Jatkis: Tuhon enteet

Aloittaja Nefertiti, 31.07.10 - klo:17:13

« edellinen - seuraava »

Nefertiti

#45
George luki, mitä oli kirjoittanut, korjaili sitä ja kirjoitti muutaman rivin lisää.

"Mitä sinä kirjoitat?" Kysyi Alicia, joka oli tullut tuomaan päivittäisen purkkimuona annoksen Georgelle.
"Ajatuksiani." George vastasi ja katsahti hymyillen Aliciaan, josta oli kehkeytynyt hyvin kaunis nainen.
"Malttaisitkohan pitää pienen tauon ja syödäkin välillä." Alicia huomautti ja painoi kevyen suudelman Georgen poskelle.
"Tottakai." George vastasi ja katsoi lämpimästi Aliciaa, tietämättään että muistutti sillä hetkellä hyvin paljon isäänsä.


Alicia laski tölkin pöydälle ja painui sitten katsomaan heidän lastensa perään, jotka heille oli vaelluksen aikana siunaantunut. Hän tapasi poikansa ja tyttärensä leikkimästä muiden lasten kanssa, joita Sarah oli vahtimassa.

"Ron, Sofia. Tulkaahan syömään." Alicia huikkasi ja pian kuusi vuotias poika ja vuotta vanhempi tyttö tulivat hänen luokseen ja ottivat kumpikin säilykepurkin, jotka Alicia heille ojensi.

Lapset kiittivät ja painelivat sitten isänsä seuraan syömään.

"Kiitos Sarah." Hän sanoi lasten mentyä ja hymyili.
"Eipä mitään." Sarah hymähti, sillä mielellään hän hoiti toisten lapsia, toivoen, että hänellä itsellään vielä joskus olisi jälkikasvua. Toisaalta häntä välillä epäilytti, että oliko sittenkään viisasta tehdä lapsia tällaiseen maailmaan, jossa ei tiennyt milloin joutuisi julman hyökkäyksen kohteeksi.

Oli ollut rauhallista jo hyvin pitkään, eivätkä olennotkaan olleet aikoihin hyökkäilleet, vaikka yleensä käyttivätkin kaikki mahdolliset tilaisuudet hyväkseen.

He olivat liikkuneet paikasta toiseen näiden vuosien aikana ja kiertäneet lähestulkoon kaikkialla. Vuosien varrella he olivat menettäneet pienen yhteisönsä jäseniä, mutta myös saaneet muutamia tilalle. Vaikka he yrittivätkin välttää, ettei moista pääsisi tapahtumaan, sitä tapahtui silti, sillä nuo vihamieliset olennot olivat arvaamattomia. Ei koskaan tiennyt mistä, milloin ja miten ne hyökkäisivät, joten oli oltava aina valppaina.

Niukan aterian jälkeen lapset palasivat tovereidensa kanssa leikkimään. He eivät poistuneet leiristä minnekään, sillä se oli ankarasti kielletty, eivätkä he halunneetkaan mihinkään lähteä, sillä jokainen heistä pelkäsi noita verenhimoisia olentoja.

Kun taivas hiljalleen alkoi tummua, palasivat lapset kukin vanhempiensa luo ja söivät niukan illallisen ennen nukkumaanmenoa.

Sid ja hänen valitsemansa vartijat levittäytyivät leirin ympärille suojelemaan nukkuvia. Leirin automäärä, lähinnä bussien ja asuntoautojen määrä oli kasvanut, sillä ihmisiäkin oli nyt enemmän ja tilaa tarvittiin niin kuljetukseen kuin yöpymiseen, sillä kukaan ei uskaltanut yöpyä ulkona.

Tämäkin yö tuntui kuluvan rauhallisesti ja kaukaa kantautui vain yöeläinten ääniä. Vartijat seisoivat valppaina paikoillaan katsellen yökiikareilla pimeää maisemaa, valmiina tiedottamaan muille, jos jotain epäilyttävää näkyisi.

Heidän oli varottava olioiden lisäksi ryösteleviä joukkioita, jotka tappoivat kaikki ja veivät ruuan, veden, polttoaineen ja kaiken muun käyttökelpoisen, joko käyttääkseen ne itse tai myydäkseen ne jossain korkeaan hintaan. Mutta enimmäkseen nuo ryöstelevät joukkiot pitivät kaiken itsellään, sillä ruokaa, juotavaa ja bensaa ei tätä nykyä kovin helpolla enää löytynyt. Kaikki paikat alkoivat jo olla niin loppuun tyhjennettyjä, että vähäisestäkin hyödykkeestä tapeltiin viimeiseen hengenvetoon asti.

Vaikka he olivatkin varuillaan, heidät yllätettiin. Hyvin varusteltu joukko miehiä hyökkäsi leiriin ampuen vartijan yksi toisensa jälkeen. Vain Sid, Artie ja Westwood, jotka sinä yönä olivat olleet vuorossa, selvisivät heittäydyttyään suojaan.

He ampuivat useita noista hyökkääjistä, mutta se ei kommandoasuisia miehiä pysäyttänyt. Nämä rynnivät eteenpäin, kunnes saavuttivat kohteensa. He repäisivät asuntoauton oven auki ja rynnivät sisälle.
George ja Alicia eivät ehtineet edes inahtaakaan, kun heidät kiskottiin ylös vuoteistaan ja raahattiin ulos. He ehtivät nähdä, että leiri oli joutunut kaaoksen valtaan, osan ihmisistä juoksennellessa peloissaan sinne tänne, osan taistellessa kommandoasuisia miehiä vastaan.

Joukon johtaja antoi merkin alaisilleen, jotka alkoivat perääntyä. George harasi kaikin voimin vastaan, sillä oli huolissaan lapsistaan.

"Mitä te teette? Minne te oikein viette meitä?" Hän karjui raivoissaan, muttei saanut vastaukseksi muuta kuin nyrkin iskun kasvoihinsa.
"George!" Alicia parkaisi ja yritti päästä Georgen luokse. "Ai, sattuu!" Hän parahti, kun häntä pitelevä mies tiukensi otettaan entisestään.

Heidät vietiin jonkin matkan päässä olevalle tankille ja pakotettiin sisälle, jossa heidän kädet sidottiin ja heidät pantiin kylmälle penkille istumaan, ajoneuvon lähtiessä liikkeelle. Matka oli epätasainen ja heillä oli epämukava olo. George yritti muutamaan otteeseen kysellä, minne heitä oltiin viemässä ja miksi, muttei saanut vastausta.

Viimein tankki pysähtyi ja heidät pakotettiin kovakouraisesti ulos ja vietiin suureen salilta vaikuttavaan huoneeseen.
Huoneen keskellä oli omituisennäköinen tuoli, joka ilmeisesti yritti olla jonkinlainen valtaistuin. Valtaistuimessa istui mies, jolla oli kasvoissaan pahat arvet. Niistä huolimatta George tunsi miehen hyvin.

"Devin." George karjaisi. "Senkin paskiainen."
"Hauska tavata George." Devin sanoi omaan tyyneen kylmään tapaansa. "Huomaan, että olet kasvanut ja muistutat hyvin paljon isääsi." Hän jatkoi ja käänsi katseensa sitten Aliciaan.
"En voi sanoa olevani ilahtunut näkemisestäsi." George murahti. "Mitä sinä haluat?" Hän kysyi sitten tylysti.
"Voi en paljon mitään." Devin vastasi astellen Georgen luo ja äkkiarvaamatta sivalsi tätä kädellään kasvoihin. "Vain sen mitä minulle kuuluu." Hän lisäsi ja katsoi Georgea kylmästi.
"Niin kuin mitä? Sen kaavanko. Olen itsekin yrittänyt ja yrittänyt saada sitä toimimaan, mutta tuloksetta." George vastasi totuudenmukaisesti.
"Sen ja kostoni." Devin sihisi ja nyt hänen äänestään kuulsi raivo.
"Sinä se et voi antaa asian olla ja käyttää aikaasi mieluummin johonkin hyödyllisempään." George huokaisi tympääntyneenä ja sai uuden sivalluksen kasvoihinsa.
"Minulla on jotain sinun varallesi." Devin sihisi Georgen korvaan. "Olen jo pitkään odottanut, että voisin sen toteuttaa."

George oli vaiti, sillä saattoi jo arvata mitä tuolla hirviömäisellä miehellä oli mielessä. Hän toivoi vain, ettei tämä satuttaisi Aliciaa tai lapsia.

"Näyttäkää vieraillemme, heidän huoneensa siihen asti, kunnes päätän mitä heidän kanssaan teen." Devin sanoi alaisilleen, jotka nyökkäsivät ja alkoivat kovakouraisesti raahata Georgea ja Aliciaa mukanaan.

Heidät vietiin rakennuksen alimpiin kerroksiin ja viimein tyrkättiin pieneen pehmustettuun koppiin, joka kertoi Georgelle, että rakennus oli joskus ollut mielisairaala.

"Alicia, oletko kunnossa?" George kysyi ja suuntasi tämän luokse.
"Olen." Alicia vastasi. "Entä sinä?" Hän kysyi, sillä häntä oli hirvittänyt se miten se mies oli Georgea kohdellut.
"Olen kunnossa." George sanoi, välittämättä kertoa siitä miten kasvoihin sattui ja silmissä vilisi vielä tähtiä.

Alicia ja George viruivat päivän ja yön pimeässä kopissa, joka toimi heidän vankilanaan, saamatta lainkaan juotavaa tai syötävää. Nälkä kurni kummankin suolissa ja suut olivat kuivat, mutta ne olivat huolista vähäisimmät, sillä enemmän he olivat huolissaan yhteisönsä jäsenistä ja omista lapsistaan.

Aamulla, juuri ennen auringonnousua, he kuulivat liikettä vankilansa ulkopuolelta. Kumpikin jännittyi kuuntelemaan pelonsekaisten ajatusten risteillessä mielessä. Askelten ääni voimistui ja tovia myöhemmin ovi avattiin. Himmeä valo lankesi pieneen koppiin, valaisten kehnosti sen likaisia seiniä ja lattioita. Oviaukossa seisoi kaksi rotevaa korstoa, joilla kummallakin oli tuima ilme kasvoillaan.

"Mitä on tekeillä ja miksi te pidätte meitä täällä?" George kysyi, muttei saanut vastausta.

Toinen korstoista vilkaisi Georgea nopeasti, astellen sitten toverinsa kanssa Alician luokse. He kiskoivat tämän kovakouraisesti ylös lattialta ja alkoivat raahata mukanaan.

"Mitä te oikein aiotte? Jättäkää hänet rauhaan!" George karjaisi raivoisasti ja syöksyi toisen miehen kimppuun, niin että tämä yllättyneenä päästi irti Aliciasta.

Alicia yritti heti karata, mutta toinen mies nappasi hänet tiukkaan otteeseen, mistä tämä ei päässyt irti.
Toinen oli jo nopeasti tointunut Georgen hyökkäyksestä ja iski tätä vatsaan, niin että tämä taittui kaksin kerroin. Tämän jälkeen hän jysäytti Georgea voimalla kylkeen ja potkaisi vielä tältä jalat alta.

"Älä satuta häntä!" Alicia huusi ja yritti rimpuilla irti häntä pitelevän korston otteesta.
"Pysy aloillasi!" Mies sähähti vihaisesti ja läimäytti Aliciaa kasvoihin.

Alicia voihkaisi tuskasta, muttei silti totellut, vaan rimpuili kahta kovemmin. Hän halusi auttaa Georgea, joka jäi pahasti alakynteen kun iso korsto lakaisi hänellä lattiaa ja viimeisteli sen vielä iskemällä nyrkillä niin lujaa, että tämä lennähti selälleen.

"George!" Alicia kirkui.
"Mennään." Korsto murahti ja auttoi kaveriaan pitelemään Alician aloillaan. He raahasivat naisen mukanaan ja paiskasivat oven perässään kiinni.

Georgen silmissä vilisi tähtiä, mutta pian hän alkoi palailla tajuihinsa. Leukaa jomotti vietävästi, kylki ja vatsa olivat hellänä ja reiteen, sekä polvitaipeeseen tulisi varmasti mahtavat mustelmat. Kivusta välittämättä hän kampesi itsensä seisomaan ja ontui sitten ovelle.

Hän kuuli vielä jostain kauempaa Alician huudot ja kiroukset, sekä korstojen raskaat tasaiset askelet. Hetkeä myöhemmin kaikkialla vallitsi painostava hiljaisuus, joka oli melkein käsinkosketeltava. Tuon hiljaisuuden katkaisi karmea tuskan ja kauhun kirkuna. George tunsi tuon äänen ja heittäytyi vasten ovea, hakaten sitä nyrkein. Hän ei välittänyt kivusta, eikä siitä että käsien iho meni mustelmille ja naarmuille.

"Alicia!" George karjui ja yritti hajottaa oven.
"Ei! Ei! Älkää! Älkää päästäkö sitä lähelleni!" Alicia kirkui hysteerisenä.
"Pää kiinni nyt, äläkä rimpuile!" Kuului karkea mylväisy, joka pettyi korkeaan kirkaisuun ja epämääräiseen kurluttavaan rääkäisyyn, joka muistutti jonkin villieläimen ärisevää ulvontaa.

"Ei! Älkää satuttako häntä!" George karjui niin lujaa kuin pystyi ja hakkasi täysin voimin ovea.

Viimein tuli hyvin hiljaista ja George vaikeni. Hän kuunteli ja kuuli hetken vain oman kiivaan sydämensä sykkeen. Sitten alkoi kuulua tasaiset raskaat askelet, jotka lähestyivät. Alicia ei tuntunut enää huutavan, eikä rimpuilevan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ovelta kuului kolinaa ja se aukesi. Miehet tyrkkäsivät Alician sisälle koppiin ja paiskasivat oven tämän perässä kiinni. Ääni kaikui pimeässä hetken, kunnes tuli aivan hiljaista.

"Alicia." George puhutteli tätä varovaisesti ja asteli tämän luokse.

Aivan naisen viereen päästyään, hän haistoi hurmeen karvaan hajun nenässään ja arvasi, että tälle oli tehty jotain.

"George, älä tule lähelleni." Alicia sanoi ja syöksyi toiseen nurkkaan, vetäytyen mahdollisimman kauaksi Georgesta.
"Alicia." Henkäisi kauhistuneena ja meni tämän luo kiellosta huolimatta. "Mitä ne tekivät sinulle?" Hän kysyi ja tunsi, miten nainen yritti vetäytyä kauemmaksi hänestä.
"Ne antoivat yhden sellaisen pirun purra minua." Alicia sanoi viimein ja yritti nyt hyvin heikosti vetäytyä kauemmaksi Georgesta.

George oli vaiti, sillä ei tiennyt mitä olisi sanonut. Vaitonaisena hän istuutui Alician viereen, tämän heikosta vastustelusta huolimatta.

"Kuinka se paskiainen saattoi tehdä tämän sinulle." George kuiskasi viimein ja kirosi hiljaa mielessään Devinin alimpaan helvettiin. "Alicia, rakkaani. Minä pysyn rinnallasi loppuun asti, tapahtuipa mitä tahansa." Hän lisäsi sitten.
"Ei George. Sinä tiedät mitä tapahtuu, kun muutun, enkä voi sallia sitä." Alicia vastusteli. "Tapa minut, kun vielä voit." Hän pyysi tukahtuneella äänellä.
"En voi." George sanoi ja muisti isänsä kohtalon. Ei, hän ei halunnut tehdä sitä uudelleen.
"George, ole niin kiltti." Alicia pyysi nyyhkäisten.
"Rakkaani, olen kanssasi loppuun asti." George sanoi hiljaa ja lisäsi. "Vaikka se veisi henkeni."

Hän otti hellästi Alician vioittuneen käden omiensa väliin. Se tuntui pehmeältä ja silkkiseltä kuten ennenkin, vaikka siinä oli syvä repaleinen purema. George repäisi paidastaan suikaleen, jonka kietoi haavan ympärille. Tämän jälkeen hän istuutui Alician viereen ja veti tämän lähelleen, eikä tämä enää vastustellut.

He istuivat kahden kopin pimeydessä. Kukaan ei käynyt katsomassa heitä, eikä tuonut ruokaa tai vettä. George arveli, että se oli tarkoituksellista, koska Alicia tulisi muuttumaan. Halusivat kai saada tämän mahdollisimman raivokkaaksi, hän mietti. Toistaiseksi mitään ei ollut vielä tapahtunut, mutta hän tiesi kokemuksesta miten tämä eteni ja ettei aikaa enää ollut kovin paljoa. Kaikkein pahinta kaikessa oli, ettei hänellä ollut parannuskeinoa tautiin. Hän toivoi, että olisi saanut tutkimuksensa valmiiksi, mutta se oli jäänyt yhä pahasti kesken.

Päivä kului hitaasti ja kääntyi yöksi. Vielä ei mitään ollut tapahtunut, eikä kukaan käynyt. Yön tunnit vierähtelivät hitaasti eteenpäin, kohti aamua ja vääjäämätöntä muutosta, jota kumpikin pelkäsi.

Aamun varhaisina tunteina Alicia jo hikoili, vapisi ja tunsi itsensä huonovointiseksi. Kädessä olevaa syvää repaleista puremajälkeä jomotti voimakkaasti, mutta hän ei sanonut siitä Georgelle, sillä ei halunnut huolestuttaa tätä yhtään enempää.

Päivä kului jälleen hitaasti, samalla kun kummankin nälkä ja jano kasvoivat, sekä Alician vointi huononi entisestään, minkä George oli huomannut, huolimatta siitä, ettei Alicia ollut sanonut mitään. Yö oli kaikkein vaikein, eikä kumpikaan nukkunut silmällistäkään. George yritti tehdä Alician olon mahdollisimman mukavaksi, vaikka näki, ettei tämä voinut hyvin. Hän pysyi tämän rinnalla koko ajan ja ani varhain, kuului tutut tasaiset, raskaat askeleet jotka lähestyivät ovea. Hetkeä myöhemmin ovi avattiin ja himmeä valo tulvi pimeään koppiin.

Tuossa valossa George näki, miten kalpea Alicia oli ja miten tämän silmät olivat alkaneet punertaa. Hän tiesi nyt, ettei tämän muuntumiseen ollut enää kuin tunteja, kenties vain minuutteja.

Mitään sanomatta nuo korstot tarttuivat kumpaiseenkin ja kiskoi raa'asti ylös lattialta ja alkoi raahata mukanaan. Georgella ja Alicialla kesti hetken totutella valoon, pitkän pimeässä olon jälkeen. Valo sattui Alician silmiin, jotka punersivat yhä enemmän ja hän näki kaiken epäselvänä. Hänen kätensä ja vartalonsa nytkähteli voimakkaasti ja häneltä pääsi epämääräinen kurluttava voihkaisu.

