Westridge liikahti niin, että oli hieman enemmän naisen edessä, sillä ei pitänyt ollenkaan miesten tavasta silmäillä naista, minkä hän tekikin selväksi olemuksellaan.

”Puhutteko te englantia?”, porukan johtajana toimiva mies kysyi.

Westridge nyökkäsi, muttei sanonut mitään.

”Olisin utelias tietämään, kuka te mahdatte olla ja mitä teette täällä jumalan selän takana”, mies kysyi, lisäten, ”ah, unohdin aivan esittäytyä. Minä olen Sanders ja nuo kaksi muuta ovat Adams ja Jones. Me olemme tutkijoita”, hän selitti epämääräisesti.

Westridge ei vieläkään vastannut, vaan mietti, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei halunnut sanoa mitään, mikä provosoisi noita miehiä, muttei myöskään ollut erityisen innokas kertomaan mitään itsestään noille miehille.

”Äh, Sanders. Mitä väliä siitä, kuka tuo on, menköön menojaan ja meilläkin on jo kiire”, Adams sanoi liikahdellen levottomasti, ”tosin voisimmehan vain päästää ukon päiviltä ja leikkiä tuon naisen kanssa”, hän lisäsi ja vilkaisi Yaraa irstaasti.

Westridge päästi vihaisen äännähdyksen ja hänen hoikka vartalonsa ilmensi pidäteltyä raivoa ja inhoa, jota hän tunsi noita miehiä kohtaan. Hänen pähkinänruskeat silmäsä välähtivät vaarallisesti, toisen käden sormien puristuessa tiukasti nyrkkiin.

”Adams”, Sander sanoi varoittavaan sävyyn ja mulkaisi toveriaan rumasti. Tämän jälkeen hän kääntyi takaisin Westridgen puoleen, ”mitä teihin tulee, suosittelen, että olette hieman yhteistyökykyisempi, ellette halua ikävyyksiä itsellenne ja ystävättärellenne”, hän huomautti, silmien välähtäessä ilkeästi.

”Minun ei ole pakko kertoa teille mitään, mitä en halua”, Westridge huomautti viimein kuivasti ja katsoi miestä kylmästi.

”Te olette itsepäinen ja koska ette halua vastata hyvällä, niin joudun siirtymään koviin keinoihin, ettekä te tule pitämään niistä”, Sanders sähähti, ”Jones”, hän käski toista toveriaan, äänensävyllä, joka ei jättänyt paljoakaan arvailujen varaan.

Jones vilkaisi Sandersia, nyökkäsi ja astahti kohti Westridgeä ja Yaraa, ojentaen kätensä kohti naista.

Westridge arvasi hieman liiankin hyvin, mitä miehillä oli mielessä. Hänen lihaksensa kiristyivät, hänen kasvoillaan näkyi päättäväisyys ja pähkinänruskeissa silmissä välähti raivo, täsmälleen samalla hetkellä, kun hänen kätensä teki nopean liikkeen. Hän äännähti epämääräisesti ja samalla hetkellä kuului etova, rusahtava ääni, kun oksa osui Jonesin päähän.

Mies katsoi hetken hämmentyneenä, kunnes lysähti tajuttomana maahan. Westridge puolestaan ei aikaillut, vaan nappasi Yaraa kädestä ja he kumpikin pakenivat hämmingin turvin viidakkoon. He kuulivat miesten äänet takaansa ja sitten jotain paljon pahempaa, laukauksia.

”Senkin hyppyrotta!! Kun minä saan sinut kiinni, toivot ettet olisi koskaan syntynytkään!”, Sanders karjui raivoissaan.

Westridge ja Yara jatkoivat juoksuaan, tehden välillä äkillisiä käännöksiä, välttääksen mahdolliset luodit, sillä miehet tuntuivat ammuskelevan umpimähkään sankan kasvillisuuden keskellä. Kesken juoksun Westridge tunsi terävää kipua olkavarressaan, kun jokin raapaisi sitä. Hän tunsi miten lämmin veri alkoi valua haavasta pitkin käsivartta, mutta hän ei siitä välittänyt, sillä oli tärkeämpi saada Yara turvaan noiden miesten ulottuvilta.

Kuului taas terävä laukaus ja jotain upposi hänen olkapäähänsä. Kipu yltyi lähes sietämättömäksi, mutta hän ei sittenkään pysähtynyt, vaan jatkoi niin lujaa ja pitkälle kuin pystyi. Lopulta voimat loppuivat, hän kompastui ja tuupertui pusikkoon. Hetken hän kyyhötti paikallaan, kunnes pakotti itsensä kohottautumaan takaisin jaloilleen.

Westridge vilkaisi suuntaan josta oli juossut. Hän näki, miten Sanders tähtäsi kiväärillään jotakin. Hänen katseensa seurasi kiväärin suuntaa. Ensin hän ajatteli itse olevansa maalitauluna, mutta tajusi sitten, että maalitauluna olikin, ”Yara”, hän henkäisi kauhistuneena. Sitten raivo sokaisi järkevän ajattelun ja hän syöksyi päin Sandersia, jolloin he kumpikin tömähtivät päin paksun puun runkoa.

