Jatkis: Unohdettu kaupunki

[Nuubialainen Prinsessa]

Susanne laski kätensä ja oli jo ojentamassa aseen Karimille kun…

.. toisesta huoneesta kuului kolahdus ja vihainen manailu. Muutaman silmänräpäyksen verran Karimin huomio kiinnittyi tuohon ääneen. Vaikka tuo hetki oli lyhyt, se oli riittävän pitkä herra Johanssonille, joka iski aseen Susannen kädestä ja syöksyi kellarikerrokseen vievästä ovesta, kaataen hyökkäykseen varautumattoman Susannen ja Karimin kumoon mennessään.

”Pahus” Karim manaili noustessaan pystyyn. Vihaisena mies poimi lattialle liukuneen aseensa ja vilkaisi kellarikerrokseen vievää ovea.

Kolina toisessa huoneessa jatkui ja vaimea mutina kantautui heidän korviinsa. Karim poimi taskustaan radiopuhelimen ja kertoi tilanteen saamasta käänteestä, vilkuillen samalla huoneeseen, mistä ääni kantautui. Susannekin nousi seisomaan säikähdyksestä vapisten. Hän oli ihmeissään, eikä ymmärtänyt miten poliisivoimat olivat löytäneet heidät niin nopeasti. Ennen kuin Susanne ennätti kysyä asiaa mieheltä, kuului kovaääninen paukahdus toisesta huoneesta ja syntyi pahaenteinen hiljaisuus. Robinson puisteli päätään, ennakoiden Aleksandran epäonnista kohtaloa ja Karim nosti aseen piipun kohti huoneen oviaukkoa.

”Työnnä hänet tuonne portaikon taakse” Karim määräsi ja viittoi kädellään Susannea toimimaan. Susanne nyökkäsi kalpeana ja työnsi Robinsonin turvaan, sillä he todellakin olivat kuin keskelle huonetta sijoitettuja maalitauluja.

Karim käveli varovaisesti kohti oviaukkoa ja hänen kätensä osoitti vakaasti eteenpäin. Miehen olemus oli tyynen rauhallinen, eikä miehen kasvoilla ollut merkkiäkään hermostumisesta. Kukaan ei hyökännyt ovensuusta ja Karim sai rauhassa kurkistaa sisälle huoneeseen. Näky sai Karimin kulmat kohoamaan hämmästyksestä.

Aleksandra istui polviensa päällä ja osoitti kädet täristen aseella edessään makaavaa miestä. Miehen ympärille levinnyt verilammikko kieli luodin tehneen selvää jälkeä kohteestaan. Neitokaisen silmissä oli sulkeutunut katse ja hän näytti jotenkin poissaolevalta. Karim käveli naisen vierelle rauhallisin askelin ja otti hellästi aseen pois tytön kädestä.

”Se on ohi nyt. Ei ole enää mitään hätää, tuo mies ei tule enää koskaan tekemään mitään pahaa sinulle.” Karim sanoi lempeällä äänellä ja auttoi Aleksandran ylös lattialta. Tytön vartalo värisi järkytyksestä, mutta Karimin voimakkaiden käsivarsien tuki sai värinän vaimenemaan.

”Teidän on viisainta poistua tästä rakennuksesta ulkopuolelle. Siellä on kokonainen joukko aseistautuneita poliiseja, joiden suojissa te olette turvassa.” Karim sanoi ohjatessaan Aleksandran Susannen ja Robinsonin luokse. Susannen katse oli myötätuntoinen kun hän katsoi Aleksandraa.

”Minä voin huolehtia hänestä. Tule kultaseni, me viedään sinut turvaan”, Susanne lupasi ja työnsi Robinsonia kohti ulko-ovea. Karim katsoi heidän peräänsä kunnes ovi oli sulkeutunut ja tempaisi sitten kellariin vievän oven kovakouraisesti auki.

”Katsotaanpas millaisia lieroja tämä kostea kellari on syönyt syvyyksiinsä”, mies mutisi astuessaan kosteiden kiviseinien reunustamalle ja suurien hämähäkinseittien peittämälle porraskäytävälle.

Askelien kaiku vastaili aavemaisena kosteassa pimeydessä. Vaarallisen liukkaat portaat jyrkkenivät Karimin jalkojen alla matkalla kellarin synkkiin syvyyksiin ja hänen askeliaan valaisi vain haalea valon häivä, joka lankesi portaille auki jääneestä oviaukosta. Mies tiesi, että alhaalla häntä odotti väijytys ja tämän vuoksi hänen täytyisi olla valmistautunut äkilliseen hyökkäykseen. Miten, sitä mies ei vielä tiennyt itsekään, mutta sen hän tiesi, että herra Johansson oli saatava kiinni hinnalla millä hyvänsä.

