Juplin.net

Keskustelu => Kirjoitelmat => Aiheen aloitti: Nefertiti - 26.08.07 - klo:00:53

Otsikko: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 26.08.07 - klo:00:53
Laitanpa tämänkin tänne jatkikseksi, niin ompahan ainakin jotakin eksoottisempaa näiden muiden tarinoiden seurassa. :)

Egypti 3000 eKr.

Ylä- ja Ala- Egypti olivat juuri yhdistyneet mahtavaksi valtakunnaksi ja uutta entistä mahtavampaa Egyptiä hallitsi Faarao Narmer, joka oli juuri nainut ylä- Egyptin kuninkaan kuvan kauniin prinsessan. Tämä edesauttoi ylä- ja ala- Egyptin yhdistymistä.

Sen kunniaksi Narmer halusi rakentaa pienen kaupungin. Hänellä oli salainen projekti, josta tiesivät vain hänen huolella valitsemansa alamaisensa. Heihin lukeutui muutama arkkitehti, työnjohtaja, muutama kymmenen palvelijaa, pari kokkia ja suuri joukko orjia sekä heidän vartijansa.

Tästä salaisesta operaatiosta Narmer ei hiiskunut tietyille hoviin kuuluville henkilöille, joihin papistokin lukeutui, lainkaan. Nämä olisivat joko halunneet siitä osan tai kumonneet koko hankkeen sillä perusteella, että siihen ei muka olisi varaa. Se kun olisi pois heidän ”kukkarostaan”.

Nyt ne sadat valitut orjat raatoivat paahtavan auringon alla, arkkitehtien tarkistellessa laskelmiaan ja rakennuksia. Maalarit ja kuvanveistäjät ahersivat patsaiden sekä hieroglyfien kimpussa sitä mukaa, kun rakennuksia valmistui. Muut (kokit, palvelijat ym.) tekivät omia tehtäviään milloin eivät pitäneet taukoa. Kaupunki valmistui hitaasti, mutta varmasti.

Narmer oli jo kovin vanha, kun kaupunki viimein valmistui. Hän saapui kaupunkiin vihkimisseremonioihin, jolloin kaupunki nimettiin pikku Thebaksi, johon hän tuotatti suuren osan aarteistaan.
Ne alamaiset, arkkitehdit, palvelijat, papit, vartijat, kokit orjat ja muut, jotka tiesivät pikku Thebasta, surmattiin ja haudattiin lähelle kaupunkia. Ne, joiden henki säästettiin, eivät saaneet koko elämänsä aikana poistua kaupungista. Arkkitehdit olivat tehneet hyvää työtä, sillä kaupunki oli hyvin ansoitettu ja vain se joka tiesi ansojen paikat osasi välttää ne.
Kun Narmer sitten aikanaan kuoli, jätti hän jälkeensä papyruksen, joka kulki hallitsijalta toiselle halki ajan ja dynastioiden.
Pikku Theba mahtavine aarteineen unohtui sen myötä, kun vanha valtakunta hajosi ja joutui huonoille hallitsijoille. Pikku Thebaa ei enää käytetty, eikä kukaan enää käynyt siellä sai sademetsä levittäytyä hiljalleen kaupunkiin ja peittää sen alleen.
Siellä kaupunki sitten sai olla lähes kolmatta tuhatta vuotta piilossa ihmisten katseilta.
 

Egypti
Kuninkaiden laakso 2001 jKr.


Lämmin ilmavirta pöllytti kuivaa hiekkaa silloin tällöin auringon paistaessa kuumasti kirkkaan sinisellä taivaalla, jossa ei ollut pilven hattaraakaan.
Erään kivimuodostelman kupeessa työskenteli kourallinen paikallisia kaivajia ja kaksi arkeologia. He tutkivat hautaa, joka oli vastikään löytynyt. Se oli yksi niistä parhaimmin säilyneistä löydöistä, joita oli tehty vuosina 1900 – 2000. Ainoastaan Tutankhamenin ja Taniksen hautalöydöt olivat parhaimpia löytöjä tähän mennessä.

Noin 35 vuotias, mies kömpi ulos haudan sisäänkäynniltä, hänellä oli kädessään kaunis kultarasia. Hän oli n.185cm pitkä, hänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat ja auringon paahtamissa kasvoissa tuikki taivaansiniset silmät. Mies oli yltä päältä tomussa ja piteli rasiaa kädessään, tutkien sitä nyt tarkasti päivänvalossa. Rasian koristelu hämmästytti Peteriä, niin että hän päätti näyttää löytönsä kollegalleen.

”Hoi Robinson! Sinunkin täytyy nähdä tämän rasian koristelu, se on ennen näkemätön.” Peter huikkasi.

Robinsoniksi kutsuttu mies, jonka ikä oli hiukan päälle viisikymmentä vuotta, tuli ulos teltasta ja lampsi Peterin luokse, ottaen rasian tältä. Robinson oli kollegaansa ainakin kymmenisen senttiä lyhyempi ja hänen hiuksensa olivat tummat, kuten silmätkin.
Tutkittuaan rasiaa hetken Robinson katsahti Peteriin ja sanoi ” Tämähän on koristeltu pelkästään kartusseilla.”

Peter katsahti Robinsonin kasvoihin, joilta kuvastui kiinnostus sekä hämmästys ja sanoi ”Sitä minäkin ihmettelin.”

Robinson kulki teltalle mietteissään Peterin seuratessa perässä.

Teltassa Robinson laski rasian kenttäpöydälle, jolla oli leviteltynä kaikenlaista tavaraa, jonka hän joutui järjestelemään uudestaan saadakseen rasian mahtumaan tavaran täyttämälle pöydälle. Tämän jälkeen hän ryhtyi varovasti aukaisemaan sinettiä, jolla rasia oli suljettu. Aikansa näprättyään sinetin kimpussa, se irtosi ja rasiasta paljastui pieni kultainen naista esittävä patsas, joka ilmeisesti esitti Narmerin puolisoa. Rasiassa oli myös papyruskäärö sekä kaunis kultainen ketju, jossa oli Scarabeus amuletti, jonka toisella puolelle oli kirjoitettu jotakin hieroglyfein.

Robinson nosti kunkin esineen varovaisesti pöydälle. Etenkin papyruksen, joka näyttikin kovin hauraalta. Toisaalta mitä muutakaan voisi odottaa n. 4000 – 3000 vuotta vanhalta esineeltä, joka on ollut koko tämän ajan rasiassa.
Kun Robinson ja Peter olivat tarkastelleet korua ja patsasta, he laittoivat ne takaisin rasiaan, jonka jälkeen he ryhtyivät tutkimaan papyruskääröä. Robinson aukaisi sen hyvin varovaisesti, jottei tuhoaisi haurasta kääröä. Papyrus käärössä oli hieroglyfi kirjoitusta, joka oli paljon varhaisemmalta ajalta, kuin vasta löydetyn haudan seinissä oleva teksti. Robinson tutki tekstiä, tehden samalla muistiinpanoja vihkoonsa.

”Eikö olisi hyvä tehdä kopio tuosta tekstistä siltä varalta, että papyrus sattumalta tuhoutuisi.” Peter ehdotti.

”Niinpä.” Robinson mutisi. ”se olisi viisasta se.” Robinson ryhtyi jäljentämään tekstiä vihkoonsa muistiinpanojensa ohella. Myöhemmin hän sytytti öljylampun palamaan, koska oli tullut niin hämärää, ettei enää nähnyt kunnolla lukea.

Robinson ei tiennyt kuinka kauan oli pakertanut tekstin jäljentämisen parissa, kun teltan ulkopuolelta alkoi kuulua puhetta. Se ei ollut tavanomaista kaivajien puhetta, sillä he olisivat puhuneet arabiaa. Kun taas se puhe, mikä kantautui teltan ulkopuolelta, oli Amerikanenglantia.
Ainoa jonka Robinson tiesi puhuvan Amerikanenglantia oli kollega Peter Miller.

’Varmaan joitain Amerikkalaisia turisteja, jotka ovat eksyneet.’ Robinson ajatteli ja uppoutui jälleen tekstin jäljentämiseen. Hän ei ehtinyt puuhata kauaakaan papyruksen parissa, kun joku tuli telttaan.

”Peter?” Hän kysyi ja kääntyi nähdäkseen tulijan ja hämmästyi nähdessään tuntemattoman miehen. Mies oli selvästi paikallisia asukkaita, joita kaivauksillakin oli. Tälle oli ilmeisesti maksettu hyvin siitä, että veisi arvoesineitä kaivauksilta.

”Mitä te täältä haette?” Robinson kysyi noustessaan samalla tuolistaan ylös ja muuta hän ei sitten ehtinytkään tehdä, kun tuntematon mies pamautti jollain kovalla esineellä häntä päähän.
Robinson lysähti tajuttomana pöytää vasten pudottaen samalla papyruskäärön maahan. Tulija ei vaivautunut etsimään kunnolla, vaan kahmaisi mukaansa pöydältä kultarasian sekä Robinsonin vihon, joka sisälsi muistiinpanoja papyruksen sisällöstä ja poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Koska aurinko oli jo alkanut laskea, Peter päätti antaa kollegalleen työrauhan ja painui omaan telttaansa käyden pitkäkseen kenttävuoteelle. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän jo nukahti, tosin sitä edesauttoi päivän kuumuuden, sekä työnteon aiheuttama rasitus.
Myöhemmin yöllä Peter havahtui hetkeksi unestaan siihen, että jossain keskusteltiin ja sitten kuului kun telttakangas olisi kahahtanut, jonka jälkeen kuului pehmeä tömähdys. Peter ei kiinnittänyt ääniin mitään huomiota, sillä hän ajatteli kaivajien puuhaavan vielä jotakin. Hän käänsi kylkeään ja nukahti uudestaan, herätäkseen varhain aamulla ennen auringon nousua.
 
Oli vielä hämärää, kun hän meni Robinsonin teltalle herättääkseen tämän aamiaiselle. Hän kurkisti sisälle telttaan, mutta siellä oli hiljaista ja pimeätä.

”Robinson?” Peter huhuili, muttei saanut vastausta.
Hänen silmänsä olivat tottuneet pimeään, joten hän huomasi pian, että Robinsonin vuode oli koskematon. ’Onkohan hän jo noussut ylös?’ Peter mietti ja meni suoraan suureen telttaan nauttien samalla viileästä aamuilmasta, joka kaikkoaisi heti, kun aurinko nousisi taivaalle porottamaan.

Teltasta hän löysi Robinsonin, joka retkotti pöytää vasten. Peter töni Robinsonia kevyesti olkapäähän, jolloin tämä hätkähtäen heräsi. Robinson katsahti ympärilleen ihmetellen hetken missä oli ja miksi, nousten sen jälkeen ylös Peterin avustuksella. Hänen päätään kivisti ja kun hän tuli tunnustelleeksi takaraivoaan, sinne oli ilmaantunut huomiota herättävä kuhmu.

Peter vilkaisi pöytää ja huomasi etteivät kultarasia, papyruskäärö sekä Robinsonin vihko olleet siellä.

”Mitä on tapahtunut ja mihin rasia on joutunut?”

”Sen minäkin haluaisin tietää.” Robinson sanoi happamasti. ”Kuulin yöllä puhetta teltan ulkopuolelta, minkä jälkeen joku tuli telttaan, iski minut tajuttomaksi ja ilmeisesti vei rasian sekä vihkoni.”

”Näitkö tulijan?” Peter kysyi vakavana.

”Näin, se oli paikallisia, jolle joku roisto on maksanut kaivauksilta löytyvien tavaroiden varastamisesta” Robinson sanoi. ”Mutta kuulin jonkun keskustelevan teltan ulkopuolella ja se ainakaan ei ollut paikallinen.”

”Mistä niin päättelit?” Peter kysyi.

”Hän puhui amerikanenglantia, niin kuin sinä.” Robinson sanoi ja katsoi Peteriä.

”Älä katso minua noin, tiedät oikein hyvin, etten varastaisi ainoatakaan muinaisesinettä.” Peter sanoi ja kysyi. ”Missä papyruskäärö on?”

”En tiedä. ” Robinson sanoi. ”Nyt muistan, taisin kaatuessani huitaista sen maahan, tosin en ole asiasta täysin varma.”

He katselivat ympärilleen nähdäkseen mihin papyruskäärö oli mahdollisesti kierähtänyt. Pian Robinson huomasikin missä käärö oli ja huokaisi helpotuksesta nostaessaan sen varovaisesti pöydälle.

”Harmittaa ettei minulla ole vihkoani sillä siinä oli kaikki muistiinpanoni tästä papyruksesta sekä kopio siitä.” Robinson nurisi.

”No ainakin meillä on alkuperäinen teksti.” Peter sanoi. ”Tosin joudut tekemään saman työn uudestaan.”

”Sanopa muuta.” Robinson sanoi happamesti ja painui telttaansa.

Peter kohautti olkapäitään ja painui aamiaiselle, minkä jälkeen hän meni haudalle tutkiakseen seinäkirjoitusta toivoen löytävänsä jotakin uutta, joka valaisisi asiaa. Aika kului lähes huomaamatta Peterin työskennellessä seinäkirjoituksen parissa, kääntäen sitä parhaansa mukaan helpommin luettavaan muotoon.

Tällä välin Robinson, joka oli mennyt telttaansa lepäämään, ei osannutkaan olla aloillaan vaan palasi tutkimusteltalle ja alkoi kääntää papyruksen tekstiä uudelleen.
Kun Peter oli saanut työnsä tehtyä, vaikkei ollutkaan saanut tekstistä selville mitään uutta, hän meni katsomaan, vieläkö Robinson oli teltassaan lepäämässä. Kurkistaessaan kollegansa telttaan Peter totesi tämän häipyneen ja meni tutkimusteltalle, mistä löysikin hänet.

Robinson oli uppoutunut papyruksen tekstin kääntämiseen ja kuullessaan Peterin tulevan telttaan hän kääntyi.

”Olen miltei kääntänyt tämän.” Robinson sanoi ”Mikäli olen tulkinnut oikein, niin tässä puhutaan kaupungista, jonka Faarao Narmer oli rakennuttanut.”

”Oletko varma, että siinä todella kerrotaan kaupungista?” Peter kysyi epäuskoisesti.

”Olen.” Robinson sanoi. ”Ja jos nyt suonet anteeksi, niin kääntäisin loputkin tekstistä.” Hän lisäsi ja kääntyi takaisin työnsä pariin.

Peter poistui teltasta jääden ihailemaan auringonlaskua. Aurinko laski verkkaisesti mailleen, taivaan tummetessa ja ilman viiletessä. Ensimmäiset tähdet syttyivät tumman siniselle taivaalle ja kuukin tuli esiin.

Robinson loikki innoissaan Peterin luokse, tämän ihaillessa kuun valaisemaa tähtitaivasta. ”Mitä sait selville.” Peter kysyi.
”Tuota…sain sen käännettyä vain osittain, sillä teksti on paljon vanhempaa hieroglyfikirjoitusta, kuin mitä olen tavallisesti kääntänyt.” Robinson sanoi. ”Ja sitä paitsi teksti on osittain niin huonossa kunnossa, ettei siitä saa selvää hyvällä tahdollakaan.”

”Sait kuitenkin selville mitä siinä lukee?” Peter kysyi toiveikkaasti.

”Öh… tuota en…tai oikeastaan kyllä.” Robinson sanoi. ”Tässä sanotaan, että kaupunkiin pääsee, kun menee Niiliä pitkin aina Victorian putouksille asti ja siellä vihreään tuntemattomaan, joka lienee sademetsä ja lopussa oli Faarao Narmerin sinetti.”

”Tämä onkin ylivetojuttu.” Peter sanoi intoa puhkuen. ” Kaupunki lienee merkittävä löytö ilman aarteitakin.”
”Niinpä.” Robinson hymähti ja sanoi. ”Ajattelikin, että voisimme perustaa retkikunnan, joka määränpää on tämä kaupunki, mikäli siis löydämme sitä ollenkaan.”

”Loisto idea.” Peter sanoi. ”Nyt tarvitsemme vai sopivia henkilöitä mukaan tälle pienelle retkellemme.”

”Minä tiedänkin pari henkilöä, jotka varmasti tahtoisivat mukaan.” Robinson sanoi. ”Meidän täytyy vain ensin käydä Kairossa.”

Niinpä he pakkasivat tavaransa kaivauksilta ja lähtivät Kairoon.



München, Saksa
Kasvitieteellinen tutkimuskeskus


Susanne istui pötyänsä ääressä ja tuijotti mikroskoopin läpi vihreää kasvisolua, jota hän edellisenä päivänä oli käsitellyt eräillä aineilla, kuten kymmentä muuta kasvinäytettä.  Susanne tutki nyt miten aineet olivat vaikuttaneet näytteen rakenteeseen ja toimintaan, tehden välistä merkintöjä jo ennestään paksuun muistivihkoonsa, jossa oli muitakin koetuloksia.

Olihan tämäkin tietyllä tavalla kiinnostavaa, mutta mieluummin hän olisi ollut muualla, kuin ankeassa laboratoriossa, jota oli yritetty epätoivoisesti piristää muutamalla luontoaiheisella julisteella, sekä parilla vanhalla opetustaululla, jotka käsittelivät kasvien lajioppia ja kukan eri osia. Se ei kuitenkaan ollut erityisen onnistunut yritys sillä seinien harmaat ja valkeat sävyt ikään kuin imaisivat kuvat sisäänsä.

Susanne katsahti ikkunasta ulos ja totesi siellä olevan ankeampaa. Hän oli vastikään täyttänyt kolmekymmentä vuotta ja kituutti vieläkin solujen parissa, kun taas hänen miesystävänsä Gerd oli jo kiertänyt sademetsiä ja oli tehnyt uraa uurtavia tutkimuksia, vaikka oli vain parisen vuotta Susannea vanhempi.

Lyijyn harmaat pilvet ajelehtivat taivaalla, saaden muutenkin niin tumman taivaan näyttämään entistäänkin synkemmältä. Silloin tällöin kirkas salama valaisi synkän taivaan hetkiseksi voimakkaan jyrähdyksen saattelemana. Tuuli paiskoi vettä ikkunalasiin ja oli toisinaan niin voimakasta, että sai ikkunalasit helisemään ja miltei irtoamaan kehyksistään. Susanne käänsi katseensa takaisin mikroskooppiin, muttei jaksanut kiinnostua siitä enää, vaan jäi tuijottamaan erästä julistetta, joka esitti Amazonin sademetsää ja vaipui ajatuksiinsa.

Hän kuvitteli olevansa kuumankosteassa sademetsässä, jossa olisi hämärää isojen puiden estäessä auringon valon pääsyn pohjalle asti. Eläimet meluaisivat puissa ja kukat levittäisivät huumaavia tuoksujaan ympärilleen. Pohjakerroksen kasvit kilpailivat vähäisestä auringonvalosta ja kasvoivat toistensa päälle tai kasvoivat puidenrunkoja pitkin ylöspäin. Susanne kuvitteli itsensä kulkemaan pitkin sademetsää ja tutkimaan kasveja hiostavassa ilmassa. Äkkiä kesken kuvitelmien, hänen korviinsa kantautui puhelimen korvia raastava pirinä ja hän oli taas ankeassa laboratoriossa.

Hän vastasi puhelimeen lievästi ärtyneenä. ”Kasvitieteellisellä, Tri Graft puhelimessa.”

”Hei Suz.” Mies ääni sanoi. ”Minulla olisi mahtavia uutisia.”

”Hei Gerd.” Susanne sanoi tullen heti paremmalle tuulelle. ”Anna tulla, mikä nyt on niin mahtavaa.”

”Minulla olisi matkaliput Egyptiin.” Gerd sanoi ja jatkoi kiusoitellen. ” Mutta et kai sinä halua lähteä Egyptiin.”

”Älä ole idiootti, tietysti haluan lähteä.” Susanne sanoi, ihmetellen samalla uskomatonta tuuriaan. ”Mistä sait liput?” Susanne kysyi. ”Aiotko tulla mukaani?”

”Tuota…ostin ne meitä varten, mutta sitten johtaja antoikin minulle sellaisen projektin, joka on aivan pakko tehdä.” Gerd sanoi. ”Joten en voi valitettavasti tulla mukaasi, mutta voithan ottaa mukaasi jonkun muun.”

”Voi kuinka kurjaa.” Susanne sanoi. Hän oli jo ehtinyt ajatella olevansa Gerdin kanssa romanttisella päivällisellä egyptiläisessä hotellissa. ”Muuten milloin lähtö on?” Susanne kysyi.

”Tänään.” Gerd vastasi.

”Miten niin jo tänään!” Susanne huudahti. ”Enhän minä mitenkään ehdi, minulla on yksi projekti kesken ja pitäisi vielä ehtiä pakkaamaankin.”

”Voit tehdä projektisi muulloinkin.” Gerd sanoi. ”Tulen hakemaan sinut, sanotaanko…hmm… noin viidentoista minuutin päästä.”

”Hyvä on.” Susanne sanoi. ”Muistuta minua, että kun palaan niin tarjoan sinulle illallisen.”

”Kuulemiin”, Gerd sanoi

”Kuulemiin”, Susanne sanoi ja laski luurin paikoilleen.

Hetken mietittyään Susanne päätti soittaa assistentilleen, joka oli myös hänen hyvä ystävättärensä.
Susanne paineli ystävättärensä numeron ja odotti. Kesti hetken ennen kuin puhelimeen vastattiin.

”Ohlssonilla.” Vastasi naisääni puhelimeen.

”Hei Sabine. Susanne sanoi. ”Vihdoinkin sinä vastaat.”

”Ai hei Suz.” Sabine sanoi ja kysyi. ”Mitäs nyt on tapahtunut.”

”Arvaa.” Susanne sanoi.

”Gerd kosi sinua.” Sabine ehdotti.

”Ei, arvaa uudestaan.” Susanne sanoi.

”Olet päässyt Nobelin palkintoehdokkaaksi.” Sabine sanoi.

”Ei sitäkään, arvaa uudestaan.” Susanne sanoi.

”En arvaa, kun en tiedä.” Sabine sanoi. ”Lakkaa kiusaamasta ja kerro, mitä on tapahtunut.”

”Gerd lupasi minulle kaksi lippua Egyptiin.” Susanne sanoi.

”Ai ” Sabine sanoi pettyneenä. ”Lähdet tietenkin hänen kanssaan.”

”En.” Susanne vastasi. ” Gerdillä on jokin juttu, joka hänen on ihan pakko tehdä, joten hän ei pääse lähtemään.”

”Kenen kanssa sinä lähdet?” Sabine kysyi.

”Ajattelin, että sinä ehkä haluaisit lähteä kanssani.” Susanne vastasi vaatimattomasti.

Hetken aikaa oli toisessa päässä niin hiljaista, että Susanne luuli ystävänsä pudottaneen luurinsa ja pyörtyneen.

”Ihanko tosissasi ottaisit minut mukaasi?” Sabine kysyi rikkoen hiljaisuuden.

”Kyllä.” Susanne vastasi.

”Wow…Egyptiin.” Sabine henkäisi ja kysyi. ”Milloin me lähdemme sinne?”

”Tänään.” Susanne vastasi.

”Häh!?” Sabine huudahti ja kysyi. ”Miten me ehdimme?”

”Gerd tulee hakemaan minut ja me käymme minun asunnollani, jonka jälkeen haemme sinut.” Susanne sanoi. ”Ala pakata, me tulemme sinne noin puolentoista tunnin päästä.”

”Ok.” Sabine sanoi, "kuulemiin".

”Kuulemiin”, Susanne sanoi ja laittoi luurin paikoilleen.

Hyvä ettei Susanne jodlannut riemusta, sillä talossa oli vielä porukkaa töissä ja he olisivat luulleet, että jotain kamalaa on tapahtunut.

Hän päätti pitää mölyt mahassaan ja keräsi näytteet takaisin purkkeihinsa vieden ne sen jälkeen omille paikoilleen. Tämän jälkeen Susanne otti muistivihkonsa ja laittoi sen kaappiinsa, joka jo pursui aiheeseen liittyvää materiaalia yli äyräidensä ja vähältä piti, ettei kaikki rojahtanut hänen päälleen.

Tämän jälkeen hän meni vauhdilla pukukaapilleen, nakkasi työtakkinsa sinne, ottaen samaa tietä päällystakkinsa kiskoen sen päälleen ja ottaen vielä käsilaukkunsa, Susanne läimäytti kaapin oven kiinni. Hän katsoi vielä peilistä, että hänen punaruskea tukkansa oli hyvin. Peilistä häntä vastaan tuijotti vihreäsilmäinen hieman väsynyt nainen, jonka punaruskea tukka oli huolimattomalla nutturalla. Susanne yritti parantaa nutturaansa ja saikin sen itseään miellyttäväksi.

Hän pyyhälsi puolijuoksua eteenpäin, läpi hiljaisen aulan suoraan pääovelle.

Susanne hidasti vauhtiaan, ennen kuin astui pääovista ulos ja yritti kävellä arvokkaan näköisesti.  Hän astui ulos ja jäi katoksen alle odottamaan, josko Gerd pian tulisi. Susannen ei tarvinnut kovin kauan odotella, kun sininen BMW kaartoi pihalle. Gerd ajoi herrasmiehenä ihan katoksen viereen, ettei Susannen tarvinnut kastella itseään noustessaan autoon. Miltei heti kun Susanne oli astunut autoon, he lähtivät liikkeelle. ”Kiitos, kun hait minut.” Susanne sanoi.

”Eipä tuo mitään.” Gerd sanoi vaatimattomasti.

Gerdillä oli pikimusta tukka ja melkeinpä jäisensiniset silmät, joita vielä korosti mustat ripset ja kulmakarvat.
Yhdessä hujauksessa he olivat Susannen asuintalon luona. Gerd oli taas herrasmies ja ajoi autonsa aivan oven viereen, jotta Susanne pääsisi kuivana rappuun.

Susanne nousi autosta ja kipaisi asuntoonsa, joka sijaitsi ylimmässä kerroksessa ja oli itse asiassa kattohuoneisto.
Hän etsi passinsa, sekä muut tarpeelliset tavarat, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Ne hän pakkasi rinkkaansa.
Kun Susanne oli saanut pakattua kaiken, mitä matkalle tarvitsisi, hän palasi ulkona odottavan Gerdin luokse. Lähtiessään Susanne kuitenkin tarkasti, että avain on mukana ja ovi visusti kiinni. Matkalla Sabinen luokse Susanne pyysi Gerdiä pysähtymään erään raha-automaatin kohdalla, niin että hän pääsi nostamaan rahaa matkaa varten.
Kun Susanne oli saanut asioitua automaatilla, he jatkoivat matkaansa Sabinen luokse.

Päästyään perille, Sabine jo odotti matkatavaroineen heitä. Gerd auttoi Sabinea ja sulloi tämän matkatavarat takakonttiin, missä Susannenkin matkatavarat olivat.
Sabine oli Susanne vastakohta, hän oli vaaleahiuksinen ja hänen silmänsä olivat pähkinän ruskeat.
Matka lentokentälle sujui nopeasti, jollei oteta lukuun sitä, että he olivat jämähtää melkoiseen ruuhkaan eräässä risteyksessä, jonka tukki osittain tielle poikittain kaatunut rekka. Onneksi Gerd tiesi oikotien, jota käyttämällä he ennättivät ajoissa lentokentälle.

Gerd antoi liput Susannelle, ennen kuin tämä ja Sabine menivät lähtöselvitykseen. Susanne suuteli Gerdiä poskelle ja sanoi hänelle, että tämä oli sen ansainnut.
”Hyvää matkaa!” Gerd huikkasi ja lähetti lentosuukon Susannelle ja Sabinelle ennen kuin nämä katosivat lähtöselvityksen ihmisvilinään.

Kun Susanne ja Sabine olivat selvinneet lähtöselvityksestä tarkastuksineen, mihin oli sisältynyt hienoista häslinkiä, he pääsivät vihdoinkin odottamaan koneeseen pääsyä. Koneen lähtö oli ukkosmyrskyn takia viivästynyt. Jonkin ajan kuluttua he pääsivät koneeseen, joka pian rullasi kiitoradalle ja nousi ilmaan.

Kone nousi paksun pilvipeitteen yläpuolelle, missä oli selkeää.
Oli jo myöhäinen ilta ja ulkona oli jo pilkkopimeää vaikka he lensivätkin pilvien yläpuolella. Lentoemännät tarjosivat pientä purtavaa, sekä virvokkeita matkustajille. Susanne nojautui tuolissaan taaksepäin ja sulki silmänsä. Hän ajatteli, että voisi yhtä hyvin nukkua. Sabine yritti katsella ulos pimeyteen, mutta pian hänkin tunsi itsensä uniseksi ja nojautui taaksepäin tuolissaan.

Matkustamon laskeutui hiljaisuus, sillä suurin osa matkustajista nukkui. Kone lensi tasaisesti halki öisen taivaan, joka alkoi hiljalleen muuttua punahehkuiseksi aamun alkaessa sarastaa. Susanne ja Sabine heräsivät, kun lentoemännät alkoivat tarjoilla aamiaista. Aamiaisen jälkeen kapteeni ilmoitti, että pian laskeuduttaisiin Kairon lentokentälle.
Eikä kestänyt kauaakaan, kun kone jo rullasi kiitotiellä hidastaen samalla vauhtiaan. Pian se oli kaartanut lähelle terminaalia, minkä jälkeen se alkoi laskea matkustajia ulos.

Kun Sabine ja Susanne astuivat ulos koneesta, heitä vastaan leyhähti lämmin tuuli, joka pörrötti heidän hiuksiaan. He menivät muiden matkustajien perässä passintarkastukseen. Susanne ja Sabine selvisivät passintarkastuksesta kunnialla toisin kuin eräs mies heidän jälkeensä. Hänen passissaan oli jokin epäkohta, joka sai virkailijan pyytämään miestä siirtymään tullin puolelle.

Miehen jäädessä kiukkuisesti huutamaan ja huitomaan virkailijalle, Susanne ja Sabine hakivat matkatavaransa, minkä jälkeen he suuntasivat turistibussille, joka vei heidät hotellille.
Aurinko oli noussut korkealle ja bussissa alkoi olla tukalaa, vaikka sekä ikkunat että kattoluukku olivat auki. Kesti ainakin tunnin ennen kuin he pääsivät hotellille.

Kun Susanne ja Sabine olivat saaneet hotellihuoneen, he päättivät, etteivät näin ensimmäisenä päivänä lähde tutustumaan kaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Olisihan seuraavana päivänä aikaa tutustua niihin.

He siis lepäilivät koko päivän ja illalla he päättivät mennä hotellin ravintolaan illalliselle. Kevyen illallisen jälkeen Susanne ja Sabine vetäytyivät takaisin huoneeseensa.
Seuraavana aamuna he nousivat aikaisin ja lähtivät tutustumiskierrokselle kaupunkiin. Sitä ennen Susanne päätti soittaa Gerdille, että he olivat päässeet turvallisesti perille. Hän siis paineli Gerdin numeron suuntanumeroineen kaikkineen. Kului vähän aikaa ennen kuin puhelimeen vastattiin.

”Kaufmannilla.” Vastasi naisen ääni.

Susanne ei ensin saanut hämmästykseltään sanaa suustaan, mutta sitten hän pyysi Gerdin puhelimeen. Pian tämä tulikin ja aikoi sanoa jotakin, kun Susanne keskeytti hänet heti alkuunsa.

”Kukahan se nainen oli, joka vastasi puhelimeesi?” Susanne kysyi hyytävästi. ”Sinun työtehtäväsikö?”

”Ai hei kulta…öh tuota hän on taloudenhoitajani.” Gerd takelteli.

”En tiennytkään, että sinulla on taloudenhoitaja.” Susanne sanoi äskeistä jäätävämmin, sillä hän oli kuullut, kun nainen oli alkanut kiljua Gerdille tämän kommentin takia. ”No pidä hauskaa sen ’taloudenhoitajasi’ kanssa, minä puolestani en aio edes niistää sinne päinkään, vaan vietän ihanan loman ja voi olla etten palaa ihan pian.”

”Mutta…mutta…” Gerd änkytti.

”Hyvästi.” Susanne sanoi erityisen jäisesti ja iski kuulokkeen takaisin paikoilleen Gerdin jäädessä muttaamaan.

Susanne oli ärtynyt ja koko aamu tuntui olevan pilalla. Mutta hyvän aamiaisen jälkeen olo alkoi taas tuntua mukavalta. Ja kun he olivat kierrelleet kaupunkia nähtävyyksiä katsellen, Susanne tunsi olevansa taas hyvällä tuulella.
Etenkin sen jälkeen, kun hän oli ostanut erään pienen kauniin, naista esittävän patsaan itselleen ja tinkinyt nautinnollisesti sen hinnasta kauppiaan kanssa ja saanut tahtonsa läpi. Kun Susanne ja Sabine olivat aikansa katselleet nähtävyyksiä ja tutustuneet kaupunkiin, he päättivät käydä vielä Kairon Egyptiläisessä museossa, ennen kuin palaisivat hotellille.

Museossa he ihastelivat muinaisten egyptiläisten tekemiä esineitä, etenkin Faarao Tutankhamenin aarteille varattu osasto teki heihin syvän vaikutuksen ja he viipyivätkin siellä pitkään. Alkoi olla jo hämärää, kun he päättivät palata hotellille. Jonkin aikaa kuljettuaan katuja pitkin Susanne ja Sabine huomasivat olevansa eksyksissä, jolloin he päättivät kysyä neuvoa ensimmäiseltä vastaan tulevalta henkilöltä. Hämärä muuttui pimeydeksi heidän vaeltaessaan kadulta toiselle.

Susanne ja Sabine alkoivat olla jo toivottomia, kun he näkivät katulamppujen himmeässä valossa miehen, joka tuntui olevan paikallisia asukkaita.
He menivät miehen luokse ja Susanne kysyi vähäisellä Arabian kielen taidollaan mieheltä puhuiko tämä englantia. Mies vastasi osaavansa.

”Mihin neidit tahto mennä, minä viedä teidät sinne.” Mies sanoi.

”Meidän pitäisi päästä Semiramis Intercontinental -hotelliin, mutta olemme hiukan eksyksissä, joten voisittekohan mahdollisesti opastaa meidät sinne.” Susanne pyysi niin kohteliaasti kuin osasi.

”Minä viedä teidät hotelli.” Mies sanoi nyökytellen ja hymyili paljastaen harvat hampaansa.

Mies johti heitä pitkin katuja sinne ja tänne, vakuuttaen välillä, hotellin tulevan pian näkyviin ja ettei enää olisi pitkä matka, vaikka itse asiassa hän johdatti naisia yhä kauemmaksi hotellilta.

Kun he olivat kulkeneet jo toista tuntia saavuttamatta hotellia, heräsivät Susannen epäilykset siitä, että he kulkivat ympyrää tai ainakin kauemmaksi hotellista. ”Minusta tuntuu, että hän ei vie meitä sinne minne pitäisi.” Susanne supatti Sabinelle. ”Paras olisi jättää hänet ja etsiä itse se hotelli.”

Sabine nyökkäsi sanaakaan sanomatta. Hänenkin vaistonsa ilmoitti, ettei kaikki ollut niin kuin piti.

Susanne päätti kysyä mieheltä, mihin tämä oli heitä viemässä. ”Olettekohan te nyt aivan varma, että tämä on oikea reitti hotellille?” Hän kysyi.

”Kyllä, tämä oikea tie.” Mies vastasi innokkaasti nyökytellen ja jatkoi kulkuaan, mutta pysähtyi kuitenkin äkisti huomattuaan, etteivät naiset enää seuranneetkaan häntä, vaan olivatkin jääneet seisomaan paikoilleen.

Mies huusi jotakin arabiaksi ja pian kadun pimennoista sukelsi esiin useampia miehiä, paikallisia tietenkin.
Susanne ja Sabine eivät jääneet paikoilleen miettimään, mitä miehet aikoivat, vaan pinkaisivat juoksuun.
Taas mies huusi jotakin, jota ei tarvinnut Susannelle kääntää, sillä hän tiesi mitä mies oli huutanut. Hän oli mitä ilmeisimmin käskenyt niitä muita ottamaan heidät kiinni.

Kumpikaan naisista ei katsonut taakseen, vaan jatkoi juoksuaan eteenpäin. He kuulivat miesten askeleet takanaan ja ne tuntuivat olevan aina vain lähempänä. Äkkiä erään rakennuksen ovi aukeni ja kaksi miestä astui siitä ulos. Susanne ja Sabine olivat vähällä törmätä miehiin. Luullen heitäkin paikallisiksi he juoksivat edelleen eivätkä kuulleet, mitä miehet sanoivat.

*********

Robinson ja Peter olivat astumassa ulos teehuoneesta, kun he kuulivat juoksuaskelia. Pian heitä vastaan juoksikin kaksi naista ja vähältä piti, ettei sattunut yhteentörmäystä.

”Mitä ihmet…” Sanoi Robinson, mutta lause jäi kesken, sillä miltei heti naisten jälkeen tuli viisi paikallista miestä.


Jatkappa sinä...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 27.08.07 - klo:20:17
No miepä jatkan sitten, kun muita ei tunnu kiinnostavan...

”Minä pidättelen heitä, sillä aikaa, kun sinä juokset niiden naisten perään.” Peter sanoi.
Robinson tyytyi vain nyökkäämään ja lähti naisten perään.
Kun takaa-ajajat olivat tulleet Peterin kohdalle ja hän ryhtyi pidättelemään heitä kaiken taitonsa mukaan. Tällä välin Robinson oli saavuttanut naiset, jotka olivatkin kaikesta päättäen melko uuvuksissa.
Ensin Susanne ja Sabine luulivat, että kyseessä oli jokin juoni, mutta kun Robinson sai selitettyä heille asiansa, he rauhoittuivatkin ja lähtivät tämän matkaan. He palasivat paikalle, johon Robinson oli Peterin jättänyt. Hän odottikin heitä ja takaa-ajajat olivat kadonneet ilmeisesti sinne, mistä olivat tulleet.
”Taivas sentään, käyttivätkö ne sinua nyrkkeilysäkkinä?” Robinson kysyi.
Peter tosiaan oli aikamoinen näky, hänen paitansa oli riekaleina, huuli halki ja silmä muurautumassa umpeen.
”Tuota, voisittekohan te neuvoa, miten pääsisimme Semiramis Intercontinental -hotellille?” Susanne kysyi.
”Mekin olimme menossa sinne, joten voitte tulla meidän kanssamme.” Robinson sanoi.
He kulkivat yhtä matkaa hotellille ja Susanne kertoi, miksi miehet olivat ajaneet heitä takaa.
”En tiedä kuinka voisimme kiittää teitä.” Susanne sanoi puhuen samalla ystävänsä puolesta. ”Vähintä mitä voisimme tehdä, on hoitaa Peterin saamat vammat.”
”Emmehän me tehneet mitään.” Robinson sanoi vaatimattomasti ja oli jo menossa hotellin aulassa sijaitsevalle tiskille kysymään olisikohan, heille tullut viestejä, kun hän äkisti kääntyikin takaisin. ”Minulla olisi ehdotus.” Hän sanoi.
”Millainen ehdotus.” Susanne kysyi.
”Tehän voisitte lähteä huomenna kanssamme kaupunkikierrokselle, ilman eksymisiä tai ikävyyksiä ja sitten voisimme illastaa yhdessä, siis me kaikki neljä.”
”Sehän sopii.” Susanne ja Sabine sanoivat yhdestä suusta.
Sabine meni Peterin luokse. ”Tulisitko meidän hotellihuoneeseemme, niin hoidan nuo sinun kolhusi.” Sabine pyysi.
Peter suostui pyyntöön ja meni naisten mukana heidän huoneeseensa, missä Sabine hoivasi Peteriä.
Tällä välin Robinson kävi kysymässä respalta, oliko heille tullut mitään viestejä, joita ei kuitenkaan ollut tullut.

Seuraavana päivänä he lähtivät aikaisin liikkeelle ja koko päivän he kävelivät pitkin kaupunkia. He kävivät katsomassa Pyramideja, Sfinksiä sekä Karnakin temppeliä, kokeillen kamelilla ratsastamista samalla, kun he menivät katsomaan viimeksi mainittua paikkaa. Auringon alkaessa laskea he palasivat hotellille, vaihtoivat asunsa illalliselle sopivammaksi ja menivät ravintolaan, jossa oli heille varattu pöytä. Illallinen oli varsin onnistunut ja oli jo myöhäinen yö, kun Susanne ja Sabine menivät omaan huoneeseensa tuntien kumpikin itsensä varsin onnellisiksi.
Kun seuraavana aamuna Susanne ja Sabine olivat ravintolassa aamiaisella, Peter tuli heidän luokseen.
”Huomenta Peter.” Sabine sanoi. ”Mikäs sinut tänne lennätti?”
Peter toivotti naisille hyvät huomenet ja istuutui heidän seuraansa. ”Tuota, ajattelin kysyä teiltä, että miten pitkän loman olette ajatelleet pitää ja onko teillä muita suunnitelmia?” Hän sanoi.
”Emme ole päättäneet miten kauan aiomme olla, mutta luulisin että ehkä noin kolmisen viikkoa tai kauemmin ja muita suunnitelmia ei näillä näkymin ole.” Susanne sanoi ja kysyi. ”Miten niin?”
”Tuota noin, kun minä ja Robinson olemme koonneet retkikuntaa ja saimme eilen kuulla, että pari henkilöä jää pois ja ajattelimme, että te ehkä haluaisitte tulla meidän mukaamme.” Peter sanoi ja kysyi. ”Niin, että lähdettekö?”
”Tietysti.” Susanne ja Sabine sanoivat yhdestä suusta tuskin uskomatta hyvää onneaan.
Aamiaisen jälkeen naiset, sekä Peter suuntasivat läpi kaupungin vilinän Niilin rantaan.

Heidän saapuessaan lauttarantaan, oli heidän jokialuksensa jo lähtövalmiina ja Robinson keskusteli parhaillaan kahden miehen kanssa, jotka olivat ilmeisesti tulossa mukaan matkalle.
Mukaan oli myös tulossa tumma, Zairesta kotoisin oleva mies, jonka nimi oli Makedde. Hän olisi heidän oppaana, kun he matkaisivat Niiliä ylös. Matkan varrellahan on muutamia kyliä ja Makedde osasi Suahilin lisäksi muutamia muita Afrikassa käytössä olevia kieliä, joten he pystyisivät tarpeen tullen pyytämään matkanvarrella olevilta kyläläisiltä apua tai neuvoja.
Robinson esitteli heidät miehille, joiden kanssa oli juuri keskustellut.
Toinen oli epämiellyttävän näköinen. Hänellä oli maantien värinen rasvainen tukka, lähestulkoon värittömät silmät ja hän oli roteva. Toisella oli vaalea siilitukka ja silmät olivat niin syvällä kuopissaan, että väriä oli vaikea erottaa. Hän oli normaalivartaloinen ja pitkä.
Miehet esittäytyivät Jonas Larsoniksi ja Don Banksiksi ja sanoivat olevansa harrastelija-arkeologeja.
Jonas katsahti Peteriin ja virnisti. ”Mikäs sinun silmääsi on osunut?” Hän kysyi, tarkoittaen Peterin mustaa silmää. Peter ei välittänyt vastata, vaan keskittyi muihin asioihin.
Matkaan lähdettiin heti, kun kaikki olivat kyydissä.
Susanne nautti kannella auringosta sekä miellyttävästä tuulenvireestä jokialuksen kiitäessä Niiliä ylöspäin. Hetken päästä Robinson tuli Susannen seuraksi, tuoden samalla kaksi limonadipulloa, joista toisen hän ojensi Susannelle. He jäivät kannelle ihailemaan maisemia, siemaillen välillä jäisen kylmää limonadia.
Mitä ylemmäksi Niiliä mentiin, sitä harvemmaksi asutus muuttui. Muutamien päivien ajan kuljettiin ohi harvaan asuttuja rantoja. Toisinaan rannoilla oli uteliaita ihmisiä katselemassa ohi soljuvaa jokialusta. Muutama kalastaja ohitti aluksen, jääden hetkeksi sitä katselemaan.
Pian kasvillisuus alkoi vähitellen tihentyä, kunnes kummallakin rannalla oli sankka sademetsä, jonka rehottavat kasvit kaartuivat joen ylle muodostaen vihreän lehväkatoksen. Susanne ihaili kasveja sekä niiden seassa vilisteleviä eläimiä. Muutaman päivän ajan jokialus kulki lehväkatoksen alla, kunnes alkoi olla lähes mahdotonta edetä enää jokea ylös. Jokialus ankkuroitiin sopivaksi katsottuun paikkaan ja matkaa jatkettiin jalan ja ennen pimeän tuloa he leiriytyivät sopivaksi katsomaansa paikkaan.
Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaansa sademetsässä.

Larson ja Banks vaikuttivat hieman tyytymättömiltä tiheässä kasvillisuudessa vaeltamiseen. Susanne oli enemmän kuin tyytyväinen, hän oli onnensa kukkuloilla saadessaan kulkea kasvillisuuden seassa ja tutkia sitä samalla. Aina kun pidettiin tauko, Susanne kirjoitti muistivihkoonsa kaiken, mitä oli pannut merkille kasvillisuudesta ja eläimistöstä.
Tähän asti kaikki oli sujunut ongelmitta, mutta eräänä aamuna Susanne havaitsi kännykkänsä kadonneen. Eikä se jäänyt ainoaksi tapahtumaksi, sillä muiltakin tuntuivat tärkeät tavarat katoavan selittämättömästi.
Eräänä iltana, kun Robinson aikoi soittaa satelliittipuhelimellaan, säähavaintoasemalle, hän huomasi laiteen rikkoutuneen. Ainoat, joita asia ei näyttänyt huolettavan lainkaan, olivat Larson ja Banks.
Nyt koko retkikunta oli sademetsän armoilla ja avun hankkiminen oli mahdotonta, jos sitä olisi tarvittu.
He patikoivat eteenpäin hiostavan kuumassa ilmassa ja päättivät leiriytyä hieman tavallista aikaisemmin, sillä taivas oli jo aamulla näyttänyt enteilevän ukkosmyrskyä. Kun teltat oli saatu pystytettyä, Susanne alkoi tapansa mukaan kirjoittaa vihkoonsa, joka teki myös päiväkirjan virkaa, vaikka siinä kyllä oli enimmäkseen muistiinpanoja kasveista ja eläimistä. Hän ei ehtinyt kauankaan kirjoittaa, kun Larson tuli hänen luokseen.
Larson seisoi hetken Susannen vieressä katsellen tämän kirjoittamista ja kysyi sitten. ”Mitä oikeastaan kirjoittelet tuohon vihkoosi?”
”En mitään erityistä. Miten niin?” Susanne vastasi ja lisäsi jäisesti. ”Itse asiassa sen ei pitäisi kuulua teille.”
Larson ei sanonut mitään, mutta näytti tyytymättömältä Susannen vastaukseen.
Susanne oli uppoutunut jälleen kirjoittamaan vihkoseensa, kun Larson äkkiä nappasi sen häneltä.
”Hei anna se takaisin!” Susanne huudahti kiukkuisesti.
Larson oli kuin ei olisi kuullutkaan ja oli jo menossa telttaansa, kun Robinson pysäytti hänet.
Robinson oli kaikessa rauhassa tutkinut papyruskääröä toivoen saavansa siitä vielä jotakin irti, kun Susannen huudahdus havahdutti hänet mietteistään. Hän laittoi papyruskäärön pois ja meni ottamaan asiasta selvää.
Hän näki Larsoniin joka piteli Susannen vihkoa ja näytti siltä kuin aikoisi repiä sen.
”Anna se vihko takaisin hänelle.” Robinson sanoi rauhallisesti.
Larson katsahti ylimielisesti Robinsoniin repäisten vihkosta irti kansilehden.
”Muistiinpanoni!” Susanne kiljaisi ja syöksyi Larsonin kimppuun. Tämä virnuili vain ja tönäisi Susannen nurin.
Juuri silloin Robinsonin itsehillintä petti ja ennen kuin Larson ehti tajuta mitään, Robinsonin nyrkki iskeytyi hänen naamaansa. Larson hämmästyi siinä määrin, että pudotti Susannen vihkon maahan.
Tällä välin myös Banks, Sabine Makedde ja Peter olivat tulleet katsomaan, mitä oikein oli tekeillä.
Larson hoiperteli vuotavaa nenäänsä pidellen Banksin luokse. Hän katsoi merkitsevästi Banksiin, joka nyökkäsi ojentaen jonkin mustan ja kiiltävän esineen Larsonille
Peter ja Sabine olivat huomanneet, mikä se oli. Peter ihmetteli, minkä vuoksi Banksilla ja Larsonilla oli aseet?
Makedde katsoi kysyvästi Peteriin, joka ei tietenkään osannut vastata.
Larson oli jo kääntynyt mennäkseen hurjistuneen näköisen Robinsonin luokse ja Peter oli aikeissa varoittaa Robinsonia aseesta, kun voimakas jyrähdys sai Larsonin seisahtumaan paikoilleen. Tämä katsahti tummenevalle taivaalle, kuin jotakin etsien.
Robinsonkin katsoi samaan suuntaan ja huomasi pienen tumman pisteen kaartelevan taivaalla. Ensin hän arveli sen olevan lintu, mutta kun piste oli laskeutunut alemmaksi hän tajusi, ettei se ollutkaan lintu, vaan pieni lentokone.
Nyt he saattoivat kuulla pienkoneen moottoreiden pörinän, joka sekoittui ukkosen jyrinään.
Lentokone näytti laskeutuvan yhä alemmaksi, aivan kuin laskeutumispaikkaa etsien. Oli alkanut sataa kaatamalla ja konetta oli yhä hankalampi nähdä. Pian he erottivat sateen läpi, ettei kone ollut laskeutumassa, vaan se putosi, kunnes oli niin matalalla, että hipoi koreimpien puiden latvoja. Pian kone häipyi kokonaan näkyvistä sukeltaessaan kovalla rytinällä sademetsän uumeniin. Lopulta koneen aiheuttama melu katosi ukkosen pauhun ja sateen ropinan alle.
Tämä kauhunäytelmä sai Robinsonin ja Larsonin unohtamaan riitansa ja Susannekin oli tällä välin ottanut vihkonsa maasta, mihin Larson oli sen pudottanut.

Myöhemmin samana iltana Susanne meni Robinsonin luokse, hän halusi tietää, miksi juuri tämä oli syöksynyt ritarillisesti avuksi ja päälle päätteeksi vielä motannut Larsonia kuonoon. Robinson vastasi siihen jotain sen suuntaista, että se kuului hänen velvollisuuksiinsa. Susanne jotenkin arvasi, ettei kyse ollut pelkästään velvollisuuksista vaan kyse oli ihan jostain muusta. Hänelläkin oli lämpimiä tunteita Robinsonia kohtaan ja oli tavallaan imarreltu tämän avusta.
He päättivät sään parannuttua etsiä lentokoneen, toivoen jonkun selvinneen hengissä moisesta pudotuksesta. Se tosin aiheuttaisi mutkan matkaan ja toisi muassaan pari lisäpäivää.
 
Matkaa siis jatkettiin, mutta suunta oli uusi. He kulkivat nyt siihen suuntaan johon olivat nähneet koneen putoavan.
Pian he löysivätkin koneen, se oli pahoin vaurioitunut pudotuksessa ja sen keula oli ruttaantunut, kun se oli törmännyt suureen kiven järkäleeseen. Koneen tuulilasi oli säpäleinä ja eräs mies retkotti pahannäköisesti pienempää kiveä vasten ja hänen päänsä alla oli pieni verilammikko. Miehen hyväksi he eivät voineet tehdä enää mitään, sillä tämä oli kuollut lennettyään pää edellä kiveen. Korppikotkat olivat jo ruumiin kimpussa.
Larson ja Banks menivät koneen luokse ja alkoivat repiä ovea auki, kun taas Peter ja Robinson hätistelivät haaskalinnut pois kuolleen miehen kimpusta ja hautasivat ruumiin Makedden avustuksella.
Tällä välin Larson ja Banks olivat saaneet lentokoneen oven auki. Robinson ja Peter menivät heidän perässään sisälle koneeseen Makedden jäädessä Susannen ja Sabinen luokse. Matkustamossa oli pari matkustajaa, he näyttivät olevan elossa, mutta tajuttomia. Molemmat olivat miehiä. Toinen heistä oli suurikokoinen ja tummaihoinen, kun taas toinen oli hoikka ja valkoihoinen. Viimeksi mainitulla oli lyhyet mustat ja hieman kihartuvat hiukset. Tummaihoisen tukka oli lyhyt ja kihara niin kuin tummaihoisilla yleensä.
Matkustajien tavarat olivat lennelleet pitkin matkustamoa.
Heidän vielä ollessa matkustamossa tummaihoinen mies tuli tajuihinsa. Hän katseli ympärilleen ja ihmetteli mihin oli joutunut. Sitten hän huomasi matkustamoa tarkastelevat Robinsonin ja Peterin. ”Olemmeko jo laskeutuneet?” Hän kysyi.
Tämä sai Robinsonin hätkähtämään.
”Kyllä, jos nyt haluatte kutsua sitä laskeutumiseksi.” Robinson sanoi, virnistäen.
Peter, Banks ja Larson tulivat Robinsonin luokse.
Tällä välin mies oli esittäytynyt, hänen nimensä oli Jim Cale.
Jim kertoi kaiken minkä muisti, mutta siitä ei ollut juurikaan apua, sillä hän oli torkkunut suurimman osan matkasta.
Hän nousi ylös istuimeltaan todetessaan olevansa kunnossa ja auttoi Robinsonia ja Peteriä kantamaan vielä tajuttomana olevan matkustajan ulos koneesta. Larsonin ja Banksin jäädessä vielä tutkimaan konetta.
Lentokoneen ohjaamossa, joka näytti eniten kärsineeltä, oli yksi mies, ilmeisesti perämies, hänkin oli tajuton. Banks ja Larson kantoivat miehen ulos. Ei kestänyt kauaakaan, kun toinen matkustaja, sekä perämies tulivat tajuihinsa. Matkustajana olleen miehen nimi oli Ronald Jefferson ja perämiehen nimi oli Peck.
Kun oli todettu, ettei heilläkään ollut kuhmuja ja mustelmia suurempia vammoja, mikä oli ihme, he pyysivät miehet mukaansa ja palasivat leiriin, jossa he päättivät viipyä seuraavaan päivään asti, vain varmistuakseen, että löydetyt olisivat täysin kunnossa.

Niinpä varhain seuraavana aamuna otettiin suunta kadonneeseen kaupunkiin ja matka jatkui. Heidän edettyään muutamia päiviä viidakossa, kulku alkoi muuttua vaivalloisemmaksi sen vuoksi, että maa alkoi nousta vastaan tuli entistä jyrkempiä ylämäkiä ja heidän oli pysähdyttävä pariksi päiväksi sankan sumun yllätettyä heidät. He eivät halunneet harhautua reitiltään, vaan päättivät jäädä odottamaan sumun hälvenemistä. Paksun sumun hälvettyä he pääsivät jatkamaan matkaansa.
Retkikunta ohitti matkallaan vuorigorillalauman, joka lounasti parhaillaan. Suuri hopeaselkäinen uros, joka oli myös laumansa johtaja, piti tarkasti silmällä retkikuntaa, sen sivuuttaessa ruokailevaa laumaa. Se ei halunnut heidän tulevan liian lähelle. Susanne ja Sabine olivat haltioissaan nähdessään näin läheltä gorilloja ja vieläpä niiden oikeassa elinympäristössä, mutteivät kuitenkaan menneet häiritsemään niitä.
He ohittivat gorillat ääneti, pian sen jälkeen, kun he olivat jo katoamassa gorillojen näköpiiristä, kuului valtaisa karjaisu ja heti perään töminää. He kääntyivät katsomaan, vain huomatakseen kuinka suuri hopeaselkä oli noussut seisomaan. Se takoi rintaansa ja karjahti taas. Se karjahti vielä kerran ja laskeutui alas.
”Meillekö se karjui?” Peter kysyi.
”En usko.” Sabine sanoi. ”Mutta en kyllä ihmettelisi vaikka olisikin karjunut, sillä sivuutimme ne melko läheltä.”
”Hei katsokaa.” Susanne sanoi, osoittaen lähellä olevia puskia, jotka heilahtelivat kun toinen hopeaselkäinen urosgorilla ilmaantui näkyviin. Se oli edellistä hieman pienempi ja myös nuorempi.
Lauman johtaja alkoi uudelleen takoa rintaansa ja karjua, kuin sanoakseen ’TÄÄLLÄ HALLITSEN MINÄ JA SINUN OLISI PARASTA HÄIPYÄ MINUN ALUEELTANI TAI SAAT KUONOOSI!!’
Retkikunta päätti jatkaa matkaansa, sillä heitä ei huvittanut jäädä mahdollisesti tappelevien gorillojen tielle. Retkikunta matkasi eteenpäin mutkittelevaa ja paikoittain umpeen kasvanutta polkua pitkin, uhittelevien gorillojen melun saattelemana.
Pian alkoi hämärtää ja he päättivät leiriytyä yöksi suuren kalliomuodostelman viereen.
Se olikin ihanteellinen paikka, sillä muodostelman päällä oleva kieleke oli tavallaan katoksena ja sen päällä rehottavat kasvit antoivat jonkinlaisen suojan porottavalta auringolta ja mahdolliselta sateelta.
Oli jo pimeää kun leiri oli saatu pystytettyä ja nuotio sytytettyä. Banks, Peck ja Larson siirtyivät telttoihinsa, kun Peter, Sabine, Robinson, Makedde, Jefferson, Susanne ja Jim jäivät nuotion ääreen juttelemaan. ”En ole ikinä nähnyt noin kaunista yötaivasta.” Susanne sanoi ihastellen pilvettömällä taivaalla tuikkivia tähtiä.
Pian muutkin siirtyivät telttoihinsa nukkumaan. Vain Makedde jäi nuotion ääreen istumaan, hän oli näet päättänyt olla vahdissa siltä varalta, että joku pitkäkyntinen taas iskisi seurueen tavaroihin.
Leirissä oli hiljaista, vain metsästä kantautui silloin tällöin yöeläinten ääniä niiden etsiessä ruokaa puista. Makeddeakin alkoi väsyttää ja pian hän torkahtikin. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli torkkunut, kun jokin ääni havahdutti hänet unestaan. Aivan kuin joku tai jokin liikkuisi leirissä. Nuotiokin oli hiipunut kyteväksi hiillokseksi. Makedde heitti siihen muutamia risuja, jotka leimahtivat rätisten liekkeihin.
Nuotion heikossa valossa hän katseli ympärilleen nähdäkseen mahdollisesti leirin lähellä liikkujan. Makedde oli jo varma, että oli vain uneksinut, kun kuuli takaansa askelia. Hän nousi seisomaan kääntyen katsomaan, kuka tai mikä hiippailija oli ja hämmästyi nähdessään Larsonin, mutta rauhoittui sitten, toinen oli kaiketi menossa asioilleen metsään. Makedde istahti takaisin nuotion ääreen.
Pian hän kuuli taas askelia, Larson siellä oli varmaan menossa takaisin telttaansa nukkumaan. Makedde ei osannut aavistaakaan, että Larson hiippaili tämän taakse.
Ennen kuin Makedde ehti tehdä mitään, jokin kova tömähti hänen päähän ja hän lysähti tajuttomana nuotion viereen.
Larson heitti lyömäaseenaan käyttämänsä oksanpätkän nuotioon, jossa se syttyi rätisten liekkeihin. Sen jälkeen hän suunnisti Peterin ja Robinsonin teltalle. Äänettömästi ja varovaisesti Larson veti Robinsonin repun teltan edestä itselleen.
Hetken sitä pengottuaan hän löysikin etsimänsä. Alkuperäisen papyruskäärön sekä valmiin käännöksen ja kartan, ne hän otti itselleen, minkä jälkeen hän työnsi repun takaisin omalle paikalleen. Tämän jälkeen Larson hiippaili äänettömästi teltalleen, jossa Banks ja Peck odottelivatkin. He tutkivat Papyrusta ja totesivat sen aidoksi, minkä jälkeen Larson otti sen itselleen ja painui omaan telttaansa nukkumaan.
Aurinko kohosi hiljalleen heräävän sademetsän ylle. Heräilevän metsän äänet herättivät Robinsonin, joka kömpi ulos teltastaan. Hän venytteli ja katseli ympärilleen, kuunnellen latvuksesta kantautuvaa apinoiden pärpätystä, joka sekoittui lintujen huutoihin ja lurituksiin. Hän nautiskeli rauhaisasta aamusta ja oli menossa asioilleen, kun löysi tajuttoman Makedden makaamasta jo aikoja sitten sammuneen nuotion vierestä. Hän meni Makedden luokse ja tönäisi tätä kevyesti. Makedde havahtui siihen ja nousi päätään pidellen istumaan. ”Näytät rekan alle jääneeltä.” Robinson sanoi.
”Siltä tuntuukin.” Makedde vastasi.
Robinson kysyi, mitä oli tapahtunut, mutta Makedde ei osannut kertoa juuri mitään, joten hän antoi asian olla sillä kertaa. Hän katsahti kuitenkin jotakin epäillen Larsonin telttaa ja päätti pitää tätä ja Banksia silmällä.
Pian muutkin olivat jalkeilla. Ei kestänyt kauankaan, kun leiri oli purettu ja reput pakattu. He jatkoivat matkaansa vaikeakulkuisessa maastossa, joka muuttui yhä vain hankalammaksi, kasvillisuuden muuttuessa tiheämmäksi. Pari päivää he tarpoivat hankalassa maastossa.
 
Kun kolmas päivä oli ehtinyt puoleen, seurue saapui kasvillisuuden peittämille raunioille. Ensin he eivät olleet huomata sitä, mutta kun Peter oli katkonut kasvillisuutta, jonka oli olettanut olevan vain erityisen tiheätä juuri sillä kohdalla, häntä vastaan tuli kivistä tehty osittain pystyssä oleva seinä.
He päättivät leiriytyä raunioiden viereen. Eikä aikaakaan, kun teltat oli pystytetty. Robinson ja Peter menivät tutkimaan raunioita, Susannen ja Sabinen tutkiessa raunioiden ympäristössä rehottavia kasveja. Makedde keskusteli Jimin ja Jeffersonin kanssa. Pian Larson, Banks ja Peck liittyivät heidän seuraansa.


Jatkakaatten...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 01.09.07 - klo:02:00

He päättivät leiriytyä raunioiden viereen. Eikä aikaakaan, kun teltat oli pystytetty. Robinson ja Peter menivät tutkimaan raunioita, Susannen ja Sabinen tutkiessa raunioiden ympäristössä rehottavia kasveja. Makedde keskusteli Jimin ja Jeffersonin kanssa. Pian Larson, Banks ja Peck liittyivät heidän seuraansa.

Robinson ja Peter kulkivat kiviseinän reunaa pitkin ja raivasivat köynnöksiä pois tieltään malttamattomasti. Rauniot olivat selvästikin vanhat, sillä vesi oli syövyttänyt sen seiniin koloja ja aika oli murentanut pois palasia sieltä täältä, paljastaen suuria aukkoja raunioitten sisäpuolelle.

Linnut rääkyivät mitä sekavampana kuorona ja tukahduttava kuumuus sai hien valumaan miesten selkää pitkin. Kuivuneet puiden lehdet rahisivat jalkojen alla ja oksat raapivat kipeitä naarmuja miesten ihoon kun he löivät köynnöksiä maahan edestään. Yksi veikeä apina istui kiviseinän päällä ja katseli pää kallellaan miehiä. Se taisi kummastella mitä tunkeilijat mahtoivatkaan puuhata hänen kotipihallaan.

Muutaman metrin päässä Robinson huudahti ilahtuneena ja Peter kiirehti tämän luokse kiinnostuneena. Robinson pyyhki seinämän pintaa kiihkeästi, puhdistaakseen pois vuosien likakerroksia. Peter kaivoi taskustaan muistivihkosen ja kynän. Hän hahmotteli lian alta seinään ilmestyneet merkit ylös ja mitä enemmän merkkejä tuli näkyviin, sitä leveämmin mies hymyili.

Samaan aikaan Susanne ja Sabine kiertelivät viidakossa ja Susanne löysi erään kiinnostavan valkokukintoisen kasvin, jollaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
”Mikä se on?” Sabine kysyi ihmeissään, eikä Susanne osannut vastata kysymykseen, vaan tyytyi kohauttamaan olkapäitään.

Tytöt tutkivat kasvia hyvin kiinnostuneena ja Sabine piirsi kasvista hyvän kuvan paperille. Susanne sujautti kasvin pienen lehtikirjan väliin kuivumaan, sillä hän uskoi, että kasvi oli todennäköisesti uusi tuntematon lajike. Heidän täytyisi saada siihen varmuus, ja jos oikein hyvin kävisi, saisi kukka nimensä heidän mukaansa.

Jatkakaatten..
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 01.09.07 - klo:02:16
Ihan hyvinhän tuo sulta onnistui, eikä sotkenut tarinaa yhtään. :)

Tytöt tutkivat kasvia hyvin kiinnostuneena ja Sabine piirsi kasvista hyvän kuvan paperille. Susanne sujautti kasvin pienen lehtikirjan väliin kuivumaan, sillä hän uskoi, että kasvi oli todennäköisesti uusi tuntematon lajike. Heidän täytyisi saada siihen varmuus, ja jos oikein hyvin kävisi, saisi kukka nimensä heidän mukaansa.

Oli jo pimeää, kun Robinson ja Peter malttoivat palata teltoille ja he olivat saaneet uusia tietoja löytyneistä merkeistä. Tuohon tarumaiseen kaupunkiin ei olisi enää kovin pitkä matka.
Susanne ja Sabine olivat tulleet teltoille jo aiemmin ja Susanne istui teltan edessä kirjoittaen taas vihkoonsa taskulampun valossa. Sabine oli jo mennyt nukkumaan.
Larson, Banks ja Peck olivat kadonneet jonnekin, Jim ja Jefferson olivat myös menneet nukkumaan. Ainoastaan Makedde istui nuotion ääressä, kuin olisi ollut vartiossa.
Hän nousi heti ylös kuullessaan Peterin ja Robinsonin tulevan.
”Me täältä vain tulemme.” Robinson sanoi Makeddelle, joka istuutui takaisin paikalleen. ”Gorilloiksiko meitä luulit?” Robinson kysyi.
”En gorilloiksi.” Makedde vastasi. ”Vaan Larsoniksi, Banksiksi tai Peckiksi.”
”Miksi juuri heiksi?” Peter kysyi.
”En pidä heistä.” Makedde vastasi. ”Heissä on jotain väärää, he ovat aina syrjässä meistä muista ja näyttävät aina siltä kuin he tietäisivät jotakin, mitä me emme tiedä.”
”Enpä tiedä ovatko he ihan pahoja… mutta aivan rehellisiltä he eivät minustakaan vaikuta.” Robinson sanoi.
”Ja he ovat aseistettuja” Lisäsi Peter.
”Mitä!” Robinson huudahti. ”Miksi ette ole aiemmin sanoneet?”
”Minun oli tarkoitus kertoa, mutta jotenkin se pääsi unohtumaan, kun tässä on tapahtunut paljon kaikenlaista lyhyessä ajassa.” Peter selitti. ”Sinä päivänä, kun sinä tappelit Larsonin kanssa ja hän hoiperteli Banksin luo, me näimme, kun Banks antoi hänelle aseen. Ihmettelimme sitä, mutta juuri silloin ukonilma ja se putoava lentokone sai meidät unohtamaan asian.”
”Sitten meidän pitää olla varuillaan.” Robinson sanoi. ”Aseiden kanssa nuo ketaleet ovat arvaamattomia.”
”En olisi itse osannut sanoa tuota paremmin.” Sanoi Larson joka juuri astui nuotion valoon ja osoitti heitä pistoolillaan naamallaan omahyväinen hymy.

