Keskustelu > Kirjoitelmat

Jatkis: Vampyyrin tarina

(1/3) > >>

Maranwel:
Tässä mun viime vuoden Nano-rääpäle, jota ajattelin ensin jatkaa kun inspistä tulee enemmän, mutta tuskin tulen tätä koskaan saamaan yksin loppuun, joten katsotaan mitä siitä tulee yhteispelillämme.

Päähenkilönä haluaisin säilyvän tuon Aaren Matiaksenpojan, mutta se voi olla tarinallisesti mahdotonta. Jos kuitenkin tuo ensimmäisen persoonan kerronta säilyisi, siis vaikka kertojahahmo vaihtuisikin välillä. Ymmärtänette varmaan mitä ajan tällä takaa.



Luku 1

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt tietää, ettei sen metsätien käyttäminen ollut hyvä idea. Mutta silti, jos pääsisin pari tuntia ajassa taaksepäin, tekisin siinä tilanteessa kaiken aivan samoin jokaista pientä yksityiskohtaa myöten. Tai no, ehken ihan kaikkia.

Minä olen Aaren Matiaksenpoika ja tämä on minun tarinani. Se oli ihan normaalia arkea minulle, että juoksin isäni, suuren kauppias Matiaksen, puolesta viemässä ostoksia kaupunkimme asukkaille. Itse asiassa minun oli pikku pakko tehdä niin kuin isä tahtoi, koska muuten sain korvilleni niin että korvat vain soivat vielä pitkän ajan jälkeenkin. Muistan vieläkin sen ainoan kerran kun yritin saada isän ottamaan jonkun nuoremmista sisaruksistani lähetiksi. Hän oli vain hyisesti kysynyt, että halusinko niin kovasti päästä eroon sisaruksistani, että pistäisin heidät vaaraan kaupunkiamme ympäröivillä kukkuloilla. Jotkut asiakkaistamme kun asuivat melko kaukana kaupungin rajojen ulkopuolella. Niinpä olin tottunut juoksemaan isän lähettämänä ympäri kaupunkia.
Eräänä päivänä olin joutunut juoksemaan paljon enemmän kuin aikaisemmin, sillä iso juhla oli tulossa ja kaikki halusivat juhlistaa sitä kauppias Matiaksen herkuilla. Päivän viimeiset kuljetukset olivat korissa sylissäni ja jalkani viilettivät kadulla kuin tuli olisi ollut hännän alla, sillä halusin vihdoinkin päästä lepäämään ennen seuraavan päivän kiireitä. Olin juuri auringon laskiessa saapunut viimeisen asiakkaamme talolle kaupungin viereisen metsän toisella puolen ja talon rouva pyysi minua jäämään taloon yöksi. Hän ei halunnut ajaa minua ulos yötä vasten ja selitti jotain taikauskoista metsässä vaanivista pedoista. Itsevarma ja tyhmä kun olin, niin sanoin selviäväni kyllä parista hukasta, sillä matka kotiin ei lopulta olisi niin pitkä kuin rouva kuvitteli. Sitä paitsi hukat eivät tulleet kaupungin liepeille muuten kuin pakon edessä, suurimman nälän korventaessa niiden sisuksia, mitä tapahtui yleensä vain keskitalvella. Muulloin ne saisivat ainakin jotain pikku jyrsijöitä saaliikseen. No rouva antoi vastahakoisesti minun lähteä ja kääntyessäni katsomaan taakseni hetken aikaa kuljettuani, oli hän edelleen ovensuussa lyhty kädessään. Heilautin kättäni itsevarmasti ja jatkoin matkaani kotia kohti. Kotimatkalla tapahtui kuitenkin jotain sellaista, mitä en ollut osannut odottaa. Olin päässyt kommelluksitta metsän läpi kulkevalle tielle ja lähdin kulkemaan sitä pitkin. Mutta kuten jo tarinan alussa totesin, olisi minun pitänyt välttää metsätietä.

Metsän reuna näkyi jo kaukana edessäni, kun kuulin erikoista ääntä. Ihan kuin joku olisi laulanut hiljaisella äänellä. Äänessä oli erikoinen aksentti ja sanoista ei ottanut hullukaan selvää, mutta yhtä kaikki laulu lumosi minut niin, että käännyin kulkemaan yhä syvemmälle metsän keskustaa kohden laulajan kutsuessa minua vastustamattomasti luokseen. Kuljettuani pienen ikuisuuden, vaikka todellisuudessa taisin kulkea vain pari sataa metriä, halki pensaikkoisen metsän saavuin vihdoinkin aukeaman reunalle. Suunnilleen aukeaman keskellä näin aivan uskomattoman kauniin nuoren naisen seisomassa. Hänen hiuksensa olivat mustat kuin eebenpuu ja ihonsa kuin valkeaa marmoria. Vanhanaikaiset vaatteensa vain korostivat hänen sirouttaan, mutta hänen kasvoissaan oli jotakin mikä häiritsi minua. Häiritsi tosi paljon, vaikken osannutkaan määritellä syytä siihen. Nainen hymyili minulle surumielisesti ja sisälläni heräsi halu poistaa tämän ihanan neidon surut. Lähestyin häntä varovaisesti, etten vain säikäyttäisi neitoa. Aivan kuin hiiri pystyisi säikäyttämään leijonan, on minun näin jälkikäteen lisättävä tarinaani.

”Miksi olet niin surullinen?” kysyin neidolta.
”Olen noituudella kahlehdittuna tähän aukeaan, enkä pääse koskaan pois.” tämä vastasi.
Nämä sanat saivat minut suoranaisen raivon valtaan. Kuka oli juljennut noitua näin suloisen tyttösen ikiajoiksi metsän aukeaman vangiksi?
”Onko mitään keinoa saada sinut vapaaksi?” kysyin. Nyt jälkeenpäin on helppo sanoa naisen ohjailleen tunteitani hyvin tarkasti.
”On eräs keino vapautua kirouksestani, joka minut tänne alun perin sitoi. Minun pitää saada juoda pari suullista vapaaehtoisen uhrin verta, mutta kuka nyt tietoisesti suostuisi muuttumaan hirviöksi?” neito vastasi luoden katseensa surullisena maahan.
Kavahdin nämä sanat kuullessani hiukan taaksepäin, mikä sai naisen ilmeen entistä surullisemmaksi. Siinä samassa päätin, että jos naisen vapautus ei muuta vaatisi, niin olisin valmis tekemään hänen pyytämänsä uhrauksen. Ehkä minun olisi pitänyt miettiä asiaa perinpohjaisemmin, mutta olen aina toiminut hiukan hätiköidysti. Tätä päätöstäni tulisin tosin katumaan enemmän kuin muita.
Astuin muutaman askeleen lähemmäs ja olin jo reilun käsivarren mitan päässä naisesta.
”Muutama veritilkkako riittää?” minä kysyin ja nainen nosti päänsä ylemmäs silmissään epäuskoa. En vieläkään tiedä, oliko se aitoa vai teeskenneltyä.
”Niin minulle sanottiin silloin kun minut kirottiin. Sinäkö ihan tosissasi olisit valmis auttamaan minua?”
”Onhan se aika iso hinta maksettavaksi vapaudestasi, mutten näe syytäkään olla sitä tekemättä.” sanoin ja astuin viimeiset askeleet tullen aivan naisen eteen.
Neito tarttui olkapäistäni kiinni molemmilla käsillään ja painoi suunsa kiinni kaulaani. Tunsin terävää kipua ja pian sen jälkeen minua alkoi heikottaa. Halusin niin paneutua pitkäkseni kutsuvalle nurmimatolle, halusin tuon naisen olevan vielä hetken luonani, vaikka tiesinkin sisimmässäni hänen lähtevän pois aukealta saatuaan vapautensa takaisin.

