Osa 5, Warren

Aamiaisen jälkeen he viimein astuivat maihin, tutkiakseen ympäristöä hieman tarkemmin. He olivat jo illalla saapuessaan huomanneet rannan läheisyydessä nököttävät toteemit, jotka olivat osin kasvillisuuden peitossa.

Cale harppoi tutkimaan noita toteemeja yhdessä Carlin kanssa, Terrin ja Dannyn hoidellessa kuvaamisen. Cale ei tiennyt kuinka kauan oli siinä ollut, kun huomasi jonkun katselevan itseään. Hän ei vielä nähnyt ketään, mutta tunsi tämän jonkun katseen itsessään.

Cale kääntyi hitaasti, astahtaen samalla hieman kauemmaksi toteemista, jota oli katsellut, mutta ei tietenkään koskenut, sillä tiesi niiden olevan pyhiä sille heimolle, joka ne oli tälle paikalle pystyttänyt. Ne olivat kunnianosoitus heidän esivanhemmilleen ja jumalilleen. Kenties käärmejumalallekin, koska ainakin toinen toteemi näytti erittäin paljon ihmiseltä, joka oli joutunut jättiläismäisen anacondan kuristusotteeseen.

Cale tarkkaili metsän reunaa, minne muutkin seurueesta nyt katselivat, sillä hekin olivat havainneet, että heitä tarkkailtiin, vaikkakin tarkkailija toistaiseksi pysyttelikin näkymättömissä.

Lopulta metsiköstä ilmaantui näkyville muutamia miehiä, jotka olivat lähes alasti. Heillä oli yllään vain jonkinlainen lannevaate, kaulassa, käsissä ja ranteissa itsetehtynä koruja ja iho oli päivettynyt. Miesten kasvoilta oli vaikea lukea mitään tunteita, sillä ne olivat ilmeettömät. Vain silmät loistivat kirkkaina ja uteliaina noista tummista, osin maalatuista kasvoista.

Heimolaiset olivat myös aseistautuneet heille perinteisin keihäin ja nuolin. Taisipa heillä olla myös myrkkynuolet. Cale arveli että ne eivät olleet mukana pelkästään metsästystä varten, vaan itsepuolustusta. Eikä hän sitä ihmetellyt, sillä se mitä hän oli lukenut, oli kauheaa, sillä näitä eri heimojen rippeitä oli kohdeltu äärettömän törkeästi ja osa oli kadonnut tyystin suoranaisissa joukkoteurastuksissa.

”Shirishamat”, Cale sanoi hiljaa ja katseli tulijoita uteliaana. Koko muu seurue seisoi vaiti. Danny kuvasi yhä, kun taas Terri katseli tulijoita yhtä uteliaasti kuin tulijat heitä.

Carl puolestaan ei näyttänyt uteliaalta. Kiinnostuneelta kyllä, mutta samalla jotenkin salamyhkäiseltä, mutta kukaan seurueesta ei sitä huomannut, sillä heidän kaikkien katseet olivat kiinnittyneet näihin miehiin.

”He ovat juuri sellaisia kuin muistin”, Terri sanoi, muistaen hyvin elävästi sen hetken, jolloin he olivat edellisen kerran nähneet samoja heimolaisia.

”Nämäkö te näitte silloin?”, Alejandro kysyi uteliaana, muistaen jännittävät tarinat joita isä ja äiti olivat hänelle iltasatuina kertoilleet. Tosin jättäneet tietoisesti mainitsematta jättiläiskäärmeen, josta takuuvarmasti olisi ollut seurauksena painajaisia.

”Niin”, Cale vastasi ja vilkaisi poikaansa, joka katseli tulijoita hivenen hämmentyneenä. Tämähän oli hänelle vasta ensimmäinen kerta, eivätkä he olleet näyttäneet edellisellä kerralla filmaamaansa materiaalia hänelle lainkaan. Osa siitä ei olisikaan ollut sopivaa pojan silmille ja myöhemmin koko juttu oli unohtunut kun poika oli kasvanut ja suunnanut mielenkiintonsa muihin asioihin, kuten nuorilla oli tapana.

Yksi heimolaisista astahti varovaisesti edemmäksi. Mies oli selvästi varuillaan, mutta toisaalta halusi tehdä myös tuttavuutta. Kirkkaat silmät tekivät kaikenaikaa huomioita ja mitä enemmän tietoa hän sai, sitä rauhallisemmaksi hän muuttui.

”Outoa”, Cale sanoi hiljaa ja ihmetteli miten tuttavallisia heimon miehet olivatkaan muukalaisia kohtaan, sillä useimmiten heimot mieluummin häätivät muukalaiset pois, sillä he olivat niistä saaneet enemmänkin ikävyyksiä kuin hyviä kokemuksia.

”Me emme taidakaan olla ensimmäiset muukalaiset täällä”, Terri totesi ääneen, sen mitä Cale ajatteli.

”Emme, enkä tiedä muistavatko he meidät edelliseltä kerralta. Mehän emme tuolloin voineet edes jäädä”, Cale muistutti.

