Juplin.net

Keskustelu => Kirjoitelmat => Aiheen aloitti: Nefertiti - 26.02.11 - klo:14:00

Otsikko: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 26.02.11 - klo:14:00
Ihan ensin varoitus. Tarina sisältää voimakkaita kohtauksia, joten nuoremmat lukekoon omalla vastuullaan.

Taas tällanen uusi sepustus, jota saa jatkaa ken tahtoo.
Osa noista vankilajutuista voi olla täysin mahdottomia tosielämässä, joten tämä on vaan satuilua. Nauttikaa lukukokemuksesta ja kirjoittakaa, jos inspistä tulee. :)


Kuusitoista vuotta aikaisemmin

Taivaansininen Ford eteni tasaista vauhtia kohti määränpäätänsä. Mies vilkaisi peilin kautta takapenkille ja näki lapsiensa viimein nukahtaneen. He olivat olleet pitkällä automatkalla ja viimein palaamassa kotiin. Mies vilkaisi nopeasti vierellään istuvaa vaimoaan ja hymyili, he ovat onnellisia, sillä elämä näytti hymyilevän heille.

Äkkiä kuului voimakas jysähdys ja auto alkoi heittelehtiä. Se ajautui vastaantulevien kaistalle, suoraan ison rekan etukulmaan. Kuului torventoitotusta ja kirskuntaa rekan jarruttaessa. Osa sen lastista pääsi irti äkkijarrutuksessa ja lensi autoon ja mies ehti nähdä kuinka se lävisti vaimon kehon kuin kuuma veitsi voin. Auton takaosa oli kokonaan hävinnyt ja lapset olivat kuolleet. Mies itse oli jumissa, eikä päässyt pois autosta. Valtava kipu raastoi hänen selkäänsä, eikä hän enää tuntenut jalkojaan. Kaikki hämärtyi viimein ja peittyi syvään pimeyteen.

Tultuaan tajuihinsa, hän havaitsi olevansa sairaalassa. Toinen jalka oli polvesta amputoitu ja toinen oli kipsissä. Vaikka moiset vammat olivatkin tuskallisia, ei hän tuntenut kipua. Itse asiassa hän ei tuntenut mitään vyötäröstä alaspäin. Hän ei edes pystynyt liikuttamaan jalkojaan, vaikka kuinka yritti, jolloin hän tajusi selkänsä vahingoittuneen niin pahasti, etteivät alaraajat enää toimineet.

Hän tunsi kätensä ja liikutteli niitä, mutta se ei tehnyt häntä iloiseksi. Hän ei välittänyt siitä, ettei voisi kävellä, sillä se oli murheista pienin. Kaikkein eniten häneen sattui perheen menetys. Kesti kauan, ennen kuin hänet kotiutettiin ja tänä aikana hänen surunsa oli muuttunut kostonhaluksi, sillä hän halusi löytää auton ja sen kuskin, joka oli häneen törmännyt ja paennut paikalta. Hän ei syyttänyt rekkakuskia, sillä tiesi että auto oli suuri, eikä sitä voinut noin vain pysäyttää.

Mies keräsi tietoja, kunnes löysi etsimänsä.

****

Mustan auton kuski tajusi viinahöyryjensä keskellä törmänneensä johonkin, muttei pysähtynyt ottamaan siitä selvää, vaan ajoi kotiinsa arvellen törmänneensä vain johonkin elukkaan. Hän parkkeerasi autonsa kotinurmikolle ja hoiperteli kotiinsa ja sammui sohvalle. Vasta aamulla hän näki autonsa olevan pahasti kolhuilla ja että kolhuissa oli vaaleampia sinisiä maalijälkiä.

Paria päivää myöhemmin hän näki lehdestä uutisen, jossa kerrottiin erään varakkaan miehen auton ajaneen tuntemattomasta syystä rekan alle. Lehdessä oli kuva autosta ja rattijuoppo näki, että se oli taivaansininen, juuri samaa sävyä kuin jäljet, jotka hänen autoonsa oli jäänyt. Pelko alkoi hiipiä rattijuopon sisikuntaan ja omatuntokin kolkutteli, mutta hän vaiensi sen ja jatkoi uutisen lukemista. Perheen äiti ja lapset olivat menehtyneet heti, mutta mies oli jäänyt henkiin, vaikka olikin pahoin loukkaantunut.

Omatunto kolkutteli jälleen, mutta taaskin rattijuoppo vaiensi sen ja tiesi, että olisi pahassa pulassa, jos jäisi kiinni ja sitä hän ei halunnut. Hän ei halunnut edes itselleen myöntää, mitä oli tullut tehneeksi omassa itsekkyydessään.
Hän vei autonsa erääseen huoltamoon, jonka omistaja ei pahemmin kysellyt, jos tuohta löytyi tarpeeksi. Rattijuoppo käytti naapurinsa nimeä, peittääkseen jälkensä ja koska halusi samalla maksaa tälle takaisin niistä kerroista, jolloin tämä oli soittanut poliisit hänen peräänsä. Lisäksi naapurin auto sattui olemaan samaa merkkiä ja saman värinen kuin hänen oma autonsa.

Hän odotti ja odotti, mutta ketään ei tullut, eikä mitään tapahtunut, hän ei ilmoittautunut poliisille edes silloin kun naapurissa tapahtui jotain ja hän sattui näkemään oudon mustan auton tämän pihalla. Hän halusi pysyä vapaana.
Koskaan hän ei pysähtynyt miettimään tekojaan, ei sitä että pilasi toilailuillaan niin monen elämän ja rikkoi kaksi perhettä. Koskaan hän ei katunut tekojaan, ei yrittänyt hyvittää sitä mitenkään. Ainoa jolla tuntui olevan väliä, oli mies itse.

Jonkin aikaa hän oli juomatta ja ajoikin varovaisesti, mutta kun kukaan ei koskaan tullut kyselemään mitään, hän alkoi rauhoittua. Hän ei antanut itseään ilmi sittenkään, vaikka oli nähnyt, mitä naapurissa oli tapahtunut, ennen kuin poliisit saapuivat. Sen sijaan hän tarttui jälleen pulloon ja monena iltana sen jälkeenkin, antaen sen sisällön turruttaa ajatuksensa ja peittää omantunnon äänet. Eräänä iltana hän nousi autoonsa pullostaan siemaillen ja se kerta oli viimeinen, sillä hän ajoi suoraan rekan alle, sammuttuaan rattiin kesken ajon. Hänen autostaan ei jäänyt jäljelle paljoakaan muuta kuin romua ja hän tuhosi taas yhden elämän omansa lisäksi.

Rekkakuski jäi kyllä henkiin, eikä saanut syytettä, sillä todettiin alle ajaneen kuskin olleen humalassa. Auto joutui romuttamolle, joten jäljet miehestä katosivat ja kostoa hautova perheensä menettänyt mies ei tiennyt suunnanneensa kostonsa aivan väärään suuntaan.



Viisitoista vuotta myöhemmin

Aurinko siilautui ajan kuluttamien kaltereiden lomasta ankeaan huoneeseen, jonka sisustukseen kuului vain vuode ja pöytä ja tuoli yhtä asukasta varten, joka istuikin tuolilla ja luki kirjaa. Sänkyä vastapäätä olevalla seinällä oli muutamia maalauksia ja piirustuksia, jotka mies oli tehnyt itse.

Kuvien vieressä oli käytössä kulunut vanha maalausteline, jonka omaa väriä ei enää maalipilkkujen alta erottanut. Pöydällä kirjapinon vieressä olivat muut maalausvälineet hyvässä järjestyksessä, jotteivät kirjat pääsisi sotkeutumaan. Miehen elämässä ei enää juuri muuta ollut, kuin kirjat ja maalaaminen, jotka olivat hänelle tapa purkaa ajatuksia ja paeta hetkeksi pois ankeasta vankilaelämästä.

Martin oli ollut vankilassa jo viisitoista vuotta ja tulisi olemaan hamaan kuolemaansa asti, sillä oli saanut elinkautisen murhasta. Vankilassa vietetyt vuodet näkyivät miehen kasvoilla syvinä uurteina ja silmissä, joissa oli surullinen katse. Martin ei ollut aikoihin hymyillyt, mutta katkeran suolaisia kyyneliä hän oli kaikkina näinä vuosina vuodattanut ja toivonut, että jonain yönä kuolema hänet armahtaisi.

Hän nosti katseensa kirjasta ja katsoi kalterein peitettyä ikkunaa haikeana ja toivoi että voisi olla perheensä kanssa. Poika ja tytär olisivat aikuisia, jos eläisivät. Heillä olisi voinut olla jo oma perhe, mutta tällä hetkellä lapset ja vaimo makasivat syvällä mullan alla kaupungin hautausmaalla, jossa hän sai käydä kerran vuodessa, mikäli käyttäytyi hyvin.

Yleensä hän käyttäytyikin hyvin, oli ystävällinen muille, vaikka toisinaan siihen ei olisi ollut aihetta, kun näki miten muut kohtelivat häntä. Hän ei myöskään halunnut haastaa riitaa kenenkään kanssa ja pysyi erossa muidenkin tappeluista, sillä monesti sivullisetkin saattoivat saada rangaistuksen ihan vain siksi, että sattuivat olemaan samassa tilassa tappelupukareiden kanssa.

Martin ei muistanut tuon kohtalokkaan illan tapahtumista juuri mitään, aamupäivä oli kenties kirkkaimmin muistissa, mutta sen jälkeen kaikki oli sekavaa. Hän muisti riidelleensä vaimonsa kanssa ja lähteneensä myöhemmin vähäksi aikaa ulos. Sen jälkeen hänellä oli muistoissaan suuri musta aukko, jota hän ei kyennyt täyttämään. Selkeimmin hän muisti heräämisen putkassa ja sen miten hänelle oli lyhyesti ja tylysti kerrottu tapahtumista ja että häntä epäiltiin teosta.

Tieto perheen kuolemasta oli musertava isku, joka vei elämänhalun täysin. Hän ei edes välittänyt juurikaan puolustaa itseään, vaikka olikin saanut puolustusasianajajan itselleen. Tämä sentään yritti auttaa, mutta todisteet todettiin niin pitäviksi, että Martin sai tuomion.

Elämä vankilan muurien sisäpuolella oli kovaa ja hän oli useimmiten toisten vankien vihanpurkausten kohde, sillä muut pitivät häntä lapsenmurhaajana. Hän ei enää jaksanut muistaa, miten monesti oli saanut turpiinsa, mutta sairastuvan vakioasiakas hän jo oli. Useimmiten hän pysyi vain poissa muiden tieltä, eikä edes ottanut osaa näiden hetkellisiin kapinointeihinsa tai mihinkään muuhunkaan kahinointiin tai riehumiseen, sillä eivät vartijat sen helläkätisempiä olleet, kuin vangitkaan.

Raskaasti huokaisten Martin jatkoi kirjan lukemista, kunnes vartija saapui ovelle ja ilmoitti ruokailun alkavan. Hän nousi, jättäen kirjan pöydälle ja asteli vartijan luo, joka tuuppasi hänet jonon hännille. Yrmeän näköinen vartija johdatti koko sen osaston vangit ruokasaliin.

Martin käveli eteenpäin, katse maahan luotuna, kun tunsi jonkun osuvan olkaansa vasten. Hän nosti katseensa ylös ja näki vierellään isokokoisen miehen, jonka toista kättä pitkin kiersi tatuointi. Rodriques, Martin ajatteli, eikä sanonut sanaakaan. Mitäpä sitä mitään sanomaan, kun turpiin tuli kuitenkin, hän mietti ja painoi katseensa takaisin alas, sillä ei halunnut antaa miehelle enempiä aiheita käydä päälle.

”Liikettä niveliin vaari, vai pitääkö auttaa?” Rodriques ärähti ja mulkoili Martinia rumasti.

Martin astahti hivenen sivummalle, mutisten hiljaa anteeksipyynnön. Mieluummin näin, kuin että joutuisi taas vankilan sairaalaan paikattavaksi.

Martin tiesi, että Rodriquesilla oli paha maine vankien keskuudessa ja jos Rodriquesin juttuja oli uskominen, oli hän tehnyt melkein kaikki mahdolliset rikokset elämänsä aikana, alkaen pikkurötöksistä ja päätyen murhaan, eikä hän pelännyt käydä toisiin vankeihin käsiksi.

Rodriquesilla, kuten Martinilla, oli elinkautinen jonka hän oli saanut useista murhista ja siihen oli vielä lisätty hänen muutkin rötöksensä. Rodriques tuuppasi Martinin sivuun sihahtaen jotain halveeraavaa ohi mennessään.

Martin antoi tämän tapahtua ja asteli sitten omaan tahtiin Rodriquesin perässä, haki ruokansa ja vetäytyi syrjäisimpään pöytään, saadakseen olla yksin. Ei hän muidenkaan seuraan halunnut, sillä hän tiesi, ettei ollut tervetullut muiden seuraan. Se oli yksi niitä asioita, jotka hänelle oli tehty selväksi heti alkuunsa, kuten myös se, että hän oli vain saastaa muiden silmissä. Alinta kastia.

Ääneti hän söi ja aterioituaan vei tarjottimensa takaisin sille varattuun paikkaan. Hän oli saanut tavarat aseteltua paikoilleen, kun äkkiä iso nyrkki iskeytyi keskivartaloon, niin että kaikki ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan ja hän putosi polvilleen lattialle.
Martin ei ehtinyt puolustautua, kun iskuja alkoi sataa lisää. Tosin, ei hän edes yrittänytkään puolustautua Rodriquesin iskuja vastaan, sillä yritti näin antaa mahdollisimman vähän syitä iskeä uudestaan. Kauaa Rodriques ei ehtinyt hakata Martinia, kun vartijat juoksivat paikalle ja kiskoivat miehen pois Martinin päältä ja veivät tämän pois.

Martin nousi hitaasti ylös ja alkoi ääneti suunnata kohti selliosastoa, Rodriquesin huutaessa mennessään uhkauksia. Martin tiesi, että ne oli suunnattu hänelle, eikä välittänyt niistä, sillä oli kuullut samaa jo monet kerrat aiemminkin.

”Oletko kunnossa?” Kysyi kolmas paikalle saapunut vartija, jonka rinnassa oli nimikyltti M. Peaks.
”Olen”, Martin sanoi ja vilkaisi syrjäsilmällä nuorta miestä, joka taisi olla uusi työntekijä tässä vankilassa.
”Varmasti?” Peaks kysyi.
”Varmasti”, Martin sanoi hiljaa. Siitä oli kauan, kun kukaan oli ollut hänelle ystävällinen. Eivät vartijat useinkaan piitanneet hänestä, kunhan nopeasti vilkaisivat tai kiikuttivat tarvittaessa sairastuvalle paikattavaksi, ”kiitos”, hän sanoi hiljaa ja pyyhkäisi puolihuolimattomasti veren suupielestään.

”Hyvä”, Peaks sanoi ja sujautti paperilappusen Martinin käteen, varmistuttuaan, että tämä tosiaan oli kunnossa.

Martin vilkaisi nopeasti Peaksia, muttei sanonut mitään, vaan tunki paperilappusen vaatteidensa kätköihin.
Vartija jäi paikalleen, kun Martin suuntasi ovelle, josta vartijat ohjasivat hänet takaisin omalle osastolle ja selliin. Vasta jäätyään yksin hän istuutui vuoteensa reunalle ja kaivoi esiin vanhan lehtileikkeen, joka oli päivätty vuodelle 1996.

Hän luki uutisen ja vanhat muistot palasivat voimakkaina takaisin. Suru ja syyllisyys siitä, ettei hän ollut voinut suojella perhettään, kaihersivat hänen mielessään. Uutisessa oli lyhyt selostus tapahtumista ja reportterin omia ajatuksia tuosta murhasta, sekä ilmoitus Martinin saamasta tuomiosta.

Martin tuijotti lehtileikettä ja mietti, miksi joku halusi muistuttaa häntä menneistä, kun ne olivat jo nyt läsnä joka päivä aamusta iltaan ja vainosivat öisin unissa. Hän käänsi lappusen toisinpäin ja siellä oli pieni teksti, joka sai voimakkaan tunnekuohun nousemaan pintaan.
Hän tunsi käsialan, jolla lyhyt viesti oli kirjoitettu, joskin lapsenomaisuus siitä oli aikojen saatossa kadonnut. Mutta yhtä kaikki viestin oli kirjoittanut Rachel.

Rakastan sinua isä.
Keiju


”Rachel.” Martin sanoi hiljaa ja pystyi töin tuskin peittämään tukahtuneen nyyhkäisyn. Kirjoittaja oli varmasti Rachel, hänen oma pieni keijunsa.

Lehtileikettä pitelevät kädet alkoivat täristä, eikä hän pystynyt enää pitämään kyyneleitään kurissa. Nuo suolaiset pisarat putosivat lehtileikkeelle ja saivat musteen leviämään. Martinin oli vaikea saada kyyneleitä ja tärinää loppumaan, sillä tunnekuohu oli valtava. Hän ymmärsi nyt, että Rachel oli jollain konstilla jäänyt eloon ja elänyt elämänsä vapaana koko tämän ajan. Hän toivoi, että voisi vielä jutella tyttärensä kanssa ja oli pahoillaan, että oli ollut niin kauan poissa tämän elämästä.

Monet uudet kysymykset nousivat hänen mieleensä ja hiljalleen hän alkoi ymmärtää, että joku oli hänet järjestänyt vankilaan jostakin syystä. Tuo joku ei tuntunut välittävän mistään, vaan raivasi tieltään vaikka koko perheen jos oli pakko. Tämä toi esille uuden pelottavan ajatuksen ja hän toivoi enemmän kuin mitään koko maailmassa, ettei hänen tyttärelleen tapahtuisi mitään pahaa.

Martinin kädet tärisivät yhä, kun hän piilotti nyt arvokkaaksi tulleen lehtileikkeen perheestään maalaamansa kuvan taakse, minkä jälkeen hän heittäytyi vuoteelleen, joka narahti hänen painostaan ja yritti torkahtaa pieneksi hetkeksi, muttei saanut rauhaa ajatuksiltaan. Tämä uusi tieto, nosti yhä uusia kysymyksiä hänen mieleensä ja hän halusi saada vastauksia. Eikä hän pystynyt koko loppupäivän aikana keskittymään lukemiseen tai maalaamiseen, sillä tukahdutetut tunteet ja vanhat muistot pyörivät hänen mielessään, kun hän yritti nyt muistaa, mitä tuona kohtalokkaana iltana oli tapahtunut.

Iltapalaan mennessä hän oli jo rauhoittunut ja olisi halunnut jotenkin viestittää Rachelille, että tiesi nyt, mutta vartija, joka oli lapun antanut, ei ollut enää paikalla. Niinpä Martin sitten söi iltapalansa yksinäisenä ja siirtyi iltatoimien jälkeen takaisin selliinsä. Hän ei vieläkään lukenut mitään, vaan heittäytyi vuoteelleen ja yritti nukkua. Unet olivat rauhattomia ja hän säpsähteli tämän tästä hereille. Viimein hän tuntui saavan unenpäästä kiinni ja havahtui vasta aamulla, kun vartijat saapuivat herättämään aamutoimille ja sen jälkeen aamiaiselle.
 
Aamiaisen jälkeen oli töitä, sillä vankilan johtaja oli sitä mieltä, että vangeilla olisi oltava mielekästä tekemistä, sen sijaan että istuisivat päivät pitkät sellissään. Martin oli saanut paikan vankilan kirjastossa, jossa hän hyvin viihtyikin, sillä siellä ei kovin paljoa vankeja käynyt. Martin järjesteli kirjat oikeille paikoille pikkuisessa kirjastossa ja siirtyi sitten tietokoneelle, sillä halusi etsiä tietoja Rachelista, joka kaikesta päätellen, ei ollutkaan kuollut.

Mitään ei silti löytynyt ja hän päätteli, ettei Rachel halunnutkaan kenen tahansa löytävän itseään. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää viestittää Rachelille samaan tapaan kuin tämä oli viestittänyt hänelle. Hän muisti pienen valokuvan, jota hän aina piti mukanaan ja kaivoi sen taskustaan ja laski sen pöydälle eteensä.

Kuva oli vanha ja kulunut, mutta siinä silti saattoi erottaa iloisen perhekuvan. Muisto kuvanottohetkestä sai hymyn hetkeksi kohoamaan Martinin huulille ja hän siveli kuvaa kevyesti sormellaan. Hän käänsi kuvan ja kirjoitti taakse lyhyen viestin.

Kaipaan sinua kovasti, rakas pieni keijuni.
Isä


Hän luki viestin uudelleen ja sujautti sitten kuvan takaisin taskuunsa, jossa se oli kulkenut mukana kaikki nämä vuodet. Hän jatkoi töitään, joita ei sinä päivänä kovinkaan paljoa ollut ja odotti malttamattomana ruokailua. Hän halusi niin kovasti nähdä jälleen tyttärensä, jota oli luullut kuolleeksi ja jota ei ollut nähnyt viiteentoista vuoteen.

Viimein ruoka-aika koitti ja vartija haki kirjastossa työskennelleet vangit syömään. Martin kulki kuten ennenkin jonon hännillä. Peaksia ei näkynyt tälläkään kertaa. Pettyneenä Martin otti ruokansa ja hakeutui taas syrjäisimpään pöytään, jossa kukaan muu ei istunut.

Ruokailu sujui rauhallisesti ja sen jälkeen Martin siirtyi vielä pariksi tunniksi kirjastoon työskentelemään, ennen kuin oli aika palata takaisin selliin. Muu olikin sitten tavanomaista rutiinia. Välipala, iltapala, iltatoimet ja paluu selliin ja kymmeneltä valot menivät kiinni.

Yö sujui hitaasti, sillä Martin ei meinannut millään saada unenpäästä kiinni aamua odottaessaan. Hän sai nukutuksi vain joitain tunteja ja oli kiitollinen siitä, ettei kirjasto ollut auki sinä päivänä. Hän saattoi ottaa aamutoimien ja aamiaisen jälkeen nokoset ennen ruokailua.

Ruokailuun mennessä hän oli piristynyt ja jännittynyt. Hän pelkäsi, ettei Peaks olisi vieläkään paikalle, mutta hänen ilokseen, mies seisoi omalla paikallaan ovensuussa. Martin mietti kiivaasti, kuinka saisi viestin Peaksille. Hän halusi jutella tämän kanssa ja kysyä mitä tämä tiesi Rachelista.

Hän haki ruokansa ja siirtyi kuten tavallista ruokasalin syrjäisempään pöytään ruokailemaan. Hän söi tavallista nopeammin ja koko sen ajan hän mietti eri vaihtoehtoja, sillä hän ei sentään halunnut ruveta rettelöimään. Mutta hän ei myöskään halunnut antaa toisille vangeille lisää syitä käydä päälle.

Saatuaan ruokansa syötyä Martin vei tarjottimen pois ja suuntasi takaisin koppiinsa. Hän ei ollut keksinyt mitään sopivaa keinoa kohdata Peaks, ilman suurta hämminkiä.
Martin asteli eteenpäin ajatuksissaan, kun luja isku palleaan palautti hänet takaisin vankilan ikävään harmauteen raa’alla tavalla. Hän taittui kaksinkerroin ja haukkoi henkeään, sillä kaikki ilma oli paennut hänen keuhkoistaan. Hän ei ehtinyt edes tasata hengitystään, kun toinen isku osui ja hän putosi polvilleen lattialle. Tälläkään kertaa, Martin ei yrittänyt estää, kun tiesi ettei voinut mitään Rodriquesille.

Iskuja sateli, kunnes äkkiä alkoi kantautua juoksuaskelia ja Rodriques vetäytyi nopeasti kauemmaksi Martinista.
”Katsokin, ettet enää järjestä minua eristykseen”, Rodriques sihahti vielä.

Martin oli vaiti, eikä välittänyt mainita, että Rodriques osasi mainiosti hommata itsensä eristykseen ilman häntäkin.

”Mitä tapahtui?” Kysyi nuori ääni, ja Martin nosti katseensa, nähden Peaksin tulevan etunenässä.
”Ei mitään”, Martin mutisi, sillä tiesi ettei vankilassa pidetty kielijöistä.
”Vai ei mitään” Peaks tokaisi ja katseli kulmat kurtussa Martinin murjottuja kasvoja.
”Anna olla”, Martin sihahti jo hivenen ärtyneenä, sillä halusi päästä pois käytävästä.
”Hyvä on, minä vien sinut” Peaks sanoi ja vilkaisi nopeasti Rodriquesia, joka hieroi rystysiään.

Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 22.06.13 - klo:10:37
”Mitä tapahtui?” Kysyi nuori ääni, ja Martin nosti katseensa, nähden Peaksin tulevan etunenässä.
”Ei mitään”, Martin mutisi, sillä tiesi ettei vankilassa pidetty kielijöistä.
”Vai ei mitään” Peaks tokaisi ja katseli kulmat kurtussa Martinin murjottuja kasvoja.
”Anna olla”, Martin sihahti jo hivenen ärtyneenä, sillä halusi päästä pois käytävästä.
”Hyvä on, minä vien sinut” Peaks sanoi ja vilkaisi nopeasti Rodriquesia, joka hieroi rystysiään.


Martin tyytyi vain nyökkäämään ja antoi Peaksin johdattaa itsensä selliin. He pysähtyivät Martinin sellin kohdalle ja Peaks avasi oven. Martin ei ihan heti astunut sisälle, vaan kääntyi katsomaan Peaksia.
”Minä halusinkin jutella kanssasi”, hän sanoi hitaasti ja värähti, kun haljenneeseen huuleen sattui.
”Haluatko sittenkin kertoa, mitä tapahtui?” Peaks kysyi.
”Ei, en halua”, Martin sanoi hiljaa, ”haluan vain tietää, miten Rachel liittyy sinuun”, hän jatkoi ja kaivoi vanhan kuvan taskustaan.
”Noh, tämä on vähän hankala selittää ja toivoisin itsekin, että olisi paremmin aikaa keskustella ihan perinpohjaisesti tästä asiasta”, Peaks aloitti, ”älkää nyt raivostuko, mutta minä ja Rachel seurustelemme ja minä lupasin auttaa häntä”, hän jatkoi.
”Minä... minä luulin, että hän on kuollut. En tiennyt...” Martin takelteli sanoissaan ja huojahti, jolloin Peaks nappasi hänestä kiinni ja ohjasi vuoteenreunalle istumaan.
”Herra Scott, oletteko varmasti kunnossa?” Peaks kysyi huolestuneena.
”Olen minä”, Martin vastasi, ”minä vain... Vaikka sainkin tiedon sinulta muutama päivä sitten, että tyttäreni on elossa, on se silti vaikea uskoa”, hän sai viimein sanotuksi.
”Ymmärrän” Peaks vastasi.
”Ei, ette te ymmärrä”, Martin sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas, ”minulle on kerrottu, että minä tapoin vaimoni ja lapseni. Minä jopa aloin jo uskoa siihen, sillä minulla on yhä iso aukko muistissani. Olen yrittänyt ja yrittänyt, mutta en muista mitä tapahtui sen jälkeen, kun lähdin kävelylle riideltyäni ensin Annien kanssa”, hän jatkoi äänen värähtäessä.
”Sitä minä ja tyttäresi yritämme selvittää, sillä hän sanoo nähneensä outoja miehiä teidän pihamaallanne tuona päivänä”, Peaks vastasi.
”Minulle kerrottiin, että olin tappanut vaimoni ja poikani hirveällä tavalla ja että olin ajanut Rachelin joelle, jonne olin.... olin hukuttanut hänet”, Martin kertoi ja painoi kasvonsa täriseviin käsiinsä, "hänen ruumistaan ei löytynyt koskaan, sanoivat virran vieneen sen mukanaan", hän jatkoi tukahtuneella äänellä.
”Rachel kyllä joutui jokeen, mutta ei sinun toimestasi. Rachelin onneksi, eräs ystävällinen kalastaja auttoi hänet vedestä, ennen kuin hänen voimansa ehtyivät”, Peaks kertoi ja hänestä tuntui pahalta nähdä tuo ystävällinen mies noin murtuneena. Mies ei todellakaan näyttänyt syylliseltä ja kuitenkin tunsi syyllisyyttä perheensä vuoksi.
”Mitä silloin tapahtui ja miksi? Miksi juuri minä?” Martin kysyi ja mietti jaksaisiko edes yrittää päästä vapauteen, sillä tiesi miten hidas koko prosessi oli, etenkin kun vastapuoli ja niin moni muukin oli kovin nihkeä tutkimaan oliko murhaajaksi tuomittu saanut sittenkin väärän tuomion.
Vielä vähemmän kukaan oli sitä valmis myöntämään ja lisäksi hänestä tuntui, että joku pisti kapuloita rattaisiin jo muutenkin. Ties mitä tästäkin seuraisi, kun joku luulisi hänen vasikoineen Rodriquesin vartijoille, vaikka hän ei ollut sitä tehnyt.
”Sitä me olemme yrittäneet selvittää”, Peaks sanoi rikkoen hiljaisuuden, ”meillä on jo jotain kasassa, mutta me emme tiedä onko siitä mitään apua ja siksi etsimme lisää tietoa”, hän jatkoi.
”Minä vain en tiedä, mitä hyötyä siitä enää on”, Martin sanoi hiljaa.
”No sanotaanko näin, että Rachel kieltäytyi menemästä kanssani naimisiin, jos ei saa sinua mukaan häihin”, Peaks naurahti.
”Ehkä on parempi, että pysyn poissa hänen elämästään”, Martin huomautti, ”toivon, että hän on onnellinen kanssasi. Pidä hänestä hyvä huoli, sillä hän on ainoa mitä minulla on jäljellä perheestäni”, hän jatkoi.
”Tietenkin, vaikka hän kyllä osaa pitää puolensa varsin mainiosti”, Peaks sanoi ja hymyili.
”Kuulostaa ihan Rachelilta”, Martin sanoi ja pieni hymyntapainen käväisi hänen suupielissään, ”kuule, ennen kuin unohdan, niin ota tämä ja vie Rachelille, ole niin kiltti”, hän pyysi ja ojensi vanhan, kuluneen kuvan Peaksille.
”Tietenkin” Peaks sanoi ja asteli ovelle, ”Herra Scott, toivoakseni näemme useammin, joskin toivoisin ettei taas niin, että joku mukiloi teitä”, hän lisäsi.
”Sitä minäkin toivon”, Martin huokaisi ja jäi sängynreunalle istumaan, kun Peaks häipyi.

***

Kun Michaelin vuoro päättyi, hän suuntasi kotiinsa mahdollisimman pian, viedäkseen viestin Rachelille. Sitä hän ei vielä ollut ehtinyt kertoa Martinille, että Rachel oli raskaana. Mutta ehkä hän ehtisi kertoa sen myöhemmin.

Matka kotiin meni joutuisasti ja hän saisi viettää ainakin vuorokauden Rachelin kanssa, vaikka se tiesikin armotonta tiedonhakua, sillä Rachel halusi selvittää asian ja Michael halusi olla mieliksi rakkaalleen.

”Hei kulta”, Michael huikkasi astuttuaan kotiovesta, eteiseen. Hän ei saanut heti vastausta ja arveli Rachelin olevan koneella, tietoja kaivelemassa. Riisuttuaan kenkänsä ja takkinsa, Michael asteli olohuoneeseen, jossa ei ollut ketään. Sieltä hän suuntasi työhuoneeseen, josta hän löysi Rachelin.
”Ai hei kulta”, Rachel sanoi kääntämättä katsettaan koneen näytöltä.
”Hellittäisit vähän kultaseni, olet kumminkin istunut tuossa jo aamusta asti”, Michael sanoi ja laski kätensä Rachelin hartioille.
”No ehkä pieni tauko sitten”, Rachel sanoi ja käänsi katseensa näytöstä Michaeliin ja laski kätensä, miehen voimakkaiden käsien päälle.
Hetkeä myöhemmin hän sammutti näytön ja nousi tuolista, kääntyen Michaelin puoleen. Rachel katsoi miestä tämän tummiin silmiin ja huokaisi. Onneksi hänellä oli Michael, ei tarvinnut kestää tätä kaikkea yksin.

”Miten töissä meni tänään?” Rachel kysyi viimein ja kietoi kätensä Michaelin niskan taakse.
”Sitä samaa” Michael totesi, sillä ei mielellään halunnut kertoa kaikkia yksityiskohtia, kuten Martinin pahoinpitelyä.
”Eikö mitään muuta?” Rachel kysyi ja painoi huulensa Michaelin huulia vasten.
”Minä onnistuin, sain sopivan hetken keskustella isäsi kanssa ja hän lähetti tämän”, Michael sanoi ja ojensi vanhan kuvan Rachelille.

Rachel otti kuvan ja katseli sitä. Hän toivoi, että voisi palata takaisin siihen hetkeen, jona kuva oli otettu. Että voisi olla onnellinen ja voisi ehkä jotenkin estää sen pahan, joka vei kahden perheenjäsenen hengen. Rachel käänsi kuvan ja näki lyhyen viestin, joka sinne oli kirjoitettu. Se oli isän käsialaa ja muistot isästä saivat kyyneleet kihoamaan hänen silmiinsä.

Kaipaan sinua kovasti, rakas pieni keijuni.
Isä


”Isällä oli tapana sanoa minua keijuksi ja veljeäni peikoksi, ihan leikillään vain”, Rachel sanoi ja pyyhki kyyneleen poskeltaan, ”minä kaipaan heitä kaikkia niin, että tekee kipeää, enkä voi ymmärtää miksi joku halusi tuhota perheemme”, hän jatkoi ja painoi kuvan rintaansa vasten.
”Kulta, minä lupaan että se selviää ja että isäsi pääsee pois sieltä helvetinkolosta”, Michael sanoi ja veti Rachelin lähelleen.
Hän silitti hellästi Rachelin paksuja kihartuvia hiuksia ja painoi hellän suudelman tämän päälaelle.
”Minä tiedän, mutta pelkään, että jotain tapahtuu, ennen kuin saan isäni vapaaksi”, Rachel sanoi ja nosti katseensa Michaeliin.
”No minä yritän katsoa, ettei häntä kolhittaisi yhtään enempää, kuin jo on tehty”, Michael lupasi.
”Minä tiedän”, Rachel sanoi ja painautui lähemmäksi Michaelia.

***

Aika kului ja silloin tällöin Martin sai tilaisuuden keskustella Peaksin kanssa ja samalla viestiteltyä Rachelin kanssa, miehen välityksellä. Eräänä tällaisena kertana Michael päätti kertoa Martinille, Rachelin tilasta.

”Tuota, minun on jo pidempään pitänyt kertoa eräs hyvin tärkeä asia, mutten ole tiennyt miten sen sanoa”, Michael aloitti vaikeana ja väänteli sormiaan.
”Kakaise ulos vain”, Martin tokaisi ja mietti, mitä miehellä nyt oli mielessä.
”No kun tuota noin... Rachel on raskaana”, Michael sai viimein sanotuksi.
”Mitä?” Martin älähti ja katsoi Michaelia silmät suurina, jolloin Michael katsoi viisaimmaksi astahtaa askelen taaksepäin.
”Niin, Rachel on raskaana”, Michael toisti.
”Raskaana... mutta...” Martin sai sanotuksi ja vaikeni, ”Se... sehän on hienoa”, hän sai viimein sanotuksi.
”Rachel ei puhunut minulle siitä, ennen kuin oli varma”, Michael sanoi, ”minä puolestani en tiennyt tosiaan, miten kertoa sen teille”, hän jatkoi.
”Hemmetti”, Martin sanoi ja istuutui, sillä tieto oli melkein yhtä suuri ja voimakkaasti vaikuttava, kuin tieto siitä, että Rachel oli elossa, ”vai saan minä lapsenlapsen”, hän sanoi viimein ja hymyili.
”Joo”, Michael töksäytti, ”minun pitänee mennä, nähdään taas jonain päivänä”, hän lisäsi.
”Hyvä on”, Martin sanoi ja jäi taas sängynreunalle istumaan ja sulattelemaan saamaansa tietoa.

Hän oli toki onnellinen tyttärensä puolesta, mutta pelkäsi, että joku haluaisi satuttaa tätä. Hän halusi nähdä tyttärensä, muttei ollut vielä tohtinut esittää toivetta tälle Michaelin välityksellä. Ehkä vielä jonain päivänä, hän ajatteli.

Päivät seurasivat toisiaan ja Martin jatkoi viestittelyään Rachelin kanssa. Oli sekin parempi, kuin tyhjää, hän ajatteli. Hän vain ei huomannut, että niin häntä, kuin Michaelia pidettiin silmällä. Eräällä tosiaan oli jotain sitä vastaan, että Martin pääsisi vapaaksi. Niinpä sitten eräänä iltana tapahtui jotain.

***

Tuona iltana Martinin oli vaikea saada unen päästä kiinni ja kun hän viimein nukahti, heräsi hän jonkin ajan kuluttua siihen, että joku kiskoi hänet kovakouraisesti vuoteesta ja paiskasi päin vastapäistä betoniseinää.

Martin huudahti tukahtuneesti ja hänen silmissään vilisi tähtiä. Hän ei edes ehtinyt puolustautua, kun kaksi miestä jo oli hänen kimpussaan, yhden pitäessä vahtia. Toinen miehistä piteli häntä alallaan ja tukki suun, samalla kun toinen jatkoi pahoinpitelyä.
Martin näki ovenrakosesta tulvivassa valaistuksessa hakkaajansa toisen käden, jossa oli tatuointi ja tiesi, että kyseessä oli Rodriques. Silloin kaksi muuta olivat Eddie ja Wilkins, pikkukonnia jotka tekivät mitä vain Rodriques käski.

Wilkins piti vahtia, kun Eddie ja Rodriques suorittivat omaa tehtäväänsä. Martin arvasi kyllä, että joku oli tämänkin homman maksanut, ei Rodriques muuten olisi päässyt noin vain eristyksestä. Ylipäätään eivät vangit muutenkaan saaneet kulkea tähän aikaa sellinsä ulkopuolella.

Hän ei yrittänytkään puolustautua, sillä ei halunnut provosoida noita kahta tekemään enempää, kuin mitä he nyt jo tekivät. Hän tuskin edes inahtikaan, vaikka iskut tekivätkin kipeää. Lopulta miehet kaatoivat hänet lattialle ja potkivat. Martin oli jo puolitajuton, eikä jaksanut liikkua, vaikka potkut olivatkin lujia ja sattuivat.

Viimein Rodriques kiskoi Martinin ylös lattialta kuin räsynuken ja painoi seinää vasten. Hänen painoi kovakouraisesti Martinia kurkusta, kun Eddie piteli tätä toiselta puolelta kiinni. Martin ei pystynyt päästämään pihaustakaan, sillä hän töin tuskin pystyi hengittämään. Vain silmät kertoivat sen, mitä hän tunsi.

Hetken ajan Rodriques oli näkevinään Martinin ruskeissa silmissä muutakin kuin pelkoa ja väsymystä. Se oli vain lyhyt välähdys, mutta hän oli huomannut sen. Se oli äänetön pyyntö, joka kieli hänelle, miten syvästi hänen edessään roikkuva mies kärsi. Tuo hetki meni ja Rodriques kovetti mielensä, sillä nyt ei ollut sopiva hetki ruveta hellämieliseksi. Se olisi akkamaista, hän tuhahti mielessään ja painoi Martinia rajummin kylmää seinää vasten ja kuuli, miten miehen kylkiluut rusahtelivat.

Martin ähkäisi tuskasta, joka leimahti hänen kylkiinsä ja irvisti. Häntä oli ennenkin murjottu ja kylkiluita oli tuolloinkin murtunut, joten tämä ei ollut uutta, vaikka kipu olikin aina yhtä sokaisevaa.
'Ehkä minä tosiaan ansaitsen tämän', Martin ajatteli heikosti ja toivoi, että Rodriques tällä kertaa hoitaisi asian, niin ettei hänen enää koskaan tarvitsisi herätä uuteen päivään ja pelätä koska taas saisi turpaansa.

”Tuki sen suu”, Rodriques sihahti, jolloin Eddie painoi kätensä Martinin suun eteen, niin että hänen oli yhä vaikeampi hengittää.

Pelästynyt vingahdus karkasi hänen huuliltaan ja tukahtui Eddien käden alle, kun hän näki Rodriquesin kaivavan omatekoisen puukon vaatteidensa kätköistä. Todellakin jotain oli tekeillä, sillä kaikki eristykseen vietävät tarkastettiin päästä varpaisiin, jottei heillä olisi mukanaan mitään, millä vahingoittaa itseään.

Martin ei pystynyt huutamaan ja kädet sätkivät voimattomina, kun hän tunsi uuden kivun leimahtavan vartalossaan, kun Rodriques viilteli hänen ihoaan. Hän tunsi miten terä upposi syvälle ihoon, sekä lihakseen ja kuinka lämmin veri norui avoimista haavoista.

Hän tunsi olonsa heikoksi. Heikommaksi kuin hetkeäkään aiemmin. Väsytti ja luomet alkoivat painua väkisin kiinni, mutta Rodriques ei näyttänyt siltä, että haluaisi vielä lopettaa.
Viimein tuli pimeys, musta samettinen pimeys, joka vei Martinin pois kivusta.

Rodriques näki, miten Martinin silmät kääntyivät ympäri, ennen kuin luomet painuivat kiinni. Vaikka hän olikin kova ja tottunut tekemään tällaista, ei hän tulisi koskaan unohtamaan tuon miehen tuskaista katsetta.

"Hei Rodriques, meidän on parasta häipyä nyt. Joku on tulossa", Wilkins hätäili ja vilkuili hermostuneena Rodriquesia, joka vielä katseli kättensä työtä.


No niin, muuttelin tätä taas, että jospa tämä innostaisi sitten paremmin kirjoittamaan... kertokaahan mitä seuraavaksi tapahtuu?
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 27.06.13 - klo:13:33
Rodriques näki, miten Martinin silmät kääntyivät ympäri, ennen kuin luomet painuivat kiinni. Vaikka hän olikin kova ja tottunut tekemään tällaista, ei hän tulisi koskaan unohtamaan tuon miehen tuskaista katsetta.

"Hei Rodriques, meidän on parasta häipyä nyt. Joku on tulossa", Wilkins hätäili ja vilkuili hermostuneena Rodriquesia, joka vielä katseli kättensä työtä.


”Hei, Rod”, Eddie sihahti hermostuneena, sillä askelten ääni kuului nyt entistäkin voimakkaampana.

”Joo, joo” Rodriques sanoi ja käänsi selkänsä lattialle lysähtäneelle Martinille.

Eddie ja Wilkins huokaisivat helpotuksesta, mutta liian aikaisin, sillä kun Rodriques astui ulos ovesta, hän melkein törmäsi vartijaan, joka oli rutiininomaisella kierroksellaan.

***

Peaks oli kierroksellaan ja kaikki näytti hyvältä. Jokainen rauhallinen yö oli hyvä ja tarkoitti, ettei olisi isoa kasaa papereita täytettävänä. Hän oli jo miltei tehnyt kierroksensa ja odotti jo sitä hetkeä, että pääsisi takaisin vartiotupaan, jossa viettää loppuyön kaikessa rauhassa, jos mitään häiriöitä ei tulisi.

Hänen ajatuksensa katkesivat, kun hän melkein törmäsi Rodriquesiin, joka juuri syöksyi ulos yhdestä sellistä.
”Mitä hemmettiä!” Peaks ehti älähtää juuri ennen kuin Rodriquesin nyrkki osui hänen kasvoihinsa.

Rodriques tuuppasi iskusta pökertyneen Peaksin sivuun. Ennen poistumistaan hän otti avaimet ja aseen Peaksin vyöltä. Hän olisi voinut tappaa miehen siihen paikkaan, jos olisi halunnut, mutta oli kiire ja aseen laukaus herättäisi muiden vartijoiden huomion. Niine hyvineen hän suuntasi pois selliosastolta, Eddie ja Wilkins kintereillään.

Hämärästi Peaks tajusi, että Rodriques vei avaimet ja aseen. Hän ei pystynyt estämään tätä, eikä halunnut innostaa tätä kokeilemaan aseen toimivuutta. Kun Rodriques kumppaneineen oli hävinnyt paikalta, Peaks kompuroi pystyyn.
”Kolme vankia karkuteillä, yksi on aseistettu”, Peaks sanoi radiopuhelimeensa ja irvisti, sillä päätä kivisti yhä iskun jäljiltä ja olo oli huono.

”Minä ne tekivät selliensä ulkopuolella tähän aikaan?” Ääni radiopuhelimessa kysyi.

”Kertoisin, jos tietäisin”, Peaks ähkäisi huonotuulisena. Hänkään ei käsittänyt, miten oli edes mahdollista, että vanki voi kuljeskella yöllä lukitun sellinsä ulkopuolella ja vielä vähemmän, että kolme vankia, ”Rodriquesin piti sitä paitsi olla eristyksessä tämä yö” hän lisäsi ja mietti, miten tämä oli päässyt sieltä ulos, ellei joku vartijoista ollut auttanut tätä, sillä kenelläkään muulla ei ollut avaimia, saati pääsyä vankilan eri alueille.