Minun oli täytynyt mennä maaten aukean nurmikolle, sillä kun aukaisin silmäni, huomasin makaavani maassa. Ihme kyllä kipu oli häipynyt täysin, itse asiassa en tuntenut enää yhtään mitään. En edes nurmikon pehmeyttä ihoani vasten, vaikka makasinkin sillä koko pituudeltani. Kaikki näytti silmiini hyvin selkeältä, aivan kuin olisi ollut kirkkain päivä sen sijaan että oltiin keskellä yötä. Muutenkin aistini tuntuivat voimistuneen, sillä kuulin ja haistoin kotikaupunkini, vaikkei se ihan vieressä sijainnutkaan. Vaistosin etten ollut yksin aukiolla ja käänsin katseeni hiukan itsestäni oikealle. Siellä näin naisen hahmon, joka näytti surulliselta.
”Olen niin pahoillani, kun jouduin tekemään sinulle näin, mutta kirouksesta ei ollut muuta keinoa päästä vapaaksi. Nyt sinä vuorostasi joudut olemaan vankina täällä, vain metsän eläimet seuranasi. Vapaaksi pääset valitettavasti vain samalla keinoin kuin minäkin, tuhoamalla jonkun avuliaan ihmisen elämän.”
Näin sanottuaan nainen jätti minut yksin aukealle ja vaistosin ennemmin kuin kuulin hänen lähtevän kohti kotikaupunkiani. Nousin siinä samassa ylös ja ryntäsin hänen peräänsä, mutta saavuttuani aukeaman reunalle tuntui minusta samalta kuin olisin juossut päin jykevää muuria. Siitä mistä ihmisenä olin päässyt vapaasti kulkemaan, esti jokin voima muuttunutta minua kulkemasta. Asia oli, kuten hän oli sanonut. En pääsisi aukealta pois ennen jonkun hyväuskoisen hölmön apua.

Huusin äänekkäästi raivoni ilmoille, mutta vain kaiku vastasi. Olin ypöyksin!

Maranwel:
Luku 2

Päivät kuluivat hiljakseen eteenpäin minun totutellessani uuteen olomuotooni. Ihan alussa nälkäkään ei minua pahemmin vaivannut, mutta pari ensimmäistä päivää oli kyllä muuten täyttä tuskaa. Ihmishahmossani en ollut edes voinut sellaista tuskaa kuvitellakaan. Tuntui kuin jokainen hermoni säteilisi kipua kun jokin kosketti ihoani. Koko kehoa särki ja jouduin olemaan pitkiä aikoja seisaallani paikoillaan, koska makuuasennossa liian suuri osa kehostani osui nurmikkoon. Olikohan se viidentenä vai kuudentena päivänä, näin kuolemattomana sekoaa helposti ajankulussa, kun nälkä oli pikkuhiljaa ajamassa minut mielipuolisuuden toiselle puolelle. Mutta olin jo ensimmäisenä päivänä päättänyt, etten aiheuta kenellekään laupiaalle samarialaiselle samaa kohtaloa kuin mitä itselleni oli käynyt. Nälkä oli kumminkin aikamoinen. Vai pitäisikö sittenkin puhua janosta minun tapauksessani? En tiedä kumpi on parempi nimitys tälle tunteelle, mutta ehkä on parempi puhua janosta. Se on kaikin puolin selkeämpää.

No, jano oli kova, mutten nähnyt vaihtoehtojakaan ihmisverelle ja siitä kieltäydyin täysin. Yhtäkkiä haistoin maailman herkullisimman tuoksun tulevan aukion vastakkaiselta reunalta. Mikä haisee noin hyvältä, mietin ja tähyilin hajun suuntaan. Ihmeekseni olin samalla hetkellä siirtynyt aukion yli. Olisinpa ollut näin nopea ollessani vielä ihminen, tuumasin katkerana. Olisin saanut lekotella useimmat työpäivät sen sijaan että jouduin juoksemaan ympäri kaupunkia koko ajan. Mutta palatakseni siihen tuoksuun... Näin, että aivan aukion reunan vieressä pensaiden suojassa makasi haavoittunut peura. Tuoksu oli jumalainen janon korventamassa kurkussani, mutta havaitsin heti ongelman. Peura oli saavuttamattomissani ollessaan aukion rajan toisella puolella. Huusin turhautuneisuuteni ilmoille, millä oli mielenkiintoinen vaikutus peuraan. Ääneni toimi kuin houkutin kaikelle elämälle ja samassa muistin, miksi alun perin olin lähtenyt kulkemaan tätä epäonnen aukiota kohti.
Sen naisen ääni! Sama se, vaikka hän olisi rallatellut hävyttömiä lauluja kapakkaneitosista ja heidän yöllisistä touhuistaan, olisin ollut yhtä tuomittu tulemaan tänne kuin hänen hymistessään epäselviä laulunsanoja. Niinpä käytin minäkin samaa menetelmää. Houkuttelin ja maanittelin peuraa tulemaan luokseni, vaikka se vaistosikin minun olevan kuolemaksi. Kun peura seisoi avuttomana edessäni, olin kyllä katuvainen tietäessäni pian päättäväni sen elämän. No ainakin siihen saakka, kunnes veren haju sai pedon minussa esiin ja syöksyin eläimen kaulaan kiinni. Kesti hetken, ennen kuin opin juomaan oikealla tavalla ja pian huomasin peuran olevan tyhjä verestä. Ah, niin vähän oli peurasta ollut apua kurkkuani polttavaan janoon, mutta kun nyt tiesin keinon saada ravintoa, niin en pakottanut itseäni kestämään janon tunnetta enää kauempaa. Parin seuraavan päivän vai viikon, en muista enää, aikana hioin metsästystaitojani kärsivällisesti. Usein eläimet huomasivat vaaran ajoissa ja lähtivät karkuun metsän vain ryskyessä niiden vauhkon paon takia, mutta sain minä aina välillä saalistakin. Riittävän usein ainakin, jotta jano hellitti viimein kokonaan.
En tiennyt, että miten pian jano palaisi, joten makailin vain ruohikolla enimmän osan ajastani. Yksinäisyys alkoi kalvaa pikkuhiljaa sisintäni, ihmisenä olin ollut erittäin sosiaalinen tapaus ja tämä pakotettu yksinäisyys alkoi olla sietokykyni rajoilla. Koin itseni yhdessä vaiheessa jopa niin yksinäiseksi, että harkitsin vakavissani yrittää saada houkuteltua ihmisiä niitylle. Onneksi sain itseni järkiintymään ennen kutsuhuutoja, koska en todellakaan pystyisi hillitsemään itseäni ihmisveren virratessa lähelläni.

