Laitanpa tämänkin tänne jatkikseksi, niin ompahan ainakin jotakin eksoottisempaa näiden muiden tarinoiden seurassa.
Egypti 3000 eKr.Ylä- ja Ala- Egypti olivat juuri yhdistyneet mahtavaksi valtakunnaksi ja uutta entistä mahtavampaa Egyptiä hallitsi Faarao Narmer, joka oli juuri nainut ylä- Egyptin kuninkaan kuvan kauniin prinsessan. Tämä edesauttoi ylä- ja ala- Egyptin yhdistymistä.
Sen kunniaksi Narmer halusi rakentaa pienen kaupungin. Hänellä oli salainen projekti, josta tiesivät vain hänen huolella valitsemansa alamaisensa. Heihin lukeutui muutama arkkitehti, työnjohtaja, muutama kymmenen palvelijaa, pari kokkia ja suuri joukko orjia sekä heidän vartijansa.
Tästä salaisesta operaatiosta Narmer ei hiiskunut tietyille hoviin kuuluville henkilöille, joihin papistokin lukeutui, lainkaan. Nämä olisivat joko halunneet siitä osan tai kumonneet koko hankkeen sillä perusteella, että siihen ei muka olisi varaa. Se kun olisi pois heidän ”kukkarostaan”.
Nyt ne sadat valitut orjat raatoivat paahtavan auringon alla, arkkitehtien tarkistellessa laskelmiaan ja rakennuksia. Maalarit ja kuvanveistäjät ahersivat patsaiden sekä hieroglyfien kimpussa sitä mukaa, kun rakennuksia valmistui. Muut (kokit, palvelijat ym.) tekivät omia tehtäviään milloin eivät pitäneet taukoa. Kaupunki valmistui hitaasti, mutta varmasti.
Narmer oli jo kovin vanha, kun kaupunki viimein valmistui. Hän saapui kaupunkiin vihkimisseremonioihin, jolloin kaupunki nimettiin pikku Thebaksi, johon hän tuotatti suuren osan aarteistaan.
Ne alamaiset, arkkitehdit, palvelijat, papit, vartijat, kokit orjat ja muut, jotka tiesivät pikku Thebasta, surmattiin ja haudattiin lähelle kaupunkia. Ne, joiden henki säästettiin, eivät saaneet koko elämänsä aikana poistua kaupungista. Arkkitehdit olivat tehneet hyvää työtä, sillä kaupunki oli hyvin ansoitettu ja vain se joka tiesi ansojen paikat osasi välttää ne.
Kun Narmer sitten aikanaan kuoli, jätti hän jälkeensä papyruksen, joka kulki hallitsijalta toiselle halki ajan ja dynastioiden.
Pikku Theba mahtavine aarteineen unohtui sen myötä, kun vanha valtakunta hajosi ja joutui huonoille hallitsijoille. Pikku Thebaa ei enää käytetty, eikä kukaan enää käynyt siellä sai sademetsä levittäytyä hiljalleen kaupunkiin ja peittää sen alleen.
Siellä kaupunki sitten sai olla lähes kolmatta tuhatta vuotta piilossa ihmisten katseilta.
Egypti
Kuninkaiden laakso 2001 jKr.Lämmin ilmavirta pöllytti kuivaa hiekkaa silloin tällöin auringon paistaessa kuumasti kirkkaan sinisellä taivaalla, jossa ei ollut pilven hattaraakaan.
Erään kivimuodostelman kupeessa työskenteli kourallinen paikallisia kaivajia ja kaksi arkeologia. He tutkivat hautaa, joka oli vastikään löytynyt. Se oli yksi niistä parhaimmin säilyneistä löydöistä, joita oli tehty vuosina 1900 – 2000. Ainoastaan Tutankhamenin ja Taniksen hautalöydöt olivat parhaimpia löytöjä tähän mennessä.
Noin 35 vuotias, mies kömpi ulos haudan sisäänkäynniltä, hänellä oli kädessään kaunis kultarasia. Hän oli n.185cm pitkä, hänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat ja auringon paahtamissa kasvoissa tuikki taivaansiniset silmät. Mies oli yltä päältä tomussa ja piteli rasiaa kädessään, tutkien sitä nyt tarkasti päivänvalossa. Rasian koristelu hämmästytti Peteriä, niin että hän päätti näyttää löytönsä kollegalleen.
”Hoi Robinson! Sinunkin täytyy nähdä tämän rasian koristelu, se on ennen näkemätön.” Peter huikkasi.
Robinsoniksi kutsuttu mies, jonka ikä oli hiukan päälle viisikymmentä vuotta, tuli ulos teltasta ja lampsi Peterin luokse, ottaen rasian tältä. Robinson oli kollegaansa ainakin kymmenisen senttiä lyhyempi ja hänen hiuksensa olivat tummat, kuten silmätkin.
