Juplin.net

Keskustelu => Kirjoitelmat => Aiheen aloitti: Nefertiti - 19.11.20 - klo:20:18

Otsikko: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 19.11.20 - klo:20:18
Eli ajattelin taas vaihteeksi aloittaa jotakin uutta tänne. Tämä Fanfic perustuu Anaconda (https://www.imdb.com/title/tt0118615/) elokuvaan, joka siis on b-luokan kauhu/toiminta raina vuodelta 1997. Idea tarinaan tietenkin lähti kun kerran tulin lukeneeksi IMDb:sessa ollutta keskustelua, silloin kun siellä sellainen vielä oli ja joku mietti, että jospas Westridge kuitenkin jäi henkiin. Loogisesti sen pitäisi olla mahdollista jos kerran Seronekin jäi henkiin vaikka sai ensin eläimille tarkoitettua rauhoitetta/nukutusainetta ja sitten vielä Dannyn kyynerpäästä iskun kasvoihinsa niin että putosi jokeen ja selvisi vielä loppuun kiusaamaan viimeisiä eloon jääneitä.
Toinen syy ideaani tietenkin on suosikkinäyttelijäni (https://www.imdb.com/name/nm0404993/?). Ei mikään yllätys sinänsä.  ;D

Eli tämä siis on tavallaan jatkoa ja tavallaan Westridgen tarina. Niin ja mun tarinaa voi lukea joko mun tumblrista (https://yavannah.tumblr.com/archive) (sori joudutte vähän selaamaan) tai sitten toiselta foorumilta sims 4 tarinana (https://simskorpi.fi/index.php?topic=64.0).
Mutta se siitä ja suoraan tarinaan>

Anaconda fanfic, Anaconda, takaisin joelle

Osa 1, Pelastus

Hän liukasteli märillä kivillä ja onnistui kipuamaan vesiputouksen taakse piiloon, mutta siitä ei ollut apua, sillä seuraavassa hetkessä hän näki pelottavan tumman kolmiomaisen pään työntyvän läpi ryöppyävän veden.

Epämääräinen kauhunsekainen äännähdys karkasi hänen huuliltaan ja hän teki päätöksensä. Hyökkäsi nopeasti eteenpäin, hyppäsi ja syöksyi alas. Mutta alhaalla oleville, osin veden peittämille kiville hän ei osunut, sillä jättiläiskäärme kietoutui hänen ympärilleen salamannopeasti. Samanaikaisesti osa käärmeen loppuosasta oli tiukasti kietoutuneena ohuen puun ympärille.

Puu natisi uhkaavasti, heilahdellen rajusti käärmeen liikkeiden voimasta, kunnes alkoi uhkaavasti kaatua kohti jokialusta.

Kaikki ilma pakeni Westridgen keuhkoista ja hän kuuli kuinka hänen luunsa rusahtelivat poikki. Hän inahti tuskasta, mutta se oli vain hiljainen pihahdus, sillä muuta hän ei pystynyt saamaan aikaiseksi. Hänen silmissään musteni ja juuri ennen kuin kaikki katosi syvään mustuuteen, kuului entistä voimakkaampi natina ja lopulta voimakas rusahdus, jolloin puu josta käärme roikkui, petti sen painosta ja alkoi taipua uhkaavasti alaspäin. Se taipui ja taipui, kunnes lopulta kaatui osittain jokialuksen päälle, kuuluvasti rysähäten, käärmeen irrottaessa otteensa samaan aikaan.

Käärme pudottautui veteen, menettäen mielenkiintonsa uhriaan kohtaan, joka retkotti sen otteessa hervottomana kuin räsynukke. Otteen hellittäessä Westridgen veltto ruumis jäi kellumaan veden varaan, kasvot alaspäin, mutta kun käärme liikkui eteenpäin, sen pitkä sulavalinjainen olemus liikutti samalla Westridgeä, joka kääntyi ja kellui nyt kasvot ylöspäin vedessä.

Mies oli kuitenkin menettänyt tajuntansa puristuksen ja putoamisen yhteisvoimasta, eikä näin ollen tiennyt mitä jokialuksella tapahtui. Hiljaa virtaava vesi vei hänen ruumiinsa lähemmäksi kivikkoa, johon hän jäi kellumaan.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli ollut tajuton, kun hän palasi jälleen tajuihinsa. Hän havaitsi makaavansa jonkinlaisella lavitsalla ja hänen vierellään istui kyykyssä pienikokoinen mies, jolla oli yllään vain lannevaate. Warren oli silti yhä sekava, sillä hänen saamansa vammat olivat nostattaneet kuumeen ja hän oletti näkevänsä näkyjä.

Mies sanoi jotain ystävällisellä äänensävyllä ja laski kämmenensä hänen rinnalleen kuin sanoen, että pysyisi paikallaan. Westridge totteli, sillä hän oli huomannut liikkumisen erittäin kivuliaaksi.

Hiljalleen muistikuvat tapahtumista alkoivat palailla hänen mieleensä. Hän nousi kiivaasti hengittäen istumaan ja irvisti, sillä joka paikkaan sattui. Erityisesti kylkiin, otsaan, toiseen käsivarteen, sekä toiseen jalkaan, jotka olivat kärsineet eniten jättiläismäisen anacondan rutistuksessa ja putouksessa alas. Joten ymmärrettävästi paikat olivat erittäin hellinä ja hän totesi olevansa kuin suoraan mustelmakisojen mainoksesta.

Mies painoi hänet takaisin makuulle, päättäväisesti mutta yllättävän varovaisesti, jottei olisi aiheuttanut potilaalleen enempää kipua. Mies sanoi jotakin, kielellä, jota Westridge ei ymmärtänyt, mutta arvasi, että tämä oli kehottanut häntä lepäämään tai olemaan rauhallisesti.

Jatkuu...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 19.11.20 - klo:20:19
Westridge ei silti voinut olla miettimättä, mitä muille oli tapahtunut ja toivoi, että nämä olivat selvinneet ja päässeet pois tästä loukosta. He olivat luulleet, että kaikki onnistuisi ja sitten he olivat jääneet jumiin kivikkoon. Hän tunsi siitä hieman syyllisyyttä, sillä oli ollut neuvomassa Dannya kuinka ohjata jokialusta. Juuri kun he olivat luulleet pääsevänsä pois ja viranomaisten luo kertomaan mitä tuo ketku, Serone oli puuhaillut ja kuinka he olivat muutaman henkilön menettäneet tämän toimien vuoksi.

Ilmeisesti tuo liukaskielinen mies oli jotenkin saanut itsensä irti ja mitä sitten. Sitä hän saattoi vain arvailla. Ehkei olisi pitänyt jättää Deniseä yksin jokialukselle, mutta heitä oli kovin vähän ja jokialus oli ollut pakko saada irti tai he olisivat jääneet sinne jumiin ikuisesti. He olivat olettaneet, ettei Seronesta ollut sidottuna minkäänlaista vaaraa, mutta se oli virhearvio ja mies oli päässyt ilmeisesti yllättämään muut.

Jälleen kerran hän toivoi, että muut olivat selvinneet huolimatta Seronesta. Sitä hän tosin ei tiennyt, että lopulta Serone oli kuollut toisen jättiläismäisen anacondan toimesta. Tai sitä, että Terri, Danny ja Cale olivat päässeet pakoon.

Nyt Westridge vain saattoi vain levätä ja antaa tuon ystävällisen heimon jäsenten auttaa itseään. Koskapa tämän heimon lääketiede oli erittäin erilaista kuin länsimaalainen vaihtoehto, kesti hänellä erittäin kauan parantua vammoistaan ja muutama jäi hienoiseksi vaivaksi hänelle lopuksi ikää.

Hän ei silti antanut moisen häiritä itseään, vaan yritti olla ja elää, sekä tietenkin miettiä kuinka kiittää tätä ystävällistä heimoa heidän avustaan, sillä hän oli heille henkensä velkaa. Hän ei uskaltanut pyytää heitä opastamaan häntä pois viidakosta, sillä jotensakin tajusi, etteivät nämä halunneet olla missään tekemisissä ulkomaailman kanssa.

Westridge päätti, ettei hän lähtisi yksinään harhailemaan viidakkoon, sillä tunsi sitä kuitenkin liian vähän pärjätäkseen siellä, saati että osaisi suunnistaa ihmisten ilmoille. Joutuisi vielä pahemmin eksyksiin tai pulaan, sillä viidakon eläimet käyttäisivät surutta tilanteen hyväkseen, jos saalis itse kävelisi suoraan niiden ulottuville.

Joten hän siis jäi ja hiljalleen tutustui paremmin heimon jäseniin, sekä oppi heidän kieltään. Lisäksi hän tutustui myös Yara nimiseen nuoreen naiseen, joka mitä ilmeisimmin, jos Westridge yhtään ymmärsi heimon jäsenten asemaa, oli päällikön tytär.

Kiinnostus hänen ja Yaran välillä oli molemminpuolista, mutta koska Westridge, kuten mainittua, kunnioitti häntä auttaneita ihmisiä ja heidän tapojaan, sekä perheitään, ei hän mennyt yhtään edemmäs tässä suhteessa, vaan pysyi vain lämpimän ystävällisissä, mutta riittävän etäisissä väleissä Yaran kanssa.

Jatkuu...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 19.11.20 - klo:20:20
Osa 2, Yara

Tämä tosin muuttui, kun eräänä päivänä Westridge ja Yara olivat keräämässä viidakosta ruokaa. Hän ei ollut  vieläkään ihan siinä kunnossa, saati että osaisi edes kulkea sademetsässä, joten metsästyretkelle lähtevät heimon miehet eivät huolineet häntä mukaansa. Hän siis tyytyi auttamaan heimon naisia, hieman helpommissa askareissa, minkä hän tekikin mielellään.

Hän ja Yara olivat keränneet jo melkoisen määrän erilaisia hedelmiä, yrttejä ja juuria, sekä jonkin verran hyönteisiä. Lähinnä isoja karvaisia hämähäkkejä ja eräästä erityisen sammaloituneesta ja lahonoloisesta kannosta, Yara oli noukkinut tottuneesti isoja lihavia, valkoisia toukkia.

Westridge ei ollut erityisen ihastunut hyönteisiin, mutta hän yritti peitellä inhonsa kyseiseen ruokalajiin, sillä hän tiesi, ettei noin vain voisi torjua heimon anteliaisuutta ja ystävällistä elettä. Se olisi suoranainen loukkaus, varsinkin kun he olivat niin paljon auttaneet häntä.
Toki jos olisi ollut mahdollista hän olisi ilosta kiljuen vaihtanut ötökkäpäivällisen, herkulliseen päivälliseen kaikilla lisukkeilla, viiden tähden ravintolassa. Mutta koska hän nyt oli viidakon ja näiden ystävällisten ihmisten armoilla, hänen ei auttanut nirsoilla. Oli otettava mitä sai.

Westridge ja Yara olivat poimimassa erikoisen näköisiä hedelmiä, joista Yara oli selittänyt elein Westridgelle, että ne olivat syötäviä. He olivat puuhaansa keskittyneitä, kun äkkiä aivan läheltä alkoi kuulua askelia ja puhetta. Westridge keskeytti hedelmien keräämisen ja kuunteli. Jokin noissa äänissä varoitti häntä ja elein hän yritti viestittää Yaralle, että oli mentävä piiloon. Yara tuntui ymmärtävän ja he kumpikin painautuivat nopeasti suuren kiven taakse, sankan kasvillisuuden sekaan.

Siinä he nyt kyyhöttivät ääneti, toisissaan kiinni ja kuuntelivat miesten keskustelua. Mitä lähemmäksi miehet tulivat, sitä paremmin he kuulivat heidät.
Hän hymähti itsekseen, muistaessaan, mitä hän ja Danny olivat vitsailleet sivistyksen pariin palaamisesta, ennen kuin jokialus oli juuttunut kivikkoon. Hän kaipasi hetken tuota aikaa, sillä vaikka hän ei aina ollutkaan ollut samaa mieltä Dannyn kanssa asioista, kaipasi hän silti tuota pientä sanailua miehen kanssa.

Miehet olivat nyt hyvin lähellä, mutta toistaiseksi riittävän kaukana, jotteivät he nähneet pensaassa piilottelijoita. Westridge saattoi nyt kuulla hyvin miesten puheen ja huomasi, että miehet puhuivat englantia. Hän oli jo aikeissa hypätä esille, sillä halu palata sivistyksen pariin oli suuri, kun jokin miehissä sai hänet painautumaan tiiviimmin piiloonsa.

Miesten äänet kuulostivat karkeilta, ehkä hieman töykeiltäkin ja ehkä jotain muutakin, joka sai Westridgen varuilleen. Muisto Seronesta nousi hieman liiankin vahvasti mieleen. Nuo miehet taisivat olla Seronen hengenheimolaisia hän päätteli ja mietti, kuinka saisi Yaran ja itsensä pois täältä, ennen kuin miehet huomaisivat heidät. Ties mitä hirveyksiä nuo miehet tekisivät Yaralle. Eikä Westridge uskonut, että hänestä itsestäänkään olisi kummoista vastusta raavaille miehille, jotka taisivat työkseen kovistella toisia ihmisiä, silloin kun eivät olleet salametsästämässä.

Westridge ja Yara perääntyivät yhä syvemmälle pusikkoon, yrittäen kiertää vielä enemmän kiven taakse piiloon ja Westridge asettui niin, että nainen jäisi hänen taakseen piiloon, jotta tämä ei olisi täysin näkyvissä, jos miehet huomaisivatkin heidät ja että naisella olisi näinollen mahdollisuus paeta, jos miehet yrittäisivät tehdä jotakin epämiellyttävää.

Samalla hän yritti kurottaa mahdollisimman vähin äänin kohti paksua oksaa, jotta hänellä olisi edes jotakin, jolla tarpeen vaatiessa puolustaa itseään.Tosin eipä oksastakaan kovin paljoa apuja olisi, sillä nuo miehet vaikuttivat erittäin hyvin aseistautuneilla ja osasivat erittäin todennäköisesti puolustaa itseään ilmankin aseistusta. He eivät todellakaan olleet mitään turisteja, sen Westridgekin tajusi oikein hyvin.

Westridge vetäytyi mahdollisimman vähin äänin peremmäksi ja yritti samalla rauhoitella Yaraa, joka vaikutti olevan peloissaan. Hän arveli, että nainen oli varmasti miesten äänensävystä huomannut, etteivät nämä olleet hyvissä aikeissa liikkeellä.
Itseasiassa, jos hän oikein ymmärsi, nämä olivat etsimässä tiettyjä eläimiä, mutta eivät nähdäkseen, vaan metsästääkseen niitä. Salametsästäjiä siis. Erittäinkin varmasti Seronen hengenheimolaisia, hän ajatteli.

Äkkiä yksi miehistä huomasi heidät puskien keskeltä ja viittoi heitä tulemaan luokseen. Varautuneesti Westridge suoristautui hitaasti, Yaran tehdessä samoin. Hän piti huolen siitä, että oli miesten ja Yaran välissä ja että nainen pysyi hänen takanaan suojassa. Hän ei antaisi miesten satuttaa Yaraa.

”Kas, kas”, eräs miehistä sanoi yllättyneenä ja katseli Westridgeä ja Yaraa uteliaasti.

Westridge tosiaan oli melkoinen ilmestys, sillä hiukset ja parta olivat kasvaneet, eikä hän ollut nähnyt suihkua tai kylpyammetta aikoihin tai mitään muutakaan sivistyksen pariin kuuluvaa asiaa ja vaatteetkin olisivat kaivanneet pesua ja paikkausta.

Hetken jokainen oli hiljaa, sillä jokainen oli enemmän tai vähemmän sulateltava näkemäänsä. Westridge oli yhä varuillaan, varsinkin kun miehet tuntuivat tointuvan hämmästyksestään nopeasti. Miehet katselivat Yaraa julkeasti, sillä tämän vartalon suojana oli vain muutamia mitättömän pieniä, hänen heimolleen ominaisia vaatekappaleita ja ihomaalauksia, sekä koruja.

Jatkuu...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 19.11.20 - klo:20:21
Westridge liikahti niin, että oli hieman enemmän naisen edessä, sillä ei pitänyt ollenkaan miesten tavasta silmäillä naista, minkä hän tekikin selväksi olemuksellaan.

”Puhutteko te englantia?”, porukan johtajana toimiva mies kysyi.

Westridge nyökkäsi, muttei sanonut mitään.

”Olisin utelias tietämään, kuka te mahdatte olla ja mitä teette täällä jumalan selän takana”, mies kysyi, lisäten, ”ah, unohdin aivan esittäytyä. Minä olen Sanders ja nuo kaksi muuta ovat Adams ja Jones. Me olemme tutkijoita”, hän selitti epämääräisesti.

Westridge ei vieläkään vastannut, vaan mietti, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei halunnut sanoa mitään, mikä provosoisi noita miehiä, muttei myöskään ollut erityisen innokas kertomaan mitään itsestään noille miehille.

”Äh, Sanders. Mitä väliä siitä, kuka tuo on, menköön menojaan ja meilläkin on jo kiire”, Adams sanoi liikahdellen levottomasti, ”tosin voisimmehan vain päästää ukon päiviltä ja leikkiä tuon naisen kanssa”, hän lisäsi ja vilkaisi Yaraa irstaasti.

Westridge päästi vihaisen äännähdyksen ja hänen hoikka vartalonsa ilmensi pidäteltyä raivoa ja inhoa, jota hän tunsi noita miehiä kohtaan. Hänen pähkinänruskeat silmäsä välähtivät vaarallisesti, toisen käden sormien puristuessa tiukasti nyrkkiin.

”Adams”, Sander sanoi varoittavaan sävyyn ja mulkaisi toveriaan rumasti. Tämän jälkeen hän kääntyi takaisin Westridgen puoleen, ”mitä teihin tulee, suosittelen, että olette hieman yhteistyökykyisempi, ellette halua ikävyyksiä itsellenne ja ystävättärellenne”, hän huomautti, silmien välähtäessä ilkeästi.

”Minun ei ole pakko kertoa teille mitään, mitä en halua”, Westridge huomautti viimein kuivasti ja katsoi miestä kylmästi.

”Te olette itsepäinen ja koska ette halua vastata hyvällä, niin joudun siirtymään koviin keinoihin, ettekä te tule pitämään niistä”, Sanders sähähti, ”Jones”, hän käski toista toveriaan, äänensävyllä, joka ei jättänyt paljoakaan arvailujen varaan.

Jones vilkaisi Sandersia, nyökkäsi ja astahti kohti Westridgeä ja Yaraa, ojentaen kätensä kohti naista.

Westridge arvasi hieman liiankin hyvin, mitä miehillä oli mielessä. Hänen lihaksensa kiristyivät, hänen kasvoillaan näkyi päättäväisyys ja pähkinänruskeissa silmissä välähti raivo, täsmälleen samalla hetkellä, kun hänen kätensä teki nopean liikkeen. Hän äännähti epämääräisesti ja samalla hetkellä kuului etova, rusahtava ääni, kun oksa osui Jonesin päähän.

Mies katsoi hetken hämmentyneenä, kunnes lysähti tajuttomana maahan. Westridge puolestaan ei aikaillut, vaan nappasi Yaraa kädestä ja he kumpikin pakenivat hämmingin turvin viidakkoon. He kuulivat miesten äänet takaansa ja sitten jotain paljon pahempaa, laukauksia.

”Senkin hyppyrotta!! Kun minä saan sinut kiinni, toivot ettet olisi koskaan syntynytkään!”, Sanders karjui raivoissaan.

Westridge ja Yara jatkoivat juoksuaan, tehden välillä äkillisiä käännöksiä, välttääksen mahdolliset luodit, sillä miehet tuntuivat ammuskelevan umpimähkään sankan kasvillisuuden keskellä. Kesken juoksun Westridge tunsi terävää kipua olkavarressaan, kun jokin raapaisi sitä. Hän tunsi miten lämmin veri alkoi valua haavasta pitkin käsivartta, mutta hän ei siitä välittänyt, sillä oli tärkeämpi saada Yara turvaan noiden miesten ulottuvilta.

Kuului taas terävä laukaus ja jotain upposi hänen olkapäähänsä. Kipu yltyi lähes sietämättömäksi, mutta hän ei sittenkään pysähtynyt, vaan jatkoi niin lujaa ja pitkälle kuin pystyi. Lopulta voimat loppuivat, hän kompastui ja tuupertui pusikkoon. Hetken hän kyyhötti paikallaan, kunnes pakotti itsensä kohottautumaan takaisin jaloilleen.

Westridge vilkaisi suuntaan josta oli juossut. Hän näki, miten Sanders tähtäsi kiväärillään jotakin. Hänen katseensa seurasi kiväärin suuntaa. Ensin hän ajatteli itse olevansa maalitauluna, mutta tajusi sitten, että maalitauluna olikin, ”Yara”, hän henkäisi kauhistuneena. Sitten raivo sokaisi järkevän ajattelun ja hän syöksyi päin Sandersia, jolloin he kumpikin tömähtivät päin paksun puun runkoa.

Kivääri lensi pusikkoon ja Sanders retkotti puuta vasten ilmaa haukkoen, sillä Westridge oli törmätessään osunut Sandersiin sellaisella voimalla, että tämän palleaan sattui ja ilmat pusertuivat ulos hänen keuhkoistaan. Westridge perääntyi ja kohottautui täristen pystyyn. Adrenaliini virtasi veressä ja hän tunsi sydämensä takovan hullunlailla rinnassaan. Hän vilkaisi nopeasti henkeään haukkovaa Sandersia, päätellen, ettei tämä pystyisi pitkään aikaan tekemään mitään, kääntyi ja suuntasi kulkunsa sinne minne Yara oli juossut, hänen jäädessä jälkeen.

Westridge oli huolissaan Yaran vuoksi, sillä vielä yksi mies oli heidän perässään. Hänen teki pahaa pelkästään ajatella, mitä mies tekisi Yaralle, halutessaan kostaa tovereidensa kohtalon.

Westridgen teki mieli huutaa, mutta hän katsoi parhaimmaksi olla vaiti, sillä muutoin paljastaisi sijaintinsa tuolle miehelle. Niin hän sitten jatkoi juoksuaan, kunnes saapui pienelle aukealle, jonka reunassa oli liaanien ja muun kasvillisuuden peittämä monumentti. Se olisi toisessa tilanteessa ollut varmasti kiinnostava löytö, mutta sen tutkimiseen ei nyt ollut aikaa. Oli tärkeämpää löytää Yara.

Äkkiä hän kuuli naisen hätäisen äänen, sekä miehen karkean äänen. Westridge vilkuili ympärilleen nähdäkseen, mistä äänet kuuluivat, kunnes näki hieman kauempana kasvillisuuden peittämän osin murentuneen seinän luona Yaran ja tuon kolmannen miehen.
Adams oli kaatanut naisen alleen, repi tämän vaatteita, yrittäen raiskata tämän. Westridge nappasi maasta ison kiven. Hän päästi epämääräisen karjaisun ja iski kivellä Adamsia päähän.

Mies ei edes tajunnut mitä tapahtui, vaan lysähti tajuttomana Yaran päälle. Westridge pudotti kiven maahan ja työnsi Adamsin pois Yaran päältä. Nainen säikähti ensin, sillä ei heti nähnyt, että auttaja oli Westridge. Mutta kun hän tunnisti miehen, hän painautui täristen tätä vasten.

”Se on ohi nyt”, Westridge sanoi rauhoittavasti ja kietoi kätensä naisen tärisevän vartalon ympärille suojelevasti. Hän näki, että nainen oli kutakuinkin kunnossa ja ettei Adams ollut ehtinyt tehdä muuta kuin repiä naisen vaatteita ja siinä samalla oli onnistunut hajottamaan yhden naisen monista helmikaulakoruista.

Kului jonkin aikaa ja he kumpikin alkoivat rauhoittua. Vasta silloin Westridge alkoi huomata olonsa huonoksi. Toki hän oli huomannut haavat olkapäässään ja olkavarressaan, mutta hän ei ollut välittänyt niistä, kun Yara oli ollut päälimmäisenä hänen mielessään. Hän hengitti hieman raskaasti, mikä sai Yaran katsomaan häntä huolestuneena.
Westridge yritti osin kylän kielellä, sen mitä osasi ja elein ilmoittaa, että oli kunnossa, mutta juuri silloin kaikki pimeni ja hän lysähti kyljelleen maahan.

Jatkuu...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 19.11.20 - klo:20:22
Kun hän lopulta palasi takaisin tajuihinsa, huomasi hän olevansa jonkinlaisessa luolamaisessa tilassa tai huoneessa ja hieman kauempana oli pieni nuotio, joka valaisi himmeästi tilaa, jossa hän oli. Varovaisesti hän kohottautui istumaan, etsien katseellaan Yaraa.
Nainen asteli hänen luokseen, elehtien huolestuneen näköisenä ja puhuen nopeasti. Westridge ei ymmärtänyt kuin sanan sieltä, toisen täältä, mutta tajusi kuitenkin, mitä nainen yritti kertoa. Yara halusi hänen vielä lepäävän.

Westridge teki rauhoittavia eleitä käsillään ja yritti sanoa naiselle, että kaikki oli hyvin. Ilmeisesti Yara ei ihan ymmärtänyt, vaan asteli Westridgen luokse ja selitti uudelleen ja uudelleen samaa.

Westridge yritti muistella, mitä oli tähän mennessä oppinut ja yritti sanoa Yaralle tämän omalla kielellä, että kaikki oli hyvin, elehtien jälleen käsillään rauhoittavasti, kuin myös viestittäen koko olemuksellaan, ettei ollut hätää.

Yara tuntui tällä kertaa ymmärtävän ja istuutui Westridgen vierelle. Nainen katseli tutkivasti Westridgeä, nosti siron kätensä ja antoi sormien sivellä miehen paran peittämää leuan kaarta.

Warren ei vetäytynyt pois, eikä estänyt naista mitenkään. Lopulta Yara nojautui lähemmäksi Westridgeä, niin lähelle, että mies saattoi tuntea naisen hengityksen ihollaan ja nähdä tämän tummanruskeat silmät, joissa oli outo, mutta hyvin lämmin ja hellä katse.

Hän tunsi, miten poskia alkoi kuumottaa ja sydän löi hieman kovemmin kuin aiemmin. Yara veti miestä hieman lähemmäksi ja painoi lämpimät huulensa, miehen huulille.

Westridge hämmentyi tästä hieman, muttei vetäytynyt pois, vaan vastasi hellään suudelmaan, sormien varovaisesti pujottautuessa naisen mustiin kiiltäviin hiuksiin. Hetkeksi kaikki tuntui katoavan heidän ympäriltään, kunnes he viimein erkanivat toisistaan.

Hetken he vielä katselivat toisiaan, kunnes Westridge painautui takaisin vuoteelleen, Yaran käpertyessä hänen vierelleen. Westridge kietoi hellävaroen kätensä naisen ympärille ja siinä he nukkuivat vieretysten koko yön.

Westridge heräsi aamun sarastaessa, muttei tohtinut vielä liikkua huomatessaan, että Yara oli vielä unessa. Hän katseli hellästi naista, joka näytti nukkuvan niin tyytväisenä hänen käsiensä suojissa. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Yara heräsi. Hän avasi silmänsä ja nähdessään Westridgen katsovan itseään, hän hymyili ujosti.

Syvän hiljaisuuden vallassa he söivät aamiaisen, pakkasivat vähäiset tavaransa ja alkoivat suunnata ulos huoneesta, jonka Westridge nyt päivänvalossa ymmärsi kuuluvan jonkilaiseen temppelikompleksiin, joka nyt oli kasvien peittämä. Tosiaan ulkona hän näki tarkemmin ison rakennelman, joka oli suurimmaksi osaksi viidakon valtaama. Olisi ollut kiinnostavaa ottaa selvää rakennuksesta, mutta juuri nyt se ei ollut turvallista, joten he suuntasivat kulkunsa takaisin kohti kylää.

He etenivät varovaisesti viidakon keskellä, sillä eivät halunneet törmätä miehiin uudelleen tai jäädä kiinni näiden mahdollisesti laittamiin ansoihin. Tämän vuoksi matka kesti paljon kauemmin kuin todellisuudessa olisi ollut tarvetta. Ilta oli jo lähenemässä, kun he viimein saivat kylän näkyviin.

Kylä tosin oli ennemmin vain yksi iso puista ja muista lähialueen tarjoamista rakennusmateriaaleista, kuten isosta kankeasta ruohosta, kivistä, joidenkin kasvien isoista lehvistä ja savesta rakennettu maja ja sen edessä oleva jonkinlainen aukea. Aukealla oli yksi iso nuotio ja rakennuksen lähellä, seinää vasten nojasi savesta tehtyjä säilytysruukkuja. Ne olivat taitavasti tehtyjä, vaikka materiaalit ja niiden käsittely olikin enemmän tai vähemmän rajallista.

Vastaanotto ei ollut erityisen lämmin ja osa heimon miehistä oli käydä Westridgen päälle, kun Yara meni väliin. Nainen elehti kiivaasti ja puhui nopeasti, saaden miehet rauhoittumaan ja perääntymään. Westridge arvasi, Yaran kertoneen, mitä oli tapahtunut ja miksi he eivät olleet jo edellisenä iltana palanneet. Hän itse pysyi hiljaa ja rauhallisena, seuraten tapahtumia sivulta, sillä katsoi parhaaksi antaa Yaran hoitaa asia. Nainen kuitenkin tiesi ja tunsi heimonsa tavat paremmin kuin Westridge, joka oli heille vain outo muukalainen.

Viimein Amaru nousi paikaltaan, astellen Westridgen luokse ja katseli tätä hetken, kuin arvioiden. Lopulta tämä tuntui päässeen ratkaisuunsa, nyökkäsi ja kehotti elein Westridgeä tulemaan luokseen.

Yara seisoi hieman sivummalla ujosti hymyillen. Amaru tarttui Westridgeä käsivarresta, ohjaten tämän Yaran luokse ja asetti heidän kätensä päällekäin.

Westridge vilkaisi Amarua ymmällään, kääntyen sitten katsomaan Yaraa, joka näytti olevan mielissään. Westridge hymyili hieman epävarmasti, mutta katsoi lämpimästi Yaraa, arvaten sitten mitä juuri tapahtui. Hän oli saanut Amarun siunauksen hänen ja Yaran liitolle.

Muutamaa päivää myöhemmin heidän kunniakseen järjestettiin juhlat. Sitä ennen Amaru ja Bira auttoivat Westridgeä siistimään itsensä heidän tapaansa, mistä mies oli mielissään, kun sai partansa ajettua ja hiuksiakin nirhittyä lyhemmäksi, jottei olisi kuin mikäkin metsän peikko.
 
Ainoa mikä sai Westridgen erittäin epävarmaksi oli heimon asiamukainen asu, joka hänelle tarjottiin. Se kun paljasti hieman enemmän, kuin Westridge olisi tahtonut. Mutta hän ei tohtinut kieltäytyäkään, joten annetun asun hän puki ylleen, Biran avustamana, mikä oli hyvä, sillä niissäkin asuissa oli omat niksinsä.

Juhlan aikana Westridgen ja Yaran liitto vahvistettiin asiaankuuluvin menoin. Menot jatkuivat myöhään yöhön ja jossain välissä Westridge ja Yara vetäytyivät heille valmistettuun tilaan, muiden jatkaessa juhlintaansa.

Aika kului ja vuodet vierivät. Pari vuosikymmentä kului eteenpäin ja Westridgen perhe kasvoi yhdellä lapsella. Hän oli onnellinen, eikä oikeastaan enää juurikaan kaivannut sivistyksen pariin. Hän ei halunnut jättää rakasta vaimoaan.