Karimilla ei ollut aikaa hukattavaksi apuvoimien odottelemiseen, sillä herra Johansson oli aivan liian älykäs, ja jos hänelle antaisi aikaa ajatella, mies löytäisi nopeasti keinon kadota kuin maan nielemänä, mikä olisi erittäin ikävä takaisku Interpolin Egyptin osastolle. Tämän vuoksi Karim joudutti askeliaan kohti kaikennielevää pimeyttä…


Mitä seuraavaksi tapahtuu??

[Nefertiti]

Karimilla ei ollut aikaa hukattavaksi apuvoimien odottelemiseen, sillä herra Johansson oli aivan liian älykäs, ja jos hänelle antaisi aikaa ajatella, mies löytäisi nopeasti keinon kadota kuin maan nielemänä, mikä olisi erittäin ikävä takaisku Interpolin Egyptin osastolle. Tämän vuoksi Karim joudutti askeliaan kohti kaikennielevää pimeyttä.
Hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan, sillä oli kuullut jotain. Hänen silmänsä tähysivät pimeyttä, mutta eivät tavoittaneet mitään epäilyttävää. Äkkiä aivan läheltä kuului askelia, jotka lähestyvät. Karim seisoi paikallaan ja kuunteli, hän tuskin uskalsi hengittää, ettei vain tuo kulkija huomaisi häntä.
Vaikka Karim olikin varuillaan ja valppaana, tuo toinen pääsi yllättämään hänet. Hän oli juuri aikeissa jatkaa matkaansa, kun jokin kova osui hänen päähänsä ja kaikki pimeni hänen silmissään.
Karim lysähti portaille ja kierähti pari viimeistä askelmaa alas ja jäi viileälle maalattialle makaaman.
Tuo toinen oli herra Johansson, joka nopeasti ja tottuneesti riisui Karimin aseista, nopeasti hän kipusi raput ylös ovelle asti. Hän katsoi oven raosta varovaisesti aulaan, joka vaikutti autiolta.
Äänettömästi Herra Johansson avasi kellarin oven ja suunnitteli jo seuraavaa siirtoaan, sillä ulkona hän tulisi ammutuksi. Mutta toisaalta, voisihan sitä käyttää hyväkseen, mikä olisikaan sen parempi kosto Robinsonille kuin se, että hän veisi mukanaan sen, joka oli tälle niin tärkeä, hän tuumi mielessään ja suunnitelma alkoi hiljalleen muotoutua. Kun hän oli varma, ettei siellä ollut ketään, hän astui aulaan ja asteli ulko-ovelle ja siitä kuistille.
Susanne, Robinson ja Alexandra olivat vielä kuistilla ja viileä tuuli sai kaksi heistä värähtämään ilman viileydestä.
Päätettyään mitä tekisi, herra Johansson harppasi parilla nopealla askeleella noiden kolmen luokse ja nappasi äkisti Susannea käsivarresta ja kiskoi tämän tiukasti lähelleen.
”Yksikin väärä liike ja hän saa kuulan kauniiseen kalloonsa.” Herra Johansson sanoi kylmästi osoittaen pistoolillaan Susannea päähän.

Talon piirittäneet miehet olivat valmiina tulittamaan kohti herra Johanssonia, mutta huomattuaan, että tällä oli toinen naisista vallassaan, he eivät voineet muuta kuin odottaa sopivaa hetkeä, jotteivät osuisi sivullisiin. He myös ihmettelivät, missä heidän johtajansa oli ja miten tuolla miehellä oli tämän ase.