'Se on jo alkanut.' George ajatteli ja samaa tuntuivat korstotkin miettivän, sillä he kiristivät tahtiaan, kunnes saapuivat suurille rautaisille oville.

Ovella seisoi mies, joka merkistä painoi vipua ja ovet liukuivat kolisten ja rahisten sivuun paljastaen toisella puolella olevan hiekkaisen aukion.

Korstot tyrkkäsivät Georgen ja Alician ovista, jotka sulkeutuivat miltei heti heidän jälkeensä kiinni. George katseli ympärilleen ja totesi, ettei aukealta päässyt muuta tietä ulos kuin ovesta ja yläkautta. Samassa jostain ylhäältä putosi hänen jalkoihinsa ase. George kumartui nostamaan sen käteensä ja tarkasteli sitä.

"Annoin sinulle mahdollisuuden." Kuului hyvin tuttu ääni ylhäältä tasanteelta.
"Devin." George älähti raivoissaan.
"Älä nyt suutu. Sinulla on ase ja siinä yksi luoti. Saat aivan itse päättää mitä sillä teet." Devin vastasi armollisesti.
"Senkin paskiainen!" George karjaisi ja tähtäsi Deviniä aseellaan.

Kuului voimakas pamahdus, jonka jälkeen hän paiskasi aseen kädestään. Luoti ei ollut osunut, vaan oli lentänyt ohi ja kaivautunut rakennelman seinään.

"George. Olisit tappanut minut, kun sinulla oli mahdollisuus." Alicia voihkaisi ja astahti kauemmaksi miehestä.
"Anna anteeksi. En vain voinut." George sanoi onnettomana ja asteli Alician luokse.

Tilanne nosti pintaan kipeät muistot isästä ja siitä mitä hän oli joutunut tekemään. Kuinka hän olikaan silloin toivonut, ettei joutuisi samaan tilanteeseen enää milloinkaan.

"George kiltti. En halua satuttaa sinua, rakastan sinua." Alicia sanoi hiljaa ja lysähti polvilleen hiekkaiseen maahan.
"Tiedän." George sanoi tukahtuneella äänellä ja laskeutui Alician viereen. "Rakastan sinua." Hän lisäsi ja kietoi kätensä tämän ympärille ja painoi hellän suudelman tämän huulille.

George piti tiukasti kiinni Aliciasta ja tunsi miten tämä nytkähteli rajusti ja miten kiivaasti tämän rinta kohoili.

"Rakastan sinua niin valtavasti." George toisti ja tunsi kyynelten vierivän pitkin poskiaan. "Olen sinun kanssasi loppuun asti." Hän lisäsi henkäisten kiivaasti.
"Kiitos." Alicia inahti ja voihkaisi tuskasta.

George tunsi, miten kiivaasti Alicia liikahteli ja kuuli miten tämä huusi tuskasta, muttei sittenkään hellittänyt otettaan tästä. Se tapahtui melkein sekunnissa. Alician tuskanhuudot olivat vaienneet ja tämä lepäsi nyt liikkumattomana Georgen käsien välissä, pää tämän hartiaan nojaten. Oli kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt kokonaan.

"Alicia." George kuiskasi, silittäen tämän hiuksia kevyesti ja painoi tämän tiukasti itseään vasten.

Äkkiä George tunsi miten terävät hampaat upposivat hänen kaulaansa ja repivät ison palan irti. Hänen suustaan pääsi kurluttava pelonsekainen äännähdys, veren pulputessa hänen kaulastaan vaatteille ja hiekalle, mikä tuntui saavan olennon sokean raivon valtaan. Ote Aliciasta heltisi ja George tömähti selälleen maahan. Hän tunsi miten veri valui suuhun ja nieluun salvaten hengityksen.

Olento iski terävät hampaat uudelleen kurkkuun ja repi toisen palan niin, että veri suihkusi valtimoista ympäriinsä. George tunsi lämpimän veren kasvoillaan ja rinnallaan, missä se kasteli paidan läpimäräksi. Hämärästi hän tunsi olennon kynnet, jotka kaivautuivat hänen rintaansa ja repivät sen auki, minkä jälkeen tajuttomuus armahti hänet enemmältä tuskalta.


No niin, miten mahtanee jatkua tästä?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#46
Olento iski terävät hampaat uudelleen kurkkuun ja repi toisen palan, niin että veri suihkusi valtimoista ympäriinsä. George tunsi lämpimän veren kasvoillaan ja rinnallaan, missä se kasteli paidan läpimäräksi. Hämärästi hän tunsi olennon kynnet, jotka kaivautuivat hänen rintaansa ja repivät sen auki, minkä jälkeen tajuttomuus armahti hänet enemmältä tuskalta.

Devin katseli tyytymättömänä tapahtumia aitiostaan, sillä oli toivonut kuulevansa kirkaisuja, tuskan huutoja ja kenties miehen pakenevan, mutta ei, tämä uhrasi itsensä, eikä edes yrittänytkään estää olentoa millään lailla.
Olento, joka vielä minuutteja sitten oli ollut Alicia, repi yhä lihaa Georgen elottomasta ruumiista, jonka alla oleva verilammikko levisi tummana ja paksuna pitkin hiekkaista aukeaa. Niin olento, kuin George olivat yltä päältä veressä, eikä miestäkään meinannut enää tunnistaa kaiken sen veren alta.

Devin ei pystynyt katselemaan sairasta näytelmää enempää, sillä hänen sisuskalunsa tuntuivat kääntyvän ympäri ja hänen oli tehtävä kaikkensa, jottei olisi oksentanut syliinsä.

"Tappakaa nainen ja viekää molemmat takaisin leiriinsä." Devin sanoi korstoille, jotka nyökkäsivät ja alkoivat suunnistaa areenalle. Vasta silloin Devin huomasi, ettei olento enää ollut verisen ruumiin kimpussa. "Hetkinen. Se... se olio on kateissa." Hän huudahti ja perääntyi pois aitiosta, sillä tiesi, että nuo oliot osasivat kiivetä seiniä pitkin paremmin kuin hyvin.

Hän ehti juuri ja juuri oven toiselle puolelle, kun jokin repäisi oven melkein irti ja syöksyi kohti. Devin kohotti aseensa ja laukaisi. Olento pysähtyi kesken matkan ja ikään kuin lennähti vähän taaksepäin, kunnes mätkähti lattialle ja jäi siihen makaamaan verisenä myttynä. Sen silmien väliin oli ilmaantunut pyöreä reikä, josta norui ohut verinoro.

Sen verestävät kalvon peittämät silmät tuijottivat tyhjinä eteensä, verisistä kasvoista, joilla nyt näkyi syvä rauha.

"Mitä tapahtui?" Kysyi toinen korsto, joka oli palannut laukauksen kuultuaan.
"Se yritti hyökätä." Devin vastasi. "Vie se pois." Hän lisäsi, sillä hurmeen katku sai hänet voimaan pahoin.
"Heti pomo." Korsto vastasi ja alkoi raahata veristä ruumista mukanaan.

***

Leirissä tilanne rauhoittui heti hyökkääjien kadottua ja sen asukkaat alkoivat tarkastaa mitä kaikkea nuo miehet olivat ehtineet tehdä. Kaikki muut olivat kunnossa paitsi muutama vartija, joka oli kuollut.

Abby, oli huolissaan veljestään, sillä tämä ei ollut ilmaantunut muiden luo, kuten yleensä, eikä Aliciaakaan näkynyt missään. Hän juoksi Georgen ja Alician asuntovaunulle, jonka ovi repsotti yhä auki.

"George, Alicia!" Hän huusi ja astui sisälle. Tavaroita oli lattialla ja Alician ja Georgen makuuhuoneen ovi oli auki, mutta vuode tyhjä. Peitot ja tyynyt olivat lentäneet lattialle.
"George!" Abby huusi uudelleen, muttei saanut vastausta. Vasta silloin hän muisti lapset. "Sofia, Ron!" Hän huusi ja syöksyi lasten huoneeseen, joka myös oli tyhjä.

Nyt hän säikähti toden teolla. Minne lapset olivat kadonneet, eivät kai ne miehet olleet vieneet heitäkin.

"Ron! Sofia!" Abby huusi uudelleen ja alkoi tutkia kaikkia mahdollisia paikkoja, minne lapset olisivat saattaneet piiloutua. Viimein hän löysi heidät vessasta, jonne he olivat paenneet ja lukinneet oven perässään. "Avatkaa, minä täällä. Abby." Hän huusi ja koputti varovaisesti ovelle.

Kesti tovin ja toisenkin, ennen kuin ovi avattiin ja lapset astuivat ulos. Kummankin kasvot olivat kyyneljuovilla ja he tärisivät pelosta.

"Ne miehet vei isän ja äidin." Sofia niiskutti ja suuri pullea kyynel vierähti hänen poskelleen.
"Oletteko kunnossa?" Abby kysyi ja tarkasti molemmat lapset.
"Ollaan me." Ron sanoi ja pyyhki nenäänsä. "Minne ne vei isän ja äidin?" Hän kysyi ja katsoi Abbya toiveikkaana.
"En tiedä." Abby sanoi totuudenmukaisesti. "Mutta me löydämme heidät varmasti." Hän lisäsi, vaikkei ollutkaan varma.
"Abby." Kuului ääni ovelta ja Abby kääntyi katsomaan.
"Zack. Ne veivät Georgen ja Alician." Abby sanoi ja katsoi tummia huolestuneita kasvoja, joista napitti suklaanruskeat silmät.
"Paha takaisku." Zack sanoi ja yritti pitää äänensä normaalina huomattuaan lapset.
"Zack, Abby. Mikä tilanne?" Kysyi paikalle juoksujalkaa saapunut Westwood.
"George ja Alicia on viety." Abby kertoi Westwoodille.
"Hemmetti." Westwood manasi raskaasti.

Tuli hiljaista, kukaan ei tiennyt mitä sanoa. Vähän myöhemmin Sid ja Artie tulivat paikalle ja saivat tietää mitä oli tapahtunut.

He päättivät tehdä suunnitelman aamulla. Lapset päätettiin sijoittaa Abbyn ja Zackin asuntoautoon lopuksi yöksi.
Aamu saapui harmaana ja ankeana. Aamiaisen jälkeen he alkoivat miettiä mitä olisi paras tehdä. Heidän pitäisi lähteä, mutta toisaalta he eivät voineet jättääkään kahta jäsentään noiden ihmisten käsiin. He siis päättivät olla vielä muutaman yön paikalla, mikä tarkoitti vartioinnin tuplaamista ja erityistä tarkkaavaisuutta, jottei heitä enää toiste yllätettäisi.

Päivä kului hitaasti ja sitä seuraava yö vieläkin hitaammin. Epätietoisuus ja epätoivo kasvoivat sitä mukaa, kun aika kului, eikä Georgesta ja Aliciasta kuulunut mitään. Sitä seuraava päivä kului yhtä hitaasti, samoin yö.

Oliotkin pysyivät poissa, kuin niitä ei olisikaan ollut olemassa. Se huolestutti hieman leirin asukkeja, sillä ne eivät milloinkaan jättäneet tilaisuutta käyttämättä, jos tuoretta lihaa oli tarjolla. Kolmas päivä valkeni yhtä harmaana kuin edellisetkin, ellei jopa harmaampana ja alakuloisempana.

"Me emme voi olla enää pidempää, sillä me olemme tässä kuin tarjolla." Westwood puki ajatukset sanoiksi. "Haluaisin kyllä odottaa vielä, mutten voi vaarantaa muita. Tämä on raskasta, mutta me lähdemme aamulla ja toivomme, että näemme heidät vielä joskus." Hän lisäsi synkkänä.

Hän ei halunnut lähteä, mutta oli pakko. Oli ajateltava muita, vaikka se tuntuikin niin raskaalta ja ikävältä. Lisäksi hänellä oli paha aavistus, sellainen joka hänellä oli ollut silloin kun kadonnut oli lopulta löytynyt kuolleena, eikä se ollut lainkaan mukava tunne.

Päivä eteni hitaasti ja jokainen tuntui olevan apeana. Illan pimetessä jokainen keräsi tavarat omiin kulkupeleihinsä, jottei niitä aamun tullen tarvitsisi keräillä ja lähtö sujuisi jouhevasti.

Yö eteni ja oli hiljaista. Vain tuuli vaikersi läheisen kalliomuodostelman koloissa ja raoissa. Kesken rauhallisen hetken kuului voimakas moottorin ääni ja kolinaa, joka lähestyi. Pian se oli kohdalla ja pysähtyi.
Vartijat suunnistivat äänen suuntaan ja samassa tummasta ajoneuvosta lensi jotain suurta ja painavaa. Meni tovi ja toinen lähes samankokoinen tumma ja painava heitettiin edellisen perään. Molemmista kuului pehmeä mätkähdys, kun ne osuivat karuun, kuivaan maahan.

Tämän jälkeen ajoneuvo kääntyi ja katosi kolisten yön pimeyteen.

Vartijoista kaksi meni tutkimaan taskulampun valossa, mitä heidän leiriinsä oli heitetty. Toinen oli huutaa pelosta, kun hän näki elottoman ruumiin makaamassa lähes epäluonnollisessa asennossa.

"Hae Westwood tänne." Toinen sanoi.

Ensimmäinen nyökkäsi ja paineli juoksujalkaa sinne missä Westwood partioi.

"Westwood. Ruumis." Mies sai sanotuksi ja jäi sitten odottamaan, mitä hänen tulisi tehdä.
"Missä?" Westwood kysyi heti.
"Tuolla. Tulkaa niin näytän." Mies sanoi ja näytti pahoinvoivalta. "Ne ovat todella pahassa kunnossa." Hän lisäsi ja muisti vielä veren peittämät kasvot, jotka hän oli taskulampun valokeilassa nähnyt.
"Ne?" Westwood kysyi ja paha aavistus vain kasvoi.
"Niin, niitä on kaksi." Mies sanoi. "En ole varma heidän henkilöllisyydestään, mutta vahva epäilys on ja siksi tulin hakemaan sinut." Hän jatkoi.
"Toivottavasti olet väärässä." Westwood sanoi ja yritti pitää tunteensa kurissa. Hän lisäsi vauhtia ja harppoi ohi asuntoautojen ja pysähtyi vasta kivimuodostelmalla, joka oli vähän matkanpäässä leiristä.

Hän kyykistyi toisen ruumiin viereen ja osoitti sitä taskulampulla. Melkein heti hän oli pudottaa lampun tunnistaessaan pahasti runnellun ruumiin, se oli George. Hän nousi ja asteli jäykin askelin toisen ruumiin luo, melkeinpä arvaten kuka se olisi. Hän toivoi, ettei niin olisi, mutta se toivo mureni, kun hän näki veriset kalpeat kasvot valokeilassa.

"Alicia." Westwood kuiskasi tukahtuneella äänellä ja iski nyrkkinsä lujasti kuivaan kiviseen maahan. Hetken hän oli alallaan, kunnes kääntyi katsomaan miestä, joka oli hänet hakenut. "Olisiko niin ystävällinen ja hakisit Sidin ja Artien. Älä päästä Abbya tänne, minä kerron hänelle itse." Hän pyysi äänen vavahdellessa tunteiden voimasta.
"Tapahtuu heti." Mies sanoi vaisusti ja paineli takaisin leiriin niin lujaa kuin jaloistaan pääsi, toisen palatessa takaisin vartiopaikalleen.

Jäätyään yksin, Westwood valahti polvilleen maahan, aivan Alician viereen. Hän tunsi suunnatonta surua tämän kuolemasta, sillä tämä oli ainoa, mitä oli ollut jäljellä Rosaliesta.

Miten mahtaneekaan jatkua tästä... Tämä kun jäikin aika synkkään kohtaan...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#47
"Tapahtuu heti." Mies sanoi vaisusti ja paineli takaisin leiriin niin lujaa kuin jaloistaan pääsi, toisen palatessa takaisin vartiopaikalleen.

Jäätyään yksin, Westwood valahti polvilleen maahan, aivan Alician viereen. Hän tunsi suunnatonta surua tämän kuolemasta, sillä tämä oli ainoa, mitä oli ollut jäljellä Rosaliesta.


Oli aivan hiljaista, ei edes tuuli vinkunut kuivassa kallioisessa maastossa, oli kuin sekin olisi ottanut osaa tämän pienen yhteisön menetykseen ja vaiennut. Ainoa joka valaisi pimeää maisemaa, olivat tähdet pilvettömällä yötaivaalla. Muutama tähti vilkutti vai olikohan se sittenkin joku vanha satelliitti, joka yhä kiersi radallaan, Westwood mietti.

Äkkiä hän hätkähti kuultuaan rapsahduksen aivan läheltä. Hän ajatteli ensin, että Sid ja Artie olivat jo tulleet, mutta ympärilleen katsottuaan hän totesi, ettei hänen seuranaan ollut muuta kuin nuo kaksi veristä ruumista. Hän katsahti surullisena Georgea, josta oli pitänyt kovin ja jota hän oli pitänyt kuin omana poikanaan siitä asti, kun tämä oli isänsä menettänyt. Toivo parannuksen löytämisestä oli kaikonnut Georgen kuoleman myötä.

Westwoodin vielä katsellessa Georgea, tämän silmät revähtivät auki, eivätkä ne enää olleet lempeät vihreänruskeat silmät. Ne verestivät ikävästi ja niiden päällä oli vaalea kalvo, niin että silmät näyttivät sairailta ja kammottavilta.

"George?" Westwood kysyi hämmentyneenä, mutta pysyi kuitenkin varuillaan, sillä jotain hämärää tässä nyt oli. Sormet kiertyivät kylmän aseen perän ympärille vanhasta tottumuksesta ja hän hengitti kiivaasti, katse tiukasti olennossa.

Hän näki, kuinka tuo repaleinen, verinen olento nousi hitaasti jaloilleen, vaikka sen kaiken järjen mukaan piti olla kuollut. Myös Westwood nousi jaloilleen ja valmistautui tarvittaessa juoksemaan pakoon. Olento ei välittänyt, vaikka repaleisesta kaulasta ja auki revitystä rinnasta valuikin yhä runsaasti verta. Se tuijotti verestävin silmin Westwoodia ja päästi lopulta kammottavan kurluttavan rääkäisyn.