”En tosiaan tiedä”, Terri vastasi ja katseli heimon jäseniä, joista osa vaikutti sen verran nuorilta, että eivät varmastikaan olleet varmasti silloin paikalla, kun seurue edellisen kerran oli ollut täällä.

Mies viittoi uudestaan seuraamaan itseään, jolloin Cale nyökkäsi ja alkoi astella rauhallisesti, kohti miestä. Hän ei halunnut tehdä äkkiliikkeitä tai mitään muutakaan typerää, sillä siitä voisi seurata hyvin äkkiä ikävyyksiä.

Mies näytti tyytyväiseltä, muttei ilmaissut mitään muuta. Cale ymmärsi hyvin, että heidän oli pakko olla näyttämättä mitään muukalaisille, joita he eivät ennestään tunteneet. Oli oltava varovaisia ja varmasti syystäkin.

Mies kääntyi, joskin vilkuili tämän tästä taakseen, johdattaessaan seuruetta läpi tiheän viidakon. He etenivät syvemmälle. Heimon jäsenillä ei tuntunut olevan mitään vaikeuksia liikkua sankassa viidakossa, kun taas seurueen muut jäsenet, meinasivat olla pulassa tämän tästä.

Lopulta he saapuivat pienelle aukiolle, jonka keskellä oli nuotio. Nuotion luona oli pari muuta miestä. He eivät siis olleet heimon pääpaikassa, Cale päätteli ja arveli, etteivät nuo miehet vielä luottaneet heihin tarpeeksi paljastaakseen paikkaa heille. Se luottamus pitäisi ansaita, eikä se olisi helppo tehtävä, se oli selvää.

Nuotion luona olleet miehet nousivat nopeasti seisomaan, sormien puristaessa keihäitä tiukasti, valmiina iskemään jos olisi vähäinenkin epäilys vaarasta. Seurueen oppaana ollut heimolainen teki käsillään rauhoittavia eleitä ja sanoi jotakin tovereilleen, jotka rentoutuivat silmin nähden ja istuutuivat takaisin paikoilleen. Silmät kuitenkin tarkasti tulijoissa, ihan vain varmuuden vuoksi.

”Ovatpa he epäluuloisia”, Carl sanoi.

”Syystäkin, sillä alueella eläviä eri heimoja on kohdeltu suorastaan törkeästi ja muutama heimo on kadonnut kokonaan, sillä heidät on teurastettu viimeistä jäsentä myöden”, Cale vastasi, katsoen synkästi Carlia.

”Mitä!”, Carl älähti, ”miksi?”

”Aivan ja syykin siihen lienee, että he ovat joko tilan omistajien tai huumekartellien mailla. Nämä ihmiset eivät välitä kartellien tai tilallisten tekemisistä ja aluerajoista, vaan he haluaisivat elää omaa elämäänsä samoin kuin esivanhempansa. Mutta ihminen on ahne ja haluaa omia sen, mikä hänelle ei kuulu, joten nämä heimolaiset ovat joutuneet siitä kärsimään. Osa on kuollut ja osa, erityisesti naiset, ovat joutuneet kartellien käsiin, varmastikin työhön ja voitte varmasti arvata millaiseen työhön”, Cale kertoi.

”Onko tämä aivan totta?”, Carl kysyi.

”On”, Cale vastasi ja kertoi, mitä kaikkea oli löytänyt etsiessään uutta tietoa alueesta ja sen asukkaista. Hän oli itsekin järkyttynyt löytämästään.

Carl oli vaiti. Ei hänelläkään ollut hyvät aikeet, mutta ei hän silti halunnut lahdata ihmisiä turhanpäiten, eikä näitäkään ollut tarkoitus häiritä. Hän halusi vain saada tarvittavan tiedon. Sitten heimo saisi olla miten olisi ja hän suuntaisi etsimään aarteensa.

Heimolaiset olivat kuunnelleet tätä sananvaihtoa tarkkaavaisesti, vaikka eivät olleetkaan ymmärtäneet siitä puoliakaan. Tai yksi ainakin ymmärsi sanan sieltä toisen täältä, mutta ei riittävästi tietääkseen, mistä oli kyse.

Mutta hän ymmärsi, että nämä ihmiset puhuivat samaa kieltä, kuin se mies, joka asui heidän kanssaan. Vaikka hän tiesikin, että piti olla varovainen, oli hän silti utelias.

Lopulta pitkän harkinnan jälkeen, hän astahti lähemmäksi Calea ja sanoi, ”minä, Bira”, koskettaen samalla itseään ja ojensi sitten kätensä, koskettaen Calea ja kysyi, ”sinä?”

”Minä... mitä. Kuinka sinä osaat englantia?”, Cale kysyi hämmentyneenä, sillä oletti etteivät nämä ihmiset erityisemmin halunneet olla missään tekemisissä muukalaisten kanssa, joten mahdollisuudet oppia mitään muuta kieltä, kuin omansa olivat lähes olemattomia. Mutta ilmeisesti näin ei ollut, hän päätteli, joskaan ei sanonut sitä ääneen.