Hitaasti Robinson käänsi tuolinsa ja katsoi Herra Johanssonia, joka piteli tiukasti Susannea otteessaan. Hän tiesi mitä mies aikoi ja mietti jo miten saisi vapautettua Susannen, sillä ei halunnut tämän joutuvan tulitukseen, joka varsin todennäköisesti syntyisi, kun Herra Johansson astuisi aseineen autolleen, ellei…
Niin ellei tämä käyttäisi Susannea päästäkseen pakoon, olihan hänen limusiininsa vielä pihassa.
”Herra Johansson, päästäkää hänet ja ottakaa minut tilalle.” Robinson sanoi ja vilkaisi Susanneen, joka pudisti päätään. ”Minusta ei ole teille vastusta, mutta Susanne taas on arvaamaton.” Hän lisäsi ja toivoi Johanssonin tyytyvän tähän.
”Arthur ei.” Susanne sanoi epätoivoisena.
”Susanne, näin on parempi.” Robinson sanoi hiljaa ja hänen kasvonsa näyttivät väsyneiltä.
”Voi kuinka liikuttavaa.” Herra Johansson sanoi tarkoittamatta sitä lainkaan, silmät kylminä kuin jää hän katseli Robinsonia ja mietti uudelleen suunnitelmaansa.
Robinson puolestaan, tunsi miten selän jomotus koveni ja olo alkoi olla hieman huono. Myös Susanne näki tämän ja epäili, että haava oli varmaankin päässyt tulehtumaan, kun sitä ei ollut putsattu vuorokauteen.
Kiukku alkoi taas nostaa päätään ja Susannen oli vaikea olla aloillaan, olla rimpuilematta ja pistämättä hanttiin herra Johanssonille. Mutta hän ei uskaltanut, sillä pelkäsi, että tämä ampuisi tai vielä pahempaa, että tämä ampuisi Robinsonia. Ei, sitä hän ei antaisi tuon lieron tehdä.
”No, miten on herra Johansson.” Robinson kysyi ilmeettömänä, eikä aikonutkaan näyttää tälle miten huonosti hän oikeastaan voi.
”Enpä tiedä, olisi paljon helpompaa päästää teidät kärsimyksistänne.” Herra Johansson sanoi kylmästi ja käänsi aseensa piipun kohti Robinsonia.
Robinson katsoi herra Johanssonia tyynesti, kuin olisi hyväksynyt kohtalonsa. Tämän jälkeen hän käänsi katseensa Susanneen, joka vastasi lämpimällä katseella, jossa epätoivo, pelko ja suru vaihtelivat.
”Arthur…” Susanne aloitti, mutta suuri tunnekuohu tukahdutti loput sanat. Hän tiesi mitä Robinson oli tekemässä ja sen ajatteleminen sai kyyneleet vierimään hänen poskilleen. ”Ei… ole kiltti, älä anna hänen tehdä sitä.” Susanne jatkoi melkein kuiskaten, kyynelten kimmeltäessä hänen silmissään.
Tiukasti, mutta lempeästi Robinson vastasi Susannen katseeseen, muttei vieläkään sanonut mitään, sillä ei uskaltanut. Ehkä siksi että pelkäsi murtuvansa, kun piti pysyä lujana, edes sen vähäisen hetken, joka hänelle vielä suotiin.
”Susanne, minä…” Robinson aloitti hiljaa lempeällä ja väsyneellä äänellä, mutta herra Johansson keskeytti hänet.
”Jo riittää tämä löpinä.” Hän sanoi kärsimättömänä ja hän puristi liipaisinta hieman lujemmin. ”On aika viedä tämä päätökseen.” Hän totesi hienoista uhkaa äänessään ja painoi liipaisinta, Robinsonin katsoessa häneen tyynenä, vaikka silmät kertoivatkin vallan muuta.
Kuului vaimea pamaus ja luoti kiisi halki ilman osuen kohteeseensa.

Miehet piiloissaan hätkähtivät, olivat valmiina, mutteivät vieläkään uskaltaneet tulittaa, sillä nuo kolme sivullista olivat yhä tiellä. He eivät voineet muuta kuin katsoa, miten tuo hieno herra kylmästi ampui pyörätuolissa istuvaa miestä.
Jokainen oli valmiina ampumaan, muttei voinut, piti odottaa parempaa tilaisuutta.