Westwood hätkähti ja astahti vaistomaisesti taaksepäin. Hän tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta nyt se oli monin verroin vaikeampaa, sillä hän tunsi miehen, joka tuo olento oli vielä jonkin aikaa sitten ollut. Oli helpompi tappaa, kun ei tuntenut kohdettaan. Nyt hän ymmärsi, mitä George oli käynyt läpi joutuessaan ampumaan isänsä, tämän pyynnöstä.

"George." Westwood yritti vedota niihin rippeisiin, joita hän toivoi vielä olennossa olevan. Hän toivoi, ettei hänen tarvitsisi ampua.

Olento seisoi vielä paikallaan ja kallisti päätään, kuin olisi kuullut tutun nimen. Westwood rentoutui hieman, muttei irrottanut katsettaan olennosta, eikä hellittänyt otettaan aseestaan. Äkkiä olento syöksyi eteenpäin yllättävän ketterästi, ottaen huomioon sen kunnon.

Westwood nosti aseen eteensä ja puristi liipaisinta, laukaus kajahti hiljaisessa yössä kovana ja terävänä. Hän oli sulkenut silmänsä, sillä ei voinut katsoa Georgea, josta oli tullut hirvittävä veren- ja lihanhimoinen olento. Hän kuuli pehmeän tömähdyksen, kun olento kesken matkan lysähti selälleen kuivalle, kovalle maalle.

Westwood seisoi vielä tovin paikallaan, sydän villisti takoen ja ase yhä osoittaen Georgen ruumista, joka ei enää liikahtanutkaan. Käsi laskeutui hitaasi alas ja hän avasi silmänsä, vilkaisten inhoten kädessään olevaa asetta.

"Mitä tapahtui?" Kysyi Sid, joka oli juossut paikalle.
"Hän muuttui." Westwood sanoi hiljaa, tuijottaen maassa makaavaa ruumista, jonka avoimet silmät tuijottivat lasittuneina tyhjyyteen. Silmien välissä oli pieni pyöreä punainen reikä, josta valui ohut punainen noro alas nenän varteen saakka.

Mitenkähän mahtanee jatkua tästä? Kerrohan sinä se....
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#48
"Mitä tapahtui?" Kysyi Sid, joka oli juossut paikalle.

"Hän muuttui." Westwood sanoi hiljaa, tuijottaen maassa makaavaa ruumista, jonka avoimet silmät tuijottivat lasittuneina tyhjyyteen. Silmien välissä oli pieni pyöreä punainen reikä, josta valui ohut punainen noro alas nenän varteen saakka.


"Bill, oletko kunnossa, tai siis eihän se ehtinyt purra sinua?" Artie kysyi huolestuneena ja katseli ystävänsä synkeitä kasvoja, joilta kuvastui myös syvä suru.
"Ei, se ei ehtinyt purra." Westwood vastasi lyhyesti ja katsoi ystävänsä totisia kasvoja. "Tämä... tämä oli ainoa kerta, kun toivoin ettei minun olisi tarvinnut ampua." Hän sanoi viimein ja painoi katseensa maahan.
"Ymmärrän." Artie sanoi ja laski kätensä Westwoodin hartialle. Tiesi, ettei ollut helppoa ampua itselleen läheiseksi tullutta ihmistä, vaikka tämä olikin muuttunut yhdeksi tuollaiseksi verenhimoiseksi olennoksi. "Lisa jäi Abbyn seuraksi." Hän vaihtoi puheenaihetta.
"Hän siis sai tietää." Westwood sanoi. "Minä kun toivoin, että olisin voinut itse kertoa sen. Miten pahasti Abby otti sen? Tai siis tiedänhän mitä, miten paha isku tämä on meille kaikille, mutta häneen tämä varmasti koskee eniten." Hän jatkoi.
"Järkyttyi pahasti." Artie sanoi ja näki ystävänsä kasvojen ilmeen synkkenevän entisestään. "Ei hätää, Zack ja Lisa ovat hänen seurassaan ja pitävät hänestä ja lapsista huolen." Hän lisäsi ja puristi kevyesti ystävänsä olkaa.
"Ronin ja Sofian on saatava tietää tapahtuneesta ja mieluusti lähimpien kertomana, kuin kiertoteitse." Westwood sanoi, sillä oli miettinyt jo, miten asiasta voisi keskustella lasten kanssa.

Olivathan he tietenkin nähneet kuolemaa ja kuolleita, mutta omien vanhempien kuolema oli eri asia ja sellainen, jota he eivät uskoneet koskaan tapahtuvaksi. Hän ei tiennyt kuinka paljon kuusi ja seitsenvuotiaat lapset loppujenlopuksi ymmärsivät tällaisia juttuja ja se huolestutti häntä.

"Niin." Artie myönsi.
"Tuota, minä tai Lisa voimme kertoa." Sid sanoi ja suunnitteli kysyvänsä neuvoja Marylta, joka osasi käsitellä lapsia erinomaisesti.
"Se olisi hyvä." Westwood huomautti ja katsoi Sidiä kiitollisena. "Nyt meidän olisi haudattava ruumiit, mieluiten niin, ettei kukaan pääsisi häiritsemään heidän lepoaan." Hän lisäsi.

Artie ja Sid nyökyttelivät ja nuo kolme miettivät kiivaasti miten toteuttaa sen, sillä he eivät halunneet vainajien joutuvan sen enempää eläinten, kuin hautarosvojen riepoteltavaksi.

Pitkään oli hiljaista, vain tuuli vinkui kallion sokkeloissa ja kuulosti siltä kuin joku tai jokin olisi vaikertanut ikivanhan kalliomuodostelman uumenissa.

Tässä tällainen pieni pätkänen tällä kertaa. Miten mahtanee jatkua tuosta?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#49
"Se olisi hyvä." Westwood huomautti ja katsoi Sidiä kiitollisena. "Nyt meidän olisi haudattava ruumiit, mieluiten niin, ettei kukaan pääsisi häiritsemään heidän lepoaan." Hän lisäsi.

Artie ja Sid nyökyttelivät ja nuo kolme miettivät kiivaasti miten toteuttaa sen, sillä he eivät halunneet vainajien joutuvan sen enempää eläinten, kuin hautarosvojen riepoteltavaksi.

Pitkään oli hiljaista, vain tuuli vinkui kallion sokkeloissa ja kuulosti siltä kuin joku tai jokin olisi vaikertanut ikivanhan kalliomuodostelman uumenissa.


Viimein he päättivät viedä ruumiit kallion uumenissa oleviin sokkeloihin, jonne saattoi eksyä, jos niitä ei tuntenut. Westwood tunsi tämänkin paikan, sillä hänellä oli ollut kerran katoamistapaus, jossa kadonnut viimein löytyi luolastosta ja kuin ihmeenkaupalla, elossa. Hän yritti palauttaa mieleensä pääreitin, jota oppaat olivat käyttäneet ja viimein erään sivukammion, jonne turisteja ei koskaan viety. Se olisi hyvin rauhallinen ja sopiva paikka, josta kukaan ei osaisi ruumiita etsiä.

Artie otti häntä hakeneen miehen mukaansa ja he lähtivät hakemaan jotain, jolla kantaa ruumiit luolastolle, sekä lapioita ja että otain, millä sytyttää tuli. He joutuisivat olemaan luolastossa sen verran pitkään, ettei kannattanut kuluttaa taskulamppujen paristoja loppuun, kun niitä ei enää saanut oikein mistään.

Westwood ja Sid jäivät odottamaan ja samalla vartioimaan ruumiita, jotteivät haaskaeläimet tulisi niitä syömään, sillä nekin saisivat saman taudin ja muuttuisivat. Yö oli pimeimmillään ja taivas oli mennyt pilveen. Viileä yöilma oli hiljalleen muuttunut lämpimämmäksi ja kosteaksi, joka ennusti tulevaa sadetta. Jostain kaukaa kantautui hiljaisena ukkosen jyrinää. Se oli vielä kaukana, eikä ehtisi leirille vielä pitkään aikaan.

"Kun olemme saaneet heidät haudan lepoon, meidän on viimeinkin lähdettävä liikkeelle. Olemme olleet jo nyt liian kauan yhdessä paikassa." Westwood sanoi, rikkoen painostavan hiljaisuuden heidän väliltään.
"Olet oikeassa." Sid myönsi ja huokaisi syvään.

Tuntui pahalta, että piti niin pian lähteä, eikä kenellekään jäänyt aikaa käsitellä tapahtunutta. Oli pakko lähteä, sillä muutoin uhreja saattaisi tulla lisää. Vaikka nyt olikin ollut rauhallista, ei se tarkoittanut, etteikö noita hirvittäviä olentoja liikuskellut lähialueilla. Niitä oli monin verroin enemmän kuin heitä. Tavallinen ihminen oli nyt uhanalainen laji, sillä nuo olennot olivat nyt enemmistö tässä maailmassa.

"Tiedän, ettemme voi jäädä, mutta nyt minäkin toivoin, että olisimme voineet jäädä vielä päiväksi." Sid sanoi ja katseli kenkänsä kärkiä. Hän sotilaana tiesi, että oli oltava liikkeellä ja pidettävä tunteet kurissa, mutta nyt nuo tunteet alkoivat nousta pintaan, sillä George ja Alicia olivat tulleet hyvin läheiseksi hänellekin.
"Tiedän." Westwood sanoi äänen värähtäessä hieman. Hän katseli jonnekin pimeyteen ja tunsi palan takertuneen kurkkuunsa.

Hiljaisuus laskeutui jälleen heidän välilleen, sillä kumpikaan ei keksinyt mitään puhuttavaa. He tyytyivät vain odottamaan Artieta, joka palasikin vähän ajan kuluttua muutamia miehiä mukanaan. Nopeasti he nostivat ruumiit paareille ja peittelivät mukanaan tuomilla huovilla, sillä näky ei ollut järin kaunis. Hiljaisina ja murheellisin mielin he lähtivät kulkemaan kohti kalliomuodostelmaa, jonka juurella oli vieläkin portti, josta pääsi luolastoon. Portti oli lukittu, mutta sen avaaminen ei vienyt pitkääkään aikaa, sillä aika ja kosteus olivat tehneet työnsä, lukko ja kettinki olivat ruostuneet ja antoivat myöden jo parilla iskulla.

Sytytettyään muutamia soihtuja, he astuivat luolastoon sisälle, missä vallitsi ikuinen pimeys ja hiljaisuus. Ainoat äänet olivat heidän askeleet kosteaa hiekkaista lattiaa vasten. Matka kesti pitkään, kunnes he viimein kääntyivät päätieltä sivuun ja jatkoivat kapeaa mutkaista käytävää pitkin peräkanaa, kunnes käytävä leveni ja he huomasivat tulleensa avaraan luolaan. Luolasta ei lähtenyt muita käytäviä ja sen katosta roikkui ajan ja kosteuden muodostamia stalaktiitteja ja lattialta kurotteli kohti kattoja stalagmiitteja. Osa näistä tippukivistä oli luonut kauniita pylväitä, jotka välkehtivät hämärässä valossa kauniisti.

Westwood ohjasi heidät erään hyvin kauniin muodostelman luokse ja näytti mistä kaivetaan. Pitkän aikaa ainoat äänet tulivat lapioista, kostean hiekan rahinasta ja veden tippumisesta. Viimein iso kuoppa oli valmis ja he saattoivat laskea molemmat ruumiit vieretysten kuopan pohjalle. Hetken nuo kaikki katsoivat kuopan reunalta, sen pohjalla makaavia ruumiita, kunnes alkoivat heittää hiekkaa takaisin. Kesti kunnes kaikki oli lapioitu takaisin ja sen jälkeen tuo pieni ryhmä kokosi kasan kiviä hiekkakeon päälle, varmistaakseen, ettei kukaan tai mikään voisi häiritä noiden kahden ikuista lepoa.

Mutistuaan vielä hiljaiset hyvästinsä he suuntasivat takaisin ahtaaseen käytävään, jota pitkin he astelivat ja päätyivät takaisin pääväylälle ja palasivat ulos, missä tuntui kovin kuumalta, viileässä luolassa vietetyn ajan jälkeen. Jossain kaukana kallion toisella puolella näytti välkähtävän kirkas valo, joka katosi pian pimeyteen. Välähdyksen jälkeen kuului kaukaista jylinää, joka kieli ukkosen olevan hieman lähempänä kuin aiemmin.
Kukaan ei vieläkään sanonut mitään, vaan he kaikki palasivat takaisin leiriin, jossa oli hyvin hiljainen tunnelma. Tuskin he olivat ehtineet leirin keskelle, kun erään vaunun ovi aukesi ja joku juoksi tuulispäänä heitä kohti ja tömähti vasten Westwoodia.

"Miksi sinun piti ampua häntä? Miksi?!" Abby huusi ja katsoi kyyneleisin silmin Westwoodia ja iski nyrkkinsä tämän rintaan. Westwood ei estänyt hoikkaa naista, vaan katsoi tätä hyvin surullinen ilme kasvoillaan.

"Olen niin pahoillani." Westwood sanoi hiljaa tukahtuneella äänellä ja otti pian lempeästi naista kiinni ranteista. Hän vaikeni ja katsoi Abbya, jonka posket olivat kyynelistä märät. "En olisi halunnut, mutta minun oli pakko." Hän lisäsi viimein.
"Me olisimme varmasti voineet auttaa häntä jotenkin." Abby intti.
"Emme olisi. Hän oli jo kuollut, kun hän muuttui." Westwood vastasi lempeästi ja irrotti otteensa Abbyn ranteista.


Mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#50
"Miksi sinun piti ampua häntä? Miksi?!" Abby huusi ja katsoi kyyneleisin silmin Westwoodia ja iski nyrkkinsä tämän rintaan. Westwood ei estänyt hoikkaa naista, vaan katsoi tätä hyvin surullinen ilme kasvoillaan.

"Olen niin pahoillani." Westwood sanoi hiljaa tukahtuneella äänellä ja otti pian lempeästi naista kiinni ranteista. Hän vaikeni ja katsoi Abbya, jonka posket olivat kyynelistä märät. "En olisi halunnut, mutta minun oli pakko." Hän lisäsi viimein.
"Me olisimme varmasti voineet auttaa häntä jotenkin." Abby intti.
"Emme olisi. Hän oli jo kuollut, kun hän muuttui." Westwood vastasi lempeästi ja irrotti otteensa Abbyn ranteista.

"Oletko varma, ettei muuta keinoa ollut?" Abby kysyi itkuisena ja antoi käsiensä laskeutua alas.
"Olen." Westwood vastasi. "Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta, sillä hän ei enää ollut veljesi. Toivon niin, ettei minun olisi tarvinnut tehdä sitä." Hän jatkoi ja painoi katseensa maahan.

Abby aikoi vastata, kun äkkiä jostain lähistöltä kuului karmea eläimellinen rääkäisy, joka ei ollut lähtöisin yhdestäkään heidän tuntemastaan eläimestä.

He seisoivat paikallaan ja kuuntelivat. Ääni toistui ja se kylmäsi jokaisen sydäntä, sillä se kertoi vaarasta, joka lähestyi ja jota he olivat yrittäneet vältellä.

"Ne ovat täällä!" Westwood sanoi kauhistuneena ja yritti nähdä miten lähellä nuo eläimelliset olennot olivat. "Abby, painu vaunuusi ja lähtekää heti liikkeelle." Hän sanoi sitten ja alkoi varmistaa, että hänellä oli aseessa tarpeeksi luoteja.
"Takanasi!" Abby kirkaisi ja perääntyi askelen taaksepäin.

Westwood ei aikaillut, vaan nappasi nopeasti kiinni repaleista olentoa ja heitti sen maahan kuin räsynuken. Ennen kuin olento edes ehti liikahtaakaan, Westwood oli sen kimpussa. Kuului kova rusahdus ja pian olento makasi alallaan maassa.

"Liikettä nyt Abby. Sid, koko leiri pitää saada liikkeelle ja heti tai kaikki joutuvat noiden ruuaksi!" Westwood karjui ja ampui saman tien kaksi olentoa, jotka yrittivät hyökätä Sidin ja Artien kimppuun. "Ja vauhtia sittenkin!" Hän huusi ja samassa tuntui kuin koko maa olisi alkanut elää, sillä noita repaleisia kalmanhajuisia olentoja alkoi tulla joka suunnasta. Hän tiesi, että he olisivat pian saarroksissa, jolleivät pääsisi liikkeelle.

"Kuulitte mitä hän sanoi, liikettä niveliin ja heti!" Sid karjaisi terävän käskyn, jota toteltiin ilman mutinoita.

Ihmiset juoksivat vaunuihinsa niin lujaa kuin jaloistaan pääsivät ja vetivät ovet perässään kiinni ja lukitsivat ne.
Verenhimoiset olennot tiesivät missä saalis oli ja yrittivät päästä vahvasti suojatuista ovista, ikkunoista ja seinistä läpi. Jonon ensimmäinen auto lähti liikkeelle hiekkaa pöllyttäen ja muut seurasivat niin lujaa kuin pystyivät. Renkaat sutivat hiekassa ja ulvoivat, mutta pian kaikki olivat liikkeellä. Jopa Artie, Westwood ja Sid olivat nousseet ensimmäiseen vaunuun.

He kuulivat miten olennot takoivat autojen kattoja ja seinämiä, yrittivät repiä irti ovia ja ikkunoita. Kuului kirskuvaa ääntä, kun niiden kynnet raapivat vankkaa metallia.

"Meidän on saatava lisää vauhtia, sillä tätä menoa nuo perkeleet pääsevät vielä läpi seinistä." Westwood kirosi ja muisti oikein hyvin sairaalan hissin, josta olio oli tunkenut läpi kuin se olisi ollut vain pahvia.

"Bill, oletko kunnossa?" Kysyi Lisa, joka tuli vaunun takaosasta ja katsoi Westwoodia huolissaan.
"Olen." Westwood vastasi ja katsoi lämpimästi Lisaa. "Pysy kaukana ikkunoista ja ovesta, ne perkeleen pirut yrittävät repiä niitä auki." Hän varoitti naista, joka näytti valahtaneen kauhusta kalpeaksi.

Kun vauhtia alkoi olla enemmän, suurin osa repaleisista olioista putosi alas maahan ja osa niistä kieri autojen renkaiden alle. Ajoa kesti kauan ja viimein viimeisetkin sinnikkäimmistä putosivat kyydistä.