Tutkittuaan rasiaa hetken Robinson katsahti Peteriin ja sanoi ” Tämähän on koristeltu pelkästään kartusseilla.”
Peter katsahti Robinsonin kasvoihin, joilta kuvastui kiinnostus sekä hämmästys ja sanoi ”Sitä minäkin ihmettelin.”
Robinson kulki teltalle mietteissään Peterin seuratessa perässä.
Teltassa Robinson laski rasian kenttäpöydälle, jolla oli leviteltynä kaikenlaista tavaraa, jonka hän joutui järjestelemään uudestaan saadakseen rasian mahtumaan tavaran täyttämälle pöydälle. Tämän jälkeen hän ryhtyi varovasti aukaisemaan sinettiä, jolla rasia oli suljettu. Aikansa näprättyään sinetin kimpussa, se irtosi ja rasiasta paljastui pieni kultainen naista esittävä patsas, joka ilmeisesti esitti Narmerin puolisoa. Rasiassa oli myös papyruskäärö sekä kaunis kultainen ketju, jossa oli Scarabeus amuletti, jonka toisella puolelle oli kirjoitettu jotakin hieroglyfein.
Robinson nosti kunkin esineen varovaisesti pöydälle. Etenkin papyruksen, joka näyttikin kovin hauraalta. Toisaalta mitä muutakaan voisi odottaa n. 4000 – 3000 vuotta vanhalta esineeltä, joka on ollut koko tämän ajan rasiassa.
Kun Robinson ja Peter olivat tarkastelleet korua ja patsasta, he laittoivat ne takaisin rasiaan, jonka jälkeen he ryhtyivät tutkimaan papyruskääröä. Robinson aukaisi sen hyvin varovaisesti, jottei tuhoaisi haurasta kääröä. Papyrus käärössä oli hieroglyfi kirjoitusta, joka oli paljon varhaisemmalta ajalta, kuin vasta löydetyn haudan seinissä oleva teksti. Robinson tutki tekstiä, tehden samalla muistiinpanoja vihkoonsa.
”Eikö olisi hyvä tehdä kopio tuosta tekstistä siltä varalta, että papyrus sattumalta tuhoutuisi.” Peter ehdotti.
”Niinpä.” Robinson mutisi. ”se olisi viisasta se.” Robinson ryhtyi jäljentämään tekstiä vihkoonsa muistiinpanojensa ohella. Myöhemmin hän sytytti öljylampun palamaan, koska oli tullut niin hämärää, ettei enää nähnyt kunnolla lukea.
Robinson ei tiennyt kuinka kauan oli pakertanut tekstin jäljentämisen parissa, kun teltan ulkopuolelta alkoi kuulua puhetta. Se ei ollut tavanomaista kaivajien puhetta, sillä he olisivat puhuneet arabiaa. Kun taas se puhe, mikä kantautui teltan ulkopuolelta, oli Amerikanenglantia.
Ainoa jonka Robinson tiesi puhuvan Amerikanenglantia oli kollega Peter Miller.
’Varmaan joitain Amerikkalaisia turisteja, jotka ovat eksyneet.’ Robinson ajatteli ja uppoutui jälleen tekstin jäljentämiseen. Hän ei ehtinyt puuhata kauaakaan papyruksen parissa, kun joku tuli telttaan.
”Peter?” Hän kysyi ja kääntyi nähdäkseen tulijan ja hämmästyi nähdessään tuntemattoman miehen. Mies oli selvästi paikallisia asukkaita, joita kaivauksillakin oli. Tälle oli ilmeisesti maksettu hyvin siitä, että veisi arvoesineitä kaivauksilta.
”Mitä te täältä haette?” Robinson kysyi noustessaan samalla tuolistaan ylös ja muuta hän ei sitten ehtinytkään tehdä, kun tuntematon mies pamautti jollain kovalla esineellä häntä päähän.
Robinson lysähti tajuttomana pöytää vasten pudottaen samalla papyruskäärön maahan. Tulija ei vaivautunut etsimään kunnolla, vaan kahmaisi mukaansa pöydältä kultarasian sekä Robinsonin vihon, joka sisälsi muistiinpanoja papyruksen sisällöstä ja poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Koska aurinko oli jo alkanut laskea, Peter päätti antaa kollegalleen työrauhan ja painui omaan telttaansa käyden pitkäkseen kenttävuoteelle. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän jo nukahti, tosin sitä edesauttoi päivän kuumuuden, sekä työnteon aiheuttama rasitus.
