Tänään on lauantai 21. toukokuuta 2022
Nimipäivää viettää Kosti, Konsta ja Konstantin

Tuoreimmat viestit

Sivuja: 1 2 3 4 5 6 [7] 8 9 10
61
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 19.11.20 - klo:20:21 »
Westridge liikahti niin, että oli hieman enemmän naisen edessä, sillä ei pitänyt ollenkaan miesten tavasta silmäillä naista, minkä hän tekikin selväksi olemuksellaan.

”Puhutteko te englantia?”, porukan johtajana toimiva mies kysyi.

Westridge nyökkäsi, muttei sanonut mitään.

”Olisin utelias tietämään, kuka te mahdatte olla ja mitä teette täällä jumalan selän takana”, mies kysyi, lisäten, ”ah, unohdin aivan esittäytyä. Minä olen Sanders ja nuo kaksi muuta ovat Adams ja Jones. Me olemme tutkijoita”, hän selitti epämääräisesti.

Westridge ei vieläkään vastannut, vaan mietti, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei halunnut sanoa mitään, mikä provosoisi noita miehiä, muttei myöskään ollut erityisen innokas kertomaan mitään itsestään noille miehille.

”Äh, Sanders. Mitä väliä siitä, kuka tuo on, menköön menojaan ja meilläkin on jo kiire”, Adams sanoi liikahdellen levottomasti, ”tosin voisimmehan vain päästää ukon päiviltä ja leikkiä tuon naisen kanssa”, hän lisäsi ja vilkaisi Yaraa irstaasti.

Westridge päästi vihaisen äännähdyksen ja hänen hoikka vartalonsa ilmensi pidäteltyä raivoa ja inhoa, jota hän tunsi noita miehiä kohtaan. Hänen pähkinänruskeat silmäsä välähtivät vaarallisesti, toisen käden sormien puristuessa tiukasti nyrkkiin.

”Adams”, Sander sanoi varoittavaan sävyyn ja mulkaisi toveriaan rumasti. Tämän jälkeen hän kääntyi takaisin Westridgen puoleen, ”mitä teihin tulee, suosittelen, että olette hieman yhteistyökykyisempi, ellette halua ikävyyksiä itsellenne ja ystävättärellenne”, hän huomautti, silmien välähtäessä ilkeästi.

”Minun ei ole pakko kertoa teille mitään, mitä en halua”, Westridge huomautti viimein kuivasti ja katsoi miestä kylmästi.

”Te olette itsepäinen ja koska ette halua vastata hyvällä, niin joudun siirtymään koviin keinoihin, ettekä te tule pitämään niistä”, Sanders sähähti, ”Jones”, hän käski toista toveriaan, äänensävyllä, joka ei jättänyt paljoakaan arvailujen varaan.

Jones vilkaisi Sandersia, nyökkäsi ja astahti kohti Westridgeä ja Yaraa, ojentaen kätensä kohti naista.

Westridge arvasi hieman liiankin hyvin, mitä miehillä oli mielessä. Hänen lihaksensa kiristyivät, hänen kasvoillaan näkyi päättäväisyys ja pähkinänruskeissa silmissä välähti raivo, täsmälleen samalla hetkellä, kun hänen kätensä teki nopean liikkeen. Hän äännähti epämääräisesti ja samalla hetkellä kuului etova, rusahtava ääni, kun oksa osui Jonesin päähän.

Mies katsoi hetken hämmentyneenä, kunnes lysähti tajuttomana maahan. Westridge puolestaan ei aikaillut, vaan nappasi Yaraa kädestä ja he kumpikin pakenivat hämmingin turvin viidakkoon. He kuulivat miesten äänet takaansa ja sitten jotain paljon pahempaa, laukauksia.

”Senkin hyppyrotta!! Kun minä saan sinut kiinni, toivot ettet olisi koskaan syntynytkään!”, Sanders karjui raivoissaan.

Westridge ja Yara jatkoivat juoksuaan, tehden välillä äkillisiä käännöksiä, välttääksen mahdolliset luodit, sillä miehet tuntuivat ammuskelevan umpimähkään sankan kasvillisuuden keskellä. Kesken juoksun Westridge tunsi terävää kipua olkavarressaan, kun jokin raapaisi sitä. Hän tunsi miten lämmin veri alkoi valua haavasta pitkin käsivartta, mutta hän ei siitä välittänyt, sillä oli tärkeämpi saada Yara turvaan noiden miesten ulottuvilta.

Kuului taas terävä laukaus ja jotain upposi hänen olkapäähänsä. Kipu yltyi lähes sietämättömäksi, mutta hän ei sittenkään pysähtynyt, vaan jatkoi niin lujaa ja pitkälle kuin pystyi. Lopulta voimat loppuivat, hän kompastui ja tuupertui pusikkoon. Hetken hän kyyhötti paikallaan, kunnes pakotti itsensä kohottautumaan takaisin jaloilleen.

Westridge vilkaisi suuntaan josta oli juossut. Hän näki, miten Sanders tähtäsi kiväärillään jotakin. Hänen katseensa seurasi kiväärin suuntaa. Ensin hän ajatteli itse olevansa maalitauluna, mutta tajusi sitten, että maalitauluna olikin, ”Yara”, hän henkäisi kauhistuneena. Sitten raivo sokaisi järkevän ajattelun ja hän syöksyi päin Sandersia, jolloin he kumpikin tömähtivät päin paksun puun runkoa.

Kivääri lensi pusikkoon ja Sanders retkotti puuta vasten ilmaa haukkoen, sillä Westridge oli törmätessään osunut Sandersiin sellaisella voimalla, että tämän palleaan sattui ja ilmat pusertuivat ulos hänen keuhkoistaan. Westridge perääntyi ja kohottautui täristen pystyyn. Adrenaliini virtasi veressä ja hän tunsi sydämensä takovan hullunlailla rinnassaan. Hän vilkaisi nopeasti henkeään haukkovaa Sandersia, päätellen, ettei tämä pystyisi pitkään aikaan tekemään mitään, kääntyi ja suuntasi kulkunsa sinne minne Yara oli juossut, hänen jäädessä jälkeen.

Westridge oli huolissaan Yaran vuoksi, sillä vielä yksi mies oli heidän perässään. Hänen teki pahaa pelkästään ajatella, mitä mies tekisi Yaralle, halutessaan kostaa tovereidensa kohtalon.

Westridgen teki mieli huutaa, mutta hän katsoi parhaimmaksi olla vaiti, sillä muutoin paljastaisi sijaintinsa tuolle miehelle. Niin hän sitten jatkoi juoksuaan, kunnes saapui pienelle aukealle, jonka reunassa oli liaanien ja muun kasvillisuuden peittämä monumentti. Se olisi toisessa tilanteessa ollut varmasti kiinnostava löytö, mutta sen tutkimiseen ei nyt ollut aikaa. Oli tärkeämpää löytää Yara.

Äkkiä hän kuuli naisen hätäisen äänen, sekä miehen karkean äänen. Westridge vilkuili ympärilleen nähdäkseen, mistä äänet kuuluivat, kunnes näki hieman kauempana kasvillisuuden peittämän osin murentuneen seinän luona Yaran ja tuon kolmannen miehen.
Adams oli kaatanut naisen alleen, repi tämän vaatteita, yrittäen raiskata tämän. Westridge nappasi maasta ison kiven. Hän päästi epämääräisen karjaisun ja iski kivellä Adamsia päähän.

Mies ei edes tajunnut mitä tapahtui, vaan lysähti tajuttomana Yaran päälle. Westridge pudotti kiven maahan ja työnsi Adamsin pois Yaran päältä. Nainen säikähti ensin, sillä ei heti nähnyt, että auttaja oli Westridge. Mutta kun hän tunnisti miehen, hän painautui täristen tätä vasten.

”Se on ohi nyt”, Westridge sanoi rauhoittavasti ja kietoi kätensä naisen tärisevän vartalon ympärille suojelevasti. Hän näki, että nainen oli kutakuinkin kunnossa ja ettei Adams ollut ehtinyt tehdä muuta kuin repiä naisen vaatteita ja siinä samalla oli onnistunut hajottamaan yhden naisen monista helmikaulakoruista.