”Minä, osata vain vähän”, Bira vastasi, tehden työtä löytääkseen oikeat sanat, joskin nekin tulivat vähän haparoiden ja sana kerrallaan.

”Miten?”, Cale kysyi.

Bira yritti ensin englanniksi, mutta koska hän ei osannut riittävästi osatakseen selittää, hän alkoi puhua omalla kielellään, elehtien käsillään. Cale ei ymmärtänyt, mutta arveli, että ehkä he olivat kohdanneet jonkun jonka kanssa olivat viettäneet aikaansa vähän pidempäänkin ja oppineet sitten muutaman sanan.

”Hyvä on”, Cale sanoi ja teki rauhoittavan eleen käsillään, kuin sanoakseen että selvitetään se asia myöhemmin, ”minä Steven Cale”, hän esitteli itsensä, koskettaen kädellään itseään rintaan.

”Cale”, Bira toisti ja hymyili seesteisesti, Calen nyökätessä.

”Terri, luulen ettemme me todellakaan ole ainoat muukalaiset, jotka he ovat kohdanneet”, Cale kääntyi sanomaan Terrille.

”Ihanko totta”, Danny töksäytti omaan kyyniseen tapaansa.

Tilanne rauhoittui hieman ja he viettivät aikaansa tällä pienellä leiripaikalla. Kommunikointi oli hidasta, mutta lopulta hyvin pitkän ajan ja monen elehtimisen jälkeen Calelle selvisi, että heimon miehet olivat vuosia sitten löytäneet valkoisen miehen, jonka olivat ottaneet hoiviinsa ja että tämä asui heidän kanssaan.

”Ei kai Serone?”, Danny kysyi ja toivoi, ettei heidän tarvitsisi enää koskaan kohdata tuota niljakasta paskiaista. Hän hieraisi reittään, jossa yhä oli vaalea arpi muistona Seronen kohtaamisesta. Tämä oli jokialuksella käydyssä tappelunujakassa iskenyt veitsen Dannyn reiteen. Tuo vanha vamma ajoittain ilmoitteli itsestään, erityisesti säiden vaihdellessa, mutta muutoin siitä ei ollut vaivaa.

”En usko”, Cale vastasi, ”tehän, kerroitte että hän kuoli. Hän ei mitenkään voinut selvitä siitä, mitä siellä sahalla tapahtui”, hän muistutti.

”Toivottavasti ei”, Danny tuhahti ja värähti. Hän toivoi, ettei enää koskaan joutuisi kohtaamaan sen enempää käärmettä, kuin tuota kieroa salametsästäjää. Se yksi kerta oli aivan tarpeeksi.

He olivat istuneet aikansa, kunnes heimolaiset nousivat jalkeille ja yksi heistä sammutti nuotion huolellisesti. Cale ja seurueen jäsenet nousivat myös, mutta eivät aikoneet seurata heimon jäseniä, jos he ilmaisisivat, etteivät sitä haluaisi.

Bira kuitenkin viittoi heitä seuraamaan ja he tekivät työtä käskettynä. Matka jatkui jälleen läpi tiheän viidakon. Mitään selvää polkua tai reittiä ei ollut, joten sitä ei voinut painaa mieleen noin vain. Eikä sankassa metsikössä sitä paitsi ollutkaan helppoa nähdä mitään maamerkiksi sopivaa, koska minne vain katsoi näkyi metsää ja pensaita, kenties ehkä kohoavaa maastoa ja jossain kivenlohkareita ja kallioita, mutta ei mitään merkittävää, joka jäisi helposti mieleen.

Aurinko alkoi hiljalleen laskea mailleen, kun he viimein saapuivat toiselle aukealle. Tämä oli vain vähän edellistä isompi, mutta ei paljon. Tämänkin aukean keskellä oli nuotio ja sen toisella puolella iso, hieman hätäisen oloisesti kyhätty rakennelma. Maja.
Cale ymmärsi hätäisyyden. He kyhäsivät selvästikin nopeasti sen mitä he tarvitsivat, siltä varalta, että tulisi äkkilähtö, kun otti huomioon sen, miten tämän maan uudisasukkaat kohtelivat alkuperäisväestöä.

Nuotion läheisyydessä istui muutamia naisia lapsineen ja majan läheisyydessä seisoi pari heimon miestä, kuin vahdissa.
Cale katseli naisia kulmiaan kurtistaen, sillä jokin kokonaiskuvassa häiritsi. Sitten hän tajusi, että yksi joukossa ei ollut nainen, vaan mies. Tämä istui kyykyssä ja pää oli käännetty toisaalle, joten hän ei voinut nähdä miehen kasvoja.