Myöhemmin yöllä Peter havahtui hetkeksi unestaan siihen, että jossain keskusteltiin ja sitten kuului kun telttakangas olisi kahahtanut, jonka jälkeen kuului pehmeä tömähdys. Peter ei kiinnittänyt ääniin mitään huomiota, sillä hän ajatteli kaivajien puuhaavan vielä jotakin. Hän käänsi kylkeään ja nukahti uudestaan, herätäkseen varhain aamulla ennen auringon nousua.
Oli vielä hämärää, kun hän meni Robinsonin teltalle herättääkseen tämän aamiaiselle. Hän kurkisti sisälle telttaan, mutta siellä oli hiljaista ja pimeätä.
”Robinson?” Peter huhuili, muttei saanut vastausta.
Hänen silmänsä olivat tottuneet pimeään, joten hän huomasi pian, että Robinsonin vuode oli koskematon. ’Onkohan hän jo noussut ylös?’ Peter mietti ja meni suoraan suureen telttaan nauttien samalla viileästä aamuilmasta, joka kaikkoaisi heti, kun aurinko nousisi taivaalle porottamaan.
Teltasta hän löysi Robinsonin, joka retkotti pöytää vasten. Peter töni Robinsonia kevyesti olkapäähän, jolloin tämä hätkähtäen heräsi. Robinson katsahti ympärilleen ihmetellen hetken missä oli ja miksi, nousten sen jälkeen ylös Peterin avustuksella. Hänen päätään kivisti ja kun hän tuli tunnustelleeksi takaraivoaan, sinne oli ilmaantunut huomiota herättävä kuhmu.
Peter vilkaisi pöytää ja huomasi etteivät kultarasia, papyruskäärö sekä Robinsonin vihko olleet siellä.
”Mitä on tapahtunut ja mihin rasia on joutunut?”
”Sen minäkin haluaisin tietää.” Robinson sanoi happamasti. ”Kuulin yöllä puhetta teltan ulkopuolelta, minkä jälkeen joku tuli telttaan, iski minut tajuttomaksi ja ilmeisesti vei rasian sekä vihkoni.”
”Näitkö tulijan?” Peter kysyi vakavana.
”Näin, se oli paikallisia, jolle joku roisto on maksanut kaivauksilta löytyvien tavaroiden varastamisesta” Robinson sanoi. ”Mutta kuulin jonkun keskustelevan teltan ulkopuolella ja se ainakaan ei ollut paikallinen.”
”Mistä niin päättelit?” Peter kysyi.
”Hän puhui amerikanenglantia, niin kuin sinä.” Robinson sanoi ja katsoi Peteriä.
”Älä katso minua noin, tiedät oikein hyvin, etten varastaisi ainoatakaan muinaisesinettä.” Peter sanoi ja kysyi. ”Missä papyruskäärö on?”
”En tiedä. ” Robinson sanoi. ”Nyt muistan, taisin kaatuessani huitaista sen maahan, tosin en ole asiasta täysin varma.”
He katselivat ympärilleen nähdäkseen mihin papyruskäärö oli mahdollisesti kierähtänyt. Pian Robinson huomasikin missä käärö oli ja huokaisi helpotuksesta nostaessaan sen varovaisesti pöydälle.
”Harmittaa ettei minulla ole vihkoani sillä siinä oli kaikki muistiinpanoni tästä papyruksesta sekä kopio siitä.” Robinson nurisi.
”No ainakin meillä on alkuperäinen teksti.” Peter sanoi. ”Tosin joudut tekemään saman työn uudestaan.”
”Sanopa muuta.” Robinson sanoi happamesti ja painui telttaansa.
Peter kohautti olkapäitään ja painui aamiaiselle, minkä jälkeen hän meni haudalle tutkiakseen seinäkirjoitusta toivoen löytävänsä jotakin uutta, joka valaisisi asiaa. Aika kului lähes huomaamatta Peterin työskennellessä seinäkirjoituksen parissa, kääntäen sitä parhaansa mukaan helpommin luettavaan muotoon.
Tällä välin Robinson, joka oli mennyt telttaansa lepäämään, ei osannutkaan olla aloillaan vaan palasi tutkimusteltalle ja alkoi kääntää papyruksen tekstiä uudelleen.
Kun Peter oli saanut työnsä tehtyä, vaikkei ollutkaan saanut tekstistä selville mitään uutta, hän meni katsomaan, vieläkö Robinson oli teltassaan lepäämässä. Kurkistaessaan kollegansa telttaan Peter totesi tämän häipyneen ja meni tutkimusteltalle, mistä löysikin hänet.
Robinson oli uppoutunut papyruksen tekstin kääntämiseen ja kuullessaan Peterin tulevan telttaan hän kääntyi.
”Olen miltei kääntänyt tämän.” Robinson sanoi ”Mikäli olen tulkinnut oikein, niin tässä puhutaan kaupungista, jonka Faarao Narmer oli rakennuttanut.”
