Jatkis: Unohdettu kaupunki

[Nefertiti]

Oviaukolta kuului hämmästynyt huudahdus. Näky oli yllättänyt tulijan täysin. Huoneessa alkoi kiivas käsirysy. Naiset kiljuivat kuka raivoissaan kuka kauhuissaan ja miehet kiroilivat. Nyrkit heiluivat ja luut murtuivat.
Myös Sabinen taitelutahto heräsi ja hän tallasi Andersonin varpaille kunnollisesti. Mies älähti ja irrotti otteensa naisesta, joka antoi samantien nyrkkinsä puhua. Naisen käsi heilahti kerran ja toisenkin ja Anderson lysähti seinää vasten nenäänsä pidellen ja kiroillen.
Peter puolestaan sai karistettua itseään pitelevät miehet ja syöksyi kiskomaan Hiltonin pois Robinsonin kimpusta.
Hän tarrasi miestä vaatteista ja kiskaisi niin voimakkaasti, että tämä horjahti ja kompuroi päin pöytää. Kuului kolinaa, kun Hilton rojahti vasten pöytää, joka kaatui ja sen päällä olleet tavarat lentelivät kolisten lattialle.

Tisha katsoi ensin kauhistuneena ovella, mutta syöksyi sitten tappelijoista välittämättä katsomaan oliko Robinson vielä kunnossa.
Hän pomppi yli parin miehen, jotka olivat törmänneet varsin suureen ja mustaan nyrkkiin ja ottivat nyt lukua.
Tyyny oli liukunut lattialle ja Robinson katsoi ympärilleen tajuamatta, mitä oli tekeillä. Tisha nosti tyynyn lattialta ja aikoi asettaa sen takaisin Robinsonin pään alle, kun tämä nosti kätensä eteen, kuin suojakseen.
"En minä aio työntää tätä naamallenne, vaan asettaa päänne alle." Tisha sanoi rauhoittavasti ja Robinson laski kätensä.
Susanne katsoi Robinsonia, joka näytti voivan hyvin ja hymyili, vaikka kyyneleet yhä vierivät poskille.

Clayton puolestaan oli saanut loputkin Hiltonin alaisista kimpustaan ja yhdelle hän oli saanut laitettua käsiraudat.
"Taidatkin pärjätä Hiltonin kanssa." Clayton sanoi vilkaistessaan Peteriä, joka parhaillaan nujakoi Hiltonin kanssa.
"Ei tästä limanuljaskasta ole vastusta, kun hän on yksin." Peter tuhahti ja retuutti Hiltonin pois vuoteiden luota. "Sanoinhan, että murran joka ikisen luun sinun haisevasta ruumistasi, jos kosket ystäviini." Hän ärjäisi kääntyen Hiltonin puoleen, jota roikotti rinnuksista.
Hilton kiroili tiuhaan ja yritti päästä irti Peterin otteesta, muttei onnistunut.
Käytävältä kuului taas kenkien kopinaa ja pian ovesta sisään ryntäsi Kate.
"Tulin vain katsomaan, kun tarkkailupisteen monitorit riemastuivat." Hän sanoi hengästyneenä.
"Asiat näyttäisivät olevan nyt hallinnassa." Tisha sanoi. "Kate, voisitko kutsua vartijat paikalle, he eivät pysty yksin kauaa pitämään näitä konnia aisoissa." Hän lisäsi ja vilkaisi Claytonia ja Makeddea, jotka vahtivat tajuissaan olevia konnia.
"Hyvä on, minä menen." Kate sanoi.
"Kiitos." Tisha sanoi ja keskittyi katsomaan, että potilailla oli kaikki hyvin.
Kate katosi ovesta ja sen jälkeen kuului hetken ajan kenkien kopinaa hänen juostessaan hakemaan vartijoita.

Tässä pienoinen jatkopala... ajatus ei taas vaihteeksi oikein kulkenut. Sorry näin pieni pätkä.
Jatkakaatten..

[Nuubialainen Prinsessa]

"Hyvä on, minä menen." Kate sanoi.
"Kiitos." Tisha sanoi ja keskittyi katsomaan, että potilailla oli kaikki hyvin.
Kate katosi ovesta ja sen jälkeen kuului hetken ajan kenkien kopinaa hänen juostessaan hakemaan vartijoita.
Alakertaan ennätettyään Kate törmäsi poliiseihin, jotka olivat saaneet määräyksen varmistaa tulevien todistajien turvallisuus. Naisen suusta purkautui helpotuksen huokaus. Hän viittoi miehiä mukaansa ja sanoi,
"luojan kiitos. Tulitte kuin tilauksesta, tulkaa pian mukaani. Siellä tarvitaan pian lisää miesvoimia. Potilashuoneeseen tunkeutuneet miehet eivät pitkään pysy aisoissa."

Katen yllättävä ilmoitus sai vastaansa kummastuneita katseita. Poliisit lähtivät seuraamaan hermostunutta hoitajaa, mutta eivät osanneet varautua näkyyn, mikä heitä odotti potilashuoneessa. Kaksi potilasta istui vuoteillaan, yksi tummaihoinen mies piti ryntäistä kiinni erästä vastaan haraavaa miestä, toinen mies puristi puoliksi tajuttoman Hiltonin kasvoja sormiensa välissä ja sihisi tälle uhkauksiaan. Huoneen perällä seisova Clayton tervehti työtovereitaan vaisusti, pidellen kipeää rystystään. Se näytti turpoamisen merkkejä ja vaikutti varsin kipeältä.

"Mitäs täällä on tapahtunut?" Yksi poliiseista kysyi Claytonilta ja antoi katseensa pyyhkäistä ympäri sekasotkuista huonetta, jossa oli selvät todisteet kiivaasta taistelusta. Lattialla makasi muutamia tajuttomia miehiä. Tajuissaan olevilla miehillä näkyi kasvoissa ikäviä mustelmia ja muutama verinen nenäkin näkyi olevan kahdella riitapukarilla.

Clayton virnisti ja tokaisi,
"meinasi tuo tilanne vähän karata käsistä. Onneksi nämä kaksi tässä, ovat aikamoinen taistelupari"

no nyt ei kyllä ajatus juokse minullakaan.. jatka sie, jos siulla kulkis tuo ajatus paremmin seuraavan kerran :)

[Nefertiti]

Clayton virnisti ja tokaisi,
"Meinasi tuo tilanne vähän karata käsistä. Onneksi nämä kaksi tässä, ovat aikamoinen taistelupari"
"Jospas nyt kerätään talteen nämä sankarit, putkassa on tilaa." Harris tuumasi ja vilkuili huonetta. "Ja herra Jones, jospa jättäisitte Hiltonin naaman muotoilun, sillä ei hän tuosta ainakaan paremmaksi muutu." Hän lisäsi vilkaistessaan Peteriä, joka yritti murskata Hiltonin pään.
Hetken näytti siltä kuin Peter ei aikoisikaan totella, jolloin Sabine asteli Peterin luo ja laski kätensä tämän käsivarrelle.
"Peter, päästä hänet, tilanne on ohi ja apujoukot ovat paikalla." Sabine sanoi ja katsoi Peteriin vetoavasti. "Näytä, että olet häntä parempi, näytä että olet aivan toista maata kuin hän." Hän jatkoi.
"Sinun onneksesi kuuntelen häntä." Peter sihahti Hiltonille ja päästi tämän vapaaksi. "Toivon, ettemme enää milloinkaan tapaa."
"Sopii." Hilton ärähti ja mulkoili Peteriä. "Voin jopa järjestää asian." Hän lisäsi ja ennen kuin kukaan ehti tajuta mitään, hän oli kaivanut aseensa esiin ja laukaissut sen.
Peter lennähti taaksepäin ja törmäsi sairaala sänkyyn. Hänen olkapäähänsä levisi punainen läntti.
"Helkkari!" Peter älähti ja katsoi silmät suurina Hiltonia, kuin uskomatta, että tämä oli juuri ampunut.
Hilton oli aikeissa ampua uudestaan, mutta se jäi vain haaveeksi, sillä suuri musta nyrkki osui hänen kasvoihinsa ja kuului ilkeä rusahdus, kun nenä murtui ja muutama hammas lähti irti.
Ase lensi lattialle kolisten ja liukui sängyn alle. Hilton ei enää tehnyt vastarintaa, mutta kiroili sitäkin enemmän.
"No mutta, herra Hilton, missä ovat käytöstapanne? Voisitte siistiä hieman kielenkäyttöänne, kun paikalla on naisia" Harris sanoi nuhtelevaan sävyyn ja kiskoi Hiltonin pystyyn. "Nämä rannekorut sopivat teille oikein hyvin ja luulen, että tulette viihtymään tiloissamme hyvin pitkän aikaa." Hän lisäsi tyynesti.
"Miten pahasti se pirulainen osui." Makedde kysyi ja asteli Peterin luo.
"Ei pahasti." Peter sanoi pidellen kättään vertavuotavan haavan päällä. Veri pursuili hänen sormiensa lomitse.
Tisha ja Kate ryntäsivät auttamaan Peteriä, joka kömpi omin avuin pystyyn ja yritti heillekin selittää, ettei ollut käynyt pahemmin.
"Te istutte nyt kiltisti tuolille, kun me katsomme olkapäätäsi." Tisha komensi Peteriä ja nosti kumolleen kaatuneen tuolin ylös.
"Me viemme nämä herrat parempaan säilöön ja Clayton, haluaisitko jäädä vahtiin?" Harris kysyi. "Voisit samalla näyttää kättäsi hoitajille." Hän lisäsi vinosti hymyillen.
"Nyt sinä vitsailet." Clayton hymähti. "Mutta voin minä tänne jäädä." hän lisäsi.
Sabine oli Peterin luona ja katseli kun Kate ja Tisha puhdistivat ja sitoivat ammottavan haavan vasemmassa olkapäässä.
"Haava tarvitsee tikit ja jos jaksatte kävellä, niin seuratkaa minua toimenpidehuoneeseen." Tisha sanoi käskevällä äänellä.
"Kyllä Tohtori." Peter sanoi väsyneesti. "Sabine jää sinä tänne, minä kyllä pärjään." Hän lisäsi kääntyen Sabinen puoleen.

No niin ei kyllä tullut kovin pitkää jatkoa, mutta tulipahan jotain.
Jään odottamaan jatkoa...

[Nuubialainen Prinsessa]

"Haava tarvitsee tikit ja jos jaksatte kävellä, niin seuratkaa minua toimenpidehuoneeseen." Tisha sanoi käskevällä äänellä.
"Kyllä Tohtori." Peter sanoi väsyneesti. "Sabine jää sinä tänne, minä kyllä pärjään." Hän lisäsi kääntyen Sabinen puoleen.

