Bira asteli suoraan miehen luo, kosketti kevyesti tämän hartiaa ja sanoi jotakin. Mies katsoi Biraa ja kääntyi sitten katsomaan vieraita. Miehen kasvoille levisi ilme, joka oli osin epäuskoa, osin ällistystä. Sama tunne valtasi Calen, kun hän nyt näki kunnolla miehen kaidat kasvot, joihin viidakossa vietetty aika oli jättänyt jälkensä. Hän tunnisti miehen oitis, ”Westridge”, hän sanoi, tuntien yhtä aikaa iloa ja epäuskoa.
Mies nousi ylös ja asteli, hivenen ontuen heidän luokseen, ”Professori Steven Cale?”, mies kysyi epäuskoisesti, syvällä sointuisalla baritoni äänellä, jonka Cale niin hyvin tunsi.
”Miten tämä on mahdollista?”, Cale kysyi astahtaen lähemmäksi Westridgeä, tarkastellen samalla tämän hoikkaa olemusta ja lievästi ilmaistuna, erikoista vaatetusta, joka oli osin heimon tyyliä, osin hänen omaansa. Kenties jopa vähän rähjäinen, mutta mitä sitä saattoikaan odottaa, kun mies oli elänyt lähes kaksi vuosikymmentä täällä, nykyajan mukavuuksien ulottumattomissa.
Danny huomioi saman ja sanoi, ”näytät kauhealta”.
”Kiitos, kai”, Westridge vastasi hivenen pisteliäästi, mutta ei voinut olla vihainen. Oikeastaan hän oli hyvin ilahtunut nähdessään tuttuja kasvoja kaikkien näiden vuosien jälkeen.
”Kuinka?” Terri kysyi, sillä oli nähnyt, mitä tuona kohtalokkaana päivänä oli tapahtunut. Putoaminen ja se inhottava käärme.
”Pitkä tarina”, Westridge vastasi, ”mutta täytyy sanoa, että näen vieläkin painajaisia siitä päivästä”, hän huomautti, silmien tummuessa hetkeksi.
”Waarren, kaikki, hyvä?”, kysyi nainen, joka asteli miehen vierelle.
”Yara, kaikki hyvin”, Warren vastasi ja toisti saman vielä naisen omalla kielellä, katsoen naista hyvin hellästi ja lämpimästi.
Nainen katsoi Westridgeä tarkkaan, mutta hyväksyi sen mitä tämä oli sanonut ja rauhoittui.
”Mitäs tämä sitten on?”, Danny kysyi, kohottaen kulmiaan ja virnisti.
”Tuota, kuten sanottua, pitkä tarina”, Westridge vastasi hymyillen hivenen hämmentyneesti ja rapsutti hajamielisesti takaraivoaan.
”Woah!”, Danny naurahti, sillä osasi kyllä eleistä laskea yhteen, mitä oli tekeillä, ”hei, mihin sinä piilotit sen vinkuvan, valittavan hienohelmaisen snobin, joka oli edellisellä matkallamme mukana?”, hän kysyi vitsaillen.
”Minä muutuin, mutta sinä ilmeisesti et”, Westrige totesi tyynesti ja hymyili. Hän muisti erittäin hyvin muutaman tietyn tapauksen jokialuksella ja nuo muistot saivat hänet hymyilemään. Toki hän kaipasi noita aikoja, erityisesti niitä harvoja hyviä hetkiä, joita heillä oli ollut, mutta oli myös tyytyväinen sen hetkiseen tilanteeseensa. Hän ei vaihtaisi hetkeäkään siitä ajasta, minkä hän oli elänyt rakkaan vaimonsa kanssa.
”Mutta olet täysi vastakohta nyt, kun muistaa millainen olit jokialuksella”, Danny totesi virnistellen, ”mutta ilmeisesti sinulla on mennyt hyvin, Waarren”, hän kiusoitteli.
”Äh, ole hiljaa”, Westridge tuhahti, mutta silmissä näkyi naurua, tätä pientä herjan heittoa hän olikin kaivannut näiden vuosien aikana.
”On hyvä nähdä sinua”, Danny sanoi viimein ja antoi Westridgelle kunnollisen karhunhalauksen.
”Samat sanat”, Westridge vastasi naurahtaen.
Cale ja Terri antoivat myös halauksen Westridgelle, joka vastasi siihen. Muutamia kohteliaisuuksia vaihdettiin vielä, kunnes Westridge kehotti vieraita istumaan, seuraillen kuitenkin sivusilmällä Biraa ja muita heimon miehiä. Hän tiesi, että he olivat varautuneita vieraiden suhteen ja syystäkin. Hän oli itsekin nähnyt hieman liiankin läheltä, mitä seurasi kun miehet aseiden kanssa ryntäsivät hätyyttelemään heimon jäseniä. Muutamia oli menetetty, mutta suurin osa oli päässyt edelliseltä majapaikalta pakenemaan ja tämä oli rakennettu hätäisesti, jotta heillä olisi jonkinlainen suoja. Ainakin toistaiseksi.
”Eikös hän kuollut?”, kysyi Carl, joka vihdoinkin uskaltautui puhumaan, löydettyään riittävän siistin ja mukavan istumapaikan.
”Ilmeisesti hän ei kuollut”, Cale vastasi hymyillen leveästi, ”ja hyvä niin”, hän lisäsi tyytyväisenä.