Kivääri lensi pusikkoon ja Sanders retkotti puuta vasten ilmaa haukkoen, sillä Westridge oli törmätessään osunut Sandersiin sellaisella voimalla, että tämän palleaan sattui ja ilmat pusertuivat ulos hänen keuhkoistaan. Westridge perääntyi ja kohottautui täristen pystyyn. Adrenaliini virtasi veressä ja hän tunsi sydämensä takovan hullunlailla rinnassaan. Hän vilkaisi nopeasti henkeään haukkovaa Sandersia, päätellen, ettei tämä pystyisi pitkään aikaan tekemään mitään, kääntyi ja suuntasi kulkunsa sinne minne Yara oli juossut, hänen jäädessä jälkeen.

Westridge oli huolissaan Yaran vuoksi, sillä vielä yksi mies oli heidän perässään. Hänen teki pahaa pelkästään ajatella, mitä mies tekisi Yaralle, halutessaan kostaa tovereidensa kohtalon.

Westridgen teki mieli huutaa, mutta hän katsoi parhaimmaksi olla vaiti, sillä muutoin paljastaisi sijaintinsa tuolle miehelle. Niin hän sitten jatkoi juoksuaan, kunnes saapui pienelle aukealle, jonka reunassa oli liaanien ja muun kasvillisuuden peittämä monumentti. Se olisi toisessa tilanteessa ollut varmasti kiinnostava löytö, mutta sen tutkimiseen ei nyt ollut aikaa. Oli tärkeämpää löytää Yara.

Äkkiä hän kuuli naisen hätäisen äänen, sekä miehen karkean äänen. Westridge vilkuili ympärilleen nähdäkseen, mistä äänet kuuluivat, kunnes näki hieman kauempana kasvillisuuden peittämän osin murentuneen seinän luona Yaran ja tuon kolmannen miehen.
Adams oli kaatanut naisen alleen, repi tämän vaatteita, yrittäen raiskata tämän. Westridge nappasi maasta ison kiven. Hän päästi epämääräisen karjaisun ja iski kivellä Adamsia päähän.

Mies ei edes tajunnut mitä tapahtui, vaan lysähti tajuttomana Yaran päälle. Westridge pudotti kiven maahan ja työnsi Adamsin pois Yaran päältä. Nainen säikähti ensin, sillä ei heti nähnyt, että auttaja oli Westridge. Mutta kun hän tunnisti miehen, hän painautui täristen tätä vasten.

”Se on ohi nyt”, Westridge sanoi rauhoittavasti ja kietoi kätensä naisen tärisevän vartalon ympärille suojelevasti. Hän näki, että nainen oli kutakuinkin kunnossa ja ettei Adams ollut ehtinyt tehdä muuta kuin repiä naisen vaatteita ja siinä samalla oli onnistunut hajottamaan yhden naisen monista helmikaulakoruista.

Kului jonkin aikaa ja he kumpikin alkoivat rauhoittua. Vasta silloin Westridge alkoi huomata olonsa huonoksi. Toki hän oli huomannut haavat olkapäässään ja olkavarressaan, mutta hän ei ollut välittänyt niistä, kun Yara oli ollut päälimmäisenä hänen mielessään. Hän hengitti hieman raskaasti, mikä sai Yaran katsomaan häntä huolestuneena.
Westridge yritti osin kylän kielellä, sen mitä osasi ja elein ilmoittaa, että oli kunnossa, mutta juuri silloin kaikki pimeni ja hän lysähti kyljelleen maahan.

Jatkuu...

Westridge ei silti voinut olla miettimättä, mitä muille oli tapahtunut ja toivoi, että nämä olivat selvinneet ja päässeet pois tästä loukosta. He olivat luulleet, että kaikki onnistuisi ja sitten he olivat jääneet jumiin kivikkoon. Hän tunsi siitä hieman syyllisyyttä, sillä oli ollut neuvomassa Dannya kuinka ohjata jokialusta. Juuri kun he olivat luulleet pääsevänsä pois ja viranomaisten luo kertomaan mitä tuo ketku, Serone oli puuhaillut ja kuinka he olivat muutaman henkilön menettäneet tämän toimien vuoksi.

Ilmeisesti tuo liukaskielinen mies oli jotenkin saanut itsensä irti ja mitä sitten. Sitä hän saattoi vain arvailla. Ehkei olisi pitänyt jättää Deniseä yksin jokialukselle, mutta heitä oli kovin vähän ja jokialus oli ollut pakko saada irti tai he olisivat jääneet sinne jumiin ikuisesti. He olivat olettaneet, ettei Seronesta ollut sidottuna minkäänlaista vaaraa, mutta se oli virhearvio ja mies oli päässyt ilmeisesti yllättämään muut.

Jälleen kerran hän toivoi, että muut olivat selvinneet huolimatta Seronesta. Sitä hän tosin ei tiennyt, että lopulta Serone oli kuollut toisen jättiläismäisen anacondan toimesta. Tai sitä, että Terri, Danny ja Cale olivat päässeet pakoon.