Sabine, Makedde ja Clayton jäivät huoneeseen Susannen ja vironneen Robinsonin seuraksi. Konstaapeli Harris kumppaneineen kuljettivat käsirautoihin pistettyjä roistoja pois huoneesta, aivan Peterin ja Tishan vanavedessä. Huoneessa olevat olivat helpottuneita poliisien paikalle saapumiseen. Olivathan roistot nyt nalkissa, eikä heistä koituisi mitään ongelmia. Vielä oikeudenkäynti, jonka jälkeen tuo seikkailu olisi kaukainen muisto muiden joukossa.

Eräs siististi pukeutunut mies seisoi sairaalan ala-aulassa ja katseli ympärillään viliseviä ihmisiä mietteliäänä. Hänen katseensa pysähtyi hissien ovelle, josta työntyi esiin joukko poliiseja. Miehen kulmat vetäytyivät aavistuksen verran ryppyyn kun hän huomasi keitä poliisit taluttivat käsiraudoissa.

Konstaapelit kulkivat tyytyväisinä, eivätkä kiinnittäneet mitään huomiota kun eräs herrasmies vaihtoi tietäväisen katseen herra Hiltonin kanssa. Ovet sulkeutuivat ja herrasmies jäi seisoskelemaan aulaan. Jään harmaiden silmien harmistunut välähdys hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja kunnioitusta herättävä vanhanaikainen hattu kohosi hopeisten ohimohiusten suojaksi. Herrasmies kohensi ryhtiään ja käveli yleisöpuhelimelle.

"Minä tässä. Hiltonin suhteen tuli ongelmia. Meidän täytyy miettiä uudelleen, kuinka toimia. Nähdään illalla klubilla, odotan teidän saapuvan tällä kertaa ajoissa herra Kaufmann."

Herrasmies sulki puhelimen, veti mustat hansikkaat käteensä ja käveli sairaalan oville. Kohteliaasti hattuaan nostaen mies piti ovea auki nuorelle äidille, joka kantoi sylissään itkuista lasta. Nainen soi mitä kiitollisimman hymyn miehelle, joka vastasi hymyyn sydämellisesti.
"Kiitos hyvä herra."
"Olkaa hyvä, pikku rouva."

Herrasmies sulki oven perässään ja heilautti kätensä mustalle limusiinille, joka lähti liukumaan hitaasti sairaalan ovien eteen. Limusiinin ovi aukesi, mies ojensi pitkän vartalonsa ja katosi kiiltävän auton uumeniin. Savunharmaat ikkunat peittivät autossa istuvan miehen kasvot, eikä kukaan nähnyt jäisten silmien kylmää kiiltoa. Limusiini lipui hitaasti pitkin katua ja kääntyi kadunkulmasta kadoten liikenteen vilinään.


Tuotah, tällainen tällä kertaa..  tuli vähän arvoituksellinen pala.. hmm..

[Nefertiti]

Savunharmaat ikkunat peittivät autossa istuvan miehen kasvot, eikä kukaan nähnyt jäisten silmien kylmää kiiltoa. Limusiini lipui hitaasti pitkin katua ja kääntyi kadunkulmasta kadoten liikenteen vilinään.

Herrasmies istui tunteja myöhemmin klubin hämärästi valaistussa salongissa, jossa leijui sinervänä verhona tupakan savu. Herran jäisen harmaat silmät seurasivat tarkkaan muita salongissa olevia ja kääntyivät aina välillä kultaiseen taskunauriiseen. Hänen vieraansa oli myöhässä, sillä tämän olisi pitänyt tulla jo kymmenen minuuttia sitten.
Laiskasti hän kääntyi kaatamaan kristallisesta kauniisti koristellusta pullosta konjakkia lasiinsa. Hän oli aikeissa siemaista siitä, kun palvelija saapui paikalle.
"Teille on vieras, Herra Johansson." Palvelija sanoi kohteliaasti.
"Ah, hän siis vihdoinkin vaivautui paikalle." Johansson sanoi. "Ohjatkaa hänet tänne, olkaa niin ystävällinen." Hän lisäsi ja väläytti harvinaisen hymyn palvelijalle, jonka ilme ei värähtänytkään.
"Kyllä herra." Palvelija sanoi ja poistui, kesti tovin, kunnes tämä palasi vanavedessään tummatukkainen mies, joka kyllä näytti siltä, että olisi mieluusti luikkinut tiehensä, kuin olisi jäänyt kuuntelemaan saarnaa myöhästymisestään.
Tämän jälkeen palvelija poistui jättäen nuoren miehen seisomaan paikalleen.
"Herra Kaufmann, te ette näemmä osaa kelloa." Johansson sanoi. "Minähän pyysin teitä tulemaan ajoissa." hän jatkoi ja katsoi terävästi miestä, joka seisoi siinä kuin pikku poika nuhdeltavana.
"Anteeksi, oli ruuhkaa." Gerd mutisi ja istuutui vapaalle tuolille, vältellen Johanssonin pistävää katsetta.
"No niin asiaan." Johansson sanoi. "Näyttää siltä, että kaikki alaisenne ovat tunaroineet pahanpäiväisesti ja jopa ystävällinen herra Hilton, johon luotin on osoittautunut sangen huonoksi sijoitukseksi." Hän jatkoi katsellen Gerdiä.
"Mitä ajattelitte, että me voisimme tehdä asialle." Gerd kysyi varovaisesti.
"Ajattelin, että te tekisitte." Johansson sanoi. "Tehän tunnette neiti Graftin, eikö?"
"Tunnen kyllä, mutta miksi te sitä kysyitte?" Gerd kysyi ihmeissään.
"No teidän alaisenne, tuota vahingoitti häntä ja hän on parhaillaan sairaalassa." Johansson sanoi.
"Mitä!" Gerd älähti. "Enhän minä sellaista tarkoittanut." Hän lisäsi.
"Epäilemättä herra Larson otti itselleen omia oikeuksia." Johansson totesi kuivasti. "Ehkä te voisitte käydä katsomassa häntä ja..." hän lisäsi.
"Ja mitä?" Gerd kysyi epäilevänä. "Minä en halua tehdä sinun likaisia töitäsi, en ole kuin Larson tai Hilton."
"Ei, te vain annatte tämän Herra Robinsonille, joka niin ystävällisesti jakaa huoneensa neiti Graftin kanssa." Johansson sanoi ja ojensi kirjekuoren Gerdille. "Pyytäkää häneltä pikaista vastausta ja sanokaa, ettei kieltävä vastaus tule kyseeseen, tai tulee ikävyyksiä." Hän lisäsi pehmeällä äänellä.
"Hyvä on." Gerd sanoi alistuneesti, häntä ei oikein miellyttänyt herra Johanssonin bisnekset, mutta kun tämä nyt kumminkin oli sukua, niin ei voinut kieltäytyäkään.
Niin, Edward Johansson, oli Gerdin eno. Tähän soppaan Gerd oli joutunut, koska oli velkaantunut ja Edward oli luvannut auttaa velkojen maksussa, jos tämä tekisi kaikkea pientä vastapalveluksena avusta.

Keskustelu oli käyty saksaksi, joten kukaan muu huoneessa olija ei ollut heitä ymmärtänyt, paitsi eräs, joka seuraili tilannetta sanomalehden takaa. Hän oli kuullut joka sanan ja arveli, että herra Johansson kävisi varsin epämieluisaksi, jos ja kun saisi kieltävän vastauksen.
Hänen sitä vastoin olisi riennettävä, mikäli halusi saada todistajansa turvaan tuon jääsilmäisen herran tieltä.

Sairaalassa, Clayton istui tuolilla huoneen ulkopuolella, käsi paketissa, sillä osa sormien luista oli murtunut hänen iskiessään nyrkkinsä yhden miehen kasvoihin melkoisella voimalla.
Makedde puolestaan oli mennyt kanttiiniin hakemaan kahvia ja syötävää. Susanne ja Robinson olivat siis kahden huoneessa.
Robinson nojasi tyynyihinsä, kasvot kalvaina ja silmissä väsynyt katse, vain poskissa oli heikko punerrus, joka kertoi että parempaan suuntaan mentiin.
Susanne puolestaan katseli tätä mietteliäänä ja ajatteli taas miten sitten, kun tämä kaikki olisi ohitse.
Sabine istui tuolilla ja vilkuili väliin kelloa, sillä mietti kuinka kauan joutuisi odottamaan, kunnes Peter palaisi.

No niin tässä taas jatkopalanen...
Jatkakaatten....

[Nuubialainen Prinsessa]

Klubilla herrasmies katsoi sukulaispoikaansa viileästi. Mies kohotti lasin huulilleen ja huuhtaisi polttelevan kullankeltaisen nesteen kurkustaan alas yhdellä nielaisulla.
"Hyvä, en odottanutkaan muunlaista vastausta." Hän sanoi ja käänsi selkänsä Gerdille.

Nuorempi mies katsoi enonsa siistiä puvun selkämystä ja kakisteli kurkkuaan. Hän ei tiennyt kuinka reagoida tämän välinpitämättömään ja kalseaan käytökseen. Pelko ja kunnioitus saivat Gerdin kuitenkin nöyristelemään miehen edessä.
"Kiitos luottamuksestanne. Hoidan asian mielelläni." Gerd sanoi ja olisi kumartanut, ellei enonsa olisi seisonut edelleen selin häntä.

Herrasmies täytti jälleen lasinsa. Kultainen neste valui hitaasti lasin pohjalle. Mies heilautti lasia kevyesti sormillaan ja nosti lasin huulilleen. Käsi pysähtyi hetkeksi ja jään harmaat silmät katsoivat peilin kautta Gerdiä, joka höllensi kaulustaan hermostuneena. Nuo silmät kätkivät taakseen halveksunnan ja kevyt iva kohosi miehen suupieliin. Gerd ei tiennyt, että muistutti juuri sillä hetkellä isäänsä, jota tuo herrasmies oli vihannut koko ikänsä.

Johansson peitti vaivoin äänessään säröilevän ärtymyksen sanoessaan,
" voitte mennä herra Kaufmann."

Gerd katsoi hieman loukkaantuneena enonsa selkää ja vastasi ääni värähtäen,
"Näkemiin.. herra Johansson." Gerd ei kuullut vastausta, mutta ei hän sitä odottanutkaan. Hän kääntyi ja käveli huoneen poikki selkäsuorassa. Jos herrasmies olisi vaivautunut vilkaisemaan siskonpoikansa perään, olisi hän nähnyt itsensä monta kymmentä vuotta nuorempana. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, eikä siis ollut tietoinen tästä yhteneväisyydestä heidän kevyen, itsevarman kulkunsa suhteen.