Voimakkaasti harmaantuneet likaiset hiukset oli nirhitty jokseenkin lyhyeksi ja osin likaisessa, osin päivittyneessä poskessa näkyvä parta oli vain ohut sänki. Mutta hoikasta, joskin jäntevästä vartalosta ja resuisesta olemuksesta näki, että tämä oli viettänyt täällä hyvin pitkän aikaa. Lisäksi Calea vaivasi jonkinasteinen tuttuuden tunne, mutta miksi, sitä hän ei tiennyt.

Bira asteli suoraan miehen luo, kosketti kevyesti tämän hartiaa ja sanoi jotakin. Mies katsoi Biraa ja kääntyi sitten katsomaan vieraita. Miehen kasvoille levisi ilme, joka oli osin epäuskoa, osin ällistystä. Sama tunne valtasi Calen, kun hän nyt näki kunnolla miehen kaidat kasvot, joihin viidakossa vietetty aika oli jättänyt jälkensä...

Jatkuu, mutta nyt vuoro siirtyykin teille. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Asia mistä mainitsin tuolla, alkuperäisheimojen häirintä etelä-amerikassa on totista totta. Minä osuin moiseen informaatioon itse, kun hain tietoa ihan vain alkuperäisheimoista, lähinnä heidän käyttämistään nimistä jne, mutta tuo ikävä juttu tuli samalla vastaan. Käytin sitä sitten tähänkin. Pahoittelen mahdollisesti aika ikävää informaatiota.

Terri asteli Calen vierelle ja laski kätensä miehen käsivarrelle, ”Oletko kunnossa?”, hän kysyi, katsoen Calen vakavia kasvoja.

”Olen”, Cale vastasi lyhyesti ja katsoi Terriä, ”tuo valokuva vain toi vanhoja muistoja mieleeni”, hän kertoi.

”Niin”, Terri sanoi ja katsahti valokuvaa, jossa he kaikki seisoivat iloisesti hymyillen. Denise ja Gary toisissaan rakastuneesti kiinni, Westridge tyynen ylväänä ja Danny tietenkin rentona kuten aina, ”minä ihmettelen ettemme me onnistuneet tappamaan toinen toisiamme jo ennen kuin Serone liittyi retkueeseemme”, hän hymähti.

”No se olikin suuri ihme”, Cale vastasi ja kumartui painamaan hellän suudelman Terrin poskelle.

”Minä menen nyt soittamaan Dannylle”, Terri sanoi vastaten suudelmaan ja häipyi toisaalle soittamaan.

Kuten arvattua, Dannykaan ei ollut asiasta mielissään, mutta suostui kuitenkin. Ei hän jättäisi ystäviään pulaan.

Seuraavana aamuna itsekukin heräsi hyvin aikaisin, jotteivät olisi myöhässä. Aamiainen syötiin syvän hiljaisuuden vallassa, sillä kumpikaan heistä ei ollut kovin innoissaan tulevasta.
Lopulta aamutoimet oli hoidettu ja he ajoivat museolle, jossa he tapasivat Dannyn. He tervehtivät puolin ja toisin, samalla astellen kohti kuraattorin toimistoa.

Cale koputti ovea ja sieltä kuului, ”sisään”.

Hän avasi oven, astuen toimistoon Terri ja Danny vanavedessään.

”Hyvää huomenta”, kuraattori sanoi katsoen tulijoita ilmeettömänä.

Cale vilkaisi kuraattoria vähemmän ystävällisesti, henkäisi syvään ja sanoi, ”me keskustelimme hyvin pitkään ja mietimme tarkoin ehdotustanne”.

”No”, kuraattori kysyi, sillä halusi saada vastauksen mitä pikimmin.

”Me suostumme”, Cale vastasi, ”sen sanon, ettemme tee tätä mielellämme, mutta te ette jättäneet meille juurikaan valinnan varaa”, hän muistutti.

”Olen pahoillani, mutta en tiennyt miten muuten olisin saanut teidät suostumaan ja sitä paitsi, potkut uhkasivat itseänikin”, hän huomautti.

”Vai niin”, Cale murahti, ”no mutta asia on sovittu, joskin haluan asian vielä ylös paperille, jottette pääse väittämään muuta ja sitten voisitte vihdoinkin kertoa, miksi haluatte lähettää meidät takaisin sinne kirotulle joelle. Teillä on tarpeeksi tietoa, sillä kuten myös mainitsin useammassakin lähteessä, me kohtasimme Shirishamat, joskaan emme jääneet sattuneesta syystä hieromaan syvempää tuttavuutta. Olimme kokeneet kovia ja halusimme palata takaisin sivistyksen pariin”, hän muistutti.

”Aivan, tiedän”, kuraattori vastasi ja hiljeni hetkeksi, ”asia on niin että eräät henkilöt haluaisivat teidän löytävän jälleen tuon heimon, sillä he uskovat näiden tietävän erään aarteen kätköpaikan, sillä he ovat asuneet sen lähettyvillä oletettavasti sukupolvien ajan”, hän jatkoi lopulta.

”Aarteen metsästystä, sitäkö tämä onkin? Kuinka paljon sinä siitä saat itsellesi?”, Cale kysyi tuikeasti.