He eivät olleet kuulleet Larsonin, Banksin ja Peckin tuloa. Banks piteli toisella kädellä Susannea ranteista ja esti tätä huutamasta. Susanne rimpuili vastaan ja yritti päästä irti sekä purra Banksia käteen. Pian Banksin ote heltisi Susannen suunpäältä sen verran, että tämä pääsi puremaan. Banks ulvahti kivusta ja lennätti Susannen kauemmas itsestään, jolloin tämä kaatui maahan.
Robinson aikoi auttaa Susannea, kun Larson huomasi tämän. ”Pysy vain paikallasi, ellet halua itseesi muutamaa ylimääräistä reikää.” Hän sanoi.
Susanne nousi ylös ja meni Robinsonin viereen.
Banks piteli kättään ja kiroili. ”Tapan tuon nartun!!” Hän uhkaili kiukkuisena.
Larson käski Banksin rauhoittua.
”Mutta näithän, että tuo narttu puri minua.” Banks ärisi kiukuissaan.
Larson huomasi Susannen muistivihkon, joka oli tipahtanut maahan. Hän otti vihon käteensä ja selasi sitä hetken. Larson sulki vihon ja katsoi ivallinen hymy huulillaan Susanneen, joka katsoi kauhistuneena takaisin. Larson virnisti ylimielisesti ja nakkasi vihon nuotioon, missä se hulmahti kirkkaisiin liekkeihin.
”Scheisse! Muistiinpanoni.” Susanne huudahti katsoen samalla, kun hänen työllä tehdyt muistiinpanot katosivat savuna ilmaan. ”Sinä senkin…!” Hän huudahti ja oli jo syöksyä Larsonin kimppuun, kun Robinson tarttui hänen käsivarteensa ja pudisti päätään. ”Ei kannata. Hän saattaa tehdä mitä vain.” Robinson sanoi hiljaa ja katsoi Susannea vetoavasti.
Susanne jäi alistuneena paikalleen seisomaan, jolloin Robinson veti hänet lähelleen. Hän oli hiljaa ja katsoi tuimana Larsonia.
”Larson, tuo ei ollut lainkaan tarpeellista.” Robinson sanoi hilliten vaivoin kiukun äänestään.
”Tiedän.” Larson sanoi viileästi.
”Arschloch.” Susanne mutisi.
Larson vilkaisi Susannea, muttei sanonut mitään.   
Jim, Jefferson ja Sabine kömpivät teltoistaan katsomaan, mitä oli tekeillä, sillä he olivat heränneet hälyyn.
”Mitä ihmet…” Jim aloitti, mutta Larson keskeytti hänet. ”Nyt olette hiljaa ja menette tuohon riviin kiltisti, ettei tarvitse avittaa, koska siitä te ette pitäisi.”
Sabine katsoi kysyvästi Makeddeen, Peteriin, Robinsoniin ja Susanneen, jotka seisoivat synkkinä nuotion valossa. Jim ja Jefferson olivat myös melko lailla ihmeissään.
Sabine, Jim ja Jefferson menivät Robinsonin, Peterin ja Susannen viereen.
”Suz, mitä oikein on tekeillä?” Sabine kysyi kuiskaten (Saksaksi)Susannelta.
”Nuo ilmeisesti ovat päättäneet kaapata vallan.” Susanne vastasi (saksaksi).
”Eipäs lörpötellä rivissä.” Larson sanoi.
”Arschloch” Susanne sanoi ihan vain ärsyttääkseen Larsonia, joka ei ymmärtänyt sanaakaan saksaa.
”Mitä sinä sanoit?” Larson kysyi äreästi. Hän arvasi, että Susanne oli sanonut jotain hyvin halventavaa.
”Arvaa.” Susanne sanoi ja kääntyi muina naisina Sabinen puoleen. ”Er ist eine arshloch.”
”Ausscheren er ist.” Sabine myönsi ja virnisti. ”Und eine idiot.”
Robinson, joka ymmärsi saksaa hieman, ei voinut olla hymyilemättä naisten kommenteille.
Tämä sai Larsonin kiukustumaan kahta kauheammin ja hän tarttui Susannea käsivarresta ja ravisteli tätä. ”Mitä sinä sanoit!! Kerro tai en vastaa seurauksista!”
”Sanoin, että olet varsinainen persläpi.” Susanne sähähti.
Kun, Larson nosti kätensä lyödäkseen Susannea, Robinson astui väliin.
”Missähän teidän käytöstapanne mahtavat olla?” Hän sanoi hilliten itsensä ja tarttui samalla Larsonin ranteeseen estääkseen aiotun iskun.
Larsonin itsehillintä petti, hän irrotti otteensa Susannesta ja kumautti aseen perällä Robinsonia, joka lensi iskun voimasta selälleen maahan. Susanne meni päätään pitelevän Robinsonin luokse. Toiseen silmäkulmaan oli tullut haava josta vuosi verta.
”Tuo on hoidettava, ettei se pääse tulehtumaan.” Susanne sanoi ja mulkaisi samalla Larsonia. ”Jos minulle siis suodaan lupa hakea sidetarpeita.” Hän lisäsi ivallisesti.
”Saat odottaa siihen asti, että me olemme häipyneet.” Larson sanoi rauhoituttuaan hieman. ”Ja…” Hän sanoi ja silmäili kaikkia nuotion ympärillä seisovia. ”…Te ette seuraa meitä.”
Susanne, Sabine ja Peter katsoivat ihmeissään Larsonia. Makedde pudisti päätään ikään kuin olisi halunnut sanoa; Hän taitaa olla hullu.
Jim ja Jefferson olivat vain pöllähtäneen näköisiä, koska olivat vieläkin unenpöpperössä. Robinson piteli päätään.
Peck ja Banks olivat keskustelleet hiljaa.
Nyt Banks puhui. ”Eikö olisi viisainta ottaa mukaan yksi heistä.” Hän sanoi. ”Pantiksi siis.” Banks lisäsi.
”Ehkäpä…” Larson sanoi miettiväisenä. ”Ehkäpä jompikumpi naisista… Äsh… Emme ota yhtäkään ylimääräistä riesaksi.” Hän sanoi muuttaen mielensä ja sitten hän selitti, kun Peck ja Banks katsoivat Larsoniin kummastuneena.  ”Ylimääräinen henkilö mukanamme hidastaisi vain matkaamme."
”Jaa no siinä tapauksessa.” Banks sanoi Peckin nyökytellessä päätään myöntymisen merkiksi. Tämän jälkeen Banks, Peck ja Larson katosivat sademetsän pimentoihin ja rauha palasi leiriin. Makedde, Jim ja Jefferson painuivat nukkumaan Susannen, Sabinen, Peterin ja Robinsonin jäädessä vielä nuotion luo.

Jatkahan sinä... :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 02.09.07 - klo:18:34

Makedde, Jim ja Jefferson painuivat nukkumaan Susannen, Sabinen, Peterin ja Robinsonin jäädessä vielä nuotion luo.

Valvottuaan aikansa uni voitti nuotiolla istuvat ja yö kului rauhallisesti loppuun. Aamu auringon noustessa jokaisen leirissä olevan mieli oli jo hieman piristyä edellisen illan episodista, vaikkakin tyttöjen mieli oli vielä maassa Susannen menetettyjen muistiinpanojen vuoksi. Leppoisaa mielialaa kesti aamiaisen verran, jonka jälkeen Robinsson ja Peter päättivät tutkia ja kääntää raunioista löytämiään kirjoituksia.

Susanne ja Sabine läksivät hakemaan keräämään uudelleen menetettyjä tietoja kasveista ja lievä pettymys kirveli Susannen mieltä karvaasti. Ilon pilkahdus sai hänet jälleen hymyilemään kun he löysivät edellisenä päivänä havaitsemansa uuden lajikkeen uudelleen.

Samaan aikaan Robinsson kaivoi laukustaan muistivihkosen, johon hän oli jäljentänyt raunioilta löydetyn merkistön. Kynä oli valunut laukun pohjalle, joten mies joutui kaivelemaan sitä muiden tavaroiden joukosta. Robinssonin etsivä käsi pysähtyi äkkiä ja hän nosti yllättyneenä katseensa Peteriin. Peter kohotti kulmiaan kysyvästi ja kumartui katsomaan repun sisältöä.

”Missä se on?” Robinsson mutisi ja alkoi nostella tavaroita repun sisältä jalkojensa juureen.
”Niin mikä on hävinnyt?” Peter kummasteli ja katsoi Robinssonin puuhia ihmeissään.
”Se on hävinnyt, tyystin hävinnyt. Ne roistot veivät sen aivan varmasti.” Robinsson huudahti viimein järkyttyneenä.

”Mikä on hävinnyt? Kerro nyt hyvä mies, mistä on kyse?” Peter tivasi ja vaistosi, että jokin oli pahasti pielessä. Robinsson huokaisi pettyneenä ja pyyhkäisi tärisevin käsin hiukset silmiltään.
”Alkuperäinen papyruskäärö, valmis käännös ja kartta. Kaikki ne ovat tiessään. Mitä me nyt teemme?” Robinsson päivitteli hermostuneena ja mietti menikö kaikki heidän vaivannäkönsä täysin hukkaan.

Peterillä välähti. Hän katsoi Robinssonia kuin olisi oivaltanut jotain ja totesi,
” Siksi Larsonilla, Peckillä ja Banksillä oli kiire lähteä matkoihinsa, peloteltuaan ensin meitä riittävästi. Ne suunnittelivat tämän jo kauan sitten ja pistääpä tässä miettimään, että mahtoivatko he suunnitella tätä jo ennen matkaa?”

”Mikähän tuon perämies Peckin osuus tässä asiassa mahtoi olla? Mieshän putosi koneen mukana ja saman tien olikin jo hyvää pataa Larsonin ja Banksin kanssa.” Robinsson tuumi.
”Mitä me nyt tehdään? Luovutetaanko, vai lähdetäänkö perään?” Peter kysyi tapahtumien saamasta käänteestä pettyneenä.
”Kysytään toisten mielipidettä asiasta.” Robinsson päätti ja alkoi kasata maassa lojuvia tavaroita takaisin reppuun.
 
Jatkahan sie…
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 02.09.07 - klo:18:51
"Mitä me nyt tehdään? Luovutetaanko, vai lähdetäänkö perään?” Peter kysyi tapahtumien saamasta käänteestä pettyneenä.
”Kysytään toisten mielipidettä asiasta.” Robinsson päätti ja alkoi kasata maassa lojuvia tavaroita takaisin reppuun.

"Hyvä on." Sanoi Peter ja he lähtivät patikoimaan takaisin leirille.
Siellä he joutuivat odottamaan, että naiset saapuivat takaisin omalta tutkimusretkeltään.
Oli jo hämärää, kun he saapuivat ja epävirallinen kokous saattoi alkaa. Oli hiljaista ja kaikki katselivat toisiaan muistaen eilisen illan episodin.
”Jatkammeko matkaa vai jäämmekö tähän?” Peter kysyi rikkoen kiusallisen hiljaisuuden.
”Emme me ainakaan tähän jää, kun kerran tänne asti ollaan päästy.” Robinson vastasi ja lisäsi sitten, ”Mutta jatkamme matkaa vasta sitten, kun on valoisaa.”
”Täytyy vain toivoa ettemme törmää noihin ääliöihin. Siitä seuraa vain ongelmia.” Peter sanoi ja kysyi. "Oletteko te muut samaa mieltä?"
Vastaukseksi hän sai hyväksyvää mutinaa ja muutamia nyökkäyksiä. Asia oli sillä päätetty ja he jatkaisivat matkaansa, kun kerran oli jo näinkin pitkälle tultu, eivätkä he antaisi yhden kiusankappaleen itseän pelotella.
Tällä välin Sabine oli kaivellut laukkuaan ja tuli nyt toisten luo helpottuneen näköisenä kädessään jotakin.
”Mikä tuo on?” Susanne kysyi osoittaen Sabinen kädessä olevaa esinettä.
”Se on riipus tai jonkinlainen Egyptiläinen amuletti. ” Sabine vastasi. ”Ostin sen silloin samalla, kun sinä ostit sen kauniin pikkupatsaan.”
”Näytähän sitä amulettia.” Sanoi Robinson, joka näytti kiinnostuneelta.
Sabine ojensi korun Robinsonille, joka alkoi heti tutkia sitä.
”Hmm… Tämä on hyvin vanha.” Robinson sanoi ja kysyi. ”Mistä sanoitkaan saaneesi tämän?”
”Siitä samasta kojusta eräällä basaarilla, josta Susanne osti hienon naista esittävän patsaan.” Sabine vastasi ja kysyi ihmeissään. ”Miksi sitä kysyt?”
”Koska… koska olen nähnyt tämän ennenkin. ” Robinson vastasi epäröiden.
Nyt Peterkin valpastui. ”Saisinko minäkin vilkaista sitä?” Hän kysyi ja Robinson ojensikin Scarabeus amuletin hänelle. ”Tämä on varmasti sama Scarabeus amuletti, joka katosi samalla, kuin se rasia, josta tämä löytyi.” Peter sanoi.
”Suz tuohan se patsaasi tänne.” Sabine sanoi ystävälleen, joka nyökkäsi ja meni hakemaan pyydettyä esinettä.
Pian hän palasi pieni kultainen naista esittävä patsas mukanaan
”Tässä tämä nyt on.” Hän sanoi ja jatkoi. ”Haluaisitkohan sinä Robinson vilkaista tätä?”
Robinson otti patsaan Susannelta ja katseli sitä hetken.
”Tämä patsas oli myös rasiassa, joka varastettiin.” Hän sanoi ja jatkoi patsaan katselemista. ”Hetkinen… jalustassa on jotakin.” Robinson sanoi pidellen patsasta käsissään ylösalasin.
”Ikään kuin siinä olisi sinetti… tai korkki.” Hän sanoi ja alkoi varovasti irrottaa ainetta, jolla pohjaan tehty reikä oli tukittu.
Kesti tovin ennekuin Robinson sai sen irti. Hän kurkisti koloon, mutta hämärässä oli mahdotonta erottaa mitään, joten hän pyysi taskulamppua, jonka hän pian saikin.
Taskulampun valossa hän näki paremmin, mitä patsaan sisällä oli.
Patsaaseen, joka olikin vain kullattu keramiikkaesine, oli koverrettu aukko, jossa oli rullalla hauraan näköinen papyrus käärö.
Robinson alkoi varovaisesti hivuttaa sitä ulos ja hetken työskenneltyään varovaisesti, hän sai sen ulos patsaasta.
”Peter tuo jokin alusta tai taso, jolla voin avata tämän käärön.” Hän sanoi Peterille, joka sujahti telttaan.
Hetken päästä hän tuli ulos kantaen jotakin sylissään. ”Muistin, että otin mukaan yhden kenttäpöydän.” Hän sanoi ja levitti mainitun esineen niin, että Robinson saattoi laskea papyruskäärön sille. Hän avasi papyruksen varovasti, jottei olisi hajottanut sitä.
”Tämä ei ole niin vanha, kuin Kuninkaiden laaksosta löytämämme papyruskäärö.” Robinson sanoi ja lisäsi. ”Jos minulla olisi vielä haudasta löytämämme papyrus, voisin yrittää ajoittaa tämän. Hemmetin hemmetti."
”Se pahuksen Larson.” Peter murahti sillä ymmärsi hyvin kollegansa harmistuksen. ”Kukaan muu tuskin hyötyisi papyruskääröstä, paitsi Larsonin kopla.” Hän arveli ja vilkaisi Robinsonia.
”No nyt minun täytyy yrittää ajoittaa tämä muilla konsteilla.” Robinson murahti ja ryhtyi tutkimaan papyrusta.
Hän tutki pitkään ja hartaasti papyrusta.
”Tässä on kartta tai eräänlainen pohjapiirros isosta kaupungista.” Robinson sanoi rikkoen hiljaisuuden. ”Tässä on merkkejä tietyissä paikoissa, jotka olen jotensakin tulkinnut niin, että ne tarkoittaisivat ansojen tai vastaavien paikkoja.”
”Hah! Olemme askeleen edellä Larsonin koplasta, sillä ilman tätä he taatusti joutuvat johonkin noista ansoista.” Peter sanoi vahingoniloisena.
”Nyt on parasta mennä nukkumaan, että jaksamme jatkaa matkaa huomenissa.” Robinson sanoi samalla, kun kääri papyruskartan varovaisesti rullalle, Susannen ja Sabinen haukotellessa.
Robinson sujautti käärön takaisin patsaan sisään ja vei sen telttaansa, Peterin laittaessa kenttäpöydän pois. Sabine ja Susanne painuivat telttaansa, samoin kuin Peter ja Robinson omaansa. Pian leiriin laskeutui hiljaisuus, vain oksat nuotiossa rätisivät hiljaa ja metsän pimennoista kuului yöeläinten äänet. Leiriläiset olivat niin sikeässä unessa, etteivät öiset äänet häirinneet heidän lepoaan.

Aamu valkeni viileän kosteana ja linnut olivat jo alkaneet metelöimään puiden latvoissa ja pian kuoroon yhtyivät apinat pärpättäen.
Jimille, Jeffersonille ja Makeddellekin kerrottiin edellisen illan loput tapahtumat sen jälkeen, kun he olivat menneet nukkumaan. Jefferson oli vaiti, Jim oli innoissaan ja Makedde sitä mieltä, että kaupunki tulisi jättää rauhaan.
Pian tämän jälkeen he alkoivat pakata tavaroita. Kun melkein kaikki oli pakattu Robinson huomasi hajonneen Satelliittipuhelimen. ”Miksiköhän olen raahannut sen tänne asti.” Hän sanoi. ”Enhän edes osaa korjata sitä.”
”Voisin katsoa, jos saisin sen korjattua.” Sanoi Jefferson. ”Olen nimittäin alalla, jolla joutuu korjaamaan kaikenlaisia sähkö– ja elektroniikka esineitä.”
”Sehän olisi vallan hienoa.” Robinson sanoi hymyillen ja ojensi rikotun satelliittipuhelimen Jeffersonille.
Jefferson tunki satelliittipuhelimen omaan reppuunsa samalla, kun muut kokosivat viimeisetkin esineet omiin reppuihinsa. Tämän jälkeen he lähtivät patikoimaan pitkin polkua, joka johti kohti kadonnutta kaupunkia.

Jokainen toivoi tietysti näkevänsä kaupungin ja toivoi samalla, etteivät he törmäisi Larsonin koplaan. He patikoivat koko päivän, nähden silloin tällöin pieniä osia viidakon peittämistä raunioista.
Sademetsä oli täynnä lintujen ja muiden puissa elävien eläinten ääniä. Susanne nautti täysin siemauksin sademetsässä kävelystä. Hän olisi halunnut kirjoittaa tästä kaikesta päiväkirjaan, mutta nyt se oli mahdotonta kiitos Larsonin.
Ilta alkoi jo hämärtyä, kun he saapuivat paikalle, jossa näytti olevan erityisen sankka sademetsä. Mutta tarkemmin tutkittuaan he huomasivat sen olevan jonkinlainen rakennus, jonka kasvillisuus oli peittänyt.
He päättivät leiriytyä sen kupeeseen yöksi. Ei kestänyt kauaakaan, kun teltat oli saatu pystyyn ja nuotio palamaan iloisesti rätisten. Ketään ei huvittanut vielä mennä nukkumaan, joten he jäivät vähäksi aikaa nuotion ympärille istumaan. Jefferson yritti nuotion ja taskulampun valossa korjata satelliittipuhelinta, totesi sen pian hankalaksi ja työnsi puhelimen telttaansa.
Makedde istui kauempana nuotiosta, valppaana ja hieman pelokkaan näköisenä.
Jim jutteli Robinsonin, Susannen, Sabinen ja Peterin kanssa.
”Tulee ihan lapsuus mieleen, kun olin vanhempieni kanssa telttailemassa.” Susanne sanoi hymyillen.
”Puuttuu vain, että joku alkaa lauleskella jotakin tai kertoilla kummitusjuttuja.” Jim sanoi virnistäen niin, että koko valkoinen hammaskalusto vain näkyi.
”Ei kiitos kummitus juttuja, eikä tuo laulaminenkaan houkuta.” Sabine totesi.
”Mitäs jos alkaisimme jo siirtyä telttoihin ja rupeaisimme nukkumaan.” Robinson sanoi ja haukotteli.
Yksi jos toinenkin jo haukotteli ja päätti painua pehkuihin, vain Makedde jäi vartioon. Hän istui nuotion vieressä, sen luodessa lämmintä kajoaan ympärilleen.
Yö eläimet pitivät taas yöllistä konserttiaan, mutta se ei nukkuvia häirinnyt. Makeddenkin silmät alkoivat väkisinkin lupsahdella kiinni ja pian hän torkahti, sademetsän äänien tuudittaessaan häntä untenmaille.
Makedde ei tiennyt kuinka kauan oli torkkunut, kun jostain kantautui huuto, niin kamala huuto, ettei hän eläessään ollut sellaista kuullut. Aivan, kuin jotakuta kidutettaisiin, Makeddea puistatti sellainen ajatuskin. Hän oli nyt aivan hereillä ja katseli ympärilleen ajatellen ehkä näkevänsä huutajan. Eikä Makedde ollut ainoa huutoon havahtunut.
”Mikä se oli?” Kysyi unenpöpperöinen Robinson, joka oli pistänyt päänsä ulos.
”Kuka huusi” Kysyivät Sabine ja Susanne yhtä aikaa kurkkiessaan teltastaan.
”Mitä ihmettä on tekeillä?” Jim sanoi pistäen hänkin päänsä teltasta ulos.
Makedde hämmentyi kysymys tulvasta niin, ettei heti osannut sanoa mitään.
”En tiedä… Se… Joku huusi kamalasti… Se oli karmeaa. Ihan kuin häntä tai sitä mikä lieneekään, olisi kidutettu…” Hän sanoi vihdoinkin.
Leirissä oli hetken aikaa niin hiljaista, että olisi voinut kuulla neulan tipahtavan.
”Ettei vain…”Robinson sanoi hitaasti.
”Ettei vain mitä?” Melkein kaikki kysyivät yhteen ääneen.
”Tuli vain mieleeni etteivät vaan ne lurjukset ole astuneet johonkin niistä ansoista…”Hän vastasi mietteliäästi.
”Luuletko niin?” Susanne kysyi.
”Onhan se tietysti mahdollistakin.” Peter sanoi.
”No antaa tämän nyt olla ja painutaan takaisin nukkumaan.” Robinson sanoi. ”Ehkä jo huomenna pääsemme niinkin pitkäl…” Karmea huuto keskeytti Robinsonin ja sai heidät kaikki jähmettymään paikoilleen.
”Mitä taivaan tähden tuo on?” Sabine kysyi melkein kuiskaten. ”Se kuulosti aivan…”
”Niin kuin jotakin tai jotakuta kidutettaisiin.” Peter päätti lauseen.
”Niin kuin jo sanoin ehkä huomenna päästään niin pitkälle, että saamme tietää kuka tai mikä päästi nuo hirveät äänet.” Robinson sanoi ääni aavistuksen värähtäen.
Kaikki katosivat takaisin telttoihinsa, mutta kukaan heistä ei enää juurikaan nukkunut. Kaikkein vähiten Makedde, joka yritti katsoa joka ikisen pienen rasahduksenkin suuntaan.

Aamulla kaikki näyttivät sangen väsyneiltä, huonosti nukutun yön jälkeen. He söivät aamiaisen hiljaisuuden vallitessa, minkä jälkeen he pakkasivat teltat ja jatkoivat matkaa. He patikoivat pitkin kasvillisuuden peittämää polkua tai pikemminkin raahustivat, sillä heitä väsytti armottomasti, eikä asiaa yhtään auttanut tukahduttava kuumuus ja kosteus.
Pian polku leveni niin paljon, että se alkoi näyttää kapealta ja mutkittelevalta tieltä. Sademetsä reunusti tietä, kuin aita tai muuri. He taivalsivat tunnin toisensa jälkeen tietä pitkin, kunnes he näkivät kaukaa metsän siimeksestä häämöttävän jotakin, jonka pystyi hyvällä tahdolla kuvittelemaan rakennukseksi. Tie ei enää mutkitellut vaan kulki nyt suoraan eteenpäin ja leveten hieman, kasvillisuuden rehottaessa molemmin puolin. Puut taipuivat tien ylle ikään kuin katoksi.
”Ei tässä enää ole kovinkaan pitkä matka sinne kaupunkiin.” Robinson puhisi heidän kivutessa huonokulkuista ylämäkeä. Äkkiä hän huudahti, sillä oli kaatua astuttuaan harhaan, tai niin hän kuvitteli. Mutta samassa Peter kiskaisi Robinsonia taaksepäin estäen tätä luiskahtamasta edessä olevaan syvään kuoppaan. Hän oli huomannut sen juuri ajoissa.
”Mistäs tuo tuohon ilmestyi?” Robinson sanoi ihmeissään kiiteltyään ensin kollegaansa avusta.
”Tuo lienee niitä ansoja.” Peter sanoi ja kurkisti kuoppaan, jossa oli pystyssä teräväpäisiä seipäitä. Yhdessä seipäässä retkotti Banks, jonka kasvot olivat jähmettyneet ikuiseen kauhun huutoon.
”Hän se siis huusi yöllä.” Susanne sanoi kääntäen katseensa pois karmeasta näkymästä.
”Tämä olikin jotenkin arvattavaa.” Peter sanoi hiljaa.
Seurue kiersi kuopan varoen tippumasta terävänä törröttäviin seipäisiin. 
He jatkoivat matkaansa entistä varovaisempana, vaikka Robinson olikin jo tarkistanut kartasta ja sen mukaan tiellä ei enää olisi ansoja.
Oli jo pimeää, kun he saapuivat kaupungin porteille, jotka olivat osittain romahtaneet. He päättivät, että he eivät menisi sinä iltana tutkimaan kaupunkia, vaan leiriytyisivät yöksi porttien edustalle. Yö saapui jälleen yhtä yllättäen, niin kuin aina näillä leveyspiireillä.

Makedde istui taas nuotion äärellä, muiden kömmittyä telttoihin nukkumaan. Hän halusi varmistaa, ettei nuo kaksi lurjusta pääsisi yllättämään heitä. Makedde kuunteli yöeläinten rapistelua ja huutoja, jotka kaikuivat öisessä metsässä. Kuu hehkui suurena kirkkaanhopeisena pallona puiden yläpuolella ja tähtien timanttinauha loisti kilpaa sen kanssa.
Äkkiä Makedde valpastui, sillä hän oli kuullut askeleita, jotka lähestyivät leiriä. Hän katseli suuntaan, josta ääni oli kuulunut ja yritti nähdä tuliko pimeästä metsästä ketään. Askeleet olivat hiljenneet, ei kuulunut risahdustakaan pitkään aikaan. Makedde alkoi jo uskoa kuvitelleensa nuo askeleet ja oli istahtamassa takaisin nuotion ääreen, kun ne taas kuuluivat ja kyllä joku liikkui pimeässä.
Hän poimi nuotion vieressä olevasta puupinosta sopivan kokoisen karahkan ja valmistui iskemään sillä tulijaa, kun pimeydestä kuului kylmä ja ivallinen ääni, joka sanoi ”Laita se karahka pois ja nosta kätesi näkyville niin, ettei minun tarvitse tehdä reikää sinuun.”
”Larson.” Makedde sähähti pudottaen karahkan maahan ja nosti hitaasti kätensä ylös.
Larson astui hiipuvan nuotion himmeään valoon pistooli kädessään, Peck vanavedessään.
”Näimme, mitä Banksille oli tapahtunut.” Makedde sanoi, seisoen nuotion vieressä kädet koholla.
”Se oli valitettava vahinko.” Larson sanoi kylmästi. ”Käyhän nyt kiltisti herättämässä Robinson.” Hän sanoi ja osoitti pistoolilla ensin Makeddea ja sitten telttaa.
Makedde laski kätensä alemmaksi, käveli teltalle, kumartui, avasi teltan oven ja töni Robinsonin hereille.
Hän aikoi varoittaa, tuota egyptologia, joka katsoi unisena herättäjäänsä, mutta ei ehtinyt, sillä Larson kiskaisi hänet pois teltan ovelta niin, että hän kaatui selälleen maahan.
Tällä välin Robinson oli kokonaan herännyt ja katseli nyt suoraan pistoolin piippua.
”Mitä hemmettiä…” Hän aloitti, mutta Larson vaiensi hänet.
”Nouse nyt rauhallisesti ylös ja tule ulos.” Larson sanoi käskevällä äänellä.
Robinson katsoi parhaaksi tehdä, niin kuin tuo lurjus käski, sillä ei halunnut aiheuttaa harmia muille.
Tällä välin Makedde noussut maasta ylös, mutta ei tehnyt mitään, sillä tiesi, että tuo aseen kanssa heiluva heppu oli vaarallinen.
Hän seurasi hiljaa, kun Robinson kömpi ulos teltasta ja näytti happamelta.
Kun Robinson oli päässyt teltasta ulos ja seisoi nyt aivan Larsonin edessä, hän kysyi. ”Mitä sinä minusta tahdot?”
”Tiedän, että teillä on toinenkin kartta. Jäin kuuntelemaan teitä vähäksi aikaa edellisessä leirissä ja ehdin kuulla yhtä ja toista tarpeellista.” Larson sanoi ja jatkoi. ”Ja nyt tahdon, että annat tuon kartan minulle.”
Robinson katsoi vaiti Larsonia ja mietti, jos hän antaisi kartan hänelle, he itse olisivat vaarassa osua kaikkiin ansoihin, mutta jos hän ei sitä anna, tuo heittiö varmasti tekisi jotain epämieluisaa.
Robinson ei oikein tiennyt, mitä tehdä, hän ei halunnut luopua kartasta, mutta hän ei myöskään halunnut saattaa toisia vaaraan.
”Minä…” Robinson aloitti mutta ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun terävä pamahdus halkoi ilmaa ja jokin iskeytyi hänen jalkaansa voimalla aiheuttaen viiltävää kipua.
Tuskissaan huutaen Robinson lyyhistyi maahan. Veri värjäsi housunlahkeen punaiseksi juuri polven yläpuolelta.
”Mietit liian kauan.” Larson sanoi ja katsoi Robinsonia, joka istui maassa jalkaansa pidellen ja veren pursutessa hänen sormiensa välistä. ”Ammunko toiseenkin jalkaasi?” Hän kysyi ja osoitti pistoolilla Robinsonin terveeseen jalkaan.
 ”Ei… Älä. Se hiivatin kartta on teltassani.” Robinson Ähkäisi.
”Hienoa.” Larson sanoi ja kääntyi sitten Peckin puoleen. ”Hae kartta teltasta.” Hän sanoi samalla tavoin kuin koiraa käsketään.
Peck nyökkäsi ja meni teltalle, josta Peter juuri kömpi ulos, sillä oli herännyt laukauksen ääneen ja Robinsonin parahdukseen. Myös muissa teltoissa alkoi olla elämää, Susanna ja Sabine kömpivät ulos omasta teltastaan ja Jim ja Jefferson omastaan. Kaikkien kasteet kysyivät samaa: ”Mitä oikein oli tekeillä?”
Pian Peck liittyi takaisin seuraan, kädessään naispatsas, jonka sisässä oli tuo toinen kartta.
Larson otti patsaan Peckiltä ja katseli sitä. Hän käänteli patsasta käsissään ja huomasi pian patsaan pohjassa olevan tukkeen. Hän irrotti tukkeen ja veti papyruskäärön ulos, itse patsaan hän heitti maahan, niin että se hajosi.
”Miksi hajotit patsaan?” Susanne kysyi, mutta Larson oli vaiti, sillä hän tutki keskittyneesti papyrus käärön sisältöä.
Pian Larson laittoi papyruksen huolellisesti rullalle ja rullan reppuunsa.
”Peck lähdetään, otetaan Susanne mukaan, siltä varalta, että nuo suunnittelevat seuraamistamme.” Larson sanoi ja vilkaisi nopeasti Susannea ja sitten Robinsonia.
Peck oli tarttumassa Susannea käsivarresta, kun Robinson äkkiä ponnahti pystyyn, vaikka tuska raatelikin jalkaa pahasti.
”Et koske häneen.” Robinson ähkäisi ja pysyi töin tuskin pystyssä.
Samassa Larsonin käsi heilahti, kuului muksaus ja Robinson lennähti selälleen maahan.
Susanne huudahti ja aikoi syöksyä Robinsonin, luokse, mutta Peck esti häntä.
”Päästä minut, senkin paskiainen!” Susanne sähähti ja mulkaisi Peckiä pahasti.
”No, no, eipäs meluta, vai pitääkö sinullekin opettaa hieman käytöstapoja?” Larson sanoi pehmeästi, silmät ilkeästi välähtäen.
Tällä välin Robinson oli kammennut itsensä istumaan ja hänen suupielestä valui verinoro.
”Me lähdemme, nyt ja kuten sanoin, tämä nainen pysynee mukanamme, takeena siitä, ettette te lähde enää seuraamaan meitä.” Larson sanoi ja katseli kaikkia omahyväinen hymy huulillaan.
Tämän jälkeen hän kääntyi ja asteli viidakkoon ja hänen perässään tuli Peck, Susannea taluttaen. He katosivat näkyvistä, niin kuin viidakko olisi heidät niellyt.
Kun he olivat menneet, Sabine ja Peter menivät auttamaan Robinsonia. He puhdistivat ja sitoivat jalassa olevan haavan ja auttoivat Robinsonin telttaan. He eivät tienneet pitäisikö heidän jatkaa, vai olisiko palattava takaisin jokialukselle ja yritettävä saada apua. Lopulta he päättivät jäädä leiriin joksikin aikaa, sillä Robinson ei ainakaan voinut liikkua vähään aikaan. Vaikka Robinson ei sitä ääneen sanonut, hän oli jo mielessään päättänyt, että jatkaa matkaansa, senkin uhalla, että menettäisi toisen jalkansa. Ei, Susannea hän ei jättäisi pulaan.

Jatkahan sinä... :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 08.09.07 - klo:23:00
Jatkan tätä joutessani. :)

Susanne kompasteli pimeässä eteenpäin ja aina kun hän yritti pysähtyä, jompikumpi miehistä töykkäsi häntä lujasti, kuin käskeäkseen jatkamaan matkaa. ’Minun on päästävä pakoon.’ Susanne ajatteli. Hän mietti keinoa paeta, kunhan vain saisi tilaisuuden siihen.
Pian Susanne oli niin väsynyt, ettei jaksanut ottaa enää askeltakaan. ”Minä en enää jaksa.” Susanne ärähti, kun Peck tuli tökkimään ja viimein ärähtäen käski liikkeelle.
”Anna olla.” Larson sanoi. ”Leiriydytään tähän ja nukutaan pari tuntia.”
Peck murahti jotain vastaukseksi ja alkoi pystyttää telttaa. Kun teltta oli pystyssä, Peck kaivoi repustaan köyden ja köytti Susannen kädet selän taakse ja sen jälkeen köyden toisen pään tiukasti puun ympärille. ”Emme halua, että luikit tiehesi, kun nukumme.” Peck sanoi vinosti hymyillen ja sipaisi ohimennen Susannen leukaa.
”Pidä näppisi erossa minusta, senkin paska!” Susanne sähähti ja yritti potkaista Peckiä.
”Pidäpäs kielesi kurissa, ettei tarvitse opettaa käytöstapoja.” Peck murahti ja hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti.
Susanne sylkäisi maahan Peckin jalkojen juureen ja Peck oli jo läimäyttämässä Susannea, kun Larson karjaisi. ”Peck, jätä hänet rauhaan ja tule nukkumaan.”
Peck laski kätensä, käänsi Susannelle selkänsä ja marssi telttaan.
Heti kun Peck oli mennyt, Susanne yritti aukoa köyttä, jolla hänet oli sidottu, mutta solmut olivat todella tiukalla. Pitkällisen nypläämisen jälkeen hän sai köyden auki, nyt pitäisi vain päästä pakoon.
Hän nousi ylös ympärilleen vilkuillen ja kun oli varma reitistään, hän juoksi metsään.
Susanne juoksi ja juoksi, pian hän oli sekaisin suunnista, eikä oikein tiennyt missä oli. Hän oli uuvuksissa ja eksyksissä. Hän oli juuri pysähtynyt miettimään, mihin suuntaan seuraavaksi menisi, kun hän kuuli ääniä takaansa ja säikähti. ’Peck ja Larson olivat tulossa’ Hän ajatteli ja juoksi suin päin eteenpäin.
Jonkin matkaa juostuaan hän kompastui suureen puunjuureen. Samassa hän tunsi maan pettävän altaan ja putosi alas. Hän tömähti johonkin kovaan, niin lujasti, että joutui hetken ajan haukkomaan ilmaa. Kun hän oli saanut hengityksensä tasaantumaan, hän nousi ylös ja yritti nähdä mihin oli joutunut. Oli pimeää ja jostain yläpuolelta kuului ääniä, jotka kuitenkin kaikkosivat pian.
”Olen jossain käytävässä.” Susanne mutisi hiljaa ja tunnusteli kumpaakin sivua. Hän tunsi jotain kylmää ja märkää kämmeniä vasten, käytävän seinämät. ’Olisipa taskulamppu.’ Hän ajatteli ja alkoi seurata käytävää. Käytävä tuntui jatkuvan ties kuinka pitkälle ja pian hän ei enää jaksanut kävellä askeltakaan. Susanne istuutui kosteaan maahan, nojasi kylmää seinää vasten. Hän nukahti, eikä tiennyt kuinka kauan oli nukkunut, kun jokin sai hänet havahtumaan. Susanne yritti katsella ympärilleen nähdäkseen, mikä hänet oli herättänyt, mutta hän ei nähnyt muuta kuin pimeää.
Susanne venytteli puutuneita jäseniään ja nousi seisomaan. Hän alkoi taas hapuilla eteenpäin pimeässä. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli kävellyt ja kuinka pitkälle, kun hän näki edessään himmeää valoa. ”Pääseeköhän tuolta ulos.” Susanne mutisi ja kompuroi eteenpäin.
 
*********

Aamu valkeni leiriin ja herätti nuotion vieressä nukkuvan Makedden. Hän mietti oliko kaikki yöllä tapahtunut vain pahaa unta, mutta kipeä selkä muistutti, ettei se ollut, ollut unta.
Peter, Sabine, Jim ja Jefferson kömpivät ulos teltoistaan. Sabine alkoi valmistaa aamiaista ja Peter kävi katsomassa, miten Robinson voi ja auttoi tämän teltasta ulos muiden seuraan.
Robinson katsoi portille ja sen takana levittäytyvää kasvillisuuden peittämään kaupungin rauniota. Tuonne hän menisi, vaikka konttaamalla, jos oli pakko.
Hän söi aamiaisen ja sen jälkeen Sabine vaihtoi siteet tarkastaen samalla haavan kunnon.
”Sinun onneksesi luoti ei ole mennyt läpi, vaan se on pysähtynyt luuhun, mutta en ole varma.” Sabine sanoi putsatessa haavaa. ”Sinun pitäisi päästä lääkärin hoitoon.”
”Niin kai sitten.” Robinson sanoi ja jatkoi. ”Mutta ei tänään. Tänään aion mennä tutkimaan noita kaupungin raunioita.”
”Mutta sinun jalkasi, sinä tarvitset lepoa.” Sabine sanoi huolestuneena.
”Viis jalasta, Susannea en jätä niiden lurjusten armoille.” Robinson sanoi.
”Taidat pitää hänestä.” Sabine sanoi hymyillen.
”Niin, tuota kyllä.” Robinson sanoi karahtaen tulipunaiseksi kasvoiltaan. ”Nyt pitää laittaa teltat kasaan ja jatkaa matkaa.” Hän sanoi muuttaen puheenaihetta.
Sabine oli vaiti, mutta hymyili ja meni pakkaamaan omiaan, sekä Susannen tavaroita.
Peter meni Robinsonin luokse. ”Tarvitset tätä.” Hän sanoi ja ojensi Robinsonille pitkän seipään. ”Ajattelin nimittäin, että haluat kuitenkin jatkaa, vaikka itse olenkin sillä kannalla, että sinun pitäisi levätä.” Hän lisäsi.
”Minä jatkan.” Robinson sanoi tuimasti, otti seipään käteensä ja siihen nojaten nousi ylös.
Peter painui pakkaamaan Robinsonin ja omat tavaransa.
”Minä voin kantaa Robinsonin repun.” Makedde sanoi ja nosti Robinsonin repun selkäänsä.
Kun kaikkien tavarat olivat kasassa ja nuotion rippeet sammutettu, he lähtivät jatkamaan matkaansa.
He astuvat sisälle portista, jonka koristeellisissa rautaosissa kiemurteli erilaisia kasveja ja liaaneja.
Polku oli kaupungin puolella täysin umpeen kasvanut ja viidakon kasvit rehottivat rakennuksien raunioilla, säiden kuluttamat seinämät olivat murentuneet alas ja kivet olivat vierineet tielle.
Kulku oli hidasta ja hankalaa, heidän yrittäessä väistellä ruohottuneita kivikasoja. Pian he saapuivat kasvien peittämän temppelin luokse. Robinson istahti kivelle ja pyyhki hikeä otsaltaan, jalkaa särki ja haavasta oli hiljalleen vuotanut verta, mutta hän ei siitä maininnut muille, koska halusi jatkaa.
Kun hän oli levännyt jonkin aikaa, he pääsivät jatkamaan matkaansa. He astuivat sisälle temppeliin ja Peter kaivoi taskulamput esille, ojentaen toisen Robinsonille. He katselivat seiniä, joita peittivät taidokkaat, reliefit, hieroglyfit ja kuvat jumalista ja Faaraosta.
Temppelin sisäänkäynnin molemmin puolin oli kaksi suurta leijonapatsasta. Niiden takaa lähti rivi kauniita pylväitä, joita koristivat lootuskuviot.
Robinson katseli ääneti pylväitä ja patsaita.
”Jo yksin tämä on suuri aarre.” Robinson sanoi ja asteli hitaasti ontuen ja seipääsensä nojaten eteenpäin valaisten sinne tänne taskulampullaan.
”Niin.” Peter myönsi ja seurasi toveriaan.
Pian he päätyivät suuren oviaukon eteen. Aukon toisella puolella oli huone, jonne he nyt astelivat. Huone oli aivan yhtä runsaasti koristeltu kuin oli ensimmäinenkin huone. Tämän huoneen keskellä seisoi suuri Faaraota esittävä patsas.
Juuri kun Peter ja Robinson olivat aikeissa tutkia patsasta lähemmin, heidän takaansa kuului hyvin tuttu ja kylmä ääni.
”Sanoinhan, ettette saa seurata meitä.” Larson sanoi ja hänen äänensä kaikui kylmänä huoneessa.
”Missä Susanne on?” Robinson kysyi huomatessaan, ettei tämä ollut mukana.
”Hän on hyvässä tallessa.” Larson sanoi aikomatta kuitenkaan kertoa, että Susanne oli yöllä kadonnut.
”Mihin olet hänet jättänyt?” Robinson kysyi.
”Johan sanoi, että hän on hyvässä tallessa.” Larson vastasi ja jatkoi. ”Eipäs tehdä äkkinäisiä liikkeitä tai joudun ampumaan toisen polvesi hajalle.”
”Ikään kuin pystyisin tekemään sinulle yhtään mitään.” Robinson sanoi ivallisesti. ”Ja siitä saan kiittää sinua.” Hän lisäsi.
”Sinuna pitäisin suuni kiinni.” Larson sähähti ja nappasi yllättäen seipään Robinsonin kädestä.
Robinsonin tasapaino petti ja hän kaatui. Peter nappasi nopeasti kiinni Robinsonista, ennen kuin tämä osui lattiaan ja auttoi tämän nojaamaan vasten patsasta.
”Tuo oli varmasti todella tarpeellista.” Robinson murahti ja mulkoili Larsonia pahasti.
Larson aikoi sanoa jotakin vastaukseksi, kun ensimmäisestä huoneesta alkoi kuulua askelia. Peter ja Robinson osoittivat taskulampuilla ovelle ja pian lamppujen valokeilaan astui Peck.
Peck harppoi suoraan Larsonin luo ja veti tämän syrjemmälle muista.
Sabine hiipi pimeyden turvin niin lähelle lurjuksia, kuin suinkin uskalsi. Hän kuunteli ääneti heidän keskusteluaan.
”Missä vanki on?” Larson kysyi.
”En löytänyt häntä.” Peck vastasi. ”Hänen on täytynyt eksyä metsään yöllä.”
”Hemmetin muija.” Larson manasi. ”Olkoon hän siellä, meillä ei ole aikaa juosta hänen perässään pitkin metsiä. Nuo saavat auttaa meitä aarteen etsimisessä ja kuljettamisessa.” Hän lisäsi osoittaen Peteriä, Jimiä, Jeffersonia ja Makeddea.
”Hyvä on.” Peck sanoi ja kumpikin kääntyi ja asteli sitten muiden luo.
Sabine luikki pimeyden turvin muiden luo ja ennätti Peterin viereen, juuri kun Larson ja Peck olivat kohdalla.
”Tervejalkaiset saavat auttaa meitä etsinnöissä ja sinä Robinson saat luvan auttaa näiden papyruksien kanssa.” Larson sanoi.
”Entä jos en auta?” Robinson kysyi katsoen Larsonia suoraan silmiin.
”Voi olla, että elämäsi päättyy tähän.” Larson sanoi hymyillen vinosti.
”Niin kai, olet kai jo päättänyt raivata mahdolliset todistajat pois ennen kuin lähdette.” Robinson sanoi rauhallisesti.
Larson oli hetken vaiti, kuin olisi miettinyt mitä vastaisi. ”Hyvä, mutta parempi totella tai saat katsella, kun tapan ensin nuo ystäväsi ja jätän sinut tänne kitumaan.” Hän sähähti.
”Hyvä on mutta tarvitsen muistiinpanoni ja molemmat papyruskääröt, jotka veit.” Robinson sanoi.
Larson kaivoi muistiinpanot sekä papyruskääröt repustaan ja tyrkkäsi ne Robinsonille.
Vastahakoisesti Robinson alkoi niitä tutkia, Peterin tarkastellessa patsasta. Hetken kuluttua hän menetti mielenkiintonsa patsasta kohtaan ja meni tutkimaan seinäkirjoituksia, joista jotkin vaikuttivat hyvin mielenkiintoisilta. Siinä hänen tutkiessaan seinää, hän tuli koskettaneeksi pyöreätä kohoumaa, joka samassa alkoi laskeuta alas ja lähellä oleva seinä alkoi siirtyä syrjään.
”Vihdoinkin.” Larson sanoi voitonriemuisena ja asteli ovi aukolle. Hän kääntyi Peterin puoleen. ”Sinä tulet mukaani, eikä mitään pullikointia tai rampautan sinutkin”
Ja vielä korostaakseen uhkaustaan, hän osoitti Peteriä pistoolillaan. Yhdessä he menivät pimeään ja ummehtuneen hajuiseen huoneeseen Peckin jäädessä vahtimaan muita.

*********

Samaan aikaan Susanne harhaili eteenpäin yhä valoisammaksi muuttuvassa käytävässä, joka vähän kerrassaan leveni.
Susanne seisahtui hetkeksi ja yritti etsiä katseellaan valonlähdettä. Hänen katseensa harhaili pitkin seiniä ja kattoa, joihin oli kaiverrettu hieroglyfeja ja kuvia sekä Faaraosta ja jumalista, että arkisista askareista ja tavallisista ihmisistä. Kaiverrukset vetivät vertoja Tuthankhamonin haudassa olleille maalauksille ja kaiverruksille. Vähän edempänä katossa oli reikä, josta auringonvalo pääsi sisään. Susanne asteli kohdalle, jossa reikä oli ja katseli ylös ja huomasi, että reikä oli niin pieni, ettei hän olisi ikimaailmassa mahtunut kapuamaan siitä läpi. Hän näki reiästä vain kaistaleen sinistä taivasta ja vähän vihreitä lehtiä.
Äkkiä, hän kuuli jostain, ei kovinkaan kaukaa, puhetta. Hän tunnisti äänet, eikä uskaltanut huutaa. Hänen ei todellakaan tehnyt mieli päästä takaisin Larsonin ja Peckin seuraan.
Susanne oli aivan hiljaa ja toivoi, ettei kumpikaan miehistä harhailisi reiälle, sillä katto näytti siltä, kuin voisi pettää miesten painosta, jos he sattuisivat siltä kohdalta kulkemaan.
Äänet etääntyivät ja pian katosivat kokonaan. Käytävään kuului vain pienten eläinten pärpätykset ja huudot niiden temmeltäessä puiden latvuksissa. Susanne huokaisi syvään helpotuksesta ja jatkoi matkaansa pitkin käytävää, kunnes hänen matkansa pysäytti suuri ovi, jossa tuntui olevan jonkinlainen sinetti. Susanne tunsi sen sormissaan, kun hän tunnusteli oven pintaa pimeässä, löytääkseen kohdan, josta sen saisi avattua. Äkkiä hänen käteen osui jokin metallinen kahvan tapainen uloke. Susanne kietoi sormensa sen ympärille ja kiskoi minkä käsivoimiltaan pystyi. Aivan yllättäen ovi antoi periksi ja Susanne horjahti ja oli lentää selälleen maahan. Hän onnistui kuitenkin säilyttämään tasapainonsa ja ryhtyi nyt avaamaan ovea hieman varovaisemmin.
Raskas ovi raapi lattian pintaa saaden aikaan kirskuvan ja ratisevan äänen, kun pöly ja hiekka ratisivat oven ja lattian välissä. Pian Susanne oli saanut oven niin auki, että mahtui kulkemaan aukosta peremmälle. Hän astui aukolle ja häntä vastaan tulvahti tomuinen ja ummehtunut ilma, joka kertoi, ettei ovea oltu avattu sen jälkeen, kun se tuhansia vuosia sitten oli suljettu ja sinetöity.
Susanne päätti uskaltautua astumaan aukosta, sillä eihän hän voinut jäädä siihen käytävällekään seisoskelemaan. Hän hapuili varovaisesti eteenpäin pimeässä, sillä ei tiennyt mihin saattaisi kompastua.
Huone tai luola vaikutti niin valtavalta, että Susannesta alkoi tuntua, ettei vastakkainen seinä ikinä tulisi vastaan. Mutta jonkin ajan kuluttua hänen sormensa osuivat jotakin kylmää ja kosteata vasten, hän oli siis päässyt toiselle puolelle tai ainakin jonkun seinän luokse. Susanne päätti kulkea aivan lähellä seinää, jottei eksyisi ja jos vaikka sattumalta löytäisi ulospääsyn huoneesta.
Oli aivan hiljaista, vain jostain hyvin etäältä kuului vaimeana sademetsän eläinten ääniä. Äkkiä hän pysähtyi, sillä oli kuullut äänen jostakin, äänen joka ei kuulunut ainakaan eläimille. Susanne pysähtyi kuuntelemaan, mutta mitään ei kuulunut.
Susanne jatkoi matkaansa, kun ääni taas kuului. Hän pysähtyi taas kuuntelemaan ja nyt hän kuuli sen. Joku puhui jossain lähellä.
Susanne aikoi huutaa, mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että jos siellä olisikin Larson tai Peck ja hän päätti olla hiljaa.
Ääneti ja varovaisesti hän alkoi suunnistaa kohti ääntä. Äkkiä hän pysähtyi, sillä jostain melko läheltä alkoi kuulua raapivaa ja kirskuvaa ääntä, kuin jotain suurta ja painavaa olisi vedetty lattiaa pitkin. Ääni kuului vain vähän aikaa, kunnes loppui ja kuului kuinka joku tai jotkut astuivat huoneeseen. Susanne huomasi kaksi valokeilaa jotka ilmestyvät kuin tyhjästä. Hän päätti pysyä näkymättömissä kunnes olisi varma siitä keitä tulijat olivat.
Toinen hahmoista antoi valokiilansa lakaista huonetta ja Susanne painautui lähelle seinää. Hän kyykistyi erään patsaan taakse ja toivoi, ettei häntä löydettäisi.
Susanne seurasi tarkkaan, mitä tulijat puuhasivat ja saattoi valokeilassa erottaa tavarakasoja, sekä patsaita.
”Vaikuttavaa.” Sanoi hyvin tuttu ääni tyytyväisenä. ”Saatte alkaa nopeasti keräämään näitä kasaan.” Ääni lisäsi.
”Hautarosvo.” Sihahti toinen ääni ja Susannen oli hillittävä itsensä, jottei olisi syöksynyt Peterin syliin. Ei, hänen ei tehnyt mieli tavata Larsonia.
Susanne ajatteli, ettei hänestä olisi mitään apua, jos syöksyisi nyt suin päin näkyviin.

*********

Peter antoi taskulamppunsa valokiilan lakaista huonetta ja äkkiä hänen katseensa pysähtyi hyvin eläväisen näköisiin kasvoihin.
’Onpa hyvin tehty patsas.’ Hän ajatteli ja oli tiputtaa lamppunsa, kun ”patsas” äkkiä nosti sormensa huulilleen, kuin sanoakseen; ’Älä paljasta minua.’
’Tuon täytyy olla Susanne.’ Peter ajatteli ja siirsi taskulampun valokeilan toiseen suuntaan.
”Näitkö jotain?” Larson kysyi, sillä oli huomannut, kun Peter jäi tuijottamaan jonnekin.
”En, en mitään, se taisi olla vain joku elukka.” Peter selitti epämääräisesti.
Se tuntui riittävän Larsonille, sillä tämä ei kysynyt enää mitään.

*********

Susanne säikähti, kun aivan yllättäen joutui valokiilaan. ’Peter osoita sillä lampulla jonnekin muualle!’ Susanne ajatteli ja yritti olla mahdollisimman syrjässä valosta. Samassa Susanne huomasi, että Peter oli huomannut hänet. ’Minun on saatava hänet suuntaamaan valonsa muualle.’ Susanne ajatteli ja nosti samalla sormen huulilleen ja toivoi, että Peter tajuaisi.
Hän huokasi helpotuksesta, kun Peter siirsi lampunvalokeilan toisaalle. Susanne hivuttautui varjoihin niin, ettei olisi toista kertaa vaarassa joutua lampun valokeilaan.
Kun miehet olivat hänen mielestään tarpeesi kaukana, hän alkoi hivuttautua varovaisesti lähemmäksi oviaukkoa, pujahtaakseen siitä ulos. Mutta toisaalta hän pelkäsi, että toisella puolella olisi Larsonin kaveri vartioimassa ovea.
’Ehkä hänet voisi yllättää.’ Susanne tuumi ja mietti jo kiivaasti, kuinka sen toteuttaisi, sillä tuolla Peckillä oli varmasti ase, niin kuin raivostuttavalla pomollaankin, joka parhaillaan ravasi pitkin kammiota tyytyväisesti huudahdellen.
Juuri kun Susanne oli aikeissa luikahtaa ulos oviaukosta, hän kuuli askelet, jotka lähestyivät.
’Joko he palaavat takaisin?’ Susanne ajatteli ja luikahti pimeään syvennykseen juuri ajoissa, sillä Larson ja Peter astelivat hänen ohitseen ja oviaukosta ulos.

*********

Peter seurasi Larsonin perässä, kun tämä ravasi edestakaisin suuressa kammiossa ja tutkisteli esineitä, joista suurin osa oli kultaa tai kullattuja. Oli myös alabasteri ruukkuja, saviruukkuja, hienoja puisia esineitä, papyruskääröjä niille tehdyssä telineessä ja paljon kaikkea, mikä pian joutuisi noiden roistojen käsiin ja pimeille markkinoille. Peteristä kuitenkin tuntui, ettei kaikki voinut olla tässä, sillä niin monilla kaivauksilla hän oli ollut mukana ja tiesi, että vastaan saatoi tulla yllätyksiä tai pettymyksiä.
’Onneksi hän ei huomannut Susannea.’ Peter ajatteli ja toivoi, että Susanne nyt pysyisi näkymättömissä, sillä myöhemmin hänestä saattaisi olla apua.
Pian Larson lopetti esineiden katselun ja hoputti myös Peterin seuraamaan ja he astelivat ulos kammiosta.
Peter liittyi muiden seuraan, Larsonin siirtyessä syrjemmälle keskustelemaan Peckin kanssa.

Robinson puolestaan oli tutkinut papyruksia heikossa valossa ja merkinnyt uusimmat havaintonsa muistivihkoseensa, jonka oli saanut takaisin.
Hän tunsi olonsa heikoksi, mutta ei uskaltanut lopettaa, sillä ei halunnut noiden lurjusten kostavan hänen virheitään muille. Olo vain paheni, sillä haava ei ollut kestänyt pitkää kävelyä ja oli alkanut uudelleen vuotaa. Se oli koko ajan vuotanut hiljalleen ja nytkin jalan alla oli tullut pieni verilammikko.
Kukaan ei sitä ollut huomannut, eikä Robinson ollut maininnut asiasta, sillä hän halusi niin kovasti löytää Susannen ja päästä tähän upeaan kaupunkiin. Hän ei itsekään enää ollut varma kumpaa halusi enemmän, mutta olihan tämäkin jotain, vaikka nuo lurjukset varmasti tyhjentäisivät paikan mittaamattoman arvokkaista tuhansien vuosien ikäisistä esineistä.

No niin jatkakaatten...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 14.09.07 - klo:19:42

Hän tunsi olonsa heikoksi, mutta ei uskaltanut lopettaa, sillä ei halunnut noiden lurjusten kostavan hänen virheitään muille. Olo vain paheni, sillä haava ei ollut kestänyt pitkää kävelyä ja oli alkanut uudelleen vuotaa. Se oli koko ajan vuotanut hiljalleen ja nytkin jalan alla oli tullut pieni verilammikko.
Kukaan ei sitä ollut huomannut, eikä Robinson ollut maininnut asiasta, sillä hän halusi niin kovasti löytää Susannen ja päästä tähän upeaan kaupunkiin. Hän ei itsekään enää ollut varma kumpaa halusi enemmän, mutta olihan tämäkin jotain, vaikka nuo lurjukset varmasti tyhjentäisivät paikan mittaamattoman arvokkaista tuhansien vuosien ikäisistä esineistä.



”Näin tuolla kammiossa Susannen” Peter kuiskasi toisille kun Larsson ja Peck olivat riittävän kaukana. Larsson vilkaisi epäluuloisena vankeja ja rypisti kulmiaan.
”Vaiti siellä!” Hän karjaisi ennen kuin käänsi selkänsä jatkoi keskustelua Peckin kanssa.

Miehet näyttivät vaihtavan kiivaita sanoja keskenään ja vaikka heidän puheet eivät kuuluneet selvästi muiden korviin, erottivat he selvästi riitaisan sävyn miesten äänessä. Peterin kuiskaus sai aikaan hämmästyneen hiljaisuuden. Sabinen silmät pyöristyivät ja nainen muodosti huulillaan äänettömät kysymykset,
”onko hän kunnossa?”

Peter nyökkäsi ja kohotti sormensa huulilleen. Robinson katsoi kysyvästi Peteriä ja mies vastasi Robinsonin mielessä pyörineeseen kysymykseen kuiskaten,
”Ne eivät tiedä, että Susanne on kammiossa.” Miehen sanat saivat Robinssonin kasvoille helpotuksen, mutta siirtäessään jalkaansa parempaan asentoon mies ähkäisi ja hänen suunsa vääntyi sadasosasekunnin ajaksi kivun irvistykseen, ennen kuin hän ennätti muuttaa kasvonsa peruslukemille. Se riitti toisille kertomaan, että Robinson ei ollut kunnossa. Miehen kasvoille oli levinnyt epätavallinen kalpeus ja pienet hikikarpalot olivat kohonneet hänen ohimoilleen.

Larssonin ääni kohosi hieman ja hän tönäisi Peckiä. Se vei muiden huomion Robinsonin jalasta riitelijöiden puoleen. Mistä oli kysymys, mistä he riitelevät? Ajatus kohosi Peterin mieleen. Hän oivalsi, että miesten välisestä kitkasta tulisi vielä olemaan hyötyä.


Tässä pieni pätkä viikonlopun kunniaksi.
Jatkoa mielenkiinnolla odottamaan jääden…

ja pahoittelen todella, etten jouda hirveesti kirjottamaan, enkä kyllä nyt jaksakaan..
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 14.09.07 - klo:20:20
Noniin tässä tulee pieni jatkopalanen. :)

Larssonin ääni kohosi hieman ja hän tönäisi Peckiä. Se vei muiden huomion Robinsonin jalasta riitelijöiden puoleen. Mistä oli kysymys, mistä he riitelevät? Ajatus kohosi Peterin mieleen. Hän oivalsi, että miesten välisestä kitkasta tulisi vielä olemaan hyötyä.
Mutta pieni tömähdys sai hänet unohtamaan noiden lurjuksien kinan. Hän kääntyi katsomaan Robinsonia ja huomasi tämän lyyhistyneen kyljelleen.

Tämä oli istunut paikallaan ja myös seurannut noiden lurjuksien pientä kinaa ajatellen samoin kuin Peterkin, sitä voisi myöhemmin käyttää hyväksi.
Robinson kääntyi taas työnsä pariin ja samassa iski uusi heikotuksen aalto ja kaikki pyöri hänen silmissään.
Papyruskääröt, muistivihko ja kynä valahtivat lattialle, hän yritti nostaa tippuneet tavarat, mutta lysähti kyljelleen lattialle ja jäi siihen tajuttomana makaamaan.

Peter meni Robinsonin luokse, auttaakseen tätä. Hän huomasi samassa, että tämän housut olivat tahraantuneet vereen ja lattialla oli pieni verilammikko.
Sabine liittyi hänen seuraansa ja katseli huolestuneena, kun Peter asetteli Robinsonin parempaan asentoon ja tutki nyt tämän jalkaa.
”Kauankohan tuo haava on vuotanut?” Peter sanoi huolestuneena ja jatkoi. ”Nyt tarvitsisin narua tai jotain, jotta voisin tehdä kiristyssiteen.”
”En tiedä, eikä hän ole sanonut mitään.” Sabine vastasi. ”Tuon on täytynyt vuotaa jo pidemmän aikaa. Hänen ei olisi pitänyt lähteä liikkeelle.” Hän lisäsi.
”Mitäs täällä touhutaan?” Larson kysyi terävästi. ”Ja miksei hän tee mitään?” Hän kysyi vielä ja osoitti Robinsonia.
”Hän on tajuton ja tarvitsisi pikaista apua.” Peter sanoi ja irrotti samalla repustaan narun ja sitoi sen tiukasti Robinsonin jalkaan haavan yläpuolelle.
”Anna olla, häntä ei tarvita enää.” Larson sanoi kylmästi ja keräsi lattialle levinneet papyrukset ja vihkon itselleen. ”Sinä ja muut tulette nyt kantamaan tavarat tuolta kammiosta.” Hän lisäsi ja tehosti sanomisiaan osoittaen heitä pistoolillaan.
”Kuinka voit sanoa noin.” Sabine kysyi pystymättä hillitsemään kiukkua äänessään. ”Jättäisit hänet tänne kuolemaan. Et voi tehdä sitä!”
”Voin.” Larson sanoi rauhallisesti. ”Ja nyt liikettä, ettei tarvitse avittaa.” Hän lisäsi ja mulkaisi rumasti seurueen jäseniä.

Ei ehkä kovin pitkä jatko, mutta jatko kuitekin.
Jatkakaahan. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 15.09.07 - klo:22:13
”Voin.” Larson sanoi rauhallisesti. ”Ja nyt liikettä, ettei tarvitse avittaa.” Hän lisäsi ja mulkaisi rumasti seurueen jäseniä.

Jokin kuohahti Sabinen sisällä ja hän nosti leukaansa uhmakkaasti.
”Minä en lähde minnekään ilman häntä. Yritä vain ampua meidät kaikki, niin sinulle ei jää ketään kantamaan tavaroita. Kukaan meistä ei liiku, vaikka ampuisit meidät kaikki.” Sabine sihahti ja katsoi silmät vihasta kiiluen Larsonia.

Larson jähmettyi paikoilleen ja katsoi Sabinen itsepäistä olemusta uhkaavasti. Nainen seisoi selkä suoristettuna, eikä aikonut antaa tippaakaan periksi miehelle. Peck harppoi heidän luo huomattuaan, ettei mitään tapahtunut. Mies karjaisi,
”no mitäs täällä nyt niskuroidaan. Vauhtia, ei tässä koko päivää laiskotella!”

Peck katsoi uhmakkaan näköistä Sabinea ja kireä kasvoista Larsonia. Mies rypisti kulmiaan ja tarttui Sabinea kipeästi kädestä ja puristi tämän ihoon mustelman.
”No eikö se sana kuulu.” Mies ärähti, mutta hänen sanansa ei tehnyt mitään vaikutusta. Vangit olivat nousseet kapinaan ja Larson seisoi paikoillaan. Mies sanoi vaarallisen rauhallisella äänellä Peckille,
”näyttää siltä, että meillä on ongelma”.

”Ai mikä niin?” Peck kysyi ja vilkaisi ärtyneenä Larsonia.
”Tämä heitukka sanoo, etteivät he tee mitään, ellei tuota raajarikkoa auteta.” Larson murahtaa ja katsoo kalpeana makaavaa Robinsonia.
”Ongelma on tämä. Jos me suostumme heidän vaatimukseen, meidän on todennäköisesti joustettava monessa muussakin asiassa, mikä tulisi koitumaan kohtaloksemme. Toisaalta, jos ammumme jokaisen niskuroijan, emme saisi kuljetettua kaikkea pois viidakosta. Mitä me siis teemme?” Larson jatkoi ja tuijotti teräksen kovin silmin Sabinea.

Kaikki seisoivat paikoilleen jähmettyneinä ja vangit pidättelivät hengitystään. He pelkäsivät, että kohta alkaisi paukkua, mutta mitään ei tapahtunut. Sekunnit kuluivat ja odottelu alkoi tuntua piinalliselta. Viimein Larson puristi huulensa tiukaksi viivaksi ja murahti,
”hyvä on. Tehkää sille mitä voitte, mutta sitten me lähdemme ja minkäänlaista niskurointia en tule sietämään. Siitä varoituksena teen sinusta varoittavan esimerkin. Anna kätesi nainen!” Larson karjahti ja nykäisi säikähtäneen Sabinen lähemmäs itseään.

Sabinen vapiseva vartalo painautui miestä vasten. Mies naurahti ilkeästi, vetäsi hiukset naisen iholta syrjään ja painoi kasvonsa tämän niskaan. Sabine sulki silmänsä ja hänen vartalollaan kulki inhon puistatukset. Nautiskellen mies maisteli Sabinen pehmeätä ihoa ja nosti aseen kyljen tämän iholle. Harkituin liikkein hän siveli kylmällä raudalla tytön poskea ja antoi sen sitten valua kiduttavan hitaasti alaspäin, saaden naisen nyyhkäisemään pelosta. Peterin kädet puristuivat nyrkkiin raivosta.

Larsson vilkaisi vankejaan ja naurahti röyhkeästi nähdessään Peterin ilmeen. Sitten mies nosti aseensa Sabinen rinnalta ja laittoi sen vyötärölleen. Mies nykäisi kovakouraisesti naisen kädet tiukemmin yhteen ja sanoi matalalla äänellä,
”niin kiva kuin olisikin jäädä hieman pelehtimään, niin aika käy vähiin. Ehkä sitten hieman myöhemmin kenties?”

Sabine haukkoi kalpeana henkeä ja taisteli pakokauhua vastaan. Larson hymyili vinoa hymyään ja vetäisi vapaalla kädellä taskustaan paksun köyden pätkän. Sabine voihkaisi kivusta kun mies kiristi köyden tiukasti naisen selän taakse ja solmi köydenpäät tiukasti kiinni toisiinsa.

”No niin ja nyt voitte sitten auttaa tuota raajarikkoa.” Larson murahti ja kuljetti tärisevin jaloin hoipertelevan Sabinen ulos huoneesta. Peck jäi katsomaan toisia häijysti hymyillen. Peter kumartui Robinsonin puoleen raivosta täristen ja päätti mielessään kostaa Larsonille Sabinen epäkunnioittavan kohtelun kun hetki olisi sopiva.


Jatkoa mielenkiinnolla odottaen..

Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 16.09.07 - klo:16:05
Peter kumartui Robinsonin puoleen raivosta täristen ja päätti mielessään kostaa Larsonille Sabinen epäkunnioittavan kohtelun kun hetki olisi sopiva.
Hetken aikaa oli aivan hiljaista, mutta pian hiljaisuuden rikkoi valtava räsähdys.
”Susanne.” Peter mutisi hiljaa ja vilkaisi nopeasti kammion suuntaan. ’Hänen on täytynyt kuulla tuon iljetyksen puheet.’ Peter ajatteli ja keskittyi ystävänsä jalan hoitamiseen.
Hän siirsi riekaleisen lahkeen syrjään ja näki, että haava oli todella ilkeän näköinen ja ympäriltä tulipunainen. Se oli tulehtunut ja menisi varmasti vielä huonommaksi jos Robinson ei pääsisi ajoissa hoitoon, mitä nuo lurjukset eivät varmasti soisi tapahtuvan. He halusivat viedä aarteen ja jättää todistajat tänne.