Eräs mies hämyisessä nurkassa puhalsi ilmaan savurenkaan ja käänsi sitten edessään olevan lehden sivua. Kukaan ei kiinnittänyt mieheen mitään huomiota, sillä miehen kasvot olivat varsin mitäänsanomattomat ja siksi ne unohtuivatkin nopeasti katselijansa mielestä. Mies imaisi jälleen savukettaan ja katseli kuinka Johanssonin silmissä välähti inho. "Hyvä, hän ei voi sietää edes omaa sukulaispoikaa. Tuo tieto tulee olemaan tärkeä siinä vaiheessa kun tuomioita luetaan", tuo salaperäinen tarkkailija ajatteli ja puhalsi savun ulos keuhkoistaan hitaasti nautiskellen.

Johansson laski tyhjän lasin käsistään ja asteli huoneen halki. Hänen käyntinsä oli verkkainen ja arvonsa tietävä. Hän kulki pimeän nurkkauksen ohi, eikä huomannut erästä tarkkaavaista silmäparia, joka tarkkaili hänen jokaista askeltaan kun hän poistui huoneesta.

Niih, jatkakaatten..

[Nefertiti]

Hän kulki pimeän nurkkauksen ohi, eikä huomannut erästä tarkkaavaista silmäparia, joka tarkkaili hänen jokaista askeltaan, kun hän poistui huoneesta.

Gerd puolestaan painui hotellille, sillä ilta alkoi jo pimetä, joten vierailijoita ei laskettaisi enää potilaiden luokse.
Huomenna hän menisi sairaalaan käymään ja voisi samalla viedä, jotain Susannelle. Vieläköhän tämä vihoittelisi siitä puhelusta ja syrjähypystä. Ehkäpä tämän saisi taas, jotenkin leppymään. Vaan Gerd ei tiennyt, ettei Susanne enää ajatellut tätä, vaan erästä toista, joka jakoi huoneen hänen kanssaan.

Huoneessa vallitsi rauhallinen hiljaisuus, jonka rikkoi vain monitorien tasainen piipitys.
Peter oli jo aikaisemmin palannut takaisin, käsi kantositeessä, sillä olkapäätä ei saisi ainakaan hetkeen liikutella.
Yhdessä Sabinen kanssa hän lähti hotellille, kun taas Makedde jäi huoneen ulkopuolelle pitämään seuraa Claytonille.
Robinson ja Susanne saivat vihdoinkin olla kahden. Susanne katseli lempeästi Robinsonia, joka lepäsi tyynyjensä varassa ja tuntui olevan ajatuksissaan. Tämä ei ollut sanonut sanaakaan herättyään ja Susanne puolestaan tahtoi kovasti vain kuulla tämän lämpimän äänen.
"Arthur." Susanne sanoi vakaasti päättäneenä saada tämän puhumaan, edes vähän. "Tahtoisin tietää, mikä mieltäsi noin askarruttaa, ettet edes puhu minulle."
"Anteeksi, minä vain... " Robinson aloitti ja huokasi raskaasti. Hän oli jo huomannut saman kuin lääkäritkin, jalat eivät toimineet ja nyt hän epäili, että jos Susanne tietäisi niin tämä ehkä. Ei, sitä hän ei saattanut ajatella.
Susanne seurasi Robinsonin kasvojen liikkeitä ja katsoi tämän silmiä, jotka tuntuvat kertovan, enemmän kuin tämä tahtoi paljastaa. 'Vai niin, siitä siis kiikastaa.' Susanne ajatteli. 'Hän on hupsu, mutta minun rakas hupsuni.' Hän tuumi.
"Arthur, rakas." Susanne sanoi ja hänestä tuntui ihanalta sanoa se. "Älä luulekaan, että jättäisin sinua kaiken tämän jälkeen. Ei, minä tahdon olla rinnallasi aina." Hän jakoi.
"Mutta..." Robinson aloitti, oli hetken hiljaa ja mietti miten muotoilisi asian. "Mutta, jalkani eivät toimi, olisin vain taakka sinulle." Hän sanoi ja käänsi katseensa pois Susannesta.
"Älä hupsi." Susanne sanoi ja katseli Robinsonia silmät lämpöä ja rakkautta täynnä. "Etkö ole vieläkään oppinut, että tärkeintä ei ole ulkokuori, vaan sisin." Hän jatkoi.
Robinson oli yhä vaiti, sillä ei tiennyt mitä vastaisi, eikä vieläkään halunnut katsoa Susanneen.
"Arthur, sinä et ole minulle taakka. Itse asiassa olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä asetit itsesi suureen vaaraan minun puolestani." Susanne sanoi ääni sortuen hieman ja kyynel karkasi poskelle, kimallellen siinä kuin kaunein timantti. "Minä vähät välitän siitä, käveletkö vai et, sillä tällä hetkellä minulle tärkeintä on se, että olet elossa ja siinä vierelläni. Muistatko ne ihanat hetket siellä kylässä, ne olivat onnellisimmat koko elämäni aikana. Ja se mitä teit, vaaransit henkesi ja terveytesi puolestani, saa minut rakastamaan sinua vain enemmän."
Koko ajan Robinson oli ollut vaiti ja kuunnellut, mitä Susanne sanoi ja pian hän itsekin tajusi, mikä aasi oli ollut kuvitellessaan, ettei olisikaan Susannen rakkauden arvoinen.
"Anna anteeksi, olin aasi." Robinson sanoi ja katsoi taas Susannea ja toivoi, että voisi koskettaa tätä.
"Kyllä vain, minun oma rakas itsepäinen aasini." Susanne sanoi hymyillen ja samaan aikaan muutama uusi kyynel karkasi silmäkulmasta.
Mielihyvän puna kohosi syvänä Robinsonin poskille ja hänen huulensa vetäytyvät onnelliseen hymyyn.

Myöhemmin, kun Kate kävi kierroksella, hän katseli, kun nämä kaksi nukkuivat vuoteissaan onnellinen hymy huulillaan.
Se sai hänetkin onnelliseksi ja varoen herättämästä heitä, hän sammutti valon ja poistui huoneesta jatkamaan kierrostaan.
Yö sujui rauhallisesti, niin sairaalassa, kuin hotellillakin, jossa Sabine ja Peter viettivät yönsä, nyt kun Herra Hiltonista ja tämän epämieluisista ystävistä ei enää ollut vaaraa.
Aurinko nousi hiljalleen ja yö väistyi sen tieltä. Auringon säteet siilautuivat sälekaihtimen rakosista ja herättivät sairaalassa nukkujat, ennen kuin hoitaja saapui tuomaan aamiaista.
Päivästä tuntui tulevan edellistä parempi ja rauhallisempi.

Aamu tavoitti myös Gerdin, joka ponkaisi sängystään, heti kun herätyskello rämähti soimaan ja kiiruhti ensimmäiseksi aamupesulle, sillä halusi olla edustavan näköinen sairaalassa käydessään.
Tämän jälkeen hän kiskoi parhaimman pukunsa päälle ja söi huonepalvelijan tuoman aamiaisen. Seuraavaksi hän mietti, mitä voisi viedä Susannelle ja päätyi tavanomaiseen ruusupuskaan ja pieneen koruun.
Sitten hän tilasi taksin ja kiirehti aulaan odottamaan sitä ja tarkasti moneen kertaan, että koru oli toisessa taskussa ja kirje povitaskussa.
Päivä oli puolessa, kun hän viimein pääsi sairaalalle. Pieni tovi tosin vierähti siihen, että hän joutui puhumaan vastaanottotiskin takana olevan naisen ympäri, että tämä viimein kertoi, missä huoneessa Susanne ja Robinson olivat.

Susanne oli parhaillaan rupattelemassa Robinsonin kanssa, kun ovi aukesi ja sisään astui mies kukkapuska kädessään. Susannen ilme muuttui ja katse viileni, kun hän tunnisti miehen.

Voi hitsi, tulipa taasen imellystä... No mutta odotan mielenkiinnolla miten menee Gerdin visiitti ja tajuaako tämä ollenkaan, ettei hänllä ole enää mahkuja Susannen suhteen.
Mutta jakoa odotellen...

[Nuubialainen Prinsessa]

Susanne oli parhaillaan rupattelemassa Robinsonin kanssa, kun ovi aukesi ja sisään astui mies kukkapuska kädessään. Susannen ilme muuttui ja katse viileni, kun hän tunnisti miehen.

"Susanne, kultaseni. Tulin heti kun sain kuulla, että olet sairaalassa." Gerd sanoi ja hänen äänensä oli lämpimän pahoitteleva.
"Gerd." Susanne tyytyi tokaisemaan viileällä äänellä ja hänen kalsea katseensa kohtasi Gerdin katuvaiset silmät. Robinson kohotti uteliaana kulmiaan. Hän katsoi huvittuneena siististi pukeutunutta Gerdiä, jonka käsissä oleva kukkapuska osoitti ilman sanoja miehen aikeet. Robinsonin viisaat silmät pistivät merkille miehen jokaisen teennäisen eleen ja ilmeen.

Gerd vilkaisi Robinsonia tämän ohi kulkiessaan ja tunsi lievää ärtymystä huomatessaan miehen huvittuneen katseen. Gerd siirsi katseensa Susanneen ja huomasi toivovansa, että he olisivat kahdestaan huoneessa. Mies meni Susannen luo, istahti tämän vuoteen reunalle ja kosketti vapaalla kädellään naisen kättä hellästi.

"Kuinka voit?" Mies kysyi ja sisällytti ääneensä juuri sopivan määrän pahoittelua.
"Hyvin kiitos." Susanne vastasi ja vetäisi kätensä pois Gerdin kämmenen alta. Gerd hämmästyi naisen reaktiota, sillä hän oli toivonut Susannen leppyvän nopeasti.
"Toin sinulle tuliaisia. Sinähän pidät näistä kukista." Gerd jatkoi hämmennyksestään huolimatta yritystään lepyttää Susanne ja kaivoi taskustaan korurasian.
"Gerd, mitä asiaa sinulla on? Miksi sinä tulit tänne? Eikös sinun pitäisi olla pitämässä taloutta sen taloudenhoitajasi kanssa?" Susannen ääni oli kovasti pakkasen puolella kun hän sanoi miehelle viimeiset sanat.