Jatkuu...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 19.11.20 - klo:20:23
Osa 3, Terri ja Cale

Palattuaan Manausiin, Terri järjesti ensitöikseen Calen paikalliseen sairaalaan hoidettavaksi siksi aikaa, kun hän ja Danny järjestelisivät heidän asioitaan.

Calen vointi oli tosin parantunut huomattavasti paluumatkalla, mutta Terri halusi silti varmistua asiasta. Haavaa kun ei oltu ommeltu mitenkään matkan aikana, vaan he olivat joutuneet käyttämään vain haavanhoito tarvikkeita, joita heillä oli ollut mukana ensiapupakkauksessa. Lisäksi häntä huoletti mahdollinen tulehdus, sillä jokialus oli kaikkea muuta paitsi hygieeninen.

Heidän tavaransa olivat säilyneet, joten he pääsisivät matkaan heti, kun hän saisi hankittua liput.
Tosin hän otti myös Denisen, Garyn ja Westridgen matkapaperit, henkilöllisyystodistukset ja muun tärkeän mukaansa, sillä niitä tultaisiin tarvitsemaan, viimeistään sitten kun piti hoitaa asioita viranomaisten kanssa.
Paria päivää myöhemmin Terri sai liput hankittua ja he pääsivät vihdoinkin lähtemään Los Angelesiin. Siellä Terri hoiteli asioita lisää, tehden selvityksen yhtiölle, joka oli tilannut heidät tekemään tuon kohtalokkaan filmin, sekä poliisille, joka tietysti aloitti asiasta rikostutkinnan, koska asiaan liittyi kuitenkin kuolemantapauksia.

Hän antoi menehtyneiden tovereidensa tiedot ja paperit poliisille, sillä he tarvitsisivat ne joka tapauksessa. Hän myös kertoi kaiken, mitä matkalla oli tapahtunut, joskaan asiaa selvittelevä poliisi ei suostunut uskomaan jättiläismäisen anacondan olemassa oloon.

Terri oli onnekseen myös onnistunut pelastamaan suurimman osan siitä, mitä he olivat ehtineet kuvata matkan aikana, ennen kuin kaikki oli mennyt päin helvettiä. Poliisin oli myös vaikea uskoa Seronen olemassa oloon, mutta joutui uskomaan, sillä Terrillä oli kuvamateriaalia siitä, erityisesti se lyhyt pätkä Westridgen selostuksesta, jonka Serone oli sitten erittäin tylysti keskeyttänyt.

Tutkimuksien jatkuessa, kolmikko sai tietää, että Seronella ei todellakaan ollut puhtaita jauhoja pussissaan, vaan mies oli hommaillut vähän muutakin, mikä ei juurikaan päivänvaloa kestänyt. Lisäksi useita henkilöitä, joiden kanssa hän oli ollut tekemissä, oli kadonnut hämärissä olosuhteissa. Viranomaiset olivatkin jo jonkin aikaa epäilleet, että nuo kadonneet henkilöt olivat kohdanneet loppunsa Seronen käsissä, tavalla tai toisella.

Tutkimukset tuntuivat vievän ikuisuuden, mutta lopulta ne saatiin päätökseen. Terri, Cale ja Danny eivät saaneet ongelmia asian osalta, koska todisteiden perusteella tuli erittäin selväksi, etteivät he olleet osallisia tovereidensa ja jokialuksen kapteenina toimineen Mateon kuolemaan.

Kolmikko siis pääsi viimein jatkamaan elämäänsä, vaikka helppoa se ei tietenkään ollut. Heidän suosionsa oli laskenut, eivätkä useimmat rahoittajat halunneet olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Tosin, eivät hekään halunneet palata enää takaisin tuolle kirotulle joelle. Niin paljon pahoja muistoja heillä siitä oli jäljellä.

Cale sai onneksi työpaikan pieneen museoon ja Terri pääsi Dannyn kanssa töihin pieneen tuotantoyhtiöön, joka tosin teki dokumentteja vain paikallisista asioista ja toisinaan pieniä juttuja paikallisten uutistenkanavien kevennysosioihin.

Elämä oli tasaista, eikä mitään jännittävää tapahtunut, joitain maailmaa mullistaneita isoja uutisia lukuunottamatta. Noiden vuosien aikana Terri ja Cale lähentyivät entisestään ja menivät lopulta naimisiin. Myös heidän perheensä kasvoi. Aikaa vierähti pari vuosikymmentä.

Jatkuu...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 19.11.20 - klo:20:24
Eräänä päivänä pienen museon kuraattori pyysi Calen puheilleen. Mies oli hieman kummissaan, sillä yleensä se ei tiennyt mitään hyvää. Olikohan budjettia pienennetty entisestään ja ovat aikeissa erottaa jonkun ja siksi jututtavat meitä, hän ajatteli astellessaan kuraattorin huoneeseen. Hän koputti kohteliaasti oveen, jonka toiselta puolelta kuului, ”sisään”.

Hyvä, kuraattori ei kuulostanut olevan huonolla tuulella, ehkä tästä selvitään vielä, Cale ajatteli, avasi oven ja astui huoneeseen.

Kuraattori istui tuolissaan ja silmäili Calea, joka vielä seisoi ovensuussa. Hän viittasi Calea istumaan vapaaseen tuoliin, minkä Cale tekikin.

”Dr Cale”, kuraattori aloitti, etsien samalla tuolistaan mukavan, mutta vaikutusvaltaisen asennon, ”te varmaan ihmettelette, miksi kutsuin teidät toimistooni”, hän jatkoi.

”Kyllä”, Cale myönsi.

”Asia on niin, että meille tehtiin erittäin tuottoisa tarjous, joka tietäisi hyvää museolle”, kuraattori aloitti, ”mutta, se vaatisi minulta erittäin pätevän tiimin ja te olisitte se, mitä ryhmän johtajalta haen”, hän jatkoi.

”mihin te pyritte?”, Cale kysyi, aavistellen jo, ettei tulisi pitämään vastauksesta.

”Eräs taho pyysi minua tosiaan kokoamaan tiimin, jonka tarkoitus olisi lähteä Amazonille tekemään tutkimusretki”, kuraattori vastasi, ”tiedän, olen ottanut selvää viime matkastanne, joka epäonnistui, mutta toivon että te harkitsette asiaa”, hän pyysi.

”Olen pahoillani, mutta minun on vastattava kieltävästi, kuten jo itsekin mainitsitte niin minulla on syyni olla haluamatta sinne takaisin enää milloinkaan”, Cale vastasi viileästi.

”Sanottakoon, että haluaisin itsekin mieluummin lähettää sinne jonkun muun, kuin teidät, mutta retken rahoittaja halusi ehdottomasti juuri teidät”, kuraattori  sanoi.

”Miksi hän minut haluaa? Hän tietänee jo varmasti mitä silloin tapahtui ja miksi en ole halukas lähtemään”, Cale vastasi.

”Oletan että hän haluaa teidät, teidän tietämyksenne vuoksi ja koska teillä tosiaan on asiasta kokemusta”, kuraattori totesi.

”Vastaukseni on yhä jyrkkä ei”, Cale sanoi tiukasti.

”Tuota epäilinkin, joten minun on huomautettava, että jos te yhä kieltäydytte, minun on erotettava teidät virastanne. En haluaisi tehdä sitä, mutta rahoittaja uhkasi olla antamatta huomattavaa rahasummaa museollemme, jos te kieltäydytte ja sehän ei tietenkään käy”, kuraattori sanoi tiukkaan sävyyn, josta Cale kuuli, ettei mies suvainnut niskurointia.

”Hyvä on, mutta saisinko edes hieman ajatteluaikaa, sillä haluaisin keskustella asiasta vaimoni kanssa”, Cale pyysi.

”Saatte, mutta vain huomiseen asti, asialla on kiire, sillä rahoittajamme haluaisi tiimin kasaan ja lähtöön mahdollisimman pian”, kuraattori myöntyi.

”Hyvä on”, Cale murahti ja arveli että pakko kai se on suostua, sillä työpaikan menetys juuri nyt ei oikein sopinut kuvioihin. Laskuja ei tyjällä tilillä maksettu.

Hän katsahti kylmästi kuraattoria, nousi ja häipyi omaan toimistoonsa, josta soitti Terrille. Hän kertoi alustavasti, mitä oli tekeillä ja kertoi, että halusi kotiin tultua keskustella asiasta tarkemmin.

Päivä tuntui kuluvan hyvin hitaasti, mutta lopulta hän saattoi lähteä töistä. Hieman kärttyisenä hän sitten matkasi läpi ruuhkan kotiinsa. Terry ei vielä ollut tullut, sillä ilmeisesti hänellä oli mennyt hieman pidempään sen hetkisen projektin kanssa.

Noin tuntia myöhemmin Terri kotiutui ja he pääsivät vihdoinkin keskustelemaan tuosta asiasta, jonka Cale mieluusti unohtaisi, vaikka vanha valkoinen arpi kurkussa ei asiaa erityisemmin parantanut.
Mutta ei auttanut, sillä miten vain hän asiaa katsoi, olisi hän pulassa.

”Muistat varmaan kun soitin sinulle tänään”, Cale aloitti.

”Muistan, nimittäin pian sen jälkeen, minulle ja Dannylle tehtiin samanlainen ehdotus”, Terry kertoi.

”Mitä”, Cale älähti.

”Kuulit kyllä”, Terri tokaisi.

”Hemmetti”, Cale murahti.

He keskustelivat ja kääntelivät asiaa puolin ja toisin, todeten kuitenkin pian, että heidän oli suostuttava, sillä muutoin he molemmat menettäisivät työpaikkansa, mihin sillä hetkellä ei ollut varaa. Kummakin palkat nimittäin eivät olleet päätähuimaavia ja laskuja piti maksaa ja lisäksi he halusivat säästää rahaa poikansa opiskeluita varten. Varsinkin kun tämä oli vasta päässyt yliopistoon.

”No ei kai sitten auta kuin suostua”, Terri sanoi happamasti. Hänkään ei ollut innokas lähtemään, mutta muutakaan vaihoehtoa ei ollut.

”Hyvä on”, Cale huokaisi, kääntyi ja katseli ulos ikkunasta. Harmitti, mutta se oli vain nieltävä, ”mennään huomenna yhdessä kuraattorin puheille”, hän lisäsi, vilkaisten samalla vanhaa valokuvaa joka nökötti kirjahyllyllä.

Tuo kuva oli otettu ennen heidän lähtöään Manausista, jolloin kaikki oli ollut hyvin. Hän hymähti hiljaa muistaessaan sen hetken, kun Westridge oli kovaäänisesti saapunut jokialukselle kaikkine laukkuineen ja rakkaine viineineen. Bordeaux, sitähän se oli ollut, hän muisteli ja hymähti jälleen. Toinen minkä hän eläväisesti muisti oli sanasota Westridgen ja Dannyn välillä. Se oli ollut väistämätöntä, sillä miesten taustat ja mieltymykset olivat niin kovin erilaiset, erityisesti musiikin osalta.

Kaikkein vaikein hetki koko matkassa oli ollut lopulta heidän menehtyneiden matkakumppaneidensa omaisten etsiminen ja suruviestin kertominen. Se muisto oli hyvin synkkä, varsinkin kun hänen oli ollut pakko miettiä tuolloin mitä kertoa, sillä ihan kaikkea ei voinut sanoa noin vain. Varsinkin kun samoihin aikoihin tutkimuksetkin olivat olleet vielä käynnissä.

Jatkuu...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 19.11.20 - klo:20:24
Terri asteli Calen vierelle ja laski kätensä miehen käsivarrelle, ”Oletko kunnossa?”, hän kysyi, katsoen Calen vakavia kasvoja.

”Olen”, Cale vastasi lyhyesti ja katsoi Terriä, ”tuo valokuva vain toi vanhoja muistoja mieleeni”, hän kertoi.

”Niin”, Terri sanoi ja katsahti valokuvaa, jossa he kaikki seisoivat iloisesti hymyillen. Denise ja Gary toisissaan rakastuneesti kiinni, Westridge tyynen ylväänä ja Danny tietenkin rentona kuten aina, ”minä ihmettelen ettemme me onnistuneet tappamaan toinen toisiamme jo ennen kuin Serone liittyi retkueeseemme”, hän hymähti.

”No se olikin suuri ihme”, Cale vastasi ja kumartui painamaan hellän suudelman Terrin poskelle.

”Minä menen nyt soittamaan Dannylle”, Terri sanoi vastaten suudelmaan ja häipyi toisaalle soittamaan.

Kuten arvattua, Dannykaan ei ollut asiasta mielissään, mutta suostui kuitenkin. Ei hän jättäisi ystäviään pulaan.

Seuraavana aamuna itsekukin heräsi hyvin aikaisin, jotteivät olisi myöhässä. Aamiainen syötiin syvän hiljaisuuden vallassa, sillä kumpikaan heistä ei ollut kovin innoissaan tulevasta.
Lopulta aamutoimet oli hoidettu ja he ajoivat museolle, jossa he tapasivat Dannyn. He tervehtivät puolin ja toisin, samalla astellen kohti kuraattorin toimistoa.

Cale koputti ovea ja sieltä kuului, ”sisään”.

Hän avasi oven, astuen toimistoon Terri ja Danny vanavedessään.

”Hyvää huomenta”, kuraattori sanoi katsoen tulijoita ilmeettömänä.

Cale vilkaisi kuraattoria vähemmän ystävällisesti, henkäisi syvään ja sanoi, ”me keskustelimme hyvin pitkään ja mietimme tarkoin ehdotustanne”.

”No”, kuraattori kysyi, sillä halusi saada vastauksen mitä pikimmin.

”Me suostumme”, Cale vastasi, ”sen sanon, ettemme tee tätä mielellämme, mutta te ette jättäneet meille juurikaan valinnan varaa”, hän muistutti.

”Olen pahoillani, mutta en tiennyt miten muuten olisin saanut teidät suostumaan ja sitä paitsi, potkut uhkasivat itseänikin”, hän huomautti.

”Vai niin”, Cale murahti, ”no mutta asia on sovittu, joskin haluan asian vielä ylös paperille, jottette pääse väittämään muuta ja sitten voisitte vihdoinkin kertoa, miksi haluatte lähettää meidät takaisin sinne kirotulle joelle. Teillä on tarpeeksi tietoa, sillä kuten myös mainitsin useammassakin lähteessä, me kohtasimme Shirishamat, joskaan emme jääneet sattuneesta syystä hieromaan syvempää tuttavuutta. Olimme kokeneet kovia ja halusimme palata takaisin sivistyksen pariin”, hän muistutti.

”Aivan, tiedän”, kuraattori vastasi ja hiljeni hetkeksi, ”asia on niin että eräät henkilöt haluaisivat teidän löytävän jälleen tuon heimon, sillä he uskovat näiden tietävän erään aarteen kätköpaikan, sillä he ovat asuneet sen lähettyvillä oletettavasti sukupolvien ajan”, hän jatkoi lopulta.

”Aarteen metsästystä, sitäkö tämä onkin? Kuinka paljon sinä siitä saat itsellesi?”, Cale kysyi tuikeasti.

”Minulle luvattiin osa aarteesta, saisin kuulemma laittaa sen näytille täällä, mikä olisi erittäin tervetullut uutuus ja se toisi lisää kävijöitä museoon”, kuraattori vastasi.

”Vai niin”, Cale totesi kylmästi, ”kuten sanottu, me suostumme, mutta haluamme tosiaankin virallisen sopimuksen ja lisäksi haluan, että matka hoidetaan meidän toiveidemme mukaan, mikä tarkoittaa, ettei tuota kyseistä heimoa häiritä yhtään enempää kuin on pakko ja jos he eivät tiedä tai halua kertoa mitään, niin asia on sillä selvä. Onhan meillä nykaikaisiakin välineitä etsiä se teidän aarteenne”, hän muistutti.

”Hyvä on, arvelinkin että haluaisitte tehdä juuri näin, joten tässä sopimus”, kuraattori sanoi ja ojensi kullekin paksun paperipinkan joka sisälsi kasan ehtoja ja muuta tietoa sopimukseen liittyen, ”allekirjoitukset jos saan pyytää”, hän lisäsi ja nojautuen mukavasti tuolissaan ja painoi sormenpäänsä yhteen.

Cale nyökkäsi, mutta päätti lukea koko nivaskan läpi, sillä ei halunnut joutua huijatuksi kuraattorin tai kenenkään muunkaan taholta. Hän ohjeisti muitakin tekemään samoin ja luki jopa pienen präntin koko nivaskan lopussa, juuri allekirjoitusviivojen alapuolelta.

Hän keskusteli vielä pitkään ja hartaasti Terrin, sekä Dannyn kanssa, kunnes lopulta he allekirjoittivat saamansa sopimukset.

”Hyvä, hyvä”, kuraattori sanoi tyytyväisenä ja näki jo mielessään miten museo pullistelisi vierailijoista ja kassakone rahasta.

”Ei mitenkään hyvä, sillä jos tässä on yhtään vilunkipeliä, sinun perseesi on tulilinjalla”, Cale muistutti vähemmän ystävällisesti.

”Tietysti”, kuraattori vastasi nöyrästi, mutta oli tietysti päättänyt turvata selustansa, sillä epäonnistuminen oli aina mahdollista, ”ah, niin ja tässä vielä muistitikku jolla on kaikki tarvittava tieto matkasta, sekä henkilöistä, jotka tulevat myös mukaanne, sitten vielä matkalippunne, että pääsette Manausiin”, hän lisäsi ja ojensi mustan pienen muistitikun, sekä matkaliput Calelle.

Kuraattori antoi vielä päivämäärän, jolloin lähtö olisi, jotta Cale, Terri ja Danny ehtisivät tehdä tarvittavat valmistelut, pakata ja muutenkin valmistautua lähtöön.

Lähtöpäivä olisi seuraavalla viikolla. Cale päätti myös varmistaa oman selustansa ja teki eräitä järjestelyitä, jotta hänellä olisi riittävästi todistusaineistoa, jos matka menisikin pieleen ja jos he joutuisvat tekemisiin viranomaisten ja lakimiesten kanssa. Se olikin hyvin suuri jos, ja hän toivoi etteivät he joutuisi siihen, sillä edellinen kohtaaminen mainittujen tahojen kanssa, ei ollut ollut miellyttävää.

Jatkuu...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 19.11.20 - klo:20:25
Osa 4 Matka

Päivät kuluivat yllättävän nopeasti ja asiat saatiin hoidettua. Lisäksi hän oli suunnitellut lähettävänsä Alejandron sukulaisten luokse matkan ajaksi, mutta tämä oli sanonut haluavansa olla mieluummin kotimiehenä, minkä Cale hyväksyi. Hän halusi luottaa poikaansa, ettei tämä tuhoaisi taloa, heidän poissa ollessaan ja olisihan tietysti aina hyvä, jos joku piti taloa silmällä mahdollisten murtovarkaiden varalta, sillä ne olivat melkoinen riesa.

Lopulta he olivat valmiita, tavarat pakattuina ja he istuivat pitkällisen jonottamisen ja odottamisen jälkeen lentokoneessa, matkalla Manausiin, josta matka jatkuisi jokialuksella. Calella oli lievähkö Deja Vu, sillä muistot menneestä nousivat kirkkaasti hänen mieleensä, myöskin ne jotka hän mieluiten halusi unohtaa.

Monta tuntia ja uuden pitkän jonottamisen jälkeen he vihdoinkin pääsivät ulos lentokentältä ja yhdeksi yöksi hotelliin.

Seuraavana aamuna he nousivat aikaisin ylös, söivät aamiaisen, maksoivat hotelliyönsä ja suuntasivat lauttarantaan, josta todellinen matka oli tarkoitus alkaa. Itse kukin oli hyvin väsynyt, sillä he eivät olleet nukkuneet kovinkaan hyvin.

Jokialuksen luona oli melkoinen kuhina, kun kolmikko pääsi sinne. Tavaroita pakattiin ja siellä täällä vilahti hyvinkin uudenoloista tekniikkaa, aivan erilaista kuin heidän ensimmäisen matkansa aikana. Tekniikka oli tosiaan niistä päivistä muuttunut.

Joistain muutoksista Dannykin oli iloinen, sillä se merkitsi sitä, ettei hänen tarvitsisi kantaa enää painavaa kuvauslaitteistoa, kun kuvauksen saattoi hoitaa pienellä, mutta hyvälaatuisella, kevyellä digikameralla. Lisäksi editointikin olisi helpompaa, näin digikameroiden aikakautena. Ei tarvitsisi säheltää nauhojen kanssa ja miettiä uudelleenottoja tämän tästä.

Cale oli painanut muistitikun sisällön tarkasti mieleen ja itse muistitikkukin oli kaiken varalta mukana, joskin hän oli viisaasti kopioinut tiedostot talteen toisaalle siltä varalta, että niitä tarvittaisiin. Nyt hän katseli jokialuksella ja laiturilla sen vierellä liikkuvia ihmisiä, yrittäen etsiä katseellaan ne henkilöt joiden piti myös olla matkalla mukana.
Heistä oli ollut kuvat muistitikulla. Vielä hän ei ollut nähnyt yhtäkään, joten oletettavasti nämä häärivät henkilöt auttoivat vain lastaamisessa, sillä tavaraa näköjään oli paljon, osa siitä ruokatavaraa tietysti.

Lopulta hän näki kylmäsilmäisen miehen, joka seisoi ohjausyhtin ulkopuolella kaiteeseen nojaten ja katseli alla hääriviä ihmisiä.

”Hän lienee Carl”, Cale mumisi ja vietyään tavatansa hänelle osoitettuun hyttiin, hän suuntasi tikapuille, kipusi ylös ja tervehti miestä.

Tosiaan, kylmä oli se sana, jolla hän kuvasi tätä pitkää, hoikkaa miestä, jolla oli kylmät värittömät silmät, kolhot, joskin kapeat kasvot ja maantienväriset lyhyeksi, mutta siistiksi leikatut hiukset.

”Te lienette Carl Smith”, Cale sanoi, ojentaen kätensä tervehtiäkseen miestä.

”Oletatte oikein,”, mies sanoi hymyillen, joskaan hymy ei ylettynyt silmiin asti, ja tarttui Calen ojennettuun käteen, ”ja minä oletan, että te olette tohtori Cale”, hän lisäsi kevyesti.

”Kyllä, olette oikeassa”, Cale myönsi ja puristi miehen kättä kevyesti, mutta varmasti. He vaihtoivat vielä muutaman sanan, jonka jälkeen Cale häipyi takaisin alas muiden luo.
Hän oli juuri päässyt Terrin luo, kun äkkiä yhdestä hytistä astui ulos erittäin tuttu henkilö.

”Alejandro!”, Terri ulvaisi ja katsoi nuorukaista hyvin terävästi.

”Ai, hei äiti”, Alejandro sanoi hieman nolostuneena.

”Mitä sinä täällä teet? Sinunhan piti olla talonvahtina”, Cale kysyi.

”Öh, tuota, minä olen töissä täällä”, Alejandro mutisi, eikä katsonut vanhempiaan.

”Töissä?”, Cale kysyi hämmentyneenä.

”Niin”, Alejandro vastasi, ”kun, kun meillä on ollut tiukkaa ja minä ajattelin että ansaitsisin näin itse rahani yliopistoa varten, ettei teidän tarvitsi sen vuoksi raataa”, hän selitti.

Alejandro oli niin monet kerrat kuullut vanhempiensa keskustelut, mutta ei ollut koskaan sanonut heille siitä mitään. Hän oli päättänyt tehdä itse jotain, nyt kun hänellä ikä riitti siihen. Yliopiston voisi suorittaa hieman myöhemminkin.

”Mutta, eihän sinun olisi tarvinnut”, Cale sanoi, eikä voinut olla vihainen pojalleen. Pelkkää hyväähän tämä oli tarkoittanut.

”Kyllä minun tarvitsi”, Alejandro sanoi ja katsoi vanhempiaa itsepäisesti.

”Ah, te näköjään löysitte asisstanttini”, sanoi heidän viereensä astellut tyytyväinen Carl.

”Tämä sinun assistanttisi on minun poikani”, Cale huomautti viileästi.

”Ai, niinkö”, Carl sanoi ja katseli kumpaistakin tyynesti, kuin hyväksyen asian.

”Niin”, Cale sanoi lyhyesti, mutta päätti antaa asian olla.

Lopulta kaikki tarvittava oli vihdoin ja viimein saatu jokialukseen ja se pääsi irtautumaan satamasta. Suunta oli sama kuin edelliselläkin matkalla ja koska se oli jo Calelle, Terrille ja Dannylle tuttu, matka sujui tällä kertaa ilman kummempia ongelmia.

He jopa pääsivät lähelle sitä paikkaa, johon jokialus oli jäänyt jumiin, mutta koska he osasivat sitä varoa, ei näin käynyt tällä kertaa.

Puu oli yhä kaatuneena siinä mihin se oli käärmeen ja Westridgen painosta rysähtänyt. Sen päälle oli kasvanut hieman muuta kasvillisuutta ja ohuimmat osat irronneet aikoja sitten ja muu runko lionnut epämääräisen väriseksi.

Putous virtasi yhä, kuten se oli virrannut silloinkin. Tasaisesti kuin hakkaava sydän, valon taittuessa pisaroista erikokoisiksi sateenkaariksi. Se oli yhä yhtä kaunis, Cale ajatteli ja huokasi hiljaa.

He jatkoivat matkaansa, ohittivat nyt täysin villiintyneen kasvillisuuden peittämän sahan, josta ei ollut enää juuri mitään jäljellä, paitsi rakennuksen kannattavat osat.
Laituri oli kärsinyt kaikkien näiden vuosien aikana, eikä siitäkään ollut enää jäljellä juuri mitään, paitsi jokunen lankku ja niiden päällä auringon valkaisemia kylkiluita.

”Anaconda”, Terri sanoi hiljaa ja muisti vieläkin miltä jättiläismäinen käärme oli näyttänyt. Miten se oli katsellut uhrejaan kellervin silmin ja tunnustellut ilmaa kielellään. Hän jopa muisti miltä sen suomuinen nahka oli tuntunut, kun se oli kietoutunut hänen ja Dannyn ympärille. Sitä hän ei halunnut kokea uudelleen. Liekö noin isoja enää olemassakaan, sillä he olivat ne suurimmat joutuneet tappamaan itsepuolustukseksi.

”Noin iso?” Carl kysyi epäuskoisena.

”Kyllä”, Terri vastasi, ”noin iso ja et tosiaankaan halua kohdata sellaista, voin sanoa sen kokemuksestani”, hän lisäsi.

”Oh”, Carl äännähti ja vaikeni.

Hiljaisuuden vallassa he jatkoivat matkaansa ja päätyivät viimein muutaman päivän kuluttua paikalle, jossa he olivat kohdanneet tuon kadonneen heimon viimeksi.

Jokialus ankkuroitiin rantaan ja he päättivät viettää siinä yönsä ja tutkia lähialueita vasta valoisaan aikaan. Ilta ja yö oli rauhallinen, vain eläimiä tuntui olevan liikkeellä, kuin myös inhottavia hyttysiä, jotka inisivät häiritsevästi matkustavaisten ympärillä, toiveena saada lämmin veriateria.

He eivät noista kiusankappaleista välittäneet, vaan illan pimetessä yöksi, he siirtyivät hytteihinsä, lepäämään. Cale ei vielä saanut unta, vaan nojasi ohjaamon edessä olevaa kaidetta vasten. Hän katseli ääneti maisemaa, joka lepäsi öisen tähtitaivaan alla. Tai no levätä ei ollut oikea sana sillä sademetsä oli täynnä yöeläinten ääniä.
Aivan äkkiä hän näki liikettä rannalla ja suuntasi taskulamppunsa valon sinne. Joki hoikka ja tumma livahti juuri viidakon kätköihin, taskulampun valokeilan ulottumattomiin.

”Mikähän se mahtoi olla”, Cale mutisi hiljaa, mutta päätti olla ottamatta siitä selvää, sillä harhailu pimeässä viidakossa ei ollut hyvä idea. Se tuli jo selväksi edellisellä kerralla, kun Denise ja Gary olivat lähteneet omin nokkineen eräällä levähdyskerralla viidakkoon seikkailemaan aikeenaan tehdä jotakin ihan muuta kuin äänittää yöllisen viidakon ääniä.

Calea hieman hymyilytti tuo muisto, vaikka siinä olikin ollut ainekset johonkin paljon pahempaan, mutta sillä kertaa onni oli ollut matkassa ja henkilövahingoilta oli vältytty. Ainoa joka joutui kärsimään oli villisika, joka päätyi lopulta ruokalistalle.

Lopulta Cale ajatteli vain nähneensä näkyjä ja päätteli, että oli aika hänenkin siirtyä levolle. Hän siis asteli alas portaita ja suuntasi hyttiinsä, jonka jakoi Terrin kanssa.
Yö sujui kommelluksitta ja retkue heräsi varhain seuraavana aamuna. Hienoinen usva pyörteili rannan tuntumassa ja tuoksui kostealle viidakolle. Päiväeläimet alkoivat heräillä ja metelöidä oksistossa.

Jatkuu...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 19.11.20 - klo:20:28
Osa 5, Warren

Aamiaisen jälkeen he viimein astuivat maihin, tutkiakseen ympäristöä hieman tarkemmin. He olivat jo illalla saapuessaan huomanneet rannan läheisyydessä nököttävät toteemit, jotka olivat osin kasvillisuuden peitossa.

Cale harppoi tutkimaan noita toteemeja yhdessä Carlin kanssa, Terrin ja Dannyn hoidellessa kuvaamisen. Cale ei tiennyt kuinka kauan oli siinä ollut, kun huomasi jonkun katselevan itseään. Hän ei vielä nähnyt ketään, mutta tunsi tämän jonkun katseen itsessään.

Cale kääntyi hitaasti, astahtaen samalla hieman kauemmaksi toteemista, jota oli katsellut, mutta ei tietenkään koskenut, sillä tiesi niiden olevan pyhiä sille heimolle, joka ne oli tälle paikalle pystyttänyt. Ne olivat kunnianosoitus heidän esivanhemmilleen ja jumalilleen. Kenties käärmejumalallekin, koska ainakin toinen toteemi näytti erittäin paljon ihmiseltä, joka oli joutunut jättiläismäisen anacondan kuristusotteeseen.

Cale tarkkaili metsän reunaa, minne muutkin seurueesta nyt katselivat, sillä hekin olivat havainneet, että heitä tarkkailtiin, vaikkakin tarkkailija toistaiseksi pysyttelikin näkymättömissä.

Lopulta metsiköstä ilmaantui näkyville muutamia miehiä, jotka olivat lähes alasti. Heillä oli yllään vain jonkinlainen lannevaate, kaulassa, käsissä ja ranteissa itsetehtynä koruja ja iho oli päivettynyt. Miesten kasvoilta oli vaikea lukea mitään tunteita, sillä ne olivat ilmeettömät. Vain silmät loistivat kirkkaina ja uteliaina noista tummista, osin maalatuista kasvoista.

Heimolaiset olivat myös aseistautuneet heille perinteisin keihäin ja nuolin. Taisipa heillä olla myös myrkkynuolet. Cale arveli että ne eivät olleet mukana pelkästään metsästystä varten, vaan itsepuolustusta. Eikä hän sitä ihmetellyt, sillä se mitä hän oli lukenut, oli kauheaa, sillä näitä eri heimojen rippeitä oli kohdeltu äärettömän törkeästi ja osa oli kadonnut tyystin suoranaisissa joukkoteurastuksissa.

”Shirishamat”, Cale sanoi hiljaa ja katseli tulijoita uteliaana. Koko muu seurue seisoi vaiti. Danny kuvasi yhä, kun taas Terri katseli tulijoita yhtä uteliaasti kuin tulijat heitä.

Carl puolestaan ei näyttänyt uteliaalta. Kiinnostuneelta kyllä, mutta samalla jotenkin salamyhkäiseltä, mutta kukaan seurueesta ei sitä huomannut, sillä heidän kaikkien katseet olivat kiinnittyneet näihin miehiin.