Peck oli kuullut myös räsähdyksen ja hiippaili nyt kammioon katsomaan, mikä siellä oli räsähtänyt. Hän pysähtyi kammion ovelle, valaisi nopeasti taskulampulla kammiota ja kääntyi sitten takaisin. Hän harppoi hitaasti vankiensa ohitse ovesta ulos, Larsonin seuraan.
Pian kumpikin palasi takaisin, Larson vilkaisi nopeasti vankejaan ja he jäivät hieman kauemmaksi taas keskustelemaan. He tuntuivat pääsevän nopeasti sopuun. Peter kuunteli niin tarkkaan kuin pystyi ja sai selville, että he puhuivat jotakin viestin lähettämisestä.
Hän katsoi, vaivihkaa noihin lurjuksiin ja näki Peckin nyökkäävän johonkin ja astelevan ovesta ulos toiseen huoneeseen.
Larson puolestaan astui lähemmäksi vankejaan ja silmäili heitä mietteliäänä, ilkeänovela pilke silmissään.
”Kauanko teillä vielä menee?” Hän kysyi.
”Ei kauaa.” Peter sanoi hilliten raivon äänestään. Sisimmässään hän halusi heittäytyä tuon lurjuksen kimppuun ja nuijia tuon omahyväisen virneen pois tämän naamasta.
”Pistäkäähän töpinäksi, ei tässä ole koko päivää aikaa odotella teitä.”
”Olen valmis.” Peter sihahti hampaiden välistä, nousten seisomaan täyteen mittaansa, kädet tiukasti nyrkkeihin puristettuna.
”Älä edes ajattele sitä.” Larson sanoi ja katsoi Peteriin paljon puhuvasti.
”Voi, kyllä minä ajattelen.” Peter sanoi vihasta tärisevällä äänellä ja katui syvästi, että he olivat ottaneet Larsonin koskaan mukaansa.
”Sen sijaan, että haluaisit tapella, käyttäisit voimiasi muuhun.” Larson sanoi ja jatkoi. ”Muuten…”
Mutta mitä, sitä Peter ei saanut tietää, sillä temppelissä vallinneen hiljaisuuden rikkoi taas tällä kertaa voimakkaampi räsähdys.
”Mitä hemmettiä!” Larson karjaisi ja lähti harppomaan kohti kammiota.
Peter ja Makedde syöksyivät perään, sillä he arvasivat kuka oli melun takana.

Kun Peter ja Larson olivat menneet, Susanne uskaltautui tulla pois piilostaan ja hiipi lähemmäksi ovea. Hän kuunteli hiljaa, sillä halusi tietää oliko Robinson kunnossa vai ei.
”Hän on tajuton ja tarvitsee pikaista apua.” Hän kuuli Peterin sanovan ja Larsonin vastaus sai hänet raivostumaan. ”Anna olla, häntä ei tarvita enää.”
’Häntä ei tarvita! Se perhanan sika!’ Susanne ajatteli ja nappasi lähimmän esineen ja pamautti sen täysin voimin lattiaan. ’Jos hän ei halua auttaa Robinsonia, niin hän ei myöskään saa näitä esineitä, silläkin uhalla, että maailma menettää ihmeellisen aarteen.’
Hän kuuli askeleet, jotka lähestyivät, pysähtyivät ovelle ja joku antoi taskulampun valon lipua pitkin kammiota. Susanne painautui seinää vasten ja odotti. Pian valo sammui ja kuului loittonevien askelten ääni.
Susanne astui piilostaan ja kuunteli pitkään mitä toisella puolella tapahtui. Sitten hän nosti yhden maljakon käsiinsä ja paiskasi sen seinään.
Hän kuunteli taas ja uuden maljakon käsiinsä. Hän oli heittämässä sen lattialle, kun kuuli lähestyvät askeleen. Pian näkyviin tuli taskulamppua pitelevä käsi ja sen jälkeen sen omistaja.
”Mitä hemmettiä sinä oikein teet.” Larson karjaisi. ”Laske nyt se maljakko alas.”
”Näin vai?” Susanne kysyi ja paiskasi maljakon lattialle Larsonin jalkojen juureen. Unohtaen osaavansa englantia hän alkoi huutaa saksaksi. ”Sinä saamarin sika! Minä hajotan jok’ikisen tavaran täältä, jos Robinson sinun takiasi kuolee!”
Peter ymmärsi kyllä ja Makeddekin arvasi mitä Susanne huusi, mutta Larson näki edessään vain raivostuneen naisen, joka huusi ja oli tuhomassa tämän kallisarvoisen aarteen.
”Minä en ymmärrä sanaakaan, mitä sinä sanot.” Larson sanoi. ”Ja jos vielä hajotat yhdenkin esineen minä..”
”Niin sinä mitä?” Peter kysyi. ”Miten luulet saavasi tavarat täältä, jos ammut meidät kaikki?” Hän kysyi ivallisesti.
”Ei kannattaisi suututtaa naista.” Makedde tuumi puoliääneen.
”Naamat kiinni jokainen ja töihin.” Larson ärjäisi kiukkuisena.
Samassa Susannen nyrkki heilahti ja Larson horjahti nenäänsä pidellen taaksepäin.
”Schwein” Susanne sihahti ja hieroi kättään.
”Helvetin ämmä!” Larson karjaisi ja lähestyi uhkaavan näköisenä Susannea.
Susanne katsoi miestä uhmakkaana, sillä ei aikonut antaa tuon lurjuksen nähdä kuinka paljon hän oikeasti pelkäsi.
Samassa kuului terävä läiskähdys ja Susanne piteli poskeaan, kyyneleiden valuessa poskille.
”Nyt töihin tai ammun ensimmäisen, joka niskoittelee.” Larson ärisi kiukkuisena ja näytti siltä, että tosiaankin kohta ampuisi jonkun.
Kukaan ei enää uskaltanut vastustaa Larsonia ja Peckiä, joten he alkoivat hiljaisuuden vallitessa kantaa esineitä ulos.

Peck oli tällä välin hakenut heidän oman lähettimensä, joka heillä oli koko ajan ollut piilossa ja oli soittanut kuljetuksen hakemaan lastin ja heidät pois raunioilta.
Sabine istui seinää vasten kädet sidottuina ja yritti nyplätä auki tiukkoja solmuja. Mutta Larson oli ottanut opikseen Susannen karkaamisesta ja oli sitonut solmut niin hyvin, ettei niitä saanut auki.
’Voisikohan koettaa toista keinoa.’ Sabine ajatteli ja vilkaisi Peckiä, joka kaiveli jotakin repustaan. ’Hyvä hänellä on niin paljon tekemistä, ettei hän ehdi katsomaan tekemisiäni.’ Sabine mietti ja alkoi jo toteuttaa suunnitelma.
Hän muisti, että oli joskus nuorempana telonut kätensä ja siksi peukalo meni helposti sijoiltaan, siitä voisi olla hyötyä nyt.
Sabine nosti käsiään, sikäli kun pystyi ja iski ne sitten lujasti kylmään seinään. Hän tunsi ikävän nuljahduksen, kun peukalo siirtyi paikaltaan, se sattui hieman ja hänen piti purra hampaansa yhteen, jottei päästäisi inahdustakaan.
Hän alkoi ujuttaa kättään narun läpi ja se onnistuikin, vaikka teki kipeää. Hitaasti mutta varmasti hän kiskoi kättään pois naruista. ’Vielä vähän, ihan vähän, juuri noin.’ Hän ajatteli ja lopulta hän huomasi kätensä olevan vapaat.
Sabine piti kädet edelleen selkänsä takana, kuin ne vieläkin olisi olleet sidotut, sillä ei halunnut noiden lurjuksien huomaavan, että hän oli saanut narun irti.
Hiljaa hän seurasi Peckin puuhia ja värähti muistaessaan Larsonin ällöttävän kosketuksen ihollaan. Jos vain olisi ollut mahdollista, hän olisi halunnut päästä suihkuun, että olisi voinut pestä tuon inhan kosketuksen pois.
Äkkiä Peck nousi ja katosi sisälle. Sabine huomasi tilaisuutensa tulleen ja nosti nopeasti kätensä eteensä, hieroi ranteitaan ja niksautti peukalonsa paikalleen, mikä sattui, niin että pieni valitus karkasi Sabinen huulilta. Kauaa hän ei voinut enää olla paikoillaan, vaan kun kipu hetkeksi hellitti, hän nousi ja juoksi ulos.
Kun Larsonille valkeni, että yksi vangeista oli paennut, hän raivostui ja haukkui Peckin siitä, että tämä oli jättänyt naisen vartioimatta.
’Siitäs sait.’ Peter ajatteli ja olisi virnistänytkin, jos olisi uskaltanut.

Sitä mukaan, kun he kantoivat tavaroita ulos, Larson ja Peck kirjasivat niitä ylös. Kammio oli melkein tyhjä, kun pieni kone laskeutui läheiselle aukiolle ja osa sai alkaa kantaa esineitä pienen koneen lastiruumaan.
Oli jo pimeää, kun viimeinenkin esine oli saatu koneen lastiruumaan.
Larson ja Peck keskustelivat ulkopuolella, kun Susanne, Peter, Makedde, Jefferson ja Jim istuivat salissa patsaan luona ja Susanne, joka oli onnistunut nappaamaan heidän reppunsa, yritti nyt putsata ja hoitaa Robinsonin jalassa olevaa haavaa.
Muut olivat väsyneitä päivän uurastuksesta ja nälkäkin oli.
Jonkin ajan kuluttua Larson ja Peck seurassaan pari muuta miestä, jotka myös olivat aseistautuneita, tuli vankiensa luo.
”Te menette tuonne kammioon.” Larson sanoi kylmästi.
”Et voi tehdä tätä meille.” Susanne sanoi.
”Kyllä voin ja nyt liikettä, ettei tarvitse ryhtyä toimenpiteisiin.” Larson sanoi, katsoen heitä ilkeästi.
He katsoivat parhaaksi totella. Yhdessä Makedden ja Jimin avustuksella Peter sai kannettua Robinsonin kammioon.
”Etkö voisi ottaa Robinsonia mukaasi ja viedä hänet sairaalaan.” Susanne pyysi, ennen kuin astui kammioon.
”En, koska hän laulaisi tietonsa tahoille, jotka voisivat kiinnostua toimistamme.” Larson sanoi häijyllä äänellä.
”Senkin sika!” Susanne huusi, mutta Larson ei kuullut, koska ovi sulkeutui juuri sillä hetkellä.
Pitkän aikaa oli hiljainen ja apea tunnelma, kukaan ei puhunut. Peter mietti kuumeisesti, kuinka he pääsisivät pois täältä ja mietti kuinka Susanne oli päässyt kammioon.
”Tässä ei voinut olla kaikki.” Peter sanoi enemmän itselleen ja jatkoi. ”Susanne, miten sinä oikeastaan pääsit tänne.”
Susanne kertoi kuinka oli paetessaan sattumalta tippunut käytävään ja kuinka oli seurannut sitä ja päätynyt sitten tänne.
”Mietin, että voisimmeko katsoa, minne käytävän toinen pää johtaa.” Peter sanoi hiljaa ja vilkaisi sitten nopeasti Robinsoniin, joka nojasi kammion seinämää vasten ja näytti olevan puoliunessa.
”Me emme voi liikkua minnekään niin kauan, kun Robinson on huonossa kunnossa.” Susanne sanoi. ”Emmehän voi jättää häntä tänne.”
”Ehkä joku meistä voisi lähteä hakemaan apua.” Jim ehdotti.
”Ehkä myöhemmin.” Peter sanoi. ”Me olemme kaikki väsyneitä ja pimeässä vain eksyisi.”
”Hyvä on.” Jim myöntyi.
Niin he sitten hakivat itse kukin mukavan asennon, kuin kammiossa oli mahdollista ja paneutuivat nukkumaan, nälkäisinä ja janoisina.
Susanne kävi pitkäkseen Robinsonin viereen, ollakseen valmiina auttamaan tätä tarvittaessa.

Jatkahan sie. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 16.09.07 - klo:21:03
Niin he sitten hakivat itse kukin mukavan asennon, kuin kammiossa oli mahdollista ja paneutuivat nukkumaan, nälkäisinä ja janoisina.
Susanne kävi pitkäkseen Robinsonin viereen, ollakseen valmiina auttamaan tätä tarvittaessa.


Noin varttitunnin kuluttua he hätkähtivät kammion ovelta kuuluva ääntä. Kuului naksahdus ja oven aukeamisesta aiheutuva laahautuminen. Pimeässä ei näkynyt ketään, mutta ääni oli sitäkin tutumpi.

”Susanne, Peter, huhuu. Onko täällä ketään?” Kysymys sai Susanna hypähtämään pystyyn ilahtuneena.
”Täällä ollaan",  hän hihkaisi ja sai muihinkin kammiossa oleviin eloa. He haparoivat kammion oviaukolle ja Susanne halasi Sabinea onnellisena siitä, että tämä oli kunnossa.

Sabine oli seurannut viidakon kätköissä Larssonin ja Peckin puuhia ja kun nämä olivat nousseet ilmaan koneella, hän oli kiirehtinyt päästämään toiset pois kammiosta. Viidakon kosteassa pimeydessä se oli hieman hankalaa, mutta ei mahdotonta. Hän löysi oven aukeamismekanismin hetken aikaa hapuiltuaan seinustaa ja kilahdus oli ollut tervetullut ääni, sillä pimeys oli tuntunut hieman hermostuttavalta ja kummalliset rasahdukset kasvillisuuden seassa olivat saaneet hänet hypähtelemään säikähdyksestä.

Naiset siirtyivät ensimmäisinä kammion ulkopuolelle ja miehet kantoivat Robinssonin sieltä ulos varovaisesti. Heidän täytyi varoa jokaista askeltaan, sillä pimeys nieli kaiken valon ja sai heidän mielensä täyttymään epävarmuudella. He jäivät lähemmäs ulosmenoaukkoa ja tekivät olonsa niin mukavaksi kuin suinkin voivat.

Viidakon oksistoissa olevat eläimet olivat asettuneet yöpuulle, mutta viidakon öiset asukit alkoivat ruuan vaellusretkensä ja huutelivat toisilleen yön pimeydessä kutsujaan. Sabine kaivautui Peterin kylkeen tiiviisti ja nautti miehen lämmöstä, unohtaen viimein pelkonsa jota oli hetkeä aiemmin tuntenut. Robinsson hengitti tasaisesti, mutta Susanne heräili usein yön mittaan kokeilemaan miehen otsaa ja pelkäsi heräävänsä aamulla hengettömän miehen vierestä.

Aamu täytti viidakon melskeellä ja vilinällä. Susanne aukaisi silmänsä ja kun hän käänsi huolestuneen katseensa Robinsoniin, kohtasi nainen potilaansa kirkkaan ja lempeän katseen. Huolestuneisuus, joka hetken aikaa oli loistanut Susannen silmissä, väistyi nyt helpotuksen tieltä ja pieni hymy kohosi naisen huulille.
”Huomenta. Nukuitko hyvin?” Robinsson mutisi matalalla äänellä ja kohotti kulmiaan.
”Hyvin, mitä nyt heräilin vähän väliä, kiitos kysymästä.” Susanne vastasi ilon värähdys äänessään.

Robinsson katsoi huvittuneena Peteriä ja Sabinea, jotka nukkuivat suloisesti kiinni toisissaan.
”Taisi olla pitkä yö, vai mitä? Missäs Larsson ja Peck ovat? Miten minä jouduin tähän?” Robinsson kyseli ja mietti kuumeisesti mitä oli oikein tapahtunut.
”Ne lurjukset karkasivat aarteiden kanssa sillä aikaa kun olit tajuttomana. Jalkasi taitaa olla pahemmassa kunnossa kuin luulimmekaan.” Makedde sanoi ja nousi ylös sijaltaan.

Robinsson yritti kohottautua ylös, mutta voihkaisi saman tien ja kosketti kädet täristen jalkaansa. Susanne huomasi Robinssonin kalpeaksi valahtaneet kasvot ja kiirehti tutkimaan miehen haavaa huolestuneena. Silmäiltyään sitä hetken hän totesi verenvuodon tyrehtyneen, mutta punoitus haavan ympärillä kieli ikävästi tulehduksesta.
”No, mikä on diagnoosi?” Robinsson uteli leikillisesti, vaikka tiesikin sen olevan tulehtunut. Susanne vahvisti miehen epäilyt sanomalla,
”siihen on tainnut päästä likaa ja bakteereita. Sinä tarvitset tulehduslääkettä.”

Jatkakaatten..
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 18.09.07 - klo:01:44
Silmäiltyään sitä hetken hän totesi verenvuodon tyrehtyneen, mutta punoitus haavan ympärillä kieli ikävästi tulehduksesta.
”No, mikä on diagnoosi?” Robinson uteli leikillisesti, vaikka tiesikin sen olevan tulehtunut. Susanne vahvisti miehen epäilyt sanomalla,
”siihen on tainnut päästä likaa ja bakteereita. Sinä tarvitset tulehduslääkettä.”

Robinson tyytyi vaitonaisena katsomaan, kun Susanne siisti haavan ja laittoi siihen puhtaan siteen.
’Miten hän jaksaa?’ Robinson ajatteli ja katseli naisen väsyneitä kasvoja kiitollisena, silmät lämpöä täynnä ja toivoi, että he voisivat olla toisessa paikassa, yhdessä ja tutustua paremmin.
”No niin, valmista tuli.” Susanne sanoi ja katsahti Robinsoniin. Hän huomasi tämän lämpimän katseen ja tunsi poskiensa alkavan kuumottaa. ’Mitä tämä nyt on?’ Susanne ajatteli, vaikka tiesikin mistä oli kyse. Viimeksi hän oli punastunut, ollessaan ihastunut Gerdiin, tuohon renttuun, joka nyt kummasti katosi mielestä ja tilalle astui nyt jotain ihan muuta.
Kun Susanne oli valmis, hän istahti Robinsonin viereen. Kumpikin oli vaiti ja katseli heräävä luontoa mietteliäänä.
Pian Peter ja Sabine heräsivät ja venyttelivät.
”Huomenta.” Robinson sanoi hymyillen.
”Huomenta.” Sanoi Peter ja venytteli. ”Mukavaa nähdä sinun voivan paremmin.” Hän lisäsi hymyillen.
”Mikäs tässä on ollessa.” Robinson tuumasi ja vilkaisi Susannea nopeasti.
”Niin, niin.” Peter sanoi ja virnisti, sillä oli tulkinnut katseen oikein. ”Ai niin, noilta roistoilta jäi tämä.” Hän jatkoi ja kaivoi taskustaan kellastuneen ja hauraan näköisen käärön, jonka ojensi Robinsonille.
”Mistä sait tämän?” Robinson kysyi tunnistaessaan papyruskäärön.
”Se oli kai kierähtänyt allesi.” Peter sanoi ja jatkoi. ”Löysin sen, kun siirsimme sinua kammioon. Onnistuin livauttamaan sen taskuuni, ennen kuin tuo ketku Larson huomasi.”
”Hmm… tuo kammio ei ole koko aarre, vaan se oli hämäystä ja tavarat pelkkää rojua.” Robinson sanoi ja tutki innolla papyrusta. ”Aivan, pitäisi olla toinen suurempi kammio kuin tämä ja tässä näyttäisi olevan käytävä sinne.” Hän selitti ja näytti Peterille.
”Niin tämähän oli se kartta, missä oli merkitty kaikki ansat.” Peter sanoi.
”Ilman tätä, nuo lurjukset joutuvat pulaan, mikäli aikovat tulla takaisin.” Robinson sanoi ja samassa rauhallisen aamun rikkoi kaukaa kantautuva moottorin murina.
”Pahus, eivät kai he ole tulossa takaisin.” Susanne sanoi ja astui ulommas tiirailemaan taivasta.
”Toivottavasti ei.” Peter sanoi ja astui Susannen viereen katselemaan pilvetöntä taivasta. Kaukana taivaalla näkyi pieni piste, joka läheni. Sitä mukaa kun piste läheni, koveni myös moottorien ääni.
Pitkän tovin päästä kone oli jo niin lähellä, että he saattoivat tunnistaa sen. Se oli niin kuin he olivat epäilleetkin Larsonin kone.
”Teidän pitäisi mennä.” Robinson sanoi ja jatkoi. ”Sillä, niin kuin epäilen, jos Larson koplineen palaa ei meillä tule olemaan mukavat oltavat.”
”Entäs sinä?” Peter kysyi, vaikka arvasi mitä toisella on mielessä. 
”Minä jään, sillä en pääse tällä jalalla mihinkään.” Robinson sanoi ja ojensi samalla papyruskäärön takaisin Peterille.
”Myös minä jään.” Sanoi Susanne ja katsoi tuimana Robinsonia.
”Kiitän, ajatuksesi on kaunis, mutta en halua että jäät.” Robinson sanoi ja katsoi anoen Susannea. ”Tiedät varsin hyvin, etteivät nuo lurjukset kohtele sinua kovinkaan ystävällisesti.”
”Minä jään.” Susanne sanoi itsepäisesti ja lisäsi. ”Yritäkin estää.”
”Hyvä on.” Robinson myöntyi ja antoi periksi.
”Hänellä on vahva tahto.” Peter sanoi ja virnisti. ”Olisitpa nähnyt kun hän eilen höykytti Larsonia.” Hän lisäsi.
”Höpsis, eihän se ollut mitään, minä vain…” Susanne yritti selittää posket punoittaen.
”Aivan, sinä vain menetit malttisi.” Peter sanoi hymyillen. ”Toivottavasti te nyt pärjäätte. En millään haluaisi jättää teitä tänne.” Hän lisäsi.
”Alkakaa jo painua, nuo ovat pian täällä.” Robinson sanoi ja vakuudeksi kuului ulkoa, kun kone laskeutui sille samalle kentälle, jossa oli ollut edellisenä päivänä.

Peter vinkkasi muut mukaan, mutta sisimmässään hänestä tuntui pahalta jättää pitkäaikainen ystävä ja kollega tänne, noiden lurjuksien armoille.
”Menkää kammion kautta, siellä on ovi käytävään, joka vie täältä poispäin.” Susanne huikkasi heidän peräänsä.
Niin he sitten marssivat takaisin kammion pimeyteen ja hapuilivat ovelle, josta pääsi käytävään. He sulkivat oven perässään, niin etteivät nuo lurjukset ainakaan aivan heti keksisi tätä reittiä.

Susanne istahti Robinsonin viereen ja he kumpikin odottivat hiljaa paikallaan. Heistä tuntui kuin aika olisi kulkenut nopeammin, niin kuin aina silloin kun tiesi, että jotakin inhottavaa oli tulossa.
Robinson toivoi, että Susanne olisi mennyt muiden mukaan, sillä ajatus siitä, että nuo lurjukset tekisivät jotain tälle, tuntui sietämättömältä.
”Susanne, piiloutuisit edes.” Robinson sanoi ja katsoi Susannea silmiin.
”Ja jättäisin sinut yksi noiden ketaleiden armoille.” Susanne sanoi. ”Älä luulekaan, minä pysyn rinnallasi.”
Susannen sanat lämmittivät, mutta se ei poistanut huolta, jota hän tunsi tästä. ’Mokoma jääräpää.’ Robinson ajatteli ja hymähti sitten.
Susanne tuli aivan liki Robinsonia, eikä tämä voinut olla hymyilemättä. Varovaisesti hän kietoi kätensä Susannen olkapäiden ympärille, eikä tämä vastustellut.
Tuota hetkeä ei kestänyt kauaa, kun äkkiä hyvin tuttu kylmä ääni sanoi venytellen. ”Voi kuinka tavattoman suloista.”
”Larson.” Robinson murahti ja hymy hävisi hänen kasvoiltaan.
”Niin mukavaa, kuin teillä onkin, joudun ikävä kyllä keskeyttämään teidän pikku lemmenhetkenne.” Larson sanoi ivallisesti ja jatkoi. ”Me tapaamme taas ja näen, että olet paremmassa kunnossa.”
”Painu hiiteen.” Robinson murahti.
”En taida painua, näet haluaisin keskustella kanssasi.” Larson vastasi ja hymyili omahyväisesti. ”Ikävä kyllä tämä viehkeä seuralaisesi saa luvan siirtyä heidän seuraansa, jotta me voisimme keskustella rauhassa.” Hän lisäsi ja vinkkasi pari miestä noutamaan Susannen sivummalle.
”Minä tiedän asioita, jotka tekisin mieluummin, kuin keskustelisin kanssasi.” Robinson vastasi ja mulkaisi Larsonia rumasti. ”Antaisit Susannen olla.” Hän lisäsi.
”Tai mitä? Sinä isket minua kuonoon vai?” Larson sanoi ivallisesti. ”Nyt asiaan, haluaisin mielelläni tietää minne ystäväsi häipyivät ja toiseksi voisitko antaa minulle sen papyruskäärön.”
”Ensinnäkin se ei enää ole minulla ja toiseksi en tiedä, missä muut ovat.” Robinson vastasi totuuden mukaisesti, pientä kohteliasta ivaa äänessään.
”Ehkäpä voisin virkistää muistiasi.” Larson sanoi ja varoittamatta painoi haava kohtaa Robinsonin jalassa niin lujaa kuin pystyi. Robinson huudahti tuskasta.
”No, joko alkaa muisti pelata?” Larson kysyi teräksisellä äänellä ja katsoi häijysti Robinsonia.
”Johan minä sanoin, ettei se pahuksen papyrus ole minulla, eikä minulla ole aavistustakaan, missä muut ovat.” Robinson vastasi tuskaisella äänellä.

Toisaalla Susanne oli kuullut, Robinsonin huudon ja yritti nyt rimpuilla irti kiinni pitävien miesten otteesta, mutta vahvat kädet pitivät hänet aloillaan. Peck puolestaan tyytyi silmäilemään Susannea julkeasti.

”Hmm… Taidat puhua totta.” Larson totesi ja irrotti otteensa Robinsonin jalasta. ”Eikä minulla ole sinulle enää muuta käyttöä.” Hän lisäsi ja katsoi paljon puhuvasti Robinsoniin.

Susanne rimpuili kahta kiivaammin ja onnistuikin potkaisemaan toista miestä kunnollisesti jalkaan. Mies älähti ja irrotti otteensa Susannesta, joka puolestaan huitoi toista häntä pitelevää miestä nyrkillään minne vain osui.
Yksi iskuista osui suoraan miehen naamaan ja tämä horjahti ja päästi irti. Susanne syöksyi eteenpäin, tyrkkäsi Peckin nurin ja juoksi nopeasti takaisin Robinsonin luokse.

Robinson arvasi, mitä Larson aikoi ja hammasta purren hän nousi seisomaan. Jalkaa särki niin, että hän oli pyörtyä, mutta hän päätti kestää kivun ja katsoi Larsonia suoraan silmiin.
Larson tähtäsi aseellaan Robinsonia ja oli jo painamassa liipaisimesta, kun Susanne syöksyi hänen kimppuunsa. Larson horjahti ja ase laukesi. Pamahdus kaikui ympäri salia.
Robinson horjahti takana olevaa seinää päin ja lysähti sitten maahan.

Susanne ja Larson kierivät maassa yhtenä mylläkkänä. Susanne yritti ottaa aseen pois Larsonilta, mutta kun se tuntui melkein mahdottomalta, hän kumautti mojovasti polvellaan miestä nivusiin.
Larson ulvahti ja jäi kippurassa makaamaan lattialle ja kirosi.
Susanne meni Robinsonin luo ja käänsi tämän varovaisesti ympäri. Luoti oli kyllä osunut, mutta ei onneksi pahasti. Oikean puolen olkapään kohdalla oli paidassa punainen laikku, joka hiljalleen levisi.
”Robinson.” Susanne sanoi ja kyynel valui hänen poskelleen.
Robinson avasi silmänsä ja katsoi Susannea.
”Ei tässä hätää, se vain raapaisi.” Hän sanoi ja pyyhkäisi kevyesti kyyneleen pois Susannen poskelta.

No niin, jäipäs tuo kiperään kohtaan, mutta jatkakaahan te. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 21.09.07 - klo:22:46

”Robinson.” Susanne sanoi ja kyynel valui hänen poskelleen.
Robinson avasi silmänsä ja katsoi Susannea.
”Ei tässä hätää, se vain raapaisi.” Hän sanoi ja pyyhkäisi kevyesti kyyneleen pois Susannen poskelta.


Larsson kohottautui polviensa päälle kiroillen ja piteli nivusiaan irvistellen. Peck ja muut miehet lähestyivät heitä. Peck kysyi Larssonilta,
”olet kunnossa?” Larsson nyökkäsi ja sihahti hampaittensa välistä Susannelle,
”tämän saat kyllä maksaa nainen.”

Susanne ei välittänyt muista, eikä hän edes halunnut kuulla Larssonin uhkailuja, sillä hän oli niin vihainen Robinssonin vuoksi. Raivo naisen sisällä alkoi kiehua kun hän katseli Robinssonin olkapäähän levinnyttä punaista veriläiskää. Robinsson sulki silmänsä ja yritti pysyä tajuissaan, mikä tuntui suunnattoman vaikealta. Hetken kuluttua heikotus vei voiton ja mies vajosi tajuttomuuden lempeään pimeyteen. ”Minä kyllä kostan senkin sika, jos hän kuolee”, Susanne ajatteli mielessään ja käänsi myrkyllisen katseensa Larssoniin.

Susannen raivo ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta Larssoniin. Mies nousi seisomaan ja asteli naista kohti uhkaavasti. Hän tuijotti röyhkeästi Susannen kiivaasti kohoilevaa povea ja antoi katseensa laskeutua hitaasti alaspäin, antaen ymmärtää mitä halusi. Mies käveli Susannen viereen, tarttui naista raudanlujalla otteella käsivarresta ja riuhtaisi naisen ylös Robinssonin vierestä.

”Pidätkö sinä kovista otteista? Hyvä on, katsotaan millainen kissapeto sinusta tulee esiin kun vähän lämmitellään.” Larsson murahti ja raahasi Susannen väkivalloin ulos viidakkoon. Robinsson jäi makaamaan tajuttomana maahan. Peckin vihjaileva nauru saatteli kovakouraista Larssonia ja kauhuissaan vastaan taistelevaa Susannea.

Mies sitoi Susannen kädet ja köytti ne kiinni tämän yläpuolelle, erään puun oksistoon. Susanne huusi hädissään ja harasi vastaan sen minkä kerkesi, mutta mies tunki kätensä naisen suun eteen ja sanoi vihjailevalla äänellä,
”shh, maltahan vielä hetki kissimirri. Kohta saat hieman maistaa todellista miestä” ja alkoi aukoa toisella kädellään housujensa sepalusta. Susanne rimpuili ja potki vastaan, mutta Larsson vain nauroi hävyttömästi. Susanne puraisi miestä käteen, mikä sai vain miehen silmissä hehkuneen kiihkon voimistumaan.

Punaiset pisarat tipahtelivat miehen kämmeneltä maahan kohdasta, missä näkyi pienet hampaan jäljet ja Susanne katsoi säikähtäneenä kun mies nuoli pisarat pois, silmissään eläimellinen katse. Hän tajusi, että miehen käytöksestä oli nyt leikki kaukana. Kauhu Susannen sisällä kasvoi ja hänen silmänsä laajenivat pelosta kun mies tarttui hänen vaatteisiin ja alkoi repiä niitä hänen päältään säälimättömästi. Kankaan repeämisestä syntyvä ääni kuulosti pahaenteiseltä ja nainen alkoi uskoa, ettei hän enää pääsisi pakoon tuota inhottavaa hikistä miestä, joka alkoi nyt koskea hänen paljasta ihoaan kovakouraisesti hampaillaan ja huulillaan.

Kauhun kiljaisut kaikuivat viidakossa Sabinen, Peterin ja muiden korviin. He tiesivät, että Susanne oli pinteessä…


Noh, siinä sitten tämmöinen aika hmm.. väkivaltaeroottinen pätkä tällä kertaa..

Jatkoa odottaen uteliaana..


Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 22.09.07 - klo:00:09
Kauhun kiljaisut kaikuivat viidakossa Sabinen, Peterin ja muiden korviin. He tiesivät, että Susanne oli pinteessä…

He olivat kuulleet käytävään laukauksen, sen jälkeen oli pitkä hiljaisuus, pahaenteinen hiljaisuus.
Kaikki seisoivat paikoillaan, hengitystään pidellen ja peläten pahinta. Samassa kuului kiivasta puhetta ja pian huutoa.
”Mitä hemmettiä siellä tapahtuu?” Peter kysyi hiljaa.
”Susanne on pulassa.” Sabine sanoi ja hänen alahuulensa alkoi väpättää ja hän muisti taas Larsonin inhan kosketuksen ihollaan. ”Meidän on autettava heitä.” Hän jatkoi ja yksi kyynel putosi hänen poskelleen.
”Me emme voi mennä takaisin samaa kautta kuin tulimme tai kävelemme taas suden suuhun.” Peter tuumi. ”Jatketaan hieman eteenpäin ja katsotaan, voisiko jostakin päästä ulos.” Hän lisäsi.
Hiljaisuuden vallitessa he jatkoivat matkaansa ja jokainen tunsi olonsa kurjaksi. Sabine vain mietti, miten yksi ihminen saattoi pilata kaiken täysin ja kiusata viattomia.
Tovin he olivat kävelleet, kun he näkivät valoa, joka siilautui pienestä reiästä katossa.
”Jos tuon saisi isommaksi, niin siitä pääsisi varmasti ulos.” Peter sanoi ja katseli aukkoa mietteissään.
Niinpä sitten hän ja Makedde katsoivat löytyisikö jotain kättä pidempää, jolla isontaa aukkoa.
Lopulta, he päätyivät siihen, että kaksi nostaa yhtä ylöspäin ja yksi yrittää suurentaa aukkoa.
He nostivat Sabinen, joka oli porukan kevyin, niin ylös, että tämä ylettyi käsin repimään aukkoa suuremmaksi. Roskia ja maata varisi hänen ja häntä pitelevien miesten päälle. Aukko suureni hiljalleen ja pian se oli niin suuri, että siitä mahtui läpi.
”Minä menen.” Makedde sanoi, ennen kuin Peter ehti kysyä mitään.
”Minä myös.” Sanoi Sabine.
”Etkä mene.” Peter sanoi, sillä ei halunnut Sabinelle samaa kohtaloa kuin Susannelle.
”Hyvä on.” Sabine suostui, vaikka olisi halunnut auttaa ystäväänsä.
Peter ja Makedde laskivat Sabinen varovaisesti alas, minkä jälkeen Peter auttoi Makedden aukosta läpi.
”Ole varovainen.” Peter sanoi, ennen kuin Makedde katosi näkyvistä.

Ulkopuolella Makedde katseli ympärilleen ja yritti päätellä, missä oli. Hän huomasi, etteivät rauniot olleet kaukana. Hänen olisi nyt päästävä huomaamattomasti lähelle ja estettävä Larsonin aikeet. Mutta miten.
Sitten hän muisti, mitä hän oli kotikylässään oppinut ja tuumi, että ne opit tulisivat nyt tarpeeseen.
Hän hiipi lähemmäksi aluskasvillisuuden seassa ja etsi samalla jotain, mitä käyttää hyväkseen, kasveja hyönteisiä ja ihan mitä tahansa.
Pian hän löysikin pieniä marjamaisia hedelmiä, jotka tiesi myrkyllisiksi ja joiden mehu sai ihon näppylöille, jotka kutisisivat ilkeästi.
Matkallaan hän löysi myös yhden hämähäkin, jonka tiesi vaarattomaksi ulkonäöstään huolimatta, mutta jonka purema saattoi aiheuttaa allergiselle ainakin patin nahkaan, jos ei muuta.
Makedde katseli vielä ympärilleen ja löysi sopivasti onton suoran oksanpätkän. Tämän jälkeen hän jatkoi matkaansa kulkien niin äänettömästi kuin suinkin pystyi ja jonkin ajan päästä hän oli raunioilla. Hän näki kun Larson oli Susannen kimpussa ja lääppi tämän ihoa ja paljasta rintaa.
’Kuinka hävytöntä.’ Makedde ajatteli, kaivoi taskustaan onton oksanpätkän ja kourallisen noita ylikypsiä marjamaisia hedelmiä. Hän laittoi yhden oksaputkiloon, jonka nosti huulilleen ja puhalsi.
Ammus osui Larsonin niskaa, eikä mennyt kuin muutama minuutti ja tämä kynsi niskaansa, joka oli alkanut punoittaa.
Larson kääntyi katsomaan, mistä ammus oli tullut, mutta ei nähnyt muuta kuin viidakkoa. Samassa seuraava ammus osui hänen paljaaseen alavatsaansa. Larson kumartui katsomaan ja huomasi punertavan jonkin valuvan uhkaavasti kohti sukukalleuksia. Äkkiä hän nappasi tuon punertavan murskaantuneen marjamaisen hedelmän iholtaan ja nakkasi sen sivulleen. Ei kestänyt kauaakaan, kun jo hänen alavatsaansa oli ilmaantunut ilkeännäköisiä näppylöitä, jotka kutisivat sietämättömästi.
”Mitä pirua!” Larson älähti ja raapi sietämättömästi kutisevaa alavatsaansa ja niskaansa. Uuden ongelman myötä halut äkkiä hävisivät ja tarkkaavaisuuskin herpaantui, sillä ennen kuin hän huomasi, jokin suuri ja musta kumahti vasten hänen kasvojaan. Hetken aikaa Larson näki tähtiä.
”Makedde.” Susanne sanoi helpottuneen ja kyyneleet valuivat vuolaina hänen poskilleen.
Makedde oli vaiti ja irrotti Susannen köysistä.
Susanne veti vaatteensa päälleen, vaikka ne olivatkin repeilleet. Sitten, jokin sai hänet menemään Larsonin luo ja tallaamaan kunnollisesti miehen arimpaan kohtaan.
”Toivottavasti tuo vie halusi hetkeksi.” Susanne sanoi ja sylkäisi.
”Pitää mennä. Sinä et ole turvassa kun tuo herää.” Makedde sanoi ympärilleen vilkuillen ja toivoi, ettei Larsonin roskajoukko vain ollut kuullut.
”Mutta Robinson, ei häntä voi jättää.” Susanne sanoi vaikka tiesi, että tuo sadistinen lurjus yrittäisi uudestaan, jos saisi tilaisuuden.
”Miten me saamme hänet kuljetettua tällaisessa maastossa?” Makedde kysyi.
”En tiedä.” Susanne sanoi epätoivoisena ja seisoi paikallaan.

No niin sain sitten aikaiseksi raapustaa tällaisen jatkopalasen. Hmm.. taisi tulla pientä huumorin tynkääkin mukaan. :)
Jatkakaahan.
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 22.09.07 - klo:23:36

”Mutta Robinson, ei häntä voi jättää.” Susanne sanoi vaikka tiesi, että tuo sadistinen lurjus yrittäisi uudestaan, jos saisi tilaisuuden.
”Miten me saamme hänet kuljetettua tällaisessa maastossa?” Makedde kysyi.
”En tiedä.” Susanne sanoi epätoivoisena ja seisoi paikallaan.


”Ei me voida jäädä tännekään seisoskelemaan. Yritetään edes kantaa hänet pois roistojen ulottuvilta. Annahan kun mietin hetken.” Makedde sanoi ja katseli ympärilleen kulmiaan kurtistellen. Susanne katseli puissa hyppiviä apinoita ja värikästä lintua, joka suki pitkällä nokallaan siipiään. Hän muisti kuinka hetkeä aikaisemmin maassa lojuva lurjus oli kosketellut hänen paljaita rintojaan hikisillä käsillään. Ajatus sai puistatuksen kulkemaan naisen iholla.

”Tule mennään”, mies sanoi ja sai Susannen säpsähtämään ajatuksistaan. Mies katsoi huolestuneena Susannea ja kysyi sitten,
”Oletko varmasti kunnossa?” Susanne puisteli päätään kalpeana ja kuiskasi,
”Kiitos. Ilman sinua minut olisi..” Susannen lause katkesi ja jäi leijumaan painavana ilmaan.

Läheisestä puusta lentoon lehahtava lintuparvi sai Makedden vaistot valpastumaan.
”Shh, joku on tulossa tännepäin. Meidän täytyy piiloutua ja kätkeä tuo Larsson jonnekin. Köytetään hänet ja raahataan tuonne noiden tiheiden pensaiden kätköihin.” Mies sanoi ääntään madaltaen ja nosti maasta Susannen käsissä olleet köydet.

Nopein liikkein hän kiersi köydet miehen käsiin ja jalkoihin ja solmi ne tiukasti yhteen selkäpuolelta niin, ettei mies päässyt liikkumaan senttiäkään. Makedde nosti Larssonin voimakkailla kasivarsillaan ilmaan ja kantoi miehen pensaiden keskelle piiloon. Susanne seurasi perässä ja vilkuili olkansa yli levottomana. Pensaiden suojissa he kyykistelivät ja tarkkailivat tilannetta.

Hetken kuluttua kuului askelia, jotka lähestyivät. Larsson alkoi virota ja liikahteli silmät ummessa. Susanne katsoi säikähtäneenä Larssonia ja pelkäsi, että tämä virottuaan alkaisi huutamaan toisia apuun. Hän tarttui paitansa hihaan ja repäisi kummastakin hihasta irti kangasriekaleet. Makedde hymyili hyväksyvästi kun Susanne tunki kädet täristen kankaan Larssonin suuhun ja kiepitti toisen riekaleen miehen pään ympäri, sitoakseen suukapulan kiinni kunnolla.
”Hyvä, juuri noin” Mies kuiskasi ja sai Susannen huulille kohoamaan hymyn aavistuksen. Mies kosketti kädellään rohkaisevasti Susannen olkapäätä ja nainen tunsi pelkonsa väistyvän.

Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät paikkaan, minne Susanne hetkeä aiemmin oli ollut sidottuna. Makedde yritti nähdä tulijan kasvot, mutta kasvillisuus peitti ne harmillisesti. Hetken kuluttua kuului vaimeaa puhetta. Susannen silmät laajenevat.
”Minne se pirulainen katosi. Tässä menee koko päivä etsiessä sitä hemmetin miestä. Tällä vauhdilla emme saa toimitettua lastia ostajille ajoissa.” 

Askelten äänet loittonivat ja katosivat sitten viidakon melskeeseen. Larsson yritti liikkua, mutta ei pystynyt. Makedde huomasi Larssonin yrityksen ja katsoi miestä vahingoniloisena. Sitten hän kumartui kuiskaamaan miehen korvaan,
”näin käy sellaisille miehille, jotka eivät arvosta naisia. Pidä hauskaa tämän tytön kanssa sillä aikaa kun me olemme poissa.”

Larsson mumisi vastalauseita suutupponsa takaa, mutta ei saanut ääntänsä kuuluviin. Makedde laski karvaisen hämähäkin Larssonin kasvoille ja virnisti Susannelle sanoen,
”Mitä luulet, osaakohan tuo Larsson pitää tarpeeksi hyvää huolta tästä pikku neidistä? Ovat nimittäin aika äkäisiä puremaan suuttuessaan.” Susannen nauru helmeili viidakon vehreydessä ja sai liaanissa roikkuvan pienen apinan lyömään käsiään yhteen iloisesti äännellen.

”Ja nyt lähdemme hakemaan muut avuksi, että saamme harhautettua Larssonin remmiä ja kannettua Robinssonin pois sieltä pimeästä loukosta.” Makedde sanoi ja iski silmää Susannelle.


jatkakaahan...



Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 23.09.07 - klo:03:48
”Ja nyt lähdemme hakemaan muut avuksi, että saamme harhautettua Larssonin remmiä ja kannettua Robinssonin pois sieltä pimeästä loukosta.” Makedde sanoi ja iski silmää Susannelle.

Vähän ajan päästä siitä, kun Larson oli vienyt Susannen mukaansa, Robinson tuli tajuihinsa.
Hän kuuli Susannen huudon ja toivoi olevansa paremmassa kunnossa, jotta voisi auttaa tätä.
’Kunhan saan sen pahuksen lurjuksen hyppysiini…’ Robinson ajatteli puristaen kätensä nyrkkeihin.
Hän ei kuitenkaan uskaltanut liikahtaakaan, sillä ei halunnut saada Larsonin koplaa niskaansa. ’Uskokoot rauhassa, että olen yhä tajuton.’ Robinson tuumi ja veti itsensä varovaisesti parempaan asentoon. Tulehtunut haava ilmoitti olemassa olostaan, mutta Robinson puri hampaansa tiukasi yhteen, vaikka tuntuikin siltä kuin joku olisi sorkkinut jalkaa veitsellä.
Susannen huuto lakkasi ja Robinson jäykistyi paikoilleen kuunnellen jännittyneenä ulkoa kantautuvia ääniä, mutta kuuli vain viidakon eläinten ääniä ja jossain kauempana joku manasi ja askeleet loittonivat. Hän toivoi, että Susanne olisi kunnossa ja aavisti, että jotain oli tapahtunut. Ainakaan Larsonin kopla ei tainnut olla mielissään, hän päätteli kuunnellessaan manauksia, jotka vaikenivat hetkeksi, kun joku sanoi kovaan ääneen jotakin myöhästyvästä lastista.
Robinson päätti yrittää nousta ja päästä liikkumaan syrjemmälle, kun samassa kuului askelia ja joku asteli hänen luokseen.
”Kas, kas, taisit kuulla, kun Larson piti hieman lystiä hemaisevan ystäväsi kanssa.” Peck sanoi ja silmäili Robinsonia. ”Yritätkö kenties livistää?”
Robinson oli vaiti, mutta katseli Peckiä murhaavasti.
”Et varmaankaan tullut rupatellaksesi kanssani.” Robinson sanoi yrittämättäkään peitellä raivoa äänessään.
”Ei, en tullut. Ajattelin vain hoitaa loppuun sen, mikä Larsonilta jäi kesken, kun hän häipyi huvittelemaan.” Peck sanoi venytellen ja virnuili julkeasti.
Robinson nousi seinästä tukea ottaen seisomaan ja yritti koko ajan olla laskematta painoaan kipeälle jalalleen, nojaten varovaisesti takanaan olevaan viileän kosteaan seinään. Näennäisen ilmeettömästi hän katseli Peckiä, joka seisoi itsevarmana paikallaan ja tähtäsi aseellaan Robinsonia. Peck ei huomannut vaarallista kiiltoa, joka oli ilmaantunut Robinsonin tummiin silmiin, eikä sormia, jotka puristuivat tiukasti nyrkkiin. Hän ei tajunnut, että hänen edessään oli mies, jolla ei enää ollut mitään menetettävää ja joka oli äärimmäisen huonolla tuulella.
”On aika lopettaa tämä joutavanpäiväinen löpinä ja hoitaa homma.” Peck sanoi ja hänen kasvoilleen nousi kova ja ylimielinen ilme.
”Todellakin” Robinson sanoi matalalla äänellä ja katsoi Peckiä kulmiensa alta silmät vaarallisesti välähtäen.
Ennen kuin Peck ehti laukaista asettaan, Robinson keskitti kaiken voimansa ja hyökkäsi päin yllättynyttä roistoa, joka kaatui selälleen lattialle. Ase laukesi, mutta luoti ei osunut Robinsoniin, vaan upposi seinään hänen takanaan, lennättäen pölypilven jälkeensä. Miehet pyörivät lattialla ja hetken päästä Robinson oli alimmaisena ja Peck hänen päällään toinen käsi hänen kaulallaan ja toinen valmiina iskemään.

Ulkona, Susanne ja Makedde olivat aikeissa lähteä liikkeelle piilostaan, kun he kuulivat laukauksen.
”Robinson.” Susanne henkäisi ja valahti kasvoiltaan kalman kalpeaksi.
”Mennään.” Makedde sanoi ja he juoksivat ovelle toivoen, etteivät muut miehet ilmaantuisi vielä takaisin.

No niin jatkakaahan... :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 23.09.07 - klo:22:11
Ulkona, Susanne ja Makedde olivat aikeissa lähteä liikkeelle piilostaan, kun he kuulivat laukauksen.
”Robinson.” Susanne henkäisi ja valahti kasvoiltaan kalman kalpeaksi.
”Mennään.” Makedde sanoi ja he juoksivat ovelle toivoen, etteivät muut miehet ilmaantuisi vielä takaisin.


Oviaukolla he huomasivat Peckin, joka istui Robinssonin päällä nyrkki korkealle ilmaan kohotettuna. Mies käänsi kummastuneena katseensa oviaukkoon ja kurtisti kulmiaan nähdessään tulijat.

”Mitä pirua!” Peck manasi ja hänen kätensä pysähtyi kesken lyönnin. Robinsson tajusi tilaisuutensa tulleen ja tarttui Peckiä tiukasti munista ja puristi niin kovaa, että sai miehen huutamaan kivusta ja näkemään tähtiä sumenevissa silmissään. Makedde ei aikaillut vaan ryntäsi Robinssonin avuksi ja pian Peck makasi tajuttomana maassa.

”Ne palaavat varmasti pian tänne takaisin. Meidän täytyy kiirehtiä.” Susanne hoputti ja vilkuili peloissaan suuaukolta viidakkoon. Makedde nosti Robinssonin pystyyn, tukien miestä hartioillaan.
”Pystytkö varaamaan jalan päälle laisinkaan?” Makedde kysyi ja katsoi Robinssonin kalpeita kasvoja. Mies puisti päätään ja hänen ohimolleen kohosi hikipisaroita.

Susanne katseli hermostuneena ympärilleen ja yritti keksiä ratkaisua. Makedde murahti ja sanoi,
”no nojaudu selkääni vasten, niin kannan sinut reppuselässä. Nyt on jo nimittäin kiire, eikä tässä siis muukaan auta. Yritä kestää, vaikka tämä luultavasti sattuu kovasti.”

Susanne kulki edeltä ja hän tärisi kiinni jäämisen pelosta. Makedde nosti Robinssonin vahvaan selkäänsä ja alkoi kantaa miestä hieman horjahdellen kohti oviaukkoa ja viidakkoa. He etenivät harmillisen hitaasti ja Susanne oli melkein varma, etteivät he ennättäisi piiloon ajoissa. Päästyään viidakon kätköihin, Makedde horjahti puuta vasten ja sai Robinssonin ulvahtamaan kivusta. Susanne katsoi huolestuneena miehiä ja ryntäsi tukemaan Robinssonin laskeutumista pensaston suojiin.

”Hyvä. Nyt minä lähden hakemaan muita. Jää sinä tänne Robinssonin kanssa ja tee hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi.” Makedde sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Otettuaan kaksi askelta hän kuitenkin pysähtyi,  kääntyi ympäri ja poimi jotain maasta jalkojensa juuresta.
”Niin tosiaan. Susanne, ottaisitko tämän juuren? Katkaise se ja voitele siitä valuva maiti haavaan. Sen pitäisi auttaa ainakin näin ensi hätään.” Susanne otti kasvin Makeddelta ja teki niin kuin mies pyysi.

Makedde hävisi tiheän kasvillisuuden sekaan ja he jäivät istumaan maahan kahdestaan, suurta puunrunkoa vasten. Robinsson katseli hellästi Susannea, jota selvästikin pelotti hieman. Susanne hymyili miehelle ja yritti näyttää rohkealta. Robinsson siirsi heidän istumapaikkansa hieman, puun varjoisien lehtien alle missä oli oiva piilopaikka, saadakseen Susannen mielen rauhoittumaan. Se auttoi hieman, sillä nainen alkoi rentoutua. Istuttuaan kymmenisen minuuttia hoitamassa Robinssonin jalkaa, alkoi kuulua hyvin läheltä katkeavien risujen ääntä. Maa tömisi ja Susanne painautui säikähtäneenä Robinssonin lämmintä vartaloa vasten. Mies kiersi kätensä naisen ympärille ja pidätti hengitystään.


Mitä seuraavaksi tapahtuu…?
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 25.09.07 - klo:00:15
Maa tömisi ja Susanne painautui säikähtäneenä Robinssonin lämmintä vartaloa vasten. Mies kiersi kätensä naisen ympärille ja pidätti hengitystään.
Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät aivan sen paikan läheisyyteen, missä Robinson ja Susanne istuivat.
Kaksi miestä keskusteli kiivaaseen sävyyn, kunnes heidän sanailunsa keskeytti jostakin kauempaa kuuluva huuto. Larson oli löydetty ja päästetty tukalasta paikastaan ja nyt hän raivosi alaisilleen, kun ei saanut Makeddea tai ketään muutakaan hyppysiinsä. Miehet lähtivät äänen suuntaan ja piilossa olijat kuuntelivat huojentuneina loittonevia askelia.

He tyytyivät odottamaan hiljaa paikallaan, peläten yhä, että heidät löydettäisiin, kun äkillinen rapsahdus sai kummankin säikähtämään ja katselemaan ympärilleen. Ketään ei tullut, vain pieni utelias apina kapusi alas oksaltaan, missä se oli seurannut tapahtumia kiinnostuneena. Nyt se laskeutui Susannen pään päälle ja alkoi itsekseen pärpättäen hypistellä uteliaana Susannen hiuksia.
”Taisit saada uuden ystävän.” Robinson sanoi naurahtaen.
”Niin taisin.” Susanne sanoi hymyillen ja ihmetteli, mitä pikkuapina mahtoi hänen päästään löytää.
Hän ei uskaltanut liikkua, jottei säikäyttäisi uutta pikkuystäväänsä. Robinson puolestaan seuraili huvittuneena apinan touhuja. Jostain kuului kova rapsahdus, pieni apina säikähti ja ampaisi vikkelästi oksalleen, josta se pärpätti jotakin, kuin moittien häiritsijää.
”Mikähän sen säikäytti?” Robinson kysyi ja katsoi Susannea, joka tuijotti jonnekin sivulleen.
Robinson katsoi samaan suuntaan ja oli huudahtaa hämmästyksestä, nähdessään mustat kasvot lehvien välissä. Tuo katselija astui heidän luokseen lehvien välistä ja Robinson huomasi, että mies oli solakka ja ylväs, eikä hänellä ollut yllään kuin lannevaate, sekä kultaiset nilkka-, ranne- ja kaularenkaat. Mies oli kuin suoraan vanhoista seikkailukirjoista pompannut, mutta olemukseltaan ystävällinen. Mies sanoi jotain ja pieni apina hyppäsi yhä pärpättäen hänen olkapäälleen. Tämän jälkeen mies viittoili heitä seuraamaan itseään, mutta Robinson puisti päätään ja osoitti jalkaansa ja yritti elein kertoa olevansa kykenemätön kävelemään. Mies tuntui ymmärtävän, kääntyi katsomaan taaksepäin ja huikkasi omalla kielellään jotakin. Melkein heti ilmaantui paikalle kaksi samoin pukeutunutta, tummahipiäistä solakkaa miestä, jotka nostivat varovaisesti Robinsonin maasta.
Tuo mies, jolla oli apina olkapäällään, alkoi astella takaisin suuntaan, josta oli tullut, noiden kahden Robinsonia kantavan miehen seuratessa. Susanne seurasi heitä ja ihmetteli keitä he olivat ja mistä tulivat.
’Ainakin he vaikuttavat ystävällisiltä.’ Susanne ajatteli astellessaan ääneti noiden uusien tuttavuuksien perässä.
Susanne ei tiennyt kuinka kauan he olivat patikoineet, kun maisema alkoi muuttua ja kauempana, korkeiden rinteiden välissä oli aitauksen ympäröimä kylä, jonne heitä vietiin. Kesti vielä ainakin jonkin aikaa, kunnes he olivat perillä ja astuivat isosta puisesta portista sisään. Heidät johdatettiin aivan kylän keskellä olevalle aukiolle. Robinsonia kantaneet miehet asettivat tämän varovaisesti maahan ja katosivat jonnekin. Pikkuinen apinaystävä hyppäsi alas isäntänsä olalta ja kipitti uusien ystäviensä luokse tekemään uudelleen tuttavuutta ja kiipesi Robinsonin syliin pärpättäen tyytyväisenä jotakin.
”Mitähän he tahtovat?” Robinson kysyi ja rapsutti varovaisesti uuden ystävänsä pehmoista turkkia.
”En tiedä, mutta he eivät vaikuta pahantahtoisilta.” Susanne sanoi ja katseli kiinnostuneena ympärilleen.
Kylä koostui pienistä savimajoista, joissa lehvistä tehdyt katot, jotka auringon paahde oli kellastuttanut ja näytti oikeastaan kodikkaalta. Jossain aika lähellä taisi olla pieni joki, josta kylään saatiin vettä. Kylän naiset olivat askareissaan ja portilla oli pari solakkaa ja jänteikästä miestä vartiossa, pitkät keihäät kädessään ja kauniisti koristelu kilpi toisessa. Nämä ihmiset eivät välittäneet muun maailman teknisistä ihmeistä, vaan halusivat viettää mieluummin maanläheistä elämää, jossa ei tarvinnut murehtia mistään. He olivat varmaankin elelleet täällä kaikessa rauhassa ilman, että kukaan oli koskaan saanut heistä tietää, paitsi nyt he. Susanne päätti, ettei kertoisi heistä kenellekään, sillä kunnioitti näiden ihmisten tahtoa olla omissa oloissaan.

Toisaalla Makedde juoksi kasvien suojassa takaisin sinne, minne Peter ja muut olivat jääneet. Hän ehti aukon luo, kun äkkiä pusikosta loikkasi mies hänen eteensä. Hetken he katselivat toisiaan ja sitten Makedden kasvot sulivat hymyyn, sillä hän tunsi vastaan tulijan.
”Odota haen muut.” Hän sanoi miehelle tämän omalla kielellä, sillä arvasi, mitä tämän mielessä liikkui.

Alhaalla käytävässä, Peter, Sabine, Jim ja Jefferson odottivat Makeddea kärsimättömänä. He olivat kuulleet myös laukauksen ja pelkäsivät pahinta.
Peter ei pystynyt istumaan paikallaan, vaan asteli edestakaisin ja katseli väliin aukosta ulos, muttei nähnyt muuta kuin kasvillisuutta, joka sen reunalla rehotti. Pitkältä tuntuvan ajan päästä alkoi kuulua askelia, jotka pysähtyivät äkisti. Hetken oli aivan hiljaista, mutta sen rikkoi Makedden tuttu ääni joka sanoi jollekin jotain, mitä he eivät ymmärtäneet. Seuraavassa hetkessä tuo musta naama kurkisti aukosta sisään hymyillen.
”Sain juuri kuulla, että Robinson ja Susanne ovat turvassa.” Makedde sanoi. ”Autan teidät sieltä pois ensin ja kerron sitten lisää.” Hän lisäsi ja ojensi kätensä auttaakseen käytävässä olijat ylös.
Ei kestänyt kauaakaan, kun kaikki oli autettu käytävästä ja he katselivat kummissaan lannevaatteeseen pukeutunutta tummaa, solakkaa miestä, joka hieman muistutti Makeddea.
Mies sanoi jotakin ja viittoili heitä seuraamaan itseään.
”Hän tahtoo, että seuraamme.” Makedde tulkitsi.
”Hyvä on.” Peter sanoi.
Niin he sitten lähtivät seuraamaan tuota miestä, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä.

Kylässä, Robinson ja Susanne olivat yhä paikoillaan ja miettivät, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hetken päästä tuo mies, joka oli heidät kylään johdattanut, tuli heidän luokseen ja ojensi puusta tehdyn juoma astian Robinsonille. Astiassa oli jotain juomaa, jota Robinson katsoi kummastuneena. Mies teki juomista tarkoittavia eleitä ja osoitti sitten Robinsonia.
”Luulen, että hän haluaa sinun juovan tuon.” Susanne sanoi.
”Hyvä on, pohjanmaan kautta.” Robinson sanoi ja teki työtä käskettynä. Juotuaan hän ojensi tyhjän astian takaisin miehelle ja yritti kiittää elein. Hetken kuluttua hän tunsi olonsa kummalliseksi ja sitten kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään. ”Mitä kummaa siinä juomassa oli?” Robinson mumisi ja kaatui selälleen.
”Hei, mikäs sinulle tuli?” Susanne kysyi ja ravisteli Robinsonia, joka ei reagoinut mitenkään.
Äkkiä suuri käsi laskeutui Susannen olalle ja tämä kääntyi ja oli kumauttaa kysymättä, mutta laski sitten kätensä alas, kun huomasi että tarttuja oli Makedde.
”On parempi, että hän nukkuu nyt, kylän poppamies poistaa luodin.” Makedde selitti.
”Ai, mutta eikö olisi parempi jos se tehtäisiin sairaalassa.” Susanne sanoi.
”Poppamies osaa asiansa.” Makedde sanoi. ”Minä tiedän, sillä on hän minuakin joskus hoitanut.”
Susanne katseli, kun kaksi solakkaa miestä nosti Robinsonin ja kuljetti tämän ripein askelin erääseen majaan, jonka oven kamanaa koristivat puhvelin sarvet. Tämän jälkeen Susanne kääntyi ja huomasi, että muutkin seurueen jäsenet olivat paikalla. Hän tunsi itsensä iloisemmaksi kuin aikoihin.
”Susanne oletko kunnossa?” Sabine huudahti ja loikki halaamaan ystäväänsä. ”Eihän se paskiainen ehtinyt tehdä mitään?” Hän kysyi.
”Ei.” Susanne vastasi ja värähti taas muistaessaan tuon niljakkeen kosketuksen ihollaan. ”Makedde ehti, tuota hävittää hänen halunsa.” Susanne sanoi virnistäen.
”No minä vain käytin paria pikku marjaa ja yhtä ystävällistä kahdeksanjalkaista ystävääni.” Makedde sanoi ja hymyili niin, että koko valkoinen hammaskalusto vain näkyi. ”Päällikkö tahtoo tavata teidät, menkäämme.” Hän lisäsi ja osoitti suurinta majaa, jonka oven kamanaan oli kiinnitetty norsun syöksyhampaat.

No niin tulihan... öö ehkä pikkuisen kliseinen jatkopala, mutta ei se mittää.
Jatkakaatten te... :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 27.09.07 - klo:21:15
”Päällikkö tahtoo tavata teidät, menkäämme.” Hän lisäsi ja osoitti suurinta majaa, jonka oven kamanaan oli kiinnitetty norsun syöksyhampaat.

Makedde johdatteli joukon yhteen niistä majoista, joissa kellastuneet katot koristivat savisia seiniä ja suojasivat hyvin paahtavalta auringolta. Majassa oli viileää ja hämärää. Keskellä oleskelutilaa hehkui punainen hiillos ja oven vieressä oli puusta kaiverrettu kaukalo täynnä vettä. Majan perällä, hämärimmässä nurkassa istui laiha ja tummaihoinen mies, jonka valkoiset silmät hohtivat ihon tummuutta vasten.

Mies ojensi kätensä Makeddea kohti, paljasti harvat hampaansa iloisella hymyllään ja sanoi jotain, mitä muut majassa olevat eivät ymmärtäneet lukuun ottamatta Makeddea, joka vastasi miehelle tuttavallisesti. Makedde meni miehen luo, joka selvästikin oli päällikkö ja auttoi miehen ylös heinien päältä, jotka toimivat nähtävämminkin makuusijana.

Makedde kääntyi muihin päin, taputteli miestä hartioille tyytyväisenä ja kertoi,
”Tässä on heimon päällikkö Imamu. Hän syntyi heimonsa johtajaksi ja kerrotaan, että hän sai syntyessään erityisen lahjan, jota siunauksena pitävät - yhteyden henkimaailmaan kuolleen kaksoisveljensä kautta. Se tekee Imamusta hyvin suuren johtajan heimonsa silmissä.”

Kaikki katsoivat uteliaina miestä, jolla oli viisas katse ja suora ryhti. Imamu näytti suurelta mieheltä, jolla oli vielä ulkoista olemustaan suurempi sisäinen viisaus. Susanne ja Sabine hymyilivät. He tervehtivät nyökkäämällä ja sanomalla nimensä ääneen. Miehet tekivät samoin ja kumarsivat kohteliaasti Imamulle, joka puhui vilkkaasti kieltään ja löi kätensä yhteen. Puiset korut roikkuivat miehen kurtuisista korvista. Niihin oli kaiverrettu antiloopin kuvia. Miehen tasaista rintakehää peitti nahkainen riepu, joka oli koristeltu pienillä luun ja hampaan kappaleilla.

Sabinen katse kiinnittyi luun ja hampaiden palasiin ja pieni epäilys kävi hänen mielessään. Makedde huomasi sen ja naurahti huvittuneena.
”Ei tarvitse pelätä. Heimo ei syö ihmisten lihaa, eikä skalpeeraa tai muulla tavoin fileeroi vieraitaan.” Mies vakuutti hymyillen ystävällisesti Sabinelle. Sabine punastui kevyesti ja painoi nolostuneen katseensa maahan.

Imamu katsoi Sabinea ja kysyi jotain Makeddelta. Makedden vastaus sai Imamun nauramaan leveästi. Kukaan ei ymmärtänyt mistä he puhuivat. Imamu siirtyi Sabinen vierelle, otti yhden luunpalasen irti nahkaisesta asustaan ja painoi sen naisen kämmenelle. Mies katsoi Sabinea ystävällisesti ja sanoi jotain. Nyt Sabine huomasi, että Imanun silmät olivat ruskeat ja niissä asui sisäinen rauha. Nainen puristi luunsirun kämmenensä sisään ja kysyi Makeddelta,
”mitä hän sanoi?”
”Se on leijonan kyljestä kaiverrettu pala. Imamu todisti nuorena poikana rohkeuttaan saalistamalla heimoa hätyytelleen leijona naaraan paljain käsin.” Makedde vastasi.

Sabine hymyili Imamulle, painoi nyrkissä olevan kätensä rintaansa vasten ja sanoi,
”sanoisitko hänelle, että pidän luusta hyvää huolta ja yritän olla hänen rohkeutensa kantajan arvoinen.” Makedde kertoi viestin Imamulle, joka näytti ilahtuvan kuulemastaan kovasti. Mies istutti Sabinen viereensä, kehoitti käsillään muitakin istumaan hiilloksen ympärille ja tarjosi kuumilla kivillä levänneitä lihapaloja vierailleen.

Samaan aikaan viidakon keskellä vaelsi miesjoukko, joka etsi vankejaan kiukkuisina. He olivat epätoivoisia, sillä aika oli käymässä vähiin..

Jatkoa..
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 28.09.07 - klo:20:30
Samaan aikaan viidakon keskellä vaelsi miesjoukko, joka etsi vankejaan kiukkuisina. He olivat epätoivoisia, sillä aika oli käymässä vähiin.
Larson tiesi, että jos he palaisivat tyhjin käsin, kauppa raukeaisi ja he jäisivät ilman sovittua summaa, jonka menetyksen ajatteleminenkin pisti vihaksi.
Eniten Larsonia kuitenkin sapetti, se että hänet oli keskeytetty ja nahka kutisi yhä sietämättömästi. Mikä taas muistutti kuinka hänet oli paketoitu ja se hämähäkki, jonka jalat tuo lurjus yhä saattoi tuntea kasvoillaan, vaikka tuo otus oli nakattu nopeasti pusikkoon.
Myös jalkoväli tuntui kumman aralta ja tuon naisen ajatteleminen ei ainakaan asiaa helpottanut mitenkään.
'Miten kaikki saattoikaan mennä näin pahasti pieleen, senhän piti olla helppo keikka, eikä todistajia pitänyt jäädä kertomaan tapahtuneesta. Sen yhden olisi saanutkin päiviltä, jos se pirun akka ei olisi ruvennut hankalaksi.' Larson ajatteli ja tämä sai hänet entistäänkin huonommalle tuulelle.
Muut Larsonin seurueesta saivat siis kärsiä miehen huonotuulisuudesta ja se alkoi hiertää välejä, vaikkei Larson sitä huomannutkaan.
Pian Larson kyllästyi täysin sademetsässä ravaamiseen ja päätti, että he leiriytyisivät lähelle raunioita. Hän itse koettaisi saada yhteyden ostajaan ja pyytäisi muutaman lisäpäivän tavaran toimitusta varten.
'Entä tuo nainen, niin hänet Larson hoitelisi, kunhan saisi käsiinsä ja tällä kertaa hän varmistaisi, ettei yllättävää häiriötä pääsisi tulemaan.' Larson ajatteli istuessaan ja odottaessaan päivällisen valmistumista.