”Oletko varma, että siinä todella kerrotaan kaupungista?” Peter kysyi epäuskoisesti.
”Olen.” Robinson sanoi. ”Ja jos nyt suonet anteeksi, niin kääntäisin loputkin tekstistä.” Hän lisäsi ja kääntyi takaisin työnsä pariin.
Peter poistui teltasta jääden ihailemaan auringonlaskua. Aurinko laski verkkaisesti mailleen, taivaan tummetessa ja ilman viiletessä. Ensimmäiset tähdet syttyivät tumman siniselle taivaalle ja kuukin tuli esiin.
Robinson loikki innoissaan Peterin luokse, tämän ihaillessa kuun valaisemaa tähtitaivasta. ”Mitä sait selville.” Peter kysyi.
”Tuota…sain sen käännettyä vain osittain, sillä teksti on paljon vanhempaa hieroglyfikirjoitusta, kuin mitä olen tavallisesti kääntänyt.” Robinson sanoi. ”Ja sitä paitsi teksti on osittain niin huonossa kunnossa, ettei siitä saa selvää hyvällä tahdollakaan.”
”Sait kuitenkin selville mitä siinä lukee?” Peter kysyi toiveikkaasti.
”Öh… tuota en…tai oikeastaan kyllä.” Robinson sanoi. ”Tässä sanotaan, että kaupunkiin pääsee, kun menee Niiliä pitkin aina Victorian putouksille asti ja siellä vihreään tuntemattomaan, joka lienee sademetsä ja lopussa oli Faarao Narmerin sinetti.”
”Tämä onkin ylivetojuttu.” Peter sanoi intoa puhkuen. ” Kaupunki lienee merkittävä löytö ilman aarteitakin.”
”Niinpä.” Robinson hymähti ja sanoi. ”Ajattelikin, että voisimme perustaa retkikunnan, joka määränpää on tämä kaupunki, mikäli siis löydämme sitä ollenkaan.”
”Loisto idea.” Peter sanoi. ”Nyt tarvitsemme vai sopivia henkilöitä mukaan tälle pienelle retkellemme.”
”Minä tiedänkin pari henkilöä, jotka varmasti tahtoisivat mukaan.” Robinson sanoi. ”Meidän täytyy vain ensin käydä Kairossa.”
Niinpä he pakkasivat tavaransa kaivauksilta ja lähtivät Kairoon.
München, Saksa
Kasvitieteellinen tutkimuskeskusSusanne istui pötyänsä ääressä ja tuijotti mikroskoopin läpi vihreää kasvisolua, jota hän edellisenä päivänä oli käsitellyt eräillä aineilla, kuten kymmentä muuta kasvinäytettä. Susanne tutki nyt miten aineet olivat vaikuttaneet näytteen rakenteeseen ja toimintaan, tehden välistä merkintöjä jo ennestään paksuun muistivihkoonsa, jossa oli muitakin koetuloksia.
Olihan tämäkin tietyllä tavalla kiinnostavaa, mutta mieluummin hän olisi ollut muualla, kuin ankeassa laboratoriossa, jota oli yritetty epätoivoisesti piristää muutamalla luontoaiheisella julisteella, sekä parilla vanhalla opetustaululla, jotka käsittelivät kasvien lajioppia ja kukan eri osia. Se ei kuitenkaan ollut erityisen onnistunut yritys sillä seinien harmaat ja valkeat sävyt ikään kuin imaisivat kuvat sisäänsä.
Susanne katsahti ikkunasta ulos ja totesi siellä olevan ankeampaa. Hän oli vastikään täyttänyt kolmekymmentä vuotta ja kituutti vieläkin solujen parissa, kun taas hänen miesystävänsä Gerd oli jo kiertänyt sademetsiä ja oli tehnyt uraa uurtavia tutkimuksia, vaikka oli vain parisen vuotta Susannea vanhempi.
Lyijyn harmaat pilvet ajelehtivat taivaalla, saaden muutenkin niin tumman taivaan näyttämään entistäänkin synkemmältä. Silloin tällöin kirkas salama valaisi synkän taivaan hetkiseksi voimakkaan jyrähdyksen saattelemana. Tuuli paiskoi vettä ikkunalasiin ja oli toisinaan niin voimakasta, että sai ikkunalasit helisemään ja miltei irtoamaan kehyksistään. Susanne käänsi katseensa takaisin mikroskooppiin, muttei jaksanut kiinnostua siitä enää, vaan jäi tuijottamaan erästä julistetta, joka esitti Amazonin sademetsää ja vaipui ajatuksiinsa.
