Juplin.net

Keskustelu => Kirjoitelmat => Aiheen aloitti: Nefertiti - 13.12.16 - klo:00:57

Otsikko: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nefertiti - 13.12.16 - klo:00:57
Nuoren prinssin helppo ja mukava elämä kokee suuren mullistuksen, kun hänet vangitaan kesken makeimpien unien. Hänet kuljetetaan laivalle, jonka on määränä viedä prinssi eräälle pienelle vankilasaarelle.
Mutta prinssillä on onnea matkassa, jos nyt onneksi voi sanoa sitä, että merirosvot kaappaavat häntä kuljettavan laivan lasteineen. Prinssi joutuu orjaksi merirosvolaivalle ja vaikka alku onkin kova ja raskas, päätyy hän uusiin seikkailuihin ystävystyttyään laivan kapteenin kanssa, joka ei olekaan ihan niin kauhea, kuin mitä juorut ja tarinat antavat uskoa. Lisäksi kapteeni Samuelilla on oma synkkä menneisyytensä.
Ennen pitkää heille selviää, että heillä on yhteinen vihollinen, joka on syypää kummankin kokemaan kurjuuteen.

***

Leppeä ilta oli vaihtunut yön pimeyteen ja palatsi alkoi olla hiljainen, vaikka siellä olikin vietetty juuri railakkaat juhlat. Tarkemmin sanoen nuoren kruunuprinssin syntymäpäiväjuhlat.

Nuori prinssi vetäytyi tyytyväisenä untuvapeitteidensä väliin ja asettui mukavaan asentoon. Ilta oli ollut täydellinen ja hän jo odotti seuraavaa päivää, jolloin pääsisi metsästämään isänsä kanssa. Olihan hän ennenkin ollut mukana, mutta hänellä ei tuolloin ollut vielä lupaa ampua mitään. Mutta nyt sekin kielto olisi poissa ja hän saisi tehdä ensimmäisen kaatonsa.

Näihin aatoksiin, onnellinen hymy huulillaan hän nukahti.

Hän näki unta, että oli metsästämässä. Hän näki kauniin peuran, jolla oli upeimmat sarvet joita hän oli koskaan nähnyt. Hän lähti peuran perään, mutta se oli niin nopea.

Prinssi hoputti ratsunsa nopeaan laukkaan, mutta tuo kaunis eläin pysyi kaukana. Äkkiä ratsu kompastui ja prinssi suistui alas ratsailta. Hän havahtui unestaan osuessaan lattialle.

Hän ehti sanoa vain, "mitä", kun hänen suunsa tukittiin ja kädet käännettiin väkivalloin selän taakse. Hän tunsi karkean köyden, jolla hänen kätensä sidottiin tiukasti kiinni.

Prinssi pelästyi pahanpäiväisesti ja alkoi huutaa, mutta sai vain suukapulansa takaa aikaiseksi epämäräistä ääntä vailla sanoja.

"Ole vaiti", ärähti karkea ääni ja samassa jokin kova iskeytyi prinssin päähän.

Tähdet sinkoilivat nuoren prinssin silmissä, ennen kuin tämä vajosi syvään pimeyteen.

Tuota pimeyttä kesti jonkin aikaa ja kun hän viimein palasi tajuihinsa, toivoi hän että yölliset tapahtumat olisivat olleet vain pahaa unta. Mutta se huomio, että hän makasi kylmällä pahalta haisevalla lattialla, ja että hänen päätään ja käsivarsiaan sattui, saivat hänet ymmärtämään ettei hän ollut nähnyt pahaa unta, vaan, että tämä oli totista totta.

Hän värisi kylmästä, sillä paikka, jonne hän oli joutunut, oli kylmä ja kostea. Ei se mukava, lämmitetty makuuhuone johon hän oli tottunut.

Prinssi ei tiennyt, mitä oli tekeillä, mutta toivoi, että isä, äiti ja sisarukset olivat kunnossa ja että apu tulisi pian. Tokihan isä pistäisi valtakuntansa ympäri löytääkseen poikansa, hän päätteli.

Prinssi yritti vääntäytyä parempaan asentoon, mutta se oli kovin hankalaa, sillä hänen jäsenensä olivat puutuneet huonossa asennossa makaamisesta. Hän ei siis voinut tehdä muuta kuin maata siinä avuttomana ja odottaa.

Aika kului tuskastuttavan hitaasti, mutta ties kuinka kauan maattuaan lattialla hän äkkiä kuuli lähestyviä askelia.

Prinssi yritti jälleen vääntäytyä parempaan asentoon nähdäkseen tulijan ja onnistuikin kääntymään toiselle kyljelleen. Hänen nyt jo pimeyteen tottuneet silmänsä erottivat puisen karkeatekoisen, mutta epäilemättä vahvan oven ääriviivat pimeydessä.

Sitten kuului kilinää, natinaa ja raapivaa ääntä kun ovi aukaistiin.

"Hänet on siirrettävä tänä yönä, sillä muutoin suunnitelmani on turha", sanoi ääni, jonka prinssi tunsi liiankin hyvin.

Prinssi yritti vastustella, mutta sai vain aikaiseksi epämääräistä muminaa. Joku naurahti, minkä jälkeen prinssin pään yli vedettiin karkeasta kankaasta tehty pahanhajuinen pussi. Hän tunsi miten häneen tartuttiin kovakouraisesti ja alettiin raahata jonnekin.

Hän yritti kaikin keinoin arvata sijaintinsa, mutta se oli lähes mahdotonta. Ainoa minkä hänkin tiesi, oli että hän oli ollut palatsin alla sijaitsevassa tyrmässä, mutta uusi määränpää oli hämärän peitossa.

Hän vain roikkui jonkun rotevan miehen hartijalla kuin jauhosäkki. Askeleet kopisivat vasten kulunutta kivetystä ja ympärillä leijui miehestä lähtevän lian ja hien lemun lisäksi viemärin tympeä haju.

Käytäviä tuntui riittävän ties kuinka paljon, ennen kuin he viimeinkin tulivat ulos raittiiseen viileään ilmaan. Prinssi yritti huutaa, toivoen että joku kuulisi hänet, mutta saikin vain häntä kantavan miehen nauramaan karkeasti, minkä jälkeen prinssi tunsi jonkin kovan osuvan päähänsä.

Hän joutui taas pimeyteen ja kun hän taas havahtui hän totesi olevansa puisella alustalla, jossa oli heiniä. Pahanhajuisia homeisia heiniä. Hän myös huomasi, että suukapula oli otettu pois ja että köysi oli vaihtunut kahleisiin, jotka oli pultattu puiseen seinään kiinni.

Hän yritti jälleen tutkailla sijaintiaan, vaikka se ei hämärässä valaistuksessa järin helppoa ollutkaan. Mutta sen mitä hän näki, oli hänen vankilansa pieni puinen ja pahanhajuinen koppero jossain isommassa rakennuksessa.

Prinssi koetti, jos saisi kiskottua kahleet irti seinästä, mutta niin seinä, kuin kahleetkin olivat vankkaa tekoa, joten hän joutui myöntämään, etteivät ne lähtisi irti millään.

Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan kuluttua kopperon ulkopuolelta alkoi kuulua askelia. Sitten ovi avattiin ja kopperoon astui mies, jolla oli ahavoituneet kasvot ja kuluneet vaatteet.

Samalla kun ovi avattiin, koppiin sisälle leyhähti kostean suolainen haju ja jostain kaukaa kuului lokkien kiljunta.

Niistä prinssi päätteli olevansa lähellä merta.

"Minä vaadin saada tietää, missä minä olen ja miksi", prinssi sanoi arvovaltaiseen sävyyn.

"Ainahan sitä haluta saa, mutta kun ei kerrota", mies tokaisi vinosti hymyillen ja häipyi, paiskaten oven kiinni perässään.

Prinssi jäi yksin pimeyteen ja veti tuodun lautasen sekä juomakannun lähemmäksi itseään. Vasta silloin hän tajusi, miten kova nälkä hänellä oli. Hän ei ollut tullut moista ajatelleeksi, kun muut asiat olivat olleet päällimäisenä mielessä.

Lautasella oli leivänpala, kuivaa juustoa ja ilmeisesti kuivattuja hedelmiä. Nuuhkaistuaan kannua hän totesi sen olevan pahanhajuista olutta.

Hän otti leipäpalan käteensä ja maistoi. Se maistui homeiselle muutenkin pahalle. Taisi olla iän vanhaa leipää hän päätteli. Juusto ei maistunut yhtään sen paremmalle, eikä olutkaan. Se maistui yhtä pahalle, jos ei pahemmaltakin kuin mille haisi.
Mutta koska muuta ei ollut tarjolla ja koska hän ei tiennyt milloin seuraavan kerran saisi ruokaa, oli hänen tyytyminen tähän tarjoiluun.

Hän söi sen minkä kuvotukseltaan pystyi ja vetäytyi nurkkaansa kyhjöttämään. Toki hän mietti kuinka voisi päästä pakoon tai mistä saisi apua, mutta sillä hetkellä tilanne näytti toivottomalta.

Kului taas pitkä aika, ennen kuin kukaan tuli käymään kopissa. Se oli sama mies, joka oli käynyt aiemminkin. Mies mittaili katseellaan prinssiä ja vilkaisi sitten lautasta ja kannua.

Mies tuhahti jotain, kumartui nostamaan kannun ja lautasen, minkä jälkeen hän poistui kopista, jättäen prinssin yksinäisyyteen.

Prinssi käpertyi nurkkaan ja yritti hakea mukavan asennon. Hän yritti nukkua, sillä mitäpä muuta hän saattoi kopissa tehdä. Pako ei ollut mahdollista, jollei hän saisi avaimia ja sekin vaikutti aika mahdottomalta tehtävältä. Tuo mies, joka epäilemättä toimi hänen vartijanaan tuskin antaisi tilaisuutta varastaa avaimia.

Aika kului verkkaan ja jossain vaiheessa hän tajusi, että missä hän sitten olikin vankina, keinui ylös ja alas ja jostain kantautui vaimeana tasainen hakkaava ääni, kun vesi hakkasi laitoja vasten.

Vasta silloin hänelle valkeni, että häntä oltiin viemässä jonnekin laivalla. Eikä tämä paikka varmastikaan tulisi olemaan mukava, hän päätteli.
Hän antoi keinunnan tuudittaa itsensä uneen, vaikka alusta olikin epämukava. Hän ei kuitenkaan järin hyvin nukkunut, eikä herätyskään sen parempi ollut, sillä ovi paukautettiin tarkoituksellisen kovaäänisesti auki ja karkea ääni karjaisi, "ylös siitä laiskuri!"

Prinssi kömpi istumaan ja katsoi pelon ja hämmennyksen sekaisena miestä joka seisoi oviaukossa hajareisin.

"Sanoin, ylös ja heti!", kajahti käsky, miehen harppoessa kohti ja ennen kuin prinssi ehti sanoa mitään, mies nappasi häntä kovakouraisesti niskavilloista kiinni ja kiskoi seisomaan. Prinssi parahti tuskasta ja yritti päästä miehestä kauemmaksi, mutta turhaan, tämä oli häntä voimakkaampi.

"Vai aiot sinä niskoitella", mies ärisi ja nappasi jotain vyötäiseltään, "tämä saa sinut kyllä tottelemaan", hän sihahti ja samassa kuului läiskähdys ja prinssi tunsi silmitöntä kipua nahassaan.

"Ettete voi tehdä näin", prinssi parahti kauhuissaan. Häntä ei vielä koskaan koko hänen elämänsä aikana oltu kohdeltu näin. Ei edes isä, vaikka tämä ankara olikin.

"Yritäppäs estää", mies ärähti ja ruoska läjähti uudelleen, "sinä teet niin kuin minä haluan tai et nuku ensiyötäsi selälläsi", hän rähähti.

Prinssi oli vaiti ja katsoi parhaimmaksi totella. Hän astui lähemmäksi miestä, vaikka ei olisi halunnutkaan. Häntä etoi miehestä lähtevä kauhea löyhkä, joka oli sekoitus hikeä, vanhaa rommia ja muita ruumiin eritteitä, jotka kielivät, ettei mies ollut nähnyt pesupaljua aikapäiviin.

Mies irroitti seinäkahleet irti prinssin ranteista ja iski uudet tilalle, "sinuna en yrittäisi karata", mies muistutti karskisti ja tuuppasi prinssin edellään ulos kopista, "kapteeni päätti, että koska olet vanki saat tehdä töitä ruokasi eteen", mies jatkoi retuuttaessaan prinssiä mukanaan.

Prinssi mietti, että millaisista töistä mahtoi olla kyse ja arveli että koska oltiin laivalla, oli sen pakko olla jotain raskasta.

Mies työnsi prinssin edellään ulos kannelle, jolloin prinssin silmät hetkeksi sokaistuivat auringon kirkkaasta valosta. Poika tunsi kostean viileän ilmavirran kasvoillaan ja kun hän lopulta alkoi nähdä jotain hän totesi heidän olevan kaukana aavalla merellä. Ties kuinka monen päivämatkan päässä jo.

"Töihin siitä, kantta kuuraamaan", mies ärähti ja tuuppasi prinssiä niin, että tämä kompuroi omiin jalkoihinsa ja tömähti pitkälleen kannelle.

Mies ja muut merimiehet räjähtivät kovaan pilkalliseen nauruun. Häpeissään prinssi kompuroi jalkeilleen.
"Vauhtia nyt", kuului ärähdys ja ennen kuin prinssi ehti liikahtaakaan, kuului ruoskan läiskähdys ja hänen tunsi selässään viiltävää kipua. Hän äännähti tuskasta ja röyhkeän naurun saattelemana paineli puolijuoksua tekemään annettua tehtävää.