****

Kylässä seurue söi tarjottua ruokaa, mikä tulikin tarpeeseen, sillä siitä olikin jo aikaa, kun he olivat viimeksi syöneet.
Pian ovelle kolkutettiin ja sisälle astui tuo mies, jonka Susanne ja Robinson olivat aikaisemmin tavanneet.
Mies tervehti ensin päällikköään ja selitti sitten tälle jotain.
”Suhuba kertoi, että poppamiehemme Dibia on saanut luodin poistettua Robinsonin jalasta.” Makedde käänsi.
”Hienoa, me jäämme näille ihanille ihmisille suureen kiitollisuuden velkaan.” Susanne sanoi ja hymyili.
Makedde kertoi Suhuballe, mitä Susanne oli sanonut ja tämä, sekä Imamu hymyilivät vastaukseksi.
Kun Suhuba oli poistumassa, tuo pikku apina luikahti sisälle majaan ja kipusi Susannen olalle saaden kaikki nauramaan. Suhuba sanoi jotain hymyillen.
”Suhuba sanoo, että Mtima pitää sinusta.” Makedde tulkitsi.
”Sekö sinun nimesi onkin, hauska tutustua.” Susanne sanoi hymyillen ja tarttui apinan pikkuiseen käteen varovaisesti, kuin tervehtiäkseen tätä.
Apina pärpätti jotakin takaisin ja sai muut nauramaan.

Dibian majassa Robinson alkoi heräillä. Hän tunsi olonsa hieman sekavaksi ja suussa maistui pahalle, aivan samalle kuin joskus vuosia sitten, kun hän oli elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran nautiskellut oikein kunnolla ja kärsinyt seuraavan päivän kunnollisesta krapulasta. Silloin hän oli päättänyt, ettei ikinä enää tekisi samaa. Mutta siinä juomassa ei voinut olla pelkkää alkoholia, sillä se oli vaikuttanut huomattavasti nopeammin, mutta toisaalta, eihän hän ollut kunnolla syönytkään aikoihin.

Hän katseli ympärilleen ja huomasi olevansa kodikkaassa majassa. Ovesta siilautui auringon valo sisälle. Sivulta kuului rykäisy ja varovaisesti hän kääntyi katsomaan. Hän näki sivullaan vanhan miehen, joka istui paikallaan ja katseli potilastaan tyytyväinen ilme kasvoillaan.
Robinson kohottautui käsiensä varaan ja huomasi, että haavan kääreet oli vaihdettu, eikä jalka ollut enää aivan niin kipeä, kuin mitä se oli ollut.   

No niin tulikin lyhyempi jatkopala tällä kertaa.
Jatkakaahan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 28.09.07 - klo:22:59
Robinson kohottautui käsiensä varaan ja huomasi, että haavan kääreet oli vaihdettu, eikä jalka ollut enää aivan niin kipeä, kuin mitä se oli ollut.   

Vanha mies istui paikallaan ja oviaukosta siivilöityvä auringon kajo värjäsi majan savisille seinille kultaisen neliön. Iso kärpänen surisi olkien päällä Robinssonin vieressä ja siirtyi sitten etsimään kärsällään miehen iholta hikeä. Maasta kohosi mullan ja saven tuoksu, joka sekoittui heikkoon savun aromiin. Savu kohosi nurkassa kytevistä hiilistä, joiden päälle oli levitetty teräaseita. Mies istui liikahtamatta ja Robinssonin täytyi aivan räpäyttää silmiään varmistaakseen, oliko mies elävä laisinkaan, sillä niin hiljaa ja paikoillaan tämä istui.

Mies nousi yllättäen paikoiltaan ja astui lähemmäksi Robinssonia. Miehen kasvoilla oli tyyni ja ystävällinen ilme ja miehen käynti oli yllättävän ketterää korkeasta iästä huolimatta. Kauempaa katsottuna miestä olisi voinut luulla kaksikymmentä vuotta nuoremmaksi, mutta kun hänen kasvojaan tarkasteli läheltä, huomasi iän kuluttaneet uurteet otsalla ja hiusten iän vaalentaman pigmentin.

Robinsson hymyili miehelle. Hän tervehti miestä sanoen,
”hei” ja  haroi tummia hiuksiaan hämmentyneenä. Vanha mies taputteli Robinssonin jalkaa ja sanoi jotain mitä toinen ei ymmärtänyt lainkaan. Mies nosteli kädellään sidettä ja Robinsson katseli miehen puuhia äänettömänä. Hän tiesi, ettei vanhus ollut vaarallinen ja jotenkin hän aavisti, että Susannellakaan ei ollut hätää. He olivat turvassa tämän heimon luona ja tämä vanhus hoiti hänen jalkaansa pelkkää hyvyyttään.

 
Sori väsyttää ihan kamalasti kun meni myöhäksi tuo kotiin tulo kun piti käydä ostamassa vanhemmalle tytölle talvivaatteita koulun jälkeen yms. Joten ajatus ei oikein kulje tuon tarinan suhteen, ehkä se kulkee seuraavassa jatkossa. Jatka sinä tästä…



Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 29.09.07 - klo:17:19
Hän tiesi, ettei vanhus ollut vaarallinen ja jotenkin hän aavisti, että Susannellakaan ei ollut hätää. He olivat turvassa tämän heimon luona ja tämä vanhus hoiti hänen jalkaansa pelkkää hyvyyttään.
Robinson seurasi miehen puuhia ääneti. Kun mies katsonut jalan hän kääntyi ja otti jotakin käteensä.
Tämän jälkeen mies kääntyi taas Robinsoniin päin kädessään pieni astia. Hän ojensi pientä astiaa kohti Robinsonia, joka katsoi sitä epäluuloisena.
Hän katsoi Dibiaa ja sitten tämän kädessä olevaa kulhoa kysyvästi, jolloin vanhus otti kulhosta kulauksen, kuin näyttääkseen, ettei juomaan oltu mitään ylimääräistä laitettu ja ojensi tämän jälkeen kulhoa uudelleen Robinsonille.
Robinson otti kulhon ja hörppäsi siitä aimo kulauksen ja huomasi, että se olikin vain vettä. Nolona hän vilkaisi miestä ja hörppäsi toisenkin kulauksen vettä, tämän jälkeen hän ojensi astian takaisin vanhukselle, joka otti sen huvittuneena vastaan.
Robinson puolestaan kävi takaisin makuulle, sillä tunsi itsensä väsyneeksi. Päivä oli ollutkin varsin toiminnantäytteinen. Jonnekin kaukaisuuteen katsellen Robinson ajatteli aamua, miten rauhallista silloin oli ollut ja siitä ajatukset eksyivät Susanneen ja sitten hiljalleen muihin päivän tapahtumiin, joita hän ei välittänyt liiemmin kerrata.
Hän värähti muistaessaan vielä Peckin kouran puristuksen kaulallaan ja ajatteli, että tuo lurjus saisi kyllä maistaa omaa lääkettään, jos he sattuisivat vielä kohtaamaan. Hetken päästä ajatukset eksyivät takaisin Susanneen ja siihen miten lämpöiseltä tämä oli tuntunut heidän istuessaan toisissaan kiinni sademetsässä lehvien kätköissä. Miten hyvältä hänen läsnäolonsa olikaan tuntunut.
Näihin ajatuksiin hän nukahti ja Dibia katseli potilastaan hymyillen kuin olisi tiennyt, mitä toinen oli ajatellut.

Päällikön majassa oli vapautunut tunnelma ja seurue rupatteli keskenään niitä näitä, Makedden tulkitessa heidän sanomisensa Imamulle ja päinvastoin. Pikku apina Mtima puolestaan hauskutti seuruetta tekemällä pieniä temppuja ja kiipeillessään toisten olkapäille tai pään päälle koko ajan iloisesti pärpättäen. Susanne puolestaan mietti, miten Robinson mahtoi voida, vaikka tiesikin, että tämä oli hyvissä ja osaavissa käsissä. Kun ruoka oli syöty, Suhuba saapui heidän luokseen ja ohjasi heidät vierasmajoihin, miehet toiseen ja naiset toiseen. Ne oli vieraita varten laitettu, molemmissa oli makuupaikat ja keskellä nuotio, joka lämmittäisi yöllä.
Osa seurueesta päätti jäädä vielä aukiolle istuksimaan ja rupattelemaan. Jefferson kaivoi sen risan lähettimen ja päätti käyttää auringon valon hyödykseen, kun vielä ehti ja alkoi katsoa saisiko sen korjattua. Joukko lapsia tuli uteliaana katselemaan Jeffersonin puuhasteluja, sillä he eivät olleet koskaan tuollaista vempelettä nähnyt.

Suhuba pyysi elein Susannen mukaansa ja johdatti tämän tuon puhvelinsarvin koristetun majan luokse, työnsi oven auki ja kehotti Susanne astumaan sisään. Sisällä oli hämärää ja Dibia istui taas nurkassaan tyynenä ja koko kurttuisella naamallaan hymyillen. Robinson makasi nukkuma-alustalla ja näytti olevan sikeässä unessa. Susanne meni lähemmäksi ja laskeutui polvilleen Robinsonin viereen.
Hän katseli ääneti Robinsonin levollisia kasvoja ja huomasi miten ystävällisiltä ja lempeiltä ne näyttivät. Hänen leukaansa koristi parransänki ja tumma ja ohimoilta jo harmaantuva tukka oli sekaisin, mutta se ei pahentanut hänen piirteitä ollenkaan, vaan enemminkin paransi. Katsellessaan Robinsonin levollista olemusta, Susanne tunsi vastustamatonta halua suudella Robinsonia. Hän hillitsi itsensä, sillä ajatteli, ettei se juuri nyt ollut sopivaa.

Toisaalla, lurjuksien leirissä tunnelma oli kireä. Larsonin oli onnistunut saada viikon lisäaikaa tavaran toimittamiseen. Siitä huolimatta hän oli huonolla tuulella, sillä se yksi kartta puuttui. Se yksi joka kertoisi kuinka vältellä ansat, joita tuon todellisen aarteen läheisyyteen oli laitettu.
Aurinko laski mailleen ja pimeys peitti sademetsän tummaan vaippaansa. Kuu nousi taivaalle loistaen kilpaa tähtien kanssa. Yöeläimet heräilivät taas koloistaan ja lähtivät liikkeelle.
Leirissä puolestaan roistot painuivat nukkumaan yhden jäädessä vahtiin.

Ilta saapui myös kylään ja pimeän laskeuduttua Jefferson laittoi lähettimen takaisin reppuunsa ja vei sen vierasmajaan. Hän palasi takaisin muiden seuraan ja pian myös Susanne ja Sabine liittyi heidän seuraansa.
Aukiolla paloi suuri nuotio ja muita kyläläisiä istuskeli sen ympärillä, myös Dibia ja Imamu olivat tulleet heidän seuraansa.
Väsyneenä Susanne katseli kuinka nuotiosta kohoavat lieskat lähettivät kirkkaita kipunoita yötaivaalle. Hän kuunteli tulen rätinää ja tasaista rummun kuminaa, sillä pari miestä oli tuonut kaksi korkeaa kauniisti koristeltua rumpua, joiden pingotettuja kalvoja he nyt tasaiseen tahtiin takoivat käsillään. Muutama nainen tanssi nuotion ympärillä liikkuen sulavasti kuin tulenlieskat.   

No niin tässä vaihteeksi pieni jatkopalanen. Jos tää vaikuttaa sekavalta, niin se johtuu siitä että väsyneenä kirjoittelin.
Mutta, jatkakaahan...

Edith.... kirjoitusvirheitä korjailin...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 30.09.07 - klo:01:21
Väsyneenä Susanne katseli kuinka nuotiosta kohoavat lieskat lähettivät kirkkaita kipunoita yötaivaalle. Hän kuunteli tulen rätinää ja tasaista rummun kuminaa, sillä pari miestä oli tuonut kaksi korkeaa kauniisti koristeltua rumpua, joiden pingotettuja kalvoja he nyt tasaiseen tahtiin takoivat käsillään.
Muutama nainen tanssi nuotion ympärillä liikkuen sulavasti kuin tulenlieskat.


Yksi naisista tanssi Susannea ja Sabinea kohti. Nainen tarttui kumpaakin käsistä ja veti heitä kohti loimuavaa nuotiota. Susanne ja Sabine katsoivat hämmentyneinä kun nainen näytti heille kuinka vartaloa liikuteltiin rummunrytmissä. Toivuttuaan alku hämmennyksestä Susanne virnisti ja antoi lantionsa liikkua ja hänen kömpelöt jäljittelynsä sai heimon naisissa aikaan huvittuneita naurahduksia. Sabinekin uskaltautui yrittämään ja pian he saivat avukseen lauman heimon naisia, jotka iloisesti nauraen tulivat auttamaan vieraitaan ja ohjaamaan käsillään heidän kömpelöitä liikkeitä sulavimmiksi.

Robinssonkin havahtui kuullessaan nuotiolta kantautuvaa naurua ja kohottautui istumaan sijallaan. Oli jo pimeää, mutta ulkoa kajastivat tulen himmeät kajot. Mies kallisti päätään ja kuuli tutun naisen naurua. Hymy hiipi Robinssonin kasvoille ja hänen hartiansa rentoutuivat vaistomaisesti. ”Susannella ei ole ainakaan hätää”, mies huomasi ajattelevansa. Hän laski jalkansa maahan ja kokeili laskea painoaan jalkojen päälle, mutta yritys tuntui hieman kivuliaalta. Päättäväisesti hän kuitenkin nousi seisomaan ja raahautui seinästä tukea ottaen oviaukolle katsomaan näkyisikö nauravan äänen omistajaa.

Mies nojasi oviaukkoon ja katseli hellä katse silmissään nuotion ympärillä tanssivaa naista, joka näytti nopeasti oivaltavan kuinka pysyä heimon naisten tahdissa. Susanne nauroi jälleen pää eteenpäin taivutettuna ja hänen naurunsa tarttui Robinssoniin. Nainen taisi vaistota miehen katseen, sillä hän kohotti katseensa yllättäen ja kohdisti sen nuotion toisella puolella varjoissa seisovaan Robinssoniin. Mies hymyili naiselle ja kohotti kätensä tervehdykseen. Susanne vastasi miehen tervehdykseen ilahtuneena ja sekosi askelissaan. Heimon naiset nauroivat taas, eikä Susanne huomannut pimeässä Robinssonin silmissä loistavaa ihailua. Sabine sanoi jotain mikä vei hetkeksi Susannen huomion ja kun hän seuraavan kerran kohotti katseensa majan oviaukolle, oli miehen hämmentävä olemus oviaukolta kadonnut aivan kuin ei olisi siinä ollutkaan.

Taivas oli musta ja kirkkailla tinapaperitähdillä koristeltu. Yö oli saapunut kylään ja viileä tuuli toi aavan savannin reunoilta tullessaan kuiskauksia tuhannen ja yhdenyön tarinoista. Kipinät kohoilivat tanssien korkeuksiin, shakaalit valittivat jostain kaukaa pimeydestä ja saivat heimon karjan liikehtimään levottomasti aitauksissaan. Robinsson paneutui takaisin sijalleen ja hymyili onnellisena. Jalkaan ei enää sattunut läheskään niin paljon kuin aiemmin päivällä ja se sai miehen sulkemaan silmänsä levollisina. Hänen suljettujen luomiensa eteen ilmestyi kuva Susannen hehkuvista kasvoista. Robinsson nukahti pieni hymy huulillaan.

Yksi mies, Larsson istui vartiossa öisessä viidakossa ja puri hammasta vihaisena. Hän mietti kuinka saisi kartan käsiinsä ja aavisti sen miltei mahdottomaksi, sillä karkulaisilla oli jo päivän etumatka, eikä hän tiennyt minne se ärsyttävä joukkio oli kulkunsa suunnannut. Mies tiesi, että heidän täytyisi etsiä aarteita ilman karttaa, mikä saattaisi koitua usean kohtaloksi.
”Ne kaksi laiskinta saa mennä edeltä”, mies murahti itsekseen ja puristi kynnet ihonsa läpi raivoissaan.


jatkakaatten…

Ei siun teksti tosiaankaan ollut mitenkään sekavaa, erittäin hyvää kuten aina..:)
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 30.09.07 - klo:02:48
”Ne kaksi laiskinta saa mennä edeltä”, mies murahti itsekseen ja puristi kynnet ihonsa läpi raivoissaan.
Tämä sai vain aikaan sen, että käteen sattui ja hän muisti, että tuo nainen oli puraissut kunnollisesti käteen. Hän puri tiukasti hampaansa yhteen, jottei olisi huutanut. Mielessään hän kirosi taas huonoa onneaan.
Yöeläimet liikkuivat puissa, jossain parvi lintuja säikähti hereille uniltaan ja nousi hetkeksi sekasortoisena ilmaan, laskeutuen taas takaisin sijoilleen nukkumaan ja joku yksittäinen lintu äänteli vielä, se nuhteli kai häiritsijää.
Larson ei kuunnellut, tuijotti vain nuotioon, miettien, että pian voisi käydä herättämässä Peckin, joka saisi vahtia loppuyön, vaikka ei kai sieltä kukaan hiippailisi leiriin.

Toisaalla, nuotio oli sammunut ja enää hiillos loi himmeää hehkuaan yöhön. Vartijat seisoivat paikallaan kylän nukkuessa rauhallisena, kuin maailmassa ei mitään pahaa olisikaan. Rikkumattoman hiljaisuuden rikkoi savannilta kantautuva leijonan karjunta, joka sekoittui seeprojen kiljahteluihin ja hyeenojen hahattavaan ulahteluun.
Savannilla oli taas käyty yöllinen kamppailu saaliista ja aamulla siitä kertoisi vain seepran kaluttu luuranko, joka paahtuisi kuumassa auringossa valkoiseksi.

Sabine oli jo unessa, mutta Susanne valvoi yhä, vaikka väsyttikin. Päivän tapahtumat pyörivät mielessä ja hän värähti muistaessaan yhä tuon inhan Larsonin kosketuksen ihollaan. Äkkiä hän hätkähti tuntiessaan jonkin liikkuvan ja pian hän tunsi pienen ja karvaisen otuksen käpertyvän aivan viereen.
”Mtima, sinäkö se vain olitkin.” Susanne kuiskasi ja silitti pienen apinan sileää turkkia.
Apina pärpätti jotain unisesti vastaukseksi ja Susanne tunsi olonsa hieman paremmaksi. Ihan kuin pikku apina olisi aavistanut toisen tunteet ja tullut tämän viereen, jotta olo parantuisi.
Pian Susannekin nukahti levolliseen uneen, pienen ystävänsä tuhistessa vierellä pienellä kerällä.

Aamu oli kaunis, auringon kullatessa savannin. Heräilevät eläimet huikkailivat toisilleen suunnatessaan juomapaikalle ja sen jälkeen tavanomaisille ruokailupaikoille.
Leijonat lekottelivat laiskasti suuren puun alla, sulatellen yhä yöllistä ateriaansa. Raukeana eräs emo tönäisi tassullaan pentuaan, joka pirteänä halusi metsästää emonsa häntää.
Johtajauros puolestaan tyytyi haukottelemaan niin, että kaikki lähiympäristön eläimet varmasti näkivät komean purukaluston.

Myös kylässä heräiltiin ja suoritettiin aamutoimia. Susanne havahtui siihen, että Mtima hypisteli hänen hiuksiaan mietteliään näköisenä, pikkuinen naama kurtussa.
Sabine heräili myös ja hymyili nähdessään pikku apinan.
”Sinulla oli sitten eläväinen unilelu.” Sabine kiusoitteli ja hymyili säteilevää hymyään.
”Niin oli ja hyvää huomenta sinullekin.” Susanne vastasi ja nosti apinan pois hiuksistaan. ”Kuule Mtima, osaan kyllä itse kammata hiukseni, ei sinun niitä tarvitse hoitaa.” Hän sanoi rapsutellen kevyesti apinan turkkia.
”Ehkä se haluaa ruveta kampaajaksesi.” Sabine kiusoitteli taas ja sai Susannen nauramaan.
”Olisi vain aika pieni kampaaja.” Hän sanoi.
Apina luikahti ulos majasta ja hävisi jonnekin.
He kumpikin nousivat sijaltaan ja astuivat ulos aamuauringon paisteeseen nauttimaan rauhallisesta aamusta.

Susanne, ei kuitenkaan jäänyt pitkäksi aikaa Sabinen seuraan, vaan kun muu seurue ilmaantui paikalle, suuntasi hän Dibian majalle. Robinson nukkui yhä ja oli yhtä levollisen näköinen kuin oli ollut, silloin kun Susanne oli käynyt tätä katsomassa illalla.
Susanne istuutui aivan tämän viereen ja jäi odottamaan tämän heräämistä, kun pikkuinen apina ryntäsi sisälle majaan ja hyppäsi suoraan Robinsonin vatsan päälle, jolloin tämä heräsi. Robinson katsoi hämmentyneenä ympärilleen ja huomasi sitten Mtiman, joka kökötti paikoillaan.
”Vai sinä sitten päätit rynnätä minun vatsani päälle.” Robinson sanoi nuhtelevaan sävyyn, mutta hymyili.
Ei pienelle apinalle voinut olla vihainen, kun se katsoi kullanruskeilla silmillään niin hellyttävästi kuin suinkin osasi ja piteli anteeksi pyytäväisen näköisenä häntäänsä pikkuisissa käsissään. Susanne ei voinut olla nauramatta Robinsonille ja apinalle.

Aamu herätteli myös leirissä nukkujat, tai oikeammin Larson, joka kävi tylysti herättelemässä, ne jotka eivät olleet vielä heränneet.
He lähtisivät aamiaisen jälkeen tutkimaan uudelleen rauniota.

No niin kirjoitin sittekin jatkopalan jo nyt. Pahoittelut, jos teksti on sekavaa, kun mä taas vaihteeksi silmät ristissä kirjoitan.
Jatkakaahan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 01.10.07 - klo:00:23
Aamu herätteli myös leirissä nukkujat, tai oikeammin Larson, joka kävi tylysti herättelemässä, ne jotka eivät olleet vielä heränneet.
He lähtisivät aamiaisen jälkeen tutkimaan uudelleen rauniota.


Larsonin remmissä ne kaksi laiskinta miestä saivat todellakin komennon kulkea edellä, aivan kuten Larson oli päättänyt yön aikana. Miehet loivat nyreitä silmäyksiä ylimielisenä perässä astelevaan Larsoniin ja vaimeat kuiskaukset sinkoilivat etummaisessa joukossa. Larsonin korviin kantautui vain vaimeaa muminaa, mutta hän aavisteli ilmassa leijailevan kapinamielen.

Peck käveli Larsonin vierellä ja oli myös huomannut etunenässä kulkevien vaimean supinan ja vaivihkaa vaihdetut synkät katseet. Huomio sai Peckin suun vetäytymään kevyeen hymyyn, jonka hän huolellisesti nielaisi aina kun Larson käänsi katseensa Peckin suuntaan. He selvisivät raunioille ehjin nahoin. Larson ja Peck alkoivat tarkastella seinämiin kaiverrettuja kirjoituksia kun taas muu joukko levitti mukanaan kuljettamansa kantamukset maahan ja alkoivat tutkia alueen lähiympäristöä.

Heimossa vallitsi hyväntahtoinen ilmapiiri. Sabine ryhtyi auttamaan kylän naisia arkiaskareissa ja pian hän jo kantoikin viidakon laitamilta suuria puun kappaleita kylän suurelle nuotiopaikalle. Miehet lähtivät kalastamaan heimon miespuolisten jäsenten kanssa ja Makedde kertoi heille illalla pidettävästä rituaalista, jossa miehet ottaisivat yhteyden henkimaailmaan.

Majassa Robinssonia alkoi naurattaa kun hän näki Susannen sisältä kuplivan naurun. Nauru kaikui savimajan seinillä ja pieni apina katsoi pää kallellaan aivan kuin olisi pitänyt heitä hieman tärähtäneinä. Hetken aikaa katseltuaan se ryntäsi tiehensä ja pärpätti kovaäänisesti mennessään. Se kai sai tarpeekseen toisten naurunpuuskasta. Mtiman mentyä nauru vaimeni. Robinsson ja Susanne katsoivat toisiinsa vakavoituneina. Mies ojensi kätensä Susannen kasvoille ja pyyhkäsi hiuskiehkuran pois naisen poskelta. Susanne värähti hieman kosketuksen voimasta.

”Tanssit kauniisti eilen illalla.” Mies sanoi ja tuijotti lumoutuneena Susannen punaisia huulia, aivan kuin olisi halunnut suudella niitä.
”Niin ja kompastelin omiin jalkoihini vielä kauniimmin.” Susanne vastasi ja hänen toinen suunpielensä nytkähti hieman.
”Minusta sinä tanssit hyvin sulavasti. Heimon naiset pitivät sinusta. Kukapa ei pitäisi?” Mies jatkoi ja sai Susannen punastumaan kevyesti.
”Kuinka jalkasi voi? Sattuuko siihen vielä?” Susanne kysyi vaihtaen nolostuttavan puheenaiheen.
”Erittäin hyvin kun sinä olet siinä” Mies vastasi ja katsoi syvälle Susannen silmiin. Tunnelma heidän välillään oli käsin kosketeltavan jännittynyt. Robinsson laski kätensä Susannen kädelle ja antoi sormiensa vaeltaa tämän pehmeällä iholla hellästi. Susanne nielaisi ja tukahdutti huulilleen kohoavan huokauksen.

Dibia astui sisään majaan ja keskeytti heidän intiimiksi muuttuneen hetkensä. Susanne irrotti vastahakoisesti katseensa Robinssonista ja kääntyi hymyillen Dibian suuntaan. He tervehtivät parantajaa iloisesti, vaikka olivat samalla hyvin tietoisia välillään vallitsevasta jännitteestä. Susanne nousi seisomaan ja vilkaisi Robinssonia hämmentyneenä ennen kuin jätti Dibian tutkimaan rauhassa miehen jalkaa. Susanne riensi Sabinen avuksi kantamaan polttopuita ja juomavettä, mutta hänen ajatuksensa harhailivat jatkuvasti majassa lepäävän Robinssonin luokse.


nonnii, jatkahan sie, sillä kohta mie teen tästä aivan liian imelän ja oksettavan siirappisen rakkaustarinan.. :)







Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 01.10.07 - klo:22:20
Susanne nousi seisomaan ja vilkaisi Robinsonia hämmentyneenä ennen kuin jätti Dibian tutkimaan rauhassa miehen jalkaa. Susanne riensi Sabinen avuksi kantamaan polttopuita ja juomavettä, mutta hänen ajatuksensa harhailivat jatkuvasti majassa lepäävän Robinsonin luokse.

”Susanne.” Sabine sanoi.
”Mitä?” Susanne kysyi ja katsoi ystäväänsä hajamielisesti.
”Olet ajatuksissasi ja läikytit äsken vettä päälleni tuosta ruukusta.” Sabine sanoi ja kysyi. ”Mikä sinua oikein vaivaa?”
”Ei mikään, minä vain ajattelin erästä asiaa.” Susanne vastasi hymyillen seesteisesti.
”Ai että ajattelit erästä asiaa, ettet kuitenkin erästä tiettyä Dibian majassa olevaa henkilöä.” Sabine kiusoitteli ja vilkaisi sivusilmällä Peteriä joka juuri riisui pois hikisen paitansa ja meni kylän miesten avuksi kiskomaan kalansaalista.
”Niin…” Susanne mutisi ja hymy hänen kasvoillaan levisi hänen huomatessaan, miten Sabine oli jäänyt tuijottamaan Peterin paljasta yläruumista, syvään huokaisten. ”En taida olla ainoa joka ajattelee jotakuta.” Hän lisäsi kiusoitellen.
”Varo vaan tai kaadan nämä vedet niskaasi.” Sabine murjaisi ja virnisti.
Kikatellen kuin teinitytöt, naiset kantoivat ruukut aukealle, johon jäivät hetkeksi seuraamaan hyörinää.
Äkkiä Sabine tunsi kädet ympärillään, kiljaisi ja oli hypätä ilmaan.
”Hei, mitä sinä kiljut?” Kysyi Peter ja hymyili.
”Senkin pässi, säikyttää toinen nyt noin.” Sabine sanoi nuhtelevaan sävyyn, mutta ei voinut olla hymyilemättä. ”Sitä paitsi olet hikinen.” Hän lisäsi, muttei kuitenkaan työntänyt Peteriä pois.
Sivummalla Susanne katseli paria hymyillen ja käänsi sitten katseensa Dibian majan suuntaan. Ajatukset karkasivat taas siihen aamuiseen hetkeen, kosketukseen ja siihen tunteeseen, joka täytti hänen mielensä ja sai perhoset lepattamaan vatsassa.

Robinson makasi alallaan ja seurasi tyynesti, kun Dibia hoiti jalkaa. Sen verran hän nousi kuitenkin käsiensä varaan, nähdäkseen miltä haava näytti, kun Dibia otti siteet pois. Haava näytti paremmalta, eikä ollut ympäriltä enää niin ärtyneen punainen ja ehkäpä jalkakin alkaisi jo kestää kävelyä. Se oli jo yöllä tuntunut paremmalta, kuin oli ollut aikaisemmin.
Makedde oli tiennyt mistä puhui ja Robinson oli kiitollinen saamastaan hoidosta ja mietti kuinka sen voisi ikinä hyvittää näille ystävällisille ihmisille.
Toimeliaana ihmisenä, Robinson ei halunnut olla pitkää aikaa alallaan ja nytkin hän olisi mielellään lähtenyt liikkeelle tai ainakin ulos hämärästä majasta.Hän odotti, että Dibia häipyi ja nousi sitten nukkumapaikaltaan ja varoen jalkaansa hän seinistä tukien ontui ovelle ja jäi siihen hetkeksi seisomaan. Tovin kuluttua hän astui ulos ja nautti auringon lämmöstä ihollaan. Hän antoi katseensa kiertää aukiota ja jäi sitten hymyillen katselemaan Susannea, joka juuri kiusoitteli Sabinea.

Peter oli kadonnut taas jonnekin, varmaankin joelle ja Susanne kiusoitteli nyt Sabinea, kunnes tuli vilkaisseeksi Dibian majan suuntaan. Hän hämmentyi ja tunsi poskiaan kuumottavan, eikä hän oikein tiennyt miten päin olisi ollut. Susanne hymyili pienesti ja katseli alas jalkoihinsa, kuin ujostellen. Joku sisällä tahtoi, että hän olisi rynnännyt Robinsonin luokse ja rutistanut tätä kunnolla. Mutta ei hän halunnut, ei kaikkien nähden.
’Susanne! Mitä sinä oikein vitkuttelet, senkin pelkuri. Ala painua nyt, sinulla on elämäsi tilaisuus ja hän on se oikea.’ Hän moitti mielessään itseään ja yritti potkia liikkeelle.
”Susanne.” Sanoi Sabine ja sai tämän havahtumaan ajatuksistaan.
”Niin.” Hän vastasi ja katsahti Sabineen.
”Mitä… Hei, et kai sinä punastele?” Sabine kysyi leveästi hymyillen.
”Minä, mitä, en.” Susanne sanoi ja mulkaisi Sabinea.
”Kuule, hän on juuri se mitä tarvitset. Anna palaa” Sabine vastasi, sillä tiesi, että vaikka Susannen tunteet Gerdiä kohtaan olivat haihtuneet aikaa sitten, niin jokin vielä pisti vastaan. Tosin, eiväthän Susanne ja Gerd olleet seurustelleet kuin hetken ja sekin päättyi siihen puheluun Kairossa. Ehkä hän pelkäsi, että tämäkin päättyisi pian ja sydän särkyisi.
”Mistä sinä höpötät?” Susanne kysyi vaikka tiesi hyvin mistä oli kyse.
”Älä nyt tyhmää esitä, tiedät oikein hyvin mitä tarkoitan.” Sabine sanoi ja yritti patistella Susannea liikkeelle. ”Tiedän että välität hänestä todella paljon.” Hän jatkoi.
”Olet oikeassa.” Susanne sanoi ja hymyili. ”Sinä puolestaan voisit painua Peterin luo, sillä olen nähnyt miten katselet häntä.”
”Minuako?” Sanoi Peter joka oli tullut huomaamatta naisten taakse.
Sabine punastui ja Susanne nauroi.
Ennen kuin Sabine ehti tehdä mitään, Peter nappasi hänet syliinsä.
”Yäk! Olet yhä hikinen.” Sabine kiljaisi, muttei onnistunut näyttämään vihaiselta.
”No sitten me menemme joelle virkistäytymään.” Peter sanoi virnistäen ja nosti Sabinen käsivarsilleen.
”Hei, mitä sinä aiot… Sinä senkin, uskallapas.” Sabine sanoi ja yritti näyttää vihaiselta, mutta ei onnistunut. Niin he kaksi häipyivät joelle, Sabine kikattaen kuin koulutyttö ja Susanne jäi yksin.
Siinä hän seisoi ja vilkuili taas majan suuntaan. Tekisikö aloitteen, vai antaisiko hänen tehdä. Susanne mietti.

Robinson seuraili kiinnostuneena Susannen ja Sabinen keskustelua. Hän ajatteli, että voisi katsella Susannea vaikka kuinka kauan. Hän katseli kun Peter tuli paikalle ja kuinka tämä pian katosi Sabinen kanssa joelle päin.
He ovat onnellisia, hän huomasi ajattelevansa ja katseli Susannea, joka oli jäänyt yksin, eikä selvästi oikein tiennyt mitä tekisi. Hetken Robinson vielä katseli Susannea, kunnes kohottautui kunnolla seisomaan ja alkoi ontuen astella kohti Susannea.

Susanne tunsi Robinsonin lämpimän katseen, muttei vieläkään saanut itseään liikkeelle. ’Hemmetti! Mitä sinä vielä odotat? Anna palaa.’  Ääni hänen mielessään huusi.
Kun hän taas nosti katseensa, hän näki Robinsonin lähteneen liikkeelle ja tulevan hitaasti kohti ja samassa jalka näytti pettävän alta, niin että mies oli kaatua nurin. Susanne kiiruhti Robinsonin luokse ja onnistui nappaamaan tästä kiinni ja auttoi Robinsonin istumaan.
”Et olisi saanut lähteä vielä liikkeelle.” Susanne sanoi istuutuen ja katsoi Robinsonia.
”Tiedän, mutta en vain jaksanut olla enää yksin majassa.” Robinson sanoi ja hymyili.
”Tiedätkö mitä? Sinä olet yksi jääräpää ja minä…” Susanne aloitti ja vaikeni tuijottaen hämmentyneenä Robinsonia.
”Niin sinä?” Robinson kysyi laskien kätensä Susannen kädelle.
”Minä… tuota…” Susanne yritti. ’Sano se senkin hölmöläinen!’ Ääni mielessä käski. ”Minä… pidän sinusta.” Hän viimein sai sanotuksi ja tunsi miten poskia kuumotti.
Nolona hän painoi päänsä alas, eikä uskaltanut katsoa Robinsonia.
Robinson oli vaiti ja katseli lämpimästi Susannea, nosti kevyesti sormillaan hänen leukaansa, veti tämän lähemmäksi ja ennen kuin he kumpikaan huomasivat, heidän huulensa koskettivat toisiaan. Susannesta tuntui kuin koko muu maailma olisi hetkeksi kadonnut heidän ympäriltään.
Pian he erkanivat toisistaan ja jäivät katselemaan toisiaan sekavien tunteiden vallassa.

Toisaalla taas kaksi miestä marssi eteenpäin happamena, väliin taakseen vilkuillen. Se kostautui, sillä toinen heistä luiskahti kuoppaan teräviksi veistettyjen seipäiden päälle, missä edellinen uhri, Banks edelleen retkotti.
”Perhana, olin unohtanut tuon.” Larson manasi, muttei katsonut kuoppaan.
Toinen etunenässä kulkenut mies kiersi kuopan ja katsoi sinne, miettien voisiko toverin hyväksi tehdä mitään. Mutta nähtyään mitä jälkeä seipäät olivat tehneet, hän kääntyi pois kuopalta ja jatkoi matkaansa eteenpäin, muiden kiertäessä kuopan katsomatta seipäisiin joissa roikkui auringon valkaisemia luurankoja ja joiden juurella oli reitiltään erehtyneiden eläinten luita. Kuopasta nousi kuvottava kalman lemu, joka sai jokaisen voimaan huonosti, muttei sentään oksentamaan.
Matka jatkui, samoin jupina.
”Naamat kiinni siellä edessä.” Larson ärähti ja mulkaisi vähemmän ystävällisesti yksin jäänyttä miestä, joka vilkaisi sangen rumasti Larsonia.


Tuota noin, tää alkaa kohta olemaan kuin harlekiini pokkarit. *Silmäpyöriihymiö* :D
Mutta jatkakaahan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 03.10.07 - klo:22:46
”Naamat kiinni siellä edessä.” Larson ärähti ja mulkaisi vähemmän ystävällisesti yksin jäänyttä miestä, joka taas katsoi sangen rumasti Larsonia.

Matka jatkui ja niin jatkui myös miesten sisäinen jupina. Vihamielisiä katseita vaihdettiin puolin ja toisin. Peck nautti salaa tilanteesta ja kun levähdystauon aika tuli, mies käytti tilaisuutta hyväkseen. Larson vetäytyi suojaisten puiden juureen ja päätti hetken miettiä epävarmaa tilannetta itsekseen.

Peck käveli muina miehinä toiseen suuntaan, sinne minne muut miehet laskivat kantamuksiaan. Hän tiesi, että ei voinut tehdä itsestään suurta numeroa, joten hän jäi kuuntelemaan muiden miesten puheita hieman syrjemmälle. Miehet eivät kiinnittäneet Peckiin sen suurempaa huomiota, sillä he olivat pistäneet merkille Larsonin ja Peckin väliset erimielisyydet jo aikaisempina päivinä.

”Kuka se oikein kuvittelee olevansa, itse jumalako?” Yksi tummaihoinen ja suurikokoinen mies puuskahti.

”Ei, itse pääpiru se on. Sille kasvais sarvet, ellei sen päänupin kuori olisi niin paksu ja se kasvattaisi hännänkin itselleen, jos se tuntisi hyötyvänsä siitä jotenkin. Se pahuksen pomottelija pisti Sandersin kulkemaan edellä Brookmanin kanssa. Olis itse kulkenut edeltä kun kuvittelee olevansa meitä muita parempi ja etevämpi. Oispahan tuntenut, ettei ne seipäät katso millaiseen lihaan uppoavat.” Tummaihoisen miehen vieressä istunut silmälasipäinen mies jupisi ja nosti nenänvartta pitkin valuvia lasejaan äkäisenä.
 
”En tiedä millä oikeudella se aikoo pitää itsellään niin paljon voitto osuudesta, samalla kun meidän pitää olla ansasyötteinä. Se pirulainen kävelee ylimielisenä joukon hännillä ja kuittaa kylmänviileällä tuhahduksella ansaan pudonneet ryhmämme jäsenet.” Kolmas mies jatkoi ja pyyhkäisi karkealla kämmenellään nenäänsä.
 
”Kepin nenään se pitäisi pistää munat hunajalla valeltuina roikkumaan. Voisin vaikka lyödä vetoa, että se pelkuri uikuttaisi kuin preeriakoira kun ensimmäinen utelias elukka tulisi tutkimaan sitä.” Tummaihoinen mies totesi ja virnisti häijysti.

Miesten keskustelu sai vahingonilon hehkumaan Peckin kasvoilla. Isoon kivijärkäleeseen nojaten mies kuunteli miesten keskustelua ja teki mielessään omia suunnitelmiaan, joihin kuului Larsonin eliminoiminen kun aika olisi kypsä.

Samaan aikaan heimossa Susanne ja Robinsson katsoivat toisiaan syvälle silmiin. Robinson näki naisen silmissä loistavan hehkun ja tiesi, että tämä oli tosissaan. Mies antoi sormensa vaeltaa Susannen huulien kaarta pitkin ja kumartui uudelleen maistelemaan naisen suun makeutta. Susannen hiukset tuoksuivat tuulelta ja huulet maistuivat sademetsän hedelmiltä. Kevyt huokaus karkasi Susannen huulilta ja hän painautui vaistomaisesti lähemmäs miestä. Susanne tunsi kuinka hänen sisällään kihelmöi. Sydän hakkasi hänen rinnassaan raivokkaasti ja miehen lämmin vartalo sai Susannen suorastaan värisemään kaipauksesta.

Kaikki nämä tuntemukset olivat uskomattoman rajuja, eikä hän ollut koskaan aikaisemmin tuntenut näin suurta ja pakottavaa tarvetta koskettaa miestä niin kuin nyt Robinssonia. Yksikään mies ei ollut koskaan aikaisemmin saanut Susannea menettämään itsensä hallintaa samalla tavoin ja se sai naisen tuntemaan äkillistä pelkoa. Tuossa halussa oli jotain hyvin alkukantaista, eikä Susanne ymmärtänyt kuinka Robinsson vaikutti häneen niin voimakkaasti. Olihan hän ollut miesten kanssa aiemminkin, mutta ei koskaan tällaisen miehen. Gerdin muisto oli vain kalpea varjo Susannen vieressä olevaan mieheen verrattuna. Robinssonin kosketus oli samalla niin hellä ja itsepintaisen vaativa. Susanne ei voinut vastustaa miestä, vaan liu’utti sormiansa miehen paidan alle ja vastasi miehen suudelmaan kiihkeästi.

Kun Robinsson viimein vetäytyi hieman kauemmaksi voidakseen puhua, Susanne äännähti hengästyneenä kuin vastustaakseen suudelman päättymistä. Robinsson katsoi naista tummin silmin ja sanoi intohimosta karhealla äänellä,
”voi kyllä minä tiedän miltä sinusta tuntuu. En minäkään haluasi lopettaa todellakaan tähän, mutta ehkä meidän pitäisi mennä jonnekin missä saisimme olla rauhassa. Meillä näyttää olevan tässä hieman liikaa silmäpareja.”

Robinssonin sanat havahduttivat Susannen tajuamaan, että he olivat edelleen kylässä eivätkä keskellä pilvilinnoja. Huvittuneet tirskahdukset saivat syvän punan kohoamaan Susannen kasvoille. Pienet ja laihat lapset olivat ympäröineet heidät ja he katselivat kuhertelijoita suurilla ruskeilla silmillään. Erään majan luota kuului käskyltä kuulostava huudahdus, jonka jälkeen nuo hellyttävät pienet lapset ryntäsivät karkuun ja nauroivat iloisesti kadotessaan savimajojen taakse. Robinsson pujotti Susannen käden omaansa, nousi varovaisesti ylös ja ohjasi naisen kohti Dibian majaa.

Joo harlekiinia taitaa jo tulla.. ##pyörittelee kaksin verroin silmiään ja nolostelee##
Jatkakaahan..

Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 04.10.07 - klo:01:13
Erään majan luota kuului käskyltä kuulostava huudahdus, jonka jälkeen nuo hellyttävät pienet lapset ryntäsivät karkuun ja nauroivat iloisesti kadotessaan savimajojen taakse. Robinson pujotti Susannen käden omaansa, nousi varovaisesti ylös ja ohjasi naisen kohti Dibian majaa.
He astuivat sisälle majaan ja Susanne auttoi Robinsonin tämän makuusijalle ja istuutui tämän viereen. He katselivat toisiaan ja Susanne siveli kevyesti miehen päivettynyttä käsivartta. Kumpikin oli vaiti, sillä sanoja ei tarvittu. Kosketukset ja katseet kertoivat paljon. Robinson veti Susannen lähelleen, heidän huulensa koskettivat taas toisiaan ja ovelta kuului hiljainen rykäisy, joka sai heidät irrottautumaan toisistaan. Kumpikin huokaisi syvään ja hetken he vielä katselivat toisiaan hymyillen.
”Luulen että löysin arvokkaamman aarteen, kuin mitä tulin etsimään.” Robinson sanoi katsellen Susannea, joka punastui kevyesti.
”Robinson…” Susanne aloitti.
”Sano Arthur.” Robinson sanoi hymyillen.
”Arthur, saat minut nolostumaan.” Susanne sanoi ja tunsi poskiaan kuumottavan.
”Mitä turhia.” Arthur sanoi. ”Enhän tiennyt, että… että löytäisin sinut.” Hän lisäsi.
”Tuota, minun on parasta mennä.” Susanne sanoi ja vilkaisi Dibiaa, joka katsoi pariskuntaa hymyillen. ”Hän haluaa varmaankin katsoa jalkaasi ja nuhdella sinua, kun lähdit omin luvin liikkeelle.”
”Näemme illalla, jos hän päästää minut edes katselemaan.” Arthur sanoi virnistäen.
Susanne katosi ulos ja Arthur jäi Dibian hoidettavaksi.
Hän tunsi itsensä onnellisemmaksi aikoihin, eikä mikään voisi tätä hyvää mieltä pilata, ei mikään.

Susanne käveli joelle tyhjä ruukku käsissään ja näki Peterin ja Sabinen jotka pelleilivät kirkkaassa vedessä. Susanne hymyili, sillä tiesi että hekin olivat löytäneet toisensa ja olivat nyt onnellisia. Hän kumartui täyttämään ruukkunsa, minkä jälkeen hän nosti painavan ruukun käsivarsilleen ja alkoi kantaa sitä kohti aukiota, jonne kylän naiset olivat saaneet aikaiseksi suuren puukeon. Tuo keko sytytettäisiin vasta illalla.

Toisaalla Peck siirtyi Larsonin seuraa ja alkoi keskustella päivän tapahtumista ja samalla tunnustella maastoa.
”Miksi olit niin tyly?” Peck kysyi näyttäen tahallisen tyhmältä.
”Hittojako se sinuun kuuluu.” Larson tiuskaisi.
”Mietin vain, että jos käyttäydyt jatkossakin noin tylysti ja vihamielisesti, miehet ryhtyvät pian kapinaan.” Peck sanoi ja ajatteli mielessään aloittavansa sellaisen tilaisuuden tullen, mutta tietysti niin ettei Larson ikinä arvaisi hänen olleen sen takana.
”Minä puhun heille myöhemmin.” Larson sanoi ja katsoi epäillen Peckiin, ei kai tämä vain hautonut jotakin mielessään.
’Hän on oikeassa, minun on puhuteltava heitä ja ehkäpä… hemmetti että sen Robinsonin seurueen piti päästä karkuun, noista naisista olisi nyt apua miesteni pehmittämiseen.' Larson mietti ja katseli ensin Peckiä ja sitten alaisiaan tuntien pientä pelkoa sisuksissaan.
Hän tiesi, että jos nuo päättäisivät nyt ruveta kenkkuilemaan, ei hän mahtaisi heille mitään, sillä he olivat aivan toista maata, kuin se Robinson seurueineen, jota oli ollut helppo pelotella. Nämä miehet puolestaan olivat karskeja, eikä heitä pystynyt samalla tavalla pelästyttämään, kuin niitä toisia ja nämä olisivat valmiita vaikka tappamaan.

Peck seurasi tarkkaan Larsonia, tämän miettiessä asiaa, mutta ei nähnyt mitään tämän ilmeettömillä kasvoilla, joka olisi paljastanut mitä tämä ajatteli. ’Hemmetti, en kai lörpötellyt liikoja.’ Peck mietti ja vilkuili sivusilmällä miehiä, jotka loivat vähemmän ystävällisiä silmäyksiä Larsoniin.

Viimein Larson nousi, mietittyään mitä miehille sanoisi.
”Tehdäänpä nyt niin, että leiriydytään tähän joksikin aikaa ja jos tuuri käy, saatamme saada karkulaiset kiinni ja heiltä kartan, niin ei minunkaan tarvitse käyttää teitä turhaan tiedustelijoina.” Larson aloitti ja katseli alaisiaan hetken ääneti. ”Jos ja kun he tulevat takaisin raunioille ja me saamme heidät kiinni, te saatte viihdykettä heidän seurassaan olevista kahdesta naisesta ja olette sen rehellisesti ansainneet.”
’Rehellisesti. Et taida edes tietää, mitä rehellinen merkitsee.’  Peck tuhahti mielessään.
”No nyt puhut asiaa.” Tuo suurikokoinen tumma mies sanoi tyytyväisyyttä äänessään.
Muut mutisivat jotakin hyväksyvää ja Larson katseli heitä tyytyväisenä.
”Pyydän anteeksi tylyä käytöstäni, mutta edellisen päivän tappio sai minut huonolle tuulelle ja Sandersin menetys, se oli valitettavaa, eikä se tule toistumaan.” Larson sanoi, kun miehet hetkeksi vaikenivat. ”No niin ryhdytäänpä hommiin.” Hän lisäsi ja alkoi itse näyttää esimerkkiä.
’Helkkari.’ Peck manasi ja liittyi muiden seuraan raivaamaan kasvillisuutta ja pystyttämään telttoja.

Kylässä puolestaan alettiin olla valmiita iltaa varten. Sabine ja Peter olivat liittyneet likomärkinä Susannen seuraan. Pian Makedde, Jim ja Jeffersonkin liittyivät heidän seuraan ja nauroivat nähdessään Peterin ja Sabinen, joiden vaatteista tippui vielä vesi.
”Päätitte sitten uida vaatteet päällä.” Makedde totesi virnuillen hyväntahtoisesti.
”Ei vaan tuo lurjus tiputti minut jokeen.” Sabine sanoi hymyillen ja roiskautti märästä hihastaan vettä Peterin päälle.

No niin ripaus lisää siirappia ja vähän muutakin.
Jatkakeehan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 04.10.07 - klo:23:39
”Päätitte sitten uida vaatteet päällä.” Makedde totesi virnuillen hyväntahtoisesti.
”Ei vaan tuo lurjus tiputti minut jokeen.” Sabine sanoi hymyillen ja roiskautti märästä hihastaan vettä Peterin päälle.

Heimon naiset valmistivat valtavan määrän ruokaa. He olivat tehneet hyvän hiilloksen maahan kaivettuun suureen monttuun ja tämän hiilloksen päälle he laittoivat miesten saalistamat suuret Niilin ahvenet, jotka he sitä ennen olivat puhdistaneet ja täyttäneet kasvien juurilla ja eksoottisilla mausteilla. Täytetyt ahvenet olivat kiedottu suurien lehtien sisään tiukasti, missä ne hautuivat makoisasti, eivätkä siis palaneet. Kylän vanhin nainen vartioi ahvenia ja käänteli niitä tasaisin väliajoin. Lapset juoksentelivat ympäriinsä ja ilmassa oli odotuksen tuntua. Kaikilla oli jo huutava nälkä, sillä koko heimo oli paastonnut aamusta lähtien juhlaa varten.

Heimon miehet alkoivat valmistautua illan juhlaan. Makedde puhui päällikön kanssa, joka heilutti käsiään kiivaasti ilmassa ja nauroi iloisesti. Peter katsoi uteliaana miesten keskustelua ja oli melkein varma, että he puhuivat vieraistaan. Keskustelu päättyi yksimielisiin kumarteluihin ja taputuksiin, jonka jälkeen Imamu viittoi kylän kaksi naista luokseen. Makedde asteli pilke silmäkulmissaan toisten luo ja sanoi,
”Imamu ilmoitti, että teistä tehdään heimon kunniajäseniä. Miehet pääsevät mukaan ottamaan yhteyttä henkiin ja teidät kaikki kastetaan ja teille annetaan heimon perinteiden mukaiset nimet.”

Makedden sanat saivat aikaan hämmästyneitä katseita.
”Ja sitten on vielä yksi asia, josta Imamu oli järkähtämätön. Hän sanoi, ettei yksikään heimon jäsen kohtele kunniattomasti naista vaan särkee ruukun ja vihkii naisen omakseen, jos tarve niin vaatii.” Makedde jatkoi ja katsoi Peteriä hieman vaivaantuneena. Naisten päät nytkähtivät hämmästyksestä taaksepäin ja hempeä puna kohosi kumpaisenkin poskille.

Peter liikahti hämmentyneenä ja kysyi,
”mitä sinä tarkoitat? Vihkivalojako?”

”Niin. Heimossa on kulkenut sana sinun ja Sabinen väleistä, samoin kuin Susannen ja Robinssonin. Imamu toivoo, että te vihkiytyisitte. Ennen kuin kieltäydytte haluaisin muistuttaa, että kysehän ei ole oikeasta liitosta, sillä heimojen vihkiseremoniat ovat kaukana teidän länsimaalaisten avioliitto perinteistä. Ette siis olisi lain mukaan sitoutuneet toisiinne millään tavoin.” Makedde vastasi ja sai muissa miehissä aikaan huvittuneita tyrskähdyksiä.

Naisten silmät laajenivat ja he eivät tienneet mitä sanoa, sillä Makedden sanat tuntuivat niin epätodellisilta. Peter kääntyi katsomaan vakavana Sabinea ja kysyi,
”no mitä mieltä olet? Uskallatko mukaan leikkiin vai jätetäänkö väliin?” Sabinen sydän jätti yhden lyönnin väliin, eikä hän hetkeen uskaltanut edes hengittää. Peter kosketti Sabinen kättä ja katsoi naista kysyvästi. Sabinen silmät kostuivat tunnemyrskyn kourissa ja hän kuiskasi,
”oletko sinä ihan vakavissasi?” Peter puristi naisen sormia kevyesti ja vastasi,
”enemmän kuin vakavissani.”
"Hyvä on, tehdään se." Sabina sai sanottua ääni väristen.

Samassa nuorta kaksi naista saapui heidän luo, jotka johdattivat Susannen ja Sabinen kylän halki erääseen kauimpana olevaan majaan, missä heitä odotti yllätys. Heidät istutettiin puusta tehdyille istuimille ja pian heidän päälleen vaihdettiin ohutta miellyttävän kevyttä läpikuultavaa kangasta. Naisten iholle levitettiin jotain taivaalliselle tuoksuvaa voidetta, heidän hiuksensa pestiin, kuivattiin ja niihin punottiin kauniita kukkasia.

Susanne sulki nautinnollisesti silmänsä ja kuiskasi,
”tämä on unta, eikö olekin? Mitähän Arthur sanoo tähän?”
”Sen täytyy olla.” Sabina jatkoi ja huokaisi. Sitten hän käänsi päänsä Susannen suuntaan ja kysyi,
”Arthur? Tarkoitatko Robinssonia? Missä välissä Robinssonista tuli Arthur?” Kysymys sai Susannen punastumaan jälleen.
”Me tuota.. sanotaanko näin, että me juttelimme hieman.” Susanne vastasi.
”Joo, joo. Vai juttelitte te vaan hieman.. ymmärrän yskän.” Sabine totesi ja katsoi ystävänsä hehkuvia kasvoja.

Makedde jätti miehet heimon jäsenten hoiviin, missä heidän kasvonsa maalattiin rituaalia varten ja puettiin asianmukaisin lannevaattein, jotka peittivät hyvin vähän. Hän meni Robinssonin luokse kertomaan saman, minkä oli kertonut muillekin.

Kuultuaan Makedden asian Robinsson kohottautui istumaan ja sanoi,
”minun täytyy saada jutella Susannen kanssa ennen iltaa. Voisitko käydä hakemassa hänet tänne?” Makedde lupasi täyttää miehen pyynnön, jonka jälkeen hän jätti tämän yksin syvien mietteidensä pariin. 

Aurinko alkoi hiljalleen laskeutua punaisena tulipallona kauas savannin taakse ja loi punertavia sävyjä kullankeltaisten heinien pintaan. Takana heimoa ympäröivä viidakko alkoi luoda tummia varjoja ja viileä iltatuuli puhalsi arolta pehmeästi. Savannin laitamilla laiduntavat seeprat ryntäsivät kohti auringon punaista kajoa ja pölisyttivät kuivaa heinää ja maata ilmaan suurina pilvinä. Leijonat loikoilivat kylläisinä ja laiskoina heinikon kätköissä ja haukottelivat tyytyväisinä nuollen kellertäviä turkkejaan puhtaaksi kuivuneesta verestä.

Susanne ja Sabine olivat valmiita ja hyvin hermostuneita. Vaikka seremonian oli tarkoitus olla eräänlaista leikkiä, heistä tuntui, että leikki olisi siitä hyvin kaukana. Aivan kuin he olisivat todella sitoutumassa miehille loppuelämäkseen ja se sai perhoset heidän mahassaan lepattamaan villisti. Susanne seisoi majan ovella ja katseli laskevan auringon kajoa. Hänen katseensa vaelsi Robinssonin majan suuntaan. Sieltä hänen katseensa tavoitti erään toisen hyvin tumman ja vakavan silmien loisteen. Robinsson seisoi majansa ovella kuin odottamassa häntä luokseen.

”Susanne.” Kuului hänen viereltään Makedden ääni. Susanne säpsähti ja huomasi miehen ilmestyneen hänen viereensä kuin tyhjästä.


niih, tässä nyt tämmönen..
jatkakaatten...

Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 05.10.07 - klo:00:56
Hänen katseensa vaelsi Robinsonin majan suuntaan. Sieltä hänen katseensa tavoitti erään toisen hyvin tumman ja vakavan silmien loisteen. Robinson seisoi majansa ovella kuin odottamassa häntä luokseen.

”Susanne.” Kuului hänen viereltään Makedden ääni. Susanne säpsähti ja huomasi miehen ilmestyneen hänen viereensä kuin tyhjästä.

”Niin?” Susanne henkäisi hermostuneena ja käänsi katseensa takaisin suuntaan, jossa Robinson oli.
”Ei ollut tarkoitus säikäyttää, mutta Robinson haluaa vielä tavata sinut ennen seremoniaa.” Makedde sanoi.
”Miksi?” Susanne kysyi. Häntä hermostutti ja jännitti tuleva ja se kaiken keskipisteenä oleminen.
”Hän ei sanonut.” Makedde vastasi ja jatkoi. ”Hän kai tahtoo vielä jutella kanssasi.”
”Kiitos Makedde, minä käyn hänen luonaan.” Susanne sanoi ja hymyili.
Siitäkin huolimatta Makedde näki, miten hermostunut ja jännittynyt toinen oli.
”Hei ota ihan rauhallisesti, hyvin se menee.” Makedde sanoi.
”Niin kai sitten.” Susanne sanoi ja kääntyi Makedden suuntaan, mutta tämä oli jo kadonnut pimeyteen.
Hetken Susanne vielä seisoi paikallaan, hengähti syvään ja alkoi sitten astella kohti majaa, jossa Robinson oli.

Toisaalla oli lurjusten joukko jo saanut leirinsä pystyyn ja saapuva yö oli heidätkin saavuttanut ja kietonut viileään hämärään.
Yöeläimet heräilivät uniltaan ja rapistelivat oksistoissa, päiväeläinten siirtyessä koloihinsa yön ajaksi.
Larson istui vaitonaisena ja kuunteli toisten rupatusta siitä, mitä he tekisivät osuudellaan, kun aarre olisi löytynyt. Jotkut taas väliin miettivä niitä naisia, joita Larson oli lupaillut.
Peck puolestaan hautoi mielessään uusia juonia.
Larson myös ajatteli, hänen mielessään kummitteli väliin Susanne, tuo nainen jonka hiukset hehkuivat punaisenruskeina ja silmät leimusivat vihreinä, kuin viidakkokissalla. Toisinaan tuo kuva haihtui ja tilalle astui vaaleakutrinen Sabine, jonka tummat silmät houkuttelivat tulemaan luokseen.
’Hemmetti että teki mieli naista, edes sitä villikissaa, jonka kanssa hommat jäi vähän kesken.’ Larson ajatteli ja tuijotteli ääneti nuotion liekkeihin, jotka tanssahtelivat ja väliin näytti kuin liekeissä olisi näkynyt notkea naisen vartalo, jonka lantio keinui viettelevästi. ’Niin kuin sillä villikissalla.’ Larson ajatteli.
”Voi kun ne muijat olis jo tässä niin vois vähän pitää hauskaa.” Se silmälasipäinen mies huokasi.
”Ehkä huomenna tai myöhemmin.” Larson sanoi jatkaen liekkien tuijottelua.

Ei nyt tullut koviinkaan pitkää pätkää, mutta mie jään odottamaan suurella mielenkiinnolla jatkopalasta.
Jatkakaahan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 06.10.07 - klo:01:42
”Voi kun ne muijat olis jo tässä niin vois vähän pitää hauskaa.” Se silmälasipäinen mies huokasi.
”Ehkä huomenna tai myöhemmin.” Larson sanoi jatkaen liekkien tuijottelua.


Larson vannoi itselleen mielessään, että hän tekisi loppuun sen, minkä aloittikin kunhan saisi tuon äkäisen villikissan kynsiinsä. Sen jälkeen olisi sen vaalean vuoro. Naiset joutaisivat tämän jälkeen muiden käyttöön, kunhan hän saisi tehdä niille temppunsa ensimmäisenä. Häijy hymy nousi miehen huulille ja hän raapi muniaan matalasti murahdellen. Larson painautui läheistä puuta vasten ja tuijotti liekkeihin rivoihin haavekuviin vaipuen. Mies kuvitteli mitä tekisi naisten kanssa kun hän saisi ne käsiinsä ja kuuma hekuman kiilto kohosi miehen silmiin.

Samaan aikaan heimon majojen oviaukkoihin ilmestyivät lämmintä valoa antavat roihut. Naiset nostivat aterian kuumasta kuopasta ja laittoivat sen tarjolle keskelle kylän aukiota. Miehet saapuivat juhlavasti yhdessä rivissä peräkkäin tanssahdellen, yllään komeat maalaukset. Rytmikäs rummun paukutus tahditti miesten tanssia. He kulkivat kylän halki suuren puukasan luokse ja sytyttivät sen tuleen. Roihu leimahti liekkeihin komeasti humahtaen ja alkoi välittömästi tuoda lämpöä ympärilleen.

Susanne käveli Robinssonin luokse ja pysähtyi miehen eteen hämmentyneenä.
”Hei, halusit puhua kanssani” Nainen sanoi ja kosketti miehen lämmintä rintakehää arasti.
”Olet lumoava Susanne. Kauneutesi salpaa henkeni.” Mies sanoi ja tuijotti tummin silmin Susannea. Miehen sanat saivat Susannen henkäisemään hiljaa.

”Halusin kuulla mielipiteesi tästä heimopäällikön toiveesta. Käykö se sinulle?” Mies jatkoi ja kosketti sormenpäillään Susannen poskea.
”Ei se minua haittaa, mutta minua häiritsee se, mitä sinä siitä ajattelet” Susanne kuiskasi ja katsoi kysyvästi Robinssonia.

”Olisin hullu, ellen haluaisi kokea sitä kanssasi Susanne. Voit olla varma siitä, että olen koko sydämelläni mukana illan seremoniassa. Tästä tulee sellainen ilta, jota muistelen vanhana ja onnellisena. Tulen painamaan mieleeni tämän lämpimän Afrikan yön ja sinun kauniiden silmiesi loisteen, jos vain sallit minun kokea se kanssasi.” Mies sanoi matalalla äänellä ja kumartui hyväilemään Susannen suuta huulillaan. Susanne painautui lähemmäs ja vastasi miehen suudelmaan.

Hetken aikaa he nauttivat toistensa lämmöstä. Sitten Susanne vetäytyi kauemmaksi ja pakeni yön hämärään, jättäen Robinssonin seisomaan yksin oviaukolleen. Mies kuuli hämärästä naisen kuiskauksen,
”Arthur. Minä en jättäisi mistään hinnasta väliin tätä iltaa kanssasi. En vaikka minun pitäisi peitota nälkäinen leijona vuoksesi.” Robinssonin huulille kohosi leveä hymy ja nauru kumpusi hänen rinnastaan. Se saatteli Susannen matkaa toiselle majalle, missä Sabine odotteli hermostuneena.

”Missä sinä viivyit?” Sabine kysyi heti Susannen nähdessään.
”Kävin tuolla juttelemassa Arthurin kanssa.” Susanne vastasi ja hänen kasvonsa hehkuivat pehmeästi. He eivät ennättäneet jutella sen enempää, sillä heimon naiset saapuivat juuri silloin heidän luokseen ja ohjasivat Susannen ja Sabinen kylän aukiolle. Heidät istutettiin leveille paksuista oksista punotuille tuolille ja heidän eteensä kannettiin Niilin ahventa lisukkeineen lehtiin käärittyinä.

Susanne katseli ihmeissään kun heimon miehet ottivat suuhunsa jotain puisesta kiposta ja pureskelivat sitä irvistellen. Sitten miehet alkoivat äännellä kummallisesti ja he pyörittelivät päätänsä puolelta toiselle, tanssahdellen samalla ympäriinsä suuren roihun läheisyydessä. Lieskat kohosivat taivaalle ja kylän täytti taukoamaton rummutus ja oudolla kielellä sinkoilevat huudahdukset. Miesten käytös näytti todella huvittavalta, mutta heidän totiset ilmeensä kertoivat, että he eivät todellakaan pilailleet. Henkiolennot olivat selvästikin saapumassa miesten luokse ja he kutsuivat niitä huudahduksin ja kummallisin liikkein.

Susanne tunsi lämpimän katseen ihollaan ja käänsi päänsä nähdäkseen miehen, joka häntä katsoi tiiviisti. Robinsson, Makedde ja Peter saapuivat muiden ryhmän miesten saattamana. Heidätkin oli puettu heimon tunnusomaisin maalauksin ja naisia rupesi hymyilyttämään miesten epävarmuus, joka loisti heidän kasvoiltaan ja heidän olemuksistaan. Tilanne joka oli outo Susannelle ja Sabinelle, oli vielä oudompi miehille. He eivät nimittäin olleet tottuneet pukeutumaan sellaisiin vaatekappaleisiin, jotka hädin tuskin peittivät heidän kalleimmat aarteensa.

Peter irvisti ja sai Sabinen nauramaan makeasti. Myös Robinsson puisteli päätään nolona ja sai Susannen hymyilemaan myötätuntoisena. Heimon miehet ympäröivät miesvieraansa ja tarjosivat puista kuppia Makeddelle. Makedde otti vastaan tarjotun astian ja kohotti sen päänsä yläpuolelle, jolloin heimon jäsenet alkoivat huudella toisilleen entistäkin äänekkäämmin.

Makedde pyysi ryhmän miehiä istuutumaan maahan levitettyjen lehtien päälle ja kertoi hieman aineesta, jota puuastiassa oli. Aine on erään kasvin juurista ja lehdistä valmistettua seosta, jolla on hyvin voimakas vaikutus sitä nauttineeseen ihmiseen. Se ei ole huume, sillä se ei aiheuta riippuvuutta, mutta huumaava aine se kuitekin on. Aine saa aikaan nauttijassaan harhanäkyjä ja kiihtymystä. Makedde vakuutti, ettei aineen nauttiminen tuottaisi heille minkäänlaista hengenvaaraa.

Päällikkö saapui paikalle juhlavasti puettuna ja puuastia laskettiin maahan. Nimien anto seremonia alkoi ja Makedde toimi tulkkina Imamun ja heimon juhlavieraiden välillä.

No niin, jatkakaahan…

 
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 06.10.07 - klo:14:40
Päällikkö saapui paikalle juhlavasti puettuna ja puuastia laskettiin maahan. Nimienantoseremonia alkoi ja Makedde toimi tulkkina Imamun ja heimon juhlavieraiden välillä.

Tasainen, lähes hypnoottinen rummutus kantautui pitkälle, aina Larsonin leiriin asti. Hän kuuli tuon äänen ja havahtui hävyttömistä mietteistään.
Ensin hän ajatteli kuulevansa harhoja, mutta hetken kuunneltuaan tuosta rytmikästä kuminaa, joka kuulosti sydämen sykkeeltä, hän oli varma, ettei kuullut harhoja vaan jossain tuolla oli kylä.
Hetken Larson tunsi pientä pelkoa, sillä jostakin syystä hänen mieleensä nousi ajatus, että sademetsä oli herännyt henkiin ja että sen sydän nyt takoi rytmikkäästi.
Hän hätkähti kun Peck asteli vierelle, sillä oli myös kuullut tuon kuminan, joka tuntui saavan sydämen takomaan sen tahtiin.
”Emme näköjään ole yksin.” Hän sanoi yrittäen rikkoa tuon kuminan aikaan saaman tunnelman.
”Emme ja voin melkein arvata, missä ne karkulaiset ovat.” Larson sanoi ollen taas oma itsensä, häijy ja tunteeton rosvo.
”Mutta ei meidän kannata lähteä etsiskelemään tuota kylää, eksyisimme vain.” Peck sanoi unohtaen hetkeksi suunnitelmansa.
”Ei, me jäämme odottamaan.” Larson sanoi, sillä tiesi, ettei Robinson noin vain jättäisi aarretta, ei ainakaan Larsonin itsensä kaltaisten varkaiden käsiin. ”He palaavat vielä, sillä se Robinson ei anna minun ryövätä aarretta.”
”Me järjestämme heille ansan.” Peck sanoi ja hymyili, sillä nyt he olisivat askeleen lähempänä aarretta ja ehkäpä työhönsä kyllästyneet miehetkin saisivat pientä huvitusta ja jaksaisivat taas tehdä työnsä nurisematta.
”Voi kyllä, sen me teemme ja sitten kun emme tarvitse heitä, me hankkiudumme heistä eroon.” Larson sanoi ja lisäsi. ”Paitsi naisista, heistä voi olla vielä… aah enemmänkin huvia.”
Larson selitti asian muillekin ja nurkumatta he tyytyivät tähän, sillä olisihan palkinto odotuksesta, mitä mukavin.
Tyytyväisenä itseensä Larson painui telttaansa ja oikaisi itsensä makuupaikalleen. Rummun kumina korvissaan ja riettaat ajatukset mielessään hän nukahti hymy huulillaan.
Peck jäi vielä nuotiolle, Larsonin ja muiden siirtyessä telttoihinsa nukkumaan. Oli hänen vahti vuoronsa.