”Menen tarkistamaan yhden asian”, Peaks sanoi viimein, sillä häntä ihmetytti myös se, mitä miehet olivat olleet tekemässä tässä kyseisessä sellissä.

Niin hän sitten työnsi raolleen jääneen oven ja astui sisälle pimeään selliin. Hän hapuili vyötään ja löysi taskulamppunsa, jota nuo karkulaiset eivät olleet ottaneet. Lampun valokeilassa hän näki hoikan hahmon, joka oli lyyhistynyt lattialle ja nojasi osittain seinää vasten.

”Herra Scott”, Peaks henkäisi ääneen ja kiirehti Martinin luo, ”Martin”, hän toisti, muttei saanut vastausta.

Michael tutki Martinia taskulampun valossa ja se, mitä hän näki, sai hänet huolestumaan entisestään. Vaikka valaistus olikin huono, näki hän silti, miten pahasti Martin oli hakattu ja sen lisäksi viillelty.

”Täällä tarvitaan lääkäriä”, Peaks sanoi viimein radiopuhelimeensa ja selitti sitten linjan toisessa päässä olevalle kollegalleen, miksi tarvitsi lääkärin paikalle.


Miten mahtaneekaan jatkua tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 30.06.13 - klo:23:45
Michael tutki Martinia taskulampun valossa ja se, mitä hän näki, sai hänet huolestumaan entisestään. Vaikka valaistus olikin huono, näki hän silti, miten pahasti Martin oli hakattu ja sen lisäksi viillelty.

”Täällä tarvitaan lääkäriä”, Peaks sanoi viimein radiopuhelimeensa ja selitti sitten linjan toisessa päässä olevalle kollegalleen, miksi tarvitsi lääkärin paikalle.


Kollega oli aluksi hieman epäuskoinen, mutta ilmoitti sitten vankilan sairaalasta vastaavalle lääkärille, että kävisi tarkastamassa tilanteen.
Apua odotellessaan Michael yritti tehdä minkä pystyi, Martinin hyväksi. Se vain ei ollut paljoa, sillä Martin olisi tarvinnut paljon perusteellisempaa hoitoa ja kenties myös tikkejä syviin viiltohaavoihin, joita tällä oli kasvoissa ja rinnassa. Michael pystyi vain tyrehdyttämään verenvuotoa ja varmistamaan, että hengitystiet pysyivät avoimina.

Hän tarkasteli Martinin rinnassa olevia viiltohaavoja ja totesi etteivät ne olleet kovin syviä. Äkkiä hänen kulmat kurtistuivat ja hän veti veristä paitakangasta sivuun. Ilme kiristyi, kun hän näki minkä sanan viillot Martinin rintaan muodostivat; Murhaaja.

Ilmeisesti pelkät sanat ja pahoinpitelyt eivät olleet riittäviä muistutuksia, vaan joku oli päättänyt kaivertaa sen miehen rintaan, Michael päätteli ja tunsi syvää vihaa ja halveksuntaa noita karkureita kohtaan, jotka olivat tekemään, jotain näin vastenmielistä.

Michael kuunteli samalla radiopuhelintaan ja pysyi näin ajan tasalla tapahtumista. Hän sai tietää, että Rodriques kumppaneineen oli ehtinyt päästä pakoon ja lymysivät nyt jossain lähimaastossa.

Michael tiesi, että hänen pitäisi kertoa tapahtuneesta Rachelille, sillä se olisi pian kaikissa uutisissa, jos vankikarkurit eivät jäisi kiinni ennen aamua. Silloin pitäisi antaa etsintäkuulutus, etenkin kun kyse oli vaarallisista vangeista ja varsinkin Rodriques oli valmis tappamaan, jos kokisi itsensä uhatuksi.

Melkein kaikki liikenevät vartijat olivat haravoimassa koirien kanssa lähimaastoa, sillä aika hupeni. Mitä kauemmin aikaa kuluisi, sitä paremmat mahdollisuudet vankikarkureilla olisi päästä lähimpään kaupunkiin ja kadota. Heillä ei ollut varaa päästää vankikarkureita kaupunkiin, sillä vaarassa oli sivulliset, jotka saattaisivat vahingossa joutua näiden vaarallisten miesten tielle ja sitten oli vielä ne, jotka kuvittelivat voivansa noin vain napata vaarallisen vangin, joka oli tarvittaessa valmis tappamaan.

Michael tiesi, että hänen olisi varoitettava Rachelia ja käskettävä tätä lukitsemaan ovi, ei sitä koskaan tiennyt mitä voisi tapahtua. Etenkin kun selvästi joku oli tämän takana. Eivät vangit omin nokkineen päässeet niin helposti seikkailemaan yöaikaan sellinsä ulkopuolelle. Se oli omiaan kertomaan Michaelille, että ainakin yksi vartija oli tässä mukana. Ääneen hän ei voisi sitä kysyä, sillä mukana mahdollisesti oleva vartija saattaisi tuntea itsensä uhatuksi ja livistää.

Ei, hän halusi saada tietää, mitä oli tekeillä ja miksi juuri Martinia simputettiin niin kovin. Sillä sitähän tämä oli, simputusta tai oikeammin hänen teki mielensä sanoa itselleenkin, että kidutusta ja ehkä jonkinlainen kosto. Mutta miksi joku halusi kostaa Martinille, sitä Michael ei voinut ymmärtää.

Lähestyvät askelet keskeyttivät hänen ajatuksensa ja hän käänsi katseensa ovelle. Pian sisälle astui toinen vartija, joka pysähtyi hetkeksi oviaukkoon. Michael tunnisti miehen Harry Grantiksi.

”Peaks, voisitko lyhyesti selittää, mitä on tekeillä”, Grant kysyi.
”Voin”, Michael vastasi ja alkoi kertoa, mihin ei paljoa aikaa kulunut, sillä ei hänellä ollut kovin paljoa kerrottavanaan.
”Mikset estänyt niitä kolmea?” Grant kysyi kulmat kurtistuen.
”Pääsivät yllättämään mokomat”, Michael murahti, ”en edes uskonut, että yksikään vangeista, kaikkein vähiten eristyksessä oleva vanki, olisi voinut olla sellinsä ulkopuolella tähän aikaan”, hän jatkoi.
”Silti, olet sinä koulutuksen saanut”, Grant tokaisi.
”Kuule Grant, ei siinä koulutuksesta ollut mitään hyötyä, kun se iso korsto, Rodriques kävi päälleni, kuin yleinen syyttäjä”, Michael sanoi näreissään, ”ja sen sijaan, että kinaamme jostain pikkuasiasta, haluaisin sen lääkärin paikalle, tämä mies tarvitsee apua nyt”, hän jatkoi, ennen kuin Grant ehti avata suutaan väittääkseen vastaan.

Grant kyykistyi ja suuntasi taskulamppunsa valokeilan kohti Martinia, joka oli yhä tajuton. Hän näki lampun valossa, että mies oli tosiaan hakattu aika pahasti ja päälle päätteeksi viillelty. Liekö toinen silmäkin kärsinyt, sillä sen yli meni verinen viilto.

”Mitähän varten hänet on taas hakattu?” Grant kysyi ääneen ja ilmoitti radiopuhelimensa välityksellä, että lääkärin paikalle saamisella oli kiire.
”Kertoisin, jos tietäisin”, Peaks vastasi. Hänkään ei tiennyt ja pystyi vain arvailemaan syitä.

Grantille hän ei hiiskahtanutkaan epäilystään, että joku vartijoista olisi pistänyt näppinsä peliin. Sen verran hän saattoi jo arvata, ettei tämä vartija, kuka sitten olikin, ollut se, joka tätä kaikkea loppujen lopuksi pyöritti. Mukana täytyi olla joku muu, joka melko varmasti oli pystynyt puhumaan vartijan mukaan, jos ei muuten, niin sopivalla summalla rahaa.

Michael ei tiennyt miten menetellä, sillä hän tiesi että pelissä oli paljon enemmän, kuin hänen oma henkensä. Eipä silti, ei hän itsestään niin paljoa välittänyt, mutta Rachelin ja syntymättömän lapsen puolesta hän pelkäsi. Tiesihän hän, että Rachel osasi kyllä puolustaa itseään, mutta pärjäisikö tämäkään vankikarkurille, joka oli tuomittu murhasta ja joka oli osoittanut olevansa valmis tappamaan.

Michael keskusteli tapahtuneesta Grantin kanssa ja seuraili tätä samalla. Hän halusi tietää, miten mies reagoisi. Halusi nähdä, olisiko tällä mahdollisesti jotain salattavaa. Toistaiseksi tämä oli ollut oma totinen itsensä.

Heidän keskustelunsa keskeytti uuden lähestyvät askeleet ja sairaalavuoteen renkaiden natina. Pian pieneen tilaan astui lääkäri ja pari hoitajaa. Lääkäri hätisti Grantin kauemmaksi, jotta mahtuisi paremmin liikkumaan ja kyykistyi Michaelin viereen.

Hän esitti muutaman kysymyksen Michaelille ja alkoi sitten tutkia Martinia. Lääkärin kulmat kurtistuivat sitä mukaa, kun potilaan tila alkoi hänelle selkiytyä.
”Voin tehdä hänen hyväkseen hyvin vähän ja ehdotankin, että hänet siirretään kunnansairaalaan mitä pikimmiten”, lääkäri sanoi viimein, kasvot vakavina.

”Minä ilmoitan johtajalle, vaikka hän ei tästä tule riemastumaan”, Grant sanoi ja valmistautui vastaanottamaan johtajan kitkerän vastauksen.

Toki hän tiesi, ettei johtaja kieltäytyisi siirrosta, vaikka olikin siihen vastahakoinen. Ei vankejakaan silti sopinut hoidotta jättää. Ja hyvin todennäköisesti määräisi tutkinnan pahoinpitelystä ja karanneista vangeista. Hän halusi tietää, miten oli mahdollista että sellaista oli päässyt tapahtumaan.

Grant ei ollutkaan väärässä ja kuunteli kiltisti mitä johtajalla tai oikeammin johtajattarella oli sanottavanaan ja sitä oli paljon. Hän saattoi miltei tuntea, kuinka korvat alkoivat punoittaa.

Viimein hän kääntyi lääkärin puoleen.
”Johtajatar Hyde antoi luvan, vaikka mielissään hän ei ole, kuten sanoin”, Grant ilmoitti.

”Hyvä”, lääkäri sanoi ja määräsi heti hoitajat nostamaan Martinin sairaalavuoteelle, jolla tämä olisi helppo kuljettaa ambulanssiin.

Michael seuraili tapahtumia ääneti ja viimein asteli hoitajien perässä ulos kopista. Grant oli jo aiemmin palannut käytävälle ja tämän vierelle Michael seisahtui. Selli olisi vielä lukittava, jotta se pysyisi mahdollisimman koskemattomana tutkijoita varten.
Hän vilkaisi Martinia, joka makasi nyt sairaalavuoteella. Hänet oli kiinnitetty lepositeillä sängynlaitoihin ja sekin määräyksien vuoksi, vaikka tämä ei edes ollut sellaisessa kunnossa, että yrittäisi pakoa tai mitään muutakaan.

”Jos sopii, niin tulen mukaanne”, Michael sanoi viimein ja alkoi seurata hoitajia, jotka suuntasivat lastausalueelle, josta tuotiin niin uuden vangit, kuin tarvikelastit yleensä.

Yleensä niin hiljainen vankila tuntui heränneen kokonaan. Osa vangeista huuteli hävyttömyyksiä, karkaamisesta kielivän hälytyksen herätettyä heidät.

”Turvat tukkoon siellä!” Grant karjaisi ja sai vastaukseksi lisää hävyttömyyksiä ja nimittelyä.

Grant jäi rauhoittamaan tilannetta, toisen paikalle tulleen vartijan avulla, Michaelin jatkaessa matkaansa lääkärin ja hoitajien kanssa. Hän aikoi lähteä myös sairaalaan mukaan, sillä arveli että oli hyvä, jos joku tuttu olisi paikalla, kun Martin tulisi takaisin tajuihinsa. Sitä paitsi, hän ei tiennyt saataisiinko karkureita kiinni ja jos ei, saisivatko nämä päähänsä rynniä sairaalalle riehumaan.

Michael ajatteli, että voisi odotellessaan soittaa Rachelille ja varoittaa tätä ja samalla kertoa tilanteen. Kaikkein eniten hän toivoi, että Martin selviäisi ja etteivät vammat olisi kovin vakavia, vaikka nyt näyttikin aika pahalta.

***

Ambulanssi odotti jo paikalla ja hoitajat lastasivat Martinin kyytiin, Michaelin suunnatessa etupenkille istumaan. Sieltä hän vilkuili taakse, nähdäkseen miten Martin voi. Hän näki hoitajien häärivän Martinin ympärillä ja hoitavan sen mitä, ambulanssin tarvikkeilla vain pystyi.

Matka sairaalaan oli pitkä ja auto kiiti lujaa eteenpäin. Viimein suuri monikerroksinen valkea rakennus tuli näkyviin ja ambulanssi kaarsi ensiapupoliklinikan eteen, jossa olikin muutama sairaalan omaa henkilökuntaa vastassa.

Mukana olleet hoitajat selittivät tilanteen nopeasti heitä vastaan tulleelle lääkärille, joka otti Martinin hoitaakseen. Michael sanoi ambulanssin mukana olleille hoitajille, että jäisi sairaalalle ja käski näiden palata takaisin. Tämän jälkeen hän kääntyi ja harppoi sisälle, josta hänet ohjattiin aulaan odottamaan.

Aivan heti hän ei malttanut istuutua paikalleen, vaan suuntasi etuoville ja ulos. Tämän jälkeen hän kaivoi esille kännykkänsä ja haki Rachelin numeron. Nyt oli sopiva aika soittaa ja kertoa, vaikka oikeastaan hän ei tiennyt kuinka esittää asian, ettei toinen järkyttyisi.
”Hei kulta”, vastasi Rachel.
”Hei”, Michael sanoi ja...


No niin, kertokaapas te, mitä tulee tapahtumaan. Ilmaantuuko Rodriques paikalle ja pysyykö Rachel sittenkään kotona? Ja jos pysyy, niin saako olla rauhassa?
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 16.07.13 - klo:12:59
Aivan heti hän ei malttanut istuutua paikalleen, vaan suuntasi etuoville ja ulos. Tämän jälkeen hän kaivoi esille kännykkänsä ja haki Rachelin numeron. Nyt oli sopiva aika soittaa ja kertoa, vaikka oikeastaan hän ei tiennyt kuinka esittää asian, ettei toinen järkyttyisi.

”Hei kulta”, vastasi Rachel.

”Hei”, Michael sanoi ja
vaikeni hetkeksi. Hän ei tiennyt miten kertoa tapahtuneesta Rachelille.

”Michael, onko kaikki hyvin?” Rachel kysyi ja Michael saattoi kuulla huolen tämän äänestä.

”Rachel”, Michael aloitti ja vaikeni hetkeksi. Hän halusi valita sanansa tarkoin, ettei Rachel järkyttyisi kenties niin pahasti, tosin hän oli varmasti kuullut jo äänestä, ettei kaikki ollut niin kuin piti.

”Michel, mitä on tapahtunut?” Rachel kysyi, sillä oli jo huomannut miten vakavalta mies oli kuulostanut. Hyviä uutisia ei ainakaan ollut tulossa, se oli varma. Toivottavasti mitään kovin pahaa ei ollut tapahtunut, hän toivoi, vaikka sisimmässään tiesi, ettei se toive välttämättä täyttyisi.

”Kyse on isästäsi”, Michael sanoi viimein.

”Isästä? Mikä hänellä on? Onhan hän kunnossa?” Rachel kysyi, tuntien suurta huolta ja pelkoa rakkaidensa puolesta.

”Hän on sairaalassa”, Michael sanoi niin neutraalisti kuin vain voi, sillä ei olisi halunnut säikyttää Rachelia.

”Sairaalassa? Miksi?” Rachel kysyi ja Michael saattoi kuulla hätäännyksen naisen äänestä.

”Hänet pahoinpideltiin ja vankilansairasosastolla ei oikein ole resursseja hoitaa aivan kaikkia tapauksia, joten hänet toimitettiin tänne kunnansairaalaan”, Michael kertoi, joskin jätti tietoisesti sanomatta aivan kaikkea.

”Pahoinpideltiin”, Rachel sanoi hiljaa ja suuttumus alkoi kasvaa hänen sisällään, ”miksi? Mitä pahaa isä on tehnyt, joutuakseen kärsimään tällaista?” Hän sanoi ääneen ja miltei huusi lopun.

”Jos tietäisin, niin kertoisin, mutta veikkaan sen jo riittävän, että pitävät häntä lapsen tappajana”, Michael vastasi, sillä ei hänkään oikein ymmärtänyt moista tekoa, etenkään kun Martin ei ollut koskaan ärsyttänyt ketään tahallaan.

”Miten pahasti..” Rachel aloitti ja mietti halusiko sittenkään tietää.

”Sanotaanko, että tällä hetkellä näyttää vielä melko pahalta, mutta päätellen siitä, mitä lääkärit ovat täällä sanoneet, niin uskoisin isäsi tulevan vielä kuntoon” Michael sanoi ja toivoi, että se pitäisi paikkansa.

”Voi ei”, Rachel sanoi epätoivoisena ja toivoi hänkin, että asiat kääntyisivät vielä parhain päin.

”Minä ainakin toivon parasta”, Michael sanoi lohduttavasti ja jatkoi, ”oli minulla vielä muutakin asiaa. Pyytäisin, että varmistaisit asuntosi ikkunoiden ja ovien lukitukset, etkä päästäisi ketään sisälle.”

”Miksi?” Rachel kysyi hämmentyneenä.

”Koska pari vankia pääsi karkuun”, Michael aloitti, mutta jätti mainitsematta, että kyseiset vangit olivat pahoinpidelleet Martinin ”haluan vain, että sinä olet turvassa. Minä soitan sinulle sitten, kun saan lisää tietoa isäsi tilasta”, hän jatkoi.

”Hyvä on”, Rachel sanoi, vaikka halusikin tulla sairaalle, mutta ymmärsi kyllä, ettei se käynyt juuri nyt.

”Hyvä”, Michael sanoi ja toivoi, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin, ”voisinpa olla luonasi, mutta valitettavasti minun on hoidettava työni. Huomenna saattaisit ehkä päästä katsomaan isääsi”, hän jatkoi.

”Se kuulostaisi hyvältä, ehkä näen sinuakin”, Rachel sanoi toiveikkaana.

”Varmasti, jos se riippuu minusta ja vankilanjohtajasta”, Michael huomautti ja kysyi, ”pärjääthän varmasti? Tiedät kyllä, että jos et halua olla yksin, voit mennä minun perheeni luo, he varmasti huolehtivat sinusta. Voin soittaa äidilleni, vaikka tiedäthän sinä millainen hössöttäjä hän on”, hän hymähti.

”Enköhän pärjää täällä itsekseni”, Rachel sanoi ja hymynhäive käväisi hänen suupielissään. Michael oli niin kultainen ja huolehtivainen hän ajatteli.

”Hyvä”, Michael sanoi tyytyväisenä, vaikka olisikin toivonut, että Rachel olisi mennyt hänen perheensä luo. Siellä hänellä olisi ollut seuraakin, niin ettei tarvitsisi olla yksin omien ajatuksien kanssa, vaikka toisaalta tiesihän hän, että äidin hössöttämisen jälkeen sitä halusi olla vuoden yksin autiolla saarella, ”rakastan sinua”, hän lisäsi.

”Niin minäkin sinua”, Rachel vastasi ja lisäsi, ”kuulemiin rakkaani”

”Kuulemiin”, Michael sanoi ja lopetti puhelun. Tämän jälkeen hän harppoi takaisin sisälle ja jäi odottamaan lisätietoja Martinin tilasta.

***

Toisaalla Rachel seisoi vielä paikallaan katsellen kännykkäänsä. Vaikka hän puhelimessa oli ollut näennäisen rauhallinen, tunsi hän kuitenkin itsensä hyvin rauhattomaksi. Hän pelkäsi isänsä puolesta, sillä tämä oli kuitenkin ainoa, joka perheestä oli vielä jäljellä. Äiti ja veli olivat kuolleet ja muu suku oli kääntänyt isälle selkänsä.

Rachel oli keskustellut muutaman tädin ja sedän kanssa, mutta nämä olivat olleet varsin tylyjä. Michaelin perheen hän oli muutaman kerran tavannut ja nämä olivat ottaneet hänet avosylin vastaan. Hän hymähti muistaessaan, miten Michaelin äiti oli hössöttänyt ympäriinsä. Tämä oli selvästi ollut tyytyväinen saadessaan jotain puuhaa. Toisella kertaa he olivat ilmoittaneet tulevasta jälkikasvusta, mikä oli saanut Michaelin äidin hössöttämään, jos mahdollista, vieläkin enemmän.

Rachel ei ollut jaksanut pahastua naisen käytöksestä, vaikka Michaelia se olikin selvästi ärsyttänyt. Ehkäpä se johtui siitä, että hän oli menettänyt oman perheensä ja kaipasikin jotain tällaista, jonka oli menettänyt. Hänen oli ollut vaikea pitää surunsa aisoissa, sillä Michaelin äidin touhotus oli tuonut muistot omasta perheestä voimakkaina hänen mieleensä ja ikävä ja suru omasta perheestä oli noussut pintaan.
Hän ei silti ollut näyttänyt näitä tunteita Michaelin perheelle, sillä vielä ei ollut hyvä kertoa asioiden todellista laitaa, sillä tuskinpa he miniäkseen haluaisivat naista, jonka isä oli tuomittu perheensä murhaamisesta.

Rachel oli puhunut asiasta Michaelin kanssa ja he olivat tulleet siihen tulokseen, että kunhan he saisivat asiat hoidettua ja ehkä korjattua tapahtuneen vääryyden, voisi kaiken kertoa myös Michaelin vanhemmille, sillä ei kumpikaan halunnut että heidän orastava rakkautensa, liittonsa menisi pilalle salaisuuksien vuoksi.

Näine aatteineen Rachel nousi ja laski kännykän pöydälle. Tämän jälkeen hän kävi järjestelmällisesti läpi asunnon kaikki ikkunat ja varmisti, että ne olivat kiinni. Lopuksi hän varmisti ulko-oven ja takaoven lukituksen ja laittoi vielä varmuusketjut kiinni. Ei hänkään halunnut kutsumattomia vieraita asuntoon.

Varmistuttuaan, ettei ovista tai ikkunoista pääsisi sisälle, hän palasi takaisin olohuoneeseen ja istuutui sohvalle, avaten television. Eihän tapahtuneesta tosin kovin pitkää aikaa ollut, mutta kyllä kai vaarallisten vankien paosta ilmoitettaisiin mahdollisimman pian, jotta kansalaiset tajuavat varoa, vaikka olihan niitäkin jotka kuvittelivat osaavansa napata omin neuvoin vaarallisen vangin kiinni..
Rachel tiesi, että tällaisia ihmisiä oli ja että he joutuivat hyvin usein pulaan tai jopa kuolivat, yrittäessään esittää supersankaria tai poliisia.

Rachel ei ollut sellainen, eikä halunnutkaan olla. Hän tiesi miten sanomattoman pahoihin tekoihin jotkin ihmiset pystyivät ja arveli, että kyllä oikeat poliisit ja muut viranomaiset osaisivat asiansa ja saisivat ennemmin tai myöhemmin karanneet vangit kiinni ja nämäkin varmaan mieluummin yrittäisivät karata maasta, sen sijaan että hankkiutuisivat pulaan ja paljastaisivat olinpaikkansa.

Rachel mietti tapahtunutta, seuraten samalla puolittain uutisia, joissa mainittiinkin lyhyesti kolmen vangin karkaamisesta, mutta ei juuri mitään muuta ei mainittu. Painotettiin vain, että vangit olivat vaarallisia ja voisivat tappaa, jos kokisivat itsensä uhatuiksi ja että havainnot näistä voisi ilmoittaa lähimmälle poliisille.
Isän pahoinpitelyä ei ilmeisesti ollut päästetty uutisiin lainkaan. Sitä ei kai pidetty niin tärkeänä tietona, että sitä tarvitsisi edes mainita, hän päätteli.

Viimein Rachel sammutti television, otti kännykkänsä pöydältä ja suuntasi työhuoneeseensa. Hän halusi itselleen tekemistä, nyt kun joutuisi olemaan mahdollisesti pidempäänkin yksin.

Rachel istahti tuolille ja katsahti koneensa pimeänä olevaa näyttöä. Sitten katse siirtyi niihin muutamiin kuviin, joita hänellä oli perheestään. Niitä, joita hänen oli onnistunut löytää ja muutama, jonka Michael oli tuonut isältä. Rachel oli aina tiennyt, että jokin oli ollut väärin alusta lähtien, sillä ei isä olisi koskaan halunnut tehdä pahaa perheelleen, ei koskaan, siitä hän oli täysin varma.

Eikä tuota varmuutta ainakaan vähentänyt se, että hän oli nähnyt ne oudot tummapukuiset miehen heidän pihallaan, kun hän oli tullut takaisin lähdettyään isän perään, kuten aina, kun tämä lähti riidan päätteeksi kävelylle, rauhoittuakseen ja ajatuksiaan selvittääkseen.

Muisto siitä, miten yksi miehistä oli hänet huomannut ja lähtenyt perään, sai hänet värähtämään. Hän muisti miten oli ajanut kohti metsikköä ja lopulta sen läpi ja päätynyt lähellä virtaavaan jokeen. Pyörä oli varmasti vieläkin joen pohjalla tai kenties ajelehtinut virran mukana ties minne.
Rachel oli pelastunut hukkumiselta ystävällisen kalastajan ansiosta, joka oli noukkinut hänet vedestä lähellä alajuoksua ja vienyt terveyskeskukseen, jonne hän oli sitten jäänyt, kalastajan lähdettyä pois.

Kukaan ei ollut tiennyt tuolloin, eikä Rachel ollut sanonut halaistua sanaa kenellekään. Hän ei ollut uskaltanut, sillä oli pelännyt, ettei häntä uskottaisi ja että ne miehet tulisivat ja tekisivät hänellekin jotain kamalaa.

Nyt hän oli omin päin tutkinut tapahtunutta, lukenut kaikki uutiset liittyen isänsä vankilaan joutumiseen ja paljon muuta, mutta mitään tarpeeksi pitävää hän ei ollut löytänyt, millä saisi isän vapaaksi. Vain leikkeitä ja kuvia.
Rachel oli miettinyt päänsä puhki, sillä ei voinut käsittää miksi joku edes halusi pahaa isälle, kun isä ei koskaan ollut haastanut riitaa kenenkään kanssa, eikä tehnyt mitään ikävää muille.

Ainoa, jonka kanssa isä oli koskaan ollut napit vastakkain oli ollut naapurin mies, joka oli kerran ajaa hänen ja Danin yli, kun he olivat olleet etupihalla leikkimässä. Rachel oli ollut tuolloin vielä aika nuori, mutta hän muisti sen hyvin. Muisti miten vihainen isä oli ollut miehelle ja miten huutanut tälle.

Myöhemmin oli selvinnyt, että naapurin mies oli ollut humalassa ajaessaan, eikä suinkaan tehnyt sitä ensimmäistä kertaa ja tuskin viimeistä, jos ei onnistuisi tappamaan itseään tai jotakuta toista. Välit naapuriin pysyivät viileinä, eikä asiaa ainakaan ollut auttanut, että naapurilla oli ollut samanlainen auto, kuin heillä. Rachel muisti miten paljon harmia se olikaan tuottanut ja kuinka monesti poliisit olivat käyneet jututtamassa isää sen vuoksi ja kuinka näille oli aina selvinnyt, että kyse olikin naapurista.

Isä oli lopulta kyllästynyt ja myynyt autonsa ja hankkinut ihan toisenlaisen tilalle ja turhan kysyminen oli loppunut siihen. Naapuri puolestaan oli muutamaan otteeseen ja itseään viinalla rohkaistuaan ilmaissut omat mielipiteensä siitä, kun poliisi soitettiin aina hänen peräänsä. Että tämä kuulemma oli vapaa maa ja hänellä lupa tehdä mitä huvitti ja niin edelleen.

Nämä muistot nousivat voimakkaina Rachelin mieleen ja hetken mielijohteesta hän päätti tutkia hieman naapurin tietoja, sillä tällä jos kenellä oli paljonkin hampaan kolossa isää vastaan, hän arveli. Olihan hän vähän kaivellut naapurista tietoja jo aiemmin, mutta se oli päässyt unohtumaan, kun oli vähän kaikkea muutakin tapahtunut.

Nyt hän etsi tiedot siitä, kuka oli asunut heidän viereisessä talossa, kun ei hän itsekään muistanut miehen nimeä enää, saati oliko kukaan sitä maininnutkaan. Kaikki olivat vaan sanoneet, että ”se naapuri”, kun miehestä oli ollut kyse.

Löydettyään naapurin tiedot, hänelle selvisi, että mies oli ollut jo vuosia kuolleena. Oli ajanut humalassa päin rekkaa. Mutta paljon muuta ei tästä sitten tullutkaan esiin, kuin nimi ja se, että mies oli ollut naimaton ja suhteet muuhun sukuunsa olemattomat ja niistäkin jo suurin osa kuolleita.

Miehen täytyi jotenkin liittyä juttuun, Rachel mietti. Tosin hän ei tiennyt miten ja miksi. Se hänen täytyisi selvittää, mutta sen ehtisi myöhemmin, hän tuumi ja vilkaisi taas vanhaa kuvaa perheestään, jossa he kaikki olivat vielä niin onnellisia ja tulevasta tietämättömiä.

***

Sairaalassa aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti. Michael istui odotustilassa ja vilkuili välillä isoa kelloa. Tuntui aika olisi hidastunut. Hoitajia, lääkäreitä ja potilaita tuli ja meni. Viimein hyvin pitkältä tuntuneen ajan kuluttua paikalle saapui lääkäri.

”Oletteko te Michael Peaks?” Lääkäri kysyi ja astahti edemmäksi.

”Kyllä olen”, Michael vastasi ja nousi seisomaan. Hän toivoi, että lääkärin tuomat uutiset eivät olisi kovin synkkiä.

”Te siis lienette vastuussa potilaasta”, Lääkäri varmisti.

”Kyllä”, Michael vastasi ja jäi odottamaan.

Häntä hivenen ärsytti lääkärin käyttäytyminen, mutta toisaalta hän kyllä ymmärsi. Ei tainnut olla kovinkaan mukava joutua hoitamaan sellaisiakin potilaita, jotka mieluummin olisi halunnut jättää kuolemaan, vaikka tässä tapauksessa tilanne oli kyllä hivenen toisenlainen, ainakin Michaelin mielestä, jota hän ei kuitenkaan ääneen välittänyt sanoa.

”Hyvä”, lääkäri töksäytti ja jatkoi, ennen kuin Michael ehti sanoa mitään, ”halunnette kuulla kuinka potilas voi.”

”Haluan ja potilaalla on kyllä nimikin”, Michael sanoi pisteliäästi, lääkärin kohauttaessa hartioitaan.

”Mitenkä vain”, lääkäri sanoi.

”No, miten hän voi?” Michael kysyi.

”Ainakin hän selviää”, lääkäri totesi tyynesti ja...


No niin, mitenkähän mahtanee jatkua? Miten Martin selviää? Entä saako Rachel olla rauhassa? Aiheuttavatko Rodriques & kump vaikeuksia ja ennen kaikkea jäävätkö he kiinni? Kerrohan sinä se...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Mustang - 18.07.13 - klo:07:41
Sairaalassa aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti. Michael istui odotustilassa ja vilkuili välillä isoa kelloa. Tuntui aika olisi hidastunut. Hoitajia, lääkäreitä ja potilaita tuli ja meni. Viimein hyvin pitkältä tuntuneen ajan kuluttua paikalle saapui lääkäri.
”Oletteko te Michael Peaks?” Lääkäri kysyi ja astahti edemmäksi.
”Kyllä olen”, Michael vastasi ja nousi seisomaan. Hän toivoi, että lääkärin tuomat uutiset eivät olisi kovin synkkiä.
”Te siis lienette vastuussa potilaasta”, Lääkäri varmisti.
”Kyllä”, Michael vastasi ja jäi odottamaan. Hivenen ärsytti lääkärin käyttäytyminen, mutta toisaalta hän kyllä ymmärsi. Ei tainnut olla kovinkaan mukava joutua hoitamaan sellaisiakin potilaita, jotka mieluummin olisi halunnut jättää kuolemaan, vaikka tässä tapauksessa tilanne oli kyllä hivenen toisenlainen, ainakin Michaelin mielestä, jota hän ei kuitenkaan ääneen välittänyt sanoa.
”Hyvä”, lääkäri töksäytti ja jatkoi, ennen kuin Michael ehti sanoa mitään, ”halunnette kuulla kuinka potilas voi.”
”Haluan ja potilaalla on kyllä nimikin”, Michael sanoi pisteliäästi, lääkärin kohauttaessa hartioitaan.
”Mitenkä vain”, lääkäri sanoi.
”No, miten hän voi?” Michael kysyi.
”Ainakin hän selviää”, lääkäri totesi tyynesti ja
napsautti potilaskansion kiinni. Hän vaiensi alati soivan hakulaitteensa.
"Täysin entiselleen hän ei välttämättä toivu koskaan ja ainakin toisesta silmästä meni todennäköisesti näkö kokonaan. Minulla on nyt kiire palata muiden potilaideni pariin", tohtori totesi viileän merkitsevästi, rivien välistä kuuli selvästi tämän tarkoittavan potilaita, jotka hänen mielestään ansaitsivat tulla pelastetuiksi. Michaelia ärsytti lääkärin asenne. Mikä tämä oli ihmisiä tuomitsemaan? Michael havahtui ajatuksistaan kännykän alkaessa soida.

"Haloo", hän vastasi.
"Hei, Mike", kuului vastaus. Linjalla oli Joseph Weaver, hänen kollegansa vankilalta.
"Hei Joe. Miten asiat ovat siellä? Mitään uutta?" hän kysyi. Hän piti Josephista, he työskentelivät samalla selliosastolla ja viettivät toisinaan vapaa-aikaakin yhdessä. Josephin käsiin hän olisi uskonut elämänsä.
"Saimme Wilkinsin kiinni. Häntä on kuulusteltu, mutta mies ei suostu kertomaan mitään. Lähetimme hänet rundiin, missä saa ollakin, kunnes avaa sanaisen arkkunsa." Rundi oli vankilassa lempinimi eristyssellille, missä vangilta vietiin kaikki mukavuudet omia vaatteita myöten. Sinne laitettiin vankeja vain äärimmäisissä tilanteissa, se oli paikka, jonne kukaan ei täysjärkinen ei toivonut joutuvansa ja se mursi vastarinnan tehokkaasti.
"Suljimme myös muut vangit selleihinsä, kunnes tilanne selviää", Joseph jatkoi. "Kuinka Martin voi?" hän kysyi sitten. Joseph ei tiennyt, mitä Martin merkitsi Michaelille, hän ei ollut kertonut vallitsevasta tilanteesta kenellekkään. Joe kuitenkin tiesi, että Martin oli vangiksi hyvin käyttäytyvä, eikä ollenkaan pahansuopa. Mies oli vartijan mielestä kokenut tarpeettoman kovia rangaistustaan istuessaan. Michael kertoi Joelle viimeisimmät kuulumiset. He sopivat ilmoittavansa uusista käänteistä toisilleen. Puhelu päättyi. Michael istuutui paikalleen. Hän nappasi lehden telineestä ja selaili sitä hajamielisenä. Hän oli henkisesti ja fyysisesti täysin uuvuksissa, yö oli jo vaihtunut varhaiseksi aamuksi. Hiljalleen lehti valui Michaelin käsistä tämän syliin ja silmäluomet alkoivat käydä raskaiksi. Hän yritti hetken taistella unta vastaan, mutta lopulta se vei hänestä voiton.

Päivä oli jo pitkällä, kun Michael viimein havahtui unestaan. Hän vilkaisi kelloaan. Hän etsiskeli katseellaan sairaalahenkilökuntaa, ketä tahansa, jolta saattaisi kysyä Martinin vointia. Mutta ketään ei näkynyt. Alkoi olla vierailuaika, ja käytävän olisi pitänyt olla täynnä elämää. Kaikki oli epäilyttävän hiljaista. Michael nousi ylös ja käveli kohti Martinin huonetta ja huomasi oven olevan raollaan. Hän ei tiennyt miksi, mutta hänen mieleensä nousi paha aavistus. Hän valpastui, veti laina-aseensa kotelostaan ja nosti sen valmiuteen ja lähti hiipimään ovea kohti. Hitaasti hän avasi sen hammastaan purren, toivoen, ettei se narahtaisi. Oven takaa paljastui kamala näky. Mustiin pukeutunut hahmo oli kumartunut Martinin sängyn ylle ja painoi tyynyä tämän runneltuja kasvoja vasten, yrittäen  tukahduttaa viimeisenkin elämän kipinän miehestä.

"Vartija paikalla! Nosta kädet näkyviin. Minulla on ase ja käytän voimakeinoja, jos et tottele", Michael karjaisi käyttäen yllätystä etunaan. Hahmo säpsähti ja nosti kätensä ylös. Tyyny vieri sängyltä lattialle.
"Pidä kädet ylhäällä! Peräänny hitaasti sängyn luota ja käänny ympäri", Michael jatkoi. Hahmo teki työtä käskettyä. Yhtäkkiä tummapukuinen mies syöksähti Michaelia kohti ja tavoitteli asetta. Michael kaatui hyökkäyksen voimasta ja laukaisi aseen. Kun hän pääsi takaisin ylös, miestä ei näkynyt enää missään. Tämä ei selkeästi aikonut jäädä kiinni teostaan. Laukaus oli houkutellut paikalle sairaalan turvahenkilökunnan ja kolme isoa vartijaa syöksähti ovesta sisään. He katsoivat asetta pitelevää, hengästynyttä Michaelia ja kysyivät, mitä oli tapahtunut. Mihael vastasi heidän kysymyksiinsä parhaansa mukaan, mutta tilanne oli edennyt niin noppeasti, ettei hän ollut edes nähnyt kunnolla hyökkääjän kasvoja. Epäilys kasvoi hänen mielessään. Tekeillä oli selvärti jotakin suurta. Huoli Rachelista nosti taas päätään ja hän ryntäsi aulaan soittamaan.

Puhelin hälyytti pitkän aikaa, mutta kukaan ei vastannut.
"Hemmetti, Rachel! Vastaa nyt", hän jupisi itsekseen valitessaan uudestaan kihlattunsa puhelinnumeroa. Juuri, kun hän oli soittamassa, hänen oma puhelimensa pirahti soimaan ja Rachelin nimi loisti näytöllä.
"Luojan kiitos", Michael vastasi.
"Miten niin? Mitä on tapahtunut?" Rachel tivasi puhelimen toisessa päässä.
"Kuule, nyt ei ole aikaa selittää. Pakkaa tärkeimmät tavarasi, sinä menet perheeni luokse. Soitan isäni ja veljeni noutamaan sinua", Michael sanoi.
"Mutta..." Rachel aloitti.
"Ei muttia. Luota minuun, sinut on saatava turvaan. Kerron kaiken sitten, kun olen saanut selville mitä ihmettä täällä tapahtuu. Tämä on suurempaa, kuin luulimmekaan", Michael sanoi tiukasti.
"Anteeksi, kulta", mies jatkoi sitten hellemmin. "En kykene ajattelemaan selkeästi, ennenkuin tiedän sinun olevan turvassa."
"Ymmärrän. Ole kiltti, kerro edes, onko isä elossa", Rachel vastasi alistuneesti.
"Hän on elossa, mutta suuremmassa vaarassa, kuin koskaan. Kerron sinulle tilanteesta mahdollisimman pian", Michael vastasi.
"Hyvä on. Rakastan sinua", Rachel sanoi sitten. Hän tunsi pientä helpotusta kuullessaan isänsä elävän.
"Minäkin rakastan sinua", Michael vastasi hellästi ja lopetti puhelun. Seuraavaksi hän soitti isälleen ja käski tämän hakea Rachelin ensitilassa. Uteliaisuudestaan huolimatta Michaelin isä ei kysynyt mitään. Mies oli vaimoonsa nähden hyvin tahdikas ja tiesi, että kaikki selviäisi aikanaan. Nyt olisi toiminnan aika. Puhelun päätyttyä Michael harppoi takaisin sisälle kysymään Martinin vointia.

Päätinpä minäkin tunkea ruosteisen lusikkani pitkästä aikaa jatkissoppaan. :D Toivottavasti nautitte.
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 18.07.13 - klo:11:11
"Minäkin rakastan sinua", Michael vastasi hellästi ja lopetti puhelun. Seuraavaksi hän soitti isälleen ja käski tämän hakea Rachelin ensitilassa. Uteliaisuudestaan huolimatta Michaelin isä ei kysynyt mitään. Mies oli vaimoonsa nähden hyvin tahdikas ja tiesi, että kaikki selviäisi aikanaan. Nyt olisi toiminnan aika. Puhelun päätyttyä Michael harppoi takaisin sisälle kysymään Martinin vointia.

***

Rachel nousi ylös sohvalta, jonne oli lopulta yöllä torkahtanut. Jos hän olikin ollut väsynyt, niin nyt hän oli täysin hereillä ja kiskoi ylleen vaatteitaan. Vaatteet puettuaan hän kiirehti pukeutumispöytänsä luo ja alkoi harjata vaaleita kihartuvia hiuksiaan. Hetkeksi hän pysähtyi katsomaan itseään peilistä ja vilkaisi sitten vanhaa valokuvaa, jonka Michael oli tuonut isältä.

Hän oli sen kehystänyt, sillä se oli niin tärkeä. Hetken mielijohteesta Rachel otti kehystetyn kuvan, käänsi sen ja alkoi näpräillä kiinnityksiä auki. Se ei vienyt kovinkaan kauaa ja hän otti kuvan käteensä. Tämän hän halusi mukaansa. Rachel katsoi kulunutta kuvaa uudelleen ja totesi muistuttavansa äitiä jonkin verran, paitsi silmistä, sillä ne olivat samanväriset kuin isällä.

Rachel laittoi kuvan housuntaskuun ja jatkoi hiuksiensa laittamista, mihin ei mennyt kauaa, sillä hän tyytyi vain harjaamaan ne ja laittamaan poninhännälle. Tämän jälkeen keräsi nopeasti ne tavarat, joita arveli tarvitsevansa ja kun hän oli valmis, hän suuntasi olohuoneeseen odottamaan, sillä Michaelin isällä kestäisi jonkin aikaa tulla.

Ovet ja ikkunat saivat vielä olla lukossa, sillä hän halusi varmistaa, ettei kukaan pääsisi yllättämään. Ainakaan kukaan ei pääsisi sisälle aiheuttama kovaa meteliä, sillä yksikään ikkuna tai ovi ei ollut kovinkaan helppo avata ja lasin särkymisestä syntyisi joka tapauksessa ääni.

Kovinkaan kauaa Rachel ei joutunut odottamaan, kun ovikello jo soi. Hän nousi ja käveli ovelle. Varovaisesti hän kurkisti ensin ovisilmästä varmistuakseen tulijan henkilöllisyydestä. Hän huokaisi helpotuksesta, kun näki Michaelin isän oven takana. Ilmeisesti Michaelin veli Matthew oli autossa.

”Herra Peaks, hetkinen”, Rachel huikkasi ja availi turvaketjut ja lukot ja lopuksi oven.

”Michael käski tulla hakemaan sinut”, keski-iän jo ylittänyt mies sanoi ja pieni hymyntapainen käväisi hänen huulillaan. Tokihan hän huolissaan oli, sillä jotain oli tekeillä, eikä se takuulla liittynyt niihin vankikarkureihin, joista oli aamullakin varoiteltu uutisissa. Yksi oli jo jäänyt kiinni, mutta kaksi muuta oli vielä kateissa.

”Tiedän ja olen siitä kiitollinen”, Rachel sanoi ja meni hakemaan tavaransa, mihin ei kovinkaan kauan mennyt, kun ne olivat nätisti olohuoneen pöydällä, ”no niin, mennään”, hän sanoi palatessaan takaisin ovelle.

Hiljaisena Rachel käveli miehen perässä, tämän autolle. Toisaalta hän oli onnellinen, että Michael ja tämän perhe huolehti hänestä niin paljon ja kuitenkin hänestä tuntui, ettei tämä ollut oikein. Ei hän halunnut saattaa viattomia vaaraan. Ääneen Rachel ei sitä kuitenkaan sanonut, sillä ei tiennyt miten tämä ystävällinen mies tietoon reagoisi, saati muu perhe.

