Ja luukku numero 2


Edmund Palmer... eeh... Juu aika vähissä vaatteissa, toivottavasti tää ei oo liian rohkee tänne. 

Bira asteli suoraan miehen luo, kosketti kevyesti tämän hartiaa ja sanoi jotakin. Mies katsoi Biraa ja kääntyi sitten katsomaan vieraita. Miehen kasvoille levisi ilme, joka oli osin epäuskoa, osin ällistystä. Sama tunne valtasi Calen, kun hän nyt näki kunnolla miehen kaidat kasvot, joihin viidakossa vietetty aika oli jättänyt jälkensä.
Hän tunnisti miehen oitis, ”Westridge”, hän sanoi, tuntien yhtä aikaa iloa ja epäuskoa.

Mies nousi ylös ja asteli, hivenen ontuen heidän luokseen, ”Professori Steven Cale?”, mies kysyi epäuskoisesti, syvällä sointuisalla baritoni äänellä, jonka Cale niin hyvin tunsi.

”Miten tämä on mahdollista?”, Cale kysyi astahtaen lähemmäksi Westridgeä, tarkastellen samalla tämän hoikkaa olemusta ja lievästi ilmaistuna, erikoista vaatetusta, joka oli osin heimon tyyliä, osin hänen omaansa. Kenties jopa vähän rähjäinen, mutta mitä sitä saattoikaan odottaa, kun mies oli elänyt lähes kaksi vuosikymmentä täällä, nykyajan mukavuuksien ulottumattomissa.

Danny huomioi saman ja sanoi, ”näytät kauhealta”.

”Kiitos, kai”, Westridge vastasi hivenen pisteliäästi, mutta ei voinut olla vihainen. Oikeastaan hän oli hyvin ilahtunut nähdessään tuttuja kasvoja kaikkien näiden vuosien jälkeen.

”Kuinka?” Terri kysyi, sillä oli nähnyt, mitä tuona kohtalokkaana päivänä oli tapahtunut. Putoaminen ja se inhottava käärme.

”Pitkä tarina”, Westridge vastasi, ”mutta täytyy sanoa, että näen vieläkin painajaisia siitä päivästä”, hän huomautti, silmien tummuessa hetkeksi.

”Waarren, kaikki, hyvä?”, kysyi nainen, joka asteli miehen vierelle.

”Yara, kaikki hyvin”, Warren vastasi ja toisti saman vielä naisen omalla kielellä, katsoen naista hyvin hellästi ja lämpimästi.
Nainen katsoi Westridgeä tarkkaan, mutta hyväksyi sen mitä tämä oli sanonut ja rauhoittui.

”Mitäs tämä sitten on?”, Danny kysyi, kohottaen kulmiaan ja virnisti.

”Tuota, kuten sanottua, pitkä tarina”, Westridge vastasi hymyillen hivenen hämmentyneesti ja rapsutti hajamielisesti takaraivoaan.

”Woah!”, Danny naurahti, sillä osasi kyllä eleistä laskea yhteen, mitä oli tekeillä, ”hei, mihin sinä piilotit sen vinkuvan, valittavan hienohelmaisen snobin, joka oli edellisellä matkallamme mukana?”, hän kysyi vitsaillen.

”Minä muutuin, mutta sinä ilmeisesti et”, Westrige totesi tyynesti ja hymyili. Hän muisti erittäin hyvin muutaman tietyn tapauksen jokialuksella ja nuo muistot saivat hänet hymyilemään. Toki hän kaipasi noita aikoja, erityisesti niitä harvoja hyviä hetkiä, joita heillä oli ollut, mutta oli myös tyytyväinen sen hetkiseen tilanteeseensa. Hän ei vaihtaisi hetkeäkään siitä ajasta, minkä hän oli elänyt rakkaan vaimonsa kanssa.

”Mutta olet täysi vastakohta nyt, kun muistaa millainen olit jokialuksella”, Danny totesi virnistellen, ”mutta ilmeisesti sinulla on mennyt hyvin, Waarren”, hän kiusoitteli.

”Äh, ole hiljaa”, Westridge tuhahti, mutta silmissä näkyi naurua, tätä pientä herjan heittoa hän olikin kaivannut näiden vuosien aikana.

”On hyvä nähdä sinua”, Danny sanoi viimein ja antoi Westridgelle kunnollisen karhunhalauksen.

”Samat sanat”, Westridge vastasi naurahtaen.

Cale ja Terri antoivat myös halauksen Westridgelle, joka vastasi siihen. Muutamia kohteliaisuuksia vaihdettiin vielä, kunnes Westridge kehotti vieraita istumaan, seuraillen kuitenkin sivusilmällä Biraa ja muita heimon miehiä. Hän tiesi, että he olivat varautuneita vieraiden suhteen ja syystäkin. Hän oli itsekin nähnyt hieman liiankin läheltä, mitä seurasi kun miehet aseiden kanssa ryntäsivät hätyyttelemään heimon jäseniä. Muutamia oli menetetty, mutta suurin osa oli päässyt edelliseltä majapaikalta pakenemaan ja tämä oli rakennettu hätäisesti, jotta heillä olisi jonkinlainen suoja. Ainakin toistaiseksi.