Kylässä taas tunnelma oli korkealla, kaikkien sydän takoi villinä rummun tahtiin, joka vain kiihtyi.
Sabine ja Susanne tunsivat kumpikin sydämensä takovan villisti, heitä jännitti ja vähän nolostutti sillä ohut kangas tuntui paljastavan kaiken.
He katselivat, kun huumaavaa ainetta nauttineet kylän miehet tanssivat villisti nuotion ympärillä ja vaipuivat jonkinlaiseen transsiin, jolloin he laskeutuivat maahan ja nytkähtelivät liitäessään henkimaailmassa.
Susannea ja Sabinea tilanne hieman pelotti, mutta he tiesivät, ettei mitään vaaraa ollut. Hetken ajan Susanne tunsi olonsa epämukavaksi, kuin joku olisi häntä katsonut irstaasti ja hän vilkaisi sademetsän suuntaan. Pian tuo tunne kuitenkin katosi ja hän kääntyi taas seuraamaan seremoniaa, unohtaen tuon pahaenteisen välähdyksen.

Robinson seurueineen kuunteli, mitä Imamulla oli sanottavanaan, minkä jälkeen jokainen otti kupista palan tuota juurta ja pureskeli sitä Imamun esimerkin mukaisesti.
Robinson maistoi suussaan juuren kitkerän maun ja tunsi miten aine alkoi vaikuttaa. Hänen eteensä nousi hahmoja, kuvia menneestä ja kuvia tulevasta.
Hetken ajan hän näki itsensä ja Susannen keskellä sademetsää, raunioiden luona. Paikalla oli myös muita. Välähdys ja seuraavassa hetkessä hän näki Susannen maassa ja itsensä polvillaan tämän vieressä. Hän näki yhä uusia kuvia jotka katosivat, kunnes juoman vaikutus alkoi pian heiketä ja hän oli taas kylässä, missä rumpujen kumina kuului tasaisena.
Hän tunsi itsensä kiihtyneeksi ja samalla olonsa hyväksi, voisi vaikka tehdä jotain hullua, mutta pieni järjen ääni syvällä sisimmässä huomautti, ettei jalka ollut vielä siinä kunnossa, että sillä voisi hyppiä.
Imamu, juureen tottuneena oli jo saapunut omalta retkeltään ja hänen kädessään oli puuastia, jossa oli vaaleata maalia, johon hän kastoi sormensa.
Hän piirsi väriin kastetulla sormella merkin Robinsonin rintaan ja antoi nimen tälle. Mugi Mandara, lempeä johtaja.
Samoin hän teki muillekin. Peteristä tuli Sadiki Dumisha, uskollinen/luotettava ystävä, Jim, tuo isokokoinen tumma mies sai nimekseen Sekayi Jitu, naurava jätti. Hiljainen Jefferson puolestaan sai nimen Mukiri Rijaal, hiljainen mies.

Sitten oli naisten vuoro, heidän ei sentään tarvinnut nauttia juomaa. Imamu piirsi kummakin poskeen merkin ja sanoi piirtäessään nimen, jonka Makedde tulkitsi. Susanne sai nimekseen Nomble Rozi, Kaunis ruusu ja Sabine Titilayo Uzuri, eteerinen kaunotar.
Kumpikin hieman punasteli kuullessaan, mitä heidän nimensä tarkoittivat.
Miehet jäivät paikalleen istumaan ja kylän naiset nousivat paikaltaan, vetäen samalla Susannen ja Sabinen mukaansa. Hetken he katsoivat naisia, mutta pian he tekivät samoin kuin he ja antautuivat villin tanssin pyörteisiin.
Robinson seurasi katseellaan Susannea ja tämän houkuttelevia liikkeitä. Pian muut naiset lähestyivät omia kohteitaan, tanssivat näiden ympärillä ja sitten vetivät pystyyn.
Sabine ja Susanne tekivät samoin.
Katsellessaan Susannen liikehdintää ympärillään, Robinson alkoi tuntea kummaa kiihtymystä, sydän takoi villinä ja hän tunsi, että rakasti tuota naista enemmän kuin mitään muuta. Hän antoi Susannen vetää itsensä ylös paikalta ja värähti viileän iltatuulen kutitellessa paljasta selkäänsä.
Rummutus taukosi kun viimeinenkin pari oli pystyssä. Samalla taukosi myös tanssi.
Imamu asteli ensin Susannen ja Robinsonin luokse, Makedde jäljessään. Hän asetti Robinsonin ja Susannen kädet yhteen ja luki kansansa vihkivalan, joka oli vanhempi kuin kristinuskon vihkivalat koskaan olivat olleet.
Makedde tulkitsi nuo sanat Susannelle ja Robinsonille ja hetken päästä Peterille ja Sabinelle.
Tämän jälkeen Susanne ja Robinson saatettiin majaan, joka oli koristeltu sademetsän kauniilla kukilla, joista yksi oli se jonka Susanne oli aikaisemmin löytänyt.
Myös Sabine ja Peter saatettiin heitä varten koristeltuun majaan, johon he jäivät kahden.
Kun saattajat olivat menneet Robinson ja Susanne jäivät yksin. Rummutus oli alkanut uudestaan ja vilkaistuaan nopeasti ovesta aukiolle he näkivät, että siellä taas tanssittiin.
Kukkien huumaava tuoksu, rummun tasainen kumina ja kylässä oleva ystävällinen ilmapiiri saivat heidän olonsa hyväksi ja turvalliseksi ja samalla kumman kiihtyneeksi.


No niin tässäpä tämä jatkopala. Voi olla vähän sekainen, mutta ei ollut helppo kuvata seremoniaa.
Jatkakaahan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 07.10.07 - klo:00:23
Kukkien huumaava tuoksu, rummun tasainen kumina ja kylässä oleva ystävällinen ilmapiiri saivat heidän olonsa hyväksi ja turvalliseksi ja samalla kumman kiihtyneeksi.

Peter nosti Sabinen syliinsä ja kantoi majan suurelle lehtivuoteelle. He kietoutuivat toisiaan vasten ja unohtivat kylän, heimon ja kaiken muun, edes rumpujen pauke ei häirinnyt heitä laisinkaan. Huulet kohtasivat toisensa ja kädet löysivät paljaan ihon, jota koskea. 

Samaan aikaan Robinsson istahti majansa perälle levitetylle suurelle lehtialustalle ja veti Susannen viereensä.
”Uskomaton ilta. Viidakossa, Afrikan kauniin yötaivaan alla sain kunnian seisoa vierelläsi, Kaunis ruusu.” Mies sanoi ja katsoi Susannea hämmentävän tiiviisti.

”Nyt sinä kyllä kiusoittelet. Taidat olla vielä pilvessä herra Lempeä johtajamme.” Susanne totesi ja katsoi moittivasti Robinssonia, mutta hänen kiivaasti takova sydämensä paljasti jotain mikä oli kätkettynä sanojen taakse.

”Ehkä niin, mutta heimo nimesi kyllä on varsin osuva. Olet yksi kauneimpia naisia, joihin olen saanut kunnian tutustua. Olen tässä tilanteessa harmissani vain yhdestä seikasta, tunnen nimittäin olevani vastuussa siitä, että te Sabinen kanssa jouduitte mukaan siihen sotkuun niiden roistojen kanssa. En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos sinulle sattuisi jotain.” Robinsson sanoi vakavana.

”Et saa syyttää itseäsi mistään. Ei niiden roistojen käytös ole sinun vastuullasi. Sitä paitsi, me Sabinen kanssa ollaan jo isoja tyttöjä ja me itse päätämme kuinka elämme elämämme. Jos me haluamme valloittaa viidakon ja auttaa sinua löytämään aarrekammiosi, me teemme sen. Olkoon sitten vaikka kuinka monta Larsonia vastassa.” Susanne sanoi silmät kiihkeästi kimmeltäen.

Susannen sanat saivat Robinssonin vaikenemaan mietteliäänä. Mies ojentautui pitkäkseen sijalle ja veti Susannen viereensä. Nainen painoi päänsä Robinssonin rintaa vasten ja huokaisi onnellisena. Mies kietoi kätensä Susannen ympärille ja suuteli tämän hiuksia hellästi.
”Vieressäsi on niin hyvä olla, Arthur.” Susanne kuiskasi ja painoi silmänsä kiinni.
”Hyvää yötä Kaunis ruusu.”
”Hyvää yötä Lempeä johtaja.”

Hyeenat nauroivat savannilla ja vanha leijona uros nosti päätään laiskasti heinikosta mulkaistakseen rauhan rikkojia. Kaksi haikaraa käveli joen leppoisassa virrassa vierekkäin savannin toisella laidalla ja yksi krokotiili väijyi niiden kulkua liejun seasta häijyillä silmillään. Yön pimeimmät tunnitkaan eivät pysäyttäneet Afrikan kiivasta sykettä. Se takoi kiivaasti ihmisten ja eläinten sydämissä, lailla heimorumpujen.

Toisaalla, pimeässä viidakossa käveli tummaihoinen ja suurikokoinen mies, joka ei pelännyt ansoja. Hänet oli houkutellut liikkeelle rumpujen rytmikäs pauke. Larsonin käskyistä hän ei piitannut, sillä mielikuvat kiihottavista naisvartaloista ajoi häntä eteenpäin. Mies suuntasi kulkunsa kohti rumpujen jyskettä, eikä kukaan Larsonin leirissä ollut tietoinen miehen katoamisesta..

No niih, ja jatkaa kuka jaksaa..

ps. höpöhöpö..todella hyvinhän sie kirjotat, ei ollu mitenkään sekavasti!

Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 07.10.07 - klo:02:32
Toisaalla, pimeässä viidakossa käveli tummaihoinen ja suurikokoinen mies, joka ei pelännyt ansoja. Hänet oli houkutellut liikkeelle rumpujen rytmikäs pauke. Larsonin käskyistä hän ei piitannut, sillä mielikuvat kiihottavista naisvartaloista ajoi häntä eteenpäin. Mies suuntasi kulkunsa kohti rumpujen jyskettä, eikä kukaan Larsonin leirissä ollut tietoinen miehen katoamisesta.
Mies oli niin mielikuvien ja tuon hypnoottisen rummutuksen vallassa, ettei tajunnut varoa minne kulki. Niinpä hän pimeässä astui harhaan kalliolta ja rysähti kauhusta huutaen alas kivikkoon. Pudotus oli kohtalokas, sillä se murskasi miehen luut ja katkaisi niskan kuin kuivuneen oksan pätkän.
Vielä yksi vaimea ja surkea valitus karkasi miehen huulilta yöhön, ennen kuin kuolema hänet armahti.
Kukaan ei häntä osannut kaivata, eikä kukaan koskaan häntä etsisi, vaan sademetsä veisi omansa. Vain luut jäisivät kiville muistuttamaan mahdollisia ohikulkijoita varomattomuudesta, joka koitui onnettomien kohtaloksi.

Pian myös rummutus alkoi hiljetä kylässä ja kun yön pimein hetki koitti, oli kylä unessa. Vain savannilla käytiin ikiaikaista kamppailua elämästä ja kuolemasta. Se oli toistunut aikojen alusta asti ja toistuisi vielä, kun ihminen olisi poissa.
Tuo vanha leijonauros haukotteli tylsistyneenä ja vilkaisi vielä kerran savannille, missä lauma hyeenoja herkutteli juuri kaadetun knuun ruholla ja kävi sitten laiskana makuulleen, kuin ei mitään muuta koskaan olisikaan tehnyt.
Sademetsä nukkui, mutta oli valmis heräämään sinä silmänräpäyksenä, kun sitä häirittiin, vain yöeläimet jatkoivat samoja reittejä niin kuin olivat aina tehneet.

Jokin havahdutti Robinsonin unestaan, hän katsoi Susannea, joka nukkui levollisena paikallaan, käsi yhä siinä mihin hän sen oli laittanut.
Varovasti Robinson siirsi Susannen käden sivuun rintansa päältä ja nousi. Hän ontui ovelle ja katseli ulos. Taivas oli kaunis, tähdet tuikkivat kilvan suuren hopeaisen kuun kanssa ja jossain kaukana haukahteli shakaali, joka oli kai häädetty pois saaliin kimpusta.
Pitkän tovin Robinson siinä ovella seisoi ja tunsi itsensä yhtä aikaa onnelliseksi ja levottomaksi.
’Ehkä vain kuvittelen.’ Hän ajatteli ja loi vielä viimeisen silmäyksen öiseen maisemaan ennen kuin palasi takaisin majaan.
Hän paneutui takaisin makuulle Susannen viereen, silitti tämän kihartuvia hiuksia. ”Minä en anna mitään pahaa tapahtua sinulle.” Hän kuiskasi ja sulki silmänsä.
Hetken kuluttua majasta kuului tasainen hengitys, he kumpikin nukkuivat levollisina, onnellisina.

Monen pitkän tunnin kuluttua auringon ensisäteet kurottuivat näkyviin savannin takaa, saaden taivaan hehkumaan.
Savanni heräsi uuteen päivään, uuteen taisteluun elämästä. Kalliolla paviaanilauma toivotti heräillessään hyvät huomenet toisilleen, lintujen noustessa siivilleen ja suunnatessa kohti juomapaikkaa.
Hyeenat olivat jo kaikonneet koloihinsa sulattelemaan ateriaansa ja syöttämään pentujaan. Yksinäinen shakaali uskaltautui loppuun kalutun raadon luokse katsomaan, olisiko jotakin jäänyt sillekin.
Kauaa se ei saanut nauttia jämistä, kun haaskalinnut kaartoivat paikalle ja hätistelivät sen pois raadolta. Kirouksiaan linnuille haukahdellen shakaali katosi omaan koloonsa odottamaan seuraavaa yötä.

Myös kylässä heräiltiin ja alettiin suorittaa aamuaskareita.
Susanne havahtui siihen, kun eräs tumma nainen toi suuren vadin hedelmiä ja ruukullisen kylmää vettä majaan.
Elein Susanne kiitti naista, joka hymyillen katosi toimittamaan muita askareita.
Susanne katseli Robinsonia, joka vielä nukkui ja hymyili muistaessaan, miltä tämä oli edellisenä iltana näyttänyt lannevaatteessaan. Ei tainnut olla moinen pukeutuminen hänen mieleensä.
Miehellä oli vieläkin maalaukset ihossaan ja lannevaate päällään. Susanne kumartui Robinsonin puoleen ja suuteli tätä kevyesti poskelle. Robinson havahtui ja hymyili.
”Huomenta.” Susanne sanoi. ”Meille tuotiin aamiainen, mutta en halunnut aloittaa ilman sinua.” Hän lisäsi.
”Huomenta.” Robinson vastasi ja katseli Susannea, jolla yhä oli yllään ohuenohut kangas, josta iho näkyi läpi.
Hän nousi istualleen ja yhdessä he nauttivat aamiaisen. Tämän jälkeen Dibia kävi katsomassa vielä Robinsonin jalan. Tämän eleistä ja hyväntahtoisesta hymystä päätellen jalka alkoi olla jo hyvässä kunnossa ja kestäisi varmaankin pian kävelyä.
”Mennäänkö joelle? Haluan pestä nämä maalit pois ja vaihtaa omat vaatteeni päälleni.” Robinson sanoi.
”Mennään vain.” Susanne sanoi ja yhdessä he astelivat paljain jaloin kohti jokea. He löysivätkin suojaisan kohdan, jossa kasvillisuus suojasi uteliailta silmiltä, kun he kiskoivat pois nuo pienet vaatekappaleet ja pulahtivat viileään veteen. Ihoon maalatut kuviot liukenivat veteen ja kun he tunsivat olevansa puhtaita, he nousivat rannalle kuivattelemaan ja pukivat nuo annetut vaatteet päälleen.
Heidän saapuessa majalle, oli joku tuonut heidän omat vaatteensa takaisin pestyinä ja puhtailta tuoksuvina.
Tyytyväisinä he pukivat omat vaatteensa päälle.
Susannen paidan hihojen paikat oli korjattu, mutta paita oli yhtä kaikki hihaton ja Robinsonin housun lahje oli kursittu kasaa.
”Voi, miten maailmassa voimme hyvittää näille ihanille ihmisille heidän vieraanvaraisuutensa ja huolenpitonsa?” Susanne kysyi, sillä hän tunsi syvää kiitollisuutta noita ihmisiä kohtaan.
”En tiedä, mutta ehkäpä sekin jo riittänee, ettemme anna Larsonin remmin viedä aarretta, jota heidän esivanhemmat ovat vartioineet.” Robinson tuumi ja oli tietämättään oikeassa.

No niin tässä jatkopalanen. Muuten kulutin edellisenä iltana ja vielä päivälläkin pitkän tovin osuavia ja kuvaavia nimiä etsiessäni.
Jatkakeeehan. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 08.10.07 - klo:00:28
”Voi, miten maailmassa voimme hyvittää näille ihanille ihmisille heidän vieraanvaraisuutensa ja huolenpitonsa?” Susanne kysyi, sillä hän tunsi syvää kiitollisuutta noita ihmisiä kohtaan.
”En tiedä, mutta ehkäpä sekin jo riittänee, ettemme anna Larsonin remmin viedä aarretta, jota heidän esivanhemmat ovat vartioineet.” Robinson tuumi ja oli tietämättään oikeassa.


”Tosiaan, mehän voimme tehdä niin. Se on vähintä mitä voimme tehdä heidän vuokseen.” Susanne totesi ja hymyili hieman. Hän halusi todella tehdä jotain osoittaakseen kiitollisuutensa heimolle.
”Meidän täytyy puhua muiden kanssa. Ehkä me voimme pelastaa aarteet ja antaa ne tälle heimolle, sillä jos joku niitä todella tarvitsee, se on tämä kylä ja heidän hyväsydämiset asukkaat. Minä uskon, että jalkani on pian taas kunnossa, jolloin uskallamme lähteä etsimään sitä aarretta.” Robinson jatkoi päättäväinen ilme kasvoillaan.

Robinson tiesi, että rosvot odottivat heitä jossain viidakossa ja siksi hän suunnitteli mielessään varotoimenpiteitä, joiden avulla he selviäisivät roistojen kynsistä. Mies oli tyytyväinen, että heillä oli kartta, jonka vuoksi he olivat yhden askelen edellä roistoja. Hän päätti selvittää kartan avulla muutamia mahdollisuuksia, ennen kuin he pääsisivät liikkeelle kylästä.

Robinsonilla oli aavistus, että Imamu tietäisi jotain viidakon kätköissä piilevästä aarteesta. Hän päätti näyttää karttaa Imamulle ja uskoi saavansa Makedden avulla päälliköltä hyvin tärkeää tietoa alueesta. Tämän kaiken hän suunnitteli mielessään ja kertoi suunnitelmistaan Susannelle.

Nainen hymyili ja vastasi,
”minä uskon, että Imamun avulla ongelmamme saattaa ratketa. Mene sinä Peterin luo keskustelemaan asiasta, niin minä lähden auttamaan heimon naisia askareissaan.”

Susanne saattoi Robinsonin Peterin ja Sabinen majan luokse ja lähti sitten auttamaan heimon naisia puuhissaan. Astuessaan sisään majaan Robinson yllätti Peterin ja Sabinen istumasta sylikkäin aamupalaksi tarjoiltu hedelmäkulho edessään.

Kun Susanne saapui auttamaan naisia, kylässä asukkaat olivat jo työn touhussa. Edellisen yön juhliminen ei vaikuttanut millään tavoin heidän reippaaseen elämänasenteeseen. Kukaan ei hieronut silmiään väsyneenä, eikä kukaan aukonut suutaan haukotellakseen. Heidän päivänsä lähti käyntiin tuttujen arkirutiinien sävyttämänä ja jokainen tiesi tehtävänsä.

Miehet lähtivät etsimään ravintoa, jota he hakivat tällä kertaa viidakosta. Naiset puolestaan menivät peräkkäin polkua pitkin viidakon laidalle, missä he kaatoivat ja pilkkoivat puita. Saatuaan kokoon niitä riittävästi alkoivat he kietoa niitä kankaiden sisään. Kankaisiin kiedotut puupinot he nostivat päidensä päälle ja kantoivat ilmekään värähtämättä kylään.

Niin teki myös Susanne. Hän pinnisteli kasvot punaisina puupino päänsä päällä ja hänen kivulias ilmeensä sai aikaan heimon naisten keskuudessa huvittuneita silmäyksiä. Susanne halusi näyttää kiitollisuutensa ja pian hänen kätensä olivatkin punaisilla rakoilla ja hartiat kivuliaasti jäykkinä. Yksi naisista juoksi Susannea vastaan kun hän kantoi viimeistä puupinoa ja otti Susannen kantamuksen itselleen hymyillen. Naiset näkivät, ettei Susanne ollut tottunut heidän töihinsä ja halusivat siksi osoittaa ymmärtäväisyyttä naista kohtaan. Susanne huokaisi helpottuneena, kiitti naisia elein ja meni joelle pesemään hiestä punaiset kasvonsa.

Joella oli hiljaista. Vain muutama kahlaava lintu nokki hyönteisiä veden pinnalta. Susanne kumartui huuhtomaan kasvojaan veden äärelle, eikä hän huomannut kullankeltaista silmäparia, joka tuijotti häntä tarkkaavaisesti heinien seasta savannilla.

ja seuraava ollos hyvä…


Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 08.10.07 - klo:19:45
Joella oli hiljaista. Vain muutama kahlaava lintu nokki hyönteisiä veden pinnalta. Susanne kumartui huuhtomaan kasvojaan veden äärelle, eikä hän huomannut kullankeltaista silmäparia, joka tuijotti häntä tarkkaavaisesti heinien seasta savannilla.
Tuo silmäpari kuului nuorelle leijonalle, joka odotti kärsivällisesti pahaa aavistamattoman uhrin saapumista joelle ja nyt siinä oli yksi. Eihän se ihan antiloopilta näyttänyt, mutta sai kelvata.
Ääneti se lähestyi Susannea, joka oli kumartuneena veden ääreen ja kostutti kasvojaan viileällä vedellä. Pian se oli valmis, lihakset jännittyneinä ja aistit valppaina se loikkasi pusikosta kohti Susannea.
Leijona oli arvioinut matkan väärin ja kovan läiskähdyksen saattelemana se osui veteen, uhrinsa sijasta.
Säikähdyksestä huudahtaen Susanne perääntyi nopeasti veden ääreltä. Hän tarkkaili hyvän matkan päästä leijonaa, joka näytti varsin nololta jouduttuaan veteen ja räpiköi nyt takaisin rantaa kohden.
Leijona ui rantaan ja yritti nousta arvokkaan näköisenä vedestä, vaikka se oli aivan märkä ja nolo suorituksestaan. Vähin äänin se katosi takaisin savannin suuntaan ja päätti etsiä uuden kohdan, jossa saalistaa.
Susannen huudahduksen kuultuaan muutamia naisia tuli katsomaan mistä oli kyse. Elein Susanne yritti kertoa leijonasta, mutta ei saanut aikaiseksi muuta kuin nauruntyrskähdyksiä.
Onneksi Makedde saapui paikalle ja kuultuaan mitä Susannelle oli tapahtunut, tulkitsi sen heimon naisille, jotka heti vakavoituivat ja tähysivät joen rantaa, vain varmistaakseen ettei tuo suuri kissapeto enää ollut siellä.

Robinson puolestaan siirtyi hetkeksi muualle odottamaan, että Peter ja Sabine saavat aamiaisensa nautittua. Hän istui aukion reunalla ja seuraili kylän elämää ja huomasi samalla Susannen yritykset auttaa kylän naisia.
Hän oli niin ajatuksiin vaipuneena, että hätkähti kuullessaan Susannen huudahduksen. Nopeasti Robinson nousi paikaltaan ja ontuen asteli joen rantaan, vain huomatakseen, että tilanne oli ohi ja Susanne oli selvinnyt pelkällä säikähdyksellä.
Huojentuneena siitä, että mitään pahempaa ei ollut tapahtunut, hän palasi takaisin aukion reunalle istumaan ja pian Susanne liittyi hänen seuraansa.
”Ei ole minusta puunkantajaksi ja lisäksi olin päätyä leijonan lounaaksi.” Susanne sanoi ja kertoi mitä oli tapahtunut.
”No onneksi se teki virhearvion.” Robinson sanoi hymyillen ja veti Susannen lähelleen. ”Juttelisin mielelläni kollegani kanssa, mutta hänellä on juuri nyt parempaa tekemistä.” hän lisäsi painottaen parempaa sanaa ja virnisti.
”Aivan.” Susanne sanoi ja hymyili.

Pian Peter ja Sabine ilmaantuivat majasta. Peter suuntasi kulkunsa Robinsonin luo.
”Me.. öh käymme joella peseytymässä ja sitten olen vapaa keskustelemaan kanssasi.” Peter sanoi.
”Olkaa varovaisia. Lähistöllä saattaa kulkea likomärkä ja nolo leijona.” Susanne sanoi virnistäen ja kertoi Peterille nopeasti, mitä oli tapahtunut.
”Hyvä on.” Peter sanoi hymyillen. Hän ja Sabine suuntasivat kulkunsa joelle.

Toisaalla, Larsonin leirissä heräiltiin ja suoritettiin aamutoimia. Vasta kun päivä oli puolessa, huomattiin, että yksi oli poissa.
’Miehet alkavat käydä levottomiksi, toivottavasti emme joudu enää pidempää odottelemaan.’ Larson ajatteli ja silmäili joukkoaan, joka oli tehnyt olonsa mukavaksi. Muutama pelasi korttia ja osa vain löhösi paikallaan ja nautti auringosta.
Aivan yllättäen se rillipäinen mies, joka oli aikaisemmin purnannut Larsonin käytöksestä, nousi ylös ja rillejään nostaen asteli Larsonin luokse.
”No aiotko etsiä Parsonsin?” Hän kysyi.
”Miksi ihmeessä? Larson kysyi. ”Hän ei totellut käskyjä ja on ilmeisesti hankkiutunut pulaan omaa syytään.” Hän jatkoi.
”Mutta entä jos hän on loukannut itsensä.” Rillipää yritti vielä.
”Olkoot, se oli hänen omaa syytään ja tiedät sen oikein hyvin. Pitääkö minun koko ajan toistaa itseäni kun mikäkin papukaija.” Larson ärähti. ”Asia on nyt loppuun käsitelty ja jos sinulla herra Adams ei ole enää mitään sanottavaa, viitsisit painua takaisin toverienne seuraan.” Hän lisäsi.
Adams, työnsi alas valuneet rillit takaisin ja lampsi nyreänä muiden seuraan.

Kylässä puolestaan, Peter ja Sabine olivat vihdoinkin saaneet maalit pestyä ja vaatteet vaihdettua.
Robinson ja Peter pääsivät keskustelemaan tuosta kartasta ja siitä mitä jatkossa tehtäisiin.
Pitkän tovin neuvoteltuaan, he päätyivät siihen, että he menisivät keskustelemaan Imamun kanssa.
He hakivat Makedden mukaan tulkiksi ja astelivat sitten Imamun majalle, jossa heidät otettiin ystävällisesti vastaan.
Kun he olivat tervehtineet Imamua ja istuutuneet, päätti Robinson ottaa härkää sarvista ja kysyä.
”Makedde, kysyisitkö, osaisiko hän kertoa tästä kartasta.” Robinson pyysi.
Kaikkien hämmästykseksi Imamu vastasi murteellisella englannilla; ”Se aarre on kielletty, vain ylväs kansa Niilin alajuoksulta saa siihen kajota, jos muut koskevat, he saavat jumalien vihat ylleen.”
”En tiennyt, että osaat kieltämme.” Robinson sanoi kunnioitusta äänessään ja jatkoi. ”Me emme halua kajota aarteeseen, vaan estää eräitä lurjuksia viemästä sitä.”
”Voi, minä olen opetellut nuoruudessani yhtä ja toista, sillä johtajan kuuluu tietää asioista, osatakseen johtaa kansaansa oikein.” Imamu puhui viisaasti. ”Tietäkää, että ylväs kansa tuli tänne esi-isieni aikana ja rakensi suuren kylän muureineen ja heidän päällikkönsä sanoi esi-isille, ettei kukaan saanut lähteä suuresta kylästä, eikä mennä sinne. Nyt on kulunut jo tuhansia kuunkiertoja ja auringonlaskuja ja suuri kylä on ollut hiljainen, kukaan ei ole tullut, eikä mennyt sinne.” Hän kertoi.
”Ei, ennen kuin nyt.” Robinson sanoi. ”Me haluamme osoittaa kiitollisuuttamme vieraanvaraisuudestanne ja ystävällisyydestänne meitä kohtaan ja yrittää estää aarretta joutumasta vääriin käsiin, sillä se kuuluisi teille. Te ja teidän esi-isänne olette sitä vartioineet joten te olette sen ansainneet.” Hän jatkoi puhuen kunnioittavaan sävyyn.
”Kiitän kauniista sanoistanne.” Imamu sanoi silmät loistaen. ”Asiasta toiseen, Dibia kertoi, että jalkanne alkaa olla jo lähes parantunut, joten tahdotte varmaankin pian lähteä.” Hän totesi.
”Niin, mutta odotan, kunnes Dibia antaa luvan. Hän on tehnyt hyvää työtä ja olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa.” Robinson sanoi painaen päänsä pieneen kumarrukseen.
”Enkä minäkään päästäisi ilman jäähyväisjuhlaa.” Imamu sanoi hymyillen. ”Sitä paitsi kansani saa hyvän tekosyyn taas juhlia.” Hän lisäsi virnistäen.
Robinson nyökkäsi hyväksyvästi ja ojensi Imamulle kartan, jota tämä katseli mietteliäänä pitkän tovin. Tämän jälkeen he keskustelivat siitä pitkän tovin, mikä toi Robinsonille paljon arvokasta tietoa, jota käyttää hyväkseen.
Näytti vain siltä, etteivät he pääsisi käytävälle, ohittamatta raunioita, joilla nuo lurjukset parhaillaan majailivat.

No niin tulikin pidempi jatkopala tällä kertaa. :)
Jatkakeehan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 08.10.07 - klo:22:30
Robinson nyökkäsi hyväksyvästi ja ojensi Imamulle kartan, jota tämä katseli mietteliäänä pitkän tovin. Tämän jälkeen he keskustelivat siitä pitkän tovin, mikä toi Robinsonille paljon arvokasta tietoa, jota käyttää hyväkseen.
Näytti vain siltä, etteivät he pääsisi käytävälle, ohittamatta raunioita, joilla nuo lurjukset parhaillaan majailivat.


Sana tulevista jäähyväisjuhlista levisi nopeasti kun kokous Imamun luona oli päättynyt. Heimo alkoi valmistautua juhliin, eivätkä he halunneet laskea uusia ystäviään ilman suuria pitoja. Miehet metsästivät tavallista kauempana kylästä, sillä kaukana jokilaakson takana viidakossa eleli villisikojen yhdyskunta, joiden lihaa käytettiin erikoistilaisuuksia varten. Nyt oli sellainen tilaisuus tulossa ja tämän vuoksi he halusivat tuoda tullessaan muutaman sarvilla varustetun kärsäkkään. Villisian liha oli rasvaista herkkua, jota ei usein nautittu, sillä matka jokilaakson taakse vei kokonaisen vuorokauden.

Naiset kantoivat vettä ja puuta ja lauloivat taukoamatta töitä tehdessään. Kauniiden äänien soinnut kohosivat korkeuksiin ja täyttivät kylän elämän äänellä. Robinson ja Peter kutsuivat kokoon ryhmän jäsenet. He kertoivat keskustelustaan Imamun kanssa ja suunnitelmista aarteen suhteen. Susanne ja Sabine katsoivat toisiaan kun miehet mainitsivat Larsonin nimen.

”Olisiko aika tehdä sille miehelle kunnon opetus? Sellainen minkä jälkeen hän ei enää koskaan koskisi naisiin sormellakaan” Sabine mutisi ja värähti muistaessaan miltä miehen kosketus oli tuntunut iholla.

”Olisi. Se iljettävä turjake kaipaa naista. Annetaan sille sialle naista, annetaankin niin ikimuistoinen fantasia, ettei se ikinä unohda meitä” Susanne puuskahti. Hänen päässään alkoi viritä oiva suunnitelma, johon hän tarvitsisi Makedden apua.

”Niin, mutta miten me toteutetaan se?” Sabine kysyi ja tuijotti siniselle taivaalle mietteliäänä.

”Minä ehkä tiedän. Pyydetään Makedden apua, sillä hän tietää yhtä jos toistakin viidakon eläimistä ja kasveista. Sinun olisi pitänyt nähdä miten hienosti hän toimi silloin kun rimpuilin epätoivoisena sen roiston kynsissä. Jos me uskotellaan Larsonille, että antaudumme sen seksileikkeihin suosiolla, voimme johdattaa sen lieron helposti ansaan. Sidotaan se sika ja pistetään kärsimään, käyttämällä luonnon omia myrkkyjä.” Susanne paljasti päässään hautuvan ajatuksen.

”Ihana ajatus. Saa Larson elämänsä fantasian.” Sabine huokasi tyytyväisenä.

Robinson vilkaisi naisia syrjäsilmällään. Susannen ovela ilme paljasti, että naiset selvästikin punoivat juonia. Robinsonia huolestutti. Sotajalalla olevat naiset olivat vaarallisia, mutta nyt oli kyse erittäin epämiellyttävästä rosvojoukosta, joita vastaan täytyi käyttää järeämpiä keinoja. Robinson päätti ottaa selvää naisten suunnitelmista, sillä hän ei halunnut Susannelle käyvän mitään pahaa. Niinpä hän suuntasi laahaavan kulkunsa kohti tyytyväisiä naisia.

No nyt tuli ankee pala..jatkahan..


Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 09.10.07 - klo:02:10
 Robinson päätti ottaa selvää naisten suunnitelmista, sillä hän ei halunnut Susannelle käyvän mitään pahaa. Niinpä hän suuntasi laahaavan kulkunsa kohti tyytyväisiä naisia.
’Ehkäpä voisin saada heidät luopumaan mielettömästä suunnitelmastaan.’ Hän ajatteli istahtaessaan Susannen viereen.
”Mitä kummaa te oikein suunnittelette Larsonin päänmenoksi?” Robinson kysyi ja katseli Susannea suoraan silmiin. ”En halua kuulostaa kanaemolta, mutta Larson on sen luokan konnia, ettei hänen kanssaan pidä pelleillä. Hän on varovainen, sillä aiemmat yritykset menivät myttyyn ja tällä kertaa hän ei halua minkään sotkevan suunnitelmia, etenkään teidän temppuilujen.”
’Enkä minä halua että hän satuttaa teistä kumpaakaan.’ Hän ajatteli, muttei sanonut.
”Tiedän.” Susanne sanoi. ”Mutta hän tarvitsee opetuksen.”
”Susanne kiltti, älä ryhdy mihinkään typerään.” Robinson pyysi. ”Larson saa kyllä opetuksensa, kun on sen aika, mutta en tahdo, että antaudutte vaaraan turhaan.” Hän lisäsi ja katsoi Susannea.
”Hyvä on, emme toteuta suunnitelmaamme, ellei sitten ole aivan pakko.” Susanne sanoi hymyillen.
”Kiitos.” Robinson sanoi huojentuneena, vaikka sisimmässään tiesi etteivät naiset olleet unohtaneet ajatustaan.

Päivä kului ja toinen päivä oli jo kääntymässä iltaan, kun juhlavalmistelut viimeinkin olivat valmiit.
Aukolla roihusi suuri tuli, jossa tirisi pari villisian ruhoa, jotka kylän miehet olivat edellisenä yönä tuoneet tullessaan pitkältä ja vaivalloiselta metsästysretkeltään.
Kylän asukkaat, samoin kuin heidän vieraansa, jotka hekin olivat koko päivän paastonneet, odottivat nyt vesi kielellä milloin liha olisi tarpeeksi kypsää herkutteluun.
Paistuvasta lihasta nouseva tuoksu ei ainakaan helpottanut nälkäisten oloa.
Robinsonkin tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi, sillä jalka oli jo kutakuinkin entisen veroinen ja sillä saattoi jo ontumatta kävellä.
Rummut kumisivat ja heimon naiset tanssivat roihun ympärillä laulaen omalla kielellään jotakin kaunista laulua.

Toisaalla, Larsonin leirissä havahduttiin rummun kuminaan ja siitä heidän johtajansa tiesi, että seuraavana aamuna varhain saisi laittaa miehet vahtiin lähialueille.
Mieliala tuntui kohonneen ja tyytyväisinä hekin pitivät pienimuotoiset pirskeet. Matkaradiosta kuului musiikkia ja ainokainen viskipullo kiersi ringissä ja sai miehet hyvälle tuulelle. Taisipa joku laulaa luikauttaakin jotakin epävireisesti.
Mitä pidemmälle yö ehti, sitä paremmalle tuulelle Larson tuli. Ennen puolta työtä viskiä nautiskelleet miehet olivat sammahtaneet ja kuorsasivat nyt täyttä häkää.

Kylässä ilonpito, vaikka olikin jäähyväisjuhla, jatkui myöhään. Siat olivat viimeinkin kypsyneet ja Imamu päällikön oikeudella leikkasi ensimmäiset lihapalat paahtuneesta ruhosta ja tarjosi vierailleen banaanin lehdillä.
Paikalle oli myös tuotu muutamia suuria vateja täynnään hedelmiä, jotka maistuivat kaikille lihan keralla.
Kaikki söivät, kunnes olivat haljeta ja hetken levon jälkeen kylän miehet esittivät villin tanssin, joka oli kuin toisinto jostakin muinaisesta sotaretkestä.
Rummut kumisivat kiivaaseen tahtiin, kunnes viimeisen kovaäänisen kuminan jälkeen vaikeni hetkeksi.
Tauon jälkeen rummutus alkoi taas, mutta hieman rauhallisempana ja kylän naiset nousivat paikoiltaan tanssimaan.
Robinson istui ja katseli Susannea, joka oli taas intoutunut kylän naisten kanssa tanssimaan.
’Miten kauniilta hän näyttää, niin kuin kaunein ruusu.’  Hän ajatteli ja hymyili.
Aivan yllättäen hän nousi seisomaan ja nappasi Susannen syliinsä. Tämä ei vastustellut ja pian he olivat antautuneet kiihkeään suudelmaan, joka sai aikaan naurua ja vihellystä juhlijoiden keskuudessa.
Susanne tunsi poskiaan kuumottavan.
”Sinä olet hassu.” Hän sanoi ja vastasi suudelmaan.
”Ei vaan sinä olet kaunis, kuin ruusu.” Robinson sanoi hymyillen ja tunsi olonsa hyväksi vaikka seuraavan päivän ajatteleminen saikin hänet levottomaksi.
Niin kauan kun tuli leiskui nuotiossa, väki istui ympärillä jutellen, nauraen ja laulaen.
Pian kuitenkin itse kukin alkoi tuntea itsensä kylläisiksi ja uneliaiksi, jolloin oli parempi siirtyä nukkumaan majaan.
Robinson nosti Susannen syliinsä ja päätti kantaa majalle. Susanne kikatti kuin koulutyttö.
”Mitä ihmettä sinä teet?” Hän kysyi nauraen.
”Minä kannan sinut.” Robinson vastasi katsellen lempeästi Susannea.
”Pöh, olisin minä itsekin voinut kävellä.” Susanne hymähti, vaikka tunsi olonsa turvalliseksi miehen käsivarsilla.
”Minä vaadin kantaa sinut ja ehkä voisin tehdä sen toistekin paremmassa paikassa.” Robinson sanoi ja katsoi paljon puhuvasti Susannea.
”Niinkö.” Susanne sanoi ja punastui. ”Tämä tuli nyt vähän yllättäen, mutta ehkä paremmalla ajalla ja paikassa.” Hän myöntyi ja katseli Robinsonia silmiin. Tämä oli tosissaan, sen näki ja Susanne itsekin tunsi roihun sisällään, roihun jonka halusi päästää irti.
Pian he olivat majalla ja Robinson laski Susannen hellästi makuupaikalle ja istuutui sitten tämän viereen.
Siinä he istuivat ja katselivat hiljaa toisiaan ja kuuntelivat vielä aukiolta kuuluvaa rummun kuminaa, sillä vielä muutama kyläläinen oli jäänyt vielä kytevän hiilloksen ääreen.
Jonkin ajan päästä hiljaisuus laskeutui kylään, joka uinui rauhallisena ja tyynenä.
Majassa Robinson ja Susanne vielä valvoivat, mutta eivät keskustelleet, sillä sanoja ei tarvittu. Kosketukset ja suudelmat puhuivat omaa kaunista kieltään.
Kumpikin nukahti onnellisena tuntiessaan toisen ihan siinä lähellä.

Yö kului niin kuin muutkin yöt ja savannilla taas taisteltiin elämästä ja kuolemasta. Pelästyneen seepran kimakka huuto kiiri pitkin savannia ja häipyi hyeenojen hahattavan ulinan alle.
Vanha leijonauros nousi paikaltaan ja suuntasi kohti ulinaa, laumansa seuratessa. Kehkeytyi pienimuotoinen tappelun nujakka, jonka jälkeen hyeenat juoksivat pakoon häntä koipiensa välissä hahattavia ulahduksia päästellen.
Leijonat puolestaan kävivät ryöstämänsä saaliin kimppuun ja nauttivat ateriastaan, vanha leijonauros ensimmäisenä tietenkin.
Aamu sarasti yhtä kauniina kuin ennenkin, paljastaen tyhjäksi kalutun seepran raadon, joka houkutti korppikotkat aterialle, leijonien vetäydyttyä varjoon sulattelemaan öistä ateriaansa.
Leijonauros silmäili maisemaa haukotellen ja lysähti sitten kyljelleen nauttimaan olostaan.

Kylässäkin heräiltiin ja suoritettiin tutut aamurutiinit. Robinson ja muut hänen seurueesta pakkasivat tavaransa ja nauttivat aamiaisensa, ennen kuin tulisi aika lähteä.
Kun kaikki oli valmista, Imamu saapui aukealle, sillä halusi vielä henkilökohtaisesti hyvästellä uudet ystävänsä.
Hänellä oli myös jotakin annettavaa kaikille, nimittäin pienet leijonanluiset amuletit. Kun ne oli annettu ja hyvästit sanottu, Robinson seurueineen suuntasi takaisin kohti raunioita, vaikka tiesivätkin Larsonin remmeineen siellä odottavan.

****

Myös Larsonin leirissä oli herätty varhain aamulla ja Larson oli ensi töikseen aamiaisen jälkeen patistanut miehet partioimaan lähialueita.
Miehet menivätkin nurkumatta, sillä tiesivät että palkinto odotuksesta olisi mitä mainioin. Vasta myöhään iltapäivällä miesten vaiva palkittiin, sillä ne karkulaiset saapuivat paikalle. Adams juoksi nopeasti kertomaan Larsonille joka keräsi muut kasaan ja yhdessä he menivät Robinsonin seuruetta vastaan.

****

Aamun hyvä tuuli alkoi haihtua hiljalleen ja katosi lopullisesti, kun polun molemmin puolin ilmestyi näkyviin miehiä ja itse polun tukki Larson. Pienen seurueen jäsenet mulkoilivat happamina niin miehiä, kuin Larsoniakin. Kukaan ei pukahtanutkaan ja tuon syvän painostavan rikkoi viimein Larson, joka antoi katseensa kiertää julkeasti naisten vartaloita.
”Aah, me tapaamme jälleen.” Larson sanoi venytellen ja silmäili sivusilmällä naisia. ”Ja viehkeät villikissannekin on mukana.”
”Jos viitsisit mitenkään puhua heistä hieman kunnioittavammin.” Robinson sanoi ärtyneenä.
”Enpä taida viitsiä. Huomaan, että olet tolpillasi.” Larson vastasi. ”Ehkäpä voisin tehdä jalkaasi uuden reiän.” Hän lisäsi katsellen kylmästi Robinsonia.
Robinson oli vaiti ja tyytyi mulkoilemaan Larsonia rumasti.
Tämän miehet katselivat odottavan näköisinä ja silmäilivät naisia sellaisin katsein, ettei jäänyt arvailun varaan, mitä he halusivat.
”Niin Robinson, onkohan kartta sinulla vai kenties kollegallasi?” Larson kysyi.
”Siitä saat itse ottaa selvää.” Robinson sanoi kuivasti.
”Robinson.” Peter sanoi varoittavasti ja kaivoi kartan taskustaan ja ojensi sen Larsonille, sillä ei halunnut tappelua juuri nyt.
Larson oli ottanut papyruksen Peteriltä ja nyt hän tutki sitä innokkaasti, sillä himoitsi saada aarteen käsiinsä, melkeinpä enemmän kuin halusi noiden naisten lämmintä syliä. Hetken kuluttua hän kääri papyruksen taas rullaksi ja sujautti taskuunsa.
”Kiitän kartasta.” Hän sanoi yli kohteliaaseen sävyyn silmäillen vankejaan. ”Ah, melkein unohdin, että meillä on kaksi sulostuttajaakin mukanamme ja minun mieheni tarvitsevat pientä…hmm  viihdykettä, sillä eivät ole olleet naisen seurassa vähään aikaan.” Hän lisäsi silmäillen Susannea ja Sabinea varsin julkeasti.
”Ei, et saa.” Robinson ärähti ja riuhtaisi itsensä irti häntä pitelevän miehen otteesta ja astahti kohti Larsonia.
”No, no rauhoituhan, ettei sinua tarvitse rauhoittaa tällä.” Larson sanoi ja osoitti Robinsonia aseellaan. ”Vai haluaisitko kenties, katsella kun mieheni… huvittelevat hieman?” Hän kysyi silmät häijysti välähtäen.
”Jätä naiset rauhaan.” Robinson sanoi raivosta tärisevällä äänellä ja silmät vihasta salamoiden. Jokin joka välitti Susannesta, oli nostanut päätään Robinsonin mielessä ja melkein peitti järkevän ajattelun.
”Tai sinä mitä? ” Larson sanoi ivallisesti, huulet omahyväiseen hymyyn vetäytyneenä. Äkkiä hänen ilmeensä koveni ja hän katsoi kylmin, tunteettomin silmin Robinsonia. ”Olen kyllästynyt sinun hangoitteluusi ja ikävä kyllä matkasi päättyy tähän.” Hän sanoi ja painoi liipaisimesta.
Kuului epätoivoinen huudahdus, kun Susanne heittäytyi Robinsonin ja Larsonin väliin. Laukaus kajahti ja sai linnut nousemaan siivilleen säikähtäneinä kirkuen. Tämän jälkeen laskeutui syvä hiljaisuus.
Robinson seisoi yhä pystyssä, mutta Susanne makasi myttynä maassa, punainen laikku rinnassa leviten.
Robinson laskeutui polvilleen Susannen viereen ja veti tämän varoen syliinsä. Susannen kasvot olivat kalman kalpeat, kun hän katsoi Robinsonia, silmät täynnä pelkoa ja lämpöä.
”Miksi sinä sen teit?” Robinson kysyi silittäen tärisevällä kädellään Susannen kihartuvia hiuksia. ”Miksi?”
”Koska… rakastan sinua.” Susanne kuiskasi ja tunsi olonsa yhtä aikaa heikoksi ja turvalliseksi siinä Robinsonin luona.
Robinson oli vaiti, ei tiennyt mitä tehdä, paitsi laskea kätensä vuotavan haavan kohdalle.
Nyyhkyttäen Sabine painautui Peteriä vasten ja tämä kietoi kätensä hänen ympärilleen. Peter oli päättänyt, ettei antaisi Larsonin tai tämän miesten koskea Sabineen. Hän tunsi suurta myötätuntoa ystäväänsä kohtaan, sillä olihan hän nähnyt miten nuo kaksi olivat toisistaan välittäneet, kulkeneet yhdessä.
”Ei kai häneen osunut pahasti.” Peter kysyi varovasti.
”En tiedä.” Robinson vastasi katsomatta, sillä hänen mieleensä ei nyt mahtunut muuta kuin Susanne ja se mitä tämä oli sanonut.
Robinsonin teki mieli huutaa tuskansa ulos, muttei voinut näyttää tuolle roistolle, miten pahasti tämän temppu oli häntä satuttanut sisimpään. Susanne tunsi suurta houkutusta sulkea silmänsä, väsytti, mutta hän ei voisi jättää Robinsonia, oli taisteltava.
Robinson, näki miten Susanne yritti pysyä vielä tajuissaan, taisteli. Nyt olisi toimittava nopeasti. ’Ajattele!’ Ääni hänen mielessään suorastaan karjui.
”Peter.” Hän sanoi ääni värähtäen. ”Antaisitko reppusi.”
Peter ojensi reppunsa Robinsonille, joka oli laskenut Susannen varovaisesti maahan. Robinson otti repun vastaan ja alkoi kaivella sitä nopeasti. Hän nosti kasan vaatteita maahan, nosti nopeasti yhden paidan mytyksi Susannen rinnassa olevan veriläikän päälle. Sitten hän repi toisen paidan suikaleiksi ja kiersi sen niin, että se piti mytyn paikallaan.

Koko tämän ajan Larson oli seisonut sanattomana paikallaan, mutta nyt, kun Robinson viimein nousi pystyyn, hän näki miehen tummien silmien välähtävän vaarallisesti. Larson tiesi, että nyt oli toimittava nopeasti, jos halusi näyttää yhä olevansa johtaja.
Yllättävän nopeasti Robinson syöksyi Larsonin kimppuun. Tämä yllättyi niin että lensi selälleen maahan, jossa he kumpikin nyt pyörivät ja antoivat nyrkkiensä laulaa. Robinson ei enää välittänyt olla kohtelias, vaan iski täydellä raivollaan ja tarmollaan tuohon heittiöön, joka oli vahingoittanut hänelle niin läheiseksi tullutta ihmistä. Pian kumpainenkin seisoi taas pystyssä ja nyrkit puhuivat karua kieltään.

Peter katseli hämmentyneenä ystäväänsä, sillä hän ei milloinkaan ollut nähnyt tätä noin raivoisana, vaan yleensäkin tämä oli ollut hillitty ja kohtelias, mutta tuo oli kaukana siitä. Peter tunsi miten Sabine värähteli ja yritti olla katsomatta tappelua.

Tappelua ei kestänyt kauaa, sillä pian Larson iski aseensa perällä Robinsonia kunnollisesti ja tämä lyyhistyi tajuttomana maahan, veren valuessa norona ohimosta. Larson kiroili, sillä huulta särki ja silmä oli muurautumassa umpeen.
”Liikkeelle, nyt!” Hän ärjäisi ja pyyhkäisi taskustaan ottamallaan kankaalla suutaan. ”Vai tarvitseeko minun auttaa?”
”Mutta ei heitä voi jättää tuohon, Susanne tarvitsee apua.” Sabine uskaltautui sanomaan.
”Sanoin liikkeelle!” Larson ärähti ja tunki naamansa liki Sabinen kasvoja. ”Minä en halua enempää niskurointia ja mitä vähemmän vahdittavia, sen parempi.”
Sabine kavahti taaksepäin, sillä ei pitänyt Larsonin kuvottavista kasvoista.
”Anna hänen olla.” Peter sanoi hiljaa ja veti Sabinen luokseen.
”Vaiti ja liikettä.” Larson ärjäisi.
”Paskiainen.” Peter mutisi ja alkoi astella Sabinen kanssa eteenpäin.

Kukaan ei uskaltanut sanoa enää mitään. Ääneti he lähtivät matkaan, vaikkeivät olisikaan halunneet. He olisivat halunneet päästä jo pois täältä ja saada Susannen ja Robinsonin hoitoon. Mutta he eivät uskaltaneet pistää enää vastaan, ettei Larson saisi enää syytä ammuskelemiseen.

Kului jonkin aikaa ja koko muu seurue oli mennyt. Robinson tuli tajuihinsa. Päätä kivisti ja hän nousi seisomaan ja hoippuroi Susannen luo. Tämä makasi hiljaa alallaan, kasvot kalman kalpeina ja silmät ummessa. Susanne tuskin hengitti, mutta oli silti vielä elossa.
Robinson istuutui tämän viereen, tietämättä mitä tehdä. Itsestään hän ei juuri nyt välittänyt vaikka päätä särki ja ohimo oli veren tahrima. Hänen sydäntään painoi suuri suru ja tuska Susannen vuoksi. Tämä ainoa ihminen, josta Robinson oli koskaan välittänyt niin että teki kipeää, oli hiljaa hiipumassa pois. Suuri pala tuntui juuttuneen hänen kurkkuunsa ja raivo oli vaihtumassa epätoivoon.


Tulikin tälläinen piiitkä ja vähän melodramaattinen pätkä.... vihjeenä Susanne ei sitte kuole, vaikka likeltä liippaa... Sillä eihän pääparia voi tappaa, vaikka vähän kolhiski, tosin en kyllä ole innostunut mistään ihmepelastumisistakaan, se olis ihan liian helppoa.
Joo mie oon taas vähän julma ja ilkeä...
Jatkakeehan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 09.10.07 - klo:20:19
Tämä ainoa ihminen, josta Robinson oli koskaan välittänyt niin että teki kipeää, oli hiljaa hiipumassa pois. Suuri pala tuntui juuttuneen hänen kurkkuunsa ja raivo oli vaihtumassa epätoivoon.

”Jos hän kuolee, se on minun syyni. Minun ei olisi pitänyt päästää häntä mukaan. Miksi en pakottanut häntä jäämään kylään?” Robinson tuskaili ja silitti naisen kalpeaa poskea. Yksinäinen kyynel vierähti miehen poskelle ja putosi Susannen kauniille otsalle. Pisara kimmelsi kuin pieni timantti kastekruununa naisen iholla. Susanne näytti niin levolliselta. Hänen kasvonsa piirteet olivat pehmenneet ja huulet hohtivat enteellisen kalpeanpunaisina. Näky sai Robinsonin pelkäämään pahinta. Hetki tuntui epätodelliselta ja aika tuntui pysähtyneen.

Tuulikin tyyntyi kuin olisi pysähtynyt odottamaan kuolemaa ja Robinsonin vatsassa nipisteli pelko. Se sai miehen pidättämään hengitystään, sillä hän pelkäsi, ettei enää kuulisi naisen seuraavaa henkäystä. Piinaava syyllisyys piti miestä kourissaan ja halu elää hiipui hänestä kun hän näki kuinka Susanne heikentyi nopeasti hänen silmiensä edessä. Susanne oli jo matkalla tuonelaan. Vain Robinsonin käheät kuiskaukset pitivät Susannen poissa valonkajolta, joka kutsui naisen sielua luokseen kirkkaana ja rauhoittavana.

Robinson istui maassa polviensa varassa ja piteli naisen hentoa kättä omassaan. Hän rukoili naisen hengen puolesta ja olisi antanut omansa tilalle jos olisi voinut. Mies ei voinut uskoa, että nainen, jota hän niin syvästi rakasti, makasi nyt maassa kuoleman varjo yllään. Robinson oli niin syvällä tuskassaan, että hän ei huomannut tummaa silmäparia, joka tuijotti puiden kätköistä heitä. Silmien omistaja sai seurakseen kaksi muuta ja pian tumma käsi laskeutui miehen olkapäille.

Robinson hypähti säikähtäneenä pystyyn ja aikoi lyödä, mutta antoi kätensä vaipua huomatessaan tulijat tutuiksi. Mies näki myötätuntoa tulijoiden kasvoilla. Susanne nostettiin ja kannettiin viidakon syvyyksiin. Robinson lähti kulkemaan heidän jäljessään pää alaspäin painettuna. Pieni toivon pilkahdus heräsi miehen sisällä, mutta hän ei uskaltanut toivoa liikoja, sillä Susannen tilanne oli todella kriittinen.


Kiperä tilanne, juuh..
No tällaisen jatkon tähän sitten kyhäsin.. en tiedä onko tällainen ratkaisu sinun mieleesi, sillä jotenkin minusta tuntuu, että siulla ois ollu jo valmis ratkaisu tilanteeseen. Tämä vain tuntui viisaimmalta, näin sen mielessäni justiinsa tuolleen..
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 09.10.07 - klo:23:59
Pieni toivon pilkahdus heräsi miehen sisällä, mutta hän ei uskaltanut toivoa liikoja, sillä Susannen tilanne oli todella kriittinen.
Hän ehti ottaa vain muutaman askeleen, kun huomasi jotakin nojaamassa puuta vasten. Se oli reppu, jota Jefferson oli kantanut. Oliko se unohtunut vahingossa vai oliko Jefferson onnistunut korjaamaan satelliittipuhelimen ja jättänyt repun tahallaan siihen, missä se nyt oli.
’Miten en tätä aiemmin huomannut.’ Robinson mietti. Hän pysäytti tuon kylän miehet, jotka jäivät kummissaan odottamaan.
Robinson puolestaan kaivoi tärisevin käsin satelliittipuhelimen repusta, nosti sen maahan eteensä. Hetken hän sitä katsoi ja toivoi enemmän kuin koskaan ennen, että se toimisi.
Sitten hän otti sen käsiinsä, näpläsi nappuloita ja nosti kuulokkeen korvalleen. Hetken oli hiljaista, mutta sitten kuului tervetullutta rahinaa ja surinaa joka kertoi puhelimen toimivan.
Hän väänteli nappuloita uudestaan saadakseen yhteyden edes tukikohtaansa. Pitkään kuuluin vain rahinaa ja surinaa, kunnes äkkiä kuului tervetullut ihmisääni, joka kysyi kuinka voisi auttaa.
Ensin Robinson ei ollut saada sanaakaan suustaan, sillä niin helpottunut hän oli, mutta hän tiesi, että oli toimittava nopeasti ja alkoi selittää vastanneelle henkilölle, mitä oli tapahtunut ja kertoi, missä he olivat ja että he tarvitsisivat apua pikaisesti.
Vastannut nainen sanoi, että he lähettävät helikopterin hakemaan ja ilmoittaisivat Kairon sairaalaan, jossa heitä osattaisiin odottaa sitten.
”Kiitos, te olette taivaan lahja.” Robinson sanoi helpottuneena, kädet yhä täristen.
”Taisin vastata juuri sopivasti.” Nainen toisessa päässä sanoi, sillä oli kuullut äänestä, miten epätoivoinen Robinson oli ollut ja miten huojentunut kuultuaan hyvät uutiset.
”Ette arvaakaan miten sopivasti.” Robinson sanoi eikä tiennyt miten olisi ollut.
Kun puhelu oli vihdoin päättynyt, Robinson yritti elein selittää kyläläisille, että heidät noudettaisiin ilmateitse, mikä näytti hieman huvittavalta ja toinen tummista miehistä pyörittelikin silmiään kuin sanoakseen; Onkohan hän vähän sekaisin?
Mutta Robinson sai kuin saikin miehet ymmärtämään, mitä oli yrittänyt selittää.
’Minun täytyy muistaa kiittää Jeffersonia.’ Robinson ajatteli saatuaan nuo ystävälliset miehet tajuamaan asiansa.
Yhdessä he jäivät odottamaan saapuvaa apua. Hermostuneena Robinson tähysi taivaalle ja väliin katsoi, miten Susanne voi.

Toisaalla Larson roskajoukkoineen, muassaan vankinsa, saapuivat leiriin.
Vangit käskettiin näkyvälle paikalle istumaan ja he tottelivatkin, joskin mulkoilivat Larsonia niin myrkyllisesti, että jos katseet voisivat tappaa, mies olisi jo ollut vainaa.
Sabine oli aivan kiinni Peterissä, jonka lämpö tuntui turvalliselta ja lohduttavalta. Hän oli huolissaan Susannesta ja Robinsonista ja hän pelkäsi että Larsonin roskajoukko saattaisi milloin tahansa käydä käsiksi ja… niin sitä Sabine ei halunnut edes ajatella.
”Peter.” Sabine kuiskasi ääni värähtäen.
”Niin?” Peter kysyi hiljaa ja vilkaisi nopeasti ympärilleen, etteivät nuo lurjukset vain hoksaisi heidän supatustaan.
”Minä ehkä voisin tehdä jotakin, sillä minulla ja Susannella oli suunnitelma.” Sabine supatti katsellen pelokkaana ympärillään. Nopeasti hän selosti mitä hän ja Susanne olivat suunnitelleet ja kertoi, että Makedde tiesi asiasta.
”Se voisi toimia, sillä en tiedä mitä muutakaan voisimme tehdä.” Peter kuiskutti. ”Olen vain sinusta huolissani.”
”Luuletko niin.” Sabine supatti ja toivo tuntui heräävän.
”Jos… jos sinä vain pystyt tähän.” Peter sanoi hiljaa ja silitti Sabinen vaaleita hiuksia, jotka hohtivat silkkisinä auringossa.
”Minä yritän, minun täytyy tehdä se, Susannen vuoksi. Sabine sanoi kyyneleen pudotessa poskelle.
”Minä tulen väliin, jos homma karkaa käsistä.” Peter sanoi ja pyyhkäisi kimmeltävän pisaran Sabinen poskelta. Hän vilkaisi nopeasti miehiä, jotka katselivat vankejaan epäluuloisesti ja Sabinea lähes eläimellinen himo silmissään.
”Tuota, minä sain satelliittipuhelimen kuntoon ja jätin sen Robinsonille ja toivon mukaan hän tajuaa hommata apua sen avulla.” Jefferson sanoi hiljaa ja vaikeni sitten.
”Sinä olet taivaanlahja.” Peter sanoi ja olisi hymyillytkin, mutta piti naamansa järjestyksessä, etteivät nuo lurjukset vain saisi vihiä heidän suunnitelmistaan. ”Makedde, olethan sinä valmis.” Peter kysyi kääntyen Makedden puoleen.
”Olen.” Makedde vastasi. ”Minulla on yhtä ja toista mukanani.” Hän lisäsi paljonpuhuvalla äänenpainolla.
”Sabine oletko… pystytkö sinä tähän varmasti? Sano jos et pysty, niin emme ryhdy tuhon tuomittuun yritykseen.” Peter supatti.
”Pystyn, sillä minun on pakko.” Sabine sanoi silmissään uhmakas kiilto.
”Ole varovainen rakas.” Peter kuiskasi niin hiljaa, että Sabine tuskin kuuli sitä.
”Olen.” Sabine vastasi ja antoi nopean suudelman Peterin poskelle.
Tämän jälkeen hän nousi ja heilautti tahallisen näyttävästi ja viehkeästi vaaleita hiuksiaan, silmäten noihin lurjuksiin flirttailevasti.
Lurjuksilla oli vaikeuksia pysyä nahoissaan, sillä niin paljon heidän teki mieli naista, jota eivät olleet nähneet päiväkausiin ja tuossa nyt oli yksi kauniimman sukupuolen edustaja melkein tarjottimella.

Koko tämän ajan Larson ja Peck olivat olleet sivummalla ja riitelivät taas jostakin. Äänet kohosivat ja kantautuivat vankien korviin.
’Hyvä, he eivät tajua mitään niin kauan kun tappelevat.’ Peter ajatteli tyytyväisenä ja valmistautui seuraavaan siirtoon, tovereidensa kanssa.

Sabine yritti olla rauhallinen, vaikka häntä pelotti suunnattomasti ja hän olisi mieluummin juossut huutaen pakoon. Sydän jyskytti rinnassa ja Sabine pelkäsi, että miehet kuulisivat sen.
Hän ei tiennyt miten hänen onnistui pysyä tyynenä ja rauhallisena ja vieläpä flirttailemaan oikein urakalla. Ehkäpä siksi, että hän halusi noiden lurjuksien kärsivän oikein kunnolla.

”Mihin sinä olet menossa, kaunokainen.” Adams kysyi hymyillen maireasti.
”Asioille ja ehkäpä vielä puron varteen peseytymään.” Sabine lirkutti ja oli tahallisen houkuttavassa asennossa.
Hän ei ikimaailmassa olisi toisessa paikassa flirttaillut tuollaisen hintelän ällötyksen kanssa, joka yritti olla jotakin mitä ei ollut. Mutta nyt oli pelissä kaikki, joten Sabine suoritti tehtävänsä, osansa niin hyvin kuin suinkin osasi.
”Et tahtoisi seuraa?” Adams kysyi silmät kiiluen himosta.
”Kuule, minä olen jo iso tyttö ja osaan hoitaa asiani itse.” Sabine sanoi ja hymyili niin hurmaavasti kuin suinkin osasi.
Tahallisen viehkeästi hän kääntyi ja lanteet kauniisti keinuen hän asteli kohti paikkaa, joka oli valittu huolella.
Hän kääntyi kauniisti vilkaisemaan taakseen ja hän lisäsi vielä höyryä flirttaamalla, kunnes jatkoi matkaa lanteet yhä kauniisti keinuen.
Aivan kuten hän oli arvannutkin, nuo roistot nousivat paikoiltaan ja lähtivät hänen peräänsä.
Hän pysyi paikoillaan pensaiden keskellä, vaikka pelkäsikin ja seisoi niin houkuttelevana kuin vain pystyi, muodot niin näkyvillä kuin oli mahdollista.
Miehet olivat niin himonsa sokaisemia, etteivät tajunneet kulkevansa kohti ansaa, joka olikin hyvin viritetty.
’Susanne, tämä on sinulle.’ Sabine ajatteli ja hänen teki mieli itkeä, mutta se ei käynyt.
”Te kaksi pidätte muijan paikoillaan, kun me muut lämmitellään ensin sitä, te saatte kyllä vuoronne myöhemmin.” Adams hihitteli tyytyväisenä heidän lähestyessään Sabinea.
Sabine hengitti nyt kiivaasti ja toivoi, että Makedde, Jim ja Jefferson hoitaisivat asiansa nopeasti.

Kun miehet olivat lähteneet Sabinen perään, nousivat Makedde, Jim ja Jefferson paikaltaan ja luikahtivat nopeasti kasvillisuuden suojiin, jossa oli helppo lähestyä kohdetta näkymättömissä.
Makedde päästi suustaan muutaman äännähdyksen ja pian paikalle ilmaantui kuin tyhjästä pari tummaa miestä, jotka Jim ja Jeffersonkin tunnistivat.
Makedde selitti noille tummille miehille asianlaidan nopeasti ja selitti heille, mitä heidän piti tehdä.

Peter puolestaan oli jäänyt paikalleen ja nousi heti jalkeille, kun huomasi Larsonin lähestyvän, Peckin jäädessä kauemmaksi murjottamaan.
Nyt oli aika ottaa härkää sarvista ja pitää tuo sontaläjä aloillaan tarpeeksi kauan.
”Missä kaikki ovat?” Larson kysyi katsellen ympärilleen.
”Mitäs luulisit.” Peter sanoi tylysti.
”No olkoon.” Larson vastasi näyttäen hapanta naamaa.
”Muuten miten ajattelit selvitä aarteelle asti?” Peter kysyi suoraan.
”Miten niin, miten ajattelin?” Larson kysyi. ”Mitä sinä oikein meinaat?”
”Sitä vaan, että vaikka sinulla on kartat, et ymmärrä niistä mitään ja Robinson oli meistä kahdesta se, joka osaa ne tulkita.” Peter sanoi asian kiertelemättä.
”Ja nyt sen vasta sanot!” Larson räjähti.
”Et kysynyt ja sinulla oli kiire tänne.” Peter sanoi tyynen rauhallisesti, vaikka sisimmässään halusi motata noita vastenmielisiä kasvoja oikein kunnollisesti. Ei, hän ei ainakaan vielä hyökkäisi ja sitä paitsi Peck oli lähistöllä ja varmaankin syöksyisi apuun. Kahdelle hän ei pärjäisi, sen hän tajusi.