No pian jano taas tuli, minun todellakin pitäisi ruveta merkitsemään muistiin, että kuinka nopeasti jano palaa tultuaan täysin sammutetuksi. Tapani mukaan aloin houkutella eläimiä luokseni. Hämmästykseni oli suuri, kun aukiolle tallusti suuri naaraskarhu pentunsa kanssa. Oliko jo niin paljon aikaa kulunut muutoksestani, mietin sillä olin muuttunut juuri sadonkorjuu-juhlan aattona ja karhunpentu oli selvästi jo nelisen kuukautta vanha. Olimme siis pitkällä kevään puolella, melkein jo kesässä, aikalaskelmieni heittäessä pahasti. Yleensä emokarhut tuppaavat olemaan hiukkasen äksyjä puolustaessaan pentujaan, joten tappeluhan meidän välillemme kehkeytyi. Karhun puolustukseksi on sanottava, että kyllä se yritti parhaansa, siitä todistaa riekaleiset vaatteeni, mutta eihän sillä ollut mitään mahdollisuuksia jo kuollutta vastaan. Karhun veri tyydytti janoni paremmin kuin muiden kasvinsyöjien, ehkä siksi että ne syövät ihmisten tapaan vähän mitä sattuvat. Juotuani emon tyhjiin oli janoni täysin kadonnut, joten en halunnut haaskata pennun verta. Huomasin saaneeni uuden ongelman jo ennestään ongelmaiseen tilanteeseeni, sillä en mitenkään voisi patistaa niin pientä pentua yksinään metsään. Se ei siellä kauan hengissä säilyisi. Mutta miten ruokkia pentua, siinä olisi jälleen uusi ongelma.

Pennun olisi saatava maitoa, se oli selvä. Noin pieni ei vielä selviäisi pelkästään sillä, mitä aikuiset karhut söivät tähän aikaan vuodesta. Kalaa en voisi pennulle saada, vaikka se olisikin ollut hyvä ravinnonlähde. Niityllä ei surukseni ollut lainkaan vesilähteitä, ei puroa, lampia tai mitään vastaaviakaan. Ympäröivässä metsässä tietysti voisi olla vaikka mitä, mutta minä en tilastani johtuen päässyt selvittämään asiaa lainkaan. Mietin pääni puhki mitä tehdä ja samaan aikaan pentu alkoi käydä kärsimättömäksi. Se könysi kuolleen emonsa viereen ja yritti kuonollaan tökkimällä saada emoa kääntymään niin paljon, että pääsisi nisälle maitoa juomaan.
”Hei kuule, et sinä saa emolta maitoa.” sanoin surullisena pennulle ja vedin sen pois emonsa luota. ”Maito on loppunut sieltä. Olen pahoillani, että tapoin emosi, mutta minunkin oli jano.”
Pentu äänteli surkeana ja meni irti päästettyäni takaisin emonsa luokse tönimään sitä kylkeen. Katselin tovin pennun epätoivoisia yrityksiä ja tuumasin pennun kuolevan jos ei saa maitoa suhteellisen pian. Se ei ilmeisesti ollut saanut tänään maitoa paljon yhtään ja sitten minä menin tappamaan emon. Mietin voisinko houkutella jonkun toisen emokarhun paikalle niin, että se hyväksyisi pennun omakseen. Niinpä pistinkin oikein soidinkuoron pystyyn, kun en muistanut tarkkaa äännettä emokarhulle. Päivä ehti vaihtua toiseen ja oli jo melkein ilta, kun viimein pensaikosta rymisteli kaikkien muiden eläinten jälkeen iso karhu, jolla oli kaksi omaa poikasta. Pidin lumousta yllä koko ajan työntäessäni jo hiukkasen nääntynyttä pentua uuden emon viereen. Kumma kyllä naaras antoi vieraan pennun imeä nisäänsä ja yksinäinen pentu piristyikin hiukan, ennen kuin särjin lumouksen ja syöksähdin niityn toiselle reunalle. Kolmikko lähti takaisin metsään emon hiukan haisteltua ympärilleen ja vieras pentu lähti kuin epäröiden niiden perään. Oloni oli toiveikas pennun suhteen, vaikkakin menetin ainoan seurani.



Tämmöinen jatkopala, pahoittelen jos menee jonkun muun ajatukset nyt sekaisin.

Maranwel:
Luku 3

Seuran menetys oli suurin murheeni pennun lähdettyä vieraan emon mukaan. Tietysti toivoin, että emo hyväksyisi sen omakseen, kun pennussa oli sen oma haju, mutten siltikään voinut olla surematta pennun lähtöä. Toisaalta olin iloinen siitä, että ylipäänsä tunsin vielä tunteita. Ruumiinihan oli ollut tunnoton fyysisiin aistimuksiin alun kovien kipujen jälkeen, joten sellaiset aistimukset kuin suru ja ikävä, olivat erittäin tervetullut muistutus siitä, etten ollut vielä täysin kivettynyt sydämestäni.
Pari päivää pennun lähdön jälkeen tapahtui kuitenkin jotain erikoista. Oletan että se oli pari päivää, tosin minun ajantajullani se voisi hyvin olla myös pari viikkoa tai kuukauttakin. Näin kuolemattomana aika menettää merkityksensä, enkä ollut ihmisenäkään hyvä vuodenaikojen tulkitsemisessa. Kuitenkin metsä rapisi taas, joten oletin sieltä tulevan jotain suurta. Hämmästyin kovasti kun näin hiukan suuremman karhunpennun tulevan pensaikosta. Kyllä se taisi sama pentu olla, sillä se meni siihen paikkaan maaten, mihin emokarhu oli silloin aikoinaan kuollut. Olin tietysti jo aikoja sitten hävittänyt karhunruhon niityltä, jottei se pelottaisi hajullaan muita saaliitani karkuun ennenaikaisesti, joten pentu etsi emonsa ruumista aivan turhaan. Pennun turkki oli aikamoinen näky, selvästi sitä oli purtu. Ilmeisesti karhunaaraan omat pennut olivat olleet vanhempia kuin olin olettanut ja se oli vieroittanut sekä omansa että vieraan pennun samanaikaisesti. Todennäköisesti vieras pentu oli kuitenkin roikkunut naaraan mukana, kunnes uros oli kyllästynyt siihen kosiskelunsa aikana ja häätänyt pennun pois naaraan reviiriltä.

Sitä en ymmärtänyt, että miksi pentu päätti palata takaisin niitylle, mutta olin iloinen sen suomasta seurasta. Vaikkei se ihmisseuraa täysin korvannutkaan, oli se tyhjää niittyä parempi vaihtoehto.



Tämmöinen lyhyt aloitus seuraavalle luvulle. Saas nähdä ehdittekö tätäkään jatkamaan.

Nefertiti:
Sitä en ymmärtänyt, että miksi pentu päätti palata takaisin niitylle, mutta olin iloinen sen suomasta seurasta. Vaikkei se ihmisseuraa täysin korvannutkaan, oli se tyhjää niittyä parempi vaihtoehto.
Niin sitten jaoin karhun kanssa niittyaukean. Annoin sen kaikessa rauhassa tutustua minuun, vaikka olimmehan jo aikaisemmin tavanneen, joskin ikävissä merkeissä.
Aikaa myöden meistä tulikin hyvät kaverit, vaikka toisinaan kadehdinkin sen kykyä tulla ja mennä mielensä mukaan. Niinä hetkinä toivoin, että voisinpa minäkin lähteä täältä. Tunsin olevani häkissä kuin kaukaisten maiden kauniit ja värikkäät laululinnut. Tai kuin suuressa saippuakuplassa, joka rajasi koko muun maailman minun ympäriltäni, niin etten voinut sitä nähdä lainkaan. Halusin pois tältä niityltä tai aukeamalta, mikä lie tämä sitten olikin, mutten halunnut että kukaan muu joutuisi kokemaan samaa yksinäisyyttä ja paikallaan oloa kuin minä.
Onneksi karhu sentään oli seuranani, muuten olisin varmasti seonnut.