Nyt Westridge vain saattoi vain levätä ja antaa tuon ystävällisen heimon jäsenten auttaa itseään. Koskapa tämän heimon lääketiede oli hyvin paljon erilaisempaa kuin länsimaalainen vaihtoehto, kesti hänellä erittäin kauan parantua vammoistaan ja muutama jäi hienoiseksi vaivaksi hänelle lopuksi ikää.

Hän ei silti antanut moisen häiritä itseään, vaan yritti olla ja elää, sekä tietenkin miettiä kuinka kiittää tätä ystävällistä heimoa heidän avustaan, sillä hän oli heille henkensä velkaa. Hän ei uskaltanut pyytää heitä opastamaan häntä pois viidakosta, sillä jotensakin tajusi, etteivät nämä halunneet olla missään tekemisissä ulkomaailman kanssa.

Westridge päätti, ettei hän lähtisi yksinään harhailemaan viidakkoon, sillä tunsi sitä kuitenkin liian vähän pärjätäkseen siellä, saati että osaisi suunnistaa ihmisten ilmoille. Joutuisi vielä pahemmin eksyksiin tai pulaan, sillä viidakon eläimet käyttäisivät surutta tilanteen hyväkseen, jos saalis itse kävelisi suoraan niiden ulottuville.

Joten hän siis jäi ja hiljalleen tutustui paremmin heimon jäseniin, sekä oppi heidän kieltään. Lisäksi hän tutustui myös Yara nimiseen nuoreen naiseen, joka mitä ilmeisimmin, jos Westridge yhtään ymmärsi heimon jäsenten asemaa, oli päällikön tytär.

Kiinnostus hänen ja Yaran välillä oli molemminpuolista, mutta koska Westridge, kuten mainittua, kunnioitti häntä auttaneita ihmisiä ja heidän tapojaan, sekä perheitään, ei hän mennyt yhtään edemmäs tässä suhteessa, vaan pysyi vain lämpimän ystävällisissä, mutta riittävän etäisissä väleissä Yaran kanssa.

Jatkuu...

Haroldin voimat alkoivat olla jo lopussa ja hän tiesi, ettei enää kauaa pystyisi pysymään tajuissaan, kun osaston ovi työnnettiin auki.

**

Osastosta vastaava hoitaja oli nähnyt toimipisteestään äkilliset muutokset Haroldin elintoimintoja seuraavissa monitoreissa ja oli päättänyt ottaa selvää, mikä sen aiheutti. Hän tosin ei ollut ehtinyt lähteä liikkeelle, kun samaisen potilaan hätänappulaa painettiin.

Hoitaja kurtisti kulmiaan, sillä hänen työssään herkäksi tullut vaisto kertoi, ettei kyse ollut pelkästään jostain potilaan elintoimintoihin liittyvästä ongelmasta, vaan jotain muutakin oli tekeillä.

Hän otti heti yhteyden vartiointi pisteeseen ja pyysi vartijaa tarkistamaan turvakamerasta, oliko osastolla kaikki hyvin ja tulemaan tarvittaessa osastolle. Lisäksi hoitaja pyysi nuorempaa kollegaansa mukaan, sillä arveli, että tälle olisi tarvetta.

Nopein askelin hän ja nuori nainen suuntasivat kohti osastoa, jossa Harold oli. Matkalla vartija yhytti hänet ja ilmoitti mitä oli nähnyt valvontakamerassaan, sekä sen että oli jo kutsunut poliisin paikalle. Hän ei edes välittänyt hämmästyä, kun Konstaapeli Harry Brown liittyi heidän seuraansa. Hän oli vain tyytyväinen, että mukana oli kaiken kokenut viranomainen. Ties mitä heillä olisi vastassa, sillä se mitä hän oli nähnyt tarkistaessaan osaston tilannetta turvakameran välityksellä, ei näyttänyt hyvältä ja potilas oli selvästi hengenvaarassa.

Hyvin nopeasti he olivat osaston ovella ja juuri kun hoitaja oli aikeissa työntää oven auki, mennäkseen tarkastamaan tilanteen, Konstaapeli Brown työnsi hänet sivuun, katsoen naiseen varoittavasti.

Nuorempi nainen katsoi esimiestään ja poliisia, sekä vartijaa hieman epätietoisena siitä, mitä oli tekeillä, sillä hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt mitä oli tekeillä. Hän oletti, että he olivat vain menossa tarkastamaan potilaan tilannetta.

Hän silti totteli, sillä ei halunnut saada jälkeenpäin sanomisia asiasta. Niin hän ja vanhempi hoitaja jäivät taka-alalle, kun Konstaapeli Brown ja hänen perässään asteleva hieman ronskimman puoleinen naisvartija työnsivät oven varovaisesti auki ja astuivat sisälle.