No niin tässä on mukana myös se pala, jonka kirjoitin käsin, kun idea sattui puskemaan päälle. Tästä pääset eteenpäin varmaankin.
Jatkakeehan...

p.s
Muuten, Nuubialainen Prinsessa, kirjoitit sen jatkopalasi niin kauniisti, ettei paljoa puuttunut, etten minä olisi kyynelehtinyt, sillä niin käsin kosketeltavasti sait tunteet mukaan. Jatka samaan tahtiin, sillä olet valtavan hyvä kirjoittaja. :)

p.p.s
Mulla on vielä yksi visio ja niljakas ystävämme Larson on vielä mukana, melko lopussa. Minen sitä vielä kirjota ylös, ennen kuin näen millainen jatko tähän nyt tulee. *Virn*
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 10.10.07 - klo:22:19
”Et kysynyt ja sinulla oli kiire tänne.” Peter sanoi tyynen rauhallisesti, vaikka sisimmässään halusi motata noita vastenmielisiä kasvoja oikein kunnollisesti. Ei, hän ei ainakaan vielä hyökkäisi ja sitä paitsi Peck oli lähistöllä ja varmaankin syöksyisi apuun. Kahdelle hän ei pärjäisi, sen hän tajusi.

”Hemmetin, hemmetti!” Larson noitui ja potki kengän kärjellään maata vihaisena. Meteli houkutteli Peckin paikalle katsomaan mistä oli oikein kysymys.
”No mikäs täällä nyt on vikana?” Peck kysyi ja katsoi tarkkaavaisesti Larsonia.
”Se perhanan Robinson, joka jäi tuonne matkan varrelle, on ainoa, joka osaa tulkita tätä karttaa.” Larson sihahti ja heristi kädessään olevaa kääröä. Peter silmäili tarkkaavaisesti miehen kädessä olevaa kääröä ja peitti tyytyväisen hymynsä. Peckin huulet kiristyivät uhkaavasti ja hän ärjähti,
”vai niin on asiat. Ei sitten tullut missään vaiheessa kenenkään mieleen tämä seikka, kun se riitapukarihan tosiaankin oli ainoa, joka niitä seinän kaiverruksiakin luki. Ei tästä porukasta ole mihinkään. Aina pitää olla säätämässä, eikä mistään tule ikinä valmista.”

Peckin ärjäisy sai Larsonin kulmat kurtistumaan entisestään. Mies suoristi selkäänsä ja puristi kädet nyrkkiinsä.
”Ja mitäs tuo oli tarkoittavinaan? Et sinä kuule itsekään ole sen parempi, ethän tuota sinäkään muistanut tuota seikkaa aikaisemmin. Et olisi edes tajunnut koko asiaa, ellei se olisi tullut esiin. Herra viisastelija on hyvä ja menee kuule hakemaan sen perhanan ramman, kun kerran yrittää siinä niin päteä.” Larson karjaisi ja muljautteli silmiään kuin mielipuoli. Peckin vartalo jännittyi raivosta ja hetken näytti siltä, että syntyisi kunnon rähinä. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä Peckin onnistui niellä kiukkunsa. Mies vetäytyi hieman, käännähti ympäri ja painui viidakkoon sanaakaan sanomatta. Hän suuntasi kulkunsa takaisin sinne, mistä he olivat lähteneet liikkeelle, aikeinaan hakea Robinson takaisin.

Samaan aikaan Sabine vilkaisi vaivihkaa taakseen ja näki kuinka rähjääntyneet roistot lähenivät uhkaavasti. Hän pystyi kuulemaan miesten askeleet takanaan ja ällöttävät kaksimieliset naurahdukset, jotka saattelivat Sabinen kulkua. Se sai inhon puistatukset kulkemaan hänen vartalollaan.

”Enää muutama metri, kestä vielä muutama metri.” Sabine kannusti itseään ja keskittyi tarkkailemaan maastoa huolellisesti. Makedde oli kertonut hänelle tarkkaan, missä kohtaa maasta kohosi suuri elefantin päätä muistuttava kivi. Siinä kohtaa Sabinen oli määrä siirtyä neljä askelta oikealle, jonka jälkeen viisi askelta eteenpäin ja sitten jälleen neljä askelta vasemmalle. Hänen onnekseen paikka ei ollut liian kaukana, sillä nuo iljettävät lurjukset lähenivät ja heidän silmissään hehkui sairas eläimellinen kiilto. ”Aivan kuin olisin jokin lihakimpale. Hyi helvetti, en koskisi niihin tikullakaan. En vaikka joku niistä olisi viimeinen elävä olento maailmassa ja ihmisiä uhkaisi sukupuutto.” Sabine totesi hiljaa mielessään ja irvisti itsekseen.

Roistot eivät aavistaneet, että he kävelivät suoraan kohti väijytystä. Housunetumukset pullistuen he kiihdyttivät askeliaan ja noiden elukoiden huulilla loisti iljettävän mairea hymy. He kuvittelivat mielessään kuinka he repisivät naisen päältä vaatteet ja tekisivät kosteat temppunsa. Heitä kiihotti ajatus naisesta, joka rimpuilisi rinnat heiluen vastaan ja lisäisi sillä tavoin heidän sairasta nautintoaan. Tällaisia ajatuksia vatvoen he harppoivat eteenpäin ja melkein jo tönivät toisiaan saadakseen käsiinsä tuon meheviä sulojaan keikuttelevan naaraan.

No niin,, jään jännityksellä odottamaan jatkoa :)




Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 11.10.07 - klo:00:02
Roistot eivät aavistaneet, että he kävelivät suoraan kohti väijytystä. Housunetumukset pullistuen he kiihdyttivät askeliaan ja noiden elukoiden huulilla loisti iljettävän mairea hymy. He kuvittelivat mielessään kuinka he repisivät naisen päältä vaatteet ja tekisivät kosteat temppunsa. Heitä kiihotti ajatus naisesta, joka rimpuilisi rinnat heiluen vastaan ja lisäisi sillä tavoin heidän sairasta nautintoaan. Tällaisia ajatuksia vatvoen he harppoivat eteenpäin ja melkein jo tönivät toisiaan saadakseen käsiinsä tuon meheviä sulojaan keikuttelevan naaraan.

Viidakossa aika tuntui pysähtyneen, tai niin Robinson ajatteli tähyten taivasta vähän väliä ja pelkäsi, että jos apu ei ehtisikään ajoissa. Taivas alkoi tummeta saapuvan yön merkiksi ja taivaanranta värjääntyi punahehkuiseksi. Ehkä toisessa tilanteessa hän olisi ihaillut tuota kaunista näkyä, mutta nyt hän ei edes huomannut sitä. Pian alkoi jostain kaukaa kuulua mitä tervetullein ääni, moottorin ääni, joka kertoi helikopterin saapuvan. Robinson pomppasi pystyyn, kun taas hänen tummapintaiset kumppanit perääntyivät kasvillisuuden sekaan. Toivo heräsi nyt voimakkaampana kuin koskaan ja Robinsonista tuntui, että nuo tunteet repisivät hänet kappaleiksi.

Myös Peck kuuli helikopterin lähestyvän rupatuksen ja katsoi taivaalle. Hän näki kirkkaan pisteen joka lähestyi. Hän tajusi, että mikäli halusi saada Robinsonin mukaansa, olisi ehdittävä ennen helikopteria. Hän porhalsi eteenpäin pimeässä, yrittäen samalla varoa, ettei kompastuisi mihinkään.

Robinson puolestaan seisoi paikallaan ja katseli lähestyvää valopistettä sydän pamppailen toivosta. Hän räpytteli kiivaasti silmiään kuin niihin olisi joutunut roska. Hänen oli melkein mahdotonta seisoa aloillaan ja kun kopteri oli lähempänä, hän yritti näyttää, mihin oli turvallisinta laskeutua.
Kului vielä monta tuskastuttavan pitkää minuuttia, ennen kuin kopteri oli laskeutunut. Kopterista nousi kaksi miestä ja välissään heillä oli paarit. He pysähtyivät Robinsonin kohdalle.
”Te olette loukkaantunut.” Toinen totesi tutkaillessaan Robinsonin veristä ohimoa.
”Ei, anna olla, sillä ei ole kiire. Auttakaa häntä mieluummin." Robinson sanoi ja osoitti suuntaan, missä Susanne lepäsi.
Miehet kiirehtivät tämän luokse ja nostivat varovaisesti paareille ja alkoivat kuljettaa kohti kopteria.
Robinson asteli kohti paikkaa, jossa tiesi tummien ystäviensä olevan, Miehet uskaltautuivat näkyviin, jolloin Robinson kiitti heitä elein. Miehet katosivat yhtä äänettömästi kuin olivat alun alkaen tulleetkin. Robinson puolestaan kiirehti kopterille, sillä halusi olla Susannen mukana. Kun hän oli päässyt kyytiin, kopteri nousi ilmaan ja alkoi lentää kohti Kairoa. Toinen miehistä alkoi heti putsata Robinsonin ohimoa, jossa olikin aika ikävän näköinen haava.

Peck saapui paikalle vain nähdäkseen valopisteen, joka katosi kaukaisuuteen. Hän kirosi ja potkaisi edessään olevan kiven, joka lensi vähän matkaa ja osui johonkin pehmeään ja karvaiseen. Kuului ärtynyt murahdus ja pian se samainen leijona, joka oli yrittänyt saalistaa Susannen, nousi ylös ja katsoi keltaiset silmät hehkuen rauhan häiritsijäänsä. Sillä olikin sopivasti nälkä ja tuossa saalis itse käveli sen ulottuville. Leijona kiersi ja kaarsi Peckin ympäri, katse tiukasti uhrissaan, sillä tällä kertaa se ei tekisi samaa virhettä kuin joella.
Peck perääntyi naama valkoisena, sillä savannien kiistämättömän valtiaan kanssa ei ollut leikkimistä. Häneltä pääsi vain epätoivoinen uikahdus huulien välistä ja sekin häipyi kuulumattomiin, kun leijona päästi valtaisan karjaisun ja hyökkäsi. Peckin kauhun huutoja ei kuullut kuin sademetsän eläimet ja ne pari tummahipiäistä miestä, jotka olivat menossa takaisin kotikyläänsä. He eivät kuitenkaan menneet hätiin, sillä olivat oppineet kunnioittamaan savannien kullankeltaista valtiasta ja antoivat tämän aterioida rauhassa. Sitä paitsi, heillä ei ollut halua saada suuren kissapedon kynsiä nahkaansa, jonkun roiston vuoksi.

Peter puolestaan seisoi paikallaan ja katseli tuimana Larsonia, joka käveli hermostuneena edestakaisin. Hän valmistautui seuraavaan siirtoonsa, sillä Peck juoksi metsässä ja Larsonin inhat alaiset puolestaan olivat kävelemässä ansaan ja hänellä oli odottamansa tilaisuus, jonka hän halusi käyttää, maksaakseen kärsimänsä vääryydet korkojen keralla takaisin tuolle sontakasalle. Peter puristi sormensa nyrkkiin ja oli jo valmistautumassa iskuun, kun jostain kuului etäinen helikopterin ääni, pian kaukana sademetsän suunnalla näkyi tummenevalla taivaalla kirkas piste, joka katosi korkeiden puiden taakse.
’Hän sai apua, hyvä.’ Peter ajatteli riemuissaan, asiat alkoivat olla mallillaan.

Myös Larson katseli taivaalle, siristäen häijyjä silmiään kiukkuisena. Perhana asiat menivät aina vain huonompaan suuntaan. Hän oli aikeissa purkaa kiukkuaan ainoaan käsillä olevaan ihmiseen, Peteriin, kun äkkiä tämän nyrkki osui hänen naamaan ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään, Peter iski uudestaan. Larson rojahti maahan ja jäi siihen retkottamaan tajuttomana ja hänen toinenkin silmänsä oli muurautumassa kiinni. Peter jätti Larsonin niille sijoilleen, sillä hänellä ei ollut aikaa sitoa tätä ja juoksi suuntaan, jonne oli nähnyt Makedden ja muiden katoavan.
Hän löysikin heidät nopeammin kuin oli ajatellut ja vähältä piti, ettei Makedde hermostuksistaan kumauttanut Peteriä luultuaan tätä ensin Larsoniksi.

’Neljä askelta oikealle, jonka jälkeen viisi askelta eteenpäin ja sitten jälleen neljä askelta vasemmalle.’ Sabine hoki mielessään ja löydettyään elefantinpään näköisen kiven, hän asteli ohjeen mukaan kiven lähellä ja jäi odottamaan. Hän toivoi, että miehet luulisivat hänen vain päämäärättömästi kävelevän pitkin metsää.
Hermostuneena, pelko kurkkua kuristaen hän katsoi uhkaavasti lähestyviä irstaita miehiä, jotka alkoivat muodostaa rinkiä hänen ympärilleen.
”Hei kaunokainen, me haluaisimme hieman leikkiä kanssasi.” Sanoi eräs miehistä.
”Leikkiä?” Sabine kysyi kuin olisi ollut tyhmä blondi, no vaalea hän oli, muttei sentään tyhmä. ”Voi kun teitä on vähän liian monta.” Hän sanoi ja katsoi miehiä hieman pikkutyttömäiseen tapaan.
”Vaan kun sinulta ei kysytä.” Sanoi Adams ja hänen äänensä kalskahti teräksiseltä.

Sabine pelkäsi nyt enemmän kuin koskaan ja toivoi, että hänen ystävänsä nyt jo pimenneen sademetsän kätköissä toimisivat nopeasti. Hän pidätteli itkua sydän kiivaasti hakaten ja rinta kohoillen kiivaan hengityksen tahdissa. Miehet katselivat naisen kohoilevaa ja hyvin houkuttelevaa povea, joka suorastaa kutsui tulemaan luokseen. He saattoivat haistaa Sabinen pelon ja se sai heidät melkein sekapäisiksi. Kaksi miestä syöksyi kummaltakin sivulta kohti Sabinea, mutta kumpikaan heistä ei ehtinyt koskettaakaan tätä kun…

Vähän jännään kohtaanhan tuo jäi, mutta kyllähän hyvä kirjoittaja nyt jatkon tuohon sutasee. :)
No niin jatkakeehan...

Edith... pientä tekstin siistimistä ja typojen korjailua...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 11.10.07 - klo:21:47
He saattoivat haistaa Sabinen pelon ja se sai heidät melkein sekapäisiksi. Kaksi miestä syöksyi kummaltakin sivulta kohti Sabinea, mutta kumpikaan heistä ei ehtinyt koskettaakaan tätä kun…

nainen yllättäen katosi heidän edestään. Hämmästyneinä miehet törmäsivät toisiinsa ja kaatuivat tasapainonsa menettäneinä maahan toisiaan vasten.
”Mitä helvettiä!” Maassa makaavat miehet kiroilivat ja katsoivat toisiaan hölmistyneenä. Kukaan ei ollut huomannut heidän yläpuoleltaan ojentautunutta mustaa kättä ja paksua köyttä, jonka päähän oli solmittu suuri silmukka. Sabine nojasi puunoksalla, koko vartalo jännityksestä täristen, erästä nuorta heimonmiestä vasten ja pidätti hengitystään.

Muut miehet katsoivat ylös puun oksistoon, sillä ollessaan hieman kauempana, he olivat huomanneet kuinka Sabine oli hypännyt ylös oksistoon ja tarttunut kiinni jonkinlaiseen köyteen, joka oli nostettu ylös niin nopeasti, että he jäivät miettimään oliko näky todellinen. Olihan se yllättävää, että keskellä viidakkoa, puiden latvoista ilmestyisi joku kiskomaan ylös naisen, ihan tuosta vaan ja täysin ilman ennakkovaroitusta.

Maasta kömpivät miehetkin tajusivat viimein katsella ylöspäin ja huomasivat Sabinen jalkojen heiluvan oksien välissä. Hämmästyneenä toinen miehistä karjaisi,
”tuolla se ämmä on. Otetaan se kiinni. Ei se meitä pakoon pääse.” Siinä miehillä tuli virhearvio, kun he yhdessä tuumin päättivät kiivetä puuhun ja hakea tuon pakoon pyrähtäneen Sabinen. He eivät tajunneet edelleenkään sitä seikkaa, että tuo yllättävä pelastautuminen oli kuin olikin suunniteltu.

Miehet astuivat suoraan ansaan. Kolme edellä olevaa miestä astui puun juurelle, jolloin maa vajosi heidän altaan ja viidakon täytti kauhun huudot. Linnut lehahtivat puista säikähtäneinä ja päästelivät nekin hädissään rääkäisyjä, eikä metelillä tuntunut olevan loppua lainkaan. Ensimmäinen ansa oli toiminut. Miehet olivat pudonneet syvään monttuun, joka oli kaivettu maahan ympäri puunrunkoa ja montussa oli pystyssä teräviä seipäitä, jotka lävistivät armottomasti ne ansaan astuneet roistot.

Ne kaksi häikäilemättömintä roistoa manasivat huomattuaan ansan ja sihisivät kirouksiaan naiselle, joka oksiston suojassa lymyili. Nyt he tajusivat, että nainen oli houkutellut heidät ansaan. Toinen noista miehistä murahti ja katsoi mustat silmät kiiluen oksistoon.

”Nyt muuten annetaan sille ämmälle kunnon opetus. Perhana, sehän kuvittelee olevansa meitä ovelampi. Luulee, ettei me saada sitä tuolta pois kun puunrunko on ansoitettu. Se kiipesi ylös tuosta, joten mekin noustaan siitä ylös.” Mies sanoi uhkaavalla äänellä ja huitoi toista miestä avukseen.

”Kumarru tuohon nelinkontin, niin nousen selänpäälle ja kiipeän oksistoon. Katsotaan tuleeko se sieltä alas ja vauhdilla.” Mies jatkoi ja maiskautti suullaan itseensä tyytyväisenä.
Toinen mies kumartui polvilleen ja laski kätensä aluskasvillisuuden sekaan varovaisesti. Pian idean keksinyt mies jo keikkui toisen selänpäällä ja kurotteli käsillään puun alimpia oksia. 

Jostain kuului kevyt suhahdus ja ilmaa halkoi pikkuruinen nuoli, joka iskeytyi oksia kurottelevan miehen niskaan. Mies ähkäisi ja nosti yllättyneenä kätensä iholleen.
”Mitä pirua!” Mies huudahti ja nykäisi nuolen niskastaan. Saman tien hänen kasvoilleen kohonnut yllätys alkoi muuttua hämmennykseksi. Mies horjahti ja haki jaloillaan tasapainoa. Hänen silmissään alkoi sumentua, eikä hän pystynyt tarkentamaan näköä enää lainkaan.
”No tuleeko siellä valmista?” Ärähti maassa kyyhöttävä mies ärtyisänä. Vastausta ei kuulunut, mutta hetkeä myöhemmin hänen päällään keikkunut mies putosi maahan kovaäänisesti mätkähtäen.

Samaan aikaan Makedde ja kumppanit lähenivät roistoja, joiden kiroilu ja kauhun huudahdukset olivat kuuluneet jo kauas. Se sai Peterin helpottuneeksi, sillä hän osasi tuosta sadattelusta päätellä, että Sabine oli turvassa.

Noh nii, jatkaakatten..

Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 12.10.07 - klo:00:29
Samaan aikaan Makedde ja kumppanit lähenivät roistoja, joiden kiroilu ja kauhun huudahdukset olivat kuuluneet jo kauas. Se sai Peterin helpottuneeksi, sillä hän osasi tuosta sadattelusta päätellä, että Sabine oli turvassa.

Toisaalla helikopteri kiisi öisellä taivaalla, seuraten tasaisena virtaavaa Niiliä. Linnun tietä pääsi nopeammin kuin maitse, niin silti matka tuntui pitkältä ja sydänmonitori, josta oli johdot kiinnitetty Susanneen, piippasi tasaisesti, mutta hitaasti ja tuntui hetki hetkeltä yhä vain hidastuvan. Jokainen minuutti tuntui pitkältä ja väsynein silmin, pahinta peläten Robinson seurasi monitorin tasaista, mutta hidasta piipitystä.
Helikopteri lähestyi kaupunkia ja kaukaisuudessa pimeyden nielemällä aavikolla näkyi jyhkeinä Gisan pyramidit, kuin menneiden aikojen varjot. Robinsonkin huomasi ne ja tiesi nyt, ettei ollut enää pitkälti. Monen pitkän minuutin kuluttua kaupunki tuli näkyviin. Se näytti rauhalliselta ja siellä täällä loisti valo, joka kertoi asukkaan vielä valvovan. Kopteri kiisi kohti vaatimatonta rakennusta, jonka katolla loisti kirkkaat valot, jotka näyttivät minne laskeutua.

Minuutit tuntuivat pitkiltä, mutta pian kopteri oli tukevasti katolla ja lääkintämiehet kiidättivät Susannen sairaalan sisätiloihin, Robinsonin jäädessä hetkeksi katolle seisomaan. Kopterin lavat pyörivät vielä hitaasti saaden ilman pyörteilemään ja tuulenpuuskan pörröttämään Robinsonin hiuksia. Hän katseli kaukaisuuteen ja tunsi itsensä väsyneeksi. Hän huokasi syvään ja hätkähti, kun joku kosketti hänen kättään. Robinson kääntyi katsomaan ja näki vieressään valkoiseen takkiin pukeutuneen naisen, jolla oli ystävälliset kasvot.
”Antaisit jonkun katsoa tuota.” Nainen sanoi murteellisella englannilla, osoittaen Robinsonin ohimoa.
”Toinen niistä lääkintämiehistä jo vilkaisi sitä.” Robinson sanoi hiljaa ja kysyi. ”Tiedättekö, minne se äsken tuotu nainen vietiin?”
”Varmaankin leikkaussaliin.” Nainen vastasi. ”Mutta meillä ei ole lupaa kertoa enempää, muille kuin sukulaisille.”
”Aivan, mutta hän on minulle läheinen, me…” Robinson aloitti ja vaikeni sitten sillä pala oli taas noussut kurkkuun. ”Voisitteko tämän kerran tehdä poikkeuksen?” Hän pyysi epätoivoisena.
”Hyvä on.” Nainen vastasi hyväntahtoisesti. ”Näen, että te tosiaan välitätte hänestä. Tulkaa, niin vien teidät odotustilaan”
”Välitän ja vähän enemmänkin.” Robinson sanoi ja yritti hymyillä. "Kiitos" Hän lisäsi hiljaa ja katseli surumielisesti naista.
Nainen johdatteli Robinsonin sairaalan perhehuoneeseen, jossa omaiset saivat rauhassa odottaa tietoja ja levätä tarvittaessa.
”Voinko tuoda teille jotakin?” Hän kysyi.
”Ei kiitos, en tarvitse mitään tai odota, voisitko tulla kertomaan, kun häntä voi mennä katsomaan.” Robinson pyysi ja katsoi melkein anovasti naista.
”Toki. Mutta ettekö todellakaan tahtoisi edes juotavaa, näytätte olevan kahvikupillisen tarpeessa?” Nainen kysyi vielä.
”Ei kiitos, minä pärjään.” Robinson sanoi silmät kiiltäen.
Nainen, tai oikeammin tohtori katosi jonnekin, kuului vain loittonevien askelien ääni, joka kaikui melkein autiossa käytävässä.
Naisen mentyä, Robinson vajosi pehmoiseen tuoliin ja nojasi päänsä käsiinsä. Hän oli helpottunut ja silti levoton. Hän pelkäsi, ettei enää näkisikään Susannea, ettei saisi olla tämän lähellä. Hän rukoili Susannen puolesta ja toivoi että kaikki kääntyisi parhain päin. Hän tiesi, että jos Susanne menehtyisi, hän joutuisi etsimään tämän sukulaiset käsiinsä ja kertomaan suru-uutisen heille. Miten hän voisi ikinä katsoa Susannen vanhempia silmiin, vietyään heidän tyttärensä vaaraan, joka koitui tälle kohtalokkaaksi ja kertoa heille menetyksestä, joka koski niin lujaa, että sydän oli pakahtua.
’Se on minun syyni, yksin minun.’ Hän hoki mielessään ja katsoi sumein silmin eteensä, tuntien syyllisyyttä ja surua.
Minuutit kuluivat ja vaihtuivat tunneiksi, oli kuin aika olisi hidastunut. Vain kello tikitti hiljaa seinällä.

Sademetsässä, lurjukset olivat joutuneet ahtaalle. Makedde lähestyi muiden kanssa miehiä näkymättömissä. Adams ja pari muutakin saivat kuolettavat nuolet niskaansa ja tömähtivät kukin maahan. Adamsin rillit putosivat hänen nenältään ja vierähtivät maahan. Sekasorron aikana joku tallasi niiden päälle niin, että sangat vääntyivät ja linssit menivät sirpaleiksi.
Vielä puunjuurella oleva mies oli hoitelematta. Hän seisoi paikallaan ja katseli vauhkona ympärilleen. Äkkiä Sabinen ote heltisi ja hän luiskahti puusta alas, jonka mies huomasi ja nappasi Sabinen otteeseensa, ennen kuin tämä ehti päästä karkuun.

”Tämä ämmä kuolee, jos joku liikahtaakin.” Mies karjui kuin mielipuoli.
”Perhana.” Peter manasi ja oli jo menossa, kun Makedde laski kätensä hän olkapäälleen.
”Nurkkaan ahdistettu peto on vaarallinen ja sellainen tuo mies on.” Makedde sanoi.

Sabine yritti kiemurrella irti miehen otteesta, muttei päässyt. Mies läimäytti häntä avokämmenellä ja uhkasi silpoa hänet, jos hän vielä hangoittelisi vastaan. Sitten, ties mistä Sabine sen muisti, hän iski voimakkaasti kantapäällä miehen varpaille, jolloin mies parkaisi ja kirosi, Sabinen päästessä irti otteesta. Hän kumautti miestä ensin jalkoväliin, sitten palleaan ja viimeisteli työn vielä iskemällä nyrkkinsä niin lujaa kuin pystyi keskelle miehen naamaa.
Mies kellahti nurin ja kierähti reunan yli ja mätkähti alas kuoppaan.

”Huh, huh, enpä haluaisi joutua tappelemaan kanssasi.” Peter sanoi tullen esiin kasvien seasta. ”Mistä sinä tuon opit?”
”Itse asiassa, en tiedä, se vain on jäänyt jostakin mieleen.” Sabine sanoi ja ryntäsi sitten halaamaan Peteriä, helpotuksen kyyneleet valuen vuolaina poskille. ”Et arvaakaan miten pelkäsin.” Hän sanoi nyyhyttäen Peterin turvallista ja lämmintä vartaloa vasten.
”No niin, nyt kaikki on hyvin, Makedde ja ystävämme kylästä hoitelevat vielä nuo pari tuolla kuopassa.” Peter sanoi hyväillen Sabinea. ”Meillä ei ole kiirettä, niin että voimme palata takaisin jokialukselle ja painua Niiliä pitkin takaisin Kairoon, sillä siellä Robinson ja Susannekin varmaan ovat.” Hän lisäsi.
”Mennäänkö sitten, en halua olla täällä enää kauempaa ja aarrekin pysynee turvassa vielä kauan, ennen kuin kukaan yrittää tulla sitä uudestaan etsimään.” Sabine sanoi

Toisaalla Larson, jonka kaikki olivat sillä haavaa unohtaneet, tuli tajuihinsa. Hän nousi pystyyn ja käveli puskien sekaan, missä nyt oli tyhjä aukio. Vain hänen roskajoukkonsa makasi kuopassa hengettöminä. Kiukkuisena tappiostaan hän marssi takaisin rauniolle. Peck loisti poissaolollaan ja Larson arvasi, että tämäkin oli tapattanut itsensä. Kaikkein eniten häntä kiukutti palkkion menetys, sillä yksin hän ei löytäisi aarretta.
”Minä vannon, että etsin käsiini jokaisen siitä kirotusta ryhmästä ja tapan heidät.” Larson mutisi astellessaan kohti lentokonetta, joka yhä nökötti sillä paikalla, mihin se oli jätetty.

Toisaalla, Peter, Sabine, Makedde, Jim ja Jefferson suuntasivat kohti joen vartta, jossa jokialus yhä odotti matkustajiaan. Heidän kulkunsa oli vaitonaista, sillä jokaisen ajatukset olivat Susannessa ja Robinsonissa.
He päättivät lopulta pysähtyä ja leiriytyä, sillä jokainen oli väsynyt ja kaipasi lepoa. Makedde kyhäsi nuotion jonka ympärillä he nukkuivat jokainen. He kuulivat lentokoneen äänen, mutta olivat liian unisia noteeratakseen sitä. Pian ääni häipyi ja hiljaisuus laskeutui leiriin, jossa jokainen nukkui rauhallista unta.

****

Noniin tuli sitten tälläinen pätkänen. Muuten pitäisiköhän meidän laittaa jokaiseen tarinaan huomautus, että lukijan kannattaa ottaa nenäliinapaketti viereensä. :D
Ei muuten, mutta kun kirjoitin tuota pätkää, ei paljon puuttunut, etten itsekin alkanut kyynelehtimään. Tosin voihan olla, ettei kukaan muu reagoi tuohon sairala kohtaan mitenkään.
Jatkakeehan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 13.10.07 - klo:02:24
He kuulivat lentokoneen äänen, mutta olivat liian unisia noteeratakseen sitä. Pian ääni häipyi ja hiljaisuus laskeutui leiriin, jossa jokainen nukkui rauhallista unta.

Toisaalla Robinson seurasi tyhjällä katseellaan suorastaan tuskallisen hitaasti liikahtelevaa minuutti viisaria. Oli kulunut jo kolme tuntia ja kaksikymmentä kaksi minuuttia, eikä hän ollut saanut ainoatakaan tiedon murusta. Tietämättömyys raastoi miehen sisällä ja sai levottomat sormet haromaan tuuheita hiuksia hetki hetkeltä kiihkeämmin.

Tästä murtuneen näköisestä miehestä oli kaukana se Robinsonin aina niin kuuluisa levollisuus. Tilalle oli tullut syvästi rakastuneen miehen, sydäntä kivistävä huoli, eikä sen edessä voinut rauhallisinkaan mies tehdä muuta kuin taipua. Jokainen viisarin värähdys toi lähemmäksi sen hetken, jota mies sisimmässään eniten pelkäsi. Hän halusi kuulla Susannen elävän, mutta hän ei halunnut lääkärin saapuvan, koska pelkäsi niin kovasti menettävänsä naisen iäksi.

Askeleet kaikuivat hiljaisessa käytävässä ja kirkas valo siivilöityi nurkan takaa muuten niin hämärään nurkkaukseen, missä Robinson nyt istui. Hän oli kuin musta patsas seinän vieressä, joka pelkäsi valoa ja sen tuojaa. Hänen kasvoilleen kohosi pelokas ilme, kun lääkäri käveli väsyneen näköisenä hänen luokseen. Kirkas valojuova osui naisen valkoisille kengille ja Robinson räpytteli silmiään hermostuneena.

”Nyt oli se hetki. Nyt hän kertoo sen. En ole vielä valmis kuulemaan sitä. Hyvä jumala, anna hänen elää!”, mies rukoili mielessään ja nosti epävarman katseen ylös lääkäriin. Naisen kasvoilla välähti myötätunto, joka hautautui nopeasti viileän asiallisen ilmeen taakse. Hänelle oli opetettu, kuinka potilaiden läheisille kuului puhua. Tunteille ei saanut antaa valtaa, ei vaikka tilanne olisi kuinka tunneherkkä.

Robinson yritti lukea viestin naisen kasvoilta ja tuo hetkellinen myötätunnon vilahdus sai pelon hänen vatsassaan kiertymään suureksi möykyksi, joka yritti työntyä ylös kurkkuun.
”Susannen tila on nyt vakaa.” Nainen sanoi ja hymyili asiallisesti. Lääkärin sanansa nostivat näkymättömän painon miehen harteilta ja hänen silmistään saattoi lukea sen suunnattoman kiitollisuuden, joka syntyi miehen sisällä kun hän kuuli nuo sydäntä lämmittävät sanat.

Robinson oli niin liikuttunut ja onnellinen, ettei hänen suustaan purkautunut muuta kuin yksi sana,
”kiitos”, jonka jälkeen lääkäri kehotti miestä vetäytymään levolle aamuun saakka, jolloin nähtäisiin millaisia seurauksia ampumisella olisi Susannen paranemiselle.

Nainen ohjasi miehen erääseen huoneeseen, missä oli paljon kaappeja, pieni keittonurkkaus ja kaksi sänkyä. Mies oli niin väsynyt, ettei enää jaksanut taistella unta vastaan. Hän nukahti viileään vuoteeseen, joka oli tarkoitettu sairaalanhenkilökunnan lepokäyttöön, uneksien Susannen kauniista kasvoista ja lempeästä äänestä. Yö alkoi väistyä auringon kajon edeltä ja lääkärit vaihtoivat vuorojaan. Yksi hyvin väsynyt mies nukkui vuoteessa tietämättä mitään tuntien kulumisesta, lepäsi vain ja uneksi ja hymyili unissaan onnellisena.


Niih, jatkakaa..
Päätinpä jatkaa siun hienoa varaa lukiessasi nenäliina kohtausta, joten jäi muu tarina taas jatkamatta  :)



Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 13.10.07 - klo:05:03
Yö alkoi väistyä auringon kajon edeltä ja lääkärit vaihtoivat vuorojaan. Yksi hyvin väsynyt mies nukkui vuoteessa tietämättä mitään tuntien kulumisesta, lepäsi vain ja uneksi ja hymyili unissaan onnellisena.

Aurinko ehti nousta korkealle, ennen kuin leirissä herättiin, sillä yö oli venähtänyt pitkäksi, ennen kuin koko porukka oli päässyt nukkumaan.
”En tiedä kuvittelinko, vai kuulinko ennen nukahtamistani lentokoneen äänen.” Peter sanoi syödessään aamiaista.
”Et kuvitellut minäkin kuulin sen.” Jim sanoi. ”Me unohdimme sen Larsonin kokonaan kaikessa kiireessä, joten hän kai pääsi livahtamaan.” Hän lisäsi.
”Perhana”, Peter sanoi kiukkuisena, mutta pian tuo kiukku vaihtui säikähdykseen, ”hitto! Robinson ja Susanne!”, hän älähti.
”Mitä heistä? Mikä sinulle tuli?” Jefferson kysyi.
”He ovat vaarassa, sillä ties mitä se lurjus heille tekee, jos saa käsiinsä.” Peter sanoi tuikeana.
”Voi, miten me ikinä ehdimme Kairoon, kun jokialuksellekin on pitkä matka, eikä silläkään nyt mitään päätähuimaavaa vauhtia edetä.” Sabine sanoi huolestuneena.
”Anteeksi, mutta minä tiedän oikotien joelle.” Makedde puuttui puheeseen.
”Hyvä, loistavaa.” Peter sanoi tyytyväisenä. ”Mitä nopeammin pääsemme Jokialukselle, sitä nopeammin me pääsemme myös kaupunkiin.” Hän lisäsi.

Aamiaisen jälkeen he pakkasivat sen vähän, mikä vielä oli mukana ja lähtivät Makedden johdolla kulkemaan kohti jokea, jonka varrella heidän jokialuksensa yhä oli. Päivä ehti kääntyä yöksi, ennen kuin he ehtivät jokivarteen ja vielä pitäisi taivaltaa joenviertä pitkin, että pääsisi alukselle.
He leiriytyivät suojaiseen paikkaan kalliokielekkeen alle lepäämään ja odottamaan seuraavaa päivää.

Päivä oli jo pitkällä, melkein jo iltapäivää, kun Robinson heräsi unestaan. Hän nousi istumaan sängyn laidalle ja haukotteli.
Hän nousi sängyltä ja asteli keittiönurkkaan ja laski hanasta kylmää vettä, jolla valeli kasvojaan. Yhden kaapin vieressä oli peili, josta Robinson vilkaisi itseään, peilistä näkyi väsyneet kasvot ja leukaa koristi parransänki. Olipahan edellisen päivän tappelustakin jäänyt joitakin muistoja, kuten mustelma poskessa ja ilkeänpunainen haava suupielessä. Väsyneesti huokaisten hän istahti sängylle odottamaan, tulisiko huoneeseen ketään, keneltä voisi kysyä, joko Susannea pääsisi katsomaan.

Robinson havahtui mietteistään, kun ovi avattiin ja se sama lääkäri, joka oli hänet yöllä huoneeseen ohjannut, astui sisään.

”Mukavaa nähdä teidät hereillä.” Lääkäri sanoi hymyillen. ”Te varmaankin tahtoisitte päästä katsomaan neiti Graftia.” Hän lisäsi.
Robinson nyökkäsi ja yritti hymyillä pienesti.
Ääneti hän seurasi lääkäriä, kun tämä johdatti häntä läpi pitkien käytävien ja lopulta pieneen huoneeseen, jossa oli valkoiset seinät ja yksi ikkuna.
”Hän menetti paljon verta ja tiedämme enemmän vasta, kun hän herää.” Lääkäri sanoi ja katsoi Robinsonia.
”Se on minun syyni, minun olisi pitänyt estää häntä tulemasta mukaani.” Robinson sanoi hiljaa ja katseli naisen ohi sairaalavuodetta, jossa Susanne makasi. ”Se luoti oli tarkoitettu minulle, mutta hän… tuli väliin” Hän jatkoi tukahtuneella äänellä.
”Hän on onnekas, kun hänellä on teidän kaltaisenne mies rinnallaan.” Lääkäri sanoi tuntien suurta kunnioitusta miestä kohtaan. ”Te hankitte hänelle apua, vaikka tilanne oli toivoton” Hän lisäsi.
”Kiitos.” Robinson sanoi melkein kuiskaten.
”Te voitte olla hänen luonaan niin kauan kuin tahdotte.” Lääkäri sanoi ja poistui jättäen Robinsonin huoneeseen.
Robinson veti tuolin aivan sängyn viereen ja istahti sille. Hän päätti, ettei hievahtaisikaan ennen kuin Susanne heräisi. Häntä vihlaisi katsoa Susannea, joka makasi siinä sängyllä levollisena, kaikkien niiden laitteiden ja letkujen keskellä. Robinson otti Susannen käden omaansa ja se tuntui pehmeältä ja lämpöiseltä. Äkkiä, aivan kuin Susanne olisi lukenut Robinsonin ajatukset, tämä puristi heikosti Robinsonin kättä, kuin kertoakseen kaiken olevan hyvin.
Yksi pieni kimmeltävä kyynel valui miehen poskelle, jatkoi matkaansa ja tipahti lakanalle. Siinä Robinson istui minuutteja, tunteja ja päivä alkoi kääntyä illaksi ja siitä yöksi. Pian väsymys alkoi painaa Robinsonin luomia ja tämä torkahti tuoliin.

***

Larson oli lentänyt koko yön ja laskeutunut sitten aamuyön tunteina eräälle syrjäiselle lentokentälle. Hän hyppäsi autoonsa ja suuntasi Kairoon. Väsymys painoi miehen luomia ja hän päätti ensin etsiä hotellin, jossa levätä vähän ja sen jälkeen, niin hän etsisi ainakin Robinsonin käsiinsä. Tämä saisi maksaa pieleen menneen aarrejahdin korkojen kanssa, niin ja sen naisenkin voisi pistää päiviltä, jollei se ole jo kuollut, hän mietti.
Kului noin puolisen tuntia, ennen kuin hän pääsi Kairoon ja vielä toinen puoli tuntia siihen, että löysi itselleen sopivan hotellin, missä levätä. Se oli sattumalta, se sama hotelli, jossa oli Robinsonin ja Peterin, sekä Susannen ja Sabinen huoneet yhä varattuina heille.
Vielä jonkin aikaa vierähti, että hän sai huoneen itselleen, tämän jälkeen hän marssi sinne ja suoraan makuuhuoneeseen. Hän kaatui väsyneenä, vaatteet päällään sängylle ja nukahti.
Päivä oli jo kääntymässä illaksi, kun hän havahtui. Hän tilasi syötävää ja kysyi sitten huonepalvelijata, joka toi hänen tilauksensa, oliko hotelliin tullut ketään, ennen häntä. Larson sai kieltävän vastauksen, joten oli etsittävä vielä.
"Vielä minä sinut löydän." Larson mutisi hiljaa, kun huonepalvelija oli lähtenyt.

***

Yö kului niin kaupungissa, kuin sademetsässäkin hitaasti mutta varmasti ja väistyi hiljalleen aamun tieltä, aamun, joka herätti nukkujat, niin sademetsässä kuin kaupungissakin. Sademetsässä syötiin aamiainen ja jatkettiin matkaa pitkin Niilin vehreää rantaa, eikä enää ollut pitkä matka jokialukselle.

Kaupungissa, sairaalassa taas Robinson yhä istui tuolilla Susannen vieressä, eikä halunnut käydä edes syömässä. Lääkäri toi Robinsonille kupin kahvia ja sämpylän kanttiinista sanoen, että tämän olisi syötävä edes jotain. Robinson otti kahvin ja sämpylän kiitollisena vastaan ja nosti ne pienelle pöydälle joka oli sängyn vieressä. Susanne lepäsi yhä yhtä levollisena, kuin oli ollut koko ajan. Hän oli myös saanut hieman väriä poskilleen, mitä ainakin Robinson piti hyvänä merkkinä ja toivo taas heräsi. Myös lääkäri piti värin palaamista hyvänä.

Sademetsässä päivä kääntyi taas yöksi, kun matkalaiset pääsivät viimeinkin jokialukselle. He päättivät nukkua yön yli, ennen kuin lähtisivät liikkeelle ja koko ajan heitä kalvoi huoli Robinsonista ja Susannesta.
He pelkäsivät pahinta ja he pelkäsivät myös Larsonin tavoittavan Robinsonin. Siitä ei hyvää seuraisi, sen he tiesivät.
Tuntui hyvältä päästä pitkästä aikaa nukkumaan sänkyyn, kovan maan sijasta. Peter ja Sabine nukkuivat vieretysten, Jim ja Jefferson saivat ne paikat, jotka olivat olleet Banksin ja Larsonin käytössä aiemmin.
Makedde puolestaan ei saanut unta ja keskusteltuaan Peterin kanssa he päätyivät siihen, että lähdettäisiin sittenkin liikkeelle. Makedde siis seisoi ohjaamossa tummana kuin ympäröivä viidakko ja katseli vedenpintaa, jonka aalloissa aluksen valot kimmelsivät.
Hitaasti, mutta varmasti alus lipui eteenpäin ja tuntui kuin itse virtakin olisi auttanut, mutta se nyt ei ollut mikään ihme, kun alavirtaan oltiin menossa. Yö kului hiljalleen edetessä ja sademetsä jäi hiljalleen taakse ja eteen avautuivat taas tutut maisemat, kasvit vähentyivät. Aamun sarastaessa he olivat jo ohittaneet ainakin yhden kylän ja maisema alkoi käydä karummaksi.
”Jos kuljemme näin nopeasti, olemme huomenillalla Kairossa.” Peter tuumi katsellessaan maisemaa ja joka liukui hitaasti ohitse.
Päivä eteni tuskastuttavan hitaasti, mutta kului kuitenkin ja lopulta iltakin saapui.
”Luulen, että jos jatkaisimme matkaamme läpi yön, saattaisimme olla hieman aikaisemmin Kairossa.” Makedde sanoi ja lupautui ohjaamaan alusta tämänkin yön.
”Minä tulen päästämään sinut nukkumaan yöllä.” Peter sanoi, sillä näki miten väsyneeltä toinen näytti.
Makedde nyökkäsi ja Peter häipyi muiden seuraan. Tunnelma oli koko ajan ollut hiljainen ja apea. Ehkä siksi, että kaksi oli joukosta poissa, Kairossa ja toivon mukaan kunnossa.
Ilta vaihtui yöksi, joka kului hitaasti. Jälkeen puolen yön Peter saapui päästämään Makedden ansaitulle levolle.
Niin yö jatkui, alus lipui eteenpäin tasaiseen tahtiin ja lähestyi Kairoa. Aurinko nousi kirkkaana pallona horisontin takaa ja jossain kaukana hohteli aavikko kauniina ja petollisena.
Tunnelma parani hieman, heidän tietäessään, ettei Kairoon enää ollut pitkälti.
Päivä alkoi hiljaa kääntyä illaksi, kun he vihdoin ja viimein saapuivat Kairoon, siihen tuttuun satamaan, josta he lähtivät melkein kuukausi sitten.
”Käydään hotellilla katsomassa, onko Robinson mennyt sinne.” Peter sanoi. ”Jim, Jefferson teidän kannattaisi mennä teidän lähetystöihin käymään ja selvittelemään asioitanne, sillä te jouduitte tähän sotkuun tahtomattanne.” Hän jatkoi ”Makedde, sinä olet nyt puolestani vapaa tekemään, mitä tahdot.” Hän vielä sanoi sillä ajatteli, että tämä varmaakin haluaisi päästä lepäämään matkan rasituksesta.
”Ei, minä tulen vielä teidän kanssanne.” Makedde sanoi. ”Loppuun asti.”
”Hyvä on, vaikka ajattelin, että olisit halunnut levätä ja olisit sitten huomenissa tullut hakemaan hyvin ansaitsemasi palkkion.” Peter sanoi kiitollisuutta ja kunnioitusta äänessään.
"Oli mukavaa matkustaa yhdessä ja ehkäpä me vielä joskus tapaamme." Jefferson sanoi ja kätteli kunnollisesti Peteriä.
Samoin teki Jimkin, minkä jälkeen kukin lähti tahoilleen. Peter, Sabine ja Makedde lähtivät käymään hotellilla, kun taas Jim ja Jefferson menivät hoitamaan omia asioitaan.

Sairaalassa päivät olivat vierineet toinen toisensa jälkeen muuttumattomana, mutta silti oli toivoa. Robinson ei edelleenkään suostunut poistumaan Susannen luota, vaan pysyi itsepintaisesti tämän huoneessa. Kerran tai pari hän vain poistui, mutta vain kuin pakottava tarve iski ja samalla hän haki syötävää kanttiinista.
Nyt hän torkkui tuolissaan, sillä väsymys oli taas kerran voittanut taistelun. Oli hiljaista, vain Susannen sängyn toisella puolella olevat hengityskone ja sydänmotinori pitivät tasaista ääntä.
Lääkäri oli sanonut, että Susanne saattaisi herätä milloin tahansa ja Robinson halusi olla paikalla.

Myös eräs, joka oli viimein saanut tietää, mistä Robinsonin löytäisi, kulki pitkin käytävää, kohti erästä huonetta. Aikaahan siihen oli mennyt, mutta pian Larson oli saanut tiedon siitä, mistä etsiä ja nyt, hän mietti tyytyväisenä maksavansa muutamia kalavelkoja. Sen jälkeen voisi kenties myös hoidella loputkin tuosta porukasta, mutta sen vaalean naisen hän jättäisi viimeiseksi, sillä häntä yhä halutti vähän huvitella.

Pimeys, syvä samettinen pimeys, siinä Susanne leijui, näki kirkkaan valon, joka huokui lämpöä ja kutsui luokseen. Vain lämmin ja turvallinen ääni, joka kutsui, sai hänet pysymään siinä missä oli. Ei, ei saanut mennä valoon, ei saanut jättää häntä. Susanne taisteli vastaan, hän ei halunnut vielä jättää Robinsonia, ei vielä, sillä tämä tarvitsi häntä. Tavattoman pitkältä tuntuneen ajan kuluttua ja kun Susanne oli jo antamaisillaan periksi, kaikki hänen ympärillään alkoi kirkastua.
Pian valo oli niin kirkasta, että silmiin sattui ja niitä oli siristettävä ja muutama kyynel vierähti poskelle. Susanne luuli joutuneensa siihen valoon, joka veisi hänet pois kivusta, joutuneensa sen lämpöön ja turvallisuuteen, mutta kun hänen silmänsä tottuivat valoon, hän huomasi olevansa huoneessa, jonka seinät olivat steriilin valkoiset ja tuuli heilutteli kauhtuneita, melkein värittömiä verhoja.
Hän käänsi päätään ja huomasi jonkun istuvan tuolilla ja nuokkuvan. Susanne yritti sanoa jotakin, mutta ei voinut. Samassa ovi aukeni ja joku astui sisään. Tuo joku vilkaisi tuolilla torkkujaa ja harppoi sitten vähin äänin hengityskoneen ja sydän monitorin luo. Hän kiskoi johdot irti ja kääntyi katsomaan Susannea. Susannen silmät laajenivat pelosta hänen tunnistaessaan Larsonin, joka näytti kauhealta. Hän yritti huutaa ja Larson huomasi tämän olevan hereillä.
Hän nappasi tyynyn Susannen pään alta ja painoi sen tämän kasvoille.
Susanne rimpuili vastaan, kädet hakkasivat sängyn laitoja vasten. Pimeys oli hyökymässä taas hänen ylleen, kun tuo torkkuja havahtui ja ampaisi kiroten pystyyn ja repi Larsonin pois Susannen kimpusta. Tyyny valahti lattialle ja Susanne yritti nähdä, mitä tapahtui. Nyt hän tunnisti tuon torkkujan, se oli Robinson.

Robinson oli koko ajan ollut siinä Susannen vieressä ja kieltäytynyt liikkumasta minnekään, ennen kuin tämä tulisi tajuihinsa. Ei, hän halusi olla lähellä Susannea ja edes näin hyvittää sitä, että oli vienyt tämän vaaraan.
Hän oli valvonut ties kuinka kauan ja pian väsymys kävi niin ylivoimaiseksi, että hän torkahti ja havahtui vasta kuullessaan melun, jonka Susanne aiheutti. Salamana hän syöksyi kiskomaan Larsonin pois Susannen kimpusta. Larson horjahti kauemmaksi ja tyyny valahti lattialle. Siinä he seisoivat toisiaan raivon vallassa mulkoillen. Vaivihkaa Larson kaivoi aseensa esiin. Oli hiljaista, kumpikaan ei sanonut mitään, sillä kummankin olemus kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
Äkkiä kuului laukaus ja Robinson horjahti taaksepäin törmäten sänkyä vasten. Punainen läikkä alkoi levitä hänen olkapäässään ja hän tunsi kuinka veri norui pitkin käsivartta. Mutta hän ei välittänyt, vaan syöksyi Larsonin kimppuun, mielessään suuri halu vääntää tältä niskat nurin. Syntyi käsikähmä, jotka kesti siihen asti kunnes ase laukesi. Larson horjahti taaksepäin, osui seinään ja jäi nojaamaan sitä vasten. Punainen läikkä laajeni hänen rinnassaan.
Hetken Robinson katsoi tuota roistoa, joka oli saanut ansionsa mukaan ja kääntyi sitten katsomaan miten Susanne voi. Ase oli yhä Larsonin kädessä, hän kohotti tärisevän asetta pitelevän käden ja tähtäsi Susannea.
”Jos minun on kuoltava, en lähde yksin, sillä vien naisesi mukanani.” Larson kähisi, naurahti ja painoi liipaisinta.
Ase laukesi ja pamaus kaikui pienessä huoneessa. Tuli hiljaista, kuului vain kun Larsonin ase kolahti lattialle hänen kädestään ja hän valui alas jääden nojaamaan seinää vasten.

Robinson kuuli Larsonin sanat ja siirtyi Susannen ja Larsonin väliin. Laukaus kajahti ja minkä jälkeen hän tunsi, kuinka luoti iskeytyi selkään ja kaivautui syvälle. Hän puristi hetken sairaalasängyn laitaa ja huomasi Susannen heränneen ja katsoi tätä surumielisesti hymyillen, silmät anteeksi pyytävinä ja hänen huuliltaan purkautui melkein kuiskauksena vain yksi sana; "Anteeksi." Tämän jälkeen hänen jalkansa pettivät alta ja hän rojahti lattialle, jonka viileyden hän tunsi ihoaan vasten ja se tuntui rauhoittavalta.
Käytävältä kuului askelia, jotka lähestyivät, Robinson kuuli ne, muttei jaksanut katsoa, eikä ajatella, hän halusi vain sulkea silmänsä ja nukkua, sillä Susanne oli nyt turvassa.

Hmm... taas jätin tiukkaan paikkaan, mutta kyllähän sä sen pystyt selvittämään ja Robinson on edelleen kuvioissa mukana...
Pahus, piti pikkuisen editoida, kun unehtui muutama vallan tärkeä juttu välistä. Muuten kokonaisuus onkin suunnilleen sama. :)
Jatkakeehan...
No tuli sitten taas viimehetken korjaus, sillä jotenkin tämä kuulostaa/näyttää paremmalle. Toivottavasti en sotkenut seuraavan kirjoittajan suunnitelmia.

p.s
Varaa nenäliinat viereen....ja iso levy suklaatia.
p.p.s
Editoin pikkuisen taas, mutta suunnilleen samalla linjalla menee... odotan jatkoa :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 14.10.07 - klo:13:58
Käytävältä kuului askelia, jotka lähestyivät, Robinson kuuli ne, muttei  jaksanut katsoa, eikä ajatella, hän halusi vain sulkea silmänsä ja nukkua, sillä Susanne oli nyt turvassa.

Askeleet lähestyivät määrätietoisina. Ne kiiruhtivat, sillä tarkkailupisteen monitorit olivat ilmaisseet hätätilan ja jalkojen omistajalla oli kiire tarkastamaan tilanne. Myös outo laukausta muistuttanut ääni oli herättänyt epäilyksen ja kulkiessaan tuo nainen oli pysähtynyt hetkeksi painamaan hälytyksen päälle. Laukaus kajahti uudelleen ja tuo nainen säpsähti. Hän katsoi epävarmana äänen suuntaan, mutta pakotti sitten itsensä jatkamaan kulkuaan kohti määränpäätä.

Alakerran vartija kohotti katseensa kädessään olevasta lehdestä ja kurtisti kulmiaan. Hälytys. Jotain oli tekeillä yläkerrassa, oli lähdettävä ottamaan selvää mistä on kyse. Mies murahti, taitteli lehden pöydälle ja pisti lakin päähänsä. Hälytyksiä tuli harvoin, joten oli kiirehdittävä. Tällaiset hälytykset ovat harvoin turhia.

Samaan aikaan lääkärin jalat pysähtyivät raollaan olevan oven taakse ja hänen kasvoillaan viipyili pelokas ilme. Nainen oli varma, että tuo kummallinen ääni oli todella laukaus, siitä voinut oikein erehtyä. Hän näki ensimmäiseksi Susannen, joka yritti hapuilla hälytysnappia yöpöydällään. Naisen kasvot olivat täynnä kauhua ja syy siihen selvisi kun lääkäri antoi katseensa liukua huoneen poikki. Naisen miesystävä oli lysähtänyt vuodetta vasten ja hänen selkänsä oli tummanpunaisen veren tahrima. Veri valui vuolaana ja se levisi tasaisesti alaselkään, värjäten koko kankaan punaiseksi matkallaan alas.

Lääkärin henkäisi säikähtäneenä ja säntäsi miehen luo pelkonsa unohtaneena. Nainen repäisi hetkeäkään epäröimättä Robinsonin paidan selkämyksen rikki, otti Susannelle tarkoitetun sidepakkauksen hoitokärrystä, joka sijaitsi sängyn vierellä ja mursi pakkauksen auki yhdellä nykäyksellä. Pian Robinsonin vuoto oli tyrehdytetty ja nainen antoi katseensa kiertää huoneessa. Silloin hän näki Larsonin rähjäisen vartalon retkottamassa seinää vasten tummassa verilammikossa. Verta oli roiskunut seinillekin. Koko huone näytti käyneen läpi hirmuisen taistelun elämästä ja kuolemasta. Seinää vasten lojuvan miehen kädet olivat valuneet voimattomina lämpimän veren peittämään lattiaan ja ase lojui miehen vieressä uhkaavana. Lääkäri tajusi, että tuo mies oli laukausten takana ja päätteli miehen olevan hyvin vaarallinen.

Varovaisesti tuo rohkea nainen laski Robinsonin maahan ja loi rauhoittavan katseensa sängyllä makaavaan Susanneen.
”Ei hätää. Kutsun tänne hoitajat. Miesystäväsi saa pian apua.” Nainen vakuutti ja tarttui sisäpuhelimeen, joka oli seinällä oven vieressä.
”Keskus, huoneessa 54 on vahvistettu hätätilanne. Miestä on ammuttu selkään ja olkapäähän, toista miestä on ammuttu myös yhdesti rintaan. Tänne tarvitaan heti apuavoimia. Valmistelkaa toinen leikkaussaleista ja kutsukaa paikalle päivystävä kirurgi.” Naisen ääni oli tiukka kun hän antoi käskynsä sisäpuhelimeen ja vilkaisi seinää vasten lojuvaa Larsonia epäröiden. Hän ei halunnut koskea mieheen, ennen kuin vartija tulisi paikalle. Nainen laski luurin kädestään ja astui varovaisen askelen Larsonia kohden. Hän yritti arvioida, oliko mies elossa.

Naisen ei tarvinnut epäröidä kuin hetki, sillä hänen kutsumansa vartija saapui ovelle.
”Mitä täällä on oikein tapahtunut?” Mies kysyi ja kosketti vaistomaisesti vyöllään olevaa asekoteloa.
”Tuo mies on ampunut tätä toista. En tiedä muuta, mutta minun pitäisi nyt tarkastaa tämän ampujan tila. Auttaisitko hieman?” Nainen selitti ja katsoi vartijaa odottavasti.
Vartija asteli Larsonin luo, potkaisi verisen aseen huoneen toiseen nurkkaan ja siirsii miestä niin, että lääkäri sai tunnusteltua oliko mies hengissä. Nyt nainen uskaltautui tarkastamaan miehen pulssia.

Samassa huoneeseen saapuivat hoitajat kärryineen ja täysi tohina alkoi. Hoitajat nostivat Robinsonin kärryihin ja kiidättivät miehen huoneesta. Yksi hoitaja pysähtyi katsomaan lääkäriä ja maassa nyt makaavaa Larsonia. Hän kysyi,
”entäs hän?” Lääkäri nousi vakavana lattialta ja vilkaisi vartijaa.

Samaan aikaan hotellilla Sabine, Peter ja Makedde soittivat lähialueen sairaaloihin saadakseen selvää, minne Robinson ja Susanne oli kiidätetty. He päättelivät Robinsonin olevan Susannen kanssa, koska mies ei ollut käynyt kertaakaan huoneistossaan. Viimein heitä onnisti ja he saivat tietää, että Susanne löytyisi vähän matkan päässä sijaitsevasta sairaalasta. Tietoja naisen tilasta ei luovutettu ulkopuolisille, joten he eivät tienneet miten pahassa jamassa heidän ystävänsä oli. Väsymyksestä huolimatta he päättivät lähteä sairaalaan, sillä huoli Larsonista oli niin suuri. He aavistivat, ettei se roisto jättäisi kostoaan tekemättä, joten heillä oli jo kiire.

He tilasivat taksin ja kiisivät kohti sairaalaa. Sabinen kasvoista paistoi syvä huoli ja Peter puristi lohduttavasti naisen kättä.
”Älä huoli, kyllä kaikki järjestyy.” Hän vakuutti naiselle, mutta epäili itsekin hieman sanojaan. Makedde katsoi ulos ikkunasta, mutta hän nähnyt siitä levittyvää betoniviidakkoa ja vieri viereen rakennettuja taloja. Hänen mielessään kaihersi epäilys siitä, olivatko he jo myöhässä.

Ja jatkoa,,,
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 14.10.07 - klo:21:01
He tilasivat taksin ja kiisivät kohti sairaalaa. Sabinen kasvoista paistoi syvä huoli ja Peter puristi lohduttavasti naisen kättä.
”Älä huoli, kyllä kaikki järjestyy.” Hän vakuutti naiselle, mutta epäili itsekin hieman sanojaan. Makedde katsoi ulos ikkunasta, mutta hän ei nähnyt siitä levittyvää betoniviidakkoa ja vieri viereen rakennettuja taloja. Hänen mielessään kaihersi epäilys siitä, olivatko he jo myöhässä.


Taksi kiisi pitkin katuja, kunnes kaarsi sairaalan pihalle, hiljensi vauhtia ja ajoi ohi parkkialueen pysähtyen pääovien eteen.
Peter maksoi matkan, jonka jälkeen he nousivat autosta ja kiiruhtivat pääovista sisälle. Päättäväisenä he marssivat ilmoittautumispisteeseen kysymään sitä hoitavalta naiselta, tiesikö tämä missä heidän ystävänsä olivat.
Sabine katseli ympärilleen ja antoi katseensa kiertää pitkin odotusaulan steriiliä seinää ja pitkiä penkkirivejä, joilla istui ihmisiä odottamassa pääsyä lääkärille tai katsomaan tuttujaan.
Hän huomasi, kun muuan vartija äkkiä siirsi lehden sivuun, nousi ja asteli ripein askelin hissille. ’Mitähän nyt on tekeillä?’ Sabine mietti, kun vartija katosi hissiin, joka lähti nousemaan ylempiin kerroksiin.
Ei kulunut montaakaan minuuttia, kun äkkiä muutama hoitaja tyhjän sairaalasängyn kanssa paineli hissille ja melkein malttamattomana odottivat sen saapumista alas. Tuskin ovet olivat ehtineet aueta, kun he jo painelivat kiireellä sisään.
Ennen kuin hissin ovi ehti sulkeutua, Sabine ehti kuulla hoitajien puhuvan jotakin ampumisesta.
”Ei kai se vain tarkoita…” Sabine sanoi melkein kuiskaten ja nosti kädet kasvojensa eteen. Hetken hän oli jo purskahtaa itkuun, mutta tajusi, että oli ryhdistäydyttävä ja kertoa Peterille ja Makeddelle, mitä oli kuullut.
Hän kosketti Peterin kättä, kertoakseen kuulemastaan.
”Peter.” Hän sanoi.
”Niin.” Peter kysyi kääntyen Sabinen puoleen ja näki tämän kalvenneet kasvot. ”Mikä sinulle tuli?” Hän kysyi huolestuneena.
”Minä kuulin, kun hoitaja äsken puhui jotakin ampumisesta.” Sabine sanoi alahuuli vavahdellen.
”Ampumisesta.” Peter sanoi hiljaa ja katseli Sabinea toivoen kuulleensa väärin. ”Sittenhän me emme ehtineet…” Hän aloitti. Väri pakeni hänen kasvoiltaan ja hän katsoi ääneti jonnekin Sabinen ohitse.
Sitten hän kääntyi takaisin tiskille päin ja alkoi tarmokkaammin kysellä tietoa Robinsonista ja Susannesta. Pitkän aikaa hän yritti saada tietoja, mutta nainen tiskin takana kieltäytyi yhtä tarmokkaasti kertomasta.
”Hyvä herra, rauhoittukaa tai kutsun vartijan.” Nainen sanoi napakasti, kun Peter kiivaasti tivasi tietoa.
”Mutta minun on saatava tietää, missä ystäväni ovat.” Peter sanoi melkein epätoivoisena. ”Ettekö voisi tehdä poikkeuksen, minä pyydän, olkaa niin kiltti.” Hän lisäsi anovalla äänellä.
”Valitan, mutta en voi antaa tietoja muille kuin potilaan omaisille.” Nainen sanoi asiallisen viileästi.
”Anteeksi.” Sanoi väsynyt ääni murteellisella englannilla. ”Hanna, minä hoidan tämän, kiitos.” Nainen sanoi ja ohjasi seurueen sivummalle.
”Voitteko te kertoa, missä ystävämme ovat, voimmeko päästä tapaamaan heitä.” Peter kysyi ja tunsi toivon heräävän.
”Voin, mutta...” Lääkäri aloitti ilme vakavana ja pää hieman painuneena.
’Mutta… ei kai… älä vain sano sitä.’ Peter ajatteli ja pelkäsi pahinta, tarkoittiko tämä että hän kenties menettäisi pitkäaikaisen ystävänsä, jonka kanssa hän oli jo pitkään tehnyt yhteistyötä, vai oliko Susanne menetetty. Ei, toivottavasti asia ei ollut niin.
”Mutta…?” Peter kysyi ja nielaisi, sillä pelkäsi sitä mikä seuraavaksi kuulisi.
”Mutta, toista ei nyt juuri pääse tapaamaan, sillä hänet kiidätettiin vähän aikaa sitten leikkaussaliin.” Lääkäri sanoi ja yritti pitää kasvonsa ilmeettömiltä, vaikka ystäville ja omaisille kertominen olikin hänen työssään aina se vaikein tehtävä. ”Vien teidät tapaamaan neiti Graftia, mutta ette saa viipyä pitkään, sillä hänen on saatava levätä.”
”Entäs Robinson?” Peter kysyi, vaikka saattoi arvata vastauksen.
Lääkäri huokasi, sillä tiesi vaikeimman osan kertomisen olevan edessä.
”Hän on juuri leikkaussalissa.” Lääkäri kertoi ja näki, miten toisten olemus muuttui.
”Mitä oikein tapahtui?” Peter kysyi, vaikkei sitä juurikaan tarvinnut arvailla.
”Häntä ammuttiin ja toinen luoti osui hänen selkäänsä.” Lääkäri sanoi vakavana. ”Voi olla, että hän paranee täysin, sillä apu tuli nopeasti, muissa olosuhteissa kenties asiat voisivat olla toisin.” Hän jatkoi.
”Entä ampuja, onko hänet saatu kiinni?” Peter kysyi.
”Tavallaan, hän näet sai osuman omasta aseestaan ja menehtyi siihen.” Lääkäri sanoi. ”Mutta te varmaankin haluatte nyt päästä katsomaan neiti Graftia, joten saanko pyytää teitä seuraamaan.” Hän lisäsi.
”Susanne parka, Robinson parka.” Sabine sanoi kyyneleen karatessa hänen silmäkulmastaan ja valuessa alas pitkin poskea.
Peter veti Sabinen lähelleen ja kiersi kätensä tämän hartioiden ympäri.
”Mennään nyt katsomaan Susannea.” Hän sanoi katsellen apeana eteensä ja rukoili hiljaa mielessään, että Robinson selviäisi.
Ääneti nuo kolme seurasivat lääkäriä ja tunsivat olonsa kurjaksi. Miten joku voikin saada niin paljon murhetta ja surua aikaan itsekkyydellään ja ilkeydellään.

Toisaalla Susanne oli siirretty toiseen huoneeseen, sillä edellinen huone oli eristetty sen jälkeen, kun Robinson oli viety leikattavaksi ja Larsonin ruumis siirretty ruumishuoneelle.
Hengitys putki oli poistettu, kun Susanne ei sitä enää tarvinnut ja hän makasi nyt vuoteella ja sydänmonitori piipitti tasaisena vieressä.
Äänettömät kyyneleet vierivät hiljaa Susannen poskille, eikä hän voinut unohtaa Robinsonin kasvojen ilmettä ennen kuin tämä oli lysähtänyt lattialle. Se näky hiipi aina mieleen, kun hän sulki silmänsä.
Miten kalpeat ja levolliset Robinsonin kasvot olivatkaan olleet, kun hoitajat olivat hänet kärränneet kiireellä ulos huoneesta.
Se ei silti helpottanut Susannen oloa, vaikka hoitajat olivatkin jutelleet ystävällisesti ja katsoneet, että kaikki oli hyvin, ennen kuin poistuivat huoneesta.
Äkkiä hän kuuli askeleet käytävällä, joku oli tulossa. Susanne kohotti päätään nähdäkseen tulijan paremmin.
Ovi aukesi ja lääkäri astui sisälle ja hänen vanavedessään astelivat Sabine, Peter ja Makedde.
 
”Saatte aikaa viisitoista minuuttia.” Lääkäri sanoi ja siirtyi hienovaraisesti ovelle, saatettuaan nuo kolme väsynyttä ihmistä huoneeseen, jossa Susanne oli. Hän tiesi, että he halusivat olla rauhassa ja vähin äänin hän sulki oven perässään ja suuntasi kulkunsa toisaalle. Hän tunsi, miten kyyneleet pyrkivät valumaan silmistään ja pyyhkäisi silmäkulmaansa hajamielisesti. Tunteille ei saanut antaa sijaa, vaikka kuinka teki mieli.

Sabine näytti itkettyneeltä ja nähdessään ystävänsä, kyyneleet alkoivat uudestaan vieriä hänen poskiaan pitkin.
Eivät miehetkään hymyilleet, vaikka tunsivat hienoista helpotusta siitä, että Susanne oli elossa ja menossa parempaan suuntaan.
”Susanne.” Sabine sai sanotuksi ja istahti tuolille tämän sängyn viereen. ”Me… me kuulimme, mitä tapahtui.” Hän sanoi.
”Oletteko te saaneet hänestä mitään tietoja?” Susanne kysyi käheällä äänellä. ”Kukaan ei ole kertonut minulle mitään.” Hän sanoi.
”Hän on vielä leikkaussalissa.” Sabine sanoi. ”Lääkäri vaikutti toiveikkaalta hänen suhteensa.” Hän lisäsi.
Susanne käänsi päänsä poispäin, mutta Sabine näki miten tämän vartalo nytkähti nyyhkytyksistä.
Hän laski kätensä Susannen olkapäälle ja puristi kevyesti sanoen. ”Älä huoli hän kyllä selviää, ihan varmasti.” ’Minä ainakin toivon niin.’ Hän ajatteli.