Kului jonkin aikaa ja he kumpikin alkoivat rauhoittua. Vasta silloin Westridge alkoi huomata olonsa huonoksi. Toki hän oli huomannut haavat olkapäässään ja olkavarressaan, mutta hän ei ollut välittänyt niistä, kun Yara oli ollut päälimmäisenä hänen mielessään. Hän hengitti hieman raskaasti, mikä sai Yaran katsomaan häntä huolestuneena.
Westridge yritti osin kylän kielellä, sen mitä osasi ja elein ilmoittaa, että oli kunnossa, mutta juuri silloin kaikki pimeni ja hän lysähti kyljelleen maahan.

Jatkuu...
62
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 19.11.20 - klo:20:20 »
Osa 2, Yara

Tämä tosin muuttui, kun eräänä päivänä Westridge ja Yara olivat keräämässä viidakosta ruokaa.
Hän ei ollut  vieläkään ihan niin hyvässä kunnossa että jaksaisi liikkua kovin pitkiä matkoja, saati että pysyisi edes heimon miesten kävelyvauhdissa, joten metsästyretkelle lähtevät heimon miehet eivät huolineet häntä mukaansa. Hän siis tyytyi auttamaan heimon naisia, hieman helpommissa askareissa, minkä hän tekikin mielellään.

Hän ja Yara olivat keränneet jo melkoisen määrän erilaisia hedelmiä, yrttejä ja juuria, sekä jonkin verran hyönteisiä. Lähinnä isoja karvaisia hämähäkkejä ja eräästä erityisen sammaloituneesta ja lahonoloisesta kannosta, Yara oli noukkinut tottuneesti isoja lihavia, valkoisia toukkia.

Westridge ei ollut erityisen ihastunut hyönteisiin, mutta hän yritti peitellä inhonsa kyseiseen ruokalajiin, sillä hän tiesi, ettei noin vain voisi torjua heimon anteliaisuutta ja ystävällistä elettä. Se olisi suoranainen loukkaus, varsinkin kun he olivat niin paljon auttaneet häntä.
Toki jos olisi ollut mahdollista hän olisi ilosta kiljuen vaihtanut ötökkäpäivällisen, herkulliseen päivälliseen kaikilla lisukkeilla, viiden tähden ravintolassa. Mutta koska hän nyt oli viidakon ja näiden ystävällisten ihmisten armoilla, hänen ei auttanut nirsoilla. Oli otettava mitä sai.

Westridge ja Yara olivat poimimassa erikoisen näköisiä hedelmiä, joista Yara oli selittänyt elein Westridgelle, että ne olivat syötäviä. He olivat puuhaansa keskittyneitä, kun äkkiä aivan läheltä alkoi kuulua askelia ja puhetta. Westridge keskeytti hedelmien keräämisen ja kuunteli. Jokin noissa äänissä varoitti häntä ja elein hän yritti viestittää Yaralle, että oli mentävä piiloon. Yara tuntui ymmärtävän ja he kumpikin painautuivat nopeasti suuren kiven taakse, sankan kasvillisuuden sekaan.

Siinä he nyt kyyhöttivät ääneti, toisissaan kiinni ja kuuntelivat miesten keskustelua. Mitä lähemmäksi miehet tulivat, sitä paremmin he kuulivat heidät.
Hän hymähti itsekseen, muistaessaan, mitä hän ja Danny olivat vitsailleet sivistyksen pariin palaamisesta, ennen kuin jokialus oli juuttunut kivikkoon. Hän kaipasi hetken tuota aikaa, sillä vaikka hän ei aina ollutkaan ollut samaa mieltä Dannyn kanssa asioista, kaipasi hän silti tuota pientä sanailua miehen kanssa.

Miehet olivat nyt hyvin lähellä, mutta toistaiseksi riittävän kaukana, jotteivät he nähneet pensaassa piilottelijoita. Westridge saattoi nyt kuulla hyvin miesten puheen ja huomasi, että miehet puhuivat englantia. Hän oli jo aikeissa hypätä esille, sillä halu palata sivistyksen pariin oli suuri, kun jokin miehissä sai hänet painautumaan tiiviimmin piiloonsa.

Miesten äänet kuulostivat karkeilta, ehkä hieman töykeiltäkin ja ehkä jotain muutakin, joka sai Westridgen varuilleen. Muisto Seronesta nousi hieman liiankin vahvasti mieleen. Nuo miehet taisivat olla Seronen hengenheimolaisia hän päätteli ja mietti, kuinka saisi Yaran ja itsensä pois täältä, ennen kuin miehet huomaisivat heidät. Ties mitä hirveyksiä nuo miehet tekisivät Yaralle. Eikä Westridge uskonut, että hänestä itsestäänkään olisi kummoista vastusta raavaille miehille, jotka taisivat työkseen kovistella toisia ihmisiä, silloin kun eivät olleet salametsästämässä.

Westridge ja Yara perääntyivät yhä syvemmälle pusikkoon, yrittäen kiertää vielä enemmän kiven taakse piiloon ja Westridge asettui niin, että nainen jäisi hänen taakseen piiloon, jotta tämä ei olisi täysin näkyvissä, jos miehet huomaisivatkin heidät ja että naisella olisi näinollen mahdollisuus paeta, jos miehet yrittäisivät tehdä jotakin epämiellyttävää.

Samalla hän yritti kurottaa mahdollisimman vähin äänin kohti paksua oksaa, jotta hänellä olisi edes jotakin, jolla tarpeen vaatiessa puolustaa itseään.Tosin eipä oksastakaan kovin paljoa apuja olisi, sillä nuo miehet vaikuttivat erittäin hyvin aseistautuneilla ja osasivat erittäin todennäköisesti puolustaa itseään ilmankin aseistusta. He eivät todellakaan olleet mitään turisteja, sen Westridgekin tajusi oikein hyvin.

Westridge vetäytyi mahdollisimman vähin äänin peremmäksi ja yritti samalla rauhoitella Yaraa, joka vaikutti olevan peloissaan. Hän arveli, että nainen oli varmasti miesten äänensävystä huomannut, etteivät nämä olleet hyvissä aikeissa liikkeellä.
Itseasiassa, jos hän oikein ymmärsi, nämä olivat etsimässä tiettyjä eläimiä, mutta eivät nähdäkseen, vaan metsästääkseen niitä. Salametsästäjiä siis. Erittäinkin varmasti Seronen hengenheimolaisia, hän ajatteli.

Äkkiä yksi miehistä huomasi heidät puskien keskeltä ja viittoi heitä tulemaan luokseen. Varautuneesti Westridge suoristautui hitaasti, Yaran tehdessä samoin. Hän piti huolen siitä, että oli miesten ja Yaran välissä ja että nainen pysyi hänen takanaan suojassa. Hän ei antaisi miesten satuttaa Yaraa.

”Kas, kas”, eräs miehistä sanoi yllättyneenä ja katseli Westridgeä ja Yaraa uteliaasti.

Westridge tosiaan oli melkoinen ilmestys, sillä hiukset ja parta olivat kasvaneet, eikä hän ollut nähnyt suihkua tai kylpyammetta aikoihin tai mitään muutakaan sivistyksen pariin kuuluvaa asiaa ja vaatteetkin olisivat kaivanneet pesua ja paikkausta.

Hetken jokainen oli hiljaa, sillä jokainen oli enemmän tai vähemmän sulateltava näkemäänsä. Westridge oli yhä varuillaan, varsinkin kun miehet tuntuivat tointuvan hämmästyksestään nopeasti. Miehet katselivat Yaraa julkeasti, sillä tämän vartalon suojana oli vain muutamia mitättömän pieniä, hänen heimolleen ominaisia vaatekappaleita ja ihomaalauksia, sekä koruja.