”He ovat juuri sellaisia kuin muistin”, Terri sanoi, muistaen hyvin elävästi sen hetken, jolloin he olivat edellisen kerran nähneet samoja heimolaisia.

”Nämäkö te näitte silloin?”, Alejandro kysyi uteliaana, muistaen jännittävät tarinat joita isä ja äiti olivat hänelle iltasatuina kertoilleet. Tosin jättäneet tietoisesti mainitsematta jättiläiskäärmeen, josta takuuvarmasti olisi ollut seurauksena painajaisia.

”Niin”, Cale vastasi ja vilkaisi poikaansa, joka katseli tulijoita hivenen hämmentyneenä. Tämähän oli hänelle vasta ensimmäinen kerta, eivätkä he olleet näyttäneet edellisellä kerralla filmaamaansa materiaalia hänelle lainkaan. Osa siitä ei olisikaan ollut sopivaa pojan silmille ja myöhemmin koko juttu oli unohtunut kun poika oli kasvanut ja suunnanut mielenkiintonsa muihin asioihin, kuten nuorilla oli tapana.

Yksi heimolaisista astahti varovaisesti edemmäksi. Mies oli selvästi varuillaan, mutta toisaalta halusi tehdä myös tuttavuutta. Kirkkaat silmät tekivät kaikenaikaa huomioita ja mitä enemmän tietoa hän sai, sitä rauhallisemmaksi hän muuttui.

”Outoa”, Cale sanoi hiljaa ja ihmetteli miten tuttavallisia heimon miehet olivatkaan muukalaisia kohtaan, sillä useimmiten heimot mieluummin häätivät muukalaiset pois, sillä he olivat niistä saaneet enemmänkin ikävyyksiä kuin hyviä kokemuksia.

”Me emme taidakaan olla ensimmäiset muukalaiset täällä”, Terri totesi ääneen, sen mitä Cale ajatteli.

”Emme, enkä tiedä muistavatko he meidät edelliseltä kerralta. Mehän emme tuolloin voineet edes jäädä”, Cale muistutti.

”En tosiaan tiedä”, Terri vastasi ja katseli heimon jäseniä, joista osa vaikutti sen verran nuorilta, että eivät varmastikaan olleet varmasti silloin paikalla, kun seurue edellisen kerran oli ollut täällä.

Mies viittoi uudestaan seuraamaan itseään, jolloin Cale nyökkäsi ja alkoi astella rauhallisesti, kohti miestä. Hän ei halunnut tehdä äkkiliikkeitä tai mitään muutakaan typerää, sillä siitä voisi seurata hyvin äkkiä ikävyyksiä.

Mies näytti tyytyväiseltä, muttei ilmaissut mitään muuta. Cale ymmärsi hyvin, että heidän oli pakko olla näyttämättä mitään muukalaisille, joita he eivät ennestään tunteneet. Oli oltava varovaisia ja varmasti syystäkin.

Mies kääntyi, joskin vilkuili tämän tästä taakseen, johdattaessaan seuruetta läpi tiheän viidakon. He etenivät syvemmälle. Heimon jäsenillä ei tuntunut olevan mitään vaikeuksia liikkua sankassa viidakossa, kun taas seurueen muut jäsenet, meinasivat olla pulassa tämän tästä.

Lopulta he saapuivat pienelle aukiolle, jonka keskellä oli nuotio. Nuotion luona oli pari muuta miestä. He eivät siis olleet heimon pääpaikassa, Cale päätteli ja arveli, etteivät nuo miehet vielä luottaneet heihin tarpeeksi paljastaakseen paikkaa heille. Se luottamus pitäisi ansaita, eikä se olisi helppo tehtävä, se oli selvää.

Nuotion luona olleet miehet nousivat nopeasti seisomaan, sormien puristaessa keihäitä tiukasti, valmiina iskemään jos olisi vähäinenkin epäilys vaarasta. Seurueen oppaana ollut heimolainen teki käsillään rauhoittavia eleitä ja sanoi jotakin tovereilleen, jotka rentoutuivat silmin nähden ja istuutuivat takaisin paikoilleen. Silmät kuitenkin tarkasti tulijoissa, ihan vain varmuuden vuoksi.

”Ovatpa he epäluuloisia”, Carl sanoi.

”Syystäkin, sillä alueella eläviä eri heimoja on kohdeltu suorastaan törkeästi ja muutama heimo on kadonnut kokonaan, sillä heidät on teurastettu viimeistä jäsentä myöden”, Cale vastasi, katsoen synkästi Carlia.

”Mitä!”, Carl älähti, ”miksi?”

”Aivan ja syykin siihen lienee, että he ovat joko tilan omistajien tai huumekartellien mailla. Nämä ihmiset eivät välitä kartellien tai tilallisten tekemisistä ja aluerajoista, vaan he haluaisivat elää omaa elämäänsä samoin kuin esivanhempansa. Mutta ihminen on ahne ja haluaa omia sen, mikä hänelle ei kuulu, joten nämä heimolaiset ovat joutuneet siitä kärsimään. Osa on kuollut ja osa, erityisesti naiset, ovat joutuneet kartellien käsiin, varmastikin työhön ja voitte varmasti arvata millaiseen työhön”, Cale kertoi.

”Onko tämä aivan totta?”, Carl kysyi.

”On”, Cale vastasi ja kertoi, mitä kaikkea oli löytänyt etsiessään uutta tietoa alueesta ja sen asukkaista. Hän oli itsekin järkyttynyt löytämästään.

Carl oli vaiti. Ei hänelläkään ollut hyvät aikeet, mutta ei hän silti halunnut lahdata ihmisiä turhanpäiten, eikä näitäkään ollut tarkoitus häiritä. Hän halusi vain saada tarvittavan tiedon. Sitten heimo saisi olla miten olisi ja hän suuntaisi etsimään aarteensa.

Heimolaiset olivat kuunnelleet tätä sananvaihtoa tarkkaavaisesti, vaikka eivät olleetkaan ymmärtäneet siitä puoliakaan. Tai yksi ainakin ymmärsi sanan sieltä toisen täältä, mutta ei riittävästi tietääkseen, mistä oli kyse.

Mutta hän ymmärsi, että nämä ihmiset puhuivat samaa kieltä, kuin se mies, joka asui heidän kanssaan. Vaikka hän tiesikin, että piti olla varovainen, oli hän silti utelias.

Lopulta pitkän harkinnan jälkeen, hän astahti lähemmäksi Calea ja sanoi, ”minä, Bira”, koskettaen samalla itseään ja ojensi sitten kätensä, koskettaen Calea ja kysyi, ”sinä?”

”Minä... mitä. Kuinka sinä osaat englantia?”, Cale kysyi hämmentyneenä, sillä oletti etteivät nämä ihmiset erityisemmin halunneet olla missään tekemisissä muukalaisten kanssa, joten mahdollisuudet oppia mitään muuta kieltä, kuin omansa olivat lähes olemattomia. Mutta ilmeisesti näin ei ollut, hän päätteli, joskaan ei sanonut sitä ääneen.

”Minä, osata vain vähän”, Bira vastasi, tehden työtä löytääkseen oikeat sanat, joskin nekin tulivat vähän haparoiden ja sana kerrallaan.

”Miten?”, Cale kysyi.

Bira yritti ensin englanniksi, mutta koska hän ei osannut riittävästi osatakseen selittää, hän alkoi puhua omalla kielellään, elehtien käsillään. Cale ei ymmärtänyt, mutta arveli, että ehkä he olivat kohdanneet jonkun jonka kanssa olivat viettäneet aikaansa vähän pidempäänkin ja oppineet sitten muutaman sanan.

”Hyvä on”, Cale sanoi ja teki rauhoittavan eleen käsillään, kuin sanoakseen että selvitetään se asia myöhemmin, ”minä Steven Cale”, hän esitteli itsensä, koskettaen kädellään itseään rintaan.

”Cale”, Bira toisti ja hymyili seesteisesti, Calen nyökätessä.

”Terri, luulen ettemme me todellakaan ole ainoat muukalaiset, jotka he ovat kohdanneet”, Cale kääntyi sanomaan Terrille.

”Ihanko totta”, Danny töksäytti omaan kyyniseen tapaansa.

Tilanne rauhoittui hieman ja he viettivät aikaansa tällä pienellä leiripaikalla. Kommunikointi oli hidasta, mutta lopulta hyvin pitkän ajan ja monen elehtimisen jälkeen Calelle selvisi, että heimon miehet olivat vuosia sitten löytäneet valkoisen miehen, jonka olivat ottaneet hoiviinsa ja että tämä asui heidän kanssaan.

”Ei kai Serone?”, Danny kysyi ja toivoi, ettei heidän tarvitsisi enää koskaan kohdata tuota niljakasta paskiaista. Hän hieraisi reittään, jossa yhä oli vaalea arpi muistona Seronen kohtaamisesta. Tämä oli jokialuksella käydyssä tappelunujakassa iskenyt veitsen Dannyn reiteen. Tuo vanha vamma ajoittain ilmoitteli itsestään, erityisesti säiden vaihdellessa, mutta muutoin siitä ei ollut vaivaa.

”En usko”, Cale vastasi, ”tehän, kerroitte että hän kuoli. Hän ei mitenkään voinut selvitä siitä, mitä siellä sahalla tapahtui”, hän muistutti.

”Toivottavasti ei”, Danny tuhahti ja värähti. Hän toivoi, ettei enää koskaan joutuisi kohtaamaan sen enempää käärmettä, kuin tuota kieroa salametsästäjää. Se yksi kerta oli aivan tarpeeksi.

He olivat istuneet aikansa, kunnes heimolaiset nousivat jalkeille ja yksi heistä sammutti nuotion huolellisesti. Cale ja seurueen jäsenet nousivat myös, mutta eivät aikoneet seurata heimon jäseniä, jos he ilmaisisivat, etteivät sitä haluaisi.

Bira kuitenkin viittoi heitä seuraamaan ja he tekivät työtä käskettynä. Matka jatkui jälleen läpi tiheän viidakon. Mitään selvää polkua tai reittiä ei ollut, joten sitä ei voinut painaa mieleen noin vain. Eikä sankassa metsikössä sitä paitsi ollutkaan helppoa nähdä mitään maamerkiksi sopivaa, koska minne vain katsoi näkyi metsää ja pensaita, kenties ehkä kohoavaa maastoa ja jossain kivenlohkareita ja kallioita, mutta ei mitään merkittävää, joka jäisi helposti mieleen.

Aurinko alkoi hiljalleen laskea mailleen, kun he viimein saapuivat toiselle aukealle. Tämä oli vain vähän edellistä isompi, mutta ei paljon. Tämänkin aukean keskellä oli nuotio ja sen toisella puolella iso, hieman hätäisen oloisesti kyhätty rakennelma. Maja.
Cale ymmärsi hätäisyyden. He kyhäsivät selvästikin nopeasti sen mitä he tarvitsivat, siltä varalta, että tulisi äkkilähtö, kun otti huomioon sen, miten tämän maan uudisasukkaat kohtelivat alkuperäisväestöä.

Nuotion läheisyydessä istui muutamia naisia lapsineen ja majan läheisyydessä seisoi pari heimon miestä, kuin vahdissa.
Cale katseli naisia kulmiaan kurtistaen, sillä jokin kokonaiskuvassa häiritsi. Sitten hän tajusi, että yksi joukossa ei ollut nainen, vaan mies. Tämä istui kyykyssä ja pää oli käännetty toisaalle, joten hän ei voinut nähdä miehen kasvoja.

Voimakkaasti harmaantuneet likaiset hiukset oli nirhitty jokseenkin lyhyeksi ja osin likaisessa, osin päivittyneessä poskessa näkyvä parta oli vain ohut sänki. Mutta hoikasta, joskin jäntevästä vartalosta ja resuisesta olemuksesta näki, että tämä oli viettänyt täällä hyvin pitkän aikaa. Lisäksi Calea vaivasi jonkinasteinen tuttuuden tunne, mutta miksi, sitä hän ei tiennyt.

Bira asteli suoraan miehen luo, kosketti kevyesti tämän hartiaa ja sanoi jotakin. Mies katsoi Biraa ja kääntyi sitten katsomaan vieraita. Miehen kasvoille levisi ilme, joka oli osin epäuskoa, osin ällistystä. Sama tunne valtasi Calen, kun hän nyt näki kunnolla miehen kaidat kasvot, joihin viidakossa vietetty aika oli jättänyt jälkensä...

Jatkuu, mutta nyt vuoro siirtyykin teille. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Asia mistä mainitsin tuolla, alkuperäisheimojen häirintä etelä-amerikassa on totista totta. Minä osuin moiseen informaatioon itse, kun hain tietoa ihan vain alkuperäisheimoista, lähinnä heidän käyttämistään nimistä jne, mutta tuo ikävä juttu tuli samalla vastaan. Käytin sitä sitten tähänkin. Pahoittelen mahdollisesti aika ikävää informaatiota.
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 27.11.20 - klo:13:09
Bira asteli suoraan miehen luo, kosketti kevyesti tämän hartiaa ja sanoi jotakin. Mies katsoi Biraa ja kääntyi sitten katsomaan vieraita. Miehen kasvoille levisi ilme, joka oli osin epäuskoa, osin ällistystä. Sama tunne valtasi Calen, kun hän nyt näki kunnolla miehen kaidat kasvot, joihin viidakossa vietetty aika oli jättänyt jälkensä.
Hän tunnisti miehen oitis, ”Westridge”, hän sanoi, tuntien yhtä aikaa iloa ja epäuskoa.

Mies nousi ylös ja asteli, hivenen ontuen heidän luokseen, ”Professori Steven Cale?”, mies kysyi epäuskoisesti, syvällä sointuisalla baritoni äänellä, jonka Cale niin hyvin tunsi.

”Miten tämä on mahdollista?”, Cale kysyi astahtaen lähemmäksi Westridgeä, tarkastellen samalla tämän hoikkaa olemusta ja lievästi ilmaistuna, erikoista vaatetusta, joka oli osin heimon tyyliä, osin hänen omaansa. Kenties jopa vähän rähjäinen, mutta mitä sitä saattoikaan odottaa, kun mies oli elänyt lähes kaksi vuosikymmentä täällä, nykyajan mukavuuksien ulottumattomissa.

Danny huomioi saman ja sanoi, ”näytät kauhealta”.

”Kiitos, kai”, Westridge vastasi hivenen pisteliäästi, mutta ei voinut olla vihainen. Oikeastaan hän oli hyvin ilahtunut nähdessään tuttuja kasvoja kaikkien näiden vuosien jälkeen.

”Kuinka?” Terri kysyi, sillä oli nähnyt, mitä tuona kohtalokkaana päivänä oli tapahtunut. Putoaminen ja se inhottava käärme.

”Pitkä tarina”, Westridge vastasi, ”mutta täytyy sanoa, että näen vieläkin painajaisia siitä päivästä”, hän huomautti, silmien tummuessa hetkeksi.

”Waarren, kaikki, hyvä?”, kysyi nainen, joka asteli miehen vierelle.

”Yara, kaikki hyvin”, Warren vastasi ja toisti saman vielä naisen omalla kielellä, katsoen naista hyvin hellästi ja lämpimästi.
Nainen katsoi Westridgeä tarkkaan, mutta hyväksyi sen mitä tämä oli sanonut ja rauhoittui.

”Mitäs tämä sitten on?”, Danny kysyi, kohottaen kulmiaan ja virnisti.

”Tuota, kuten sanottua, pitkä tarina”, Westridge vastasi hymyillen hivenen hämmentyneesti ja rapsutti hajamielisesti takaraivoaan.

”Woah!”, Danny naurahti, sillä osasi kyllä eleistä laskea yhteen, mitä oli tekeillä, ”hei, mihin sinä piilotit sen vinkuvan, valittavan hienohelmaisen snobin, joka oli edellisellä matkallamme mukana?”, hän kysyi vitsaillen.

”Minä muutuin, mutta sinä ilmeisesti et”, Westrige totesi tyynesti ja hymyili. Hän muisti erittäin hyvin muutaman tietyn tapauksen jokialuksella ja nuo muistot saivat hänet hymyilemään. Toki hän kaipasi noita aikoja, erityisesti niitä harvoja hyviä hetkiä, joita heillä oli ollut, mutta oli myös tyytyväinen sen hetkiseen tilanteeseensa. Hän ei vaihtaisi hetkeäkään siitä ajasta, minkä hän oli elänyt rakkaan vaimonsa kanssa.

”Mutta olet täysi vastakohta nyt, kun muistaa millainen olit jokialuksella”, Danny totesi virnistellen, ”mutta ilmeisesti sinulla on mennyt hyvin, Waarren”, hän kiusoitteli.

”Äh, ole hiljaa”, Westridge tuhahti, mutta silmissä näkyi naurua, tätä pientä herjan heittoa hän olikin kaivannut näiden vuosien aikana.

”On hyvä nähdä sinua”, Danny sanoi viimein ja antoi Westridgelle kunnollisen karhunhalauksen.

”Samat sanat”, Westridge vastasi naurahtaen.

Cale ja Terri antoivat myös halauksen Westridgelle, joka vastasi siihen. Muutamia kohteliaisuuksia vaihdettiin vielä, kunnes Westridge kehotti vieraita istumaan, seuraillen kuitenkin sivusilmällä Biraa ja muita heimon miehiä. Hän tiesi, että he olivat varautuneita vieraiden suhteen ja syystäkin. Hän oli itsekin nähnyt hieman liiankin läheltä, mitä seurasi kun miehet aseiden kanssa ryntäsivät hätyyttelemään heimon jäseniä. Muutamia oli menetetty, mutta suurin osa oli päässyt edelliseltä majapaikalta pakenemaan ja tämä oli rakennettu hätäisesti, jotta heillä olisi jonkinlainen suoja. Ainakin toistaiseksi.

”Eikös hän kuollut?”, kysyi Carl, joka vihdoinkin uskaltautui puhumaan, löydettyään riittävän siistin ja mukavan istumapaikan.

”Ilmeisesti hän ei kuollut”, Cale vastasi hymyillen leveästi, ”ja hyvä niin”, hän lisäsi tyytyväisenä.

Carl kohautti olkiaan ja vaikeni. Hän halusi vain saada tietoa ja ehkäpä tältä Westridgeltä voisi irrota jotain tärkeääkin tietoa, sillä tämä oli ilmeisesti elänyt heimon parissa hyvin pitkään. Ilmeisesti siitä asti, kun oli jokeen päätynyt tuon edellisen epäonnisen matkan aikana.

Wetridge katsoi vanhoja ystäviään ja hetkellinen syvä ikävä iski häneen. Hän kaipasi jälleen kovasti sivistyksen pariin, mutta sitten hän vilkaisi taas Yaraa ja tiesi, ettei voisi jättää naista, johon oli rakastunut syvästi. Toinen syy oli, että heillä oli kaunis tytär, jota hän halusi suojella siltä pahalta, mikä odotti, jos ne miehet hyökkäisivät jälleen.

Hän kertoi vierailleen kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut, jopa sen pienen seikkailun, joka hänellä oli ollut Yaran kanssa. Tuo tuntui herättävän myös Carlin kiinnostuksen. Erityisesti kun Westridge kertoi kasvillisuuden peittämästä kivisestä rakennelmasta.

”Oho, no jo olet joutunut kokemaan kaikkea”, Danny sanoi kulmiaan kohottaen, sillä hän ei voinut ajatella voivansa elää täällä ja hänen oli vaikea uskoa, että tämä mies, joka oli tuolloin ollut hyvin tarkka mukavuuksistaan ja oli haikaillut, miten se nyt menikään, golfin, ginitonnicin ja puhtaiden lakanoiden pariin, sekä joka oli kiukutellut Bordeaux viinipullojensa kaltoinkohtelusta, viihtyi nyt täällä, ilman noita mainittuja mukavuuksia.

”Niin”, Westridge myönsi ja vilkaisi Dannyä, jonka kasvoilla käväisi muiston tuoma hymy.

”Minulla taitaa olla vielä tallella sinun golfmailasi, jos siis vielä haluat sen takaisin, etkä välitä siitä, että se on mutkalla sinun hemmetinmoisen iskusi jäljiltä”, Danny sanoi virnistäen, sillä muisti oikein hyvin sen iskun, jonka Westridge oli huitaissut golfmailalla, suoraan Seronen kovaan kalloon. Se oli saanut, jopa hänet itsensäkin ihmettelemään sitä voimaa, mitä tuon hoikan miehen käsivarsissa lopulta oli ollut.

”Pidä sinä se vain, vaikka muistona”, Westridge naurahti, sillä hänkin muisti kyseisen episodin kirkkaasti, vaikka itse tapahtumahetkellä ketään ei ollut naurattanut. Kaikkea muuta.

Danny hörähti ja lupasi säilyttää mailan suurena aarteenaan, mikä sai Wesridgen nauramaan, lämmintä ystävällistä naurua, joka kumpusi syvältä hänen rinnastaan.

Vielä hetken he vitsailivat, kunnes Westridge käänsi keskutelun vakavampiin aiheisiin, ”olisin utelias tietämään, kuinka te päätitte palata tänne, koska te tuskin tulitte minun perässäni, jos luulitte että minä menehdyin tuona kohtalokkaana päivänä”, hän sanoi.

”Myönnän, ettemme odottaneet löytävämme sinua täältä. Me olimme oikeastaan uudelleen etsimässä Shirishamoja”, Cale aloitti, ”minä, Terri ja Danny, emme olisi halunneet lähteä, mutta meitä painostettiin, joten tässä me nyt olemme”, hän kertoi.

Westridge oli vaiti ja tarkkaili Calen kasvoja, sillä jokin tämän sanoissa näytti heti punaista lippua. Ilmeisesti he eivät olleet pelkästään hakemassa tätä heimoa, hän päätteli, mutta ei sanonut ääneen mitään. Hän päätti antaa heidän ilmaista asiansa itse, omin sanoin, jos se olisi tarpeellista.

”Tuota, tuota”, Carl aloitti, selvitellen kurkkuaan, ”minua vallan alkoi kiinnostaa teidän kertomanne, kun kohtasitte nuo salametsästäjät”, hän jatkoi.

”Mitä siitä?”, Westridge kysyi ja katsoi terävästi Carlia. Toinen punainen lippu. 'Et sinä taida olla kiinnostunut salametsästäjistä', hän ajatteli.

”No, kun te mainitsitte rakennelman, jossa yövyitte tämän.. krhm.. naisen kanssa”, Carl selitti, yrittäen olla tahdikas, mutta epäonnistui.

Westridgen katse muuttui verrattain jäiseksi, kun hän mulkoili Carlia, sillä miehen kommentti oli särähtänyt pahasti hänen korvaansa, ”tällä naisella sattuu olemaan nimi ja hän on vaimoni, joten olisi hyvä, jos voisitte puhua hänestä hieman ystävällisemmin”, hän sanoi muodollisen kohteliaalla äänellä, josta tosin kuulsi tietty viileys...

No niin miten mahtanee jatkua? Keskustelu nimittäin viileni muutaman astetta, kiitos Carlin, joten kerrohan sinä, onnistuuko Carl saamaan Warrenin leppymään tuon epätahdikkaan kommenttinsa jälkeen? Näes jos yhtään jo tunnemme Warren Westridgeä, niin häntä ei taideta ihan noin vain lepytellä. Päätellen siitä, miten hän aikoinaan suhtautui Seroneen, kun tämä paljastui lopulta kaksinaamaiseksi valehtelevaksi roistoksi ja salametsästäjäksi.
Tai ainakin leffan nähneet tietävät. :D
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 14.12.20 - klo:22:14
”No, kun te mainitsitte rakennelman, jossa yövyitte tämän.. krhm.. naisen kanssa”, Carl selitti, yrittäen olla tahdikas, mutta epäonnistui.

Westridgen katse muuttui verrattain jäiseksi, kun hän mulkoili Carlia, sillä miehen kommentti oli särähtänyt pahasti hänen korvaansa, ”tällä naisella sattuu olemaan nimi ja hän on vaimoni, joten olisi hyvä, jos voisitte puhua hänestä hieman ystävällisemmin”, hän sanoi muodollisen kohteliaalla äänellä, josta tosin kuulsi tietty viileys...


”Öh, tietenkin. Anteeksi”, Carl sanoi nopeasti, ”mutta kuten sanoin, minua kiinnostaisi kovin se rakennus. Lähinnä missä se sijaitsee ja osaisitteko opastaa meidät sinne?”, hän selitti.

”Valitettavasti en tullut painaneeksi reittiä mieleeni, sillä meillä oli hieman muuta ajateltavaa”, Westridge vastasi yhä tuolla viileän kohteliaalla äänensävyllä, ”me näet yritimme olla törmäämättä uudelleen noihin salametsästäjiin, sillä sen jälkeen, mitä heille tapahtui, he eivät todellakaan olleet erityisen ystävällisiä meitä kohtaan”, hän huomautti.

”Taisit sitten suututtaa heidät kunnolla”, Danny totesi naurahtaen ja tönäisi Westridgeä toverillisesti hartiaan.

”Mahdollisesti, mutta en tarkoituksella”, Westridge sanoi tyynesti.

”Mutta haluaisin tietää, pystyisittekö vielä löytämään sen rakennelman, öh raunion uudelleen?”, Carl kysyi ja toivoi, että mies myöntyisi. Hän tiesi itsekin munanneensa pahemman kerran ja toivoi, että voisi purra kielensä poikki. Mutta nyt ei auttanut kuin lepytellä ja nöyrtyä, hän mietti. Ehkäpä myöhemmin jos oli pakko, voisi turvautua hieman kovempiin keinoihin.

”Kuten sanottua, ei ole minusta sinulle opasta, enkä voi luvata osaavani sinne takaisin”, Westridge aloitti, mutta oli päättänyt ettei osoittaisi ketään heimolaistakaan siihen hommaan, vaikka nämä todennäköisesti löytäisivät raunoille takaisin vaikka unissaan, ”ehkä voisin lähialueilla yrittää toimia oppaana, mutta suuntavaistoni täällä on surkea”, hän huomautti.
Todellakin hänen suunnistamisensa ei ollut mitään tämän heimon asukkaiden rinnalla, mutta eipä hän työntäisi yhtäkään heimolaista suden suuhun. Hän oli heille henkensä velkaa ja sellainen teko olisi huono tapa kiittää.
Sitä paitsi tästä paikasta oli tullut hänelle koti ja heimosta hänen perheensä, eikä hän antaisi kenenkään vahingoittaa yhtäkään heistä, mistään hinnasta.

Jääräpää, Carl ajatteli ärtyneenä ja mietti jo uutta suunnitelmaa. Hän tiesi ettei voisi tehdä mitään siinä, heimon valvovien silmien alla, sillä olisi hyvin äkkiä malliesimerkki neulatyynystä.

”Mutta”, Carl yritti vielä, joskin hyvin laimeasti.

”Toinen syy miksen halua palata juuri sille alueelle, on nuo salametsästäjät, sillä he tuntuvat käyvän siellä säännöllisesti, enkä halua törmätä heihin ja usko pois kun sanon, ettette tekään varmasti halua olla maalitauluna noille roistoille”, Westridge vastasi.

”Ymmärrän”, Carl sanoi ja tyytyi sillä erää tappioonsa.

'Shakkimatti', Westridge ajatteli, vaikka arvasi jo, ettei tämä varmastikaan päättyisi vielä tähän.
Ei tosiaan, sillä hän oli nähnyt pienen ilkeän välähdyksen miehen silmissä, kun tuo ilmeetön naamio oli pari kertaa ärtymyksen vuoksi ikäänkuin pudonnut alas. Onkohan hän edes muille kertonut, millä asioilla oikeasti on ja millaisin keinoin aikoo päästä päämääräänsä, Westridge mietti.

Cale vilkaisi Carlia epäluuloisena, mutta päätti olla hiljaa. Nyt ei ollut hyvä hetki haastaa riitaa tai kyseenalaistaa kenenkään tekemisiä tai tekemättä jättämisiä.

Loppuilta sujui siis rauhallisissa merkeissä ja Westridge rupatteli iloisesti Calen, Dannyn ja Terrin kanssa. Hän sai kuulla, mitä kaikkea maailmalla oli tapahtunut sinä aikana, kun hän oli elänyt heimon parissa. Osa uutisista oli toki kauhistuttavia, mutta osa kiinnostavia. Hän sai tietää monenmoista siitä mikä oli muuttunut vuoden 1997 jälkeen. Danny jopa esitteli hänelle uusinta kännykkäänsä, joka sai Westridgen hivenen uteliaaksi, vaikkakin hän koki, että pärjäsi kyllä ilmankin mokomaa laitetta, kuten oli tähänkin asti pärjännyt. Mutta toisaalta olihan se kiinnostava nähdä, miten kaikki se, mikä ennen oli vienyt valtavasti tilaa, mahtui nyt pieneen ohueen vekottimeen, jonka saattoi huoletta laittaa taskuun.

Cale, Terri, Alejandro, Danny ja Carl jäivät yöksi heimon pariin, joskin hienovaraisesti pystyttivät leirinsä majan ulkopuolelle, sillä heitä ei selvästikään oltu kutsuttu majaan. Se oli vain ja ainoastaan Westridgen etuoikeus.
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 14.12.20 - klo:22:19
Osa 6. Petos

Yö sujui rauhallisesti. Oli jo hyvin hiljaista, lukuunottamatta yöeläinten elämöintiä metsässä, joka tuuditti vieraat kevyeen uneen. Aamulla vieraat heräsivät siihen, että heimon väki oli jo hereillä ja suoritti aamutoimiaan.

Heidät kutsuttiin aamiaiselle ja he noudattivat kutsua kohteliaasti, sillä olisi ollut hyvin huonotapaista kieltäytyä näiden hyvien ihmisten vähäisistä antimista.

Carl yritti nauttia aamiaisestaan ja peittää inhonsa, kun hedelmien ohella tarjolla oli hyönteisiä. Saman aikaisesti hän mietti kiivaasti uutta suunnitelmaa, jolla saisi jonkun kyläläisistä viemään hänet raunioille. Lisäksi hän oli sopivissa väleissä tiedottanut rikoskumppaneilleen mikä tilanne kulloinkin oli ja toistaiseksi hän ei halunnut miehiä riehumaan kylälle. Siitä ei hyvää seuraisi kenellekään.

Terri, Danny ja Cale halusivat viettää vielä jonkin aikaa Westridgen seurassa, joten päivä oli puolessa, kun he viimein päättivät palata takaisin jokialukselle. Tällä kertaan Westridge päätti lähteä Biran kanssa saattamaan heidät.

Matka sinne sujui varsin hyvissä merkeissä, mutta itse kunkin, Carlia lukuunottamatta, ilmeet muuttuivat hetkessä iloisesta huolestuneeksi kun he joen rantaan päästyään huomasivat että jokialuksessa oli kutsumattomia vieraita. Tai niin he luulivat, kunnes Carl asteli itsevarmanoloisesti alukseen ja tervehti kolmea miestä, jotka tuntuivat suorastaan odottavan heitä ja Carlia.

Carl oli näet ennen kylältä poistumistaan ilmaissut jälleen tilanteen rikoskumppaneilleen, kuin myös lopulta jokialuksen olinpaikan.

”Westridge, sinun ja ystäväsi olisi syytä häipyä, nyt”, Cale sanoi hiljaa, sillä aavisteli ettei kaikki ollut kuten piti.

”Hän pysyy siinä, jos ei halua olla elävä maalitaulu”, Carl sanoi terävästi.

”Senkin kaksinaamainen paskiainen”, Terri sähähti vihaisesti ja muistot menneestä nousivat kirkkaina pintaan. Se petos toistui taas kerran ja he olivat vaarassa, eivätkä voineet puolustautua, sillä heillä ei ollut minkäänlaisia aseita, lukuunottamatta Biran keihästä ja nuolia. Mutta niistä ei olisi minkäänlaista vastusta kiväärille, sen he kaikki tiesivät.