He eivät tienneet varmuudella, mitä heillä olisi vastassa. Daisy Walkeriksi itsensä esittäytyneen vartijan mukaan, joku oli käynyt käsiksi potilaaseen, eikä tuo joku ollut sairaalan henkilökuntaa, eikä vaikuttanut potilaaltakaan. Daisy ei ollut nähnyt hyökkääjällä minkäänlaista aseistusta, mutta se ei silti ollut tae siitä, etteikö jotain voisi silti olla. Joten he toimivat sen mukaan, mitä heille oli koulutuksessa opetettu eli toimimaan varovaisesti, jotta he saisivat tilanteen hoidettua turvallisesti.

Brown valitsi aseensa sijasta etälamauttimen ja tähtäsi sillä nyt isoa hikistä miestä, jonka suuret kourat yhä puristivat vuoteella makaavan miehen kaulaa.

”Irroittakaa otteenne hänestä ja perääntykää kauemmaksi vuoteesta”, Brown komensi, irroittamatta katsettaan miehestä.

Greedy vilkaisi huoneeseen astunutta konstaapelia, muttei tehnyt elettäkään irrottaakseen otettaan Haroldista, joka enää heikosti yritti päästä irti tuon ihmishirviön otteesta.

”Irti, nyt!”, Brown komensi entistä tiukemmin, valmistautuen käyttämään etälamautinta, sillä tilanne uhrin kannalta alkoi näyttää todella huonolta.

Greedy puristi vielä hetken, kunnes päästi irti, liikahtaen nopeasti kohti konstaapelia. Greedyn huonoksi onneksi, konstaapeli Brown oli nopeampi ja hän painoi etälamauttimen liipasimesta. Lamauttimen johtimet osuivat Greedyyn kuin vihainen ampiaislauma ja mies kaatui holtittomasti sätkien lattialle ja karjui tuskasta, jonka voimakas sähköisku hänelle aiheutti.

Brown hellitti otteensa liipasimesta, alkaen astella kohti Greedyä, raudoittaakseen tämän, kun isokokoinen mies kohottautui ylös lattialta. Brown painoi uudelleen liipasinta, jolloin Greedy ulisi jälleen tuskasta ja sätki holtittomasti lattialla, yrittäen samalla kiskoa irti kivun aiheuttajaa.

Brown hellitti otteensa jälleen, ”pysykää aloillanne tai saatte uuden annoksen sähköä”, hän käskytti Greedyä, joka tällä kertaa katsoi aiheelliseksi totella.

Walker auttoi Brownia raudoittamaan Greedyn, samalla kun Brown irroitti anturit Greedystä ja asetti ne takaisin paikoilleen.

Hoitajat syöksyivät auttamaan Haroldia, joka makasi liikkumattomana vuoteellaan. Hän ei ollut enää tajuissaan ja sinisenpunaisen kirjava kaula, sekä kasvot kielivät, että tilanne ei ollut hyvä.

Brown ja Walker alkoivat raahata Greedyä pois osastolta, samalla kun hoitajat saivat lisäapua. Brown toivoi tosissaan, että nuo urheat työntekijät saisivat Haroldin hengen pelastettua.

”Sinä pääset sinulle sopivaan seuraan”, Brown sähisi Greedylle ja luki tälle tämän oikeudet, samalla kun hän kuljetti miestä vartijan avustuksella mukanaan.
Brownin kollega oli ollut kahvilla ja nyt hän kuuli radiostaan tilanteen. Kulautti nopeasti loput kahvit kurkustaan alas ja syöksyi ripeästi avustamaan kollegaansa ja sairaalan vartijaa joilla oli iso työ ison miehen kuljettamisessa.

”Tämä mies pahoinpiteli potilaan ja jos potilas nyt menehtyy, tämä jäteläjä pääsee pitkäksi aikaa miettimään tekosiaan”, Brown kertoi kollegalleen, joka katsoi häntä kysyvästi.

Greedy naurahti ylimielisesti. Hän ei todellakaan ollut mikään erityisen älykäs.

”Sinuna en nauraisi, olet nimittäin pääosassa hienossa turvakameratallenteessa”, Daisy muistutti kylmästi.

Greedy ei vastannut, vaan oli vaiti.

Osastolla hoitajat ja paikalle kutsuttu lääkäri toimivat ripeästi hoitaessaan Haroldia, joka oli kirjaimellisesti hetken kuolleena, sillä hengitys oli pysähtynyt Greedyn käsittelyn vuoksi.

Lopulta tiimi onnistui, joskin nipinapin, mutta onnistui kuitenkin. Harold lepäsi vuoteellaan hengityskoneeseen kytkettynä, jotta hänen murjottu kaulansa ja kurkkunsa saisivat rauhassa parantua. Hän oli syvässä tajuttomuustilassa, jota kesti hyvin kauan.

Kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, lämmin auringonvalo tervehti häntä ikkunan säleverhojen välistä. Hän käänsi päätään ja huomasi jonkun istuvan viereisellä tuolilla. Hän ei ihan heti nähnyt kunnolla, kuka tuolilla istui ja säikähti, sillä viimeksi tajuissaan ollessaan hänet oli yritetty kuristaa.

Lopulta näkö tarkentui hieman ja hän näki että tuolilla istuja oli...