Mies sormeili korurasiaa ja näytti hieman hermostuneelta. Hermostuneisuutta kesti kuitenkin vain hetken, sillä itserakkaus pääsi jälleen valloilleen miehen pienessä pääkopassa.
"Kultaseni, et kai sinä ole vieläkin mustasukkainen. Eihän se ollut mitään. Sinä olet kaikkea sitä, mitä minä naiselta haluan." Gerd selitti ja sai äänensä värähtämään tunteikkaasti.

Robinson katsoi ällistyneenä miestä, eikä voinut ymmärtää kuinka joku kehtasikin käyttäytyä niin alhaisesti naisia kohtaan. Hän ei kuitenkaan halunnut puuttua tilanteeseen, sillä Susannen itsensä täytyi ajaa tuo mies elämästään. Naisen täytyi saada itse hallita omaa elämäänsä, sen Robinson ymmärsi erittäin hyvin ja siksi hän myös vaikeni, vaikka olisi halunnut ärähtää mielipiteensä julki.

Susannen iholla kulki inhon väreet. Hän ei ymmärtänyt kuinka mies kehtasi ilmestyä sairaalaan aivan muina miehinä, aivan kuin hänen petoksensa olisi ollut vain pieni inhimillinen erehdys, joka kuittaantuisi kukkapuskalla ja hellillä sanoilla.

"Gerd. Minä en halua näitä kukkia. Voit viedä ne sille taloudenhoitajallesi tai tunkea ne minun puolesta vaikka ahteriisi. Voin paljon paremmin kunhan minun ei tarvitse nähdä sinua enää koskaan.. sika." Susanne tiuskaisi hermonsa menettäneenä ja hän todella tarkoitti jokaista sanaansa.

Gerd näytti vaivaantuneelta. Hän nousi Susannen viereltä, laski kukkapuskan naisen jalkojen päälle ja kääntyi lähteäkseen pois huoneesta. Miehen jokainen liikahdus oli täynnä katumusta ja surua. Gerd käveli allapäin huoneen ovelle ja hetken aikaa Susanne jopa luuli miehen tunteita todellisiksi, mutta totuus valkeni kun mies pysähtyi ovensuuhun.

"Ai niin. Herra Robinson. Minua pyydettiin jättämään tämä kirjekuori teille, olkaa hyvä. Kirjeeseen on vastattava välittömästi, eikä kieltävä vastaus ole suotavaa. Se olisi molemmin puolisesti ikävää, jos ette hyväksyisi ehdotusta." Gerd sanoi ja vei kuoren Robinsonille. Susannelle valkeni, että Gerdin katumus ja suru olivatkin suurimmaksi osaksi esitystä. Hän tajusi miehen tulleen tuomaan kirjettä Robinsonille, eikä ainoastaan Susannen vuoksi, niin kuin antoi aluksi ymmärtää.

Gerd loi viimeisen haikean silmäyksen Susanneen ja sai vastaukseksi naiselta halveksuntaa tihkuvan katseen.
"Olen todella pahoillani Susanne. Toivon, että ajan myötä annat anteeksi tyhmyyteni. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, sillä olet kaikkeni. Ilman sinua en ole mitään." Mies sanoi ja sulki oven perässään hiljaa, jättäen jälkeensä painostavan hiljaisuuden.

Jatkakaatten..

[Nefertiti]

"Olen todella pahoillani Susanne. Toivon, että ajan myötä annat anteeksi tyhmyyteni. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, sillä olet kaikkeni. Ilman sinua en ole mitään." Mies sanoi ja sulki oven perässään hiljaa, jättäen jälkeensä painostavan hiljaisuuden.

Robinson vilkaisi kuorta ja kurotti sitten nostamaan sen yöpöydälle, sillä hän tiesi avaamattakin, mitä häneltä pyydettiin.
"Etkö aio lukea kirjettä." Susanne kysyi, rikkoen painostavan hiljaisuuden.
"En, sillä tiedän jo mitä lähettäjä minusta haluaa, samaa kuin Herrat Hilton ja Larson." Robinson sanoi tuimana. "Vastaus on edelleen sama, joten tuo kirjepaperikin on tuhlausta." Hän tuumasi ja katsoi sitten Susannea, joka nosti kukkapuskan jalkojensa päältä ja pudotti yöpöydän vieressä olevaan roskakoriin.
"Saanko tiedustella kuka mahtoi olla tuo nuori mies?" Robinson kysyi varovasti, valmiina jättämään asian sikseen, jollei Susanne halunnut jutella asiasta.
"Yksi iso virhe." Susanne puuskahti ja kertoi lyhyesti Gerdistä ja tämän kaksinaamaisuudesta.
"Näyttää siltä, että meillä on tällä hetkellä yhteinen ongelma." Robinson tuumi ja vilkuili kuorta. Hänen teki kovasti mieli tehdä sille sama temppu, kuin Susanne oli tehnyt kukille, mutta kaipa kuori oli ainakin avattava ja ehkä myöhemmin vastattava siihen.
Robinson siis nosti kuoren käteensä ja avasi sen ja veti siististi taitellun arkin esiin. Hän taitteli arkin auki ja alkoi lukea.
Viesti oli lyhyt ja ytimekäs, niin kuin bisnesmiehillä yleensä.

Hyvä Herra Robinson.

Haluaisin teidät mukaan hankkeeseen, jonka jo hyvin tunnette. Toivon että suostutte, sillä muutoin teille voi sattua jotain ikävää.
Odotan pikaista vastausta.
Parhain terveisin E. Johansson.

"Ei mitään, mitä en olisi jo kuullut." Robinson tuhahti ja oli aikeissa rypistää kirjeen ja pudottaa roskakoriin, kun tuli toisiin ajatuksiin. "Ehkäpä myös ystävälliset konstaapelimme haluavat ottaa tämän... hmm... kiintoisan kirjeen talteen." Hän tuumi ja sujautti kirjeen takaisin kuoreen.
Samassa ovi aukesi ja Gerd ilmestyi uudestaan sisälle.
"Eh... Unohdin antaa tämän." Hän sanoi ja asteli nopeasti Susannen sängylle ja laski korurasian tämän peiton päälle.
"Tiedät kyllä minne voit työntää sen." Susanne sanoi viileästi.
"Herra..?" Robinson aloitti kysyvään sävyyn.
"Kaufmann." Gerd sanoi ärtyneenä.
"Herra Kaufmann, voitte samantien viedä vastaukseni herra Johanssonille." Robinson sanoi ilmeettömästi.
"Ja mitä te vastaatte?" Gerd kysyi.
"Sanokaa, että minun on ikävä kyllä kieltäydyttävä hänen ehdotuksestaan." Robinson vastasi tyynesti. "Minua on jo aiemminkin pyydetty samaan hankkeeseen ja vastaus oli silloin ei ja niin se on nytkin." Hän lisäsi.
"Ikävä teidän kannaltanne." Gerd sanoi viileästi ja häipyi saman tien ovesta ulos.

Hän jatkoi matkaansa äkäisenä ja pysähtyi vasta aulassa soittamaan Johanssonille.
"Hän vastasi kieltävästi, mitä teemme?" Gerd kysyi.
"Me siirrämme hänet toiseen paikkaan suostuttelemista varten." Johansson vastasi tyynesti, kuin olisi arvannut vastauksen. "Hän voi siellä olla samalla hyödyksi."
"Hyvä on." Gerd vastasi.
"Odotamme ensin pari päivää, sillä herra Hiltonin attentaatti on vielä virkavallan tuoreessa muistissa." Johansson sanoi.
"Asia selvä." Gerd sanoi ja sulki puhelimen. Tämän jälkeen hän tilasi taksin ja painui takaisin hotelliin.

"Mokoma pahanilman lintu." Susanne murahti ja oli paiskaamaisillaan korurasian roskakoriin kukkien seuraksi, kun sai äkkiä idean. "Kuule mitäs sanot, jos annan tämän Gerdin antaman eh... lahjan Tishalle, kun hän on ollut niin mukava."
"Ihan kuinka vain, sinun lahja, sinä päätät." Robinson sanoi virnistäen.
Susanne nosti korurasian yöpöydälle ja katsoi sitten vakavana Robinsonia.
"Minä pelkään, että sinulle tapahtuu jotain, kun kieltäydyit tuosta tarjouksesta." Susanne sanoi viimein.
"En oikein usko, että hän yrittäisi mitään, mitä en jo olisi kokenut." Robinson tuumasi vakavana.
Hän muisti kyllä hämärästi Hiltonin käynnin ja keskustelun tämän kanssa, mutta sen jälkeen kaikki oli ollut vain sumua ja hämäriä kuvia.
Robinson, ei halunnut kokea samaa uudestaan ja vielä vähemmän hän halusi olla maalitauluna. Toivottavasti viranomaiset saisivat nuo pääkonnatkin kiinni, niin että he voisivat olla vihdoin ja viimein rauhassa.
Siltä jopa näyttikin hetken, sillä kului useita päiviä, ettei mitään tapahtunut.
Susanne oli jo niin hyvässä kunnossa, että sai luvan nousta jaloittelemaan. Vaikka haava rinnassa paranikin, oli rintalasta yhä hellänä ja muistutti olemassa olostaan, jos hän oli vähänkään väärässä asennossa.
Susanne käytti jaloitteluhetket hyväkseen ja istuskeli usein Robinsonin vuoteen vieressä ja otti väliin tämän käden omaansa.
Tuntui niin hyvältä saada koskea toiseen pitkästä aikaa, eikä siitä meinannut saada tarpeeksi.
Gerdiltä tuli silloin tällöin kukkalähetyksiä, jotka usein päätyivät Susannen toimesta roskakoriin.

Oli aikainen aamu ja Susanne oli herännyt ennen auringon nousua. Hän istui Robinsonin sängyn vieressä ja katseli, kun tämä vielä nukkui levollisena. Susannesta, Robinsonin kasvot, olivat lämpimät ja avoimet, ei ollenkaan niin kuin Gerdin umpimieliset kasvot.
Susanne halusi odottaa Robinsonin heräämistä, sillä ei halunnut herättää tätä.