”Tsot, tsot, siistihän vähän tuota kielenkäyttöäsi”, Carl sanoi pehmeästi, samalla kun hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti, ”nyt me teemme, kuten minä haluan, en välttämättä tarvitse teitä muita ja te saatte jäädä tänne jokialukselle kiltisti odottamaan, mutta tämä teidän ihmepelastuksen kokenut ystävänne joko lähtee oppaaksemme tai joutuu katsomaan, kun nämä ystävälliset herrat teurastavat kaikki hänen uudet ystävänsä”, hän lisäsi yhtä tuolla vaarallisen pehmeällä äänellä.

”Ja sinä luulet että me tottelisimme sinua”, Westridge sanoi halveksien. Hän oli päättänyt estää noita miehiä satuttamasta sen enempää heimonjäseniä, kuin hänen vanhoja ystäviään.

”Oi, kyllä sinä tottelet, sillä ennen kuin nämä herrat päästävät heimon jäsenet tuskistaan, he saattavat hieman leikkiä vaimollasi”, Carl sanoi pehmeästi, melkein sihisten kuin käärme, joka odottaa oikeaa hetkeä iskulle.

Westridgen sormet puristuivat nyrkkiin, käsivarsien lihakset nykivät hieman ja hänestä näki, että hän halusi iskeä nyrkkinsä Carlin omahyväisiin kasvoihin. Pähkinänruskeat silmät välähtivät vaarallisesti ja katse oli hyinen. Ja jos katseet olisivat voineet tappaa, Carl olisi varmasti kaatunut kuolleena siihen paikkaan.

”Ah, ja tämähän taitaa olla se hyppyrotta, joka pääsi karkuun”, Sanders sanoi tyytyväisenä, kuin kissa saadessaan saaliin ja leikkiessään sillä ennen viimeistä iskua, ”hyvä, hyvä, nyt saankin kuitattua muutaman kalavelan kanssasi”, hän lisäsi katsoen hyisesti Westridgeä, nojaten rennosti kaidetta vasten.

Westridge oli vaiti, mutta mulkoili rumasti Sandersia. Lihas hänen poskessaan nyki, kun hän puri hampaansa yhteen, jottei sanoisi mitään, mitä katuisi jälkeenpäin. Hän seurasi katseellaan, kun mies laskeutui itsevarmasti alas portaita, jotka veivät ylös ohjaamo kopperoon.

Tämä harppoi yli kannen ja astui maihin. Ennen kuin kukaan ehti liikahtaakaan, miehen käsi liikahti nopeasti. Kuului ällöttävä pehmeä muksaus ja Westridge taittui kaksinkerroin kuuluvasti ähkäisten. Hetkeä myöhemmin hän lysähti takamuksilleen maahan, henkeään haukkoen.
Danny liikahti kohti Sandersia aikeenaan auttaa Westridgeä, mutta joutui pysähtymään, sillä miehellä oli musta, kiiltävä pistooli kädessään.

”Kukaan ei liiku, jos ei halua ylimääräistä reikää ruumiiseensa”, Sanders sanoi kylmästi ja katsoi tyytyväisenä kättensä jälkiä, ”ja sinä”, hän aloitti, ”sinä autat  meitä löytämään sen hemmetin temppelin”, hän sihisi.

Westridge ei vieläkään pystynyt vastaamaan, vaan yski ja yritti tasata hengitystään. Hengittäminen teki kipeää ja pallean alue oli hellänä, sillä Sandersin isku oli ollut melko luja.

Jones ja Adams olivat tulleet myös rannalle ja toinen heistä oli näppärästi riisunut Biran aseista. Nyt mies oli Adamsin tiukassa otteessa, tämän odottaessa ohjeistusta siitä, mitä vangille tulisi tehdä.

”Taidankin aloittaa lahtaamisen tästä”, Sanders sanoi, painaen aseensa piipun Biran ohimoa vasten.

”Ei, älä”, Westridge sanoi saatuaan hengityksensä viimein tasaatumaan ja kivun alkaessa hiljalleen hellittää, samalla kun kömpi ylös maasta, ”minä autan”, hän joutui myöntymään, sillä hän ei ikimaailmassa antaisi tuon paskiaisen satuttaa Biraa.

”Hyvä”, Sanders sanoi ja laittoi aseensa pois, minkä jälkeen hän käski miestensä sitoa niin Westridgen, kuin Biran kädet, minkä jälkeen nuo kaksi komennettiin rannalle istumaan.

”Pahoittelen tätä, mutta tämä on omaksi parhaaksenne”, Carl sanoi, antaessaan käskyn sitoa myös Terri, Danny ja Cale, ”siltä varalta vain jos saisittekin päähänne lähteä seuraamaan meitä”, hän lisäsi ja kääntyi katsomaan Alejandroa, joka seisoi paikallaan hämmentyneenä, mutta myös vihaisena. Häntä suututti se, miten mies kohteli hänen vanhempiaan ja heidän ystäviään.

Alejandro mietti kiivaasti, mitä hänen tulisi tehdä ja yritti katsoa josko voisi paeta, mutta näytti siltä ettei se onnistuisi huomaamatta. Sitä paitsi hän joutuisi vain uuteen pulaan, sillä hän ei osannut kulkea metsässä eksymättä.

”Sinuna en suunnittelisi karkaamista”, Carl sihahti nuorukaiselle ja huomautti, ”sinä tulet mukaamme, sillä ehkä se rauhoittaa hieman vanhempiasi ja estää heitä tekemästä liian hätäisiä päätöksiä”.

Alejandro oli vaiti, sillä ymmärsi kyllä että nyt ei ollut hyvä hetki vastustella, sillä sellaisesta saattaisi olla ikäviä seurauksia joko hänelle itselleen tai hänen vanhemmilleen. Hän oli raivoissaan miehelle, joka oli pettänyt heidät kaikki ja vain jonkun aarteen vuoksi. Mikä itsekeskeinen ahne paskiainen, hän ajatteli.

Kun Jones ja Adams olivat varmistaneet, etteivät Danny, Terry ja Cale pääsisi jokialukselta mihinkään, he astelivat maihin, missä Carl ja Sanders jo odottelivatkin. Adams kävi kiskomassa Westridgen ja Biran pystyyn, tuuppien heidät kovakouraisesti Carlin luokse.
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 14.12.20 - klo:22:21
Kun Jones ja Adams olivat varmistaneet, etteivät Danny, Terry ja Cale pääsisi jokialukselta mihinkään, he astelivat maihin, missä Carl ja Sanders jo odottelivatkin. Adams kävi kiskomassa Westridgen ja Biran pystyyn, tuuppien heidät kovakouraisesti Carlin luokse.

Carlin ei tarvinnut sanoa heille mitään, sillä he tiesivät, että heidän olisi johdateltava koko retkue tuolle kirotulle temppelille. Westridge itse ei tosin enää muistanut missä se oli, sillä hänellä oli tuolloin ollut muuta ajateltavaa, kuin painaa mieleensä reitti. Bira sen sijaan tunsi alueen ja tiesi oikein hyvin temppelin. Hän vain ei halunnut käydä siellä sillä isä ja muut heimon vanhimmat väittivät, että paikka oli paha. Kirottu ja että se oli kuulunut ihmisille, jotka olivat rakentaneet sen hyvin kauan sitten, kun hänen heimonsa ensimmäiset asukkaat olivat vasta saapuneet tälle alueelle. Aikana ennen kuin paikalliset alkuasukkaat olivat edes joutuneet tekemisiin ensimmäisten tähän maahan tulleiden valkoisten miehen kanssa.

Bira katsoi Westridgeä hieman epävarmana, mutta nähtyään totisen ilmeen tämän kasvoilla, päätti hän totella, joskin vastentahtoisesti, eikä hän tekisi sitä miesten takia, vaan Westridgen vuoksi, sillä hänelle tämä oli yksi heimon jäsenistä.

Westridgen ja Biran kädet vapautettiin viidakossa kävelemisen ajaksi ja niin he sitten alkoivat kulkea läpi tiheän kasvillisuuden, Bira ja Sanders etunenässä, Carl seuraavana ja hänen rinnallaan Westridge, perässä Adams ja Jones Alejandron kanssa.

Eteneminen oli verrattaen hidasta, joskin Bira olisi varmasti edennyt nopeampaakin tahtia, sillä hän tunsi ympäristön ja tiesi minne astua, mutta nyt hän joutui toimimaan oppaana ja oli oltava varovainen, sillä viidakko saattoi tappaa monella tapaa, jos siellä ei ollut varovainen.

He olivat kulkeneet jo ties kuinka kauan ja ohittaneet edellispäiväisen pienen leiripaikan, kun he viimein pysähtyivät hengähtämään. Mutta vain lyhyeksi aikaa, sillä Carl ei halunnut tuhlata aikaansa turhiin pysähdyksiin. Matkaa siis jatkettiin, mutta vain siihen asti kunnes tuli niin pimeää ettei enää ollut turvallista liikkua pidemmälle.

Biran, Westridgen ja Alejandron kädet sidottiin tiukasti yhteen ja sen lisäksi heidät sidottiin kiinni sopivaan tukevaan puuhun, jotta he eivät pääsisi yön aikana livahtamaan karkuun. Sen jälkeen Adams ja Jones pystyttivät pari telttaa. Kolme miehistä yöpyi teltassa, yhden pitäessä vahtia.

Vangit nukkuivat verrattaen huonosti, sillä makuualusta oli epämukava, samoin asento, jossa he joutuivat sidottuina nukkumaan. He olivat vielä aamullakin hyvin väsyneitä, eikä siihen auttanut edes se, että he saivat jonkinlaisen aamiaisen ja vähän juotavaa, ennen kuin leiri laitettiin kasaan ja matkaa jatkettiin.

He kompuroivat eteenpäin epätasaisessa maastossa, kunnes he viimein tulivat aukealle, jonka toisella puolella oli ensinäkemältä kalliolta näyttävä muodostelma, mutta hieman lähemmin tarkasteltuaan he huomasivat sen olevan tuo temppeli, jota he olivat etsineet.

Nyt jopa Westridge tunnisti paikan ja mietti näinköhän nuo roistot säästäisivät heidän henkeään, kun saisivat himoitsemansa aarteen tuon muinaisen rakennelman kätköistä. Tuskin, he eivät varmasti jättäisi jälkeensä ainoatakaan todistajaa.

Mä laitan tähän vielä pari pätkää ja sitten päästän taas teidät jatkamaan, siis jos teistä kukaan intoutuu jatkamaan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 14.12.20 - klo:22:22
Osa 7, Pelastaja

Terri, Danny ja Cale kököttivät paaluun sidottuina, joskin Danny yritti sitkeästi saada köysiä auki, onnistumatta siinä lainkaan.

Äkkiä rannalta kuului rapinaa ja itse kukin kääntyi katsomaan äänen suuntaan, peläten sitä, mikä sieltä ehkä tulisi. Joko nuo miehet olivat tulossa takaisin, vai tulisikohan sieltä jonkin viidakon peto, joka mieluusti käyttäisi tilaisuuden hyväkseen.

Mutta ei, esille astui nuori, hoikka tyttö, tai oikeammin nuori nainen, sillä tämä oli lähes saman ikäinen kuin Alejandro. Naisen iho ja hiukset olivat tummat kuten heimolaisilla, mutta vaatetus vähintäänkin erikoinen, sillä se näytti olevan hieman samaa erikoista heimon ja länsimaalaisen vaatetuksen sekamuotoa, kuin Westridgellä. Lisäksi tytön sysimustat hiukset näyttivät olevan kihartuvampaa laatua kuin heimolaisilla.

Tyttö tai oikeammin nuori nainen, katseli ympärilleen varovaisesti samalla kun lähestyi jokialusta. Lopulta hän loikkasi aluksen kannelle ja asteli vankien luokse. Hän kaivoi vaatteidensa kätköistä piikivisen puukon, kyykistyi ja alkoi nirhiä köysiä auki. Jonkin ajan kuluttua vangit oli vapautettu ja he katsoivat nuoren naisen kasvoja, joissa oli jotain hyvin tuttua ja jonka kaunismuotoisten silmien väri oli pähkinänruskea, kuten Westridgelläkin.

”Kiitos”, Terri sanoi ja katsoi nuorta naista kiitollisena.

”Eipä mitään, olkaa hyvät vain”, nainen vastasi täydellisellä englannilla ja virnisti. Hymy oli täsmälleen samanlainen kuin Westridgelläkin, ulottuen silmiin asti, ”minä olen Bushika”, hän esittäytyi.

”Taidankin jo arvata kuka on isäsi”, Danny naurahti, sanoen ääneen sen, mitä Terri oli ajatellut, samalla kun hieroi kipeytyneitä ranteitaan, ”sillä mistä muusta olisit oppinut englantia ja olet perinyt hänen silmien värinkin”, hän lisäsi.

Bushika katsoi miestä, hymyn hävitessä hänen kasvoiltaan. Hän oli oikeastaan huolissaan enostaan Birasta, sekä isästään, jotka olivat nyt jossain tuolla metsässä ja ehtivät varmasti vielä ties kuinka pitkälle, jos tässä vielä odoteltaisiin, ”lähdetään, niin ehdimme tavoittaa heidät”, hän sanoi ja katsoi Terriä, Calea ja Dannyä kysyvästi ja hieman sen oloisena, että lähtisi vaikka yksin, jos nämä eivät haluaisikaan lähteä.

”Tottakai, mutta katsotaan onko meidän radiolähettimemme vielä kunnossa, jotta voisimme kutsua apujoukkoja paikalle, luulisi että joitakin viranomaisia kiinnostaisi saada haaviinsa nuo kolme miestä”, Terri sanoi.

Bushika nyökkäsi, kun Terri kipusi ripeästi rappuset ylös ja katosi ohjaamoon. Hetken kuluttua sieltä kuului raskasta kiroilua. Ilmeisesti Sanders oli hajottanut lähettimen.

”Auttaisiko tämä?”, Bushika kysyi ja kaivoi vaatteidensa kätköistä ohuen tumman esineen, joka kiilteli auringon valossa, ”joku teistä pudotti tämän ja koska te eilen puhuitte niistä, oletin että se on hyvin tärkeä esine, joten otin sen talteen”, hän lisäsi ojentaen kännykkää kolmikkoa kohden.

”Kiitos”, Terri sanoi huokaisten helpotuksesta. Sillä heidän kaikkien kännykät oli otettu pois, samalla, kun heidät oli sidottu pylvääseen. Yksi niistä miehistä oli käynyt taskut läpi ja tyhjentänyt pois kaiken minkä katsoi sellaiseksi, ettei sitä voinut jättää vangeille. Mukaan lukien myös Dannyn uuden stiletin.

Mutta nyt heillä oli sittenkin mahdollisuus saada apua, tämän nuoren naisen ansiosta. Terri tutkaili kännykkää ja totesi että siinä oli virtaa. Aukaiseminen olikin yllättävän helppoa, sillä omistaja ei ollut välittänyt kummoisiakaan säätöjä sen osalta tehdä. Kenties laiskuuttaan tai jopa tyhmyyttään. Näytössä oleva taustakuva paljasti, että tämä kännykkä kuului yhdelle noista salametsästäjistä, jotka nyt työskenelivät Carlin laskuun. No hän ei tätä saisi takaisin ihan pian, Terri ajatteli ja tutkaili laitteen sisältöä hetken, ennen kuin aikoi soittaa.

Cale palasi Terrin luokse, kaivettuaan tavaroidensa joukosta paikallisten viranomaisten numeron, jonka hän oli kauaskatseisesti kirjannut ylös muuallekin kuin kännykkäänsä.

Hän ojensi lapun Terrille, joka otti sen ja laski pöydälle, jykevätekoisen tuhkakupin painoksi, jottei tuuli lennättäisi lappua hänen ulottumattomiinsa. Hän paineli lapussa olevan numeron ja jäi odottamaan. Kesti tovin, toisen ja ties kuinka pitkältä tuntuneen ajan kuluttua, viimein joku laiskanoloinen henkilö suvaitsi vastata.

Terri ilmoitti vastaajalle nimensä ja kertoi heidän tilanteensa, sekä olinpaikkansa ja sen, mitä heille oli tapahtunut ja että he tarvitsisivat apua, pian.

Terrille vastannut henkilö kuunteli ja lopulta ilmoitti, että apua tulisi, mutta että siltä kestäisi ehkä joitain päiviä saapua paikalle. Turhautuneena Terri tiedusteli syytä ja sai vastaukseksi jotakin ympäripyöreätä jokialuksen paikantamisesta ja henkilöstön saamisesta, sillä he joutuivat myös hoitelemaan pulaan joutuneita turisteja. Terri hyväksyi tämän ja kerrattuaan vielä vastaajalle heidän tietonsa olinpaikasta ja tilanteesta, hän lopetti puhelun.

He olivat nyt oman onnensa nojassa ja heidän oli pärjättävä siihen asti jos ja kun apu ehkä saapuisi.

Ja koska heitä ei huvittanut odottaa jokialuksella mitään tekemättä, päättivät he suunnata noiden roistojen perään, ajatellen että olisi edes pieni mahdollisuus saada ystävät pelastettua noiden roistojen kynsistä. He siis pakkasivat nopeasti mukaansa kaiken tarpeellisen, muttei mitään ylimääräistä ja suuntasivat kulkunsa sinne minne Carl seurueineen oli menny. Bushika toimi heidän oppaanaan pyytämättä, sillä hän halusi yhyttää nuo konnat ja pelastaa isänsä, sekä Biran.

Syvän hiljaisuuden vallassa he etenivät ja itsekukin heistä mietti kaikenlaisia, mitä jos ajatuksia, vaikka järkikin jo sanoi, että olisi parempi olla ajattelematta sellaisia. Se ei auttaisi tässä tilanteessa mitenkään.
Bushika työnsi itsekin nuo kauheat ajatukset pois mielestään ja keskittyi jäljittämään roistoja. Ilmeisesti isäkin oli ajatellut jotain sellaista, sillä tämä oli selvästi jättänyt pieniä vihjeitä pitkin matkaa.

Yön tullen heidänkin oli leiriydyttävä, sillä pimeässä oli vaikea jäljittää ketään tai mitään, eikä pari taskulamppua kauheasti auttanut asiaa. Yö sujui rauhallisesti, mutta tässäkään leirissä ei kovin hyvin nukuttu ja aamu oli raskas. Siitä huolimatta he jatkoivat sitkeästi matkaansa, kun aamiainen oli nautittu ja leiri laitettu kasaan.
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 14.12.20 - klo:22:22
Yön tullen heidänkin oli leiriydyttävä, sillä pimeässä oli vaikea jäljittää ketään tai mitään, eikä pari taskulamppua kauheasti auttanut asiaa. Yö sujui rauhallisesti, mutta tässäkään leirissä ei kovin hyvin nukuttu ja aamu oli raskas. Siitä huolimatta he jatkoivat sitkeästi matkaansa, kun aamiainen oli nautittu ja leiri laitettu kasaan.

He ohittivat matkalla sen paikan jossa roistojoukkio oli yöksi leiriytyneenä ja Bushika arvasi olevansa oikeilla jäljillä löytäessään isänsä rannekorun puun juurelta, johon he olivat olleet yöksi sidottuina.

Tutkittuaan leiripaikan tarkoin, he jatkoivat matkaansa päätyen samalle aukiolle, jonne roistot vankeineen olivat päässet hieman aikaisemmin. Bushika ja kolmikko liikkuivat varovaisesti, jotteivät tulisi nähdyiksi, sillä päätyminen noiden roistojen vangeiksi ei ainakaan parantaisi tilannetta.

Aukiolla oli yllättävän hiljaista, missään ei näkynyt liikettä. Paitsi metsäneläimiä, jotka tietenkin tulivat ja menivät miten mielivät. He näkivät että muutamasta kohdasta korkea ruohikko oli tallaantunut ja hieman kauempana puskien ja ruohon keskellä lojui reppu.
Kuin se olisi paiskattu siihen kiireellä, Terri mietti.

Bushikalle näky kertoi enemmän, joskin hänenkin oli myllätyistä jäljistä hieman vaikea päätellä kenen jättämiä he olivat. Mutta sen hän näki, että täällä olijat olivat ensin olleet kaikessa rauhassa, ilman kiirettä, kunnes osa seurueesta oli mennyt temppelille. Jäljet kertoivat myös että kaksi oli jäänyt leiriin ja jotakin oli tapahtunut. Jotakin joka oli saanut heidät lähtemään ripeästi jonnekin.

Muutamassa kohdin ruohikkoa näkyi jonkin ison ja pitkän eläimen jättämiä, hieman kiemurtelevia, jälkiä. Olisiko tämä ollut syy siihen, ettei paikalla ollut enää ketään, Bushika mietti ja huolestui, sillä se tarkoitti että myös isä ja Bira olivat pahassa pulassa.

He etenivät yhä varovaisesti, sillä heitä ei haluttanut törmätä sen enempää noihin miehiin, kuin johonkin vaaralliseen olentoon, joka päättäisi hyökätä ja syödä heidät. Ja he tiesivät jo mikä oli tuo mainittu olento.

Sen hän näki, että joku oli juossut temppelille, mutta sitä hän ei tiennyt oliko tuo joku ehtinyt sisälle vai ei. Hän suuntasi temppelille, Dannyn tutkiessa reppua. Mutta mies ei löytynyt sieltä mitään tärkeää. Siellä oli vain likaisia vaatteita sekaisin vaihtovaatteiden kanssa, jokunen viidakon kuumuudessa pehmentynyt suklaapatukka, kivennäisvesipulloja ja jotain pientä epämääräistä sälää. Ei mitään erityisen hyödyllistä.
Hän nappasi tosin vedet talteen, sillä niitä tarvittaisiin, minkä jälkeen hän suuntasi kulkunsa Bushikan ja muiden perässä temppeliin.
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 14.12.20 - klo:22:29
Osa 8, Anaconda

Westridge istui alallaan odottaen, mitä tuleman piti ja arvasi, että se mitä nuo miehet suunnittelivat heidän varalleen ei varmasti olisi mitään miellyttävää. Hän katseli ympäristöä ääneti ja kurtisti kulmiaan sillä hänestä näytti kuin jokin olisi liikkunut pitkän villinä rehottavan ruohikon keskellä. Jokin iso, tumma ja pitkulainen. Hän ei tiennyt olisiko hänen pitänyt varoittaa, mutta kun hän katsoi uudelleen sinne, missä oli nähnyt liikettä, ei siellä ollutkaan enää mitään. Vain korkeaa heinää, pensaita ja kukkia, sekä kivenlohkareita tai kenties murentuneen muurin kappaleita.

”Sanders ja Jones te ja tuo alkuasukas, sekä nuori herra Cale tulette mukaan temppeliin, Adams, sinä jäät vahtimaan herra Westridgeä ja jos hän yrittää yhtään mitään, no tiedät varmasti, mitä sinun tulee tehdä”, Carl jakoi käskynsä.

”Tietty”, Adams vastasi ja mulkaisi julmasti Westridgeä. Hän tietäisi varmasti, mitä tekisi ja vähän muutakin sillä välin kun muut olisivat toisaalla.

Westridge oli vaiti, mutta saattoi helposti lukea miehen kasvoilta, että tämä taatusti käyttäisi tilaisuuden hyväkseen ja suorittaisi kostonsa. Eikä sekään olisi mikään miellyttävä kokemus, hän ajatteli ja nielaisi.

Carl, Sanders suuntasivat temppeliin, Jonesin raahatessa Biraa ja Alejandroa mukanaan, Adamsin jäädessä vahtimaan Westridgeä, joka istui maassa, kädet selän taakse sidottuina.

Lopulta viisikko katosi kokonaan näkyvistä ja aukealla olivat vain he kaksi. Adams katseli Wesridgeä kuin peto, joka katsoo saalistaan ennen lopullista iskuaan. Mies nousi ja alkoi astella kohti uhriaan.

Westridge seurasi miehen liikkeitä ja tiesi, ettei sidottuna pystyisi mihinkään. Mutta se mikä sai hänet tosissaan kauhun valtaan, ei ollut Adams, vaan jokin liiankin tutunoloinen tumma iso matelija, jonka yläpää oli koholla, kuin valmiina iskuun.
Hän muisti liiankin hyvin tuon kolmiomaisen pään, kellervät silmät ja kaksihaaraisen kielen joka tunnusteli ilmaa.

”Sinun sietääkin pelätä”, Adams sanoi julmasti virnistäen ja asteli lähemmäksi Wesridgeä, joka yritti pakokauhun vallassa perääntyä, mutta kädet selän taakse sidottuna se oli hyvin vaikeaa. Lopulta hän tömähti selälleen ja pystyi vain tuijottamaan Adamsia ja miehen takana olevaa jättimäistä käärmettä, joka syöksähti eteenpäin, silmät lukkiutuneina Adamsiin. Kauhistunut pelonsekainen vinkaus karkasi hänen suustaan.

”Inise mitä iniset, se silti sinua pelasta”, Adams sihisi hiljaa, katsoen tyytyväisenä Westridgeä, joka näytti yrittävän kömpelösti paeta, silmät kauhusta suurina.
Lopulta Adams tajusi, ettei Westridge tuijottanutkaan häntä, vaan jonnekin hänen taakseen. Hitaasti mies kääntyi ja henkäisi kauhusta nähdessään jättiläismäisen matelijan aivan kohdallaan. Käärmeen yläruumis oli kohotettuna, osa kaulaa taivutettuna, kolmiomaisen pään ollessa sulavassa linjassa kaulan kanssa. Sen katse oli tiukasti uhrissaan, kaksihaaraisen kielen lipoessa huulia, suun ollessa hivenen rakosellaan, kun tuo jättiläismäinen käärme valmistautui iskuun.

Kiivaasti hengittäen Westridge käännähti vaivalloisesti vatsalleen, josta hän yritti kömpiä jaloilleen, eikä näin ollen nähnyt, mitä hänen takanaan tapahtui. Hän kuuli kauhean pelästyneen rääkäisyn ja kääntyi katsomaan.

Adams tuijotti hetken käärmettä ja alkoi sitten pakokauhun vallassa juosta pois aukealta, kähdet huitoen sivulle, niin kuin mies olisi ollut lentoon lähdössä. Mutta käärme oli paljon nopeampi ja sai miehen nopeasti kiinni.

Westridge saattoi vain kauhuissaan katsoa, miten käärme kietoutui uhrinsa ympärille, tiukemmin ja tiukemmin. Hän tiesi omasta kokemuksestaan, miltä se tuntui, eikä todellakaan halunnut kokea sitä uudelleen. Sitä puristavaa voimaa, joka sai verisuonet paukkumaan korvissa, joka salpasi hengityksen ja sai luut rutisemaan ja lopulta murtumaan. Ja se kipu, hän ei edes halunnut muistella sitä, se oli aivan liian kamalaa.

Sydän villisti takoen hän yritti päästä pystyyn ja pian se onnistuikin. Kädet yhä selän taakse sidottuna hän alkoi juosta kohti rakennusta ja melkein kompastui matkalla Adamsin reppuun, joka oli jäänyt ruohikkoon. Mutta kaikeksi onneksi hänen onnistui pysyä jaloillaan ja hän jatkoi juoksuaan kunnes pääsi sisälle rakennukseen. Hän juoksi yhä eteenpäin, kunnes lattia hänen altaan petti ja hän putosi johonkin kapeaan tilaan jalat edellä.

Toinen jalka vääntyi pahasti hänen alleen ja hän tunsi kuinka luut, sekä nilkka vääntyivät kivuliaasti, jolloin hän rääkäisi tuskasta. Siinä hän makasi, kylmällä kostealla lattialla pienessä kapeassa tilassa, mistä ei näyttänyt olevan pääsyä pois muuten kuin yläkautta. Tai ainakaan hän ei pimeydessä erottanut oliko huoneessa minkäänlaista oviaukkoa.

Hän yritti kääntyä parempaan asentoon, mutta jokainen liikahdus sai tuskan leimahtamaan vahingoittuneessa jalassa. Niinpä hän sitten päätti vain maata alallaan, kunnes keksisi, mitä tehdä.

Siinä hän sitten oli, ties kuinka kauan, kunnes...

Tiukka paikka jälleen kerran. Mitenkähän mahtanee jatkua, sen saatte te päättää...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 10.01.21 - klo:13:43
Siinä hän sitten oli, ties kuinka kauan, kunnes kuuli jonkun liikkuvan ylhäällä. Kivusta huolimatta hän pakotti itsensä vääntäytymään hieman parempaan asentoon ja kohotti katseensa ylöspäin. Hän odotti, että olisi nähnyt päivänvaloa, mutta ei, ylhäälläkin näkyi vain syvää pimeyttä. Tuo joku liikkui ylhäällä yhä, mutta koska oli kovin pimeää, ei hän erottanut, että kuka tai mikä siellä liikkui.

Westridge ei uskaltanut äännähtääkään, pelätessään, että siellä olisivat ne miehet. Hän yritti yhä kuunnella ja sitten hän kuuli naisen äänen ja heti perään näkyi taskulampun valo, joka tuntui liikkuvan edestakaisin.

”Apua!”, Westridge huusi epätoivoisena, sillä arveli ettei ylhäällä olija ollut miehiä, vaan ilmeisesti Terri, Cale ja Danny olivat jotekin päässeet vapaaksi ja olivat seuranneet heitä tänne.

Äänet tuntuivat loittonevan jolloin hän huusi uudelleen. Kului tovi ja toinenkin, kunnes äänet palasivat ja joku huomasi tämän syvän kuilun, osoittaen nyt lampullaan alas.

”Westridge!”, kuului hämmästynyt ääni, mutta Westridgen oli vaikea nähdä kuka se oli, sillä taskulampun valo häikäisi.

”Täällä alhaalla”, Westridge huusi ja ähkäisi kivusta, ”minä putosin ja luulen, että jalkani murtui”, hän sanoi.

”Pääsetkö sieltä pois mitenkään?” Terri kysyi.

”En”, Westridge sanoi nyt hieman hiljaisemmalla äänellä, voimat tuntuivat hiipuvan, ”käteni ovat yhä sidottuna”, hän ähkäisi ja yritti uudelleen katsella ylös. Tällä kertaa hän näki Terrin, joka kurkisteli varovaisesti kuiluun.

”Odota vähän, me autamme sinut pois sieltä”, Terri sanoi.

”Kiitos”, Westridge äännähti tuskaisasti ja sitten kaikki pimeni.

Ylhäällä Terri yritti tähytä alas ja näki, että Wesridge makasi liikkumattomana paikallaan, eikä enää vastannut hänen huutoihinsa.

”Isä”, Bushika huusi, muttei saanut vastausta ja alkoi olla tosissaan huolissaan, ”eihän... eihän hän vain”, hän aloitti ja katsoi surkeana Terriä.

”En usko. Hän on vain menettänyt tajuntansa”, Terri sanoi ja yritti rauhoitella Bushikaa, joka vaikutti hätääntyneeltä ja varmasti syystä, ”tarvitsisimme köyttä, jotta pääsisimme tuonne alas katkomatta raajojamme”, hän jatkoi

”Hetkinen”, Danny sanoi ja alkoi kaivella omaa reppuaan, jonka oli kauaskateisesti napannut mukaansa. Siellä oli pakattuna nyt Adamsin repusta takavarikoidut juomat, sekä ennestään laitettuna vähän kuivamuonaa, ensiaputarvikkeet, sekä köyttä.
Hän ojensi köyden Terrille ja kaivoi ensiapupakin esille, ”ota tämäkin, taidat tarvita sitä”, hän huomautti.

”Nostetaan hänet ensin tänne ylös, tuolla alhaalla voi olla vaikeaa nähdä”, Terri vastasi.