"Mistä helvetistä ne oikein tulivat?" Artie kysyi, sillä koko leiri asukkaineen oli ollut viimepäivät hyvin hiljaa ja varovaisina.
"En tiedä ja hyökkäys oli massiivinen." Sid sanoi huolissaan. "Kuin ne olisivat jollain lailla järjestäytyneet." Hän lisäsi ja toivoi, ettei niin ollut.
"Niitä ei ole vielä koskaan ollut kerralla noin paljon." Westwood sanoi ja tunsi olonsa tukalaksi. Jos ne saattoivat järjestäytyä, niin ties mitä muuta ne voisivat vielä tehdä. Heidän puolustuksensa ei riittäisi pitkäksi aikaa.
"Mitä meidän pitäisi tehdä?" Artie kysyi, sillä häntäkin asia huolestutti.
"Ajetaan nyt vielä jonkin aikaa ja leiriydytään sitten jonnekin suojaisaan paikkaan. Meidän on joka tapauksessa tarkistettava ovatko kaikki kunnossa ja korjattava kulkupelimme, sillä muutoin ne eivät kestä toista samanmoista hyökkäystä." Westwood sanoi.

Tuli vähän tällainen sekava jatkopalanen. Mut miten mahtanee jatkua tästä?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#51
"Mistä helvetistä ne oikein tulivat?" Artie kysyi, sillä koko leiri asukkaineen oli ollut viimepäivät hyvin hiljaa ja varovaisina.
"En tiedä ja hyökkäys oli massiivinen." Sid sanoi huolissaan. "Kuin ne olisivat jollain lailla järjestäytyneet." Hän lisäsi ja toivoi, ettei niin ollut.
"Niitä ei ole vielä koskaan ollut kerralla noin paljon." Westwood sanoi ja tunsi olonsa tukalaksi. Jos ne saattoivat järjestäytyä, niin ties mitä muuta ne voisivat vielä tehdä. Heidän puolustuksensa ei riittäisi pitkäksi aikaa.
"Mitä meidän pitäisi tehdä?" Artie kysyi, sillä häntäkin asia huolestutti.
"Ajetaan nyt vielä jonkin aikaa ja leiriydytään sitten jonnekin suojaisaan paikkaan. Meidän on joka tapauksessa tarkistettava ovatko kaikki kunnossa ja korjattava kulkupelimme, sillä muutoin ne eivät kestä toista samanmoista hyökkäystä." Westwood sanoi.


Ajettuaan vielä joitain tunteja he päätyivät viimein suuren kalliomuodostelman kupeeseen. Jyrkkäseinäinen kallio kohosi ylöspäin, kunnes kaartui hieman, kuin jonkinlaiseksi katokseksi. Eihän se täydellinen suoja ollut, mutta tyhjää parempi kuitenkin ja seinämä oli niin sileäpintainen, ettei voinut kuvitellakaan siinä olevan minkäänlaista kädensijaa edes noille olennoille.

Aamu alkoi valjeta, kun he viimein olivat saaneet leirinsä pystytettyä ja suojaukset valmiiksi. Vaikka itse kukin oli väsynyt, paiskivat he silti töitä, korjatakseen jäljet, joita nuo pirut olivat saaneet aikaan. Lisa kävi läpi kaikki leirin asukit ja totesi, että kaikki olivat selvinneet.

Puolen päivän maissa aurinko porotti jo niin kuumana, että suurin osa vetäytyi varjoon lepäämään ja odottamaan, kunnes päivä taas alkaisi hieman viiletä. Abby sen sijaan asteli veljensä vaunulle, jonka Jones oli ajanut koko matkan edelliseltä paikalta, kun eiväh he olleet halunneet jättää sitä noiden olioiden revittäväksi. Hetken hän seisoi paikkaillun vaunun ulkopuolella, kunnes viimein nousi sisälle. Vaunussa oli yllättävän viileää, vaikka aurinko porottikin täydeltä terältä ja sai ulkopinnan naksumaan kuumuudesta.

Abby epäili, että metallinen katto olisi kohta niin kuuma, että sen päällä voisi paistaa vaikka kananmunia. Hän hymähti itsekseen muistaessaan kuinka George oli halunnut kymmenenvuotiaana nassikkana testata, että toimiko se oikeasti niin. Eihän se lopulta ollut toiminut, eikä isä ollut, ollut kovinkaan iloinen nähdessään autonsa konepellillä kananmunasotkua.

George oli selittänyt nolona kokeilustaan ja luvannut pestä auton, mikä oli saanut isän nopeasti leppymään ja nauramaan. Lopulta nuo kaksi olivat yhteistuumin pesseet auton, Abbyn istuessa nurmella nukkensa kanssa ja katsoessa. Hän muisti miten nuo kaksi olivat intoutuneet lopulta vesisotasille ja olleet likomärkiä, kun äiti oli saapunut paikalle.

Lämpimät lapsuuden muistot saivat surumielisen hymyn kohoamaan hänen huulilleen ja kyyneleet vierimään hitaasti hänen poskilleen. Hän kaipasi entistäkin enemmän perhettään, josta jäljellä olivat hänen lisäkseen vain veljen lapset. Hän pyyhki silmänsä ja alkoi katsella ympärilleen, sillä hän halusi jatkaa työtä, jonka isä ja veli olivat aloittaneet.

Abby tutki ahtaan vaunun ja törmäsi useisiin kuviin ja esineisiin, jotka saivat kyyneleet virtaamaan yhä uudelleen ja uudelleen. Pitkän ajan kuluttua hän oli käynyt vaunun läpi ja löytänyt, Georgen päiväkirjan ja läppärin, sekä kansion, jossa oli kaikki tieto, jota tämä oli kerännyt uurastaessaan vasta-aineen parissa. Hän oli myös kerännyt lasten tavarat yhteen kassiin, jonne oli myös laittanut joitain veljensä tavaroita, jotka hän halusi säilyttää muistona tästä. Abby tiesi, että tyhjä vaunu jätettäisiin, kun siitä olisi ensin käytetty kaikki mahdollinen hyödyksi. Hän kantoi kaikki tavarat omaan vaunuunsa, jonka hän jakoi Zackin ja nyt Georgen lasten kanssa.

Abby oli parhaillaan laittamassa tavaroita paikoilleen, kun Sofia tuli paikalle, Ron vanavedessään.

"Eikö isä ja äiti tule enää takaisin?" Tyttö kysyi ja katsoi suurin silmin Abbya.
"Eivät tule." Abby sanoi, sillä ei halunnut valehdella lapsille.
"Missä isä ja äiti nyt on?" Sofia kysyi sitten.
"Jossain, missä ei ole kipua eikä pelkoa." Abby sanoi ja katsoi tyttöä surullisena.
"Eikä hirviöitä." Ron sanoi hiljaa ja katseli varpaitaan.
"Eikä hirviöitä." Abby toisti ja tunsi palan nousevan kurkkuunsa.
"Kuka meistä huolehtii, jos isä ja äiti eivät tule enää koskaan takaisin." Sofia kysyi ja katsoi onnettomana Abbya.
"Minä huolehdin." Abby vastasi ja veti tytön lähelleen. "Minä huolehdin ja Zack ja Bill ja Artie ja Sid ja Lisa. Me kaikki pidämme teistä huolta, ettekä te jää yksin." Hän lisäsi ja silitteli lempeästi tytön punertavia hiuksia.
"Kiitos Abby täti." Sofia sanoi ja niiskaisi.

Abby katsoi lapsia ja päätti, että suojelisi näitä viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän tiesi, että lapset olivat arvanneet jotain ja ymmärsivät enemmän kuin sen ikäisen kuului. Muutenkin he joutuivat tilanteeseen, johon ei lasten olisi kuulunut koskaan joutua. Hän ei voinut ymmärtää, miksi joku halusi tehdä näin. Miksi joku saattoikin riistää lapsilta näiden tärkeimmät ihmiset.

Yksi ihminen toki tuli hänen mieleensä, mutta hän otaksui, kuten muutkin, että tämä oli kuollut heidän paetessaan tämän laboratoriosta viitisentoista vuotta sitten. Silti tämä tuntui kovasti sellaiselta teolta, jonka Devin olisi voinut tehdä.

Hän muisti sen mielipuolisen ilmeen, joka oli vääristänyt miehen muutoin komeat piirteet hirvittävällä tavalla, kun tämä oli hyökännyt ja alkanut repiä hänen vaatteitaan. Hän saattoi vieläkin tuntea miehen kosketuksen ihollaan ja sen muistaminen sai hänet värähtämään inhosta ja kauhusta. Abby toivoi, ettei joutuisi milloinkaan kohtaamaan tuota miestä, etenkään kun hän nyt oli saanut hoitaakseen veljensä lapset ja lisäksi odotti esikoistaan Zackille. Se ei näkynyt niin paljoa vielä, kuin Lisan raskaus, joka oli jo nähtävissä. Hän tiesi, että joutuisi pian kertomaan omasta raskaudestaan, viimeistään sitten, kun se tulisi näkyväksi.

"Penni ajatuksista." Sofia sanoi ja katsoi Abbya kirkkain silmin. Abby katsoi hymyillen takaisin.
"Minä toin teidän tavaranne ja ajattelin, voisimme laittaa ne yhdessä paikalleen. Mitäs sanotte?" Abby kysyi.
"Joo." Lapset sanoivat ja juoksivat edeltä sisemmäksi.

Abby tiesi, etteivät lapset unohtaisi, mutta heidän ajatukset oli nyt siirretty hetkeksi pois vanhempien kuolemasta. Silti olisi vielä monta pitkää ja synkkää iltaa ja yötä edessä ja hän oli valmis heitä kuuntelemaan ja lohduttamaan, sillä näki heissä niin voimakkaina veljensä, äitinsä ja isänsä piirteet, kuin myös Alician piirteet.

Hän nosti Georgen tutkimukseen liittyvät tavarat ja paperit pieneen kaappiin, jossa ne olisivat turvassa, kunnes hänellä olisi parempaa aikaa niitä tutkia ja meni sitten toiseen pikkuhuoneeseen, joka oli annettu Sofialle ja Ronille. Hän laski lasten tavarat pedatulle vuoteella ja yhdessä he alkoivat niitä lajitella ja laitella paikoilleen.

He eivät huomanneet Zackin saapuvan paikalle, vaan tämä seisoi pitkän aikaa katsellen Abbya ja lapsia. Hetken hän näki onnellisen hymyn valaisevan naisen kasvot, joilla yleensä asui suru ja murhe. Hän kääntyi hakeakseen tilkan juotavaa, kun...

Miten mahtanee jatkua tästä? :)
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#52
He eivät huomanneet Zackin saapuvan paikalle, vaan tämä seisoi pitkän aikaa katsellen Abbya ja lapsia. Hetken hän näki onnellisen hymyn valaisevan naisen kasvot, joilla yleensä asui suru ja murhe. Hän kääntyi hakeakseen tilkan juotavaa, kun hän tunsi jonkun kiertävän kätensä hänen ympärilleen ja hätkähti. Pian Zack kuitenkin hymyili huomatessaan, että se oli vain Abby.

"Abby, sinä totisesti onnistuit säikäyttämään minut, mutta ei se mitään." Zack sanoi ja katseli naista lempeästi hymyillen.

Abby oli vaiti ja painautui syvään huokaisten Zackia vasten. Hän tunsi olonsa turvalliseksi, kun tunsi miehen vahvan vartalon omaansa vasten. Abby tunsi miten kyyneleet pyrkivät vierimään poskille, mutta hän taisteli vastaan, sillä ei halunnut näyttää suruaan lapsille.

Zack tunsi naisen kevyen hengityksen ihoaan vasten. Se kutitti, mutta hän ei siitä välittänyt sillä tajusi, että tämä tarvitsi nyt läheisyyttä ja rakkautta.

"Oletko kunnossa Abby?" Zack kysyi ja katsoi tutkivasti Abbyn kasvoja.

Hän näki, miten tämä yritti pidätellä itkua. Hän ymmärsi hyvin naisen tunteet ja ymmärsi myös sen, ettei tämä halunnut näyttää sitä lapsille. Niin oli oltava luja, hän ajatteli.

"Olen minä." Abby vastasi hiljaa ja painoi katseensa alas. "Minä vain..." Hän yritti jatkaa, muttei tiennytkään miten ja nosti katseensa Zackin tummiin voimakaspiirteisiin kasvoihin. Tämän tummanruskeissa silmissä oli lempeä katse ja kasvoilla hivenen surumielinen hymy.
"Kaikki järjestyy vielä." Zack sanoi, vaikkei tiennyt itsekään miten se toteutuisi.

Hän kietoi hellästi voimakkaat kätensä Abbyn ympärille ja veti tämän lähelleen. Hän tunsi naisen hoikan lämpimän vartalon lähellä omaansa ja tunsi kasvavaa halua suojella tätä kaikelta pahalta, muttei siltä, joka oli jo tapahtunut.

"Zack. Minä en tiedä, miten jatkaa tästä eteenpäin. Minun on niin kovin ikävä häntä." Abby sanoi ja kuin varkain karkasi kyynel hänen poskelleen.
"Minä tiedän ja olen aina sinun tukena. En jätä sinua milloinkaan." Zack sanoi, sillä hänellä oli syviä tunteita Abbya kohtaan. Oli ollut aina ja tulisi aina olemaan. He olivat tunnustaneet tunteensa toisilleen jo joitain vuosia aiemmin ja olleet jo sitä ennen erottamaton pari. Nyt hän ei antaisi minkään heitä erottaa, eikä mistään hinnasta kenenkään satuttaa Abbya.
"Tiedän. Olet niin rakas minulle." Abby sanoi ja toinen kyynel teki seuraa ensimmäiselle.
"Ja minä rakastan sinua." Zack sanoi ja nosti hellästi Abbyn kasvot ylöspäin ja veti ne lähemmäksi, painaen lempeän suudelman naisen punaisille huulille.

Hän ymmärsi hyvin Abbyn surun, olihan hän itse kadottanut kaksois-sisarensa silloin kun kaikki kauheus alkoi, eikä tiennyt missä ja millaisessa kunnossa tämä oli. Hän pelkäsi, että tämä oli muuttunut yhdeksi tuollaiseksi hirviöksi, mutta jaksoi silti yhä toivoa, että ehkä vielä joskus näkisi sisarensa.

"Zack, minun piti jo aiemmin kertoa yksi asia, mutta se pääsi unohtumaan." Abby sanoi viimein ja katkaisi heidän välilleen laskeutuneen syvän hiljaisuuden. Hän katsoi Zackia, kasvoillaan pehmeä, melkeinpä ujo hymy ja kuitenkin poskilla oli lämmin hehku.
"No anna tulla." Zack vastasi ja katsoi Abbya yhtä aikaa kysyvästi ja lämpimästi.
"Minä olen raskaana." Abby sanoi ja henkäisi syvään. Hän katsoi Zackia, joka näytti pöllämystyneeltä.
"Siis... mitä?" Zack sai änkytetyksi ja katseli sekavin tuntein Abbya, joka nyt näytti hehkuvan äidillistä lämpöä.
"Me saamme vauvan." Abby sanoi ja kosketti kevyesti Zackin tummaa poskea. "Sinusta tulee isä." Hän lisäsi.
"Tämä on... Vau! Ihanaa!" Zack huudahti haltioissaan ja leveä hymy valaisi hänen kasvonsa. Hän nappasi Abbyn syleilyynsä ja pyöräytti tätä kerran ympäri, kunnes tämän jälkeen suuteli naista oikein kunnolla.
"Zack, kultaseni. Meillä on yleisöä." Abby sanoi naurahtaen, sillä Ron ja Sofia olivat tulleet katsomaan mitä oli tekeillä.
"Hmm... Niinpä taitaa olla." Zack naurahti ja hymyili uudelleen niin leveästi, että valkoinen hammasrivi vain välkkyi tummasta komeasta naamasta. "Kuulitteko, te saatte serkun." Hän hihkaisi iloisesti ja katsoi nauraen lapsia.
"Saadaanko? Ihanaa." Sofia henkäisi ja hymyili leveästi.
"Äh, vauva. Ne haisee." Ron nurisi.
"Olet itsekin ollut vauva." Zack muistutti ja muisti kyllä, kuinka oli monet kerrat ollut apuna vaippojen vaihdossa.
"Enkä ole." Ron intti.
"Minä kyllä muistan pienen sinappitehtaan, jonka nimi taisi olla Ron." Zack kiusoitteli.
"Äsh." Poika tuhahti ja kysyi sitten. "Mikä sen nimeksi tulee?"
"Sen näkee sitten, kun se syntyy." Zack sanoi ja pörrötti pojan kihartuvia hiuksia. "Abby, meidän on pian kerrottava muillekin." Hän jatkoi sitten ja kääntyi katsomaan Abbya.
"Tiedän." Abby sanoi ja aikoi jatkaa, kun...

Joo tuli vähän siirappinen jatkopala, mut kertokaapa te välillä, mitä seuraavaksi tapahtuu...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#53
"Saadaanko? Ihanaa." Sofia henkäisi ja hymyili leveästi.
"Äh, vauva. Ne haisee." Ron nurisi.
"Olet itsekin ollut vauva." Zack muistutti ja muisti kyllä, kuinka oli monet kerrat ollut apuna vaippojen vaihdossa.
"Enkä ole." Ron intti.
"Minä kyllä muistan pienen sinappitehtaan, jonka nimi taisi olla Ron." Zack kiusoitteli.
"Äsh." Poika tuhahti ja kysyi sitten. "Mikä sen nimeksi tulee?"
"Sen näkee sitten, kun se syntyy." Zack sanoi ja pörrötti pojan kihartuvia hiuksia. "Abby, meidän on pian kerrottava muillekin." Hän jatkoi sitten ja kääntyi katsomaan Abbya.
"Tiedän." Abby sanoi ja aikoi jatkaa, kun
ulkoa alkoi kuulua kovaa meteliä, huutoja ja laukauksia.

Kuin yhteisestä sopimuksesta kumpikin syöksyi ulos ja näki, miten satoja repaleisia julman näköisiä olentoja lähestyi nopeasti leiriä. Leirin ihmiset kiirehtivät nopeasti kulkuneuvojen suojiin, mutta silti jokunen juoksenteli sinne ja tänne paniikissa ja kirkui hysteerisenä.

"Mitä te vielä siinä teette, häipykää kun vielä voitte!" Westwood karjaisi ja tappoi kaksi olentoa, jotka mätkähtivät kuivaan hiekkaan.

Zack ei saanut sanaa suustaan, mutta nyökkäsi ja veti Abbyn takaisin sisälle. Hän oli entistäkin enemmän huolissaan tästä, nyt kun tiesi raskaudesta. Zack päätti, että suojelisi Abbya keinolla millä hyvänsä, jottei tälle ja pienelle elämän alulle tapahtuisi mitään pahaa.

"Abby, ota lapset suojiisi ja pysykää kaukana ikkunoista tai ovista, sillä niistä nuo perkeleet yrittävät päästä sisälle." Zack sanoi ja painoi hellän suudelman Abbyn otsalle.

