Taivas hohti sinisenä ja siellä täällä tuon sinisyyden rikkoivat vaaleat pilvenriekaleet. Vanhan kärrytien molemmin puolin oli niittyjä ja peltoja. Etäällä näkyvän, metsittyneen kukkulan päällä seisoi rapistunut maatalo ja kukkulan alapuolella oli laaja aitaus, jossa käyskenteli lehmiä vasikoineen ja yksi sonni, joka vahti tarkkaavaisesti laumaansa.
Saana istui kuskinpenkillä ja nautti viileästä tuulenvireestä kasvoillaan. Hän oli palaamassa kaupungista, jossa oli ollut myymässä isoäidin lakkahilloa sekä omia savitöitään ja muitakin talon tuotteita. Samalla hän oli ostanut saaduilla rahoilla tarpeellista tavaraa, sekä joitakin ruokatarpeita kotiin vietäväksi.
Maailma oli ollut erilainen ja vaarallinenkin ennen Saanan syntymää ja oli muuttunut vain pahemmaksi. Kaikki olivat olleet toistensa kimpussa ja sotineet, kunnes se kaikki oli äkillisesti loppunut. Kukaan ei ollut tiennyt mitä oli tapahtunut ja kenen toimesta.
Saanakin oli ehtinyt nähdä niitä kauheuksia joita tapahtui ennen rauhaa ja joskus ne kummittelivat unissa.
Ihmiset totuttelivat elämään ilman sähköä ja mukavuuksia joita oli ollut ennen sotaa ja hyvin he siihen tottuivatkin.
Vaikka elettiinkin rauhan aikaa, liikkui lähialueilla ryhmiä, jotka hyökkäsivät pimeän tullen matkalaisten kimppuun ja riistivät heiltä kaiken omaisuuden, sekä lopulta hengen.
Ihmiset pelkäsivät noita viheliäisiä roistoja, eivätkä uskaltaneet liikkua enää pimeän tultua ja lukitsivat huolellisesti hakansa, kotinsa ja navetan ovet, jottei nuo turjakkeet päässeet viemään vaivalla hankittua omaisuutta ja elikoita.
Kaupungissa torimyyjät lopettivat myynnin ja pakkasivat tavarat kasaan hyvissä ajoin, että ehtisivät kotikonnuilleen ennen pimeää. Toiset taas yöpyivät majatalossa ja lähtivät vasta varhain aamulla.
Ne loput, jotka asuivat kaupungissa lukittautuivat asuntoihinsa, kun kaupungin portit oli suljettu yöksi.
Vaikka rosvot kylvivätkin pelkoa ihmisten sydämiin, oli yksi asia jota he pelkäsivät yhtä paljon, kuin ihmiset heitä, nimittäin olento, joka asui vuorilla. Se laskeutui toisinaan alas vuorilta ja nappasi kiinni mitä sai katsomatta oliko se roisto vai tavallinen kulkija.
Kukaan ei ollut sitä koskaan nähnyt ja ne jotka olivat, eivät olleet eläneet niin kauan, että olisivat voineet siitä kertoa.
Vain yksi oli sen nähnyt ja tuo yksi käytti sitä hyväkseen. Tuo yksi oli tämän pitäjän suurimman rosvokoplan johtaja, jota jopa hänen alaisensakin pelkäsivät. Kukapa ei olisi, kun hän katseli jäisin silmin alaistaan tai poloista uhriaan, jonka viimeiseksi näyksi tuo häijy jäinen katse jäi.
Tuo sydämetön mies oli kaikista roistoista pahin jota koskaan oli ollut, eikä toista yhtä kauheaa enää tulisi, jollei tuota olentoa laskettu lukuun.
Mutta sitä ei tuo häikäilemätön mies tiennyt, että olentoja oli olemassa toinenkin, joskin tämä oli hieman pienempi ja ystävällisempi.
Saana oli sen vuosia sitten löytänyt kotinsa lähellä olevan lammen rannalta. Otus oli ollut surkeassa kunnossa ja sen siipi oli kahdesta kohdasta murtunut. Tarmokkaasti Saana hoiti otuksen siiven kuntoon ja etsi samalla selitystä sille, mikä tuo olento oli ja mistä se oli tullut.
Joissakin kirjoissa oli ollut kuvia hieman samannäköisestä otuksesta, mutta niissä kuitenkin kerrottiin, ettei sellaisia ollut olemassa muualla kuin satukirjoissa.
No ne kirjoittajat olivat olleet väärässä, elleivät sitten jotkut sodanaikaiset tiedemiehet olleet kehittäneet tällaisia olentoja omiin tarkoituksiinsa. Jos olivat, niin heidän työnsä oli karannut ja villiintynyt, muuttuneet omaksi lajikseen.
Tuosta olennosta Saana oli saanut ystävän, joka piti ainakin villikoirat ja sudet loitolla karjasta ja välillä harvensi noita harmillisia karjankiusaajia.