Niittyni toisen laidan vieritse virtasi pieni joki, jonka veteen en voinut pulahtaa, mutta kuulin sen aina ja muistin miten ihanalta tuntui pulahtaa raikkaaseen veteen uimaan lämpimänä kesäpäivänä ja juoda sitä janoonsa. Surin sitä että ainoa mitä pystyin enää juomaan oli kuuma punainen veri, ei koskaan enää vettä, eikä mitään muitakaan herkkuja. Vain verta.
Kaverini keksi että voisi käyttää jokea juoma ja ruokapaikkana, joten kuulin miten se monet kerrat loiskutteli vedessä ja yritti saada lohia teräväkyntisiin tassuihinsa. Joinain kertoina sitä onnisti, toisina taas ei ja silloin se tallusteli märkänä ja pettyneen näköisenä luokseni.
Se tuntui hakevan turvaa minusta ja jotenkin taisi aistia että muut karhut ja eläimet välttelivät tätä niittyaukeamaa ja se saattoi pitää tätä reviirinään ja turvapaikkanaan muilta otuksilta.
Aika taisi tuon näkymättömän rajan toisella puolella kulkea eri tahtiin kuin kuplani sisällä. Sillä joka kerta kun karhu lähti vaeltelemaan toisaalle, se saapui aina vain vanhemman näköisenä takaisin, kuin olisi ollut poissa vuosia, vaikka omien laskelmieni mukaan vain muutaman päivän.
Olikohan aika tässä kirotussa kuplassa pysähtynyt, jäänyt siihen hetkeen jona tuo nainen kirottiin, vai oliko tällä niityllä odottanut aikaansa muitakin kirottuja ennen häntä. Toivoin niin, että keksisin tavan päästä pois, kiroamatta ketään toista tilalleni.
Ikuisuus epäkuolleena, ilman seuraa olisi kidutusta seuraavalle uhrille, niin kuin se oli ollut minullekin.
Muutaman kerran minusta tuntui kuin tuo nainen olisi ollut lähellä, mutta sitten lähtenyt pois. Ei ollut halunnut tulla vankilaani katsomaan vankiaan.
Eräänä päivänä, kun ystäväni oli jälleen lähtenyt matkoilleen, tällä kertaa pentujen kanssa, jotka se oli käynyt näyttämässä minulle, tunsin jonkun tai jonkin liikuskelevan tuon rajan toisella puolella. Tällä kertaa se ei ollut tuo tumma nainen, vaan joku synkempi ja pahempi. Tuo joku tai jokin huomasi varmasti minut, mutta ilmeisesti en ollut se, jota hän tai se oli tullut katsomaan. Tuo jokin kierteli hetken vankilani läheisyydessä, kunnes lähti, jolloin synkkä ilkeä tunnelma kaikkosi, kuin pilvi auringon päältä.
Mietin tulisiko tuo jokin vielä takaisin, entä nainen tulisiko hänkään?
Seuraavana päivänä Saanaksi nimeämäni karhu palasi jälleen pentuineen, jotka jäivät niitylle leikkimään, sen itsensä tassutellessa joelle. Kuulin miten se kuopi maata, kaivoi ja samalla loiskutteli vettä.
Tulin uteliaaksi ja halusin tietää mitä kummaa se oikein teki. Astelin lähemmäksi ja näin sen kaivavan maata, kuin väylää vedelle.
”Meinaatko, että olen pesun tarpeessa?” Kysyin naurahtaen ja karhu katsoi minua kullanruskeilla silmillään ja kääntyi jatkamaan kaivamistaan.
Seurailin sen touhuja ja vankilani rajan reunan tälle puolelle alkoi ilmaantua pieni lammikko, joka kasvoi kasvamistaan, kunnes oli viimein niin iso, että voisin siinä kylpeä. Astelin tuoreen lammen reunalle, kyykistyin ja kosketin kylmää vettä ja tunsin, en mitään. Nousin pettyneensä seisomaan, en kykenisi enää milloinkaan tuntemaan asioita kuin ennen. Minä tajusin sen, en enää ollut ihminen, vaan kuolemattomuuteen kirottu ihmisen irvikuva.

No niin toivonmukaan jatkopalanen on mieleisesi...

Nefertiti:
Kuuntelumusaaa, vaikka koko tarinan ajaksi. Tehosekoitin - Hetken tie on kevyt kaksin kulkea

”Meinaatko, että olen pesun tarpeessa?” Kysyin naurahtaen ja karhu katsoi minua kullanruskeilla silmillään ja kääntyi jatkamaan kaivamistaan.
Seurailin sen touhuja ja vankilani rajan reunan tälle puolelle alkoi ilmaantua pieni lammikko, joka kasvoi kasvamistaan, kunnes oli viimein niin iso, että voisin siinä kylpeä. Astelin tuoreen lammen reunalle, kyykistyin ja kosketin kylmää vettä ja tunsin, en mitään. Nousin pettyneensä seisomaan, en kykenisi enää milloinkaan tuntemaan asioita kuin ennen. Minä tajusin sen, en enää ollut ihminen, vaan kuolemattomuuteen kirottu ihmisen irvikuva.
Se minä olisin varmasti sittenkin, jos joskus sattuisinkin pääsemään pois tältä kirotulta aukiolta. Minä vain en halunnut langettaa samaa kirousta kenellekään toiselle.

Karhuystäväni istahti kaivamansa lammikon reunalle ja katsoi minua pää kallellaan, samalla kun sen pennut intoutuivat leikkimään vedessä. Ne jahtasivat toisiaan veteen ja sieltä pois, kunnes olivat likomärkiä. Saana päästi erityislaatuisen murahduksen, joka kuitenkin kuulosti yllättävän lempeältä ja pennut tallustelivat sen luo. Kuin Saana olisi halunnut, että minäkin saisin nauttia vedestä.

”Kyllä minä pesen itseni, mutta nauttimisen minä jätän sinulle.” Minä sanoin surumielisesti ja huomasin ääneni kuulostavan oudolta. No eihän se mikään ihme ollut, sillä en ollut ties kuinka pitkään aikaan jutellut yhdenkään ihmisen kanssa, joten puhetaitokin alkoi hivenen ruostua käytön puutteesta.

Niin minä sitten riisuin rääsyt yltäni ja pulahdin veteen, joka viileys ei tuntunut missään. Yritin olla välittämättä tuosta tunteettomuudesta, vaikka se kiusasikin minua ja keskityin pesemään pahimmat liat pois. Melkein ajattelin, että kohta tuo vesi olisi käyttökelvotonta, kun näin itsestäni irtoavan lian liukenevan veteen ja värjäämään sen tumman ruskeaksi. Viimein aloin näyttää säälliseltä, vaikken ollutkaan pessyt itseni kuin vedellä. Mistäpä olisin saippuaa saanut, vaikka luoja yksin tietää, että minä kaipasin sitäkin. Tosin epäilin, etten pystyisi senkään tuoksusta ja tunnusta enää nauttimaan.

Minä olin tunteeton peto, tai no en kai ihan, koska pystyin sentään surua ja epätoivoa tuntemaan, sekä empatiaa, mutta ne tuntemukset, joita olin eri asioista oppinut ihmisenä ollessani tuntemaan olivat mennyttä ja jotain sellaista, jonka toivoin saavani takaisin. Tiesin nyt, miten korkean hinnan kuolemattomuudestani jouduin maksamaan. Vaikka aurinko ei minuun vaikuttanut, epäilin tokko voisin sen valossa enää sen jälkeen olla, jos pääsisin pois vankilastani. Mutta minä päätin, että jos kuitenkin pääsisin, jos kuitenkin löytyisi ihminen, joka tuon palveluksen minulle haluaisi tehdä, vaikka hinta olikin korkea, minä etsisin keinon, jolla vapauttaa sen, joka vapauttaisi minut. Minä en halunnut, että joku toinen joutuisi kärsimään, kuten itse kärsin.