”Eikös hän kuollut?”, kysyi Carl, joka vihdoinkin uskaltautui puhumaan, löydettyään riittävän siistin ja mukavan istumapaikan.

”Ilmeisesti hän ei kuollut”, Cale vastasi hymyillen leveästi, ”ja hyvä niin”, hän lisäsi tyytyväisenä.

Carl kohautti olkiaan ja vaikeni. Hän halusi vain saada tietoa ja ehkäpä tältä Westridgeltä voisi irrota jotain tärkeääkin tietoa, sillä tämä oli ilmeisesti elänyt heimon parissa hyvin pitkään. Ilmeisesti siitä asti, kun oli jokeen päätynyt tuon edellisen epäonnisen matkan aikana.

Wetridge katsoi vanhoja ystäviään ja hetkellinen syvä ikävä iski häneen. Hän kaipasi jälleen kovasti sivistyksen pariin, mutta sitten hän vilkaisi taas Yaraa ja tiesi, ettei voisi jättää naista, johon oli rakastunut syvästi. Toinen syy oli, että heillä oli kaunis tytär, jota hän halusi suojella siltä pahalta, mikä odotti, jos ne miehet hyökkäisivät jälleen.

Hän kertoi vierailleen kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut, jopa sen pienen seikkailun, joka hänellä oli ollut Yaran kanssa. Tuo tuntui herättävän myös Carlin kiinnostuksen. Erityisesti kun Westridge kertoi kasvillisuuden peittämästä kivisestä rakennelmasta.

”Oho, no jo olet joutunut kokemaan kaikkea”, Danny sanoi kulmiaan kohottaen, sillä hän ei voinut ajatella voivansa elää täällä ja hänen oli vaikea uskoa, että tämä mies, joka oli tuolloin ollut hyvin tarkka mukavuuksistaan ja oli haikaillut, miten se nyt menikään, golfin, ginitonnicin ja puhtaiden lakanoiden pariin, sekä joka oli kiukutellut Bordeaux viinipullojensa kaltoinkohtelusta, viihtyi nyt täällä, ilman noita mainittuja mukavuuksia.

”Niin”, Westridge myönsi ja vilkaisi Dannyä, jonka kasvoilla käväisi muiston tuoma hymy.

”Minulla taitaa olla vielä tallella sinun golfmailasi, jos siis vielä haluat sen takaisin, etkä välitä siitä, että se on mutkalla sinun hemmetinmoisen iskusi jäljiltä”, Danny sanoi virnistäen, sillä muisti oikein hyvin sen iskun, jonka Westridge oli huitaissut golfmailalla, suoraan Seronen kovaan kalloon. Se oli saanut, jopa hänet itsensäkin ihmettelemään sitä voimaa, mitä tuon hoikan miehen käsivarsissa lopulta oli ollut.

”Pidä sinä se vain, vaikka muistona”, Westridge naurahti, sillä hänkin muisti kyseisen episodin kirkkaasti, vaikka itse tapahtumahetkellä ketään ei ollut naurattanut. Kaikkea muuta.

Danny hörähti ja lupasi säilyttää mailan suurena aarteenaan, mikä sai Wesridgen nauramaan, lämmintä ystävällistä naurua, joka kumpusi syvältä hänen rinnastaan.

Vielä hetken he vitsailivat, kunnes Westridge käänsi keskutelun vakavampiin aiheisiin, ”olisin utelias tietämään, kuinka te päätitte palata tänne, koska te tuskin tulitte minun perässäni, jos luulitte että minä menehdyin tuona kohtalokkaana päivänä”, hän sanoi.

”Myönnän, ettemme odottaneet löytävämme sinua täältä. Me olimme oikeastaan uudelleen etsimässä Shirishamoja”, Cale aloitti, ”minä, Terri ja Danny, emme olisi halunneet lähteä, mutta meitä painostettiin, joten tässä me nyt olemme”, hän kertoi.

Westridge oli vaiti ja tarkkaili Calen kasvoja, sillä jokin tämän sanoissa näytti heti punaista lippua. Ilmeisesti he eivät olleet pelkästään hakemassa tätä heimoa, hän päätteli, mutta ei sanonut ääneen mitään. Hän päätti antaa heidän ilmaista asiansa itse, omin sanoin, jos se olisi tarpeellista.

”Tuota, tuota”, Carl aloitti, selvitellen kurkkuaan, ”minua vallan alkoi kiinnostaa teidän kertomanne, kun kohtasitte nuo salametsästäjät”, hän jatkoi.