”Minulle luvattiin osa aarteesta, saisin kuulemma laittaa sen näytille täällä, mikä olisi erittäin tervetullut uutuus ja se toisi lisää kävijöitä museoon”, kuraattori vastasi.

”Vai niin”, Cale totesi kylmästi, ”kuten sanottu, me suostumme, mutta haluamme tosiaankin virallisen sopimuksen ja lisäksi haluan, että matka hoidetaan meidän toiveidemme mukaan, mikä tarkoittaa, ettei tuota kyseistä heimoa häiritä yhtään enempää kuin on pakko ja jos he eivät tiedä tai halua kertoa mitään, niin asia on sillä selvä. Onhan meillä nykaikaisiakin välineitä etsiä se teidän aarteenne”, hän muistutti.

”Hyvä on, arvelinkin että haluaisitte tehdä juuri näin, joten tässä sopimus”, kuraattori sanoi ja ojensi kullekin paksun paperipinkan joka sisälsi kasan ehtoja ja muuta tietoa sopimukseen liittyen, ”allekirjoitukset jos saan pyytää”, hän lisäsi ja nojautuen mukavasti tuolissaan ja painoi sormenpäänsä yhteen.

Cale nyökkäsi, mutta päätti lukea koko nivaskan läpi, sillä ei halunnut joutua huijatuksi kuraattorin tai kenenkään muunkaan taholta. Hän ohjeisti muitakin tekemään samoin ja luki jopa pienen präntin koko nivaskan lopussa, juuri allekirjoitusviivojen alapuolelta.

Hän keskusteli vielä pitkään ja hartaasti Terrin, sekä Dannyn kanssa, kunnes lopulta he allekirjoittivat saamansa sopimukset.

”Hyvä, hyvä”, kuraattori sanoi tyytyväisenä ja näki jo mielessään miten museo pullistelisi vierailijoista ja kassakone rahasta.

”Ei mitenkään hyvä, sillä jos tässä on yhtään vilunkipeliä, sinun perseesi on tulilinjalla”, Cale muistutti vähemmän ystävällisesti.

”Tietysti”, kuraattori vastasi nöyrästi, mutta oli tietysti päättänyt turvata selustansa, sillä epäonnistuminen oli aina mahdollista, ”ah, niin ja tässä vielä muistitikku jolla on kaikki tarvittava tieto matkasta, sekä henkilöistä, jotka tulevat myös mukaanne, sitten vielä matkalippunne, että pääsette Manausiin”, hän lisäsi ja ojensi mustan pienen muistitikun, sekä matkaliput Calelle.

Kuraattori antoi vielä päivämäärän, jolloin lähtö olisi, jotta Cale, Terri ja Danny ehtisivät tehdä tarvittavat valmistelut, pakata ja muutenkin valmistautua lähtöön.

Lähtöpäivä olisi seuraavalla viikolla. Cale päätti myös varmistaa oman selustansa ja teki eräitä järjestelyitä, jotta hänellä olisi riittävästi todistusaineistoa, jos matka menisikin pieleen ja jos he joutuisvat tekemisiin viranomaisten ja lakimiesten kanssa. Se olikin hyvin suuri jos, ja hän toivoi etteivät he joutuisi siihen, sillä edellinen kohtaaminen mainittujen tahojen kanssa, ei ollut ollut miellyttävää.

Jatkuu...

Osa 3, Terri ja Cale

Palattuaan Manausiin, Terri järjesti ensitöikseen Calen paikalliseen sairaalaan hoidettavaksi siksi aikaa, kun hän ja Danny järjestelisivät heidän asioitaan.

Calen vointi oli tosin parantunut huomattavasti paluumatkalla, mutta Terri halusi silti varmistua asiasta. Haavaa kun ei oltu ommeltu mitenkään matkan aikana, vaan he olivat joutuneet käyttämään vain haavanhoito tarvikkeita, joita heillä oli ollut mukana ensiapupakkauksessa. Lisäksi häntä huoletti mahdollinen tulehdus, sillä jokialus oli kaikkea muuta paitsi hygieeninen.

Heidän tavaransa olivat säilyneet, joten he pääsisivät matkaan heti, kun hän saisi hankittua liput.
Tosin hän otti myös Denisen, Garyn ja Westridgen matkapaperit, henkilöllisyystodistukset ja muun tärkeän mukaansa, sillä niitä tultaisiin tarvitsemaan, viimeistään sitten kun piti hoitaa asioita viranomaisten kanssa.
Paria päivää myöhemmin Terri sai liput hankittua ja he pääsivät vihdoinkin lähtemään Los Angelesiin. Siellä Terri hoiteli asioita lisää, tehden selvityksen yhtiölle, joka oli tilannut heidät tekemään tuon kohtalokkaan filmin, sekä poliisille, joka tietysti aloitti asiasta rikostutkinnan, koska asiaan liittyi kuitenkin kuolemantapauksia.