Jatkuu...
63
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 19.11.20 - klo:20:19 »
Westridge ei silti voinut olla miettimättä, mitä muille oli tapahtunut ja toivoi, että nämä olivat selvinneet ja päässeet pois tästä loukosta. He olivat luulleet, että kaikki onnistuisi ja sitten he olivat jääneet jumiin kivikkoon. Hän tunsi siitä hieman syyllisyyttä, sillä oli ollut neuvomassa Dannya kuinka ohjata jokialusta. Juuri kun he olivat luulleet pääsevänsä pois ja viranomaisten luo kertomaan mitä tuo ketku, Serone oli puuhaillut ja kuinka he olivat muutaman henkilön menettäneet tämän toimien vuoksi.

Ilmeisesti tuo liukaskielinen mies oli jotenkin saanut itsensä irti ja mitä sitten. Sitä hän saattoi vain arvailla. Ehkei olisi pitänyt jättää Deniseä yksin jokialukselle, mutta heitä oli kovin vähän ja jokialus oli ollut pakko saada irti tai he olisivat jääneet sinne jumiin ikuisesti. He olivat olettaneet, ettei Seronesta ollut sidottuna minkäänlaista vaaraa, mutta se oli virhearvio ja mies oli päässyt ilmeisesti yllättämään muut.

Jälleen kerran hän toivoi, että muut olivat selvinneet huolimatta Seronesta. Sitä hän tosin ei tiennyt, että lopulta Serone oli kuollut toisen jättiläismäisen anacondan toimesta. Tai sitä, että Terri, Danny ja Cale olivat päässeet pakoon.

Nyt Westridge vain saattoi vain levätä ja antaa tuon ystävällisen heimon jäsenten auttaa itseään. Koskapa tämän heimon lääketiede oli hyvin paljon erilaisempaa kuin länsimaalainen vaihtoehto, kesti hänellä erittäin kauan parantua vammoistaan ja muutama jäi hienoiseksi vaivaksi hänelle lopuksi ikää.

Hän ei silti antanut moisen häiritä itseään, vaan yritti olla ja elää, sekä tietenkin miettiä kuinka kiittää tätä ystävällistä heimoa heidän avustaan, sillä hän oli heille henkensä velkaa. Hän ei uskaltanut pyytää heitä opastamaan häntä pois viidakosta, sillä jotensakin tajusi, etteivät nämä halunneet olla missään tekemisissä ulkomaailman kanssa.

Westridge päätti, ettei hän lähtisi yksinään harhailemaan viidakkoon, sillä tunsi sitä kuitenkin liian vähän pärjätäkseen siellä, saati että osaisi suunnistaa ihmisten ilmoille. Joutuisi vielä pahemmin eksyksiin tai pulaan, sillä viidakon eläimet käyttäisivät surutta tilanteen hyväkseen, jos saalis itse kävelisi suoraan niiden ulottuville.

Joten hän siis jäi ja hiljalleen tutustui paremmin heimon jäseniin, sekä oppi heidän kieltään. Lisäksi hän tutustui myös Yara nimiseen nuoreen naiseen, joka mitä ilmeisimmin, jos Westridge yhtään ymmärsi heimon jäsenten asemaa, oli päällikön tytär.

Kiinnostus hänen ja Yaran välillä oli molemminpuolista, mutta koska Westridge, kuten mainittua, kunnioitti häntä auttaneita ihmisiä ja heidän tapojaan, sekä perheitään, ei hän mennyt yhtään edemmäs tässä suhteessa, vaan pysyi vain lämpimän ystävällisissä, mutta riittävän etäisissä väleissä Yaran kanssa.

Jatkuu...
64
Kirjoitelmat / Jatkis: Anaconda Fanfic
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 19.11.20 - klo:20:18 »
Eli ajattelin taas vaihteeksi aloittaa jotakin uutta tänne. Tämä Fanfic perustuu Anaconda elokuvaan, joka siis on b-luokan kauhu/toiminta raina vuodelta 1997. Idea tarinaan tietenkin lähti kun kerran tulin lukeneeksi IMDb:sessa ollutta keskustelua, silloin kun siellä sellainen vielä oli ja joku mietti, että jospas Westridge kuitenkin jäi henkiin. Loogisesti sen pitäisi olla mahdollista jos kerran Seronekin jäi henkiin vaikka sai ensin eläimille tarkoitettua rauhoitetta/nukutusainetta ja sitten vielä Dannyn kyynerpäästä iskun kasvoihinsa niin että putosi jokeen ja selvisi vielä loppuun kiusaamaan viimeisiä eloon jääneitä.
Toinen syy ideaani tietenkin on suosikkinäyttelijäni. Ei mikään yllätys sinänsä.  ;D

Eli tämä siis on tavallaan jatkoa ja tavallaan Westridgen tarina. Niin ja mun tarinaa voi lukea joko mun tumblrista (sori joudutte vähän selaamaan) tai sitten toiselta foorumilta sims 4 tarinana.
Mutta se siitä ja suoraan tarinaan>

Anaconda fanfic, Anaconda, takaisin joelle

Osa 1, Pelastus

Hän liukasteli märillä kivillä ja onnistui kipuamaan vesiputouksen taakse piiloon, mutta siitä ei ollut apua, sillä seuraavassa hetkessä hän näki pelottavan tumman kolmiomaisen pään työntyvän läpi ryöppyävän veden.

Epämääräinen kauhunsekainen äännähdys karkasi hänen huuliltaan ja hän teki päätöksensä. Hyökkäsi nopeasti eteenpäin, hyppäsi ja syöksyi alas. Mutta alhaalla oleville, osin veden peittämille kiville hän ei osunut, sillä jättiläiskäärme kietoutui hänen ympärilleen salamannopeasti. Samanaikaisesti osa käärmeen loppuosasta oli tiukasti kietoutuneena ohuen puun ympärille.

Puu natisi uhkaavasti, heilahdellen rajusti käärmeen liikkeiden voimasta, kunnes alkoi uhkaavasti kaatua kohti jokialusta.

Kaikki ilma pakeni Westridgen keuhkoista ja hän kuuli kuinka hänen luunsa rusahtelivat poikki. Hän inahti tuskasta, mutta se oli vain hiljainen pihahdus, sillä muuta hän ei pystynyt saamaan aikaiseksi. Hänen silmissään musteni ja juuri ennen kuin kaikki katosi syvään mustuuteen, kuului entistä voimakkaampi natina ja lopulta voimakas rusahdus, jolloin puu josta käärme roikkui, petti sen painosta ja alkoi taipua uhkaavasti alaspäin. Se taipui ja taipui, kunnes lopulta kaatui osittain jokialuksen päälle, kuuluvasti rysähäten, käärmeen irrottaessa otteensa samaan aikaan.

Käärme pudottautui veteen, menettäen mielenkiintonsa uhriaan kohtaan, joka retkotti sen otteessa hervottomana kuin räsynukke. Otteen hellittäessä Westridgen veltto ruumis jäi kellumaan veden varaan, kasvot alaspäin, mutta kun käärme liikkui eteenpäin, sen pitkä sulavalinjainen olemus liikutti samalla Westridgeä, joka kääntyi ja kellui nyt kasvot ylöspäin vedessä.

Mies oli kuitenkin menettänyt tajuntansa puristuksen ja putoamisen yhteisvoimasta, eikä näin ollen tiennyt mitä jokialuksella tapahtui. Hiljaa virtaava vesi vei hänen ruumiinsa lähemmäksi kivikkoa, johon hän jäi kellumaan.

Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka kauan hän ollut tiedottomana. Kun Warren viimein palasi takaisin tajuihinsa, hän havaitsi makaavansa jonkinlaisella lavitsalla ja hänen vierellään istui kyykyssä pienikokoinen mies, jolla oli yllään vain lannevaate. Warren oli silti yhä sekava, sillä hänen saamansa vammat olivat nostattaneet kuumeen ja hän oletti näkevänsä näkyjä.

Mies sanoi jotain ystävällisellä äänensävyllä ja laski kämmenensä hänen rinnalleen kuin sanoen, että pysyisi paikallaan. Westridge totteli, sillä hän oli huomannut liikkumisen erittäin kivuliaaksi.