”Mitä siitä?”, Westridge kysyi ja katsoi terävästi Carlia. Toinen punainen lippu. 'Et sinä taida olla kiinnostunut salametsästäjistä', hän ajatteli.

”No, kun te mainitsitte rakennelman, jossa yövyitte tämän.. krhm.. naisen kanssa”, Carl selitti, yrittäen olla tahdikas, mutta epäonnistui.

Westridgen katse muuttui verrattain jäiseksi, kun hän mulkoili Carlia, sillä miehen kommentti oli särähtänyt pahasti hänen korvaansa, ”tällä naisella sattuu olemaan nimi ja hän on vaimoni, joten olisi hyvä, jos voisitte puhua hänestä hieman ystävällisemmin”, hän sanoi muodollisen kohteliaalla äänellä, josta tosin kuulsi tietty viileys...

No niin miten mahtanee jatkua? Keskustelu nimittäin viileni muutaman astetta, kiitos Carlin, joten kerrohan sinä, onnistuuko Carl saamaan Warrenin leppymään tuon epätahdikkaan kommenttinsa jälkeen? Näes jos yhtään jo tunnemme Warren Westridgeä, niin häntä ei taideta ihan noin vain lepytellä. Päätellen siitä, miten hän aikoinaan suhtautui Seroneen, kun tämä paljastui lopulta kaksinaamaiseksi valehtelevaksi roistoksi ja salametsästäjäksi.
Tai ainakin leffan nähneet tietävät.

Osa 5, Warren

Aamiaisen jälkeen he viimein astuivat maihin, tutkiakseen ympäristöä hieman tarkemmin. He olivat jo illalla saapuessaan huomanneet rannan läheisyydessä nököttävät toteemit, jotka olivat osin kasvillisuuden peitossa.

Cale harppoi tutkimaan noita toteemeja yhdessä Carlin kanssa, Terrin ja Dannyn hoidellessa kuvaamisen. Cale ei tiennyt kuinka kauan oli siinä ollut, kun huomasi jonkun katselevan itseään. Hän ei vielä nähnyt ketään, mutta tunsi tämän jonkun katseen itsessään.

Cale kääntyi hitaasti, astahtaen samalla hieman kauemmaksi toteemista, jota oli katsellut, mutta ei tietenkään koskenut, sillä tiesi niiden olevan pyhiä sille heimolle, joka ne oli tälle paikalle pystyttänyt. Ne olivat kunnianosoitus heidän esivanhemmilleen ja jumalilleen. Kenties käärmejumalallekin, koska ainakin toinen toteemi näytti erittäin paljon ihmiseltä, joka oli joutunut jättiläismäisen anacondan kuristusotteeseen.

Cale tarkkaili metsän reunaa, minne muutkin seurueesta nyt katselivat, sillä hekin olivat havainneet, että heitä tarkkailtiin, vaikkakin tarkkailija toistaiseksi pysyttelikin näkymättömissä.

Lopulta metsiköstä ilmaantui näkyville muutamia miehiä, jotka olivat lähes alasti. Heillä oli yllään vain jonkinlainen lannevaate, kaulassa, käsissä ja ranteissa itsetehtynä koruja ja iho oli päivettynyt. Miesten kasvoilta oli vaikea lukea mitään tunteita, sillä ne olivat ilmeettömät. Vain silmät loistivat kirkkaina ja uteliaina noista tummista, osin maalatuista kasvoista.

Heimolaiset olivat myös aseistautuneet heille perinteisin keihäin ja nuolin. Taisipa heillä olla myös myrkkynuolet. Cale arveli että ne eivät olleet mukana pelkästään metsästystä varten, vaan itsepuolustusta. Eikä hän sitä ihmetellyt, sillä se mitä hän oli lukenut, oli kauheaa, sillä näitä eri heimojen rippeitä oli kohdeltu äärettömän törkeästi ja osa oli kadonnut tyystin suoranaisissa joukkoteurastuksissa.

”Shirishamat”, Cale sanoi hiljaa ja katseli tulijoita uteliaana. Koko muu seurue seisoi vaiti. Danny kuvasi yhä, kun taas Terri katseli tulijoita yhtä uteliaasti kuin tulijat heitä.

Carl puolestaan ei näyttänyt uteliaalta. Kiinnostuneelta kyllä, mutta samalla jotenkin salamyhkäiseltä, mutta kukaan seurueesta ei sitä huomannut, sillä heidän kaikkien katseet olivat kiinnittyneet näihin miehiin.

”He ovat juuri sellaisia kuin muistin”, Terri sanoi, muistaen hyvin elävästi sen hetken, jolloin he olivat edellisen kerran nähneet samoja heimolaisia.

”Nämäkö te näitte silloin?”, Alejandro kysyi uteliaana, muistaen jännittävät tarinat joita isä ja äiti olivat hänelle iltasatuina kertoilleet. Tosin jättäneet tietoisesti mainitsematta jättiläiskäärmeen, josta takuuvarmasti olisi ollut seurauksena painajaisia.