Ääneti puin päälleni ne räsyt, vaikka ne alkoivatkin olla jo niin puhki kuluneet ja repaleiset, etteivät enää kauan pysyisi päälläni. Tosin mietin oliko sillä mitään väliä, että olinko alasti vai en. Enhän enää tuntenut talven kylmyyttä tai auringon lämpöä ihollani. Minä en ollut enää kykenevä kuolemaan, joten aivan hyvin voisin olla alasti. Vaikka kun oikein tarkkaan mietin, voisi alaston vartaloni järkyttää sitä, joka vankilaani eksyisi. Aikaisemmasta elämästäni, elämästä ennen tätä, olin oppinut, että alastomuus oli epäsiveää ja sopi vain kylpyhuoneen puolelle ja peiton alle, ei muualle.

Niin sitten päätin yrittää pitää ne vähäiset rääsyt peittonani, jotten olisi säikyttänyt paljaalla olemuksellani potentiaalisia pelastajia pakoon. En edes ajatellut, että tekisin parhaasta ystävästäni taljan itselleni, päätin että se pitäköön turkkinsa itse. Jos sitten vaatteet putoaisivat päältäni, niin sitten putoaisivat ja minä olisin alasti. Sitten sain ajatuksen ja polvistuin lammen reunalle ja kumarruin katsomaan tyynen veden pintaa, mutten nähnyt kuvajaistani. En siis tiennyt miltä näytin nyt. Olin varmasti muuttunut paljonkin, mutta kuinka paljon, sitä en tiennyt. Enkä saisikaan tietää, kun en voinut katsoa itseäni heijastavista pinnoista. Sen tiesin, että ihoni oli muuttunut hyvin vaaleaksi, melkein sinertävän vaaleaksi, kynteni olivat kasvaneet ja koska en ollut voinut leikata ja harjata hiuksiani, olivat nekin kasvaneet pituutta ja olivat pahasti takkuiset. Arvelin, etten tainnut kovin mukavalta näyttää, saati turvalliselta. No en minä ollutkaan turvallinen, mutta niin kauan, kun en ollut todella janoinen en hyökkäisi kenenkään kimppuun.

Saana viihtyi vielä jonkin aikaa seuranani, kunnes häipyi taas omille teilleen. Vielä muutaman kerran se saapui pentujensa kanssa ja joka kerran pennut olivat kasvaneet paljon edellisestä. Ajan täytyi tosiaan kulua eri tahtiin vankilani ulkopuolella, sillä kuplan sisällä tuntui, kuin kaikki aika olisi pysähtynyt. Kuin olisin vankina ajassa. Mietin alituiseen, mitähän perheelleni kuului ja mitä isäni minusta ajatteli. Oli varmaankin pettynyt ja ehkä huolissaankin, kun en ollut palannut. Toisaalta, jos aika kului eri tahtiin kuplan ulkopuolella, olivatkohan nämä enää elossakaan.
Ikävöin kotiani ja perhettäni kovin ja kaduin yhä tuota erhettäni, joka maksoi minulle enemmän kuin minulla olisi ollut siihen varaa.

Saana tuli ja meni miten tahtoi, sen pennut kasvoivat ja pian jättivät emonsa. Joskus Saana jäi pidemmäksi aikaa ja joskus se vain tallusteli aukean läpi matkalla jonnekin. Joka kerran se tuntui muuttuvan ja ikään kuin harmaantuvan.
Eräänä iltana se saapui ja näytti hyvin vanhalta ja raihnaiselta. Arvelin, että se alkoi jo olla niin iäkäs, että oli tullut aika jättää sille lopulliset hyvästi. Se tallusti hitaasti luokseni ja kävi vierelleni makuulle. Tunsin itseni surulliseksi, sillä tiesin menettäväni uskollisen ystäväni, jonka avulla olin jotenkuten pysynyt selvillä ajankulusta ja joka oli ollut minun seuranani niin kauan. En halunnut satuttaa sitä, vaan halusin antaa sen nukkua rauhassa pois. Se oli sen ansainnut. Niin minä sitten silittelin sen harmaantunutta turkkia ja näin miten elämä hiljalleen lipui pois siitä ja jäljelle jäi vain sen maalliset jäännökset. Kun olin aivan varma sen kuolemasta, minä aloin kaivaa kuoppaa sitä varten, sillä en halunut sen joutuvan metsän eläinten ruoaksi.

Aikaahan minulla oli loputtomasti, joten minä kaivoin ja kaivoin paljain käsin, kunnes hyvin pitkän ajan kuluttua olin saanut aikaiseksi niin ison kuopan, että Saanan ruho mahtui siihen. Minä ajattelin raahata sen ja hämmennyin, kuinka helposti melkein toista sataa kiloa painava ruho nousi. Niin minä kannoin sen ja laskin hellävaroen kuoppaan, jonka peitin maalla. Ystävästäni oli jäljellä vain maakumpu, joka muistuttaisi minua siitä aina.

Saanan pennut tulivat ja menivät nekin, mutta olivat niin paljon villimpiä, kuin emonsa, että ne eivät tulleet kovin lähelle minua, vaan pitivät tietyn etäissyyden minusta. Pian nekin lakkasivat tulemasta ja epäilin että nekin olivat kohdanneet loppunsa lajitoveriensa tai metsästäjien toimesta.


4.Luku

Aika kului ja minä menetin ajantajuni. En edes tiennyt kuinka kauan oli ollut tuolla kirotulla aukiolla, varmaankin vuosia, ehkä jopa vuosisatoja arvelin, sillä aukio pysyi muuttumattomana, eikä juuri mitään muita kuin eläimiä eksynyt aukiolle.

Eräänä iltana tunsin aukion lähellä olevan jonkun. Tuo tunne oli uusi, sillä kyseessä ei ollut se neito, joka minut tälle aukiolle oli tuominnut, eikä myöskään se paha, jonka olin joskus aikaisemmin havainnut. Ei, kyseessä oli ihminen. Lihaa ja verta oleva ihminen. Minä en laulanut, mutta pistin houkutustaitoni äärimmilleen ja toivoin, että tuo joku tulisi aukealle. Minä halusin nähdä hänet, ennen kuin pyytäisin tuota suurta palvelusta. Pienen tovin kuluttua aukealle asteli paljasjalkainen neito. Neito oli kaunis katsella ja sen lisäksi, että tunsin outoa vetoa tätä kohtaan, sekä verenjanoa, tunsin myös viettieni heränneen, tunsin että halusin naisen omakseni, minä halusin häntä, kuten mies haluaa naista. Tunsin himoni heränneen, eikä tämä ollut nälkää tai janoa, vaan voimakasta halua.

En tietenkään halunnut pakottaa naista tekemään vastoin tahtoaan ja halusin antaa tälle mahdollisuuden perääntyä. En minä voinut tuomita häntä samaan kiroukseen, jonka uhriksi minä olin omaa typeryyttäni joutunut.
Huomasin, että pystyin vaikuttamaan naiseen ja niin tämä luuli, ettei paikalla ollut ketään. En halunnut hänen näkevän minua. En vielä. Minä halusin katsella häntä, varmistua että voisin tähän luottaa. En ole varma tunsiko hän minun läsnäoloni, mutta hän tuntui värähtävän hienoisesti, kun astelin hänen ohitseen. Seurailin hänen liikkeitään ja ihailin hänen kauneuttaan. Hän toi minulle mieleen erään, jonka kanssa olin aikonut mennä naimisiin ja olisinkin mennyt, jos en olisi ollut niin typerä ja langennut lumoukseen, kuin mikäkin houkka.