Herra Peaks istuutui etupenkille nuoren miehen viereen, Rachelin istuutuessa takapenkille.

”Onko kaikki hyvin?” Herra Peaks kysyi ja vilkuili Rachelia peilin kautta, samalla kun laittoi turvavyötään kiinni. Hänen kulmansa kurtistuivat hivenen, sillä hän oli nähnyt vakavan ilmeen naisen kasvoilla.

”On, kiitos kysymästä”, Rachel sanoi ja yritti näyttää mahdollisimman rauhalliselta, ”kiitos kun tulitte niin nopealla hälytysajalla hakemaan minua herra Peaks”, hän jatkoi kohteliaasti.

”Eipä tuo mitään”, Herra Peaks vähätteli, ”ja voit ihan hyvin kutsua minua Gregiksi, ei tarvitse herroitella”, hän sanoi naurahtaen pienesti.

”Hyvä on herra Peaks, ei kun Greg”, Rachel sanoi ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielissään.

Vaikka tunnelma olikin jonkin verran keventynyt, ei Rachel halunnut puhua tapahtuneesta ja herra Peaks tajusi olla kyselemättä, sillä näki, ettei toinen ollut valmis vielä puhumaan.

***

Sairaalalla Michael sai tiedot Martinin tilasta ja sen mukaan tämä oli kunnossa, huolimatta häneen kohdistuneesta attentaatista. Tai no niin hyvässä kunnossa, kuin oli muutenkaan. Paranemiseen menisi vielä aikaa, eikä häntä ihan vielä siirrettäisi takaisin vankilan sairaalaosastolle, mikä tarkoitti sitä, ettei häntä voinut jättää vartiotta, Michael päätteli.

Mutta miksei käytävällä ollut ketään, Michael mietti. Hän ei ymmärtänyt miksi käytävä oli ollut tyhjä, paitsi jos joku oli maksanut siitä, ettei siellä sillä hetkellä olisi ollut ketään.

Paikalle oli kutsuttu poliisi, joka otti ylös lausuntoja ja katseli turvakamera kuvia, joissa tyynyä käytellyt mies näkyikin hyvin ja varmistui, ettei se tosiaan ollut vain Michaelin kuvitelmia.

”Oletteko koskaan aiemmin nähnyt tuota miestä?” Konstaapeli kysyi ja osoitti valvontakameran kuvaa.
”En koskaan, enkä edes tiedä miksi hitossa hän oli herra Scottin kimpussa”, Michael vastasi, ”meinasi mokoma onnistua”, hän lisäsi.
”Se nyt ei olisi ollut suuri menetys”, konstaapeli totesi värittömällä äänellä.
Michael oli vaiti, eikä välittänyt sanoa omaa mielipidettään konstaapelille, joka oli selvästi sitä mieltä, että kaikki vankilaan joutuneet olivat tuomionsa ansainneita roistoja.
Konstaapeli jututti Michaelia vielä hetken ja tämä vastaili kysymyksiin.

Vähän myöhemmin hän pääsi takaisin Martinin luo, joka oli yhä tajuton, eikä varmasti heräisi vielä pitkään aikaan.  Michael päätti jäädä huoneeseen vartioon, sillä hän halusi varmistaa, ettei kukaan pääsisi suorittamaan loppuun, sitä mitä se mustapukuinen mies oli yrittänyt. Häntä harmitti yhä, että mies oli päässyt pakoon. Hän olisi halunnut tietää, kuka tämä oli ja miksi tämä oli yrittänyt tukehduttaa Martinin.

Viimein kaikki tuntui rauhoittuneen ja Michael saattoi istahtaa tuolille. Ääneti hän katseli Martinia, joka lepäsi sairaalavuoteella. Mies olisi ollut kuten muutkin potilaat, vain lepositeet kielivät, ettei hän ollut tavallinen potilas. Niin kuin hän muka olisi ollut aikeissa karata, Michael tuhahti mielessään, sillä epäili, ettei Martinilla ollut haluja karata, vaikka syytä ehkä olisikin ollut.

Huoneessa oli hiljaista, vain Martinin vuoteen luona olevat laitteet, hurisivat ja piipittivät hiljaa, sulautuen ilmastoinnin unettavaan hurinaan ja Martinin raskaaseen hengitykseen. Vain käytävältä kuului askelia ja vaimeita ääniä, lääkäreiden ja hoitajien liikkuessa edestakaisin osastojen ja toimiston välillä.

Michael katseli ääneti Martinin kasvoja, joista osa oli siteiden alla, sillä toinen silmä oli peitetty. Kaiken tuon alta saattoi nähdä, miten Martin oli vanhentunut ennen aikojaan. Kasvoilla, sen mitä siitä oli näkyvissä, oli syviä uurteita ja tummanruskeat hiukset olivat alkaneet harmaantua ja olivat lähinnä maantien väriset. Ainoan silmänalunenkin oli tumma, mikä kieli useista valvotuista öistä. Muutenkin Martin näytti riutuneelta. Vankilassa vietetyt vuodet olivat tosiaan jättäneet merkkinsä mieheen, Michael päätteli.

Michael pysyi mahdollisimman paljon, Martinin huoneessa, sillä hän tiesi miehen olevan hengenvaarassa. Hän poistui huoneesta vain soittaakseen Rachelille ja vankilalle tai hakeakseen kanttiinista syötävää. Muutoin hän pysyi paikallaan ja oli kiitollinen siitä, että huoneessa oli wc, niin ei tarvinnut sitä lähteä etsimään käytävältä.

***

Toisaalla Michaelin isä vei Rachelin kotiinsa, kuten oli Michaelille luvannut. Hän pysäköi autonsa autotallin eteen ja auttoi sitten Rachelin ulos autossa. Matthewin jäädessä varmistamaan, että auton ovet tuli lukittua.

”Mennään, Margaret varmaan odottaa jo. Tiedäthän jo millainen hän on”, herra Peaks hymähti.
”Tiedän”, Rachel sanoi hiljaa ja seurasi miestä ovelle. Tuskin he edes ehtivät ovelle, kun se jo avautui ja rouva Peaks pyyhälsi ulos.
”Tulittehan te jo”, hän sanoi riemastuneena ja hätisteli tulijoita sisälle.
”Margaret, rauhoituhan nyt vähän”, herra Peaks sanoi ja yritti hivenen hillitä innokasta vaimoaan.
”Greg, älä nyt hupsi”, Margaret sanoi ja istutti Rachelin pöydän ääreen istumaan. Arvasi kai, ettei Rachel ollut ehtinyt syödä aamiaista.
Herra Peaks pyöritti päätään, mutta hymyili. Eihän tietenkään voinut olla vihainen vaimolleen. Hyvää tämä tarkoitti, vaikka ei aina välillä osannutkaan olla rauhallinen, vaan piti yrittää olla kaikkialla yhtä aikaa.

Rachel tunsi huonoa omaatuntoa, sillä hyvää hyvyyttään nämä ihmiset häntä auttoivat ja hän saattoi heidät vaaraan, vain olemalla siellä. Toisaalta idea oli kyllä ollut Michaelin, mutta silti hän tunsi olevansa vastuussa, jos jotain sattuisi.


Tässä vähän jatkoa tähän, miten mahtanee jatkua ja kenestä saavat ongelmia. :)
Edith.... pienen pieni korjaus tekstiin, kun huomasin tehneeni kämmin, mutta nyt on hyvä, tai ainakin parempi tuo yksi kohta. :)
Edith II, pientä hienosäätöä jälleen. Toivottavasti en sotke seuraavan kirjoittajan ajatuksia.
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 18.07.13 - klo:20:22
Rachel tunsi huonoa omaatuntoa, sillä hyvää hyvyyttään nämä ihmiset häntä auttoivat ja hän saattoi heidät vaaraan, vain olemalla siellä. Toisaalta idea oli kyllä ollut Michaelin, mutta silti hän tunsi olevansa vastuussa, jos jotain sattuisi. Hänen ja isän perässähän ne miehet olivat, eikä hän halunnut viattomien sivullisten joutua kärsimään sen vuoksi.

Sivusilmällä Rachel seurasi rouva Peaksin touhuamista ja mietti kertoisiko sittenkin asian todellisen laidan. Sen hän ainakin tiesi, että hän halusi näiden ystävällisten ihmisten saavan tiedon mieluummin suoraan häneltä itseltään, kuin kiertoteitse.

”Onko kaikki varmasti hyvin?” Herra Peaks kysyi ja istuutui pöydän ääreen, Matthewin astuessa sisälle.

Rachel oli vaiti, eikä tiennyt mitä sanoa. Hän piti niin kovasti Michaelin vanhemmista, muttei uskonut, että hekään sietäisivät aivan mitä tahansa ja sellainen tieto, mitä hän kantoi sisällään, voisi olla vähän liikaa. Rachel ymmärsi kyllä miksi ja tiesi, että heidän käyttäytymisensä johtuisi yksinkertaisesti siitä, että he haluaisivat vain suojella omia rakkaitaan. Silti tuo kaikki oli niin kovin raskasta kantaa, joskus jopa liiankin raskasta, Rachel mietti ja silitteli hajamielisenä pientä vatsakumpuaan, joka oli jo tullut jonkinverran näkyviin.

Melkein huomaamattaan Rachel kaivoi housuntaskustaan vanhan kuluneen kuvan, jonka oli saanut isältään. Hän katseli sitä hetken ja nosti katseensa herra Peaksiin.

”Kaikki on kunnossa, kiitos”, Rachel sanoi hiljaisella äänellä ja katseli taas käsissään olevaa valokuvaa.

Herra Peaks oli vaiti, sillä ymmärsi olla utelematta ja tiesi, että tämä kertoisi, kun olisi valmis. Hän oli nähnyt kuvan vilaukselta ja huomioinut, että siinä oli iloisen ja onnellisen näköinen perhe.

”Tämä kuva... se on harvoja muistoja, joita minulla on perheestäni”, Rachel sanoi ja sai herra Peaksin säpsähtämään ajatuksistaan.

Herra Peaks oli yhä vaiti, sillä ei halunnut udella tai painostaa Rachelia mitenkään. Silti hän näki Rachelin räpsäyttävän silmiään ja kyyneleen vierivän hitaasti silmäkulmasta poskelle.

”En ole kertonut vielä kenellekään, paitsi teidän pojallenne, menneisyydestäni ja perheestäni”, Rachel aloitti ja pyyhkäisi poskelleen vierähtäneen kyyneleen pois, ”en ole voinut, enkä uskaltanut”, hän jatkoi.

Herra Peaks katseli Rachelia ääneti ja hiljainen kolina keittiössä oli lakannut kokonaan. Koko huone oli vajonnut syvään hiljaisuuteen. Matthewkin oli nostanut katseen lehdestä, jota oli vetäytynyt sohvalle lukemaan.

”Miksi et?” Herra Peaks kysyi ja katsoi Rachelia myötätuntoisesti.
”Koska minä pelkään”, Rachel vastasi ja henkäisi kiivaasti.
”Mitä sinä pelkäät?” Herra Peaks kysyi ja katsoi kasvot vakavina Rachelia.
”Minä...”, Rachel aloitti, mutta vaikeni. Hän ei tiennyt miten kertoa asia ja pelkäsi näiden ystävällisten ihmisten reaktiota.
”Ei hätää, ihan rauhassa. Sinun ei ole pakko kertoa, jos et halua”, herra Peaks sanoi rauhoittavasti ja otti Rachelin kädet omiinsa.
”Se tapahtui minun syntymäpäivänäni”, Rachel aloitti ja kertoi kaiken. Kertoi miehistä pihamaalla, takaa-ajosta, joesta ja isästä. Siitä miten isää oli syytetty jostain, mitä tämä ei ollut tehnyt ja miten tämä oli joutunut vankilaan. Sitten hän kertoi elämästään sen jälkeen. Kuinka hän oli joutunut lastenkotiin, jossa oli ollut teini-ikään asti ja karannut. Hän kertoili sen jälkeisestä elämästään ja kuinka oli tavannut Michaelin.

Koko tämän ajan herra Peaks oli kuunnellut ääneti. Hän katsoi Rachelia ja näki kaikki ne tunteet, jotka risteilivät tämän kasvoilla. Toki salailu hieman ärsytti, mutta hän ei silti voinut vihainen olla, sillä salailulle oli ollut hyvä syy.
Rachel katseli herra Peaksia, mutta tämän kasvot olivat vakavat ja lähes ilmeettömät, joten hän ei osannut päätellä, mitä tämä ajatteli.

”En tiedä uskoitteko minua, mutta ehkä minun on parempi lähteä, niin eivät tee teille mitään”, Rachel sanoi viimein ja nousi tuolilta. Kuva jäi pöydälle.

Rachel asteli ovelle, vilkaisi vielä kerran herra Peaksia ja astui ulos. Hän katseli eteen avautuvaa maisemaan ja istuutui sitten tyhjälle penkille, joka oli oven vieressä. Vasta silloin kyyneleet alkoivat valua kunnolla ja hän antoi sen tulla. Hän ei edes muistanut milloin oli viimeksi itkenyt näin, mutta kaikki se pelko, suru ja ahdistus olivat nyt aivan liikaa.

Sisällä herra Peaks nousi seisomaan ja asteli levottomana edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä ajatella, mutta sen hän oli päättänyt, ettei tyttöä häädettäisi pois. Tämä selvästi tarvitsi apua ja turvaa, jota oli ollut vailla jo niin kauan.

”Mitä me teemme Gregory?” Margaret kysyi ja katsoi miestä huolestuneena. Toki hänelläkin oli epäilynsä ja pelkonsa, mutta silti hän ymmärsi, ettei toista voinut noin vain jättää oman onnensa nojaan.
”Me autamme häntä”, herra Peaks sanoi ja kääntyi katsomaan vaimoaan, ”mene hakemaan hänet sisälle”, hän jatkoi ja suuntasi kulkunsa kaapilleen, jossa säilytti aseitaan. Niille voisi tulla vielä käyttöä, hän arveli ja kaiveli avainnippua taskustaan, jossa se oli vahvalla kettingillä vyölenkkiin kiinnitettynä.
”Hyvä on”, Margaret sanoi, ”tyttöparka, hän tarvitsee nyt tukea, turvaa ja rakkautta”, hän lisäsi ja astui terassille.

Matthew nousi sohvalta ja asteli isänsä luo, sillä hän tiesi jo, että isä halusi hänet avuksi.

Margaret asteli penkille, jonka toisessa päässä Rachel istui kokoon painuneena ja tärisi itkusta.
”Voi sentään”, Margaret henkäisi lämpimästi, istuutuessaan Rachelin vierelle.
Rachel ei häätänyt häntä pois, tuskin edes huomasikaan naisen tuloa. Hän ei vastustellut lainkaan, kun Margaret veti hänet lähelleen.
”Anna vain kaiken sen tulla ulos, sillä olet jo niin pitkään kantanut sitä sisälläsi”, Margaret sanoi lämpimästi ja silitteli hellästi Rachelin hiuksia, samoin kuin oli tehnyt aikoinaan omille lapsilleen.
He istuivat siinä pitkään vieretysten, kunnes Rachel viimein alkoi rauhoittua.
”Minä muistan...” Rachel aloitti hiljaa ja niiskaisi, ”muistan, kun äiti lohdutti samalla tavalla minua ja Dania”, hän jatkoi ja hymyili surumielisesti kauniille muistolleen.


No niin, iski sitten inspiraatio ja tällainen pätkänen tuli. Toivottavasti en sotkenut kenenkään ajatuksia. No jatkakaatten. Mitä seuraavaksi tapahtunee?
Edith... ihan pientä korjailua tein tuohon loppuun ja lisäsinkin pari riviä. Toivottavasti en sotkenut seuraavan kirjoittajan ajatuksia. Mutta jatkakaahan te vuorostanne...
EdithIII... taas pienen pientä korjailua ja pientä lisäilyä ja toivottavasti en sotke seuraavan kirjoittajan ajatuksia...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 23.07.13 - klo:17:59
Margaret asteli penkille, jonka toisessa päässä Rachel istui kokoon painuneena ja tärisi itkusta.
”Voi sentään”, Margaret henkäisi lämpimästi, istuutuessaan Rachelin vierelle.
Rachel ei häätänyt häntä pois, tuskin edes huomasikaan naisen tuloa. Hän ei vastustellut lainkaan, kun Margaret veti hänet lähelleen.
”Anna vain kaiken sen tulla ulos, sillä olet jo niin pitkään kantanut sitä sisälläsi”, Margaret sanoi lämpimästi ja silitteli hellästi Rachelin hiuksia, samoin kuin oli tehnyt aikoinaan omille lapsilleen.
He istuivat siinä pitkään vieretysten, kunnes Rachel viimein alkoi rauhoittua.
”Minä muistan...” Rachel aloitti hiljaa ja niiskaisi, ”muistan, kun äiti lohdutti samalla tavalla minua ja Dania”, hän jatkoi ja hymyili surumielisesti kauniille muistolleen.


Hän vaipui ajatuksiinsa ja kaikki hyvät muistot nousivat hänen mieleensä. Ne saivat surumielisen hymyn kohoamaan hänen huulilleen, vaikka samaan aikaan hän surikin kaikkea sitä, mitä oli menettänyt.

”Minä kaipaan heitä niin kovasti”, Rachel sanoi viimein ja nosti katseensa Margaretiin, ”kiitos”, hän sanoi.
”Mistä hyvästä?” Margaret kysyi hyväntahtoisesti.
”Siitä, että olette siinä”, Rachel vastasi.
”Eihän tuo ollut mitään”, Margaret sanoi vaatimattomasti, ”mutta tulehan sisälle, et vielä ehtinyt syödäkään”, hän lisäsi ja hymyili lämpimästi.

Rachel oli vaiti ja katseli uusin silmin Margaretia ja tunsi olonsa huomattavasti paremmaksi, vaikka toki hän oli yhä huolissaan isästään. Hän toivoi, että pääsisi pian katsomaan tätä, vaikka olikin Michaelin puheista ja äänensävystä päätellyt tilanteen olevan vakavan.

Viimein he nousivat penkiltä ja menivät sisälle, jossa herra Peaks oli valmistautunut mahdollisten tunkeilijoiden varalle. Toki kaikki heistä toivoi, ettei tulisi kutsumattomia vieraita, mutta koska he eivät voineet tietää mitä vielä voisi tapahtua, oli paras olla varuillaan.

***

Tunnit vierivät ja sinä aikana Michael soitti muutaman kerran kertoen kuulumisia sairaalalta ja kertoi, että Martin alkoi näyttää jo vähän paremmalta, vaikka kestäisikin vielä pitkään, ennen kuin hän olisi siinä kunnossa, että hänet voisi siirtää takaisin vankilalle. Eikä hän sittenkään aivan ennalleen palaisi, sillä tapaus oli jättänyt tähän näkyvien jälkien lisäksi näkymättömät jäljet, jotka eivät paranisi koskaan.

Michaelin pyynnöstä Rachel päätti jäädä pidemmäksi aikaa, tämän vanhempien talolle, vaikka toisaalta häntä pelotti, mitä voisi tapahtua, jos talolle hyökättäisiin. Hän ei halunnut, että Michaelin vanhemmat joutuisivat kärsimään tilanteesta, joka ei edes ollut heidän syytään. Toki Rachel pelkäsi syntymättömän lapsensakin puolesta, mutta ei tiennyt, miten voisi olla, jos viattomat ihmiset joutuisivat kärsimään hänen takiaan.

***

Päivät kuluivat verkkaisesti niin Michaelin vanhempien luona, kuin sairaalallakin. Martin ajelehti mustassa pilvessä pitkän aikaa, kunnes se viimein vaihtui harmaaksi hämäräksi. Hyvin hitaasti tuo harmaus väistyi ja Martin alkoi hahmottaa ympäristöään, niin hyvin kuin se yhdellä silmällä onnistui.

***

Michael saapui takaisin huoneeseen, käytyään hakemassa kanttiinista kahvia ja sämpylän. Astellessaan vuoteen vieritse kohti tuoliaan, huomasi hän Martinin olevan hereillä.


No niin, mitenkähän tämä jatkuupi tästä? Ja joo tuli inspiksen tapainen, vaikka pätkästä tulikin vähän tylsähkö... Jatkakeehan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 24.07.13 - klo:19:11
Michael saapui takaisin huoneeseen, käytyään hakemassa kanttiinista kahvia ja sämpylän. Astellessaan vuoteen vieritse kohti tuoliaan, huomasi hän Martinin olevan hereillä.
Michael laski kahvin ja sämpylän vapaalle pöydälle ja istuutui tuolille, jota veti hieman lähemmäksi vuodetta.

”Herra Scott”, Michael sanoi ja Martin käänsi hitaasti kasvonsa Michaeliin päin.
Martin ei sanonut mitään, katsoi vain Michaelia ääneti ja käänsi sitten katseensa pois tästä.

Michael ei tiennyt mitä sanoa ja hänen teki pahaa katsoa Martinin murjottuja kasvoja, joilta saattoi nähdä ahdistuksen ja surun. Niin paljon tämä oli joutunut kestämään, paljon enemmän kuin kukaan muu vankilan asukkaista, vaikka siellä yksi jos toinenkin sai toisinaan selkäänsä, kun kukaan ei nähnyt. Se oli sitä vankilan elämää, Michael ajatteli, sillä tiesi vallan hyvin, että vankilan asukkailla oli omat sääntönsä ja hierarkia, joka tuntui pysyvän muuttumattomana, vain vangit vaihtuivat, lukuun ottamatta niitä, jotka istuivat elinkautista.

Hän arveli, että oli varmasti melko turhaa kysyäkään kuka oli asialla, sillä Martin ei kertoisi. Ei ollut vielä koskaan inahtanutkaan, vaikka useimmissa tapauksissa oli melkeinpä jo päivän selvää, kuka oli ollut asialla. Melkein aina syyllinen oli Rodriques, jolla oli muutenkin paha maine muiden vankien ja vartijoiden keskuudessa.

Vangit eivät ehdoin tahdoin haastaneet riitaa Rodriquesin kanssa, kuin eivät myöskään vartijat, jotka saattoivat saada osansa iskuista viedessään miestä rauhoittumaan. Se oli kai se latinalainen veri, joka niin usein kuohahteli ja sai Rodriquesin toimimaan ajattelemisen sijasta, vaikkei tämä nyt sentään tyhmä ollut, Michael ajatteli.

Hän antoi Martinin olla ja päätti kutsua lääkärin paikalle katsomaan potilasta ja oli kai näidenkin hyvä saada tietää, että potilas oli herännyt, hän ajatteli ja painoi kutsunappia.

Kesti hyvin pitkän aikaa, ennen kuin valkotakkinen mies tuli paikalle. Michael näki, ettei tämä välittänyt pitää minkäänlaista kiirettä ja rypisti kulmiaan. Hän ei oikein pitänyt lääkärin asenteesta, joka paistoi tästä kilometrien päähän.

Hän seuraili miehen liikkeitä, kun tämä asteli vuoteelle ja alkoi välinpitämättömän oloisesti tutkia Martinia. Viimein lääkäri kääntyi Michaelin puoleen ja...



No niin, tuli taas tällainen pikkupätkänen. Mitenköhän mahtanee jatkua tästä...?
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Mustang - 25.07.13 - klo:09:51
Hän seuraili miehen liikkeitä, kun tämä asteli vuoteelle ja alkoi välinpitämättömän oloisesti tutkia Martinia. Viimein lääkäri kääntyi Michaelin puoleen ja sanoi:

"Potilas voi aivan hyvin ja välitöntä hengenvaaraa ei enää ole. Hänet voidaan aivan hyvin siirtää takaisin vankilaan."

Michael katsoi lääkäriä tyrmistyneenä. Tämä ei voinut mitenkään olla tosissaan. Martin oli juuri vasta tullut tajuihinsa ja kestäisi varmasti vielä pitkään, ennen kuin tämä toipuisi edes siihen kuntoon, että kävelisi itse. Katkenneet kylkiluut ja muut vaivat olisivat kivuliaita siirtäessä. Michaelin mitta oli juuri tullut täyteen. Tämä ei jäisi tähän, hän ajatteli ja lähti tapaamaan sairaalan johtajaa.

***

Samaan aikaan Michaelin vanhempien talossa tunnelma oli lämmennyt. Kaikki olivat tahoillaan selvinneet totuuden aiheuttamasta alkujärkytyksestä ja elämä oli palaamassa uomiinsa. Varotoimenpiteitä oli kuitenkin tehty siltä varalta, että joku saisi tietää Rachelin majailevan siellä. Rachel auttoi Margaretia kodinhoidossa ja lämmitteli jopa lähes täysin unohtuneen neulontaharrastuksen. Iltaisin siihen oli hyvin aikaa, kun uloskaan ei voinut mennä ja koko perhe kerääntyi olohuoneeseen televisiota katsomaan. Ikävä vaivasi kuitenkin nuorta naista ja hän taivutteli Gregin siihen, että hän saisi seuraavana päivänä käydä sairaalassa tervehtimässä miestään ja isäänsä. Matthew lupasi lähteä kyyditsemään, Margaret ja Greg jäisivät vahtimaan taloa, ettei sinne tulisi kutsumattomia vieraita heidän ollessaan poissa. Ilta kului hitaasti Rachelin odottaessa malttamattomana, että näkisi viimei isänsä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen pitäisi sanoa miehelle, jota ei ollut nähnyt vuosiin. Hän oli soittanut Michaelillekin ja kertonut, että tulisi katsomaan heitä. Michael oli ollut asiasta mielissään, mutta käskenyt häntä kuitenkin varautumaan pahimpaan, sen verran huonossa kunnossa hänen isänsä oli. Michael oli kertonut Martinin lääkärin ikävästä asenteesta ja siitä, että oli käynyt juttelemassa sairaalan johtajan kanssa aiheesta. Lääkäri oli saanut nuhteet ja kirjallisen varoituksen. Martin puolestaan oli saanut uuden hoitavan lääkärin, jonka asenne potilaitaan kohtaan oli paljon inhimillisempi. Uusi tohtori lämminhenkinen, keski-ikäinen naislääkäri, nimeltä Lisa Singer. Ajatukset valvottivat Rachelia vielä pitkään, mutta lopulta samettinen pimeys kietoi hänet hellään syleilyynsä ja uni vei tajunnasta voiton.


Oikoluku oli vähän nopianpuoleinen ja pätkästä tuli tynkä. Sori siitä.
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 25.07.13 - klo:13:41
Ajatukset valvottivat Rachelia vielä pitkään, mutta lopulta samettinen pimeys kietoi hänet hellään syleilyynsä ja uni vei tajunnasta voiton.

***

Yö kului kommelluksitta niin sairaalalla, kuin Michaelin vanhempien talolla.

Rachel heräsi varhain aamulla siihen, että auringon säteet tunkeutuivat verhojen välistä huoneeseen ja siihen, että alakerrasta kuului jo niin tutuksi tullutta kolinaa, rouva Peaksin laittaessa aamiaista.

Tuo nainen oli melkoinen aamuvirkku ja ensimmäisenä ylhäällä. Rachel arveli, että tämä taisi peräti nauttia siitä, että sai hääriä keittiössä kaikessa rauhassa ja laittaa aamiaista muille. Olihan hän toki tarjoutunut auttamaan, mutta rouva Peaks oli sanonut, että pärjää vallan mainiosti itsekin.

Rachel venytteli ja nousi vuoteesta. Pienen hetken hän muisti ne aamut kotona, kun kaikki oli vielä ollut hyvin. Äiti oli myös noussut aikaisin laittamaan aamiaista ja sen tuoksu oli herättänyt kaikki muut talossa nukkuvat. Miten hänellä olikaan ikävä näitä hetkiä. Niitä ainaisia kinoja veljen kanssa siitä, kumpi ehtii ensin vessaan aamutoimille tai kumpi saa ottaa ensin äidin tekemiä pannukakkuja.
Montako kertaa isä ja äiti olivat asiasta sanoneet ja kuinka se aina oli kuitenkin unohtunut. Vaikka hän olikin aina kinannut veljensä kanssa, oli tämä silti ollut rakas ja aina turvana, kun kerran sen muutaman vuoden vanhempi oli ollut. Nyt tästä oli jäljellä vain muistot ja muutama valokuva ja se sai jälleen kerran kyyneleet vierähtämään Rachelin poskille.

Rachel painoi kasvonsa käsiinsä ja istui pitkän aikaa vuoteen reunalla, ennen kuin nousi ja asteli sitten vessaan pesemään kasvonsa ja toimittamaan muita aamutoimia. Hän valeli kasvojaan viileällä vedellä, joka tuntui rauhoittavalta ja nosti lopulta katseensa peiliin, joka oli altaan yläpuolella. Hän katseli kuvajaistaan hetken, kunnes jatkoi aamutoimiaan.

Joitain kymmeniä minuutteja myöhemmin Rachel asteli portaat alas ja keittiöön, jossa Margaret hääri hiljaa hyräillen. Nainen kääntyi kuullessaan Rachelin tulevan ja hymyili lämpimästi.
”Saitko nukuttua hyvin?” Hän kysyi ja hätisti Rachelin istuutumaan pöydän ääreen.
”Kyllä, kiitos kysymästä”, Rachel vastasi, sillä oli tosiaankin nukkunut hyvin, vaikka lähiaikoina olikin nähnyt painajaisia tämän kaiken takia.
”Hyvä, syöhän nyt kunnolla, että jaksat” Margaret sanoi lämpimästi ja ojenteli aamiaistarvikkeita Rachelille.
”Kiitos”, Rachel sanoi hiljaa ja toivoi, että voisi tehdä jotain, vaikka tiesikin ettei Margaret antaisi.
”Mitä turhia”, Margaret naurahti ja liikkui tottuneesti keittiössään, ”kuule, pitikin tässä muistin aikana sanoa, että sanotko Michaelille, että Molly tulee tänään käymään”, hän jatkoi.
”Hyvä on”, Rachel sanoi, sillä tiesi että Michaelista oli mukavaa nähdä silloin tällöin pikkusisartaan, joka muuttanut pari vuotta aiemmin opintojen perässä toisaalle.
”Hienoa”, Margaret sanoi ja alkoi jutella niitä näitä ja kertoili kaikenlaista Mollysta.

Rachel kuunteli hymyillen naisen rupatusta ja mietti, olisikohan äitikin ollut samanlainen, jos olisi saanut elää. Hän oli huomannut, että nämä tällaiset ajatukset tuppasivat tulemaan varoittamatta ja silloin, kun niitä vähiten odotti, mutta kai se kuului asiaan, hän mietti. Rachel yritti pitää itsensä rauhallisena, vaikka jo meno sairaalaan jännitti. Michael oli kertonut, ettei isä ollut kovinkaan hyvässä kunnossa, että näky ei olisi järin kaunista katseltavaa.

Toki hän halusi nähdä isänsä, mutta kuitenkin häntä mietitytti moni asia. Kuten se, että mistä puhua isän kanssa, kun ei hän ollut nähnyt tätä viiteentoista vuoteen. Sen hän kyllä tiesi, ettei isä enää näyttänyt samalta kuin viisitoista vuotta sitten. Aika ja vankilassa vietetyt vuodet olivat tehneet tehtävänsä, sen Rachelkin ymmärsi.

Margaret pysähtyi katsomaan Rachelia, joka oli vakavoitunut ja hieman poissaoleva. Hän asteli tämän luo ja laski kätensä tämän hartialle.
”Hyvin se menee”, Margaret sanoi rohkaisevasti, sillä ymmärsi toisen tarvitsevan tukea. Olihan tämä sentään suuri päivä, kaksi ihmistä tapaisi toisensa pitkästä aikaa.
”Kiitos”, Rachel sanoi ja hymyili pienesti. Ihan sydäntä lämmitti, kun toinen oli tukena ja niin kauan kun hän oli ollut yksin.

***

Sairaalalla oli taas tavanomainen aamu. Hoitajat toivat potilaille aamiaisen ja lääkäri aloitti kierroksensa. Michael haki kanttiinista itselleen aamukahvia ja sämpylän, vaikka alkoi hiljalleen jo kyllästyä niihin, mutta se oli kestettävä, kunnes Martin olisi niin hyvässä kunnossa, että hänet siirrettäisiin takaisin vankilaan ja siihen menisi vielä aikaa.

Hän asteli käytäviä pitkin ja huoneeseen, jossa Martin oli. Saapuessaan paikalle, hän havaitsi tohtori Singerin tutkivan Martinia, joka puolestaan antoi kaiken tapahtua. Tosin mitä hän olisikaan voinut tehdä, kun hänet oli sidottu sänkyyn.

”Huomenta”, Michael sanoi ja laski tuomisensa tyhjälle pikkupöydälle.
”Huomenta”, tohtori Singer sanoi ja vilkaisi tulijaa nopeasti, jatkaen omaa työtään häiriintymättä.
Michael pysytteli tämän ajan vaiti ja antoi lääkärin tehdä työnsä, mihin ei lopulta mennyt pitkääkään aikaa ja pian tämä suoristautuikin ja katsoi suoraan Michaeliin.

”No miten on?” Michael kysyi kulmiaan kohottaen.
”Vammat paranevat hyvää vauhtia ja varmaankin noin viikon parin kuluttua hänet voitaneen siirtää takaisin vankilaan”, tohtori Singer vastasi kasvot vakavina.
”Mutta?” Michael kysyi.
”Mutta toinen silmä jää pysyvästi sokeaksi, sitä ei voi enää korjata, sillä sitä oli sohittu aika pahasti jollain teräaseella”, tohtori Singer vastasi. Hän ei voinut ymmärtää, miten tämä mies oli saanut niin kovaa ja julmaa kohtelua osakseen, kun hän vaikutti muuten niin kohteliaalta ja ystävälliseltä.
”Aivan”, Michael sanoi synkkänä. Hän oli toivonut, että silmän olisi voinut pelastaa, mutta tajusi itsekin, että jos tekijä, niin kuin hän itse uskoi, oli Rodriques, ei tämä varmasti ollut säästellyt voimiaan, saati tuntenut sääliä.
”Herra Peaks, haluaisin sanoa vielä sen, ettei hän ehkä kestä toista samanmoista pahoinpitelyä”, tohtori Singer huomautti.
”Ymmärrän”, Michael sanoi ja arveli tietävänsä, mitä tohtori oli tarkoittanut.
”Ei, minä en nyt puhu mustelmista ja haavoista, vaan hänen henkisestä puolestaan”, tohtori Singer sanoi, ”minä en ole psykiatri enkä psykologi, mutta näen kyllä miten tämä on häneen vaikuttanut. Hän vaikuttaa siltä, kuin olisi jo antanut periksi”, nainen jatkoi ja vilkaisi sairaalavuoteella lepäävää miestä, jonka kasvoilla oli vain vakava surumielinen ilme.
”Aivan”, Michael sanoi ja ymmärsi mitä nainen tarkoitti, ”minä toivon, että tämän kaiken saisi selvitettyä”, hän lisäsi ja jäi katsomaan tohtoria, jonka kasvoilla oli nähnyt vain vilaukselta lämpimän ilmeen, tämän katsoessa Martinia.
Hetken hän ajatteli nähneensä omiaan, mutta päätteli sitten, ettei ollut ja oli tyytyväinen. Oli jo aikakin, että joku osoittaisi lämpimiäkin tunteita Martinia kohtaan, tämä kun oli saanut olla vain muiden nyrkkeilysäkkinä kaikki nämä vuodet.

”Hänen tyttärensä tulee tänään käymään”, Michael sanoi viimein.
”Tytär?” Tohtori Singer kysyi hämmentyneenä, sillä hänen saamien tietojen mukaan, potilaan koko perhe oli kuollut.
”Tätä on vähän hankala selittää ja mieluummin jättäisin asian tähän”, Michael aloitti ja tutkaili tohtorin kasvoja, joihin vuosien työskentely sairaalassa, oli jättänyt omat jälkensä.
Hän halusi varmistaa, voiko naiseen luottaa, sillä ei halunnut asian leviävän. Ei vielä, sillä oli niin monta kysymystä ja liian vähän vastauksia. Lisäksi oli vielä se joku, joka selvästi halusi pahaa Martinille ja oletettavasti tuo joku satuttaisi myös Rachelia halutessaan päästä päämääräänsä.

”Mutta miten sellainen on mahdollista?” Tohtori kysyi hämmentyneenä.
”Jos minä kerron, lupaatteko pitää sen omana tietonanne”, Michael sanoi.
”Minä lupaan”, tohtori lupasi.
”Hyvä”, Michael sanoi ja selitti nopeasti, sen mitä tiesi ja mitä Rachel oli hänelle kertonut.
”Hyvänen aika”, tohtori henkäisi ja katsoi, jos mahdollista, vieläkin ystävällisemmin Martinia, joka oli joutunut niin paljon kärsimään.
”Muistakaa, että lupasitte pitää asian omana tietonanne”, Michael muistutti.
”Tietenkin”, tohtori sanoi.
”Hyvä”, Michael sanoi ja istuutui tuolille vuoteen viereen, tohtorin häipyessä jatkamaan kierrostaan.

***

Rachel puolestaan lähti heti aamiaisen jälkeen liikkeelle, sillä kaupunkiin oli matkaa. Matka kului hiljaisuuden vallassa ja Rachelia jännitti niin kovasti. Viimeksi hän oli jännittänyt näin lapsena, kun he olivat koko perheen voimin menneet käymään huvipuistossa, josta hän ja Dan olivat puhuneet ties kuinka kauan.
Se päivä oli ollut lopulta hieno ja muisto siitä, sai hymyn kohoamaan Rachelin huulille.

Nuo lämpimät muistot saivat hänet jatkamaan, vaikka suru ja ikävä tuntuivatkin joskus ylitsepääsemättömiltä. Mutta ehkä ajan kanssa surukin laantuisi, vaikka se nyt tuntui olevan pinnalla ja tuovan pahat muistot mieleen öisin.

Viimein Matthew kaartoi sairaalan pihalle ja pysähtyi pääovien eteen.
”Minä käyn viemässä auton parkkiin ja tulen sitten perässä”, Matthew sanoi Rachelille, kun tämä nousi autosta.
”Kiitos”, Rachel sanoi ja hymyili. Matthew nyökäytti päätään, Rachelin suunnatessa pääovista sisälle. Hetken hänellä meni, ennen kuin hän löysi oikealle osastolle.

***

Tunnit kuluivat ja pian koitti vierailuaika. Lähes samoihin aikoihin Michael sai viestin vankilalta, että myös Eddie ja Rodriques olivat jääneet kiinni, joskin viimeksi mainittu ei ollut antautunut ilman tappelua ja täytyi siis käyttää terveyskeskuksen kautta, ennen takaisin palautusta. Rodriquesta oli vahtimassa useampi poliisi, sillä hän oli arvaamaton, eikä kaihtaisi mitään, halutessaan päästä vapauteen. Michael toivoi totisesti, että kaikki menisi hyvin ja mies saataisiin saman päivän aikana takaisin lukkojen taakse.

***

Martin oli torkahtanut aamiaisen jälkeen, mikä johtui yhtä paljon väsymyksestä, kuin lääkityksestäkin. Hän oli vielä unessa, kun Rachel saapui paikalle. Vasta kun tämä istuutui läheiselle penkille, Martin havahtui unestaan.

”Hei.” Rachel sanoi, äänen kuulostaessa ujolta.
”Hei.” Martin sanoi hiljaa ja käänsi kasvonsa poispäin Rachelista, sillä ei halunnut tämän näkevän, millaisiksi hänen kasvonsa olivat Rodriquesin käsittelyssä menneet. Lisäksi häntä hävetti olla kytkettynä vuoteeseen lepositeillä. Ei oman lapsen kuulunut nähdä tällaista, vaikka kuinka olisikin ollut aikuinen.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, kun kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa.
Rachel katsoi isäänsä, joka oli laihtunut ja vanhentunut, muuttunut siitä, mitä tämä oli viisitoista vuotta sitten ollut. Kaidat kasvot olivat mustelmaiset ja naarmuiset ja toinen silmä peitetty sitein. Lyhyeksi leikatut hiukset olivat jo harmaat. Hänestä tuntui pahalta nähdä isä tuossa kunnossa ja hän oli vihainen. Vihainen siksi, että joku teki tällaista toiselle.

”Isä.” Rachel sanoi, muttei tiennytkään miten jatkaa. Hän halusi puhua, kertoa elämästään ja kertoa kuinka paljon oli kaivannut isää, kuinka paljon rakasti tätä, muttei löytänytkään sanoja jotka kertoisivat tämän kaiken.

Uusi hiljaisuus laskeutui huoneeseen, eikä kumpikaan saanut sanotuksi mitään, vaikka kysyttävää olisikin ollut. Rachel laski varovaisesti kätensä isänsä kädelle ja se tuntui juuri siltä, kuin hän muistikin, yhtä aikaa pehmeältä ja karhealta, lempeältä ja voimakkaalta. Kyyneleet pyrkivät väkisinkin vierimään hänen poskilleen.

”Olen odottanut tätä päivää viisitoista vuotta ja nyt olen tässä, enkä osaa sanoa mitään järkevää.” Rachel naurahti ja pyyhkäisi kyynelen poskeltaan. ”Olen surrut Dania ja äitiä ja minulla on ollut tavaton ikävä sinua.” Hän jatkoi ja nyyhkäisi.
”Olen niin pahoillani pieni Keijuni.” Martin sanoi hiljaa. ”Tämä on minun syytäni.” Hän jatkoi ja kyyneleet vierähtivät hänenkin poskilleen.
”Älä ole. Ei se sinun syysi ollut.” Rachel sanoi silmiään räpytellen ja ymmärsi, miten yksin isä oli kaikki nämä vuodet ollut. ”Minulla olisi paljon kysyttävää sinulta ja paljon kerrottavaa.” Hän jatkoi ja hymyili pehmeästi.
”Haluan kuulla kaiken.” Martin sanoi hivenen paksulla äänellä, josta kuulsi innokkuus ja hänen huulensa kaartuivat hymyyn, jota hänen kasvoillaan ei ollut aikoihin näkynyt.

Rachel ilahtui nähdessään hymyn valaisevan isänsä kasvoja. Tässä olisi kuuntelija ja halusihan hän puhua asioista isänsä kanssa. Hänellä oli tosiaan ollut ikävä vanhempiaan ja juttutuokiota näiden kanssa. Rachel ei ollut jutellut lastenkodin henkilökunnan kanssa lainkaan, eikä edes psykologin, jonka juttusille lastenkodin johtaja oli hänet passittanut, kun hän ei ollut kertonut tälle mitään itsestään tai menneisyydestään.

Rachel kertoi isälleen tuosta kamalasta päivästä, jolloin koko perhe vietiin hänen ja isän elämästä. Päivästä, joka myös oli ollut hänen syntymäpäivänsä, joka muistutti aina ja tulisi jatkossakin muistuttamaan noista tapahtumista, jotka kummittelivat hänen unissaan.

”Sanoit nähneesi tummapukuisia miehiä pihalla”, Martin sanoi hiljaa, kun Rachel oli saanut kertomuksensa loppuun.
”Niin näin”, Rachel vastasi.
”Sittenhän...” Martin aloitti, mutta vaikeni, ”ei, eihän se voi olla niin”, hän jatkoi viimein, eikä tiennyt, mitä ajatella.

Hän ymmärsi oikein hyvin, että jos Rachelin kertoma piti paikkansa, hän oli syytön. Mutta Martin ei vain käsittänyt, miksi kenelläkään olisi ollut mitään häntä tai hänen perhettään vastaan.

”Minä tosiaan näin ne miehet ja yksi niistä huomasi minut”, Rachel sanoi ja katseli käsiään, ”en nähnyt vilaustakaan sinusta, äidistä tai Danista, saati että olisin ehtinytkään jäädä moisia miettimään, kun yksi niistä lähti minun perääni”, hän jatkoi hiljaa, vaikka oli senkin jo kertaalleen kertonut.

”Mutta...” Martin aloitti, kun...


Sun kirjoittama pätkäs inspiroi mua sen verran, että tässä jonkinlainen pätkä. Miten mahtanee jatkua tuosta?
Sorry, pientä edittiä, kun huomasin pari ajatuskämmiä. Faija soitti kesken kirjoittamisen, mikä vähän sotki ajatuksia, mutta jatkakaahan. :)
Edith II, pienen pientä muokkailua tekstin osalta. Jatkakaahan te vuorostanne. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 29.07.13 - klo:10:20
”Minä tosiaan näin ne miehet ja yksi niistä huomasi minut”, Rachel sanoi ja katseli käsiään, ”en nähnyt vilaustakaan sinusta, äidistä tai Danista, saati että olisin ehtinytkään jäädä moisia miettimään, kun yksi niistä lähti minun perääni”, hän jatkoi hiljaa, vaikka oli senkin jo kertaalleen kertonut.

”Mutta...” Martin aloitti, kun tohtori Singer saapui paikalle.