Hän antoi menehtyneiden tovereidensa tiedot ja paperit poliisille, sillä he tarvitsisivat ne joka tapauksessa. Hän myös kertoi kaiken, mitä matkalla oli tapahtunut, joskaan asiaa selvittelevä poliisi ei suostunut uskomaan jättiläismäisen anacondan olemassa oloon.

Terri oli onnekseen myös onnistunut pelastamaan suurimman osan siitä, mitä he olivat ehtineet kuvata matkan aikana, ennen kuin kaikki oli mennyt päin helvettiä. Poliisin oli myös vaikea uskoa Seronen olemassa oloon, mutta joutui uskomaan, sillä Terrillä oli kuvamateriaalia siitä, erityisesti se lyhyt pätkä Westridgen selostuksesta, jonka Serone oli sitten erittäin tylysti keskeyttänyt.

Tutkimuksien jatkuessa, kolmikko sai tietää, että Seronella ei todellakaan ollut puhtaita jauhoja pussissaan, vaan mies oli hommaillut vähän muutakin, mikä ei juurikaan päivänvaloa kestänyt. Lisäksi useita henkilöitä, joiden kanssa hän oli ollut tekemissä, oli kadonnut hämärissä olosuhteissa. Viranomaiset olivatkin jo jonkin aikaa epäilleet, että nuo kadonneet henkilöt olivat kohdanneet loppunsa Seronen käsissä, tavalla tai toisella.

Tutkimukset tuntuivat vievän ikuisuuden, mutta lopulta ne saatiin päätökseen. Terri, Cale ja Danny eivät saaneet ongelmia asian osalta, koska todisteiden perusteella tuli erittäin selväksi, etteivät he olleet osallisia tovereidensa ja jokialuksen kapteenina toimineen Mateon kuolemaan.

Kolmikko siis pääsi viimein jatkamaan elämäänsä, vaikka helppoa se ei tietenkään ollut. Heidän suosionsa oli laskenut, eivätkä useimmat rahoittajat halunneet olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Tosin, eivät hekään halunneet palata enää takaisin tuolle kirotulle joelle. Niin paljon pahoja muistoja heillä siitä oli jäljellä.

Cale sai onneksi työpaikan pieneen museoon ja Terri pääsi Dannyn kanssa töihin pieneen tuotantoyhtiöön, joka tosin teki dokumentteja vain paikallisista asioista ja toisinaan pieniä juttuja paikallisten uutistenkanavien kevennysosioihin.

Elämä oli tasaista, eikä mitään jännittävää tapahtunut, joitain maailmaa mullistaneita isoja uutisia lukuunottamatta. Noiden vuosien aikana Terri ja Cale lähentyivät entisestään ja menivät lopulta naimisiin. Myös heidän perheensä kasvoi. Aikaa vierähti pari vuosikymmentä.

Jatkuu...

Westridge liikahti niin, että oli hieman enemmän naisen edessä, sillä ei pitänyt ollenkaan miesten tavasta silmäillä naista, minkä hän tekikin selväksi olemuksellaan.

”Puhutteko te englantia?”, porukan johtajana toimiva mies kysyi.

Westridge nyökkäsi, muttei sanonut mitään.

”Olisin utelias tietämään, kuka te mahdatte olla ja mitä teette täällä jumalan selän takana”, mies kysyi, lisäten, ”ah, unohdin aivan esittäytyä. Minä olen Sanders ja nuo kaksi muuta ovat Adams ja Jones. Me olemme tutkijoita”, hän selitti epämääräisesti.

Westridge ei vieläkään vastannut, vaan mietti, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei halunnut sanoa mitään, mikä provosoisi noita miehiä, muttei myöskään ollut erityisen innokas kertomaan mitään itsestään noille miehille.

”Äh, Sanders. Mitä väliä siitä, kuka tuo on, menköön menojaan ja meilläkin on jo kiire”, Adams sanoi liikahdellen levottomasti, ”tosin voisimmehan vain päästää ukon päiviltä ja leikkiä tuon naisen kanssa”, hän lisäsi ja vilkaisi Yaraa irstaasti.

Westridge päästi vihaisen äännähdyksen ja hänen hoikka vartalonsa ilmensi pidäteltyä raivoa ja inhoa, jota hän tunsi noita miehiä kohtaan. Hänen pähkinänruskeat silmäsä välähtivät vaarallisesti, toisen käden sormien puristuessa tiukasti nyrkkiin.

”Adams”, Sander sanoi varoittavaan sävyyn ja mulkaisi toveriaan rumasti. Tämän jälkeen hän kääntyi takaisin Westridgen puoleen, ”mitä teihin tulee, suosittelen, että olette hieman yhteistyökykyisempi, ellette halua ikävyyksiä itsellenne ja ystävättärellenne”, hän huomautti, silmien välähtäessä ilkeästi.

”Minun ei ole pakko kertoa teille mitään, mitä en halua”, Westridge huomautti viimein kuivasti ja katsoi miestä kylmästi.