'Tämä ei voi olla totta', prinssi ajatteli luututessaan kantta ja toivoi, että heräisi pian omasta mukavasta vuoteestaan. Mutta vaikka hän miten sitä toivoi, oli hänen myönnettävä, että tämä painajainen oli totta.

Vasta illan pimetessä prinssi paiskattiin takaisin koppiinsa, jonka lattialle hän nukahti saman tien. Hän oli vielä samassa asennossa, kun aamun valjetessa mies tuli herättämään hänet ja raahaaman kannelle.

Näin kului päiviä ja prinssin usko pelastumiseen alkoi hiipua, kunnes eräänä päivänä hän näki kaukana horisontissa toisen laivan. Tosin sen oli nähnyt laivan miehistökin. Laiva nosti hieman prinssin mielialaa, mutta sekin laski heti laivan tullessa lähemmäksi, sillä silloin prinssi näki sen lipusta, ettei se ollut kuninkaan laivastoa, vaan merirosvolaiva.

Vaikka laivan kapteeni yrittikin välttää taistelua, siihen jouduttiin silti. Kukaan ei ehtinyt vahtia prinssiä, joka puolestaan pyrki piiloutumaan. Hän ei halunnut joutua taistelun keskelle, jossa oli suuri vaara päästä hengestään. Pako oli myös käynyt hänen mielessään, joskin hän ei tiennyt minne pakenisi ja kuinka. Hänellä ei ollut ruokaa ja kädet oli yhä kahleditut.

Taistelu ei lopulta kestänyt kauan, vaan merirosvot valtasivat aluksen. Haalivat kaiken rahanarvoisen mukaansa, sekä tappoivat osan miehistöä, osan jäädessä vangeiksi tai siirtyessä vapaaehtoisesti merirosvokapteenin palvelukseen.

Prinssi piiloutui tynnyreiden taakse, sillä arveli ettei saisi merirosvoilta yhtään sen parempaa kohtelua, kuin mitä oli aikaisemmin saanut. Saattaisivat jopa tappaakin, hän ajatteli kauhuissaan.
Mutta turhaan, sillä laivaa hieman tarkemmin tutkimassa ollut merirosvo äkkäsi hänet piilostaan ja retuutti kapteeninsa luokse.

"Löysin tämän sintin piilottelemasta tuolta sillitynnyrien takaa", mies kertoi ja kysyi, "heitänkö tämän laidan yli?"

"Ei", merirosvokapteeni vastasi syvällä sointuisalla äänellä, "pistä hänet mieluummin töihin", hän lisäsi.

"Hyvä on Kapu", mies vastasi ja alkoi raahata prinssiä mukanaan, "pääsetkin kunnon töihin, eivätkä ne kovin helposti lopu, sen voin luvata", mies lisäsi karkeasti naurahtaen.

Prinssi ei uskaltanut sanoa mitään, vaan katsoi viisaimmaksi totella miestä. Työt olivat pitkälti samoja kuin jo aiemmin, joten sinänsä ne olivat hänelle tuttuja, kuin myös rangaistuksetkin, jotka kirvelivät kilpaa suolaisen meri-ilman kanssa hänen selässään.

***

Kapteeni asteli ylemmälle kannelle, josta katseli kasvot totisina tätä pientä valtakuntaansa, joka oli ollut hänen kotinsa melkein kymmenen pitkää vuotta. Raivo täytti hänen mielensä hetkeksi, kun hän mietti sitä, mitä hänelle oli tehty vuosia sitten, erotettu perheestään julmasti vain siksi että yksi vallanhimoinen hyypiö oli halunnut päästä ylenemään hieman nopeammin.

No oli se liero ilmeisesti saanut haluamansa, päätellen juoruista, jotka hänenkin korviinsa olivat kantautuneet. Sormet puristuivat tiukasti karkeaan puiseen pintaan, kunnes viimein viha hellitti. Jäljellä olivat vain suru, yksinäisyys ja katkeruus.

Samuel nosti katseensa ja tarkasteli hetken nuorta vankia, joka hinkkasi kyyryssä kantta haisevalla rätillä. Sitä hänkin oli melkein joutunut tekemään, mutta kaikeksi onneksi hänellä oli taitoja, jotka olivat olleet silloisen kapteenin mieleen ja hän oli päässyt ylenemään varsin nopeasti.

Lopulta aikojen saatossa ja parin isomman taistelun päätteeksi hän oli saanut laivan haltuunsa ja oli periaatteessa vapaa mies, jos nyt vapaaksi voi sanoa, kun hänestä oli luvattu sievoinen summa palkkioksi sille, joka hänet nappaisi elävänä tai kuolleena. Yleensä mieluiten viimeksi mainittuna vaihtoehtona ja muutaman kerran sitä oli joutunut tappelemaan hengestään, kun hän oli ollut maissa, jotta miehistö oli päässyt hetkeksi tuulettamaan tunteitaan sataman läheisyydessä olevissa kapakoissa.

Tuo poikaparka joutuisi kokemaan saman ruljanssin, hän mietti suoristaessaan itsensä ja astellessaan lopulta hyttiinsä miettimään seuraavia siirtoja.

***

Nuori prinssi siis joutui raatamaan orjan lailla laivalla ja sai tuskin syödäkseen. Töitä taas oli senkin edestä, jollei jopa liikaakin. Jos jotain hyvää piti etsiä, niin prinssi oppi paljon kaikenlaista hyödyllistä ja hänestä tuli hyvin ketterä, sekä nopeajalkainen kiipeäjä, jolle ei tehnyt tiukkaakaan kivuta pisimmän maston nokkaan tähyämään maisemia tai korjailemaan solmuun menneitä köysiä.

Silti häntä ei liiemmin arvostettu, sillä hän oli merimiesten silmissä alinta kastia ja nuorikin vielä. Lapsi noiden raavaiden miesten mielestä. Mutta prinssi ei siitä lannistunut, sillä tiesi, että jos mieli vielä päästä vapauteen, oli sen eteen tehtävä töitä ja ansaittava kunnioitus oikeilla teoilla.

***

Oli kulunut joitain vuosia ja prinssikin oli tullut jo miehen mittaan. Hänestä oli kasvanut pitkä, jäntevä nuorukainen, jonka ihon aurinko oli paahtanut ruskeaksi. Hän oli jo ehtinyt nähdä laivankaappauksia, myrskyjä ja miehistön nahinointia, sillä aina oli joku joka kaipasi päästä kapteenin paikalla, mutta vielä toistaiseksi kapteeni oli pitänyt alaisensa kurissa rautaisella otteellaan ja hyvin moni hänestä piti, sekä kunnioitti.

Mutta se ei estänyt silti kapinointia puhkeamasta, sillä aina oli joku jolla oli pahaa sanottavaa ja niin oli nytkin. Prinssi oli huomannut merkit ilmassa ja päätti varautua, sillä ei halunnut joutua tappelun keskelle, saati saada terästä sisuksiinsa.

Hän teki työnsä ripeämmin kuin yleensä, ollakseen poissa mahdollisesti puhkeavan tappelun tieltä. Kun hän sai viimeisenkin hommansa tehtyä, hän kipusi ylös mastoon ja käpertyi sopivaan kohtaan, josta saattoi turvallisesti seurata tilannetta, olematta kuitenkaan tapahtumien keskellä.

Äkkiä hän näki liikettä kapteenin hytin edustalla. Prinssi tarkensi katsettaan ja näki pari tummaa hahmoa, jotka kipusivat ylös portaat ja alkoivat hiljaa työntää ovea auki.

"Viheliäiset raukat", prinssi tuhahti ja päätti, että tällä kertaa hänen oli puututtava asioihin tai heillä ei olisi kapteenia ja miehistö tapellessaan upottaisi koko laivan.

Äänettömästi ja nopeasti prinssi kipusi alas mastosta, juoksi raput ylös ja kiersi hytin toiselle puolelle. Hän etsi katseellaan auki olevaa ikkunaa, kunnes löysi sellaisen. Ikkuna ei ollut kovin iso, mutta koska hän oli hyvin laiha, mahtui hän hyvin sujahtamaan siitä sisälle.
Hän varoi pudottelemasta tavaroita ja hiipi vähin äänin sopivaan paikkaan tarkastelemaan tilannetta. Hän tiesi, että hänen olisi herätettävä kapteeni ja varoitettava tätä, mutta myös varottava etteivät nuo viheliäiset salamurhaajat huomaisi häntä.

Hän tuskin ehti kyyristyä piiloon, kun hän näki noiden tummien hahmojen lähestyvän kapteenin vuodetta. Käsi kohosi, valo välähti tikarin terästä ja kuului pehmeä ääni, kun terä upposi johonkin.
Prinssi oli jo huutaa, kun tikaria pidellyt mies nosti kätensä uuteen iskuun, jota ei kuitenkaan tullut. Hän kumartui ja hetkeä myöhemmin hän kuuli, miten peitto lensi sivulle ja lattialle putosi kaksi tyynyä, "kirottua", kuului karkea ääni ja mies paiskasi raivoissaan tyynyn takaisin sängylle, niin että tikarin tekemästä reiästä lenteli untuvia ympäriinsä.

"Se perhana huijasi meitä", mies sihisi raivoissaan ja kiroili.
"No luulitko, että antautuisin siihen vaaraan, että joku sinunlaisesi lurjus iskee minut täyteen reikiä", kuului syvä, soinnikas ääni pimeydestä.

"Mitä hittoa!", toinen miehistä älähti ja säikkynä pyöri ympäriinsä löytääkseen puhujan.

"Tule esille senkin pelkuri, niin selvitellään tämä asia", ensimmäinen mies sanoi, käden hakeutuessa miekan kahvalle.

"Vai kutsut sinä minua pelkuriksi", Samuel ärähti ja astahti esiin piilostaan, josta oli tarkkaillut tilannetta, "sinähän se tässä pelkuri olet, kun et uskalla haastaa rehelliseen taisteluun vaan tulet yösydännä tikarisi kanssa riehumaan ja minun untani häiritsemään", hän lisäsi ja kiskaisi miekkansa esille.

Hän ei aikonut muutaman kieron alaisen hyppiä nenälleen, eikä lainkaan arvostanut heidän tekoaan. Lankulle joutavat, jahka tästä selvitään, hän ajatteli.

Paljon muuta hän ei ehtinytkään miettiä, kun ensimmäinen mies hyökkäsi. Seurasi taistelu, jonka aikana useampikin esine lenteli lattialle.
Tuona aikana miehistä toinen sytytti lamppuun valon ja seurasi taistelua tarkoin, kunnes vihdoin huomasi itselleen edullisen hetken. Hän kaivoi kupeeltaan tikarin ja hiippaili taistelijoiden perään, valmiina iskemään tikarin kapteeniin.

Myös piilossaan kyyristellyt prinssi huomasi tämän ja toimi. Hän nousi ylös, juoksi ja sai juuri ajoissa työnnettyä kapteenin sivuun. Tikarin isku, joka oli tarkoitettu kapteenille, upposi hänen kylkeensä. Kauhistuneena hän katsoi kumpaistakin miestä.

Melkein samassa toinen mies nappasi tikarinsa irti ja pakeni ulos. Ensimmäinen oli sen verran hölmistynyt väliintulosta, ettei tajunnut puolustautua ennen kuin oli liian myöhäistä. Kapteeni ehti nostaa miekkansa miehen kurkulle, "sen kun liikut, niin saat uuden nätin hymyn, korvasta korvaan", Samuel sihahti miehen korvaan.

Kapteenin ovelle saapui muita merimiehiä, jotka olivat kuulleet hälyn ja halusivat nähdä oliko tämä vielä elossa. Osa toivoi että ei olisi ollut ja osa taas toivoi että olisi. Helpotus oli silmin nähtävä, kun kapteeni avasi oven ja talutti edellään miestä, jonka oli riisunut aseista.

"Paiskatkaa tämä rotta mereen, samoin hänen kaverinsa jos löydätte hänet", Samuel ärähti kylmästi, sillä ei yleensäkään ollut armollinen niille, jotka yrittivät näin raukkamaista temppua.

Samuel sai hyväksyviä vastauksia ja mies napattiin tiukkaan otteeseen ja kuljetettiin alas portaita, minkä jälkeen paiskattiin laidan yli mereen. Tällä välin Samuel palasi puolijuoksua takaisin hyttiinsä, jonka lattialta hän löysi lyyhistyneenä tuon nuorukaisen, joka oli pelastanut hänen henkensä. Hän laskeutui polvilleen nuorukaisen vierelle ja alkoi tutkia tätä. Hän näki ikävänpunaisen haavan tämän toisessa kyljessä. Haavasta oli vuotanut jonkin verran verta.

Nyt kun hän katsoi nuorukaista lähemmin, hän tajusi miten tutulta tämä näyttikään. Ensin hän ei tajunnut miksi, mutta sitten hän tajusi, nuorukainen oli aivan kuninkaan näköinen.
Saattoiko tämä olla kuninkaan ainoa poika ja perillinen, prinssi William, hän mietti ja yritti hoitaa nuorukaisen saamaa haavaa.

Samassa nuorukainen liikahti hieman ja avasi silmänsä. Hän katsoi Samuelia peloissaan, sillä olihan hän luvatta tämän hytissä.

"Ei hätää, en tee sinulle mitään pahaa, teidän korkeutenne", Samuel sanoi lämpimällä, rauhoittelevalla äänellä.

"Mitä?", Prinssi henkäisi ja katsoi hämmentyneenä miestä.

"Sinä olet kuningas Richardin ainoa poika, William, etkö olekin", Samuel varmisti.

"Olen", William myönsi ja katseli miestä, jonka kasvoihin merellä vietetyt vuodet olivat jättäneet jälkensä.