Abby nyökkäsi ja viittoili Sofiaa ja Ronia tulemaan luokseen, jonka jälkeen he siirtyivät kyyhöttämään vessaan, siihen ainoaan huoneeseen, jossa ei ollut ikkunaa, eikä ylimääräisiä ovia. Abby kuuli ulkoa kantautuvan metelin, huudot ja laukaukset. Häntä pelotti, enemmän kuin koskaan ennen, vaikka he olivat olleet samassa tilanteessa jo useita kertoja. Mutta hyökkäykset eivät olleet aiemmin näin massiivisia kuin nyt ja se jos mikä oli pelottavaa.

Niin Zack kuin Abbykin hätkähti, kun jokin tömähti voimalla heidän vaununsa kylkeä vasten ja vain hetkeä myöhemmin kuului kirouksia ja sarja laukauksia, jotka pian vaihtuivat selkäpiitä karmivaan tuskan ja pelon kirkaisuun. Tuo huuto voimistui ja kohosi, kunnes viimein hiljeni ja vaimeni kokonaan kammottavaksi korinaksi.

Abby painoi silmänsä kiinni ja painoi kädet korvilleen. Sydän takoi hänen rinnassaan hurjana ja kyyneleet vierivät hänen poskilleen, sillä hän oli tunnistanut tuon äänen ja hän tiesi, että nyt heillä oli yksi tukipilari vähemmän.

"Eih." Abby vaikeroi hiljaa ja painoi otsansa polviaan vasten.

Hetken hänestä tuntui, etteivät he selviäisi, kunnes viimein hän sai hermonsa hallintaa. Oli pysyttävä kasassa, hän hoki ääneti, oli pysyttävä lujana.

"Miksi Bill-setä huusi niin kovasti?" Sofia kysyi kuiskaten.
"Kulta pieni, minä en tiedä." Abby vastasi, eikä aikonut tarkentaa asiaa, vaikka tiesikin että joutuisi vielä joskus keskustelemaan asiasta perin pohjin lasten kanssa. Hän ei voisi ikuisesti estää heitä tietämästä asioita.

"Ne hirviöt satuttivat häntä, eikö niin?" Ron sanoi ja hänen alaleukansa alkoi väpättää. Abby näki kuinka poika kamppaili itkua vastaan ja käänsi sitten kasvonsa, kun ei kehdannut näyttää kyyneliään.
"Niin, ne satuttivat häntä." Abby myönsi ja katsoi surullisena lapsia. Ei selvää asiaa voinut kieltääkään, kun hekin sen olivat jo kuulleet ja varmasti arvanneet.

Zack kurkisti varovaisesti ikkunasta, joka nyt oli verestä punainen. Hän näki Westwoodin makaavan maassa ja hänen ympärillään oli ainakin tusina oliota kuolleena, ennen kuin hän oli hävinnyt taistelun. Eloon jääneet oliot ja niiden paikalle tulleet kaverit, repivät miehen ruumiin kappaleiksi. Zack ei voinut kääntää katsettaan pois näystä, vaikka hän tunsi, miten vatsassa muljahti ikävästi ja kuinka päivällinen alkoi hiljalleen pyrkiä ylöspäin. Kirouksen säestämänä hän iski nyrkkinsä voimalla seinää päin.

"Saakeli!" Hän karjaisi ja pomppasi vaistomaisesti taaksepäin, kun aivan yllättäen yksi olioista tunki verisen naamansa ikkunaan.

Hän katsoi verisiä vääristyneitä kasvoja syvän inhon vallassa ja tunsi kuinka kuvotus teki yhä voimakkaampaa paluuta.

"Abby. Me lähdemme." Zack sanoi ja suuntasi matkailuvaununsa ohjaamoon. Abby ei vastannut mitään, vaan tyytyi vain nyökkäämään.

Abby ajatteli vain herkeämättä, että pääsisivätkö kaikki muut pakoon, vai menettäisivätköhän he vielä lisääkin pienen leirin väkeä. Hän veti lapset lähelleen yrittäen parantaa niin heidän, kuin omaa oloaan, vaikka huoli olikin suuri.

Juuri käynnistetyn moottorin jylinän läpi hän kuuli, kuinka jokin takoi ja repi kattoa hullunlailla, kuin yrittäen kaivautua siitä läpi.

"Zack! Ne yrittävät tulla katon läpi!" Abby huusi ja valmistautui suojaamaan lapsia, jos otus pääsisi läpi.

Zack ei vastannut vaan lisäsi nopeutta, kunnes äkkiä iski jarrut pohjaan. Kuului kolinaa, kun jokin lensi pitkin kattoa ja liukui sitten alas tuulilasia pitkin, ennen kuin mätkähti maahan. Zack painoi kaasua ja lähti niin nopeasti liikkeelle, ettei alas mätkähtänyt olio ehtinyt edes nousta, kun hän ajoi tämän yli.

Hän katseli sivupeileistä, näkyikö niitä lisää ja huomasi ilokseen, että moni muukin pääsi pakoon, vaikka tantereelle jäi paljon kuolleita, joiden lihalla nuo julmat olennot juhlivat. Zack ei huomannut poskilleen vieriviä kyyneleitä, vaan keskittyi ajamaan pois, jonnekin missä he saisivat levähtää vähän pidemmän aikaa.

Hän toivoi, että Sid, Lisa ja Artie olivat pelastuneet tuholta, sillä tällä kertaa kuolleita oli enemmän kuin oli ollut sitten ensimmäisen suuren tuhon, jolloin nuo julmat olennot ilmaantuivat maailmaan.

Päivä ehti vaihtua pimenevään iltaan, kun he viimein saapuivat pieneen hylättyyn kaupunkiin, jonka ainoa elonmerkki oli kasvit, joita kasvoi kaikkialla. Vanhat rakennukset seisoivat yhä pystyssä, mutta olivat kovin rapistuneita ja aivan kasvillisuuden peitossa, samoin ruostuneet autonraadot, jotka yhä olivat siinä minne olivat jääneet tuhon tultua. Vain muutama isompi rakennus vaikutti olevan hieman paremmassa kunnossa, mutta ei niissäkään näyttänyt olevan muuta elämää, kuin kasvit ja linnut.

Zack ajoi vaunun syrjäiseen paikkaan, joka suojasi heitä tuulilta ja toimi myös näköesteenä, sillä eivät he halunneet ilmoittaa koko maailmalle saapuneensa. Etenkään jos niitä olioita lymyili rakennuksien kätköissä. Eivätkä aivan kaikki ihmisetkään olleet aina ystävällisiä ja vastaanottavaisia, joten ympäristö oli varmistettava, ennen kuin saattoi hengähtää edes pienen hetken.

Viimein ne jotka olivat päässeet pakoon, pääsivät tarkastamaan sekä tappionsa, että kulkupeliensä kunnon, sillä nuo paholaismaiset oliot olivat yrittäneet päästä rakenteiden läpi.

Moni oli kuollut, tullut revityksi kappaleiksi ja heidän ruumiinsa olivat jääneet lojumaan edelliselle leiripaikalle. Suru oli käsin kosketeltavaa ja entistäkin raskaampaa, sillä he eivät olleet vielä ehtineet käsitellä edellistä menetystä. Erityisen raskaaksi sen teki se, että myös lapsia oli kuollut ja perheitä oli hajonnut. Kaikkein kovimmin se koki Lisa, joka nyt oli Maryn, Sidin, Sarahin ja Artien hoivissa.

Hän vuodatti sinä iltana katkeran suolaisia kyyneliä enemmän kuin koskaan ennen, sillä oli syvästi rakastanut Billiä, joka nyt makasi kuolleena edellisellä leiripaikalla.

Koko yön ja seuraavan päivän tunnelma oli hiljainen ja apea. Yksi jos toinen vuodatti kyyneliä rakkaidensa vuoksi.
Viimein apeaa päivää seuranneena iltana Zack ja Abby puhuttelivat ihmisiä ja yrittivät rohkaista näitä jatkamaan vielä vähän. Pienen pieni yhteisö tuntui tiivistyvän entisestään ja saavan vähän voimaa takaisin.
Yö sujui rauhallisesti, eikä kaupungissakaan tuntunut olevan muuta liikettä yön aikana, kuin pieniä lepakoita ja pari pöllöä, joiden huhuilun he kuulivat.

Aamu saapui ja Zack asteli aamiaisen jälkeen ulos, hengittäen syvään raikasta viileää aamuilmaa. Hän tiesi, että heidän oli lähdettävä liikkeelle pikimmin, etteivät ne pirut taas hyökkäisi ja koska aikaisin olisi viileämpi matkata. Päivemmällä ilma muuttuisi melkein tukahduttavan kuumaksi.

Hän oli astumassa takaisin sisälle, kun jäi katsomaan tummaa hahmoa, joka seisoi vain metrien päässä hänestä. Tuossa hahmossa oli jotain kovin tuttua.

Tuo hoikka hahmo asteli ripein askelin vaunulle, jolloin Zack tunnisti solakan naisen, jolla oli rastakampaus.

"Zara?" Hän kysyi, eikä ollut uskoa silmiään. Tämä oli siis ollut elossa kaikki nämä vuodet.
"Zack." Nainen sanoi ja hänen äänessään oli lähestulkoon samaa epäuskoa.
"Oletko se todellakin sinä Zara?" Zack kysyi ja asteli naista vastaan.

Nainen ei vastannut, vaan pysähtyi paikalleen ja katseli tummin silmin Zackia, joka oli venähtänyt tätä paljon pidemmäksi.

"Zack." Nainen sanoi pehmeällä äänellä ja kasvoille kohosi yhtä aikaa surullinen ja onnellinen ilme. "Luulin, etten näkisi sinua milloinkaan." Hän lisäsi.
"Rakas siskoni." Zack sanoi ja hymyili leveästi.

Hän astahti lähemmäksi, eikä ensin tiennyt mitä tehdä, mutta veti sitten naisen tiukkaan syleilyyn.

"Mitä olet tehnyt koko tämän ajan?" Zara kysyi ja tutkaili veljensä kasvoja. Niin kovin tämä oli muuttunut siitä, kun hän viimeksi tämän nähnyt.
"Tule sisälle, haluan esitellä sinut muutamalle henkilölle ja sitten juttelemmekin pitkään. Minä haluan tietää mssä sinä olet ollut kaikki nämä vuodet." Zack sanoi ja viittoi Zaraa tulemaan sisälle.

Zara asteli pieneen matkailuvaunuun ja näki kaksi lasta, sekä naisen, joka istui pöydän ääressä vielä syömässä aamiaistaan.

"Abby, tässä on siskoni Zara. Zara tässä on Abby ja Abbyn veljen lapset Sofia ja Ron." Zack esitteli.
"Hauska tutustua." Abby sanoi ja tutkaili naista, joka niin kovin muistutti Zackia, vaikka olikin hieman lyhyempi ja sirompi, kuin tämä. Noilla kahdella oli silti samanlaiset silmät ja samanlaiset hymyt.

Zaran hymy hyytyi kun hän tunnisti Abbyn. Hän kääntyi katsomaan veljeään, joka ei vielä tajunnut mitään.

"Miten sinä voit olla tuon kanssa?" Zara kysyi vihaa tihkuvalla äänellä.
"Miten niin? Minä rakastan häntä." Zack vastasi ja asetti aamiaislautasen Zaran eteen.
"Etkö muka tiedä, että hänen isänsä on syypää tähän kaikkeen." Zara sanoi ja hänen kasvoilleen nousi raivokas ilme.
"Tiedän." Zack vastasi ja katsoi hämmentyneenä kaksoissisartaan.
"Tiedät ja silti olet hänen kanssaan." Zara sanoi ja katsoi Abbya inhoten.
"Ei se hänen syynsä ole." Zack puolusti Abbya.
"Anteeksi, mutta mistä sinä olet saanut tämän tietää?" Abby puuttui puheeseen.

Hän halusi tietää, sillä tämä asia ei ollut kovinkaan monen tiedossa, eikä siitä muutenkaan keskusteltu, ei edes silloin, kun George oli vielä ollut elossa.

"Meidän johtajamme kertoi." Zara vastasi.

No niin, miten jatkuu tästä eteenpäin?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#54
Zaran hymy hyytyi kun hän tunnisti Abbyn. Hän kääntyi katsomaan veljeään, joka ei vielä tajunnut mitään.
"Miten sinä voit olla tuon kanssa?" Zara kysyi vihaa tihkuvalla äänellä.
"Miten niin? Minä rakastan häntä." Zack vastasi ja asetti aamiaislautasen Zaran eteen.
"Etkö muka tiedä, että hänen isänsä on syypää tähän kaikkeen." Zara sanoi ja hänen kasvoilleen nousi raivokas ilme.
"Tiedän." Zack vastasi ja katsoi hämmentyneenä kaksoissisartaan.
"Tiedät ja silti olet hänen kanssaan." Zara sanoi ja katsoi Abbya inhoten.
"Ei se hänen syynsä ole." Zack puolusti Abbya.
"Anteeksi, mutta mistä sinä olet saanut tämän tietää?" Abby puuttui puheeseen.

Hän halusi tietää, sillä tämä asia ei ollut kovinkaan monen tiedossa, eikä siitä muutenkaan keskusteltu, ei edes silloin kun George oli vielä ollut elossa.

"Meidän johtajamme kertoi." Zara vastasi.
"Hän tietää kaiken." Hän lisäsi ja vilkuili hermostuneena ympärilleen, kuin olisi pelännyt johtajansa lymyävän jossain lähistöllä.
"Onko tällä johtajalla nimeä?" Zack kysyi ja katseli sisartaan miettiväisenä.

Hänellä oli ikävä aavistus, että Zaran mainitsema johtaja tiesi jo varmasti heidän saapumisestaan kaupunkiin. Ei kai hän muuten olisi päästänyt ketään harhailemaan lähialueelle. Hän ei pitänyt siitä, että joutui epäilemään sisartaan, mutta hän tiesi myös, ettei hänellä ollut varaa saattaa muita vaaraan.

"En voi kertoa." Zara vastasi nopeasti. "Jos vastaan, minut muutetaan tai joudun areenalle, joudun aseetta tappelemaan hirviötä vastaan." Hän selitti ja alkoi näyttää pelästyneeltä.

Abby ja Zack olivat vaiti, sillä kumpikin arvasi mistä Zara puhui, eikä se saanut oloa yhtään paremmaksi. Johtaja, kuka sitten olikin, piti valtaa julmin keinoin ja kohteli alaisiaan raa'asti, piti heidät tottelevaisina pelon voimin.

"Muutetaan? Miten?" Abby kysyi, vaikka melkein tiesikin jo vastauksen.
"Ne antavat yhden sellaisen hirviön purra ja sitten vain odottavat, kunnes muutos tapahtuu." Zara sanoi hiljaa.
"Mitä!" Zack älähti.
"Niin. Jos joku ei tottele, niin johtajan isot miehet vievät hänet, emmekä näe häntä enää milloinkaan." Zara vastasi ja tuijotteli jalkojaan.
"On vain yksi ihminen, jonka tiedän pystyvän moiseen julmuuteen ja raakuuteen, mutta hän kuoli viisitoista vuotta sitten." Abby sanoi. "Paitsi jos puhut totta, hän on sittenkin jollain konstilla selvinnyt hengissä kaikki nämä vuodet. Devin Sinclair oli hänen nimensä." Hän jatkoi ja tunsi olonsa epämiellyttäväksi.

Hän muisti miehen kosketuksen ja tuoksun. Muisti miltä tämä näytti ja värähti sen kaiken palatessa takaisin, jonka hän oli yrittänyt unohtaa. Hän muisti mielipuolisen katseen, joka pilasi muuten niin komeat piirteet ja kädet, jotka olivat niin satuttaneet.

Ei, hän ei halunnut kohdata tätä enää koskaan, sillä tämä oli varmasti syypää Georgen ja Alician kuolemaan.

"Ei. Älä sano sitä nimeä ääneen. Sitä nimeä eivät saa käyttää muut kuin Johtajan isot miehet." Zara henkäisi ja hänen silmänsä laajenivat pelosta.
"Minä kutsun sitä paskiaista millä nimellä minua huvittaa." Abby vastasi tylysti. Hän ei milloinkaan taipuisi tuon miehen tahdon alle, mieluummin vaikka kuolisi sitten. "Hän on vain ihminen, tavallinen kuolevainen mies, ei jumala." Hän huomautti.

Zara katseli Abbya ristiriitaisten tunteiden vallassa. Hän yhtä aikaa ihaili naisen rohkeutta, mutta myös paheksui, sillä tuollaiset puheet aiheuttivat sen, että Johtajan isot miehet satuttivat niitäkin, jotka olivat syyttömiä moiseen tekoon.

"Kuinka sinä uskallat?" Zara kysyi paheksuntaa ja ihailua, sekä piilotettua kunnioitusta äänessään.
"Miksi en uskaltaisi?" Abby tokaisi rauhallisesti. "Se paskiainen ei ansaitse kenenkään kunnioitusta ja se paskiainen sattuu olemaan syy minun vanhempieni ja veljeni kuolemaan." Hän lisäsi ja tunsi miten kyyneleet pyrkivät vierimään poskille.

Zara katsoi Abbya silmät ymmyrkäisinä, sillä vielä koskaan ei kukaan hänen yhteisöstään ollut uskaltanut puhua Johtajasta noin.

"Johtaja sanoi, että sinun isäsi oli paha ja aloitti tämän kaiken." Zara sanoi viimein, muttei jatkanut sitä, että Johtaja oli sanonut kaiken muuttuvan paremmaksi, jos viimeinenkin Evans kuolisi.
"Minun isäni aloitti tämän kyllä, mutta hän ei ollut paha, hän yritti tehdä hyvää toisin kuin Devin, joka halusi vain valtaa ja rahaa. Devinin takia meillä on nyt supervirus, jossa on isäni ja Devinin tekeleen pahimmat puolet." Abby sanoi ja katsoi silmät kipunoiden Zaraa. "Isä yritti korjata tilanteen, muttei onnistunut eikä ehtinyt, sillä kuoli. Sen jälkeen veljeni yritti jatkaa hänen työtään ja on tehnyt sitä kunnes kuoli, kiitos Devinin, sinun ällöttävän johtajasi." Hän jatkoi katkerana.
"Hän sanoi, että oli vasta-aine, mutta että te veitte sen häneltä." Zara intti.
"Minun isäni teki yhden vasta-aineen, mutta siinä on vain yksi ongelma, se ei auta kaikkia, sillä se ei pure Devinin tekeleeseen, eikä ainakaan yhdistelmään." Abby vastasi. "Minä jatkan nyt isäni ja veljeni työtä ja toivon, että saan sen valmiiksi, sillä jos minulle käy jotain, ei ole ketään, joka sen voisi tehdä." Hän lisäsi.