”Niin”, Cale vastasi ja vilkaisi poikaansa, joka katseli tulijoita hivenen hämmentyneenä. Tämähän oli hänelle vasta ensimmäinen kerta, eivätkä he olleet näyttäneet edellisellä kerralla filmaamaansa materiaalia hänelle lainkaan. Osa siitä ei olisikaan ollut sopivaa pojan silmille ja myöhemmin koko juttu oli unohtunut kun poika oli kasvanut ja suunnanut mielenkiintonsa muihin asioihin, kuten nuorilla oli tapana.

Yksi heimolaisista astahti varovaisesti edemmäksi. Mies oli selvästi varuillaan, mutta toisaalta halusi tehdä myös tuttavuutta. Kirkkaat silmät tekivät kaikenaikaa huomioita ja mitä enemmän tietoa hän sai, sitä rauhallisemmaksi hän muuttui.

”Outoa”, Cale sanoi hiljaa ja ihmetteli miten tuttavallisia heimon miehet olivatkaan muukalaisia kohtaan, sillä useimmiten heimot mieluummin häätivät muukalaiset pois, sillä he olivat niistä saaneet enemmänkin ikävyyksiä kuin hyviä kokemuksia.

”Me emme taidakaan olla ensimmäiset muukalaiset täällä”, Terri totesi ääneen, sen mitä Cale ajatteli.

”Emme, enkä tiedä muistavatko he meidät edelliseltä kerralta. Mehän emme tuolloin voineet edes jäädä”, Cale muistutti.

”En tosiaan tiedä”, Terri vastasi ja katseli heimon jäseniä, joista osa vaikutti sen verran nuorilta, että eivät varmastikaan olleet varmasti silloin paikalla, kun seurue edellisen kerran oli ollut täällä.

Mies viittoi uudestaan seuraamaan itseään, jolloin Cale nyökkäsi ja alkoi astella rauhallisesti, kohti miestä. Hän ei halunnut tehdä äkkiliikkeitä tai mitään muutakaan typerää, sillä siitä voisi seurata hyvin äkkiä ikävyyksiä.

Mies näytti tyytyväiseltä, muttei ilmaissut mitään muuta. Cale ymmärsi hyvin, että heidän oli pakko olla näyttämättä mitään muukalaisille, joita he eivät ennestään tunteneet. Oli oltava varovaisia ja varmasti syystäkin.

Mies kääntyi, joskin vilkuili tämän tästä taakseen, johdattaessaan seuruetta läpi tiheän viidakon. He etenivät syvemmälle. Heimon jäsenillä ei tuntunut olevan mitään vaikeuksia liikkua sankassa viidakossa, kun taas seurueen muut jäsenet, meinasivat olla pulassa tämän tästä.

Lopulta he saapuivat pienelle aukiolle, jonka keskellä oli nuotio. Nuotion luona oli pari muuta miestä. He eivät siis olleet heimon pääpaikassa, Cale päätteli ja arveli, etteivät nuo miehet vielä luottaneet heihin tarpeeksi paljastaakseen paikkaa heille. Se luottamus pitäisi ansaita, eikä se olisi helppo tehtävä, se oli selvää.

Nuotion luona olleet miehet nousivat nopeasti seisomaan, sormien puristaessa keihäitä tiukasti, valmiina iskemään jos olisi vähäinenkin epäilys vaarasta. Seurueen oppaana ollut heimolainen teki käsillään rauhoittavia eleitä ja sanoi jotakin tovereilleen, jotka rentoutuivat silmin nähden ja istuutuivat takaisin paikoilleen. Silmät kuitenkin tarkasti tulijoissa, ihan vain varmuuden vuoksi.

”Ovatpa he epäluuloisia”, Carl sanoi.

”Syystäkin, sillä alueella eläviä eri heimoja on kohdeltu suorastaan törkeästi ja muutama heimo on kadonnut kokonaan, sillä heidät on teurastettu viimeistä jäsentä myöden”, Cale vastasi, katsoen synkästi Carlia.

”Mitä!”, Carl älähti, ”miksi?”

”Aivan ja syykin siihen lienee, että he ovat joko tilan omistajien tai huumekartellien mailla. Nämä ihmiset eivät välitä kartellien tai tilallisten tekemisistä ja aluerajoista, vaan he haluaisivat elää omaa elämäänsä samoin kuin esivanhempansa. Mutta ihminen on ahne ja haluaa omia sen, mikä hänelle ei kuulu, joten nämä heimolaiset ovat joutuneet siitä kärsimään. Osa on kuollut ja osa, erityisesti naiset, ovat joutuneet kartellien käsiin, varmastikin työhön ja voitte varmasti arvata millaiseen työhön”, Cale kertoi.