Hän kuvitteli olevansa kuumankosteassa sademetsässä, jossa olisi hämärää isojen puiden estäessä auringon valon pääsyn pohjalle asti. Eläimet meluaisivat puissa ja kukat levittäisivät huumaavia tuoksujaan ympärilleen. Pohjakerroksen kasvit kilpailivat vähäisestä auringonvalosta ja kasvoivat toistensa päälle tai kasvoivat puidenrunkoja pitkin ylöspäin. Susanne kuvitteli itsensä kulkemaan pitkin sademetsää ja tutkimaan kasveja hiostavassa ilmassa. Äkkiä kesken kuvitelmien, hänen korviinsa kantautui puhelimen korvia raastava pirinä ja hän oli taas ankeassa laboratoriossa.
Hän vastasi puhelimeen lievästi ärtyneenä. ”Kasvitieteellisellä, Tri Graft puhelimessa.”
”Hei Suz.” Mies ääni sanoi. ”Minulla olisi mahtavia uutisia.”
”Hei Gerd.” Susanne sanoi tullen heti paremmalle tuulelle. ”Anna tulla, mikä nyt on niin mahtavaa.”
”Minulla olisi matkaliput Egyptiin.” Gerd sanoi ja jatkoi kiusoitellen. ” Mutta et kai sinä halua lähteä Egyptiin.”
”Älä ole idiootti, tietysti haluan lähteä.” Susanne sanoi, ihmetellen samalla uskomatonta tuuriaan. ”Mistä sait liput?” Susanne kysyi. ”Aiotko tulla mukaani?”
”Tuota…ostin ne meitä varten, mutta sitten johtaja antoikin minulle sellaisen projektin, joka on aivan pakko tehdä.” Gerd sanoi. ”Joten en voi valitettavasti tulla mukaasi, mutta voithan ottaa mukaasi jonkun muun.”
”Voi kuinka kurjaa.” Susanne sanoi. Hän oli jo ehtinyt ajatella olevansa Gerdin kanssa romanttisella päivällisellä egyptiläisessä hotellissa. ”Muuten milloin lähtö on?” Susanne kysyi.
”Tänään.” Gerd vastasi.
”Miten niin jo tänään!” Susanne huudahti. ”Enhän minä mitenkään ehdi, minulla on yksi projekti kesken ja pitäisi vielä ehtiä pakkaamaankin.”
”Voit tehdä projektisi muulloinkin.” Gerd sanoi. ”Tulen hakemaan sinut, sanotaanko…hmm… noin viidentoista minuutin päästä.”
”Hyvä on.” Susanne sanoi. ”Muistuta minua, että kun palaan niin tarjoan sinulle illallisen.”
”Kuulemiin”, Gerd sanoi
”Kuulemiin”, Susanne sanoi ja laski luurin paikoilleen.
Hetken mietittyään Susanne päätti soittaa assistentilleen, joka oli myös hänen hyvä ystävättärensä.
Susanne paineli ystävättärensä numeron ja odotti. Kesti hetken ennen kuin puhelimeen vastattiin.
”Ohlssonilla.” Vastasi naisääni puhelimeen.
”Hei Sabine. Susanne sanoi. ”Vihdoinkin sinä vastaat.”
”Ai hei Suz.” Sabine sanoi ja kysyi. ”Mitäs nyt on tapahtunut.”
”Arvaa.” Susanne sanoi.
”Gerd kosi sinua.” Sabine ehdotti.
”Ei, arvaa uudestaan.” Susanne sanoi.
”Olet päässyt Nobelin palkintoehdokkaaksi.” Sabine sanoi.
”Ei sitäkään, arvaa uudestaan.” Susanne sanoi.
”En arvaa, kun en tiedä.” Sabine sanoi. ”Lakkaa kiusaamasta ja kerro, mitä on tapahtunut.”
”Gerd lupasi minulle kaksi lippua Egyptiin.” Susanne sanoi.
”Ai ” Sabine sanoi pettyneenä. ”Lähdet tietenkin hänen kanssaan.”
”En.” Susanne vastasi. ” Gerdillä on jokin juttu, joka hänen on ihan pakko tehdä, joten hän ei pääse lähtemään.”
”Kenen kanssa sinä lähdet?” Sabine kysyi.
”Ajattelin, että sinä ehkä haluaisit lähteä kanssani.” Susanne vastasi vaatimattomasti.
Hetken aikaa oli toisessa päässä niin hiljaista, että Susanne luuli ystävänsä pudottaneen luurinsa ja pyörtyneen.
”Ihanko tosissasi ottaisit minut mukaasi?” Sabine kysyi rikkoen hiljaisuuden.
”Kyllä.” Susanne vastasi.
”Wow…Egyptiin.” Sabine henkäisi ja kysyi. ”Milloin me lähdemme sinne?”
”Tänään.” Susanne vastasi.
”Häh!?” Sabine huudahti ja kysyi. ”Miten me ehdimme?”