Hetken, vain pienen hetken Robinson katsoi lempeästi Susannea, kunnes valo silmissä sammui ja luomet painuivat kiinni. Koko hänen olemuksensa tuntui lyyhistyvän tuolissa, käsinojia puristaneet kädet rentoutuivat ja roikkuivat hervottomina yli reunojen.
Susanne ei voinut kuin katsoa voimattomana, miten hänen rakkaimpansa hiipui pois.
”Ei…” Hän henkäisi ja nyyhkäisi uskomatta näkemäänsä. ”Arthur…” hän kuiskasi hiljaa ja toivoi saavansa vastauksen, vaikka tiesi sen olevan mahdotonta. Ei vastausta, vain syvä rikkumaton hiljaisuus, joka lankesi pihalle painostavana.
Alexandra seisoi paikallaan ja katseli tapahtumia kyynelten valuessa poskille, sillä nyt hän vasta käsitti millainen julmuri eno oli. Miten se mies, joka hänen ollessaan lapsi, oli lukenut satuja ja peitellyt sänkyyn ja joka oli ollut niin kiltti, oli muuttunut tuollaiseksi hirviöksi? Tuo mies, joka nyt seisoi ase kädessään, oli kaukana Alexandran lapsuusmuistojen miehestä. Mitä tapahtui sille mukavalle miehelle, miksi hän tuollaiseksi muuttui? Alexandra mietti ja katseli enoaan epäuskoisena.
”Eno, miksi?” Hän kysyi ääni värähtäen. ”Miksi Gerd? Miksi hän?” Alexandra kysyi hiljaa nyyhkäisten ja osoitti Robinsonia.
Herra Johansson ei vastannut, sillä ei mielestään ollut velvollinen selittämään tekemisiään tytölle. Hänellä oli juuri nyt parempaakin tekemistä. Piti pitää vanki aloillaan ja katsoa, että tämä varmasti olisi tiellä, niin etteivät nuo piilossa olevat miehet pysyisi tulittamaan. Niin herra Johansson tiesi oikein hyvin, miten noita miehiä oli ohjeistettu.
Kului vielä tovi tuota painostavaa hiljaisuutta, kunnes Susanne viimein tajusi sen, minkä oli sisimmässään jo tiennyt ja se iski häneen musertavalla voimalla.
”Ei!” Hän parahti ja tuo parahdus kiersi hiljaisessa pihassa kaikuna, joka kertasi hänen tuskansa. Susanne olisi lyyhistynyt polvilleen, jos ei olisi ollut herra Johanssonin tiukassa otteessa.
Susanne yritti rimpuilla itsensä vapaaksi, päästäkseen Robinsonin luokse, muttei onnistunut.
”No, älähän yritä livistää.” Herra Johansson sanoi tuolla pelottavan lempeällä äänellä. ”Sillä saat luvan auttaa minut pakoon.” Hän lisäsi pehmeästi, sivellen pistooli piipulla Susannen poskea.
”Minä en auta sinua, senkin sika!” Susanne sihahti kiukkuisena ja alkoi nyt tosissaan pistää vastaan. ”Sinä toistat alaistesi virheitä. He ovat kuolleet tai jääneet kiinni ja niin käy sinullekin.” Hän lisäsi myrkyllisesti.
”Luuletko, että olisin niin tyhmä.” Herra Johansson sanoi rauhallisesti. ”Nyt liikkeelle, jos saan pyytää, ettei minun tarvitse päästää sinuakin kärsimyksistäsi.” Hän lisäsi kylmästi ja yritti kiskoa Susannen mukanaan alas ne pari porras askelmaa ja viedä limusiinille, joka yhä odotti siinä mihin se oli jätetty.
”En välitä.” Susanne sähähti kiukkuisena ja harasi yhä vastaan.
”Sitten ette jätä minulle vaihtoehtoja Fräulein.” Herra Johansson sanoi hyytävästi.

No niin jäipäs taas melkoisen hankalaan kohtaan....
Hmm... tekisi mieleni tuota hieman jatkaa, kun on idea, mutta kun en tiedä, sotkeeko se sitten seuraavan kirjoittajan suunnitelmia.
No kirjoitinpa sen pätkän kumminkin, ilkeä minä... Myönnettäköön, että liikutuin itsekin kirjoittaessani tuon pätkän, sillä näin sen kuvina mielessäni, tosi vahvoina kuvina. Toivottavasti en nyt sotke seuraavan kirjoittajan suunnitelmia.
Pieni lisäys... ehkä on vielä toivoa, vai onko? Seuraava kirjoittelija päättäköön...
Jatkakeehan

Edith... Hienosäätöä... taas vaihteeksi, kun huomasin tehneeni mokan ja vähän vielä lisää... nyt pitäisi tarinan luistaa tökkimättä... yhä edelleen odotan jatkoa.

[Nuubialainen Prinsessa]

”Nyt liikkeelle, jos saan pyytää, ettei minun tarvitse päästää sinuakin kärsimyksistäsi.” Hän lisäsi kylmästi ja yritti kiskoa Susannen mukanaan alas ne pari porras askelmaa ja viedä limusiinille, joka yhä odotti siinä mihin se oli jätetty.
”En välitä.” Susanne sähähti kiukkuisena ja harasi yhä vastaan.
”Sitten ette jätä minulle vaihtoehtoja Fräulein.” Herra Johansson sanoi hyytävästi.

Mies painoi piipun kyljen Susannen takaraivoon ja tarttui naista tiukasti kiinni kurkusta. Susanne henkäisi kivusta ja joutui liikahtamaan miehen kovakouraisessa otteessa eteenpäin juuri sen verran kuin mies tarvitsi yltääkseen limusiinin sisälle turvallisesti. Herra Johansson pääsi sisään, mutta ei päästänyt Susannea käsistään vaan iski naisen tajuttomaksi nyrkillään ja veti hänet limusiinin sisään kylmänrauhallisesti.

”Sano virkavallalle terveiseni ja muista mainita, että tämän naisen kohtalo on heidän käsissään. Jos näen, että minua jäljitetään en vastaa seurauksista.” Herra Johansson sanoi kalsealla äänellä. Jäiset silmät välähtivät ja mies katosi limusiiniin syvyyksiin, mustankiiltävän oven sulkeutuessa Aleksandran edestä.