Saana havahtui mietteistään ja vilkaisi huolestuneena taivasta, joka hiljalleen alkoi värjääntyä kullan ja punaisen sävyin. Hän kannusti hevosensa nopeampaan vauhtiin, sillä halusi päästä kotiin ennen pimeää. Tuttu haka näkyi pian edessä ja hän saattoi pysähtyä haan kohdalla. Nopeasti hän hyppäsi alas kuskinpenkiltä ja kiiruhti avaamaan haan, minkä jälkeen hän talutti hevosen kärryineen toiselle puolelle.
Kun hevonen ja rattaat olivat haan sisäpuolella, Saana painui sulkemaan ja lukitsemaan haan portin. Hän ei ennättänyt sitä tehdä, kun kaukaa metsän reunasta alkoi kuulua melua. Hän pysähtyi niille sijoilleen ja tähysi äänen suuntaan.
Ensin ei hän ei nähnyt mitään, mutta hetken kuluttua näkyviin tuli repaleinen hahmo, joka juoksi hurjaa vauhtia kohti, kuin olisi jotakin paennut. Pian hahmon takaa tuli näkyviin joukkio, joka huutaen ja karkeasti kiroten yrittivät saada tuon onnettoman kiinni.
Saana kääntyi kannoillaan, niin että villaisen leningin helma vain hulmahti. Nopeasti hän kaivoi kuskinpenkin alta haulikkonsa, joka hänellä oli aina mukana ja ladattuna.
Eihän hänestä, yksinäisestä tytöstä olisi vastusta noille ihmishirviöille, mutta saisipahan ostettua lisäaikaa itselleen ja tuolle miehelle, jota nuo roistot vimmatusti jahtasivat.
Hän tähtäsi joukkiota johtavaa miestä, muttei ehtinyt laukaista, kun tienoon täytti kauhea karjunta ja pian taivaan peitti suuri tumma olento. Sen valtavat siivet tuntuivat peittävän koko taivaan. Saana nosti haulikon piippua hieman korkeammalle ja tähtäsi tuota olentoa tämän haavoittuvimpaan kohtaan, ohuisiin siipiin. Laukaus pamahti ja haulit ampaisivat piipusta kuin parvi kiukkuisia ampiaisia ja osuivat kohteeseensa. Tuskasta karjuen otus alkoi pudota ja katosi pian metsän siimekseen. Saana suuntasi haulikkonsa piipun uudestaan joukkion johtajaan ja laukaisi toisen piipullisen. Haulit rapisivat maahan aivan hevosen kavioiden juureen ja saivat eläimen nousemaan takajaloilleen. Johtajalla oli täysi työ rauhoittaa kauhistunutta eläintä, joten hän joutui pysähtymään ja hänen miehensä noudattivat esimerkkiä.
Tuo mies, joka oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi, jatkoi yhä juoksuaan ja pysähtyi vasta haan luona. Hän oli hengästynyt, ryvettynyt ja väsynyt.
”Emme voi jäädä tähän, sillä nuo tuolla lähtevät pian peräämme.” Saana sanoi ja viittoi miestä nousemaan kärryihin, minkä jälkeen hän suuntasi haalle, sulki sen ja laittoi vielä lukkoon. Kun se oli tehty Saana kiiruhti kärryille ja nousi kuskinpenkille, hoputtaen hevosensa liikkeelle.
”Kiitos.” Mies sanoi kun oli saanut hengityksensä tasaantumaan.
Matkalla kotipihaan, Saana vilkuili miestä ja huomasi, että tämän riekaleinen paita oli ollut hienointa pellavaa ja kauniisti kirjottu. Hän siis tulee jostakin kauempaa ja on varmaakin ylhäissyntyinen, Saana tuumi.
Toisaalla, jääsilmäinen roisto kirosi karkeasi ja mulkoili häijysti näköpiiristä katoavia kärryjä. Hänet oli nolattu, kerrassaan häväisty miestensä edessä ja pahinta koko asiassa oli se, että sen oli tehnyt nuori nainen, joka oli myös vanhingoittanut petoa. Hänen vankinsakin oli paennut, eikä hän voisi enää kiristää tuon vangin perhettä. No ne eivät tienneet mitään, joten voisihan sitä yrittää silti, roisto tuumi vaikka tiesikin sen olevan varsin riskialtista peliä.
Hänen olisi nyt korjattava tuo häväistys ja parhaiten se kävisi jos saisi tuon neidon käsiinsä. Mikäli silmät eivät olleet valehdelleet, neito oli näyttänyt sangen viehättävältä vaaleine palmikkoineen.
'Saan sinut vielä ja sitten kärsit.' Roisto ajatteli.
Tuo roisto kääntyi takaisin, sillä pedon siipi oli saatava kuntoon, sillä ei siitä muutoin mitään hyötyä ollut. Alaiset seurasivat johtajaansa, vaikka huomasivat, että hänen auktoriteettiaan oli loukattu ja he miettivät, että jos tuo tyttö pystyi siihen, pystysivätkö hekin.
Noniin jatkappa sinä.
Joko arvaatte mikä olento on kyseessä...
Niin ja nimiäkin saa keksiä, ellen minä ehdi ensin...