”Gerd tulee hakemaan minut ja me käymme minun asunnollani, jonka jälkeen haemme sinut.” Susanne sanoi. ”Ala pakata, me tulemme sinne noin puolentoista tunnin päästä.”
”Ok.” Sabine sanoi, "kuulemiin".
”Kuulemiin”, Susanne sanoi ja laittoi luurin paikoilleen.
Hyvä ettei Susanne jodlannut riemusta, sillä talossa oli vielä porukkaa töissä ja he olisivat luulleet, että jotain kamalaa on tapahtunut.
Hän päätti pitää mölyt mahassaan ja keräsi näytteet takaisin purkkeihinsa vieden ne sen jälkeen omille paikoilleen. Tämän jälkeen Susanne otti muistivihkonsa ja laittoi sen kaappiinsa, joka jo pursui aiheeseen liittyvää materiaalia yli äyräidensä ja vähältä piti, ettei kaikki rojahtanut hänen päälleen.
Tämän jälkeen hän meni vauhdilla pukukaapilleen, nakkasi työtakkinsa sinne, ottaen samaa tietä päällystakkinsa kiskoen sen päälleen ja ottaen vielä käsilaukkunsa, Susanne läimäytti kaapin oven kiinni. Hän katsoi vielä peilistä, että hänen punaruskea tukkansa oli hyvin. Peilistä häntä vastaan tuijotti vihreäsilmäinen hieman väsynyt nainen, jonka punaruskea tukka oli huolimattomalla nutturalla. Susanne yritti parantaa nutturaansa ja saikin sen itseään miellyttäväksi.
Hän pyyhälsi puolijuoksua eteenpäin, läpi hiljaisen aulan suoraan pääovelle.
Susanne hidasti vauhtiaan, ennen kuin astui pääovista ulos ja yritti kävellä arvokkaan näköisesti. Hän astui ulos ja jäi katoksen alle odottamaan, josko Gerd pian tulisi. Susannen ei tarvinnut kovin kauan odotella, kun sininen BMW kaartoi pihalle. Gerd ajoi herrasmiehenä ihan katoksen viereen, ettei Susannen tarvinnut kastella itseään noustessaan autoon. Miltei heti kun Susanne oli astunut autoon, he lähtivät liikkeelle. ”Kiitos, kun hait minut.” Susanne sanoi.
”Eipä tuo mitään.” Gerd sanoi vaatimattomasti.
Gerdillä oli pikimusta tukka ja melkeinpä jäisensiniset silmät, joita vielä korosti mustat ripset ja kulmakarvat.
Yhdessä hujauksessa he olivat Susannen asuintalon luona. Gerd oli taas herrasmies ja ajoi autonsa aivan oven viereen, jotta Susanne pääsisi kuivana rappuun.
Susanne nousi autosta ja kipaisi asuntoonsa, joka sijaitsi ylimmässä kerroksessa ja oli itse asiassa kattohuoneisto.
Hän etsi passinsa, sekä muut tarpeelliset tavarat, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Ne hän pakkasi rinkkaansa.
Kun Susanne oli saanut pakattua kaiken, mitä matkalle tarvitsisi, hän palasi ulkona odottavan Gerdin luokse. Lähtiessään Susanne kuitenkin tarkasti, että avain on mukana ja ovi visusti kiinni. Matkalla Sabinen luokse Susanne pyysi Gerdiä pysähtymään erään raha-automaatin kohdalla, niin että hän pääsi nostamaan rahaa matkaa varten.
Kun Susanne oli saanut asioitua automaatilla, he jatkoivat matkaansa Sabinen luokse.
Päästyään perille, Sabine jo odotti matkatavaroineen heitä. Gerd auttoi Sabinea ja sulloi tämän matkatavarat takakonttiin, missä Susannenkin matkatavarat olivat.
Sabine oli Susanne vastakohta, hän oli vaaleahiuksinen ja hänen silmänsä olivat pähkinän ruskeat.
Matka lentokentälle sujui nopeasti, jollei oteta lukuun sitä, että he olivat jämähtää melkoiseen ruuhkaan eräässä risteyksessä, jonka tukki osittain tielle poikittain kaatunut rekka. Onneksi Gerd tiesi oikotien, jota käyttämällä he ennättivät ajoissa lentokentälle.
Gerd antoi liput Susannelle, ennen kuin tämä ja Sabine menivät lähtöselvitykseen. Susanne suuteli Gerdiä poskelle ja sanoi hänelle, että tämä oli sen ansainnut.
”Hyvää matkaa!” Gerd huikkasi ja lähetti lentosuukon Susannelle ja Sabinelle ennen kuin nämä katosivat lähtöselvityksen ihmisvilinään.
