Vilma heittäytyi vuoteelleen ja nukahti, hän näki taas sitä samaa unta, jossa poika ratsasti hurjaa laukkaa öisessä metsässä ja tuo tuntematon olio saavutti pakenijoita yhtä vääjäämättömästi, kuin ennenkin. Se lähestyi, kierteli ja kaarteli, kunnes tuli se kohta, jossa Vilma oli aina herännyt.
Tällä kertaa hän ei herännytkään, vaan näki kuinka tuo jokin hyökkäsi ratsastajan kimppuun ja näki, miten hevonen nousi kauhuissaan takajaloilleen, hirnui ja potki vimmatusti ilmaa kavioillaan.
Hevosen hirnunta kaikui öisessä metsässä ja sai linnut nousemaan oksiltaan pelästyneitä huutoja päästellen.
Poika yritti pysyä pillastuneen eläimen selässä, mutta pian ote suitsista heltisi ja hän luiskahti satulasta maahan. Hän kolautti päänsä jonnekin ja kaikki alkoi kieppua silmissä. Viimeinen, mitä hän näki ennen armollista tajuttomuutta, oli pimeydessä hehkuva silmäpari, joka ahnaasti etsi saalistaan.
Vilma nousi huohottaen istumaan vuoteelleen ja hetken hän oli näkevinään tuon tulenhehkuisen silmäparin ikkunassa, mutta katsoessaan uudestaan, se oli kadonnut.
”Se oli vain unta… vain unta.” Hän hoki itselleen vuoteeltaan nousten.
Hän asteli epävarmoin askelin ikkunalle, vaikka tiesi, ettei kukaan voinut kurkkia ikkunasta, joka sijaitsi toisessa kerroksessa. Täytyisi olla joko tosi pitkä tai sitten tosi taitava kiipeilijä voidakseen ylettää ikkunaan, hän mietti ja kurkisti ulos.
Pihamaa näytti autiolta, vain hänen pyöränsä nojasi portaiden vieressä kaidetta vasten.
Kun Vilma oli saanut vakuutettua itselleen, nähneensä vain unta, hän tallusti vessaan. Hän pesi kasvonsa viileällä vedellä, joka piristikin mukavasti. Hän katseli itseään peilistä mietteliäänä ja muisteli näkemäänsä unta ja se sai kylmät väreet menemään pitkin hänen selkäänsä.
Mikä oli tuo olento ja miksi se vainosi poikaa? Miksi tuo uni toistui ja mikä oli sen merkitys?
Äkillinen kännykän pirinä sai hänet havahtumaan hätkähtäen ajatuksistaan. Nopeasti hän syöksyi takaisin huoneeseensa, ehtiäkseen vastaamaan, ennen kuin pirinä lakkaisi. Sillä, niin kuin hän ajatteli, siellähän saattoi olla vaikka Sakari.
Vilma ehti ajoissa ja vastasi puhelimaansa; ”Vilma.”
”Mä tässä vain.” Kuului Marjaanan hieman anteeksipyytävä ääni. ”Mä… Mä halusin vain pyytää anteeks, ei olis pitäny silleen huutaa.” Hän jatkoi.
”Mikä ihme sua oikein vaivaa?” Vilma kysyi hieman ärtyneenä. ”Ensin sä huudat mulle naama punaisena ja sitte lähdet ovet paukkuen.”
”En mä tiedä itsekään.” Marjaana sanoi vaivautuneena. ”Ehkä mä käyttäydyin niin, siksi kun en nää sua koko kesänä.” Hän selitti.
”Okei, saat anteeksi.” Vilma sanoi ja mietti toisen sanoja ja mietti, että vaikka mummolassa olikin ollut kivaa ja mummo mukava, niin silti toisinaan oli hieman yksinäistä, ehkäpä voisi pyytää Marjaanan mukaan. ”Kuule, mä sain hyvän idean, mitäs jos sä lähtisit mun mukaan, ni sitte voitaisiin yhdessä tutkia yhtä juttua.” Hän selitti innoissaan.
”Mitä juttua.” Marjaana kysyi kiinnostuneena. ”Jotain Sakariin liittyvääkö?” Hän kiusoitteli.