”Te olette itsepäinen ja koska ette halua vastata hyvällä, niin joudun siirtymään koviin keinoihin, ettekä te tule pitämään niistä”, Sanders sähähti, ”Jones”, hän käski toista toveriaan, äänensävyllä, joka ei jättänyt paljoakaan arvailujen varaan.

Jones vilkaisi Sandersia, nyökkäsi ja astahti kohti Westridgeä ja Yaraa, ojentaen kätensä kohti naista.

Westridge arvasi hieman liiankin hyvin, mitä miehillä oli mielessä. Hänen lihaksensa kiristyivät, hänen kasvoillaan näkyi päättäväisyys ja pähkinänruskeissa silmissä välähti raivo, täsmälleen samalla hetkellä, kun hänen kätensä teki nopean liikkeen. Hän äännähti epämääräisesti ja samalla hetkellä kuului etova, rusahtava ääni, kun oksa osui Jonesin päähän.

Mies katsoi hetken hämmentyneenä, kunnes lysähti tajuttomana maahan. Westridge puolestaan ei aikaillut, vaan nappasi Yaraa kädestä ja he kumpikin pakenivat hämmingin turvin viidakkoon. He kuulivat miesten äänet takaansa ja sitten jotain paljon pahempaa, laukauksia.

”Senkin hyppyrotta!! Kun minä saan sinut kiinni, toivot ettet olisi koskaan syntynytkään!”, Sanders karjui raivoissaan.

Westridge ja Yara jatkoivat juoksuaan, tehden välillä äkillisiä käännöksiä, välttääksen mahdolliset luodit, sillä miehet tuntuivat ammuskelevan umpimähkään sankan kasvillisuuden keskellä. Kesken juoksun Westridge tunsi terävää kipua olkavarressaan, kun jokin raapaisi sitä. Hän tunsi miten lämmin veri alkoi valua haavasta pitkin käsivartta, mutta hän ei siitä välittänyt, sillä oli tärkeämpi saada Yara turvaan noiden miesten ulottuvilta.

Kuului taas terävä laukaus ja jotain upposi hänen olkapäähänsä. Kipu yltyi lähes sietämättömäksi, mutta hän ei sittenkään pysähtynyt, vaan jatkoi niin lujaa ja pitkälle kuin pystyi. Lopulta voimat loppuivat, hän kompastui ja tuupertui pusikkoon. Hetken hän kyyhötti paikallaan, kunnes pakotti itsensä kohottautumaan takaisin jaloilleen.

Westridge vilkaisi suuntaan josta oli juossut. Hän näki, miten Sanders tähtäsi kiväärillään jotakin. Hänen katseensa seurasi kiväärin suuntaa. Ensin hän ajatteli itse olevansa maalitauluna, mutta tajusi sitten, että maalitauluna olikin, ”Yara”, hän henkäisi kauhistuneena. Sitten raivo sokaisi järkevän ajattelun ja hän syöksyi päin Sandersia, jolloin he kumpikin tömähtivät päin paksun puun runkoa.

Kivääri lensi pusikkoon ja Sanders retkotti puuta vasten ilmaa haukkoen, sillä Westridge oli törmätessään osunut Sandersiin sellaisella voimalla, että tämän palleaan sattui ja ilmat pusertuivat ulos hänen keuhkoistaan. Westridge perääntyi ja kohottautui täristen pystyyn. Adrenaliini virtasi veressä ja hän tunsi sydämensä takovan hullunlailla rinnassaan. Hän vilkaisi nopeasti henkeään haukkovaa Sandersia, päätellen, ettei tämä pystyisi pitkään aikaan tekemään mitään, kääntyi ja suuntasi kulkunsa sinne minne Yara oli juossut, hänen jäädessä jälkeen.

Westridge oli huolissaan Yaran vuoksi, sillä vielä yksi mies oli heidän perässään. Hänen teki pahaa pelkästään ajatella, mitä mies tekisi Yaralle, halutessaan kostaa tovereidensa kohtalon.

Westridgen teki mieli huutaa, mutta hän katsoi parhaimmaksi olla vaiti, sillä muutoin paljastaisi sijaintinsa tuolle miehelle. Niin hän sitten jatkoi juoksuaan, kunnes saapui pienelle aukealle, jonka reunassa oli liaanien ja muun kasvillisuuden peittämä monumentti. Se olisi toisessa tilanteessa ollut varmasti kiinnostava löytö, mutta sen tutkimiseen ei nyt ollut aikaa. Oli tärkeämpää löytää Yara.

Äkkiä hän kuuli naisen hätäisen äänen, sekä miehen karkean äänen. Westridge vilkuili ympärilleen nähdäkseen, mistä äänet kuuluivat, kunnes näki hieman kauempana kasvillisuuden peittämän osin murentuneen seinän luona Yaran ja tuon kolmannen miehen.
Adams oli kaatanut naisen alleen, repi tämän vaatteita, yrittäen raiskata tämän. Westridge nappasi maasta ison kiven. Hän päästi epämääräisen karjaisun ja iski kivellä Adamsia päähän.