No niin, tulipa inspiraatio ja tuossa tulos. Jatkakaapas te välillä.

Oi. Hei Nuubialainen. Kiva nähdä suakin pitkästä aikaa. Mä oon taas vaihteemmaksi pyöriny enimmäkseen tuolla tumblrin puolella, kun mä laittelen sinne välillä mun sims 4 kuvia. Mutta oon mä välillä käyny täällä vilkuilemassa. Hm, joskos sitä taas yrittäs kirjotella aikansa kuluks jotain noihin jatkiksiin.

Mä ymmärrän useimmilla teistä on se kuuluisa elämä, eikä sillon ehi tahi jaksa roikkua jossain foorumilla. Varsinkin jos on kädet täys töitä. Mulla ei elämää just nyt oo, kun ei oo enää töitäkään. Uutta toki yritän katella, mutta selvittelen nyt muita asioita ensin ja sellasta että mihinkä mä oikeasti sovin, kun mulla on joitain ongelmia, erityisesti sosiaalisiin tilanteisiin liittyen.
Niin ja sitten tässä vuoden aikana pitäs muuttaa, kun meidän taloon tulee iso peruskorjaus, joten tarkottaa, että asukas ei siellä työmiesten jaloissa voi pyöriskellä. Sähköjä laittavat uusiksi. Eli evakkoon pitää lähteä. No ei se mitään, jos kaupunki järkkää sit kivan kämpän jostain sellaisesta kohtaa, että ois hyvät yhteydet kaikkialle. Tässä alan kohta varmaan stressaamaan tulevaa pakkaus&muutto rumbaa. Huh.

Ai joo, Nuubialainen, ehdotan, että väkerrät uuden s-postin vaikka gmailiin. Sekin on ilmanen ja ihan helppo. Eikä unohdu helposti, jos muutenkin googlettelee usein. Niin kuin mä teen. Vähintäänkin käyttelen erittäin usein google kääntäjää, koska en ole omasta mielestäni vieläkään riittävän hyvä englannin kielessä. No jaa, ei toi omakaan näköjään aina toimi, kun kirjotushäröjä tulee tämän tästä. Sori.

Nuo kahdeksan levittäytyivät pitkin olohuonetta ja Rosanna näki, miten nainen, jota hän oli pitänyt äitinään, silmäili hermostuneena ympärilleen.
"Äiti, isä, öh... minä tiedän", Rosanna aloitti ja yritti miettiä kuinka olisi asian selittänyt näille kahdelle, jotka olivat huolehtineet hänestä, kuin omasta lapsestaan kaikki nämä vuodet.
"Hyvä on, totuuden on aika tulla esille", nainen aloitti.
"Kay", mies sanoi lämpimällä äänellä ja laski kätensä naisen kädelle.
"John, tiedät itsekin, ettemme voi salailla enää enempää", Kay:si kutsuttu vastasi.
"Hyvä on Kay", John vastasi, nostamatta kuitenkaan kättään pois vaimonsa kädeltä.
"En tiedä, mitä vielä puuttuu, mutta tiedän, että joku murhasi vanhempani ja kuoli pidätyksen yhteydessä ja että te kasvatitte minut omananne", Rosanna huomautti.
Kay aikoi sanoa jotakin, kun piano alkoi soittaa hyvin kaunista, mutta surumielistä sävelmää. Rosanna tunnisti sävelmän, sillä oli kuullut sen kerran aiemminkin taloon muutettuaan.

John istui jäykistyneenä paikallaan ja hänen kasvonsa olivat valahtaneet vitivalkoisiksi. Kay puolestaan nousi seisomaan ja astahti epäröivän askelen kohti pianoa, joka jatkoi vienoa sointiaan, ”Henry”, Kay henkäisi, sillä muisti miehen soittaneen tuota samaista sävelmää, silloin kauan sitten heidän yhteisissä illanistujaisissaan.

”Mitä pilaa tämä on olevinaan?”, John kysyi alettuaan tointua järkytyksestään.

”Minäkin luulin, tätä pilaksi, kun ensimmäisen kerran kuulin, mutta nyt tiedän, ettei se ole”, Sam kertoi rauhalliseen toteavaan sävyyn, ”me emme ole täällä yksin ja Rosanna, sekä minä olemme joutuneet kokemaan yhtä ja toista, jota ainakaan minä en olisi ikinä voinut uskoa tapahtuvaksi”, hän lisäsi, vaikka halusi itsekin enimmän osan kokemuksistaan unohtaa.

”Tätä on vaikea uskoa”, John sanoi ja katseli ympärilleen, nähdäkseen, miten muut olivat reagoineet yllättävään häiriöön. Nämä istuivat jäykkinä kukin valitsemallaan paikallaan, mutta eivät silti olleet kovin peloissaan. Itseasiassa, kun hän asiaa mietti, tuntui hänestä että tämä huone oli turvallinen ja ilmapiiri lämmin, kuin silloin joskus heidän nuoruudessaan, ”Kay, onko kaikki hyvin?”, hän kysyi, kääntyen vaimonsa puoleen.