Zara yritti vielä keksiä vasta-argumenttia, muttei keksinyt enää mitään. Hän vain tuijotti naista, jonka kasvoilla oli nyt ilme, jossa oli yhtä aikaa synkkyyttä ja päättäväisyyttä.

Zack arveli, ettei nyt ollut hyvä kertoa sisarelle Abbyn raskaudesta. Ehkä myöhemmin, kunhan asiat olisivat paremmalla mallilla ja joka tapauksessa viimeistään, sitten kun tila tulisi näkyväksi.

"Zara, me emme jää tänne kovinkaan pitkäksi ajaksi, lähdemme varmaankin jo huomenna, joten jos haluat tulla mukaan, olet tervetullut." Zack sanoi, vaihtaen puheenaihetta.

Zara oli hiljaa. Hän halusi lähteä, mutta pelkäsi, mitä tapahtuisi jos Johtaja saisi tietää. Ei hänellä ketään tärkeää jäisi jälkeen, mutta ei hän halunnut ihmisten kärsivän tottelemattomuudestaan.

"Hyvä on, minä tulen mukaan, mutta sillä ehdolla, ettei minun tarvitse matkustaa hänen kanssaan." Zara vastasi viimein ja vilkaisi viileästi Abbya.
"Koska läsnäoloni loukkaa sinua, voin minä ja veljeni lapset matkustaa Lisan, Artien ja Sidin kanssa." Abby sanoi, vaikka se tuntuikin pahalta.

Hän halusi olla Zackin kanssa, muttei myöskään halunnut loukata tämän sisarta. Lisäksi nämä eivät olleet nähneet toisiaan aikoihin, joten he halusivat varmasti viettää aikaa keskenään ja sen hän halusi heille suoda.

"Abby." Zack aloitti, muttei tiennytkään miten jatkaa. Hän halusi olla Abbyn kanssa, mutta myös Zaran kanssa. "Hyvä on, vaikken pidäkään tästä." Hän sanoi sitten.
"Zack, me näemme kyllä toisiamme." Abby sanoi ja hymyili surumielisesti.

Hän olisi halunnut antaa Zackille suudelman, mutta katsoi, ettei se juuri nyt ollut sopivaa.

"Sofia, Ron. Tulkaa mennään Lisa-tädin luokse." Hän jatkoi ja viittasi lapsia tulemaan mukaansa.

Sitä ennen hän pakkasi lasten tavarat, vähän omiaan, sekä veljeltään perimänsä tehtävään liittyvät paperit sekä muut tiedostot ja tavarat. Näine hyvineen hän painui Lisan luo, ollakseen samalla tälle tukena, sillä hän oli juuri menettänyt läheisen. Saisipa ainakin uutta ajateltavaa vähäksi aikaa, Abby ajatteli, muttei silti ollut yhtään iloinen.

Tästä päivästä lähtien Abby oli Lisan, Sidin ja Artien matkassa. Hän ei halunnut puhua asiasta, eivätkä he kyselleet, sillä eivät halunneet painostaa tätä mitenkään. Kaiken vapaan aikansa Abby kulutti lukemalla joka ikisen paperi lappusen ja lippusen, joissa hän näki isänsä ja veljensä siistin käsialan.

Aika kului ja hän oli tehnyt itselleen ison kasan muistiinpanoja ja lukenut jo viimeisetkin lappuset. Eräänä iltana hän katseli kulmat kurtussa kaavaa ja mietti. Hän osasi muistiinpanot lähes ulkoa ja yritti miettiä mistä kiikasti. Sitten hän päätti laittaa liput, laput ja muistiinpanot hetkeksi syrjään ja otti eteensä tyhjän valkoisen paperin.

Hetken katseltuaan paperia hän alkoi piirrellä siihen. Hän ikään kuin antoi aivojensa olla hetken vapaalla ja antoi käden piirrellä viivoja ja kuvioita paperille. Äkkiä hän huomasi jotain ja pieni hymy levisi hänen väsyneille kasvoilleen.
Hän kaivoi kaavan esille ja vertaili sitä piirtämänsä kuvan kanssa, jolloin asia selkeni lisää. Hänen täytyi lisätä vielä ainesosa, jota sen enempää isä, kuin velikään ei ollut tullut ajatelleeksi. Voi kun veli olisi täällä, hän ajatteli ja toivoi että olisi voinut näyttää löytönsä tälle.

Nyt hänen olisi vain löydettävä kaikki nuo ainesosaset, jotta saisi tehtyä viimeinkin vasta-aineen joka auttaisi kaikkia.

Abby päätti käydä Zackin luona, sillä halusi näyttää tälle, mitä oli saanut aikaan. Liikkuminen vain oli hankalaa ison vatsan kanssa, eikä menisi enää kauaa, kun lapsi päättäisi tulla maailmaan. Lisa oli saanut kauniin pojan muutamaa kuukautta aiemmin ja pystyi nyt auttelemaan Abbya, joka oli alkanut toden teolla paisua. Abby muisti, mitä Lisa oli kertonut, kun oli viimeksi tutkinut hänet, hän ja Zack saisivat kaksoset, mikä sinänsä ei ollut ihme, kun Zack oli kaksonen itsekin.

"Abby, minne olet menossa?" Lisa kysyi.
"Minun täytyy näyttää tämä Zackille. Minä keksin sen, se toimii nyt." Abby sanoi hymyillen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. "Lisäksi haluan viimeinkin kertoa hänelle, että me saamme kaksoset." Hän lisäsi.
"Hyvä on, vaikka minusta olisi parempi, jos et rasittaisi itseäsi kovin." Lisa sanoi lääkärimäiseen tyyliinsä.
"Minä ymmärrän." Abby sanoi. "Mutta hänen täytyy saada tietää." Hän lisäsi ja nousi vaivalloisesti seisomaan.

Hitaasti ja varovaisesti hän asteli Zackin vaunulle, vaikka olisikin halunnut juosta. Viimein hän oli ovella ja koputti. Ovi avautui ja samalla hetkellä jostain ilmaantui kaksi tummaa ajoneuvoa, jotka pysähtyivät aivan lähelle renkaat kirskahtaen. Abby vilkaisi niitä kulmat kurtussa, muttei ehtinyt tehdä muuta, kun sieltä avattiin tuli.

Abby toimi nopeasti ja työnsi ovelle tulleet Zackin ja Zaran sisälle, paiskaten oven kiinni heidän jälkeensä. Hän itse ei ehtinyt päästä turvaan vaan sai osumia selkäänsä ja kaatui maahan. Viimeinen, mitä hän ajatteli ennen tajuttomuutta oli, toive siitä että hänen syntymättömät lapsensa selviäisivät.

Ajoneuvot starttasivat ja lähtivät nostattaen jälkeensä tomupilven. Vielä vähän aikaa saattoi kuulla renkaiden ulvovan, kunnes tuli hiljaista.

Vaunun ovi reväistiin auki ja Zack juoksi Abbyn luo ja valahti polvilleen tämän viereen. Hän näki verilammikon leviävän tämän alle ja pelkäsi menettävänsä tämän iäksi. Vain pieni toivon kipinä sai hänet pysymään rauhallisena, sillä hän näki Abbyn hengittävän, joskin hyvin huomaamattomasti.

"Abby! Eih!" Zack huudahti ja toivoi enemmän kuin koskaan mitään elämänsä aikana, että Abby ja syntymätön pienokainen selviäisivät hengissä.

Lisa, Sid ja Artie saapuivat juoksujalkaa paikalle ja katsoivat järkyttyneinä Abbya, joka lepäsi tajuttomana Zackin vahvoilla käsivarsilla.

Äkkiä Abby alkoi liikahdella ja avasi silmänsä.

"Zack. Minä onnistuin." Abby sanoi hiljaa ja hymyili.
"Niinkö." Zack sanoi ja siirsi hiuskiehkuran pois Abbyn kasvoilta.
"Niin." Abby kuiskasi ja tunsi miten raskailta hänen luomensa tuntuivatkaan.
"Zack, meidän on käynnistettävä synnytys nyt." Lisa sanoi, sillä arveli, ettei Abby ehkä selviäisi ja jos tämä kuolisi, syntymättömät pienokaiset kuolisivat myös.
"Hyvä on." Zack sanoi ja kysyi sitten mitä hänen olisi tehtävä.
"Ole vain hänen tukenaan, minä hoidan loput. Artie, hae minulle kuumaa vettä ja puhtaita kankaita." Lisa komensi ja hihkaisi vielä perään. "Lisäksi tuo minulle yrttivarastoni, minun on tehtävä juoma, joka käynnistää synnytyksen. Me emme voi nyt viivytellä tai menetämme sekä äidin, että lapset."
"Lapset?" Zack kysyi ymmällään. Hän tiesi kyllä että he saisivat lapsen, mutta oliko niitä enemmänkin.
"Abby odottaa kaksosia." Lisa sanoi ja toimi.

Hän paikkaili ampumahaavat parhaansa mukaan ja pyysi sitten Zackia kantamaan Abbyn vaunuunsa, jossa tämä laskettiin vuoteelle. Tämän jälkeen hän alkoi valmistella Abbya synnytykseen.

"Abby, kuuletko minua?" Lisa kysyi.
"Kuulen." Abby vastasi tokkuraisena.
"Hyvä. Pysy nyt hereillä ja tee kuten sanon." Lisa pyysi. "Minun on käynnistettävä synnytyksesi ja siksi annan sinulle lasillisen juomaa, joka auttaa. Se tosin ei maistu kovinkaan hyvälle, mutta juo se silti. Voitko tehdä sen?" Hän jatkoi ja alkoi heti tehdä juomaa, kun sai ainekset käsiinsä.

Viimein hän nosti lasin Abbyn huulille ja auttoi tätä juomaan.

"Yh.. pahaa." Abby mumisi ja irvisti, mutta joi silti. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun juoma vaikutti ja Abbyn synnytys käynnistyi.

Lisa hoiti kätilöntyöt, kun taas Zack oli rakkaansa tukena ja piti tätä kädestä kiinni, jutellen samalla rauhoittavasti. Muutamia tunteja myöhemmin syntyi poika ja melko pian tämän jälkeen tyttö. Ne molemmat olivat niin kovin toistensa näköiset, ettei heitä meinannut toisistaan erottaa, muuten kuin sukupuolesta.

"Kumpikin lapsi on kunnossa, luodit eivät osuneet niihin kaikeksi onneksi." Lisa sanoi, muttei silti tuntenut oloaan huojentuneeksi.

Lapset oli ehkä pelastettu, mutta Abbyn elämä oli nyt hiuskarvan varassa, sillä ennuste oli huono. Näissä oloissa ja tarvikkeilla riski kuolemaan oli suurempi, kuin jos he olisivat olleet sairaalassa, missä kaikki apu ja tarvikkeet olivat saataville.

"Teen parhaani pelastaakseni Abbyn, mutta näissä oloissa on varauduttava siihen, ettei hän ehkä selviä." Hän lisäsi hiljaa ja ryhtyi sitten töihin.


No niin, miten mahtaakaan jatkua tästä. Kerro sinä se. :)
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#55
"Kumpikin lapsi on kunnossa, luodit eivät osuneet niihin kaikeksi onneksi." Lisa sanoi, muttei silti tuntenut oloaan huojentuneeksi.

Lapset oli ehkä pelastettu, mutta Abbyn elämä oli nyt hiuskarvan varassa, sillä ennuste oli huono. Näissä oloissa ja tarvikkeilla riski kuolemaan oli suurempi, kuin jos he olisivat olleet sairaalassa, missä kaikki apu ja tarvikkeet olivat saatavilla.

"Teen parhaani pelastaakseni Abbyn, mutta näissä oloissa on varauduttava siihen, ettei hän ehkä selviä." Hän lisäsi hiljaa ja ryhtyi sitten töihin.


Abby oli vaipunut jälleen tajuttomuuteen ja näytti pelottavan kalpealta, joten Lisa tarttui toimeen ripeästi. Hän siisti Abbyn ja katsoi haavat uudelleen. Hyvin varovaisesti hän kaivoi luodit irti, sillä tiesi että yksikin väärä liike ja siitä saattaisi seurata kohtalokas virhe, joka voisi pahentaa tilaa tai tappaa Abbyn. Pitkällisen työskentelyn jälkeen hän tarkasti ja puhdisti haavat, jonka jälkeen ompeli ne pienillä tikeillä kiinni ja sitoi huolellisesti.

"Nyt hän tarvitsee lepoa." Lisa sanoi ja pyyhkäisi hikikarpalot otsaltaan. "Me näemme viimeistään aamulla onko tilassa tapahtunut muutoksia, mutta siitä huolimatta häntä on pidettävä silmällä." Hän jatkoi.
"Minä jään." Zack sanoi ja katsoi sitten lämpimästi Abbya, jonka poskille oli kohonnut hyvin heikko puna. "En tiedä onnistuuko tämä, mutta voisitkohan hoitaa kaksosiamme, siihen asti kunnes Abby on paremmassa kunnossa, mikäli hän tuosta vielä selviää." Hän lisäsi ja katsoi Lisaa, sillä tiesi niin pienten vauvojen tarvitsevan jatkuvaa huolenpitoa, jota niiden äiti ei pystynyt juuri nyt antamaan.
"Sen teen mielihyvin." Lisa lupasi. "Minulle on suuri kunnia olla avuksi, sillä ilman hänen isäänsä ja Billiä olisin varmasti kuollut jo sairaalalle, kun tämä kaikki pahuus alkoi." Hän lisäsi.

Niin sitten Zack vietti koko yön hievahtamatta Abbyn vierellä. Hän odotti malttamattomana aamua, vaikka pelkäsikin samanaikaisesti pahinta. Hän maalaili silmiensä eteen kaikenlaisia kauhukuvia, kunnes pakotti itsensä lopettamaan. Silti mielessä kaihersi kysymys; Mitä hän sitten tekisi, jos Abby kuolisi? Miten jatkaisi elämäänsä?

Zack toivoi enemmän kuin mitään muuta maailmassa, että Abby selviäisi. Viimein väsymys kävi niin suureksi, että hän nukahti. Hartia ja pää nojasivat seinää vasten, toisen käden pidellessä kiinni Abbyn kädestä. Minuutit ja tunnit vierivät hitaasti, mutta varmasti eteenpäin yön edetessä ja viimein väistyessä valkenevan aamun tieltä.

Zack oli hereillä siinä silmän räpäyksessä, kun tunsi heikon puristuksen kädessään. Hän suoristautui penkillään, venytteli hieman puutuneita jäseniään ja katsoi Abbya, joka myös oli hereillä. Tämä vastasi katseeseen ja hymyili pehmeästi.

"Abby." Zack henkäisi ja vastasi hymyyn. "Miten voit?" Hän kysyi.
"Paremmin." Abby sanoi hiljaa.
"Minä... minä pelkäsin menettäväni sinut." Zack sanoi hiljaa ja silitteli Abbyn punertavan ruskeita hiuksia, johon aurinko oli tehnyt vaaleita raitoja vuosien aikana.

Abby oli vaiti ja katseli Zackin tummia kasvoja ja sitäkin tummempia silmiä, joista heijastuivat lämpö ja rakkaus. Niin vain oli se raivokas, temperamenttinen nuorukainen kasvanut ja rauhoittunut rakastavaksi puolisoksi ja isäksi.

Tuon hiljaisen ja hellän hetken rikkoi oven avautumisesta johtuva kolina ja pian sisälle astui Zara. Tämä jäi seisomaan oviaukkoon sen näköisenä kuin ei olisi tiennyt olisiko hänen pitänyt jäädä vai poistua. Viimein hän päätti jäädä, mutta epätietoisuus, johon oli sekoittunut hieman nöyryyttä ja katumusta, näkyi hänen kasvoistaan.

"Zara, oletko kunnossa?" Zack kysyi ja katsoi sisartaan huolestuneena.
"Olen." Zara vastasi ja tuijotteli hiljaisena kenkiensä kärkiä. "Minä... minä vain, tuota. Minä halusin pyytää anteeksi. Olen ollut idiootti." Hän lisäsi.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi." Abby sanoi ja hymyili lämpimästi.

Hän ei kantanut kaunaa Zaraa kohtaan, vaan ymmärsi tämän tunteet ja olisi varmasti itsekin käyttäytynyt samassa tilanteessa yhtä typerästi.

"Ainakin jään sinulle kiitollisuuden velkaan, sillä ilman sinua, minä ja veljeni olisimme nyt kuolleet." Zara sanoi ja nosti katseensa Abbyyn, joka oli yhä kalpea, vaikka poskipäillä olikin hento puna.
"Zara, sinua ehkä huvittaa kuulla, että olet nyt täti." Zack huomautti ja hymyili leveästi. "Abby sai kaksoset." Hän lisäsi.
"Ihanaa." Zara sanoi ja leveä hymy valaisi hänen kasvonsa. Synkkyys oli tiessään, eikä hän voinut enää olla vihainen Abbylle, joka oli pelastanut heidän henkensä ja lahjoittanut lisäksi kaksi kaunista lasta Zackille.

Aika kului ja Abby parani hitaasti entiselleen. Kun hän viimein oli siinä kunnossa, että pysyi liikkumaan ja hoitamaan lapsiaan, hän alkoi jälleen työskennellä vasta-aineen parissa. Hänellä oli nyt kaava, mutta hän tarvitsi myös aineet ja tiesi mistä niitä saisi. Niinpä sitten joitain päiviä myöhemmin koko pieni ryhmä lähti liikkeelle, suuntanaan kaupunki, josta kaikki oli saanut alkunsa.

Matkattuaan viikon, he viimein saapuivat kaupunkiin, joka oli muuttunut paljon niiden viidentoista vuoden aikana, jotka he olivat matkaa taittaneet ympäri maailmaa.

Suurin osa korkeista rakennuksista oli rapistunut tai sortunut, jouduttuaan täysin luonnon armoille. Kadut olivat kasvaneet umpeen ja paikoissa, joissa ei ollut koskaan aiemmin puita kasvanut, kasvoi nyt puita ja pensaita. Erilaiset köynnökset kipusivat murenevia seiniä pitkin kohti korkeuksia ja linnut olivat vallanneet rakennuksien ylimmät kerrokset pesimäpaikoikseen.

Eläintarhoista ja omistajiltaan karanneet eläimet elivät ja lisääntyivät vapaasti. Hienostoalueella sijaitsevassa puistossa laidunsivat nyt seeprat, gasellit ja gnut sulassa sovussa peurojen ja hirvien kanssa ja niistä taistelivat karhut, sudet ja suuret kissapedot, jotka olivat vallanneet autioituneen kaupungin omakseen.