"Arvasin, mutta puhukaamme siitä myöhemmin. Ensin meidän on hoidettava, teidät kuntoon", Samuel sanoi ja mietti, kuinka prinssi oli päätynyt laivalle, jonka hän oli muutama vuosi takaperin kaapannut.
Otsikko: Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nefertiti - 29.03.17 - klo:08:10
Samassa nuorukainen liikahti hieman ja avasi silmänsä. Hän katsoi Samuelia peloissaan, sillä olihan hän luvatta tämän hytissä.

"Ei hätää, en tee sinulle mitään pahaa, teidän korkeutenne", Samuel sanoi lämpimällä, rauhoittelevalla äänellä.

"Mitä?", Prinssi henkäisi ja katsoi hämmentyneenä miestä.

"Sinä olet kuningas Richardin ainoa poika, William, etkö olekin", Samuel varmisti.

"Olen", William myönsi ja katseli miestä, jonka kasvoihin merellä vietetyt vuodet olivat jättäneet jälkensä.

"Arvasin, mutta puhukaamme siitä myöhemmin. Ensin meidän on hoidettava, teidät kuntoon", Samuel sanoi ja mietti, kuinka prinssi oli päätynyt laivalle, jonka hän oli muutama vuosi takaperin kaapannut.


Samuel kaivoi taskunsa uumenista rätin, jonka painoi verta vuotavalle haavalle, "paina tästä, minä haen lääkärin", hän sanoi ja siirsi Williamin käden rätin päälle.

William nyökkäsi ja katseli, kun kapteeni harppoi hyttinsä ovelle. Hetkeä myöhemmin hän kuuli, miten mies kutsui laivan lääkäriä paikalle. Kului minuutteja, ennen kuin kapteeni palasi takaisin Williamin luokse, mukanaan mies, joka ei ulkoisesti eronnut muusta miehistöstä.

"No niin, Mark, auta minua nostamaan hänet tuonne vuoteelle", kapteeni käski laivan lääkäriä ja hetkeä myöhemmin miehet yksissä tuumin nostivat nuoren prinssin kapteenin vuoteelle.

"Tuota, eikö olisi ollut parempi viedä hänet miehistön tiloihin?", Mark kysyi.

"Ei, hän jää tänne. En halua liikutella häntä yhtään enempää kuin on pakko, ennen kuin tiedän, kuinka paha haava on", Samuel vastasi.

"Hyvä on", Mark sanoi, tyytyen kapteenin vastaukseen ja alkoi tutkia Williamin kyljessä olevaa haavaa.

Tässä välin Samuel haki yksityisvarastostaan pullon hyvää rommia ja toi sen vuoteen viereiselle pöydälle.

"Tämä täytyy putsata ja ommella tai siitä tulee ongelmia", Mark sanoi.

"Hyvä on", Samuel vastasi hyväksyvään sävyyn, "no niin poikaseni, en valehtele yhtään, kun sanon, että tämä tulee sattumaan ja kovasti. Siksi ehdotan, että otat ensin kulauksen rommia", hän jatkoi ja ojensi Williamille lasin, johon oli juuri kaatanut kunnon annoksen rommia.

William totteli ja kulautti rommin alas kurkustaan ja äännähti hieman, sillä hän oli tottumaton näin vahvaan juomaan, joka nyt hieman poltteli suussa ja kurkussa.

Samuel taputti nuorukaista rohkaisevasti, sillä tiesi itsekin kokemuksestaan, miltä ensimmäinen rommiryyppy tuntui ja että se menisi ohi, "niin sitä pitää", hän sanoi ja kaatoi tuota voimakkaan tuoksuista nestettä lisää lasiin.

William tunsi, miten juoma alkoi vaikuttaa ja kipu ei ollut enää niin voimakasta, joskin hän arveli, että se palaisi takaisin päänsäryn kanssa myöhemmin, mutta hän ei sitä jaksanut murehtia.

Lääkäri putsasi haavan ja alkoi ommella sitä, Williamin värähdellessä aina kun neulan kärki kaivautui hänen ihoonsa, sillä ei alkoholi nyt täysin ollut hänen tuntoaistiaan vienyt.

Loputtoman pitkän ajan kuluttua lääkäri oli valmis ja hän kietoi vielä puhtaan kankaan haavan suojaksi, jotteivät tikit aukeaisi. Sen jälkeen hän määräsi Williamille lepoa ja sanoi tulevansa katsomaan haavaa myöhemmin.

William totteli tätä viimeistä käskyä mielellään, sillä siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli nukkunut vuoteessa. Yleensä hän nukkui missä milloinkin ja hyvin usein kovin epämukavissa paikoissa.

Samuel vilkaisi vielä nopeasti nuorukaista, otti kulauksen rommia itsekin ja kiikutti sitten lopun pullosta takaisin omaan kätköönsä. Tämän jälkeen hän asteli tylöpöydälleen ja istahti tuolille. Katse harhaili hetken pitkin hyttiä, kunnes lopulta pysähtyi työpöydällä olevaan pieneen kehystettyyn kuvaan.

"Liliana", syvä huokaus karkasi hänen huuliltaan, kun hän katseli kauniisti ja hyvin taitavasti maalattua kuvaa kauniista naisesta. Hän ojensi kätensä ja...


No niin, miten mahtanee jatkua tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 30.03.17 - klo:18:29


Samuel vilkaisi vielä nopeasti nuorukaista, otti kulauksen rommia itsekin ja kiikutti sitten lopun pullosta takaisin omaan kätköönsä.
Tämän jälkeen hän asteli työpöydälleen ja istahti tuolille. Katse harhaili hetken pitkin hyttiä,
kunnes lopulta pysähtyi työpöydällä olevaan pieneen kehystettyyn kuvaan.

"Liliana", syvä huokaus karkasi hänen huuliltaan, kun hän katseli kauniisti ja hyvin taitavasti maalattua kuvaa kauniista naisesta. Hän ojensi kätensä ja...





Hän ojensi kätensä ja tarttui kuvaan silmäkulmaansa pyyhkäisten.

Prinssi William kuuli kapteeninsa huokaisun ja näki vilauksen tummahiuksisesta kaunottaresta, joka kuvassa vienosti hymyili kun kapteeni nosti kuvaa öljylampun himmenevää valoa vasten ja silitti peukalollaan naisen hienopiirteisiä kasvoja. Vatsassa lämmittävä rommi alkoi tehdä Williamin olon väsyneeksi, eikä hän millään jaksanut pitää silmiänsä auki. Viimeinen ajatus, joka hänellä oli mielessään, liittyi kuvan naiseen ja siihen kummaan tunteeseen, että nainen muistutti häntä jostain kaukaisesta muistosta. Naisessa oli jotain hyvin tuttua...

Vajottuaan uneen, tulehdus nostatti kovan kuumeen ja puisteli prinssin ihoa vuoroin vilunväreillä, vuoroin nihkeällä hiellä. William seilasi päiväkausia unen ja valveen sekavassa välimaastossa, mutta kaikkien houreisten näkyjensä keskellä hän kuuli kapteeninsa lempeän äänen, joka veti hänet ajoittain hereille synkkien painajaisten kourista. Kirkkaina hetkinään William kumartui ottamaan vastaan kapteenin ojentaman lautasen tai vesituopin, johon oli hurautettu reilu loraus rommia oloa helpottamaan. Toisinaan prinssi makasi niin tiedottomana vuoteellaan, ettei huomannut kun laivan lääkäri käväisi tarkastamassa ja puhdistamassa punaisena sykkivän haavauman.

Kun kuume viimein alkoi laskea ja William palasi unimaailmastaan takaisin elävien kirjoihin oli kulunut melkein viikko. William raotti silmiään ja tarkasteli hytin hiljaista hämärää. Varovaisesti hän kohottautui vuoteeltaan, irvisti ikävää vihlaisua kyljessään ja laski paljaat jalkansa laivan nitisevälle lattialle. Vaikka oli selvästi yö, William oli yksin kapteenin hytissä. Prinssi muisti kapinan ja huolestui. Hän ei tiennyt, kuinka kauan aikaa hän oli ollut tajuttomana. Oliko miehistön seassa vellonut kapina rauhoittunut vai oliko pinnan alle jäänyt kytemään vihaa.
Kaikesta päätellen kapteeni oli edelleen vallankahvassa, sillä muussa tapauksessa hänet olisi jo heitetty mereen petturina.

Astuttuaan ulos hytistä laivan kannelle, William näki kapteenin vaikutusvaltaisen hahmon piirtyvän tummana, suuren hohtavan kuun valaisemalle kannelle. Kapteeni tuijotti ulapan pimeyteen, hopeisten heijastusten luodessa aavemaisia varjoja ympäri laivan kantta.
William epäröi hetken, ennen kuin alkoi lähestyä kapteenin voimakasta hahmoa.

"Tänään on hyvä yö teidän korkeutenne. Jos tuuli yltyy, saavumme perille kahden päivän kuluttua." Samuel totesi rauhalliseen tyyliinsä.

William katsoi Samuelia mietteliäänä. Hänellä olisi niin paljon kysyttävää, eikä hän tiennyt mistä aloittaisi. Hetken epäröityään, hän kuitenkin aloitti helpoimmalla kysymyksellä. Olisi viisainta esittää arkaluontoisemmat kysymykset paikassa, missä ei olisi ylimääräisiä korvia.

"Minne olemme menossa?"

"Saarelle, josta kaikki alkoi kauan sitten." Samuel sanoi hiljaisella, mutta määrätietoisella äänellä.

Lisää kysymyksiä heräsi prinssin mielessä, mutta ennen kuin hän ennätti esittää ensimmäistäkään, jossain laivan takaosissa kuului ämpäreiden kolinaa.

"Tule, mennään sisälle. Et ole vielä täysin kunnossa ja tarvitset voimia sitten, kun pääsemme maihin." Samuel totesi, kääntyi mennäkseen takaisin sisälle hyttiinsä.

Prinssi vilkaisi laivan takaosien suuntaan epäluuloisena ja seurasi kapteenin perässä sisälle. Oven sulkeuduttua laivan takaosissa liikahti jotain epämääräistä. Hahmo, joka piiloutui kannella piirtyviin varjoihin tuhahti pahansuovasti ja sen pistävät silmät hehkuivat kultaisina yön pimeydessä. Se jokin oli jotain hyvin ikiaikaista, hyvin vanhaa ja hyvin pahaa. Se oli ollut olemassa jo kauan ennen kuin tarinat siitä keksittiin. Se sai voimansa niistä taikauskoisista puheista, joita merimiehet öljylamppujen valossa toisilleen kertoivat ja kaikista niistä hiljaisista kuiskaten lausutuista rukouksista, joita öinen meri ja sen pauhu sai yövahdin peloissaan suustaan päästämään. Nyt se oli huomannut laivan, joka halkoi vettä suoraan kohti sen kotivesiä. Sen tarvitsi vain odottaa vähän aikaa ja kun hetki olisi oikea, se tyydyttäisi alati yltyvän nälkänsä. Pehmeästi loiskahtaen se katosi mustaan veteen, tarttui laivan puiseen pohjaan kiinni ja asettui siihen odottamaan paksut kynnet limaiseen puuhun upotettuina.


Ps. tää oli ainut lyhyt jatko, johon pääsee mukaan nopealla lukaisulla.. kun ei ole aikaa lukea pitkiä tekstejä lävitse nykyisellä elämäntilanteella.. ja ja ja sorry kun kirjoitin tään muistiolla olosuhteiden pakosta, joten rivit voi olla hassusti enkä ennätä niitä tarkemmin tutkimaan kun on kiire herättää poikanen iltauniltaan.. :D :D  Mutta ollos hyvä, seuraava jatkakoon..


Otsikko: Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nefertiti - 03.04.17 - klo:17:25
Nyt se oli huomannut laivan, joka halkoi vettä suoraan kohti sen kotivesiä. Sen tarvitsi vain odottaa vähän aikaa ja kun hetki olisi oikea, se tyydyttäisi alati yltyvän nälkänsä. Pehmeästi loiskahtaen se katosi mustaan veteen, tarttui laivan puiseen pohjaan kiinni ja asettui siihen odottamaan paksut kynnet limaiseen puuhun upotettuina.

"Tiedän, minäkin kuulin sen", Samuel sanoi tyynesti, heidän astuessaan hyttiin.

"Mikä se sitten on?", William kysyi istuutuessaan hivene jäykästi vuoteen reunalle.

"Se, en oikein tiedä itsekään, mikä se on, mutta me emme siitä puhu, sillä sen mainitseminen tietää huonoa onnea ja sitä me emme juuri nyt kaipaa", Samuel vastasi, varmistaessaan samalle, ettei heitä kuunneltu ja painoi hyttinsä oven kiinni, "se ei ole ihminen, eikä eläin. Kukaan ei ole koskaan nähnyt sitä kunnolla ja ne jotka ovat, eivät ole enää meidän keskuudessamme siitä kertomassa", hän jatkoi ja istahti työpöytänsä vieressä olevalle tuolille.

"Jopa kuulostaa mukavalta olennolta", William totesi hivenen sarkastisesti, sillä arvasi kyllä mitä kapteeni oli tarkoittanut, "entä saari, jonka mainitsitte?" Hän kysyi sitten.

"Näet sen sitten, kuin myös Tawandan, jota käymme tapaamassa", Samuel vastasi ja vilkaisi nopeasti työpöydällä olevaa karttaa, josta näkyi Karibian se alue, jota oli tutkittu, joissa oli uudisasutusta, tärkeimpänä tietysti Tortuga, "Tawanda on eräänlainen noita ja hän on auttanut minua usein ja minä häntä", hän jatkoi ja kertoi hieman lisää tästä mystisestä naisesta.

William kuunteli hiljaa, kapteenin sointuvaa ääntä, kun tämä intoutui kertomaan siitä, miten oli kohdannut tämän erikoislaatuisen naisen ja muutaman muukin seikkailun. Siitä huolimatta William aisti, että kapteenilla olisi varmasti synkempikin tarina kerrottavanaa, mutta se saisi odottaa sopivampaa hetkeä, sen hänkin tajusi.