”Hyvä on, lasken sinut alas”, Danny lupasi ja sitoi köyden toisen pään itsensä ympärille, toivoen että köysi olisi riittävän pitkä ylettyäkseen kuilun pohjalle. Kuilu sinänsä ei vaikuttanut kovin syvältä, onneksi, muutoin Westridge voisi olla kuollut, vaikka eipä hän nytkään järin hyvältä vaikuttanut.

Terri nyökkäsi ja sitoi köyden toisen pään vyötäisilleen ja alkoi kivuta alaspäin, Calen vahtiessa ja Dannyn antaessa köyttä lisää sitä mukaa, kun Terri laskeutui alas.

Lopulta Terri pääsi pohjalle. Hän valaisi sitä taskulampulla ja huomasi, että sieltä olisi ollut pääsy pois, mutta tietenkään siitä ei ollut Westridgelle hyötyä tämän hetkisessä tilassa, saati että tämä olisi ollut tajuissaan. Sillä jalka vaikutti todella pahalta. Nilkka oli oudossa kulmassa, samoin sääri ja kumpikin oli pahasti sinisenpunaisen kirjava ja ehkä jopa jo hieman turvoksissa.

Terri nirhi Westridgen ranteiden ympärillä olevan köyden auki ja paiskasi repaleet pois. Ranteisiin oli jäänyt ikävät punaiset hiertymät, sillä köysi oli ollut aika tiukalla.

”Sinä tarvitsisit lääkäriä”, Terri sanoi hiljaa, minkä jälkeen hän irrotti vyötäisillään olleen köyden ja sitoi sen tiukasti Westridgen ympärille. Tämän jälkeen hän antoi merkin Dannylle ja Calelle, että he voivat vetää Westridgen ylös, mihin meni jonkin aikaa, sillä nostettavasta ei juurikaan ollut apua.

Viimein he saivat hänet ylös ja raahattua kauemmaksi kuilusta, Dannyn palatessa takaisin ja heittäessä köyden alas Terrille ja auttoi tämänkin ylös kuilusta.

Cale ja Bushika pysyivät Westridgen luona, kun Danny ja Terri muutamaa minuuttia myöhemmin tulivat heidän luokseen. Terry laski Dannyn antaman ensiapupakin lattialle Westridgen vierelle ja alkoi paikkailla miestä parhaan kykynsä mukaan. Kovin paljoa he eivät voineet tehdä, sillä ensiapupakissa, joka ei ollut edes kovin iso, oli oikeastaan vain haavanhoitoon tarvittavia välineitä, ei murtuneen raajan lastoittamiseen.

Siinä heidän hääriessään, Westridge palasi takaisin tajuihinsa ja voihkaisi kivusta, kun Terri juuri parhaillaan tutki hänen jalkaansa.

”Oh, anteeksi”, Terri sanoi ja kääntyi katsomaan miestä, jonka kalpeiksi valahtaneet kasvot olivat vääristyneet kivusta.

”Hngh, ei se mitään”, Westridge äännähti ja yritti itsekin nähdä miltä jalka näytti, vaikka arveli, että se oli niin pahassa kunnossa, että pitäisi päästä sairaalaan, sitten hän muisti taas sen tumman, vihreänkirjavan kolmiomaisen pään ja keltaiset silmät, ”se hemmetin käärme”, hän henkäisi, ”se on elossa”.

”Jättiläisanakonda?”, Danny kysyi ja tunsi jokaisen karvan ihossaan nousevan pystyyn.

”Se”, Westridge ähkäisi, ”minä näin sen, se vei yhden niistä miehistä. Hänet oli jätetty vahtimaan minua ja sitten se hirvitys tuli ja... ja”, mutta hän ei voinut sanoa sitä loppuun asti. Hän näki yhä silmissään, miten Adams juoksi kauhusta kirkuen karkuun, muttei onnistunut.

”Ihan rauhassa”, Terri sanoi rauhallisella äänen sävyllä, vaikkei itsekään tuntenut oloa järin turvalliseksi, nyt kun vaarana oli noiden miesten lisäksi myös jättiläismäinen matelija, ”minä tapoin yhden ja Dannyn kanssa me tapoimme toisen, mutta ilmeisesti niitä on enemmän”, hän jatkoi, ”mutta minä luulen, että se jonka näit, ei tule ihan heti takaisin, se luultavasti haluaa sulatella ateriansa ensin”, hän lisäsi.

”Sikiävätkö nekin kuin kanit?” Danny kysyi hermostuneena.

”En usko, mutta jotain hämärää tässä on”, Cale sanoi ja selitti sen, mitä tiesi anakondien lisääntymisestä, sillä oli päättäväisesti ottanut selvää juuri näistä käärmeistä.

”En tiennytkään, että olet ryhtynyt tietosanakirjaksi”, Westridge naurahti, vaikka nauramisen aihetta ei juurikaan ollut.

”Päätin ottaa asioista selvää, sillä ne käärmeet, jotka kohtasimme ensimmäisellä retkellämme, eivät käyttäytyneet kuten kyseiset matelijat yleensä”, Cale totesi tyynesti.

”Asia selvä”, Westridge sanoi ja yritti kohottautua käsiensä varaan. Mutta tuo liike sai aikaan uuden kipuaallon jalassa ja hän painautui takaisin lattialle, ”parempi kun häivytte, minä vain hidastan teitä, sillä en pääse mihinkään tuon kirotun jalan kanssa”, hän lisäsi.

”Isä”, Bushika älähti, sillä oli päättänyt, ettei varmasti jättäisi isäänsä tänne.

”Bushika, mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitänyt olla äitisi kanssa”, Westridge kysyi ja katsoi nuorta naista kysyvästi ja samalla hyvin huolissaan. Ties mitä ne miehet tekisivät Bushikalle, jos huomaisivat hänen olevan täällä.

”Minä seurasin teitä. Tulin uteliaaksi, kun kuuntelin, mitä te keskustelitte ja halusin nähdä sen jokialuksen”, Bushika selitti.

”Ilman häntä me olisimme yhä sidottuina kuin kananpojat ja sinä olisit vieläkin tuolla kuilussa”, Danny huomautti.

”Silti. Hänen ei olisi pitänyt tulla tänne, ties mitä nuo ihmishirviöt tekevät Bushikalle, jos näkevät hänet täällä”, Westridge sanoi huolissaan, sillä muisti oikein hyvin, mitä ne olivat melkein tehneet Yaralle.

”Minä pärjään kyllä”, Bushika sanoi, mutta ei saanut isäänsä vakuutettua.

”Bushika, ole kiltti ja palaa takaisin kylään, täällä ei ole turvallista”, Westridge yritti vielä, sillä halusi tyttärensä kauas temppeliltä, niin kauan kun Carl ja tämän kätyrit oleskelivat siellä, kuin myös se jättiläismäinen käärme.

”Isä, minä osaan puolustautua”, Bushika totesi tyynesti.

”Ei, en ole pelkästään huolissani heistä ja tiedän kyllä, että osaat puolustautua, mutta täällä vielä jotain pahempaa”, Westridge vastasi.

”Se käärme”, Bushika sanoi kysyvästi ja värähti. Hänkään ei pitänyt ajatuksesta törmätä kyseiseen matelijaan, mutta ei hän antaisi sen silti estää häntä ja näitä kolmea ihmistä pelastamasta isäänsä tästä loukosta, minkä hän ilmaisi isälleen hyvin tiukkasanaisesti.

”Sellainen tytär, kuin isäkin”, Danny naurahti, sillä tytössä oli todellakin hyvin paljon Westridgeä, ”anna olla Westridge, jos hän on yhtä itsepäinen kuin sinäkin, niin et tule voittamaan tätä kisaa”, hän huomautti ja virnisti leveästi.

”Olkoon sitten”, Westridge tuhahti, sillä tajusi itsekin jäävänsä toiseksi, mutta se ei saanut häntä silti yhtään helpottuneemmaksi. Päinvastoin.

”Harmi, ettei meillä ole mitään millä kantaa häntä pois täältä, sillä en mielelläni koskisi hänen vioittuneeseen jalkaansa enempää kuin on pakko. Se on nyt jo niin pahan näköinen että enempi liikuttelu saattaisi pahentaa vain tilannetta ja tehdä kudosvaurioita”, Terri sanoi yrittäen varovaisesti tutkia taskulampun valossa Westridgen jalkaa, joka alkoi näyttää huonommalta.

”Mutta emme me tännekään voi jäädä, emme ole turvassa ja hänet pitäisi saada sairaalaan”, Cale totesi, sillä arveli, että jos he eivät saisi miestä ajoissa sairaalaan, murtuman lisäksi jalka saattaisi tulehtua, mikä taas vaatisi lääkehoitoa, mihin heillä ei keskellä viidakkoa ollut mahdollisuutta.

”Meillä on periaatteessa kaikkea, mitä tarvitaan paarien rakentamiseen, ne pitää vain hakea”, Bushika huomautti ja arveli, että saattaisi osata ehkä rakentaa sellaisen.

”Hyvä idea”, Terri sanoi, ”mutta olisi hyvä, jos et menisi yksin, varsinkin tuon käärmeen takia. En oikein usko, että se oli yksin. Ei ollut edellinenkään, jonka kohtasimme vuosia sitten”, hän kertoi.

”Ymmärrän”, Bushika sanoi ja miettien miten asian toteuttaisi.

”No niin, teemme nyt niin, että yritetään siirtää hänet ensin käsivoimin turvallisempaan paikkaan täältä, jottemme ole vaarassa törmätä Carliin ja hänen niljakkaisiin alaisiinsa, sitten sinä Bushika, voisit ottaa Dannyn mukaasi ja menette etsimään mitä tarvitset”, Terri ehdotti.

”Sopii”, Bushika sanoi, tosin vilkaisi hieman epäilevästi Dannya, miettien kuinkahan hyvin tämä pärjäisi viidakossa.

Tämän jälkeen he miettivät tarkoin kuinka liikuttaisivat Westridgeä, jotta saisivat tämän siirrettyä turvallisempaan paikkaan mahdollisimman kivuttomasti. He nimittäin saattoivat nähdä, että miehellä oli kovia tuskia, hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan ja kasvot, sen mitä taskulampun valossa saattoi erottaa, olivat hyvin kalpeat.

”Olen pahoillani, mutta tämä tulee sattumaan. Yritämme silti toimia niin nopeasti kuin mahdollista, jotta emme tuottaisi sinulle yhtään enempää kipua kuin on pakko”, Terri sanoi pahoittelevaan sävyyn. Häntä harmitti koko tilanne ja mieluummin hän olisi ollut liikuttelematta Westridgeä lainkaan. Mutta hän tiesi, etteivät he myöskään voisi jäädä paikalleen. Se ei olisi turvallista, kun uhkia oli kaksi ja lisäksi pimeässä joku muukin heistä voisi vahingossa pudota tuohon pahuksen kuiluun.

”Tiedän, ei se mitään, teette minkä parhaaksi näette”, Westridge sanoi nyt hieman hiljaisemmalla äänellä, sillä hänen vointinsa ei ollut mikään paras mahdollinen. Samalla hän yritti valmistautua siihen hetkeen, kun hänet nostettaisiin, sillä se tulisi olemaan erityisen tuskallinen, vaikka hän tiesi kyllä että Terri, Danny ja Cale yrittäisivät olla mahdollisimman varovaisia.

Terri, Danny ja Cale nyökkäsivät. He päätyivät lopulta siihen, että Danny ja Cale kantaisivat Westridgen, Terrin ja Bushikan näyttäessä valoa...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 10.01.21 - klo:13:46
Osa 9, Temppeli

Vaikka Westridge olikin yrittänyt olla valmis, nosto oli silti hyvin tuskallinen ja sai hänet rääkäisemään, kun vioittunut jalka liikahti ja sai tuskan leimahtamaan. Bushika oli pudottaa pitelemänsä taskulampun lattialle, säikähtäessään huutoa.

"Isä", Bushika sanoi ja katsoi isäänsä huolestuneena.

"Bushika, kaikki on hyvin", Westridge sai sanotuksi tuskaisella äänellä.

Bushika näki, ettei se ollut totta. Myös Danny ja Cale vilkaisivat huolestuneina Westridgeä, jonka kasvot olivat vääristyneet tuskasta.

Danny ja Cale vilkaisivat huolestuneina Westridgeä, jonka kasvot olivat vääristyneet tuskasta.

”Hemmetti”, Westridge sihisi hampaidensa välistä ja käski ystäviensä jatkaa matkaansa, sillä mitä nopeammin he pääsisivät sopivampaan paikkaan, sen nopeammin kipu vähenisi.

He siis jatkoivat, vaikka he saattoivat kuulla jokaisella askelella pieniä tuskaisia ääniä, joka karkasivat Westridgen huulilta, vaikka tämä yrittikin olla päästämättä ääntäkään. Sitten äkkiä, mies tuntui rentoutuvan, silmät muljahtivat nurin ja pää retkahti rennosti taaksepäin. Kipu oli ollut liikaa ja tajuttomuus armahti hänet vähäksi aikaa.

Cale ja Danny käyttivät tilaisuuden hyväkseen, astellen ripeästi eteenpäin, kuljettaen ystäväänsä mahdollisimman tasaisesti ja varovaisesti, kunnes pääsivät huoneeseen, joka tuntui olevan valoisa, johtuen koristeellisesta kivestä veistetystä ristikkoikkunasta, joka päästi auringon valoa sisälle. Valo tosin näytti hivenen vihertävältä, johtuen kasveista jotka roikkuivat ristikkoikkunan ulkopuolella, peittäen sen osittaen.

Miehet laskivat Westridgen sopivaksi katsomaansa paikkaan, varmistaen että tämä oli hyvässä asennossa. Erityisesti jalka, jotta se aiheuttaisi mahdollisiman vähän kipua, sitten jos ja kun Westridge palaisi takaisin tajuihinsa.

Cale vilkuili rannekelloaan ja se ilmaisi että iltapäivä oli jo pitkällä. Valoisaa olisi vielä monta tuntia, mutta riittäisikö se aika Bushikalle hakea kaikki tarvittava, hän mietti.

”Oletko varma että haluat vielä lähteä?” Cale kysyi Bushikalta, vilkuillen ikkunan pienistä koristeellisista aukoista ulos aukealle, jossa ei näyttänyt olevan ketään. Vain Adamsin reppu oli yhä siinä, mihin Danny oli sen jättänyt.

”Olen”, Bushika sanoi, ”vähintäänkin käyn hakemassa meille nuotiotarvikkeet ja erästä rohtokasvia, jolla voi lievittää kipuja”, hän kertoi. Hän oli hyvillään, että hänelle oli jo hyvin nuoresta pitäen opetettu yrttien käyttöä, käsitöiden ja muiden käytännöllisten asioiden ohella.

”Hyvä, sillä meillä ei taida edes olla minkäänlaista kipulääkettä mukana”, Cale sanoi, ”tai no jokialuksella varmaankin on, mutta sinne on liian pitkä matka, eikä isäsi juuri ole matkustuskunnossa”, hän lisäsi.

Bushika nyökkäsi ja kävi vielä katsomassa, että isällä oli kaikki hyvin, ennen kuin katosi pimeään käytävään, Danny vanavedessään. Yhdessä nuo kaksi palasivat ulos aukealle, joka yhä tyhjä. Nyt tuntui, ettei kuulunut edes eläinten ääniä kuten aiemmin. Aivan kuin jokin olisi pelotellut ne pois, Bushika mietti ja alkoi aavistella, että jotain ikävää oli tapahtumassa.

”Meidän on paras pitää kiirettä”, Bushika sanoi Dannylle, ”en pidä siitä miten hiljainen tämä aukio on. Se ei ole koskaan hyvä merkki, jos eläimet vaikenevat”, hän huomautti hiljaisella äänellä.

Danny nyökkäsi, sillä saattoi itsekin huomata saman ja aavisteli pahaa. Hän seurasi Bushikaa, joka ei kuitenkaan kovin pitkälle viidakkoon edennyt, kuin aistien jonkin hirviömäisen olennon olevan aivan lähellä ja iskevän heihin hampaansa heti, kun he astelisivat yhtään syvemmälle metsään.

Danny keräsi polttopuita, katsellen tarkoin, ettei törmäisi mihinkään myrkyllisiin elukoihin, sillä varsinkin myrkylliset hyönteiset tykkäsivät lymyllä pienissä koloissa, jossa ne odottivat uhrejaan ennen kuin iskisivät niihin myrkkyhampaansa tai pistimensä.

Bushika tutkaili kasvistoa lähellä, löytäen paitsi syötäväksi kelpaavia hedelmiä, myös kaipaamiaan yrttejä, sekä lääke aloeta, josta hän saisi  tehtyä isän vioittunutta jalkaa varten voiteen, joka sekä viilentäisi, että hoitaisi jalkaa. Hän keräsi kaiken tuon tarkoin talteen, kunnes tunsi jonkin ison liikkuvan lähellään.

Hän katsoi ympärilleen, muttei nähnyt mitään muuta, kuin Dannyn, joka kokosi yhä polttopuita syliinsä.

”Danny”, Bushika sanoi varoittavaan sävyyn ja sai miehen pysähtymään paikoilleen.

”Mitä?” Danny kysyi ja katseli hermostuneena ympärilleen. Hänkään ei nähnyt mitään, mutta naisen ääni oli paljastanut hänelle, että jotain vaarallista oli lähellä.

”Mennään”, Bushika sanoi hiljaa, ”nyt!”, hän huudahti ja alkoi juosta kohti temppeliä niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.

Danny seurasi perässä niin lujaa kuin kykeni ja yritti olla pudottamatta keräämiään polttopuita maahan. He pääsivät pimeään käytävään, kääntyivät kulman ympäri ja pysähtyivät.

Bushika astui varovasti lähemmäksi kulmaa ja kurkkasi suuntaan, josta he olivat juosseet. Pienestä suuaukosta näkyi aukealle, jossa kiemurteli jokin suunnattoman suuri ja tummavihreä olento. Se ei jostain syystä halunnut tulla temppelille, vaan jäi pitkän ruohikon keskelle.

”Voi paska”, Dannyltä lipsahti, sillä hän oli myös kurkannut ja oli nähnyt tuon jättimäisen matelijan.

Miten mahtanee jatkua tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 13.01.21 - klo:01:02
”Voi paska”, Dannyltä lipsahti, sillä hän oli myös kurkannut ja oli nähnyt tuon jättimäisen matelijan.

”Mennään”, Bushika sanoi ja he perääntyivät käytävään, sytyttäen taskulamppunsa ja palasivat tuohon pieneen huoneeseen, jossa Cale ja Terri jo odottelivatkin heitä. He olivat ikkunanrakosista nähneet kaksikon juoksun ja tuon ison käärmeen, joka oli kuitenkin jäänyt aukealle, eikä ollut tullut lähellekään oviaukkoa.

”Teillä näytti hetken olevan tiukat paikat”, Cale sanoi toteavaan sävyyn.

Danny myönsi asian erittäin värikkäin sanakääntein, kun Bushika tyytyi vain nyökkäämään. Lopulta Cale ryhtyi auttamaan Dannya nuotion teossa. He katsoivat sopivan kohdan, josta tuli ei pääsisi leviämään ja asettelivat osan puista siihen. Danny kaiveli repusta jotain sytykkeeksi sopivaa ja törkki sen puiden väliin. Tämän jälkeen hän kaivoi shortsiensa taskusta tupakansytyttimensä ja käytti pitkän tovin saadakseen tulen syttymään. Lopulta se onnistui ja huonetta valaisi pieni nuotio, josta he kaikki olivat tyytyväisiä. Liekkien lepatus loi outoja varjoja kivisille seinille ja sai seiniin kaiverretut kuviot näyttämään eläviltä.

Bushika työskenteli keräämiensä yrttien ja lääkealoen parissa, saaden aikaiseksi hoitavaa tahnaa. Lisäksi hän sai Dannyltä yhden pullon kivennäistä, johon hän laittoi yrttiseoksen annettavaksi Westridgelle, kun tämä palaisi takaisin tajuihinsa.

Voiteen Bushika hieroi Westridgen vioittuneeseen jalkaan hellävaroen, jottei olisi pahentanut tilannetta entisestään. Hänen työskennellessään Westridge liikahti ja hiljaa valittaen aukaisi silmänsä. Bushika kääntyi ja ojensi hänelle pullon, ”juo tämä”, hän sanoi.

Westridge otti pullon ja kulautti sen sisällön irvistäen kurkustaan alas, vaikka maku olikin kamala. Mutta hieman myöhemmin hän totesi sen parantaneen oloaan, eikä jalkaan koskenut enää niin paljon.

Nyt he saattoivat rentoutua hieman, sikäli kun se nyt oli mahdollista. He olivat kutakuinkin turvassa ja ainoa, mitä he saattoivat tehdä oli odottaa seuraavaa päivää. Keskustelu oli jokseenkin lyhytsanaista, sillä yksikään heistä ei ollut erityisemmin juttelutuulella.


Osa 10, Suunnitelmia

Hieman myöhemmin he kuulivat karkeaa sadattelua, mikä kieli että Carl alaisineen olivat palanneet temppelin tutkimusretkeltä takaisin temppelin aukiolle. Siellä he huomasivat, että Adams ja Westridge olivat kadonneet. He löysivät vain Adamsin repun, jonka Danny oli jättänyt tutkinnan jälkeen siihen mistä hän oli sen löytänytkin.

”Adams!”, Sanders karjaisi ja antoi katseensa kiertää aukiota, mutta hän ei nähnyt liikettä. Ei edes eläimiä. Vain kasveja, kiviä ja pitkän ruohon seassa olevia ajan hajottamia temppelin muurien ja pylväiden osia.

”Mihin hittoon hän on mennyt ja missä se toinen on, Westridge”, Sanders kysyi ääneen ja kirosi uudelleen.

”En tiedä, mutta jotain on täytynyt tapahtua, sillä Adams ei olisi noin vain jättänyt reppuaan tähän ja sitä paitsi joku on penkonut sitä”, Jones huomautti ja mietti kuka penkoja oli ollut.

Bira ja Alejandro olivat ääneti, mutta vilkaisivat toisiaan nopeasti. Bira ei pitänyt tästä lainkaan. Hän aavisti, että jokin oli pielessä. Aukio oli hänen mielestään liian hiljainen, sillä yleensä viidakossa riitti ääntä kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Yleensä, mutta nyt jokin oli toisin ja se vaivasi Biraa kovin. Hän ei vain tiennyt mitä sanoa, sillä hän tiesi että hänen pitäisi jotenkin varoittaa, jos ei muita, niin Alejandroa, joka vaikutti ystävälliseltä nuorukaiselta.

Alejandro rypisti otsaansa, sillä hän saattoi lukea Biran kasvoilta, ettei kaikki ollut hyvin. Hänkin oli huomioinut oudon hiljaisuuden ja oli myös huolissaan siitä mihin Westridge oli joutunut. Hän epäili, että tuo vanginvartijaksi jätetty mies olisi tehnyt tälle jotakin. Tai siltä tilanne oli tuolloin näyttänyt ennen kuin he olivat häipyneet temppelin uumeniin.

Sanders kävi vielä tutkimassa lähialueen, muttei löytänyt merkkiäkään sen enempää Adamsista kuin Westridgestäkään. Kumpikin oli kadonnut jälkiä jättämättä. Tai no melkein. Pitkä ruoho oli paikoin myllättyä kuin jokin olisi siinä ryöminyt tai juoksennellut läpi, mutta mitään muuta ei sitten näkynytkään.

Hän palasi takaisin ja yhdessä Jonesin kanssa hän laittoi leirin pystyyn, sillä iltapäivä oli jo alkanut kääntyä illaksi ja aurinko oli melkein jo laskenut. Sen viimesäteet loivat pitkiä käärmemäsiä varjoja aukealle, mikä ei ainakaan saanut kenenkään oloa yhtään paremmaksi.

Luulisi että Carl olisi halunnut juhlia löytöään, sillä he olivat tosiaan löytäneet aarrekammion, joka oli melkein ääriään myöten täynnä arvokkaita esineitä, jotka oli tehty kullasta ja jalokivistä, lisäksi siellä oli taidokkaasti tehtyjä keramiikka esineitä, joista keräilijät olisivat varmasti valmiita maksamaan huikeita summia.

Mutta ei, tämäkään ei saanut häntä, sen enempää kuin hänen kumppaneitaan juhlamielelle. Tosin yritti hän sentään vähän, mutta koska tunnelma oli latistunut, päätti hän lopulta olla vaiti.
Kun ilta lopulta pimeni yöksi, Carl siirtyi omaan telttaansa, Sandersin tehdessä hieman myöhemmin samoin. Vain Jones jäi telttojen ulkopuolelle vahtiin, pitäen samalla Biraa ja Alejandroa silmällä.

***

Temppelin pienestä huoneesta oli tarkkailtu miesten toimia, mutta olivat rauhallisia. Heitä ei oltu huomattu, ei ainakaan vielä ja he päättivät varmistaa, ettei näin kävisikään.
Lopulta itse kukin vetäytyi levolle, joskin makuualusta ei ollut erityisen mukava. Mutta he yrittivät silti vetäytyä parhaaseen mahdolliseen asentoon ja nukkua.

Bushika puolestaan käpertyi isänsä vierelle, pää painettuna tämän hartiaa vasten. Syvä hiljaisuus laskeutui niin huoneeseen kuin ulkona olevalle leirille. Vai kaukaa viidakon uumenista kuului hiljaisena eläinten ääniä, mutta vain hyvin kaukaa. Aukealla oli yhä tuo luonnoton hiljaisuus, kunnes äkkiä alkoi kuulua hyvin hiljainen laahaava ääni. Niin hiljainen, ettei se herättänyt nukkujia tai sitten he ajattelivat sen olevan vain jokin ohikulkumatkalla oleva yöeläin, etteivät he kiinnittäneet siihen mitään huomiota.

Ääni jatkui, sitten kuului hiljainen, lähes pehmeä ääni, kun jokin laskeutui veteen. Aukean ainoa vesialue, oli tuon salaisen huoneen ikkunan alla, itseasiassa, vesialue tai oikeammin allas, kulki ikkunan alta ja sen toinen puoli oli huoneen sisäpuolella, niin että huoneeseen saattoi päästä ja sieltä pois uimalla, jos halusi kastua.

Tuo tumma jokin lipui hitaasti veteen, liikkui sulavasti ikkunan alla olevan pienen käytävän läpi ja nosti kolmiomaisen päänsä hitaasti vedenpinnan yläpuolelle. Kieli lipoi sen huulia ja ilmaa, kuin tutkien, sitten se eteni, pitkin lattiaa, kunnes pysähtyi.

Westridge liikahteli unissaan, sitten äkkiä hänen silmänsä revähtivät auki ja hän hengitti kiivaasti. Otsalla oli hikipisaroita ja osa niistä vieri alas kasvoille, mistä hän pyyhkäisi ne nopeasti pois. Hän tunsi sormissaan, miten kasvojen iho tuntui kuumalta ja epäili, että jalka oli sittenkin tulehtunut ja hänellä oli kuumetta. Bushikan hoitokeino auttaisi ehkä vähän, mutta ei tarpeeksi, hän ajatteli.

Westridge yritti jälleen nukahtaa, mutta uni ei vain tullut. Hän kuuli jonkin liikkuvan ja kohotti päätään nähdäkseen paremmin. Pimeässä hän ei kuitenkaan nähnyt mitään ja ajatteli, että sen täytyi olla vain rotta tai joku muu pieneläin matkalla ties minne.

Hän oli jo painamassa päänsä takaisin, kun hän huomasi tuijottavansa johonkin pitkään ja tummaan. Toinen käsi hapuili pitkin lattiaa, kunnes sormet osuivat taskulampun kylmään pitkään kädensijaan. Hän otti taskulampun, sytytti sen ja kohdisti valokeilan tuohon olentoon.

Westridge henkäisi syvään nähdessään tuon kauhistuttavan olennon keltavihreät silmät edessään. Hän jähmettyi paikalleen, tuijottaen käärmettä silmät suurina ja sydän villisti takoen. Ensin hän ajatteli näkevänsä kuumeen tuomia harhoja, mutta nuoren naisen pelästynyt äännähdys hänen vieressään paljasti, että hän ei ollut ainoa, joka näki käärmeen. Se oli siis todellinen ja elävä.

Hän kohottautui hieman paremmin istumaan, välttäen tekemästä mitään äkkinäistä. Samalla hän vaistonvaraisesti veti toisen kätensä Bushikan eteen, estääkseen tuota pirullista elukkaa pääsemästä lähellekään tyttöä.

***
Päätin sitten laittaa lisäpätkän, jatkaahan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 15.01.21 - klo:01:27
Hän kohottautui hieman paremmin istumaan, välttäen tekemästä mitään äkkinäistä. Samalla hän vaistonvaraisesti veti toisen kätensä Bushikan eteen, estääkseen tuota pirullista elukkaa pääsemästä lähellekään tyttöä.
Käärme vilkuili laiskasti ympärilleen, laskeutui takaisin veteen, palaten takaisin aukiolle.

Westridge vilkaisi Bushikaa joka yhä tuijotti ikkunaa ja tuota vesiallasta, kuin peläten käärmeen muuttavan mielensä ja palaavan takaisin. Hän veti tytön lähelleen, vaikkei tiennytkään mitä sanoa tai tehdä, sillä oli lähes yhtä kauhuissaan kuin tyttökin.

”Mitä hittoa”, kuului Dannyn ääni ja silloin Westridge huomasi, että muutkin olivat heränneet, vaikka hän sen enempää kuin Bushika tai käärme eivät olleet pitäneet meteliä.

Syvä odottava hiljaisuus laskeutui huoneeseen, sitä kesti tovin ja toisenkin, mutta sitten he alkoivat yksi toisensa jälkeen rauhoittua, kun käärme ei enää palannut takaisin. Jostakin syystä sitä ei selvästikään kiinnostanut tulla rakennukseen sisälle, vaikka se olikin uskaltautunut tähän huoneseen.

”Se ei tehnyt mitään, katsoi vain hetken ja häipyi”, Bushika sanoi viimein.

”Outoa”, Cale sanoi hiljaa, miettien käärmeen käytöstä. Se ei ollut käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, vaikka illallinen oli suorastaan katettu sille. Hän ihmetteli sitä ihan siksikin, kun heistä yksikään ei olisi ehtinyt tehdä mitään, jos käärme olisi päättänyt nauttia yhden heistä yöpalakseen.

”Mietitään sitä vasta päivänvalossa”, Westridge pyysi, sillä ei todellakaan halunnut puhua käärmeestä yhtään enempää kuin oli pakko ja kaikkein vähiten yöaikana. Tuo otuksen ilmaantuminen sai vanhat muistot pintaan ja hän tiesi, että loppu yö saattaisi mennä painajaisia nähden.

”Hyvä on”, Cale myöntyi ja arveli että olisi yritettävä nukkua sen minkä vielä pystyi, vaikka tuskin ketään nukutti enää lainkaan. Ei nyt kun he tiesivät tuon pahuksen matelijan olevan lähistöllä.

Danny ja Cale tirkistelivät ristikkoikkunan koloista ulos, mutta oli vain pimeää. Ainoa valopilkku oli Carlin leiriä valaiseva nuotio. Nuotion vieressä kyyhötti joku, kenties toinen niistä salametsästäjistä oli jätetty vahtiin, muiden nukkuessa.

Vahti kohottautui ja asteli hieman sivummalle. Tuossa oudossa syvässä hiljaisuudessa kuului ensin lyhyt terävä ääni, kun vetoketju aukaistiin, sitten ropinaa ja syvä helpotuksen huokaisu, joka kieli, mitä mies oli tekemässä.
Meni hetki ja sitten mies oli ilmeisesti valmis. Kuului taas terävä ääni ja askelia, kun mies harppoi takaisin kohti leirinuotiota.