Puiston kaikki kasvit rehottivat hoitamattomina. Lampi oli aikaa sitten kasvanut umpeen ja muuttunut suoksi. Sen ympärillä rehotti villinä kaikenlaiset kosteudessa viihtyvät kasvit ja kuului sammakoiden kurnutusta, sillä se oli nyt kosteikkojen asujien valtakuntaa. Sen sijaan Sunset Valleyn suurin aukio oli muuttunut suureksi järveksi, maan vajottua joko räjähdyksen tai maanjäristyksen seurauksena.

Kalaa, ei siitä järvestä saanut, mutta erilaiset kasvit, vesilinnut ja eläimet olivat sen vallanneet ja he saattoivat nähdä krokotiilin tai olikohan se sittenkin alligaattorin röpelöisen pään käyvän välillä pinnalla.
Jos hienostorouvat olisivat sen nähneet, olisivat he varmasti nyrpistelleet nenäänsä moiselle siivottomuudelle, Abby ajatteli ja hymähti.

Huolimatta siitä, että kaupunki oli luonnon valtaama, olivat he varovaisia, sillä myös nuo hirviöt lymysivät jossakin raunioiden sopukoissa ja luonnon tarjoamissa piiloissa ja hyökkäisivät varmasti tilaisuuden turvin.

Zack hätkähti hieman, kun läheisen entisen kellotornin, jonka kasvillisuus oli vallannut, suunnalta kuului voimakkaita rääkäisyjä ja jokin ihmismäinen olento tömähti heidän autonsa katolle. Tuo olento kurkki uteliaana ikkunoista sisään, jolloin kaikki tajusivat, että kyseessä oli apina, sekin varmaankin eläintarhasta karannut ja luontoon sopeutunut ajan myötä, liekö koskaan nähnytkään autoa, ainakaan liikkeellä, koska niin uteliaana sitä tutkiskeli. Ryhmä ei silti päästänyt apinaa ja sen kavereita sisälle, sillä ne olivat kuitenkin villejä ja vaarallisia.

"Meidän on päästävä Sunset Valleyn Memorial Healthcare Hospitalille. Se on toiseksi suurin sairaala kaupungissa Hope Medical Centerin jälkeen. Siellä varmasti on tarvittavia välineitä. Meidän on vain oltava varovaisia niin noiden pirujen, kuin Devinin vuoksi." Abby sanoi ja katseli eteen aukeavaa maisemaa.
"Ja eläinten." Zara huomautti, kun yksi apina yritti avata ovea, joka oli onneksi sisäpuolelta lukittu.
"Isähän oli Hopessa." Abby sanoi hiljaa, eikä kuunnellut, mitä Zara sanoi.


No niin. Tällainen pätkänen tälläkertaa. En sitten tapattanutkaan Abbya, mutta miten mahtanee jatkua tästä eteenpäin. :)
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#56
"Meidän on päästävä Sunset Valleyn Memorial Healthcare Hospitalille. Se on toiseksi suurin sairaala kaupungissa Hope Medical Centerin jälkeen. Siellä varmasti on tarvittavia välineitä. Meidän on vain oltava varovaisia niin noiden pirujen, kuin Devinin vuoksi." Abby sanoi ja katseli eteen aukeavaa maisemaa.
"Ja eläinten." Zara huomautti, kun yksi apina yritti avata ovea, joka oli onneksi sisäpuolelta lukittu.
"Isähän oli Hopessa." Abby sanoi hiljaa, eikä kuunnellut, mitä Zara sanoi.


He jatkoivat kulkuaan, joka oli hidasta, vaikkei kaupungissa ollut tavanomaista ruuhkaa, joka siellä joskus ennen oli ollut jokapäiväinen riesa. Matkaa hidasti umpeen kasvaneet tiet, joita piti raivata auki ja säiden armoille jääneiden autojen ruosteiset raadot, joita he joutuivat tämän tästä siirtelemään sivuun. Osassa autoista oli vielä omistajat sisällä, mutta heistä oli enää jäljellä luut ja repaleiset vaatteet.

Kaupunki oli totisesti muuttunut siitä mitä se oli ollut. Näyte-ikkunoiden lasit olivat aikaa sitten hajonneet ja niissä ei enää ollut myytäviä tuotteita esillä, vaan kasvit olivat vallanneet senkin. Yhden ajan ja säiden kuluttaman resuisen nuken päällä istui apina, joka raapi päätään, kuin olisi yrittänyt miettiä, mitä kummaa tulijat mahtoivat olla.
Lisa arveli, ettei osa eläimistä ollut nähnyt ihmisiä kertaakaan elämänsä aikana. Vanhimmat kenties vuosia sitten viimeksi, mutta uusi sukupolvi ei. Todennäköisesti ne olivat silti kohdanneet verenhimoisiksi hirviöiksi muuttuneet ihmiset ja osasivat jo välttää niitä.

Entuudestaan tutut kadut vaikuttivat oudoilta tässä uudessa kuosissaan. Talojen maalipinnat olivat kärsineet ja melkein kadonneet kokonaan pois, kun ei niitä kukaan ollut huoltamassa. Ikkunat näyttivät pimeiltä silmiltä, jotka tuijottivat tyhjinä eteensä. Jokainen tunsi olonsa hieman epämiellyttäväksi näkyä katsoessaan. Osa muisti vielä entisen, mutta nuorimmat eivät ja he katselivat maisemia ihmeissään, jokusen kysellessä vanhemmiltaan monenmoista tästä autioituneesta kaupungista.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun he saapuivat suuren rakennuksen umpeen kasvaneelle pihalle. Rikkinäisten lasiovien edessä seisoi vieläkin ambulanssi, jonka tunnisti, vaikkei kyljissä olevasta tekstistä saanutkaan enää mitään selvää. Kaikkialla oli aavemaisen hiljaista, vain rakennuksen ylimmissä kerroksissa pesivät linnut pitivät ääntä.

"Kyllä on Sunset Valleyn Memorial Hospital muuttunut sitten viime näkemältä." Tuumasi Lisa, joka oli joskus sielläkin työskennellyt, ennen Hopeen siirtymistään.
"Totisesti on." Artie sanoi hiljaa. Hän oli vain kerran elämässään käynyt tuossa sairaalassa, mutta tyytynyt sittemmin asuinalueensa lähellä sijaitsevaan ilmaiseen hoitolaitokseen, joka oli toiminut lahjoituksien varassa ja auttanut köyhiä monin tavoin.

Pieni ryhmä leiriytyi pihalle, Sidin ja parin muun varmistaessa alueen ja laittaessa leirin ympärille tavanomaisen suojauksen. Sinä iltana kukaan ei lähtenyt seikkailemaan sairaalan käytäville, sillä oli pimeää ja lisäksi he olivat huomanneet, että nuo oliot liikkuivat mieluummin pimeässä ja hämärässä, kuin auringon valossa.

Artie sytytti nuotion ja pienen leirin asukkaat keräytyivät lämpimän tulen ääreen, syömään niukan illallisen. Katsellessaan omaa säilykepurkkiaan, Artie mietti että voisi, jos vain sopiva hetki löytyisi, kaataa peuran tai hirven, josta riittäisi joksikin aikaa syömistä kaikille, sillä nälkä oli jokapäiväinen vieras heidän pienessä leirissään.
Muut rupattelivat hiljakseen keskenään, kunnes viimein muutamia tunteja myöhemmin väki alkoi hiljalleen siirtyä omiin asuntoautoihinsa nukkumaan.

Yö sujui hyvin rauhallisesti ja aamuauringon noustessa ensimmäiset aamuvirkut jo heräsivät laittamaan aamiaista, joka ei paljoakaan eronnut illallisesta.

Aamiaisen jälkeen Abby, Zack, Artie, Lisa ja Sid suuntasivat kulkunsa sairaalan sisätiloihin. Heillä oli taskulamput mukana, sillä sisempänä olisi hyvin pimeää. Ensimmäiseksi he huomasivat aulaan astuessaan luurankoja, joiden yllä oli yhä repaleisia vaatekappaleita. Luurangot makasivat mitä omituisimmissa asennoissa, mihin olivat jääneet aikoja sitten ja muutama näyttikin erikoiselta.

Lisa ja Abby pysähtyivät tutkimaan yhtä luurankoa, joka näytti poikkeuksellisen isolta ja hieman apinamaiselta, joskin pää, selkeästi oli ihmisen, vaikka siinäkin oli eroja.

"Katso sen hampaita, etenkin kulmahampaat ovat muuttuneet ja käsissä olevat kynnet ovat kasvaneet." Abby sanoi osoitellen mainittuja paikkoja, Lisan tutkiessa lähemmin.
"Tämä on kyllä ihminen, tavallaan ja kuitenkin eroja on paljon. Esimerkiksi kasvojen luissa on havaittavissa apinamaisia piirteitä, joskaan nämä primitiiviset piirteet, eivät ole niin huomattavia, kuin oikeissa apinoissa. Hampaat työntyvät ulos melkein samoin kuin apinoilla, mutta toisin kuin apinoilla, kaikki hampaat ovat teräviä ja näyttävät olevan enemmän kissapedon hampaat tai ainakin jonkinlainen sekamuoto ihmisen, apinan ja kissaeläimen hampaista. Täydellinen peto siis." Lisa kertoi huomioitaan. "Niin kuin joku olisi yhdistänyt tuon seerumin, sekä kissapetojen, sekä apinoiden geenejä. Siksi se kai aiheuttaa niin voimakkaan reaktion tartunnan saaneissa ihmisissä. Isäsi ei tainnut lisäillä seerumiinsa mitään geenejä muuttavia ainesosia." Hän jatkoi ja alkoi hiljalleen ymmärtää, mitä Devin oli mennyt tekemään, tietämättä itsekään millaisia seurauksia siitä oli tullut ja vielä tulisi olemaan.
"Se paskiainen on tietenkin saanut käsiinsä isäni seerumin lisäksi jonkun geenimanipulointi ohjelman ja on mennyt typeryyksissään yhdistämään. Hän ei tietenkään ole perehtynyt tutkimuksiin mitenkään, sillä hänellä oli kiire saada vain uusi tuote markkinoille, tässä tapauksessa armeijan markkinoille." Abby sanoi vihaisena. "Ja nyt meillä on käsissämme olento, joka on sekä primitiivinen, verenhimoinen, että älykäs." Hän jatkoi huolestuneena.
"Tosiaan, tämä olento on palannut kehityksessään takaisin siihen, mitä se miljoonia vuosia sitten oli, mutta on silti voimakas ja älykäs, kuten sanoit. Ei ehkä kovin älykäs, mutta tarpeeksi saalistaakseen ihmisiä ja tuntuu oppivan nopeasti uutta." Lisa sanoi. "Eikä se välitä muusta kuin siitä, että saisi lihaa ja kaikki muut ovat nyt sen saalista, se on ruokaketjun huipulla, enkä usko, että Devin sitä tajuaa. Tuskin tulee koskaan tajuamaan omassa ylivertaisuudessaan." Hän jatkoi.
"Niin. Mutta ehkä hän tajuaa typeryytensä siinä vaiheessa, kun joutuu yhden luomuksensa ruokalistalle" Abby totesi kuivasti ja tutki vielä hetken luurankoa, ennen kuin malttoi jättää sen rauhaan ja jatkaa matkaansa.

Lisa tunsi sairaalan osittain, mistä oli vähän apua ja hän pystyi johdattamaan heidät laboratorioon, jossa oli tarvittavat tavarat ja aineet. Sairaala oli niin sokkeloinen, että pian he eivät enää muistaneet mistä suunnasta olivat tulleet. Lisa rauhoitteli heitä ja sanoi, että osaisi tien ulos.

Viimein he löysivät laboratorion, joka oli päässyt melkoisen huonoon kuntoon. He astuivat sisälle ja Abby alkoi tutkia paikkoja Lisan avustuksella. Lisa nappasi mukaansa lääkkeitä ja muuta tarpeellista, joista oli kova pula muutenkin.

Abby puolestaan etsi tarvittavat aineosaset, joita tarvitsi vasta-aineeseen, sekä injektioruiskuja ja muita tarpeelliseksi katsomiaan tavaroita.

Hän oli juuri nostanut eräältä hyllyltä alas paketillisen lasisia näyteputkiloita, kun kuuli takaansa tuttuakin tutumman rykäisyn. Säikähdyksestä huudahtaen hän kääntyi ja näki Devinin, joka katsoi takaisin huvittuneesti.

"Mitäs täältä löytyykään." Devin sanoi ja asteli Abbyn ympärillä tyytyväisenä. "Tsot, tsot, ei saa, tai heille käy hyvin ikävästi." Mies sanoi, kun näki, että Abby aikoi varoittaa muita.

Abby katsoi Deviniä vihaisesti. Mies näytti yhtä komealta, kuin viisitoista vuotta sitten, joskin kasvoissa oli pahat arvet. Arvet eivät olisi olleet mikään pahennus, mutta komeat piirteet pilasivat kylmät tunteettomat silmät, joissa ei näyttänyt olevan lainkaan lämpöä, vain laskelmoiva jäinen katse.

"Mitä sinä haluat minusta?" Abby kysyi viimein ja mulkoili miestä hyvin rumasti.
"Sen, minkä isäsi ja veljesi veivät minulta." Devin vastasi hyisesti.
"Entä jos en anna sitä sinulle?" Abby kysyi uhmakkaasti.
"Sitten et näe lapsiasi enää milloinkaan." Devin sähähti häijysti.
"Senkin paskiainen!" Abby huusi raivoissaan, eikä voinut ymmärtää, miten tuo miehen kuvatus saattoi tehdä jotain tuollaista. "Jos katkaiset hiuskarvankin lasteni päästä, minä syötän sinut omille luomuksillesi." Hän sähisi ja katsoi miestä murhaavasti.
"Oi, miten ihailtavaa äidinvaistoa." Devin sanoi ja naurahti jälleen. "Toivoisin tosiaan, että olisit yhteistyökykyisempi, ettei minun tarvitsisi satuttaa sinulle tärkeitä ihmisiä." Hän jatkoi ja samassa paikalle tuli korstoja, jotka pitelivät otteessaan Sidiä, Zackia, Lisaa ja Artieta. Yksi korstoista tyrkkäsi mukanaan tuomansa vastaan tappelevan Zaran Abbyn viereen.
"Haluaisin kiittää sinua Zara, olet ollut minulle suureksi avuksi." Devin sanoi ja hipaisi naisen poskea kevyesti, jolloin tämä veti vihaisesti äännähtäen päätään taaksepäin.
"Minä vihaan sinua. Olet pettänyt minut ja kaikki muut, senkin valehteleva paskiainen." Zara sähisi vihaisena.
"Olet niin suloinen vihaisena." Devin sanoi yhä vaarallisen pehmeällä äänellä. "Mutta voin muuttaa mieleni sinun suhteesi, jos et osaa olla yhteistyökykyinen.

Zara aikoi vastata jotain, ei niin kaunista, kun...

Miten mahtanee jatkua tuosta?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#57
Abby katsoi Deviniä vihaisesti. Mies näytti yhtä komealta, kuin viisitoista vuotta sitten, joskin kasvoissa oli pahat arvet. Arvet eivät olisi olleet mikään pahennus, mutta komeat piirteet pilasivat kylmät tunteettomat silmät, joissa ei näyttänyt olevan lainkaan lämpöä, vain laskelmoiva jäinen katse.

"Mitä sinä haluat minusta?" Abby kysyi viimein ja mulkoili miestä hyvin rumasti.
"Sen, minkä isäsi ja veljesi veivät minulta." Devin vastasi hyisesti.
"Entä jos en anna sitä sinulle?" Abby kysyi uhmakkaasti.
"Sitten et näe lapsiasi enää milloinkaan." Devin sähähti häijysti.
"Senkin paskiainen!" Abby huusi raivoissaan, eikä voinut ymmärtää, miten tuo miehen kuvatus saattoi tehdä jotain tuollaista. "Jos katkaiset hiuskarvankin lasteni päästä, minä syötän sinut omille luomuksillesi." Hän sähisi ja katsoi miestä murhaavasti.
"Oi, miten ihailtavaa äidinvaistoa." Devin sanoi ja naurahti jälleen. "Toivoisin tosiaan, että olisit yhteistyökykyisempi, ettei minun tarvitsisi satuttaa sinulle tärkeitä ihmisiä." Hän jatkoi ja samassa paikalle tuli korstoja, jotka pitelivät otteessaan Sidiä, Zackia, Lisaa ja Artieta. Yksi korstoista tyrkkäsi mukanaan tuomansa vastaan tappelevan Zaran Abbyn viereen.
"Haluaisin kiittää sinua Zara, olet ollut minulle suureksi avuksi." Devin sanoi ja hipaisi naisen poskea kevyesti, jolloin tämä veti vihaisesti äännähtäen päätään taaksepäin.
"Minä vihaan sinua. Olet pettänyt minut ja kaikki muut, senkin valehteleva paskiainen." Zara sähisi vihaisena.
"Olet niin suloinen vihaisena." Devin sanoi yhä vaarallisen pehmeällä äänellä. "Mutta voin muuttaa mieleni sinun suhteesi, jos et osaa olla yhteistyökykyinen.

Zara aikoi vastata vähemmän kauniisti takaisin, kun
hyvin tuttu, muttei tervetullut ääni keskeytti hänet.
Kaikki huoneessa olijat vaikenivat ja jäivät kuuntelemaan tuota pahaenteistä ääntä, joka tiesi varmaa kuolemaa. Ääni tosin oli vielä toistaiseksi heikkoa ja vaimeata, mikä kertoi olentojen olevan vielä kaukana. Heillä saattaisi ehkä olla pieni mahdollisuus paeta.

"Ne ovat täällä." Zara kuiskasi paikoilleen jähmettyneenä, katseen harhaillessa pitkin pimeää huonetta ja odottaen noiden olioiden tunkevan esille mistä suunnasta tahansa.
"Helvetin helvetti." Devin sihisi hiljaa hampaidensa välistä, sillä nuo oliot, joille hän niin mielellään muuten olisikin syöttänyt nuo vihaamansa ihmiset, pilasivat juuri nyt hänen suunnitelmansa.
"Meidän on paras lähteä." Artie sanoi hiljaa ja katseli huolestuneena ympärilleen.

Jos oli pakko valita kahdesta pahasta, hän valisitsisi mieluummin sen, joka ei repisi heitä kappaleiksi. Ei ainakaan juuri tällä hetkellä.
Äänet olivat lähestyneet heidän siinä seistessään, eikä se ainakaan parantanut tunnelmaa.