Tyttö jäi seisomaan surullisena. Limusiini kaasutti halki pihan ja katosi pölyisen tien mutkasta tyylikkäästi liukuen. Poliisit ryntäsivät kuistille ja tyttö toisti enonsa sanat ilmeettömin kasvoin. Pian saapui paikalle helikopteri, jonka siivet paukuttivat ilmaa kiivaasti ja siivistä syöksyvä ilmavirta painoi alas vihreän kasvillisuuden, näyttäen siten voimansa suuruuden.

Susanne makasi limusiinin takaosissa tajuttomana ja oli täysin tiedoton tapahtumien saamasta käänteestä. Herra Johansson puristeli käsiään vuoronperään nyrkkiin ja sihisi suustaan sanoja, joiden lausuminen oli kaukana hyvistä tavoista. Erääseen risteykseen saavuttuaan mies hiljensi viimein, avasi ikkunan ja tervehti kohteliaasti tienlaidassa kulkevaa vanhusta, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Limusiinin kiiltävä konepelti kääntyi eräälle hyvin vanhalle soratielle, joka alkoi loivasti kohota ylöspäin kohti korkeita kumpareita ja hylättyjä kaivoskuiluja. Miehellä oli suunnitelma, joka pelastaisi hänet pinteestä.

Viileä tuulenvire tulvahti Susannen kasvoille ja hän alkoi heräillä syvästä tiedottomuuden tilastaan. Nopeasti naisen mielessä välähtelivät tapahtumien muistot. Silmäripset rävähtivät auki ja niiden välistä leimusi puhdas raivo. Herra Johansson ei nähnyt, että Susanne oli vironnut, eikä hän voinut aavistaa kuinka myrkyllinen katse sinkoili polttavia nuolia hänen niskaansa.

Matka kaivoksille kesti aikansa ja Susannella oli aikaa ajatella. Robinsonin kohtalo kirveli mielessä katkerasti ja viha herra Johanssonia kohtaan velloi naisen sisällä raivoisan myrskyn lailla. Nainen odotti tilaisuuttaan, jonka hän sai viimein. Limusiini pysähtyi ja herra Johansson astui ulos. Susanne kohottautui istumaan ja jäi odottamaan käsi nyrkkiin ojennettuna.

Takaovi avautui ja mies huudahti hämmästyneenä kun Susannen nyrkki iskeytyi uskomattomalla voimalla hänen kasvoihinsa. Johansson näki silmissään tähtiä, eikä hän voinut uskoa saaneensa turpiin naiselta. Isku ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi, vaan niitä alkoi sadella raivoisasti. Niinkin voimakas mies kuin Johansson, jäi armotta alakynteen. Mies ei ennättänyt palautua entisen iskun aiheuttamasta hämmästyksestä, kun seuraava isku jo pureutui miehen nenäluuhun.

"Siitä saat senkin paskiainen.. ja siitä!" Susanne sähisi.

Nainen puri hampaitaan yhteen niin kovaa, että veri maistui hänen suussaan ja antoi nyrkkiensä iskeytyä miehen verisiksi muuttuviin kasvoihin. Raivo sai naisen käymään herra Johanssonin kimppuun kuin naarasleijona, eikä mies mahtanut mitään tuolle alkukantaiselle voimalle, joka Susannen sisällä riehui. Isku toisensa perään ajoi Johanssonin hitaasti maahan ja tajuttomuuden armahtava voima vei mennessään sen suunnattoman kivun, joka miehen runneltuja kasvoja koetteli tuskaisesti...

 

Mie sitten laitoin Susannen käyttämään nyrkkejään*hih* pitihän se Robinssonin kohtalo kostaa..
Jatkahan sie..

[Nefertiti]

Raivo sai naisen käymään herra Johanssonin kimppuun kuin naarasleijona, eikä mies mahtanut mitään tuolle alkukantaiselle voimalle, joka Susannen sisällä riehui. Isku toisensa perään ajoi Johanssonin hitaasti maahan ja tajuttomuuden armahtava voima vei mennessään sen suunnattoman kivun, joka miehen runneltuja kasvoja koetteli tuskaisesti.