Hiljalleen muistikuvat tapahtumista alkoivat palailla hänen mieleensä. Hän nousi kiivaasti hengittäen istumaan ja irvisti, sillä joka paikkaan sattui. Erityisesti kylkiin, otsaan, toiseen käsivarteen, sekä toiseen jalkaan, jotka olivat kärsineet eniten jättiläismäisen anacondan rutistuksessa ja putouksessa alas. Joten ymmärrettävästi paikat olivat erittäin hellinä ja hän totesi olevansa kuin suoraan mustelmakisojen mainoksesta.

Mies painoi hänet takaisin makuulle, päättäväisesti mutta yllättävän varovaisesti, jottei olisi aiheuttanut potilaalleen enempää kipua. Mies sanoi jotakin, kielellä, jota Westridge ei ymmärtänyt, mutta arvasi, että tämä oli kehottanut häntä lepäämään tai olemaan rauhallisesti.

Jatkuu...
65
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Sadepilviä ja rakkautta
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 06.02.20 - klo:12:28 »
Haroldin voimat alkoivat olla jo lopussa ja hän tiesi, ettei enää kauaa pystyisi pysymään tajuissaan, kun osaston ovi työnnettiin auki.

**

Osastosta vastaava hoitaja oli nähnyt toimipisteestään äkilliset muutokset Haroldin elintoimintoja seuraavissa monitoreissa ja oli päättänyt ottaa selvää, mikä sen aiheutti. Hän tosin ei ollut ehtinyt lähteä liikkeelle, kun samaisen potilaan hätänappulaa painettiin.

Hoitaja kurtisti kulmiaan, sillä hänen työssään herkäksi tullut vaisto kertoi, ettei kyse ollut pelkästään jostain potilaan elintoimintoihin liittyvästä ongelmasta, vaan jotain muutakin oli tekeillä.

Hän otti heti yhteyden vartiointi pisteeseen ja pyysi vartijaa tarkistamaan turvakamerasta, oliko osastolla kaikki hyvin ja tulemaan tarvittaessa osastolle. Lisäksi hoitaja pyysi nuorempaa kollegaansa mukaan, sillä arveli, että tälle olisi tarvetta.

Nopein askelin hän ja nuori nainen suuntasivat kohti osastoa, jossa Harold oli. Matkalla vartija yhytti hänet ja ilmoitti mitä oli nähnyt valvontakamerassaan, sekä sen että oli jo kutsunut poliisin paikalle. Hän ei edes välittänyt hämmästyä, kun Konstaapeli Harry Brown liittyi heidän seuraansa. Hän oli vain tyytyväinen, että mukana oli kaiken kokenut viranomainen. Ties mitä heillä olisi vastassa, sillä se mitä hän oli nähnyt tarkistaessaan osaston tilannetta turvakameran välityksellä, ei näyttänyt hyvältä ja potilas oli selvästi hengenvaarassa.

Hyvin nopeasti he olivat osaston ovella ja juuri kun hoitaja oli aikeissa työntää oven auki, mennäkseen tarkastamaan tilanteen, Konstaapeli Brown työnsi hänet sivuun, katsoen naiseen varoittavasti.

Nuorempi nainen katsoi esimiestään ja poliisia, sekä vartijaa hieman epätietoisena siitä, mitä oli tekeillä, sillä hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt mitä oli tekeillä. Hän oletti, että he olivat vain menossa tarkastamaan potilaan tilannetta.

Hän silti totteli, sillä ei halunnut saada jälkeenpäin sanomisia asiasta. Niin hän ja vanhempi hoitaja jäivät taka-alalle, kun Konstaapeli Brown ja hänen perässään asteleva hieman ronskimman puoleinen naisvartija työnsivät oven varovaisesti auki ja astuivat sisälle.

He eivät tienneet varmuudella, mitä heillä olisi vastassa. Daisy Walkeriksi itsensä esittäytyneen vartijan mukaan, joku oli käynyt käsiksi potilaaseen, eikä tuo joku ollut sairaalan henkilökuntaa, eikä vaikuttanut potilaaltakaan. Daisy ei ollut nähnyt hyökkääjällä minkäänlaista aseistusta, mutta se ei silti ollut tae siitä, etteikö jotain voisi silti olla. Joten he toimivat sen mukaan, mitä heille oli koulutuksessa opetettu eli toimimaan varovaisesti, jotta he saisivat tilanteen hoidettua turvallisesti.

Brown valitsi aseensa sijasta etälamauttimen ja tähtäsi sillä nyt isoa hikistä miestä, jonka suuret kourat yhä puristivat vuoteella makaavan miehen kaulaa.

”Irroittakaa otteenne hänestä ja perääntykää kauemmaksi vuoteesta”, Brown komensi, irroittamatta katsettaan miehestä.

Greedy vilkaisi huoneeseen astunutta konstaapelia, muttei tehnyt elettäkään irrottaakseen otettaan Haroldista, joka enää heikosti yritti päästä irti tuon ihmishirviön otteesta.

”Irti, nyt!”, Brown komensi entistä tiukemmin, valmistautuen käyttämään etälamautinta, sillä tilanne uhrin kannalta alkoi näyttää todella huonolta.

Greedy puristi vielä hetken, kunnes päästi irti, liikahtaen nopeasti kohti konstaapelia. Greedyn huonoksi onneksi, konstaapeli Brown oli nopeampi ja hän painoi etälamauttimen liipasimesta. Lamauttimen johtimet osuivat Greedyyn kuin vihainen ampiaislauma ja mies kaatui holtittomasti sätkien lattialle ja karjui tuskasta, jonka voimakas sähköisku hänelle aiheutti.

Brown hellitti otteensa liipasimesta, alkaen astella kohti Greedyä, raudoittaakseen tämän, kun isokokoinen mies kohottautui ylös lattialta. Brown painoi uudelleen liipasinta, jolloin Greedy ulisi jälleen tuskasta ja sätki holtittomasti lattialla, yrittäen samalla kiskoa irti kivun aiheuttajaa.

Brown hellitti otteensa jälleen, ”pysykää aloillanne tai saatte uuden annoksen sähköä”, hän käskytti Greedyä, joka tällä kertaa katsoi aiheelliseksi totella.

Walker auttoi Brownia raudoittamaan Greedyn, samalla kun Brown irroitti anturit Greedystä ja asetti ne takaisin paikoilleen.

Hoitajat syöksyivät auttamaan Haroldia, joka makasi liikkumattomana vuoteellaan. Hän ei ollut enää tajuissaan ja sinisenpunaisen kirjava kaula, sekä kasvot kielivät, että tilanne ei ollut hyvä.

Brown ja Walker alkoivat raahata Greedyä pois osastolta, samalla kun hoitajat saivat lisäapua. Brown toivoi tosissaan, että nuo urheat työntekijät saisivat Haroldin hengen pelastettua.

”Sinä pääset sinulle sopivaan seuraan”, Brown sähisi Greedylle ja luki tälle tämän oikeudet, samalla kun hän kuljetti miestä vartijan avustuksella mukanaan.
Brownin kollega oli ollut kahvilla ja nyt hän kuuli radiostaan tilanteen. Kulautti nopeasti loput kahvit kurkustaan alas ja syöksyi ripeästi avustamaan kollegaansa ja sairaalan vartijaa joilla oli iso työ ison miehen kuljettamisessa.

”Tämä mies pahoinpiteli potilaan ja jos potilas nyt menehtyy, tämä jäteläjä pääsee pitkäksi aikaa miettimään tekosiaan”, Brown kertoi kollegalleen, joka katsoi häntä kysyvästi.

Greedy naurahti ylimielisesti. Hän ei todellakaan ollut mikään erityisen älykäs.

”Sinuna en nauraisi, olet nimittäin pääosassa hienossa turvakameratallenteessa”, Daisy muistutti kylmästi.

Greedy ei vastannut, vaan oli vaiti.