Minä aloin pitää naisesta ja tunne siitä, etten halunnut hänelle pahaa, enkä langettaa kirousta, voimistui.
Viimein päätin näyttäytyä ja arvelin, että paras oli tehdä se varovaisesti, etten säikyttäisi naista tiehensä. Minä astelin hieman kauemmaksi naisesta, jota yhä katselin ja suuntasin ajatukseni tähän. 'Näe minut nyt.' Minä ajattelin ja miltei heti huomasin naisen hätkähtäen katsovan minuun.

”Älä pelkää, minä en aio satuttaa sinua.” Minä sanoi ja ääneni oli karhea ja hiljainen. ”Enkä aio pakottaa teitä jäämään. Lähde jos haluat.” Minä jatkoin, sillä aikeenani ei ollut pakottaa naista jäämään tai muutenkaan vahingoittaa häntä.

Minä en varsinaisesti ollut nälkäinen, sillä olin joitain tunteja aiemmin ravinnut itseäni ketun verellä, ennen kuin nainen ilmaantui aukioni lähelle.

”En minä pelkää teitä.” Nainen sanoi ja sai minut hämmentymään.

Luulin, että näyttäisin hänen silmissään vähintäänkin julmalta, tunteettomalta pedolta. Likainenkin olin taas, enkä uskonut tuoksuvani erityisen raikkaalle. Minä en enää käyttänyt vetovoimaani naiseen, sillä en halunnut vaikuttaa millään tavoin hänen päätöksiinsä, mitä ne sitten tulisivat olemaan.

”Mikä tämä paikka on?” Nainen kysyi ja katsoi ympärilleen uteliaana ja näin vasta silloin miten nuori tämä oli, tuskin vielä kahdeksaatoistakaan.
”Tämä voi olla hivenen noloa, mutten tiedä oikein itsekään.” Sanoin hiljaa ja katselin nuoren neidon kauniita kasvoja, joista hehkui elinvoima.

Melkein huomaamattani ja melkeinpä vaistonvaraisesti minun katseeni lipui hänen kaulalleen ja etsiytyi valtimon kohdalle. Minä pakotin itseni lopettamaan moisen, en halunnut hyökätä. En halunnut, en vai halusinko sittenkin. Niin voimakkaita tunteita, vaikken voinutkaan tuntea kuin ihminen ja silti olin ristiriidassa itseni ja tunteideni kanssa.

”Tämä on vähän kolkko paikka.” Neito sanoi viimein. ”Miten jouduitte tänne ja kuka te olette?” Hän kysyi.
”Nimeni on Aaren, Matiaksen poika.” Esittäydyin. ”Pahoittelen vähemmän hehkeää ulkomuotoani, mutta olen ollut täällä jo kauan ja tarina siitä, miten jouduin tänne ei ole kovin pitkä. Omaa typeryyttäni saan siitä syyttää.” Minä jatkoin ja kerroin sitten miten olin omaa tyhmyyttäni joutunut tälle aukiolle.
”Mikset vain lähde pois?” Neito kysyi.
”Lähtisin, jos voisin.” Minä vastasin surullisena.
”Mikä sinua estää? En näe täällä aitoja tai muitakaan esteitä.” Neito sanoi.
”Ei täällä näkyviä esteitä ole, mutten silti pääse täältä pois, vaikka haluaisinkin.” Minä sanoin. ”Minä en tiedä itsekään miten tämä toimii ja kuinka vanha tämä paikka on.” Jatkoin ja mietin, voisinko pyytää neidolta niin isoa palvelusta. Katsoin tämän innokkaita pisamaisia kasvoja, suuria vihreitä silmiä ja punertavia kutrejaan ja päätin, etten voisi pyytää sellaista häneltä.
”Onko mitään keinoa, millä pääsisitte täältä pois?” Neito kysyi jälleen.
”On yksi.” Minä vastasin ja katsoin onnettomana neitoa. Niin lähellä ja kuitenkin kaukana.
”Miksi et sitten ole käyttänyt sitä keinoa?” Neito ihmetteli ja astui lähemmäksi minua.
”Koska silloin jonkun olisi tultava omasta tahdostaan minun tilalleni, enkä minä halua langettaa tätä kirousta kenellekään toiselle. Se ei olisi oikein.” Minä sanoin murheellisena. ”Minä jään tänne ikuisesti, sillä en voi vaatia ketään uhrautumaan minun vuokseni.” Minä lisäsin.
”Entä, jos minä olisin valmis tekemään tuon uhrauksen.” Neito sanoi.
”En voi hyväksyä sitä. Teillä on elämä edessänne, älä uhraa sitä minuun. Minut on kirottu kuolemattomuudella, eivätkä minunlaiseni ole erityisen tervetulleita tavallisten ihmisten pariin. Parempi on, että pysyn täällä, niin en saa niin pahaa vahinkoa aikaiseksi, sillä minä tarvitsen elääkseni elävien olentojen verta.” Minä kerroin ja toivoin, että neito lähtisi. Tietenkin olin seuraa kaivannut, mutta en minä halunnut tämän uhraavan itseään ventovieraan verenimijän takia. ”Ettehän te edes tunne minua, joten teillä ei ole mitään syytä tehdä mitään puolestani.” Lisäsin.
”En ehkä tunne teitä, mutta minä olen vapaa päättämään itsestäni ja tekemisistäni.” Neito sanoi. ”Ei minulla ole ketään, joka minua jäisi kaipaamaa, joten miksi en siis voisi antaa elämääni teille, joka olette olleet täällä jo niin kovin kauan.” Hän jatkoi ja näin kuinka voimakastahtoinen hän oli ja siinä silmänräpäyksessä havaitsin rakastuneeni häneen auttamattomasti.
”Oletteko aivan varma siitä, mitä te tahdotte ja mitä te olette nyt tekemässä?” Minä kysyin, sillä en olisi todellakaan halunnut vangita neitoa tälle aukealle, kenties ikuisiksi ajoiksi.
”Olen täysin varma.” Neito sanoi ja lisäsi. ”Te voitte kutsua minua Mariaksi.”
”Maria.” Sanoin hiljaa. ”Teillä on kaunis nimi.” Minä lisäsin ja tunsin jotain voimakasta sydämessäni, joka ei enää sykkinyt ja jos olisikin, niin se olisi sykkinyt Marialle.

Maria asteli aivan lähelleni ja minä muistin sen yön, jolloin menetin vapauteni. Vaikka minä halusinkin koskettaa naista, minä tunsin etten voisin tehdä tätä hänelle. Maria ei vaikuttanut hyväuskoiselta hölmöltä, vaan hyvinkin voimakastahtoiselta ja viisaalta nuorelta naiselta.

”Mene kun vielä voit.” Minä sanoin tukahtuneella äänellä ja astahdin kauemmaksi hänestä. ”En voi tehdä tätä teille.” Lisäsin hiljaa.

Koko sotku oli omaa syytäni, miksi siis vetäisin jonkun täysin tuntemattoman siihen mukaan ja pilaisin tämänkin elämän.

”Mutta minä haluan auttaa sinua.” Maria sanoi ja astui lähemmäksi minua. ”Kerro, mitä minun pitää tehdä.” Hän pyysi.