"Kun nyt tulin maininneeksi Tawandan, pitänee minun myös huomauttaa, että hänen seurassaan kannattaa olla varovainen, kuin myös kunnioittava", Samuel sanoi, "Tawanda on hyvin oikukas, eikä häntä kannata suututtaa, sillä siitä ei hyvää seuraa, sen voin sanoa kokemuksesta", hän huomautti.

"Täytyypä pitää tämä mielessä", William vastasi ja päätti ettei missään nimessä suututtaisi tätä salaperäistä noitanaista, ties vaikka päätyisi vielä rupisammakoksi tai joksikin muuksi inhaksi otukseksi.

Hienoinen hymy käväisi kapteenin suupielissä, sillä hän oli nähnyt nuorukaisen kasvoilta, mitä tämä oli ajatellut. Kaikki menisi toivottavasti hyvin, hän ajatteli. Ääneti hän seurasi katseellaan, kun William oikaisi itsensä vuoteelle ja veti peiton päälleen.
Nuorukainen olisi varmasti pian taas jalkeilla, hän mietti ja kaiveli takkinsa kätköistä avaimen, avasi lukollisen työpöydän laatikon, josta nosti esille paksun ja kuluneen nahkakantisen kirjan. Tähän kirjaan hän kirjoitti päivittäin, sillä hän halusi setviä toisinaan ajatuksiaan ja toisinaan pistää muistiin jotain josta saattaisi myöhemmin olla hyötyä.

Pienemmästä laatikosta hän nosti esille mustepullon, sekä sulkakynän ja alkoi kirjoittaa. Käsiala oli kaunista ja koukeroista, joka kieli siitä, ettei kirjoitustaito ollut merellä opittua, vaan selvästi jossain, missä oli päässyt kouluun opiskelemaan, William mietti ja muisteli omia opintojaan, joita hän oli tuolloin inhonnut ja tehnyt mieluummin jotain muuta.
Hiljainen huokaus karkasi nuorukaisen huulilta, kun hän muisteli palatsia, jossa oli lapsuutensa ja osan nuoruuttaan kasvanut. Ikävä oli syvä ja epätietoisuus siitä, mitä muulle perheelle oli tapahtunut, vaivasi jälleen hänen mieltään.

Mutta lopulta väsymys voitti ja hiljainen sulkakynän rapina paperia vasten, sekä meren lakkaamaton pauhu tuuditti hänet syvään uneen...


No niin tässäpä tällainen jatkopalanen, olkaapa hyvät, seuraava jatkakoon. :)
Pahoittelut, jos teksti tökkii ja on muutenkin kankeaa. Olin väsynyt tätä kirjoittaessani ja ajatus ei oikein tahtonut luistaa, vaikka ideaa ehkä jonkin verran olikin.
Otsikko: Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 03.04.17 - klo:18:39


Mutta lopulta väsymys voitti ja hiljainen sulkakynän rapina paperia vasten, sekä meren lakkaamaton pauhu tuuditti hänet syvään uneen...


*


Kaukana jossain, suojassa myrskyisiltä ulapoilta kohoaa turkoosina kimmeltävästä merestä salaperäinen saari, jonka satumainen vehreys, kosteanutuiset laaksot, vuolaana ryöppyävät vesiputoukset ja puhtaan valkoiset hiekkarannat ovat säästyneet vuosikymmenien ajan kutsumattomilta vierailta erityisten selittämättömien voimien ansiosta.

On kuin näkymätön viitta olisi heitetty saaren ylle, eikä sitä löydy yhdestäkään ihmisen piirtämästä merikartasta. Kuitenkin joskus, hyvin harvoin joku onnellinen saattaa sen löytää. Jos etsijän sydän on vilpitön ja aikeensa puhdas, ja jos saari niin haluaa. Silloin nuo kauniin vihreät kukkulat, auringossa valkoisena hehkuva hiekka ja leppoisasti huojuvat palmupuut toivottavat tulijansa tervetulleeksi kätkettyyn paratiisiin, piirtymällä katsojansa eteen yllättäen kuin heikko, epätodellinen kangastus. Ja yhtä nopeasti tuo saarelle kutsuttu katoaa näkymättömän viitan sisään, aivan kuin ei olisi koskaan ollutkaan.

Ja nyt tuo saari heräilee jälleen uuteen aamuun, sen rinteille ja laaksoihin asumuksensa rakentaneet asukkaat availevat silmänsä unisesti haukotellen, lintujen viserrellessä hyvän huomenen toivotuksia toisilleen ja auringon kuivattaessa hiljalleen pois yön aikana vihreisiin oksistoihin kertynyttä kosteutta.

Auringon suloisen lämpimät säteet hyväilevät myös puusta rakennetun majan kuistilla istuvan vanhan naisen ryppyisiä kasvoja. Hänen lasimaiset ja sameat silmänsä ovat ehkä jo miltei sokeat, mutta niiden takaa nousevat näyt ovat edelleen sitäkin eläväisemmät ja todentuntuiset. Naisen suupieliin kohoaa hymy jo ennen kuin itse syyn aiheuttaja ilmoittaa tulostaan kauniin iloisen hersyvän naurunsa saattelemana.

Marijah hyppelee kivikkoista polkua ylöspäin, nauraa ja kiusoittelee leikkisästi pienelle karvaiselle ystävälleen, joka heiluu sinne tänne oksistoissa hänen päänsä yläpuolella. Tytön mustat taipuisat hiukset laskeutuvat puoleen selkään villinä ryöppynä ja siellä täällä hiusten seasta pilkottaa valkoisia pieniä kukkasia, joita hän on poiminut rannan tuntumassa sijaitsevien pensaspuiden oksistoista aamun sarastaessa.

Marijahin sydämenmuotoiset kasvot loistavat ilosta ja hänen vaaleanruskea ihonsa hehkuu pehmeästi kun hän loikkaa viimeiset askelmat puutalon kuistille. Tyttö pyyhältää vanhan naisen luo kuin pieni pyörretuuli, keveästi ympäri kuistia tanssahdellen. Hän pudottaa kädestään kuistille hedelmiä pursuavan korin, jota on kantanut toisessa kädessään koko matkan rannalta saakka ja kumartuu suukottamaan vanhuksen hymyileviä kasvoja.

"Hei maam, toin sinulle aamupalaa", Marijah sanoo ja poimii korista banaanin, jonka hän sitten ojentaa vanhalle naiselle.

"Kiitos kultaseni, vaikka minusta tuntuu, että tuo pieni karvainen ystäväsi, joka kuistini kaiteella tälläkin hetkellä keikkuu, kevensi kantamustasi muutaman tertun verran matkan varrella", Vanhus kiusoittelee ja syleilee tyttären tytärtään lempeästi nauraen.

"Totta, tuo kiusanhenki tietää, milloin sen kannattaa olla paikalla, varsinkin kun on kyse ruuasta." Marijah myöntää virnistäen.

"Niin, se ei tarvitse edes selvännäkijän taitoja saadakseen ruokaa, riittää vain kun seuraa sinua kaikkialle.." Vanhus toteaa hymynkare huulillaan.

"Selvännäöstä puheenollen.. Marijah, muistatko kun kerroin sinulle jokin aika sitten unessa näkemästäni laivasta ja nuoresta miehestä, joka on tahtomattaan joutunut liian kauas kotoaan.. viime yönä näin hänestä jälleen unta ja tällä kertaa saari kutsui hänet luokseen.."


*


Miten tarina jatkuneekaan, onko Tortuga välietappi salaperäiselle saarelle, vai asuuko paha noitanainen samalla saarella Marijahin ja hänen isoäitinsä kanssa.. ja miten tuo suloinen nuori nainen liittynee tarinaan..? Entä minkälaisia hirviöitä meri kätkeekään syvyyksiinsä..? Mitä kummaa kapteeni etsii noitanaisen luota..? Paljon kysymyksiä avoinna, ehkä seuraavassa jatkopalassa selviää jotain jännää lisään.. eli ollos hyvä, seuraava jatkakoon..  ;)

Otsikko: Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nefertiti - 03.04.17 - klo:22:12
"Selvännäöstä puheenollen.. Marijah, muistatko kun kerroin sinulle jokin aika sitten unessa näkemästäni laivasta ja nuoresta miehestä, joka on tahtomattaan joutunut liian kauas kotoaan.. viime yönä näin hänestä jälleen unta ja tällä kertaa saari kutsui hänet luokseen.."

***

Jossain kaukana ulapalla, prinssi kääntyi unissaan kyljelleen, samalla kun laiva keinahti pehmeästi aalloilla.

William uneksi olevansa valkealla hiekkarannalla, jota reunustivat uneliaat palmupuut, jotka kurottelivat kohti kimmeltävää sinistä vettä. Palmujen taakse levittäytyi rehevä ja hyvin eläväinen metsä, joka tuntui olevan täynnä ääniä ja värejä.

Hän ihasteli näkemäänsä hetken, kunnes alkoi taas astella eteenpäin. Hiekka tuntuu kuumalta hänen paljaiden jalkojensa alla, kun taas mereltä puhaltava tuuli sopivan vilpoisena.

Tuohon jo tutuksi käyneeseen raikkaan suolaiseen tuoksuun sekoittuu huumaavana tuhansien kukkien tuoksu, jollaista William ei muistanut edes kokeneensa isänsä puutarhassa, jonne oli tuotatettu mitä ihmeellisimpiä ja kauneimpia kukkia.

Jonkin aikaa seurattuaan hiekkarantaa, hän kääntyy kuin pakotettuna kohti metsää. Hetken hän pelkää, että joutuu raivaamaan itselleen tien, minne hän ikinä oli menossa, mutta sitten hän huomaa polun, jota on käytetty monen monituista kertaa. Joku siis asui täällä, William päätteli ja päätti uskaltautua seuraamaan polkua.

Metsä kaartui ikäänkuin holviksi polun päälle ja esti osittain auringon valoa lankeamasta maahan asti. Ylhäällä latvustossa erilaiset linnut, pienet eläimet ja apinat pitivät meteliä. Välillä jokin värikkäistä linnuista teki uhkarohkean syöksyn, mutta ohitti Williamin hiuksen hienosti ja katosi ylös korkeuksiin kohottelevaan latvukseen.

William ei tiennyt kuinka kauan oli polkua seurannut, kun äkkiä hän näki kasvien keskellä puumajan. Maja seisoi jalkojen päällä ja oli selvästi ollut käytössä pitkään ja oli sitä yhä. Hän seisahtui hetkeksi, tietämättä mitä tehdä, mutta päätti sitten kivuta terassille, joka kylpi auringon valossa.

Terassia ympäröivä aita oli osittain köynnöksien peitossa ja noissa köynnöksissä kukki mitä moninaisempia kukkia, jotka tuoksuivat hyvälle ja joita tuntui olevan ties kuinka montaa eri väriä ja sävyä. Kukkien ympärillä lenteli pieniä hyönteisiä ja kolibreja.

William oli niin kiinnostunut rakenteista, että ihan hätkähti nähdessään vanhan naisen istumassa terassilla.
"A... anteeksi", William änkytti, "en tarkoittanut häiritä teitä", hän sanoi mahdollisimman kohteliaasti ja oli valmis poistumaan, jos nainen sitä halusi.
"Ette te minua häiritse, teidän korkeutenne", nainen vastasi ja hymyili seesteisesti.

"Kuinka te tiesitte", Willian aloitti, mutta samassa jokin loiskahti jossakin ja hän heräsi unestaan, nousten hämillisenä istumaan, "jopa oli uni", hän mutisi ja haroi hiuksiaan.

William oli aikeissa jatkaa uniaan, kun...

***

No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tästä. Ja joo, sori innostuin ehkä hieman liikaakin kuvailemaan tuota ihanaa trooppista saarta. :D
Otsikko: Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nefertiti - 25.06.17 - klo:10:52
William oli niin kiinnostunut rakenteista, että ihan hätkähti nähdessään vanhan naisen istumassa terassilla.
"A... anteeksi", William änkytti, "en tarkoittanut häiritä teitä", hän sanoi mahdollisimman kohteliaasti ja oli valmis poistumaan, jos nainen sitä halusi.
"Ette te minua häiritse, teidän korkeutenne", nainen vastasi ja hymyili seesteisesti.

"Kuinka te tiesitte", Willian aloitti, mutta samassa jokin loiskahti jossakin ja hän heräsi unestaan, nousten hämillisenä istumaan, "jopa oli uni", hän mutisi ja haroi hiuksiaan.

William oli aikeissa jatkaa uniaan, kun
ovi aukaistiin ja joku astui hyttiin. William kääntyi katsomaan ovelle, valmiina taistelemaan jos sieltä tulisi joku kapteenia vastustavista miehistä. Mutta ei, tulija oli kapteeni itse.

Kapteeni vilkaisi Williamia ja hänen kasvoillaan käväisi pieni hymynhäive, kun hän suuntasi pöytänsä ääreen.

"Hyvä että olet hereillä", Samuel sanoi, istuutuessaan kauniisti veistetylle tuolilleen, "me olemme pian perillä", hän lisäsi nostaessaan päiväkirjansa, sekä mustepullon ja sulkakynän pöydälle.

William ei vastannut, vaan nousi istumaan. Ei hyödyttänyt enää nukkua vaikka toisaalta häntä kiehtoi palata tuohon uniensa saareen, joka oli näyttänyt paratiisilta ja sitä se varmasti olikin siellä asuville eläimille ja ihmisille.

Ääneti hän seuraili kapteenin kirjoittamista, miettien uskaltaisiko kysyä tämän menneisyydestä. Sillä epäilemättä mies oli kuulunut kuninkaan vartiokaartiin tai muuhun henkilökuntaan. Ei tämä muuten olisi ollut hänenkään henkilöllisyydestä perillä, William päätteli.