Kun Susanne ja Sabine olivat selvinneet lähtöselvityksestä tarkastuksineen, mihin oli sisältynyt hienoista häslinkiä, he pääsivät vihdoinkin odottamaan koneeseen pääsyä. Koneen lähtö oli ukkosmyrskyn takia viivästynyt. Jonkin ajan kuluttua he pääsivät koneeseen, joka pian rullasi kiitoradalle ja nousi ilmaan.
Kone nousi paksun pilvipeitteen yläpuolelle, missä oli selkeää.
Oli jo myöhäinen ilta ja ulkona oli jo pilkkopimeää vaikka he lensivätkin pilvien yläpuolella. Lentoemännät tarjosivat pientä purtavaa, sekä virvokkeita matkustajille. Susanne nojautui tuolissaan taaksepäin ja sulki silmänsä. Hän ajatteli, että voisi yhtä hyvin nukkua. Sabine yritti katsella ulos pimeyteen, mutta pian hänkin tunsi itsensä uniseksi ja nojautui taaksepäin tuolissaan.
Matkustamon laskeutui hiljaisuus, sillä suurin osa matkustajista nukkui. Kone lensi tasaisesti halki öisen taivaan, joka alkoi hiljalleen muuttua punahehkuiseksi aamun alkaessa sarastaa. Susanne ja Sabine heräsivät, kun lentoemännät alkoivat tarjoilla aamiaista. Aamiaisen jälkeen kapteeni ilmoitti, että pian laskeuduttaisiin Kairon lentokentälle.
Eikä kestänyt kauaakaan, kun kone jo rullasi kiitotiellä hidastaen samalla vauhtiaan. Pian se oli kaartanut lähelle terminaalia, minkä jälkeen se alkoi laskea matkustajia ulos.
Kun Sabine ja Susanne astuivat ulos koneesta, heitä vastaan leyhähti lämmin tuuli, joka pörrötti heidän hiuksiaan. He menivät muiden matkustajien perässä passintarkastukseen. Susanne ja Sabine selvisivät passintarkastuksesta kunnialla toisin kuin eräs mies heidän jälkeensä. Hänen passissaan oli jokin epäkohta, joka sai virkailijan pyytämään miestä siirtymään tullin puolelle.
Miehen jäädessä kiukkuisesti huutamaan ja huitomaan virkailijalle, Susanne ja Sabine hakivat matkatavaransa, minkä jälkeen he suuntasivat turistibussille, joka vei heidät hotellille.
Aurinko oli noussut korkealle ja bussissa alkoi olla tukalaa, vaikka sekä ikkunat että kattoluukku olivat auki. Kesti ainakin tunnin ennen kuin he pääsivät hotellille.
Kun Susanne ja Sabine olivat saaneet hotellihuoneen, he päättivät, etteivät näin ensimmäisenä päivänä lähde tutustumaan kaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Olisihan seuraavana päivänä aikaa tutustua niihin.
He siis lepäilivät koko päivän ja illalla he päättivät mennä hotellin ravintolaan illalliselle. Kevyen illallisen jälkeen Susanne ja Sabine vetäytyivät takaisin huoneeseensa.
Seuraavana aamuna he nousivat aikaisin ja lähtivät tutustumiskierrokselle kaupunkiin. Sitä ennen Susanne päätti soittaa Gerdille, että he olivat päässeet turvallisesti perille. Hän siis paineli Gerdin numeron suuntanumeroineen kaikkineen. Kului vähän aikaa ennen kuin puhelimeen vastattiin.
”Kaufmannilla.” Vastasi naisen ääni.
Susanne ei ensin saanut hämmästykseltään sanaa suustaan, mutta sitten hän pyysi Gerdin puhelimeen. Pian tämä tulikin ja aikoi sanoa jotakin, kun Susanne keskeytti hänet heti alkuunsa.
”Kukahan se nainen oli, joka vastasi puhelimeesi?” Susanne kysyi hyytävästi. ”Sinun työtehtäväsikö?”
”Ai hei kulta…öh tuota hän on taloudenhoitajani.” Gerd takelteli.
”En tiennytkään, että sinulla on taloudenhoitaja.” Susanne sanoi äskeistä jäätävämmin, sillä hän oli kuullut, kun nainen oli alkanut kiljua Gerdille tämän kommentin takia. ”No pidä hauskaa sen ’taloudenhoitajasi’ kanssa, minä puolestani en aio edes niistää sinne päinkään, vaan vietän ihanan loman ja voi olla etten palaa ihan pian.”
”Mutta…mutta…” Gerd änkytti.
”Hyvästi.” Susanne sanoi erityisen jäisesti ja iski kuulokkeen takaisin paikoilleen Gerdin jäädessä muttaamaan.
Susanne oli ärtynyt ja koko aamu tuntui olevan pilalla. Mutta hyvän aamiaisen jälkeen olo alkoi taas tuntua mukavalta. Ja kun he olivat kierrelleet kaupunkia nähtävyyksiä katsellen, Susanne tunsi olevansa taas hyvällä tuulella.