Minä tunsin hänen läsnäolonsa hyvin voimakkaasti, haistoin hänestä huokuvan kukkaistuoksun ja erityisen voimakkaasti minä tunsin hänen sydämensä sykkeen, kuin jos olisin painanut pääni hänen rintaansa vasten. Hänen sydämensä ei hakannut pelosta, vaan sykki tasaisena ja voimakkaana.

”Tarvitsisin vain vertanne, mutta kuten jo sanoin, en voi antaa teidän tehdä sitä.” Minä sanoin. ”Te olette kaunis, juuri sellainen jonka mieluusti olisin ottanut vaimokseni, mutta minä en halua tahrata teitä, enkä riistää teiltä elämäänne. En halua kahlita teitä tälle aukealle ikuisiksi ajoiksi.” Minä jatkoin.
”Minä en välitä.” Maria sanoi ja yllättäen painautui minua vasten. Se tuntui suorastaan huumaavalta ja minun oli kerättävä kaikki tahdonvoimani, jotten olisi antanut periksi vieteilleni ja verenhimolleni.
”Sinäkö tosissasi haluat jäädä vangiksi tälle aukealle ja muuttua samanlaiseksi verenhimoiseksi olennoksi kuin minä?” Minä kysyin.
”Tahdon minä.” Maria vastasi.
”Oletko valmis seuraamuksiin.” Minä varmistin ja päätin, että auttaisin Mariaa, vaikka mikä tulisi.

Enhän voisi jättää häntä aukealle ikuisiksi ajoiksi. Ehkä minä löytäisin lääkkeen tähän kiroukseenkin, niin että voisin vanheta yhdessä Marian kanssa. Hankkia hänen kanssaan lapsiakin. En oikein uskonut, että vampyyrit pystyisivät lisääntymään, muuten kuin puremalla ihmisiä ja muuttamalla heidät kaltaisikseen.

”Olen.” Maria vastasi ja nosti katseensa minuun.

Hän ei todellakaan pelännyt ulkomuotoani, ei vaikka minun silmieni täytyi hehkua pimeässä kuin suden silmät. Himmeää valoa, väristä en tiennyt oliko se kellertävä vai punertava.

”Hyvä on. Ainakin olen varoittanut sinua ja olen kertonut millaisia seuraamuksia tällä on sinulle. Älä siis syytä minua, jos et pidäkään siitä millaiseksi tulet muuttumaan, millaiseksi elämäsi tulee muuttumaan.” Minä sanoin.
”En minä syytä sinua. Minä haluan auttaa sinua.” Maria henkäisi.
”Ennen kuin teen yhtään mitään, minä lupaan sinulle yhden asian. Minä lupaan, että yritän etsiä keinon, jolla sinut saisi vapaaksi, ilman että ketään toista tarvitsisi tuomita sinun tilallesi ikuiseen piinaan.” Minä sanoin ja katsoin Mariaa silmiin.
”Aaren. Tee se nyt.” Maria sanoi hiljaa ja vastasi katseeseeni.

Minä nyökkäsin ja painoin hampaani hänen kaulalleen. Tunsin miten kulmahampaani lävistivät pehmeän ihon. Maistoin suolaisen veren suussani ja se maistui kuin olisin juonut parhainta viiniä. Niin erilaista kuin eläinten veri, niin paljon parempaa. Tunsin miten Maria värähteli käsissäni ja minun oli jälleen hillittävä itseni, jotten olisi imenyt häntä tyhjiin. Minä irrotin otteeni hänestä ja laskin hänet hellästi nurmimatolle, jonka pehmeyttä hänkään ei pian tuntisi.

Ajattelin, etten aivan heti jättäisi häntä yksin. En halunnut hänen kokevan samaa, kuin mitä itse olin kokenut. Katselin Mariaa, kun hän lepäsi silmät ummessa nurmella, kasvot hyvin vaaleiksi muuttuneina. Hän näytti enemmän kuolleelta, kuin elävältä. Kesti jonkin aikaa, kunnes hänen luomensa aukenivat värähtäen ja hän katsoi minua. Näin, että hänen silmiinsä oli tullut hienoinen punertava hehku. Hän oli nyt samanlainen, kuin itse olin ja minä olin vapaa lähtemään. Mutta mihin minulla kiire olisi ollut, olinhan kuolematon, enkä uskonut, että kukaan enää kaipaisi minua, joten jäin vielä, kuten olin päättänyt, Marian seuraan.

”Sinä olet nyt vapaa, miksi et lähde?” Maria kysyi.
”En haluaisi jättää sinua ja mikä kiire tässä on. Minulla ei ole muuta kuin aikaa, elävä minä en ole ensinkään.” Minä sanoin. ”Ajattelin hankkia sinulle ruokaa, sillä ennen pitkää tulet kokemaan hirvittävää janoa, jos et saa tuoretta verta.” Lisäsin.
”Voi Aaren.” Maria sanoi ja hymyili. ”Sinä olet niin erilainen kuin kukaan kohtaamistani ihmisistä. Tai no, ethän ole ihminen, enkä minäkään enää.” Hän sanoi sitten.

Niin minä sitten jäin hänen luokseen vielä pitkäksi aikaa ja kuten olin todennut, päiväsaikaan en voinut kuplan sisältä poistua, sillä se olisi ollut kuolemakseni. Sen huomasin, kun ensimmäistä kertaa sitä yritin. Se tunne, se kuumuus ja kipu olivat viedä järkeni ja minun oli palattava takaisin paikkaan, joka tuntui suojaavan meitä auringon vahingolliselta valolta jotenkin. Vasta öiseen aikaan, minun oli turvallista liikkua, tosin silloin oli vähemmän eläimiä liikkeellä ja minun oli aika vaikea saada saalista. Takaisin minun oli palattava ennen päivän koittoa, jos en halunnut kärventyä.

Me vietimme aikaa kaksin ja koska aukealle hyvin harvoin eksyi ketään, eläimiä lukuun ottamatta, oli minulla ja Marialla hyvää aikaa tutustua toisiimme monin tavoin ja tilaisuus tehdä keskenämme, mitä vain halusimme. Pian tunsimme toisemme paremmin kuin hyvin. Minä tiesin, etten voisi ainiaaksi jäädä Marian seuraan, vaan minun olisi lähdettävä, mikäli mielin saada kirouksen kumottua kokonaan ja ehkä elää normaalia elämää, jos se suinkin olisi mahdollista.
Saapui jälleen ilta ja pian minä voisin lähteä, vaikka se tekikin kipeää ja vaikka en olisikaan tahtonut lähteä.

”Aaren, tulethan pian takaisin.” Maria pyysi.
”Tulen, jos voin.” Minä sanoin. ”Haluan saada sinut vapaaksi täältä.” Lisäsin ja painoin hellän suudelman hänen otsalleen.
”Ole varovainen siellä suuressa maailmassa.” Maria sanoi.
”Olenhan minä.” Minä lupasin.

Tietenkin olisin varovainen ja minä tiesin, etten voisi noin vain hyökkäillä ihmisten kimppuun, vaikka ihmisveri olikin niin makoisaa ja se, josta sain eniten voimaa. Ei, jos minä avoimesti alkaisin hyökkäillä ja tappaa ihmisiä, jäisin ennen pitkää kiinni ja minut tapettaisiin todennäköisesti jättämällä aurinkoon kärventymään. Vielä kerran minä katsoin Mariaa, ennen kuin astelin pois aukiolta. Jos vampyyri vain voi tuntea rakkautta, niin minä rakastin Mariaa, enkä luovuttaisi ennen kuin saisin hänet vapaaksi tuosta helvetillisestä kirouksesta. Ensitöikseni minun olisi siistiydyttävä ja saatava ylleni säälliset vaatteet, sillä enhän minä tämän näköisenä turjakkeena voinut ihmisten ilmoille mennä.