Tohtori katsoi Michaelia kysyvästi, kunnes katse siirtyi Racheliin, joka istui tuolilla vuoteen vieressä.
”Te varmaankin olette neiti Scott”, tohtori Singer sanoi toteavaan sävyyn ja ojensi siron, mutta ajan koetteleman kätensä kohti Rachelia.
”Kyllä”, Rachel vastasi ja tarttui ojennettuun käteen, puristaen sitä ja katsoi hämmentyneenä tohtoria, ”onko jokin hätänä?” hän kysyi viimein ja huolestui, sillä tiesi kyllä isän olevan huonossa kunnossa.
”Ei ole, neiti Scott”, tohtori sanoi ja hymyili, ”tulin vain tekemään lyhyen kierroksen”, hän lisäsi, mutta jätti sanomatta ettei se ollut ihan totta.

Hän vain oli kuullut yhdestä huonosti käyttäytyvästä potilaasta, joka oli päässyt poliiseilta karkuun ja seikkaili nyt pitkin sairaalaa. Jos hän ei aivan väärin muistanut, oli tuo nuorukainen, Michael, kertonut, että juuri tämä mies oli saattanut herra Scottin huonoon kuntoon, vaikkei tämä tietenkään siitä ollut kertonut, eikä tulisi koskaan kertomaankaan.

”Hyvä on”, Rachel sanoi ja istuutui takaisin tuolille ja katseli hiljaisena, kun tohtori Singer hääri vuoteen toisella puolella. Hän oli huomaavinaan jotain tohtorin kasvoilla, jotain hymyntapaista ja hymyili itsekin. Rachel oli tavallaan tyytyväinen isänsä puolesta, sillä tämä oli ollut jo niin kauan yksin, joten oli tämä ansainnutkin hitusen onneakin elämäänsä, hän ajatteli ja vilkaisi sitten Michaelia hymyillen.

Hetkeä myöhemmin tämä rauha rikkoontui sillä huoneen ulkopuolelta alkoi kuulua meteliä ja raskaita juoksuaskelia, minkä jälkeen ovi repäistiin auki ja isokokoinen tatuoitu mies juoksi sisälle.
Rachel nousi seisomaan ja olisi varmasti juossut tohtori Singerin avuksi, jos eivät Matthew ja Michael olisi vetäneet häntä taakseen suojaan. Michael ei ainakaan aikonut antaa Rodriquesille sitä iloa, että pääsisi satuttamaan Rachelia.

Se vain, ettei Rodriques edes ollut huomannut Rachelia, vain Michaelin, Matthewin ja tohtori Singerin, sekä Martinin, joka ei tietenkään päässyt vuoteelta mihinkään. Martinin pulssia mittaava laite tuntui riemastuvan, mikä johtui ihan siitä, että Martin oli kauhuissaan ja miksipä ei olisi ollut, kohdatessaan jälleen sen ihmisen, jota pelkäsi muutenkin.
Mutta vaikka hän pelkäsikin, ei hän halunnut mitään ammuskeluja tai muutakaan tapahtuvaksi sairaalassa, joten hän nykäisi tohtori Singeriä kevyesti tämän takista ja sai näin tämän huomion puoleensa.

”Onko kaikki hyvin?” Tohtori Singer kysyi ja katsoi Martinia huolestuneena.
”Kaikki hyvin”, Martin sanoi ja jatkoi, ”katso saatko mitenkään rauhoitettua hänet, sillä muuten tästä tulee verilöyly, enkä minä halua sellaista. En nyt, kun tyttäreni on täällä.”
”Ymmärrän”, tohtori Singer sanoi ja oli tutkivinaan Martinia taas, samalla kun nappasi näppärästi haluamansa tavarat pöydältä, jolla oli hoitotarvikkeita ja lääkkeitä potilasta varten.

Martin puolestaan tiesi, että siirtäisi mahdollisia turpakäräjiä vankilan muurien sisäpuolelle, mutta parempi niin. Ei hän halunnut Rachelin joutuvan sellaista todistamaan.

Rodriques puolestaan oli astellut lähemmäksi vuodetta, muttei ehtinyt mitään muuta tehdäkään, kun huoneen ulkopuolelta kuului taas askelia ja teräviä käskyjä. Rodriques käännähti ympäri, ottaakseen poliisit vastaan, jolloin tohtori Singer sai haluamansa tilaisuuden. Nainen harppasi nopeasti edemmäs ja iski injektioruiskun miehen takalistoon.

Rodriques kääntyi niin nopeasti ympäri, että hänen iso kätensä osui Singeriin, joka lennähti vähän taaksepäin ja kaatui lattialle pitkin pituuttaan.

”Helvetin ämmä”, Rodriques ärähti, mutta lääke alkoi jo vaikuttaa ja kaikki alkoi keinua hänen silmissään.

”Rodriques, tämä oli sinun omaksi parhaaksesi”, Martin uskaltautui kähisemään, vaikka tiesikin kaivavansa verta nenästään. Mutta näin ainakin vältettiin pahemmat seuraukset, joita Rodriquesin riehuminen olisi voinut saada aikaiseksi.

Rodriques tajusi Martinin olevan oikeassa, vaikka olikin vihainen tälle siitä hyvästä, että pakomatka päättyi lyhyeen ja että hänen tehtävänsä jäi tekemättä. Mutta toisaalta hän ymmärsi myös, että mies oli pelastanut hänen nahkansa, sillä muutoin perässä tulevat poliisit olisivat armotta ampuneet hänet.

Pari poliisia ryntäsi huoneeseen samalla hetkellä, kun Rodriques tömähti selälleen lattialle, lääkkeen vaikuttaessa.

”Sen kuin viette hänet pois”, Michael sanoi ja nyökäytti päätään kohti lattialla retkottavaa Rodriquesia.

Rachel puolestaan tuuppi Michaelin ja Matthewin pois tieltään ja suuntasi auttamaan tohtori Singeriä, joka nousi hitaasti jaloilleen.

”Oletteko kunnossa?” Rachel kysyi ja...


Joo, tuli pieni idea ja oli vähän tylsääkin, niin naputtelin pienesti jatkoa. No niin, miten jatkuupi tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 03.08.13 - klo:23:24
Rachel puolestaan tuuppi Michaelin ja Matthewin pois tieltään ja suuntasi auttamaan tohtori Singeriä, joka nousi hitaasti jaloilleen.

”Oletteko kunnossa?” Rachel kysyi ja
katseli tätä huolestuneena.
”Olen”, tohtori vastasi, sillä hän oli tosiaan selvinnyt muutamalla mustelmalla.

Singer seisoi paikallaan ja katsoi mietteliäänä miestä, joka makasi raajat hajallaan lattialla. Hän oli tyytyväinen, ettei mitään ehtinyt lopulta tapahtumaan. Lopulta tohtori Singer jatkoi omaa rutiiniaan, poliisien hoidellessa omia tehtäviään.

Rodriques ei reagoinut, kun kaksi poliisia tutki häntä siltä varalta, että hänellä olisi ollut minkäänlaisia aseita vaatteidensa kätköissä. Lopulta poliisit varmistuivat siitä, että Rodriques oli aseeton. Ovensuuhun jäänyt poliisi nyökkäsi merkitsevästi, jolloin Rodriquesin tutkineet poliisit tarttuivat Rodriquesia käsistä ja jaloista ja alkoivat kantaa pois.

”Miten ihmeessä Rodriques osasi tänne tulla, sillä tuo ei kovin sattumanvaraiselta vaikuttanut”, Michael sanoi, kun poliisit olivat häipyneet Rodriques mukanaan.
”Minusta koko asiassa on ollut jo pidemmän aikaa jotain mätää”, Rachel sanoi ja asteli vuoteen luo ja katsoi isäänsä, jonka kasvoilta saattoi vielä nähdä pelon, vaikka sen aiheuttaja olikin viety pois.
”Voinhan minä toki väärässäkin olla”, Michael sanoi, sillä ei tietenkään halunnut hermostuttaa Rachelia.
”Ei, et sinä välttämättä väärässä ole”, Rachel huomautti.
”Mutta?” Michael kysyi.
”Mutta en usko, että Rodriques oli suunnitellut kiinni jäämistä ja sairaalalla käyntiä. Hän kai kuuli jotain. Ehkä joku puhui sivu suunsa ja Rodriques käytti tilaisuuden hyväkseen, kun pääsi karkuun häntä saattaneilta poliiseilta”, Rachel selitti.

Hän oli jo nähnyt, millainen mies Rodriques oli ja arveli, ettei tämä ainakaan ollut koko homman aivot. Mies oli liian impulsiivinen siihen hommaan, vaikka toisinaan osasikin järjestellä asiat, päätellen siitä mitä tämä oli vankilassa puuhaillut.

”Niin no. Tiedänhän minä miten äkkipikainen Rodriques on. Hän tekee ensin ja ajattelee vasta sitten ja sen takia hän kai on itsensäkin vankilaan hommannut aikoinaan”, Michael totesi, ”no sen voin sanoa, että hän pääsee pariksi päiväksi rundiin, kunhan hänet on ensin palautettu takaisin vankilaan”, hän jatkoi.
”Eikä se taatusti paranna hänen mielialaansa”, Martin puuttui puheeseen.

Hän tiesi oikein hyvin, mitä se tarkoittaisi, kun hän viimein palaisi takaisin vankilaan. Rodriques todennäköisesti ei jättäisi asiaa siihen, vaikka varmasti ymmärsi, miltä oli pelastunut ja sen ajatteleminenkin sai Martinin värähtämään. Niin, se tarkoittaisi taas sitä, että hän olisi jälleen Rodriquesin nyrkkeilysäkki.

”Isä”, Rachel sanoi huolestuneena, sillä ei oikein pitänyt isän äänensävystä, vaikka tiesikin mitä tämä oli tarkoittanut.
”Anteeksi”, Martin sanoi ja katsoi Rachelia, ”Olen kai ollut niin kauan lukkojen takana, etten enää osaa olla ihmisten parissa”, hän jatkoi hymähtäen.
”Ei se mitään isä”, Rachel sanoi ja hymyili, ”minun pitäisi varmaan lähteä, tohtori Singer näyttää siltä, että haluaa sinun lepäävän. Mutta älä huoli, minä tulen taas katsomaan sinua”, hän jatkoi.
”Se olisi mukavaa, mutta ole varovainen, sillä en tiedä mitä teen, jos menetän sinutkin”, Martin sanoi ja suru palasi hänen kasvoilleen.
”Olen, olen”, Rachel lupasi, nousi ja painoi kevyen suudelman isänsä otsalle.
”Matthew vie sinut takaisin vanhempieni luo. Pysy siellä, kunnes saamme tämän asian selvitettyä”, Michael sanoi ja veti Rachelin lähelleen.
”Totta kai, kultaseni. Älä minusta huoli, olen jo iso tyttö ja osaan pitää puoleni”, Rachel naurahti ja vastasi halaukseen, ”nähdään pian taas uudelleen”, hän lisäsi ja painoi kevyen suudelman Michaelin poskelle.

Tämän tehtyään hän asteli ulos huoneesta, Matthew perässään. Vaikka Michael tiesi, että Rachel olisi turvassa vanhempien luona, ei hän voinut olla huolestumatta. Liian paljon oli tapahtunut, aivan liian paljon, jotta niitä olisi voinut pitää sattumanvaraisina.

***

Siitä päivästä lähtien, Rachel kävi päivittäin katsomassa isäänsä. Toki hän tiesi, että kun isä olisi paremmassa kunnossa, niin tämä siirrettäisiin takaisin vankilaan tai lähinnä vankilan sairaalaosastolle, sillä ei tämä ihan vielä ollut siinä kunnossa, että häntä palautettaisiin takaisin selliosastolle.

Lähteminen vierailuajan päätyttyä oli joka kerta vaikeaa, sillä Rachel pelkäsi, että ennen seuraavaa päivää isälle ehtisi tapahtua jotain pahaa. Olihan hän saanut viimeinkin tietää siitä miehestä, joka oli yrittänyt tukehduttaa isän, kun tämä oli vasta tuotu sairaalaan. Mutta Rachelin onneksi, Martin sai olla rauhassa. Syytä siihen ei ollut, mutta Michael ei silti halunnut jättää Martinia vartiotta, niin kauan kun tämä vielä olisi sairaalassa. Ei ollut hyvä antaa tuolle jollekulle ainoatakaan tilaisuutta toteuttaa suunnitelmansa, joka tässä tapauksessa oli Martinin tappaminen, hän ajatteli.

Joka ikinen kerta, kun Rachel oli käymässä sairaalalla, oli Martin koettanut taivutella tätä lopettamaan tutkimuksen, sillä hän pelkäsi, että tuo joku, joka oli hänen elämäänsäkin hankaloittanut, tekisi jotain pahaa Rachelille. Sitä hän ei halunnut, sillä hän ei tiennyt, miten voisi kestää, jos menettäisi sen ainoan, joka perheestä vielä oli jäljellä.
Rachel oli yhtä itsepäisesti kieltäytynyt lopettamasta ja olikin jo löytänyt yhtä ja toista, mutta ei vielä niin paljoa, että se auttaisi Martinia.

Myös tohtori Singerin ja Martinin välit lämpenivät, joskaan mitään suhdetta ei ollut, eikä Martin ainakaan vielä halunnut mitään sen suuntaistakaan. Ei, tunteet Annieta kohtaan olivat vielä liian voimakkaat ja pinnassa, eikä hän halunnut olla epäkunnioittava vaimoaan kohtaan, vaikka tämä olikin ollut kuolleena jo viisitoista vuotta. Toisekseen hän oli vanki ja lisäksi oli tuo joku, joka halusi vanhingoittaa kaikkia niitä, jotka olivat hänelle läheisiä, eikä hän halunnut saattaa tohtori Singeriä vaaraan.

Ehkä jos tilanne olisi ollut toisenlainen, eikä olisi ollut vaaraa, siitä että toiselle kävisi huonosti, olisi hän voinutkin ajatalla syvempää suhdetta naiseen, vaikka menneet vielä kaihersivatkin hänen mielessään. Martin ilmaisi asian myös tohtori Singerille, joka tuntui ymmärtävän häntä.

***

Viimein tuli se päivä, jolloin Martin siirrettiin takaisin vankilalle ja siellä vankilan sairasosastolle, jossa hän oli vain joitain viikkoja, kunnes hänet siirrettiin takaisin omaan selliinsä.

Martin jatkoi samaa vanhaa rutiiniaan, kuin ennen sairaalaan joutumistaan ja vältteli Rodriquesia niin paljon kuin se vankilassa oli mahdollista. Hän oli, jos mahdollista, vieläkin yksinäisempi ja eristyneempi, kuin ennen. Martin oli saanut pelätä ennenkin, mutta nyt se pelko oli kasvanut melkein sietämättömäksi, etenkin kun hän tiesi, ettei hän olisi enää edes omassa sellissä turvassa.

Ruoka-aikoina välttely oli hieman hankalaa, mutta onnistui, sillä Martin antoi toisten ohittaa itsensä ja jäi jonon viimeiseksi. Ei hän ennenkään ollut haastanut riitaa kenenkään kanssa, eikä hän tehnyt sitä nytkään.

Vaikka Rodriquesissa olikin kylliksi, niin se ei kai riittänyt, sillä sairaalaepisodin aikana vankila oli saanut uuden asukkaan, joka oli yhtä pahansisuinen ja riidanhaluinen, kuin Rodriques. Ensitöikseen tämä uusi mies kävi Rodriquesin kimppuun sillä seurauksella, että pääsi viettämään vuorokauden eristyssellissä.
Tästä päivästä lähtien Rodriquesin ja Jaken välisistä tappeluista tuli päivittäisiä. Molemmat päätyivät vuorotellen tai yhtä aikaa eristykseen, mutta se ei tuntunut auttavan yhtään mitään.

Martin arveli, että kyseessä oli jonkinlainen reviiririita miesten välillä, mutta piti visusti suunsa kiinni asiasta, sillä selkäsauna ei liiemmälti houkuttanut. Etenkään, kun syytä hänen hakkaamisekseen ei paljoa tarvittu. Riitti, että hän vain vilkaisikin jotakuta, jolla sattui olemaan huono päivä ja jo viuhuivat nyrkit.

Eräänä päivänä Martinin ollessa ruokailemassa, Rodriques ja Jake ottivat jälleen kerran yhteen.
Martin oli jo syönyt ja oli viemässä tyhjää tarjotinta pois, kun joku törmäsi häneen, jolloin tarjotin tavaroineen putosi lattialle kovaäänisesti rämisten.

"Anteeksi", Martin sanoi hyvin hiljaisella äänellä ja kumartui noukkimaan lattialle lentäneitä tavaroita.
"Katsoisit vähän mihin kuljet, senkin kömpelö ääliö", Rodriques sihahti ärtyneenä ja harppoi pois.

Martin ei sanonut mitään, mutta tiesi, että vaikka nyt ei saanutkaan nyrkistä, niin se siirtyi vain myöhemmälle. Hän tyytyi vain keräämään astiat tarjottimelle ja viemään sen kärryyn. Martin oli ehtinyt jo kärryjen luo, kun hän näki Jaken nousevan pöydästä ja suuntaavan kohti Rodriquesia. Hän arvasi, että kohta olisi jälleen kerran täysi rähinä päällä ja aikoi jatkaa hommiaan kiinnittämättä sen enempää huomiota noihin kahteen, kun hän huomasi jotain Jaken kädessä.

Martin jäi paikalleen tuijottamaan, eikä tiennyt mitä tehdä. Hän arveli, ettei Rodriques kuuntelisi, vaikka hän yrittäisikin sanoa. Niin paljon kuin Martin Rodriquesia pelkäsi ja vihasi, ei hän silti hyväksynyt puukottamista, etenkään, kun toinen oli aseeton. Mitään muuta keinoa hän ei tiennyt, joten viimein hän suuntasi kohti tappelupukareita. Jaken käsi oli jo valmiina iskemään, kun Martin syöksyi rajusti kohti Rodriquesia, joka lennähti päin läheistä pöytää. Täsmälleen samalla hetkellä Jaken käsi heilahti ja Martin tunsi jonkin viiltävän käsivarttaan.

"Kaivatko verta nenästäsi vanhus?" Rodriques rähjäsi ja iski nyrkkinsä niin lujasti Martinin kasvoihin, että tämän pää heilahti rajusti sivulle.
"Anteeksi, olen pahoillani", Martin sopersi ja perääntyi.

Viimein hän kääntyi ja alkoi hitaasti astella kohti ovia, palatakseen takaisin selliinsä. Martin kuuli miten meteli hänen takanaan koveni, muttei välittänyt siitä. Sitten meteli yllättäen hiljeni, tuntui kuin kaikki ruokasalissa vielä olevat vangit olisivat yhteistuumin päättäneet vaieta.

Lopulta hiljaisuus katkesi, joskaan mitään huutoa tai äskeisen kaltaista meteliä ei enää tullut. Vain tavallista keskustelua ja askeleita. Martin oli pysähtynyt hetkeksi ja jatkoi matkaansa, sillä ei halunnut jäädä odottamaan Rodriquesia, jolla oli asiat jääneet kesken hänen kanssaan. Martin tiesi kyllä, mistä asioista oli kyse, eikä halunnut kohdata pahinta vihamiestään. Hän kuuli lähestyvät askeleet ja yritti nopeuttaa askeliaan entisestään. Pieni pelästynyt äännähdys karkasi hänen huuliltaan, kun hän tajusi, ettei pääsisi pakoon.

***

Toisaalla Rodriques käännähti, kuullessaan Jaken hyökkäävän ja silloin hän näki verisen omatekoisen puukon tämän kädessä ja tajusi, miksi Martin oli tullut väliin. Rodriques tiesi, että hänen olisi päätettävä nopeasti mitä tehdä, tai saisi itsekin puukosta.

Lopulta hän nappasi käsiinsä tuolin ja iski sen niin lujasti päin Jakea, että tämä kaatui lattialle tajuttomana, puukon liukuessa pöydän alle. Rodriques ei välittänyt nyt siitä, vaan suuntasi kulkunsa käytävälle, jonne Martin oli mennyt ja jota kautta pääsi selliosastolle.

Hän näki pitkällä edellään Martinin, joka yritti kävellä vähän nopeammin.
”Hei, odota”, Rodriques huusi ja harppoi vauhdikkaasti Martinin perään.

Hän oli kuulevinaan epätoivoisen äännähdyksen ja tajusi, että mies oli peloissaan, koska luuli saavansa jälleen kerran selkäänsä. Rodriques nopeutti askeliaan puolijuoksuksi ja sai kuin saikin Martinin kiinni. Hän tarttui miestä hartiasta ja käänsi tämän ympäri. Rodriques huomasi, että Martin oli kauhusta jäykkänä.

”Hei, en mä aio lyödä”, Rodriques sanoi, kun sai hengityksensä tasaantumaan.

Martin ei vastannut, vaan odotti, mitä tuleman piti. Toki hän ihmetteli, mitä Rodriquesilla oikein oli mielessään, mutta koska oli jo aikaa sitten oppinut mitä tämän läsnäolo yleensä tarkoitti, katsoi hän parhaimmaksi olla vaiti.

Rodriques ei tiennyt, mitä sanoa miehelle, jota oli lähestulkoon kiduttanut koko sen ajan, minkä tämä oli tuomiotaan tähän mennessä istunut. Hän näki Martinin nyt aivan uusin silmin, eikä voinut ymmärtää, miksi tämä oli tehnyt, niin kuin oli tehnyt. Sillä tiesi oikein hyvin, ettei ollut ansainnut sitä, mitä tämä oli tehnyt.

”Kuule, ihan totta. En mä halua lyödä sua”, Rodriques yritti vielä ja huomasi vasta sitten, että Martinin paidan hiha oli toisen käden olkavarren kohdalta värjäytynyt punaiseksi. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, kun käytävältä hänen takaansa, alkoi kuulua melua.

Rodriques kääntyi ympäri, nähdäkseen tulija, vaikka olihan hän jo äänekkäästä kirosanatulvasta tunnistanut saapujan. Eipä silti, ei hän silti olisi halunnut Jakea kohdata, sillä tämä oli raivoissaan saadusta löylytyksestä ja näytti nytkin siltä, että paiskaisi tieltään jokaisen, joka yrittäisi estää tai sanoisi yhdenkin poikkipuolisen sanan.
Miehen ulkonäkö oli hurja ja sitä korosti entisestään se, että naama oli veressä. Hän oli saanut haavan otsaan, aivan hiusrajaan, kun Rodriques oli lyönyt tuolilla.

Martin, ei tiennyt mitä tehdä, mutta tiesi liiankin hyvin miten hänen kävisi, jos ei heti siirtyisi kauemmaksi, sillä Jake oli tosiaan sen näköinen ettei paljoa välittäisi, ketä satuttaisi riehuessaan.

Meteli tosin oli myös herättänyt paitsi toisten vankien, myös vartioiden huomion, että ehkä tästä tulisi lyhyehkö yhteenotto, Martin toivoi, vaikka tiesikin, että saattoi toivoa liikoja. Hän perääntyi kauemmas, sillä arveli, ettei Jake olisi yhtään sen ystävällisempi hänelle, kuin Rodriquesillekaan. Martinilla oli tunne, että jos toinen kiusaaja ehkä lopettaisi, niin uusi olisi varmasti tulossa tilalle, tässä tapauksessa Jake.

Ei ehtinyt kulua minuuttiakaan, kun Jake ja Rodriques olivat toistensa kimpussa, Martinin luikkiessa sivummalle ja painautuessa seinää vasten, yrittäen olla mahdollisimman näkymätön. Kaikkein mieluiten hän olisi mennyt takaisin omaan koppiinsa, mutta koko käytävä oli sillä hetkellä aivan täynnä sinne saapuneiden vankien ja vartioiden takia.

Vartijat yrittivät saada ääntään kuuluville ja hätyyttää vankeja pois ahtaasta käytävästä, mutta tehtävä näytti miltei mahdottomalta. Vähä vähältä, he saivat vankeja rauhoittumaan ja siirtymään sivulle, jotta pääsisivät käsiksi Jakeen ja Rodriquesiin.

Äkkiä Jake tyrkkäsi Rodriquesin voimalla kauemmaksi itsestään. Tämä horjahti ja miltei kaatui, mutta sai lopulta pidettyä tasapainonsa ja syöksyi päin Jakea. Hetken oli taas käsikähmää ja lattialla pyörimistä, kunnes Rodriquesin onnistui paiskata Jake kauemmaksi itsestään. Siinä rytäkässä Jake törmäsi päin Martinia, joka inahti likistyessään Jaken ja seinän väliin.

Jake kääntyi ja näki Martinin, joka oli painautunut vasten seinää ja yritti hivuttautua kauemmaksi Jakesta. Jaken raivo oli saavuttanut millään-ei-ole-mitään-väliä tason ja tämä nappasi Martinia rinnuksista kiinni, rysäyttäen tämän voimalla päin seinää. Martinin huulien välistä karkasi pelokas vinkaus, kun takaraivo kolahti kovaa betoniseinää vasten. Tähdet sinkoilivat hänen silmissään, kun hän nosti kätensä suojakseen, mutta niistä ei ollut kovinkaan kummoista apua Jaken isoja nyrkkejä vastaan.

Viimein Jake paiskasi Martinin nurkkaan kuin räsynuken ja suuntasi jatkamaan tappelua Rodriquesin kanssa, kun...


Joo, muuttelin tätä pikkuisen.  Jatkakaahan te vuorostanne... :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 15.09.13 - klo:15:12
Viimein Jake paiskasi Martinin nurkkaan kuin räsynuken ja suuntasi jatkamaan tappelua Rodriquesin kanssa, kun paikalle saapui juoksujalkaa useita vartijoita.

He kiskoivat tappelupukarit irti toisistaan, saaden itsekin muutaman osuman itseensä, kunnes viimein saivat miesten kädet kangettua selän taakse ja rautoihin. Tämä rauhoitti tappelupukareita, mutta vain hyvin vähän.
”Käyttäkää nuo sairaalasiivessä ja viekää sitten rundiin viilentämään tunteitaan” Joe antoi käskyn ja katsoi tympääntyneenä Jakea ja Rodriquesia, ”ja te muut, ihot umpeen tai pääsette heidän seurakseen rundiin”, hän karjaisi, kun muutama muu vanki alkoi aukoa päätään.

Jakea ja Rodriquesia pitelevät vartijat tyytyivät vain nyökkäämään ja alkoivat kuljettaa miehiä kohti sairaalasiipeä, sillä kumpikin tarvitsi paikkausta ja vähintään tarkastuksen, sillä olivat mätkineet toisiaan ihan kunnolla ja kummankin nenästä valui veri.

Joe jäi vielä paikalle seuraamaan tilannetta, sillä kaikkein vähiten hän nyt juuri kaipasi uusia tappeluita tai mahdillista kapinaa, jollaisen tuollaiset tappelut saattoivat helposti aiheuttaa.

Michael, joka sinä päivänä oli Joen pari, kumartui tutkimaan Martinia, joka oli hänkin saanut osansa Jaken ja Rodriquesin tappelusta.
”Oletko kunnossa?” Michael kysyi ja tarkasteli kulmat kurtussa Martinia, joka tilanteen rauhoituttua yritti kammeta itseään jaloilleen.
”Enköhän”, hän mutisi ja pyyhki naamaansa.
”Ehkä on paras, että käytän sinut sairaalaosastolla, ennen kuin vien takaisin selliisi”, Michael sanoi ja auttoi Martinin jaloilleen.
”Kiitos, mutta kyllä tämä tästä”, Martin yritti väittää, vaikka selkää kivisti ja naamaan sattui ikävästi. Lisäksi häntä ei oikein houkuttanut ajatus olla lähellä Jakea ja Rodriquesia, jotka myös oli viety paikattavaksi.
”Kuule, on parempi, että lääkäri katsoo, tarvitsetko enemmänkin paikkailua”, Michael sanoi itsepintaisesti, ”minä katson, ettet joudu turhan lähelle tappelupukareita”, hän huomautti.
”Hyvä on”, Martin myöntyi, sillä ei oikein jaksanut pistää vastaan.

Hän antoi Michaelin kuljettaa itsensä sairaalaosastolle. Siellä oli yllättävän rauhallista, sillä loppujen lopuksi kumpikin tappelupukari oli päässyt varsin vähällä, vaikka tappelu itsessään oli ollut raju.

Martin sai siis olla rauhassa, muttei voinut olla miettimättä, mitä tulisi vielä tapahtumaan, kun tuo taistelupari pääsisi pois rundista. Toisaalta hän oli jo tottunut siihen, että sai turpiinsa ilman syytäkin, vaikka tietenkin hän toivoi, että saisi jo olla rauhassa.

Tarkastus oli nopeasti ohi ja onneksi ei mitään vakavia vammoja löytynyt, joten Martin pääsi paikkaamisen jälkeen palaamaan omaan selliinsä.

***

Aika kului ja muutaman päivän kuluttua Jake ja Rodriques pääsivät pois rundista. Vaikka he tuntuivatkin olevan yllättävän rauhallisia, tiesivät muut, ettei se rauhallisuus ollut pysyvää. Oli vain kyse ajasta, milloin Jaken ja Rodriquesin välille syntyisi jälleen tappelu. Se oli paljon varmempaa, kuin saada armahdus, muutama elinikäistä tuomiota istuva tapasi sanoa, kun tämä näennäinen rauha kerta toisensa jälkeen rikkoutui.

Päivä toisensa jälkeen kului rauhallisesti, mitään ei ollut tapahtunut toistaiseksi. Rodriques käyttäytyi yllättävän siivosti, eikä ollut käyttänyt vielä yhtäkään tilaisuutta käydä Martinin kimppuun, mikä sai osan vartijoista epäilemään. Oli näet yleisessä tiedossa, millainen Rodriques yleensä oli ollut Martinia kohtaan, joten totta kai tällainen yhtäkkinen ystävällisyys huomattiin.

Martinkin huomasi tämän muutoksen, mutta se ei saanut pelkoa hälvenemään, sillä liian usein hän oli ollut Rodriquesin nyrkkeilysäkki. Eikä hän oikein osannut suhtautua tämän muuttuneeseen käytökseen, vaan oli yhä pelokas ja hiljainen, tämän läsnä ollessa, kuin oli ollut ennenkin. Se oli aiemminkin ollut paras tapa välttyä ikävyyksiltä, joita hän ei nytkään halunnut yhtään enempää, kuin oli jo joutunut kokemaan.

Rodriques huomasi kyllä, ettei Martinin käyttäytyminen ollut muuttunut entisestä mihinkään ja tajusi kyllä, ettei pelko noin vain häipyisi, vaan se oli juurtunut syvään ja syystäkin. Hän jopa tunsi syyllisyyttä teoistaan, varsinkin kun tajusi, mitä olisi voinut käydä, jos Martin ei olisi tuona päivänä mennyt väliin, kun Jake oli heilunut puukkonsa kanssa.

***

Vierähti taas muutama päivä, kunnes tuli vierailupäivä, jolloin useimmat vangit saivat vieraita. Martin ei yleensä saanut ainoatakaan vierasta, joten ei hän osannut sellaista nytkään odottaa ja oli suunnitellut viettävänsä päivänsä, kuten muutkin päivät tähän asti. Olemalla sellissään ja keskittymällä harrastuksiinsa, vaikka se olikin muuttunut hivenen hankalammaksi näön mentyä toisesta silmästä.

Hän oli juuri keskittynyt maalaamaan, kun sellin ovi avattiin ja Joe astui sisälle.
”Martin Scott, teille olisi vieras”, Joe sanoi, Martinin laskiessa alas siveltimen, jolla hän oli juuri levittänyt väriä kankaalle.

”Vieras? Minulle?” Martin sanoi uskomatta korviaan
”Kyllä”, Joe tokaisi ja jäi odottamaan, että Martin saisi laitettua siveltimet ja muut pois käsistään.
”Mietin vain, kuka haluaisi tavata minut”, Martin sanoi laitettuaan tavarat paikoilleen ja kääntyessään Joeen päin.
Joe oli vaiti, sillä ei oikein itsekään tiennyt, kuka vieras voisi olla. Sitä kun ei oltu kerrottu hänellekään.

”Mennäänkö sitten?” Joe kysyi viimein ja Martin nyökkäsi.

***

Joe johdatti hänet tapaamistilaan, joka koostui loosseista, joiden yhteen seinään oli laitettu ikkuna, josta saattoi nähdä toiselle puolella ja toisessa seinässä oli luuri, jonka välityksellä toisella puolella olevalle henkilölle puhuttiin.

Ohjattuaan Martinin yhteen tällaisista loosseista, Joe siirtyi sivummalle ja jäi seuraamaan tapaamistilan yleistä tilanne. Tähänkään alueeseen ei kaivattu minkäänlaista riehumista, etenkään kun joku voisi yrittää pistää rakenteet hajalle ja karata, mikä taas saattaisi vierailijat vaaraan, mikä tietenkään ei tullut kyseeseen. Toki rakenteet olivat hyvin vahvoja, joten kestäisivät onneksi erittäin hyvin, jos joku yrittäisi hajottaa vaikka vain vankeja ja vieraita erottavan lasin, mutta ei välttämättä tarpeeksi hyvin.

***

Martin istuutui tuolille ja laski kätensä pienelle pöytätilalle. Hetken kuluttua hän nosti katseensa ja näki nuoren naisen toisella puolella.
Hän otti luurin käteensä ja painoi kuulokkeen korvaansa vasten, naisen tehdessä samoin.

”Rachel, minähän pyysin ettet tulisi tänne”, Martin sanoi, sillä ei oikein pitänyt siitä, että Rachel tuli tänne, missä muut vangit saattoivat nähdä hänet. Hän tiesi liiankin hyvin, mitä nuo vangit tekisivät, jos heidän keskuuteen joutuisi nainen, eikä se ajatus miellyttänyt häntä yhtään.

”Hei vain sinullekin, isä”, Rachel sanoi ja katsoi isänsä surumielisiä kasvoja. Ymmärsihän hän, miksei isä halunnut tällaisia tapaamisia, mutta hän halusi nähdä tämän taas, sillä he olivat kuitenkin olleet erossa vuosia.
”Miksi tulit tänne?” Martin kysyi huolestuneena ja alkoi jo pelätä, että jokin oli vinossa.
”Isä, kaikki on hyvin. Minä halusin vain nähdä sinut taas”, Rachel sanoi ja painoi kämmenensä heitä erottavaa lasia vasten.
Martin oli aikeissa vastata, kun...

Miten mahtaa jatkua? Mitä seuraavaksi tapahtuu, kerrohan sinä se... :)
Pientä editointia, kun huomasin vähän huonosti muodostettuja lauseita yms kämmejä. Oma moka kun liian kiireellä naputtelee tarinaa eteenpäin... mutta jatkakaahan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 20.09.13 - klo:14:45
Martin oli aikeissa vastata, kun joku tönäisi häntä ohi kulkiessaan. Martin kääntyi katsomaan ja näki Jaken, joka katsoi tyynesti takaisin ja jatkoi matkaansa seuraavaan tyhjään koppiin, joka oli käytävän päässä.

”Jake, käyttäydy tai pääset taas rundiin”, Joe huikkasi miehen perään, joka mutisi jotain takaisin puoliääneen.
Joe huokaisi ja perääntyi päätään pyöritellen takaisin paikalleen seuraamaan tilannetta.

Martin puolestaan katsoi vielä hetken suuntaan, jonne Jake oli mennyt ja kääntyi sitten katsomaan tytärtään.

”Minustakin on mukava nähdä sinua, mutta en halua sinun tulevan tänne”, Martin sanoi ja katsoi Rachelia totisena.
”Minä osaan kyllä pitää puoleni, olen iso tyttö jo”, Rachel muistutti.
”Silti, minä tuntisin oloni paljon paremmaksi, jos pysyisit kaukana tästä paikasta”, Martin huomautti ja kertoi, etteivät paikan asukit todellakaan ajatelleet naispuolisista vieraista mitenkään kauniisti.
”Siinähän ajattelevat”, Rachel tokaisi, vaikkei itsekään erityisemmin pitänyt ajatuksesta, mutta niin kauan kun eivät päässeet käsiksi, se ei haitannut.
”Silti”, Martin intti. Toki hän halusi nähdä tytärtään ja kuulla tämän kuulumisia, mutta toivoi, että tällaiset tapaamiset tapahtuisivat aivan jossain muualla, kuin muiden vankien nähden.
”Äh, anna jo olla”, Rachel sanoi ja katseli isänsä totisia kasvoja, joihin vankilassa vietetty aika oli jättänyt omat jälkensä, ”minä halusin vain nähdä sinua, sillä olemmehan olleet erossa jo niin kauan”, hän muistutti.
”Olen pahoillani, mutta ajattelen vain parastasi. Olet ainoa mitä minulla jäljellä perheestämme”, Martin vastasi ja painoi katseensa alas. Muistot nousivat hyökynä pintaan ja hän yritti taistella vastaan, sillä ei halunnut vetistellä tyttärensä nähden.
”Isä, sinä olet aina niin kultainen”, Rachel sanoi ja hymyili lämpimästi. Hän ymmärsi kyllä, mitä isä kävi läpi, olihan hän itsekin käynyt läpi samaa, joskin hän oli saanut olla aika lailla rauhassa, toisin kuin isä.

Martin oli yhä vaiti, eikä tiennyt mitä sanoa. Hetkeä myöhemmin hän nosti katseensa ylös ja katseli ainoalla silmällään tytärtään, joka niin kovin muistutti Annieta. Hän huomasi, myös miten raskaus oli tätä muuttanut, tämä ihan hehkui tulevaa äitiyttään.

”Minä kuitenkin pyydän, ettet enää tulisi tänne, jollei ole aivan ehdottoman pakko”, Martin pyysi ja katsoi tytärtään anoen, ”teethän sen, rakas keijuni”, hän lisäsi.
”Hyvä on”, Rachel myöntyi, vaikkakin hivenen vastentahtoisesti.
”Hyvä”, Martin sanoi helpottuneena ja hymyntapainen käväisi hänen kasvoillaan.
”Minä yritän hoitaa sinut pois sieltä, sillä tiedän että olet syytön”, Rachel sanoi.
”Rachel...” Martin aloitti, mutta vaikeni sitten. Hän ei itsekään tiennyt miten suhtautua asiaan, kun oli jo alkanut pitää itseään syypäänä tapahtuneeseen, vaikka toisaalta jokin hänen sisimmässään väittikin muuta, ”olethan varovainen, en halua menettää sinuakin”, hän sanoi lopulta, sillä tiesi, ettei voisi estää Rachelia mitenkään.
”Olen, olen”, Rachel lupasi, ”näkemiin isä”, hän lisäsi.
”Näkemiin, keiju”, Martin sanoi ja he kumpikin laskivat luurin takaisin paikalleen.

Martin istui vielä paikallaan ja katseli tyttärensä loittonevaa selkää, kun tämä asteli poispäin. Hetkeä myöhemmin hänen katseensa kiinnittyi pyörätuoliin ja siinä istuvaan mieheen. Aivan pienen hetken hän oli tuntevinaan miehen katseen itsessään, kunnes tämä käänsi päätään ja antoi avustajansa työntää itseään kohti samaa ovea, josta Rachel oli vähän aiemmin kadonnut.

Martin nousi ja kääntyi lähteäkseen ja oli vähällä törmätä Jakeen. Hän pysähtyi niille sijoilleen ja katsoi isoa miestä ääneti. Sen sijaan, että Jake olisi sihahtanut jotain halveeraavaa, hän katsoi Martinia vinosti hymyillen.

”Aikamoinen namupala sulla äsken vieraana”, Jake sanoi sitten ja naurahti röyhkeästi.
”Toivoisin, ettet puhuisi tyttärestäni tuohon sävyyn”, Martin sanoi viileästi ja tunsi, miten jotain uutta nousi pintaan. Jotain, jota hän oli pidätellyt sisällään, koko tämän ajan.
”Mä puhun mitä lystään, etkä sinä voi sille mitään”, Jake sanoi tyynesti ja aikoi jatkaa matkaansa, kun Martin nappasi häntä rinnuksista ja rysäytti voimalla vasten betoniseinää.
”En välitä siitä tippaakaan, mitä minulle tapahtuu, mutta tyttäreni jätät rauhaan”, Martin ärähti ja painoi Jaken yhä lujemmin vasten kylmää betoniseinää, painaen luisevan käsivartensa tämän kurkulle, niin että tämän oli hetken ajan vaikea hengittää.

Jake tuijotti Martinia suu auki, sillä ei ollut uskonut tämän tekevän mitään tällaista. Mutta hämmennys alkoi hiljalleen hälvetä ja hän tiesi, ettei Martinista olisi vastusta. Jake tiesi, että vaikka Martin olikin päässyt yllättämään, ei tämä pystyisi silti kunnolla puolustautumaan ja tämän otteestakin oli naurettavan helppo päästä pois. Hän ei kuitenkaan yrittänyt, sillä halusi nähdä mitä miehellä oli mielessä. Jos tämä nyt tekisi yhtään mitään. Helpostihan hän miehen selättäisi, hän tuumi ja hämmennys vaihtui huvittuneisuudeksi.

”Ja miten kuvittelit estäväsi mua?” Jake irvaili, kun ei malttanut olla härnäämättä Martinia.

Martinin kasvot vääristyivät vihasta, luiseva käsi painautui hetkeksi tiukemmin Jaken kaulalle, polven koukistuessa. Ennen kuin Jake ehti tehdä mitään Martinin koukistettu jalka heilahti kauniissa kaaressa ja luiseva polvi jysähti voimalla Jaken jalkoväliin. Samalla Martin hellitti otteensa Jakesta ja astui kauemmaksi, miehen taittuessa kaksin kerroin, kädet jalkovälissä ja kirouksia sihisten hampaidensa välistä.

”Jos tyttärelleni tapahtuu jotain, revin vehkeesi irti”, Martin sähähti raivoisasti, käännähti kannoillaan ja suuntasi kulkunsa sinne, missä Joe seisoi, Jaken jäädessä polvilleen lattialle kiroilemaan.

***

Joe oli nähnyt koko tilanteen ja katsoi hänkin silmät suurina ja leuka auki loksahtaneena Martinia, sillä tämä ei ollut vielä koskaan aiemmin käynyt kehenkään käsiksi. Jokin oli katkaissut kamelin selän, hän päätteli, sillä ei kai Martin muutoin olisi käyttäytynyt sillä tavoin Jakea tai ketään muutakaan kohtaan.

Hän ei saanut mitään sanottua, vaan antoi Martinin mennä. Vasta kun loosien välistä alkoi kantautua kovaa meteliä, hän sai itsensä liikkeelle. Nopeasti hän suuntasi kulkunsa sinne, parin muun vartijan seuratessa perässä. Yhdessä nuo vartijat alkoivat Joen johdolla rauhoittelemaan tilannetta. Joe arvasi kyllä, miksi Jake oli niin vihainen ja mitä tämä haluaisi tehdä, jos vain voisi, sillä hänet oli tavallaan nolattu muiden vieraitaan tapaamassa olleiden vankien silmien edessä.

Hän arveli, ettei varmasti tarvitsisi odottaa kovinkaan pitkää aikaa siihen, kun Jake maksaisi muutaman potun pottuina takaisin ja varmasti tuplaten. Joe itse kyllä oli sitä mieltä, että Jake oli saanut sitä, mitä oli tilannut, sillä olihan tämä tavallaan ottanut Rodriquesin paikan ja jatkanut Martinin kiusaamista, nyt kun Rodriques oli jättänyt tämän rauhaan. Eivät Martin ja Rodriques kuitenkaan mitään parhaita ystävyksiä olleet, mutta tulivat jotenkuten toimeen.

Toki Joe, kuten myös muutama muu vartija oli pannut merkille, miten Rodriques yritti edes vähän autella Martinia, vaikka tämä oli tehnyt selväksi, ettei halunnut apua, saati seuraa, kun oli tottunut olemaan yksin. Kestäisi varmasti vielä hyvin pitkään, ennen kuin Rodriques saisi tämän luottamuksen puolelleen, jos saisi koskaan, mikä ei ollut tosiaankaan mikään helppo tehtävä, kaiken sen jälkeen, mitä Martin oli tämän taholta saanut kestää.

***

Martin harppoi eteenpäin, eikä muistanut koska olisi ollut viimeksi näin raivoissaan. Ei hän tietenkään ollut vihainen Rachelille, mutta jokin oli herättänyt sen uinuvan raivon ja vihan, jonka hän oli kaikki nämä vuodet pitänyt sisällään. Nyt ne olivat purkautuneet ulos ja saaneet hänet käyttäytymään hyökkäävästi. Yleensä hän oli se, joka vetäytyi syrjään, kun muut alkoivat rähinöidä, mutta ei tällä kertaa.

