunta ympäriinsä ja pakkanen tuntui kiristyvän entisestään. Yöstä ei tosiaankaan tulisi kovinkaan mukava, Thomas ajatteli ja värisi kylmästä. Hän yritti saada tuolillaan niin mukavan asennon kuin mahdollista, mutta uni ei vain ottanut tullakseen. Oli liian kylmä ja hän päätti, että nousisi joka tapauksessa jonkin ajan kuluttua hoitelemaan pienen tupapahasen askareita ja yrittäisi sitten päivällä ottaa päiväunet, jos Magnus nyt suvaitsi edes herätäkään ennen puoltapäivää ja lähteä tiehensä.

Thomas ei ehtinyt kauaakaan penkillään kyyhöttää, kun metsänlaidasta alkoi kuulua hirnahtelua, joka voimistui. Pian hän näki yksinäisen tumman hahmon, joka tuntui hidastavan vauhtia tullessaan lähemmäksi pihaa. Hetkeä myöhemmin hän näki, että tumma hahmo oli hevonen, jonka selässä oli ratsastaja. Thomas säikähti, sillä ei ollut uskonut, että Matt tai Robert olisi lähtenyt hänen peräänsä. Hän tiesi, ettei Magnus pitäisi yöllisistä vieraista, jotka häiritsivät hänen untaan.