"Olen samaa mieltä." Devin sanoi, sillä ei halunnut joutua noiden pirujen ateriaksi ja lisäksi hän ei vielä ollut saanut sitä, mitä oli tullut hakemaan. No sen voisi hankkia hieman myöhemminkin, nyt olisi parhainta häipyä, kun siihen vielä oli mahdollisuus.
"Mennään sitten." Sid sanoi ja varmisti samalla aseistuksensa. Tuskin hän oli ehtinyt sen tehdä, kun ensimmäinen otus syöksyi pimeydestä heidän valokeilaansa.

Olion matka tosin pysähtyi lähes samalla hetkellä hyvin tähdättyyn luotiin, joka upposi sen otsaan. Olio rojahti päin pöytää, aiheuttaen kovan metelin ja kaataen kaikki pöydällä olevat tavarat lattialle.
Kuului uusi karmea rääkäisy ja voimakasta rytinää. Kuolleen olion lajitoverit olivat tulleet perässä ja yksi niistä oli hyökännyt Devinin kimppuun ja kaatanut tämän alleen. Devin taisteli kaikin voimin vastaan, kunnes kuului voimakas pamahdus ja olio retkahti rentona Devinin päälle.

"Ottakaa se perkele pois päältäni!" Devin karjui puoliksi raivoissaan, puoliksi pakokauhuisena.

Artie ja Sid kiskaisivat olion pois miehen päältä ja tyrkkäsivät tuon haisevan ruhon sivummalle, jonka jälkeen he auttoivat Devinin pystyyn.

"Ehtikö se iskeä hampaansa sinuun?" Sid kysyi ja katsoi miestä taskulampunvalossa.
"Ei." Devin valehteli ja veti toisen kätensä selkänsä taakse, niin ettei Sid ehtinyt nähdä repaleista puremaa käsivarressa.
"Mennään sitten." Sid tokaisi ja vilkaisi vielä epäluuloisena miestä. "Abby, onko sinulla kaikki tarvittava?"
"On!" Abby vastasi ja tunki viimeisetkin tavarat suureen reppuun. "Mennään." Hän sanoi ja paineli vauhdilla eteenpäin.

Devinin miehet olivat päästäneet vankinsa vapaiksi, sillä he tajusivat heistä olevan enemmän hyötyä vapaina kuin sidottuina.

Tuo ryhmä juoksi pitkin sokkeloisia pimeitä käytäviä, etsien pääsyä ulos tästä labyrintista. Jokapuolella heidän takanaan tuntui olevan liikettä, kuului kuinka terävät kynnet raapivat seiniä ja kattoa. Nuo äänet lisäsivät kauhua pakenijoissa ja saivat vauhtia heidän askeliinsa, mutta sekään ei ollut hyvä, sillä pian he tajusivat eksyneensä sairaalan mutkikkaille käytäville, eivätkä enää tienneet, missäpäin oli uloskäynti.

He olivat päätyneet isompaan risteykseen, jossa kenties oli ollu odotustilakin ja miettivät minne olisi viisainta mennä kun...


Kirjottelinpa tällasen pikkupätkäsen, että jos se vaikka sais kirjoitusintoa muillekin. :)
Jatkakaahan te vaihteeksi...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#58
"Mennään sitten." Sid tokaisi ja vilkaisi vielä epäluuloisena miestä. "Abby, onko sinulla kaikki tarvittava?"
"On!" Abby vastasi ja tunki viimeisetkin tavarat suureen reppuun. "Mennään." Hän sanoi ja paineli vauhdilla eteenpäin.

Devinin miehet olivat päästäneet vankinsa vapaiksi, sillä he tajusivat heistä olevan enemmän hyötyä vapaina kuin sidottuina.

Tuo ryhmä juoksi pitkin sokkeloisia pimeitä käytäviä, etsien pääsyä ulos tästä labyrintista. Joka puolella heidän takanaan tuntui olevan liikettä, kuului kuinka terävät kynnet raapivat seiniä ja kattoa. Nuo äänet lisäsivät kauhua pakenijoissa ja saivat vauhtia heidän askeliinsa, mutta sekään ei ollut hyvä, sillä pian he tajusivat eksyneensä sairaalan mutkikkaille käytäville, eivätkä enää tienneet, missäpäin oli uloskäynti.

He olivat päätyneet isompaan risteykseen, jossa kenties oli ollut odotustilakin ja miettivät minne olisi viisainta mennä kun
yhdestä pimeästä käytävästä juoksi ontuvaan tyyliin yksi tuollainen repaleinen olento, joka sai pian seuraa toisista kaltaisistaan.

Kukaan ei sanonut sanaakaan, vaan ilman eri käskyä jokainen tähtäsi kohti olentoa ja sen seuralaisia ja laukaisi aseensa.

Kaksi ensimmäistä olentoa retkahti lattialle, muutaman perässä tulijan hyökätessä Devinin miesten kimppuun.

"Hemmetin pirut!" Toinen miehistä karjui ja paiskasi yhden niin voimakkaalla kiskaisulla kauemmas itsestään, että se osui iljettävästi rusahtaen päin seinää ja valahti alas, jättäen seinään kuvottavan verisen jäljen. Toisen hän ampui ja se retkahti lattialle, melko lähelle kuollutta lajitoveriaan.

"Liikkeelle, emme voi olla pitkää aikaa yhdessä paikassa, sillä nuo perkeleet löytävät meidän heti." Artie huusi ja pamautti hengiltä kaksi olentoa, jotka lysähtivät yhteen kasaan kuin irvokkaat marionettinuket, joiden langat on katkaistu.
"Olen erittäin paljon samaa mieltä." Zack sanoi ja mietti jo kiivaasti suuntaa, jonne heidän kannattaisi lähteä, jotteivät he joutuisi yhä pahemmin eksyksiin sairaalan uumeniin. "Mutta ongelmana on vain se, mistä pääsee ulos." Hän lisäsi ja ampui yhden itseään kohti syöksyneen olennon, jonka vauhti pysähtyi ja se rysähti ruostuneen sairaalasängyn päälle, joka kaatui korviahuumaavan rytinän säestyksellä lattialle, olennon jäädessä sen jäänteiden sekaan makaamaan.

"Mennään nyt helvetissä johonkin suuntaan!" Devin karjui ja juoksenteli paniikissa edestakaisin
"Turpa kiinni nyt senkin idiootti tai houkuttelet ne tänne!" Abby ärähti vihaisesti. "Jos yksikin meistä kuolee noiden perkeleen paskojen takia, minä syötän sinut niille!" Hän jatkoi huutoaan.

Tämä tehosi ja Devin vaikeni. Hetken oli hyvin hiljaista ja Abby saattoi kuulla muiden hengityksen.

"Meidän on kaikkien rauhoituttava ja yritettävä miettiä, miten tästä perkeleen rakennuksesta pääsee pois." Abby sanoi viimein. "Muuten päädymme noiden kävelevien raatojen ruokalistalle." Hän huomautti.

Itse kukin, vaikka olikin varuillaan pysähtyi hetkeksi miettimään ja muistelemaan reittiä takaisin.

"Nyt muistan. Seuratkaa." Abby sanoi ja tunsi hetkellistä huojennusta.

Häntä pelotti ja ärsytti, sillä pimeässä sokkeloisessa sairaalarakennuksessa oli liian paljon paikkoja noiden pirujen lymytä.

"Abby, mitä nyt?" Zack kysyi.
"Muistin, että ohitimme huoneen, jossa oli jonkinlainen kartta tästä rakennuksesta. Ajattelin, että siitä voisi olla apua." Abby sanoi painellen eteenpäin puolijuoksua.
"Hienoa." Zack sanoi ja hölkkäsi Abbyn perässä.

Koko ryhmä päätyi pian aulamaiseen tilaan, jota Abby oli aiemmin luullut huoneeksi. Tavallaan se oli huone, mutta kuitenkin enemmän vain iso avara tila. Ehkä vanha odotustila, sillä seinillä roikkui vanhoja julisteita, jotka olivat suurilta osin tuhoutuneet. Enimmäkseen kosteus ja aika olivat tehneet tuhojaan, mutta he näkivät taskulampun valossa, että osaa oli revitty ja yhdestä meni selkeät kynnen jäljet yli.

Julisteiden aiheista ei saanut enää mitään selvää, mutta pieni ryhmä arveli niiden liittyvät tavalla tai toisella sairaalaan tai terveyteen. Abby oli tunnistavinaan ruoka-aineympyrän yhdestä julisteesta, muttei silti ollut aivan varma, sillä juliste oli niin pahoin turmeltunut.

Viimein hän löysi seinään niitatun muovisen neliön. Sen päälle oli keräytynyt likaa ja ties mitä muuta aikojen saatossa, niin ettei sen alla olevasta tekstistä saanut enää selvää. Abby laski kätensä muovineliön päälle ja pyyhki likaa pois. Se tuntui kosteuden takia niljaiselta ja märältä. Hetken pyyhittyään hän näki mitä siinä luki; ODOTUSTILA

"Tämä ei auta meitä paljoakaan." Abby huoahti pettyneenä.
"Hei entäs tämä?" Zara kysyi, mutta astahti sitten pettyneenä takaisin, kun näki siinä vain nuolen, joka osoitti käytävälle päin.
"Olisikohan tuolla jotain?" Zack mietti ääneen ja asteli ilmoitustiskille, joka näytti joutuneen jonkun raivokohtauksen kohteeksi, sillä lasi oli hajonnut ja sen takana pöydänpäälle retkahtaneena makasi yhä sairaalan asuun pukeutunut hahmo. Se oli ollut kuolleena jo iät ja ajat sillä luut alkoivat olla näkyvissä ja ihon kappaleet roikkuivat isoina riekaleina näkyvissä käsissä.

Hahmon vieressä oleva tietokone, oli sekin säpäleinä. Verentahraamia papereita lojui hujan hajan pitkin lattiaa ja pöytää ja osa oli jäänyt kalmon alle.

Abby antoi taskulampun valokeilan lakaista seiniä ja lattioilla joille aika oli kerryttänyt likaa ja jonkinlaista kasvustoakin, kun ei kukaan ollut kymmeniin vuosiin siivonnut. Äkkiä hän äkkäsi ison muovipäällysteisen julisteen. Hän hyppäsi tiskin yli ja asteli julisteen luo. Pyyhittyään niljaista likaa pois, hän näki että siinä oli jonkinlainen pohjapiirros sairaalasta.

"Hei tulkaa tänne!" Abby huusi innoissaan ja pyyhki nopein liikkein lisää likaa pois ja tutki innostuksen vallassa pohjapiirrosta. Heillä oli mahdollisuus päästä pois.
"Abby sinä onnistuit." Zack sanoi ja painoi suukon Abbyn poskelle.
"No niin, jos katson tätä oikein, me olemme tässä." Sanoi Sid, joka myös tutki pohjapiirrosta tarkkaan. "Ja meidän pitäisi päästä tänne, jos haluamme päästä ulos." Hän jatko ja seurasi sormellaan pohjapiirrokseen piirrettyjä sokkeloisia käytäviä.
"Me käännyimme tuossa ilmeisesti väärin." Abby sanoi näyttäen paikkaa ennen risteystä, jossa he olivat seisseet hetken.
"Kiitos ääliö Devinin." Artie huomautti.
"Missäs hän muuten on?" Abby kysyi ja katseli aulaa taskulampun valossa, muttei nähnyt jälkeäkään Devinistä.
"Juurihan hän oli tässä takanamme." Sid sanoi ja käsi hakeutui vaistomaisesti aseen perälle.
"Täällä." Devin sanoi ja asteli muiden luo hitain askelin. "Piti hoitaa yksi asia, enkä halunnut suorittaa sitä teidän nähtenne." Hän jatkoi pisteliäästi.
"Parempi, kun et lähde enää omin päin vaeltelemaan." Sid murahti.
"Asia ymmärretty." Devin ärähti.
"Lopeta." Abby napautti. "Me olemme kaikki tässä samassa liemessä, kiitos sinun, joten jos viitsisit edes käyttäytyä." Hän jatkoi.

Devin aikoi vastata jotain takaisin, kun äkkiä...


Jatkakeehan...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#59
Devin aikoi vastata jotain vähemmän ystävällistä takaisin, kun äkkiä tämä jäykistyi paikalleen.
"Mitä nyt taas?" Abby kysyi kärsimättömänä, sillä alkoi olla kurkkuaan myöden täynnä Devinin temppuiluja.

Devin ei vastannut vaan nytkähti omituisesti ja päästi suustaan valituksen, jolloin Sid astui edemmäksi ja käänsi miehen ympäri. Vasta silloin he näkivät, että paidan hiha oli repaleinen ja veressä.

"Senkin paskiainen, kuinka kauan kuvittelit voivasi pitää tämän salassa?" Sid karjaisi raivoissaan, eikä ollut ainoa, joka oli vihainen siitä, että mies oli ehdoin tahdoin saattanut muut hengenvaaraan.
"Ei, ei tämä mitään ole", Devin änkytti, kun sai itsensä viimein tasaantumaan.
"Vai ei mitään! Sokeiksi ja tyhmiksikö sinä meitä luulet?" Abby sanoi ja hänen sormensa puristuivat nyrkkiin.

Devin oli vaiti, hän tajusi kyllä, ettei voinut enää hämätä ketään ja tiesi, että voisi hyvin äkkiä päästä hengestään jo ennen muuttumista, jos ei osaisi pelata korttejaan oikein.

"Sinä siis vain halusit ihan ilman hyvää syytä vaarantaa muiden hengen, kunhan itse vain selviäisit? Niinkö?" Sid kysyi ääni raivosta täristen, "sietäisit tulla ammutuksi. Niin monta elämää on mennyt takiasi hukkaan, niin monta menetystä, etkä sinä paska osaa ajatella muuta kuin itseäsi", hän jatkoi, eikä ollut ainoa jolta ei enää hellinnyt ainoatakaan ystävällistä ajatusta Deviniä kohtaan.
"No kun.." Devin aloitti, mutta vaikeni sitten, tuntiessaan kaikkien vihaisen tuijotuksen itseään. Hän ymmärsi nyt, että oli mennyt aivan liian pitkälle. Hän tiesi, että hänen oli kerrankin tehtävä toisin, kerrankin pysähdyttävä ajattelemaan jotakin muuta, kuin itseään.

"Saat vielä jonkin aikaa pitää henkikultasi, sillä me tarvitsemme sinua. Sinähän jätit miehiäsi meidän leiriimme ja heille pitäisi tehdä selväksi, että me olemme nyt samassa liemessä, halusit tai et." Abby sanoi hieman rauhoittuneena, "Jospa nyt jatkaisimme matkaa ja Devin ymmärrät kai, että jos muutut, ennen kuin pääsemme ulos täältä, meidän on ammuttava sinut. Olet tehnyt niin paljon pahaa, ettet ansaitsisi elää, mutta koska en usko isänikään halunneen kenenkään kuolemaa, ei edes sinun kuolemaasi, niin autan sinua, vaikkakin vastentahtoisesti", hän jatkoi.
"Asia selvä", Devin inahti.
"No niin, mennään sitten" Sid sanoi napakasti.
"Eikö olisi parasta sitoa Devin, siis jos hänen muuttumisensa tapahtuukin nopeasti, niin pystyisimme edes jotenkin pitämään hänet hallinnassa ja ehkä sitten ampumaan, jos mikään muu ei auta", Zack sanoi ja Abby saattoi kuulla huolen hänen äänestään. Hän tiesi, minkä vuoksi Zack oli huolissaan ja rakasti tätä siksi entistäkin enemmän.
"Ehkä" Sid sanoi, sillä oli samaa mieltä asiasta ja tajusi, että heille jäisi paremmin aikaa reagoida pahimman sattuessa.
"Ei millään pahalla Devin, mutta ymmärtänet, että emme halua hampaitasi nahkaamme, jos satutkin muuttumaan", Arthur huomautti ja kaiveli repustaan köyttä, joka sidottiin tiukasti Devinin käsien ympärille.
Samalla Abby putsasi ja sitoi ruman repaleisen puremahaavan Devinin kädestä. Eihän se muuttumista tietenkään estäisi, mutta eipähän pääsisi tulehtumaankaan.

Tämän jälkeen ryhmä lähti suunnistamaan ulos. Matka kesti pitkään sokkeloisessa pimeässä rakennuksessa, etenkin kun heidän oli välillä kierrettävä pitkältikin, tien ollessa tukossa, joko tavaroista tai vastaan tulevista verenhimoisista olennoista.

Koko ajan Deviniä pidettiin silmällä ja Abby huomasi miten tämä alkoi näyttää yhä huonommalta, mikä toi hänen mieleensä Georgen, kun tällä oli ollut sama tartunta. Vaikka siitä olikin jo kauan, se tuntui, kuin olisi tapahtunut vasta äsken. Suru ja ikävä painoivat mieltä, mutta hän yritti silti jaksaa, nyt ei ollut hyvä aika jäädä suremaan. Sitä ehtisi tehdä myöhemminkin, jos hän vain onnistuisi. Aineethan olivat kasassa, ne oli vain yhdisteltävä oikeassa suhteessa ja ehkä sitten voisi pelastaa nekin, jotka tällä hetkellä näyttivät olevan avun ulottumattomissa.

Millainenkohan maailma olisi sitten jos ja kun hän onnistuisi. Millaiseksi elämä muuttuisi, aika moni varmasti kärsisi vielä pitkään tapahtuneesta, sillä he eivät olleet oikeasti halunneet tehdä pahaa kenellekään, mutta muuttuneina, he eivät olleet pystyneet estämään verenhimoista puoltaan mitenkään.

Niin monta elämää pilalla ja vain ahneuden vuoksi, Abby ajatteli ja vilkaisi taas Deviniä, jonka otsalla oli hikipisaroita. Se siis eteni melko nopeasti, Abby päätteli ja tiesi, että heidän olisi päästävä nopeasti ulos, ennen kuin muutos tapahtuisi ja ennen kuin rakennuksessa majailevat muut olennot keksisivät tukkia heidän ulospääsynsä täysin.

Viimein pitkältä tuntuvan ajan kuluttua, he saapuivat aulaan, josta pääsi ulos. Se ruma luuranko oli yhä siinä, mihin oli jäänyt heidän lähdettyään. He suuntasivat kulkunsa oville, joiden rikkoutuneista, likaisista ikkunoista auringonvalo siilautui sisälle. Ulkona oli vielä valoisaa.
Juuri kun Abby avasi oven astuakseen ulos...

No niin immeiset, mitenkähän mahtanee jatkua tästä?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.