Hiljalleen hän alkoi rauhoittua ja olla oma tyyni itsensä, päästyään takaisin omaan selliinsä. Toki hän tiesi mitä tapahtuisi, kun hän joutuisi uudelleen tekemisiin Jaken kanssa, joka Jake tuskin oli iloinen siitä, että hän oli murjonut miehen sukukalleudet. Mutta se olisi sen ajan murhe sitten, hän ajatteli ja seisahtui maalaustelineensä eteen, aikoen jatkaa kesken jäänyttä työtään.

***

Toisaalla Rachel asteli ulos, käytyään ensin tarkastuspisteestä hakemassa ne tavarat, jotka oli joutunut sinne jättämään turvallisuus syistä, minkä hän ymmärsi hyvin. Hän suuntasi kulkunsa autolle, jossa Michaelin veli jo odotti. Rachel oli ehtinyt autolle ja kääntyi katsomaan isoa synkkää tiilirakennusta, kun hän näki miehen, joka istui pyörätuolissa. Miehen avustaja työnsi tätä kohti parkkialuetta ja tuolissa istuva mies käänsi katseensa kohti Rachelia.

Rachel rypisti otsaansa, sillä miehessä oli jotain tuttua, mutta mitä, sitä hän ei saanut mieleensä. Lopulta Rachel kohautti olkiaan ja käänsi huomionsa autoon, jossa Matthew jo odotti. Tämä oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin veljensä ja isänsä, vaikka heillä olikin kiire, sillä Margaret oli sanonut laittavansa ruokaa ja toivoi, että kaikki ehtisivät päivälliselle.

Rachel ei huomannut, että pyörätuolissa istuva mies yhä tarkkaili hänen liikkeitään, vaan hänen huomionsa keskittyi Matthewiin, joka kertoi, äitinsä jo soitelleen, että päivällinen olisi pian valmis ja että Michaelkin oli tulossa kotiin. Hän oli ollut sinä päivänä ihan eri paikassa vankilaa, kuin yleensä.

***

Mies katseli, kuinka Rachel nousi autoon, joka melko pian sen jälkeen starttasi ja kääntyi pois parkkialueelta. Hän vaipui ajatuksiinsa, muistellen omaa perhettään ja vaimoaan, kun tämä oli odottanut heidän esikoistaan. Pähkinänruskeiden silmien sävy tummeni hetkeksi, sillä nuo muistot saivat hänet surulliseksi ja kaipaamaan vaimoaan ja perhettään entistäkin enemmän. Hiljainen huokaus karkasi hänen huuliltaan ja hän painoi katseensa alas.

"Herra Cadbury, oletteko kunnossa?" avustaja kysyi ja katsoi miestä kulmat kurtistuen. Toki hän tiesi, että mies oli menettänyt perheensä kolarissa, mutta tällaiset hetket saivat hänet silti mietteliääksi.
"Herra Cadbury, oletteko kunnossa? Tarvitsetteko apua?" hän kysyi toistamiseen ja sai miehen havahtumaan ajatuksistaan.
"Kaikki on hyvin, minä pärjään kyllä itsekin", Herra Cadbury sanoi lyhyesti ja vilkaisi nopeasti avustajaansa, jonka myötätunto lämmitti hivenen hänen mieltään, vaikkei se vienytkään surua pois, "kiitos Simon", hän lisäsi ja alkoi kääntää pyöratuoliaan niin, että saisi vedettyä itsensä autoon.
"Hyvä on", Simon sanoi, mutta jäi kuitenkin lähelle seuraamaan isäntänsä liikkeitä, voidakseen auttaa tätä tarvittaessa.



No niin, miten mahtanee jatkua tästä. Kerrohan sinä se...
Pientä editointia tapahtui. Piti korjata yksi kirjotusvirhe ja naputtelinkin muutaman rivin lisää...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 25.09.13 - klo:20:21
"Kaikki on hyvin, minä pärjään kyllä itsekin", Herra Cadbury sanoi lyhyesti ja vilkaisi nopeasti avustajaansa, jonka myötätunto lämmitti hivenen hänen mieltään, vaikkei se vienytkään surua pois, "kiitos Simon", hän lisäsi ja alkoi kääntää pyörätuoliaan niin, että saisi vedettyä itsensä autoon.
"Hyvä on", Simon sanoi, mutta jäi kuitenkin lähelle seuraamaan isäntänsä liikkeitä, voidakseen auttaa tätä tarvittaessa.


Ääneti herra Cadbury veti itsensä auton takapenkille, asetellen lopuksi jalkansa mukavasti jalkatilaan ja kiinnittämällä turvavyönsä kiinni, Simonin huolehtiessa pyörätuolin matkan ajaksi auton takatilaan.
Kun Simon oli saanut pyörätuolin paikoilleen ja takakontin kiinni, kävi hän vielä katsomassa, että isännällä oli kaikki hyvin. Hän näki tämän istuvan alallaan, kasvoillaan mietteliäs ilme.

Simon ei silti kysynyt mitään, sillä vaistosi, ettei isäntä oikein ollut juttutuulella. Hän vain teki loput perustoimistaan ja istuutui sitten kuskin paikalle. Hän katseli isäntäänsä peilin kautta ja näki, että tämä oli yhä mietteissään. Jokin painoi tämän mieltä, eikä se varmaankaan ollut tuo tapahtuma menneisyydessä, joka oli vienyt tämän perheen, hän päätteli sillä se asia oli hänelle jo työsuhteen alussa kerrottu ja vielä painotettu, ettei siitä ollut sopivaa puhua, ellei isäntä itse halunnut ottaa asiaa esille.

Simon käänsi katseensa etulasin läpi näkyvään maisemaan ja keskittyi saamaan isokokoisen auton pois varsin ahtaalta parkkialueelta.
”Simon”, herra Cadbury sanoi ja rikkoi syvän hiljaisuuden.
”Niin, herra?” Simon kysyi ja jäi kohteliaasti odottamaan, mitä isännällä oli asiaa.
”Luuletko, että olen tehnyt oikein?” herra Cadbury kysyi ja sai Simonin hieman häkeltymään, sillä tämä ei ollut osannut odottaa sellaista kysymystä isännältään.
”Minkä asian suhteen?” Simon kysyi, sillä ei oikein ollut varma, mistä isäntä oli puhunut.
Herra Cadbury ei vastannut, vaan autoon laskeutui jälleen syvä hiljaisuus, vain auton omat laitteet pitivät tasaista hurisevaa ääntä.
Simon ei kysellyt enempää, sillä tiesi ettei se ollut sopivaa. Oli vain odotettava, koska isäntä itse päättäisi taas puhua. Asia mitä ilmeisemmin oli arka ja vaikea, hän päätteli ja keskittyi ajamiseen.

Herra Cadbury katseli kuskiaan ja mietti, mitä tälle voisi sanoa, sillä tämä ei tiennyt aivan kaikkea, mikä sinänsä oli hyvä.
Hän itse sitä vastoin oli alkanut epäillä, oliko sittenkään enää hyvä jatkaa kostoaan, etenkin kun se ei ollut tuonut helpotusta siihen tuskaan, jota hän tunsi perheensä menetyksestä.  Vielä enemmän asia mietitytti nyt, kun hän oli nähnyt tuon nuoren naisen, joka kaiketi oli hänen suuresti vihaamansa miehen tytär.

Tytär, jonka olisi pitänyt olla kuollut, mutta joka eli ja oli vieläpä raskaana. Jokin hänen sisimmässään pisti vastaan ajatukselle satuttaa raskaana olevaa naista. Ei, sitä hän ei voisi tehdä, vaikka muutoin olikin tehnyt tuon miehen elämän tukalaksi.

”Minä... ” herra Cadbury aloitti ja vaikeni jälleen hetkeksi, ”anna olla. Unohda koko juttu”, hän sanoi viimein, sillä koki ettei voisi avautua kuskilleen.

***

Aika kului taas ja eikä vielä toistaiseksi ollut tapahtunut mitään. Martin oli saanut olla rauhassa, mutta niin moni tiesi jo, ettei se ollut pysyvää ja oikeassa he olivatkin.

Päivä oli ollut samanlainen kuin edellisetkin, eikä mitään viitteitä siitä, että mitään erityistä tapahtuisi, ollut näkyvillä. Päivä kääntyi iltaan, joka eteni yöhön, samoin rutiinein kuin ennenkin, kunnes yön pimeimpänä hetkenä Martin havahtui siihen, että sellin ulkopuolella oli hiljaista.

Itse asiassa liiankin hiljaista. Ei kuulunut askelia, jotka kielisivät vartijan olevan kierroksellaan. Ei mitään, vain ilmastointi hurisi kuten ennenkin.
Martin kuunteli ääneti ja päätti pysyä alallaan. Eipähän ainakaan pahentaisi tilannetta, mitä sitten tulisi tapahtumaan, hän ajatteli ja kääntyi niin, että pystyi tarkkailemaan sellin ovea.

Sitten hiljaisuuden rikkoi askeleet ja niin tutuksi tullut avainnipun kilahtelu, joka kieli vartijan lähestyvän. Hän kuunteli askelia, jotka lähestyivät lähestymistään ja mietti mahtaisiko tämä mennä ohi. Mutta ei, ne pysähtyivät oven kohdalle, minkä jälkeen alkoi kuulua rapinaa ja raapivaa ääntä, kun avainta käännettiin lukossa.
Pian ovi aukaistiin ja huoneeseen astui kookas hahmo, jonka Martin jo tunsikin.
”Ylös siitä pelkuri”, kuului tuttuakin tutumpi sähähdys ja Martin katsoi parhaimmaksi totella.

Hän ei edes vaivautunut kysymään, miksi Jake oli tähän yöstä liikkeellä ja miksi vartija oli siinä mukana. Sen Martin toki näki, ettei vartija ollut ketään tutuista vartijoista, vaan eräs, joka oli aika harvoin tällä osastolla töissä. Liekö  tässä se petturi, hän mietti, muttei sanonut ajatustaan ääneen, sillä arveli että sellaisilla kommenteilla saisi vain iskun nyrkistä.

Jake nappasi Martinin pihtimäiseen otteeseen ja alkoi retuuttaa mukanaan, vartijan perääntyessä ovelta. Hän kuuli, miten tämä laittoi oven kiinni heidän jälkeensä ja alkoi harppoa perässä.

Martin ei kysellyt minne häntä oltiin viemässä, vaan totteli kiltisti ja antoi Jaken retuuttaa itsensä minne sitten olikin joutumassa. Hän tiesi, ettei vastaan hangoittelemalla voittaisi mitään.

He kulkivat pitkin hiljaisia, hämärästi valaistuja käytäviä, kunnes tulivat suureen huoneeseen, jossa ei ollut ikkunoita tai mitään muitakaan koloja, joista tulisi luonnon valoa. Ainoa valo olikin särisevät vanhat lamput katossa.

Jake tuuppasi Martinin peremmälle, vartijan sulkiessa oven heidän jälkeensä ja häipyessä pois.

Martin seisoi paikallaan ja odotti, mitä tuleman piti. Hän katseli tyynesti Jakea, sillä tiesi, ettei tämän taholta varmaankaan mitään sellaista ollut tiedossa, mitä hän ei olisi jo kokenut Rodriquesin käsittelyssä aiemmin.

”No, anna tulla”, Martin sanoi viimein, eikä liikahtanutkaan paikaltaan. Minne hän sieltä lukitusta tilasta pääsisikään, ”sitähän sinä haluat ja sitä varten toit minut tänne. Anna tulla vain, niin saadaan sekin hoidettua pois alta”, hän lisäsi kyllästyneenä.

Muuta hän ei ehtinytkään sanoa, kun...

No niin, tulikin tällainen pätkä, joka jäi aikas jännään paikkaan. Kerrohan sinä, mitä seuraavaksi tapahtuu...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 26.09.13 - klo:17:47
”No, anna tulla”, Martin sanoi viimein, eikä liikahtanutkaan paikaltaan. Minne hän sieltä lukitusta tilasta pääsisikään, ”sitähän sinä haluat ja sitä varten toit minut tänne. Anna tulla vain, niin saadaan sekin hoidettua pois alta”, hän lisäsi kyllästyneenä.

Muuta hän ei ehtinytkään sanoa, kun
oven ulkopuolelta kuului kiireisiä askelia ja avaimen kilahtelua. Hetkeä myöhemmin askelet pysähtyivät ja alkoi kuulua rapinaa, kun avain työnnettiin lukkoon. Lisää rapinaa ja korkea naksahdus, minkä jälkeen ovi työnnettiin auki.

Martin ei ehtinyt liikahtaa, saati inahtaakaan, kun Jake nappasi hänet tiukkaan otteeseen ja peitti suun. Martinin sydän hakkasi lujasti ja hän kiemurteli rajusti, päästäkseen Jaken pihtimäisestä otteesta, sillä oli tunnistanut tulijan.

Se mikä sai hänet säikähtämään tosissaan, oli se, miten petturivartija hiippaili mahdollisimman hiljaa Michaelin taakse, pamppua pitelevä käsi, valmiina iskuun. Martin rimpuili lujasti ja viimein jysäytti kyynerpäänsä kaikin voimin Jaken keskivartaloon, jolloin mies ähkäisi kuuluvasti ja tämän ote kirposi.
Martin pääsi vapaaksi ja alkoi toimia.

”Michael, varo!” Hän huusi ja syöksähti eteenpäin.

Hän ehti juuri ajoissa työntää Michaelin sivuun, saaden itse osuman pampusta, joka petturivartijalla oli kädessään. Pää heilahti rajusti sivulle ja tähdet lentelivät ainoassa silmässä, kun hän lysähti kyljelleen lattialle. Kipu jyskytti päässä sydämen sykkeen tahdissa ja sai hänet voimaan pahoin. Kaikki tuntui keinuvan ja kieppuvan.

Toisaalla Michael oli päässyt takaisin jaloilleen ja katsoi hämmentyneenä niin Jakea, Martinia, kuin kollegaansa, joka oli selvästi lähtenyt pahoille teille.

”Miksi?” Michael kysyi viimein ja katsoi kollegaansa pettyneenä.
”Minä tarvitsin rahaa”, Adrian sanoi vastentahtoisesti ja piteli vielä tiukasti kiinni pampusta. Hän ei aikonut antautua, sillä ajatus siitä, että joutuisi samalle puolelle niiden kanssa, joita hän oli vartioinut, ei oikein houkuttanut.

Michael näki miehen silmistä, ettei tämä antautuisi ainakaan vapaaehtoisesti ja varmasti taistelisi ja lisäksi hänen oli pidettävä silmällä Jakea, sillä Martinin antama isku ei kauaa miestä pidättelisi. Siinä, kun ei ollut ollut riittävästi voimaa pudottaa miestä kokonaan pelistä. Se oli vain hieman hidastanut tätä.

Martinin olo alkoi hiljalleen tasaantua ja hitaasti hän kohottautui istumaan. Yhä kuvotti ja kipu jyskytti toisessa ohimossa, niin että pahin hänen kokemansa krapulakin jäi toiseksi.

”Martin, oletko kunnossa?” Michael kysyi ja pitäen kuitenkin samalla silmällä niin Jakea kuin Adriania.
”Kutakuinkin”, Martin mutisi hiljaa ja irvisti, kun pieni liikahdus sai aikaan uuden kipuaallon.

Hän kuitenkin jätti sanomatta rintakivuista, joita oli tuntenut pulssin kohotessa. Se ei ollut mennyt mihinkään, vaikka tilanne oli hivenen rauhoittunut, mutta tuntui nyt hieman lievemmin.

”Hyvä”, Michael totesi ja alkoi hitaasti liikuttaa kättään kohti radiopuhelintaan, sillä tiesi, ettei pärjäisi yksin kahdelle miehelle, joista toinen oli aseistautunut.

”Parempi, kun pidät näppisi erossa radiopuhelimesta” Adrian sähähti ja liikahti lähemmäksi Michaelia.
”Adrian, ole järkevä. Sinulla on vielä mahdollisuus hyvittää tekosi”, Michael sanoi, toisen käden hakeutuessa asevyölle, jossa myös roikkuivat avaimet, taskulamppu ja käsiraudat.

Adrian ei vastannut, vaan hyökkäsi. Michael ehti juuri ja juuri napata oman pamppunsa käteensä ja heilauttaa sitä niin, että se aukesi koko pituuteensa. Lihakset jännittyneinä hän valmistautui ottamaan Adrianin vastaan. Katse seurasi miehen liikkeitä tarkkaan. Lopulta hän teki pari nopeaa liikettä ja Adrian lensi lattialle, pampun liukuessa hänen käsiensä ulottumattomiin.

”Olen pahoillani. Olisin halunnut välttää tätä ratkaisua”, Michael sanoi ja oli tyytyväinen, että hänellä oli melkoisen kattava taistelulajien tuntemus ja osaaminen takanaan, mistä oli ollut apua tämän työn saamisessa.

Adrian oli alallaan hetken, kunnes nousi kiroillen huterille jaloilleen.
”Adrian, minä en halua tapella”, Michael sanoi, mutta valmistautui seuraavaan hyökkäykseen.

Tällä välin Jake oli saanut hengityksensä tasaantumaan ja nousi ylös lattialta. Michaelin ja Adrianin keskittyessä toisiinsa, hän nappasi Adrianin lattialle lentäneen pampun käsiinsä ja suuntasi kohti Martinia, joka yhä istui kylmällä lattialla.

Olo oli kääntynyt huonompaan päin ja vanne rinnan ympärillä oli alkanut uudelleen puristamaan. Hän ähkäisi hiljaa ja painoi kätensä rinnan kohdalle, vaikkei siitä mainittavaa apua ollutkaan.

Samassa hän tunsi suuren kouran riuhtaisevan itsensä ylös lattialta. Hän ei ehtinyt edes inahtaakaan, kun pamppu läjähti täydellä voimalla selkään. Uusi kipu räjähti ja säteili pitkin selkärankaa aina päähän asti. Hän ei ehtinyt toipua ensimmäisestä iskusta, kun uusi isku osui yhtä lujalla voimalla ja tällä kertaa kuului rutinaa, kun selän luut antoivat myöden.

Jake iski vielä kerran, mikä sai tuskan kyyneleet kihoamaan Martinin ainoaan silmään ja ulvomaan käheästi tuskasta, joka raateli alaselkää. Hän oli jo huomannut, etteivät jalat enää kannattaneet häntä, mutta hän ei ehtinyt sitä tarkemmin tutkimaan, kun Jake nappasi häntä rinnuksista ja rysäytti päin seinää. Ennen kuin Martin ehti rimpuilla vastaan, hän tunsi, miten kylmä pamppu painettiin voimalla vasten hänen kurkkuaan. Henki salpautui ja hänen kätensä hapuilivat turhaan kohti pamppua, sillä hänellä ei ollut voimaa kiskoa sitä pois.

Jaken kädet ja käsivarret alkoivat olla punaisilla juomuilla, kun Martin yritti kiskoa niitä irti, saadakseen ilmaa keuhkoihinsa.

Jake aikoi sihahtaa jotain Martinille, kun huomasi tämän menneen täysin veltoksi ja liikkumattomaksi. Enempää hän ei ehtinyt tehdä, kun...


No niin, mitä seuraavaksi tapahtuu? Pelastuvatko Martin ja Michael pinteestä? Kerrohan sinä se...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 29.09.13 - klo:13:03
Jake aikoi sihahtaa jotain Martinille, kun huomasi tämän menneen täysin veltoksi ja liikkumattomaksi. Enempää hän ei ehtinyt tehdä, kun joku tarrasi kiinni ja riuhtaisi hänet voimalla irti.

Jake ärjäisi raivoissaan jotain epäselvää ja hyökkäsi Michaelin kimppuun kuin raivo härkä. Mutta Michael teki jälleen muutaman nopean liikkeen ja pian Jake makasi lattialla tajuttomana, aivan kuten Adrian hieman sivummalla.

Michael vilkaisi Jakea nopeasti, ilmoittaen tilanteen radiopuhelimitse kollegalleen, joka odotti vankilan valvomossa, samalla kun harppoi Martinin luo.

”Täällä tarvitaan myös lääkäriä ja nopeasti”, Hän selosti radiopuhelimeen, laskeutuen polvilleen Martinin vierelle ja käänsi selälleen, vain huomatakseen, ettei mies hengittänyt.
”Perhana”, Michael sihahti puoliksi vihaisena, puoliksi säikähtäneenä ja alkoi toimia, sillä tiesi, että jos hidastelisi, kaikki menisi hukkaan. Hän ei todellakaan halunnut tällaisia uutisia viedä Rachelille, ei nyt kun kaikki oli jo hetken näyttänyt menevän parempaan suuntaan.

Michael antoi Martinille ensiapua, hikipisaroiden helmeillessä hänen otsallaan. Häntä jännitti ja hermostutti, mutta silti hän jaksoi toivoa, että saisi miehen vielä takaisin elävien kirjoihin.
Hänen sinnikkyytensä palkittiin, kun Martin viimein veti pitkän korisevan henkäyksen ja alkoi liikahdella, samaan aikaan, kun käytävältä alkoi kuulua kiireisiä askelia.

Michael nosti katseensa ja näki Joen, joka hölkkäsi sisälle ensimmäisenä.

”Taasko?” Joe kysyi, kulmat kurtistuen, sillä alkoi hänkin jo kyllästymään siihen, että kerta toisensa jälkeen samat henkilöt aiheuttivat ongelmia.

”Taas”, Michael vastasi, sillä hänkin halusi tämän kierteen loppuvan, ennen kuin syntyisi ruumiita. Nytkin se oli ollut vähällä, eikä vaara ollut vielä ohi, ”nuo kaksi ovat vain tajuttomia ja selvinnevät varmasti vankilan oman sairaalan hoidolla, mutta Martin tarvitsee viedä jälleen kerran kunnan sairaalaan”, hän jatkoi viimein kasvot vakavina.

”Ymmärrän”, Joe totesi, sillä näki itsekin, ettei Martin näyttänyt hyvältä. Kasvot olivat yhä lähes valkeat ja kaulassa oli ikäviä purppuraisia ja sinerviä mustelmia.

”Hän kyllä tarvitsee muutakin hoitoa, sillä Jake hakkasi häntä aika pahasti sen lisäksi, että painoi pampun vasten hänen kurkkuaan”, Michael huomautti ja kertoi, että oli joutunut elvyttämään Martinin ja ettei vaara ollut vieläkään ohi.

”Perhana”, Joe manasi, sillä tiesi että sairaalareissu ei olisi tälläkään kerralla mitenkään lyhyt. No ainakaan kukaan ei ollut päässyt karkuun, niin ei siitä tarvitsisi huolehtia, hän ajatteli.

Heidän vielä keskustellessaan, lääkäri saapui ja Michael viittoi tätä tulemaan luokseen ja tarkistamaan Martinin voinnin ensin. Hän ei ollut ollut väärässä, sillä lääkärikin totesi, että Martin tarvitsi jälleen hoitoa, johon vankilan sairaalan resurssit eivät riittäneet.

Joe pyysi radiopuhelimitse vankilan ambulanssin valmiiksi heti ja pari hoitajaa kuljettamaan Martinin viivyttelemättä ambulanssiin.

Michael pysyi koko ajan Martinin luona ja seuraili tämän vointia, sillä näki kyllä, ettei kaikki ollut vieläkään hyvin. Ei onneksi mennyt kovinkaan pitkää aikaa, kun pari hoitajaa paarien kanssa saapui paikalle. Hoitajat nostivat Martinin paareille ja suuntasivat ambulanssille, Michaelin seuratessa perässä.

Michael halusi mukaan, sillä oli jo ensimmäisellä kerralla huomannut, miten helposti joku saattoi yrittää tehdä jotain ikävää, heti kun silmä vältti. Niin hän sitten nousi ambulanssin kyytiin. Hän istui etupenkillä kuskin vieressä ja vilkuili välillä takatilaan, jossa kaksi ensihoitajaa seuraili Martinin tilaa.

Kesken matkan Martinin sydän pysähtyi ja hoitajille tuli kiire toimia. Toinen alkoi hoitaa Martinia hetkeäkään viivyttelemättä.
”Pistä talla pohjaan, on kiire”, toinen hoitajista huikkasi kuskille, joka tosiaan lisäsi vauhtia ja pisti pillit päälle.

Ei mennytkään kovin pitkää aikaa, kun he jo kaarsivat sairaalan pihalle ja siitä oville, joista pääsi ensiapuun. Hoitajat veivät Martinin kiireellä sisätiloihin, Michaelin seuratessa perässä ja jäädessä huoneen ulkopuolelle odottamaan tietoja.

Mutta hän oli jo päätellyt hoitajien kiireestä, ettei kaikki ollut niin kuin piti ja toivoi, ettei joutuisi viemään suru-uutisia Rachelille. Ensin hän asteli levottomana edestakaisin, kunnes viimein istahti käytävällä olevalle penkille. Katse seurasi kellotaulua, jossa viisarit tuntuivat juuri sillä hetkellä liikkuvan hyvin hitaasti. Hän kuuli lääkärin käskevän äänen, joka kantautui huoneesta ja kiireiset askelet hoitajien, sekä lääkärin liikkuessa edestakaisin.

Viimein hyvin pitkän ajan kuluttua huoneen ovi avautui ja tohtori Singer astui ulos, hoitajien tullessa perässä ja työntäessä sairaalavuodetta välissään. Michael katsoi Martinia, joka makasi vuoteella yhä tajuttomana ja nyt monenmoisten laitteiden ympäröimänä.

”Selviääkö hän?” Michael kysyi ja käänsi katseensa tohtori Singeriin.
”Sen näkee, mutta ainakin hän taistelee sitkeästi”, tohtori Singer totesi, ”hänelle tehdään vielä muutama tutkimus ja mahdollisesti leikataan, ennen kuin viedään osastolle”, hän lisäsi ja katsoi kasvot vakavina Michaelia.
”Miten pahasti... tai siis kuinka pahat vammat hän sai tämänkertaisesta pahoinpitelystä?” Michael kysyi, vaikka ei ollut varma halusiko sittenkään tietää.
”No, sen lisäksi, että hänen sydämensä petti kaiken tämän seurauksena, on hänen selkänsä murjottu, niin ettei hän ehkä koskaan enää kävele”, tohtori Singer sanoi ja kertoi myös, mitä muuta oli huomannut miestä hoitaessaan.
”Perhana”, Michael sanoi ja oli pahoillaan Martinin puolesta, ”ilmoittaisitteko, kun hänet on siirretty osastolle, niin pääsen vartioimaan häntä. Muistanette varmaan, että joku yritti jo edellisellä kerralla tukehduttaa hänet”, hän sanoi viimein.
”Tietenkin”, tohtori Singer lupasi ja kiirehti hoitajien perään, Michaelin jäädessä käytävään odottamaan.

Pitkään tämä ei jaksanut istua alallaan, vaan suuntasi kulkunsa kanttiiniin, josta osti itselleen kahvia, vähän syötävää ja lehden, saadakseen aikansa kulumaan. Toki hänen teki mieli soittaa jo nyt Rachelille, mutta hän halusi olla ehdottoman varma, ennen kuin ilmoittaisi tilanteen tälle.

Niin hän sitten söi ostamansa sämpylän, joi kahvin ja siirtyi lehtensä kanssa takaisin käytävään odottamaan. Hän sai lehden luettua ja nosti sen sivulle, vilkuillen kelloa vähän väliä. Viimein väsymys voitti ja luomet painuivat kiinni. Siinä hän torkkui siihen asti, kunnes...


No niin, naputtelin jälleen pätkän aikani kuluksi.... Kertokaahan te vuorostanne, mitä seuraavaksi tapahtuu?
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 05.10.13 - klo:12:16
Viimein väsymys voitti ja luomet painuivat kiinni. Siinä hän torkkui siihen asti, kunnes kenkien kopse sai hänet havahtumaan.

Michael haukotteli ja nousi venytellen seisomaan. Pitkään tuolissa kököttäminen oli saanut raajat puutumaan ja pieni liike sai veren jälleen kiertämään.
”Tohtori Singer”, Michael sanoi sitten ja katsoi valkotakkista naista, jonka kasvoilla oli vakava ilme, ”oletan, että voin mennä hänen luokseen?” hän kysyi, sillä tunsi sillä hetkellä itsensä epävarmaksi ja valmistautui kuulemaan mahdollisesti ikäviä uutisia.
”Voitte, mutta minun on pyydettävä, ettei häntä rasiteta yhtään enempää. Sydän ei välttämättä enää kestä uutta jännitystä”, tohtori Singer painotti, sillä halusi potilaansa saavan olla rauhassa, vaikka toki hän tiesi, että joku tuolla jossain oli asiasta eri mieltä ja yrittäisi varmasti vielä uudelleen.
”Tietenkin”, Michael lupasi ja kysyi, ”miten hän voi muuten?”
”Paremmin. Huonomminkin olisi voinut käydä, mutta ripeä toimintanne pelasti hänet toistamiseen”, tohtori Singer sanoi ja hymyn häive kävi hänen suupielissään ja valaisi hänen kasvonsa hetkeksi.
”Hän ei liene vielä tajuissaan”, Michael sanoi toteavaan sävyyn.
”Ei, mutta en usko, että hän on pitkään tajuton. Toki seuraan tilannetta, sillä hän oli saanut aika pahoja iskuja päähänsä”, tohtori Singer huomautti.
”Aivan”, Michael sanoi ja mietti, kuinka pahasti olisi voinut käydä, jos hän ei olisi ehtinyt puuttua asiaan, ”annan hänen levätä, käyn vain soittamassa hänen tyttärelleen. Halusin vain varmistua siitä, että herra Scott selviää, ennen kuin soitan Rachelille”, hän lisäsi.
”Hyvä, käyn jossain välissä kierroksella, ennen kuin vuoroni päättyy”, tohtori Singer lupasi ja oli iloinen siitä, että hänen potilaallaan oli sentään muutama ystävällinen ihminen elämässään, joka tähän mennessä ei ollut näyttänyt kovin valoisalta, ”mutta minun on nyt paras palata työni pariin”, hän huomautti.
”Toki”, Michael sanoi ja huikkasi vielä perään, ”kiitos teille, te annatte toivoa paremmasta.”

Tohtori Singer ei sanonut mitään, nyökäytti vain hymyillen päätään. Tällaiset sanat lämmittivät mieltä, hän tuumi ja asteli kohti toimistoaan, vaikka tiesikin, ettei ehtisi olla sielä kovinkaan pitkään, sillä potilaita tuntui riittävän.

***

Hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä Martinia, sillä piti miehestä. Tämä oli edellisellä kerralla ollut varsin kohtelias ja hiljainen. Jokin hänen sisimmässään toivoi parasta tuolle miehelle, jonka elämä oli ollut varsin synkkää. Äkkiä potilashälyttimen korkea ääni tunkeutui hänen tajuntaansa ja sai hänet havahtumaan ajatuksistaan. Sen enempiä empimättä hän nopeutti askeliaan. Pitkälle hän ei päässyt, kun hänen vastaansa juoksi hoitaja, kasvot vakavina.

”Tohtori Singer, se uusi potilas”, hoitaja sanoi puuskuttaen.
”Mitä hänestä?” Tohtori Singer kysyi ja kurtisti kulmiaan, astellen ripein askelin hoitajan rinnalla, joka ohjasi häntä samalla kohti teho-osastoa.
”Hän tuli tajuihinsa ja alkoi riehua”, hoitaja sanoi ja yritti selkeästi miettiä kuinka asiansa kertoa.
”Kuinka niin?” Tohtori Singer kysyi, sillä ei voinut uskoa tästä kyseisestä potilaasta sellaista.
”No en tiedä onko riehua oikea sana, mutta hän yritti päästä vuoteesta pois, eikä tunnu kuuntelevan ketään ja vaikuttaa olevan kauhuissaan”, hoitaja selitti, kun he saapuivat ovelle.
Tohtori nyökäytti päätään, työnsi oven auki ja astui huoneeseen. Ensimmäinen mitä hän näki oli se, miten toinen hoitaja yritti rauhoittaa potilasta, joka huitoi käsillään ilmaa ja huusi. Peitto oli valahtanut lattialle ja osa laitteiden johdoista oli irronnut ja roikkuivat vuoteen reunojen yli.
”Päästäkää hänet irti”, tohtori Singer käski ja asteli itse vuoteen luo, kääntyen potilaan puoleen, ”herra Scott”, hän sanoi tiukasti mutta lempeästi.
Martinia alallaan pidellyt hoitaja katsahti kysyvästi Singeriin, mutta päästi irti miehestä ja siirtyi kauemmaksi.

”Herra Scott... Martin”, Tohtori Singer sanoi uudelleen yhä tuolla tiukalla, mutta lempeällä äänellä ja laski kätensä Martinin kädelle.
”Ei, ei...” Martin sopersi, sillä ei oikein käsittänyt missä oli ja miten oli sinne päätynyt.
”Ei ole hätää, olette turvassa”, tohtori Singer puheli rauhallisesti ja antoi käsillä hoitajille merkin poistua.
”Turvassa?” Martin henkäisi.
”Niin”, tohtori Singer sanoi, ”te olette sairaalassa ja muistatte varmaan minut. Olen Lisa Singer”, hän jatkoi ja katsoi miestä, joka hitaasti alkoi rauhoittua. Kädet laskeutuivat alas.
”Lisa Singer”, Martin sopersi hiljaa ja alkoi vähitellen tajuamaan missä oli ja muisti mitä oli tapahtunut.
”Kyllä”, tohtori Singer myönsi ja alkoi samalla asetella irronneita johtoja paikalleen, ”kuten näet, ei ole mitään hätää”, hän jatkoi lempeällä, lähes äidillisellä äänellä, jonka tiesi rauhoittavan potilaita paremmin kuin huutaminen.
Martin seurasi ääneti tohtori Singerin työskentelyä, johon ei lopulta kovin pitkää aikaa kulunut. Kun tohtori Singer astahti kauemmaksi sängystä nostaakseen lattialle valahtaneen peiton, Martin tarttui hänen käteensä.
”Älä lähde”, Martin pyysi hiljaa.
”En ollutkaan lähdössä. Nostan vain peiton lattialta”, tohtori Singer sanoi rauhalliseen sävyynsä, jolloin Martin irrotti otteensa ja laski kätensä alas.
Tohtori Singer astahti kauemmaksi, kumartui ja nosti peiton käsilleen. Tämän jälkeen hän astahti takaisin ja asetteli peiton Martinin päälle.
”Kas noin”, tohtori Singer sanoi, veti tuolin lähelle vuodetta ja istuutui.
”Kiitos tohtori Singer”, Martin sanoi hiljaa ja painoi häpeissään katseensa alas ja sanoi, ”anteeksi.”
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi”, tohtori Singer sanoi ystävällisesti, ”ja voitte aivan hyvin kutsua minua Lisaksi”, hän huomautti ja katseli miehen totisia kasvoja ja ainoaa silmään, josta yhä heijastui kauhu.
”Hyvä on... Lisa”, Martin sanoi ja tunsi olevansa pitkästä aikaa turvassa.

Lisa oli vaiti ja katseli miestä, joka viimein tyyntyi ja nukahti. Hän ei kuitenkaan poistunut, vaan päätti pysyä huoneessa, sillä arveli moisen toistuvan uudelleen, jos mies heräisi jälleen yksin.

***

Michael etsi kännykästään Rachelin numeron ja soitti tälle. Kesti pitkään, ennen kuin Rachel vastasi ja Michael kuuli naisen äänestä, että oli herättänyt tämän.
”Anna anteeksi Rachel, että herätin sinut, mutta tämä on tärkeää”, Michael sanoi, valiten sanansa tarkkaan.
”Mitä nyt?” Rachel kysyi ja alkoi hiljalleen heräillä.
”Isäsi on taas sairaalassa”, Michael sanoi lyhyesti, sillä ei vielä halunnut kertoa aivan kaikkea.
”Mitä!” Rachel huudahti ja oli nyt täysin hereillä.
”Kuulit kyllä”, Michael sanoi, ”mutta älä huoli, hän tulee taas kuntoon”, hän jatkoi, sillä ei halunnut kertoa, miten lähellä Martinin kuolema oli ollut.
”Michael, mitä oikein tapahtui?” Rachel kysyi, vaikka saattoi arvata, että joku noista vankilan korstoista oli varmasti hakannut isän taas, ”se iso hyypiökö taas kävi isän kimppuun?” Hän kysyi.
”Ei se sama, vaan eräs toinen”, Michael sanoi vältellen, ”kuule, tule aamulla tänne, niin kerron paremmin”, hän sanoi viimein, sillä ei oikein pitänyt siitä, että joutui moisia uutisia kertomaan puhelimitse.
”No hyvä on, mutta pysy siellä ja katso, ettei kukaan pääse lähellekään isääni”, Rachel sanoi. Hän oli huolissaan isästään ja raivoissaan sille, joka oli tätä satuttanut. Hän halusi saada lopun tälle, sillä jos tätä jatkuisi vielä samalla tavalla, ei isä ehtisi nähdä lapsen lastaan.
”Sen aionkin tehdä, sillä en ole unohtanut mitä viime kerralla kävi”, Michael muistutti.
”Äh, älä viitsi muistuttaa”, Rachel sanoi ärtyneenä, ”minä aion etsiä sen, joka on tämän takana ja sanoa hänelle muutaman valitun sanasen”, hän puhisi kiukkuisena.
”Rachel kultaseni, jos nyt kuitenkin hieman rauhoittuisit, niin hoidetaan asia myöhemmin yhdessä”, Michael pyysi, sillä ei oikein halunnut, että Rachel lähtisi mihinkään omin päin seikkailemaan, varsinkaan nyt kun oli raskaana ja se alkoi jo näkyäkin varsin hyvin.
”Hyvä on, en ajatellutkaan lähteä tähän aikaan ulos”, Rachel lupasi, ”mutta haluan kuitenkin saada tämän päätökseen, ennen kuin on liian myöhäistä”, hän huomautti.
”Tietenkin kultaseni”, Michael sanoi, vaikkei tuntenut itseään kovinkaan rauhalliseksi, sillä tunsi Rachelin luonteen vähän turhankin hyvin.
”Lupaa minulle, ettet päästä ketään muita, paitsi hoitohenkilökunnan, isäni lähelle”, Rachel pyysi vielä.
”Sen lupaan”, Michael sanoi.
”Hyvä ja nyt hyvää yötä”, Rachel toivotti.
”Hyvää yötä kultaseni ja anteeksi vielä kerran, että herätin sinut”, Michael toivotti ja vaihtoi vielä muutaman sanan, ennen kuin lopetti puhelun.

Tämän jälkeen hän suuntasi takaisin sisätiloihin, jossa oli hyvin hiljaista, mikä oli ymmärrettävää kun oli jo myöhäinen yö ja sekin hiljalleen kääntymässä aamua kohti.
Hän kävi vastaanottotiskiltä kysymässä tietoja Martinista. Tiskillä oleva hoitaja oli hieman kylmäkiskoinen, mutta antoi tiedot kyllä, kun Michael huomautti, että hänen pitäisi olla vahtimassa kyseistä potilasta, mutta ei vain tiennyt huonetta.

Viimein hän sai Martinin huoneen selville ja suuntasi kulkunsa sinne. Saavuttuaan huoneeseen, huomasi hän, ettei Martin ollut yksin. Tohtori Singer oli hänen seuranaan.

”Tohtori Singer”, Michael sanoi kohteliaasti, hymyn käväistessä hänen suupielissään.
”Herra... öh.. Peaks”, tohtori Singer sanoi, vilkaistuaan pientä yksinkertaista nimilaattaa, joka komeili Michaelin rinnassa.
”Miten hän voi?” Michael kysyi, sillä arveli, ettei tohtori Singer ollut jäänyt huoneeseen turhaan.
”Hän heräsikin odotettua aiemmin ja oli hivenen sekava, lähinnä peloissaan”, tohtori Singer sanoi ja kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut.
”No hyvä, että olitte paikalla”, Michael sanoi ja vilkaisi Martinia, joka sillä hetkellä nukkui.
”Kiitos”, tohtori Singer sanoi.
”Te voitte varmaankin lähteä, sillä muut potilaasi tarvitsevat sinua”, Michael sanoi toteavaan sävyyn, ”minä kutsun teitä kyllä, jos tarvetta ilmenee”, hän lisäsi, sillä arveli, ettei Martin olisi välttämättä kovin rauhallinen herättyään ja ymmärsi kyllä miksi.

***

Yö eteni ja vaihtui hitaasti aamuksi, jolloin koko sairaala tuntui heräävän. Lääkärit aloittivat aamukierrokset, hoitajien tuodessa potilaille aamiaista.
Aamiaisen jälkeen alkoi vierasaika ja Rachel saapui juuri sillä kellonlyömällä, sillä oli päättänyt olla ajoissa ja ottaa irti kaiken vähäisestä vierailuhetkistä.

Vaikka monenlaiset tunteet velloivatkin hänen mielessään, hän yritti pysyä rauhallisena, vaikka se vaikeaa olikin, eikä raskaus suinkaan helpottanut asiaa. Tuntui, että raskaushormonit olivat saaneet hänet huomattavasti herkemmäksi, kuin hän yleensä oli.

Rachel veti tuolin aivan vuoteen vierelle ja istuutui, sillä seisominen alkoi hiljalleen olla tukalaa. Surullisena hän katsoi isäänsä ja mietti kuinka pitkään tämä mahtoi vielä kestää. Kuinka paljon pahaa piti vielä tapahtua, ennen kuin tuo joku, olisi tyytyväinen.

”Hei isä”, Rachel sanoi hiljaa ja hymyili, vaikka itketti.
”Hei keiju”, Martin sanoi hiljaa, ”anteeksi tämä, mutta kaipa olen vain nyrkkeilysäkin korvike”, hän lisäsi.
”Isä, älä puhu tuollaisia”, Rachel pyysi ja katsoi isäänsä totisena.
”Anna anteeksi”, Martin sanoi, vaikka mielessään tiesi, että se, mitä hän oli sanonut piti kutakuinkin paikkansa.
”Minä hoidan sinut pois sieltä, sillä tiedän sinun olevan syytön, tuo joku on väärässä, on ollut koko tämän ajan”, Rachel sanoi, sillä oli tänä aikana tosiaan penkonut asiaa ja huomannut jotain.
”En tiedä ehditkö ajoissa”, Martin huomautti hiljaa, sillä arveli, ettei taitaisi enää moista höykytystä kestää hengissä.
”Isä, älä viitsi”, Rachel sanoi, ”minulla on jo sen verran koossa tietoa, että voin saada sinut hyvinkin pian pois ja toisekseen, luulen ettet tällä kerralla edes päädy tavalliselle vankiosastolle”, hän huomautti, sillä tiesi jo että isän selkä oli kärsinyt pahasti pahoinpitelyn seurauksena, mikä tarkoitti, ettei isä ehkä enää koskaan kävelisi.
”Olen pahoillani, mutten jaksa olla kovinkaan optimistinen”, Martin sanoi, sillä takaiskuja oli tullut sen verran paljon, ettei hän enää jaksanut uskoa, että hänen syyttömyytensä saataisiin todistetuksi ja että hän pääsisi vapaaksi.
”Isä, lopeta”, Rachel tokaisi ja katsoi tätä päättäväisesti.
”Itsepäisyytesi on ainakin äitisi peruja”, Martin sanoi naurahtaen, sillä tiesi, ettei Rachel antaisi periksi, vaan hoitaisi homman loppuun, tapahtuipa mitä tahansa.
Äkkiä Rachel nappasi isänsä ranteesta ja siirsi tämän käden vatsansa päälle ja laski oman kätensä siihen päälle.
”Tunsitko sen?” Rachel kysyi posket innosta hehkuen...


Jatkakaahan te vuorostanne. :)
Huomasin kämmin, mutta se on korjattu... sen siitä saa kun nopeasti kirjoittaa...  ::)
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 13.10.13 - klo:16:21
”Tunsitko sen?” Rachel kysyi posket innosta hehkuen.
”Kyllä”, Martin vastasi ja hymyili pitkästä aikaa onnellisena, vaikka pelko siitä, että jotain pahaa voisi vielä tapahtua, varjostikin hänen ajatuksiaan. Mutta siitä huolimatta hän oli onnellinen tyttärensä puolesta ja toivoi koko sydämestään, ettei tälle tapahtuisi mitään pahaa.

Loppu vierailuaika kului iloisesti rupatellen, sillä Rachelkin halusi unohtaa synkemmät asiat hetkeksi ja kertoa, mitä kaikkea oli hankkinut ja kuinka paljon oli saanut vauvan huonetta sisustettua. Tuo hetki oli pitkästä aikaa onnellinen ja rauhallinen, niin kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta se ei poistanut sitä tosi asiaa, että tuo joku ei ollut vielä antanut periksi ja yrittäisi varmasti niin kauan, että onnistuisi.