”Hyvää iltaa”, Kuului tuttu ääni pimeydestä.
”Matthew? Mitä sinä teet täällä?” Thomas sanoi epäuskoisena ja pelkäsi.
”Miten sinä tähän aikaa ulkona olet?” Matt kysyi laskeutuessaan hevosensa selästä ja taluttaessaan tätä kohti tallia.
”Matt, painu pois kun vielä voit”, Thomas sanoi hätäisesti, vastaamatta Mattin kysymykseen, ”sinun ei pitäisi olla täällä”, hän jatkoi ja katsoi anoen Mattia.
”Miksi minun pitäisi lähteä?” Matt kysyi ja kurtisti kulmiaan. Hän ei voinut ymmärtää miksi Thomas oli ulkona tähän aikaan ja miksi tämä oli niin kauhistunut.
”Hän on täällä, minun veljeni”, Thomas vastasi hiljaisella äänellä, ”sinä tiedät, mitä hän sinulle tekee jos herää ja huomaa sinun olevan täällä”, hän lisäsi ja toivoi, ettei sotilaat havahtuisi meluun.
”Hänen tässä sietäisi häipyä matkoihinsa. Kohdella nyt tuolla tavoin veljeään”, Matt tuhahti ärtyneenä, ”hänellä ei ole minkäänlaisia käytöstapoja”, Hän totesi.
”Matt, ole niin kiltti”, Thomas pyysi, seuraten Mattia, kun tämä kuljetti hevosensa talliin ja siellä tyhjäksi jääneeseen pilttuuseen.
”Minä en aio kumartaa häntä. Sitä paitsi hänen olisi jo syytä saada opetus julmasta käytöksestään”, Matt huomautti pisteliäästi. Häntä raivostutti Magnusin tapa sortaa heikompiaan ja hän piti tätä pelkurina ja raukkana, joka ei uskaltanut kohdata vertaistaan.
”Matt, minä pyydän. Edes minun mielikseni, lähde ole kiltti”, Thomas pyysi anoen, sillä ei halunnut Mattin joutuvan Magnusin vihan kohteeksi.
Matt oli vaiti ja nappasi pienen korin hevosen kupeelta, sillä hän oli aikonut ilahduttaa Thomasia tuomalla tälle joitain herkkuja.
”Mitäs tämä oikein on!?” Kuului karjaisu ja kumpikin kääntyi katsomaan tallinovelle, jossa seisoi yksi Magnusin sotilaista.
”Ei mitään, menkää te vain takaisin nukkumaan. Hän lähtee ihan heti pois”, Thomas alkoi rauhoitella miestä, joka työntyi tallin ovesta sisälle ja mulkoili kumpaakin hyvin rumasti.
”En aikonut lähteä ja te voisitte kohdella häntä vähän ystävällisemmin”, Matt huomautti, Thomasin estelyistä huolimatta.
”Turpa tukkoon nulikka tai suomin selkänahkasi verille”, mies ärähti ja puristi sormensa nyrkkiin.
”Jospa kiusaisit itsesi kokoista ja jättäisit hänet rauhaan.” Matt sanoi viileästi, sormien puristuessa miekan kahvalle.
”Kuinka kehtaat puhutella ylempiäsi tuohon sävyyn”, mies karjaisi ja ovi hänen takanaan aukesi. Melu oli herättänyt kaikki muutkin, jotka olivat tulleet katsomaan, mitä oikein oli tekeillä.
”Minä taas en ymmärrä teidän raukkamaista käytöstänne”, Matt napautti takaisin ja osui arkaan paikkaan, ”te ette ole ansainneet minkäänlaista kunnioitusta. Todellinen kunnia hankitaan suojelemalla heikoimpia, kiusaamisen sijasta”, hän lisäsi.
”Väitätkö siis, että me olemme raukkoja ja pelkureita?” Sotilas kysyi ylimieliseen sävyyn ja hänen kätensä hakeutui miekan kahvalle.
”Ei, en väitä, vaan tiedän. Miksi muuten te kiusaisitte tätä miesparkaa, joka ei ole tehnyt teille mitään vääryyttä”, Matt huomautti kuivasti.
”Nulikka, sinä ansaitsisit selkäsaunan”, sotilas ärisi.
”Mitä hemmettiä tämä on?” Kuului Magnusin kopea ja ärtynyt ääni.
”Hyvää iltaa Magnus”, Matt sanoi tyynesti, ”ihmettelinkin missä viivyt ja ehdin jo luulla, että olisit livistänyt tiehesi kuin mikäkin pelkuri”, hän lisäsi tyynesti.
”Kuinka kehtaat puhua minulle noin?” Magnus ärähti pöyristyneenä, ”sinä saat sellaisen opetuksen, että se tuntuu pitkän aikaa selkänahassasi”, hän jatkoi ja antoi merkin sotilailleen, jotka ympäröivät Mattin heti.
”Miten arvattavaa. Sinulla ei tosiaankaan ole uskallusta taistella itse, vaan pistät muut tekemään likaiset työsi”, Matt tyytyi toteamaan kuivasti, ”pelkuri”, Hän sylkäisi sanan suustaan ja tuijotti Magnusia haastavasti.
”Pieskää hänet!” Magnus karjaisi raivoissaan.
”Minä pyydän, älkää”, Thomas anoi ja rukoili, mutta hänen pyyntönsä kaikui kuuroille korville.
”Pysy sinä erossa tästä”, yksi sotilaista sähähti ja tuuppasi Thomasia niin rajusti, että tämä kaatui ja löi päänsä penkinkulmaan. Hän jäi pökertyneenä alalleen ja tiesi, ettei voisi tehdä mitään auttaakseen poikaansa.

Matt ymmärsi, että Magnusilla oli ylivoima ja ettei tämä tappelisi reilusti, joten hän ei voinut muutakaan kuin antaa tämän miesten tehdä mitä huvittaa. Niinpä hänen kätensä oli pian tiukasti sidottu köydellä, jonka varaan hän jäi roikkumaan. Yksi sotilaista repi hänen takkinsa ja paitansa selkämyksen auki, jolloin hän tunsi kylmän pakkasilman selässään. Pitkään hän ei sitä ehtinyt edes miettiä, kun ensimmäinen isku läjähti selkänahkaan. Matt ei ollut eläessään tuntenut sellaista tuskaa kuin nyt. Kuumat kyyneleet polttelivat luomien alla ja hän yritti estää niitä vierimästä poskille. Hän puri hampaat yhteen, jottei huutaisi tuskasta, mutta turhaan sillä iskuja sateli ja jokainen isku tuntui edellistä tuskallisemmalta. Pian Mattin silmissä sumeni ja hän toivoi vain, että miehet lopettaisivat. Vielä jokunen isku läjähti hänen selkäänsä, kunnes Magnus viimein antoi lopetuskäskyn. Yksi sotilaista irrotti köyden ja antoi Mattin lysähtää veren tahrimalle puulattialle.