Karim havahtui pimeässä kellarissa ja haistoi ummehtuneen maalattian hajun. Sitten hän muisti mitä oli tapahtunut ja nousi ylös viileältä maalattialta takaraivoaan hieroen. Se konna oli onnistunut kumauttamaan kunnollisesti.
Hänen korviinsa kantautui naisen huudahdus ja arvasi, että herra Johansson oli näiden kimpussa.
Karim nousi portaat ylös ja odotti, sillä ei voinut vaarantaa sivullisia syöksymällä suin päin tuon konnan kimppuun. Hän avasi oven ja astui autioon aulaan ja ovelle. Ulkoa kuului auton moottorin ääni, joka sai Karimin toimimaan, mutta se vain oli myöhäistä sillä, kun hän pääsi kuistille, auto oli kadonnut näkyvistä ja hänen piilossa olleet joukkonsa tulivat näkyviin ja helikopteri laskeutui alas. Nopein askelin Karim asteli tytön luo, joka kertoi hänelle ilmeettömänä enonsa terveiset. Tämän jälkeen Karim kääntyi Robinsonin puoleen ja tutki nopeasti tämän kunnon ja oli jo vaipua epätoivoon, kun löysikin pulssin, joskin se oli heikko, mutta kertoi kuitenkin, että mies vielä piteli kiinni elämänlangastaan.
”Tämä tarvitsee lääkäriä.” Karim hihkaisi ja heti juoksi pari miestä hänen luokseen ja nosti Robinsonin tuolista ja kantoi helikopteriin, joka kiidätti tämän läheiseen sairaalaan.
Tämän jälkeen Karim kokosi miehensä ja he kävivät läpi kartanon jokaisen sopukan ja nappasivat kiinni loputkin piilottelevat konnat.
Yläkerrasta löytyi Gerd, mutta tämän hyväksi ei voitu tehdä enää mitään.

Alexandra seisoi yhä kartanon kuistilla ja seurasi poliisien puuhia hiljaisena. Mutta kun sisältä kannettiin ruumispussi, hän lankesi polvilleen ja antoi itkun tulla, sillä tiesi, että siinä oli hänen veljensä. Karim katsoi tyttöä ja ymmärsi hyvin miltä tästä tuntui. Hän meni tämän luokse ja kietoi kädet tämän ympärille. Hänen työssään oli vaikeinta lohduttaa niitä, jotka joutuivat roistojen toimista kärsimään. Pian tyttö rauhoittui ja käänsi syvän tummansiniset silmänsä kohti Karimia.
”Minä tiedän minne eno on mennyt.” Alexandra sanoi totisena ja kertoi kaivoksista.
”Sinä olet auttanut meitä suuresti ja minä kiitän.” Karim sanoi ja jatkoi. ”Vien sinut nyt tuonne meidän autoomme ja joku saa käyttää sinut ensin lääkärin tarkastuksessa ja viedä sinut sitten kotiin.”
”Kiitos.” Alexandra sanoi hiljaa ja seurasi Karimia autolle.

Kaivoksilla, Susannen raivo alkoi laantua ja hän tajusi, ettei voisi tappaa tuota konnaa, vaikka olisikin halunnut. Ei, kuolema olisi tälle vain armahdus, jolla tämä välttäisi tuomionsa. Susanne antoi nyrkkiensä laskeutua, nojautui vasten auton kylkeä, painoi päänsä käsivarsiinsa ja antoi itkun tulla. Kyyneleet kastelivat hänen poskensa ja hän tärisi itkun voimasta. Ei hän edes kuullut, kun kauempaa soratieltä alkoi kuulua auton moottorin ääntä, joka lähestyi ja pian oli kohdalla poliisin virka auto.
Vasta kun Karim kosketti häntä, hän hätkähti ja katsoi koskettajaa.
”Oletteko kunnossa?” Karim kysyi ja katsoi naista, jolla oli kädet veressä, herra Johanssonin veressä.
Susanne ei vastannut, mutta katsoi Karimia kyyneleiden yhä valuessa vuolaina hänen poskilleen.
”Arthur… hän…” Susanne sopersi onnettomana.
”Hän selviää.” Karim sanoi ja lisäsi. ”Hänet on viety sairaalan.”
Susanne nousi seisomaan ja katsoi tarkkaan tuon miehen kasvoja, ollakseen varma, ettei tämä valehdellut.
”Hän… Selviää?” Susanne kysyi ja tunsi toivon nostavan päätään.
”Kyllä, toivottavasti.” Karim vastasi totuudenmukaisesti.
Susanne alkoi yhtäkkiä nauraa ja samanaikaisesti kyyneleet valuivat yhä poskille. Hän nauroi lähes hysteerisesti, kunnes yllättäen nauru kuoli hänen huulilleen ja maailma alkoi kieppua silmissä. Susanne olisi kaatunut maahan, jollei Karim olisi saanut hänestä kiinni ajoissa. Hän kantoi naisen paikalle tulleeseen ambulanssiin, sillä epäili tämän saaneen shokin. Paikalle kaarsi myös toinen Karimin toimesta tilattu ambulanssin, joka vei murjotun herra Johanssonin mennessään.
’Etpä taida päästä pitkään aikaan vapauteen.’ Karim ajatteli katsoessaan ambulanssin perään. Herra Johansson tuskin haluaa enää näyttää naamaansa missään, hän tuumi astellessaan autolleen.