Viimein vierailuaika päättyi ja Rachel lähti kotiin. Yksin hän ei ollut, sillä Michaelin veli oli jälleen ollut hänen kuskinaan, joten se asia oli kunnossa. Se sai jopa Martinin paremmalle tuulelle, sillä hän luotti Michaeliin ja tämän sukulaisiin täysin. Olivathan nämä jo pidemmän aikaa pitäneet huolen Rachelista, mikä huojensi hänen mieltään, sillä niin kauan kun tytär oli näiden hyvien ihmisten parissa, tuo joku ei ehkä ihan niin innokkaasti yrittäisi tehdä tälle pahaa.

***

Rachel istui etupenkillä, ajatuksiinsa vaipuneena ja katsoi ohitse vilistävää maisemaa ja taivasta joka jo alkoi tummentua. Matthew istui omalla paikallaan ääneti ja keskittyi ajamiseen. Hän ymmärsi pysyä vaiti, sillä tajusi kyllä, ettei toinen halunnut juuri nyt keskustella.
Äkillinen raju nykäisy sai heidät kummatkin havahtumaan ajatuksistaan. Matthew katseli peiliä ja näki sen kautta takana olevan auton, joka näytti olevan turhankin lähellä.
”Mitä hemmettiä!” Matthew älähti, kun takana oleva auto kiihdytti niin, että osui takapuskuriin, saaden auton nytkähtämään. Matthewilla oli täysi työ pitää auto hallussaan, sillä muutoin he ajaisivat ulos tieltä.

”Mitä oikein on tekeillä?” Rachel kysyi, yrittäen pitää äänensä normaalina, vaikka häntä pelottikin. Ei niinkään itsensä, kuin syntymättömän pienokaisensa puolesta.

”En tiedä, mutta tuon auton kuski on kyllä ihan sekaisin”, Matthew vastasi ja kirosi raskaasti, kun takana ajava auto osui jälleen takapuskuriin.

”Kuskihan on pähkähullu ja yrittää suistaa meidät tieltä”, Rachel älähti ja alkoi olla todella peloissaan, ”tuon täytyy olla niitä”, hän sanoi viimein.
”Mitä niitä?” Matthew kysyi hämmentyneenä.
”No niitä tyyppejä, jotka yrittävät tappaa isän ja minut”, Rachel vastasi ja katsoi onnettomana Matthewia. Hän poti huonoa omatuntoa siitä, että hänen vuokseen aivan viaton ihminen oli nyt hengenvaarassa tuon takana olevan autoilijan vuoksi.

”Hei, ei tämä sinun syysi ole”, Matthew muistutti, sillä näki kyllä naisen kasvoilta, tämän tuntemukset, vaikka tämä niitä yrittikin peittää.
”Niin mutta...” Rachel aloitti, muttei ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun takana oleva auto ampaisi heidän rinnalleen ja rysäytti sellaisella voimalla päin heidän autoaan, että se suistui ulos tieltä, kierähti yhden kerran ympäri katon kautta ja rysähti ojaan.

Heidät tieltä suistanut auto jatkoi matkaansa ja katosi pian näkyvistä. Oli hiljaista, vain ojan vieressä kasvavista pensaista lentoon lehahtaneet linnut ääntelivät kiukkuisesti rauhanhäirinnän vuoksi, laskeutuessaan takaisin pensaaseen.

Matthew irvisti kivusta, sillä toinen jalka oli ikävästi vääntynyt pyörityksessä.
”Rachel” Matthew sanoi ja kääntyi katsomaan Rachelia, jonka kasvot olivat veressä. Mitä ilmeisemmin turvatyyny oli lauetessaan osunut nenään ja saanut aikaan nenäverenvuodon.

”Olen kunnossa”, Rachel mumisi ja yritti pyyhkiä naamaansa, ”entä sinä?” hän kysyi ja kääntyi katsomaan Matthewia.

”Kutakuinkin, taisin vääntää jalkani ikävästi”, Matthew vastasi ja älähti tuskasta yrittäessään vääntäytyä parempaan asentoon.

”Yritän löytää kännykkäni”, Rachel sanoi, sillä ymmärsi, ettei tästä tainnut ilman sairaalareissua selvitä. Hän tunsi itse olevansa kunnossa, jos verta vuotavaa nenää ei laskettu lukuun. Mutta silti hän oli huolissaan ja pelkäsi syntymättömän lapsensa puolesta.

Rachel irrotti turvavyönsä päästäkseen paremmin liikkumaan ja etsimään käsilaukkuaan, jonka oli pyörityksen yhteydessä pudottanut käsistään. Viimein hän löysi sen etu ja takapenkkien välistä, lattialta, jonne se oli jossain välissä lennähtänyt.

Rachel kurotti ja sai laukun käsiinsä. Tämän jälkeen hän vetäytyi penkilleen istumaan ja alkoi kaivella laukkuaan. Hetken kaiveltuaan, hän löysi kännykkänsä. Se oli kaikeksi onneksi säilynyt ehjänä, vaikka pyöritys olikin ollut varsin raju.

Hän ehti juuri painella hätänumeron, kun...


Miten mahtanee jatkua tästä, kerrohan sinä se....
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 20.10.13 - klo:01:24
Rachel kurotti ja sai laukun käsiinsä. Tämän jälkeen hän vetäytyi penkilleen istumaan ja alkoi kaivella laukkuaan. Hetken kaiveltuaan, hän löysi kännykkänsä. Se oli kaikeksi onneksi säilynyt ehjänä, vaikka pyöritys olikin ollut varsin raju.

Hän ehti juuri painella hätänumeron, kun
ovi kiskaistiin auki ja voimakkaat kädet tarttuivat häneen.

”Hei!” Rachel huudahti ja yritti pyristellä vapaaksi häntä ulos kiskovan miehen otteesta.
”Päästä hänet irti!” Matthew karjaisi ja sai samassa kovan iskun päähänsä. Kaikki pimeni ja hän ikään kuin lysähti kasaan penkillään.
”Matthew!” Rachel kirkaisi ja pyristeli yhä kovemmin irti häntä pitelevän miehen otteesta.
”Jos pyristelet vielä, ammun hänet seulaksi”, Matthewia lyönyt mies ärähti ja tähtäsi aseellaan tajutonta Matthewia.
Rachel tajusi, että hänen oli lopetettava vastarinta, vaikka ääni hänen sisällään käskikin taistella.
”Hyvä on, mutta älkää satuttako häntä”, Rachel pyysi ja tunsi syyllisyyttä Matthewin saaman kohtelun vuoksi.

Rachel siis lakkasi pyristelemästä ja antoi miehen kiskoa itsensä autosta ulos ja taluttaa tienpientareella odottavaan autoon. Hänen teki mieli sanoa paljon, mutta hän tajusi, ettei voittaisi sillä mitään ja oli siis vaiti.

”Mitäs tuolle miehelle tehdään, käskettiin vaan tuoda nainen”, Rachelin autolle tuonut mies kysyi toveriltaan, joka juuri harppoi ojan yli pientareelle.
”Jääköön sinne, sillä se ei hetkeen lavertele kenellekään”, toinen mies sanoi, ”Jones, painu sen naisen seuraksi takapenkille ja katso, ettei se yritä tehdä mitään typerää”, hän jatkoi.
”Hyvä on, Sanders”, Jonesiksi kutsuttu sanoi ja änkeytyi Rachelin vierelle takapenkille, ”ei sitten mitään temppuja neiti tai sattuu”, hän lisäsi ja katsoi Rachelia tuimasti.
”Sinäkö löisit raskaana olevaa naista”, Rachel sanoi epäuskoisena ja koska halusi tuoda tilansa ilmi näille miehille.
”No en”, Jones murahti, ”mutta älä silti koeta onneasi”, hän muistutti.
Rachel mutisi jotain epäselvää vastaukseksi ja kieltäytyi katsomasta miestä. Häntä pelotti, mutta hän ei sitä halunnut näyttää. Oli tärkeää pysyä rauhallisena.

Sanders istuutui kuskin penkille ja käynnisti auton. Ennen matkaan lähtöä hän vielä vilkaisi keskipeilinkautta, että takana oli kaikki kunnossa.

***

Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua Matthew palaili tajuihinsa. Päätä jomotti iskun jäljiltä ja jalka tuntui pahemmalta kuin aiemmin ja hän alkoi epäillä sen menneen sijoiltaan tai murtuneen pyörityksessä.

”Rachel”, hän mumisi ja huomasi vasta silloin, että oli yksin.

Tiellä oli hiljaista ja alkoi jo hämärtää, kukaan ei huomaisi ulos ajanutta autoa, varsinkin kun puskat peittivät näkyvyyden tielle, Matthew päätteli ja alkoi muistella, minne oli oman kännykkänsä laittanut.
Hänen ei tarvinnut kovin kauaa etsiä, kun kännykkä alkoi soida, ilmeisesti joku kaipasi häntä. Matthew katseli ympärilleen ja huomasi kännykkänsä jalkojensa juuressa ja näytössä vilkkuvasta tekstistä hän näki, että soittaja oli äiti.

”Perhana”, Matthew ähkäisi, puri hampaansa yhteen ja yritti kurottaa kohti kännykkäänsä, vaikka se ei hyvää tehnytkään kipeälle jalalle.

Hänen oli pakko lopettaa hetkeksi, kunnes vähän aikaa levättyään yritti uudelleen. Nyt hän yritti olla antamatta periksi kivulle ja sai kuin saikin kännykän sormiinsa. Äidilleen hän ei ehtinyt vastata, vaan puhelu meni suoraan vastaajaan.

”Menköön”, Matthew henkäisi ja suoristi itsensä tuolia vasten.
Hän lepäsi jälleen hetken ja kun kipeä jalka tuntui hieman rauhoittuvan hän paineli hätänumeron ja nosti kännykän korvalleen.

Matthew oli helpottunut, kun puhelimeen viimein vastattiin ja selitti hänelle vastanneelle virkailijalle tilanteen niin hyvin kuin suinkin pystyi. Vain sijainnin määrittäminen oli vaikeaa, sillä tie kulki läpi nurmi- ja metsä alueen, jossa asutusta oli harvassa. Mutta lopulta myös sijainti saatiin selvitetyksi GPS:n avulla. Kului kuitenkin jonkin aikaa, ennen kuin apu saapui, sillä alue oli laaja ja tie pitkä ja mutkainen.

Ambulanssin lisäksi paikalle tuli myös poliisi, joka teki rutiinikysymykset ja jäi vielä autonromua tutkimaan, kun palokunta oli saanut Matthewin irrotettua autosta ja kuljetettua ambulanssiin, joka lähti heti kohti sairaalaa.

***

Michael oli kanttiinissa kahvilla, kun tohtori Singer saapui juoksujalkaa hänen luokseen.

”Mitä nyt?” Michael kysyi, katsoen huolestuneena tohtori Singeriä ja ajatteli heti, että Martinille on sattunut jotain.
”Sinun veljesi tuotiin juuri äsken sairaalaan”, tohtori Singer sanoi.
”Mitä!” Michael älähti ja laski kädessään olevan mukin pöydälle niin voimallisesti, että siitä läikähti kahvia pöydälle.
”Juuri niin”, tohtori Singer sanoi, ”hän oli joutunut auto-onnettomuuteen”, hän kertoi.
”Onnettomuuteen”, Michael sanoi ja ponkaisi ylös tuolilta, ”missä Rachel on? Hän oli Matthewin kanssa”, hän kysyi ja huolestui todenteolla.
”En tiedä”, tohtori Singer sanoi, ”Rachel ei ollut veljesi mukana ja vain veljesi tuotiin tänne, mikäli kuulin oikein”, hän kertoi.
”Ei”, Michael henkäisi järkyttyneenä eikä tiennyt, mitä tehdä, ”minun pitää päästä veljeni luokse ja heti”, hän sanoi viimein.
”Ei onnistu, hänet on viety leikkaussaliin”, tohtori Singer sanoi, ”hän kai mursi rytäkässä jalkansa”, hän selitti.
”Tohtori Singer, minä pyydän, älkää kertoko herra Scottille tästä”, Michael sanoi, sillä tiesi että moinen tieto voisi olla liikaa Martinin sydämelle, "ei ainakaan, ennen kuin asiaan saadaan selvyyttä", hän lisäsi, sillä halusi itsekin tietää, mitä oli tapahtunut ja minne Rachel oli joutunut.
”En kerro”, tohtori Singer lupasi, sillä tiesi itsekin, ettei tällaisia uutisia ollut nyt hyvä kertoa potilaalle, varsikin kun hän välitti miehestä enemmän kuin ehkä saattoi itselleen myöntää.
”Hyvä, minä jään odottamaan tietoja, menkää te herra Scottin luokse, hänen ei ole hyvä olla yksin nyt”, Michael sanoi ja toivoi sydämessään, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Sen hän tosin lupasi itselleen, että jos tuo joku tekisi pahaa Rachelille, hän etsisi tämän ihmis saastan ja pistäisi kärsimään.

Tohtori Singer nyökäytti päätään ja suuntasi sinne, missä Martin oli, Michaelin jäädessä vielä kanttiiniin.

Michael työnsi kahvin kauemmaksi itsestään, juuri nyt ei maistunut mikään, sillä huoli sai vatsan tiukalle solmulle. Hän vei puoliksi juodun kahvinsa ja voileivän jämän roskikseen ja suuntasi kulkunsa aulaan, jossa voisi kysellä vastaanottotiskiltä tietoja veljestään.

Saatuaan tarvittavat tiedot, Michael vetäytyi sivummalle istumaan. Aika tuntui hidastuneen, tai siltä se ainakin tuntui hänestä. Viimein hän ei enää pystynyt olemaan aloillaan, vaan nousi ja alkoi levottomana kävellä edestakaisin.

***

Michael ei tiennyt, kuinka kauan oli astellut edestakaisin, kun viimein eräs hoitaja tuli hänen luokseen. Michael pysähtyi ja katsoi hoitajaa kysyvästi.
”Minun käskettiin ilmoittaa, että potilasta pääsee tapaamaan”, hoitaja sanoi kohteliaaseen sävyyn ja katsoi Michaelia ymmärtäväisesti.
”Kiitos, voisitteko näyttää missä hän on”, Michael pyysi kohteliaasti.
”Tietenkin, mutta minun täytyy sanoa, että hän saattaa olla vielä melko sekavana nukutuksen jäljiltä”, hoitaja kertoi.
”Kiitos”, Michael toisti ja seurasi sitten hoitajaa, joka ohjasi hänet huoneeseen, jonne Matthew oli viety.

Matkalla huoneeseen hän sai tietää, että poliisikin oli matkalla ja halusi vielä kuulustella Matthewia auto-onnettomuuden tiimoilta, koska oli selvää, että auto oli suistettu tieltä. Autoon oli näet tullut muutamaan sellaiseen paikkaan kolhuja, joita ei täysin voitu selittää ulosajosta johtuviksi. Lähinnä auton takaosa antoi aihetta tiettyihin epäilyihin.

Michael jäi hetkeksi ovensuuhun, kunnes viimein asteli sisemmäksi. Hän ei voinut olla ajattelematta, mitä olisi voinut käydä ja oli hermostunut, sillä pelkäsi sitä, mitä isoveljellä oli kerrottavanaan. Koko sydämestään hän toivoi, että Rachelilla olisi kaikki hyvin.

”Hei”, Michael sanoi hiljaa, vetäen jakkaran lähemmäksi vuodetta ja istuutui sille.
”Hei”, Matthew vastasi ja katsoi pikkuveljeään, sillä tiesi ettei tämänkään osa ollut helppo.
Michael aikoi sanoa jotakin, kun...


Vuoro siirtyy teille, kertokaa te vuorostanne, mitä seuraavaksi tapahtuu...
Hmm.... piti vain vähän katsoa tuota yöllä puoliunisena kirjoitettua jatkopätkääni ja tulikin sitten pienen korjailun sijasta kirjoitettua pieni lisäpätkänen. No kumminkin, jatkakaatten te puolestanne...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 07.11.13 - klo:09:09
Michael aikoi sanoa jotakin, kun ovi avautui ja muuan hoitaja astui kiireesti sisään.
”Anteeksi häiriö, mutta etsin herra Michael Peaksia”, hoitaja sanoi ja katseli epätietoisena kumpaistakin vuoron perään.
”Minä olen”, Michael sanoi ja nousi seisomaan, katsoen hoitajaan kysyvänä, ”mitä teillä on asiaa?” Hän kysyi epäluuloisena, sillä aavisti, ettei kaikki ollut kohdallaan.
”Teille olisi puhelu”, hoitaja vastasi.
”Puhelu?” Michael sanoi kysyvään sävyyn ja rypisti kulmiaan. Hän ei ymmärtänyt miksi tuo joku ei ollut soittanut suoraan kännykkään, vaan oli valinnut tämän hivenen hankalamman vaihtoehdon.
”Niin”, hoitaja sanoi, ”hän sanoi, ettei halua odottaa kovin pitkään”, hän lisäsi.
”Hyvä on minä tulen. Näyttäkää tietä, olkaa hyvä”, hän sanoi ja kääntyi ennen lähtöään veljensä puoleen, ”en viivy kauan” hän sanoi ja katosi hoitajan perään, Matthewin jäädessä yksin huoneeseen.

***

Toisaalla Rachel kuljetettiin suureen kartanoon ja ohjattiin yhteen oleskelutilaan, jonne hän jäi odottamaan Jonesin kanssa, Sandersin mentyä etsimään isäntäänsä.

Kesti vain tovin ja pian Sanders palasi toisten luo.
”Hän tulee pian”, Sanders sanoi Jonesille, vilkaisemattakaan Rachelia.

Ja tosiaan vain tovia myöhemmin huoneeseen saapui palvelija, joka työnsi edellään pyörätuolia. Pyörätuolissa istui hoikka mies, jonka kasvot olivat ilmeettömät.

Mies antoi viimein merkin kädellään, jolloin palvelija pysäytti tuolin ja astahti sivummalle odottamaan uusia ohjeita. Pyörätuolissa istuva mies alkoi itse liikuttaa tuoliaan ja rullasi hitaasti lähemmäksi Sandersia, Jonesia ja Rachelia, kunnes viimein pysäytti sopivaan kohtaan.

Rachel katseli miestä, jonka tutkivan katseen tunsi itsessään. Sitten hän muisti, että oli nähnyt tämän kerran aiemminkin.
”Te”, Rachel sanoi ja muisti sen päivän, jolloin oli käynyt tapaamassa isäänsä vankilalla, ”minä näin teidät vankilalla”, hän sanoi viimein hitaasti, eikä tiennyt miten suhtautua mieheen.
”Saatoin käydäkin”, mies totesi tyynesti ja katseli mietteliäänä nuorta naista, joka seisoi hänen miestensä välissä.
”Mitä te haluatte minusta?” Rachel kysyi, sillä halusi mennä suoraan asiaan.
”Pahoittelen karkeaa tapaa, jolla alaiseni hakivat teidät luokseni”, mies sanoi yllättävän kohteliaasti, ”mutta halusin tavata teitä, sillä asiani koskee sekä teitä, että isäänne”, hän sanoi harkiten jokaisen sanansa tarkkaan.
”Ja onko minulla kunnia kuulla teidän nimenne?” Rachel kysyi viileästi, ”minut te mitä ilmeisemmin jo tunnette”, hän lisäsi pisteliäästi.
”Neiti Scott, olen pahoillani etten ennättänyt esitellä itseäni”, mies sanoi ja lisäsi, ”olen Henry Cadbury.”
”No niin, herra Cadbury, miten te liitytte isääni ja miksi te halusitte minut tänne?” Rachel kysyi ja katsoi viileästi Cadburya.
”Siihen saattanee vierähtää pieni tovi, joten ehdotan että istuutuisitte hetkeksi. Olkaa niin hyvä”, herra Cadbury sanoi ja näytti kädellään kaunista sohvaa, joka oli asetettu takan eteen.
”Kiitos”, Rachel vastasi lyhyesti ja istuutui tuolille, Jonesin ja Sandersin seuratessa ja jäädessä seisomaan molemmin puolin sohvaa.
Herra Cadbury oli aikeissa sanoa jotakin kun...


Jatkakaatten te vuorostanne....
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 09.11.13 - klo:00:42
Herra Cadbury oli aikeissa sanoa jotakin, kun Rachel keskeytti hänet.

”Ennen kuin aloitatte haluaisin sanoa, etten pidä tippaakaan tavastanne, jolla te toitte minut tänne”, Rachel sanoi, ”autoa tuskin oli tarpeellista suistaa tieltä ja jättää kihlattuni veljeä autonromuun” hän jatkoi kiivaasti ja katsoi tiukasti Cadburya.

”Kuten sanottua olen hyvin pahoillani alaisteni hieman khrm... karkeasta tavasta tuoda teidät tänne ja toivon toki, ettei kihlattunne veljelle käynyt kovinkaan pahasti”, Cadbury sanoi kohteliaasti, sillä halusi pitää tilanteen mahdollisimman rauhallisena.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, vain takasta kuului pientä rätinää. Rachel ei sanonut enää mitään, mutta jostain syystä hänellä oli voimakas tunne, että tuo mies liittyi jollain tavalla siihen, miksi isä oli vankilassa ja aika varmaan tämän täytyi olla pahoinpitelyidenkin takana.

Sen Rachelkin tajusi, ettei mies ollut tehnyt niitä itse, vaan oli lähinnä maksanut niille henkilöille, jotka olivat sitten suorittaneet sen likaisen osuuden.

Cadbury oli hänkin vaiti ja katseli mietteliäänä nuorta naista, josta oli tulossa äiti. Se toi hänen mieleensä hänen oman vaimonsa ja ne ajat, kun he odottivat esikoistaan. Tuo muisto nosti surun voimakkaana pintaan ja hänen oli käännettävä kasvonsa pois vieraastaan, jottei tämä näkisi hänen tunnekuohuaan.

Mutta turhaan, sillä Rachel oli sen huomannut ja hiljalleen raivo, jota hän oli miestä kohtaan tuntenut, alkoi laantua.

”Oletteko kunnossa?” Rachel kysyi, sillä oli nähnyt kiitävän hetken, miehen kasvoilla tuskaisan ilmeen, ennen kuin tämä oli kääntänyt kasvonsa poispäin.

”Olen” Cadbury vastasi lyhyesti ja henkäisi syvään, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Racheliin, ”vanha muisto vain”, hän lisäsi sitten.

Rachel oli jälleen vaiti ja mietti, millainen muisto saattoi tuottaa sellaista surua ja tuskaa, mutta tajusi sitten itsekin, että hänellä oli yhtä tuskallisia muistoja itsellään.

”Tuota, teillä oli jotain kerrottavaa minulle”, Rachel muistutti varovaisesti.
”Tosiaan”, Cadbury sanoi hiljaa ja alkoi kertoa.

Rachel kuunteli hiljaa miehen syvää, tummaa ja soinnikasta ääntä, joka tuntui olevan sillä hetkellä ainoa ääni koko huoneessa, rätisevän takkatulen lisäksi.
Hän näki, miten miehen muutoin niin totisten kasvojen ilmeet muuttuivat ja hän saattoi nähdä niiltä voimakasta surua ja tuskaa, jota tämä menetyksen vuoksi tunsi.

Loputkin raivosta kaikkosi ja Rachel tunsi myötätuntoa miestä kohtaan. Hän ymmärsi miksi tämä oli tehnyt, niin kuin oli tehnyt, vaikkei voinutkaan hyväksyä sitä. Oma menetys oli vielä liian lähellä sydäntä ja satutti yhä.

Oli jälleen hiljaista, kunnes Cadbury alkoi kertoa, kuinka oli löytänyt auton, joka oli hänen autonsa kylkeen ajanut. Siinä vaiheessa Rachelin oli avattava sanainen arkkunsa.

”Sinun isäsi auto osui minun autooni, niin että ajauduin päin vastaan tulevaa rekkaa. Siinä rytäkässä minä menetin vaimoni ja lapseni!” Cadbury sanoi viimein.

”Te olette väärässä”, Rachel sanoi painokkaasti.

”Kuusitoista vuotta sitten hän tapatti minun perheeni ja rampautti minut”, Cadbury sanoi katkerana, ”hän oli kai humalassa, ei sitä muuten voi selittää, miksi joku ajaa toisen autoa päin noin vain”, hän lisäsi ja katseli käsiään, jotka lepäsivät hänen jalkojensa päällä.

”Mikset voi uskoa, että olet väärässä. Minun isäni ei ikimaailmassa olisi ajellut humalassa” Rachel sanoi painokkaasti ja tajusi sitten, sen minkä oli jo jonkin aikaa tiennyt. Mies oli kaiketi erehtynyt ja syyllinen oli heidän silloinen naapurinsa.

Se ajattelematon hölmö, Rachel ajatteli ja kysyi sitten, ”minä päivänä tuo onnettomuus tapahtui?”

Cadbury kertoi päivämäärän, joka oli ikuisiksi ajoiksi syöpynyt hänen mieleensä. Se ei unohtuisi koskaan ja kummitteli hänen unissaan. Painajaisissaan.

”Isä ei ollut liikenteessä tuona päivänä”, Rachel sanoi ja katsoi Cadburya, pää hieman kallistuen.

”Mistä sinä sen muka tiedät?” Mies kysyi hienoista epäilyä äänessään ja nosti katseensa Racheliin.

”Koska hän oli kuumeessa. Hän oli jo sitä ennen ollut muutaman päivän kovassa kuumeessa ja tuona päivänä me sitten jouduimme soittamaan ambulanssin, kun kuume ei ottanut laskeakseen”, Rachel kertoi, sillä muisti päivän oikein hyvin.

Hän oli tuolloin pelännyt, että isä kuolisi ja oli ollut hyvin helpottunut, kun tämä muutaman viikon sairaalassa olon jälkeen palasi terveenä kotiin.

”Puhutko nyt totta?” Cadbury kysyi, hienoista epäröintiä ja ärtymystä äänessään.

”Kyllä”, Rachel vastasi ja tuijotti suoraan miehen silmiin, joista raivo alkoi väistyä ja tilalle tuli pelko ja suru.

”Mutta, eihän se voi olla totta. Minä keräsin tietoa ja hänen nimensä putkahti esille. Hän omisti juuri sellaisen mustan auton, joka törmäsi minun autooni”, Cadbury sanoi, vaikka alkoikin ymmärtää, että oli erehtynyt.

”Niin omisti, mutta hän myi sen pois. Kyllästyi siihen, kun poliisit epäilivät aina häntä rattijuopumuksesta, ennen kuin tajusivat, että rekisterinumero ei täsmännyt”, Rachel kertoi ja jatkoi, ”katsos kun meidän naapurissa asuneella miehellä oli samanlainen auto, eikä hän välittänyt lainkaan, missä kunnossa oli ajaessaan”.

Huoneeseen laskeutui jälleen syvä hiljaisuus, jonka aikana Rachel ja Cadbury tarkastelivat toisiaan. Rachel näki miten miehen ilme hiljalleen muuttui, vaikka tämän kasvoilta saattoikin yhä nähdä epäuskon ja hämmennyksen.

Ennen kuin Cadbury ehti sanoa mitään, Rachel vaiensi hänet ja alkoi kertoa tuosta naapurin miehestä, jonka itsekkään toiminnan vuoksi kaksi perhettä oli tuhoutunut ja joutunut kärsimään.

Rachel kertoi siitä päivästä, jolloin hän oli ollut Danin kanssa etupihalla leikkimässä. Hän itse oli ollut jotakuinkin viiden vanha ja Dan muutamaa vuotta vanhempi. Auto oli kurvannut holtittomasti heilahtaen nurmikon yli ja rysähtänyt läpi aidan, pysähtyen viimein naapurin pihanurmelle, lähelle ainoaa puuta, jonka oksissa oli vain muutama kuivunut lehti.

”Tuona päivänä meillä oli rutkasti onnea, sillä isä ehti varoittaa meitä ja Dan kiskoi minut sivummalle”, Rachel kertoi, ”en varmaan ikinä unohda miten raivoissaan isä oli ja kuinka hän huusi tuolle naapurin miehelle, että varmasti kaikki lähialueella asuvat kuulivat sen”, hän jatkoi ja muisti hyvin tuon päivän, sekä naapurin ilmeen, kun isä oli tämän haukkunut mitä moninaisimmilla nimityksillä.

”Naapuri”, Cadbury henkäisi ja tajusi. Tuo rattijuoppo oli peitellyt jälkiään ja lavastanut syylliseksi aivan syyttömän miehen. Miten monta elämää olikaan menetetty tuon yhden miehen tähden.

”Niin”, Rachel sanoi, ”naapuri.”

”En voi vieläkään uskoa ja kuitenkin”, Cadbury aloitti hämmentyneenä, mutta vaikeni sitten.

Rachel oli hiljaa, sillä ymmärsi kyllä, että miehen oli sulateltava juuri kuulemaansa. Hän katsoi myötätuntoisena miestä, joka oli painanut päänsä käsiinsä ja näytti epätoivoiselta.

Rachel nousi seisomaan, jolloin Sanders ja Jones liikahtivat estääkseen häntä, mutta pysyivät kuitenkin aloillaan huomattuaan, ettei tämä ollut aikeissa paeta.

Rachel asteli Cadburyn luokse ja kyykistyi tämän eteen. Hän ei voinut olla vihainen miehelle, tämän teoista huolimatta, sillä hän ymmärsi, ettei tämä paha ollut, vaan oli halunnut vain oikeutta.

”Minä tiedän, että tätä on vaikea uskoa ja vielä vaikeampi sulatella, mutta ehkä me saamme asiat vielä järjestettyä jotenkin”, Rachel sanoi ja laski kätensä miehen käsille ja tunsi miten tämä värähti kosketuksesta.

”Niin monta elämää”, Cadbury sanoi ja painoi katseensa alas, kulmien kurtistuessa.
”En tiedä, mitä olitte minun varalleni suunnitellut, mutta ehkä sen voi nyt unohtaa”, Rachel aloitti, ”nyt ehdotankin, että annat minun soittaa sairaalaan kihlatulleni, ettei hän huolestu enempää ja huomenna me menemme yhdessä sairaalalle selvittämään asian loppuun asti”, hän jatkoi ystävällisellä äänellä.

”Niin kai on paras”, Cadbury sanoi hivenen poissaolevan oloisena, ”ehdottaisin kuitenkin, että jäätte tänne yön yli, en henno päästää teitä yksinään ulos enää tähän aikaan”, hän jatkoi.

”Hyvä on, te olette oikeassa”, Rachel sanoi, sillä ajatus öiseen aikaan ulkona hortoilusta ei oikein houkuttanut, ”mutta ennen nukkumaan menoa voisin laittaa meille lämmintä juotavaa, sellaista mitä äiti aina joskus laittoi”, hän lisäsi ja hymyili muistaessaan ne illat, jolloin äiti laittoi heille kuumaa kaakaota.

Cadbury tyytyi vain nyökkäämään, minkä jälkeen Rachel nousi seisomaan ja asteli kohti hienoa pikkupöytää, jolla oli kaunis lankapuhelin. Hän otti kuulokkeen käteen ja paineli sairaalan numeron, joka kaikeksi onneksi oli ollut hänen taskussaan.

***

Pallo siirtyy vaihteeksi teille, joten jatkakaapa te vuorostanne...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 02.02.14 - klo:15:24
Cadbury tyytyi vain nyökkäämään, minkä jälkeen Rachel nousi seisomaan ja asteli kohti hienoa pikkupöytää, jolla oli kaunis lankapuhelin. Hän otti kuulokkeen käteen ja paineli sairaalan numeron, joka kaikeksi onneksi oli ollut hänen taskussaan.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kukaan vastasi, minkä Rachel ymmärsi hyvin. Elämä sairaalassa oli varmasti hyvin hektistä ja potilaita oli paljon enemmän, kuin mitä henkilökuntaa. Säästösyistä tietenkin.

Rachel ei silti voinut olla ihailematta sairaalan henkilökunnan sitkeyttä, vaikka töitä tuntui olevan enemmän, kuin mitä he ehtivät tehdä.

Meni vielä jonkin aikaa, ennen kuin hän sai viimein Michaelin puhelimeen. Tiesihän hän, että tietenkin vastanneen hoitajan piti varmistaa asioita, sillä pilapuheluiden soittajia ei katsottu hyvällä, sillä ne olivat vain silkkaa ajanhukkaa, mikä olisi taas pois potilailta tai näiden omaisilta.

”Michael”, Rachel sanoi ilahtuneena, kuullessaan tämän äänen.
”Oletko kunnossa?” Michael kysyi heti ensimmäiseksi.
”Olen, olen”, Rachel vastasi ja selitti sitten missä oli ja että jäisi yöksi.
”Onhan se varmasti turvallista?” Michael kysyi epäileväisenä ja hivenen mustasukkaisena, mikä oli ymmärrettävää.
”Höpsis, tämä on ihan turvallista, johan hän olisi tehnyt minulle jotain, jos olisi halunnut, sillä tilaisuuksia kyllä on ollut vaikka kuinka paljon”, Rachel sanoi, sillä ymmärsi kyllä, miksi Michael oli noin epäileväinen ja tiesi, että olisi varmasti itsekin, jos Michael olisi ollut samanlaisessa tilanteessa.
”Minä tuntisin oloni paremmaksi, jos olisit täällä”, Michael sanoi, sillä oli yhä huolissaan Rachelista, kuin myös syntymättömän lapsen vuoksi.
”Tiedän”, Rachel sanoi, ”mutta on jo niin myöhä. Minä tulen heti aamusta sinne, voin vaikka soittaa sinulle, ennen kuin lähdemme täältä liikkeelle. Sopiiko?” Hän jatkoi.
”Hyvä on”, Michael myöntyi, vaikkei edelleenkään ollut mielissään.
”Muuten, miten Matthew voi?” Rachel kysyi sitten.
”Ihan hyvin, vain murtuma jalassa”, Michael vastasi.
”Hyvä”, Rachel sanoi helpottuneena, sillä oli tietenkin ollut huolissaan Matthewista, kun ei ollut tiennyt, että miten pahasti tämä loppujen lopuksi oli loukkaantunut.
”Tiedän, että tämä on toistoa, mutta haluan silti tietää, että oletko aivan varmasti kunnossa”, Michael sanoi, sillä tiesi kyllä miten pahasti ulosajossa olisi voinut käydä.
”Olen aivan kunnossa, samoin syntymätön pikkuinen. Potkii ainakin niin kuin jalkapalloilija”, Rachel naurahti.
”Hyvä”, Michael tokaisi ja oli hiljaa, vaikka halusikin vielä inttää vastaan.
”Olet minulle rakas”, Rachel sanoi.
”Niin sinäkin minulle”, Michael vastasi ja lisäsi, ”hei sitten, huomenna nähdään.”
”Hei vain, huomiseen”, Rachel sanoi ja laski luurin takaisin paikoilleen.

Tämän jälkeen hän kääntyi takaisin Cadburyn puoleen ja katseli tätä pää hivenen kallellaan.

”Tuota, minun olisi hyvä käydä naistenhuoneessa siistiytymässä”, Rachel huomautti viimein, vihjaisten samalla että halusi tietää, missä sellainen on.
”Aivan”, Cadbury sanoi ja kääntyi vartijoidensa puoleen, ”Jones, veisittekö neidin naistenhuoneeseen”, hän pyysi, sillä vaikka olisikin halunnut tehdä sen itse, katsoi hän, että näin se sujuisi nopeammin.
”Kiitos”, Rachel sanoi ja hymyili.

Hän seurasi suurikokoista vartijaa, joka johdatti hänet ensin seuraavaan kerrokseen ja siellä jonkin matkaa pitkin käytävää, kunnes pysähtyi erään oven kohdalle.

”Tuolla voitte siistiytyä”, Jones murahti ja viittasi ovea kohti.
”Kiitos paljon”, Rachel sanoi, avaten oven ja astuen sisälle ylelliseen huoneeseen.

Rachel tarkasteli huonetta astellessaan käsipesualtaalle ja monet pienet asiat kertoivat hänelle, ettei huonetta oltu käytetty pitkiin aikoihin, vaikka se muutoin siisti olikin. Hän arveli että tämä huone oli ollut varmaankin edesmenneen rouvan käytössä, mutta mies halusi sen silti pitää sellaisena kuin se oli ollut rouvan eläessä.

Rachel silmäili pöydällä olevia esineitä, jotka olivat joskus kuuluneet rouvalle. Kaikki olivat aivan tuikitavallisia käyttöesineitä ja kauneudenhoitovälineitä, joiden lisäksi oli muutama kaunis ja lähes tyhjillään oleva hajuvesipurkki.

Tavaroiden keskellä oli kauniisti kehystetty kuva, joka esitti onnellisesti hymyilevää pariskuntaa. Mies oli selvästi Cadbury ja nainen, epäilemättä tämän vaimo, Rachel päätteli ja laski kuvan takaisin paikalleen.

Tämän jälkeen hän avasi hanan ja huuhteli kasvojaan vedellä, saadakseen lopukin veren pestyä pois, kun hänellä ei aiemmin ollut tilaisuutta siihen. Vesi kirvelsi hieman nenässä, mutta hän ei siitä välittänyt. Pientä se kuitenkin oli sen rinnalla, mitä hän oli tähän mennessä kokenut.

Rachel sulki hanan ja otti altaan viereisestä naulasta pyyhkeen, johon kuivasi kasvonsa ja kätensä. Hetkeä myöhemmin hän nosti kasvonsa pyyhkeestä ja katseli hetken aikaa mietteliäänä kuvajaistaan peilistä.

Viimein hän laittoi pyyhkeen paikalleen ja suuntasi takaisin käytävälle, jossa Jones yhä odotti paikallaan.

”No niin, voimme palata takaisin alas”, Rachel sanoi ja katsahti miestä hivenen ystävällisemmin, vaikkei vielä ollutkaan antanut tälle anteeksi tapaa, jolla hänet oli kartanoon tuotu.

Jones nyökäytti ääneti ja alkoi astella takaisin portaikkoa kohti, Rachelin seuratessa perässä. Viimein he olivat takaisin oleskelutilassa, jonne Cadbury oli jäänyt odottamaan.

”No niin, siirtyisimmekö keittiön puolelle?” Rachel kysyi ja katseli ystävällisesti Cadburya.

”Sopii mainiosti”, Cadbury myöntyi ja käänsi tuoliaan, niin että pääsisi helpommin suuntaamaan kulkunsa keittiöön, ”Jones, Sanders, te voitte poistua. Kutsun teitä kyllä, jos tarvetta ilmenee”, hän lisäsi.

Jones ja Sanders nyökäyttivät päätään ja poistuivat huoneesta omiin tiloihinsa, joissa he yleensä olivat, kun heitä ei tarvittu. Siellä oli myös valvontalaitteet, joita he seurasivat, jotta ehtisivät ajoissa apuun, jos tilanne niin vaatisi.

Rachel päätti olla avulias ja työnsi Cadburyn keittiöön ja siellä pienen ruokapöydän ääreen odottamaan. Itse hän etsiskeli kaapeista kaiken tarpeellisen ja alkoi valmistaa kuumaa kaakaota.

Cadbury istui alallaan ja seuraili naisen touhuja mietteliäänä. Yleensä hänen kodinhoitajansa, hoiti nämä asiat, mutta tällä hetkellä nainen oli ansaitulla vapaalla. Toisaalta tuo hääriminen toi hänen mieleensä muistoja ajalta, jolloin hänen perheensä oli vielä elossa.

Syvä huokaus karkasi hänen huuliltaan ja hän painoi katseensa alas. Moni asia mietitytti, varsinkin kun niin paljon uutta oli tullut ilmi. Toki hän tiesi, että hänen tulisi jotenkin korjata virheensä, vaikkei hänkään voinut korvata aivan kaikkea.
Niin monta asiaa pitäisi tehdä, alkaen siitä, että tuo mies, Martin pääsisi pois vankilasta, mutta sitä ennen pitäisi järjestää asiat niin, että hän saisi olla rauhassa vapautumiseen asti ja sen jälkeenkin.

Rachel hääri edestakaisin, kunnes jonkin aikaa myöhemmin, nosti kaksi höyryävän kuumaa kupillista kaakaota pöydälle. Toisen hän asetti Cadbury eteen ja istuutui sitten vapaalle tuolille tämän vierelle.

Hetken oli aivan hiljaista, kunnes nuo kaksi alkoivat keskustella. Hiljainen rupatus täytti keittiön, jossa aikaisemmin ainoa ääni oli ollut tikittävä kello seinällä.

”Tämä on todella hyvää”, Cadbury totesi maistettuaan kaakaota.
”Sietääkin olla, sillä se on tehty samalla tavalla, kuin äitini teki sitä meille”, Rachel huomautti ja hymyili.

Aivan äkkiä hymy hyytyi ja Rachel laski kupin pöydälle. Cadbury katsoi naista kulmat kurtistuen. Vaisto sanoi, ettei kaikki ollut nyt hyvin.

”Oletteko kunnossa?” Cadbury kysyi huolestuneena.
”Minä... ei... en tiedä”, Rachel sanoi epävarmana.
Siinä samassa hänen kasvonsa vääristyivät tuskasta ja hänen huuliltaan karkasi parkaisu.
”Neiti Scott”, Cadbury sanoi ja käänsi tuoliaan hieman, nähdäkseen paremmin, miten nainen voi. Hän oli tosin jo nähnyt, miten kalpea tämä oli.
”Minä tiedän... auh... että piti odottaa yön yli, mutta nyt minusta tuntuu, että pitäisi mennä sairaalaan”, Rachel parahti ja taittui melkein kaksin kerroin kivusta.
”Öh... hyvä on”, Cadbury sanoi hivenen hätääntyneenä ja kutsui Jonesin ja Sandersin takaisin.

Kesti pieni hetki, kunnes alkoi kuulua ripeitä askelten ääniä ja ovi avattiin. Miehet astuivat huoneeseen ja kummankin katse kiersi etsien potentiaalista vaaran aiheuttajaa.

”Jones laita auto valmiiksi, Heti!” Cadbury käski, ”Sanders, auttakaa neiti Scott autolle, me lähdemme sairaalalle välittömästi”, hän jatkoi.

Kumpikin mies nyökäytti päätään, eikä kysellyt enempiä, sillä asia ei heille kuulunut ja herra Cadbury kyllä kertoisi lisää, jos tarve niin vaatisi.

Sanders nosti Rachelin syliinsä ja alkoi kuljettaa autolle, Cadburyn tullessa perässä. Jones oli jo mennyt juoksujalkaa autotallille hakemaan auton.
Tallissa tosin oli useampi auto ja koska nyt oli kiire hän päätteli, että he tarvitsivat nopean auto ja valitsi sitten sen, jota oli ennenkin käytetty kiireisempiin menoihin.

Hän oli ehtinyt ajaa sen ulos tallista, kun jo näki herra Cadburyn ja Sandersin, nainen sylissään pihalla.

Sanders suuntasi kulkunsa lähes juoksuvauhtia autolle, avasi takaoven ja laski Rachelin varovaisesti sille. Tämän jälkeen hän auttoi herra Cadburyn etupenkille, nosti pyörätuolin takakonttiin ja painui sitten itse takapenkille naisen viereen.

Jones ajoi niin lujaa kuin uskalsi ja suuntasi yksityissairaalalle, jota herra Cadbury oli niin usein käyttänyt. Matka taittui nopeasti, sillä öisillä kaduilla oli kaikeksi onneksi hyvin vähän liikennettä. Cadbury oli jo matkalla soittanut sairaalalle ja kertonut tilanteen ja luvannut hoitaa kaikki kustannukset, kunhan Rachel saisi hoitoa.

Heitä vastassa oltiin jo sairaalan pihalla, kun Jones pysäköi auton aivan heidän viereensä. Sanders auttoi Rachelin ulos autosta ja kantoi sairaalavuoteelle, minkä jälkeen Rachel vietiin vauhdilla sisätiloihin, parin hoitajan ohjatessa Cadburyn odotustilaan odottamaan lisätietoja.
Jones painui viemään auton parkkipaikalle, Sandersin jäädessä Cadburyn seuraksi odotustilaan.

***

Aika kului ja tuntui hidastuneen. Cadbury naputti sormella tuolinsa kädensijaa ja vilkuili vähän väliä kelloa ja ovea. Hän oli hermostunut ja huolissaan, sillä ei hän halunnut näin käyvän.

Vielä hän ei ollut ottanut yhteyttä kunnansairaalaan, sillä hän halusi olla ehdottoman varma Rachelin ja syntymättömän lapsen voinnista, ennen kuin hän kertoisi siitä tämän kihlatulle.

Tuntui kuin olisi kulunut iäisyys, kunnes viimein naislääkäri saapui huoneeseen. Cadbury näki tämän olemuksesta, etteivät uutiset välttämättä olleet kovin hyviä ja valmistautui kuulemaan ikävät uutiset.
'Hitto, tämähän oli melkein kuin silloin kun... silloin kun, sain tietää, että olin menettänyt perheeni', hän ajatteli.