”On,” Kay vastasi lyhyesti ja istuutui takaisin paikalleen. Piano soitti yhä tuota melodiaa, joka sai Kayn silmät täyttymään kyynelistä. Kaikki nuo muistot palasivat takaisin, niin hyvät, kuin ne kauheatkin jotka olivat vieneet hänen sisarensa ennenaikaiseen hautaan, ”se vain... minä... minä muistan miten Henry toisinaan soitti tuota samaista sävelmää. En... en muistanutkaan, että se on noin kaunis. Siitä on niin kauan, kun viimeksi kuulin hänen soittavan... voih”, hän sanoi ääni murtuen ja hautasi kasvonsa käsiinä.

John siirtyi lähemmäksi vaimoaan ja kiersi suojelevasti kätensä vaimonsa tärisevien hartioiden ympärille.

”Tämä on ollut meillekin hyvin raskasta, erityisesti Kaylle”, John selitti.

”Ymmärrän”, Rosanna vastasi myötätuntoisesti, sillä hänellä itselläänkin oli ollut hyvin tunnepitoisia hetkiä, sen jälkeen, kun hän oli muuttanut taloon.

”Mutta yhtäkaikki, sinulla on oikeus tietää”, John sanoi.

”Minä tiedän jo jotakin. Löysin itse tietoja", Rosanna kertoi ja osoitti pöydällä olevaa paperipinoa, jossa oli sekaisin hänen itsensä etsimiä tietoja, sekä vanha kansio, jonka hän oli ullakolta löytänyt. Näiden seurana oli vanha valokuvakirja, jonka hän oli alussa löytänyt kirjahyllystä, " Sen lisäksi tuo nainen, Lydia, joka hoiti talon myynnin, kertoi sen, mitä hänelle oli kerrottu, mutta kuulisin toki teidänkin näkökulmanne tarinaan”, Rosanna sanoi ja katsoi miestä, jota oli pitänyt isänään kaikki nämä vuodet.

John nyökkäsi ja alkoi kertoa sen, mitä he tiesivät tapahtuneesta, Kayn täydentäessä tarinaa parhaansa mukaan.

Tuon hetken ajaksi Piano oli hiljennyt, kuin soittaja olisi halunnut antaa heidän keskustella rauhassa. Jokainen huoneessa olija tunsi silti vahvasti tuon jonkin läsnäolon, joka kuitenkaan ei tuntunut pelottavalta, eikä painostavalta, vaan lempeältä ja jopa hieman surumieliseltä.
Jopa Pete, joka halusi yleensä vitsailla, oli vaiti.

”Olemme hyvin pahoillamme, ettemme me kertoneet aiemmin ja että sait tietää asian näin kurjalla tavalla”, Kay pyysi hartaasti anteeksi, ”mutta sinä olit niin pieni ja viaton ja me halusimme vain suojella sinua siltä pahalta ja myönnän, että salaa toivoin, ettei minun olisi koskaan tarvinnut kertoa”, hän jatkoi ja siirsi hellästi yhden punervan pehmeän hiuskiehkuran sivuun Rosannan kasvoilta.

”Sinä muistutat niin paljon Kathrinea, paitsi silmistäsi, ne olet perinyt isältäsi”, John lisäsi.

”Minä ymmärrän, enkä ole teille vihainen, miten voisin olla, sillä teillähän oli vain hyvät aikeet, ettekä sentään laittaneet minua lastenkotiin tai sijaisvanhemmille”, Rosanna vastasi ja laski kätensä kummakin kädelle, ”te annoitte suojan ja rakkautta, mistä olen teille ikuisesti kiitollinen”, hän lisäsi ja tunsi nyt hyvin voimakkaasti Kathrinen ja Henryn läsnäolon. Eivät hekään vaikuttaneet vihaisilta, vain surullisilta.

”Kay”, John henkäisi ja katsoi, miten pianon äärelle materialisoitui hoikka, vanhanaikaisesti pukeutunut, mies hahmo, tämän vierelle seisomaan ilmaantui kaunis punertavatukkainen nainen, joka hänkin oli pukeutunut vanhanaikaisiin vaatteisiin. Kummankin kampaukset kuvastelivat tuota aikakautta.

”Kathrine... Henry”, Kay sanoi ja nousi uudelleen seisomaan, muttei uskaltanut astua eteenpäin, peläten että hahmot muutoin katoaisivat.

Kaikki muutkin, Rosannaa ja Samia lukuunottamatta, tuijottivat hahmoja suuren hämmennyksen vallassa. He eivät olleet vielä kertaakaan nähneet talon entisiä asukkaita, tunteneet vain ajoittain läsnäolon.

Huoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että olisi voinut kuulla neulakin putoavan lattialle. Siksipä itse kukin säikähti pahemman kerran, kun toisaalta talosta alkoi kuulua aivan kauhea ryske.

”M..mitä”, John sanoi ja yritti nähdä kuka tai mikä riehui toisessa huoneessa. Kaikki muutkin katselivat, mutta yksikään heistä ei halunnut lähteä ottamaan selvää. Jokainen tiesi, että se jokin ei ollut ystävällinen ja vahingoittaisi jokaista joka tulisi sen tielle.