Tuo kartano oli sijainnut kaukana Münchenin ulkopuolella, lähellä louhosta, joten Susanne pääsi oman kotikaupunkinsa sairaalaan. Niin Gerd oli käyttänyt herra Johanssonin yksityiskonetta omin luvin tuodessaan Robinsonin ja Susannen kartanoon piiloon. Robinson oli jonkin aikaa samassa sairaalassa hoidettavana, kuin Susannekin, kunnes hänet siirrettiin, omaan kotimaahansa hoidettavaksi.

***

Oli kulunut viikkoja tuosta kartanoepisodista ja Susanne oli parannuttuaan palannut takaisin töihin. Kaikki vain tuntui tyhjältä ja yksinäiseltä, kun Gerd oli poissa ja Robinson jossain kaukana, eikä Susanne ollut kuullut tästä mitään, vaikka olikin yrittänyt tiedustella, mistä tämän olisi löytänyt ja kuinka tämä voi.

Sabine ja Peter taas olivat saaneet asiansa järjestettyä ja asuivat yhdessä, joskin Susanne vältteli heidän seuraansa, ei siksi, ettei olisi pitänyt heistä. Kyllähän hän piti heistä ja Sabine oli yhä paras ystävä, mutta heidän näkemisensä toi mieleen muistoja ja sai olon tuntumaan kaksi kertaa kurjemmalta palatessa yksin kotiin.

Työtoverit olivat huomanneet, ettei Susanne juurikaan enää hymyillyt, keskittyi vain töihinsä, sillä se oli ainoa keino paeta yksinäisyyttä, edes hetkeksi. Mutta illalla yksinäisyys taas palasi ja tuntui niin musertavalta ja monen monta kertaa hän huomasi ajattelevansa Robinsonia, tämän läsnäoloa, ääntä, kosketuksia ja katseita.
Näin kului päiviä, jotka vaihtuvat viikoiksi, kuukausiksi ja viimein vuosiksi.

****

Oli kulunut kolme vuotta ja kevät teki tuloaan. Puissa kasvoivat jo hennon vihreät silmut ja linnut livertelivät iloisesti laulujaan. Kartanon tapahtumat olivat lähes kokonaan unohtuneet, mutta öisin ne kummittelivat painajaisina, joista Susanne heräsi omaan itkuunsa. Hän toivoi, että painajaiset menisivät pois, että saisi edes yhden yön nukkua rauhassa. Vain päivisin hän sai olla rauhassa painajaisiltaan paiskiessaan töitä entiseen tahtiin, sillä se vei kalvavan ikävän hetkeksi pois mielestä.

Susanne istui yksin työhuoneessaan ja suunnitteli sinä päivänäkin jäävänsä vielä illalla viimeistelemään tutkimuksiaan. Hän naputteli koneellaan joitakin tekstejään puhtaaksi, kun ovelta kuuluva koputus sai hänet havahtumaan ja keskeyttämään työnsä hetkeksi.

”Sisään, se on auki.” Susanne sanoi hajamielisenä ja jatkoi naputteluaan, nostamatta edes katsetta näytöltä. "Jättäkää paperit siihen pöydälle, katson ne myöhemmin." Hän jatkoi ajatellen yhä, että sihteeri olit tullut tuomaan jotakin tärkeitä papereita.

Kukaan ei vastannut ja ovi aukesi. Kuului kopsahdus, kun kävelykeppi osui lattiaan ja äänen kuultuaan Susanne rypisi kulmiaan, nostaen katseensa hitaasti koneensa näytöltä.

"Minähän olen sanonut että..." Hän aloitti mutta vaikeni ja vain tuijotti huoneeseen astunutta miestä, kuin ei olisi uskonut silmiään. "Arthur?" Hän kysyi epäuskoisena ja sulki silmänsä. Eihän tämä voinut olla totta, vai oliko? Hän avasi varovaisesti silmänsä ja mies seisoi yhä samassa paikassa, johon oli pysähtynyt.

Susanne ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Kahdenlaiset tunteet pyörivät hänen sisällään. Hän oli vihainen Arthurille, koska tämä ei ollut ilmoittanut itsestään mitään sen jälkeen, kun tämä oli siirretty omaan kotimaahansa yksityis sairaalaan ja kuitenkin miehen näkeminen sai sydämen hakkaamaan rajusti.

"Susanne?" Robinson kysyi varovaisesti ja katsoi naista huolestuneesti.

"Minä olen kunnossa." Susanne sanoi viimein ja henkäisi syvään. "Tämä tuli vain niin yllättäen." Hän jatkoi.

"Siitä tosiaan on kauan, kun viimeksi näimme toisemme." Robinson sanoi ja hänen äänestään kuulsi, miten pahoillaan hän oli.