”Onko tämä aivan totta?”, Carl kysyi.

”On”, Cale vastasi ja kertoi, mitä kaikkea oli löytänyt etsiessään uutta tietoa alueesta ja sen asukkaista. Hän oli itsekin järkyttynyt löytämästään.

Carl oli vaiti. Ei hänelläkään ollut hyvät aikeet, mutta ei hän silti halunnut lahdata ihmisiä turhanpäiten, eikä näitäkään ollut tarkoitus häiritä. Hän halusi vain saada tarvittavan tiedon. Sitten heimo saisi olla miten olisi ja hän suuntaisi etsimään aarteensa.

Heimolaiset olivat kuunnelleet tätä sananvaihtoa tarkkaavaisesti, vaikka eivät olleetkaan ymmärtäneet siitä puoliakaan. Tai yksi ainakin ymmärsi sanan sieltä toisen täältä, mutta ei riittävästi tietääkseen, mistä oli kyse.

Mutta hän ymmärsi, että nämä ihmiset puhuivat samaa kieltä, kuin se mies, joka asui heidän kanssaan. Vaikka hän tiesikin, että piti olla varovainen, oli hän silti utelias.

Lopulta pitkän harkinnan jälkeen, hän astahti lähemmäksi Calea ja sanoi, ”minä, Bira”, koskettaen samalla itseään ja ojensi sitten kätensä, koskettaen Calea ja kysyi, ”sinä?”

”Minä... mitä. Kuinka sinä osaat englantia?”, Cale kysyi hämmentyneenä, sillä oletti etteivät nämä ihmiset erityisemmin halunneet olla missään tekemisissä muukalaisten kanssa, joten mahdollisuudet oppia mitään muuta kieltä, kuin omansa olivat lähes olemattomia. Mutta ilmeisesti näin ei ollut, hän päätteli, joskaan ei sanonut sitä ääneen.

”Minä, osata vain vähän”, Bira vastasi, tehden työtä löytääkseen oikeat sanat, joskin nekin tulivat vähän haparoiden ja sana kerrallaan.

”Miten?”, Cale kysyi.

Bira yritti ensin englanniksi, mutta koska hän ei osannut riittävästi osatakseen selittää, hän alkoi puhua omalla kielellään, elehtien käsillään. Cale ei ymmärtänyt, mutta arveli, että ehkä he olivat kohdanneet jonkun jonka kanssa olivat viettäneet aikaansa vähän pidempäänkin ja oppineet sitten muutaman sanan.

”Hyvä on”, Cale sanoi ja teki rauhoittavan eleen käsillään, kuin sanoakseen että selvitetään se asia myöhemmin, ”minä Steven Cale”, hän esitteli itsensä, koskettaen kädellään itseään rintaan.

”Cale”, Bira toisti ja hymyili seesteisesti, Calen nyökätessä.

”Terri, luulen ettemme me todellakaan ole ainoat muukalaiset, jotka he ovat kohdanneet”, Cale kääntyi sanomaan Terrille.

”Ihanko totta”, Danny töksäytti omaan kyyniseen tapaansa.

Tilanne rauhoittui hieman ja he viettivät aikaansa tällä pienellä leiripaikalla. Kommunikointi oli hidasta, mutta lopulta hyvin pitkän ajan ja monen elehtimisen jälkeen Calelle selvisi, että heimon miehet olivat vuosia sitten löytäneet valkoisen miehen, jonka olivat ottaneet hoiviinsa ja että tämä asui heidän kanssaan.

”Ei kai Serone?”, Danny kysyi ja toivoi, ettei heidän tarvitsisi enää koskaan kohdata tuota niljakasta paskiaista. Hän hieraisi reittään, jossa yhä oli vaalea arpi muistona Seronen kohtaamisesta. Tämä oli jokialuksella käydyssä tappelunujakassa iskenyt veitsen Dannyn reiteen. Tuo vanha vamma ajoittain ilmoitteli itsestään, erityisesti säiden vaihdellessa, mutta muutoin siitä ei ollut vaivaa.

”En usko”, Cale vastasi, ”tehän, kerroitte että hän kuoli. Hän ei mitenkään voinut selvitä siitä, mitä siellä sahalla tapahtui”, hän muistutti.

”Toivottavasti ei”, Danny tuhahti ja värähti. Hän toivoi, ettei enää koskaan joutuisi kohtaamaan sen enempää käärmettä, kuin tuota kieroa salametsästäjää. Se yksi kerta oli aivan tarpeeksi.

He olivat istuneet aikansa, kunnes heimolaiset nousivat jalkeille ja yksi heistä sammutti nuotion huolellisesti. Cale ja seurueen jäsenet nousivat myös, mutta eivät aikoneet seurata heimon jäseniä, jos he ilmaisisivat, etteivät sitä haluaisi.