”Ei mitään siihen päinkään. Mä kerron sitte junassa.” Vilma selitti. ”Kysy nyt mutsiltas, et saatko sä lähteä mun mukaan, tosin sulle tulee kiire pakata, kun lähtö on jo huomenna.” Hän lisäsi.
”Joo mä kysyn ja soitan sitte uudestaan.” Marjaana lupasi. ”Moi.”
”Moi.” Vilma sanoi ja katkaisi puhelun, minkä jälkeen hän jatkoi keskeytynyttä pakkaamistaan.
Kului tunti ja toinenkin ja pian kaikki tavarat oli pakattu. Vilma vilkaisi kelloa ja tuumasi, että ehtisi vielä käydä netissä, ennen kuin äiti tulisi ilmoittamaan nukkumaan menosta. Hän kävi nopeasti läpi kaikki mielipaikkansa ja ryhtyi sitten etsimään unista tietoa, jota löytyi, muttei kuitenkaan sitä, mitä hän olisi kaivannut.
Pian hän kyllästyi, sulki koneensa ja heittäytyi vuoteelleen. Ei hän siinä kauaa ehtinyt olla, kun kännykkä jo pärähti soimaan ja hän vastasi siihen nopeasti.
”Mä sain luvan.” Marjaana hihkui onnellisena.
”Hienoa.” Vilma vastasi tyytyväisenä. ”Nähdään huomenna aamulla asemalla.” Hän sanoi.
”Ok.” Marjaana vastasi. ”Mut nyt öitä, mutsi tossa takana hihkuu, et pitäs mennä nukkumaan." Hän lisäsi.
”Ok. Öitä.” Vilma sanoi ja sulki puhelimen.
”Vilma, menehän jo nukkumaan, että jaksat nousta aamulla ajoissa.” Kuului äidin ääni ovelta.
”Joo, joo äiti.” Vilma sanoi ja nosti kännykkänsä työpöydälleen.
”Hyvää yötä sitten.” Äiti huikkasi vielä.
”Öitä.” Vilma mutisi ja painoi päänsä tyynylle.
Luomet painuivat raskaina kiinni ja hän nukahti. Tuo uni saapui taas, sama poika, sama hevonen ja sama olento.
Tällä kertaa Vilma näki kaiken tuon pojan silmin, näki tuon hehkuvasilmäisen karvaisen olennon, kuuli syvän sydäntä kylmäävän ulinan joka kiiri pitkin usvaista metsää.
Tunsi miten hermostunut ja peloissaan hevonen oli ja miten se nousi takajaloilleen, kuin tuo mustanpuhuva olento syöksyi hampaat paljastaen eteen, tukkien tien.
Vilma ei voinut tehdä mitään, kun hevonen nousi takajaloilleen pelokkaasti hirnuen ja etujalat ilmaa vispaten. Hän yritti pitää tiukasti kiinni ohjaksista, mutta ote petti ja hän putosi maahan lyöden päänsä jonnekin.
Se kaikki tuntui yhtä aikaa niin epätodelliselta ja kuitenkin todelliselta, jopa sekava olo, kuvotus ja huimaus.
Myös tuon otuksen hengityksen löyhkä ja kauheina hohtavat silmät niin todellisilta, että Vilman suusta purkautui huuto, johon hän heräsi.
Hän ei ollut ainoa, joka oli herännyt, sillä ovi aukeni ja äiti syöksyi huoneeseen.
”Mitä tapahtui? Miksi sinä huusit?” Hän kysyi ja katseli Vilman kauhistuneita kasvoja.
”Minä… Se… Se oli vain painajainen.” Vilma sai sanottua.
Tuota, haittaako, kun hieman muokkasin tuota kohtaa, jossa Vilma menee nukkumaan? Katsos näin se toimi minusta vähän paremmin.
Muoksin sen takas, jos tahdot.
Jos susta tuntuu, et kirjoittaminen on hankalaa, niin kirjoita ensin wordissa ja kopsaa koko höskä sieltä tänne.
Mutta seuraava jatkakoon...
Aihe: Jatkis: Arvoitusten kesäloma (Luettu 4868 kertaa)