Ei ollut helppoa katsella toisen surua ja huolta ihmisestä, josta tämä välitti syvästi. Mutta hän yritti silti lohduttaa toista, kun toivoakin oli.
Viisitoista minuuttia oli pian mennyt ja tuo lääkäri tuli hakemaan heidät ja ohjasi siihen samaan huoneeseen odottamaan, jossa Robinson oli useita päiviä sitten istunut ja odottanut tietoa Susannesta.
Nyt he istuutuivat tyhjille penkeille odottamaan tietoa ystävästään, toivoen parasta ja peläten pahinta.
Kello tikitti seinällä tietämättä suurista tunteista, joita huoneessa risteili, tietämättä odottavien huolesta ja tuskasta. Minuutit vain seurasivat toisiaan, tasaisesti lähestyen vääjäämättömänä sitä hetkeä, jona odottavat saisivat tietää joko huonoja tai hyviä uutisia. Sama näytelmä toistui uudestaan ja uudestaan, mutta kellon tikitys pysyi samana, tasaisena ja hiljaisena.

Susanne jäi yksin huoneeseen, seuranaan vain monitorin tasainen piipitys ja huoli hänelle niin rakkaaksi tulleesta ihmisestä.
Pian väsymys vei voiton ja hän torkahti. Tunti toisensa jälkeen vierähti ja pian aurinko laski mailleen ja pimeys peitti kaikki synkkään vaippaansa. Vain tähti tuikki taivaalla kuin maailmassa ei mitään pahaa olisikaan ollut.
Aamuyön vielä pimeinä tunteina Susanne havahtui kolinaan ja huomasi kahden hoitajan kuljettavan huoneeseen sairaalasängyn, jolla makasi joku. Sänky rullattiin vapaaseen kohtaan, minkä jälkeen elämää ylläpitävät laitteet laskettiin paikoilleen.
Sydän pamppaillen Susanne kohotti päätään nähdäkseen kuka oli tämä potilas, joka näin myöhään tuotiin tähän huoneeseen.
Hoitajat häärivät vielä hetken potilaan ympärillä ja poistuivat sitten sammuttaen valon jäljessään.
Oven raosta siilautuva valo osui hetken tuon potilaan levollisiin kasvoihin, jolloin Susanne tunnisti tämän.
Onnellisena hän laski päänsä takaisin tyynylle, kyynelten taas valuessa poskilleen. Hän ei olisi nyt yksin ja Robinsonkin näytti selviävän.

No niin tässä jatkoa ja suostus siitä, että varaa paketin nessuja viereen.:)
Jatkakeehan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 14.10.07 - klo:22:59
Oven raosta siilautuva valo osui hetken tuon potilaan levollisiin kasvoihin, jolloin Susanne tunnisti tämän.
Onnellisena hän laski päänsä takaisin tyynylle, kyynelten taas valuessa poskilleen. Hän ei olisi nyt yksin ja Robinsonkin näytti selviävän.


Rauhaisa uni hiipi ja painoi naisen luomet kiinni. Hän uneksi mielessään siitä hetkestä, kun he yhdessä poistuisivat sairaalasta käsi kädessä. Viidakon kauhut jäisivät menneisyyteen ja yhteinen tulevaisuus levittäytyisi heidän edessään sairaalan ovien auetessa. Tuo uni levitti onnellisen hymyn naisen kasvoille ja kaivoi pienen pehmeän kuopan hänen poskeensa.

Viereisessä vuoteessa Robinson näki myös unta. Uni oli painajainen, jossa Larson heilutti kättään ilmassa. Susanne seisoi hänen vieressään. Larson nauroi ilkeällä äänellään ja katsoi Susannea röyhkeä kiilto silmissään. Robinson tunsi, että jokin oli pielessä. Larsonin kädessä oli jotain mikä kimmelsi auringon kirkkaassa loisteessa. Mies yritti katsoa tarkemmin Larsonin kädessä olevaa esinettä ja silloin hän muisti.
”Eeihh..” Robinson huudahti ja syöksyi sokeana Susannen eteen. Mies tunsi jälleen tuon kivun rinnassaan. Se viilsi niin kovaa ja poltteli kuin tuli. Auringon valo oli niin kirkas, se sai miehen kääntelemään päätään.. ”liian kirkas valo, silmiin sattuu”, Robinson ajatteli ja räpytteli silmiään.

Lääkäri katsoi huolestuneena levottomasti liikehtivää miestä. Mies vaikeroi ja mumisi epäselviä sanoja. Näytti, että mies näki vielä unta, vaikka hänen silmänsä reagoivat lampunvaloon. Nainen kokeili miehen otsaa ja totesi, että tämä näki kuumehoureita. Tottunein liikkein nainen kaivoi taskustaan ruiskun ja mittasi siihen lääkettä. Hoitaja siirsi hellästi levottoman miehen hihan ja piti kättä paikoillaan kun lääkäri pisti lääkkeen miehen ihon läpi.
”Määrään hänelle antibiootteja. Ja Kate, voisitko katsoa, että hän saa ne heti aamulla. Tällä pistoksella hän nukkuu levollisesti aamuun saakka.” Lääkäri sanoi ja katsoi tiukasti hoitajaa silmiin. Hoitaja nyökkäsi ja peitteli nukkuvan Robinsonin, joka näytti rauhoittuvan viimein.

Uusi aamu saapui tuoden tullessaan pehmeän punaisen kajon taivaanrannan takaa. Susanne aukaisi silmänsä ja katseli kuinka kevyt tuulenhenkäys leikki ikkunan edessä olevalla verholla. Nyt nainen muisti kaiken ja vilkaisi toisessa sängyssä makaavaa Robinsonia. Miehen silmät olivat edelleen suljettuina, mutta kevyt punerrus oli jo hiipinyt miehen kasvoille. Susanne tunsi helpotuksen aallon pyyhkäisevän ylitseen, sillä hän näki ettei miehellä ollut hätää.

Jatkahan, sillä mie en haluu olla se lopettaja :)

Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 15.10.07 - klo:01:56
Nyt nainen muisti kaiken ja vilkaisi toisessa sängyssä makaavaa Robinsonia. Miehen silmät olivat edelleen suljettuina, mutta kevyt punerrus oli jo hiipinyt miehen kasvoille. Susanne tunsi helpotuksen aallon pyyhkäisevän ylitseen, sillä hän näki, ettei miehellä ollut hätää.

Oli jo tullut pimeää, kun lääkäri tuli kertomaan, että leikkaus oli onnistunut ja että Robinson oli siirretty samaan huoneeseen Susannen kanssa.
”Kun nyt kaikki on hyvin, te varmaankin tahtoisitte mennä hotelliinne loppuyöksi lepäämään.” Lääkäri sanoi.
Niin Makedde oli hereillä, mutta väsynyt, Sabine nojasi Peteriä vasten ja torkkui. Peter itse oli siinä ja siinä ettei olisi nukkunut, mutta piristyi hieman kuultuaan hyvät uutiset.
”Hyvä, me tulemme kuitenkin huomenna käymään.” Hän sanoi ja herätti Sabinen varovasti. ”Makedde, jos haluat vielä roikkua mukana, niin voit tulla yöksi hotelliin ja yöpyä minun ja Robinsonin huoneessa, sillä siellä on kyllä tilaa.” Hän lisäsi kääntyen Makeddeen päin.
”Se sopii.” Makedde sanoi ja hymyili väsyneesti ja arvasi missä Peter aikoi yönsä viettää.
Sabine oli herännyt ja katseli miehiä unisin silmin. Hän hymyili myös, asiat alkoivat mennä paremmin.
”Kun olemme huomenna käyneet täällä, niin luulen, että on paras myös keskustella paikallisten viranomaisten kanssa, sillä heidän olisi hyvä tietää Larsonista.” Peter sanoi. ”Sillä luulen, että sen miehen tillillä on enemmänkin rötöksiä ja viranomaisia saattaisi kiinnostaa hänen viimeaikaiset hankkeensa.”
”No se liero kyllä vältti maallisen tuomionsa.” Sabine tuumi. ”Mutta olen samaa mieltä kanssasi, että ne sieltä kammiosta viedyt aarteet pitää saada takaisin, ne kuuluvat museoon ja koko kansalle, ei jonkun rikkaan yksityiskokoelmaan.” Hän jatkoi.
”Mutta meidän pitää olla silti varovaisia, sillä Larson ei takuulla toiminut yksin, vaan hänet oli varmasti palkattu hakemaan nuo esineet jollekulle keräilijälle.” Peter sanoi heidän kävellessään vauhdilla kohti aulaa.
”Mutta jos se joku keräilijä yhä haluaa aarteen, niin eikö hän yritä saada meitä etsimään sen itselleen hyvällä tai pahalla?” Sabine kysyi.
”Niin.” Peter sanoi. ”Silloin meidän on saatava Susanne ja Robinson parempaan turvaan, ihan kaikelta varalta.” Hän sanoi.
”Niin tosiaan, he eivät juuri nyt ole siinä kunnossa, että pystyisivät puolustautumaan, jos joku päättäisi heille jotakin tehdä.” Sabine sanoi.
”Siinä tapauksessa, jos vain tohtorillemme sopii, niin minä voisin yöpyä Susannen ja Robinsonin seurassa.” Makedde sanoi. ”Minä kunnioitan Robinsonia, sillä hän pitää minua vertaisenaan, eikä anna värini vaikuttaa päätöksiinsä.” Hän lisäsi painaen päänsä pieneen kumarrukseen.
”Miksi me sinua kantajana pitäisimme? Sinähän olet yksi meistä ja hiton hyvä ystävä, luotettavampi kuin eräät muut.” Peter sanoi ja läimäisi Makedde toverillisesti selkään. ”Meille on suuri kunnia, että haluat auttaa meitä, vaikka me mielellämme antaisimme sinun jo mennä, sillä olet ansainnut lepohetkesi täysin ja me antaisimme oman elämämme, puolestasi.” Hän lisäsi.
”No mehän nyt käymme kaunopuheisiksi.” Makedde sanoi virnistäen.
”Kuule ilman sinua, meidän olisi käynyt hullusti, ja olemme sinulle kiitoksen velkaa.” Peter sanoi. ”Mutta jos nyt tahdot välttämättä mennä Robinsonin ja Susanne huoneeseen vahtiin, niin tohtorimme odottaa jo malttamattomana.” Hän sanoi vinkaten valkotakkisen naisen suuntaan ja hymyili.
”Eh, tohtori Lusungu, tuota te ette varmaankaan pane pahaksenne, jos vietän yöni kahden potilaanne huoneessa.” Makedde sanoi kohteliaasti ja jos hän olisi ollut vaaleampi, olisi näkynyt, miten mies punastui.
”En ja jos nyt seuraisitte, niin voisin johdattaa teidän sinne, ilman että kukaan alkaa ihmetellä.” Tohtori Lusungu sanoi ja hymyili. ”Mukava nähdä sinua taas.” Hän sanoi kun olivat sopivan välimatkan päässä muista.
”Samoin sinua Tisha.” Makedde sanoi ja hymyili. ”Kuten huomaat, meillä oli hieman rankka matka.”
”Tiedän, että jotain on tekeillä ja toivoisin, että olet varovainen.” Tisha sanoi ja katsoi miehen syvän tummanruskeisiin silmiin.
”Tiedäthän sinä minut, ei minua niin vain kaadeta.” Makedde sanoi virnistäen.
He seisoivat nyt aivan huoneen ulkopuolella. Ennen kuin Makedde astui huoneeseen, hän kumartui antamaan suudelman Tishalle.
”Menehän nyt, potilaasi odottavat sinua.” Makedde sanoi lämpimästi, ennen kuin avasi oven hiljaa ja astui pimeään huoneeseen.
Hän asteli varmoin askelin läpi huoneen ja istuutui penkille. Siinä hän sitten istui, eikä päästäisi ketään huoneeseen.
Hetkeksi hän torkahti, mutta havahtui kun Tisha ja hoitaja Kate tulivat katsomaan Robinsonia.
Hän hymyili naisille ja jatkoi uniaan.

Kun Susanne vihdoin sai irrotettua katseensa Robinsonin levollisista kasvoista hän huomasi tumman miehen istuvan penkillä ja nuokkuvan.
”Makedde.” Susanne sanoi tunnistettuaan miehen.
Makedde havahtui heti, kun kuuli itseään kutsuttavan. Hän oli valmiina syöksymään apuun, mutta sitä ei nyt tarvittu, sillä kaikki oli rauhallista.
”Onko jokin vialla?” Makedde kysyi vilkuillen kumpaakin kuin varmistaakseen, että kaikki oli hyvin.
”Ei, minä vain ihmettelin, että miten sinä siinä olet.” Susanne sanoi.
Makedde kertoi nopeasti Peterin kanssa käydystä keskustelusta ja uudesta mahdollisesta uhasta, joka oli tullut esiin.
Pian ovi aukesi ja Kate astui sisään ja antoi Robinsonille Tishan yöllä määräämän antibiootti annoksen.
”Huomenta, täällä ollaankin hereillä.” Kate sanoi hymyillen samalla, kun hääri Robinsonin luona. ”Tohtori Lusungu tulee varmaankin pian kierrokselleen.” Hän lisäsi tyytyväisenä.
”Hyvä.” Makedde sanoi leveästi hymyillen.

Makedden häipyessä tohtorin kanssa, Peter suuntasi tilaaman taksin, jolla he pääsisivät hotellille.
Tämän jälkeen he jäivät aulan penkille istumaan ja odottamaan taksia.
”Voisin vaikka lyödä vetoa, että Makeddella ja sillä lääkärillä on jotain sutinaa keskenään.” Peter sanoi.
”Siltä näyttää.” Sabine tuumasi ja nojasi väsyneenä Peteriä vasten.
Peter kiersi kätensä naisen hartioiden ympäri ja veti tämän lähemmäksi itseään. Siinä oli hyvä olla.
Jonkin ajan kuluttua taksin valot lakaisivat maata pääovien edestä.
”Sabine, kyyti tuli, nukutaan sitten hotellissa.” Peter sanoi ja silitti hellästi Sabinen poskea.
”Mmmh, mutta tässä sinun vieressäsi on niin mukava olla.” Sabine sanoi hymyillen ja haukotteli.
”Voit olla hotellissa vieressäni.” Peter lupasi ja auttoi Sabinen ylös tuolilta.
Yhdessä he kävelivät taksille, astuivat sisään. Unisina he seurasivat öistä maisemaan ikkunasta. Kesti tovin ja he olivat hotellilla.
Peter haki avaimet ja he painuivat tämän huoneeseen.
Sabine ja Peter eivät jaksaneet edes riisuutua vaan päällysvaatteet päällä he nukahtivat pehmoiseen sänkyyn.
Vasta kun aurinko oli jo korkealla, he heräsivät.
Sabine painui pesulle, sillä tunsi itsensä likaiseksi ja nuhjuiseksi reissun jäljiltä ja kun ei edellisenäkään päivänä ollut pesuille ehtinyt.
Peter jäi vielä syömään aamiaista. Siinä hän istui sängyn laidalla, kun ovi aukeni ja kaksi tuntematonta miestä astui sisään.
Ensin Peter ajatteli heidän olevan hotellin henkilökuntaa, mutta pian sekin luulo haihtui.
Toinen miehistä jäi passiin ovelle, kun toinen lähestyi Peteriä.
”Te kai olette Herra Peter Jones?” Mies sanoi kysyvään sävyyn.
”Olen.” Peter sanoi. ”Ketähän minulla mahtaa olla kunnia puhutella?” Hän kysyi ja seurasi tarkkaan miehen liikkeitä.
”Se ei nyt ole tärkeää, vaan se että haluaisin keskustella kolleganne kanssa.” Mies sanoi ja antoi katseensa kiertää huonetta.
”Valitettavasti se ei käy päinsä, sillä hän ei ole täällä.” Peter sanoi totuudenmukaisesti ja toivoi, ettei Sabine nyt juuri astuisi ulos kylpyhuoneesta.
”Kuulkaas nyt herra Jones, minulla ei ole aikaa seisoa turhanpanttina ja tekisitte hyvin jos kertoisitte missä kolleganne mahtaa olla.” Mies sanoi. ”Sillä minulla olisi teille molemmille rahakas tarjous, josta ette voi kieltäytyä.”
Peter mietti miten menetellä, sillä nuo herrat taisivat olla korkeamman luokan konnia, Larsoniakin ylempänä. Ei, hän ei voisi kertoa, missä Robinson oli, mutta jos hän ei kertoisi, nuo miehet saattaisivat ryhtyä hyvinkin epämiellyttäviksi.

Noniin tässä jatkopalanen ja kuten näkyy, sotkin taas kuvioita, joten ei tämä ihan heti lopukaan.
Jatkakeehan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 16.10.07 - klo:00:29
Peter mietti miten menetellä, sillä nuo herrat taisivat olla korkeamman luokan konnia, Larsoniakin ylempänä. Ei, hän ei voisi kertoa, missä Robinson oli, mutta jos hän ei kertoisi, nuo miehet saattaisivat ryhtyä hyvinkin epämiellyttäviksi.

”Ikävä kyllä hän ei ole nyt tavoitettavissa, mutta voisinko välittää hänelle viestin, hyvät herrat?” Peter kysyi hetken asiaa harkittuaan. Lähempänä seisova mies vilkaisi olkansa yli toveriaan kysyvästi. Tuo toinen kohautti hartioitaan ja mittaili arvioivasti Peterin rennolta vaikuttavaa olemusta, joka oli todellisuudessa vain pintapuolista. Peterillä oli suuri työ näyttää välinpitämättömältä ja rauhalliselta.

Ehdotus näytti menevän läpi, sillä toinen miehistä kaivoi esiin likaisen ja nuhjaantuneen käyntikortin, jonka hän ojensi Peterille.
”Anna tämä hänelle ja pyydä soittamaan tuohon ylimpään numeroon mahdollisimman pian.” Mies sanoi ja tarkasteli Peterin kasvoja hieman epäluuloisesti. Peter otti kortin ja pyöritteli sitä kädessään.

”Niin, ja jos soittoa ei kuulu vuorokauden sisällä, me palaamme takaisin ja sen vannon, että silloin emme ole kovinkaan hyvällä tuulella. Asiamme on tärkeä ja se pitää saada pois päiväjärjestyksestä pikimmiten.” Miehen sanat olivat asiallisia, mutta niihin sisältyi jokin sanomatta jätetty uhka. Peter huomasi miettivänsä millä tavoin nuo miehet tulisivat ilmaisemaan tyytymättömyytensä kun sellaiseen tulisi aihetta.

Sabine pyyhkäisi höyryn pois peilistä ja hymyili kuvajaiselleen. Aamu oli mitä ihanin. Peter oli niin huomaavainen ja hellä, univelat olivat viimeinkin kuitattuina ja kamala Larson ei enää tulisi heitä ahdistelemaan. Nainen tarttui hammasharjaansa ja alkoi harjata niitä puhtaiksi. Jokin kolahti toisessa huoneessa. Se oli ovi. Sabinen käsi pysähtyi paikoilleen ja hän mietti, oliko Peter mennyt jonnekin.

Sitten kuului miehen ääni. Ääni ei kuulunut Peterille. Sabinen uteliaisuus heräsi. Oliko henkilökunta tullut tuomaan uusia liinavaatteita. Nainen vilkaisi kosteita pyyhkeitä telineellä ja kumartui poimimaan niitä valmiiksi, ettei palvelijan tarvitsisi nähdä niin paljon vaivaa. Nainen siirtyi kohti ovea, mutta jokin sai hänet pysähtymään käsi oven kahvalla.

Ehkä se oli Peterin äänessä viivähtävä epävarmuus ja tuon toisen miehen kummallisen tiukka äänensävy, mikä sai naisen epäilyksen heräämään. Jokin oli pielessä. Sabine painoi korvansa oveen kiinni ja kuunteli. Hiljaisuus tuntui piinaavalta, sitten Peter puhui ja samalla hetkellä Sabine tajusi, että huoneeseen tulleet vierailijat eivät todellakaan olleet henkilökuntaa. Sabine katsoi viisaammaksi pysyä pesutiloissa, sillä hän pelkäsi miehistä koituvan haittaa, eikä siis halunnut joutua suoraan tulilinjalle. Naisen rystyset puristivat valkeina oven kahvaa kun hän mietti, mahtoiko Peter olla vaarassa.

ja jatkoa odottaa :)

noih, sori jos on sekava kun vätystää kovasti..


Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 16.10.07 - klo:11:33
Sabine katsoi viisaammaksi pysyä pesutiloissa, sillä hän pelkäsi miehistä koituvan haittaa, eikä siis halunnut joutua suoraan tulilinjalle. Naisen rystyset puristivat valkeina oven kahvaa kun hän mietti, mahtoiko Peter olla vaarassa.

”Sanotaanko nyt, etten lupaa mitään varmaa.” Peter sanoi, sillä sekin oli totta. Tuskinpa Robinson vielä oli tajuissaan. Hän ajatteli, muttei sanonut sitä ääneen.
”Teidän itsenne kannalta olisi parempi, jos tekisitte niin kuin pyysin.” Mies vastasi ja katseli Peteriä tarkkaan. ”No mutta, minun on riennettävä, sillä aika on rahaa.” Hän lisäsi ja pyyhälsi ulos ovesta, toisen miehen seuratessa.

Peter lysähti vuoteen reunalle ja jäi tuijottamaan käyntikorttia, jossa luki vain nimi ja sen alla oli kaksi puhelinnumeroa.  
Yrityksen nimi oli tuhriintunut tai tuhrittu.

Sabine kuuli, kun ovi kävi taas ja uskaltautui tulla pois kylpyhuoneesta.
”Mistä oli kyse ja keitä ne miehet olivat?” Sabine kysyi istuutuessaan Peterin viereen.
”Ei harmainta aavistustakaan, mutta luulen, että he haluavat meidät uudelleen aarrejahtiin.” Peter sanoi happamena. ”He halusivat tavata Arthurin.”
”Arthurin, siis Robinsonin.” Sabine sanoi ja hänestä tuntui oudolta, kun Peter mainitsi ystävänsä nimeltä. ”Miksi?” Hän kysyi.
”Yrittäisivät taivutella hänet mukaan, mutta eivät tiedä että se tällä hetkellä on mahdotonta.” Peter sanoi. ”Jos he eivät saa puhelua vuorokauden kuluttua, me olemme tulilinjalla.” Hän lisäsi.
”No mutta, soita sinä sinne huomenna ja selitä asia.” Sabine ehdotti. ”He eivät voi väittää, ettei puhelua tullut.” Hän lisäsi.
”No kai se on niin tehtävä.” Peter tuumi. ”Mutta jos nyt söisimme aamiaisen loppuun ja lähtisimme käymään sairaalassa.”
Sabine katsoi pää kallellaan Peteriä ja hymyili. Tuntui taas niin hyvältä ja turvalliselta, kun tämä istui vain siinä vierellä.
Kun aamiainen oli syöty, Peterkin kävi vielä peseytymässä ja vaihtoi puhtaat vaatteet ylleen. Miten mukavalta tuntuikaan olla taas ihan vain puhdas.
Yhdessä he painelivat aulaan, jossa Peter tilasi taksin. Hetkeksi he istahtivat penkille odottamaan kyytiään.
Vaikka kaikki tuntui olevan kunnossa, Peterillä oli ikävä tunne, että heitä tarkkailtiin. Hän aavisteli, etteivät miehet tainneetkaan jäädä odottamaan puhelua, vaan seuraisivat heitä. No ei heitä voinut estääkään ja olisi turha yrittääkään eksyttää heitä.
Ulkoa kuului tööttäys, taksi oli saapunut, joten he nousivat mukavan pehmeiltä penkeiltä ja menivät ulkona odottavaan autoon.
Peter kertoi kuskille määränpään ja he lähtivät liikkeelle. Maisemat vilistelivät ohi ja matka tuntui sujuvan mallikkaasti. Kun he pysähtyivät valoihin, Peter kääntyi katsomaan takaikkunasta ja näki tumman auton takanaan. Sikäli kun hän saattoi nähdä, kuski oli sen häntä kovistelleen miehen äänetön seuralainen.
’He tosiaan seuraavat meitä.’ Peter ajatteli ja tunsi olonsa epämiellyttäväksi. Jotakin tapahtuisi, se oli varmaa, kun tuollaisia konnia oli taas kuvioissa.
Valot vaihtuivat ja jono nytkähti liikkeelle, taksi kääntyi valojen jälkeen ja Peter vilkaisi nopeasti takaikkunasta. Aivan kuten hän oli arvellutkin, tuo musta auto ajoi perässä edelleen ja aikoi roikkua sairaalalle asti.
”Hemmetti.” Peter mutisi.
”Mitä sanoit?” Sabine kysyi.
”Meitä seurataan.” Peter sanoi. ”Toivottavasti heistä ei koidu enempää ikävyyksiä.” Hän lisäsi.
”Toivottavasti.” Sabine sanoi hermostuneena hänkin. Miten asiat menivät aina poskelleen, kun ne tuntuivat ensin menevät parempaan suuntaan.
Pian taksi kaartoi sairaalan ovien eteen ja Peter maksoi kuskille, ennen kuin he nousivat kyydistä.
Taksi kaartoi pois, kuskin saatua maksun, kun taas Peter ja Sabine alkoivat astella kohti sairaalan pääovia. Peter ehti laskea kätensä oven kahvalle, kun kuuli takaansa tutun äänen.
”Herra Jones, oletan että olette menossa katsomaan ystäväänne.” Mies sanoi.
”Entä sitten.” Peter vastasi ja kääntyi katsomaan puhuttelijaa.
”Se vain, että olisitte voinut kertoa sen minulle jo hotellilla.” Mies vastasi. ”Ah, ja sinulla on kaunis seuralainenkin mukanasi.” Hän lisäsi.
”Anna hänen olla.” Peter ärähti ja seurasi katseellaan miestä, joka lähestyi heitä.
”Me emme olekaan tavanneet toisiamme, neiti?” Mies aloitti Peterin kielloista huolimatta.
”Ohlsson.” Sabine sanoi mutta ei astunut lähellekään tuota miestä, vaan pysyi aivan lähellä Peteriä. ”Kuka te sitten mahdatte olla?” Hän kysyi varovasti.
”Noh, kun noin kauniisti kysytte, niin ehkä on aika minunkin esittäytyä.” Mies sanoi. ”Matthew Hilton, palveluksessanne.” Hän jatkoi kumartaen pienesti.
”Herra Hilton, mitä te oikein tahdotte?” Peter puuttui puheeseen ja tunsi itsensä ärtyneeksi sillä huomasi, miten tuo mies yritti liehitellä Sabinea. ”Suo anteeksi etten maininnut hotellilla teille asiasta, mutta kollegaani, ei juuri nyt voi puhuttaa.” hän lisäsi.
”Miksi ei?” Hilton kysyi.
”Koska hän ei vielä ole tajuissaan, kiitos Larsonin.” Peter sanoi tuimana. ”Hän kuului teihin epäilemättä, mutta valitettavasti hän kuoli saamiinsa vammoihin.”
”Jaa, no mutta me emme ajatelleet olla aivan yhtä… hmm ajattelemattomia, kuin hän ja hänen alaisensa olivat.” Hilton vastasi. ”Mutta nyt, jos et pane pahaksesi, mieheni ottavat tämän kauniin neidin vahdittavakseen, siksi aikaa kun te ja minä menemme tapaamaan herra Robinsonia.”
”Antakaa Sabinen olla.” Peter ärähti, eikä oikein pitänyt miehen ylituttavallisesta käytöksestä Sabinea kohtaan.
”Voi, eivät he tee hänelle mitään.” Hilton vastasi ja astui Sabinen luokse ja veti tämän luokseen. ”Anteeksi neiti, mutta tämä voi vähän sattua.” Hän lisäsi ja iski taskustaan kaivamansa ruiskun neulan Sabinen käsivarteen ja painoi sisällön tämän verenkiertoon.
”Mitä tämä on?” Sabine kysyi ja sitten ensimmäinen heikotuksen aalto iski. Kaikki ympärillä väikkyi omituisesti ja muuttui utuiseksi.
”Ei mitään vaarallista, se vain pitää teidät rauhallisena ja olkaa huoleti, he eivät tee teille mitään, ellen minä käske.” Hilton sanoi hymyillen ja mietti jo kuinka saisi Peterin raivattua tieltään.
Peter näki, miten utuiseksi ja poissaolevaksi Sabinen katse meni ja nappasi tästä kiinni ennen kuin jalat pettivät. Hän nosti Sabinen syliinsä ja oli aikeissa kantaa hänet sairaalaan sisälle, kun Hilton esti.
”Viekää hänet autooni.” Hilton sanoi käskevään sävyyn ja taputti kohoumaa, joka näkyi lanteella. ”Ettei minun tarvitse ryhtyä erinäisiin toimenpiteisiin.” Hän lisäsi.
”Hyvä on, mutta jos miehesi koskevat häneen millään lailla, niin en vastaa teoistani.” Peter sanoi ja mulkaisi Hiltonia myrkyllisesti.
”Anderson, avatkaa herra Jonesille ovi.” Hilton sanoi autona vieressä seisovalle miehelle. ”Ai niin ja Anderson, te jäätte vahtiin autolle, kun taas te tulette mukaani Cooper.” Hän lisäsi kääntyen toisen miehen puoleen.
Miehet tottelivat ja Andersoniksi kutsuttu mies istuutui auton etupenkille, kun Peter laski Sabinen auton takapenkille.
Tämän jälkeen hän, sekä herrat Hilton ja Cooper painelivat ovista sisälle aulaan. Vaikka Peter ei halunnut, oli hänen ohjattava nuo miehet huoneeseen, jossa Susanne ja Robinson olivat.
”Minä toivon, että osaatte käyttäytyä ja annatte hänen olla.” Peter sanoi ennen kuin avasi oven.
”Älä huoli, me vain haluamme tietää muutaman asian ja sitten me lähdemme.” Hilton vastasi hymyillen, mutta se hymy ei ylettynyt taaskaan silmiin. ”Me kyllä tiedämme, miten hänet saa hetkeksi puheliaaksi.” Hän lisäsi hiljaa.

Huoneessa, Susanne odotti vieraita ja katseli väliin viereisessä vuoteessa nukkuvaa Robinsonia. Tämän kasvot olivat levolliset ja saaneet hieman väriä, vaikka olivatkin vielä jokseenkin kalpeat.
Makedde istui yhä paikallaan ja kuullessaan ääntä ovella, hän valpastui heti. Hän oli kuullut Peterin ääneen ja sen lisäksi jonkun vieraan miehen äänen. Mitä oli tekeillä?
Ovi aukesi ja Peter astui sisään ilme synkkänä ja kaksi miestä tuli hänen perässään.
”Onko kaikki hyvin?” Makedde kysyi ja katseli Peteriä ja sitten miehiä.
”On.” Peter sanoi ja katsoi varottavasti Makeddea., kuin sanoakseen tälle; Älä tee mitään typerää nyt.
”Hyvä on.” Makedde sanoi ja pysyi paikoillaan. Hän päätti seurata tilannetta ja puuttua siihen jos oli tarvis.
Hetken kuluttua käytävältä kuului askelia, jotka lähestyivät ja pian ovi avattiin. Tisha astui sisään aikeenaan vain kiertää katsomassa, miten potilaat voi ja samalla hieman jutella Makedden kanssa.
Hän huomasi vieraat huoneessa ja katseli Peteriä, joka teki miesten huomaamatta varoittavan eleen. Nyt Tisha tiesi, että jokin oli vinossa, mutta tyytyi olemaan kuin ei olisi mitään huomannut ja jatkoi kierrostaan.
Hilton puolestaan kulki huolettomasti huoneessa ja etsi käsiinsä pienen pullon adrenaliinia ja ruiskun. Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa vuoteelle, jossa Robinson lepäsi.
Tisha oli parhaillaan katsomassa, että Robinsonilla oli kaikki hyvin ja että tämä oli aamulla saanut antibiootti annoksensa. Kun hän nousi seisomaan, hän näki toisella miehellä ruiskun kädessä.
”Anteeksi, mutta mitä tuossa ruiskussa on, herra..?” Tisha kysyi katsellen miestä epäilevänä.
”Hilton." Hilton sanoi ja jatkoi puuhiaan häiriintymättä."Tässä on adrenaliinia.” Hän lisäsi vilkaisten Tishaa.
”Ette saa.” Tisha sanoi, sillä tiesi, mitä tuo aine sai aikaan, vaikka oikein käytettynä siitä olikin apua.
Makedde nousi tuoliltaan, valmiina kiskomaan miehen pois Robinsonin kimpusta, mutta Tisha katsoi varoittavasti. Hän ei halunnut, että Makedde hommaisi vaikeuksia itselleen ja muille juuri nyt.
”Voi olkaa niin kiltti ja älkää antako sitä hänelle.” Tisha yritti vielä.
Tishan vastusteluista huolimatta, Hilton antoi Robinsonille adrenaliini pistokseen, tottuneesti kuin olisi tehnyt sitä ennenkin. Tisha ei voinut tehdä muuta kuin katsoa, kun mies pisti neulan Robinsonin käsivarteen.
”Te olette hullu! Tuo voi viedä häneltä hengen.” Tisha huudahti kauhistuneena ja kurotti kättään hälytysnappia kohden.
”Teinä en painaisi sitä.” Hilton sanoi ja katsoi paljon puhuvasti Tishaa, joka veti kätensä takaisin ja katsoi peloissaan miestä, joka tuntui olevan tosissaan."Cooper, pysykää vain alallanne, kutsun kyllä kun tarvitsen sinua." Hän lisäsi vilkaisten Cooperiin, joka oli jo tulossa avuksi.
"Kyllä pomo." Cooper mutisi.
”Olen pahoillani, mutta minun täytyy saada puhutella häntä, emmekä voi odottaa päiväkausia, että hän herää.” Hilton sanoi pahoitellen, muttei lainkaan tarkoittanut sitä ja katsoi taas Tishaa.
Samassa Robinson alkoi liikehtiä levottomasti ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Hän katsoi ympärilleen tajuamatta, mitä oli tekeillä.
Hänen rintansa kohoili kiivaasti ja sydän takoi hillittömästi, aivan liian lujaa. Se teki töitä äärirajoilla, oli vain kiinni siitä, kuinka kauan se kestäisi moista rasitusta. Myös selkää viilsi kipu, joka tuntui hirvittävältä, kun särkylääkkeet eivät enää vaikuttaneet. Hän irvisti tuskasta ja huulilta karkaisi hiljainen voihkaisu.
”Herra Robinson, kun te nyt olette hereillä, niin me voimme keskustella ja sitten voitte jatkaa lepoanne.” Hilton sanoi ystävälliseen sävyyn, mutta tämän kasvoista ja äänen painosta kuulsi läpi, ettei hän aivan niin ystävällinen ollut. "Minä olen Matthew Hilton ja haluaisin esittää teille ehdotuksen." Hän jatkoi kohteliaasti.
”Mitä.. t.. te tahdotte?” Robinson kysyi tuntien heikkoa kipua rinnassaan. Kipua, joka tuntui hetki hetkeltä voimakkaampana ja peitti selän kipua. ”Sattuu…” Hän henkäisi, kulmat hivenen kurtistuen ja liikautti päätään äänen suuntaan levottomasti.
”Ensinnäkin tahtoisin, että auttaisitte tämän kartan kanssa ja toiseksi minulla olisi teille ehdotus, joka tekisi teidät rikkaaksi.” Mies sanoi ja seurasi katseellaan tarkkaan Robinsonia.
”E… ei.” Robinson sanoi liikehtien yhä levottomammini ja rinta kiivaammin kohoillen. Katse harhaili pitkin huonetta ja pysähtyi sitten Susannen kohdalle ja sai miehen hieman rauhoittumaan. Silmät painuivat hetkeksi kiinni, mutta rävähtivät jälleen auki, kun uusi tuskan aalto tuntui niin selässä kuin rinnassa, saaden uuden tuskaisen voihkaisun karkaamaan hänen huuliltaan.
Toisessa vuoteessa Susanne näki miehen ahdingon ja pelkäsi nyt toden teolla, että tämä ei kestäisikään, vaan menehtyisi.
”Eikö? Ettehän te vielä kuulleet ehdotustamme.” Hilton sanoi äänen sävyn hieman muuttuessa kovemmaksi ja kylmemmäksi.
”Minä… tiedän, mitä sinä ha… haluat ja vastaus on e…edelleen ei.” Robinson sanoi ja tunsi miten rintaa puristi näkymättömät vanteet ja kipu säteili vasempaan käteen. Hän irvisti tuskasta. Sydän kävi ylikierroksilla, eikä enää jaksaisi kauan. "T... tästä puhuttiin jo aiemmin... ja tiedät... mitä mieltä o...olen sinun hankkeestasi." Hän jatkoi katkonaisesti.
”Huonompi juttu teidän kannaltanne.” Hilton sanoi ja päätti yrittää vielä kerran. ”Te saisitte itse päättää palkkionne ja saisitte osan aarteestakin.” Hän sanoi.
”Ei…” Robinson sanoi tuskin kuuluvalla äänellä ja kipu rinnassa yltyi sietämättömäksi ja monitori tuntui seonneen, sillä käyrä oli tieheää ja koneesta kuului nopeatahtinen piipitys.
Hänen huuliensa välistä karkasi voimakas parahdus ja hetken hänen jokainen lihas tuntui jäykistyneen, tuskan hien helmeillessä otsalla ja silmät tuijottivat hetken suurina eteensä, uuden parkaisun karatessa hänen huuliltaan. Sormet puristuivat tiukasti nyrkkiin ja kasvojen ilme vääntyi tuskasta, kunnes viimein sydän ei kerta kaikkiaan enää jaksanut, vaan antoi periksi ja Robinson vajosi armeliaaseen tiedottomuuteen. Silmät muljahtivat nurin ja hänen koko ruumiinsa rentoutui, luomien painuessa kiinni. Kasvot olivat kalpeat, pelottavan kalpeat ja tuskaisa ilme oli hävinnyt niiltä kokonaan, sydän monitorin käyrän alkaessa nopeasti hidastua. Viimein se hävisi kokonaan ja kone näytti pelkkää tasaista viivaa.

Susanne näki, miten Robinsonin kasvot vääristyivät tuskasta ja kuinka väri pakeni tämän kasvoilta.
”Eih…” Susanne parahti, nähdessään, miten Robinson äkkiä valahti rennoksi vuoteellaan ja silmät painuivat kiinni.
Kyyneleet valuivat vuolaina Susannen poskille, sillä tämä pelkäsi, että tämä oli Robinsonin loppu.

”Te kaksi, ulos tai kutsun vartijat!” Tisha ärähti osin peloissaan, osin vihaisena ja syöksyi hoitamaan potilastaan, tuupaten samalla miehet sivuun. Hän pelkäsi noita miehiä, mutta nyt siihen ei ollut aikaa, vaikka he tekisivät mitä tahansa, sillä potilaan henki oli nyt vaarassa ja se piti pelastaa. Ei ollut aikaa muuhun.
Yhdessä hoitajan kanssa hän aloitti pikaisen elvytyksen. Sydänmonitori näytti yhä vain pitkää punaista viivaa, kimeästi ujeltaen. Ujellus peittyi hetkeksi kolinaan, kun Kate haki Deffan sängyn viereen.
Käytävältä kuului askelia ja miltei saman tien ovi heilahti auki ja pari hoitajaa syöksyi hengästyneenä sisälle auttamaan Tishaa.
Susanne katsoi tapahtumia kyynelsilmin ja pelkäsi koko ajan, etteivät he saisi Robinsonia pelastetuksi. Hän näki miten he yrittivät käynnistää Robinsonin sydäntä uudestaan ja kuinka tämän selkä meni kaarelle sähköiskun voimasta.
Vielä kolmas kerta, hiljaisuus, vain monitori ulisi, sitten piippaus, toinen ja monitori piipitti taas, niin kuin sydän ei olisikaan koskaan pysähtynyt.
Susanne näki miten Robinson veti syvään henkeä, mutta silmät pysyivät kiinni ja ehkä oli hyvä niin.
Peter oli lysähtänyt läheiselle penkille istumaan ja oli katsellut tapahtumia sieltä, pahinta peläten. Nyt kun pahin oli ohi, nousi huoli Sabinesta taas pintaan. Nuo konnat kyllä keksisivät keinon päästäkseen päämääräänsä.
Tisha lysähti toiselle penkille istumaan ja nyyhkäisi, tämä oli ollut jo vähän liian rankkaa. Hän ei pitänyt siitä, että joku yritti tahallaan vahingoittaa hänen potilaitaan.
”Oletteko te kunnossa?” Kate kysyi ja laski kätensä Tishan olkapäälle ja Makedde asteli hänen luokseen, mulkoillen ovella seisovia miehiä hyvin myrkyllisesti.
”Olen.” Tisha sanoi ja kaivoi taskustaan nenäliinan, jolla pyyhkäisi silmiään. ”Neiti Graft, onko teillä kaikki hyvin.” Hän kysyi ja vilkaisi Susannea.
”On.” Susanne sanoi. ”On nyt, kun te pelastitte hänen henkensä.”
”Hän selviää, sillä hänellä on vahva sydän.” Tisha sanoi ja nousi rauhoituttuaan tuolistaan. ”Kate, käy joka tunnin välein tarkastamassa hänen tilansa, sillä hänen sydämensä joutui aikamoiselle rasitukselle ja saattaa pysähtyä toistamiseenkin.” Hän sanoi kääntyen Katen puoleen.
”Teen sen.” Kate vastasi, vaikka itsekin tunsi käsiensä yhä tärisevän, lähinnä pelosta niiden miesten takia, kuin juuri äsken tehdyn elvytyksen takia.

Huh, tulipas tiukat paikat.... No mutta toivottavasti tuo saa muidenkin pulssin koholle ja jännittämään toisen puolesta. :)
Jatkakeehan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 17.10.07 - klo:00:40
”Hän selviää, sillä hänellä on vahva sydän.” Tisha sanoi ja nousi rauhoituttuaan tuolistaan. ”Kate, käy joka tunnin välein tarkastamassa hänen tilansa, sillä hänen sydämensä joutui aikamoiselle rasitukselle ja saattaa pysähtyä toistamiseenkin.” Hän sanoi kääntyen Katen puoleen.
”Teen sen.” Kate vastasi, vaikka itsekin tunsi käsiensä yhä tärisevän, lähinnä pelosta niiden miesten takia, kuin juuri äsken tehdyn elvytyksen takia.

Tisha vilkaisi taakseen, mutta ovensuussa seisoneita miehiä ei näkynyt. He olivat siirtyneet käytävälle neuvottelemaan. Nainen katsoi Makeddea kysyvästi ja muodosti huulillaan äänettömän kysymyksen,
”Keitä he ovat?” Makedden yhteen puristuvat huulet ja vihaiset silmät viestittivät saman kuin hänen kuiskauksensa,
”Paskiaisia”

Peter alkoi liikehtiä levottomana. Hän ei tiennyt enää miten pitäisi toimia. Sabine tarvitsi apua, mutta niin tarvitsivat muutkin, niin kauan kuin kiista aarteesta oli olemassa. Jotain täytyi tehdä, mutta mitä? Harmissaan mies haroi hiuksiaan, sillä tuohon kysymykseen ei hänellä ollut minkäänlaista vastausta. Hän ymmärsi, ettei Robinsonista ollut lähtijäksi minnekään viidakkoihin, sillä mies ei selviäisi edes matkasta hengissä. Kaikki se vähäinen tieto, joka Peterillä oli, ei riittänyt täysin aarteen olinpaikan selvittämiseen. He olivat umpikujassa ja nuo roistot pitivät hallussaan nyt Sabinea, jonka avulla he taatusti yrittäisivät päästä päämääräänsä. Nyt tarvittaisiin apua.

Toisaalla, sairaalan parkkipaikalla kaksi virkapukuista miestä nousi ylös autosta. Heidän pomonsa oli antanut sinä aamuna heille käskyn tutkia sairaalassa sattunut ampumavälikohtaus. Toinen miehistä survoi leivonnaisen jämät suuhunsa ja virnisti työtoverilleen iloisesti. Sokerin murut tipahtelivat miehen takille, josta ne pyyhkäistiin laiskasti pois yhdellä käden heilautuksella.

”Tapauksella on yksi silminnäkijä, joka on tajuissaan. Meidän täytyy käydä ensin rikospaikalla. Se on eristetty. Sitten käymme juttelemassa tuon silminnäkijän kanssa. Päällikkö epäilee, että tämän takana on se yksi järjestäytynyt ryhmä, joka aiheutti ongelmia vuosi takaperin siellä museotalollakin. Olivat yrittäneet varastaa jonkin hyvin vanhan käärön. Ryöstö yritystä ei tietenkään voitu todistaa heidän tekosikseen, mutta maan onneksi he eivät myöskään saaneet haluamaansa. Tuo ryhmä on myös mukana suuressa salakuljetusketjussa, joka järjestelmällisesti kuljettaa korvaamattoman kalliita muinaisjäännöksiä pois maasta eräille rikkaille yksityishenkilöille.” Mies kertoi innostuneena vieressään seisovalle ystävälleen ja sai vastaukseksi kevyen pään nykäyksen ja lyhyen itsevarman tokaisun,
”niin, mutta eivät tee sitä kauan. Me nimittäin otetaan ne kiinni, jokaikinen.”

Eräässä mustassa autossa istunut mies katsoi synkästi univormuihin pukeutuneita miehiä ja vajosi hieman alemmas istuimellaan, ettei herättäisi huomiota. Sabine makasi tiedottomuuden syvässä samettimaisessa pimeydessä, eikä ollut tietoinen siitä, kuinka lähellä hänen pelastuksensa oli kävellyt.

Autossa istunut mies päästi suustaan hiljaisen kirouksen. Hän katsoi ensin naista ja sitten univormuasuisia miehiä. Hetken punniskeltuaan tilannetta hän otti hanskalokerosta teippiä, joilla hän sitoi naisen kädet, jalat ja suun tiukasti kiinni. Sitten hän painoi lukkoon auton ovet ja suuntasi kiireisen kulkunsa kohti sairaalan hätäuloskäyntiä. Mies tiesi, että hänen pitäisi kiirehtiä ennättääkseen varoittaa toisia.

noh, jatkakaahan..
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 17.10.07 - klo:02:12
Autossa istunut mies päästi suustaan hiljaisen kirouksen. Hän katsoi ensin naista ja sitten univormuasuisia miehiä. Hetken punniskeltuaan tilannetta hän otti hanskalokerosta teippiä, joilla hän sitoi naisen kädet, jalat ja suun tiukasti kiinni. Sitten hän painoi lukkoon auton ovet ja suuntasi kiireisen kulkunsa kohti sairaalan hätäuloskäyntiä. Mies tiesi, että hänen pitäisi kiirehtiä ennättääkseen varoittaa toisia.

Hiljalleen aineen vaikutus alkoi heiketä ja Sabine alkoi tajuta ympäröivästä maailmasta jotakin.
Kesti vielä jonkin aikaa ja pian hän oli täysin hereillä ja tajusi kauhukseen, että kädet ja jalat oli teipattu kiinni ja suu tukittu. Hän tiesi, että hänen piti tehdä jotain ja nopeasti, piti saada aikaiseksi melua ja mahdollisimman paljon. Vaivalloisesti hän vääntäytyi selälleen ja olisi parahtanut kivusta, kun kasvot hankautuivat kipeästi vasten penkkiä, muttei voinut. Kun hän viimein oli selällään, hän alkoi takoa jaloillaan ovea ja vuoroin lasia.
Hetken kuluttua kuului tervetullut kilahdus, kun lasi hajosi ja sirpaleet lensivät maahan. Hän jatkoi oven potkimista ja yritti saada ääntään kuuluville, vaikka se tuntuikin mahdottomalta.
Äkkiä ulkoa kuului askelia, jotka lähestyivät. Sabine yritti metelöidä entistä kovemmin, kertoakseen olevansa avun tarpeessa.
Pian rikkoutuneesta ikkunasta kurkisti mies ja nainen.
”Herranen aika.” Nainen henkäisi. ”David, auta häntä.” Hän sanoi kääntyen miehensä puoleen.
”Hyvä on Bertha.” Mies vastasi ja työnsi kätensä sisään ikkunasta ja nosti lukitus napin, että sai oven avatuksi.
Tämän jälkeen hän kiskaisi teipin pois Sabinen suun edestä ja sen jälkeen hän alkoi kisko teippiä tämän käsistä ja jaloista. Vielä hetki ja Sabine oli vapautettu autosta.
”Kiitos, kiitos todella paljon.” Sabine sanoi ja katseli pelastajiaan.
”Miten maailmassa te tänne jouduitte.” David kysyi.
”Pitkä tarina, mutta minun täytyy mennä ja teidänkin kannattaisi häipyä kun vielä voitte.” Sabine sanoi ja vilkuili pariskunnan ohitse.
Tämän jälkeen Sabine nousi autosta ja alkoi astella kohti pääovea.
”Olettehan te kunnossa.” Bertha huuteli vielä Sabinen perään.
”Olen.” Sabine pysähtyi ja kääntyi katsomaan tuota rouvaa. ”Te hyvä rouva, olette niitä harvoja ystävällisiä ihmisiä joita tässä maailmassa on ja jään teille kiitollisuuden velkaan.” Hän sanoi ja jatkoi kulkuaan, pariskunnan häipyessä omaan suuntaansa.
Sabine astui sisään pääovista ja suuntasi kulkunsa kohti hissiä.

Nuo univormupukuiset miehet olivat hississä, joka kiidätti heitä ylempiin kerroksiin. Kuului kilahdus, kun hissi pysähtyi ja miehet astuivat käytävään. Keskenään jutellen he astelivat kohti Susannen ja Robinsonin huonetta.
He näkivät kaksi siistiin pukuun pukeutunutta miestä keskustelevan keskenään matalalla äänellä.
”Hemmetti!” Toinen ärähti ja katsoi saapuvia miehiä syvä inhon ilme kasvoillaan. ”Nuo tästä vielä puuttuikin, Cooper, mennään.” Hän ärähti ja yritti näennäisen rauhallisesti edetä käytävässä.
”Hyvää päivää herra Hilton.” Harris sanoi sillä tuo mies oli entuudestaan tuttu ja oli jo aiheuttanut toimillaan aika lailla harmia. ”Ei kai teillä ole niin kiire, että te ette ehdi vaihtamaan muutamaa sanaa kanssani.” Hän sanoi ja seurasi katseellaan Hiltonia, sillä ei halunnut yllätyksiä tämän taholta.
”Clayton, olkaa varuillanne, tuo mies on täysin arvaamaton.” Harris sanoi hiljaa parilleen, jonka olemus muuttui heti siitä iloisesta pullaa mussuttavasta miehestä, raudanlujaksi poliisiksi.
”Ilahduttavaa tavata, herra Harris.” Hilton sanoi, vaikkei ollenkaan sitä tarkoittanut.
”Ei minusta.” Harris vastasi. ”Näkisin teidän mieluummin kalterien takana.” hän lisäsi viileästi.
”Minä puolestani, viihdyn paremmin omassa pikku asunnossani, kuin teidän majoitustilassanne.” Hilton vastasi yhtä viileästi.
”Tiedän, että teidän tilillänne on yhtä ja toista.” Harris sanoi. ”Joten ennemmin tai myöhemmin pääsette meidän majoitustiloihimme kokeilemaan, miten ensiluokkainen se on kaltaisellenne roistolle.” Hän lisäsi hienoista ivaa äänessään.
”Kuulkaapa herra Harris, jos vielä uhkailette, esimiehenne saa kuulla, että te uhkailette viattomia kansalaisia.” Hilton sanoi ja otti kasvoilleen loukkaantuneen ilmeen.
”Viaton, ei tässä tapauksessa sovi teihin lainkaan.” Harris naurahti. ”Sen kun kerrot esimiehelleni, hän varmasti haluaa teidät telkien taa yhtä paljon kuin minäkin.” hän lisäsi.
Hilton alkoi hiljalleen menettää malttiaan ja oli jo sanomassa jotakin, kun äkkiä kauempaa alkoi kuulua askelten ääniä ja pian näkyviin tuli mies, jonka olisi pitänyt olla vahtimassa Sabinea.
”Anderson, mitä te täällä teette?” Hilton kysyi ja mulkaisi miestä vihaisesti.
”Minä tuota…” Anderson aloitti ja tajusi sitten tehneensä pahan mokan, vilkaistessaan ensin pomoaan ja sitten kahta univormupukuista miestä, joiden kanssa tämä oli keskustellut.
”Anderson, Cooper, me lähdemme nyt.” Hilton sanoi ja katsoi kumpaistakin paljonpuhuvasti. ”Herra Harris, oli oikein mukava jutella, mutta nyt pitää rientää.” Hän sanoi kääntyen samalla vilkaisemaan noita kahta.
”En voi sanoa samaa.” Harris totesi kuivasti ja astui huoneeseen, Clayton perässään.

Alhaalla aulassa, Sabine odotti hissiä hermostuneena. Pian hissi laskeutui ja sieltä kantautui keskustelua. Sabine tunnisti äänet ja kun kuului kilahdus ja hissin ovet aukesivat, hän oli jo kaukana hissiltä. Hän etsi portaat ja alkoi juosta niitä pitkin ylös peläten koko ajan, että ne miehet tulisivat perässä.
Pian hän oli oikeassa kerroksessa ja suuntasi kohti Susannen ja Robinsonin huonetta.

No niin eipä tullut aivan yhtä pitkää jatkopalaa, mutta tulipahan edes jotakin.
Jatkakeehan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 18.10.07 - klo:01:06
Alhaalla aulassa, Sabine odotti hissiä hermostuneena. Pian hissi laskeutui ja sieltä kantautui keskustelua. Sabine tunnisti äänet ja kun kuului kilahdus ja hissin ovet aukesivat, hän oli jo kaukana hissiltä. Hän etsi portaat ja alkoi juosta niitä pitkin ylös peläten koko ajan, että ne miehet tulisivat perässä.
Pian hän oli oikeassa kerroksessa ja suuntasi kohti Susannen ja Robinsonin huonetta.


Harris ja Clayton silmäilivät rikospaikkaa. Aulan henkilökunta ilmoitti Tishalle sisäpuhelimella, että konstaapelit odottivat häntä ammuskelupaikalla. Tisha vilkaisi huolestuneena Robinsonia, jonka jälkeen hän jätti miehen hoitajan helliin käsiin sanoen,
”muistathan ilmoittaa minulle heti, jos tilassa tapahtuu yllättäviä muutoksia”

Juuri kun Tisha oli astumassa ulos huoneesta, syöksyi hengästynyt Sabine hänen eteensä niin lujaa, että he melkein kaatuivat törmäyksen voimasta. Kumpikin haki hämmästyneinä tukea seinästä ja kaatuminen vältettiin viime tipassa.

”Anteeksi” Sabine sopersi ja yritti tasoittaa katkeilevaa hengitystään.
”Ei se mitään, ei tässä kuinkaan käynyt”, Tisha vakuutti ja katsoi tutkivasti edessään seisovaa naista, joka oli tavallista kalpeampi. Ammattinsa vuoksi Tisha huomasi heti, että jokin oli vialla ja tämän vuoksi hänen kulmansa rypistyivät aavistuksen huolesta. Hän pisti heti merkille naisen pupillien epänormaalin koon ja ihon voimakkaan kalvakkuuden.

Sabine otti tukea oven pielestä ja sanoi hieman heikolla äänellä,
”Peter, minä pääsin pakoon. Meidän täytyy lähteä pian, sillä ne tulevat varmasti kohta takaisin kun huomaavat minun paenneen.” Tämän sanottuaan maailma alkoi pyöriä Sabinen silmissä ja eriskummalliset tähdet loistivat huoneessa. Hetkeä myöhemmin nainen vajosi maahan ja olisi todennäköisesti satuttanut itsensä, ellei Tishan nopeat käsivarret olisi kiertyneet hänen ympärilleen ajoissa.

Peter harppoi Sabinen luo ja nosti naisen syliinsä. Tisha katsoi huolestuneena pyörtynyttä naista ja sanoi,
”Näytti aivan siltä, kuin hänet olisi huumattu.” Peter katsoi lääkäriä ja nyökkäsi.
”Aivan. Tuota Robinsonia pistänyt mies pisti häneenkin jotain ainetta.” Mies kertoi ja painoi katseensa huolestuneena sylissään lepäävään naiseen.
”Viedään hänet tuonne toiseen huoneeseen, siellä on tilaa. Kate tarkastaa tilanteen sillä aikaa kun pistäydyn konstaapelien luona. Palaan takaisin niin pian kuin mahdollista.” Tisha sanoi topakasti ja näytti Peterille vapaan huoneen. Makedde seurasi heidän mukana ovensuulle asti ja pysähtyi katselemaan Sabinea huolestuneena paikoilleen.

”Tämä alkaa mennä jo liian pitkälle. Niille rosvoille pitää tehdä jotain, ei tästä muuten mitään tule.” Makedde totesi.
”Olisiko jo aika puhua poliisille tästä asiasta?” Tisha kysyi ja käveli Makedden luo.
”Niin, se taitaa olla tässä tapauksessa viisainta. Näyttää siltä, ettemme saa selvitettyä tätä ongelmaa ilman viranomaisten apua.” Mies vastasi mietteliäänä ja katsoi lempeästi edessään seisovaa naista.
”Minä pyydän heitä tulemaan tänne. Saatte kertoa heille, mistä tässä kaikessa on kysymys.” Tisha sanoi ja poistui huoneesta. Ripein askelin hän kiiruhti kohti ammuskelupaikkaa, jossa Harris ja Clayton jo odottivat.

”Katsos tätä Clayton.” Harris sanoi ja osoitti seinää.
”Näyttää siltä, että ennen ammuskelua täällä on kamppailtu ja voin vaikka lyödä vetoa, että hyökkääjän käsissä ollut ase on lauennut taistelun tiimellyksessä. Osuman on saanut hyökkääjä, jolla ase on ollut. Tämän seurauksena tuolla seinällä on nuo roiskeet. Monta laukausta he olivatkaan ampuneet? Mitä luulet?” Harris jatkoi ja katsoi Claytonia kysyvästi.

Mies kaivoi taskustaan raportin.
”ampumahaavoja oli yhteensä kolme, joista kaksi oli tässä sängyn päälle kaatuneessa miehessä ja yksi seinää vasten nojanneessa pyssysankarissa. Sormenjälkien perusteella mies on tunnistettu erääksi pitkän rikosrekisterin omaavaksi roistoksi, joten hän on mitä suurimmalla todennäköisyydellä hyökkääjä. Tämä selittyy myös ampumahaavan asennosta ja miehen kuolin asennosta. Hänen täytyi todella vihata tuota toista miestä, sillä hän vielä viimeisillä henkäyksillään laukaisi luodin tuon toisen selkään.”

Raportin kuuleminen sai Harrisin puistelemaan päätään.
”Hiltonilla on aivan varmasti näppinsä pelissä tässä asiassa.” Hän totesi ja katsoi Claytonia tietäväisesti.

Miesten keskustelu katkesi kun Tisha astui sisään huoneeseen. Miehet kohensivat vaistomaisesti ryhtiään ja Harris kiirehti ojentamaan kätensä naiselle.
”Hei, konstaapelit Harris ja Clayton palveluksessanne. Toivoisimme, että voisitte valaista hieman täällä tapahtuneen ammuskelun kulkua. Te siis löysitte heidät täältä, vai kuinka?”

Tisha kätteli miehiä ja vastasi,
”kyllä, minä löysin heidät ja tyrehdytin toisen miehen verentulon. Toinen olikin jo kuollut kun viimein siirryin hänen luokseen. Itse asiassa toivon, että tulisitte mukaani. Tähän tapaukseen liittyy enemmän kuin minä tiedän ja eräillä henkilöillä täällä sairaalassa on jotain tietoa, joka liittyy tuohon ampumavälikohtaukseen.” Tishan sanat saivat konstaapelien ilmeet yllättyneiksi. He suostuivat Tishan ehdotukseen ja seurasivat naisen perässä kun tämä johdatteli heitä pitkin sairaalaa, kohti Susannen ja Robinsonin huonetta.


Tuossa vähän ankee jatko.. jatkahan sie...

Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 18.10.07 - klo:19:15
Tisha kätteli miehiä ja vastasi,
”Kyllä, minä löysin heidät ja tyrehdytin toisen miehen verentulon. Toinen olikin jo kuollut kun viimein siirryin hänen luokseen. Itse asiassa toivon, että tulisitte mukaani. Tähän tapaukseen liittyy enemmän kuin minä tiedän ja eräillä henkilöillä täällä sairaalassa on jotain tietoa, joka liittyy tuohon ampumavälikohtaukseen.” Tishan sanat saivat konstaapelien ilmeet yllättyneiksi. He suostuivat Tishan ehdotukseen ja seurasivat naisen perässä, kun tämä johdatteli heitä pitkin sairaalaa, kohti Susannen ja Robinsonin huonetta.


”Herra Robinsonia, ette voi vielä puhuttaa, sillä hän ei ole vielä herännyt.” Tisha selitti samalla, kun johdatti konstaapeleita pitkin käytäviä. ”Hän oli kyllä hetken hereillä, toisin sanoen hänet pakotettiin heräämään hetkeksi, kiitos tuon herran, joka välttämättä halusi puhuttaa häntä.” Hän lisäsi kipakasti.
”Mutta eikö sama onnistuisi uudestaan?” Clayton kysyi.
”Herra hyvä, hänen sydämensä ei kestä enää toista samanmoista rasitusta, se tappaisi hänet.” Tisha sanoi tiukasti, sillä ei enää antaisi kenenkään leikkiä potilaidensa hengellä.
”Aivan, anteeksi.” Clayton sanoi nolona.
”Mutta neiti Graft, on hereillä ja hän voinee kertoa teille enemmän ammuskelusta ja varmasti hänellä sekä hänen ystävillään on teille enemmänkin kertomista.” Tisha sanoi.
”No mutta, sittenhän me saamme paljonkin tietoa.” Harris myhäili tyytyväisenä.
Pian he pysähtyivät huoneen ovelle, jonka Tisha avasi. Hän johdatti miehet sisään.
Makedde istui paikallaan ja katsoi Tishan mukana tulleita miehiä ensin epäluuloisesti, mutta, kun tämä kertoi keitä miehet olivat, Makedde rentoutui ja jäi paikalleen kuuntelemaan.
”Tohtori Lusungu, miten pahasti se luoti häneen osui?” Harris kysyi ja vilkaisi nyt rauhallisesti lepäävään Robinsonia.
”Sitä en osaa sanoa, mutta pahalta se näytti, kun saavuin paikalle, mutta aika näyttää millaisia vaurioita tuli ja ovatko ne pysyviä.” Tisha sanoi ja katsahti hänkin nopeasti Robinsonin suuntaan. Hän ei vielä halunnut kertoa epäilyistään. Kertoa, että rutiinitarkastuksessa, jossa siis testataan potilaan tuntoaisti ja refleksit, tällaisissa tapauksissa, tässätapauksessa jaloista, ei ollut ainakaan vielä tuottanut toivottua tulosta.
”No mutta, toivottavasti hän vielä tuosta nousee.” Harris sanoi toiveikkaana ja kääntyi katsomaan Susannea. ”Sen sijaan neiti Graft, tahtoisin kysellä teiltä tuosta ampumavälikohtauksesta, jossa herra Robinson haavoittui vakavasti.” Hän sanoi vetäen samalla tuolin Susannen vuoteen viereen.

Toisaalla, kolme miestä saapui autolle, jonka takaovi oli auki ja ovilasi säpäleinä.
”Samperin idiootti.” Hilton ärähti ja mulkoili kiukkuisena Andersonia. ”Olisit pysynyt vahdissa niin kuin käskin.” Hän ärjyi.
”Niin mutta, kun ne konstaapelit…” Anderson aloitti.
”Olisit käyttänyt aivojasi, jos sinulla sellaisia on!” Hilton ärjäisi ja olisi varmasti kumauttanutkin, mutta ei voinut, sillä sairaalan pääovista kulki ihmisiä sisään ja ulos ja hän ei halunnut tekemisilleen todistajia.
Asiat tuntuivat olevan huonosti ja sitä paitsi hän ei ollut saanut Robinsonia puolelleen, eikä tämä varmastikaan tulisi ikinä suostumaan. Niin olisi parempi raivata Robinson tieltään, sillä hän tiesi liikaa sellaista, mitä Hilton ei halunnut joutuvan tiettyjen henkilöiden tietoon. Ehkä herra Jonesin vielä saisi jollain keinolla suostumaan aarteen hakemiseen.
”Me odotamme, että konstaapelit häipyvät ja menemme sitten uudestaan puhuttamaan herra Jonesia ja otamme neiti Ohlsonin mukaamme.” Hilton sanoi ja tiiraili sairaalan pääovia kulmat kurtussa. ”Hän olkoon neuvottelu valttina, mikäli herra Jones yrittää hangoitella vastaan.” Hän lisäsi hymyillen tyytyväisenä.

Eikä mitä, sinulla oli hieno jatko, omani on hieman.. öö lyhyt, mutta ajatus ei oikein juossut.
Jatkakeehan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 19.10.07 - klo:01:39
”Me odotamme, että konstaapelit häipyvät ja menemme sitten uudestaan puhuttamaan herra Jonesia ja otamme neiti Ohlsonin mukaamme.” Hilton sanoi ja tiiraili sairaalan pääovia kulmat kurtussa. ”Hän olkoon neuvottelu valttina, mikäli herra Jones yrittää hangoitella vastaan.” Hän lisäsi hymyillen tyytyväisenä.

Susanne kohottautui hieman tyynyjensä varassa. Hän haki paremman asennon ja alkoi kertomaan ammuskeluun johtaneita tapahtumia. Makedde lisäili välillä yksityiskohtia tarinaan ja heidän kertomuksensa sai konstaapelien ilmeet kirkastumaan. Tarina auttoi kummasti heitä ja pian Harrisin mielessä alkoi hahmottumaan tietty kokonaiskuva Hiltonin viimeisimmästä hankkeesta. Kun Susanne pääsi viimein itse ammuskeluun, hymyili Harris jo varsin leveästi. Mies tiesi, että heidän tietonsa oli varsin mehevä saalis, ja että heidän päällikkönsä tulisi olemaan erittäin tyytyväinen uutiset kuullessaan.

Claytonin kasvoille kohosi myötätunto kun hän seurasi Susannen surullisten silmien suuntaa. Nainen oli juuri päässyt tarinan huipentumaan, jossa hän kertoi Robinsonin urheudesta. Myös Hiltonin sairaalassa oloon löytyi selitys, kun Peter ilmestyi ovensuuhun täydentämään tarinan loppu osaa. Mies esitteli itsensä ja kertoi kuinka he Sabinen kanssa olivat joutuneet vastatusten noiden roistojen kanssa.

Kuultuaan koko seikkailun kokonaisuudessaan, Harris sanoi Claytonille,
”tästä täytyy raportoida heti päällikölle. Tilanteen huomioiden näyttää siltä, että täällä sairaalassa tarvitaan todistajansuojelua. Jää sinä tähän hetkeksi, niin minä soitan asemalle ja neuvottelen jatkotoimenpiteistä.” Clayton nyökkäsi ja jäi keskustelemaan Makedden kanssa sillä aikaa kun Harris lähti aulaan soittamaan päällikölleen.

Peter katsoi parhaimmaksi palata takaisin Sabinen luokse ja löysi naisen istumassa vuoteellaan hieman hämmentyneen näköisenä.
”Hei” Peter sanoi ja hymyili naiselle lämpimästi.
”No hei. Minä taisin pyörtyä. Miten minä tänne jouduin?” Sabine kysyi ja katseli huonetta kummastuneena. Peter hymy leveni kun hän vastasi.
“Sain kunnian kantaa sinut tänne lepäämään. Voitko jo paremmin?”
”Voin kyllä.” Sabine nyökkäsi ja huokaisi.


Sarjassamme lyhyet jatkot :) jatkahan sie..


Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 19.10.07 - klo:14:34
Peter katsoi parhaimmaksi palata takaisin Sabinen luokse ja löysi naisen istumassa vuoteellaan hieman hämmentyneen näköisenä.
”Hei” Peter sanoi ja hymyili naiselle lämpimästi.
”No hei. Minä taisin pyörtyä. Miten minä tänne jouduin?” Sabine kysyi ja katseli huonetta kummastuneena. Peterin hymy leveni, kun hän vastasi.
“Sain kunnian kantaa sinut tänne lepäämään. Voitko jo paremmin?”
”Voin kyllä.” Sabine nyökkäsi ja huokaisi.