Sitten askelet loppuivat kuin seinään, mutta miestä ei näkynyt leirinuotion kajossa. Jostain kuului kahinaa ja outo inahdus. Toinen hiljaisempi äännähdys ja sitten jälleen tuo syvä pahaenteinen hiljaisuus.
Jokin liikkui ruohikossa ja katosi sitten öiseen viidakkoon.

”Joutuikohan joku taas saaliiksi?”, Cale kuiskasi.

”Vaikea sanoa, mutta toivottavasti ei”, Danny vastasi.

”Meidän on saatava Alejandro ja Bira pois tuolta, he ovat tuolla suuressa vaarassa”, Cale totesi ja yritti työntää karmeat mitä jos ajatukset pois mielestään.

”Katsotaan sitä sitten aamulla”, Danny sanoi yllättävän rauhalliseen ja epä-Dannymaiseen sävyyn.

”Olet oikeassa”, Cale vastasi, minkä jälkeen he kumpikin vetäytyivät pois ikkunalta ja takaisin omille paikoilleen.

”Hei, mihin sinä piilotit sen kuumakallen, jonka muistan viime retkeltä?”, Westridge kysyi vitsaillen ja vilkaisi Dannyä pilke silmäkulmassaan.

”Minä rauhoituin”, Danny vastasi naurahtaen, sillä tajusi tuon olevan vastaveto hänen aikaisempaan kysymykseensä, kun hän oli nähnyt ystävänsä niin pitkän ajan jälkeen.

”Vai niin”, Westridge hymyili ja nyökäytti kevyesti päätään, minkä jälkeen hän yritti löytää hieman mukavamman asennon epämukavassa nukkumapaikassaan.

”Niin”, Danny hymähti ja haki hänkin niin mukavan asennon itselleen, kuin oli mahdollista.

Vähä vähältä tilanne rauhoittui ja yksi toisensa vaipui uneen. Tosin Westridge nukkui levottomasti kuumeen ja painajaisien takia.

***
Jatkakaahan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 15.01.21 - klo:01:41
Osa 11 Ojasta allikkoon

Loppuyö sujui rauhallisesti, joskin kunnon levosta ei voinut puhua, kun alusta oli ollut niin epämukava. Lisäksi he heräsivät siihen, että Carlin leiristä kuului meteliä. Ilmeisesti he olivat huomanneet yövartijansa kadonneen, eivätkä löytäneet häntä enää mistään.

Danny kurkisteli ristikkoikkunasta leirin suuntaan ja toivoi, ettei vankeja kohdeltaisi kovin huonosti. He kun eivät olleet syyllisiä vartioon jätetyn miehen katoamiseen. Yhtä hyvin jompikumpi heistä olisi voinut joutua tuon hirvittävän matelijan ruokalistalle.

”Ilmeisesti joku joutui sittenkin saaliiksi”, Danny sanoi hiljaa ja vilkaisi tovereitaan.

”Metelistä päätellen he olettavat jotakin muuta. Eivät taida uskoa jättiläiskäärmeisiin”, Cale sanoi tympeästi.

”Niin”, Danny sanoi ja kääntyi katsomaan ikkunasta tapahtumia, ”mitä luulet, pitäisiköhän pian puuttua tuohon touhuun?”, hän kysyi, kun äänet Carlin leirissä kohosivat ja kuulostivat vihaisemmilta.

”Ei meillä ole aseita. Jos nyt astelemme tuonne, he ampuvat meidät heti”, Cale muistutti, ”ilman tuota vaaraa olisin samaa mieltä kanssasi, olen hyvin huolissani Alejandrosta. Toivon silti että hän pärjää”, hän lisäsi ja rypisti kulmiaan kuullessaan raskasta kiroilua Carlin leirin suunnalta.

”Ymmärrän”, Danny sanoi ja lihas hänen kädessään nyki. Hänen teki erittäin paljon mieli juosta tuonne lopettamaan miehen räyhääminen. Mutta tajusi itsekin, että olisi vain kävelevä maalitaulu aseistetulle roistolle.

”Danny, meidän on tehtävä jonkinlainen suunnitelma, en suinkaan ajatellut odottaa, että tuo jättiläiskäärme hoitaa asian puolestamme”, Cale huomautti, ”en pidä siitä mihin asiat voivat mennä jos se kirottu käärme päättää palata pian takaisin ja kohtaa nuo kaksi aseen kanssa heiluvaa ääliötä”, hän lisäsi.

”Tiedän, mutta en oikein tiedä, mitä voisimme tehdä. En itsekään halua joutua sen enempää käärmeen päivälliseksi, kuin Carlin maalitauluksi”, Danny vastasi.

”Aivan. Eikä Warren ole liikkumiskunnossa, hänen on jäätävä tänne suojaan”, Cale sanoi toteavaan sävyyn. Hän mietti kiivaasti sopivaa suunnitelmaa, sillä hän ei halunnut vaarantaa ketään, sen enempää liipaisinherkän roiston taholta, kuin jättiläismäisen käärmeen.

”Minä voin auttaa”, Bushika sanoi, sillä halusi saada isänsä pois täältä.

”Ei, sinä et mene tuonne”, Westridge sanoi tiukasti, sillä ei halunnut laittaa tytärtään vaaralle alttiiksi.

”Mutta”, Bushika aloitti.

”Ei”, Westridge keskeytti hänet ja katsoi tiukasti tytön silmiin.

Bushikan kasvoille nousi itsepäinen ilme, joka kieli, ettei hän suostuisi, ”isä, minä tunnen alueen hyvin ja voin olla avuksi”, tyttö sanoi itsepäisesti.

”Sanoin, ei”, Westridge toisti, ”en halua menettää sinua, en edes uskalla ajatella, mitä nuo kaksi tekevät sinulle, jos saavat käsiinsä. Ei, sinä et mene”, hän jatkoi.

Bushika ei vastannut, mutta katsoi hyvin paljonpuhuvasti isäänsä, sillä ei aikonut totella. Ei tällä kertaa.

Danny oli seurannut keskustelua tarkoin ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielissään. Todella isänsä tytär, hän naurahti ajatuksissaan.

”Warren, olen paljolti samaa mieltä sinun kanssasi, mutta hän näyttää siltä, että ei aio kuunnella sinun tai kenenkään käskyjä”, Danny aloitti, ”kuule, tehdään niin, että hän saa olla mukana, mutta mahdollisimman taka-alalla ja minä pidän hänestä huolen. Käykö se?”, hän kysyi.

”Hyvä on”, Westridge myöntyi vastahakoisesti, ”kaksi yhtä vastaan, se ei ole reilua”, hän murahti kärttyisästi.

”Minä katson, ettei hän joudu vaaraan”, Danny lupasi, ”olen sen velkaa sinulle”, hän sanoi.

Westridge myöntyi, mutta oli vaiti ja katsoi hivenen hämmentyneenä Dannyä, joka hymyili vinosti.

”Hei, ilman sinua, minä ja Terri olisimme päätyneet silloin jättiläiskäärmeen kitaan”, Danny vastasi äänettömään kysymykseen, ”pääsit yllättämään, sillä en olisi ikinä uskonut että sinä kaikista ihmisistä olisit tehnyt moista, varsinkin sen kaiken sen valittamisen jälkeen, mutta ilmeisesti tiukka paikka kertoo, mitä me todella olemme ja sinä olet hemmetinmoinen sankari”, hän sanoi naurahtaen.

”Eihän se ollut mitään”, Westridge vähätteli. Hän ei oikeastaan pitänyt itseään sankarina ja muisti toki millainen maanvaiva hän oli toisinaan ollut.

”Älä vähättele itseäsi” Danny tokaisi, ”hemmetinmoinen temppu, vai mitä Terri”, hän lisäsi ja vilkaisi Terriä.

”Tosiaan”, Terri liittyi keskusteluun, ”mutta se suunnitelma, mitä me teemme?”, hän kysyi.
Kukaan ei ehtinyt vastata, kun ulkoa alkoi kuulua askelia. Joku asteli hyvin lähellä ristikkoikkunaa ja vesiallasta. Terri, Cale, Danny, Westridge ja Bushika pysyttelivät vaiti, Dannyn vilkaistessa varovaisesti ristikkoikkunasta. Hän näki miten Sanders käveli edestakaisin, kuin jotain etsien.

”Jones!”, Sanders huusi, saaden piilossaolijat hätkähtämään äkillistä kovaa ääntä. Mies ei saanut vastausta huutoonsa. Vain tuon oudon painostavan hiljaisuuden.

Salahuoneessa olijat kuulostelivat ääneti Sandersin liikkeitä. Tämä pyöri vielä hetken vesialtaan lähistöllä, kunnes suuntasi toisaalle etsimään kadonnutta toveriaan.

Kun Sanders oli mennyt, he huokaisivat helpotuksesta. Ainakin toistaiseksi he olivat turvassa, joskin Cale tiesi, etteivät he voisi jäädä piilonsa pitkäksi aikaa. Ruoka ei riittäisi ja Westridge tarvitsi yhä sairaalahoitoa. Mahdollinen tulehdus saattaisi viedä mieheltä hengen, jos tämä ei saisi ajoissa oikeanlaista hoitoa.

Toisaalla, Sanders tutki temppelin ympäristön, kunnes lopulta löysi suuaukon siihen samaan käytävään, minne Westridge oli edellisenä päivänä juossut, paetessaan jättiläismäistä rumaa käärmettä.

Sanders napsautti taskulamppunsa katkaisijaa ja pian kirkas valokeila lakaisi kivistä, hivenen kosteahkoa lattiaa ja seiniä. Onneksi hänellä oli taskulamppunsa, sillä hän oli hyvin lähellä pudota siihen samaan kuiluun, jonne Westridge oli aikaisemmin pudonnut.

Sanders oli tyytyväinen, ettei hän joutunut tuohon ansaan ja aikoi jatkaa matkaansa, kun jokin kuilun reunalla kiinnitti hänen huomionsa. Hän kumartui katsomaan sitä ja huomasi, että se oli suklaapatukan käärepaperi. Joku etsityistä oli kai syönyt jotain pikaisesti, eikä ollut huomannut ottaa roskia mukaansa, hän päätteli. Hieman kauempana oli se pieni ensiapupakkaus, joka oli kaiketi kiireessä unohtunut.

Sanders valaisi rasiaa ja sen ympäristöä, huomaten suuaukon toiseen käytävään. Hän eteni varovaisesti, tutkien seinämiä ja lattiaa taskulampun valossa, varmistaakseen, ettei vastassa olisi uusia kuiluja tai muita ansoja. Mutta niitä ei ollut ja hän pääsi etenemään ongelmitta. Lopulta hän huomasi lepattavaa valoa käytävän toisessa päässä.

Hänellä oli aavistus siitä kenet, hän sieltä löytäisi ja se sai hänet jatkamaan matkaansa innokkaasti, kunnes hän viimein saapui salahuoneeseen.

”Kas, kas”, Sanders sanoi tyytyväisenä ja osoitti huoneessa olijoita taskulampulla, ”ei mitään äkkiliikeitä, ettei minun tarvitse ampua”, hän jatkoi varoittavaan sävyyn, samalla kun hänen kätensä hamusi pistoolin kädensijaa.

Huoneessaolijat katsoivat miestä happamasti, eivätkä sanoneet mitään. Mitä he voisivat. Heillä ei ollut aseita ja tuo mies ei takuulla epäröisi ampua, jos katsoisi sen tarpeelliseksi.

”Ihan ensin saatte kertoa, minne te olette vieneet Jonesin ja Adamsin”, Sanders sanoi tiukasti.

”Me emme ole vieneet heitä mihinkään”, Westridge totesi kuivasti, vaikka tiesikin ettei se ehkä ollut kovin hyvä idea. Mutta yhtä kaikki, se oli silti totuus.

Sanders asteli Westridgen luo, käsi liikahti nopeasti ja kuului inhottava muksahdus. Westridge älähti tuskasta ja hieroi poskeaan, jossa nyt tykytti inhottavasti.

”Kysyn uudelleen, missä ovat Adams ja Jones? Mitä te olette tehneet heille? Eikä mitään temppuja tai muuten”, Sanders sanoi, mulkoillen jokaista rumasti.

”Hän puhui totta, me emme ole vieneet heitä mihinään, emmekä ole myöskään tehneet heille mitään. He ovat kuolleet”, sanoi Cale, joka nousi seisomaan.

”Kuolleet?” Sanders sanoi epäuskoisena, ”miten niin kuolleet? Kuka teistä tappoi heidät?”

”Ei kukaan meistä”, Westridge vastasi hiljaa, ”tosin et taitaisi uskoa, vaikka me kertoisimmekin kuka tai oikeammin mikä oli syyllinen”, hän lisäsi ja katseli Sandersia valmiina väistämään, jos tämä yrittäisi taas lyödä.

”Mitä sinä höpötät”, Sanders kysyi ärtyneenä, sormien puristuessa tiukasti taskulampun kädensijan ympärille, valmiina iskuun.

Samalla hetkellä Bushika syöksyi isänsä luokse, kuin suojaksi ja sanoi, ”isä puhuu totta, me emme ole tehneet mitään sinun tovereillesi. He joutuivat saaliiksi”, hän lisäsi.

”Saaliiksi? Mitä hölynpölyä tämä on?”, Sanders kysyi.

”Jättiläis anakonda”, Cale vastasi.

”Jättiläis anakonda. Pyh, ei sellaisia ole olemassakaan”, Sanders tuhahti.

Kukaan ei vastannut. He ymmärsivät kyllä, ettei mies uskoisi, ennen kuin näkisi itse, eikä varmasti auttaisi vaikka he yrittäisivät vängätä vastaan.

”Oli miten oli, te tulette nyt kiltisti mukaani, eikä sitten mitään temppuja”, Sanders komensi.

”Me tarvitsimme paarit tai jotain vastaavaa, sillä Warren ei juuri nyt pysty kävelemään. Hän mursi jalkansa eilen”, Cale huomautti, sillä ei ollut valmis jättämään Westridgeä tänne yksin.

Sanders kiroili raskaasti. Häntä halutti jättää mies tänne yksin, mutta hän tiesi, etteivät muut sen jälkeen olisi erityisen yhteistyökykyisiä.

”Kantakaa hänet. Me menemme vain leirille, eikä sinne ole pitkä matka tästä, tuossahan se on ulkopuolella”, hän sanoi lopulta tylysti, ”eikä sitten mitään temppuja”.

Cale katsoi Sandersia, mutta tajusi kuitenkin ettei tämä kuuntelisi heidän selittelyitä, ”Danny, auttaisitko minua”, hän pyysi.

Danny nyökkäsi ja he astelivat Westridgen luokse, ”sori, kamu”, Danny sanoi pahoitellen, sillä hän tiesi, että siirtoperaatio olisi todella kivulias.

Westridge tyytyi vain nyökkäämään ja valmistautui tulevaan, vaikka tiesi, että siitä tuskin olisi mitään hyötyä. Hän tosin oli aikonut sanoa, että jättäisivät hänet sinne missä hän oli, mutta hän arveli, etteivät he suostuisi siihen.

Danny ja Cale ottivat kiinni Westridgestä, laskivat kolmeen ja nostivat tämän  ylös. Mies ulvaisi tuskasta, mutta yritti silti kestää, sihisten muutamia kirouksia hampaidensa välistä.

Vaikka leirille ei ollut pitkä matka, se tuntui Westridgestä silti ikuisuudelta, sillä  murtunut jalka tuntui lähettävän yhä uusia tuskan aaltoja jokaisella pienelläkin liikkeellä. Mutta lopulta he saapuivat telttojen luo, jossa Danny ja Cale saattoivat laskea Westridgen sopivaan paikkaan. Tuska hellitti, mutta vain hyvin vähän. Liikkuminen ei ollut tehnyt hyvää jalalle.

”En löytänyt Adamsia tai Jonesia, mutta sen sijaan törmäsin näihin karkureihin”, Sanders vastasi Carlille, joka katsoi häntä kysyvästi.

Carl nyökkäsi hyväksyvästi, mutta ei sanonut mitään. Hän oli hieman yllättynyt tästä, mutta toisaalta myös tyytyväinen, sillä hän voisi laittaa heidät kantamaan aarteen jokialukselle.

”En tiedä, mitä te olette suunnitellut meidän varallemme, mutta sallinette meidän auttaa ystäväämme. Hän mursi jalkansa eilen, eikä hän pysty kävelemään. Me veisime hänet kernaasti jokialukselle odottamaan, että palaamme takaisin Manausiin, missä voisimme toimittaa hänet sairaalaan hoitoa saamaan”, Cale pyysi.

”Minä sanoisin, että olisi armeliasta päästää hänet tuskistaan”, Sanders tokaisi tylysti, ”tietysti vasta sitten, kun minä olen saanut hänestä kiskottua tiedot ystävieni olinpaikasta”, hän lisäsi häijysti.

”Ei!, Bushika huudahti, liikahtaen kohti Sandersia, kun Terri pysäytti tytön.

”Ole vaiti”, Sanders sähähti ja mulkaisi Bushikaa häijysti. Hän tiesi jo mitä hän tytölle tekisi. Eräs hänen monista asiakkaistaan maksaisi varmasti hyvät rahat noin sievästä tytöstä, mies ajatteli.

Westridge oli vaiti, sillä katsoi aiheelliseksi olla tuomatta julki mielipiteitään Sandersin käytöksestä. Häntä raivostutti tämän tapa kohdella Bushikaa. Hän ei silti antaisi miehen satuttaa Bushikaa millään lailla, sen hän päätti ja sen saattoi nähdä hänen päättäväisiltä kasvoiltaan ja tuikeasta katseesta, jonka hän loi Sandersiin.

Sanders hymyili ylimielisesti, astellen laiskasti Westridgen luo ja kyykistyessä tämän vierelle, ”kun olen valmis, sinä pyydät minua päästämään sinut kärsimyksistäsi ja sitten kun tämä homma on täällä valmis, minä vien tyttäresi mukanani ja myyn hänet. Noin kauniista tytöstä saa sievoisen summan”, hän sanoi, kohottautuen hitaasti seisomaan.

”Senkin paskiainen!” Westridge karjaisi ja sitten ulvoi tuskasta, kun Sanders painoi jalallaan murtunutta nilkkaa.

”Teen mitä haluan, etkä sinä voi estää minua”, Sanders sanoi tyytyväisenä.

”Painu helvettiin”, Westridge sähähti, hengittäen raskaasti. Tuska alkoi taas hellittää hieman.

”Ei kiitos, jätän väliin”, Sanders sanoi tyynesti ja painoi taas murtunutta jalkaa, ”no niin, sen sijaan voisit kertoa ystävieni olinpaikan”, hän lisäsi ja katsoi Westridgeä sadistisesti virnuillen.

Westridge ei pystynyt kivultaan vastaamaan, vaan huusi keuhkojensa täydeltä, "painu helvettiin jalkani päältä!" ja yritti työntää Sandersia pois murtuneen jalan päältä, onnistumatta kuitenkaan.

”Lopeta!”, Terri huudahti, ”sinun ystäväsi ovat kuolleet, me kerroimme sen jo”, hän sanoi.

”En usko”, Sanders sanoi ja painoi Westridgen jalkaa jälleen kerran, saaden miehen ulvomaan ja vääntelehtimään tuskasta.

”He... ovat kuolleet. Minä näin... Se kirottu käärme”, Westridge sai takelleltua vastauksen, ”se vei Adamsin”, hän lisäsi.

”Mikä käärme. Minä en usko jättiläiskäärmeisiin”, Sanders sanoi tylysti, ”Serone uskoi ja jahtasi sellaisia, muttei koskaan palannut viimeiseltä matkaltaan”.

”Tiedän. Hänkin on kuollut. Terri ja Danny voinevat kertoa, miten se tapahtui, koska he olivat paikalla, kun se tapahtui”, Westridge vastasi.

”Se vanha paskiainen koki sitten loppunsa”, Sanders totesi, ”en sittenkään usko jättiläiskääremeisiin. Missä ystäväni ovat ja mitä olette tehneet heille?”, hän tivasi ja painoi taas Westridgen murtunutta jalkaa.

Westridge yritti vastata, muttei pystynyt, vaan parkui tuskasta, kunnes lopulta tajuttomuus armahti hänet. Siinä hän makasi alallaan, kasvot kalpeina ja  hikipisarat otsalla kimmeltäen. Nilkka, sekä sääri puolestaan näyttivät entistäkin turvonneemmilta ja sinipunaisilta.

”Ole kiltti ja lopeta. Ei hän valehtele. Yksikään meistä ei valehtele”, Bushika yritti vedota mieheen, ”me kaikki näimme sen yöllä. Se siinä huoneessa, josta löysitte meidät, mutta jostain syystä se ei tehnyt mitään, vaan poistui”, hän jatkoi.

”Ei niin isoja käärmeitä ole”, Sanders intti itsepäisesti.

”Kyllä on”, Cale sanoi hiljaa ja tuijotti silmät suurina Sandersin taakse, ”katso taaksesi”, hän henkäisi.

Sanders tuhahti epäuskoisesti, mutta kun hän huomasi toisten tuijottavan jotakin, kasvoillaan kauhun ja inhon ilme, hän kääntyi hitaasti. Ruohikolla, miehen takana oli pitkä tumma jokin, joka tuijotti heitä kellanvihreillä silmillään, kuin miettien kenet ottaisi päivälisekseen. Hän henkäisi syvään, astahti taaksepäin, samalla kun käsi puristi asetta tiukasti. Käärme alkoi kohottautua ja Sanders laukaisi.

Siinä samassa kaikki he juoksivat pakoon, hajaantuen useampaan suuntaan. Kaikki, paitsi Westridge, joka makasi tajuttomana maassa, siinä mihin hänet oli kannettu.

Käärme väisti ja katosi hetkeksi näkyvistä. Se ei antaisi niin helpolla periksi. Se palasi takaisin ja mateli hiljakseen kohti Westridgeä, joka makasi yhä alallaan. Kaksihaarainen kieli tunnusteli ilmaa, kun se tutkaili liikkumatonta hahmoa. Lopulta se menetti mielenkiintonsa Westridgeä kohtaan ja mateli pois.

Kun Westridge palasi tajuihinsa, hän oli yksin. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta arveli, että mitä se sitten olikin, se oli saanut muut pakenemaan henkensä edestä. Hän saattoi vain toivoa, että Bushika oli päässyt pakoon.

Hän ei tiennyt mitä tehdä, muuta paitsi maata alallaan ja odottaa. Tulisivatko toiset vielä takaisin, vai olivatko he häipyneet kokonaan? Kunhan ovat turvassa ja etteivät Carl ja Sanders tekisi heille mitään pahaa, hän ajatteli ja yritti vääntäytyä parempaan asentoon. Kun olo lopulta alkoi olla siedettävä, hän kohottautui käsiensä varaan ja yritti nähdä oliko aukealla ketään? Tai edes, oliko tuo käärme lähettyvillä.

Ei ketään, vain syvä, painostava hiljaisuus. Vain jostain muurien toiselta puolelta kantautui vaimeana viidakon äänet. Sitten askelia. Westridge höristi korviaan ja yritti paikantaa, mistä askelet tulivat. Hän toivoi, että Cale tai Terri olisi tulossa takaisin ja toisaalta samanaikaisesti pelkäsi, että se kuitenkin olisi Sanders tai Carl.

Lopulta hänen näkökenttäänsä osui, ”Sanders”, hän mutisi hiljaa ja valmistautui vastaanottamaan sen, mitä mies hänelle tekisi, nyt kun ei olisi todistajiakaan.

***

Miten mahtanee jatkua tästä, kertokaapas te vuorostanne se...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 29.01.21 - klo:20:30
Lopulta hänen näkökenttäänsä osui, ”Sanders”, hän mutisi hiljaa ja valmistautui vastaanottamaan sen, mitä mies hänelle tekisi, nyt kun ei olisi todistajiakaan.

Sydän takoi rinnassa kiivaana, vaikka hän yrittikin olla näyttämättä pelkoaan. Tosin mitä sekin hyödytti, kun tuo ihmishirviö kuitenkin tekisi kaikkensa saadakseen uhrinsa kärsimään.

”Sinä!”, Sanders karjui harppoessaan Westridgen luokse.

”Mitä?”, Westridge inahti, hellittämättä katsettaan miehestä.

”Älä esitä tyhmää”, Sanders ärisi, ”mikä hemmetti se käärme on?” hän kysyi napaten Westridgeä rinnuksista ja ravisteli tätä.

”En tiedä”, Westridge inahti totuudenmukaisesti, sillä eihän hän tiennyt mistä käärme tuli tai miksi se teki mitä teki, ”minä en todellakaan tiedä”, hän änkytti uudelleen.

”Te sen tänne jostain toitte, en ole aiemmin näillä alueilla mokomaan törmännyt”, Sanders karjui ja jatkoi kovisteluaan.

”Ei... ei meistä kukaan osaa ohjailla käärmeitä. Nuo jättiläismatelijat tekevät mitä itse mielivät”, Westridge sanoi, ajatellen miten naurettava Sadresin päätelmä oli.

”Väitätkö että minä ehkä olen hullu”, Sanders ärjäisi.

”En”, Westridge vastasi, sillä ei hän sellaista ajatellut tosiaankaan. Jostainhan ne käärmeet tulivat ja jostain syystä tekivät, mitä tekivät ja käyttätyivät muutenkin eri tavalla kuin normaalit anakondat.

”Älä valehtele”, Sanders huusi ja se ääni oli puolittain raivoa, puolittain kauhua. Hän ei selvästikään halunnut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Hänen kätensä nousi ja samaan aikaan kuului uudet, hieman pehmeämmät askelet, jotka lähestyivät.

Sitten, ”Isä, ei!”

”Bushika?”, Westridge henkäisi kauhistuneena, peläten mitä raivosta sekapäinen Sanders tekisi tytölle, ”ei”, hän kuiskasi hiljaa ja huusi sitten, ”pakene, mene...”, loppu hävisi kun Sandersin nyrkki osui hänen kasvoihinsa.

”Lakkaa satuttamasta isääni!” Bushika huusi, yhtä aikaa peloissaan ja vihaisena, juosten kohti Sandersia.

Sanders käännähti kohti Bushikaa, Westridgen pyyhkiessä tärisevin käsin kasvojaan, sillä hänen nenästään valui verta. Samassa Westridge näki jotain mustaa ja kiiltelevää Sandersin kädessä.

”Ei!” hän ulvaisi ja syöksähti kohti miestä, jonka huomio oli keskittynyt Bushikaan. Hän tarttui tiukasti miehen ranteeseen ja riuhtaisi tämän pois tasapainosta, jolloin tämä kaatui ja rysähti suoraan Westridgen päälle.

Westridge ähkäisi niin kivusta, kuin siitä että ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan. Hänen otteensa miehen ranteesta piti silti. Hän oli päättänyt ettei antaisi periksi.

”Päästä irti!” Sanders huusi.

”En”, Westridge ärjäisi takaisin, ”en anna sinun satuttaa tytärtäni”, hän sähisi ja mulkoili miestä rumasti. Mitään muuta hän ei sitten ehtinytkään tehdä, kun jokin nopea ja kova osui Sandersia päähän ja tämä lysähti tajuttomana Westridgen päälle.

Meni vain hetki ja joku kiskoi ison miehen pois Westridgen päältä ja tuuppi hieman kauemmaksi.

”Isä oletko kunnossa”, Bushika kysyi ja kyykistyi isänsä vierelle.

”Mitenkuten”, Westridge vastasi hiljaa, vilkuillen niin Bushikaa, kuin tajutonta Sandersia, ”pakene kun vielä voit”, hän sanoi viimein ja katsoi anovasti tytärtään.

”Mutta isä”, Bushika aloitti ja vaikeni nähdessään isänsä katseen, joka oli täynnä huolta ja pelkoa.

”Minä pyydän” Westridge sanoi ja kosketti kevyesti tyttärensä poskea, ”mene”, hän sanoi ja nielaisi.

Bushika nyökkäsi ja nousi, vaikka hän mieluummin olisi jäänyt. Häntä pelotti jättää isä tänne. Ties mitä tuo mies tekisi hänelle, kun heräisi, jos heräisi. Bushika vilkaisi vielä kerran isäänsä ja samassa Sanders alkoi liikahdella.

”Mene”, Westridge käski vilkuillen niin Bushikaa, kuin Sandersia, joka alkoi hiljalleen kohottautua istuvilleen.

Bushika alkoi juosta kohti viidakkoa, muttei ehtinyt sinne, kun kuuli takaansa terävän laukauksen.

”Isä!”, hän huusi, pysähtyi ja kääntyi katsomaan. Westridge makasi liikkumattomana maassa, Sandersin suunnatessa kohti Bushikaa.

Bushika käännähti kauhuissaan ympäri ja säntäsi takaisin kohti sademetsää, kyynelten kastellessa hänen poskensa. Hän juoksi ja juoksi, niin että keuhkoissa poltteli, mutta oli päästävä kauas tuosta miehestä. Äkkiä hän törmäsi johonkin ja huusi kauhusta, mikä sai lähipuun linnut nousemaan säikähdyksestä siivilleen. Hän näki vain miehen, muttei kunnolla, sillä kyynelet vierivät yhä vuolaina hänen poskilleen ja sotkivat näkökentän.
Pelästyneenä siitä, että ehkä se oli se toinen mies, hän alkoi huitoa tätä nyrkeillään.

”Hei, rauhoitu”, sanoi lämmin, ystävällinen ääni, joka ei kuulunut noille pahoille miehille.

Bushika lakkasi huitomasta nyrkeillään ja kohotti katseensa nuoren miehen päivettyneisiin kasvoihin, joita kehysti punaiset kihartuvat hiukset.

”Alejandro”, hän huokaisi helpotuskesta ja nojautui nuorukaista vasten.

***
No niin mitenkähän tarina mahtaa jatkua tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 15.02.21 - klo:00:01
Bushika lakkasi huitomasta nyrkeillään ja kohotti katseensa nuoren miehen päivettyneisiin kasvoihin, joita kehysti punaiset kihartuvat hiukset.

”Alejandro”, hän huokaisi helpotuskesta ja nojautui nuorukaista vasten.


Alejandro oli hämillään, sillä ei tiennyt mitä tehdä, muuta kuin lohduttaa tyttöä, joka selvästi oli poissa tolaltaan.

”Mitä tapahtui?”, Alejandro kysyi ja katseli Bushikaa huolestuneena.

”Sanders...”, Bushika sai sanottua ja yritti rauhoittua hieman, muttei ei ihan onnistunut.

”Eihän se sika tehnyt sinulle mitään?”, Alejandro kysyi huolissaan ja silitti tytön sileitä hiuksia.

”Ei, mutta isä... hän... hän satutti isää”, Bushika sanoi ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

Alejandro ei oikein ymmärtänyt, koska Bushika puhui nyt sekaisin kahta kieltä. Tyttö oli kai niin järkyttynyt, että unohti, mitä kieltä piti puhua.

”No niin, rauhoituhan nyt ja aloita alusta. Minä en oikein ymmärtänyt, kun sinä puhut kahta kieltä yhtä aikaa”, Alejandro sanoi ja veti tytön käsiensä suojiin.

Meni tovi ja toinenkin ennen kuin Bushika rauhoittui ja sai kunnolla kerrottua mitä tapahtui.

”Käydään katsomassa, onko kaikki hyvin. Emmehän me voi jättää isääsi sinnekään”, Alejandro sanoi, vaikka toisaalta häntä pelotti törmätä niin miehiin, kuin siihen käärmeeseen.

”Se mies, Sanders, lähti perääni”, Bushika sanoi ja vilkuili ympärilleen, peläten tuon miehen hyppäävän esiin jostakin.
”Sitten me olemme varovaisia”, Alejandro totesi, vaikkei itsekään halunnut törmätä mieheen, joka kaikesta päättäen oli raivosta sekapäinen.