Käytävältä kuului askelia, jotka lähestyivät, sitten Claytonin tiukka ääni, joka kysyi tulijoilta jotain. Puhetta, sitten huudahdus ja tömähdys.
Susanne katsoi ovelle pelästyneenä, sillä arvasi että ikävyyksiä oli tulossa. Hän kääntyi nopeasti Robinsonin puoleen ja töni tämän hereille.
"Herää, jotain on tekeillä." Susanne kuiskasi hiljaa ja nappasi hälyttimen käteensä ja painoi nappia.
Samassa ovi aukesi ja Susanne piilotti hälyttimen äkkiä. Sisään astui miehiä, Gerd etunenässä.
"Ah, Fräulein Graft, te olettekin jo hereillä." Gerd sanoi hymyillen ja kääntyi sitten Robinsonin puoleen. "Herr Robinson, pahoittelen aikaista herätystä ja tätä häiriötä, mutta Herr Johansson tahtoo teidät siirrettävän parempaan paikkaan, jotta hän voi jatkaa neuvotteluita ilman häiriötä."
"Gerd, senkin paskiainen!" Susanne huudahti ja nousi seisomaan.
"Susanne kulta, älähän nyt suutu, pääset mukaan." Gerd sanoi ja nappasi Susannea käsivarresta kiinni. Hän kaivoi taskustaan neulan, jonka pisti Susannen käden ihon läpi ja ruiskutti aineen hänen veren kiertoon.
Maailma pyöri Susannen silmissä ja jalat pettivät hänen altaan. Ennen kuin hän rämähti maahan, Gerd nappasi hänet syliinsä.
Robinson, oli aikeissa sanoa jotakin, kun hänenkin käsivarteensa iskettiin neula ja verenkiertoon ruiskutettiin huumaavaa ainetta.
Maailma musteni hänen silmissään ja hän lysähti vasten tyynyjä.
Pimeää, pelkkää pimeää ja aina välillä tietoisuus, hetkellisiä välähdyksiä, hämäriä utuisia kuvia ja taas pimeys.
Tuota pimeyttä tuntui kestävän pitkään, mutta viimein se väistyi ja Robinson avasi silmänsä ja näki likaisen harmaan katon, josta maali hilseili paikoin. Hän tunsi makaavansa jollain kovalla alustalla, ilma haisi tunkkaiselle ja paikka oli hämärästi valaistu. Hän nousi käsiensä varaan ja yritti katsoa, missä oli.
Selkää särki armottomasti, joka liikahduksella, mutta hän yritti purra hampaansa yhteen ja kestää kivun.
Nopeasti hän tajusi olevansa pienessä ikkunattomassa huoneessa, jonka ainoat huonekalut olivat vanha nuhjuinen pöytä, tuoli ja pieni lamppu pöydällä.
Robinson laskeutui takaisin makuulle, sillä ei jaksanut juurikaan liikkua, ehkä siksi, että huumaava aine vielä hieman vaikutti tai sitten siksi, että selässä olevan haavan jomotus oli sietämätöntä ja oli parempi olla aloillaan.
Vasta sitten hän tajusi, ettei Susanne ollut lainkaan samassa huoneessa.

Toisaalla Susanne havahtui hereille ja katseli sekavana ympärilleen. Paikka ei tuntunut tutulta.
Hän oli pienessä huoneessa, jonka ikkunat oli laudoitettu kiinni ja ainoa valonlähde oli himmeä kattolamppu.
Hän itse lepäsi vanhalla jo parhaat päivänsä nähneellä vuoteella. Vuoteen lisäksi huoneessa oli pieni yöpöytä ja vanha puinen lipasto.
Pienellä yöpöydällä oli aamiaistarjotin, mutta Susanne ei halunnut koskea siihen. Ei vain ollut nälkä.
Huoli ja epätietoisuus Robinsonista, vei ruokahalun ja sai myös kiukun nostamaan päätään Susannen sisällä.
Hän toivoi, että Robinsonilla oli kaikki hyvin ja toivoi näkevänsä tämän vielä. Siinä hän istui sängyllä hiljaa, muttei itkenyt, sillä oli liian väsynyt itkemään.

Tuota noin, tulikin sitten yllättävä käänne... No mie jään suurella mielenkiinnolla odottamaan, että mitenkä sie saat tarinan tästä eteen päin. :)

Jatkakeehan...

[Nuubialainen Prinsessa]

Pienellä yöpöydällä oli aamiaistarjotin, mutta Susanne ei halunnut koskea siihen. Ei vain ollut nälkä.
Huoli ja epätietoisuus Robinsonista, vei ruokahalun ja sai myös kiukun nostamaan päätään Susannen sisällä.
Hän toivoi, että Robinsonilla oli kaikki hyvin ja toivoi näkevänsä tämän vielä. Siinä hän istui sängyllä hiljaa, muttei itkenyt, sillä oli liian väsynyt itkemään.

Huoneen oven takana alkoi kuulua kolinaa ja hetkeä myöhemmin se aukesi kovaäänisesti naristen. Jostain rakennuksen sisuksista kantautui pianon soittoa ja se työntyi sisään tulijan mukana kauniina ja virheettömänä ovenraosta. Susanne kallisti päätään ja yritti muistaa missä oli kuullut tuon sävelen aikaisemmin, mutta ei saanut sen nimeä päähänsä. Naisen kasvot synkistyivät kun hän huomasi tulijan olevan Gerd.

"Hyvää huomenta kultaseni. Aurinko paistaa jo lämpimästi ja ulkona on todella kaunista." Mies tervehti iloisesti Susannea, joka näytti aivan happaman maidon nielaisseelta kissalta. Vastausta ei kuulunut, mutta Gerd ei antanut sen lannistaa. Mies käveli aamiaistarjottimen luokse ja huomattuaan sen olevan koskematon hän kohotti kulmiaan kysyvästi.

"Eikö ruoka maistunut? Olen pahoillani, en tullut ajatelleeksi, että saattaisit voida pahoin vielä eilisen jäljiltä. Älä murehdi, pian voit taas paremmin ja voithan ajatella sitä niin, että kun sitten aikanaan odotat meidän poikaamme, osaat varautua tällaiseen olotilaan kun olet kokenut sen aikaisemmin."

Susannen ilme oli kaikkea muuta kuin lempeä ja rakastava. Gerd kumartui painamaan suudelman Susannen huulille ja nainen sävähti hieman ja vetäytyi kauemmaksi miehestä.
"Vai olet sinä vieläkin vihainen, no ei se mitään. Minä kyllä jaksan odottaa pieni kiukkupussini." Mies naurahti.

Huvittuneena hymyillen hän korjasi tarjottimen pois ja alkoi kävellä kohti ovea.
"Ehkä myöhemmin päivällä pääsemme piipahtamaan puutarhassa kävelyllä. Näytät aivan siltä kuin tarvitsisit hieman raitista ilmaa." Gerd sanoi vielä ennen kuin sulki oven ja Susanne vajosi sängylle masentuneena kuullessaan kuinka oven takana rapisteltiin lukkoa kiinni.

"Voi ei. Tämä se vielä tästä puuttuikin. Gerd kuvittelee edelleenkin, että minä haluan olla hänen kanssaan. Miten joku voi olla noin täynnä itseään, ettei huomaa miten asiat todellisuudessa on!" Susanne tuskaili mielessään ja pelko alkoi ottaa valtaansa hänestä.

Kauhukuvat kohosivat hänen mieleensä piinaavina. Gerd oli puhunut yhteisistä lapsista, entäpä jos hän päättäisikin maata Susannen kanssa väkisin saadakseen tuota jälkikasvua. Ajatus sai inhon väreet kulkemaan naisen sisällä ja levottomat silmät alkoivat mittailla huonetta aikaisempaa epätoivoisemmin.
"Olisipa Robinson täällä." Susanne nyyhkäisi lohduttomasti ja käpertyi sängylle toivottamana.

Vanhan ränsistyneen talon ulkopuolella, sakeassa metsikössä tarkkaili eräs silmäpari vartiovuoron vaihtoa. Vartijat nyökkäsivät lyhyesti toisilleen ja toinen asettui edellä olleen asemiin kun toinen lähti kävelemään kohti ulko-ovea. Talo oli suunnattoman suuri, mutta tuo salaperäinen silmäpari tiesi tarkalleen minne huoneisiin eräät tietyt henkilöt oli kuljetettu ja teljetty. Hahmo liikkui kuin varjo, eikä kukaan huomannut mitään kummallista.

Niin, jatkakaatten..

[Nefertiti]

Talo oli suunnattoman suuri, mutta tuo salaperäinen silmäpari tiesi tarkalleen minne huoneisiin eräät tietyt henkilöt oli kuljetettu ja teljetty. Hahmo liikkui kuin varjo, eikä kukaan huomannut mitään kummallista.