"Saat tietää aikanasi, mutta nyt ei ole sen aika", Samuel vastasi ja nosti katseensa päiväkirjastaan, "tiedän, olet jo pitkään halunnut kysyä ja ymmärrän sen hyvin. Kaikki aikanaan poikaseni", hän lisäsi ja jatkoi merkintöjensä kirjoittamista.

Kului joitain tunteja, kunnes ovelle koputettiin ja ovi työnnettiin auki.

"Olemme hyvin lähellä", sanoi oviaukossa seisova mies.

"Hyvä. Tulen hetken kuluttua", Samuel vastasi. Oviaukossa seisova merimies nyökäytti ja katosi näkyvistä.

Samuel kirjoitti vielä muutaman rivin, kunnes laittoi pois sulkakynän, musteen ja päiväkirjansa.

"No niin, teidän korkeutenne, aika mennä kannelle", Samuel sanoi ja katsoi nuorukaista totisena.

William ei sanonut mitään, mutta nousi ylös ja seurasi kapteenia. Pian he saapuivat kannelle. Oli vielä pimeää, mutta merkit kielivät jo siitä, että oli vain minuutteja siihen, että aurinko nousisi.
Kapteeni asteli ruorille ja pyysi förstiään siirtymään sivuun, minkä mies tekikin ja William päätteli, että nyt oltiin reitillä, jonka kapteeni yksin tunsi ja jonka hän halusi hoitaa itse.

Vaikka taivas oli vielä tumma ja viimeiset tähdet loivat merelle himmeää valoaan, näkyi kaukana horisontissa kirkas välähdys ja sitten taivas alkoi hyvin hitaasti vaaleta, vaihtaa värejä tumman musteensinisestä, hyvin värikkääseen aamutaivaaseen.

William seisoi kannella ja katseli aamuauringon värjäämää taivasta ja merta joka loisti kuin joku olisi kaatanut sen täyteen arvokkaita hienoimpia hiottuja jalokiviä. Mitään näin kaunista hän ei ollut vielä nähnyt, vaikka olikin jo pitkään elänyt merellä.

Sitten hän näki tuon kirkkauden keskellä jotain vihreää. Mitä lähemmäksi he saapuivat sitä tarkemmin hän näki, että tuo vihreä oli kaunis trooppinen saari. Kapteeni käski ankkuroida laivan, kun he olivat riittävän lähellä saarta. Hän ei halunnut yrittää luovia laivalla läpi salakavalien karien, jotka olivat piilossa pinnan alapuolella. Ne olisivat voineet repiä laivan pohjan hajalle. Oli parempi soutaa saarelle.

"Sinä tulet mukaani", Samuel sanoi käskevään sävyyn ja katsoi Williamia, joka katsoi parhaimmaksi totella. Se miksi Samuel käyttäytyi, kuin käyttäytyi, johtui siitä, että tämä oli ainoa tapa suojella nuorta prinssiä, joka varmasti päätyisi kalanruuaksi, jos miehistö saisi tietää tämän oikean henkilöllisyyden.

"Kyllä kapteeni", William vastasi ja harppoi puolijuoksua Samuelin perässä isolle soutuveneelle.

William totesi, ettei Samuelin tarvinnut erikseen muistuttaa miehistöä pysymään paikallaan, sillä nämä selvästi tiesivät, ettei kannattanut ärsyttää kapteenia. Seuraus tottelemattomuudesta olisi hyvin kivulias rangaistus tai jopa kuolema. 

Niin hän sitten seurasi kapteenia pieneen veneeseen ja tarttui ilman eri käskyä airoihin. Matka kesti jonkin aikaa, sillä veneenkin kanssa piti olla hyvin varovainen, etteivät vedenalaiset karit ja terävät korallit olisi repineet pohjaa hajalle.

Mutta kapteeni tuntui tuntevan tien ja muutaman tunnin kuluttua he olivat saaren valkoisella hiekkaisella rannalla, jonne he yhteistuumin raahasivat veneen, jottei se olisi lähtenyt ajelehtimaan rantaan lyövien aaltojen mukana.

William laski paljaat jalkansa varovaisesti lämpimään hiekkaan, joka tuntui hienolta ja pehmeältä. Sitten hän katseli rantakaistaletta ja sen takaa näkyvää trooppista metsää.

"Olen ollut täällä ennenkin", hän sanoi ja katseli ympäristöä hämmentyneenä.

"Varmasti", Samuel totesi hyväksyvästi, "hän kutsui sinut".

"Kuka? Se vanha nainenko?" William kysyi, eikä oikein ymmärtänyt mitä kapteeni puhui.

"Hän juuri. Ei tänne ihan kuka tahansa pääse, varsinkaan jos aikoo tulla pahat mielessään", Samuel vastasi.

William ei vastannut, sillä ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Niin hän sitten tyytyi seuraamaan Kapteenia, joka asteli itselleen tutuksi tullutta reittiä läpi rehevän viidakon.

Kesken matkan jotain pientä ja karvaista laskeutui Samuelin olalle, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään, "Marijah taisi lähettää sinut edeltäkäsin", hän naurahti ja rapsutti apinaa, joka pärpätti jotain vastaukseksi.

"Kuka Marijah on?" William kysyi Samuelilta ja katseli samalla Samuelin olalla keikkuvaa apinaa, joka katseli takaisin yhtä uteliaasti.

"Saat pian tietää", Samuel vastasi naurahtaen.

"Hyvä on", William vastasi ja katseli ihmetellen ympärilleen. Vaikka hän oli kaiken tämän jo nähnyt unessaan, ei se saanut häntä olemaan ihastelematta kaikkea mitä hän näki ja sittenkin hän epäili, että näkisi joka kerran uutta. Uusia kukkia, perhosia, lintuja ja kasveja, minne vain hän katsoikin. Mitään näin kaunista hän ei ollut vielä eläessään nähnyt ja tämän hän aikoi muistaa ikuisesti.

Lopulta pitkän ajan kuluttua, he saapuivat tuolle mökille, joka näytti siltä kuin olisi kasvanut siihen, sillä niin kasvien, liaanien ja kukkien peitossa se oli.

Aamun herättämät linnut pitivät loputonta kuoroaan yhdessä pienien sammakoiden, hyönteisten ja apinoiden kanssa. Oli hyvin lämmintä ja kosteaa, mutta samalla kuitenkin miellyttävää. Ilmassa tuoksui tuhansia tuoksuja, toinen toistaan huumaavimpia. Ei edes isän puutarhassa ollut ollut näin ihanasti tuoksuvia kukkia ja siellä oli sentään ollut suuri määrä erilajisia kasveja, joita tutkimusmatkailijat olivat tuoneet mukanaan ja toisten maiden kuninkaat lähettäneet lahjoina.

William oli niin keskittynyt tutkimaan ympäristöään, että tajusi vasta sitten että terassilla oli kaksi naista. Toinen oli jo vanhus, toinen hyvin nuori tyttö vasta. Kumpikin katsoi vieraitaan kiinnostuneita.

"Hyvää huomenta, kapteeni", vanha nainen sanoi hyvin eloisalla äänellä ja hymyili, niin että sokeat lähes maidon valkeat silmät tuikkivat iloisesti auringon valossa.

"Hyvää huomenta, armollinen rouva", Samuel vastasi ja kumarsi kohteliaasti.

William puolestaan ei oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä tai kuinka olla. Toki hän vielä muisti ne käytöstavat, ja hovin etiketin, jotka hänen päähänsä oli kuninkaanlinnassa iskostettu, mutta hän ei silti oikein tiennyt kuinka puhutella tätä lähes sokeaa, selvästikin korkeassa arvossa olevaa naista.

Nainen katseli häntä tai siltä se ainakin Williamista tuntui, vaikka tiesikin naisen lähes sokeaksi ja hän alkoi tuntea olonsa vaivautuneeksi, kun...

No niin, mitenkähän tämä jatkuupi tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nefertiti - 24.07.17 - klo:09:50
Nainen katseli häntä tai siltä se ainakin Williamista tuntui, vaikka tiesikin naisen lähes sokeaksi ja hän alkoi tuntea olonsa vaivautuneeksi, kun nainen naurahti ja laski siron ryppyisen kätensä hänen kädelleen, kuin rauhoittaakseen.

"Nuori mies, ei teidän tarvitse hermostua takiani", nainen vastasi ja kehotti Williamia istuutumaan. Kapteeni olikin jo itse etsiytynyt vapaalle tuolille, joka epäilemättä oli hänen vakiopaikkansa, mistä William päätteli, että kapteeni oli käynyt tällä saarella useita kertoja ennekin.

William ei vieläkään saanut sanaakaan suustaan, mutta istuutui yhdelle vapaalle tuolille.

"Marijah, oletko niin ystävällinen ja tuot hieman aamiaista vieraillemme", nainen pyysi.

"Kyllä maam", Marijah sanoi ja katosi nopeasti rakennuksen sisätiloihin, kuin mikäkin marakatti. Ei kestänyt kauaakaan, kun tyttö palasi takaisin ja laski isolle puiselle kantoa muistuttavalle pöydälle suuren vadillisen hedelmiä. Tämän jälkeen hän katosi uudelleen ja palasi takaisin käsissään tarjotin, jolla oli iso kannu ja kaksi lasia.

Marijah laski tarjottimen pöydälle ja istuutui vanhan naisen vierelle, pienen apinan pyöriessä heidän ympärillään. Hitaasti tuo pieni viekas apina hivuttautui lähemmäksi hedelmävatia.

"Ei Mara, ne eivät ole sinulle ja sitä paitsi tällä saarella on sinulle ihan riittävästi herkuteltavaa", Marjah komensi pientä apinaa, joka katsoi tyttöä hetken syyllisen näköisenä ja kipitti sitten iloisesti pärpättäen tytön olkapäälle istumaan, "senkin lurjus", Marijah naurahti ja rapsutti apinan turkkia.

Kapteeni kaatoi kannusta hyvältä tuoksuvaa juomaa lasiinsa ja katseli hymyillen tytön ja pienen apinan touhuja. Hetken ajan William oli näkevinään jotain muutakin miehen hymyssä ja erityisesti katseessa. Kapteeni taisi tajuta saman ja kiinnitti huomion juomaansa, "minulla olikin jo ikävä tätä nektaria", hän sanoi ja otti lasistaan aimo kulauksen, "mutta ei tämä kyllä rommia voita", hän lisäsi.

"Nyt puhut palturia", vanha nainen naurahti ja Williamilla oli omituinen tunne siitä, että nainen tiesi koko ajan, mitä oli tekeillä, mitä hän oli huomannut ja ajatellut.
Kapteeni taas tyytyi kohauttamaan hartioitaan ja siemaisi jälleen lasista tuota juomaa, jota hän oli kutsunut nektariksi.

William uskaltautui varovaisesti maistamaan juomaa ja se maistui todellakin hyvältä. Paremmalta kuin rommi tai grogi, joihin hän oli laivalla jo tottunut. Samalla hän vilkuili vadissa olevia hedelmiä joista useimpia hän ei ollut koskaan ennen nähnytkään. Vain joitain hän tunnisti, kuten appelsiinit ja limet, joista viimeksi mainittua sitrushedelmää käytettiin monesti grogin valmistuksessa kuuman veden ja mausteiden ohella.

"Mitä onkaan tekeillä Naemi, sillä tuskinpa saarelta turhaan tulee kutsuja?", Sam kysyi ja nappasi herkullisen näköisen persikan hedelmävadista.

"Olen pahoillani, etten pysty antamaan tuohon kattavaa vastausta, mutta tulevaisuus on peitossa minultakin ja saarella on oma tahtonsa", Naemi vastasi omaan tyyneen tapaansa.

"Aina yhtä arvoituksellinen", Sam naurahti, haukatessaan palan mehukasta persikkaa.

William ei vieläkään tohtinut sanoa sanaakaan, vaan tyytyi seuraamaan Samin ja Naemin keskustelua. Häntä hämmensi kovin heidän tapansa puhua saaresta kuin se olisi ollut elävä, ajatteleva olento. Tämähän oli vain saari monien muiden saarien joukossa, keskellä trooppista Karibian merta, jossa seilasivat merirosvot, sekä eri valtioiden sotilaalliset kaljuunat, jotka yrittivät pitää merirosvoja aisoissa, mutta tuloksetta.

"Niin hämmentävää kuin se onkin, on tämä saari muita erityisempi ja sillä on oma tahtonsa, arvoisa prinssi", sanoi Marijah ja sai Williamin hätkähtämään ja läikyttämään mehua vaatteilleen.

"Anteeksi", William änkytti nolona ja yritti siivota mehua pois päältään, posket kuumottaen.

"Ei se mitään, ettekä te ole ainoa, jonka tämä saari on saanut hämmennyksiin", Naemi totesi tyynesti ja ojensi puhtaan liinan Williamille ja vilkaisi arvoituksellisesti hymyillen Samia.

"Tämä paikka saa totisesti itse kunkin pyörälle päästään", Sam sanoi ja tuntui palaavan ajatuksissaan jonnekin kauas, aikaan jolloin ensimmäistä kertaa painoi jalkansa tämän saaren hiekkaiseen rantaan.

Hän ei vielä tuolloin ollut merirosvokapteeni, vaan oli ollut matkalla oman maansa kuninkaan luokse, jonne hänet oli saanut komennuksen tulla kuninkaallisen henkivartiokaartin johtajaksi. Kuninkaan hän oli toki sitä ennen tavannut, kun tämä oli seilannut katsomaan valtaamiaan alueita ja niiden rikkauksia. Siksi hänen oli ollut helppo tunnistaa William, joka oli kuin nuorempi painos kuninkaallisesta isästään.