Rosanna rukoili hiljaa, että se turvakehä tai mikä olikaan, joka oli kauan sitten tiettyihin huoneisiin luotu, kestäisi ja estäisi tuon pahuuden pääsyn näihin ainoisiin saarekkeisiin, joissa oli vielä jotain hyvää.

Sydän hakkasi lujasti, sillä Rosanna tiesi mikä häntä odotti, jos tuo pahantahtoinen olento onnistuisi aikeissaan, eikä hän sitä halunnut. Sitten hän tajusi, ei saisi pelätä, sillä pelko antaisi pahalle lisää energiaa.

”Ottakaa toisianne käsistä kiinni ja tapahtuipa mitä tahansa, älkää irroittako otettanne”, Rosanna käski ja otti kiinni Kayn ja Samin käsistä. Muut tekivät työtä käskettyä ja pian he kaikki pitivät toisiaan käsistä. Tuossa tempussa oli sittenkin jotakin, sillä jostain päin taloa kantautui vihainen vertahyytävä huuto. Tuo jokin ei pitänyt tästä lainkaan.

Saman aikaisesti myös tuo hyvyyden ja lempeyden tunne huoneessa kasvoi, kuin suureksi turvalliseksi muuriksi joka esti tuota vihaista pahuuden ruumiillistumaa pääsemästä heihin käsiksi.

”Hyvä Rosanna”, Kathrina kuiskasi ja hymyili, jolloin Rosanna tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään, ”tämä ei silti vielä ole ohi. Sinun pieni temppusi pidättelee häntä hetken, mutta sinun on keksittävä jotain muuta ja pian”, hän jatkoi.

”Kyllä, äiti”, Rosanna vastasi ja katsoi äitinsä vakavia läpikuultavia kasvoja.

”Me yritämme järjestää teille vähän aikaa, jotta tämän saisi lopullisesti päätökseen”, Henry sanoi ja näytti hetken lähes elävältä. Ilmeisesti he olivat saaneet Rosannan pikku tempusta roimasti lisää energiaa.

Rosanna nyökkäsi, vaikka tiesikin että hänen vanhempansa joutuisivat vielä kärsimään, sillä tuo jokin paha oli selvästi todella raivoissaan, kun ei saanut mitä halusi.

”Isä”, Rosanna sanoi hiljaa ja toivoi, että olisi ollut jokin toinen keino.

Henry hymyili surumielisesti ja kosketti Rosannan kasvoja, kunnes kääntyi ja lipui ulos huoneesta, Kathrina perässään. Hetken oli hiljaista, kunnes äkkiä kuului vertahyytävä tuskan huuto.

”Eih”, Rosanna henkäisi ja samassa kuului uusi kammottava rääkäisy.

”Pidä iljettävät näppisi erossa sisarestani, senkin paskiainen!!” Kay karjaisi. Sitä seurasi valtava pamahdus, jonka jälkeen taloon laskeutui syvä, painostava hiljaisuus.

”Oho”, Rosanna sanoi ja katsoi Kayta, ”en taidakaan olla ainoa, jolla on erityiskykyjä”, hän totesi.

”Kathrina oli minun kaksoissisareni. Kaksosilla on yleensä aina tiukempi side toisiinsa”, Kay sanoi. Hän oli peloissaan, mutta myös vihainen, hän ei halunnut että tuo iljettävä olento enää kiduttaisi Kathrinaa.

”Mitä me nyt teemme?”, Pete kysyi ja nielaisi.

”En tiedä, mutta mitä se sitten onkin, meidän on tehtävä se nopeasti, sillä sen enempää minä kuin kuoleet sukulaisenikaan, emme pysty tuota niljaketta pidättelemään”, Rosanna vastasi ja hypähti huudahtaen, kun kirjahyllystä putosi alas paksu ikivanhan näköinen teos. Se lojui lattialla aukinaisena. Rosanna kumartui nostamaan opuksen käsiinä, saadakseen vain huomata, miten painava se oli.

Hän kantoi kirjan pöydälle ja alkoi selata sitä. Ilmeisesti jompikumpi hänen vanhempiensa hengistä oli sen tarkoituksella pudottanut. Siinä tapauksessa, kirjasta oli pakko löytyä vastaus heidän ongelmaansa.

Koska hän tiesi, että he tarvitsisvat lisäaikaa, etsi hän ensiksi jonkinlaisen suojataian, rukouksen jolla he saisivat pidettyä pahan rittävän kauan loitolla heistä.

”No niin, tässä on jotakin. Me tarvitsemme ainakin suolaa, salviaa ja mehiläisvaha kynttilöitä ja joitakin muitakin tarvikkeita”, Rosanna luki ääneen, vaikka kirjan lukeminen sinänsä oli haastavaa, sillä sen sisältämä teksti oli koukeroista ja joistakin kohdin hyvin pientä.

”Osa noista on keittiössä, eikä ainakaan minua huvita lähteä hortoilemaan ympäri taloa, niin kauan kun se mikä lieneekään iljetys liihottelee pitkin taloa ja yrittää tappaa kaikki tielleen osuvat”, Pete vastasi.