Robinson makasi lattialla ja havahtui horroksestaan, kun kuuli askelia jostain melko läheltä. Sen jälkeen kuului kuinka ovi avattiin ja joku astui huoneeseen.
Robinson kohottautui kivusta irvistäen käsiensä varaan ja katsoi oven suuntaan.
"Hyvää huomenta Herr Robinson." Gerd sanoi hymyillen seesteisesti. "No mutta eikö kukaan ole tuonut tänne vuodetta sinua varten, asia täytynee korjata mitä pikimmin."
Robinson oli vaiti ja tyytyi vain mulkoilemaan kiukkuisesti Gerdiä.
"Ettekö nouse seisomaan, kun saatte vieraita." Gerd kysyi ja katsoi varsin häijysti Robinsonia.
"Nousisin, jos vain jalkani toimisivat." Robinson sanoi ivallisesti.
Gerd katsoi Robinsonia hetken vaitonaisena, kunnes taas hymyili.
"No sitten minun täytynee pyytää heitä tuomaan sinulle pyörätuolin tänne." Hän sanoi kuin olisi puhunut jostain paljon yksinkertaisemmasta asiasta. "Sitä odotellessa, voitte tehdä olonne mukavaksi. Ah, voisin pyytää jotakuta alaisistani auttamaan teidät tuonne tuolille, jotta voisitte olla hyödyksi." Hän lisäsi ja katosi sulkien oven perässään.
"Ei maksa vaivaa, teen sen itse." Robinson sihahti suljetulle ovelle. Tuon epäystävällisen miehen käytös, sai Robinsonin sisuuntumaan niin, että hän kierähti vatsalleen ja alkoi ryömiä kohti pöytää ja tuolia.
Kesti tavattoman kauan, että hän pääsi sinne, sillä hän joutui välillä lepäämään. Nyt hän kurotti ottaman tukea pöydästä, veti tuolia hieman lähemmäksi ja alkoi kiskoa itseään ylöspäin käsivoimillaan ja kun hän oli puoliksi pystyssä käsiensä varassa, hän alkoi hivuttaa itseään penkille. Selkää särki armottomasti, mutta hän ei antanut sen haitata, vaan jatkoi ponnisteluitaan. Pitkän ajan kuluttua hän viimein oli tuolilla ja pystyi nyt paremmin näkemään pienen huoneen, kuin lattian rajasta.
Pöydällä oli pienen lampun lisäksi hänen muistivihkonsa, papyrukset ja tuo kartta, joka oli aiheuttanut niin paljon hankaluuksia.
'Nämä minun pitäisi siis tehdä loppuun.' Robinson ajatteli ja ensimmäistä kertaa koko uransa aikana hän tunsi vastenmielisyyttä työtään kohtaan. Hän nosti kynän käteensä, mutta laski sen sitten takaisin. Ei, hän ei tekisi niitä loppuun, ei vaikka he yrittäisivät mitä tahansa, paitsi. Niin paitsi, jos he tekisivät jotain pahaa Susannelle, sitä hän ei kestäisi, eikä millään olisi enää mitään merkitystä.
"Hemmetti!" Robinson manasi ja hänen teki sillä hetkellä mieli paiskata jotakin seinälle.
Hänen alkoi olla kylmäkin, koska hänellä oli yllään vain sairaalan vaatteet, jotka olivat melko ohuet. Siinä hän istui ja tuijotti pitkään pöydällä lojuvia muistivihkoa, papyruksia ja ansakarttaa, kunnes lopulta tarttui pahantuulisena kynään ja yritti saada jotain aikaiseksi. Aika pian hän lopetti, sillä ei vain pystynyt siihen. Hän laski kynän pöydälle ja tyytyi vain odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Robinson ei tiennyt kuinka kauan oli siinä ollut, kun käytävältä kuului askelia ja pian ovi aukaistiin ja Gerd astui sisälle työntäen vanhanaikaista pyörätuolia. Tämä katsoi hämmästyneenä Robinsonia, joka istui tuolilla.
"Mitä te siinä tuijotatte?" Robinson kysyi ärtyneenä. "En kävellyt, jos sitä luulitte." Hän lisäsi.
"No mutta tässä olisi tämä pyörätuoli, lisää mukavuuksia saatte, kunhan teette työnne kiltisti." Gerd sanoi toinnuttuaan hämmästyksestään ja työnsi pyörätuolin, pöydän viereen. "Osannette kavuta siihen itse, kun kerran tuolle tuolillekin pääsitte."
"Jos olisin täysin kunnossa, te ette siinä kukkoilisi." Robinson murahti ja katsoi Gerdiä kulmiensa alta.
"Vaan kun ette ole." Gerd sanoi ja jatkoi. "Minun pitää nyt mennä, Susanne odottaa."
"Jos satutatte häntä, vannon, että väännän teidän niskanne nurin." Robinson sihisi myrkyllisesti kuin käärme.
Gerd ei kuullut, vaan sulki oven perässään ja joudutti askeliaan, sillä oli kuullut auton äänen ulkoa. Herra Johansson varmaankin saapui. 

Samaan aikaan vanhan ränsistyneen kartanon pihaan kääntyi musta limusiini. Herra Johansson nousi autosta ja käveli arvokkain askelin kohti pääovea, tietämättä silmäparista, joka seurasi häntä.
Silmäpari kuului Interpolin Egyptin osaston agentille, Karim Haidarille.
'Tuon täytyy olla päätekijä.' Hän ajatteli ja viestitti ryhmälleen, etteivät he etenisi vielä, ei ennen kuin panttivangit saataisiin vapautetuksi.
Nyt olikin suurin kala astumassa verkkoon ja sitä ei saisi päästää livahtamaan käsistä, sillä tuolla vonkaleella sattui olemaan eniten vaikutusvaltaa ja hän saattoi myös sotkea tutkimuksia ikävästi.
Nyt tuo ruskea silmäpari tarkkaili herkeämättä säiden turmelemaan kartanoa, jonka seinistä maali hilseili ja josta oli osa ikkunoista laudoitettu umpeen. Sisältä kantautui pianon soitto, vaan sävel, oli Karimille tuntematon.

Sisällä Gerd kiiruhti pääovelle vastaanottamaan enonsa, joka jo kärsimättömänä odottikin.
"Pitikin päästää sinut valitsemaan paikka." Herra Johansson murahti ja silmäili huonetta arvostelevasti. Hän huomasi kuinka vanha tapetti roikkui osin irti, talo oli tosiaankin paremmat päivänsä nähnyt ehkä kymmeniä vuosia sitten.
"Olen pahoillani, mutta tämä oli syrjäisin, jonka tiesin." Gerd sanoi anteeksi pyytävään sävyyn.
"Oliko sinun pakko raahata se nainenkin tänne?" Herra Johansson sanoi ja katsoi Gerdiä ylimielisesti ja päätti mielessään, että tämä saisi hankkiutua naisesta eroon. "Hankkiudu hänestä eroon, tai pistän jonkun muun asialle." Hän lisäsi kylmästi.
"Ei, eno. Hänet jätetään rauhaan." Gerd sanoi ja katsoi järkähtämättömänä enoonsa. "En suostu siihen." Hän lisäsi, eikä hän enää teeskennellyt.
"Varo, etten muuta mieltäni sinunkin suhteen." Herra Johansson tiuskaisi hienoista kiukkua äänessään.
"Minä en välitä! En halua olla enää sinun heittopussisi." Gerd ärjäisi ja jokin odottamaton nosti päätään hänen sisällään.
"Vai niin." Herra Johansson sanoi tunteettomasti. "Käyn nyt katsomassa häntä ja sitten keskustelisin Herra Robinsonin kanssa." Hän lisäsi.
He astelivat ylös natisevat askeleet ja olohuoneesta kantautui yhä tuo kaunis melodia.
"Täytyy sanoa, että soittajalla on hyvä maku." Herra Johansson sanoi heidän astellessaan ylös.
"Niin on, mutta häntä et sotke bisneksiisi." Gerd ärähti. Ei, hän ei antaisi tuon vanhan mustekalan kietoa lonkeroitaan sisarensa ympärille.
"No miksi sitten hän on täällä?" Herra Johansson kysyi.
"Sitä voisin kysyä sinulta." Gerd sanoi ja mulkaisi enoaan hyytävästi. "Sinun alaisesi toivat hänet tänne." Hän lisäsi.
"Ah, niin unohdin, hän on täällä siltä varalta, että minun pitäisi suostutella sinua, sillä luulen, ettei muu enää auta." Herra Johansson sanoi pehmeästi.
"Saisit päästää Alexandran menemään." Gerd sanoi.
"Ei, hän pysyy täällä ja sinä pysyt täällä." Herra Johansson sanoi yhä ystävälliseen sävyyn, vaikka silmät kertoivatkin muuta.
Gerdin teki kovasti mieli haistattaa enolleen pitkät, muttei tohtinut. Ääneti he nousivat viimeisetkin askeleet ja kääntyivät sivukäytävään. Gerd asteli eräälle ovelle ja avasi sen. Hän astui huoneeseen ja Herra Johansson seurasi.

Susanne nousi katsomaan, keitä tulijat olivat ja synkistyi nähdessään taas Gerdin. Mitä tämä nyt oli vailla ja kuka oli tuo jääsilmäinen mies hänen seurassaan.
Susanne oli vaiti ja seurasi tilannetta huolestuneena ja toivoi, että voisi jotenkin livahtaa avoimesta ovesta.

Herra Johansson katsoi Susannea nenänvarttaan pitkin ja ajatteli, miten tuo saamaton sisarenpoika saattoi haaskata aikaansa naisiin.
"Gerd hoitele hänet." Herra Johansson sanoi tylysti. "Hän on nähnyt minut, enkä soisi tänne jäävän todistajia." Hän lisäsi kalseasti.
Susanne tunsi sydämensä hyppäävän kurkkuunsa kuullessaan tuo jääsilmäisen miehen sanat.
Gerd kääntyi enonsa puoleen ja mulkoili tätä jäätävästi.
"Ei, minä en tee sitä." Gerd sanoi matalasti, jäänsiniset silmät vihaa leiskuen.
"Voi kyllä teet." Herra Johansson sanoi ja hänen ilmeensä muuttui häijyksi. "Tai minä teen sen itse." Hän sanoi ja kiinnitti äänenvaimentimen pistooliinsa.
"En voi antaa sinun tehdä sitä!" Gerd ärjäisi ja loikkasi yllättyneen enonsa kimppuun.
Susanne huomasi tilaisuutensa tulleen, nousi sängyltä ja tappelijoita vältellen luikahti ulos ovesta.
Hän tunsi viileät lattialankut paljaiden jalkojensa alla kiirehtiessään eteenpäin pitkin käytävää. Hän halusi löytää Robinsonin ja päästä ulos tästä talosta.
Takaa kuului kolinaa ja kiroilua. Hetken oli hiljaista, mutta pian tuon hiljaisuuden rikkoi kaksi poksahdusta muistuttavaa ääntä. Musiikki oli tauonnut ja alhaalla oli odottava hiljaisuus, niin kuin tuo soittaja olisi kuunnellut, mitä ylhäällä tapahtui.
Susanne joudutti askeliaan ja huomasi tulleensa umpikujaan. Käytävä päättyi oveen, jonka kahvaan Susanne tarttui ja kiskaisi. Hänen hämmästyksekseen ovi aukesi ja hän kiirehti sisälle.
Joku istui pöydän ääressä ja katsoi hämmästyneenä Susannea.
"Arthur!" Susanne huudahti ja juoksi tämän luokse.
"Susanne, mitä on tekeillä?" Robinson kysyi ja katsoi hengästynyttä naista.
"Ei ole aikaa selittää, paetaan, kun vielä voimme." Susanne sanoi ääni murtuen.
"Auta minut sitten tuohon pyörätuoliin." Robinson sanoi ja vilkaisi nopeasti ovelle, kuin varmistakseen, ettei sieltä ollut tulossa ketään.
Susanne vei pyörätuolin aivan Robinsonin viereen ja tuki tätä, kun tämä hivuttautui pyörätuoliin, joka nitisi uhkaavasti.
He eivät ehtineet liikahtaa paikaltaan, kun ovi aukkoon ilmestyi Herra Johansson ase kädessään ja silmät vaarallisesti loistaen.
Robinson nappasi pöydältä muistivihkon ja alkoi tyynesti repiä sitä suikaleiksi.
"Mitä te teette?" Herra Johansson kysyi uhkaavalla äänen sävyllä.
"Miltä näyttää ja tiedätte minne voitte tämän silpun työntää." Robinson tokaisi ja nappasi seuraavaksi pöydältä papyrukset ja kartan ja rusensi ne tomuksi, hauraita kun olivat.
"Te olette mieletön, tuhositte juuri omaisuuden." Herra Johansson älähti.
"Entä sitten." Robinson sanoi edelleen rauhallisesti. "Nuo tiedot ovat vielä muistissani, mutta te ette niitä tietoja tule saamaan." Hän lisäsi uhmakkaasti.
"Sitten minulla ei ole vaihtoehtoja." Herra Johansson sanoi kylmästi ja veti mustat nahkahanskat käteensä ja pyyhki pistoolin huolellisesti, ettei siihen jäänyt ainoatakaan sormen jälkeä.
Robinsonin sormet tavoittivat Susannen sormet ja he pitelivät tiukasti toisiaan kädestä kiinni.
Kumpikin katsoi toisiaan ja katse kertoi enemmän kuin tuhat sanaa milloinkaan.
"Yhdessä." Robinson sanoi hiljaa.
"Niin, yhdessä." Susanne henkäisi ja kyynel karkasi hänen poskelleen, josta Robinson sen kevyesti pyyhkäisi.
Samassa käytävältä kuului epävarmat laahaavat askeleet ja pian Gerd ilmaantui ovelle. Hänen valkoisen paitansa rintamuksessa oli kaksi punaista länttiä ja hänen hengityksensä rohisi.