Osastolla hoitajat ja paikalle kutsuttu lääkäri toimivat ripeästi hoitaessaan Haroldia, joka oli kirjaimellisesti hetken kuolleena, sillä hengitys oli pysähtynyt Greedyn käsittelyn vuoksi.

Lopulta tiimi onnistui, joskin nipinapin, mutta onnistui kuitenkin. Harold lepäsi vuoteellaan hengityskoneeseen kytkettynä, jotta hänen murjottu kaulansa ja kurkkunsa saisivat rauhassa parantua. Hän oli syvässä tajuttomuustilassa, jota kesti hyvin kauan.

Kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, lämmin auringonvalo tervehti häntä ikkunan säleverhojen välistä. Hän käänsi päätään ja huomasi jonkun istuvan viereisellä tuolilla. Hän ei ihan heti nähnyt kunnolla, kuka tuolilla istui ja säikähti, sillä viimeksi tajuissaan ollessaan hänet oli yritetty kuristaa.

Lopulta näkö tarkentui hieman ja hän näki että tuolilla istuja oli...


No niin, tulipa inspiraatio ja tuossa tulos. Jatkakaapas te välillä. :)
66
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Sadepilviä ja rakkautta
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 13.01.20 - klo:15:48 »
”Tuota, neiti Potter, olen Harry Brown, Sunset Walleyn poliisista, hyvää päivää”, poliisi aloitti lopulta, istuuduttuaan takaisin tuolille ja käännyttyään Saran puoleen, ”olen kovin pahoillani, että joudun häiritsemään teitä tällätavoin, mutta asia on niin, että me toimme erään Harold Hughesin tänne hoidettavaksi ja haluaisimme tietää, tunnetteko te hänet”, hän jatkoi ja tarkasteli naista ja tämän reaktioita tarkkaan.

”Tunnen”, Sara sanoi ja tunsi ikävän muljahduksen sisimmässään, ”miksi te sitä kysyitte?” hän kysyi huolestuneena.

”No eräs partiomme kohtasi hänet kaupungilla. He luulivat ensin hänen olevan humalassa, mutta näin ei kuitenkaan ollut. Hän ehti sanoa teidän nimenne, ennen kuin menetti tajuntansa”, poliisi vastasi.


”Mitä te tarkoitatte?”, Sara kysyi huolestuneena, aavistellen etteivät asiat olleet hyvin.

”Tuota noin”, konstaapeli aloitti, miettien miten saisi asian ilmaistua, niin ettei vuoteella lepäävä nainen järkyttyisi kovin pahasti, ”asia on niin, että joku oli mukiloinut hänet pahanpäiväisesti”, hän selitti, yrittäen samalla hieman pehmentää asiaa, jottei se kuuloistaisi kovin pahalta, mutta tajusi itsekin ettei ollut onnistunut asiassa kovinkaan hyvin.

”Mukiloitu? Kuka? Miksi?”, Sara huudahti, kohottautuen kohti konstaapelia, silmät järkytyksestä suurina.

”Valitettavasti, en osaa vastata tuohon, mutta voin sanoa, että minulla on pieni aavistus”, konstaapeli Brown vastasi, sillä hän oli jo mielessään yhdistänyt Greedyn olemuksen, tämän ärtyneen väriset rystyset ja sen että tämä selvästi halusi jotain naiselta, ”mutta olkaa huoleti, asiaa tutkitaan parasta aikaa ja minä jään tänne seuraksenne, en valitettavasti luota oikein tuohon herra Greedyyn, joka äsken kävi täällä”, hän lisäsi.

”Mutta... pääsenkö... milloin minä pääsen tapaamaan Haroldia?”, Sara kysyi huolestuneena, ”on minun syyni, että näin kävi. Ilman minua Harold olisi kunnossa”, hän sopersi ja purskahti itkuun.

”No, no. Eihän se nyt teidän vikanne ole”, Konstaapeli Brown rauhoitteli Saraa.


***

Vähän aikaisemmin toisaalla, vanhempi konstaapeli auttoi Haroldin varovaisesti istumaan, sillä näki, ettei tästä ollut seisomaan sen hetkisessä kunnossaan. Hän ilmoitti radiopuhelimellaan hätäkeskuskeen, että ambulanssille oli tarvetta ja pian.

”Hae autosta ensiapupakkaus, nyt heti!”, vanhempi konstaapeli käskytti pariaan ja kääntyi tutkimaan Haroldia, joka oli todella huonossa kunnossa ja näytti tosissaan tekevän töitä pysyäkseen tajuissaan.

Haroldin kasvot olivat veressä, silmä muurautumassa umpeen, nenä näytti murtuneelta ja huuli oli parista kohtaa halki. Hieman auki repsottava takki ja rikki revitty pusero paljastivat naarmuja ja isoja mustelmia rintakehässä ja niitä oli varmasti hieman alempanakin, vanhempi konstaapeli päätteli.

Nuorempi konstaapeli toi ensiapupaketin ja he yrittivät sen sisällön avulla parhaansa mukaan auttaa Haroldia siihen asti, kun ambulanssi saapuisi paikalle.

Vanhempi konstaapeli yritti jututtaa Haroldia, mutta tämä ei selvästikään kyennyt vastaamaan. Äkkiä Harold nosti katseensa vanhempaan konstaapeliin ja sanoi epäselvällä sammaltavalla äänellä, ”Sara”, minkä jälkeen hän, ikään kuin, lysähti kasaan ja olisi kaatunut kyljelleen maahan, jollei nuorempi konstaapeli olisi ehtinyt napata hänestä kiinni.

”Hei, hei! Pysy hereillä”, vanhempi konstaapeli sanoi, mutta turhaan, mies oli menettänyt tajuntansa. Vanhempi konstaapeli ilmoitti tilanteen hätäkeskukseen, pyytäen avun nopeuttamista, sillä potilas oli juuri menettänyt tajuntansa, eikä se koskaan ollut hyvä merkki.

Joitakin minuutteja myöhemmin ambulanssi kurvasi paikalle, ensihoitajien syöksyessä heti auttamaan Haroldia. Konstaapelit kertoivat omat huomionsa ja mitä oli tapahtunut, samalla kun ensihoitajat tekivät työtään. Lopulta Harold nostettiin paareille ja siirrettiin ambulanssiin, nuoremman konstaapelin noustessa kyytiin.
Ambulanssin ovet suljettiin ja se ampaisi liikkeelle sireenit ulvoen, vanhemman konstaapelin ajaessa perässä. Nyt oli kiire.

Aikaa ei kulunut paljoakaan, kun he saapuivat sairaalalle ja ensihoitajat kiirehtivät viemään Haroldin ensiapuasemalle, mistä hänet siirrettäisiin eteenpäin hoitoa saamaan, kunhan lääkärit ja hoitajat saisivat selville potilaansa tilanteen.

Vanhempi konstaapeli ilmoitti tilanteen asemalleen, kuin myös sen mitä sairaalan henkilökunta kertoi, kun Harold oli viimeinkin saatu tutkittua, paikattua ja vietyä sopivalle osastolle toipumaan.

Haroldia hoitava lääkäri lupasi ilmoittaa poliisiasemalle heti, kun Haroldia voisi jututtaa.

***

Kului päiviä, eikä Greedystä kuulunut mitään. Tämä piti matalaa profiilia, sillä ei halunnut tekemisiin poliisin kanssa. Tosin hän kävi muutaman kerran sairaalalla todetakseen, ettei Saran luokse noin vain päässyt.

Toisella kertaa, hän harppoi vihaisena pitkin käytävää, kunnes ohitti erään osaston. Hän vilkaisi sillä hetkellä avoimesta ovesta ja näki tutun miehen ikkunan viereisessä pedissä.

Viha, muuttui kaiken nieleväksi raivoksi ja hän harppoi sisälle osastolle, jossa ei muita potilaita sillä hetkellä ollutkaan.

Harold puolestaan oli palaillut takaisin tajuihinsa ja hetken hämmennyksestään selvittyään tajusi olevansa sairaalassa. Hän ei tiennyt kuinka oli sinne päätynyt, eikä edes muistanut kohtaamista konstaapeleiden kanssa. Se kaikki oli niin sekavaa.