”Toivottavasti otit opiksesi ylimielinen nulikka.” Magnus sähähti ja harppoi takaisin tuvalle, sotilaiden seuratessa häntä, kuin tottelevaiset koirat.

Joku hänen sotilaistaan nappasi ohi mennessään korin, joka oli tarkoitettu Thomasille ja vei sen mukanaan sisälle. Magnus painui nukkumaan, kun hänen sotilaansa tyhjensivät hyvällä halulla kaiken, mitä korissa oli. Viinin, juuston, leivän ja kakun.

Kun sotilaat olivat menneet Thomas nousi jaloilleen ja hoippuroi Mattin luo. Hän tutki tämän nopeasti ja haki ämpärillisen vettä ja puhtaan liinan kätköistään, minkä jälkeen hän alkoi hellävaroen puhdistaa Mattin selkää, joka oli täynnään ärhäkänpunaisia verisiä juomuja. Tämän jälkeen hän kaivoi vaatteidensa kätköistä purkin salvaa, jota siveli juomuihin ja näki, miten Matt värähteli hänen kosketuksestaan. Omasta kokemuksestaan hän tiesi, että selkä tulisi olemaan hyvin pitkään hellänä, mutta että tämä salva edesauttaisi paranemista nopeammin.

”Minähän pyysin sinua lähtemään”, Thomas sanoi surullisena ja toivoi, että voisi jotenkin helpottaa nuorukaisen oloa.
”Äh, ei tämä mitään”, Matt ähkäisi ja inahti kivusta, joka heräsi selässä pienimmästäkin liikkeestä.
”Selkäsi on vielä pitkään hellänä, mutta kyllä se siitä vielä asettuu”, Thomas lohdutti nuorukaista.
”Magnus saisi joskus kokeilla itse miltä ruoskan sivallukset tuntuvat hänen hienossa selässään”, Matt sanoi ja sihahti perään hiljaisen kirouksen.
”Ehkä oli parempi näin”, Thomas sanoi hiljaa, ”huonomminkin olisi voinut käydä”, hän lisäsi.
”Niin kai”, Matt mutisi ja yritti löytää mukavamman asennon pistelevissä heinissä.
”Ne lähtevät aamulla”, Thomas sanoi, mutta jätti sanomatta, että varmasti vielä pieksisivät jommankumman ennen lähtöään. Ihan vain muistutukseksi.

Yö kului hitaasti ja se tuntui Mattista pisimmältä kuin yksikään aikaisemmista koko hänen elämänsä aikana. Nukkumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä selkää poltteli tuskaisesti ja hän tiesi, että kestäisi aikansa, ennen kuin se laantuisi. Äkkiä hän haistoi jotain ja kohottautui varovaisesti käsiensä varaan. Hän kuulosteli hetken ja haistoi sen uudelleen ja nyt voimakkaampana. Matt vääntäytyi istumaan ja hetken epäili aistejaan, kun uusi voimakkaampi savunhaju tunkeutui hänen sieraimiinsa.