"Kauan." Susanne kiivastui ja poskille kohosi syvä puna. "Minä yritin tavoittaa sinua ja toivoin että olisit ottanut minuun yhteyttä, mutta en ole kuullut sinusta mitään kolmeen vuoteen ja nyt sinä tulet tänne ja oletat kaiken olevan kuin mitään ei olisi tapahtunut." Hän sanoi viimein, kyyneleiden vieriessä hänen poskilleen.

"Olen pahoillani." Robinson sanoi ja tarkoitti sitä. Hän kääntyi ja asteli ovelle aikoen lähteä, sillä ei halunnut aiheuttaa enempää mielipahaa Susannelle. "Mutta sen vain haluan sanoa, että minä olen kaivannut sinua." Hän jatkoi ja katsahti vielä Susanneen, joka oli istuutunut tuolilleen.

Susanne ei hetkeen sanonut mitään, hän vain istui ja nojasi käsiinsä, kyyneleiden vieriessä poskille ja kastellen ne märiksi. Hän kuuli miehen askeleet ja kepin äänen, joka kopsahteli taisin väliajoin lattiaa vasten. Viimein hän nousi ja juoksi ovelle.

"Arthur, odota!" Susanne huudahti. "Älä mene." Hän sanoi ja astahti askelen edemmäksi, kun jalat pettivät alta ja hän lysähti lattialle.

Kopina lakkasi ja askelet pysähtyivät, kunnes alkoivat uudelleen, mutta tällä kertaa ne palasivat. Robinson kiiruhti Susannen luo ja kyykistyi varovaisesti tämän viereen.

"Susanne, oletko kunnossa?" Robinson kysyi huolissaan ja kosketti kevyesti tämän hartiaa. Hän näki, että nainen oli pyörtynyt, sillä tämä odottamaton tapaaminen oli kaiketi ollut vähän liikaa.

Robinson huolehti Susannesta, eikä liikkunut tämän viereltä.
Viimein Susannen luomet alkoivat värähdellä ja tämä aukaisi silmänsä. Hän näki ensimäiseksi Robinsonin vierellään. Mies auttoi hänet istumaan.

"Anteeksi. Minun ei olisi pitänyt..." Susanne sanoi ja kyynel vierähti hänen poskelleen.

"Shh..." Robinson sanoi ja painoi sormensa kevyesti Susannen huulille. "Minä ansaitsin sen." Hän jatkoi ja otti Susannea kevyesti leuasta kiinni, veti tämän lähemmäksi itseään, kunnes heidän huulensa kohtasivat toisensa ja hetken ajaksi koko muu maailma katosi heidän ympäriltään.

Susanne nojautui eteenpäin ja vastasi suudelmaan. Tätä hän oli odottanut ja toivonut.

”Kuule, jos mentäisiin illalliselle.” Robinson ehdotti, kun he viimeinkin erkanivat toisistaan.

”Illallinen kuulostaa hyvältä.” Susanne sanoi ja katsoi onnellisesti hymyillen Robinsonia. ”Mutta seikkailut eivät enää houkuta.” Hän sanoi Robinsonin auttaessa hänet pystyyn.

”Eikö edes pieni seikkailu?” Robinson kysyi ilkikurisesti ja kaivoi samalla jotakin taskustaan.

”Ei edes pieni…” Susanne aloitti, mutta vaikeni ja jäi ääneti tuijottamaan pientä rasiaa, joka lepäsi Robinsonin kämmenellä. ”Minulleko? Mitä siinä on?” Susanne kysyi hämmentyneenä.

”Avaa se niin näet.” Robinson sanoi hymyillen arvoituksellisesti.

Susanne otti rasian ja avasi sen. Sisällä nökötti yksinkertainen kaunis kultasormus. Hän hymyili, otti sormuksen ja sujautti sen vasemmankäden nimettömään.

”Tällainen seikkailu kyllä sopii minulle.” Susanne sanoi lämpimästi ja hymyili. Hän kiersi kätensä Robinsonin ympärille ja painoi suudelman tämän huulille. ”Illallisen jälkeen voisimme seikkailla minun luokseni.” Hän lisäsi irrottautuessaan Robinsonista ja katsoi tätä paljon puhuvalla katseella.



En sitten voinutkaan jättää asioita niin onnettomasti, joten tässä tämä pätkä, joka minun puolestani päättäköön tämän pitkän tarinan, jota onkin kertynyt kunniotettavat 141 sivua, ainakin wordin mukaan.
Joka tahtoo saa tietysti jatkaa...jos vaan jotakin vielä keksii.
By to way, November Rain on kaunis. Suosittelisin sulle kuunneltavaksi Jean Siberryn biisiä, It Can't Rain All The Time, elokuvasta Crow. On muuten kaunis kipale.

E:// Pientä editointia vain, kun tuo teksti vähän tökki mielestäni. Saattanen vielä kerran käydä sitä läpi, mikäli se mua vielä häiritsee.