Bira kuitenkin viittoi heitä seuraamaan ja he tekivät työtä käskettynä. Matka jatkui jälleen läpi tiheän viidakon. Mitään selvää polkua tai reittiä ei ollut, joten sitä ei voinut painaa mieleen noin vain. Eikä sankassa metsikössä sitä paitsi ollutkaan helppoa nähdä mitään maamerkiksi sopivaa, koska minne vain katsoi näkyi metsää ja pensaita, kenties ehkä kohoavaa maastoa ja jossain kivenlohkareita ja kallioita, mutta ei mitään merkittävää, joka jäisi helposti mieleen.

Aurinko alkoi hiljalleen laskea mailleen, kun he viimein saapuivat toiselle aukealle. Tämä oli vain vähän edellistä isompi, mutta ei paljon. Tämänkin aukean keskellä oli nuotio ja sen toisella puolella iso, hieman hätäisen oloisesti kyhätty rakennelma. Maja.
Cale ymmärsi hätäisyyden. He kyhäsivät selvästikin nopeasti sen mitä he tarvitsivat, siltä varalta, että tulisi äkkilähtö, kun otti huomioon sen, miten tämän maan uudisasukkaat kohtelivat alkuperäisväestöä.

Nuotion läheisyydessä istui muutamia naisia lapsineen ja majan läheisyydessä seisoi pari heimon miestä, kuin vahdissa.
Cale katseli naisia kulmiaan kurtistaen, sillä jokin kokonaiskuvassa häiritsi. Sitten hän tajusi, että yksi joukossa ei ollut nainen, vaan mies. Tämä istui kyykyssä ja pää oli käännetty toisaalle, joten hän ei voinut nähdä miehen kasvoja.

Voimakkaasti harmaantuneet likaiset hiukset oli nirhitty jokseenkin lyhyeksi ja osin likaisessa, osin päivittyneessä poskessa näkyvä parta oli vain ohut sänki. Mutta hoikasta, joskin jäntevästä vartalosta ja resuisesta olemuksesta näki, että tämä oli viettänyt täällä hyvin pitkän aikaa. Lisäksi Calea vaivasi jonkinasteinen tuttuuden tunne, mutta miksi, sitä hän ei tiennyt.

Bira asteli suoraan miehen luo, kosketti kevyesti tämän hartiaa ja sanoi jotakin. Mies katsoi Biraa ja kääntyi sitten katsomaan vieraita. Miehen kasvoille levisi ilme, joka oli osin epäuskoa, osin ällistystä. Sama tunne valtasi Calen, kun hän nyt näki kunnolla miehen kaidat kasvot, joihin viidakossa vietetty aika oli jättänyt jälkensä...

Jatkuu, mutta nyt vuoro siirtyykin teille. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Asia mistä mainitsin tuolla, alkuperäisheimojen häirintä etelä-amerikassa on totista totta. Minä osuin moiseen informaatioon itse, kun hain tietoa ihan vain alkuperäisheimoista, lähinnä heidän käyttämistään nimistä jne, mutta tuo ikävä juttu tuli samalla vastaan. Käytin sitä sitten tähänkin. Pahoittelen mahdollisesti aika ikävää informaatiota.

Terri asteli Calen vierelle ja laski kätensä miehen käsivarrelle, ”Oletko kunnossa?”, hän kysyi, katsoen Calen vakavia kasvoja.

”Olen”, Cale vastasi lyhyesti ja katsoi Terriä, ”tuo valokuva vain toi vanhoja muistoja mieleeni”, hän kertoi.

”Niin”, Terri sanoi ja katsahti valokuvaa, jossa he kaikki seisoivat iloisesti hymyillen. Denise ja Gary toisissaan rakastuneesti kiinni, Westridge tyynen ylväänä ja Danny tietenkin rentona kuten aina, ”minä ihmettelen ettemme me onnistuneet tappamaan toinen toisiamme jo ennen kuin Serone liittyi retkueeseemme”, hän hymähti.

”No se olikin suuri ihme”, Cale vastasi ja kumartui painamaan hellän suudelman Terrin poskelle.

”Minä menen nyt soittamaan Dannylle”, Terri sanoi vastaten suudelmaan ja häipyi toisaalle soittamaan.

Kuten arvattua, Dannykaan ei ollut asiasta mielissään, mutta suostui kuitenkin. Ei hän jättäisi ystäviään pulaan.

Seuraavana aamuna itsekukin heräsi hyvin aikaisin, jotteivät olisi myöhässä. Aamiainen syötiin syvän hiljaisuuden vallassa, sillä kumpikaan heistä ei ollut kovin innoissaan tulevasta.
Lopulta aamutoimet oli hoidettu ja he ajoivat museolle, jossa he tapasivat Dannyn. He tervehtivät puolin ja toisin, samalla astellen kohti kuraattorin toimistoa.

Cale koputti ovea ja sieltä kuului, ”sisään”.