”Herää, jossain palaa”, Matt sanoi ja töni Thomasin hereille.
”Mitä?” Thomas mumisi ja nousi unisena istumaan.
”Jossain palaa”, Matt toisti ja nousi tuskasta parahtaen seisomaan, ”meidän on tehtävä jotain”, hän lisäsi.
”Palaa!” Thomas älähti ja pomppasi seisaalleen. Sen enempiä ihmettelemättä, hän säntäsi tutkimaan tallin ja totesi pikaisen tutkinnan jälkeen, että tallissa ei ainakaan pala. Sitten se putkahti hänen mieleensä ja hän juoksi ulos pihamaalle. ”Minun tupani!” Hän huudahti ja katsoi kattoa, josta lumi oli osin sulanut ja näkyi liekkejä.
”Mitä ihmettä ne miehet oikein ovat tehneet?” Matt kysyi päästyään pihalle ja nähden saman.
”Ne onnettomat ovat kai laittaneet aivan liikaa puita takkaan”, Thomas sanoi ja alkoi painella kohti tupaa, ”heidät on saatava ulos tuolta, tai he kuolevat liekkeihin.”
”Olet oikeassa”, Matt sanoi, ”he eivät tosin ole ansainneet kovinkaan ystävällistä kohtelua, mutta et sinä, sen enempää kuin minäkään ole murhaaja”, hän lisäsi ja asteli selkä kyyryssä Thomasin perässä.
”Herätkää!” Thomas huusi ja hakkasi paksua ovea nyrkein, ”tuli on irti!” Hän huusi uudelleen, mutta mitään ei tapahtunut.
”He eivät kuule”, Matt sanoi ja mietti miten päissään miehet mahtoivat olla, kun eivät mihinkään reagoineet.
”Heidät on saatava ulos sieltä ja heti”, Thomas sanoi hätääntyneenä, sillä tiesi ettei huonokuntoinen katto kovin kauaa kestäisi ja romahtaisi alas.
”Odotas vähän”, Matt sanoi ja harppoi penkille. Hän nosti sen ja rysäytti sen ikkunasta läpi, niin että sirpaleet kilahtelivat maahan ja tuvan puolelle.
Tämä melu sai osan sotilaista havahtumaan raskaasta unestaan.
”Mitä helvettiä?” Yksi sotilaista ärähti kiukkuisena, ”miksi sinä herätit meidät?” Hän kysyi ja mulkoili Mattia häijysti.
”Tuvan katto on ilmiliekeissä, painukaa ulos sieltä, joka sorkka!” Matt karjaisi takaisin ja sai loputkin sotilaat havahtumaan unestaan.
”Mitä se oikein huutelee?” Toinen kysyi.
”Haluaa varmaan uudelleen selkäänsä”, kolmas murahti.
”Senkin idiootit! Tupa on tulessa, ulos sieltä kuin olisitte jo!” Matt karjaisi raivoissaan ja ihmetteli saattoivatko nuo sotilaat tosiaan olla noin typeriä.
Vasta silloin sotilaat haistoivat palaneen käryn, joka voimistui entisestään ja tajusivat, että Matt oli oikeassa.
”Ulos täältä joka sorkka!” Ensimmäinen sotilas karjaisi, mikä sai hänen tovereihinsa toivottua liikettä.

Pian miehet purkautuivat tuvasta pihamaalle ja samalla ovenavauksella ulos juoksi Thomasin kissa ja kaksi kanaa kovaäänisesti kotkottaen. Ne olivat vaistonneet vaaran jo aiemmin, mutta miehet eivät olleet niiden meteliin heränneet.

”Missä Magnus on?” Matt kysyi.
”Vissiin nukkumassa vielä”, ensimmäinen sotilas vastasi hämmentyneenä.
”Hemmetti”, Matt ärähti ja oli jo menossa, kun huomasi Thomasin kadonneen. Hän kirosi uudelleen ja olisi mennyt tupaan, kun sotilas esti. ”Thomas!” Hän huusi.
”Älä mene sinne.” Sotilas sanoi ja katsoi uusin silmin nuorukaista, joka oli pelastanut hänen henkensä.
”Mutta Thomas, hän kuolee tuonne”, Matt aloitti ja katsoi huolestuneena tupaa, jonka katolla olevat liekit näyttivät levinneen entisestään.
”Hän pärjää kyllä... toivottavasti ainakin”, Sotilas sanoi.

***

Thomas juoksi sisälle tupaan ja kuten hän oli arvellutkin, miehet olivat tunkeneet enemmän halkoja takkaan, kuin mitä hän itse siinä poltti ja vanha katonrajassa ollut halkeama oli päästänyt kipinöitä kuiviin kattomateriaaleihin ja sytyttänyt sen tuleen. Hän ei kuitenkaan jäänyt ihmettelemään takkaa, vaan paineli makuuhuoneeseen, jossa Magnus vielä nukkui.