Ja vähän jatkoa taasen... :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 15.02.21 - klo:00:03
Osa 12, Helikopteri

Niin he sitten suuntasivat takaisin aukiolle, varovaisesti, jotta eivät törmäisi Sandersiin. Tämä taatusti ampuisi ensin ja kysyisi vasta sitten.

He pääsivät temppeliaukealle törmäämättä kehenkään, eikä siellä ollut muita kuin Westridge, joka makasi liikkumattomana siinä mihin oli jäänyt. Hänen toisen hartiansa alla oli punainen lammikko.

”Isä”, Bushika huudahti ja juoksi Westridgen luokse. Tämä ei reagoinut mihinkään, mutta Alejandro tajusi, että mies olisi välittömästi saatava sairaalaan tai tämä tosiaan kuolisi.

Hän tutki nopeasti haavan ja totesi, ettei se kovin paha ollut, mutta oli kuitenkin huolissaan verenhukasta ja siitä, ettei mies ollut alun alkaenkaan ollut hyvässä kunnossa kun häntä oli ammuttu.

”Bushika, isäsi selviää kyllä, mutta hänet olisi saatava pikaisesti sairaalaan, tuo luodinreikä huolettaa minua”, Alejandro selitti rauhallisesti ja mietti kiivaasti mitä pitäisi tehdä. Hän katseli ympärilleen yrittäen keksiä mitä vain, mistä olisi apua.

Lopulta hän päätti katsoa miesten jättämät tavarat, josko niissä olisi mitään millä kutsua apua, sillä sitä he tarvitsisivat juuri nyt. Jonkin aikaa kaiveltuaan hän suoristautui ja hymyili tyytyväisenä. Hän oli löytäny Sandersin repusta yhden kännykän, sekä radiopuhelimen.

”Ota sinä nämä, niin minä kannan isäsi. Mennään tuonne temppelin korkeimmalle kohdalle”, Alejandro sanoi ja ojensi radiopuhelimen ja kännykän Bushikalle.

Bushika katsoi nuorukaista hämillään, mutta otti laitteet. Ehkä tämä tiesi, mitä teki, hän päätteli. Vaikka toisaalta häntä pelotti olla noin näkyvällä paikalla, mistä miehet saattaisivat huomata heidät helposti.

Matkalla ylös Alejandro kertoi suunnitelmansa tarkemmin Bushikalle. Matka ei ollut helppo sillä portaat olivat jyrkät ja huonokuntoiset, sekä paikoin kasvien valtaamat. Eikä asiaa myöskään helpottanut Alejandron kantamus. Hän oli kyllä hyväkuntoinen ja voimakas nuori mies, parhaassa iässään, mutta hänenkin voimillaan oli rajansa. Varsinkin näin vaikeakulkuisissa portaissa. Lopulta he olivat huipulla, mistä avautui henkeä salpaava näkymä, jota kumpikin jäi hetkeksi katsomaan, kunnes Alejandro viimein katsoi sopivan paikan mihin hän laski Westridgen hellävaroen.

Kun tämä oli tehty Alejandro otti laitteet Bushikalta. Hän tutkaili ensin kännykkää, mutta ilmeisesti Sanders oli ollut muita fiksumpi ja oli laittanut kännykkäänsä kunnolliset suojaukset, joten sillä ei soiteltaisi mihinään. No ei soittaisi mieskään, Alejandro päätti ja paiskasi kännykän alas tasaneelta. Kuului kolinaa ja räsähdys, kun kännykkä putosi alas ja hajosi temppelin isoista kivistä tehtyihin rakennelmiin osuessaan kappaleiksi. Siitä kännykästä ei olisi enää mitään hyötyä.

Tämän jälkeen Alejandro otti käsiinsä radiopuhelimen, jossa ei ollut minkäänlaisia suojauksia päällä, joten sitä pystyi käyttelemään. Hänellä meni tovi jos toinenkin ennen kuin hän löysi oikean taajuuden ja alkoi lähettää hätäkutsua.

Meni tovi ja toinenkin, ennen kuin hän sai vastauksen. Alejandro kertoi hänelle vastanneelle henkilölle tilanteen ja ilmoitti että tarvitsisvat lääkäri apua. Lopuksi hän kertoi heidän sijaintinsa ja radiopuhelimensa tiedot, jotta he voisivat paikantaa heidät sen avulla, jos se suinkin olisi mahdollista, sillä hän ei tiennyt sanoa tarkkoja kordinaatteja temppelin sijainnille.

Lopulta hänelle vastannut henkilö ilmoitti apua olevan tulossa ja että heidän täytyisi vain odottaa, siihen kunnes se saapuisi. Hän lupasi tehdä niin ja lopetti puhelun, pitäen radiopuhelimen valmiustilassa, siltä varalta että jotain tulisi.

Tämän jälkeen hän katseli, mitä kaikkea tasanteella oli ja huomasi koristeellisen rakennelman, joka näytti siltä, että sitä oli ehkä käytetty muinaisina aikoina valaistus tarkoituksiin.

Hän tarkasteli tuota muinaista soihdun paikkaa, pohtien mitä hänen olisi parasta tehdä. Hänen käytössään olevilla välineillä, merkkitulesta ei kovin näkyvää saisi ja mutta kenties riittävästi. Toisaalta häntä huolestutti se riski, että myös heitä jahtaavat Sanders ja Carl näkisivät merkkitulen.

Lopulta hän päätti, että oli pakko ottaa riski, muutoin Bushika menettäisi isänsä. Hän siis kaiveli taskustaan vanhoja ruttaantuneita paperinenäliinoja ja jotain muuta paperiroskaa, jota hän oli sinne säilönyt ja sijoitteli niitä nyt katkomiensa kuivien liaanien palasten kanssa soihtumaljaan ja sytytti ne palamaan.

Hän oli onnistunut, mutta kuten hän myös oli arvellut, niin tuli ei ollut kovin näkyvä, mutta kenties riittävästi. Alejandro toivoi koko sydämestään, että he saisivat apua, ennen kuin heitä jahtaavat miehet huomaisivat heidät.

Lopulta Alejandro perääntyi takaisin Bushikan ja Westridgen luokse. Hän kurtisti kulmiaan nähdessään, että Westridgen olkapäässä olevasta haavasta valui yhä verta. Hän tiesi, että jotain oli tehtävä, joten pikaisen mietinnän jälkeen hän otti yltään päälimmäisen pitkähihaisen paidan ja repi sen sopiviksi suikaleiksi ja kietoi, miten pystyi, jotta se peitti haavan ja hillitsi hieman veren vuotoa.

Ja vielä pikkuinen jatkopala. Jatkakaapas te vuorostanne tätä...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 18.02.21 - klo:21:53
Lopulta Alejandro perääntyi takaisin Bushikan ja Westridgen luokse. Hän kurtisti kulmiaan nähdessään, että Westridgen olkapäässä olevasta haavasta valui yhä verta. Hän tiesi, että jotain oli tehtävä, joten pikaisen mietinnän jälkeen hän otti yltään päälimmäisen pitkähihaisen paidan ja repi sen sopiviksi suikaleiksi ja kietoi, miten pystyi, jotta se peitti haavan ja hillitsi hieman veren vuotoa.

Tämän jälkeen he pysyivät paikallaan, tarkistaen Westridgen tilan tämän tästä, vilkuillen myös aika ajoin alas, kasvillisuuden valtaamalle aukealle, jossa ei toistaiseksi näkynyt liikettä.

Aurinko oli jo laskemassa, kun jostain kaukaa kantautui Alejandrolle tuttu ääni. Helikopteri, hän ajatteli. Bushika sen sijaan katseli hieman epäilevänä äänen suuntaan, sillä hän oli kuullut äänen viimeksi ihan pienenä lapsena, kun he olivat joutuneet pakenemaan sen aikaisesta kylästä, kun ilmeisesti jonkun huumekartellin jäsenet olivat päättäneet hyökätä.
”Ihan rauhassa, he ovat hyviä tyyppejä”, Alejandro rauhoitteli Bushikaa ja toivoi, että oli oikeassa.

Helikopteri lähestyi ja ääni sen voimistui sitä enemmän, mitä lähemmäksi se tuli. Lopulta se alkoi laskeutua ja sai kasvillisuuden huojumaan kuin kovassa myrskyssä. Jopa Bushikan ja Alejandron oli suojauduttava ja suojattava myös Westridgeä moottorin ja lapojen aiheuttamalta voimakkaalta ilmavirralta.

Helikopteri isolle tasanteelle, minne se onneksi sopi. Onneksi myös rakenteet kestivät sen painon. Muinoin osattiin rakentaa, Alejandro ajatteli tyytväisenä.

Helikopterin sivuovi vedettiin auki ja kaksi henkilöä astui ulos, varoen osumasta yhä pyöriviin lapoihin. He tulivat puolijuoksua Alejandron ja Bushikan luokse, jolloin Alejandro näki, että tulijat todellakin olivat hyvällä puolella ja mitä ilmeisimmin hyvän ensihoitaja koulutuksen saaneita. Heidän englanninkielen taidoissa ei tosin ollut hurraamista, mutta se ei onneksi haitannut, sillä Alejandro kaikeksi onneksi osasi myös espanjaa, joka tällä alueella oli hyvin yleinen kieli.

Täten hän sai asian selvitettyä ja Esperansaksi ja Juaniksi esittäytyneet ensihoitajat auttoivat heitä siirtämään Westridgen helikopteriin.
Bushika nousi kyytiin, sillä hän halusi olla siellä missä isäkin.

”Bushika, minä jään tänne ja yritän löytää vanhempani. Heille täytyy kertoa, että sinä ja isäsi olette turvassa”, Alejandro sanoi ja katsoi Bushikaa ystävällisesti.

”Hyvä on, mutta ole varovainen, se mies pyörii varmasti vielä lähistöllä, jos ei onnistunut eksymään viidakossa”, Bushika sanoi ja katsoi nuorukaista lämpimästi.

”Toki”, Alejandro lupasi ja perääntyi kauemmaksi helikopterista. Ensihoitajat vetivät oven kiinni ja antoivat lentäjälle merkin, että oltiin valmiina lähtöön.

Hetkeä myöhemmin lavat alkoivat pyöriä vinhasti ja helikopteri nousi ilmaan. Sisällä ensihoitajat tutkivat Westridgen ja hoitivat tätä sen minkä pystyivät, jotta matka sairaalaan olisi mahdollisimman tuskaton.

Bushika istui isänsä vierellä ja katseli ensihoitajien puuhia hiljaa. Hän oli hyvin huolissaan isästään ja toivoi, että tämä tulisi vielä kuntoon.

Jossain välissä matkaa, Westridge palasi tajuihinsa ja katseli syvän hämmennyksen vallassa ympärilleen, sillä ei tiennyt miten oli joutunut helikopterin kyytiin.

Toinen ensihoitajista, painoi kätensä rauhoittavasti hänen rinnalleen ja yritti moottorin melusta huolimatta selittää oman osuutensa siitä, mitä oli tapahtunut ja minne he olivat menossa.

Westridge ei oikeastaan jaksanut vastata, joten hän tyytyi vain nyökkäämään ja antoi heidän tehdä työnsä. Sitten hän tuli vilkaiseeksi sivulleen ja näki Bushikan. Tämän kasvot olivat yhä kyyneljuovilla, mutta muutoin tyttö vaikutti olevan kunnossa, mikä sai miehen mielen huojentumaan. Nyt se saasta, Sanders, ei saisi iskettyä näppejään tyttöön, hän ajatteli ja hymyili lämpimästi Bushikalle.

Bushika otti isänsä käden omaansa ja vain katsoi tätä ja tunsi huojennusta. Isä tulisi varmasti kuntoon, hän ajatteli.

Miten jatkuupi tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 18.02.21 - klo:21:54
Bushika otti isänsä käden omaansa ja vain katsoi tätä ja tunsi huojennusta. Isä tulisi varmasti kuntoon, hän ajatteli.

Oli jo ihan pimeää, kun helikopteri viimein laskeutui sairaalan katolle. He odottivat hetken että roottorin lavat lakkaisivat pyörimästä ja paikalla valmiina odottamassa ollut ensiaputiimi saapui auttamaan. Westridge siirrettiin sairaalavuoteelle ja kiidätettiin sisätiloihin, Bushikan seuratessa heitä.

Häntä ei tosin päästetty toimenpidehuoneeseen, mutta hän jäi sen ulkopuolelle odottamaan, toivoen että kaikki menisi hyvin. Hän ei oikein tiennyt kenelle puhua, sillä hän ei tuntenut sairaalasta ketään, eikä hänellä ollut minkäänlaisia papereitakaan esittää.

Eräs hoitaja pysähtyi hänen luokseen ja kysyi oliko kaikki hyvin ja Bushika kertoi tälle, mitä oli tapahtunut ja miksi hän siinä odotti. Hoitaja oli ystävällinen, vaikka katselikin hieman hämmentyneenä Bushikan erikoista asua, joka taisi olla tähän paikkaa hieman turhankin paljasteleva. Se selvisi Bushikallekin, kun hoitaja palasi myöhemmin takaisin hänen luokseen pyysi seuraamaan.

Hän vei tytön suureen huoneeseen, joka oli tyhjä, mutta jossa yleensä hoidettiin sellaiset henkilöt, jotka tarvitsivat kunnollisen pesun ennen hoitotoimenpiteitä. Hoitaja siis passitti Bushikan suihkuun ja sen jälkeen antoi hänelle puhtaat vaatteet, jollaisia heillä oli varalla vastaavanlaisia tilanteita silmällä pitäen.

Bushikalla kesti hieman tottua uusiin vaatteisiinsa, koska oli tottunut ihan toisenlaisiin viidakossa asuessaan, mutta toisaalta hän piti niistä, eivätkä ne hänestä pahalta tuntuneet. Hieman oudoilta vain.

Tämän jälkeen hoitaja ohjasi hänet takaisin toimenpidenhuoneen luokse, odottamaan milloin pääsisi tapaamaan isäänsä. Siinä kesti niin kauan, että pian tyttö laskeutui tuoleille kyljelleen lepäämään ja nukahti. Hän heräsi vasta, kun eräs Westridgeä hoitaneista hoitajista herätti hänet ja kertoi, että hän voisi mennä tapaamaan tätä.

Hoitaja varoitti, että Westridge saattaisi olla hieman sekava nukutuksen ja vahvan lääkityksen jäljiltä. Olkapää ei loppujen lopuksi ollut niin paha kuin oli näyttänyt. Sieltä tarvitsi vain poistaa luoti, sekä puhdistaa, että ommella haava. Jalka oli ollut todella huonossa kunnossa. Murtumat itsessään olivat olleet pahoja, mutta se mitä Sanders oli tehnyt, oli pahentanut sitä. Kestäisi pitkään ennen kuin jalka olisi kävelykunnossa.

Hieman epäröiden Bushika asteli kohti vuodetta, jolla Westridge lepäsi. Tämä ei ollut vielä hereillä, mutta ilokseen tyttö saattoi nähdä, että mies näytti jo huomattavasti paremmalta, kuin heidän saapuessaan.

Hän istuutui vuoteen vierellä olevalle tuolille ja vain katseli hiljaa isäänsä. Hän oli toki yhä huolissaan, mutta samalla myös tyytyväinen, että isä sai kunnollista hoitoa.

Siinä hänen istuessaan, Westridgen heräsi. Mies oli tosin yhä melkoisessa pöpperössä lääkkeiden ja nukutusaineen jäljiltä.

”Hei isä”, Bushika sanoi ja laski kätensä isänsä kädelle.

”Hei”, Westridge vastasi hieman sammaltaen. Olo oli hyvä, joskin sekava ja hän tiesi, että kun lääkkeiden vaikutus hälvenisi, selviäisi asiaintila vielä paremmin.

”He hoitavat sinut kuntoon, mutta siihen menee pitkä aika, enkä minä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. En ole kuullut Alejandrosta ja muista mitään pitkään aikaan”, Bushika sanoi ja kertoi, mitä sen jälkeen oli tapahtunut, kun Sanders oli rynninyt aukealle ja hän paennut viidakkoon.

Westridge ei jaksanut vastata, mutta kuunteli silti ja katseli hellästi tytärtään. Hän oli tyytyväinen siihen, että tämä oli turvassa. Ainakin toistaiseksi.

Jatkuu... ellette te jatka tätä ensin... :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 18.02.21 - klo:21:57
Osa 13 Viidakossa

Helikopterin lähdettyä, Alejandro sammutti merkkitulen huolellisesti, sillä hän ei halunnut aiheuttaa maastopaloa, kun heitä jahtaavissa miehissä ja käärmeessä oli riittävästi vaivaa. Tämän jälkeen hän lähti kapuamaan alas temppelin jyrkkiä portaita etsiäkseen vanhempansa, jotka todennäköisesti olivat jossain päin viidakkoa. Toivottavasti eivät sentään eksyksissä, Alejandro ajatteli huolissaan, katsellen huolellisesti jalkoihinsa, kuin myös välillä vilkuillen ympäriinsä.

Hän ei myöskään halunnut tulla yllätetyksi sen enempää Sandersin, kuin Carlin taholta. Hetken hän mietti että ehkä jopa käärmeen kohtaaminenkin olisi paljon parempi vaihtoehto. Se ei ainakaan ampuisi ja ehkä sitä pystyi välttelemäänkin, sillä se ei tuntunut jostain syystä pitävän temppelistä.

Lopulta hän pääsi jyrkkien kivirappusten alapäähän ja oli jo suuntaamassa kulkunsa kohti viidakkoa, kun joku juoksi häntä vastaan.

Nuorukainen seisoi hetken paikallaa, mutta tunnistettuaan Sandersin, hän juoksi sisälle temppeliin, sillä ei hän halunnut jäädä tekemään läheisempää tuttavuutta Sandersin kanssa. Tämä kun vaikutti yhä olevan raivoissaan, mikä ei ollut ihme, sillä mies oli juuri menettänyt saaliinsa.

”Pysähdy!”, Sanders karjui, mutta siitä ei ollut hyötyä, sillä Alejanro ei totellut häntä. Nuorukainen juoksi pitkin käytävää, katsoen toki väliin jalkoihinsa, sillä ei halunnut pudota mihinkään kuoppaan, joita muinaiset rakentajat olivat sinne tänne rakennelleet, varmaankin suojatakseen temppelin sisemmissä osissa lepäävää aarretta.

Alejandro huomasi erääseen käytävään siilautuvan laskevan auringon valon ja suuntasi sinne, arvellen, että sieltä kautta pääsisi ulos ja ehkä jopa viidakkoon pakoon.

Niin hän sitten suuntasi kohti valoa, joka alkoi näyttää punertuvalta, mitä alemmaksi aurinko laski. Lopulta hän tuli suuaukolle ja totesi tulleensa tasolle, josta pääsi takaisin portaille. Hän ei aikaillut, vaan suuntasi portaille, asteli taas varovaisesti alas ja nyt kun Sandersista ei näkynyt jälkeäkään, hän juoksi viidakkoon, yrittäen löytää mitä tahansa jälkiä vanhemmistaan.

***

Viidakossa, Terri, Cale, Danny ja Bira juoksivat kuin henkensä edestä, kunnes saapuivat pienelle aukealle, jossa he olivat yhden yön viettäneet, ennen temppelille saapumistaan.

He päättivät hengähtää siellä hetken, sillä jokainen oli kovin uuvuksissa temppelin tapahtumien ja juoksun jäljiltä. Lisäksi he tietysti toivoivat, että olisivat jo riittävän kaukana heitä jahtaavista miehistä.

Nuotiota he eivät uskaltaneet laittaa, vaikka alkoikin jo hiljalleen hämärtää, sillä he eivät halunneet ilmaista jahtaajille olinpaikkaansa. Hieman hengähdettyään, Cale tutkaili kaikkia huolestuneena ja kysyi, ”oletteko kunnossa?”

”Olemme”, kuului vastaus ja Bira tyytyi vain nyökkäämään. Hän oli huolissaan niin Bushikasta, kuin Westridgestä, sillä oli kyllä nähnyt kuinka kauhealla tavalla Sanders oli Westridgeä kohdellut. Hän ei vain osannut ilmaista itseään puutteellisen kielitaitonsa vuoksi.

Itse kukin alkoi jo rauhoittua, kun äkkiä he kuulivat askelia, jotka lähestyivät. Jokainen jännittyi ja he käänsivät katseensa äänen suuntaan. Kukaan ei inahtanutkaan, vaan itse kukin yritti pysyä näkymättömissä. Tosin ainoa, joka siinä onnistui täydellisesti, oli Bira, joka oli sellaiseen tottunut.

Lopulta tuo joku saapui aukealle ja pysähtyi. He kuulivat hänen kiihkeän hengityksensä, joka kieli että hän, kuka sitten olikin, oli juossut jo pitkän aikaa.

Oli hyvin hiljaista, kunnes äkkiä tuon hiljaisuuden rikkoi hengästynyt ääni, joka sanoi, ”onko täällä joku?”

Sitten hiljaisuus. Vain viidakon yöeläimet pitivät omaa konserttiaan, mutta piilossa olijat eivät halunneet vastata. He eivät luottaneet tulijaan ja miettivät tämän aikeita.

”Hei, onko täällä joku?”, ääni kysyi jälleen ja nyt siinä oli aimo annos pelokkuutta mukana.

Lopulta Cale ja Danny suoristautuivat ja astelivat aukealle. Cale sytytti taskulamppunsa ja osoitti sen valokeilalla suoraan miehen kasvoihin. Mies nosti kätensä suojatakseen silmiä äkilliseltä valolta, juoksenneltuaan pitkän aikaa pimenevässä viidakossa.

”Carl”, Danny sylkäisi nimen huuliltaan ja mulkoili miestä rumasti.

”Voisitko osoittaa sillä lampulla jonnekin muualle”, Carl pyysi, yrittäen yhä totutella taskulampunvaloon.

Cale laski hieman valokeilaa alemmas, mutta ei silti irroittanut katsetta miehestä, sillä hän ei luottanut tähän enää. Lisäksi hän halusi varmistua, että mies oli yksin, sillä Sanders oli noista kahdesta kuitenkin vaarallisempi. Hän ymmärsi oikein hyvin, että se mies olisi valmis vaikka tappamaan, jos katsoisi sen olevan etunsa mukaista.

”Oletko yksin?”, Cale kysyi ja katsoi Carlia tylysti.

”O..olen”, Carl änkytti. Hän oli säikähtänyt temppelin tapahtumia pahanpäiväisesti, mikä tosin ei estänyt häntä yhä himoitsemasta tuota satumaista aarretta, joka yhä oli temppelin uumenissa.

”Senkin kaksinaamainen paskiainen!”, kuului vihainen huudahus. Tuota huutoa seurasi hämmästynyt äännähdys, muksahdus ja pian Carl istui takamuksillaan maassa, nenäänsä pidellen.

Terri mulkoili Carlia rumasti samalla kun hieroi rystysiään, jotka punoittivat nyt iskun jäljiltä.

”Ouh”, hän ähki ja punainen noro valui hänen sieraimestaan huulille, ”ei olisi tarvinnut lyödä”, hän sanoi yrittäessään nousta jalkeille.

”Sinä ansaitsit sen”, Cale totesi kylmästi, vaikka toisaalta hän itse olisi mieluummin hoitanut asian toisella tavalla. Samalla hän rauhoitteli Terriä, joka oli raivoissaan ja syystäkin. Cale itsekin oli raivoissaan, mutta myös huolissaan  Alejandron, Westridgen ja Bushikan vuoksi.

Carl ei vastannut, vaan kaiveli taskustaan nenäliinan jolla yritti siivota vertavuotavaa nenäänsä.

”Tiedätkö yhtään missä se mies, Sanders on?”, Cale kysyi, sillä halusi varmistaa, että he kaikki olisivat turvassa, lisäksi häntä huoletti Alejandro. Hän ei tiennyt missä poika oli, mutta toivoi, että tämä olisi kunnossa.

”En tiedä, ei harmainta aavistustakaan”, Carl vastasi totuudenmukaisesti. Hän ei tosiaan tiennyt, sillä käärmeen tullessa kaikki oli mennyt sekaisin. Ihmiset olivat paenneet kuka minnekin, päästäkseen mahdollisimman kauaksi tuosta hirviömäisestä matelijasta.

”Hyvä on”, Cale sanoi, ”ajattelimme leiriytyä tähän, sillä on turhan vaarallista jatkaa matkaa pimeässä”, hän jatkoi ja huomautti, ”saat jäädä seuraamme sillä ehdolla, että tottelet meitä ehdoitta, muuten syötämme sinut ensimmäiselle kohtaamallemme petoeläimelle. Ymmärrätkö?”

”Y..ymmärrän”, Carl sanoi ja katsoi parhaimmaksi totella, sillä tiesi jäävänsä auttamattomasti toiseksi, jos yrittäisikin tapella. Rohekeus ei ollut hänen vahvuutensa.

”Hyvä”, Cale sanoi, ”ja nyt voisimme itse kukin yrittää rauhoittua ja levätä siihen asti, kunnes tulee valoisaa”, hän huomautti, saaden vastaukseksi hyväksyvää mutinaa.

Tämän jälkeen he valmistelivat leiripaikan, jättäen tosin nuotion tekemättä, sillä se paljastaisi hieman liiankin helposti heidän olinpaikkansa. Lopulta itsekukin alkoi olla rauhallinen, vaikka pimenevä ympäristö ei tietenkään asiaa liiemmin helpottanut.

Juuri ennen kuin viimeinenkin auringon pilkahdus katosi ja pimeys nieli maiseman kokonaan, he kuulivat helikopterin äänen, joka tosin tuntui kantautuvan hyvin kaukaa. Jokainen heistä tähysi taivaalle, jossa jo ensimmäiset tähdet tulivat näkyviin.

”Minnehän tuo helikopteri on matkalla?”, Cale mietti ääneen ja toivoi, ettei siinä tullut lisää liipasinherkkiä miehiä Carlin ja Sandersin avuksi.

Bira kyyristeli huolestuneena, sillä hänelle tuo ääni toi mieleen ikäviä muistoja aiemmista kohtaamisista helikopterin kanssa. Tuo ääni merkitsi hänelle vain pahaa, sillä tuollainen rautapeto toi tullessaan vain pahoja miehiä ja kuolemaa.

”Bira, onko kaikki hyvin?”, Terri kysyi, sillä hän huomasi, ettei Bira pitänyt helikopterin äänestä.

”Kaikki, hyvä. Tuo ääni, paha”, Bira vastasi, katsellen tarkkaavaisena öiselle taivaalle.

”Hyvä on”, Terri sanoi rauhoittavalla äänensävyllä ja yritti selittää, ”tuo ääni ei aina ole paha, joskus hyvä”, hän sanoi.

”Meille, se paha”, Bira vastasi ja katsoi kasvot vakavina naista.

”Ymmärrän”, Cale sanoi, sillä hän tajusi, mitä mies tarkoitti, ”tilan omistajien alaisia tai huumekartellin jäseniä”, hän tarkensi ja muistutti, mitä ne tekivät näille pienille heimoille, jotka halusivat vain olla ja elää rauhassa, kuten esivanhempansa.

Terri katsoi ymmärtäväisesti Biraa, sillä tuollainen teko jätti aina jälkensä ja tuokin heimo oli varmasti menettäny monta jäsentä noille häijynilkisille ahneille miehille, mistä Carl ja Sanders eivät juurikaan eronneet.

Helikopteri tuntui lähestyvän, kunnes ääni vaikeni hetkeksi. Sitten se taas kuului ja loittoni.

”Se haki jotain”, Danny sanoi ja pieni toivonkipinä heräsi miehen sisällä. Ehkä apu saapui, hän ajatteli.

”Voisiko olla”, Cale aloitti ja tunsi hänkin jonkinlaisen toivon heräävän.

”Toivottavasti”, Terri sanoi hiljaa.

Lopulta pieni leiri hiljeni ja jokainen vetäytyi niin mukavaan asentoon kuin epämukavassa maastossa oli mahdollista. Heillä ei ollut edes makuualustoja tai telttoja, koska ne olivat kiireessä jääneet temppelin piha-alueelle, jossa Carl ja Sanders olivat pitäneet leiriään.

Oli jälleen rauhallista, kun he kuulivat uuden juoksuaskelet, jotka lähestyivät. Carl meinasi huutaa jotain, mutta Danny vaiensi hänet, painamalla ison kätensä miehen suun eteen ja pitämällä tämän toisella kädellä paikallaan. Hän, sen enempää kuin muutkaan eivät halunneet Carlin varoittavan tulijaa.

Carl mumisi jotain epäselvää Dannyn käden takaa ja yritti heikosti päästä vapaaksi, mutta Danny oli vahvempi ja lopulta Carl luovutti. Häntä suututti, mutta hän ei halunnut saada uutta iskua naamaansa. Nenä oli jo nyt kipeä ja todennäköisesti näytti kamalalta.

Askelet lähestyivät yhä, kunnes pysähtyivät. Kukaan ei uskaltanut äännähtääkään, vaan pysyi paikallaan ääneti. Lopulta Cale sytytti taskulamppuunsa valon, nähdäkseen tarkemmin kuka tulija oli, koska tämäkään ei selvästi uskaltanut pitää ääntä.

Miten jatkuu tästä? Kukahan sieltä saapui leirille? Kerro sinä se...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 11.03.21 - klo:10:02
Lopulta Cale sytytti taskulamppuunsa valon, nähdäkseen tarkemmin kuka tulija oli, koska tämäkään ei selvästi uskaltanut pitää ääntä. Hämmästyksekseen ja ilokseen hän näki valokeilassa Alejandron.

”Alejandro”, Cale sanoi rentoutuen ja harppoi poikansa luokse.

”Isä”, Alejandro vastasi ja tuntui huojentuneelta. Hän oli löytänyt etsimänsä, ”et usko miten iloinen olen nähdessäni sinut”, hän sanoi lopulta.

Terri ei sanonut sanaakaan, vaan hyökkäsi heti tutkimaan poikaansa, että tämä varmasti oli kunnossa.

”Äiti, oikeasti. Minä olen kunnossa”, Alenadro sanoi närkästyneenä. Hän ymmärsi kyllä miksi äiti teki niin kuin teki, mutta se ärsytti häntä silti.

Terri katsoi poikaansa ja peräytyi hieman, ”olin huolissani, minun täytyi varmistua”, hän sanoi.

”Äh”, Alejandro äännähti ja kääntyi sitten isänsä puoleen, ”muuten, Westridge ja Bushika ovat turvassa. Sain Westridgelle apua, hän sai helikopterikyydin lähimpään sairaalaan, Bushika meni hänen mukaansa”, hän kertoi.

”Mahtavaa”, Danny sanoi ilahtuneena, ”se se helikopteri sitten oli, minkä me kuulimme.”

”Hyviä uutisia”, Cale sanoi ja hymyili, ”entä Sanders, ethän vain törmännyt häneen?”

”Valitettavasti törmäsin, joskin me leikimme hetken kuurupiiloa temppelin sisätiloissa. Minä löysin tieni ulos, mutta en tiedä missä hän on. Joko hän on yhä temppelillä tai sitten jossain päin viidakkoa”, Alejandro vastasi.

”Hyvä on”, Cale vastasi ja arveli että heidän oli silti hyvä olla varuillaan, sillä tuo Sanders vaikutti hieman arvaamattomalta, ”olen silti iloinen kuullessani, että Warren on nyt turvassa”, hän huomautti.

”Ehdotan, että odotamme auringon nousua ja sitten palaamme jokialukselle ja sen jälkeen suuntaamme takaisin Manausiin”, Danny sanoi laskiessaan Carlin vapaaksi.

Muut vastasivat hyväksyvästi Dannyn ehdotukseen, he halusivat päästä pois täältä. Kauaksi temppelistä ja käärmeistä.