Astelin eteenpäin pimeydessä ja tunsin voimakkaasti Marian takanani, samoin aukion. Sen lisäksi tunsin edessäpäin olevan kaupungin ja minä melkein pystyin koskettamaan siellä olevia ihmisiä, mutta vain ajatuksin. Tiesin, että minun olisi saatava itselleni yöksi nukkumapaikka, sillä jos jäisin auringon valoon, se olisi minun loppuni.



5.Luku


Minä astelin pitkin kaupungin autioita katuja ja yritin etsiä samalla sopivaa vaatekertaa itselleni. Enhän minä lähes alastomana voisi liikkua kaupungin katuja, sillä ennen pitkää joku minut hoksaisi ja nostaisi äläkän. Katuja kulkiessani minä huomasin miten kaupunki oli muuttunut ja totesin, että olin ollut aukealla jo satoja vuosia, sillä niin moni minulle rakas paikka oli poissa ja tilalla jotain ihan muuta. Jopa isäni kauppa oli muuttunut, niin etten sitä ollut tuntea, liekö se enää sukuni nimissäkään, epäilin. Minä astelin kaupalle ja katselin sitä hiljaa. Niin paljon muistoja kohosi mieleeni, muistoja ajasta jolloin kaikki oli vielä ollut hyvin. En tietenkään voisi vaatia kauppaa takaisin itselleni, miten edes voisin todistaa olevani sukua, etenkin kun aikaakin oli niin kauan jo kulunut. Haikein mielin siis jätin kaupan ja aloin tallustaa eteenpäin, tietämättä mitä tehdä ja mihin mennä.

Äkkiä törmäsin johonkuhun ja peräännyin hieman. Näin edessäni miehen, joka oli pukeutunut oudonlaiseksi, tai outo se minulle oli, sillä en ollut ennen moisia pukineita nähnyt. Pukeutuminenkin oli siis muuttunut ajan myötä, minä päättelin ja arvelin että mies varmaan luuli minua ties miksi, kun päälläni oli vain räsyjä. Lisäksi olin likainen ja haisin varmasti pahalle. No en minä ollutkaan nähnyt saippuaa aikoihin.

”Anteeksi.” Minä mutisin ja katsoin hämmentyneenä miestä. En edes älynnyt uusia voimiani käyttää.
”Katsoisit vähän mihin kuljet.” Mies tiuskaisi puoliksi peloissaan, puoliksi ärtyneenä.
”Ei ollut tarkoitus.” Sanoin ja katsoin miestä ja mietin mahtuisiko hänen vaatteensa minulle. Lisäksi aloin tuntea tuttua nälkää, vai pitäisikö sanoa janoa.
”Mitä sinä töllötät? Eikö sinun pitäisi olla köyhäintalossa, kuten muutkin kerjäläiset.” Mies tiuskaisi uudelleen.

Vasta silloin älysin, että minun olisi tehtävä jotain, sillä jos hyökkäisin noin vain, mies pitäisi sellaista melua, että pian puoli kaupunkia olisi kimpussani. Minä siis hyödynsin voimiani, joita aiemmin olin käyttänyt lähinnä eläimiin, tuohon onnettomaan mieheen. Olin hieman pahoillani hänen takiaan, mutta mitä muutakaan olisin voinut tehdä.
Niin minä sitten sain miehen kulkemaan kanssani sivukujalle, jossa painoin hänet seinää vasten. Hän tuntui tottelevan pientäkin elettäni, eikä pistänyt vastaan, kun viimein upotin kulmahampaani hänen kaulaansa ja aloin ahnaasti imeä hänen elämännestettään. Se maistui hyvältä, joskaan ei aivan niin hyvältä, kuin Marian, mutta paremmalta kuitenkin kuin eläinten veri ja minä tunsin miten voimani alkoivat kasvaa. Päättelin siis, että täysi annos verta tarkoittaa hyvää oloa ja paljon voimia, vähäinen voimattomuutta ja ikävää janoa.

Minä imin miehen veren viimeistä tippaa myöden ja sen jälkeen laskin hänet alas maahan. En minä halunnut heittää häntä kuin räsynukkea, kun hän kuitenkin oli tavallaan ollut minulle avuksi. Tämän jälkeen minä ympärilleni vilkuillen riisuin miehen vaatteet ja puin ne ylleni. Ihme kyllä ne sopivatkin minulle hyvin. Lopulta keräsin talteen myös miehellä olleen puukon ja rahapussukan, josta tulisi olemaan hyötyäkin. Sillä en tietenkään voinut pelkästään sammuttaa janoani, minun oli kerättävä tietoa.

Mutta nyt minun olisi riennettävä jonnekin turvalliseen paikkaan päivää pakoon. Ennen kuin ehdin liikahtaa, se tuli mieleeni. Tietysti, miksi en mennyt sinne jo aikaisemmin, ajattelin ja suuntasin kulkuni kohti kaupungin kirkkomaata. Siellä voisi olla sopiva hautaholvi, jota voisin käyttää, kunnes saisin paremman paikan, jossa levätä päivisin auringolta piilossa. Taivaanrannassa alkoi jo häämöttää kapea kullanhohtoinen raita ja minä tiesin, että olisi jo kiire. Niinpä minä sitten lisäsin vauhtia ja jouduin itsekin hämmästelemään, kuinka nopeasti oikeastaan pääsinkään hautausmaalle. Avasin portin ja pujahdin sisälle hiljaiseen paikkaan, jossa ehkä olisin turvassa. Ainakin pienen hetken, mutta en minä tiennyt minne muuallekaan olisin mennyt.

Hiippailin äänettömästi pitkin hautarivejä ja etsin sopivaa soppea. Pian pysähdyin kauniisti koristellun hautaholvin eteen. Minä astahdin edemmäksi ja työnsin raskaan oven auki. Vaikka holvissa oli pimeää, minä näin kuin olisi ollut päivä ja osasin edetä varovasti. Painoin oven kiinni huolellisesti, ennen kuin etenin pitkin kosteankylmää käytävää, joka vei avaraan tilaan. Tilan keskellä oli kivinen jalusta ja sillä kivinen arkku. En erityisemmin halunnut hautarauhaa rikkoa, mutta jotain oli tehtävä, joten siirsin kivisen kannen syrjään, jolloin sen alta paljastui puinen arkku. Työnsin arkun kannenkin auki ja kiskoin kauan aikaa sitten kuolleen ruumiin pois ja asettelin sen huolellisesti sivulla olevalle hyllylle. En sentään halunnut kohdella vainajaa epäkunnioittavasti, joten siksi hylly.

Tämän jälkeen pujahdin arkkuun ja käytin voimiani saadakseni molemmat kannet kiinni. Vihdoin tunsin olevani turvassa ja saatoin vaipua unenkaltaiseen horrokseen päivän ajaksi. En tiennyt kuinka kauan olin maannut tässä horroksessa, kun havahduin johonkin. En tiedä mitä se oli, mutta vaistosin vaaraa. Juuri kun olin nousemassa arkusta, joku astui hautaholviin.


No niin, naputtelin sitten tällaisen pätkäsen tähän. Jatkakaatten tarinaa. :)

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

Siirry pois tekstitilasta