”Magnus, herää!” Thomas huusi ja ravisteli Magnusta välittämättä siitä, mitä tämä tulisi tekemään, moisen käytöksen vuoksi.
”Mitä hemmettiä?” Magnus mutisi ärtyneenä.
”Tulipalo”, Thomas sai sanotuksi ja alkoi yskiä vedettyään vahingossa savua keuhkoihinsa, ”sinun... sinun on painuttava ulos täältä ja heti.” Hän sai sanottua yskimisensä lomasta.
”Mitä hittoa sinä oikein yrität sanoa?” Magnus kysyi ja mulkoili vihaisesti Thomasia.

Thomas ei ehtinyt vastata, sillä tuvanpuolelta kuului voimakasta rytinää ja seuraavassa hetkessä hän näki liekit, jotka tunkivat katon rajasta makuuhuoneen puolelle.

”Helkkari!” Magnus karjaisi ja pomppasi vauhdilla ylös vuoteesta.
”Me emme pääse tuota kautta pois”, Thomas sanoi yskimisensä lomasta.
”Ikkuna.” Magnus sanoi ja nappasi pienen jakkaran käteensä ja iski ikkunan säleiksi.

Tämän jälkeen hän työntyi ikkunasta ulos. Thomas tuli perässä ja ehti nipin napin ulos, kun takaa kuului rytinää. Katto romahti alas makuuhuoneeseen ja voimakas ilmavirta puhalsi rikkinäisestä ikkunasta ulos palavia säleitä, tuhkaa ja kipinöitä Thomasin päälle ja sytytti hänen vaatteensa tuleen. Thomas huusi tuskasta, sillä tuli korvensi hänen nahkaansa. Magnus oli kauempana polvillaan ja köhi hänkin hengitettyään savua. Viimein hän sai hengityksensä tasaantumaan ja nousi jaloilleen. Hän huomasi Thomasin vaatteiden olevan tulessa ja kuuli tämän huudon, joka kohosi kirkunaksi. Tuota kirkunaa hän ei tulisi koskaan unohtamaan ja se kaikuisi hänen unissaan, koko lopun elämän.

”Thomas!” Magnus karjaisi ja juoksi tämän luo.

Hän kaatoi Thomasin hankeen ja pyöritti tätä lumessa, kunnes sai viimeinkin sammutettua tulen. Hän näki, että Thomasin vaatteet olivat riekaleina ja että iho oli palanut paikoin pahasti. Magnus kyyhötti Thomasin vieressä polvillaan ja tärisi kylmästä. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Ensi kertaa pitkiin aikoihin, hän tunsi jotain muuta kuin vihaa veljeään kohtaan.

”Magnus”, Thomas sanoi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä ja katseli Magnusia luomiensa raosta...


No niin, mitenkä jatkuupi tästä?
« Viimeksi muokattu: 19.04.13 - klo:20:52 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2100
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Synkkiä salaisuuksia menneisyydestä
« Vastaus #3 : 13.05.14 - klo:07:38 »
”Thomas!” Magnus karjaisi ja juoksi tämän luo ja kaatoi hankeen. Hän pyöritti tätä lumessa ja sai viimeinkin sammutettua tulen. Hän näki, että Thomasin vaatteet olivat riekaleina ja että iho oli palanut paikoin pahasti.
Magnus kyyhötti Thomasin vieressä polvillaan ja tärisi kylmästä. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Ensi kertaa pitkiin aikoihin, hän tunsi jotain muuta kuin vihaa veljeään kohtaan.

”Magnus”, Thomas sanoi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä ja katseli Magnusia luomiensa raosta.


Magnus oli vaiti ja katseli Thomasia, jolla näytti olevan kovia tuskia ja toivoi, että voisi, jotenkin helpottaa tämän oloa.

”Tapa minut”, Thomas kuiskasi, saaden Magnusin hätkähtämään.