Sam ei koskaan päässyt perille, sillä kesken matkan nousti hirmumyrsky jonka keskellä kaljuuna taisteli selvitäkseen siitä. Tuota myräkkää Lyle oli käyttänyt hyväkseen, saadakseen raivattua tieltään ne henkilöt, joiden arveli olevan hänen suunnitelmiensa esteenä ja saadakseen sen näyttämään onnettomuudelta. Niin monta hyvää miestä ja heidän perhettään oli päätynyt myrskyävän meren hyisiin syvyyksiin ja siellä nyt makasivat hänen rakas vaimonsa Liliana ja molemmat pojat Paul ja John. Vain hän itse oli onnistunut pelastumaan pelastusveneeseen, jonka joku oli irrottanut paikaltaan ja työntänyt mereen.

Likomärkänä hän oli kavunnut tuohon kuluneeseen veneeseen, jonka pohjalla oli vettä nilkkoihin asti. Hän ei ollut välittänyt vedestä, ei ympärillä riehuvasta myrskystä, vaan siitä ainoasta, jonka oli onnistunut pelastamaan ja joka nyt oli jäljellä hänen perheestään. Peloissaan, nälissään ja väsyneenä hän oli matkannut ties kuinka monta merimailia pitkin aavaa merta tuolla pienellä pelastusveneellä, kunnes oli puolivahingossa osunut saarelle.

Tuo muisto sai varjon häivähtämään miehen ahavoituneilla kasvoilla, mutta se hävisi melkein heti, sillä hän tiesi tämän saaren olevan ikuisesti hänen turvapaikkansa. Hänen ja Marijahin.

Hän tosin ei tiennyt, että Marijahilla oli erityinen kyky, liekö sitten saaren antama lahja, sillä ainakaan Marijahin äiti ei ollut moista elässään osoittanut. Tuon naisen ajatteleminen sai surun häivähtämään Samin silmissä, toiveen että Liliana olisi tässä paratiisissa hänen kanssaan, kuin myös hänen vanhemmat lapsensa, jotka nyt makasivat syvällä meren pohjassa Lilianan kanssa.

Naemi oli ollut saaren asukas jo iät ja ajat ja hän oli hoitanut Samin kuntoon ja ollut kuin äiti pienelle tytölle sillä välin, kun Sam oli kamppaillut hengestään kuumeen kourissa, joka oli ollut seurausta tulehtuneista haavoista, huonosta ravinnosta ja päiväkausien harhailusta merellä.

Saari oli tuolloin päättänyt auttaa ja tullut esille juuri oikealla hetkellä sillä jos Sam olisi jäänyt meren armoille, ilman suojapaikkaa, olisi hän nyt syvällä meren syvyyksisä pienokaisensa kanssa.
Tästä Sam oli kiitollinen ja oli siitä pitäen päättänyt suojella tätä saarta kaikelta pahalta, jos se vain oli mahdollista, kuin myös tytärtään, jonka halusi pysyvän saarella ainakin siihen asti kunhan olisi riittävän vanha kyetäkseen huolehtimaan itsestään. Hän ei halunnut tämän joutuvan näkemään sitä elämää, jota hän eli, ei niitä rantakapakoita, joissa he Tortugassa kävivät. Se ei hänen mielestään ollut sopivaa noin nuoren tytön silmille, saati että siellä asuvat ihmiset ja käyvät häijyt, riettaat merimiehet eivät kovin kauniisti tytöstä ajattelisi. Viattomuus ja koskemattomuus olivat asioita, joita Tortugasta ei löytynyt, siellä rehottivat vain rikollisuus ja turmeltuneisuus.

Ei, hän halusi tytölle parempaa ja ehkä vielä joskus näyttäisi tälle sen paikan, josta itse oli kotoisin, mutta jonne hän ei vielä voinut palata. Ei ennen kuin muutama kalavelka erään herran kanssa olisi suoritettu ja sen hän maksaisi enemmän kuin mielellään. Olihan hän jo jotain tehnytkin, nimittäin keskittynyt kaappaaman vain tämän kyseisen miehen laivoja ihan vain miehen kiusaksi, vaikka tiesikin, että moiset puuhat saattaisivat koitua pään menoksi, jos jäisi kiinni, mutta se olisi sen ajan murhe sitten, hän päätti.

Hetken pöydän ääressä oli hiljaista ja Naemi tuntui katselevan mitään näkemättömillä silmillään kumpaakin miestä, jotka kumpikin olivat vaipuneet ajatuksiinsa.

"Vaikka minä olen sokea, näen minä, että teillä on yhteinen vihollinen", Naemi sanoi viimein ja sai kummankin miehen hätkähtämään ajatuksistaan.

"Miten niin?", William kysyi hämmentyneenä.

"Sama mies, joka tuhosi Samin perheen, järjesti myös sinun kaappauksesi", Naemi vastasi, "teidän on oltava varovaisia ja mielellään askelen edempänä, sillä tämä mies tappaa teidät molemmat heti jos vain saa siihen mahdollisuuden", hän varoitti, sillä tämä oli yksi harvoista asioista, jonka hän aisti tuolla erikoisella kyvyllään.

"Sen teen, Naemi hyvä", Sam lupasi, sillä ei varmasti perääntyisi, eikä antaisi periksi tuolle kaksinaamaiselle lurjukselle, jonka vuoksi niin moni oli joutunut kärsimään, "mutta en voi luvata, ettenkö syöttäisi arvon Lordi Lyle Beaumontia haille, jos saan siihen tilaisuuden", hän huomautti äänensävyn koventuessa hivenen.

"Epäilen, ettei Lordi ole enää Lordi, vaan on kohonnut arvoasteikossa, joskaan ei laillisesti", Naemi sanoi ja vilkaisi Williamia, jonka ilme muuttui synkäksi.

"Tarkoitat kai että hän on raivannut isäni ja äitini, sekä sisarukseni tieltään", William sanoi ja tuijotti apeana käsiinsä.

"Kyllä, mutta luulen, että vanhin sisaresi on elossa, hän on naimisissa Beumontin kanssa, mutta ei omasta tahdostaan", Naemi kertoi, sillä nämäkin olivat hyvin vahvoja tuntemuksia, joita ei voinut noin vaan ohittaa olan kohautuksella.

"Gabriella parka", William huokasi ja toivoi, että voisi auttaa sisartaan, mutta arveli parhaimmaksi pysyä toistaiseksi siellä missä juuri nyt oli, sillä Lyle saattaisi käyttää Gabriellaa kilpenään, jos kokisi joutuneensa uhatuksi.

"Häntä voidaan auttaa, mutta teidän on oltava kärsivällinen", Naemi sanoi lempeästi ja...

Tuota noin, tulikin pidempi jatko, kuin olin ajatellut. Mutta jatkaapas te vuorostanne tästä. :)
Ai joo, keksin vähän historiaa Marijahille ja Samille, kai se sopii? :) Kai Samin vaimo saattaa olla Naemin tytär, joka on vaikkapa omapäisenä naisena lähtenyt itsekseen katsomaan maailmaa ja kohdannut uuden maan rannoilla Samin (Sir Samuel Brenton).


Edit... pientä korjailua, kun tuntui että teksti enemmän tai vähemmän tökki ainakin yhdessä kohdassa. Pahoitteluni.

Edit2... huomasin sitten pienehkön kämmisen ja asia korjattu. Meinasi Samille tulla kunnon haaremi. XD
Otsikko: Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 30.07.17 - klo:12:24




"Häntä voidaan auttaa, mutta teidän on oltava kärsivällinen", Naemi sanoi lempeästi ja käänsi uurteiset kasvonsa kohti lämpöisenä hehkuvaa aurinkoa.

"Oletan, että ensin meidän on otettava selvää siitä, miksi saari kutsui meitä luokseen ja sen jälkeen on aika tehdä suunnitelma, jonka avulla voimme auttaa sisartasi William." Kapteeni jatkaa Naemin vaiettua ja kurtistaa mietteliäänä kulmiaan.

"Minähän voisin viedä teidät vierasmajalle, jonne voisitte majoittua sitä odotellessanne. Ja voisin näyttää Williamille saartakin.." Marijah sanoo ja hypähtää jaloilleen istuimeltaan suloisesti hiuksiaan heilauttaen. Williamin katse kiinnittyy tytön kauniisiin hiuksiin, jotka putoilevat iloisena ryöppynä ympäriinsä pitkin tytön siroa selkää ja painaa päänsä sitten äkillisesti alaspäin, tuijottaen kuistin lattiaan nolostuneen oloisena. Nuorukaisesta tuntui jotenkin sopimattomalta tuijottaa tyttöä, niin kaunis ja eläväinen kuin tämä olikin.

"Hyvä ajatus tyttöseni. Voisitte käydä vaikka putouksilla viilentäytymässä, kun olette asettuneet vierasmajaan taloksi.." Naemi ehdottaa ääni naurusta kuplien. Vanhalta naiselta ei jää mikään huomaamatta, vaikkei hän kaikkea sanokaan ääneen.

Aivan kuin olisi ymmärtänyt, että jotain kivaa olisi tapahtumassa, Mara loikkaa Marijahin olkapäiltä kuistin kaiteelle ja alkaa roikottaa itseään edestakaisin iloisesti pärpättäen. Marijah nauraa ja kumartuu kutittamaan karvaista ystäväänsä lempeästi vatsasta.



Ps. Sorry kun tarina katkesi lyhyeen..
En voi jatkaa tarinaa enää tänään, kun tuli taas kerran liikaa häiriötekijöitä :(
Ehkä joku toinen kerta sitten, kun ei tässä metelissä voi mitenkään keskittyä tarinaan..

Otsikko: Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nefertiti - 15.08.17 - klo:00:11
Aivan kuin olisi ymmärtänyt, että jotain kivaa olisi tapahtumassa, Mara loikkaa Marijahin olkapäiltä kuistin kaiteelle ja alkaa roikottaa itseään edestakaisin iloisesti pärpättäen. Marijah nauraa ja kumartuu kutittamaan karvaista ystäväänsä lempeästi vatsasta.

Mara pärpättää tyytyväisesti ja katsoo suurin tummin silmin tyttöä. Sitten se hyppää takaisin tytön hartijalle ja hypistelee hetken tämän kiharaisia hiuksia.

"Tule", Marijah hihkaisi iloisesti, napaten samalla Williamia kädestä. Tyttö vilkaisi nopeasti isäänsä, joka kuitenkin hymyili hyväksyvästi.

Sam puolestaan vilkaisi pikaisesti Williamia, jolla oli kasvoillaan hyvin hämmentynyt ilme. Hän ei sanonut mitään, sillä luotti siihen ettei nuorukainen tekisi mitään typerää tai satuttaisi tyttöä mitenkään. Marijah taas oli sellainen villikko, että osasi varmasti hankkiutua pulaan useammin kuin kerran päivässä. Onneksi sentään Naemi oli takonut tytön päähän järkeä, ettei tämä ihan mitä hyvänsä menisi tekemään, mitä voisi jälkeenpäin katua.

Hetkiseksi Samin valtasi haikea olo, niin vain aika oli kulunut ja hän tajusi kuinka paljon tyttö oli jo kasvanut. Tämä olisi pian nuori nainen, eikä hän voisi estää tyttöä lähtemästä jos tämä niin halusi.
Hienoinen huokaus karkasi hänen huuliltaan, kun hän katseli Marjiahia, joka juoksi varmajalkaisena pitkin metsäpolkua, Williamia mukanaan kiskoen.

Tyttö oli niin äitinsä kaltainen luonteeltaan ja kasvoiltaan, Sam ajatteli ja hymyili itsekseen.

"Samanlainen rasavilli hän on, kuin äitinsä", Naemi naurahti tietäväisesti, "ja toisinaan taas yhtä vakavamielinen kuin sinäkin", hän kiusoitteli.

"Kunpa vain hän ei koskaan kasvaisi, mutta ymmärränhän minä, että pian hänkin astuu aikuistuuteen", Sam sanoi hiljaa ja käänsi katseensa kauniista maisemasta, juomalasiinsa. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin hän kipeimmin toivoi, että Liliana olisi ollut hänen luonaan.

Toisaalla Marjiah loikki pitkin villinä rehtottavaa metsää kuin mikäkin kauris ja veti hämmentynyttä nuorukaista perässään. Hän halusi näyttää nuorukaiselle tuon luonnon muovaaman kauniin paikan, jonne kalliolta valuva vesi ryöppysi pieninä putouksina ja kuinka tuo pieni makeavetinen lampi kimmelsikään auringon valossa kasvien rehottaessa sen ympärillä. Toisella puolella lampea kasvoi suuri puu jonka juurakko oli osin vedessä ja pitkät kukkia kasvavat oksat kurottelivat kohti lampea tai oikeammin laguunia.

Matkaan ei mennyt kovinkaan kauan ja pian heidän eteensä levittäytyi henkeäsalpaavan kaunis näkymä. William jäi paikalleen seisomaan, eikä huomannut kuinka tyttö oli jo hypännyt kristallin kirkkaaseen veteen ja pulikoi nyt sydämensä kyllyydestä.

"Tule uimaan", Marijah hihkaisi ja roiskaisi vettä Williamin päälle. Myös Mara sai vedestä osansa ja pärpättäen se siirtyi hieman kauemmaksi seurailemaan tilannetta ja sukimaan turkkiaan kuivaksi.

William seisoi vielä hetken rannalla ja katseli tuota kaunista laguunia, jonka vesi oli niin kirkasta että saattoi nähdä pohjaan asti. Vedessä uiskenteli muutamia kaloja ja rannalla kurnutti sammakoiden kuoro. Hän ihasteli tätä luonnon kauneutta ja Marijahia, joka sukelteli sulavasti kuin hylje, kunnes lopulta kiskoi paitansa pois ja sukelsi pää edellä kirkkaaseen veteen. Vesi oli viileää, muttei kuitenkaan liian kylmää ja William nautti sen tunnusta ihoaan vasten uidessaan takaisin pintaan ja veti kasvoilleen valahtaneet vaaleanruskeat hiukset pois kasvoiltaan. Hän sukelsi vielä uudelleen ja siirtyi sitten sellaiseen kohtaan, että jalat ylettivät pohjaan.