Etenkin sen jälkeen, kun hän oli ostanut erään pienen kauniin, naista esittävän patsaan itselleen ja tinkinyt nautinnollisesti sen hinnasta kauppiaan kanssa ja saanut tahtonsa läpi. Kun Susanne ja Sabine olivat aikansa katselleet nähtävyyksiä ja tutustuneet kaupunkiin, he päättivät käydä vielä Kairon Egyptiläisessä museossa, ennen kuin palaisivat hotellille.
Museossa he ihastelivat muinaisten egyptiläisten tekemiä esineitä, etenkin Faarao Tutankhamenin aarteille varattu osasto teki heihin syvän vaikutuksen ja he viipyivätkin siellä pitkään. Alkoi olla jo hämärää, kun he päättivät palata hotellille. Jonkin aikaa kuljettuaan katuja pitkin Susanne ja Sabine huomasivat olevansa eksyksissä, jolloin he päättivät kysyä neuvoa ensimmäiseltä vastaan tulevalta henkilöltä. Hämärä muuttui pimeydeksi heidän vaeltaessaan kadulta toiselle.
Susanne ja Sabine alkoivat olla jo toivottomia, kun he näkivät katulamppujen himmeässä valossa miehen, joka tuntui olevan paikallisia asukkaita.
He menivät miehen luokse ja Susanne kysyi vähäisellä Arabian kielen taidollaan mieheltä puhuiko tämä englantia. Mies vastasi osaavansa.
”Mihin neidit tahto mennä, minä viedä teidät sinne.” Mies sanoi.
”Meidän pitäisi päästä Semiramis Intercontinental -hotelliin, mutta olemme hiukan eksyksissä, joten voisittekohan mahdollisesti opastaa meidät sinne.” Susanne pyysi niin kohteliaasti kuin osasi.
”Minä viedä teidät hotelli.” Mies sanoi nyökytellen ja hymyili paljastaen harvat hampaansa.
Mies johti heitä pitkin katuja sinne ja tänne, vakuuttaen välillä, hotellin tulevan pian näkyviin ja ettei enää olisi pitkä matka, vaikka itse asiassa hän johdatti naisia yhä kauemmaksi hotellilta.
Kun he olivat kulkeneet jo toista tuntia saavuttamatta hotellia, heräsivät Susannen epäilykset siitä, että he kulkivat ympyrää tai ainakin kauemmaksi hotellista. ”Minusta tuntuu, että hän ei vie meitä sinne minne pitäisi.” Susanne supatti Sabinelle. ”Paras olisi jättää hänet ja etsiä itse se hotelli.”
Sabine nyökkäsi sanaakaan sanomatta. Hänenkin vaistonsa ilmoitti, ettei kaikki ollut niin kuin piti.
Susanne päätti kysyä mieheltä, mihin tämä oli heitä viemässä. ”Olettekohan te nyt aivan varma, että tämä on oikea reitti hotellille?” Hän kysyi.
”Kyllä, tämä oikea tie.” Mies vastasi innokkaasti nyökytellen ja jatkoi kulkuaan, mutta pysähtyi kuitenkin äkisti huomattuaan, etteivät naiset enää seuranneetkaan häntä, vaan olivatkin jääneet seisomaan paikoilleen.
Mies huusi jotakin arabiaksi ja pian kadun pimennoista sukelsi esiin useampia miehiä, paikallisia tietenkin.
Susanne ja Sabine eivät jääneet paikoilleen miettimään, mitä miehet aikoivat, vaan pinkaisivat juoksuun.
Taas mies huusi jotakin, jota ei tarvinnut Susannelle kääntää, sillä hän tiesi mitä mies oli huutanut. Hän oli mitä ilmeisimmin käskenyt niitä muita ottamaan heidät kiinni.
Kumpikaan naisista ei katsonut taakseen, vaan jatkoi juoksuaan eteenpäin. He kuulivat miesten askeleet takanaan ja ne tuntuivat olevan aina vain lähempänä. Äkkiä erään rakennuksen ovi aukeni ja kaksi miestä astui siitä ulos. Susanne ja Sabine olivat vähällä törmätä miehiin. Luullen heitäkin paikallisiksi he juoksivat edelleen eivätkä kuulleet, mitä miehet sanoivat.
*********
Robinson ja Peter olivat astumassa ulos teehuoneesta, kun he kuulivat juoksuaskelia. Pian heitä vastaan juoksikin kaksi naista ja vähältä piti, ettei sattunut yhteentörmäystä.
”Mitä ihmet…” Sanoi Robinson, mutta lause jäi kesken, sillä miltei heti naisten jälkeen tuli viisi paikallista miestä.
Jatkappa sinä...