Joka paikkaan sattui, mutta hän ei välittänyt, häntä huolestutti Sara. Harold toivoi, että Saralla olisi kaikki hyvin ja häntä pelotti, että mitä Greedy voisi tälle tehdä.

Äkkiä jokin iso ja puhiseva astui hänen näköpiiriinsä. Harold äännähti kauhusta ja yritti perääntyä, muttei voinut, sillä häneen oli kytketty useampi monitori, joka seurasi hänen elintoimintojaan. Sykettä mittaava laite riemastui ja alkoi piipittää hulluna.

Greedy tarrasi Haroldia kurkusta ja alkoi puristaa niin lujaa kuin paksuilla kourillaan suinkin pystyi. Harold yritti kiskoa Greedyn käsiä irti kaulaltaan, jolloin niihin tuli punaisia verisiä juomuja hänen kynsistään.

Hän yritti epätoivoisesti saada ilmaa keuhkoihinsa, mutta turhaan, Greedy oli häntä voimakkaampi. Lopulta Harold yritti painaa hätänappulaa, oli saatava joku paikalle. Käsi huitoi ilmaa, kun hän yritti kurottaa nappulaan kakoen toisella kädellään yritti yhä kiskoa Greedyn valtavia lapiomaisia käsiä irti. Lopulta hänen sormensa osui nappulaan ja laite alkoi hälyttää apua.

Haroldin voimat alkoivat olla jo lopussa ja hän tiesi, ettei enää kauaa pystyisi pysymään tajuissaan, kun osaston ovi työnnettiin auki...

No niin, jätin taas jännään paikkaan. Mitenkähän mahtanee jatkua? Kerrohan sinä se...
67
Yleinen keskustelu / Vs: Yleistä hölinää
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 13.01.20 - klo:13:46 »
Oi. Hei Nuubialainen. Kiva nähdä suakin pitkästä aikaa. Mä oon taas vaihteemmaksi pyöriny enimmäkseen tuolla tumblrin puolella, kun mä laittelen sinne välillä mun sims 4 kuvia. Mutta oon mä välillä käyny täällä vilkuilemassa. Hm, joskos sitä taas yrittäs kirjotella aikansa kuluks jotain noihin jatkiksiin.

Mä ymmärrän useimmilla teistä on se kuuluisa elämä, eikä sillon ehi tahi jaksa roikkua jossain foorumilla. Varsinkin jos on kädet täys töitä. Mulla ei elämää just nyt oo, kun ei oo enää töitäkään. Uutta toki yritän katella, mutta selvittelen nyt muita asioita ensin ja sellasta että mihinkä mä oikeasti sovin, kun mulla on joitain ongelmia, erityisesti sosiaalisiin tilanteisiin liittyen.
Niin ja sitten tässä vuoden aikana pitäs muuttaa, kun meidän taloon tulee iso peruskorjaus, joten tarkottaa, että asukas ei siellä työmiesten jaloissa voi pyöriskellä. Sähköjä laittavat uusiksi. Eli evakkoon pitää lähteä. No ei se mitään, jos kaupunki järkkää sit kivan kämpän jostain sellaisesta kohtaa, että ois hyvät yhteydet kaikkialle. Tässä alan kohta varmaan stressaamaan tulevaa pakkaus&muutto rumbaa. Huh.

Ai joo, Nuubialainen, ehdotan, että väkerrät uuden s-postin vaikka gmailiin. Sekin on ilmanen ja ihan helppo. Eikä unohdu helposti, jos muutenkin googlettelee usein. Niin kuin mä teen. Vähintäänkin käyttelen erittäin usein google kääntäjää, koska en ole omasta mielestäni vieläkään riittävän hyvä englannin kielessä. No jaa, ei toi omakaan näköjään aina toimi, kun kirjotushäröjä tulee tämän tästä. Sori.
68
Yleinen keskustelu / Vs: Yleistä hölinää
« Uusin viesti kirjoittanut Nuubialainen Prinsessa 09.01.20 - klo:16:54 »
Hei vaan kaikille!

Pahoitteluni, että en ole täällä ennättänyt pyörimään, on ollut kauheasti kaikenlaista muuta meneillään. Tässä vuodenvaihteessa tuli sellainen kolmen sähköpostin pakkopäivitys, kun suomi24.fi-posti poistuu käytöstä ja tajusin, että tännekin on tultava tekemään siihen liittyen profiilin päivitystä. Arvatkaa vaan, että ahistaako, kun pitää plärätä viestejä läpi tyyliin kymmenen vuoden takaa.. :D :D

Aika menee poikasen ympärillä kotihommissa ja se vähä aika mikä jää (yleensä pojan nukkuessa), menee sitten fantasia-romaaniprojektini ympärillä. Tuo viimeksi mainittu onkin vähän isompi pala purtavaksi. Aika näyttää miten sen kanssa sitten lopulta käy. Tämän viikonloppuna kuitenkin on kaikki lapset kotona, joten nähtävästi katsotaan leffoja ja syödään jotain hyvää.

Ihanaa alkavaa vuotta kaikille! Ja Neffille erityisterkut ja pahoittelut, kun en ole ennättänyt jatkotarinoimaan täällä! <3

 
69
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Talo
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 19.10.19 - klo:01:33 »
Nuo kahdeksan levittäytyivät pitkin olohuonetta ja Rosanna näki, miten nainen, jota hän oli pitänyt äitinään, silmäili hermostuneena ympärilleen.
"Äiti, isä, öh... minä tiedän", Rosanna aloitti ja yritti miettiä kuinka olisi asian selittänyt näille kahdelle, jotka olivat huolehtineet hänestä, kuin omasta lapsestaan kaikki nämä vuodet.
"Hyvä on, totuuden on aika tulla esille", nainen aloitti.
"Kay", mies sanoi lämpimällä äänellä ja laski kätensä naisen kädelle.
"John, tiedät itsekin, ettemme voi salailla enää enempää", Kay:si kutsuttu vastasi.
"Hyvä on Kay", John vastasi, nostamatta kuitenkaan kättään pois vaimonsa kädeltä.
"En tiedä, mitä vielä puuttuu, mutta tiedän, että joku murhasi vanhempani ja kuoli pidätyksen yhteydessä ja että te kasvatitte minut omananne", Rosanna huomautti.
Kay aikoi sanoa jotakin, kun
piano alkoi soittaa hyvin kaunista, mutta surumielistä sävelmää. Rosanna tunnisti sävelmän, sillä oli kuullut sen kerran aiemminkin taloon muutettuaan.

John istui jäykistyneenä paikallaan ja hänen kasvonsa olivat valahtaneet vitivalkoisiksi. Kay puolestaan nousi seisomaan ja astahti epäröivän askelen kohti pianoa, joka jatkoi vienoa sointiaan, ”Henry”, Kay henkäisi, sillä muisti miehen soittaneen tuota samaista sävelmää, silloin kauan sitten heidän yhteisissä illanistujaisissaan.

”Mitä pilaa tämä on olevinaan?”, John kysyi alettuaan tointua järkytyksestään.

”Minäkin luulin, tätä pilaksi, kun ensimmäisen kerran kuulin, mutta nyt tiedän, ettei se ole”, Sam kertoi rauhalliseen toteavaan sävyyn, ”me emme ole täällä yksin ja Rosanna, sekä minä olemme joutuneet kokemaan yhtä ja toista, jota ainakaan minä en olisi ikinä voinut uskoa tapahtuvaksi”, hän lisäsi, vaikka halusi itsekin enimmän osan kokemuksistaan unohtaa.

”Tätä on vaikea uskoa”, John sanoi ja katseli ympärilleen, nähdäkseen, miten muut olivat reagoineet yllättävään häiriöön. Nämä istuivat jäykkinä kukin valitsemallaan paikallaan, mutta eivät silti olleet kovin peloissaan. Itseasiassa, kun hän asiaa mietti, tuntui hänestä että tämä huone oli turvallinen ja ilmapiiri lämmin, kuin silloin joskus heidän nuoruudessaan, ”Kay, onko kaikki hyvin?”, hän kysyi, kääntyen vaimonsa puoleen.