Carl kohautti olkiaan ja vaikeni. Hän halusi vain saada tietoa ja ehkäpä tältä Westridgeltä voisi irrota jotain tärkeääkin tietoa, sillä tämä oli ilmeisesti elänyt heimon parissa hyvin pitkään. Ilmeisesti siitä asti, kun oli jokeen päätynyt tuon edellisen epäonnisen matkan aikana.
Wetridge katsoi vanhoja ystäviään ja hetkellinen syvä ikävä iski häneen. Hän kaipasi jälleen kovasti sivistyksen pariin, mutta sitten hän vilkaisi taas Yaraa ja tiesi, ettei voisi jättää naista, johon oli rakastunut syvästi. Toinen syy oli, että heillä oli kaunis tytär, jota hän halusi suojella siltä pahalta, mikä odotti, jos ne miehet hyökkäisivät jälleen.
Hän kertoi vierailleen kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut, jopa sen pienen seikkailun, joka hänellä oli ollut Yaran kanssa. Tuo tuntui herättävän myös Carlin kiinnostuksen. Erityisesti kun Westridge kertoi kasvillisuuden peittämästä kivisestä rakennelmasta.
”Oho, no jo olet joutunut kokemaan kaikkea”, Danny sanoi kulmiaan kohottaen, sillä hän ei voinut ajatella voivansa elää täällä ja hänen oli vaikea uskoa, että tämä mies, joka oli tuolloin ollut hyvin tarkka mukavuuksistaan ja oli haikaillut, miten se nyt menikään, golfin, ginitonnicin ja puhtaiden lakanoiden pariin, sekä joka oli kiukutellut Bordeaux viinipullojensa kaltoinkohtelusta, viihtyi nyt täällä, ilman noita mainittuja mukavuuksia.
”Niin”, Westridge myönsi ja vilkaisi Dannyä, jonka kasvoilla käväisi muiston tuoma hymy.
”Minulla taitaa olla vielä tallella sinun golfmailasi, jos siis vielä haluat sen takaisin, etkä välitä siitä, että se on mutkalla sinun hemmetinmoisen iskusi jäljiltä”, Danny sanoi virnistäen, sillä muisti oikein hyvin sen iskun, jonka Westridge oli huitaissut golfmailalla, suoraan Seronen kovaan kalloon. Se oli saanut, jopa hänet itsensäkin ihmettelemään sitä voimaa, mitä tuon hoikan miehen käsivarsissa lopulta oli ollut.
”Pidä sinä se vain, vaikka muistona”, Westridge naurahti, sillä hänkin muisti kyseisen episodin kirkkaasti, vaikka itse tapahtumahetkellä ketään ei ollut naurattanut. Kaikkea muuta.
Danny hörähti ja lupasi säilyttää mailan suurena aarteenaan, mikä sai Wesridgen nauramaan, lämmintä ystävällistä naurua, joka kumpusi syvältä hänen rinnastaan.
Vielä hetken he vitsailivat, kunnes Westridge käänsi keskutelun vakavampiin aiheisiin, ”olisin utelias tietämään, kuinka te päätitte palata tänne, koska te tuskin tulitte minun perässäni, jos luulitte että minä menehdyin tuona kohtalokkaana päivänä”, hän sanoi.
”Myönnän, ettemme odottaneet löytävämme sinua täältä. Me olimme oikeastaan uudelleen etsimässä Shirishamoja”, Cale aloitti, ”minä, Terri ja Danny, emme olisi halunneet lähteä, mutta meitä painostettiin, joten tässä me nyt olemme”, hän kertoi.
Westridge oli vaiti ja tarkkaili Calen kasvoja, sillä jokin tämän sanoissa näytti heti punaista lippua. Ilmeisesti he eivät olleet pelkästään hakemassa tätä heimoa, hän päätteli, mutta ei sanonut ääneen mitään. Hän päätti antaa heidän ilmaista asiansa itse, omin sanoin, jos se olisi tarpeellista.
”Tuota, tuota”, Carl aloitti, selvitellen kurkkuaan, ”minua vallan alkoi kiinnostaa teidän kertomanne, kun kohtasitte nuo salametsästäjät”, hän jatkoi.
”Mitä siitä?”, Westridge kysyi ja katsoi terävästi Carlia. Toinen punainen lippu.
'Et sinä taida olla kiinnostunut salametsästäjistä', hän ajatteli.
”No, kun te mainitsitte rakennelman, jossa yövyitte tämän.. krhm.. naisen kanssa”, Carl selitti, yrittäen olla tahdikas, mutta epäonnistui.
Westridgen katse muuttui verrattain jäiseksi, kun hän mulkoili Carlia, sillä miehen kommentti oli särähtänyt pahasti hänen korvaansa, ”tällä naisella sattuu olemaan nimi ja hän on vaimoni, joten olisi hyvä, jos voisitte puhua hänestä hieman ystävällisemmin”, hän sanoi muodollisen kohteliaalla äänellä, josta tosin kuulsi tietty viileys...
No niin miten mahtanee jatkua? Keskustelu nimittäin viileni muutaman astetta, kiitos Carlin, joten kerrohan sinä, onnistuuko Carl saamaan Warrenin leppymään tuon epätahdikkaan kommenttinsa jälkeen? Näes jos yhtään jo tunnemme Warren Westridgeä, niin häntä ei taideta ihan noin vain lepytellä. Päätellen siitä, miten hän aikoinaan suhtautui Seroneen, kun tämä paljastui lopulta kaksinaamaiseksi valehtelevaksi roistoksi ja salametsästäjäksi.
Tai ainakin leffan nähneet tietävät. 