”Tiedän, mutta meidän on yritettävä silti”, Rosanna sanoi, ”kunhan vain pidämme yhtä, emmekä anna pelolle valtaa, tuolla olennolla ei ole meihin valtaa”, hän lisäsi.

”Hyvähän sinun on sanoa”, Peter jupisi ja oli pompata kynsineen kattoon, kun Sam rykäisi hänen selkänsä takana.

”Jää sinä tänne, minä lähden käymään keittiössä”, Sam sanoi ja vilkaisi Peteä vähemmän ystävällisesti.

”Sam, yrttejä ja mausteita, sekä suolaa pitäisi olla maustekaapissa ja siivouskaapin viereisessä romukaapissa taisi olla kynttilöitä”, Rosanna opasti ja päätti käydä hakemassa muutaman muun tarvittavan kapistuksen joista toinen oli hänen makuuhuoneessaan.

”Hyvä, kiitos. Nopeuttaa etsintöjä huomattavasti, kulta”, Sam sanoi ja katsoi hellästi Rosannaa.

He eivät ehtineet tosin liikahtaakaan, kun vaalea hahmo lipui ovelle ja siitä sisälle, laskien mainitut tarvikkeet pöydälle.

”Kiitos”, Rosanna sanoi ja katsoi lempeästi Henryä, joka näytti hieman läpikuultavammalta kuin aiemmin. Ilmeisesti tapahtuneet olivat verottaneet hänen energiaansa melkolailla.

Henry nyökkäsi ja hymyili jälleen tuota surumielistä hymyä, ”hänellä on Kathrina”, hän sanoi, ”minä pyydän, pitäkää vauhtia”, hän lähes rukoili heitä.

”Kyllä isä”, Rosanna sanoi ja toivoi, että olisi siinä paikassa voinut tehdä enemmän, ”minä teen mitä vain, jotta saan teidät molemmat vapautettua”, hän jatkoi.

”Ei sitten tarvinnutkaan lähteä keittiöretkelle”, Sam totesi tyytyväisenä.

”No niin meidän pitää muodostaa meille suoja. Ensin on piirrettävä lattiaan iso rinki, jonka toiselle puolelle kukaan ei saa astua. Vaikka huone toistaiseksi on ollut turvasaarekkeemme, en usko että se on sitä kauan, siksi onkin äärettömän tärkeätä että me kaikki pysymme ringin sisäpuolella”, Rosanna selitti ja alkoi lukea ohjeita kirjasta. Sam teki suolalla huoneeseen niin ison ympyrän kuin oli mahdollista ja kaikki he astuivat sen sisälle. Tämän jälkeen hän yhdessä muiden kanssa valmisteli Rosannan ohjeiden mukaan loputkin tarvikkeista oikeille paikoille.
Kun tämä oli tehty Rosanna luki kirjasta loitsun, joka tarvittiin vahvistamaan suojarinkiä.

Nyt he olivat turvassa ainakin jonkin aikaa, minkä Rosanna aikoi käyttää hyödyksi ja alkoi selata kirjaa, Kayn autellessa parhaansa mukaan. Kirjan oli täytynyt kuulua hyvälle noidalle, Rosanna päätteli ja mietti, olisiko peräti ollut äidin kirja. Hän selasi kirjaa kiivaasti, mutta kuunteli myös intuitiotaan, joka oli niin monta kertaa häntä auttanut. Lopulta hän löysi jotain, josta saattaisi olla apua.

Karkotusloitsu, joskin se vaikutti kovin monimutkaiselta ja näytti että se vaatisi ehkä jopa jonkinlaisen uhrauksen, mutta mitä, sitä hän ei vielä tiennyt. Rosanna alkoi lukea tarkemmin löytämänsä loitsun ohjeita, kun Peter, Di ja Leo alkoivat tuijottaa oviaukkoa.

Rosanna nosti katseensa kirjasta ja tiesi jo mikä tuo musta muodoton olento oli. Se oli tuo paha, joka hän oli jo aiemmin kohdannut.
”Voit liehua siinä miten halua, mutta tänne et pääse!” Rosanna sähähti ja hahmo tuntui perääntyvän, mutta vain hyvin vähän.

Vielä se ei päässyt huoneeseen, mutta oli vain ajan kysymys, milloin se onnistuisi siinä. Sen jälkeen heidän ainoa suojansa olisi tuo suojarinki, jonka sisällä he kaikki olivat. Hän katsoi kylmästi tuota olentoa ja jatkoi tuon löytämänsä karkotusloitsun ohjeistuksen lukua. Hän halusi tehdä kaiken oikein, jotta tuosta pahasta päästäisiin lopullisesti eroon.

”Jotta tämä onnistuisi, me...”, Rosanna aloitti, mutta...


Lähestyvä Halloween/Pyhäinpäivä innoitti minut jälleen kirjoittamaan. Mutta päästänkin teidät puikkoihin, miten on, kuinka tarina jatkuu tästä?