”On,” Kay vastasi lyhyesti ja istuutui takaisin paikalleen. Piano soitti yhä tuota melodiaa, joka sai Kayn silmät täyttymään kyynelistä. Kaikki nuo muistot palasivat takaisin, niin hyvät, kuin ne kauheatkin jotka olivat vieneet hänen sisarensa ennenaikaiseen hautaan, ”se vain... minä... minä muistan miten Henry toisinaan soitti tuota samaista sävelmää. En... en muistanutkaan, että se on noin kaunis. Siitä on niin kauan, kun viimeksi kuulin hänen soittavan... voih”, hän sanoi ääni murtuen ja hautasi kasvonsa käsiinä.

John siirtyi lähemmäksi vaimoaan ja kiersi suojelevasti kätensä vaimonsa tärisevien hartioiden ympärille.

”Tämä on ollut meillekin hyvin raskasta, erityisesti Kaylle”, John selitti.

”Ymmärrän”, Rosanna vastasi myötätuntoisesti, sillä hänellä itselläänkin oli ollut hyvin tunnepitoisia hetkiä, sen jälkeen, kun hän oli muuttanut taloon.

”Mutta yhtäkaikki, sinulla on oikeus tietää”, John sanoi.

”Minä tiedän jo jotakin. Löysin itse tietoja", Rosanna kertoi ja osoitti pöydällä olevaa paperipinoa, jossa oli sekaisin hänen itsensä etsimiä tietoja, sekä vanha kansio, jonka hän oli ullakolta löytänyt. Näiden seurana oli vanha valokuvakirja, jonka hän oli alussa löytänyt kirjahyllystä, " Sen lisäksi tuo nainen, Lydia, joka hoiti talon myynnin, kertoi sen, mitä hänelle oli kerrottu, mutta kuulisin toki teidänkin näkökulmanne tarinaan”, Rosanna sanoi ja katsoi miestä, jota oli pitänyt isänään kaikki nämä vuodet.

John nyökkäsi ja alkoi kertoa sen, mitä he tiesivät tapahtuneesta, Kayn täydentäessä tarinaa parhaansa mukaan.

Tuon hetken ajaksi Piano oli hiljennyt, kuin soittaja olisi halunnut antaa heidän keskustella rauhassa. Jokainen huoneessa olija tunsi silti vahvasti tuon jonkin läsnäolon, joka kuitenkaan ei tuntunut pelottavalta, eikä painostavalta, vaan lempeältä ja jopa hieman surumieliseltä.
Jopa Pete, joka halusi yleensä vitsailla, oli vaiti.

”Olemme hyvin pahoillamme, ettemme me kertoneet aiemmin ja että sait tietää asian näin kurjalla tavalla”, Kay pyysi hartaasti anteeksi, ”mutta sinä olit niin pieni ja viaton ja me halusimme vain suojella sinua siltä pahalta ja myönnän, että salaa toivoin, ettei minun olisi koskaan tarvinnut kertoa”, hän jatkoi ja siirsi hellästi yhden punervan pehmeän hiuskiehkuran sivuun Rosannan kasvoilta.

”Sinä muistutat niin paljon Kathrinea, paitsi silmistäsi, ne olet perinyt isältäsi”, John lisäsi.

”Minä ymmärrän, enkä ole teille vihainen, miten voisin olla, sillä teillähän oli vain hyvät aikeet, ettekä sentään laittaneet minua lastenkotiin tai sijaisvanhemmille”, Rosanna vastasi ja laski kätensä kummakin kädelle, ”te annoitte suojan ja rakkautta, mistä olen teille ikuisesti kiitollinen”, hän lisäsi ja tunsi nyt hyvin voimakkaasti Kathrinen ja Henryn läsnäolon. Eivät hekään vaikuttaneet vihaisilta, vain surullisilta.

”Kay”, John henkäisi ja katsoi, miten pianon äärelle materialisoitui hoikka, vanhanaikaisesti pukeutunut, mies hahmo, tämän vierelle seisomaan ilmaantui kaunis punertavatukkainen nainen, joka hänkin oli pukeutunut vanhanaikaisiin vaatteisiin. Kummankin kampaukset kuvastelivat tuota aikakautta.

”Kathrine... Henry”, Kay sanoi ja nousi uudelleen seisomaan, muttei uskaltanut astua eteenpäin, peläten että hahmot muutoin katoaisivat.

Kaikki muutkin, Rosannaa ja Samia lukuunottamatta, tuijottivat hahmoja suuren hämmennyksen vallassa. He eivät olleet vielä kertaakaan nähneet talon entisiä asukkaita, tunteneet vain ajoittain läsnäolon.

Huoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että olisi voinut kuulla neulakin putoavan lattialle. Siksipä itse kukin säikähti pahemman kerran, kun toisaalta talosta alkoi kuulua aivan kauhea ryske.

”M..mitä”, John sanoi ja yritti nähdä kuka tai mikä riehui toisessa huoneessa. Kaikki muutkin katselivat, mutta yksikään heistä ei halunnut lähteä ottamaan selvää. Jokainen tiesi, että se jokin ei ollut ystävällinen ja vahingoittaisi jokaista joka tulisi sen tielle.

Rosanna rukoili hiljaa, että se turvakehä tai mikä olikaan, joka oli kauan sitten tiettyihin huoneisiin luotu, kestäisi ja estäisi tuon pahuuden pääsyn näihin ainoisiin saarekkeisiin, joissa oli vielä jotain hyvää.

Sydän hakkasi lujasti, sillä Rosanna tiesi mikä häntä odotti, jos tuo pahantahtoinen olento onnistuisi aikeissaan, eikä hän sitä halunnut. Sitten hän tajusi, ei saisi pelätä, sillä pelko antaisi pahalle lisää energiaa.

”Ottakaa toisianne käsistä kiinni ja tapahtuipa mitä tahansa, älkää irroittako otettanne”, Rosanna käski ja otti kiinni Kayn ja Samin käsistä. Muut tekivät työtä käskettyä ja pian he kaikki pitivät toisiaan käsistä. Tuossa tempussa oli sittenkin jotakin, sillä jostain päin taloa kantautui vihainen vertahyytävä huuto. Tuo jokin ei pitänyt tästä lainkaan.

Saman aikaisesti myös tuo hyvyyden ja lempeyden tunne huoneessa kasvoi, kuin suureksi turvalliseksi muuriksi joka esti tuota vihaista pahuuden ruumiillistumaa pääsemästä heihin käsiksi.

”Hyvä Rosanna”, Kathrina kuiskasi ja hymyili, jolloin Rosanna tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään, ”tämä ei silti vielä ole ohi. Sinun pieni temppusi pidättelee häntä hetken, mutta sinun on keksittävä jotain muuta ja pian”, hän jatkoi.

”Kyllä, äiti”, Rosanna vastasi ja katsoi äitinsä vakavia läpikuultavia kasvoja.

”Me yritämme järjestää teille vähän aikaa, jotta tämän saisi lopullisesti päätökseen”, Henry sanoi ja näytti hetken lähes elävältä. Ilmeisesti he olivat saaneet Rosannan pikku tempusta roimasti lisää energiaa.

Rosanna nyökkäsi, vaikka tiesikin että hänen vanhempansa joutuisivat vielä kärsimään, sillä tuo jokin paha oli selvästi todella raivoissaan, kun ei saanut mitä halusi.

”Isä”, Rosanna sanoi hiljaa ja toivoi, että olisi ollut jokin toinen keino.

Henry hymyili surumielisesti ja kosketti Rosannan kasvoja, kunnes kääntyi ja lipui ulos huoneesta, Kathrina perässään. Hetken oli hiljaista, kunnes äkkiä kuului vertahyytävä tuskan huuto.

”Eih”, Rosanna henkäisi ja samassa kuului uusi kammottava rääkäisy.