”Hei, olen Helen Richardson ja hoidan neiti Scottia”, lääkäri aloitti.
”Tuota, miten neiti Scott voi?” Cadbury kysyi hermostuneena.
”Siihen nähden, miltä hänen tullessaan näytti, hän voi hyvin”, Helen kertoi, ”hänen täyty nyt vain olla levossa, eikä hän saa liikkua mihinkään ennen laskettua aikaa”, hän lisäsi.
”Hän on siis kunnossa ja lapsi myös”, Cadbury sanoi ja huokaisi helpotuksesta.
”Kyllä, mutta kuten sanoin, hän tarvitsee lepoa, etteivät vauvat synny liian aikaisin”, Helen vastasi.
”Vauvat?” Cadbury kysyi hölmistyneenä ja katsoi lääkäriä.
”Niin, hän odottaa kaksosia”, Helen kertoi, ”mutta te ette taida olla niiden isä”, hän totesi sitten, sillä oli kyllä kuullut Cadburysta aiemmin ja tiesi, ettei tämä ollut seurustellut kenenkään kanssa, vaimonsa kuoleman jälkeen.
”Ei, en ole, mutta maksan silti hoidon ja kaiken muun, sillä olen sen velkaa hänelle”, Cadbury vastasi ja katsoi totisena lääkäriä.

Helen ei kysellyt, sillä näki kyllä, ettei mies ollut halukas kertomaan syytä sille miksi teki, kuten teki.

”Kun asiat kerran ovat kunnossa, kertoisitteko missä on puhelin, minun on soitettava”, Cadbury pyysi kohteliaasti.

”Tännepäin, olkaa hyvä”, Helen sanoi ja ohjasi Cadburyn siistiin kansliaan.

”Kiitos”, Cadbury sanoi ja seurasi hetken katseellaan Heleniä, joka häipyi hoitamaan potilaitaan. Hetken Cadbury oli alallaan ja vain tuijotti puhelinta, mutta sitten hän nosti luurin käteen ja paineli kunnan sairaalan numeron.

Kesti melkoisen tovin, ennen kuin sieltä vastattiin. Sama väsyneen oloinen ääni, joka oli aiemmin vastannut Rachelille, vastasi hänelle. Tovi vierähti siihen, kun Cadbury selitti asiansa.

”Niin, että saisinko herra Michael Peaksin puhelimeen, minulla olisi näet kiireellistä asiaa hänelle”, Cadbury pyysi.

”Hyvä on, odottakaa pieni hetki”, nainen sanoi ja hetken aikaa toisessa päässä oli hiljaista. Sitten rapinaa, kun luuri otettiin käteen ja painettiin korvalle.

”Haloo”, kuului nuoren miehen ääni, josta kuulsi hämmennys, epävarmuus ja hienoinen ärtymys.

Hetken Cadbury oli vaiti, sillä ei tiennytkään miten aloittaa. Lopulta hän rohkaistui ja...

***

No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tuosta, kertokaapas te se...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 06.04.14 - klo:21:27
”Hyvä on, odottakaa pieni hetki”, nainen sanoi ja hetken aikaa toisessa päässä oli hiljaista. Sitten rapinaa, kun luuri otettiin käteen ja painettiin korvalle.

”Haloo”, kuului nuoren miehen ääni, josta kuulsi hämmennys, epävarmuus ja hienoinen ärtymys.

Hetken Cadbury oli vaiti, sillä ei tiennytkään miten aloittaa. Lopulta hän rohkaistui ja
sanoi, ”anteeksi, että häiritsen teitä tällä tavoin, mutta asiani on kiireellinen.”

”Niin”, Michael töksäytti, eikä voinut olla miettimättä, kuka tuo mies mahtoi olla ja millä asioilla, tämä soitti.

”Tuota, me emme ole aiemmin tavanneet, mutta nimeni on Henry Cadbury”, hän esitteli itsensä ja jatkoi, ”toivon, ettette pahastu, kun kuulette, mitä minulla on kerrottavanani.”

”No, anna tulla”, Michael sanoi ja rypisti kulmiaan. Hän ei tiennyt miksi, mutta jokin sai hänet epäilemään, ettei kaikki ollut hyvin.

”Teidän kihlattunne, neiti Scott on sairaalassa”, Cadbury kertoi ja henkäisi syvään, sillä ei tiennyt, miten langan toisessa päässä oleva mies tietoon reagoisi, ”hänellä ei kuitenkaan ole enää mitään hätää”, hän kiirehti sanomaan, ennen kuin Michael ehti sanoa mitään.

”Mitä te teitte hänelle?” Michael kysyi ja pystyi töin tuskin pitämään äänensä tasaisena, sillä hän tunsi raivon, pelon ja huolen pyörivän sisällään yhtenä mylläkkänä.

”Minä en tehnyt hänelle mitään”, Cadbury sanoi, painottaen jokaista sanaa, vaikka arveli, että syy synnytyksen ennenaikaiseen käynnistymiseen täytyi olla tuo auto-onnettomuus ja sen jälkeiset tapahtumat, ”ja kuten sanoin, hän voi hyvin, samoin syntymättömät lapsenne”, hän lisäsi, vaikka tunsikin hienoista syyllisyyttä tapahtuneen vuoksi.

Hetken kumpikin oli hiljaa. Michael sulatteli juuri saamaansa tietoa, kun taas Cadbury mietti, miten paljon kärsimystä tuo hänen virheensä oli saanut aikaan ja hän halusi korjata sen kaiken, sillä tiesi olevansa sen velkaa miehelle, jonka elämän hän oli tuhonnut, yhden itsekkään ihmisen takia.

”Olen hyvin pahoillani kaikesta ja lupaan korvata kaiken”, Cadbury sanoi viimein, tietämättä miten sen tekisi, sillä sitä kaikkea ei saisi rahalla takaisin.

”Hyvä on, mutta kertoisitteko, missä sairaalassa Rachel on”, Michael pyysi, jotta voisi käydä katsomassa tätä, kun saisi siihen sopivasti aikaa, sillä ei voinut noin vain jättää Martinia vartiotta.

”Memorial Healthcare Sairaala”, Cadbury vastasi, ”tiedän, tämä on yksityinen sairaala ja minä henkilökohtaisesti katson, että neiti Scott saa parhaan mahdollisen hoidon ja maksan kaikki kulut, jota siitä koituu, joten teidän ei tarvitse olla huolissanne siitä”, hän jatkoi, sillä sen hän tekisi, sillä se oli vain pieni osa siitä, mitä hän oli velkaa Rachelille.

”Hyvä”, Michael sanoi huojentuneena, sillä tiesi, että kyseinen sairaala oli hyvä ja se olisi ollut paras paikka myös Martinille, mutta hän arveli, ettei viranomaiset sitä hyväksyisi, joten oli pakko tyytyä tähän kunnan sairaalaan ja sen tarjoamiin palveluihin, sekä hoitoon, ”kun puhuitte Rachelista, niin sanoitte lapsia. Mitä tarkoititte sillä?” Hän kysyi lopulta.

”Tutkimuksissa näet selvisi, että kihlattunne odottaa kaksosia”, Cadbury vastasi, ”lisäksi lääkäri sanoi, että hänen on oltava levossa laskettuun aikaan saakka, sillä muutoin synnytys saattaa toistamiseen käynnistyä uudelleen”, hän jatkoi.

”Olen iloinen, että Rachel on kunnossa, mutten siltikään ymmärrä, miten te liitytte tähän”, Michael sanoi viimein, vaikka hänellä olikin vielä sulateltavaa siinä, että lapsia oli yhden sijasta tulossa kaksi.

”Minä olinkin tulossa siihen ja ehdotankin, että tapaisimme, niin minun olisi helpompi kertoa kaikki”, Cadbury sanoi, ”haluaisin myös tavata herra Scottin, sillä tämä koskee myös häntä ja minä ehkä voin auttaa hänet pois vankilasta”, hän jatkoi. Hän halusi korjata tuon epäkohdan, sillä arveli, ettei Martin välttämättä saisi olla rauhassa, vaikka eri osastolle joutuisi, Jake oli aivan liian arvaamaton ja haluaisi melko varmasti kostaa sen, että oli joutunut rundiin, tuon taannoisen kahakan vuoksi.

”En kysy, miten te sen saisitte järjestettyä, mutta tapaaminen onnistuu varmasti, joskaan en mielelläni jättäisi herra Scottia vartioimatta”, Michael sanoi.

”Ymmärrän ja ajattelin, että tulisin lähipäivinä käymään siellä”, Cadbury vastasi, ”ja muuten, annan teidän päättää, kerrotteko tapahtuneesta herra Scottille ja jos niin miten, riippuu myös teistä itsestänne”, hän jatkoi.

”Se sopii, toivon vain, että ilmoitatte, kun olette tulossa”, Michael vastasi.

”Hienoa, minä ilmoitan sitten. Kuulemiin”, Cadbury sanoi ja tunsi olonsa huojentuneeksi, vaikka toisaalta tunsikin huonoa omaatuntoa tapahtuneen johdosta.

”Kuulemiin”, Michael toisti ja puhelu loppui.

Hetken Michael istui paikallaan, sillä tuo puhelu oli nostanut esiin uusia kysymyksiä ja hän oli huolissaan niin Rachelista, kuin Martinista.
Hän mietti kuinka voisi esittää asiansa Martinille, varsinkin kun tämän vointi ei vielä ollut ihan niin hyvä, eikä hän halunnut huolestuttaa tätä millään.

***

Toisaalla Cadbury tuijotti nyt hiljaista puhelinta ääneti ja mietti, miten jatkaisi siitä eteenpäin. Hän ymmärsi kyllä, ettei voisi iän kaiken hautoa mielessään kostoa perheensä kuoleman vuoksi. Etenkään, kun ei ollut enää ketään, kenelle kostaa.

Sen hän tiesi, että tehtyä ei saanut tekemättömäksi, mutta ehkä hän saisi osan siitä korjattua. Ainakin hän saisi tuon miehen, herra Scottin pois vankilasta, jonne tämä ei edes kuulunut.

Viimein hän rullasi pois huoneesta ja suoraan potilashuoneeseen, jossa Rachel lepäsi sairaalavuoteella, sikiöiden liikkeitä mittaava laite vatsan ympärillä.
Hetkeksi Cadbury jäi ovelle, kunnes lopulta rullasi sisälle ja jäi sairaalavuoteen vierelle.

Lopulta hän rikkoi hiljaisuuden ja kertoi miten puhelu oli mennyt.

”Minä menen huomenna tai ylihuomenna tapaamaan herra Peaksia ja teidän isäänne”, Cadbury sanoi, ”mutta jätän toisen turvamieheni tänne, ihan vain varmuuden vuoksi”, hän lisäsi.

”Minä. Kiitos”, Rachel vastasi ja katsoi miestä ystävällisesti.

***

Toisaalla Michael harppoi mietteliäänä kohti huonetta, jossa Martin oli. Hän avasi huoneen oven ja oli aikeissa astua sisälle, kun...

***

Miten mahtanee jatkua tästä, kertokaapas te vuorostanne se...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 07.04.14 - klo:08:37
Toisaalla Michael harppoi mietteliäänä kohti huonetta, jossa Martin oli. Hän avasi huoneen oven ja oli aikeissa astua sisälle, kun näki valkeaan takkiin pukeutuneen naisen istuvan vuoteen vieressä.

”Hyvää iltaa, vai pitäisikö sanoa yötä”, Michael sanoi huvittuneena ja astui peremmälle.

”Hei”, tohtori Singer sanoi ja katsoi Michaelia, joka harppoi tyynesti vuoteen toiselle puolelle. Hän havaitsi miehen kasvoilla huolen ja jotain muutakin, jotain määrittelemätöntä, mutta päätti kuitenkin olla utelematta, sillä asia ei hänelle kuulunut.

”Näen, että herra Scott on hyvissä käsissä”, Michael sanoi, hymyn karehtiessa hänen huulillaan, vaikka mielessä painoikin asiat, jotka hänen pitäisi ennemmin tai myöhemmin kertoa Martinille.

”Ai niin, tulin tänne, koska minulla oli asiaa teille”, tohtori Singer sanoi.

”Pelkkänä korvana”, Michael tokaisi ja istuutui vapaalle tuolille.

”Sain kuulla, että veljesi on tarkkailtavana ainakin muutaman päivän, kunnes hän pääsee kotiin”, tohtori Singer kertoi, ”hän tosiaan pääsi melko vähällä, joskin jalka murtui ja sen paraneminen voi kestää, mutta onneksi sen kanssa pärjää kotonakin”, hän jatkoi.

”Hyvä kuulla”, Michael sanoi ja ajatteli, että kävisi aamulla katsomassa veljeään, mikäli ehtisi.
Hän päätti jättää juuri kuulemansa uutisten kertomisen sopivampaan ajan kohtaan, sillä epäili, ettei Martin ollut vielä valmis moista kuulemaan. Tämän oli parempi antaa toistaiseksi levätä ja kerätä voimiaan.

***

Tohtori Singer oli vielä hetken Martinin ja Michaelin seurana, kunnes hänen oli lähdettävä kierrokselleen.

Michael jäi Martinin seuraksi, istuen tuolillaan, jossa hän torkkui aamuun asti. Hän havahtui siihen, kun hoitaja rymisteli osastolle aamiaiskärryn kanssa, josta hän jakoi aamiaisen potilaille. Melko pian tämän jälkeen lääkäri kävi kierroksellaan, jonka aikana, Michael saattoi lähteä käymään veljensä luona.

Matthew oli huomattavasti pirteämmässä kunnossa, kuin oli ollut Michaelin edellisellä käyntikerralla. Lääkkeet eivät enää vaikuttaneet, joten tämä ei ollut aivan niin tokkurassa.

Michael saattoi nähdä, että jalkaan sattui, mutta että se oli nyt kuitenkin paremmassa kunnossa, kuin yöllä.

”Huomenta”, Michael sanoi ja istuutui vapaalle tuolille.

”Huomenta”, Matthew vastasi ja vääntäytyi parempaan asentoon, vaikka se olikin hieman hankalaa, kipsatun jalan takia.

”On tapahtunut kaikenlaista sen jälkeen, kun kävin sinua yöllä katsomassa”, Michael huomautti ja kertoi veljelleen kaiken.

”Hemmetti”, Matthew tokaisi, kun Michael sai lopetettua tarinansa.

”Älä muuta sano”, Michael hymähti ja vaikeni, kun radiopuhelimesta kuului särinää ja sitten miesääni kutsui häntä nimellä.

Michael otti radiopuhelimen käteensä ja...


Miten mahtanee jatkua tästä ja se on nyt vaihteeksi teidän vuoronne naputella jatkoa.... :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 14.04.14 - klo:08:03
”Älä muuta sano”, Michael hymähti ja vaikeni, kun radiopuhelimesta kuului särinää ja sitten miesääni kutsui häntä nimellä.

Michael otti radiopuhelimen käteensä ja
vastasi, ”Peaks, kuulolla. Kuitti.”

”Peaks, meillä on ongelma.”

”Millainen ongelma?” Michael kysyi, kulmat rypistyen, sillä vaisto sanoi, ettei ainakaan hyviä uutisia ollut tiedossa.

”Vanki riistäytynyt hallinnasta”, ääni vastasi.

”Perhana”, Michael manasi hiljaa ja puhui taas, ”eihän hän ole laitoksen ulkopuolella?” hän kysyi.

”Ei vielä, mutta tällä menolla siihen ei mene kauan”, mies vastasi.

”Joe, jos mikään muu ei auta, tainnuttakaa hänet, en juuri nyt kaipaisi enempää ongelmia”, Michael vastasi.

”Sitä me olemme yrittäneet jo pidemmän aikaa, mutta hän on jo tappanut yhden vartijan ja iskenyt pari muuta tainnoksiin”, Joe vastasi, ”ajattelin varoittaa sinua, mikäli me emme saa tilannetta hallintaan ja hän pääsee pakenemaan”, hän jatkoi.

”Kiitän varoituksestasi”, Michael sanoi, eikä tuntenut oloaan yhtään sen paremmaksi, ”tiedänpähän ainakin, missä vietän yöni”, hän lisäsi tympääntyneenä.

”Miten Martin voi?” Joe kysyi, vaihtaen puheenaihetta.

”Näillä näkymin, paremmin, mutta lääkärin puheista käsitin, ettei hän kävele enää koskaan”, Michael kertoi apeana, sillä oli toivonut, että Martin olisi päässyt vähemmällä tällä kertaa.

”Harmin paikka, mutta hän sentään pääsee rauhallisemmalle osastolle, kun palaa takaisin tänne”, Joe huomautti, vaikkei itsekään erityisemmin ilahtunut uutisista.
Hän oli aina pitänyt Martinista, koska tämä oli helppo ja rauhallinen vanki, eikä koskaan ollut aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia.

”Ilmoittelehan sitten, jos tilanne kääntyy huonompaan suuntaan”, Michael pyysi ja alkoi jo mielessään valmistautua siihen, että saattaisi joutua painimaan karanneen vangin kanssa.
Sillä oli melko todennäköistä, että tämä suuntaisi sairaalalle kostamaan, ennen kuin jatkaisi matkaansa jonnekin muualle, mahdollisimman kauaksi vankilasta ja poliiseista.

”Tietenkin”, Joe vastasi ja toivoi, että Jake saataisiin lopultakin raudoitettua ja vietyä rundiin viilentämään tunteitaan.

”Hyvä. Loppu”, Michael vastasi ja radiopuhelu päättyi siihen.

”Vai sellaisia uutisia”, Matthew tokaisi, sillä oli kuunnellut tarkkaan koko keskustelun ajan ja oli melkohyvin perillä siitä, mitä oli tekeillä.

”Ei kovin yllättävää, kun tietää, kenestä on kyse”, Michael huomautti ja mietti, mikähän oli saanut Jaken niin raivoihin, että oli alkanut sillä tavoin riehumaan.

Joko jokin ei ollut mennyt miehen mieleisellä tavalla tai sitten tämä oli sekoittanut päänsä jollakin. Ei tosiaankaan ollut tavatonta, että vankilan muurien sisäpuolellakin sai päänsä sekaisin, vaikka valvonta laittomien aineiden osalta oli tiukka. Mutta vangit olivat kekseliäitä, kun piti saada tavara sisälle tai ulos, vartioiden huomaamatta.

”Tuo vanki, josta keskustelitte, ei kuulosta kovin täysipäiseltä tyypiltä. Lähinnä sekopäältä”, Matthew huomautti ja mietti hänkin, oliko kyseinen henkilö jo valmiiksi sekaisin, vai ottanut jotain ja päässä napsahtanut.

”Sanotaanko nyt näin, että hän on aiheuttanut aika paljon ongelmia ja on ottanut yhteen erään toisen lähes yhtä pahansisuisen vangin kanssa, joka nyttemmin kyllä on rauhoittunut jostakin syystä”, Michael kertoi.

Hetken kumpikin oli hiljaa, miettien ja sulatellen tahollaan juuri tullutta tietoa.

”Sinun pitäisi varmaakin palata herra Scottin luo”, Matthew huomautti, sillä tiesi itsekin olevansa turvassa, sillä päätellen keskustelusta, vanki oli kiinnostuneempi herra Scottista, kuin vanginvartijasta ja tämän mahdollisista sukulaisista.

”Niin meinasin mennä”, Michael vastasi, ”olin kyllä ajatellut käydä katsomassa Rachelia, mutta se taitaa siirtyä tuonnemmaksi, sillä enhän voi jättää Martinia vartiotta, niin kauan kuin on uhkana, että se yksi hullu pääsee vapaaksi ja syöksyy tänne kostamaan kokemiaan vääryyksiä, joihin on itse syypää”, hän lisäsi.

”Kannattaa varmaan varoitella myös sairaalan vartioita, että tietävät olla valmiina pahimman varalta”, Matthew muistutti.

”Tiedän”, Michael sanoi, sillä sekin oli ollut mielessä ja lisäksi hän ajatteli vielä käydä juttelemassa tohtori Singerille, että tämäkin tietäisi olla varuillaan. Väistämättä hänen mielessään kävi, että milloin tämä koko homma tulisi päätökseensä ja miten.

”Ai muuten, tuo herra, mikäs hänen nimensä nyt olikaan, olisi lähipäivinä tulossa käymään, että ihan siksikin taidan olla valmiudessa, sillä en haluaisi mitään kahakkaa tänne, sillä tässä olisi muutenkin keskeneräisiä asioita hoidettavana”, Michael sanoi, rikkoen hetkellisen hiljaisuuden, joka huoneeseen oli jälleen kerran laskenut.

”Sekin vielä”, Matthew tokaisi ja mietti, mitä tästä vielä tulisi ja epäili, että jos pahin pääsisi tapahtumaan, olisi tulos melko varmasti katastrofi, eikä kuolemiltakaan voitaisi välttyä, se oli selvää.

”Ole huoleti, kyllä kaikki järjestyy”, Michael sanoi toiveikkaana, vaikka pelkäsikin pahinta, ”toivottavasti”, hän ajatteli ja katsahti isoveljeään mietteliäänä.

”Kyllä sinä pärjäät, olet näyttänyt sen jo monta kertaa”, Matthew huomautti ja katsoi pikkuveljeään hymyillen.

”Toivon sitä itsekin, mutta nyt minun on mentävä, keskity sinä vain parantelemaan itseäsi, äläkä lähde omin nokkinesi liikkeelle”, Michael huomautti ja hymyili hieman.

”Mihin minä tästä pääsisin?” Matthew naurahti ja nyökäytti päätään kipsattua jalkaansa kohti.

”Ei kipsattu jalka ole sinua ennekään estänyt”, Michael kiusoitteli ja naurahti, sillä tunsi veljensä hyvin ja tiesi, ettei tämä pitkiä aikoja halunnut maata vain alallaan. Matthew oli samanlainen levoton luonne, kuin äitikin, mutta ei hössöttänyt, kuten tämä.

”Höpsis, ei vain huvita lähteä ontumaan tällä jalalla, eikä lääkärikään taida antaa lupaa nousta vielä mihinkään”, Matthew huomautti ja yritti jälleen vääntäytyä parempaan asentoon.

”Miten vain. Nähdään”, Michael naurahti ja asteli pois huoneesta.

Astuttuaan käytävälle, hymy katosi hänen huuliltaan ja huolen tuoma ryppy palasi silmien väliin. Hän ei voinut olla miettimättä, miten kertoisi tilanteen Martinille, sillä hänellä oli oikeus saada tietää, vaikkei ehkä ollutkaan parhaassa mahdollisessa kunnossa, jaksaakseen kuulla moisia uutisia.

Enemmän Michaelia huoletti se, miten Martinin sydän kestäisi, se kun oli jo ennen sairaalaan tuontia pysähtynyt kerran ja matkalla sairaalaan, kerran. Se ei välttämättä kestäisi ja saattaisi pysähtyä viimeisen kerran.

Ajatuksiinsa vaipuneena Michael harppoi osastolle, jossa Martin oli ja ehti päästä ovelle, kun radiopuhelin rätisi taas. Hän otti sen käteensä ja vastasi kutsuun, jonka oli kuullut. Michael oli jännittynyt ja sydän takoi villisti, sillä hän pelkäsi sitä, millaisia uutisia saisi pian kuulla.


No niin tässä teille taas pieni pätkänen. Kirjoitelkaahan te vuorostanne...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 24.04.14 - klo:07:44
Ajatuksiinsa vaipuneena Michael harppoi osastolle, jossa Martin oli ja ehti päästä ovelle, kun radiopuhelin rätisi taas. Hän otti sen käteensä ja vastasi kutsuun, jonka oli kuullut. Michael oli jännittynyt ja sydän takoi villisti, sillä hän pelkäsi sitä, millaisia uutisia saisi pian kuulla.

”Peaks, tilanne hallussa. Voit ottaa rennommin”, kuului Joen ääni, joka sai Michaelin henkäisemään helpotuksesta.

”Sepä hyvä kuulla”, Michael sanoi, yrittäen pitää äänensä rauhallisena, sillä hän ei halunnut näyttää kollegalleen, miten paljon tilanne oli häneen vaikuttanut.

”No menihän siihen aikaa ja lopulta oli pakko turvautua etälamauttimeen”, Joe vastasi.

”Huh, melkoista toimintaa teillä siellä, mutta olen kiitollinen, että saitte homman hoidettua”, Peaks sanoi, vaikka olikin tietoinen, ettei se ollut onnistunut ilman tappioita.

”Minä myös. Täytyy toivoa, ettei hänen raivokohtauksensa uusiudu, sillä hän on aivan pitelemätön, kun sille päälle sattuu”, Joe vastasi synkkänä.

”Samaa minäkin toivon ja luulen ettei etälamauttimesta ole apua enää toisella kerralla, vaan on pakko tarttua aseeseen, vaikka se pitäisikin olla keinoista vihoviimeinen”, Michael sanoi.

”Niinpä”, Joen tokaisi, ”ilmoittele sitten miten siellä menee. Muuten miten Martin voi?”

”Näyttää jo paremmalta, kuin mitä se vielä muutama päivä sitten oli”, Michael vastasi.

”Hyvä”, Joe sanoi ilahtuneena.

”Nähdään sitten, kun palaamme takaisin”, Michael sanoi ja lopetti puhelun, kun he olivat vaihtaneet vielä muutaman sanan keskenään.

Tuo tieto sai hänen mielensä kevyemmäksi ja uskomaan, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Seuraava vuorokausikin menisi huomattavasti rauhallisemmissa merkeissä, kun ei tarvinnut jännittää, koska joutuisi painimaan vankikarkurin kanssa. Toinen syy oli se, ettei hänen tarvitsisi viedä suru-uutisia Rachelille, joka olisi ollut varma seuraus Jaken visiitistä, jos tämä olisi onnistunut tavoitteessaan ja päässyt pakenemaan.

Mutta vaikka Michael olikin huojentunut, ei hän silti voinut olla miettimättä, mahtaisiko Martinin vointi vielä parantua, sillä hyvässä kunnossa tämä ei vielä ollut ja lisäksi sydänkin oli ollut jo niin kovilla, ettei se välttämättä enää kestäisi kovinkaan suurta jännitystä.

Hetken hän seisoi vielä ovensuussa, kunnes asteli peremmälle ja istuutui tuolille, jonka veti sairaalavuoteen vierelle. Michaelilla oli vielä muutakin kerrottavaa Martinille, mutta hän ei tiennyt, kuinka sen kertoa, sillä hän ei halunnut rasittaa miestä enempää kuin oli pakko, vaikka tämä uutinen tosin oli sellainen, joka miehen kuului tietää. Olihan tämä kuitenkin Rachelin isä.

Ääneti Michael katsoi Martinia, joka lepäsi sairaalavuoteessa. Tämä oli jälleen kytketty lepositeisiin, vaikka se nyt oli täysin turhaa, sillä miten mies olisi päässyt mihinkään, kun ei pystynyt enää kävelemään.
Mutta säännöt olivat sääntöjä ja niitä oli noudatettava tai muuten saisi potkut tai joku saisi syyn nostaa metelin siitä, miten vaarallisille vangeille annetaan mahdollisuus pakoon.

”Hei”, Michael sanoi ja katsoi miehen kalpeita totisia kasvoja.

”Hei”, Martin vastasi hiljaisella väsyneellä äänellä.

Heidän välilleen laskeutui syvä hiljaisuus, kun Michael ei tiennytkään, mitä sanoa Martinille.

”Rachel on onnekas”, Martin sanoi hiljaa.

”Kuinka niin?” Michael kysyi hölmistyneenä, sillä oli juuri miettinyt, miten muotoilla kerrottavansa Martinille.

”Koska hänellä on sinut”, Martin sanoi ja pieni hymyntapainen kävi hänen suupielissään.

”Öh, niin kai sitten”, Michael sanoi hämillään.

”Olet hyvä mies, eikä kukaan voisi toivoa parempaa tyttärelleen”, Martin sanoi, sillä tiesi, että Rachel olisi hyvissä käsissä, eikä jäisi yksin, jos tämä kaikki päättyisi huonosti.

”Kiitos”, Michael sanoi, mennen yhä enemmän hämilleen ja tunsi huonoa omaatuntoa siitä, mitä hänen olisi kerrottava, ”kuule, oli minulla asiaakin”, hän lisäsi ja valmistautui kertomaan sen mitä pitikin, sillä ei sitä voinut jättää myöhemmällekään.

”No anna tulla”, Martin tokaisi ja katseli kysyvänä nuorta miestä, joka näytti silmin nähden hermostuneelta. Pieni paha aavistus käväisi Martinin mielessä, mutta hän vaiensi sen, ajatellen ettei kaikki voinut aina olla vain huonoja uutisia.

”Tuota noin”, Michael aloitti...


No niin, miten mahtanee jatkua tästä, kertokaahan te puolestanne se...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 01.05.14 - klo:10:10
”No anna tulla”, Martin tokaisi ja katseli kysyvänä nuorta miestä, joka näytti silmin nähden hermostuneelta. Pieni paha aavistus käväisi Martinin mielessä, mutta hän vaiensi sen, ajatellen ettei kaikki voinut aina olla vain huonoja uutisia.

”Tuota noin”, Michael aloitti
ja katsoi Martinin kalpeita kasvoja, ”asia on niin, että tosiaan kaikenlaista on tapahtunut, mutta kaikeksi onneksi kaikki on kääntymässä parhain päin”, hän jatkoi, ”ihan ensin sanon, että Rachelilla on kaikki hyvin”, hän kertoi.

”Miksi kerrot tämän, eikö kaikki olekaan hyvin?” Martin kysyi huolestuneena ja tunsi, miten pulssi alkoi hiljalleen kiihtyä.

”No Rachel ja veljeni Matthew joutuivat auto-onnettomuuteen”, Michael kertoi, väännellen hermostuneena sormiaan, ”mutta kuten sanoin, Rachel on kunnossa”, hän jatkoi, seuraten samalla Martinin vointia ja huomasi kyllä sykettä mittaavasta laitteesta, miten pulssi näytti hiljalleen kohoavan.

”Auto-onnettomuus!” Martin huudahti, ”mitä hemmettiä tämä oikein on?” Hän kysyi.

”Rauhoitu, minähän sanoin, että Rachel on kunnossa, huolimatta siitä, että auto suistui tieltä”, Michael yritti tyynnytellä Martinia, sillä ei halunnut tämän saavan uutta sydänkohtausta.

”Rauhoitu?” Martin toisti, ”yritä itse rauhoittua tuollaisia uutisia kuullessasi”, hän huomautti ärtyneenä ja huolestuneena.

”Minä ymmärrän kyllä miltä sinusta tuntuu, koska siltä minustakin tuntui, mutta nyt asiat ovat tosiaankin paremmalla tolalla”, Michael huomautti takaisin ja kertoi loputkin tapahtuneesta Martinille, joka loppujen lopuksi otti asian suhteellisen hyvin.

”Eikö tämä painajainen lopu koskaan?” Martin kysyi hiljaa, kun Michael oli saanut asiansa sanottua.

”Loppuu varmasti”, Michael sanoi ja toivoi sitä koko sydämestään, ”kuten jo mainitsin tuo herra Cadbury kertoi tulevansa tapaamaan teitä tässä lähipäivien aikana”, hän lisäsi.
”Vai saan minä vieraan”, Martin sanoi rauhoittuen hieman. Toki hän käsitti, että asiat olivat kääntymässä parhain päin, mutta niin kauan hän oli elänyt hyljeksittynä, yksinäisenä ja piestynä, ettei hän jaksanut kovin optimistinen olla.

”Niin”, Michael myönsi.

”Tämä herra Cadbury ei kuulosta tutulta”, Martin sanoi miettivään sävyyn ja yritti muistella, olisiko missään sattunut kohtaamaan tätä, mutta mitään sellaista ei noussut mieleen.

”Minä yritän vielä etsiä hänestä jotain tietoja”, Michael sanoi, ”hän vaikuttaa erittäin varakkaalta, joskaan ei taida pahemmin liikkua julkisissa piireissä eräiden miljardöörien tavoin. Hän lienee tyyppiä, joka viihtyy mieluummin omissa oloissaan”, hän pohti ääneen.

”Niin kuin minäkin”, Martin totesi, ”joskin hän on vapaa ja minä en”, hän lisäsi.

”Älähän nyt”, Michael sanoi ja jatkoi, ”jos hyvin käy, saatat päästä vapaaksi.”

”Tuskin”, Martin sanoi hiljaa, epäillen ettei kovinkaan moni ollut valmis häntä vapauttamaan. Eikä vapauskaan välttämättä tuntuisi vapaudelta, sillä moni pitäisi häntä siitä huolimatta murhaajana ja toisi sen ilmi kaikin tavoin. Se ei olisi elämää, eikä hän halunnut Rachelin joutuvan kokemaan moista nöyryytystä ja häpeää, joihin tämä oli täysin syytön.

”Martin, minä itse varmistan, että tämä hoituu vähin äänin”, Michael lupasi, sillä ei häntäkään liiemmin ilahduttanut ajatus vihapostista, töherryksistä talon seinillä ja ihmisistä, jotka huutelisivat ties mitä ilkeyksiä, ihan vain koska eivät halunneet uskoa, että joku voisi olla syytön.

”Minä kiitän”, Martin sanoi, sillä ei tosiaankaan halunnut mitään mediasirkusta ja hälinää, jos vapaus koittaisikin.

Kumpikin oli vaipunut ajatuksiinsa ja hätkähti, kun käytävältä kuului tutuksi tullut korkokenkien kopse, joka lähestyivät. Pian ovi avattiin ja tohtori Singer astui huoneeseen.

”Täällähän näytetään voivan hyvin”, tohtori Singer totesi hymyillen. Hän oli tyytyväinen edistymiseen, vaikka tiesikin, että menisi vielä päiviä, jopa viikko pari, ennen kuin potilas palautettaisiin takaisin vankilaan, mikä suretti häntä.

”Vain hiukan paremmin”, Martin huomautti ja pieni hymyntapainen kävi hänen suupielissään.

”Tuota noin, ehkäpä jätänkin teidät kahdestaan”, Michael virnisti ja nousi tuoliltaan. Hän oli jo ovella, kun...


No niin, tässäpä tällainen pätkänen, jatkakeehan vuorostanne...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 02.05.14 - klo:08:18
Kumpikin oli vaipunut ajatuksiinsa ja hätkähti, kun käytävältä kuului tutuksi tullut korkokenkien kopse, joka lähestyivät. Pian ovi avattiin ja tohtori Singer astui huoneeseen.

”Täällähän näytetään voivan hyvin”, tohtori Singer totesi hymyillen. Hän oli tyytyväinen edistymiseen, vaikka tiesikin, että menisi vielä päiviä, jopa viikko pari, ennen kuin potilas palautettaisiin takaisin vankilaan, mikä suretti häntä.

”Vain hiukan paremmin”, Martin huomautti ja pieni hymyntapainen kävi hänen suupielissään.

”Tuota noin, ehkäpä jätänkin teidät kahdestaan”, Michael virnisti ja nousi tuoliltaan. Hän oli jo ovella, kun
se aukaistiin ja oviaukossa seisoi mies. Miehellä oli kameralaukku mukanaan, joka jo kieli hänen ammattinsa.
Hetken ajan Michaelin ja miehen välillä oli suorastaan hyytävä hiljaisuus. Kumpikin mittaili toista ja selvästi mietti miten oli parasta edetä, ettei syntyisi rähinää.

”Saanko tiedustella, kuka te olette ja mitä te teette täällä?” Michael kysyi viileästi, eikä liikkunut tuumaakaan oviaukolta, vaikka mies selvästi pyrki sisälle.

”Olen Ernest Weasel, Crime Journalista ja olin tulossa haastattelemaan herra Scottia”, mies vastasi.

”Ja tämänkö pitäisi olla sovittu juttu?” Michael kysyi ja tarkasteli Ernestiä, jonka olemus selkeästi muuttui, sillä tajusi, ettei Michaelia noin vain huijattu.

”Öh, niin”, Ernest vastasi hermostuneesti ja liikahti edemmäs.

”Tiedätkö mitä, minä en usko, sillä muutoin olisin siitä tietoinen”, Michael sanoi astahtaen edemmäs, niin että Ernestin oli otettava askel taaksepäin, ”teinä poistuisin paikalta, ennen kuin kutsun sairaalan vartijat paikalle”, hän jatkoi hyytävästi.

”Mutta minulla on oikeus”, Ernest yritti.

”Teillä on oikeus häipyä ja nopeasti sittenkin”, Michael sanoi tiukasti, sillä ei halunnut jatkaa tätä neuvottelua yhtään pidempään, ”jos näen teidät uudelleen täällä tai kirjoittelette mitään, mikä loukkaa herra Scottin yksityisyyttä, lehteenne, seuraava joka teihin ottaa yhteyttä, on asianajaja”, hän jatkoi ja tökkäsi Ernestiä sormella rintaan.

”Mutta lehdistön vapaus”, Ernest yritti vielä.

”Ei toimi täällä”, Michael sanoi astahtaen pari askelta lisää päin Ernestiä, joka joutui peruuttamaan melkein keskelle käytävää, ”on itsesi kannalta parempi, kun häivyt, niin säästyt ongelmilta. En väitä, etteikö tästä mehevää juttua tulisi, mutta kuten sanottua, en halua ongelmia sen enempää herra Scottille, kuin teillekään”, hän jatkoi, painaen oven takanaan kiinni.

”Hyvä on”, Ernest sanoi selvästi pettyneenä, mutta mietti jo miten pääsisi livahtamaan tuon ärsyttävän miehen tietämättä potilasta tapaamaan. Juttu kiinnosti häntä, koska hän oli huomannut sen tiedoissa jotain, joka häiritsi häntä kovin.
Mutta sen hänkin käsitti, että tällä hetkellä oli paras perääntyä ja odottaa sopivampaa hetkeä, päästäkseen haastattelemaan herra Scottia.

”Hyvä”, Michael sanoi ja jäi paikalleen seuraamaan, kun mies käveli pitkin käytävää hissi aulaan ja lopulta katosi hissiin. Hän toivoi, ettei näkisi miestä enää ja päätti, että Martin olisi hyvä siirtää toiseen huoneeseen, että hän saisi olla rauhassa.
Michael päätti jäädä vielä hetkeksi käytävään ja samalla varmistaa, ettei kutsumattomia vieraita saapuisi enempää häiritsemään Martinin rauhaa. Lisäksi hän halusi antaa Martinin ja tohtori Singerin olla hetken kahdestaan.

Tohtori Singer ja Martin seurasivat ääneti Michaelin ja journalistin välistä keskustelua, kunnes nuo kaksi katosivat käytävälle, oven painuessa kiinni ja jättäessä heidät kahdestaan.

”Haastattelu”, Martin sanoi viimein hämmentyneenä, sillä kukaan ei ollut ottanut häneen yhteyttä, Rachelia lukuun ottamatta ja tämäkin oli käynyt vain katsomassa häntä.

”Joku lienee tunnistanut sinut ja juorunnut paikallisille toimittajille”, tohtori Singer totesi tyynesti ja jatkoi tarkastusta, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Hän näytti tyytyväisiltä, sillä kaikki näytti hyvältä ja kertoivat hänelle, että potilas oli hyvää vauhtia parantumassa, vain se oli selvää, että kävelemään tämä ei välttämättä pystyisi enää koskaan.

Siitä huolimatta näytti siltä, että jos paraneminen edistyisi niin hyvin kuin tähän asti, mies pääsisi ehkä jopa nopeamminkin takaisin vankilalle.

Hetkeksi hän istuutui vuoteen viereiselle penkille ja katseli miehen kalpeita kasvoja ja mietti, miten yksinäinen tämän täytyikään olla. Hän hätkähti tuntiessaan miehen viileät sormet omiensa päällä. Lisa nosti katseensa, joka kohtasi Martinin katseen ja...


Jatkakaahan te vuorostanne...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 03.05.14 - klo:10:14
Hetkeksi hän istuutui vuoteen viereiselle penkille ja katseli miehen kalpeita kasvoja ja mietti, miten yksinäinen tämän täytyikään olla. Hän hätkähti tuntiessaan miehen viileät sormet omiensa päällä. Lisa nosti katseensa, joka kohtasi Martinin katseen ja tunsi miten poskia alkoi kuumottaa.

Lisa ei vetänyt kättään pois, vaan antoi sen olla paikallaan. Nuo pienet äänettömät eleet kertoivat kummallekin niistä tunteista, joita kumpikin tunsi toisiaan kohtaan.

Martin oli alkanut tuntea lämpimiä tunteita Lisaa kohtaan, muttei tiennyt kuinka kertoa sen hänelle. Toisaalta hänestä tuntui, ettei pitäisi mennä edemmäksi, sillä jostain syystä se ei tuntunut oikealta. Ehkä siksi, että Annie oli yhä vahvasti hänen mielessään ja silti pieni ääni hänen sisällään yritti sanoa, että oli jo aika päästä eteenpäin.

”Öh, tuota Tohtori Singer, tarkoitan Lisa”, Martin aloitti takellellen sanoissaan ja tunsi miten poskia alkoi kuumottaa.

”Niin?” Lisa kysyi, pehmeän hymyn noustessa hänen huulilleen.

”Kun minä, tuota”, Martin yritti ja vaikeni hetkeksi, miettien kuinka vaikeaa tämä nyt olikaan, vaikka hän oli sen sanomista miettinyt jo kauan, ”anteeksi, tämä on nyt kovin hankalaa, mutta minun piti sanoa, että välitän teistä... eh sinusta ja olen hyvin kiitollinen saamastani huolenpidostasi”, hän jatkoi ja painoi häpeillen katseensa alas. Hän tunsi itsensä hetken pikkupojaksi joka yrittää takellellen vastata opettajan kysymykseen, koko luokan edessä.

”Kiitos”, Lisa vastasi lämpimästi ja siirsi kevyesti harmaantuneita hiuksia pois miehen kasvoilta ja kosketti lempeästi tämän punehtunutta poskea. Harvemmin potilaat ihan näin kauniisti kiittivät saamastaan hoidosta ja huolenpidosta, joten tämä lämmitti kovasti Lisan mieltä, samoin se että hän tiesi nyt miehen tuntevan samoin, kuin hän itse.

”Mutta, ehkä olisi parempi, ettemme mene tämän pidemmälle”, Martin sanoi viimein, uskaltamatta katsoa Lisaan, ”minä tosissaan välitän sinusta hyvin paljon, enkä haluaisi että sinulle kävisi mitään. Ehkä... ehkä toisenlaisessa tilanteessa tämä onnistuisi, mutta”, hän jatkoi ja henkäisi syvään.

”Herra Scott”, Lisa aloitti.

”Sano vain Martin”, Martin pyysi.

”Hyvä on, Martin”, Lisa sanoi ja hymyili, ”minäkin välitän sinusta, enkä anna minkään häiritä sitä”, hän lisäsi.

”Silti, kaikki jotka ovat tekemisissä minun kanssani, ovat vaarassa ja siksi olisi parempi, että olisi yksin, sitten... sitten et sinä, eikä kukaan muukaan joutuisi vaaraan minun takiani”, Martin sanoi hiljaa, sillä tiesi ettei kestäisi, jos Lisalle kävisi jotain, siksi että tämä sattui seurustelemaan hänen kanssaan.

”Martin, en silti anna sen estää itseäni”, Lisa sanoi ja kumartui painamaan pienen suudelman Martinin otsalle.

”Lisa, minä olen tuomittu murhaaja ja vaikka ehkä joskus vapautuisinkin, niin kaikki pitäisivät minua murhaajana, eivätkä anna minun sitä unohtaa”, Martin sanoi epätoivoisena, ”en halua vetää sinua siihen häpeään, sillä se vaikuttaisi työhösi, ystäviisi, kaikkeen, enkä minä halua, että joutuisit kärsimään siitä kaikesta”, hän lisäsi ja katsoi Lisaa.

”Näytänkö siltä, että minä antaisin sen vaikuttaa itseeni?” Lisa kysyi ja ymmärsi silti miehen tunteita, ”tämä on minun valintani, enkä anna kenenkään vaikuttaa siihen”, hän lisäsi.

”Sanoivat, että murhasin perheeni julmalla tavalla, en... en vain muista siitä mitään ja lopulta aloin itsekin uskoa siihen, kunnes minulle selvisi että... että Rachel onkin elossa ja nyt en tiedä enää itsekään, mikä on totta ja mikä ei”, Martin kertoi murtuneella äänellä, kyyneleen vierähtäessä ainoasta silmästä poskelle, ”minä kaipaan heitä niin kovasti, eikä ole mennyt päivääkään, etten olisi toivonut, että olisin voinut tehdä jotain toisin, että olisin kuollut heidän sijastaan”, hän jatkoi, murtuen täysin.

”Voi Martin”, Lisa henkäisi ja tunsi miten kyyneleet pyrkivät vierimään hänen omille poskilleen. Hän tajusi nyt, miten yksin mies oli ollut kaikki nämä vuodet ja miten paljon kärsinyt, ”sinä ansaitsisit paljon parempaa”, hän lisäsi ja silitteli kevyesti miehen poskea, joka nyt oli kyynelistä märkä.

”Kiitos”, Martin sanoi hiljaa.