Hän avasi oven, astuen toimistoon Terri ja Danny vanavedessään.

”Hyvää huomenta”, kuraattori sanoi katsoen tulijoita ilmeettömänä.

Cale vilkaisi kuraattoria vähemmän ystävällisesti, henkäisi syvään ja sanoi, ”me keskustelimme hyvin pitkään ja mietimme tarkoin ehdotustanne”.

”No”, kuraattori kysyi, sillä halusi saada vastauksen mitä pikimmin.

”Me suostumme”, Cale vastasi, ”sen sanon, ettemme tee tätä mielellämme, mutta te ette jättäneet meille juurikaan valinnan varaa”, hän muistutti.

”Olen pahoillani, mutta en tiennyt miten muuten olisin saanut teidät suostumaan ja sitä paitsi, potkut uhkasivat itseänikin”, hän huomautti.

”Vai niin”, Cale murahti, ”no mutta asia on sovittu, joskin haluan asian vielä ylös paperille, jottette pääse väittämään muuta ja sitten voisitte vihdoinkin kertoa, miksi haluatte lähettää meidät takaisin sinne kirotulle joelle. Teillä on tarpeeksi tietoa, sillä kuten myös mainitsin useammassakin lähteessä, me kohtasimme Shirishamat, joskaan emme jääneet sattuneesta syystä hieromaan syvempää tuttavuutta. Olimme kokeneet kovia ja halusimme palata takaisin sivistyksen pariin”, hän muistutti.

”Aivan, tiedän”, kuraattori vastasi ja hiljeni hetkeksi, ”asia on niin että eräät henkilöt haluaisivat teidän löytävän jälleen tuon heimon, sillä he uskovat näiden tietävän erään aarteen kätköpaikan, sillä he ovat asuneet sen lähettyvillä oletettavasti sukupolvien ajan”, hän jatkoi lopulta.

”Aarteen metsästystä, sitäkö tämä onkin? Kuinka paljon sinä siitä saat itsellesi?”, Cale kysyi tuikeasti.

”Minulle luvattiin osa aarteesta, saisin kuulemma laittaa sen näytille täällä, mikä olisi erittäin tervetullut uutuus ja se toisi lisää kävijöitä museoon”, kuraattori vastasi.

”Vai niin”, Cale totesi kylmästi, ”kuten sanottu, me suostumme, mutta haluamme tosiaankin virallisen sopimuksen ja lisäksi haluan, että matka hoidetaan meidän toiveidemme mukaan, mikä tarkoittaa, ettei tuota kyseistä heimoa häiritä yhtään enempää kuin on pakko ja jos he eivät tiedä tai halua kertoa mitään, niin asia on sillä selvä. Onhan meillä nykaikaisiakin välineitä etsiä se teidän aarteenne”, hän muistutti.

”Hyvä on, arvelinkin että haluaisitte tehdä juuri näin, joten tässä sopimus”, kuraattori sanoi ja ojensi kullekin paksun paperipinkan joka sisälsi kasan ehtoja ja muuta tietoa sopimukseen liittyen, ”allekirjoitukset jos saan pyytää”, hän lisäsi ja nojautuen mukavasti tuolissaan ja painoi sormenpäänsä yhteen.

Cale nyökkäsi, mutta päätti lukea koko nivaskan läpi, sillä ei halunnut joutua huijatuksi kuraattorin tai kenenkään muunkaan taholta. Hän ohjeisti muitakin tekemään samoin ja luki jopa pienen präntin koko nivaskan lopussa, juuri allekirjoitusviivojen alapuolelta.

Hän keskusteli vielä pitkään ja hartaasti Terrin, sekä Dannyn kanssa, kunnes lopulta he allekirjoittivat saamansa sopimukset.

”Hyvä, hyvä”, kuraattori sanoi tyytyväisenä ja näki jo mielessään miten museo pullistelisi vierailijoista ja kassakone rahasta.

”Ei mitenkään hyvä, sillä jos tässä on yhtään vilunkipeliä, sinun perseesi on tulilinjalla”, Cale muistutti vähemmän ystävällisesti.

”Tietysti”, kuraattori vastasi nöyrästi, mutta oli tietysti päättänyt turvata selustansa, sillä epäonnistuminen oli aina mahdollista, ”ah, niin ja tässä vielä muistitikku jolla on kaikki tarvittava tieto matkasta, sekä henkilöistä, jotka tulevat myös mukaanne, sitten vielä matkalippunne, että pääsette Manausiin”, hän lisäsi ja ojensi mustan pienen muistitikun, sekä matkaliput Calelle.

Kuraattori antoi vielä päivämäärän, jolloin lähtö olisi, jotta Cale, Terri ja Danny ehtisivät tehdä tarvittavat valmistelut, pakata ja muutenkin valmistautua lähtöön.