”Mutta”, Magnus aloitti ja vaikeni, sillä ei tiennyt mitä sanoa. Hämmentyneenä hän katseli veljensä pahoin palaneita kasvoja, jotka yhä olivat noen likaamat.

”Minä pyydän, tapa minut”, Thomas toisti ja ojensi kätensä anovasti veljeään kohti, ”en kestä tätä tuskaa enää, vie se pois. Tapa minut, ole niin kiltti”, hän pyysi, kyynelten vierähdellessä hiljalleen hänen poskilleen.

”Thomas, minä... en minä voi”, Magnus takelteli ja hänestä tuntui pahalta nähdä millaisissa tuskissa Thomas oli.

”Minä pyydän”, Thomas parahti itkunsekaisella äänellä.

Magnus kaivoi kauniin tikarin vaatteidensa kätköistä. Sormet puristuivat kädensijan ympärille ja hän nosti kätensä iskeäkseen, mutta iskua ei koskaan tullut. Hänen tärisevä kätensä pysyi hetken ilmassa, kunnes laskeutui alas ja ote tikarista kirposi, niin että se putosi hankeen.

Magnus tajusi, ettei pystyisi tappamaan veljeään, ei vaikka vielä jokin aika sitten se olisi ollut jopa houkuttelevaa. Mutta nyt se oli mahdotonta ja kaikki se viha ja kauna, jota hän Thomasia kohtaan oli tuntenut, oli poissa. Oli vain hämmennys, suru ja pelko.

”Olen pahoillani, mutta minä en voi tehdä sitä”, Magnus sanoi tukahtuneella äänellä ja toivoi, että voisi tehdä jotakin Thomasin hyväksi. Edes lievittää tämän tuskia.

Oli hiljaista, vain tuli rätisi yhä talonraunioissa ja tuuli puhalteli lunta ympäriinsä. Äkkiä hiljaisuuden rikkoi pakkaslumesta lähtevä narskuva ääni, joka kieli jonkun olevan tulossa.

”Thomas!” Kuului huuto pimeydestä.

***

Sotilaat ja Matthew seisoivat paikallaan ja katsoivat kauhistuneina, miten liekkien valtaama katto antoi periksi ja rysähti sisälle, liekkien kurotellessa kohti pimeää taivasta ja syytäen kipinöitä ympärilleen.

Niitä lensi myös tallin katolle, mikä sai miehissä aikaan liikettä. Osa sotilaista juoksi ilman eri käskyä tallille ja päästi hevoset pilttuistaan, etteivät ne palaisi tallin mukana, sillä kipinät olivat sytyttäneet tallin kattorakenteet tuleen.

Matthew oli kuullut huudon, joka oli kohonnut kirkunaksi ja juoksi pitkin palavan mökin vierusta sen takapuolelle, perässään loput sotilaat.

”Thomas!” Matthew huusi ja yritti epätoivoisesti nähdä liekkien valossa, missä tämä oli.

Viimein hän näki valkeaa hankea vasten kaksi tummaa hahmoa, Thomasin, joka makasi selällään kylmässä hangessa ja Magnusin, joka kyyhötti polvillaan tämän vierellä.

Matthew pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi lopulta kulkuaan miesten luo, vaikka se olikin hidasta paksun hangen takia. Viimein hän kuitenkin pääsi heidän luokseen ja lysähti polvilleen Thomasin toiselle puolelle.

”Thomas... isä”, Matthew sanoi hiljaa, nähdessään miten pahoin tämä oli palanut. Hän tiesi, että tämä olisi välittömästi siirrettävä jonnekin saamaan hoitoa, mutta tiesi kuinka kivuliasta se olisi, kun joka puolella vartaloa oli palaneita kohtia.

”Isä”, Matthew toisti ja laski varovaisesti kätensä tämän kädelle.

”Matt”, Thomas sopersi ja...


No niin, miten mahtanee jatkua tästä...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

 

Copyright © 2000 Juplin.net. All Rights Reserved. Design by Juplin.