”Bira, sinä olet tietysti vapaa palaamaan oman heimosi pariin heti kun haluat”, Cale sanoi ja katsoi ystävällisesti Biraa.

”Ensin joki”, Bira sanoi, ”sitten minä mennä”, hän jatkoi.

”Hyvä on, miten vain haluat”, Cale sanoi hyväksyvästi.

Leiri rauhoittui jälleen, eikä heitä häirinnyt enää ketään tai mikään, lukuunottamatta epämukavaa makuualustaa. Aamun valjetessa itse kukin nousi ylös jatkaakseen matkaa, sillä jokainen, Biraa lukuunottamatta, kaipasi mukavaa vuodetta, jossa levätä.

Yksikään heistä ei ollut levännyt erityisen hyvin. He olivat kuunnelleet jokaista rapsahdusta ja ääntä pimeässä, kuin myös yrittäen etsiä mahdollisimman mukavaa asentoa, joka tuntui olevan mahdotonta.

Ruokaa heillä ei ollut, mutta Bira löysi syötäväksi kelpaavia hedelmiä, joita hän toi leiriläisille, jotta he jaksaisivat jatkaa matkaansa.

Syötyään pienen aamiaisen, he suuntasivat kulkunsa takaisin joelle. Matka sujui syvän hiljaisuuden vallassa ja kun he pääsivät jokirantaan, Bira hyvästeli heidät, kadoten takaisin viidakkoon.

Miten jatkuu...?
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 11.03.21 - klo:10:03
Osa 14, Matka Manausiin

Terri, Danny, Cale, Alejandro ja Carl puolestaan nousivat jokialukseen, joka näytti hylätyltä. No olihan se jätetty kiireessä, mutta he olivat silti tyytyväisiä, että se oli kunnossa, eikä eläimet olleet vallanneet sitä.

Carl lukittiin yhteen hyttiin, sillä he halusivat varmistaa, ettei tämä pääsisi juonittelmaan, sillä tuskin hänkään oli halukas kohtaamaan viranomaisia ja näiden kysymyksiä matkan tapahtumista.

Danny ja Terri irroittivat jokialuksen, joka erkani rannasta hitaasti, mutta tasaisesti. Alejandro oli ohjaimissa, kun taas Cale yritti saada yhteyden Manausiin Alejandron pelastamalla radiopuhelimella. Se toimi jotenkuten, mutta, yhdeyden saaminen oli vaikeata. Ehkäpä kantomatka ei toiminut joella aivan yhtä hyvin kun temppelin huipulla.

Mutta lopulta hyvin pitkän ajan kuluttua hän löysi oikean taajuuden ja sai vastauksen. Hän selitti hänelle vastanneelle henkilölle heidän senhetkisen tilanteen ja että he olivat paluumatkalla Manausiin, mutta että yksi aseistetuista miehistä oli yhtä vapaalla.
Vastaaja lupasi selvittää asiaa ja pyysi heitä olemaan rauhallisia ja ilmoittamaan, kun he olisivat viimeinkin päässeet takaisin Manausiin.

Cale lupasi, että he tekisivät niin ja lopetti puhelun ja kertoi saman muillekin.

Jokialus lipui takaisin päin jokea pitkin, heidän ohittaessaan tuttuja maisemia, joskaan ketään ei liiemmin jaksanut maisemat juuri sillä hetkellä kiinnostaa. He halusivat päästä takaisin Manausiin selvittämään asiat, sekä mahdollisimman kauaksi niin Sandersista, kuin käärmeestä.

Vain yksi toivoi, etteivät he palaisi Manausiin, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista halua selvitellä asioita paikallisten viranomaisten kanssa. Mutta toisaalta, nämä saattoivat helposti, sopivasta rahasummasta, katsoa asioita läpi sormien ja hän saattaisi ehkä jopa päästä pälkähästä.

Vasta kun päivä alkoi jälleen kääntyä illaksi, he pysähtyivät yöksi vastarannalle ja sopivat että he vuorottelisivat vahdissa, siltä varalta, että Sanders olisi seurannut heitä ja yrittäisi päästä alukseen. Tosin heillä ei ollut minkäänlaista aseistusta, sillä ne pari asetta, jotka aluksessa oli ollut, oli Sandersin koplan toimesta viety. Silti he yrittivät pärjätä sillä, mitä aluksesta löytyi.

Lisäksi he joutuivat pitämään silmällä Carlia, joka pääsi hytistään vain pakollisille vessareissuille. Toistaiseksi Carl ei ollut yrittänyt mitään, mutta he eivät silti halunneet että mies saisi mitään tilaisuutta tehtä pahojaan.

Yö sujui yllättävän rauhallisesti, vain yhdessä vaiheessa sillä hetkellä vartijana toiminut Danny kuuli jonkin loiskahtavan veteen, mutta arveli sen olleen joko kala tai muu eläin ohikulkumatkalla. Jokivarressa asusti monenmoisia elukoita, joten jokaista molskausta ei voinut epäillä tunkeilijaksikaan.

Mitään muuta ei sitten kuulunutkaan, mutta Danny pysyi silti tarkkana, sillä ei halunnut tulla yllätetyksi. Tosin siitä ei ollut hyötyä, kun hän äkkiä tunsi kylmän teräksen takaraivossaan.

”Liikahda ja ammun pääsi irti”, sähisi kiukkuinen mies ääni.

Danny jäykistyi paikalleen, tuskin uskaltaen katsoa takanaan seisovaa, vettä tippuvaa miestä. Hän tiesi, että muita pitäisi varoittaa, mutta että jos hän sen tekisi, niin tuo mies ampuisi.

Hitaasti ja varoen hän nosti kätensä ylös, kääntäen hieman päätään, nähdäkseen Sandersin.

”Ei äkkiliikkeitä ja muuten, meillä jäi keskustelu kesken aikaisemmin”, Sanders sihisi hampaidensa välistä.

”Jos tarkoitat, että halusit tietää, minne alaisesi katosivat, niin sinähän sait jo vastaukseksi”, Danny muistutti rauhallisesti.

Vastaus ei Sandersia miellyttänyt. Hänen kätensä liikahti nopeasti ja pian Danny oli lattialla polvillaan, toista ohimoaan hieroen. Siihen nousisi vielä iso kuhmu.

”Ei. Sinä valehtelet. Kysyn vielä, missä minun mieheni ovat?”, Sanders äyskäisi ja painoi pistoolin piipun Danny otsalle.

”Ei hän valehtele”, kuului rauhallinen ääni ja Cale asteli paikalle. Hän oli ollut tulossa päästämään Dannyn vartiovuoroltaan ja kuullut noiden kahden aiheuttaman melun, ”näithän itsekin sen käärmeen”, hän muistutti.

”Se käärme...” Sanders aloitti, mutta vaikeni, kun jokin tumma ja pitkä kohottautui joesta. Kuului outo ääni ja tuo pitkä ja musta laskeutui pehmeästi jokialuksen kannelle.

Sen ruumis liikkui sulavasti ja piti outoa pehmeää, rahisevaa ääntä, kun suomuinen nahka osui puista kantta vasten.

Mitenkähän mahtaa jatkua tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 18.03.21 - klo:21:41
Sen ruumis liikkui sulavasti ja piti outoa pehmeää, rahisevaa ääntä, kun suomuinen nahka osui puista kantta vasten.

Sanders käänsi asetta pitelevän kätensä kohti matelijaa ja ampui.

Pam, pam, pam, pam

Kuului pehmä tömähdys, kun matelijan pitkä ruumis lysähti kannelle. Sitten avautuvia ovia ja juoksuaskelia, kun Terri ja Alejandro syöksyivät paikalle, havahduttuaan laukauksien ääniin.
”Nyt se on kuollut”, Sanders sanoi voitonriemuisena ja kääntyi takaisin Dannyn ja Calen puoleen.

”En usko, että se oli yksin”, Danny sanoi hitaasti, sillä muisti, että edelliselläkin reissulla noita jättiläismäisiä käärmeitä oli ollut ainakin kaksi.

”Ihan sama, ammun senkin, jos se erehtyy tulemaan tänne”, Sanders ärisi, yrittäen peittää sen tosiasian, että oli säikähtänyt jättimäistä matelijaa.

”Sen kuin vain”, Danny sanoi tyynesti. Hän tiesi jo kokemuksesta, ettei se ollut helppoa, sillä nämä jättiläismäiset käärmeet tuntuivat poikkeavan niin monella tapaa tavallisista käärmeistä. Aivan kuin ne osaisivat ajatella ihmisen tavoin. Kostaa kumppaninsa kuoleman tai jotain sen tapaista.

Toisaalta, saattoihan hän olla väärässäkin, mutta niin paljon outoja oli tapahtunut, että hän suvaitsi epäillä sitä.

”No niin ja me jatkamme matkaa ja menemme sinne minne minä käsken”, Sanders käski, muttei huomannut Calea, jonka käsi liikahti nopeasti. Kuului ällöttävä muksahdus kun kookas taskulamppu osui miehen takaraivoon.

Sanders räpäytti silmiään hämmästyneesti kerran ja lysähti sitten pitkin pituuttaan kannelle.

”Kiitos”, Danny sanoi, katsoen Calea. Hän ei aikaillut, vaan riisui miehen aseista ja tämän jälkeen sitoi tämän kädet ja jalat tiukasti. Miehestä ei olisi vaaraa kenellekään, ainakaan toistaiseksi.

”Eipä mitään”, Cale sanoi tyynesti ja muistutti, ”tulin päästämään sinut levolle”.

Danny nyökkäsi ja vilkaisi nopeasti Sandersia, joka alkoi hiljalleen virota saamastaan iskusta, ”pärjäätkö tuon kanssa?”

”Kyllä”, Cale vastasi.

”Hyvä on”, Danny sanoi ja harppoi omaan hyttiinsä, Terrin ja Alejandron palatessa omiinsa, nyt kun kaikki oli taas rauhallista.

Cale vietti loppuyön vartiossa, aamun valjetessa hän, Danny ja Alejandro työnstivät ison, raskaan käärmeen ruumiin kannelta veteen, sillä he eivät halunneet viedä sitä Manausiin. Eikä kukaan välttämättä ollut halukas ostamaan, mahdollisesti siihen mennessä haisevaa, käärmeenraatoa.

Tämän jälkeen Alejandro ja Danny irroittivat köydet ja matka saattoi jatkua, mutta he eivät huomanneet, että heitä seurattiin. Ei tosin rannalta käsin, vaan jokin suuri, pitkä ja tumma ui äänettömästi juuri veden pinnan alapuolella, joten sitä oli vaikea erottaa jokialuksen jättämästä vanasta.
Loppu matka Manausiin sujui yllättävän mutkattomasti ja suurin osa heistä oli hyvin tyytyväisiä päästyään turvallisesti satamaan.

Danny vapautti Sandersin köysistä, jolloin tämän olisi helpompi liikkua ja he aikoivat nousta jokialuksen kyydistä, kun Sanders tuuppasi Dannyn nurin ja peräytyi rantaan, Carlin seuratessa häntä. Nuo kaksi katosivat ihmisvilinään.

”Emme voi jäädä tähän. En tiedä minne he aikovat mennä, mutta minulla on paha aavistus”, Cale sanoi.

”Sairaala”, Danny sanoi heti ja kääntyi kysymään Alejandrolta, tiesikö tämä mihin sairaalaan Westridge oli viety.

Alejandro mietti hetken, kunnes muisti. Silti hän ei ollut aivan varma. Mutta ei lähialueilla kovin montaa sairaalaa ollut, joten niiden tutkimiseen ei menisi kovin pitkästi.

”Menkäämme sitten”, Cale totesi tyynesti. He hankkivat itselleen kulkupelin ja suuntasivat ensimmäiseen paikkaan, jonne Alejandro oletti Westridgen viety, eikä hän sitä ollutkaan väärin muistanut.

Lisäksi heitä seurattiin yhä. Sillä jostakin syystä tuo toinen iso anakonda oli päättänyt olla antamatta periksi.

Jatkuu.... Jollet sinä jatka tätä ensin. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 18.03.21 - klo:21:43
Osa 15, Käärme soturi

Sairaalalla nuo muutamat päivät olivat vierähtäneet rauhallisissa merkeissä ja Westridgen pahoin murtunut jalka oli hiljalleen alkanut parantua. Kävelykuntossa se ei olisi vielä pitkään aikaan, mutta ainakin hänen olonsa oli huomattavasti parempi. Tai sitten se johtui melkoisesta lääkekoktailista, joka hänelle annettiin päivittäin.

Bushika oli isänsä luona mahdollisimman usein ja niin pitkään kuin uskalsi ja pystyi. Tosin noina muutamina öinä hän oli joutunut etsimään itselleen yöpaikan, sillä sairaalassa ei saanut yöpyä, jos ei ollut potilas.

Nytkin hän istui vuoteen vieressä ja keskusteli isänsä kanssa, kun ovi työnnettiin auki ja Terri, Danny, Cale ja Alejandro astuivat sisälle. Heidän kasvoillaan ollut tiukka, jännittynyt ilme muuttui helpottuneeksi, kun he näkivät, ettei Bushikan ja Westridgen lisäksi huoneessa ollut ketään muuta.

”Et usko miten iloisia olemme nähdessämme teidät kaksi”, Danny sanoi ja harppoi vuoteen toiselle puolelle.

Westridge katsoi Dannya ja sitten muita hieman kysyvästi, ”mitä on tekeillä? Mistä olen jäänyt paitsi?”, hän kysyi.

”Öm, tuota”, Danny aloitti, mutta vaikeni ja vilkaisi Calea. Hän ei oikein tiennyt mitä kertoa ja oliko edes vaara enää olemassa, jos Sanders ei löytäisi sittenkään tänne.

”Kuten näet pääsimme tänne hyvin, mutta rantautuessamme Manausin satamaan, Sanders ja Carl karkasivat käsistämme ja me vähän pelkäsimme, että Sanders yrittäisi tulla tänne?”, Cale selitti.

”Miksi hän tänne...”, Westridge aloitti, mutta vaikeni ja kääntyi sitten katsomaan Bushikaa. Hän ymmärsi, mies tietenkin halusi saada tytön käsiinsä, vaikka siinä olisikin riskinsä, ”Bushika”, hän sanoi hiljaa ja vilkaisi muita.

”Älä huoli, me pidämme hänestä huolen”, Cale lupasi, eikä voinut olla huomaamatta pientä tyytyväistä hymyä Alejandron kasvoilla.

”Tiedän”, Westridge sanoi, hienoista huojennusta äänessään. Hän oli ollut hieman huolissaankin tyttärestään, sillä tällähän ei ollut mitään majapaikkaa täällä. Mutta nyt hän voisi olla Terrin ja Calen luona.

”Hyvä”, Cale sanoi tyytyväisenä. Hän, kuten muutkin olivat olleet hyvin huolissaan, mutta nyt heillä oli yksi huoli vähemmän. Ainakin toistaiseksi.

Cale, Terri, Danny ja Alejandro päättivät jäädä hetkiseksi vierailulle Westridgen luokse ja pian huoneessa soljui kepeä puheensorina, kun itse kukin kertoi, mitä heille oli viidakossa ja temppelillä tapahtunut. Westridge kertoi, mitä hänen ja Sandersin välillä oli tapahtunut, mikä ei lopulta yllättänyt muita.

No niin tässä tämän kertaiset pätkät. Jatkakaahan te puolestanne nyt. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 22.06.21 - klo:21:56
Cale, Terri, Danny ja Alejandro päättivät jäädä hetkiseksi vierailulle Westridgen luokse ja pian huoneessa soljui kepeä puheensorina, kun itse kukin kertoi, mitä heille oli viidakossa ja temppelillä tapahtunut. Westridge kertoi, mitä hänen ja Sandersin välillä oli tapahtunut, mikä ei lopulta yllättänyt muita.

”Mutta erityisen kiitollinen olen tälle nuorelle herralle, joka myös huolehti tyttärestäni”, Westridge sanoi, nyökäyttäen päätään Alejandroa kohti.

”Noh, eihän tuo nyt ollut mitään”, Alejandro mutisi ja punastui.

”Ilman sinua, hän olisi jäänyt Sandersin armoille”, Westridge huomautti.

”Olen silti iloinen, että me saimme tällä kertaa koko ryhmän takaisin, valitettavasti myös Carlin”, Cale huomautti.

”Minä myös”, Westridge vastasi, muiden nyökytellessä hyväksyvästi päätään, ”viimeksi ei käynyt ihan niin hyvin, vaikkakaan en sure Seronen kuolemaan tippaakaan. Hän sai mitä ansaitsi”, hän totesi.

”No, karma on narttu ja se iskee, kun sitä vähiten odottaa”, Danny totesi tyynesti, ei hänkään halunnut edes muistaa Seronea, sen enempää kuin niitä kahta roistoa, jotka olivat joutuneet käärmeen kitaan temppelillä.

”Totta”, Terri tokaisi.

Tämän jälkeen he siirtyivät hieman hilpeämpiin aiheisiin ja miettivät mitä he seuraavaksi tekisivät. Terri, Cale ja muut hankkisivat varmaankin kunnollisen hotellihuoneen siksi aikaa, kun he joutuisivat viettämään aikaansa Manausissa hoitamassa pakolliset asiat ja odottamassa, että Westridge olisi jälleen siinä kunnossa, että voisi päättää lähtisikö muiden mukaan vai palaisiko takaisin viidakkoon.

Westridge itse oli jo päättänyt palata, sillä hän ei halunnut jättää Yaraa, joka varmasti oli tälläkin hetkellä huolissaan. Mutta niin oli hänkin huolissaan Yarasta ja muista heimon jäsenistä, lähinnä Sandersin vuoksi. Se mies kun saattaisi kostonhimossaan usuttaa ties mitä roistoja heimon kimppuun, eikä hän voisi sen antaa tapahtua.

Bushika olisi toinen juttu. Toisaalta hän haluaisi Bushikan palaavan kanssaan heimon pariin, mutta toisaalta taas hän halusi antaa tytölle mahdollisuuden päättää itse mitä haluaisi tehdä. Olihan hän nähnyt, miten Bushika ja Alejandro vilkuilivat toisiaan. Sitä paitsi voisihan Bushikalle tehdä hyvää oppia tuntemaan tämä toinenkin maailma, joka erosi niin suuresti viidakosta.

Vierähti useampi tunti, muiden pitäessä seuraa Westridgelle, kunnes lopulta vierasaika oli kulunut umpeen ja hoitaja kävi muistuttamassa, että vieraiden olisi poistuttava ja että he voisivat palata takaisin seuraavana päivänä.

Westridge hyvästeli Bushikan ja muut, seuraten katseellaan, kun he astelivat ulos ovesta.

Hän oli jälleen yksin, siihen asti kunnes hoitaja kävi tuomassa iltapalan ja teki samalla tavanomaisen kierroksen toimenpiteineen. Vilkaisi jopa kipsatun jalan, johon Danny oli piirrellyt ja kirjoittanut jotakin vierailun aikana.

Syötyään iltapalan ja hoitajan häivyttyä viemään tarjottimen ja mentyä toimittamaan muita askareitaan, Westridge painautui tyynyjä vasten, nukahti ja näki hyvin todentuntuista unta. Tuossa unessa, hän oli jälleen viidakossa, joskin paikka oli hänelle tuntematon. Se ei ollut Shirishamojen pieni väliaikaiskylä, eikä myöskään temppeli, vaikka siellä olikin hyvin samankaltainen rakennelma.

Tuo rakennelma oli vain hieman pienempi, hyvin tummista kivistä rakennettu ja täysin kasvillisuuden valtaama. Itse paikka oli joen rannalla, mutta virtaus tässä kohden oli lähes olematonta ja rannalla lähellä vesirajaa oli puusta tai kivestä veistetty patsas, joka sekin oli suurilta osin kasvillisuuden peitossa.

Huolimatta kasvillisuudesta, pystyi silti hyvin erottamaan, mitä patsas esitti, miestä, jonka ympärille oli kietoutunut jättimäinen anakonda. Patsaan veistetyistä kasvoista näkyi, miten kyseinen hahmo oli kuristumassa kuoliaaksi, ison käärmeen tiukassa otteessa.

Hän huomasi myös, ettei hänen yllään ollutkaan enää sairaalan vaatteet, vaan Shirishamojen perinteinen asu, jollaista heimon miehet käyttivät. Siihen kuului melko paljastava lannevaate, joka juuri ja juuri peitti kriittiset paikat. Yläosa oli tietenkin paljaana, mutta kaulassa, olkavarsissa, ranteissa ja nilkoissa oli heimon käyttämiä koruja.

Westridge katseli patsasta ja sen toisella puolella näkyvää jokea, jonka pinta oli tyyni. Siinä hänen katsoessaan, hän näki jonkin liikkuvan joessa, saaden veden pinnan väreilemään oudosti. Äkkiä vedenpinta rikkoutui ja suuri tumma käärmeen vartalo nousi vedestä, lähestyen yhä rantaa. Ääneti ja pehmeästi.

Sen suomuisesta kiiltävästä vartalosta tippui vettä ja se saavutti rannan nopeasti, lähestyen yhä sekä patsasta, että Westridgeä.
Westridge seisoi rauhallisena paikallaan, huomaten ettei pelännyt eläintä lainkaan ja vain seurasi matelijan sulavia liikkeitä, jotka olivat lähestulkoon hypnoottisia.

Lopulta käärme oli aivan Westridgen luona, pysähtyi ja kohottautui niin, että sen pää oli Westridgen kasvojen tasalla.

Anakonda ja Westridge tuijottivat toisiaan ääneti, eikä heitä ympäröivästä viidakostakaan kuulunut ääntäkään. Oli kuin kaikki olisi tarkoituksella vaiennut.
Sydän takoi villisti Westridgen rinnassa, mutta hän ei vieläkään pelännyt, mikä ihmetytti häntä hieman. Hän kun muisti ettei ollut ollut aivan näin rauhallinen kohdatessaan samanlaisen anakondan ensimmäistä kertaa. Ei, sillä kertaa hän oli ollut kauhuissaan ja lähellä laskea housuihinsa pelkästä pelosta. Tosin tilanne oli muutenkin ollut todella kaoottinen, kiitos Seronen.

Käärme kiersi, ikään kuin tutkivasti Westridgen, katsoen tätä sitten hyväksyvästi, kunnes aivan Westridgen ihoa hipoen kiersi miehen ja palasi takaisin jokeen.

Tuossa kohdin Westridge heräsi hätkähtäen unestaan. Hengitys oli kiivasta, sydän takoi yhä villinä, mutta hän ei ollut peloissaan. Enemmänkin hämmentynyt ja ajatteli, että uni oli ollut vain kuumeen ja lääkkeiden aiheuttama houreuni.
Hän oli jo painautumassa takaisin tyynyjä vasten, kun hän näki jotakin vuoteen jalkopäässä. Se tuijotti häntä kellervillä silmillään, pitkänomainen tumma, iso vartalo aivan paikallaan, kuin se olisi ollut vain hirvittävän aidon oloinen patsas.

Westridge henkäisi syvään, kohottautui uudelleen istumaan ja katsoi käärmettä miettien oliko tämäkin yhä samaa houreunta. Toisaalta hän mietti myös sitä, mitä Cale ja Serone olivat kauan sitten keskustelleet käärmeestä, väitellessään siitä oliko kyseinen tarina Shirishamojen- vai Maku-heimon legendoja.

”Mitä?! Ei. Ei varmasti”, Westridge mutisi ja mietti, saattoiko olla, että joku noiden heimojen ikivanhoista legendoista olisikin totta. Toisaalta hän mietti, miksi käärme olisi valinnut hänet, sillä ei arvellut olevansa sellaisen arvoinen. Eihän hän ollut ihan heimon täysivaltainen jäsen. Hän asui kyllä siellä ja hänellä oli heimon nainen vaimonaan, mutta siihen se sitten jäikin. Enimmäkseen hän tietenkin oli näille kohtelias ja auttoi minkä pystyi, sekä kunnioitti heitä ja heidän tapojaan.

Mutta ehkä syy oli vain niinkin yksinkertainen, ettei käärme pitänyt häntä uhkana, Westridge päätteli, vaikka toisaalta häntä mietitytti, miksi tuo eläin oli tullut tänne asti. Eivät eläimet tulleet ihmisten perässä mihinkään, jollei siitä ollut niille jotakin etua.

Käärme oli yhä paikallaan ja ainoa elämänmerkki siinä oli sen kaksihaarainen kieli, joka tämän tästä lipoi ilmaa, kuin tunnustellen. Sitten se laskeutui hitaasti ja sulavasti alas.
Westridge yritti katsoa alas vuoteelta, muttei nähnyt käärmettä enää missään, niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan koko huoneessa.

”Se oli vain uni”, hän mutisi hiljaa, vaikka mietti, miten todentuntuinen tämä houreuni olikaan ollut ja painautui takaisin tyynyjä vasten. Hän painoi silmänsä kiinni yrittäen nukahtaa uudelleen. Lopulta pitkältä tuntuneen ajan kuluttua, hän nukahti ja nukkui aamuun asti ilman häiriöitä.

Aamiaisen jälkeen koitti taas vierailuaika, jolloin Bushika, Alejandro ja Danny saapuivat hänen luokseen. Cale ja Terri hoitelivat muita asioita sillä aikaa. Paperisotaa nyt ainakin, Westridge päätteli.

***

Jatkakaapas te vuorostanne tätä...
Otsikko: Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
Kirjoitti: Nefertiti - 22.06.21 - klo:21:58
16. Sanders

He siis viettivät aikaansa Westridgen luona siihen asti, kunnes päivällisaika koitti ja olivat aikeissa siirtyä sairaalan ruokalaan aterioimaan siksi aikaa, kun Westridge nauttisi oman päivällisensä. Hänellähän ei ollut vielä lupaa lähteä liikkeelle.

Danny oli jo noussut seisomaan ja oli aikeissa harppoa ovelle, kun se työnnettiin auki. He ajattelivat ensin, että siellä olisi joku sairaalan henkilökunnasta tuomassa Westridgelle päivällistä, mutta kauhistuivat tunnistaessaan tulijan. Eikä vähiten siksi, että mies oli aseistettu.

Sanders harppasi sisään, kädessään pistooli, jolla hän osoitti huoneessa olijoita. Hän painoi oven perässään kiinni, varmistaen että se oli kunnolla kiinni, jottei häntä pääsisi kukaan yllättämään.

”Mitä sinä teet täällä?”, Westridge kysyi ärtyneenä ja vilkaisi huolestuneena Bushikaa, joka painautui Alejandroon kiinni.

Sanders ei vastannut, vaan oli vaiti ja tarkasteli jokaista huoneessa olijaa. Pieni tyytyväinen virne käväisi hänen suupielissään, kun hän huomasi Bushikan.

”Jätä tyttäreni rauhaan”, Westridge sähähti ja mulkoili miestä rumasti.

”Tai mitä?”, Sanders naurahti ylimielisesti, sillä tiesi, ettei Westridge pystyisi tekemään mitään.

Danny siirtyi ääneti Alejandron ja Bushikan eteen, niin että hän oli näiden ja Sandersin välissä. Ei hänkään halunnut tuon roiston satuttavan nuoria.

”Väisty, tai saat katua”, Sanders sihahti Dannylle ja osoitti tätä pistoolillaan.

 ”Kadun kaikenlaista, mutta en tätä”, Danny vastasi, muttei liikahtanut paikaltaan.

”No ompapahan on vikasi”, Sanders tuhahti.

Westridge kiskoi kipsatun jalkansa vuoteen ulkopuolelle, nousten hieman epävarmasti seisomaan, laskien painonsa terveelle jalalle, yrittäen tasapainoilla sen varassa, sillä ei vielä uskaltanut laskea painoa kipsissä olevalle jalalle. Se ei todellakaan kestänyt vielä kävelyä ja tämä seisomaan nouseminenkin sai jalan särkemään niin että hänen täytyi tehdä kaikkensa, jottei olisi huutanut tuskasta.

Hitaasti hän hypähteli Dannyn vierelle, aikoen itsekin tehdä osansa. Hänkään ei antaisi Sandersin satuttaa Alejandroa ja Bushikaa.

”Warren”, Danny sanoi ja katsoi huolestuneena ystäväänsä, ollen valmiina nappaamaan tästä kiinni, jos tämä meinaisi kaatua.

”Danny, kaikki on hyvin. Minä pärjään kyllä, enkä anna tuon paskiaisen koskea tyttäreeni”, Westridge sanoi, ilmeen kasvoilla muuttuessa päättäväiseksi. Katse oli terävä, eikä se hellittänyt, vaikka hänen ruumiinsa lähettelikin hätähuutoja, koska kipsattu jalka oli äärimmäisessä rasituksessa, jollaisessa se ei olisi vielä saanut olla.

”On sinulla sisua, se minun on pakko myöntää”, Sanders totesi, mutta ei hänkään aikonut antaa periksi. Nuo olivat sotkeneet suunitelman jotenkin ja saisivat nyt maksaa.

Hetken oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla neulankin putoavan lattialle, sitten hyvin tunnettava aseen naksahdus, kun liipasinta puristettiin. Danny toimi, hän työnsi Westridgen sivuun, niin että tämä törmäsi päin sairaalavuodetta ja lysähti lattialle, tuskasta ulvoen, sillä kipsattua jalkaa repi helvetillinen tuska, sen osuessa lattiaa vasten.

Hetken kuluttua tuska alkoi hieman hellittää ja hän kumartui katsomaan Dannya, joka makasi liikkumattomana lattialla, punainen läntti leviten hänen alleen, kuin myös hänen olkapäähän.

”Danny”, Westridge sanoi hiljaa ja vilkaisi sitten nopeasti Sandersia, joka harppoi kohti Alejandroa ja Bushikaa.

Alejandro veti tytön taakseen, suojatakseen tätä Sandersilta. Ennen kuin Sanders ehti koskeakaan tyttöön, joku osui häneen ja hän rämähti päin tyhjää vuodetta ja liukui siitä lattialle.

”Sanoin ei! En anna sinun koskea häneen!”, kuului vihainen karjaisu ja Westridge oli osittain kaatuneena Sandersin päälle.

”Isä!”, Bushika parkaisi ja pelkäsi, että Sanders satuttaisi isää tai jotain pahempaa.

Mutta hänen onnekseen, pistooli oli pudonnut Sandersin käsistä ja liukunut jonnekin ulottumattomiin. Sanders yritti työntää Westridgen pois päältään, mutta tämä taisteli vastaan, niin hyvin kuin sen hetkisessä tilassa oli mahdollista.

Äkkiä Alejandro huudahti ja osoitti jonnekin Westridgen ja Sandersin ohi. Bushika kääntyi katsomaan samaan suuntaan. Sandersin tiukasti kiinni laittama ovi oli auki ja jotain isoa ja tummaa mateli huoneeseen sisälle. Peloissaan Bushika painautui tiukasti Alejandroa vasten ja he perääntyivät niin paljon kuin pystyivät.

Myös Westridge ja Sanders katselivat matelijaa, joka näytti ilmestyneen kuin tyhjästä. Jättiläismäinen Anakonda mateli kohti Alejandroa ja Bushikaa, mutta pysähtyi hetkeksi ja käänsi katseensa kohti Westridgeä. Hetken nuo kaksi tuijotti toisiaan ja lopulta Westridge pudisti päätään kiellon merkiksi, jolloin tuo jättiläismatelija vilkaisi vielä kerran Alejandroa ja Bushikaa, kunnes alkoi madella verkkaisesti kohti Westridgeä ja Sandersia.
Sanders ulahti kauhusta ja puoliksi työnsi, puoliksi paiskasi Westridgen pois päältään, jolloin tämä lennähti selälleen lattialle. Kipsattu jalka kolahti lattiaa vasten ja sai Westridgen älähtämään kivusta, sekä päästämään suustaan tukun kirosanoja.


***

Jos joku haluaa, niin saa jatkaa...