No niin tässä taasen jatkopalanen, joka jäin aikasta jännään kohtaan ja on aah...varsin melodramaattinen ja ihanan harlekiiniamainen.. thih. :D
No mutta jatkakaatten.

Edith.... hienosäätöä...

[Nuubialainen Prinsessa]

"Niin, yhdessä." Susanne henkäisi ja kyynel karkasi hänen poskelleen, josta Robinson sen kevyesti pyyhkäisi.
Samassa käytävältä kuului epävarmat laahaavat askeleet ja pian Gerd ilmaantui ovelle. Hänen valkoisen paitansa rintamuksessa oli kaksi punaista länttiä ja hänen hengityksensä rohisi.

"Älä luulekaan, että antaisin sinun vahingoittaa Susannea. Pysy paikallasi, tai saat maistaa nyrkkiä", Gerd vingahti ja hänen silmissään salamoi raivo.

Herra Johansson käänsi katseensa hitaasti ja loi kylmän katseen sisarenpoikaansa. Ylimielinen ilme kasvoillaan mies käänsi kädessään olevan aseen piipun kohti Gerdiä ja laukaisi. Vaimea paukahdus rikkoi kauhistuneen hiljaisuuden ja Susanne hengähti säikähtäneenä. Gerdin onnistui väistämään luotia melkein kuin vahingossa niin, ettei luoti osunut mieheen juuri ollenkaan. Se vain hipaisi korvanlehteä, jättäen punaisen vuotavan haavan ihoon. Gerdin silmät laajenivat ja hän kohotti tärisevät kätensä korvalleen.

"Vai, et sinä saanut tarpeeksi. Tästä saat lisää, että pysyt hiljaa", Herra Johansson sanoi viileällä äänellä ja ojensi piipunsuun uudelleen Gerdiä kohti. Gerd katsoi edessään ammottavaa mustaa piipun suuta paikoilleen jähmettyneenä. Susanne huomasi tilaisuutensa tulleen kun kylmänviileä gangsteri otti muutaman askelen kohti Gerdiä.

"Tällä kertaa en ammu ohi." Mies jatkoi kylmänrauhallisesti ja hänen silmänsä kiilsivät uhkaavina.
Susanne tempaisi kirjoituspöydän edessä olevan tuolin ja iski sen täydellä voimalla Herra Johanssonin arvokkaaseen takaraivoon. Kuului ilkeä räsähdys ja mies putosi likaiselle lattialle ääntäkään päästämättä.

Nuori nainen päästi suustaan kauhistuneen parkaisun kun hän näki enonsa kaatuvan maahan tiedottomana. Hän oli hiipinyt hiljaa katsomaan, mitä oikein oli tekeillä ja näky sai hänet säikähtämään pahanpäiväisesti. Gerd kääntyi katsomaan sisartaan kasvot kalpeina.
" Alexandra, olen pahoillani. Olisin halunnut säästää sinut tältä kaikelta." Mies kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä ja ojensi kätensä sisartaan kohti. Alexandra ryntäsi veljensä luokse ja nyyhkäisi surkeana. Gerd tunsi voimiensa vähenevän ja hänen täytyi nojata seinää vasten, pysyäkseen pystyssä.

Susanne katsoi helpottuneena Robinsonia, sillä Gerdin väliintulo oli pelastanut heidän henkensä. Robinson puristi hellästi Susannen sormia, jotka etsiytyivät hänen käteensä vaistomaisesti.
"Robinson.. minä..", Susanne yritti sanoa, mutta hänen äänensä murtui tunteiden voimasta.
"Niin minäkin sinua", Robinson täydensi ja katsoi naista hellästi.


Näin lyhyt tästä sitten tuli tällä kertaa..

[Nefertiti]

Susanne katsoi helpottuneena Robinsonia, sillä Gerdin väliintulo oli pelastanut heidän henkensä. Robinson puristi hellästi Susannen sormia, jotka etsiytyivät hänen käteensä vaistomaisesti.
"Robinson.. minä..", Susanne yritti sanoa, mutta hänen äänensä murtui tunteiden voimasta.
"Niin minäkin sinua", Robinson täydensi ja katsoi naista hellästi.

Gerd huomasi tämän ja tajusi sen minkä hänen olisi pitänyt jo nähdä aikaisemmin. Asian valkeneminen teki kipeämpää kuin luotien jättämät reiät, mutta hän ei silti voinut riistää Susannelta tämän onnea ja onnellisena hän halusi tämän nähdäkin.
"Susanne, nyt ymmärrän ja pyydän anteeksi." Gerd sanoi totinen ja vilpitön ilme kasvoillaan. "Näen että olet onnellisempi hänen kanssaan." Hän lisäsi ja valahti hieman alaspäin seinää pitkin.
"Niin olen, mutta etpä sinäkään ole järin kauniisti käyttäytynyt." Susanne sanoi ja katsoi nyt ystävällisesti Gerdiä. "Mutta luulen, että sisaresi tarvitsee sinua enemmän kuin minä." Hän lisäsi lämpimästi ja kääntyi Alexandran puoleen. "Alexandra, hakisitko apua tänne, Gerd pitää saada sairaalaan ja tuo herra virkavallan huostaan." hän sanoi.
"Hyvä on." Alexandra vastasi ja kysyi. "Entä eno?"
"Älä sinä hänestä välitä." Gerd sanoi. "Hän sai mitä ansaitsi, sillä on varsinainen konna." Hän lisäsi ja heitti halveksivan katseensa enoonsa.
Alexandra nyökkäsi hyväksyvästi ja lähti astelemaan kohti portaita ja hävisi pian näkyvistä. Gerdin voimat pettivät ja hän lysähti lattialle, yhä seinään nojaten.
Aivan yllättäen Herra Johansson alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä ja he tiesivät, ettei tämä olisi kovinkaan mielissään saamastaan käsittelystä.
"Menkää." Gerd sanoi hiljaa. "Jättäkää hänet minun huolekseni." Hän lisäsi.
"Mutta..." Susanne aloitti.
"Menkää!" Gerd sanoi kovemmalla äänellä ja katsoi pyytävästi Susannea, sillä ei halunnut, tämän jäävän toista kertaa enonsa armoille.
Ääneti Susanne työnsi pyörätuolia, jossa Robinson istui ja väisti nipin napin herra Johanssonin. He etenivät pitkin käytävää ja tulivat viimein porrastasanteelle.
"Miten ihmeessä saan sinut alas portaita?" Susanne ihmetteli ääneen ja kääntyi sitten katsomaan käytävää, sillä oli kuullut vaimean pamahduksen. "Gerd." Hän henkäisi, sillä tiesi, mitä tuo pamaus tarkoitti.
Hetken kuluttua alkoi kuulua lähestyviä askelia, jotka lähestyivät ja samanaikaisesti joku aseistettu mies syöksyi pääovesta sisälle.
Siinä he seisoivat ja odottivat mitä tuleman piti. Robinson ei yrittänytkään pyytää Susannea lähtemään, sillä tämä ei olisi kuitenkaan suostunut.
Alexandra aikoi juosta takaisin, kun Susanne nappasi kiinni tytön käsivarresta ja etsi tätä menemästä.
"Alexandra, älä mene sinne." Susanne sanoi ja esti tätä syöksymästä käytävään.
"Ei, päästä" Alexandra huusi itkuisella äänellä.
"En voi." Susanne sanoi lempeästi ja yritti nopeasti miettiä mitä tekisi.
"Entä Gerd?" Alexandra kysyi.
"Luulen, siis jos olen oikeassa, ettei häntä voi enää auttaa." Susanne sanoi hiljaa. "Minä..." Hän jatkoi, mutta keskeytti, kun näki herra Johanssonin astuvan tasanteelle.
"Valehtelet." Alexandra sanoi itkuisella äänellä.
"Ei hän valehtele." Sanoi Herra Johansson, joka astui näkyviin. "Sinun kelvoton veljesi, sanoi ikäviä asioita, ennen kuin päästin hänet kitumasta." Hän jatkoi tunteettomasti. "Ah ja Fräulein Graft, teitä saanen kiittää saamastani päänsärystä." Hän lisäsi kääntyen Susannen puoleen, silmät jäisinä viiruina.
Robinsonin ilme kiristyi ja hänen sormensa puristuivat lujasti pyörätuolin käsinojiin, kun hän kuunteli miten tuo mies puhutteli Susannea. Kun Herra Johanson, ei huomannut, Robinson vinkkasi Alexandraa tulemaan lähemmäksi.
"Alexandra." Robinson kuiskasi ja vilkaisi nopeasti Johanssonia ja toivoi, ettei tämä hoksaisi. "Pakene kun vielä voit."
Alexandra nyökkäsi varovasti ja juoksi nopeasti alas ja olohuoneeseen.
"Luuletteko, etten löydä häntä sieltä." Herra Johansson sanoi ivallisesti ja kääntyi katsomaan Robinsonia.

No niin, tässäpä jatkopalanen, josta nyt ei kauhian pitkää tullut...
Jatkakeehan

Edith... hienosäätöä taas ja taas :)

[Nuubialainen Prinsessa]

"Alexandra." Robinson kuiskasi ja vilkaisi nopeasti Johanssonia ja toivoi, ettei tämä hoksaisi. "Pakene kun vielä voit."
Alexandra nyökkäsi varovasti ja juoksi nopeasti alas ja olohuoneeseen.
"Luuletteko, etten löydä häntä sieltä." Herra Johansson sanoi ivallisesti ja kääntyi katsomaan Robinsonia.