Lähtöpäivä olisi seuraavalla viikolla. Cale päätti myös varmistaa oman selustansa ja teki eräitä järjestelyitä, jotta hänellä olisi riittävästi todistusaineistoa, jos matka menisikin pieleen ja jos he joutuisvat tekemisiin viranomaisten ja lakimiesten kanssa. Se olikin hyvin suuri jos, ja hän toivoi etteivät he joutuisi siihen, sillä edellinen kohtaaminen mainittujen tahojen kanssa, ei ollut ollut miellyttävää.

Jatkuu...

Osa 3, Terri ja Cale

Palattuaan Manausiin, Terri järjesti ensitöikseen Calen paikalliseen sairaalaan hoidettavaksi siksi aikaa, kun hän ja Danny järjestelisivät heidän asioitaan.

Calen vointi oli tosin parantunut huomattavasti paluumatkalla, mutta Terri halusi silti varmistua asiasta. Haavaa kun ei oltu ommeltu mitenkään matkan aikana, vaan he olivat joutuneet käyttämään vain haavanhoito tarvikkeita, joita heillä oli ollut mukana ensiapupakkauksessa. Lisäksi häntä huoletti mahdollinen tulehdus, sillä jokialus oli kaikkea muuta paitsi hygieeninen.

Heidän tavaransa olivat säilyneet, joten he pääsisivät matkaan heti, kun hän saisi hankittua liput.
Tosin hän otti myös Denisen, Garyn ja Westridgen matkapaperit, henkilöllisyystodistukset ja muun tärkeän mukaansa, sillä niitä tultaisiin tarvitsemaan, viimeistään sitten kun piti hoitaa asioita viranomaisten kanssa.
Paria päivää myöhemmin Terri sai liput hankittua ja he pääsivät vihdoinkin lähtemään Los Angelesiin. Siellä Terri hoiteli asioita lisää, tehden selvityksen yhtiölle, joka oli tilannut heidät tekemään tuon kohtalokkaan filmin, sekä poliisille, joka tietysti aloitti asiasta rikostutkinnan, koska asiaan liittyi kuitenkin kuolemantapauksia.

Hän antoi menehtyneiden tovereidensa tiedot ja paperit poliisille, sillä he tarvitsisivat ne joka tapauksessa. Hän myös kertoi kaiken, mitä matkalla oli tapahtunut, joskaan asiaa selvittelevä poliisi ei suostunut uskomaan jättiläismäisen anacondan olemassa oloon.

Terri oli onnekseen myös onnistunut pelastamaan suurimman osan siitä, mitä he olivat ehtineet kuvata matkan aikana, ennen kuin kaikki oli mennyt päin helvettiä. Poliisin oli myös vaikea uskoa Seronen olemassa oloon, mutta joutui uskomaan, sillä Terrillä oli kuvamateriaalia siitä, erityisesti se lyhyt pätkä Westridgen selostuksesta, jonka Serone oli sitten erittäin tylysti keskeyttänyt.

Tutkimuksien jatkuessa, kolmikko sai tietää, että Seronella ei todellakaan ollut puhtaita jauhoja pussissaan, vaan mies oli hommaillut vähän muutakin, mikä ei juurikaan päivänvaloa kestänyt. Lisäksi useita henkilöitä, joiden kanssa hän oli ollut tekemissä, oli kadonnut hämärissä olosuhteissa. Viranomaiset olivatkin jo jonkin aikaa epäilleet, että nuo kadonneet henkilöt olivat kohdanneet loppunsa Seronen käsissä, tavalla tai toisella.

Tutkimukset tuntuivat vievän ikuisuuden, mutta lopulta ne saatiin päätökseen. Terri, Cale ja Danny eivät saaneet ongelmia asian osalta, koska todisteiden perusteella tuli erittäin selväksi, etteivät he olleet osallisia tovereidensa ja jokialuksen kapteenina toimineen Mateon kuolemaan.

Kolmikko siis pääsi viimein jatkamaan elämäänsä, vaikka helppoa se ei tietenkään ollut. Heidän suosionsa oli laskenut, eivätkä useimmat rahoittajat halunneet olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Tosin, eivät hekään halunneet palata enää takaisin tuolle kirotulle joelle. Niin paljon pahoja muistoja heillä siitä oli jäljellä.

Cale sai onneksi työpaikan pieneen museoon ja Terri pääsi Dannyn kanssa töihin pieneen tuotantoyhtiöön, joka tosin teki dokumentteja vain paikallisista asioista ja toisinaan pieniä juttuja paikallisten uutistenkanavien kevennysosioihin.

Elämä oli tasaista, eikä mitään jännittävää tapahtunut, joitain maailmaa mullistaneita isoja uutisia lukuunottamatta. Noiden vuosien aikana Terri ja Cale lähentyivät entisestään ja menivät lopulta naimisiin. Myös heidän perheensä kasvoi. Aikaa vierähti pari vuosikymmentä.

Jatkuu...