”Mistä hyvästä?” Lisa kysyi.

”Kun olet siinä”, Martin sanoi ja pieni hymyntapainen käväisi hänen suupielissään, kadoten lähes melkein heti.

Lisa kohottautui hieman tuolistaan, kumartui eteenpäin, kunnes hänen ja Martinin huulet koskettivat toisiaan. Martin tunsi, miten pehmeät Lisan huulet olivat ja kuinka ne maistuivat hennosti mansikalle. Siitä oli pitkä aika kun kukaan oli suudellut häntä tai hän ketään.

Hetken ajan aika tuntui pysähtyneen, kunnes...


No niin, tämäpäs jäikin intiimiin tunnelmaan, jatkakaahan te vuorostanne... :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 09.05.14 - klo:08:06
”Kiitos”, Martin sanoi hiljaa.

”Mistä hyvästä?” Lisa kysyi.

”Kun olet siinä”, Martin sanoi ja pieni hymyntapainen käväisi hänen suupielissään, kadoten lähes melkein heti.

Lisa kohottautui hieman tuolistaan, kumartui eteenpäin, kunnes hänen ja Martinin huulet koskettivat toisiaan. Martin tunsi, miten pehmeät Lisan huulet olivat ja kuinka ne maistuivat hennosti mansikalle. Siitä oli pitkä aika kun kukaan oli suudellut häntä tai hän ketään.

Hetken ajan aika tuntui pysähtyneen, kunnes
Lisa viimein erkani Martinista. He katselivat ääneti toisiaan voimakkaiden tunteiden vallassa. Sillä tämä pieni kohtaus oli herättänyt uusia kysymyksiä, uusia tunteita, jotka ainakin Martinin osalta olivat olleet piilossa, sillä hän oli ne kieltänyt itseltään.

”Martin”, Lisa sanoi viimein, silitellen samalla kevyesti miehen kättä.

”Niin?” Martin kysyi ja katseli naista, miettien mitä tällä nyt oli mielessään.

”Sinähän sanoit, ettet muista juuri mitään siitä päivästä, jolloin menetit perheesi”, Lisa sanoi miettien tarkkaan sanansa, koska hän ei pahoittaa miehen mieltä yhtään enempää.

”Niin sanoin”, Martin myönsi ja mietti, miksi Lisa halusi puhua siitä juuri nyt.

”Minulla on ehkä keino, jolla saan sinut muistamaan”, Lisa sanoi ja katsoi Martinia, joka rypisti kulmiaan hämmentyneenä.

”Enpä usko, sillä olen yrittänyt itsekin muistaa, mutta en ole onnistunut. On vain hataria muistikuvia sieltä täältä, vain sen päivän aamu on selkein asia, jonka muistan”, Martin kertoi, painaen katseensa alas.

”Anna minun yrittää ja jos sekään ei toimi, niin sitten en enää kiusaa sinua tällä asialla”, Lisa pyysi.

”Hyvä on”, Martin huokaisi, vaikka epäilikin, että tuskin siitä haittaakaan olisi.

”Hyvä”, Lisa sanoi ja paransi ryhtiään tuolissa, miettien hetken kuinka menetellä, ”sulje silmäsi ja palaa sen päivän aamuun, juuri ennen kuin lähdet ulos ja kerro mitä näet ja kuulet”, hän sanoi viimein.

Martin nyökäytti päätään ja sulki silmänsä. Hetken oli hiljaista, kun hän alkoi palauttaa tuota päivää mieleensä.

”Seison meidän keittiössämme, lapset ovat pöydässä ja kinaavat keskenään, kuten aina”, Martin aloitti, pienen hymyn käydessä hänen huulillaan, ”viereisellä tasolla on kahvinkeitin, haistan kahvin tuoksun. Annie pyytää lapsia lopettamaan kinaamisen”, hän jatkoi ja vaikeni, sillä nuo muistot nousivat kovin elävinä hänen mieleensä.

Lisa oli vaiti, eikä hoputtanut Martinia lainkaan, sillä ymmärsi, että tämän oli edettävä omaan tahtiinsa.

”Sitten Annie pyytää minua auttamaan keittiössä ja sen jälkeen viemään roskat ja... ja minä sanoin, etten ehtisi. Siitä syntyy riita ja me huudamme toisillemme, lasten istuessa ääneti paikoillaan”, Martin jatkoi ja tunsi palan juuttuneen kurkkuunsa, sillä hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli riidellyt Annien kanssa, ”sitten minä nappaan roskat, vien ne portin vieressä olevaan roskatynnyriin ja jatkan eteenpäin, sillä haluan rauhoittua, ennen kuin palaan takaisin”, hän sanoi ja vaikeni jälleen.

”Nyt mieti ihan rauhassa ja kerro mitä tunsit, kuulit ja näit ja milloin tarkalleen tuo muistikatkos tuli”, Lisa sanoi ja puristi rohkaisevasti Martinin kättä.

”Kävelen eteenpäin ja kuulen polkupyörän kellon kilinää, sekä Rachelin äänen takaani. Hän kutsui minua ja minä pysähdyn ja käännyn sanoakseni hänelle, että palaa takaisin kotiin. Sitten... sitten jokin pistää käsivarttani. Luulin, että se oli ampiainen, mutta en näe sellaista käsivarrellani”, Martin kertoi, kulmien rypistyessä, ”kaikki muuttuu epäselväksi, äänet kuulostavat omituisilta ja kaikki näkyy epäselvänä. Sitten vieressäni on tumma hahmo, jonka jälkeen kaikki katoaa mustaan pilveen”, hän jatkoi äänessään selkeää ahdistusta.

”Ihan rauhassa, olen tässä vieressä”, Lisa sanoi lempeästi, katsoen Martinin kasvoja, joilla näkyi ahdistusta, surua ja pelkoa.

”Sitten havahdun, makaan lattialla ja... ja minä näen Annien, joka... joka makaa lattialla kauempana minusta”, Martin sanoi, kasvojen vääntyessä kauhun ja surun sekaiseen ilmeeseen, ”hän... voi hyvä jumala... hän on veressä ja lattialla hänen vieressä ja allaan on verta. Yritän liikkua, mutten voi. En tiedä missä lapsemme ovat, alan tuntea paniikkia. Sitten kuulen askelia, jotka lähestyvät ja joku sanoo jotain. Sen jälkeen taas askelia, joku tulee luokseni ja sen jälkeen kaikki hämärtyy taas ja vajoan mustuuteen”, hän jatkoi, hengittäen kiivaasti, kyyneleiden vieriessä hänen poskilleen.

”Rauhoitu, ei ole hätää. Olet turvassa”, Lisa puhui rauhallisella äänellä, toinen käsi yhä Martinin kädellä ja silitti toisella tämän hiuksia. Hän tajusi oikein hyvin, että mies oli selvästi huumattu jollakin aineella ja joku muu oli tehnyt ne hirveät teot tuolloin, mikä tarkoitti, että tämä oli tosiaankin syytön. Lavastettu murhaajaksi.

Lisa rauhoitteli Martinia pitkään, eikä halunnut jättää tätä yksin. Ei vielä, sillä vanhan muiston herättäminen oli nostanut niin paljon tukahdutettuja tunteita pintaan ja tämä tarvitsi nyt tukea.

”Lisa... minä... anteeksi”, Martin änkytti, kun sai viimein itsensä rauhoittumaan edes vähän.

”Ei se mitään, tämä kuuluu asiaan”, Lisa rauhoitteli ja katseli miestä, jos mahdollista, vieläkin lämpimämmin.

”Miten... miten en tuolloin poliisin kuulustelussa muistanut tuota, että olin havahtunut tuosta tajuttomuudestani ja nähnyt jotain?” Martin kysyi hämmentyneenä, sillä oli tuon muistanut vasta nyt.

”Muisti on monimutkainen asia ja joskus jotkin asiat ovat kirkkaasti mielessä, kun taas toiset unohtuvat tai tarkoituksella unohdetaan”, Lisa selitti, sillä arveli, että tilanne oli ollut traumaattinen ja sitä seuranneet tapahtumat eivät olleet ainakaan auttaneet asiaa, koska Martinia oli heti alkuunsa pidetty syyllisenä.

”Niin kai sitten”, Martin huokaisi ja mietti miten siitä eteenpäin, sillä epäili ettei nyt vuosien jälkeen mieleen tullut asia kävisi ainakaan todisteeksi hänen syyttömyydestään, sillä se oli helposti selitettävissä valheeksi tai muuksi sellaiseksi.

”Martin, toivon, ettet jää kovin murehtimaan tätä ja että asiat vielä kääntyisivät parhain päin”, Lisa sanoi, sillä ymmärsi kyllä itsekin, ettei tuo pieni asia paljoa auttaisi oikeudessa, sillä asianajajat ja tuomari haluaisivat mieluummin kunnollisen todistusaineistoin, eikä pelkkiä hataria muistikuvia, jotta asian voisi edes harkita avaavan uudelleen tutkittavaksi.

Lisa arveli, että tutkinnassa oli selvästi tehty virheitä tai sitten tutkimusta suorittaville viranomaisille oli maksettu siitä, että Martin olisi ainoa epäilty ja lopulta syylliseksi osoitettu.

***

Tänä aikana Michael oli jäänyt hetkeksi paikalleen käytävälle, kunnes oli päättänyt mennä kahville. Tuon hetken Ernest oli käyttänyt hyväkseen ja livahtanut potilashuoneeseen vähin äänin.

Hän oli nähnyt Lisan ja Martinin hellän hetken, sekä kuullut kaiken. Hänen vaistonsa sanoi, että hän oli päässyt ison jutun jäljille. Kuvaa hän ei uskaltanut ottaa, sillä tiesi mitä siitä seuraisi, eikä hän halunnut päästää tätä juttua sormistaan, varsinkin kun kukaan toinen toimittaja ei ollut vielä päässyt näin lähelle, kuin hän.

Lopulta vähin äänin Ernest häipyi huoneesta takaisin käytävään ja suuntasi kulkunsa uloskäynnille ja melkein törmäsi päin Michaelia.

”Mitä sinä täällä teet? Enkö käskenyt sinua häipymään?” Michael kysyi katse tiukasti Ernestissä.

”En mitään, kävin vain vessassa ja olen nyt poistumassa, jos välttämättä haluat tietää”, Ernest vastasi vältellen, sillä hänellä oli kova kiire päästä tekemään juttuaan ja etsimään siihen lisää tietoa.

Michael oli vaiti ja väisti, vaikka epäilikin oliko mies puhunut sittenkään totta. Mutta koska mitään todisteita ei ollut, oli hänen pakko päästää mies menemään.

Ernest luikahti hänen ohitseen ja katosi hissiaulan suuntaan ja lopulta hissiin. Kun mies oli hävinnyt näkyvistä, Michael asteli potilashuoneeseen, jossa Martin oli.

Astuessaan sisälle, hän näki, että kaikki oli kunnossa. Hän ei voinut olla huomaamatta, että Martinin ja tohtori Singerin välillä oli tapahtunut jotain.

”Onko kaikki hyvin?” Michael kysyi ja sai molemmat hätkähtämään.

”Kaikki on hyvin”, kumpikin sanoi yhteen ääneen.

”Hyvä”, Michael sanoi tyytyväisenä.

***

Aika kului jälleen rauhallisissa merkeissä ja seuraava päivä koitti pian. Michaelia hieman epäilytti tämä näennäinen rauha, sillä arveli ettei Ernest takuulla ollut ainoa toimittaja, jolle joku oli Martinista kielinyt.
Hän kuitenkin hoiti tehtävänsä kuten tähänkin asti ja vartioi Martinia, sillä ei ollut varma, oliko uhka sittenkään poistunut.

Aamu valkeni kauniina ja päivästä näytti tulevan hyvä. Sairaalalla kaikki sujui samoin rutiinein ja näytti siltä, että loppupäiväkin menisi samoin. Alkoi olla jo puoli päivä, kun herra Cadbury saapui viimein lupaamalleen vierailulle.

Jones ajoi auton parkkiin ja Sanders auttoi Cadburyn autosta pyörätuoliin ja suuntasi kulkunsa sairaalan pääoville, Jonesin tullessa perässä. Sisällä he kysyivät sairaalan infosta, mistä he löytäisivät Martinin ja se tieto heille kerrottiin, joskin hivenen vastahakoisesti, sillä he eivät halunneet päästää ihan ketä tahansa tapaamaan tällaisia potilaita.

Lopulta he pääsivät hissiin ja Sanders painoi oikean kerroksen, jonka jälkeen hissin ovet liukuivat lähes ääneti kiinni ja hissi lähti pehmeästi liikkeelle. Kerros toisensa jälkeen vierähti, kunnes viimein lähes viimeisen kerroksen kohdalla hissi pysähtyi ja ovet liukuivat auki.

Jones työnsi pyörätuolissa istuvan Cadburyn edellään hissiaulaan, Sandersin seuratessa heitä. Hetken he joutuivat Martinin huonetta etsimään, kunnes löysivät sen.
”Jääkää te tähän. Minä selviän tästä eteenpäin itsekin”, Cadbury pyysi, kun he olivat pysähtyneet ovelle.

”Kyllä herra”, Sanders ja Jones sanoivat yhteen ääneen ja jäivät paikalleen, Cadburyn työntäessä oven auki ja rullatessa sisälle huoneeseen.

Viimein hän oli päässyt sisälle ja antoi oven painua takanaan kiinni.

”Anteeksi, että häiritsen teitä, mutta olin luvannut tulla tapaamaan herra Scottia”, Cadbury sanoi, katsellen huoneessa olijoita ja ohjaili pyörätuolinsa vuoteen vierelle.

Michael ja Lisa olivat vaiti, mutta tarkkailivat miestä kiinnostuneena, sillä näkivät tämän nyt ensimmäistä kertaa.
Myös Martin oli vaiti, sillä ei tiennyt mitä sanoa miehelle, joka jollain tavoin liittyi tähän sotkuiseen vyyhteen.

Martin ja Cadbury mittailivat katsein toisiaan, mitään puhumatta, koska kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa, vaikka kysymyksiä olikin paljon. Heidän välilleen laskeutui pitkä ja syvä hiljaisuus, kummakin aistiessa miten varautunut ja jännittynyt tunnelma oli.

Viimein...


Tässäpä tällainen pätkä vaihteeksi. Jatkakaa te vuorostanne...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 14.05.14 - klo:08:15
Martin ja Cadbury mittailivat katsein toisiaan, mitään puhumatta, koska kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa, vaikka kysymyksiä olikin paljon. Heidän välilleen laskeutui pitkä ja syvä hiljaisuus, kummakin aistiessa, miten varautunut ja jännittynyt tunnelma oli.

Viimein
Cadbury veti syvään henkeä, muttei sanonut vielä mitään. Hän laski kätensä jalkojensa päälle, näpräten hermostuneesti housujen kangasta, joka oli aseteltu siististi jalantyngän alle.

”Tuota”, Cadbury aloitti ja rykäisi, ”minun lienee paras esittäytyä, sillä me emme ole aiemmin tavanneet. Olen Henry Cadbury”, hän jatkoi.

”Öh, hauska tutustua”, Martin sanoi epävarmasti, kun ei tiennyt miten suhtautua tähän odottamattomaan vieraaseen.

”Niin tuota”, Cadbury aloitti jälleen ja tajusi kuinka vaikeata tämä oikeastaan oli, paljon vaikeampaa, kuin hän oli kuvitellutkaan, ”olen pahoillani, kaikesta siitä, mitä olette joutuneet kokemaan”, hän sanoi yrittäen miettiä, kuin asia oli parasta kertoa.

”Kuinka niin?” Martin kysyi ymmällään, ”ettehän” hän aloitti ja vaikeni, nähdessään Cadburyn ilmeen, joka kertoi hänelle paljon enemmän, kuin mies oli saanut sanottua.

”Kyllä, tämä on kokonaan minun syytäni”, Cadbury sanoi, painaen katseensa alas ja hetken hänestä tuntui kuin hän olisi ollut alasti kaikkien edessä. Hävetti ja tuntui pahalta.

”Mutta miten?” Martin kysyi, sillä ei ymmärtänyt edelleenkään, kuinka tuo siistiin pukuun pukeutunut mies liittyi tähän kaikkeen.

”Minun pitänee aloittaa alusta, jotta ymmärtäisitte, miten kaikki tämä liittyy yhteen”, Cadbury sanoi ja nosti katseensa Martiniin, ”lisäksi lupaan yrittää korvata sinulle kaiken”, hän lisäsi ja tarkoitti sitä.

”Miksi ihmeessä?” Martin kysyi hämmentyneenä, sillä ei tiennyt miksi mies sellaista tekisi elinkautisvangin vuoksi.

”Koska olen sen velkaa teille. Olen pahoillani, minä erehdyin teidän suhteenne”, Cadbury vastasi ja alkoi kertoa kaiken, alkaen tuosta kohtalokkaasta yöstä, josta kaikki alkoi.

Martin oli vaiti, hän ei tiennyt miten suhtautua kuulemaansa ja tietoon, että tuo mies oli syypää kaikkeen siihen, mitä hän oli joutunut kokemaan. Silti, hän ei tuntenut vihaa, eikä katkeruutta. Ei vain jaksanut, sillä tavallaan ymmärsi miksi mies oli tehnyt niin.

Se ei silti poistanut sitä tosi asiaa, että perhe oli poissa, eikä sitä saisi enää takaisin millään. Vaikka toisaalta tieto siitä, että Rachel selvinnyt hengissä toi pientä helpotusta kaiken sen tuskan ja surun keskelle.

”Olen hyvin pahoillani kaiken tämän takia ja kuten lupasin, yritän korvata sinulle kaiken ja järjestää sinut vapaaksi”, Cadbury sanoi ja tunsi jonkinasteista helpotusta saatuaan keskustella asiasta, ”voisi jopa aloittaa siitä, että aukaistaan nuo lepositeet, sillä uskon, kuten kaikki muutkin tässä huoneessa, ettei teillä ole aikomustakaan karata, saati että pystyisitte siihen”, hän lisäsi ja katsahti Lisaan, joka nyökkäsi ja avasi siteet, sillä ei itsekään ollut niistä pitänyt.

”Jos sairaalan johtajalla on valittamista asiasta, hän voi valittaa minulle, sillä menen takuuseen tästä miehestä”, Cadbury huomautti äänensävyllä, josta kuulsi päättäväisyys.

Martin nosti käsiään ja hieroi kevyesti ranteitaan, johon oli jäänyt painaumat lepositeistä. Hänellä kesti hetki tajuta, että hänen ei enää tarvinnut olla sidottuna sairaalavuoteeseensa. Tämä oli vasta pieni askel kohti vapautta, mutta vain pieni ja niin paljon olisi vielä edessä.

Tuon pienen rauhallisen hetken rikkoi Sanders, joka ryntäsi kiireesti huoneeseen.

”Jotain on tapahtunut, herra Cadbury”, Sanders sanoi, pysähtyen Cadburyn vierelle.

Lisa ja Michael huomasivat sivusilmällä, miten Martin jäykistyi kuullessaan Sandersin äänen, sormien puristaessa tiukasti peiton reunaa. Mutta Sandersin seuraavat sanat veivät heidän huomionsa.

"Oletteko nähneet tämän?" Sanders kysyi ja näytti kädessään olevaa lehteä, jossa oli koko etusivun peittävä otsikko; Syyllinen vai syytön ja sen alla kuva Martinista.

"Mitä hemmettiä", Cadbury ja Michael älähtivät yhteen ääneen ja katsoivat lehteä epäuskoisena.

"Se umpikiero pikku nilkki", Michael puhisi äkäisenä, sillä arvasi jo kenen tekemä juttu oli.

"Eikä tämä vielä mitään, jos olisikin vain tässä lehdessä, mutta kun tämä juttu tuntuu olevan kaikkialla, lehdissä, televisiossa ja netissä", Sanders sanoi, sillä oli asian tarkistanut heti, kun oli nähnyt lehden sairaalan kahvilassa.

"Mitenkähän kauan saamme rauhan säilytettyä, ennen kuin tänne änkeää kokonainen lauma uutisennälkäisiä reporttereita tai muuten vain sekopäisiä ihmisiä häiriköimään ja solvaamaan", Michael puki sanoiksi sen, mitä jokainen ajatteli, "ehkä olisi hyvä siirtää Martin jonnekin toisaalle, sillä se älykääpiö takuulla ehtinyt juoruta osaston ja kerroksen kaikille, jotka sen vain haluavat tietää", hän lisäsi.

"Olet oikeassa, käyn keskustelemassa asiasta sairaalan johtajan kanssa", Lisa sanoi ja nousi tuoliltaan, "tuskin hänkään haluaa sairaalan rauhaa häirittävän", hän lisäsi ja asteli ulos huoneesta.

Hetken oli hiljaista, kunnes äkkiä oven ulkopuolelta alkoi kuulua...


Jatkakaahan te vuorostanne...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 18.05.14 - klo:00:22
"Olet oikeassa, käyn keskustelemassa asiasta sairaalan johtajan kanssa", Lisa sanoi ja nousi tuoliltaan, "tuskin hänkään haluaa sairaalan rauhaa häirittävän", hän lisäsi ja asteli ulos huoneesta.

Hetken oli hiljaista, kunnes äkkiä oven ulkopuolelta alkoi kuulua
kovaa hälinää ja Lisan ääni joka sanoi; ”Häipykää täältä, tai kutsun poliisin tänne.”

Sen jälkeen kuului epäselvää puhetta, mutta äänensävystä kuuli, ettei Lisan käsky ollut miellyttänyt.

”Joko ne nyt ovat täällä?” Martin kysyi, eikä yhtään pitänyt ajatuksesta, että reportterit tunkisivat huoneeseen ja kyselisivät kaikkea typerää tuosta kohtalokkaasta päivästä. Hän ei ollut vielä valmis siihen, eikä ehkä koskaan olisikaan.

”Yritän järjestää tämän”, Cadbury sanoi, kääntäen samalla pyörätuoliaan ja suuntasi sitten ovelle, ”en pidä yhtään enempää noista haaskalinnuista, kuin sinäkään”, hän lisäsi ja katsahti olkansa yli Martinia, joka näytti kireältä kuin viulukieli.

”Kiitos”, Martin sanoi, vaikkei se vienytkään pois jännitystä, joka sai olon tuntumaan entistäkin pahemmalta.

”Sanders, pitäkää ovea silmällä, äläkä päästä ketään muita sisälle. Vain minä, tohtori Singer, herra Peaks ja muut hoitohenkilökuntaan kuuluvat saavat tulla”, Cadbury sanoi tiukkaan sävyyn, sillä halusi edes jollain tavoin helpottaa Martinin oloa ja helpoiten se onnistui pitämällä nuo lehtien haaskalinnut poissa huoneesta, ”varmista toki, että hoitohenkilökuntaan kuuluva tosiaan kuuluu sinne, eikä ole valepukuinen reportteri”, hän huomautti vielä.

”Kyllä herra”, Sanders sanoi ja hän veti ryhtiään paremmaksi. Ylipäätään miehen koko olemus kieli, että se joka yrittäisikin päästä huoneeseen, lentäisi samaa tietä ulos.

”Hyvä”, Cadbury sanoi tyytyväisenä, avasi oven ja rullasi ulos.

Sanders asettui heti vahtiin ovelle, Michaelin istuessa, vielä Martinin seurassa. Ei hänkään halunnut jättää miestä yksin, sillä aina nuo uteliaat kiusankappaleet keksivät jonkin keinon päästä huoneeseen, eivätkä ihan helpolla antaneet periksi, varsinkaan kun näin mehevä juttu oli melkein heidän käsiensä ulottuvilla.

”Toivottavasti tilanne tästä rauhoittuu”, Michael sanoi ja katseli Martinia, jonka olemus oli yhä erittäin jännittynyt ja selvästi hermostunut.

”Ehkä olisikin ollut parempi, että olisin kuollut, niin Rachel saisi olla rauhassa”, Martin huokaisi ja laski katseensa alas. Hän tunsi olevansa syypää siihen, että sairaala kuhisi nyt tiedonjanoisia reporttereita, jotka vain odottivat tilaisuutta päästäkseen tähän huoneeseen.

”Mitä sinä höpiset?” Michael kysyi ja katsoi Martinia myötätuntoisena, ”Miksi ihmeessä sinä sellaista toivoisit?” hän lisäsi hämmentyneenä.

”On minun syyni, että ne nyt parveilevat tuolla oven toisella puolella ja joku noista kiusankappaleista vielä löytää Rachelin ja vetää tähän kaikkeen mukaan, enkä minä halua hänelle sellaista”, Martin sanoi ja tunsi olonsa yhä kurjemmaksi.

”Älähän nyt, kyllä tästä vielä selvitään”, Michael aloitti, mutta vaikeni, kun ovi avattiin ja...


Miten jatkunee tästä? Kuka huoneeseen tulee ja millä asioilla, kerrohan sinä se...
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 23.05.14 - klo:08:06
”Älähän nyt, kyllä tästä vielä selvitään”, Michael aloitti, mutta vaikeni, kun ovi avattiin ja huoneeseen astui mies, jonka Michael hyvin tunsi. Hänen ilmeensä muuttui viileämmäksi ja sormet puristuivat nyrkkiin, kielien siitä, mitä hän tunsi tuota viheliäistä kiusankappaletta kohtaan.

Ernest ei ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun Sanders nappasi häntä takin kauluksesta kiinni ja ohjasi takaisin ovelle ja tuuppasi ulos.

”Hei, ette te voi tehdä näin... lehdistön vapaus!” Ernest kiljui, loppujen sanojen jäädessä kuulumattomiin, kun Sanders painoi oven kiinni.

”Ja tuo oli vasta ensimmäinen”, Michael murahti, sillä arvasi, etteivät nuo oven toisella puolella olevat reportterit noin vain antaisi periksi, kaikkein vähiten Ernest, minkä Michael tiesi varsin hyvin, sillä oli joutunut oikean ammattinsa takia tekemisiin miehen kanssa aikaisemminkin.

”Sopii yrittää”, Sanders totesi tyynesti ja naksautteli sormiaan siihen malliin, ettei paljon kyselisi, vaan tuuppaisi ulos jokaisen sisään pyrkijän, jolla ei siihen ollut lupaa.

Michael katseli vielä ovelle, jonka luona Sanders yhä seisoi, kunnes korkea, kiihtynyt piipitys kiinnitti hänen huomionsa takaisin Martiniin. Hän kääntyi katsomaan tätä, sillä kuuli kyllä, miten tämän pulssi oli jälleen kohonnut.

”Martin”, Michael aloitti ja mietti, miten saada mies rauhoittumaan, ennen kuin se kävisi liikaa sydämen päälle. Hän ei halunnut edes ajatella tilannetta, jossa joutuisi viemään suruviestin Rachelille, jolla oli huolia jo omastakin takaa.

Häntä harmitti tämä tilanne, joka saattaisi koitua Martinille kohtalokkaaksi, sillä ymmärsi hyvin, miten tämä kaikki hermostutti ja kenties myös pelotti miestä, joka oli tähän asti ollut aina yksin ja hyljeksittynä ja nyt tuolla pyöri joukko uteliaita, jotka olivat kiinnostuneet hänestä vain saadakseen hyvän uutisen, jonka julkaista ensimmäisenä.

”Martin”, Michael toisti ja laski kätensä, miehen kädelle rauhoittavana eleenä, ”sinun pitäisi rauhoittua”, hän jatkoi ja katsoi Martinia myötätuntoisena.

”Tiedän”, Martin sanoi hiljaa, liikutellen sormiaan hermostuneesti.

”Kyllä tämä vielä saadaan hoidettua”, Michael lupasi ja toivoi sitä tosissaan, sillä halusi itsekin tilanteen rauhoitettua. Haastattelua voisi harkita ehkä vasta sitten kun kaikki olisi hoidettu ja kun kukaan ei olisi enää minkäänlaisessa vaarassa.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, vain ulkopuolelta kuului reporttereiden innokkaat äänet, joihin välillä sekoittui Cadburyn syvä tumma ääni, josta saattoi kuulla hienoisen ärtymyksen tämän äkillisen häiriön vuoksi ja se, että häntäkään ei huvittanut olla kuulusteltavana asian takia.

Sitten äkkiä kaikki vaikenivat ja kuului lähestyvien korkojen kopse. Sitten tauoton kyselytulva alkoi jälleen, peittäen kopseen alleen. Oven kahva liikahti ja ovea työnnettiin auki.

”Ja nyt joka ikinen painukoon hittoon täältä, sillä jos potilaani tila huononee tämän takia, joutuu teistä jokainen tekemisiin asianajajani kanssa!” Kuului naisen vihainen ääni, jonka jälkeen tuli jälleen hiljaista.

Sitten joku yritti vielä pistää vastalauseitaan, mutta hänet keskeytettiin tylysti.

”Sinuna olisin hiljaa”, Lisa karjaisi kiukkuisena, ”ja nyt, häipykää täältä tai tosiaan kutsun poliisin ja jos jollain on vielä jotain sanomista, käyköön puhumassa sairaalan johtajan kanssa”, hän lisäsi tiukkaan sävyyn ja peruutti huoneeseen, pamauttaen oven lopulta kiinni.

Huoneen ulkopuolelle laskeutui jälleen syvä hiljaisuus, sitten askelia, kun oven takana päivystäneet reportterit alkoivat poistua, sillä kukaan heistä ei halunnut joutua poliisin kanssa tekemisiin.

Martin katseli ääneti Lisaa, jonka posket olivat punehtuneet äskeisen tunteenpurkauksen johdosta.

”Pahoittelen äskeistä käytöstäni”, Lisa sanoi ja asteli vuoteen luokse ja istahti viereiselle tuolille.

”Ei se mitään”, Martin sanoi hiljaa ja katseli naista lämpimästi.

”Juttelin johtajan kanssa ja hän oli samaa mieltä kanssani siitä, että sinut siirretään toisaalle, jotta saisit olla rauhassa, siihen asti kun tulee aika siirtää sinut takaisin vankilalle”, Lisa aloitti, ”sillä nyt kun nuo pahuksen reportterit tietävät huoneesi, he eivät varmasti anna periksi, ennen kuin saavat haastateltua sinua”, hän lisäsi.

”Kiitos”, Martin sanoi, ”vaikka eihän sinun olisi tarvinnut”, hän lisäsi, sillä ei oikein vieläkään voinut uskoa, että joku halusi tehdä jotain hänen vuokseen.

”Kyllä tarvitsi, sillä potilailla on oikeus rauhalliseen ympäristöön sairaalassa”, Lisa huomautti, painottaen jokaista sanaa.

Michael seuraili tilannetta vuoteen toisella puolella, eikä voinut olla hymyilemättä, sillä näkihän hän, että tässä oli muutakin vaikuttimena, kuin vain potilaan rauha. Siitä huolimatta hän päätti pitää mölyt mahassaan, sillä noiden kahden välinen suhde ei kuulunut hänelle.
Siitä huolimatta hän oli iloinen Martinin puolesta, sillä mies oli tosiaan kokenut kovia ja ansaitsi vähän jotain hyvääkin tämän kaiken synkkyyden keskelle.

Hiljaisuus rikkoutui jälleen ja jokaisen katse kiinnittyi ovelle, joka aukesi. Sanders ja Michael olivat valmiina, sillä kumpikaan heistä ei halunnut enempiä rauhanhäiritsijöitä huoneeseen.

Mutta pian kumpikin miehistä rentoutui, kun Cadbury rullasi huoneeseen. Hän ei näyttänyt olevan kovin hyvällä tuulella, sillä hän ei ollut tosiaankaan pitänyt siitä, että oli joutunut vastailemaan kysymyksiin, joita oli tullut joka suunnalta ja joista osa oli ollut kertakaikkisen typeriä.
Parille toimittajalle hän olikin huomauttanut, että jos ei sen parempia osannut kysellä, voisivat nämä yhtä hyvin olla hiljaa.

Mutta nyt se oli ohi ja hän toivoi, etteivät nuo toimittajat kirjoittelisi mitä sattuu, vain koska eivät päässeet huoneeseen häiriköimään.

”Nyt niistä päästiin eroon, mutta vain vähäksi aikaa”, Cadbury totesi rullatessaan sängyn päätyyn ja jääden siihen, ”yritän jotenkin järjestää, ettei heistä olisi enempää vaivaa, sillä haluaisin itsekin hoitaa tämän meidän asiamme ilman häiriöitä”, hän lisäsi.

”Minä... kiitos, niin kai, kiitos”, Martin takelteli ja tunsi kiitollisuutta näitä ihmisiä kohtaan, jotka näkivät hänet ihmisenä, eivätkä vankina ja murhaajana.

”Se on vähintä, mitä voin tehdä tässä tilanteessa”, Cadbury sanoi, sillä tiesi, että hänellä oli vielä paljon tehtävää, eikä sittenkään saisi aivan kaikkea korvattua.

”Tiedän kyllä sen, mitä kerroitte minulle, mutta tohtori Singer sai minut muistamaan muutaman pienen yksityiskohdan tuosta kohtalokkaasta päivästä”, Martin kertoi, katsoen Cadburya, ”asioita, jotka olin unohtanut, kun... kun pidän... pidin itseäni syyllisenä tähän kaikkeen”, hän jatkoi nieleskellen.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, jonka aikana Martin ja Cadbury katselivat toisiaan.

”Minä tunnistin turvamiehenne äänen, kun hän tuli huoneeseen”, Martin sanoi henkäisten syvään, ”hän oli siellä kun... kun perheeni kuoli”, hän sai vaivoin sanotuksi ja painoi katseensa alas.

”Niin oli ja olen pahoillani”, Cadbury sanoi tunsi syyllisyyden taakan harteillaan ja tiesi, mitä Martin oli tuntenut koko tämän ajan.

”Nyt muistin vielä toisen asian, Jake oli siellä myös. Tämä asia on tullut mieleeni vasta nyt”, Martin kertoi, tunteiden myllertäessä hänen mielessään. Ja mitä tarkemmin hän asiaa mietti, muisti hän nuo kaksi mainittua ääntä, vaikka kaikki muu olikin hyvin sekavaa, mutta ehkä niin oli parempi, sillä hänelle rakkaimmat ihmiset oli niin julmalla tavalla tapettu.

”Tiedän ja minua kaduttaa, että olen ollut tekemisissä hänen kanssaan”, Cadbury sanoi, ”yritän järjestää niin, ettei hän enää pääse lähellekään teitä”, hän lupasi.

”Hän vain on aika arvaamaton, se tuli todistettua”, Martin huomautti, sillä oli saanut osansa Jaken arvaamattomuudesta, vaikka oli yrittänyt vältellä tätä viimeiseen asti, kuin myös Rodriquesia.

”Mutta kuten lupasin, järjestän asiat niin, että saat olla rauhassa siihen asti, kunnes saan teidät vapautettua”, Cadbury muistutti, ”mutta nyt lienee paras, että lähden, jotta saat aikaa rauhoittua. Tulen kyllä varmasti vielä käymään ja pidän sinut myös ajan tasalla Rachelin suhteen”, hän lisäsi ja alkoi rullata ovelle päin.

”Hyvä on”, Martin sanoi ja toivoi, että loppupäivä ja ilta olisivat rauhalliset, sillä sitä hänkin kaipasi kaiken tämän jälkeen, mitä oli tapahtunut ja mitä hän oli saanut tietää.

Martin katseli ääneti, kun Cadbury häipyi, Sanders mukanaan. Huoneessa olivat jäljellä vain Michael ja Lisa.

”Käyn kanttiinissa kahvilla, jos sopii”, Michael sanoi, nousten paikaltaan, ”tiedätte mistä minut tavoittaa”, hän lisäsi ja katsoi kumpaistakin, kunnes asteli ovelle ja astui käytävälle.

Lisa jäi vielä hetkeksi Martinin seuraksi, kunnes hänen oli lähdettävä jatkamaan töitään. Tänä aikana Martin vaipui levottomaan uneen. Hän oli jälleen omassa talossaan, tuossa päivässä, jolloin menetti kaiken. Hän näki miten se kaikki tapahtui taas, eikä voinut estää sitä, vaikka kuinka yritti.
Lopulta hän heräsi omaan huutoonsa.

Kesti tovin, ennen kuin hän tajusi, että oli nähnyt vain unta ja oli yhä sairaalassa. Vasta sitten hän tajusi, ettei ollut yksin, vaan vuoteen vieressä olevassa tuolissa istui mies.

Hetken katseltuaan, hän tunnisti miehen reportteriksi, joka oli aiemmin päivällä yrittänyt päästä sisälle.

”Mitä te täällä teette?” Martin kysyi ja sai miehen hätkähtämään ja nostamaan katseen lehtiöstään.

”Olen Ernest Weasel, Crime Journalista”, mies esitteli itsensä, katseen pysyessä Martinissa, ”haluaisin haastatella teitä”, hän jatkoi ja näytti hyvin jännittyneeltä.

”Häivy”, Martin murahti, sillä ei ollut sillä tuulella, että olisi halunnut jutella kenenkään kanssa, varsinkaan tuntemattoman reportterin kanssa.

”Mutta”, Ernest aloitti...


Miten mahtanee jatkua tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 27.05.14 - klo:08:45
”Häivy”, Martin murahti, sillä ei ollut sillä tuulella, että olisi halunnut jutella kenenkään kanssa, varsinkaan tuntemattoman reportterin kanssa.

”Mutta”, Ernest aloitti
, kun Martin keskeytti hänet.

”Minä pyydän, jättäkää minut rauhaan”, Martin sanoi nyt hieman ystävälliseen sävyyn, sillä ei tietenkään ollu tarkoittanut ärähtää miehelle. Työtään tämä vain teki.

”Olisin vain halunnut esittää muutaman kysymyksen”, Ernest yritti vielä.

”Olen pahoillani, mutta en juuri nyt halua antaa haastatteluja, ehkä jonain toisena kertana”, Martin vastasi. Hän ei halunnut juuri nyt levitellä asioitaan koko maailmalle, varsinkaan kun kaikki oli vielä kesken, eikä varmuutta vapautumisestakaan ollut.

”Öh... hyvä on”, Ernest sanoi pettyneenä ja nousi tuoliltaan. Häntä harmitti, sillä hän oli tehnyt paljon työtä tämän jutun eteen ja nyt haastateltava kieltäytyi haastattelusta, ”oletteko nyt aivan varma?” Hän kysyi vielä.

”Aivan varma, en vain kykene siihen juuri nyt. Olen pahoillani”, Martin vastasi totuudenmukaisesti. Liian paljon oli tapahtunut lyhyessä ajassa vielä oli niin paljon selvitettävää.

”Olisihan minun pitänyt tietää, millaisia kaltaisesi rikolliset ovat”, Ernest tuhahti käsi ovenkahvalla ja vilkaisi miestä, jonka olemus kuitenkin kertoi täysin päinvastaista, ”voisitte varmasti nytkin halutessanne nitistää minut”, hän lisäsi ihan vain ärsyttääkseen, vaikka näki ettei mies sellaiselta vaikuttanut.

”Ei, en voisi, enkä edes halua. Enhän edes pääse tästäkään mihinkään ilman apua”, Martin huomautti tyynesti. Hän arvasi kyllä, että mies yritti vain provosoida häntä sanomaan jotain, mutta jos jotain niin sen hän oli vankilassa oppinut, ettei kenenkään sanomisista kannattanut välittää.

”Älä puhu palturia”, Ernest sanoi, otteen hellitessä ovenkahvasta.

”Uskokaa mitä haluatte, mutta minulla ei ole halua tappaa tai vahingoittaa sen enempää teitä, kuin ketään muutakaan”, Martin sanoi väsyneesti, ”en ole edes vankilassa haastanut riitaa kenenkään kanssa”, hän lisäsi hetken mielijohteesta.

”Ja silti teidän sanotaan murhanneen perheenne julmalla tavalla”, Ernest sanoi astahtaen lähemmäs vuodetta, ”melkoisen ristiriitaista”, hän lisäsi.

”Kenties, mutta ei ole mennyt päivääkään, etten ole toivonut, että olisin kuollut perheeni sijasta”, Martin vastasi hiljaa ja...


Mitenkähän mahtanee jatkua tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Syytön
Kirjoitti: Nefertiti - 04.06.14 - klo:19:05
”Ja silti teidän sanotaan murhanneen perheenne julmalla tavalla”, Ernest sanoi astahtaen lähemmäs vuodetta, ”melko ristiriitaista”, hän lisäsi.

”Kenties, mutta ei ole mennyt päivääkään, etten ole toivonut, että olisin kuollut perheeni sijasta”, Martin vastasi hiljaa ja
huokaisi syvään, katsellen ainoalla silmällään käsiään.

Huoneeseen laskeutui jälleen syvä hiljaisuus, jonka aikana Ernest tarkasteli Martinia ja hänen täytyi myöntää itselleen, ettei mies tosiaankaan näyttänyt murhaajalta. Toisaalta hän tiesi, että jotkut osasivat peittää todellisen luontonsa tarvittaessa.

”En tiedä, tajuatko, millaista on elää sellainen taakka harteilla”, Martin sanoi ja sai Ernestin hätkähtämään ja nostamaan katseensa lehtiöstään.

”Luulisin, että ymmärrän”, Ernest aloitti, mutta Martin keskeytti hänet.

”Ei. Et sinä ymmärrä. Miten voisitkaan, kun olet ikäsi viettänyt perin turvattua elämää”, Martin hymähti surumielisesti.

”En täysin”, Ernest aloitti, mutta hetken asiaa mietittyään, vaikeni.

”Aivan”, Martin totesi, ”en tiedä mikä kuvaisi sitä tunnetta, kun saa kuulla perheensä kuolleen julmalla tavalla. Se järkytys ja suru on sanoinkuvaamaton, eikä sitä helpota se, että saa lähes samaan hengenvetoon kuulla olevansa syypää tapahtuneeseen”, hän jatkoi, kyyneleen vierähtäessä uurteiselle poskelle.

Ernest oli vaiti ja alkoi hiljalleen käsittää, millaisessa piinassa tuo sairaalavuoteella lepäävä mies oli viimeiset viisitoista vuotta elänyt. Eikä vankilassa vietetyt vuodet olleet sanottavammin helpottaneet asiaa, sillä muistuttajia riitti, sen hänkin ymmärsi.

”Ensin on vaikea uskoa tapahtuneen olevan totta ja sitten lopulta alkaa uskoa siihen. Uskoa olevansa syyllinen ja miettiä mitä olisi voinut tehdä toisin, ettei sitä pahuutta olisi tapahtunut”, Martin sanoi hiljaa ja syvä huokaus karkasi hänen huuliltaan, ”Eikä se suru, tuska ja syyllisyys häviä koskaan, ne pysyvät alati mielessä”, hän jatkoi ja painoi katseensa alas.

Ernest kuunteli Martinin karheaa ääntä, katsellen tämän olemusta, joka tuntui ikään kuin kutistuneen, painuneen alas tuon näkymättömän taakan alla. Hänen kätensä pysyi alallaan, eikä kynä rapissut paperia vasten.
Ernest mietti, oliko sittenkään oikein tehdä tätä juttua, vaikka olikin sen jo luvannut päätoimittajalleen, joka varmasti jo malttamattomana odotti.

Ovi aukesi, rikkoen kiusallisen hiljaisuuden ja sai niin Ernestin, kuin Martinin hätkähtämään hienoisesti.

Kenkien korot kopsahtelivat kovaa lattiaa vasten ja valkoinen lääkärin takki lehahti hieman, Lisan astellessa sairaalavuoteen luokse. Martin näki naisen kasvoilla tuiman ilmeen, joka kieli siitä, ettei tämä ollut ilahtunut siitä, että hänen potilastaan häirittiin tällä tavoin.

”Olkaa hyvä ja poistukaa, ennen kuin kutsun sairaalan vartijat paikalle”, Lisa sanoi viileästi ja katsoi tiukasti Ernestiä, joka nousi ylös tuolilta, jolla oli istunut.

”Hyvä on ja anteeksi”, Ernest sanoi ja luikahti ulos avoimesta ovesta.

”Kiusankappale”, Lisa mutisi ja katseli hetken oviaukkoa, jonne mies oli kadonnut, kunnes kääntyi Martinin puoleen, ”onko kaikki hyvin?” Hän kysyi, sillä saattoi nähdä millainen tunteiden myrsky oli käynnissä miehen mielessä, vaikkei tämä sanonut sanaakaan.

”Ihan hyvin”, Martin vastasi lyhyesti.

”Hyvä on”, Lisa sanoi, sillä kuuli miehen äänestä, ettei tämä selvästikään halunnut puhua asiasta enempää, ”olin tulossa kertomaan, että sinut siirretään tänään toiselle osastolle, jotta saat olla rauhassa lopun ajan, jonka joudut vielä olemaan täällä”, hän lisäsi.

”Kiitos”, Martin sanoi hivenen pehmeämmällä äänellä ja...


Jeps, oli taas tällainen pikkupätkänen, mutta jatkakaahan te vuorostanne tätä....