Robinson kohautti olkapäitään ja katsoi miehen arvokasta olemusta. Herra Johanssonin ulkoinen olemus ole täydellisessä ristiriidassa tämän luonteen kanssa, vain miehen kylmät silmät paljastivat pinnan alla piilevän totuuden.

Ja juuri sillä hetkellä nuo kylmät silmät muuttuivat äkkiä uskomattoman lämpimiksi, eikä tarkkasilmäisinkään sivustakatsoja olisi löytänyt niistä hetkeä aikaisemmin loistanutta raakuutta, ellei olisi tiennyt niiden piileskelevän noiden silmien sinisissä syvyyksissä. Miehen olemus oli edelleen arvonsa tietävä ja miehen erittäin kohtelias äänensävy oli suunnattu portaiden alapäässä seisovaan mieheen, joka katseli valppain silmin portaissa olevia henkilöitä.

"Voinko olla avuksi, hyvä herra?" Herra Johanssonin kasvot olivat silkkaa hymyä.
Alapuolella seisova mies näytti arvioivan tilannetta ja hetken aikaa paikalla olevat erehtyivät luulemaan, ettei mies ollut kuullut kysymystä laisinkaan.

Herra Johansson siirtyi Susannen viereen, työnsi naisen lempeällä eleellä pyörätuolin edestä ja tarttui Robinsonin pyörätuolin kahvoihin. Susannen suu loksahti auki kun herra Johansson alkoi varovaisesti kuljettaa Robinsonia alaspäin askelma askelmalta, pyöriä eteenpäin hivuttaen.

Alapuolella oleva mies liikahti hieman taaksepäin ja katsoi tulijoita edelleen tarkkaavaisesti. Herra Johansson laskeutui arvokkaasti ja sai toimenpiteen näyttämään niin perin luontevalta, että Susannen täytyi miettiä hetki, tajutakseen mitä oli tapahtunut. Mies piti yllä esitystä, voidakseen hämätä alakerrassa seisovaa kuokkavierasta ja saadakseen tapettua hetken verran aikaa.

Susanne ei uskaltanut sanoa sanaakaan, ettei mies irrottaisi otettaan Robinsonin pyörätuolista. Hänelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata miehen vanavedessä äänettömästi ja valmistautua hyökkäämään miestä kohti tarvittaessa. Myös Robinson oli tajunnut mitä oli tapahtumassa ja hän varautui ikävään putoukseen, jos herra Johansson päästäisi otteensa irti.

Kuokkavieras rykäisi ja alkoi yllättäen puhua.
"Anteeksi häiriö, mutta ovi oli avoinna, joten uskallauduin tulemaan sisään kun kukaan ei vastannut koputukseeni. Voisinko mahdollisesti lainata puhelintanne. Autoni hajosi tuonne isommalle tielle, enkä saa sitä kuntoon omin voimin." Mies luotti siihen, ettei yläkerrasta tuleva herrasmies ollut kuullut sisään tunkeutumista. Mies oli päättänyt huijata herra Johanssonia, voidakseen suorittaa pidätyksen mahdollisimman siististi. Eikä hän sitä paitsi halunnut sotkea sivullisia mahdolliseen sotkuun, mikä syntyisi pidätystilanteesta.

Herra Johanssonista huokui mitä lämpimin ystävällisyys.
"Sepä ikävä tapaus. Tietenkin voitte soittaa. Puhelin on tuolla oleskelutiloissa. Jos sallitte, niin näytän teille missä se on." Mies vastasi.

Robinsonin suupielet vetäytyivät tiukaksi viivaksi ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Hän ei voinut ymmärtää, miten tuo kiero mies saattoi niin hyvin peittää pahan luontonsa ja hämätä sivullisia niin helposti. Hän ei kuitenkaan tiennyt totuutta. Alapuolella odotteleva mies kun ei ollut oikeasti viaton ohikulkija, vaan heitä pelastamaan tullut Interpolin Egyptin osaston agentti, joka tiesi totuuden herra Johanssonista. Talon ympärys oli piiritetty heidän tietämättään ja suurin osa Johanssonin vartijoista oli tehty vaarattomiksi. Suurin osa, mutta ei kaikki. Muutama mies oli onnistunut välttämään lainkouran ja lymyili nyt rakennuksen sisäosissa.

Herra Johanssonin silmiin ilmestyi ennakoiva välähdys, kun hän lähestyi agenttia teeskennellyn ystävällisesti. Miehen sormet puristivat tiukemmin pyörätuolin kahvoja. Susanne näki miehen valkeat rystyset ja aavisti, mitä tämä suunnitteli. Naisen silmiin osui myös ase, joka pullotti miehen taskussa. Se oli sujautettu vaivihkaa sinne odottamaan oikeaa hetkeä. Susanne kulki aivan miehen takana ja kurotti kätensä vaivihkaa miehen housuntaskua kohti. Vain muutama sentti ja ase olisi naisen hyppysissä..

Noh, jatkahan..

[Nefertiti]

Naisen silmiin osui myös ase, joka pullotti miehen taskussa. Se oli sujautettu vaivihkaa sinne odottamaan oikeaa hetkeä. Susanne kulki aivan miehen takana ja kurotti kätensä vaivihkaa miehen housuntaskua kohti. Vain muutama sentti ja ase olisi naisen hyppysissä. Mutta pahaksi onneksi Herra Johansson sattui kääntymään, vilkaistessaan oleskeluhuoneeseen. Salamannopeasti Susanne veti kätensä pois ja oli kuin ei olisi mitään yrittänytkään.
'Hemmetti.' Susanne manasi ääneti ja mietti mitä tekisi, sillä se olisi tehtävä nopeasti. Kun mies taas kääntyi keskustelemaan Karimin kanssa, Susan päätti yrittää uudestaan ja hämmästyi nähdessään Karimin nyökkäävän lähes huomaamattomasi, kuin hyväksyen Susannen puuhat.
Karim itse taas kiinnitti Herra Johanssonin huomion itseensä, jotta Susanne saattoi rauhassa viedä tämän aseen.
Susanne vilkaisi nopeasti Robinsonia ja tämä nyökkäsi myös ja se kannusti Susannea yrittämään tarmokkaammin. Hän kurotti kohti näkyvää aseen perää, kunnes sormenpäät osuivat kylmään aseen perään, kiipivät hieman pidemmälle ja puristuivat sen ympärille. Nopeasti Susanne kiskaisi aseen itselleen ja ehti juuri vetää asetta pitelevän kätensä selkänsä taakse, kun Johansson kääntyi katsomaan epäluuloisesti.
Susanne yritti näyttää siltä kuin olisi koko ajan ollut aloillaan, vaikka hänestä tuntuikin, että herra Johansson näki hänen lävitseen.

Aivan yllättäen oleskelu huoneesta alkoi kuulua melua ja pian näkyviin tuli mies, joka piteli Alexandraa tiukasti otteessaan ja osoitti aseella tämän ohimoa.
"Scheisse." Herra Johansson manasi ja tavoitteli omaa asettaan, vain huomatakseen, ettei se enää ollutkaan taskussa.
Yhä pidellen kiinni pyörätuolista hän kääntyi katsomaan Susannea ja huomasi tuijottavansa oman aseensa piippuun.
"Fräulein Graft, jos te ammutte minua, otteeni saattaa irrota pyörätuolista ja tehän tiedätte mitä siitä seuraa." Hän sanoi hienoista uhkaa äänessään, vaikka näennäisesi vaikuttikin ystävälliseltä. "Antakaa ase minulle, sillä teistä ei ole ampumaan." Hän lisäsi tuolla vaarallisen lempeällä äänellä.
"Älkää olko niin varma, te saatte kuulan hienoon kalloonne sillä sekunnilla kun päästätte irti." Susanne sanoi kylmästi, vaikka asetta pitelevä käsi tärisikin. Hän ei ollut vielä koskaan ampunut ketään, eikä hän sitä tekisikään, ellei olisi aivan pakko. "Tiedän kyllä mitä suunnittelitte, enkä anna teidän tehdä sitä. Huomaan, ettette te nyt niin hyvä näyttelijä ole kuin luulette." Hän lisäsi ääni aavistuksen värähtäen ja katsahti sitten nopeasti Robinsoniin, joka oli koko ajan pitänyt tiukasti kiinni käsinojista.
"Hyvä on Fräulein." Herra Johansson sanoi yhä tuohon vaarallisen lempeään sävyyn, jolla oli niin monet jo onnistunut pettämään ja tuhoamaan. "Ehkä on parempi, että tottelen teitä, sillä kutsumaton vieraammekin tuntuu ihmettelevän käytöstämme." Hän lisäsi silmät pahantahtoisesti välähtäen. Samalla hän viestitti pikaisella eleellä olohuoneesta tulleelle miehelle, että perääntyisi takaisin oleskelutilaan odottamaan.
Tämän jälkeen hän Susannen ihmeeksi totteli ja kuljetti Robinsonin tuolin alas viimeisetkin portaat.
"No niin fräulein Graft, hän on turvallisesti alhaalla." Herra Johansson sanoi ja kääntyi katsomaan Susannea. "Saisinko aseeni takaisin."
"Ette." Susanne sanoi yhä osoittaen aseella herra Johanssonia.
Nyt Karim päätti puuttua tilanteeseen, kun herra Johansson oli aseeton ja siinä hänen ulottuviltaan.
"Kiitän teitä siitä, että olisitte antanut minun lainata puhelintanne, mutta minun täytyy ikävä kyllä pidättää teidät." Karim sanoi ja kaivoi esiin aseensa, sekä virkamerkkinsä. "Ja jos nyt pyytäisitte alaistanne päästämään neiti Kaufmanin vapaaksi." Hän lisäsi nyökäten oleskelu tilaa kohden.
Herra Johansson katsoi Karimia myrkyllisesti, eikä aikaisemmasta ystävällisyydestä näkynyt enää jälkeäkään.
"Neiti Graft antakaa ase minulle." Karim sanoi ja astahti lähemmäksi Susannea ojentaen samalla kätensä. "Hän on jo kiikissä, joten minä hoidan tämän loppuun. " Hän lisäsi rauhoittavasti.
Susanne laski kätensä ja oli jo ojentamassa aseen Karimille kun...

No niin tuli taas varsin tynkä jatkopala, mutta odotan jatkoa silti suurella mielenkiinnolla.
Jep, viimehetken lisäys... toivottavasti ei sotke seuraavan kirjoittelijan suunnitelmia. :)
Jatkakeehan..