”Pidä iljettävät näppisi erossa sisarestani, senkin paskiainen!!” Kay karjaisi. Sitä seurasi valtava pamahdus, jonka jälkeen taloon laskeutui syvä, painostava hiljaisuus.

”Oho”, Rosanna sanoi ja katsoi Kayta, ”en taidakaan olla ainoa, jolla on erityiskykyjä”, hän totesi.

”Kathrina oli minun kaksoissisareni. Kaksosilla on yleensä aina tiukempi side toisiinsa”, Kay sanoi. Hän oli peloissaan, mutta myös vihainen, hän ei halunnut että tuo iljettävä olento enää kiduttaisi Kathrinaa.

”Mitä me nyt teemme?”, Pete kysyi ja nielaisi.

”En tiedä, mutta mitä se sitten onkin, meidän on tehtävä se nopeasti, sillä sen enempää minä kuin kuoleet sukulaisenikaan, emme pysty tuota niljaketta pidättelemään”, Rosanna vastasi ja hypähti huudahtaen, kun kirjahyllystä putosi alas paksu ikivanhan näköinen teos. Se lojui lattialla aukinaisena. Rosanna kumartui nostamaan opuksen käsiinä, saadakseen vain huomata, miten painava se oli.

Hän kantoi kirjan pöydälle ja alkoi selata sitä. Ilmeisesti jompikumpi hänen vanhempiensa hengistä oli sen tarkoituksella pudottanut. Siinä tapauksessa, kirjasta oli pakko löytyä vastaus heidän ongelmaansa.

Koska hän tiesi, että he tarvitsisvat lisäaikaa, etsi hän ensiksi jonkinlaisen suojataian, rukouksen jolla he saisivat pidettyä pahan rittävän kauan loitolla heistä.

”No niin, tässä on jotakin. Me tarvitsemme ainakin suolaa, salviaa ja mehiläisvaha kynttilöitä ja joitakin muitakin tarvikkeita”, Rosanna luki ääneen, vaikka kirjan lukeminen sinänsä oli haastavaa, sillä sen sisältämä teksti oli koukeroista ja joistakin kohdin hyvin pientä.

”Osa noista on keittiössä, eikä ainakaan minua huvita lähteä hortoilemaan ympäri taloa, niin kauan kun se mikä lieneekään iljetys liihottelee pitkin taloa ja yrittää tappaa kaikki tielleen osuvat”, Pete vastasi.

”Tiedän, mutta meidän on yritettävä silti”, Rosanna sanoi, ”kunhan vain pidämme yhtä, emmekä anna pelolle valtaa, tuolla olennolla ei ole meihin valtaa”, hän lisäsi.

”Hyvähän sinun on sanoa”, Peter jupisi ja oli pompata kynsineen kattoon, kun Sam rykäisi hänen selkänsä takana.

”Jää sinä tänne, minä lähden käymään keittiössä”, Sam sanoi ja vilkaisi Peteä vähemmän ystävällisesti.

”Sam, yrttejä ja mausteita, sekä suolaa pitäisi olla maustekaapissa ja siivouskaapin viereisessä romukaapissa taisi olla kynttilöitä”, Rosanna opasti ja päätti käydä hakemassa muutaman muun tarvittavan kapistuksen joista toinen oli hänen makuuhuoneessaan.

”Hyvä, kiitos. Nopeuttaa etsintöjä huomattavasti, kulta”, Sam sanoi ja katsoi hellästi Rosannaa.

He eivät ehtineet tosin liikahtaakaan, kun vaalea hahmo lipui ovelle ja siitä sisälle, laskien mainitut tarvikkeet pöydälle.

”Kiitos”, Rosanna sanoi ja katsoi lempeästi Henryä, joka näytti hieman läpikuultavammalta kuin aiemmin. Ilmeisesti tapahtuneet olivat verottaneet hänen energiaansa melkolailla.

Henry nyökkäsi ja hymyili jälleen tuota surumielistä hymyä, ”hänellä on Kathrina”, hän sanoi, ”minä pyydän, pitäkää vauhtia”, hän lähes rukoili heitä.

”Kyllä isä”, Rosanna sanoi ja toivoi, että olisi siinä paikassa voinut tehdä enemmän, ”minä teen mitä vain, jotta saan teidät molemmat vapautettua”, hän jatkoi.

”Ei sitten tarvinnutkaan lähteä keittiöretkelle”, Sam totesi tyytyväisenä.

”No niin meidän pitää muodostaa meille suoja. Ensin on piirrettävä lattiaan iso rinki, jonka toiselle puolelle kukaan ei saa astua. Vaikka huone toistaiseksi on ollut turvasaarekkeemme, en usko että se on sitä kauan, siksi onkin äärettömän tärkeätä että me kaikki pysymme ringin sisäpuolella”, Rosanna selitti ja alkoi lukea ohjeita kirjasta. Sam teki suolalla huoneeseen niin ison ympyrän kuin oli mahdollista ja kaikki he astuivat sen sisälle. Tämän jälkeen hän yhdessä muiden kanssa valmisteli Rosannan ohjeiden mukaan loputkin tarvikkeista oikeille paikoille.
Kun tämä oli tehty Rosanna luki kirjasta loitsun, joka tarvittiin vahvistamaan suojarinkiä.

Nyt he olivat turvassa ainakin jonkin aikaa, minkä Rosanna aikoi käyttää hyödyksi ja alkoi selata kirjaa, Kayn autellessa parhaansa mukaan. Kirjan oli täytynyt kuulua hyvälle noidalle, Rosanna päätteli ja mietti, olisiko peräti ollut äidin kirja. Hän selasi kirjaa kiivaasti, mutta kuunteli myös intuitiotaan, joka oli niin monta kertaa häntä auttanut. Lopulta hän löysi jotain, josta saattaisi olla apua.

Karkotusloitsu, joskin se vaikutti kovin monimutkaiselta ja näytti että se vaatisi ehkä jopa jonkinlaisen uhrauksen, mutta mitä, sitä hän ei vielä tiennyt. Rosanna alkoi lukea tarkemmin löytämänsä loitsun ohjeita, kun Peter, Di ja Leo alkoivat tuijottaa oviaukkoa.

Rosanna nosti katseensa kirjasta ja tiesi jo mikä tuo musta muodoton olento oli. Se oli tuo paha, joka hän oli jo aiemmin kohdannut.
”Voit liehua siinä miten halua, mutta tänne et pääse!” Rosanna sähähti ja hahmo tuntui perääntyvän, mutta vain hyvin vähän.

Vielä se ei päässyt huoneeseen, mutta oli vain ajan kysymys, milloin se onnistuisi siinä. Sen jälkeen heidän ainoa suojansa olisi tuo suojarinki, jonka sisällä he kaikki olivat. Hän katsoi kylmästi tuota olentoa ja jatkoi tuon löytämänsä karkotusloitsun ohjeistuksen lukua. Hän halusi tehdä kaiken oikein, jotta tuosta pahasta päästäisiin lopullisesti eroon.

”Jotta tämä onnistuisi, me...”, Rosanna aloitti, mutta...


Lähestyvä Halloween/Pyhäinpäivä innoitti minut jälleen kirjoittamaan. Mutta päästänkin teidät puikkoihin, miten on, kuinka tarina jatkuu tästä?
70
Yleinen keskustelu / Vs: Yleistä hölinää
« Uusin viesti kirjoittanut Nefertiti 09.10.19 - klo:13:55 »
Ei haittaa. Vähän saa heräteltyä muitakin alueita.
Mitäs tänne, hiljaista ja inspis vähän hukassa. Mitä nyt sims 4:sta tullu tahkottua. :)
Mut kiva nähdä että täälläkin käy välillä joku, enkä vain minä roiku täällä yksinäni kurkkimassa, josko johonkin ois tullu viestejä muiltakin kuin boteilta. :D
Sivuja: 1 2 3 4 5 6 [7] 8 9 10
Copyright © 2000 Juplin.net. All Rights Reserved. Design by Juplin.