Hieman sivummalla Marijah uiskenteli vielä hetken, kunnes jäi katselemaan nuorukaisen jäntevää vartaloa, johon merellä vietetty aika oli jättänyt jälkensä ja jonka aurinko oli paahtanut tasaisen ruskeaksi. Sitten hän näki jotakin muuta nuorukaisen selässä. Jotain joka kieli toisenlaisista, ikävämmistä kokemuksista.

Hitaasti ja varoen hän ui Williamin luokse, seisahtuen tämän vierelle. Hän kosketti kevyesti tämän selkää ja siinä olevia vaaleita arpia, jotka muistuttivat tätä synkeistä ajoista merellä. Määrätietoisesti, mutta varovaisin askelin hän siirtyi Williamin eteen ja katseli tämän sopusuhtaisia komeita kasvoja, jotka märät hieman kihartuvat hiukset osin peittivät.

Marijah laski siron kätensä Williamin märälle, lämpimälle poskelle, vetäen hitaasti tämän kasvoja lähemmäksi itseään. Yhä lähemmäksi, kunnes hän saattoi tutkia nuorukaisen kauniita vihreitä silmiä, joita ympäröi tuuheat tummat ripset. Williamin kasvoilla oli ujo ilme ja hänen poskiaan kuumotti.
Pian työn tutkiva katse pysähtyi kaunismuotoisiin huuliin, joita ympäröi muutava auringon vaalentama untuvamainen viiksi- ja partakarva. Ei olisi nuorukaisella vielä pitkiin aikoihin samanlaista partaa kuin aikuisilla miehillä, tyttö hymähti ajatuksissaan.

Lopulta hän painoi huulensa nuorukaisen huulille, maisteli miltä ne maistuivat. Sitten hitaasti hän vetäytyi kauemmaksi ja jäi katsomaan nuorukaista joka seisoi hämillisenä paikallaan.

"Mistä hyvästä tuo oli?" William kysyi hämmentyneenä ja osin hieman pelästyneenäkin, sillä ei tiennyt mitä Samuel mahtaisi tehdä, jos saisi tietää.

"Vaikka, siitä että pelastit isäni", Marijah vastasi ja hymyili arvoituksellisesti ja kosketti Williamin kyljessä olevaa punertavaa arpea.

***

Ensinnäkin pahoitteluni siitä, että kesti näin kauan tehdä jatkoa ja toiseksi siitä, jos teksti mahdollisesti on sekavaa. Minä kun vähän väsyksissä tämän naputteli, mutta jatkahan sinä vuorostasi tästä tai ihan kuka tahansa, jos tänne eksyypi. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nefertiti - 17.08.17 - klo:22:42
"Vaikka, siitä että pelastit isäni", Marijah vastasi ja hymyili arvoituksellisesti ja kosketti Williamin kyljessä olevaa punertavaa arpea. Tyttö tunsi, miten nuori mies värähti kosketuksesta.

"Minun... minun täytyi tehdä jotain. Se oli minun työtäni, minun velvollisuuteni", William selitti hiljaisella äänellä ja katsoi vaivautuneena alas, "se ei olisi ollut reilu taistelu, vaan raukkamainen teko, enkä minä siksi voinut sallia sitä ja koska minä olen vain pahainen orja, ei minun henkeni olisi ollutkaan minkään arvoinen ja siksi minä olin uhrattavissa", hän jatkoi, nostaen hitaasti katseensa takaisin tyttöön.

"Miksi ajattelet noin?", Marijah kysyi ja katsoi kulmat kurtistuen nuorukaista, "Maam on opettanut minulle, että jokaisen henki on yhtä arvokas, eikä kukaan ole koskaan toista parempi", hän jatkoi, "sinäkin olet yhtä arvokas kuin kuka muu tahansa. Mutta siinä olet oikeassa, ettei epäreilu taistelu ole oikein ja sellaista harrastava on raukkamainen pelkuri", hän lisäsi, katseensa tutkiessa nuorukaisen olemusta.

"Niin", William sanoi hiljaa, muttei tiennyt mitä muutakaan olisi voinut sanoa.

"Sinä sen sijaan vaikutat hyvin rehelliseltä ja hyväsydämiseltä. Minä olen varma, että kunhan saat asiasi kuntoon, niin sinusta tulee vielä oikein hyvä kuningas, jonkalaisen sinun kansasi ansaitsee", Marijah sanoi totisena.

Hienoinen hymyntapainen kohosi nuorukaisen huulille, sillä siitä oli hyvin hyvin pitkä aika, kun hän viimeksi oli kuullut mitään lähellekään kehuja. Sinä aikana, kun hän merellä oli ollut, oli hän saanut vain osakseen haukkuja ja pahoinpitelyä.

"Ehkä niin, mutta siihen on vielä pitkä matka", William sanoi viimein ja katsoi tyttöä, tuntien jokin lämpimän läikähtävän sisimmässään. Hän vain ei tiennyt, kuinka pukea tunteitaan sanoiksi, sillä tässä oli tyttö, jonka hän mieluusti ottaisi rinnalleen, sitten jos ja kun hän saisi takaisin kruununsa ja valtakuntansa.

Hetken oli aivan hiljaista, vain Mara pärpätti iloisesti oksallaan, linnut, sammakot ja hyönteiset ääntelivät metsässä yhtenä loppumattomana kuorona. Sitten jokin risahti ja hetkeä myöhemmin kuului lämmin, syvä ja hivenen karheahko naurahdus. Nuoret kääntyivät äänen suuntaan ja näkivät Samuelin, joka nojasi rennosti paksua puunrunkoa vasten.

Mara kipitti kapteenin olkapäälle ja keikkui siinä edes takaisin hetken aikaa, kunnes lopulta löysi mieleisensä kohdan johon istahtaa.

"Hei Mara, sinä hedelmävaras", Sam naurahti ja rapsutti apinan turkkia ja sai vastaukseksi pitkän pärpätyksen.

"Hei isä", Mariah hihkaisi ja samassa hetkessä Sam sai päälleen ryöpyn vettä.

"Vai aiot sinä kiusata isäpappaasi", Sam nauroi ja istahti kivelle kiskomaan saappaita jalastaan, "odotas kunhan pääsen sinne", hän jatkoi laskiessaan saappaat juurakkoon, kiven vierelle, minne laski myös jo parhaat päivänsä nähneen hatun, jonka koristesulka näytti jo aika sulkasatoiselta ja alkoi aukoa kauhtuneen takkinsa nappeja.

Marijah ei tästä välittänyt vaan nauroi ja roiskutti uudelleen vettä isänsä päälle. Mara puolestaan päästi muutamia vihaisenkuuloisia kirkaisuja ja kiipesi takaisin turvapaikalleen puun oksalle. Tyhmät ihmiset kun kastelivat hänen hienon turkkinsa, se ajatteli ja alkoi jälleen sukia ja kuivailla turkkiaan.

Vähän ajan päästä kuului molskahdus ja...

***

Tulikin sitten taas kerran inspis ja naputtelin pikku pätkän. Pahoittelut jälleen kerran jos teksti on vähän sekavaa. Taas kerran väsyksissä kirjoittelin, mutta tämä nyt jotenkin sopi tähän. Kaiketi.  Jatkakaapas te vuorostanne. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 25.08.17 - klo:16:03

Vähän ajan päästä kuului molskahdus ja suuri joukko punaisen- ja vihreänkirjavia papukaijoja lennähti ilmaan kovaäänisesti kiljahdellen. Puiden oksilta satoi kauniita valkoisia ja punaisia kukkia vedenpinnalle papukaijojen lennähtelyn seurauksena. Näky oli satumainen
ja yhtä-aikaa täynnä käsittämätöntä kaaosta, sillä papukaijat saivat myös muut laguunin ympärillä elävät asukit liikkeelle ja pian ilmojen halki kaikui kymmenien eri eläinten varoitushuutojen ja kahisevien puiden sekava sinfonia.

Marijah oli juuri palannut pintaan veden alta, jonne hänen isänsä oli hänet singonnut ja pyyhki vettä silmistään nauraen. Sam ja William kääntyivät äänen suuntaan kulmiaan kurtistellen. Jokin tumma varjo ajelehti kauempana heistä, lähellä putousta ja vaikutti siltä, että veteen olisi pudonnut jotain ylhäältä putouksesta, jonka seurauksena oli syntynyt papukaijat säikähdyttänyt molskahdus.

Marijahin nauru vaimeni kun hän sai pyyhittyä vedet silmistään ja huomasi toisten vakavoituneet ilmeet. Sam vilkaisi tytärtään huolestuneena ja kehoitti toisia siirtymään lähemmäs rantaa varmuuden vuoksi. Sitten hän lähti uimaan nopein vedoin kohti putousta ja sen läheisyydessä ajelehtivaa tummaa varjoa. William kääntyi katsomaan vierelleen ilmestynyttä Marijahia ja ennätti juuri ja juuri nähdä tytön siristyneet silmät ja päättäväisen ilmeen, kun tämä jo suorastaan lennähti isänsä perään sellaisella vauhdilla kuin olisi kasvattanut jalkojensa tilalle pyrstön.

"Odota" William huudahti, mutta turhaan. Tyttö oli jo ennättänyt isänsä rinnalle ja ohikin, eikä Williamin auttanut muu kuin seurata toisten perässä.

Saavuttuaan putouksen juurelle, ensin Marijah, sitten Sam ja viimeisenä hengästynyt William, näkivät he kuinka veden alla ajelehtiva varjo osoittautuikin puiseksi ja kauniisti koristelluksi arkuksi, joka hiljalleen vajosi syvemmälle lammen pohjalle.

"Se on arkku.." Marijah henkäisi hämmästyneenä.
"Ja siinä näkyy olevan lukkokin.." jatkoi William yhtä hämmästyneenä.

Sam katsoi heitä päättäväisenä ja nyökkäsi Williamia kohti. "Tule, niin hinataan se rantaan ennen kuin se uppoaa."

Pian he jo kiskoivat arkkua maihin ja Marijah hypähteli heidän ympärillään innosta hihkuen ja käsiään taputtaen.

"Tämä on se merkki, jota olette odottaneet. Tässä täytyy olla ensimmäinen vihje siitä, mitä saari odottaa teidän täällä tekevän." Marijah sanoo ja hymyilee tyytyväisenä.


Sain viimeinkin hetken omaa aikaa, joka valitettavasti ei ole kovin pitkä. Miulla olisi kyllä nyt ollut vaikka minkälaista ideaa tuohon mitä seuraavaksi tapahtuu, mutten harmillisesti jouda kirjoittamaan enempää kun pitää ruveta tekemään poikaselle ruokaa.

Jotenkin jo näen mielessäni, että tuolla saarella alkaa tapahtua kohta jos vaikka minkälaista kummaa, jota tämä kolmikko joutuu selvittelemään.. :D

Otsikko: Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nefertiti - 26.08.17 - klo:10:30
"Tämä on se merkki, jota olette odottaneet. Tässä täytyy olla ensimmäinen vihje siitä, mitä saari odottaa teidän täällä tekevän." Marijah sanoo ja hymyilee tyytyväisenä.

Miehet tutkivat arkkua ja Sam totesi arkun maanneen jossain kosteassa paikassa, mistä oli sitten jostain syystä päätynyt virtaa, joka päättyi lampeen ryöppyävään vesiputoukseen. Onneksi se ei ollut pudotessaan osunut kehenkään heistä, Sam ajatteli ja vilkaisi sitten tytärtään joka oli kyykistynyt tutkimaan arkkua, märkien hiuksien roikkuessa hartioilla ja selässä kiemurrellen kuin mustekalan lonkerot.

Sam kumartui tutkimaan lukkoa tarkemmin ja samalla hänen sormensa näpräsivät ketjua, joka roikkui aina hänen kaulallaan. Ketjussa oli kaunis avain, käsityönä joskus kauan sitten tehty. Sormet siirtyivät hypistelemään avainta, samalla kun katse tarkentui lukon muotohin, "voisiko olla", Sam mutisi ja otti ketjun kaulastaan. Hetken hän katseli avainta, kunnes työnsi sen ruostuneeseen lukkoon. Ensin vaikutti siltä, ettei se sopisikaan, mutta sitten se loksahti paikoilleen ja Sam käänsi avainta. Lukosta kuului ratinaa, kuin siellä olisi ollut hiekkaa, sitten se antoi myöten ja kuului loksahdus joka kertoi lukon olevan auki.

Kädet hienoisesti täristen Sam yritti avata kannen, mutta se oli jämähtänyt kiinni. Nopeasti hän otti vaatekasasta veitsen, jota apunaan käyttäen hän sai kannen auki.

Arkun sisältö oli jotakuinkin säilynyt ehjänä ja kuivana, vaikka arkku itse oli kovia kokenut ja aikansa jossain maannut. Liekö ensin merellä ja sitten sieltä jotenkin päätynyt saaren uumeniin, ehkä veden mukana, sillä jostainhan lampeen ryöppyävä vesikin sai alkunsa.

William katseli vaitonaisena, kun Sam tutkiskeli arkun sisältöä. Jopa hetkeä aiemmin intoa pursunnut Marijah oli vakavoitunut ja laskeutui polvilleen isänsä vierelle. Siro käsi laskeutui miehen ahavoituneelle kädelle, kuului raskas huokaus ja kirkas pisara putosi arkun reunalle.