Mies ei edes tajunnut mitä tapahtui, vaan lysähti tajuttomana Yaran päälle. Westridge pudotti kiven maahan ja työnsi Adamsin pois Yaran päältä. Nainen säikähti ensin, sillä ei heti nähnyt, että auttaja oli Westridge. Mutta kun hän tunnisti miehen, hän painautui täristen tätä vasten.

”Se on ohi nyt”, Westridge sanoi rauhoittavasti ja kietoi kätensä naisen tärisevän vartalon ympärille suojelevasti. Hän näki, että nainen oli kutakuinkin kunnossa ja ettei Adams ollut ehtinyt tehdä muuta kuin repiä naisen vaatteita ja siinä samalla oli onnistunut hajottamaan yhden naisen monista helmikaulakoruista.

Kului jonkin aikaa ja he kumpikin alkoivat rauhoittua. Vasta silloin Westridge alkoi huomata olonsa huonoksi. Toki hän oli huomannut haavat olkapäässään ja olkavarressaan, mutta hän ei ollut välittänyt niistä, kun Yara oli ollut päälimmäisenä hänen mielessään. Hän hengitti hieman raskaasti, mikä sai Yaran katsomaan häntä huolestuneena.
Westridge yritti osin kylän kielellä, sen mitä osasi ja elein ilmoittaa, että oli kunnossa, mutta juuri silloin kaikki pimeni ja hän lysähti kyljelleen maahan.

Jatkuu...

Westridge ei silti voinut olla miettimättä, mitä muille oli tapahtunut ja toivoi, että nämä olivat selvinneet ja päässeet pois tästä loukosta. He olivat luulleet, että kaikki onnistuisi ja sitten he olivat jääneet jumiin kivikkoon. Hän tunsi siitä hieman syyllisyyttä, sillä oli ollut neuvomassa Dannya kuinka ohjata jokialusta. Juuri kun he olivat luulleet pääsevänsä pois ja viranomaisten luo kertomaan mitä tuo ketku, Serone oli puuhaillut ja kuinka he olivat muutaman henkilön menettäneet tämän toimien vuoksi.

Ilmeisesti tuo liukaskielinen mies oli jotenkin saanut itsensä irti ja mitä sitten. Sitä hän saattoi vain arvailla. Ehkei olisi pitänyt jättää Deniseä yksin jokialukselle, mutta heitä oli kovin vähän ja jokialus oli ollut pakko saada irti tai he olisivat jääneet sinne jumiin ikuisesti. He olivat olettaneet, ettei Seronesta ollut sidottuna minkäänlaista vaaraa, mutta se oli virhearvio ja mies oli päässyt ilmeisesti yllättämään muut.

Jälleen kerran hän toivoi, että muut olivat selvinneet huolimatta Seronesta. Sitä hän tosin ei tiennyt, että lopulta Serone oli kuollut toisen jättiläismäisen anacondan toimesta. Tai sitä, että Terri, Danny ja Cale olivat päässeet pakoon.

Nyt Westridge vain saattoi vain levätä ja antaa tuon ystävällisen heimon jäsenten auttaa itseään. Koskapa tämän heimon lääketiede oli erittäin erilaista kuin länsimaalainen vaihtoehto, kesti hänellä erittäin kauan parantua vammoistaan ja muutama jäi hienoiseksi vaivaksi hänelle lopuksi ikää.

Hän ei silti antanut moisen häiritä itseään, vaan yritti olla ja elää, sekä tietenkin miettiä kuinka kiittää tätä ystävällistä heimoa heidän avustaan, sillä hän oli heille henkensä velkaa. Hän ei uskaltanut pyytää heitä opastamaan häntä pois viidakosta, sillä jotensakin tajusi, etteivät nämä halunneet olla missään tekemisissä ulkomaailman kanssa.

Westridge päätti, ettei hän lähtisi yksinään harhailemaan viidakkoon, sillä tunsi sitä kuitenkin liian vähän pärjätäkseen siellä, saati että osaisi suunnistaa ihmisten ilmoille. Joutuisi vielä pahemmin eksyksiin tai pulaan, sillä viidakon eläimet käyttäisivät surutta tilanteen hyväkseen, jos saalis itse kävelisi suoraan niiden ulottuville.

Joten hän siis jäi ja hiljalleen tutustui paremmin heimon jäseniin, sekä oppi heidän kieltään. Lisäksi hän tutustui myös Yara nimiseen nuoreen naiseen, joka mitä ilmeisimmin, jos Westridge yhtään ymmärsi heimon jäsenten asemaa, oli päällikön tytär.

Kiinnostus hänen ja Yaran välillä oli molemminpuolista, mutta koska Westridge, kuten mainittua, kunnioitti häntä auttaneita ihmisiä ja heidän tapojaan, sekä perheitään, ei hän mennyt yhtään edemmäs tässä suhteessa, vaan pysyi vain lämpimän ystävällisissä, mutta riittävän etäisissä väleissä Yaran kanssa.

Jatkuu...