Samin käsi kurottautui nostamaan jotain arkusta. William ei nähnyt mitä se oli, mutta ei aikonutkaan kysellä, sillä oli itsekin nähnyt miten se oli Samiin vaikuttanut. Sam saisi kertoa sitten kun itse niin haluaisi, hän päätti.

"Isä", Marijah kysyi hiljaa ja katseli isäänsä huolestuneena. Hän ei ollut vielä kertaakaan nähnyt isäänsä tuollaisessa mielentilassa ja ymmärsi että mikä sen sitten oli laukaissutkin liittyi menneisiin tapahtumiin.

Mara laskeutui alas oksaltaan ja käpertyi hiljaa pärpättäen Samin olalle, kuin yrittäen lohduttaa tätä.

"Tämä kuului Lilianalle", Sam sanoi viimein ja ojensi jotakin Marijahille.

"Äidille?", Marijah kysyi hiljaa ja katseli saamaansa kaulakorua yhtä aikaa surullisena ja uteliaana. Se oli vähän samantapainen kuin hänen oma simpukoista ja pienistä kotilonkuorista tehty kaulakorunsa, mutta kullasta ja jalokivistä tehty. Lisäksi korua koristi yksi kaunis valkea helmi. Isä oli varmasti teettänyt korun, Marijah päätteli ja pieni surullinen huokaus karkasi hänen huuliltaan.

"Niin", Sam vastasi ja...

No niin, tässä pieni jatkopalanen ja juoni taitaa saada taas melkoisia kiemuroita. :D Jatkahaan te puolestanne.
Ai joo ja piti sanoa että ihanan jatkopalasen olit kirjoittanut Nuubialainen prinsessa. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 22.11.17 - klo:13:00



”Tämä kuului Lilianalle”, Sam sanoi viimein ja ojensi jotakin Marijahille.

”Äidille?”, Marijah kysyi hiljaa ja katseli saamaansa kaulakorua yhtä aikaa surullisena ja uteliaana.
Se oli vähän samantapainen kuin hänen oma simpukoista ja pienistä kotilonkuorista tehty kaulakorunsa, mutta kullasta ja jalokivistä tehty.
Lisäksi korua koristi yksi kaunis valkea helmi. Isä oli varmasti teettänyt korun, Marijah päätteli ja pieni surullinen huokaus karkasi hänen huuliltaan.




”Niin”, Sam vastasi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. " Se kuului äidillesi. Hänellä oli tapana kertoa mitä ihmeellisimpiä tarinoita kaikenlaisista ympäriltään löytämistään tavaroista ja paikoista, joissa hän ei ollut koskaan edes käynyt. Usein tarinat liittyivät luontoon ja vielä useammin niihin liittyivät henget, joihin hän uskoi. Tuli, vesi, ilma, maa. Äitisi uskoi, että kaikkialla ympärillämme on näkymätön maailma, täynnä ihmeitä. Ja joskus, kun hänen tarinoitaan kuunteli, minulle tuli tunne.. aivan kuin tarina olisikin ollut totta. Niin kuin tuo helmi tuossa korussa, siihenkin liittyy yksi tarina." Sam naurahtaa surumielisesti ja haroo hiuksiaan.

Marijah tuijottaa kädessään lepäävää korua kaukainen katse silmissään. Hetken aikaa näyttää kuin korun helmi hehkuisi valkoista valoa ja William siristää hämmentyneenä silmiään. Marijahin kauniit tummat sormet sivelevät helmeä hellän hajamielisesti ja kuin taikaiskusta valkoinen valo himmenee ja katoaa, aivan kuin ei olisi koskaan hehkunutkaan. William kallistaa päätään kummastuneena ja vilkaisee toisia, mutta vaikuttaa siltä, etteivät toiset ole huomanneet mitään Lilianasta käydyn tunnepitoisen keskustelun vuoksi.

William liikahtaa ja kurkottaa Marijahin ja Samin yli nähdäkseen arkun sisään, sillä nyt hänen uteliaisuutensa on herännyt todenteolla. Onko arkku lumottu? Mitä arkun sisällä mahtoikaan olla, taikuutta? Williamin täytyy saada tietää, joten hän työntyy vielä lähemmäs nähdäkseen paremmin. Williamin silmät kuitenkin osuvat ensimmäisenä arkun kannen sisäpuolelle, johon on kiinnitetty ohuella narulla puupintaan taitavasti vaivaa nähden suuri paperikäärö.

Oli todellakin suoranainen ihme, että arkun sisältö oli kuiva eikä paperi ollut kostunut pilalle. Vai oliko se edes sattumaa? Sillä se jo yksistään oli sangen omituista, että tuo puinen arkku oli päätynyt tähän lampeen. Lampeen, joka sattuu olemaan makeaa vettä tulvillaan. Ja tämän lisäksi arkun sisältö on säilynyt kuivana jo ties kuinka kauan.

William kumartuu vielä lähemmäs ja irrottaa käärön arkun kannesta. Sam katsoo kääröä yllättyneenä ja mutisee ihmeissään, "Mikäs se siinä on? Sangen omituista, etten huomannut sitä aiemmin. Mistä se siihen ilmestyi?" Nyt Marijahkin liikahtaa ajatuksistaan havahtuen. Tyttö sulkee kädessään olevan helmikorun kämmenensä sisään suojelevaisesti ja katsoo kaikkia huolestuneena. Jokin isän äänensävyssä ja tavassa kurtistaa kulmiaan saavat Marijahinkin tuntemaan levottomuutta.

"Mikä se on?" Marijah kysyy Williamilta ja nyt kaikki tuijottavat ajan tummentamaa paperikääröä ihmeissään.

William kierittää käärön varovaisesti auki ja nyt he kaikki näkevät, että se on kartta. Saaren kartta ja karttaan on piirretty myös arkku.. ja mikä vielä ihmeellisempää, karttaan on piirretty lampi, jonka rannalle on piirretty tuo arkku ja arkun viereen kolme pientä ihmistä ja apina. Sam hieraisee silmiään eikä ole uskoa näkemäänsä. "Mitä ihmeen pelleilyä tämä nyt oikein on?" Mies murahtaa ja pudistaa päätään kummastuneena.

"Katso karttaa isä, se elää!" Marijah henkäisee ja osoittaa sormellaan karttaa kohdasta, johon on ilmestynyt eriskummallisia jalanjälkiä. Jalanjäljet laskeutuvat putouksen takaa korkealta viidakosta, saaren länsipuolelta ja lähestyvät hitaasti lampea, jossa he ovat. William vilkaisee huolestuneena Samia, joka nyökkää vastaukseksi äänettömään kysymykseen pakenemisesta.

"Minusta tuntuu siltä, ettemme jää ottamaan selvää kenelle jalanjäljet kuuluvat." Sam murahtaa ja sulkee arkun kannen kiinni. Sitten hän pyytää Williamia auttamaan arkun kätkemisessä. Yhdessä miehet siirtävät arkun aluskasvillisuuden kätköihin, sademetsän kosteasta kuumuudesta puhisten.

"Isä, minusta tuntuu, että meidän pitäisi mennä kätketylle temppelille, saaren itäiselle vuorelle. Naemin kertomusten mukaan se on saaren turvallisin paikka. Se on saaren pyhin alue ja kerrotaan, että henget kulkevat siellä, vuorella ja sen takana vihreän laakson utuisilla niityillä. Henget pitävät huolta omistaan, niin sanotaan. Tulkaa, tiedän nopean polun, jonka avulla pääsemme sinne helpoiten." Marijah selittää ja hypähtää pystyyn märkää hiekkaa vaatteistaan pyyhkien.

Niin kolmikko katoaa sademetsän uumeniin, mukanaan pieni marakatti heidän yläpuolellaan oksalta toiselle hyppien ja iloisesti pärpättäen. Samaan aikaan saaren länsipuolen viidakoista, rinnettä alaspäin laskeutuu musta usvahuntu, jonka lonkerot pyörittelevät paksuja kiemuroita puiden runkoihin ja hukuttavat tummaan sumuun lehtien peittämän maan. Sumun keskellä liukuu hahmo..


*

No niin, viimeinkin pätkänen tarinaa :) Pahoitteluni, kun tämä jatkoilu aina kestää. Nytkään en ennättänyt käydä virheitä läpi tästä pätkäsestä, joten voipi löytyä kirjoitusvirheitä tahi epäloogisuuksia, joten yrittäkää kestää :3 Poikanen tuli tuohon syliin ja läppiksen päälle pomppimaan, niin eihän siitä tekstin oikolukemisesta ja korjailusta nyt sitten tule enää yhtään mitään..

Niin, ja muuten tosi hienon pätkän kirjoitit tuossa aiemmin tähän Neffi :)

Mitenhän tarina jatkuneekaan.. :3


Otsikko: Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
Kirjoitti: Nefertiti - 07.12.17 - klo:12:39
"Isä, minusta tuntuu, että meidän pitäisi mennä kätketylle temppelille, saaren itäiselle vuorelle. Naemin kertomusten mukaan se on saaren turvallisin paikka. Se on saaren pyhin alue ja kerrotaan, että henget kulkevat siellä, vuorella ja sen takana vihreän laakson utuisilla niityillä. Henget pitävät huolta omistaan, niin sanotaan. Tulkaa, tiedän nopean polun, jonka avulla pääsemme sinne helpoiten." Marijah selittää ja hypähtää pystyyn märkää hiekkaa vaatteistaan pyyhkien.

Niin kolmikko katoaa sademetsän uumeniin, mukanaan pieni marakatti heidän yläpuolellaan oksalta toiselle hyppien ja iloisesti pärpättäen. Samaan aikaan saaren länsipuolen viidakoista, rinnettä alaspäin laskeutuu musta usvahuntu, jonka lonkerot pyörittelevät paksuja kiemuroita puiden runkoihin ja hukuttavat tummaan sumuun lehtien peittämän maan. Sumun keskellä liukuu hahmo
, kuin sumua itsekin. Tuo hahmo seuraa tiiviisti pienen seurueen kulkua läpi tiheän ja kostean viidakon.

Mitä pidemmälle he pääsevät, sitä vaikeakulkuisemmaksi maasto tulee, mutta se ei pientä seuruetta estä. William on tottunut kiipeämään mastoissa, joten kallioinen maasto ei tuota hankaluuksia ja aina välilä hän käyttää apunaan puiden runkoja, jotka eivät tunnu liukasta sään kuluttamaa mastoa pahemmilta. Tosin puissa ei ole köysiä, mutta ei se silti kulkua haittaa.

Marijah hyppii kiveltä kivelle kevyesti ja ketterästi kuin varmajalkainen villivuohi. William jää välillä katsomaan tytön menoa ja meinaa sotkeutua omiin jalkoihinsa. Hän saa kuitenkin ajoissa kiinni liaanista, ennen kuin on mätkähtää pusikkoon. Hän on aivan varma, ettei liaani ollut siinä hetkeä aiemmin. Kuin saari haluaisi auttaa heitä.
Todellakin kummallinen saari, William miettii ja jatkaa kulkuaan Marijahin perässä.

Sam harppoo nuorten perässä pitkin askelin, sillä hän ei ole nuori enää. Ei ehkä huonossa kunnossa, mutta ikä alkaa silti painaa. Hän pysyy silti nuorten perässä, vaikka se hivenen tiukkaa tekeekin.

Jonkin ajan kuluttua metsä alkaa harventua ja maasto muuttua yhä kivikkoisemmaksi. Kivien seassa kasvaa matalaa pensaikkoa ja valtavia saniaisia. Kivet ovat kosteudesta liukkaita ja he saavat tehdä tosissaan töitä pysyäkseen pystyssä.

Koska puita ei ole enää niin montaa, joten Mara päättää matkustaa Samin olkapäällä. Sam rapsuttaa pientä olentoa kuin sanoakseen tälle, ettei ole mitään hätää.

Tunteja myöhemmin he saapuvat ikivanhalta näyttävän rakennuksen luokse. Rakennus on tehty suurista kivistä, joita nyt peitti oudot kukkaset, sammalet, saniaiset ja muu kasvillisuus. Se mitä kiveä näkyi, oli kosteaa, johten sumusta joka kieppui rakennuksen ympärillä. Jostain läheltä kuului tasainen jyly, joka kieli isommasta putouksesta, joka ryöppysi ulos vuorenseinämästä. Tuon putouksen lähde oli kaiketi maanalainen virta joka mutkitteli ensin vuoren uumenissa, ennen kuin tuli ulos.

Kolmikko pysähtyi rakennukseen tai oikeammin temppeliin vievien portaiden eteen. Portaiden yläpäässä oli pylväikkö ja sen välissä suuri ovi. Hetken Williamista tuntui kuin ovi olisi näyttänyt enemmänkin suurelta suulta täynnä torahampaita ja sen kummallakin sivulla olisi kiiluneet silmät. Hän ravisti päätään ja katseli uudelleen. Oli vain ovi, pylväät ja pieni ikkuna oven kummallakin puolella.

Mitähän minäkin oikein kuvittelin, William ajatteli ja kääntyi katsomaan Samia ja Marijahia. Nuo kaksi näyttivät siltä kuin olisivat nähneet saman kuin Williamkin.

"Mitähän sekin oli", Marijah sanoi ääneen.
"Varmasti vain näkyjä", Sam murahti, sillä oli tottunut moisiin merellä. Ei ollut ensimmäinen kerta ja tuskin viimeinen kun hänen silmänsä näkisivät omiaan, hän mietti.
"Vain näkyjä", William sanoi hiljaa ja...

***

No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tästä.
Ai joo ja pahoittelut etten itsekään ole ihan heti saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään jatkoa. Sori.  :-[ Töitä on näet piisannut ja tässä alkuviikosta olin kipeänä, niin ei edes huvittanut olla koneella. Mutta tässä kumminkin pätkänen. Jatkaa ken tahtoopi.

Ja Nuubialainen, aivan ihanan jatkon sinäkin olit kirjoittanut. :)