”Hienoa.” Peter sanoi hymyillen. ”Pahoittelen etten ollut paikalla, kun heräsit, mutta kävin vilkaisemassa ystäviämme ja keskustelin samalla paikalle saapuneiden konstaapeleiden kanssa.”
”Ei se mitään.” Sabine sanoi. ”Toivottavasti asiat alkavat nyt mennä parempaan suuntaan ja minut päästetään tänään lähtemään.” Hän lisäsi.
”Varmasti.” Peter sanoi. ”Mutta luulen, ettei meidän kannata palata hotellille, olemme siellä kuin tarjottimella, jos herra Hilton päättää pistäytyä siellä.” Hän lisäsi mietteliäänä.

Clayton seisoi ovella kuin vartiossa, valmiina pysäyttämään jokaisen epäilyttävän tulijan, jos oli pakko. Etenkin kun hänen vartioitavansa tiesivät hieman liikaa, voidakseen kulkea turvallisin mielin, niin kauan kuin Hilton niljakkaine ystävineen oli vapaalla jalalla.

Susanne lepäsi paikallaan, tyynyjen varassa ja seuraili tapahtumia ja huomasi miettivänsä, mitä sitten tapahtuisi sitten, kun tämä kaikki olisi ohi ja he pääsisivät pois. Hänen ja Sabinen olisi palattava kotiin, sillä työt odottivat.
Tavallaan ajatus kotiin palaamisesta tuntui hyvältä, mutta toisaalta taas se tarkoittaisi eroa Robinsonista ja pitkää välimatkaa. Olihan tietysti netti ja puhelimet, mutta se ei ollut sama asia kuin toisen läheisyys.
Susanne huokasi ja kääntyi katsomaan Robinsonia, joka nyt lepäsi vuoteellaan levollisena ja värikin oli taas alkanut palata kasvoille, niin kuin tuon Hiltonin käyntiä ei olisi koskaan ollutkaan tapahtunut.
”Susanne, oletko kunnossa?” Makedde kysyi ja katsoi naista huolestuneena.
”Olen.” Susanne sanoi. ”Minä vain…” hän aloitti ja oli hetken hiljaa. ”Mietin kotiin paluuta, kun tämä on ohitse.”
”No etköhän keksi jotakin siihen mennessä.” Makedde sanoi vilkaisten nopeasti Robinsonia ja sitten taas Susannea hymyillen.
”Niin kai sitten.” Susanne sanoi. ”Olin kuulevinani, että tuo konstaapeli Harris puhui jotakin todistajan suojelusta, joten tämä juttu on vakavampi, kuin miltä näyttää.” Hän tuumi.
”On.” Makedde myönsi. ”Hiltonilla on vaikutusvaltaa, joten jollei hän tee mitään itse, hän pistää jonkun muun asialle.”
”Se mies on kuin limainen mustekala, joka ulottaa lonkeronsa kaikkialle.” Susanne tuumasi ja näki mielessään mustekalan, jolla oli Hiltonin pää ja joka kurotti lonkeroitaan ympärilleen.
”Sitä hän on.” Makedde hymähti Susannen mielikuvalle.

Myös Clayton hymyili, sillä oli kuunnellut hiljaista rupatusta ja tuo mielikuva miehestä, jonka he halusivat saada kiinni, oli varsin osuva.
Käytävältä alkoi kuulua askelia ja hän valpastui, sillä virheisiin ei ollut nyt varaa. Pian hän näki tulijan ja rentoutui. Harris se vain saapui, kun oli saanut soitettua ja selvitettyä asiaa.
”Clayton, sinä jäät pitämään heitä silmällä, kun minä lähden käymään katsomassa sitä toista sairaalaa, jota päällikkö ehdotti todistajien käytettäväksi. ” Harris sanoi. ”On kuulemma kaupungin paras ja hyvin suojattu. Olen myös hälyttänyt apujoukkoja paikalle ja heidän pitäisi saapua hetkenä minä hyvänsä.” Hän lisäsi.
”Asia selvä.” Clayton vastasi. ”Näemme sitten myöhemmin ja voit olla varma, etten minä päästä ketään sisälle.”
”Hyvä.” Harris sanoi ja laski hetkeksi kätensä kollegansa olkapäälle, ennen kuin lähti. ”Ole varovainen, sillä se Hilton ei ole mikään partiolainen, vaan täysverinen konna, jolla ei ole omaatuntoa.” Hän lisäsi, ennen kuin katosi ovesta.
”Olehan minä.” Clayton sanoi puoliääneen ja katsoi ystävänsä menoa. Nyt taisikin olla iso kala koukussa, hän tuumi ja istuutui Makedden seuraksi.

Ulkona taas odotettiin ja Hilton käski Andersonia ajamaan auton hieman sivummalle, jottei se kiinnittäisi konstaapeleiden huomiota, etenkin, kun takaoven ikkuna oli hajalla.
Cooperin hän pisti kutsumaan muutaman miehen lisää paikalle, hän kun ei halunnut toistaa Larsonin tekemiä virheitä. Tällä kertaa hän ei aliarvioisi herra Jonesia ja tämän ystäviä, etenkin kun viranomaiset olivat kuvioissa mukana.
Nyt he vain odottivat, että nuo kaksi konstaapelia häipyisivät. Kauan he saivatkin odottaa, mutta se palkittiin, kun he näkivät Harrisin harppovan nopeasti autolle ja kaasuttavan tiehensä ja samaan aikaan kaarsi toinen musta auto pihalle ja siitä purkautui ulos kourallinen miehiä, jotka astelivat heti Hiltonin luokse.
"Ah, tulitte ajoissa, herra Burke." Hilton sanoi miesten johtajalle.
"Tultiin kun käskettiin." Burke murahti. "Hoidetaan asia nopeasti, poliisi on kutsunut myös lisävoimia, ettekä tekään kai halua tulitaistelua sairaalan käytäville."
"Olette oikeassa, se ei olisi hyvä juttu, mutta menkäämme on aika astua näyttämölle.” Hilton sanoi tyytyväisenä. ”Te osaatte varmasti käsitellä Claytonin, niin ettei hänestä tule olemaan vaivaa.” Hän lisäsi katsoen paljon puhuvasti Andersoniin ja Cooperiin.
Vielä hetken Hilton odotti, ennen kuin alkoi astella varmoin askelin kohti sairaalaa. He painuivat suorinta tietä hissille ja sillä oikeaan kerrokseen.
He astelivat suoraan huoneeseen, jossa Robinson ja Susanne olivat.

Makedde kääntyi katsomaan, kun ovi aukesi odottaen näkevänsä Tishan. Mutta hänen suureksi harmikseen sieltä astuivatkin Hilton, Cooper ja Anderson, sekä pari muuta.
”Mitä te täällä teette? Ettekö ole jo kiusanneet heitä ihan tarpeeksi.” Makedde kysyi.
”Sinuna pitäisin suuni kiinni, kafferi.” Hilton sanoi ja mulkoili tätä hyisesti. ”Sen sijaan, että te pistäisitte vastaan, voisitte kertoa, missä herran Jones on.” Hän kysyi.
”En tiedä.” Makedde vastasi ja mietti, sillä oli varmasti kuullut tuon miehen suhahtavan matalasti, jotakin, joka kuulosti kovasti kafferilta. ”Enkä pidä siitä, te nimittelette minua. Kuulin kyllä sen viimeisen sanan.” Hän jatkoi ja katsoi miestä rumasti.
”Sanon mitä sanon ja sinä kerrot, missä herra Jones on.” Hilton sanoi tylysti, hän ei enää jaksanut olla kohtelias, etenkään tälle miehelle.
”En edelleenkään tiedä, missä hän on, enkä kyllä kertoisi, vaikka tietäisin.” Makedde sanoi ja mulkoili Hiltonia edelleen pahasti. Tuon miehen käyttämä sana, jota valkoiset herrat olivat muinoin käyttäneet orjistaan ja muista alkuasukkaista, oli loukannut Makeddea syvästi ja hänen teki kovasti mieli vääntää herra Hiltonilta niskat nurin, muttei uskaltanut.
”Minuako etsitte?” Kysyi Peter joka astui ovesta, katse kiertäen miehestä toiseen.
”Aah, teitä juuri kaipasinkin.” Hilton sanoi ja otti kasvoilleen ylen ystävällisen ilmeen.
”Tiedän, mitä tahdotte ja vastaus on, ei.” Peter sanoi ja katsoi kylmästi Hiltonia.
”Oletteko aivan varma?” Hilton kysyi ja nyt hänen äänessään oli hienoista uhkaa. ”Cooper, Anderson, etsikää neiti Ohlson, älkääkä tyrikö tällä kertaa.” Hän sihahti uskollisille alaisilleen.
”Olen.” Peter sanoi ja katsoi tiukasti Hiltonia. ”Minua ei huvita asioida teidänkaltaistenne roistojen kanssa ja sitä paitsi, minusta ei ole teille hyötyä.” Hän lisäsi, sillä oli päättänyt vesittää miehen aikeet ja kertoi tälle totuuden.
”Mutta voi kyllä teistä on hyötyä.” Hilton sanoi ja jatkoi. ”Ettehän te nyt niin huono ole.”
”En huono, mutta en vain ole perehtynyt Muinais-Egyptiin ja sitä vanhempiin kieliin niin hyvin kuin kollegani, joka ei valitettavasti voi juuri nyt auttaa teitä.” Peter sanoi tyynesti. ”Ja siitä voitte kiittää teidän kollegaanne, joka nyt makaa ruumishuoneella.” Hän lisäsi hienoista ivaa äänessään.
”Hän ei taida olla yhteistyöhaluinen vaikka olisikin kunnossa.” Hilton totesi kuivasti. ”Mutta voi olla että hän, pääsee katsomaan miltä tuonelassa näyttää.” Hän lisäsi silmät vaarallisesti välähtäen.
”Jos menette lähellekään häntä, niin vannon, että murskaan jokaisen luun teidän haisevasta ruumiistanne.” Peter sihahti myrkyllisesti ja katsoi Hiltonia niin vihaisesti, että tämä perääntyi askelen verran ovelle päin.
”Te olette karkea.” Hilton sanoi ja tunsi Peterin sinisten silmien murhaavan katseen itsessään.
”Ette tekään ole erityisen kohtelias.” Peter sanoi pisteliäästi.
Samassa käytävältä kuului mekkalaa ja pian sisälle astuivat Anderson, joka piteli Sabinea aloillaan ja Cooper, joka kiroili.
”Sinä…!” Peter karjaisi ja oli syöksymässä Hiltonin kimppuun, kun osa hänen alaisistaan Tarrasi Peteriin kiinni ja piteli aloillaan.
”No mutta, ei sovi riehua, kun paikalla on naisseuraa.” Hilton sanoi pehmeästi, pistävä katse silmissään.
Myös Makedde ja Clayton pidettiin aloillaan.


No eipä kyllä tullut tästäkään järin pitkää pätkää... kenties sitten saisin seuraavasta hieman pidemmän. :) Hmm... toivottavasti tää nyt ei sotke suunnitelmia, mutta sain idean vasta jälkikäteen...Toivottavasti toimii ja saa uusia idiksiä aikaiseksi sulle. :D

Jatkakeehan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 19.10.07 - klo:22:33
Samassa käytävältä kuului mekkalaa ja pian sisälle astuivat Anderson, joka piteli Sabinea aloillaan ja Cooper, joka kiroili.
”Sinä…!” Peter karjaisi ja oli syöksymässä Hiltonin kimppuun, kun osa hänen alaisistaan Tarrasi Peteriin kiinni ja piteli aloillaan.
”No mutta, ei sovi riehua, ku paikalla on naisia.” Hilton sanoi pehmeästi, pistävä katse silmissään.
Myös Makedde ja Clayton pidettiin aloillaan.


Makedde seisoi paikallaan, mutta Claytonissa olikin hieman pitelemistä. Miehen treenatut käsivarret jännittyivät ja hetken aikaa näytti siltä, että mies pääsisi irrottautumaan otteesta. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Claytonia pidellyt mies sai otettua paremmin kiinni, jonka seurauksena Clayton joutui irvistämään kivusta.

”No niin, nyt näyttää jo paremmalta”, Hilton jatkoi kun hänen alaisensa saivat viimein miehet pysymään aloillaan. Peter päästeli suustaan liudan kirosanoja ja mulkoili vangitsijaansa raivoissaan. Hän ei voinut enää sietää tätä tilannetta, joka toistui yhä uudestaan ja uudestaan.

Niin monta kertaa näiden viikkojen aikana he olivat olleet roistojen armoilla ja se alkoi nyt viimein menemään yli miehen sietorajan. Peterin päässä kiehui raivo, jota ei enää järkipuheilla selvitettäisi. Mies puristi kynsiään kämmeniinsä ja hänen koko vartalonsa oli jäykistynyt raivosta. Hän odotti tilaisuutta, jolloin hänen vangitsijansa valppaus herpaantuisi ja silloin hän hyökkäisi.

Susanne katseli pelosta laajentunein silmin huoneessa olevia miehiä. Hän tajusi, että jos ihmettä ei tapahtuisi nyt heti, Robinsonin henki riistettäisiin raukkamaisesti miehen ollessa puolustuskyvyttömimmillään. Tuo ajatus sai kyyneleet kohoamaan naisen silmiin ja palan nousemaan kuristavan paineen tavoin hänen kurkkuunsa.

Ensin tuli itsesääli. Jos Robinson kuolisi, ei Susannella olisi enää mitään halua elää. Ajatus tuntui niin sietämättömältä. Se piinasi naisen sisällä kuin olisi pirullinen elävä olento ja kiersi hänen vatsansa solmuun menetyksen pelosta. Karvasta oli se kuin myrkky kun hän kuvitteli mielessään näkevänsä miehen viimeiset henkäykset.

Se oli liikaa ja Susanne nyyhkäisi tahattomasti. Lämpimät kyyneleet alkoivat valua hänen pehmeille poskilleen, eivätkä ne ottaneet kuivuakseen. Kyynelten mukana alkoi kasvaa myös vastarinta ja hetki hetkeltä enemmän Susanne tunsi yhä suurimpaa halua upottaa kyntensä Hiltonin omahyväisiin kasvoihin.

Itsesääli muuttui vihaksi, joka kyti hiljaa naisen sisällä. Makedde katsoi Susannea ja näki tuon villin palon, joka juuri syttyi naisen silmissä. Aika oli kypsä ja hiljainen raivo odotti tilaisuuttaan purkautua. Sen saattoi nähdä jokaisen vangitun silmissä. Hilton ei sitä kuitenkaan nähnyt. Mies kuvitteli tilanteen olevan hänen hallinnassa täysin.

Hilton kaivoi taskustaan esiin ruiskun, sen saman jota oli jo aikaisemmin käyttänyt ja katseli hoitovaunua tarkkaavaisesti. Mies etsi adrenaliinia, jolla hän oli aikaisemmin herättänyt Robinsonin. Nyt hän kuitenkin aikoi tehdä sillä muuta. Hän halusi vaientaa miehen iäksi, niin ettei tämä pääsisi todistamaan yhtään mitään. Ainoa ongelma oli, että adrenaliinia ei ollut enää vaunussa. Tisha oli vienyt lääkkeen pois varmuuden vuoksi. Hiltonin kasvoille kohosi tyytymätön ilme, kun hän huomasi, ettei ainetta ollut huoneessa.

”Pahus. Olisin niin mielelläni käyttänyt sinuun tätä ruiskua vielä kerran.” Hilton sadatteli, mutta pitkään ei tyytymättömyys miestä vaivannut. Hilton kohautti olkapäitään, käveli Robinsonin vuoteen viereen ja nykäisi tyynyn tajuttoman miehen pään alta.
”Hyvä on, tehdään tämä sitten vanhanaikaisella tavalla. Tehokas se tämäkin on.” Hilton jatkoi ja naurahti kylmästi. Tyyny painui pahaa aavistamattoman Robinsonin kasvoille ja Susanne huudahti kauhuissaan.

Susannen sydäntä särkevä parkaisu sai aikaan jotain. Robinson aukaisi sumeat silmänsä ja tajusi, että hänen kasvoillensa painettiin jotain pehmeää. Henki ei kulkenut kun tukahduttava paino työnsi hänen päätänsä kiinni patjaan. Mies tarrautui sokkona kiinni hyökkääjäänsä ja alkoi repimään voimakkaita käsivarsia pois kimpustaan. Se sai aikaan epäuskoisen huudahduksen Hiltonin suusta.

Käytävältä kuului askeleita. Ne lähestyivät ja hetkeä myöhemmin ovi aukesi. Nyt oli koittanut se tilaisuus, jota Peter oli odottanut. Hänen vangitsijansa ote herpaantui hämmennyksen myötä ja se tuli miehelle kalliiksi. Peter repäisi kätensä irti mielettömän raivon vallassa, kääntyi vangitsijaansa kohti ja iski miestä täysillä kasvoihin. Kuului epämiellyttävä rusahdus kun nenäluu antoi periksi ja mies kaatui maahan. Mies ojensi kätensä nenälleen, josta pulppusi lämmin veri. Peter hymyili.

Oviaukolta kuului hämmästynyt huudahdus. Näky oli yllättänyt tulijan täysin. Huoneessa alkoi kiivas käsirysy. Naiset kiljuivat kuka raivoissaan kuka kauhuissaan ja miehet kiroilivat. Nyrkit heiluivat ja luut murtuivat.

Jatkahan sie.. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 20.10.07 - klo:01:05
Oviaukolta kuului hämmästynyt huudahdus. Näky oli yllättänyt tulijan täysin. Huoneessa alkoi kiivas käsirysy. Naiset kiljuivat kuka raivoissaan kuka kauhuissaan ja miehet kiroilivat. Nyrkit heiluivat ja luut murtuivat.
Myös Sabinen taitelutahto heräsi ja hän tallasi Andersonin varpaille kunnollisesti. Mies älähti ja irrotti otteensa naisesta, joka antoi samantien nyrkkinsä puhua. Naisen käsi heilahti kerran ja toisenkin ja Anderson lysähti seinää vasten nenäänsä pidellen ja kiroillen.
Peter puolestaan sai karistettua itseään pitelevät miehet ja syöksyi kiskomaan Hiltonin pois Robinsonin kimpusta.
Hän tarrasi miestä vaatteista ja kiskaisi niin voimakkaasti, että tämä horjahti ja kompuroi päin pöytää. Kuului kolinaa, kun Hilton rojahti vasten pöytää, joka kaatui ja sen päällä olleet tavarat lentelivät kolisten lattialle.

Tisha katsoi ensin kauhistuneena ovella, mutta syöksyi sitten tappelijoista välittämättä katsomaan oliko Robinson vielä kunnossa.
Hän pomppi yli parin miehen, jotka olivat törmänneet varsin suureen ja mustaan nyrkkiin ja ottivat nyt lukua.
Tyyny oli liukunut lattialle ja Robinson katsoi ympärilleen tajuamatta, mitä oli tekeillä. Tisha nosti tyynyn lattialta ja aikoi asettaa sen takaisin Robinsonin pään alle, kun tämä nosti kätensä eteen, kuin suojakseen.
”En minä aio työntää tätä naamallenne, vaan asettaa päänne alle.” Tisha sanoi rauhoittavasti ja Robinson laski kätensä.
Susanne katsoi Robinsonia, joka näytti voivan hyvin ja hymyili, vaikka kyyneleet yhä vierivät poskille.

Clayton puolestaan oli saanut loputkin Hiltonin alaisista kimpustaan ja yhdelle hän oli saanut laitettua käsiraudat.
”Taidatkin pärjätä Hiltonin kanssa.” Clayton sanoi vilkaistessaan Peteriä, joka parhaillaan nujakoi Hiltonin kanssa.
”Ei tästä limanuljaskasta ole vastusta, kun hän on yksin.” Peter tuhahti ja retuutti Hiltonin pois vuoteiden luota. ”Sanoinhan, että murran joka ikisen luun sinun haisevasta ruumistasi, jos kosket ystäviini.” Hän ärjäisi kääntyen Hiltonin puoleen, jota roikotti rinnuksista.
Hilton kiroili tiuhaan ja yritti päästä irti Peterin otteesta, muttei onnistunut.
Käytävältä kuului taas kenkien kopinaa ja pian ovesta sisään ryntäsi Kate.
”Tulin vain katsomaan, kun tarkkailupisteen monitorit riemastuivat.” Hän sanoi hengästyneenä.
”Asiat näyttäisivät olevan nyt hallinnassa.” Tisha sanoi. ”Kate, voisitko kutsua vartijat paikalle, he eivät pysty yksin kauaa pitämään näitä konnia aisoissa.” Hän lisäsi ja vilkaisi Claytonia ja Makeddea, jotka vahtivat tajuissaan olevia konnia.
”Hyvä on, minä menen.” Kate sanoi.
”Kiitos.” Tisha sanoi ja keskittyi katsomaan, että potilailla oli kaikki hyvin.
Kate katosi ovesta ja sen jälkeen kuului hetken ajan kenkien kopinaa hänen juostessaan hakemaan vartijoita.

Tässä pienoinen jatkopala... ajatus ei taas vaihteeksi oikein kulkenut. Sorry näin pieni pätkä.
Jatkakaatten..
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 20.10.07 - klo:23:54
”Hyvä on, minä menen.” Kate sanoi.
”Kiitos.” Tisha sanoi ja keskittyi katsomaan, että potilailla oli kaikki hyvin.
Kate katosi ovesta ja sen jälkeen kuului hetken ajan kenkien kopinaa hänen juostessaan hakemaan vartijoita.

Alakertaan ennätettyään Kate törmäsi poliiseihin, jotka olivat saaneet määräyksen varmistaa tulevien todistajien turvallisuus. Naisen suusta purkautui helpotuksen huokaus. Hän viittoi miehiä mukaansa ja sanoi,
”luojan kiitos. Tulitte kuin tilauksesta, tulkaa pian mukaani. Siellä tarvitaan pian lisää miesvoimia. Potilashuoneeseen tunkeutuneet miehet eivät pitkään pysy aisoissa.”

Katen yllättävä ilmoitus sai vastaansa kummastuneita katseita. Poliisit lähtivät seuraamaan hermostunutta hoitajaa, mutta eivät osanneet varautua näkyyn, mikä heitä odotti potilashuoneessa. Kaksi potilasta istui vuoteillaan, yksi tummaihoinen mies piti ryntäistä kiinni erästä vastaan haraavaa miestä, toinen mies puristi puoliksi tajuttoman Hiltonin kasvoja sormiensa välissä ja sihisi tälle uhkauksiaan. Huoneen perällä seisova Clayton tervehti työtovereitaan vaisusti, pidellen kipeää rystystään. Se näytti turpoamisen merkkejä ja vaikutti varsin kipeältä.

”Mitäs täällä on tapahtunut?” Yksi poliiseista kysyi Claytonilta ja antoi katseensa pyyhkäistä ympäri sekasotkuista huonetta, jossa oli selvät todisteet kiivaasta taistelusta. Lattialla makasi muutamia tajuttomia miehiä. Tajuissaan olevilla miehillä näkyi kasvoissa ikäviä mustelmia ja muutama verinen nenäkin näkyi olevan kahdella riitapukarilla.

Clayton virnisti ja tokaisi,
”meinasi tuo tilanne vähän karata käsistä. Onneksi nämä kaksi tässä, ovat aikamoinen taistelupari”
 
no nyt ei kyllä ajatus juokse minullakaan.. jatka sie, jos siulla kulkis tuo ajatus paremmin seuraavan kerran :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 21.10.07 - klo:01:46
Clayton virnisti ja tokaisi,
”Meinasi tuo tilanne vähän karata käsistä. Onneksi nämä kaksi tässä, ovat aikamoinen taistelupari”

”Jospas nyt kerätään talteen nämä sankarit, putkassa on tilaa.” Harris tuumasi ja vilkuili huonetta. ”Ja herra Jones, jospa jättäisitte Hiltonin naaman muotoilun, sillä ei hän tuosta ainakaan paremmaksi muutu.” Hän lisäsi vilkaistessaan Peteriä, joka yritti murskata Hiltonin pään.
Hetken näytti siltä kuin Peter ei aikoisikaan totella, jolloin Sabine asteli Peterin luo ja laski kätensä tämän käsivarrelle.
”Peter, päästä hänet, tilanne on ohi ja apujoukot ovat paikalla.” Sabine sanoi ja katsoi Peteriin vetoavasti. ”Näytä, että olet häntä parempi, näytä että olet aivan toista maata kuin hän.” Hän jatkoi.
”Sinun onneksesi kuuntelen häntä.” Peter sihahti Hiltonille ja päästi tämän vapaaksi. ”Toivon, ettemme enää milloinkaan tapaa.”
”Sopii.” Hilton ärähti ja mulkoili Peteriä. ”Voin jopa järjestää asian.” Hän lisäsi ja ennen kuin kukaan ehti tajuta mitään, hän oli kaivanut aseensa esiin ja laukaissut sen.
Peter lennähti taaksepäin ja törmäsi sairaala sänkyyn. Hänen olkapäähänsä levisi punainen läntti.
”Helkkari!” Peter älähti ja katsoi silmät suurina Hiltonia, kuin uskomatta, että tämä oli juuri ampunut.
Hilton oli aikeissa ampua uudestaan, mutta se jäi vain haaveeksi, sillä suuri musta nyrkki osui hänen kasvoihinsa ja kuului ilkeä rusahdus, kun nenä murtui ja muutama hammas lähti irti.
Ase lensi lattialle kolisten ja liukui sängyn alle. Hilton ei enää tehnyt vastarintaa, mutta kiroili sitäkin enemmän.
”No mutta, herra Hilton, missä ovat käytöstapanne? Voisitte siistiä hieman kielenkäyttöänne, kun paikalla on naisia” Harris sanoi nuhtelevaan sävyyn ja kiskoi Hiltonin pystyyn. ”Nämä rannekorut sopivat teille oikein hyvin ja luulen, että tulette viihtymään tiloissamme hyvin pitkän aikaa.” Hän lisäsi tyynesti.
”Miten pahasti se pirulainen osui.” Makedde kysyi ja asteli Peterin luo.
”Ei pahasti.” Peter sanoi pidellen kättään vertavuotavan haavan päällä. Veri pursuili hänen sormiensa lomitse.
Tisha ja Kate ryntäsivät auttamaan Peteriä, joka kömpi omin avuin pystyyn ja yritti heillekin selittää, ettei ollut käynyt pahemmin.
”Te istutte nyt kiltisti tuolille, kun me katsomme olkapäätäsi.” Tisha komensi Peteriä ja nosti kumolleen kaatuneen tuolin ylös.
”Me viemme nämä herrat parempaan säilöön ja Clayton, haluaisitko jäädä vahtiin?” Harris kysyi. ”Voisit samalla näyttää kättäsi hoitajille.” Hän lisäsi vinosti hymyillen.
”Nyt sinä vitsailet.” Clayton hymähti. ”Mutta voin minä tänne jäädä.” hän lisäsi.
Sabine oli Peterin luona ja katseli kun Kate ja Tisha puhdistivat ja sitoivat ammottavan haavan vasemmassa olkapäässä.
”Haava tarvitsee tikit ja jos jaksatte kävellä, niin seuratkaa minua toimenpidehuoneeseen.” Tisha sanoi käskevällä äänellä.
”Kyllä Tohtori.” Peter sanoi väsyneesti. ”Sabine jää sinä tänne, minä kyllä pärjään.” Hän lisäsi kääntyen Sabinen puoleen.

No niin ei kyllä tullut kovin pitkää jatkoa, mutta tulipahan jotain.
Jään odottamaan jatkoa...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 22.10.07 - klo:16:25
”Haava tarvitsee tikit ja jos jaksatte kävellä, niin seuratkaa minua toimenpidehuoneeseen.” Tisha sanoi käskevällä äänellä.
”Kyllä Tohtori.” Peter sanoi väsyneesti. ”Sabine jää sinä tänne, minä kyllä pärjään.” Hän lisäsi kääntyen Sabinen puoleen.


Sabine, Makedde ja Clayton jäivät huoneeseen Susannen ja vironneen Robinsonin seuraksi. Konstaapeli Harris kumppaneineen kuljettivat käsirautoihin pistettyjä roistoja pois huoneesta, aivan Peterin ja Tishan vanavedessä. Huoneessa olevat olivat helpottuneita poliisien paikalle saapumiseen. Olivathan roistot nyt nalkissa, eikä heistä koituisi mitään ongelmia. Vielä oikeudenkäynti, jonka jälkeen tuo seikkailu olisi kaukainen muisto muiden joukossa.

Eräs siististi pukeutunut mies seisoi sairaalan ala-aulassa ja katseli ympärillään viliseviä ihmisiä mietteliäänä. Hänen katseensa pysähtyi hissien ovelle, josta työntyi esiin joukko poliiseja. Miehen kulmat vetäytyivät aavistuksen verran ryppyyn kun hän huomasi keitä poliisit taluttivat käsiraudoissa.

Konstaapelit kulkivat tyytyväisinä, eivätkä kiinnittäneet mitään huomiota kun eräs herrasmies vaihtoi tietäväisen katseen herra Hiltonin kanssa. Ovet sulkeutuivat ja herrasmies jäi seisoskelemaan aulaan. Jään harmaiden silmien harmistunut välähdys hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja kunnioitusta herättävä vanhanaikainen hattu kohosi hopeisten ohimohiusten suojaksi. Herrasmies kohensi ryhtiään ja käveli yleisöpuhelimelle.

”Minä tässä. Hiltonin suhteen tuli ongelmia. Meidän täytyy miettiä uudelleen, kuinka toimia. Nähdään illalla klubilla, odotan teidän saapuvan tällä kertaa ajoissa herra Kaufmann.”

Herrasmies sulki puhelimen, veti mustat hansikkaat käteensä ja käveli sairaalan oville. Kohteliaasti hattuaan nostaen mies piti ovea auki nuorelle äidille, joka kantoi sylissään itkuista lasta. Nainen soi mitä kiitollisimman hymyn miehelle, joka vastasi hymyyn sydämellisesti.
”Kiitos hyvä herra.”
”Olkaa hyvä, pikku rouva.”

Herrasmies sulki oven perässään ja heilautti kätensä mustalle limusiinille, joka lähti liukumaan hitaasti sairaalan ovien eteen. Limusiinin ovi aukesi, mies ojensi pitkän vartalonsa ja katosi kiiltävän auton uumeniin. Savunharmaat ikkunat peittivät autossa istuvan miehen kasvot, eikä kukaan nähnyt jäisten silmien kylmää kiiltoa. Limusiini lipui hitaasti pitkin katua ja kääntyi kadunkulmasta kadoten liikenteen vilinään.


Tuotah, tällainen tällä kertaa..  tuli vähän arvoituksellinen pala.. hmm..

Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 22.10.07 - klo:23:40
Savunharmaat ikkunat peittivät autossa istuvan miehen kasvot, eikä kukaan nähnyt jäisten silmien kylmää kiiltoa. Limusiini lipui hitaasti pitkin katua ja kääntyi kadunkulmasta kadoten liikenteen vilinään.

Herrasmies istui tunteja myöhemmin klubin hämärästi valaistussa salongissa, jossa leijui sinervänä verhona tupakan savu. Herran jäisen harmaat silmät seurasivat tarkkaan muita salongissa olevia ja kääntyivät aina välillä kultaiseen taskunauriiseen. Hänen vieraansa oli myöhässä, sillä tämän olisi pitänyt tulla jo kymmenen minuuttia sitten.
Laiskasti hän kääntyi kaatamaan kristallisesta kauniisti koristellusta pullosta konjakkia lasiinsa. Hän oli aikeissa siemaista siitä, kun palvelija saapui paikalle.
”Teille on vieras, Herra Johansson.” Palvelija sanoi kohteliaasti.
”Ah, hän siis vihdoinkin vaivautui paikalle.” Johansson sanoi. ”Ohjatkaa hänet tänne, olkaa niin ystävällinen.” Hän lisäsi ja väläytti harvinaisen hymyn palvelijalle, jonka ilme ei värähtänytkään.
”Kyllä herra.” Palvelija sanoi ja poistui, kesti tovin, kunnes tämä palasi vanavedessään tummatukkainen mies, joka kyllä näytti siltä, että olisi mieluusti luikkinut tiehensä, kuin olisi jäänyt kuuntelemaan saarnaa myöhästymisestään.
Tämän jälkeen palvelija poistui jättäen nuoren miehen seisomaan paikalleen.
”Herra Kaufmann, te ette näemmä osaa kelloa.” Johansson sanoi. ”Minähän pyysin teitä tulemaan ajoissa.” hän jatkoi ja katsoi terävästi miestä, joka seisoi siinä kuin pikku poika nuhdeltavana.
”Anteeksi, oli ruuhkaa.” Gerd mutisi ja istuutui vapaalle tuolille, vältellen Johanssonin pistävää katsetta.
”No niin asiaan.” Johansson sanoi. ”Näyttää siltä, että kaikki alaisenne ovat tunaroineet pahanpäiväisesti ja jopa ystävällinen herra Hilton, johon luotin on osoittautunut sangen huonoksi sijoitukseksi.” Hän jatkoi katsellen Gerdiä.
”Mitä ajattelitte, että me voisimme tehdä asialle.” Gerd kysyi varovaisesti.
”Ajattelin, että te tekisitte.” Johansson sanoi. ”Tehän tunnette neiti Graftin, eikö?”
”Tunnen kyllä, mutta miksi te sitä kysyitte?” Gerd kysyi ihmeissään.
”No teidän alaisenne, tuota vahingoitti häntä ja hän on parhaillaan sairaalassa.” Johansson sanoi.
”Mitä!” Gerd älähti. ”Enhän minä sellaista tarkoittanut.” Hän lisäsi.
”Epäilemättä herra Larson otti itselleen omia oikeuksia.” Johansson totesi kuivasti. ”Ehkä te voisitte käydä katsomassa häntä ja…” hän lisäsi.
”Ja mitä?” Gerd kysyi epäilevänä. ”Minä en halua tehdä sinun likaisia töitäsi, en ole kuin Larson tai Hilton.”
”Ei, te vain annatte tämän Herra Robinsonille, joka niin ystävällisesti jakaa huoneensa neiti Graftin kanssa.” Johansson sanoi ja ojensi kirjekuoren Gerdille. ”Pyytäkää häneltä pikaista vastausta ja sanokaa, ettei kieltävä vastaus tule kyseeseen, tai tulee ikävyyksiä.” Hän lisäsi pehmeällä äänellä.
”Hyvä on.” Gerd sanoi alistuneesti, häntä ei oikein miellyttänyt herra Johanssonin bisnekset, mutta kun tämä nyt kumminkin oli sukua, niin ei voinut kieltäytyäkään.
Niin, Edward Johansson, oli Gerdin eno. Tähän soppaan Gerd oli joutunut, koska oli velkaantunut ja Edward oli luvannut auttaa velkojen maksussa, jos tämä tekisi kaikkea pientä vastapalveluksena avusta.

Keskustelu oli käyty saksaksi, joten kukaan muu huoneessa olija ei ollut heitä ymmärtänyt, paitsi eräs, joka seuraili tilannetta sanomalehden takaa. Hän oli kuullut joka sanan ja arveli, että herra Johansson kävisi varsin epämieluisaksi, jos ja kun saisi kieltävän vastauksen.
Hänen sitä vastoin olisi riennettävä, mikäli halusi saada todistajansa turvaan tuon jääsilmäisen herran tieltä.

Sairaalassa, Clayton istui tuolilla huoneen ulkopuolella, käsi paketissa, sillä osa sormien luista oli murtunut hänen iskiessään nyrkkinsä yhden miehen kasvoihin melkoisella voimalla.
Makedde puolestaan oli mennyt kanttiiniin hakemaan kahvia ja syötävää. Susanne ja Robinson olivat siis kahden huoneessa.
Robinson nojasi tyynyihinsä, kasvot kalvaina ja silmissä väsynyt katse, vain poskissa oli heikko punerrus, joka kertoi että parempaan suuntaan mentiin.
Susanne puolestaan katseli tätä mietteliäänä ja ajatteli taas miten sitten, kun tämä kaikki olisi ohitse.
Sabine istui tuolilla ja vilkuili väliin kelloa, sillä mietti kuinka kauan joutuisi odottamaan, kunnes Peter palaisi.

No niin tässä taas jatkopalanen...
Jatkakaatten....
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 23.10.07 - klo:00:29
Klubilla herrasmies katsoi sukulaispoikaansa viileästi. Mies kohotti lasin huulilleen ja huuhtaisi polttelevan kullankeltaisen nesteen kurkustaan alas yhdellä nielaisulla.
”Hyvä, en odottanutkaan muunlaista vastausta.” Hän sanoi ja käänsi selkänsä Gerdille.

Nuorempi mies katsoi enonsa siistiä puvun selkämystä ja kakisteli kurkkuaan. Hän ei tiennyt kuinka reagoida tämän välinpitämättömään ja kalseaan käytökseen. Pelko ja kunnioitus saivat Gerdin kuitenkin nöyristelemään miehen edessä.
”Kiitos luottamuksestanne. Hoidan asian mielelläni.” Gerd sanoi ja olisi kumartanut, ellei enonsa olisi seisonut edelleen selin häntä.

Herrasmies täytti jälleen lasinsa. Kultainen neste valui hitaasti lasin pohjalle. Mies heilautti lasia kevyesti sormillaan ja nosti lasin huulilleen. Käsi pysähtyi hetkeksi ja jään harmaat silmät katsoivat peilin kautta Gerdiä, joka höllensi kaulustaan hermostuneena. Nuo silmät kätkivät taakseen halveksunnan ja kevyt iva kohosi miehen suupieliin. Gerd ei tiennyt, että muistutti juuri sillä hetkellä isäänsä, jota tuo herrasmies oli vihannut koko ikänsä.

Johansson peitti vaivoin äänessään säröilevän ärtymyksen sanoessaan,
” voitte mennä herra Kaufmann.”

Gerd katsoi hieman loukkaantuneena enonsa selkää ja vastasi ääni värähtäen,
”Näkemiin.. herra Johansson.” Gerd ei kuullut vastausta, mutta ei hän sitä odottanutkaan. Hän kääntyi ja käveli huoneen poikki selkäsuorassa. Jos herrasmies olisi vaivautunut vilkaisemaan siskonpoikansa perään, olisi hän nähnyt itsensä monta kymmentä vuotta nuorempana. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, eikä siis ollut tietoinen tästä yhteneväisyydestä heidän kevyen, itsevarman kulkunsa suhteen.

Eräs mies hämyisessä nurkassa puhalsi ilmaan savurenkaan ja käänsi sitten edessään olevan lehden sivua. Kukaan ei kiinnittänyt mieheen mitään huomiota, sillä miehen kasvot olivat varsin mitäänsanomattomat ja siksi ne unohtuivatkin nopeasti katselijansa mielestä. Mies imaisi jälleen savukettaan ja katseli kuinka Johanssonin silmissä välähti inho. ”Hyvä, hän ei voi sietää edes omaa sukulaispoikaa. Tuo tieto tulee olemaan tärkeä siinä vaiheessa kun tuomioita luetaan”, tuo salaperäinen tarkkailija ajatteli ja puhalsi savun ulos keuhkoistaan hitaasti nautiskellen.

Johansson laski tyhjän lasin käsistään ja asteli huoneen halki. Hänen käyntinsä oli verkkainen ja arvonsa tietävä. Hän kulki pimeän nurkkauksen ohi, eikä huomannut erästä tarkkaavaista silmäparia, joka tarkkaili hänen jokaista askeltaan kun hän poistui huoneesta.

Niih, jatkakaatten..
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 23.10.07 - klo:11:11
Hän kulki pimeän nurkkauksen ohi, eikä huomannut erästä tarkkaavaista silmäparia, joka tarkkaili hänen jokaista askeltaan, kun hän poistui huoneesta.

Gerd puolestaan painui hotellille, sillä ilta alkoi jo pimetä, joten vierailijoita ei laskettaisi enää potilaiden luokse.
Huomenna hän menisi sairaalaan käymään ja voisi samalla viedä, jotain Susannelle. Vieläköhän tämä vihoittelisi siitä puhelusta ja syrjähypystä. Ehkäpä tämän saisi taas, jotenkin leppymään. Vaan Gerd ei tiennyt, ettei Susanne enää ajatellut tätä, vaan erästä toista, joka jakoi huoneen hänen kanssaan.

Huoneessa vallitsi rauhallinen hiljaisuus, jonka rikkoi vain monitorien tasainen piipitys.
Peter oli jo aikaisemmin palannut takaisin, käsi kantositeessä, sillä olkapäätä ei saisi ainakaan hetkeen liikutella.
Yhdessä Sabinen kanssa hän lähti hotellille, kun taas Makedde jäi huoneen ulkopuolelle pitämään seuraa Claytonille.
Robinson ja Susanne saivat vihdoinkin olla kahden. Susanne katseli lempeästi Robinsonia, joka lepäsi tyynyjensä varassa ja tuntui olevan ajatuksissaan. Tämä ei ollut sanonut sanaakaan herättyään ja Susanne puolestaan tahtoi kovasti vain kuulla tämän lämpimän äänen.
”Arthur.” Susanne sanoi vakaasti päättäneenä saada tämän puhumaan, edes vähän. ”Tahtoisin tietää, mikä mieltäsi noin askarruttaa, ettet edes puhu minulle.”
”Anteeksi, minä vain… ” Robinson aloitti ja huokasi raskaasti. Hän oli jo huomannut saman kuin lääkäritkin, jalat eivät toimineet ja nyt hän epäili, että jos Susanne tietäisi niin tämä ehkä. Ei, sitä hän ei saattanut ajatella.
Susanne seurasi Robinsonin kasvojen liikkeitä ja katsoi tämän silmiä, jotka tuntuvat kertovan, enemmän kuin tämä tahtoi paljastaa. ’Vai niin, siitä siis kiikastaa.’ Susanne ajatteli. ’Hän on hupsu, mutta minun rakas hupsuni.’ Hän tuumi.
”Arthur, rakas.” Susanne sanoi ja hänestä tuntui ihanalta sanoa se. ”Älä luulekaan, että jättäisin sinua kaiken tämän jälkeen. Ei, minä tahdon olla rinnallasi aina.” Hän jakoi.
”Mutta…” Robinson aloitti, oli hetken hiljaa ja mietti miten muotoilisi asian. ”Mutta, jalkani eivät toimi, olisin vain taakka sinulle.” Hän sanoi ja käänsi katseensa pois Susannesta.
”Älä hupsi.” Susanne sanoi ja katseli Robinsonia silmät lämpöä ja rakkautta täynnä. ”Etkö ole vieläkään oppinut, että tärkeintä ei ole ulkokuori, vaan sisin.” Hän jatkoi.
Robinson oli yhä vaiti, sillä ei tiennyt mitä vastaisi, eikä vieläkään halunnut katsoa Susanneen.
”Arthur, sinä et ole minulle taakka. Itse asiassa olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä asetit itsesi suureen vaaraan minun puolestani.” Susanne sanoi ääni sortuen hieman ja kyynel karkasi poskelle, kimallellen siinä kuin kaunein timantti. ”Minä vähät välitän siitä, käveletkö vai et, sillä tällä hetkellä minulle tärkeintä on se, että olet elossa ja siinä vierelläni. Muistatko ne ihanat hetket siellä kylässä, ne olivat onnellisimmat koko elämäni aikana. Ja se mitä teit, vaaransit henkesi ja terveytesi puolestani, saa minut rakastamaan sinua vain enemmän.”
Koko ajan Robinson oli ollut vaiti ja kuunnellut, mitä Susanne sanoi ja pian hän itsekin tajusi, mikä aasi oli ollut kuvitellessaan, ettei olisikaan Susannen rakkauden arvoinen.
”Anna anteeksi, olin aasi.” Robinson sanoi ja katsoi taas Susannea ja toivoi, että voisi koskettaa tätä.
”Kyllä vain, minun oma rakas itsepäinen aasini.” Susanne sanoi hymyillen ja samaan aikaan muutama uusi kyynel karkasi silmäkulmasta.
Mielihyvän puna kohosi syvänä Robinsonin poskille ja hänen huulensa vetäytyvät onnelliseen hymyyn.

Myöhemmin, kun Kate kävi kierroksella, hän katseli, kun nämä kaksi nukkuivat vuoteissaan onnellinen hymy huulillaan.
Se sai hänetkin onnelliseksi ja varoen herättämästä heitä, hän sammutti valon ja poistui huoneesta jatkamaan kierrostaan.
Yö sujui rauhallisesti, niin sairaalassa, kuin hotellillakin, jossa Sabine ja Peter viettivät yönsä, nyt kun Herra Hiltonista ja tämän epämieluisista ystävistä ei enää ollut vaaraa.
Aurinko nousi hiljalleen ja yö väistyi sen tieltä. Auringon säteet siilautuivat sälekaihtimen rakosista ja herättivät sairaalassa nukkujat, ennen kuin hoitaja saapui tuomaan aamiaista.
Päivästä tuntui tulevan edellistä parempi ja rauhallisempi.

Aamu tavoitti myös Gerdin, joka ponkaisi sängystään, heti kun herätyskello rämähti soimaan ja kiiruhti ensimmäiseksi aamupesulle, sillä halusi olla edustavan näköinen sairaalassa käydessään.
Tämän jälkeen hän kiskoi parhaimman pukunsa päälle ja söi huonepalvelijan tuoman aamiaisen. Seuraavaksi hän mietti, mitä voisi viedä Susannelle ja päätyi tavanomaiseen ruusupuskaan ja pieneen koruun.
Sitten hän tilasi taksin ja kiirehti aulaan odottamaan sitä ja tarkasti moneen kertaan, että koru oli toisessa taskussa ja kirje povitaskussa.
Päivä oli puolessa, kun hän viimein pääsi sairaalalle. Pieni tovi tosin vierähti siihen, että hän joutui puhumaan vastaanottotiskin takana olevan naisen ympäri, että tämä viimein kertoi, missä huoneessa Susanne ja Robinson olivat.

Susanne oli parhaillaan rupattelemassa Robinsonin kanssa, kun ovi aukesi ja sisään astui mies kukkapuska kädessään. Susannen ilme muuttui ja katse viileni, kun hän tunnisti miehen.

Voi hitsi, tulipa taasen imellystä... No mutta odotan mielenkiinnolla miten menee Gerdin visiitti ja tajuaako tämä ollenkaan, ettei hänllä ole enää mahkuja Susannen suhteen.
Mutta jakoa odotellen...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 23.10.07 - klo:21:52
Susanne oli parhaillaan rupattelemassa Robinsonin kanssa, kun ovi aukesi ja sisään astui mies kukkapuska kädessään. Susannen ilme muuttui ja katse viileni, kun hän tunnisti miehen.

”Susanne, kultaseni. Tulin heti kun sain kuulla, että olet sairaalassa.” Gerd sanoi ja hänen äänensä oli lämpimän pahoitteleva.
”Gerd.” Susanne tyytyi tokaisemaan viileällä äänellä ja hänen kalsea katseensa kohtasi Gerdin katuvaiset silmät. Robinson kohotti uteliaana kulmiaan. Hän katsoi huvittuneena siististi pukeutunutta Gerdiä, jonka käsissä oleva kukkapuska osoitti ilman sanoja miehen aikeet. Robinsonin viisaat silmät pistivät merkille miehen jokaisen teennäisen eleen ja ilmeen.

Gerd vilkaisi Robinsonia tämän ohi kulkiessaan ja tunsi lievää ärtymystä huomatessaan miehen huvittuneen katseen. Gerd siirsi katseensa Susanneen ja huomasi toivovansa, että he olisivat kahdestaan huoneessa. Mies meni Susannen luo, istahti tämän vuoteen reunalle ja kosketti vapaalla kädellään naisen kättä hellästi.

”Kuinka voit?” Mies kysyi ja sisällytti ääneensä juuri sopivan määrän pahoittelua.
”Hyvin kiitos.” Susanne vastasi ja vetäisi kätensä pois Gerdin kämmenen alta. Gerd hämmästyi naisen reaktiota, sillä hän oli toivonut Susannen leppyvän nopeasti.
”Toin sinulle tuliaisia. Sinähän pidät näistä kukista.” Gerd jatkoi hämmennyksestään huolimatta yritystään lepyttää Susanne ja kaivoi taskustaan korurasian.
”Gerd, mitä asiaa sinulla on? Miksi sinä tulit tänne? Eikös sinun pitäisi olla pitämässä taloutta sen taloudenhoitajasi kanssa?” Susannen ääni oli kovasti pakkasen puolella kun hän sanoi miehelle viimeiset sanat.

Mies sormeili korurasiaa ja näytti hieman hermostuneelta. Hermostuneisuutta kesti kuitenkin vain hetken, sillä itserakkaus pääsi jälleen valloilleen miehen pienessä pääkopassa.
”Kultaseni, et kai sinä ole vieläkin mustasukkainen. Eihän se ollut mitään. Sinä olet kaikkea sitä, mitä minä naiselta haluan.” Gerd selitti ja sai äänensä värähtämään tunteikkaasti.

Robinson katsoi ällistyneenä miestä, eikä voinut ymmärtää kuinka joku kehtasikin käyttäytyä niin alhaisesti naisia kohtaan. Hän ei kuitenkaan halunnut puuttua tilanteeseen, sillä Susannen itsensä täytyi ajaa tuo mies elämästään. Naisen täytyi saada itse hallita omaa elämäänsä, sen Robinson ymmärsi erittäin hyvin ja siksi hän myös vaikeni, vaikka olisi halunnut ärähtää mielipiteensä julki.

Susannen iholla kulki inhon väreet. Hän ei ymmärtänyt kuinka mies kehtasi ilmestyä sairaalaan aivan muina miehinä, aivan kuin hänen petoksensa olisi ollut vain pieni inhimillinen erehdys, joka kuittaantuisi kukkapuskalla ja hellillä sanoilla.

”Gerd. Minä en halua näitä kukkia. Voit viedä ne sille taloudenhoitajallesi tai tunkea ne minun puolesta vaikka ahteriisi. Voin paljon paremmin kunhan minun ei tarvitse nähdä sinua enää koskaan.. sika.” Susanne tiuskaisi hermonsa menettäneenä ja hän todella tarkoitti jokaista sanaansa.

Gerd näytti vaivaantuneelta. Hän nousi Susannen viereltä, laski kukkapuskan naisen jalkojen päälle ja kääntyi lähteäkseen pois huoneesta. Miehen jokainen liikahdus oli täynnä katumusta ja surua. Gerd käveli allapäin huoneen ovelle ja hetken aikaa Susanne jopa luuli miehen tunteita todellisiksi, mutta totuus valkeni kun mies pysähtyi ovensuuhun.

”Ai niin. Herra Robinson. Minua pyydettiin jättämään tämä kirjekuori teille, olkaa hyvä. Kirjeeseen on vastattava välittömästi, eikä kieltävä vastaus ole suotavaa. Se olisi molemmin puolisesti ikävää, jos ette hyväksyisi ehdotusta.” Gerd sanoi ja vei kuoren Robinsonille. Susannelle valkeni, että Gerdin katumus ja suru olivatkin suurimmaksi osaksi esitystä. Hän tajusi miehen tulleen tuomaan kirjettä Robinsonille, eikä ainoastaan Susannen vuoksi, niin kuin antoi aluksi ymmärtää.

Gerd loi viimeisen haikean silmäyksen Susanneen ja sai vastaukseksi naiselta halveksuntaa tihkuvan katseen.
”Olen todella pahoillani Susanne. Toivon, että ajan myötä annat anteeksi tyhmyyteni. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, sillä olet kaikkeni. Ilman sinua en ole mitään.” Mies sanoi ja sulki oven perässään hiljaa, jättäen jälkeensä painostavan hiljaisuuden.

Jatkakaatten..




Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 24.10.07 - klo:00:24
”Olen todella pahoillani Susanne. Toivon, että ajan myötä annat anteeksi tyhmyyteni. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, sillä olet kaikkeni. Ilman sinua en ole mitään.” Mies sanoi ja sulki oven perässään hiljaa, jättäen jälkeensä painostavan hiljaisuuden.

Robinson vilkaisi kuorta ja kurotti sitten nostamaan sen yöpöydälle, sillä hän tiesi avaamattakin, mitä häneltä pyydettiin.
”Etkö aio lukea kirjettä.” Susanne kysyi, rikkoen painostavan hiljaisuuden.
”En, sillä tiedän jo mitä lähettäjä minusta haluaa, samaa kuin Herrat Hilton ja Larson.” Robinson sanoi tuimana. ”Vastaus on edelleen sama, joten tuo kirjepaperikin on tuhlausta.” Hän tuumasi ja katsoi sitten Susannea, joka nosti kukkapuskan jalkojensa päältä ja pudotti yöpöydän vieressä olevaan roskakoriin.
”Saanko tiedustella kuka mahtoi olla tuo nuori mies?” Robinson kysyi varovasti, valmiina jättämään asian sikseen, jollei Susanne halunnut jutella asiasta.
”Yksi iso virhe.” Susanne puuskahti ja kertoi lyhyesti Gerdistä ja tämän kaksinaamaisuudesta.
”Näyttää siltä, että meillä on tällä hetkellä yhteinen ongelma.” Robinson tuumi ja vilkuili kuorta. Hänen teki kovasti mieli tehdä sille sama temppu, kuin Susanne oli tehnyt kukille, mutta kaipa kuori oli ainakin avattava ja ehkä myöhemmin vastattava siihen.
Robinson siis nosti kuoren käteensä ja avasi sen ja veti siististi taitellun arkin esiin. Hän taitteli arkin auki ja alkoi lukea.
Viesti oli lyhyt ja ytimekäs, niin kuin bisnesmiehillä yleensä.

Hyvä Herra Robinson.

Haluaisin teidät mukaan hankkeeseen, jonka jo hyvin tunnette. Toivon että suostutte, sillä muutoin teille voi sattua jotain ikävää.
Odotan pikaista vastausta.
Parhain terveisin E. Johansson.


”Ei mitään, mitä en olisi jo kuullut.” Robinson tuhahti ja oli aikeissa rypistää kirjeen ja pudottaa roskakoriin, kun tuli toisiin ajatuksiin. ”Ehkäpä myös ystävälliset konstaapelimme haluavat ottaa tämän… hmm… kiintoisan kirjeen talteen.” Hän tuumi ja sujautti kirjeen takaisin kuoreen.
Samassa ovi aukesi ja Gerd ilmestyi uudestaan sisälle.
”Eh… Unohdin antaa tämän.” Hän sanoi ja asteli nopeasti Susannen sängylle ja laski korurasian tämän peiton päälle.
”Tiedät kyllä minne voit työntää sen.” Susanne sanoi viileästi.
”Herra..?” Robinson aloitti kysyvään sävyyn.
”Kaufmann.” Gerd sanoi ärtyneenä.
”Herra Kaufmann, voitte samantien viedä vastaukseni herra Johanssonille.” Robinson sanoi ilmeettömästi.
”Ja mitä te vastaatte?” Gerd kysyi.
”Sanokaa, että minun on ikävä kyllä kieltäydyttävä hänen ehdotuksestaan.” Robinson vastasi tyynesti. ”Minua on jo aiemminkin pyydetty samaan hankkeeseen ja vastaus oli silloin ei ja niin se on nytkin.” Hän lisäsi.
”Ikävä teidän kannaltanne.” Gerd sanoi viileästi ja häipyi saman tien ovesta ulos.

Hän jatkoi matkaansa äkäisenä ja pysähtyi vasta aulassa soittamaan Johanssonille.
”Hän vastasi kieltävästi, mitä teemme?” Gerd kysyi.
”Me siirrämme hänet toiseen paikkaan suostuttelemista varten.” Johansson vastasi tyynesti, kuin olisi arvannut vastauksen. ”Hän voi siellä olla samalla hyödyksi.”
”Hyvä on.” Gerd vastasi.
”Odotamme ensin pari päivää, sillä herra Hiltonin attentaatti on vielä virkavallan tuoreessa muistissa.” Johansson sanoi.
”Asia selvä.” Gerd sanoi ja sulki puhelimen. Tämän jälkeen hän tilasi taksin ja painui takaisin hotelliin.

”Mokoma pahanilman lintu.” Susanne murahti ja oli paiskaamaisillaan korurasian roskakoriin kukkien seuraksi, kun sai äkkiä idean. ”Kuule mitäs sanot, jos annan tämän Gerdin antaman eh… lahjan Tishalle, kun hän on ollut niin mukava.”
”Ihan kuinka vain, sinun lahja, sinä päätät.” Robinson sanoi virnistäen.
Susanne nosti korurasian yöpöydälle ja katsoi sitten vakavana Robinsonia.
”Minä pelkään, että sinulle tapahtuu jotain, kun kieltäydyit tuosta tarjouksesta.” Susanne sanoi viimein.
”En oikein usko, että hän yrittäisi mitään, mitä en jo olisi kokenut.” Robinson tuumasi vakavana.
Hän muisti kyllä hämärästi Hiltonin käynnin ja keskustelun tämän kanssa, mutta sen jälkeen kaikki oli ollut vain sumua ja hämäriä kuvia.
Robinson, ei halunnut kokea samaa uudestaan ja vielä vähemmän hän halusi olla maalitauluna. Toivottavasti viranomaiset saisivat nuo pääkonnatkin kiinni, niin että he voisivat olla vihdoin ja viimein rauhassa.
Siltä jopa näyttikin hetken, sillä kului useita päiviä, ettei mitään tapahtunut.
Susanne oli jo niin hyvässä kunnossa, että sai luvan nousta jaloittelemaan. Vaikka haava rinnassa paranikin, oli rintalasta yhä hellänä ja muistutti olemassa olostaan, jos hän oli vähänkään väärässä asennossa.
Susanne käytti jaloitteluhetket hyväkseen ja istuskeli usein Robinsonin vuoteen vieressä ja otti väliin tämän käden omaansa.
Tuntui niin hyvältä saada koskea toiseen pitkästä aikaa, eikä siitä meinannut saada tarpeeksi.
Gerdiltä tuli silloin tällöin kukkalähetyksiä, jotka usein päätyivät Susannen toimesta roskakoriin.

Oli aikainen aamu ja Susanne oli herännyt ennen auringon nousua. Hän istui Robinsonin sängyn vieressä ja katseli, kun tämä vielä nukkui levollisena. Susannesta, Robinsonin kasvot, olivat lämpimät ja avoimet, ei ollenkaan niin kuin Gerdin umpimieliset kasvot.
Susanne halusi odottaa Robinsonin heräämistä, sillä ei halunnut herättää tätä.

Käytävältä kuului askelia, jotka lähestyivät, sitten Claytonin tiukka ääni, joka kysyi tulijoilta jotain. Puhetta, sitten huudahdus ja tömähdys.
Susanne katsoi ovelle pelästyneenä, sillä arvasi että ikävyyksiä oli tulossa. Hän kääntyi nopeasti Robinsonin puoleen ja töni tämän hereille.
”Herää, jotain on tekeillä.” Susanne kuiskasi hiljaa ja nappasi hälyttimen käteensä ja painoi nappia.
Samassa ovi aukesi ja Susanne piilotti hälyttimen äkkiä. Sisään astui miehiä, Gerd etunenässä.
”Ah, Fräulein Graft, te olettekin jo hereillä.” Gerd sanoi hymyillen ja kääntyi sitten Robinsonin puoleen. ”Herr Robinson, pahoittelen aikaista herätystä ja tätä häiriötä, mutta Herr Johansson tahtoo teidät siirrettävän parempaan paikkaan, jotta hän voi jatkaa neuvotteluita ilman häiriötä.”
”Gerd, senkin paskiainen!” Susanne huudahti ja nousi seisomaan.
”Susanne kulta, älähän nyt suutu, pääset mukaan.” Gerd sanoi ja nappasi Susannea käsivarresta kiinni. Hän kaivoi taskustaan neulan, jonka pisti Susannen käden ihon läpi ja ruiskutti aineen hänen veren kiertoon.
Maailma pyöri Susannen silmissä ja jalat pettivät hänen altaan. Ennen kuin hän rämähti maahan, Gerd nappasi hänet syliinsä.
Robinson, oli aikeissa sanoa jotakin, kun hänenkin käsivarteensa iskettiin neula ja verenkiertoon ruiskutettiin huumaavaa ainetta.
Maailma musteni hänen silmissään ja hän lysähti vasten tyynyjä.
Pimeää, pelkkää pimeää ja aina välillä tietoisuus, hetkellisiä välähdyksiä, hämäriä utuisia kuvia ja taas pimeys.
Tuota pimeyttä tuntui kestävän pitkään, mutta viimein se väistyi ja Robinson avasi silmänsä ja näki likaisen harmaan katon, josta maali hilseili paikoin. Hän tunsi makaavansa jollain kovalla alustalla, ilma haisi tunkkaiselle ja paikka oli hämärästi valaistu. Hän nousi käsiensä varaan ja yritti katsoa, missä oli.
Selkää särki armottomasti, joka liikahduksella, mutta hän yritti purra hampaansa yhteen ja kestää kivun.
Nopeasti hän tajusi olevansa pienessä ikkunattomassa huoneessa, jonka ainoat huonekalut olivat vanha nuhjuinen pöytä, tuoli ja pieni lamppu pöydällä.
Robinson laskeutui takaisin makuulle, sillä ei jaksanut juurikaan liikkua, ehkä siksi, että huumaava aine vielä hieman vaikutti tai sitten siksi, että selässä olevan haavan jomotus oli sietämätöntä ja oli parempi olla aloillaan.
Vasta sitten hän tajusi, ettei Susanne ollut lainkaan samassa huoneessa.

Toisaalla Susanne havahtui hereille ja katseli sekavana ympärilleen. Paikka ei tuntunut tutulta.
Hän oli pienessä huoneessa, jonka ikkunat oli laudoitettu kiinni ja ainoa valonlähde oli himmeä kattolamppu.
Hän itse lepäsi vanhalla jo parhaat päivänsä nähneellä vuoteella. Vuoteen lisäksi huoneessa oli pieni yöpöytä ja vanha puinen lipasto.
Pienellä yöpöydällä oli aamiaistarjotin, mutta Susanne ei halunnut koskea siihen. Ei vain ollut nälkä.
Huoli ja epätietoisuus Robinsonista, vei ruokahalun ja sai myös kiukun nostamaan päätään Susannen sisällä.
Hän toivoi, että Robinsonilla oli kaikki hyvin ja toivoi näkevänsä tämän vielä. Siinä hän istui sängyllä hiljaa, muttei itkenyt, sillä oli liian väsynyt itkemään.

Tuota noin, tulikin sitten yllättävä käänne... No mie jään suurella mielenkiinnolla odottamaan, että mitenkä sie saat tarinan tästä eteen päin. :)

Jatkakeehan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 24.10.07 - klo:18:02
Pienellä yöpöydällä oli aamiaistarjotin, mutta Susanne ei halunnut koskea siihen. Ei vain ollut nälkä.
Huoli ja epätietoisuus Robinsonista, vei ruokahalun ja sai myös kiukun nostamaan päätään Susannen sisällä.
Hän toivoi, että Robinsonilla oli kaikki hyvin ja toivoi näkevänsä tämän vielä. Siinä hän istui sängyllä hiljaa, muttei itkenyt, sillä oli liian väsynyt itkemään.


Huoneen oven takana alkoi kuulua kolinaa ja hetkeä myöhemmin se aukesi kovaäänisesti naristen. Jostain rakennuksen sisuksista kantautui pianon soittoa ja se työntyi sisään tulijan mukana kauniina ja virheettömänä ovenraosta. Susanne kallisti päätään ja yritti muistaa missä oli kuullut tuon sävelen aikaisemmin, mutta ei saanut sen nimeä päähänsä. Naisen kasvot synkistyivät kun hän huomasi tulijan olevan Gerd.

”Hyvää huomenta kultaseni. Aurinko paistaa jo lämpimästi ja ulkona on todella kaunista.” Mies tervehti iloisesti Susannea, joka näytti aivan happaman maidon nielaisseelta kissalta. Vastausta ei kuulunut, mutta Gerd ei antanut sen lannistaa. Mies käveli aamiaistarjottimen luokse ja huomattuaan sen olevan koskematon hän kohotti kulmiaan kysyvästi.

”Eikö ruoka maistunut? Olen pahoillani, en tullut ajatelleeksi, että saattaisit voida pahoin vielä eilisen jäljiltä. Älä murehdi, pian voit taas paremmin ja voithan ajatella sitä niin, että kun sitten aikanaan odotat meidän poikaamme, osaat varautua tällaiseen olotilaan kun olet kokenut sen aikaisemmin.”

Susannen ilme oli kaikkea muuta kuin lempeä ja rakastava. Gerd kumartui painamaan suudelman Susannen huulille ja nainen sävähti hieman ja vetäytyi kauemmaksi miehestä.
”Vai olet sinä vieläkin vihainen, no ei se mitään. Minä kyllä jaksan odottaa pieni kiukkupussini.” Mies naurahti.

Huvittuneena hymyillen hän korjasi tarjottimen pois ja alkoi kävellä kohti ovea.
”Ehkä myöhemmin päivällä pääsemme piipahtamaan puutarhassa kävelyllä. Näytät aivan siltä kuin tarvitsisit hieman raitista ilmaa.” Gerd sanoi vielä ennen kuin sulki oven ja Susanne vajosi sängylle masentuneena kuullessaan kuinka oven takana rapisteltiin lukkoa kiinni.

”Voi ei. Tämä se vielä tästä puuttuikin. Gerd kuvittelee edelleenkin, että minä haluan olla hänen kanssaan. Miten joku voi olla noin täynnä itseään, ettei huomaa miten asiat todellisuudessa on!” Susanne tuskaili mielessään ja pelko alkoi ottaa valtaansa hänestä.

Kauhukuvat kohosivat hänen mieleensä piinaavina. Gerd oli puhunut yhteisistä lapsista, entäpä jos hän päättäisikin maata Susannen kanssa väkisin saadakseen tuota jälkikasvua. Ajatus sai inhon väreet kulkemaan naisen sisällä ja levottomat silmät alkoivat mittailla huonetta aikaisempaa epätoivoisemmin.
”Olisipa Robinson täällä.” Susanne nyyhkäisi lohduttomasti ja käpertyi sängylle toivottamana.

Vanhan ränsistyneen talon ulkopuolella, sakeassa metsikössä tarkkaili eräs silmäpari vartiovuoron vaihtoa. Vartijat nyökkäsivät lyhyesti toisilleen ja toinen asettui edellä olleen asemiin kun toinen lähti kävelemään kohti ulko-ovea. Talo oli suunnattoman suuri, mutta tuo salaperäinen silmäpari tiesi tarkalleen minne huoneisiin eräät tietyt henkilöt oli kuljetettu ja teljetty. Hahmo liikkui kuin varjo, eikä kukaan huomannut mitään kummallista.

Niin, jatkakaatten..
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 24.10.07 - klo:23:00
Talo oli suunnattoman suuri, mutta tuo salaperäinen silmäpari tiesi tarkalleen minne huoneisiin eräät tietyt henkilöt oli kuljetettu ja teljetty. Hahmo liikkui kuin varjo, eikä kukaan huomannut mitään kummallista.

Robinson makasi lattialla ja havahtui horroksestaan, kun kuuli askelia jostain melko läheltä. Sen jälkeen kuului kuinka ovi avattiin ja joku astui huoneeseen.
Robinson kohottautui kivusta irvistäen käsiensä varaan ja katsoi oven suuntaan.
”Hyvää huomenta Herr Robinson.” Gerd sanoi hymyillen seesteisesti. ”No mutta eikö kukaan ole tuonut tänne vuodetta sinua varten, asia täytynee korjata mitä pikimmin.”
Robinson oli vaiti ja tyytyi vain mulkoilemaan kiukkuisesti Gerdiä.
”Ettekö nouse seisomaan, kun saatte vieraita.” Gerd kysyi ja katsoi varsin häijysti Robinsonia.
”Nousisin, jos vain jalkani toimisivat.” Robinson sanoi ivallisesti.
Gerd katsoi Robinsonia hetken vaitonaisena, kunnes taas hymyili.
”No sitten minun täytynee pyytää heitä tuomaan sinulle pyörätuolin tänne.” Hän sanoi kuin olisi puhunut jostain paljon yksinkertaisemmasta asiasta. ”Sitä odotellessa, voitte tehdä olonne mukavaksi. Ah, voisin pyytää jotakuta alaisistani auttamaan teidät tuonne tuolille, jotta voisitte olla hyödyksi.” Hän lisäsi ja katosi sulkien oven perässään.
”Ei maksa vaivaa, teen sen itse.” Robinson sihahti suljetulle ovelle. Tuon epäystävällisen miehen käytös, sai Robinsonin sisuuntumaan niin, että hän kierähti vatsalleen ja alkoi ryömiä kohti pöytää ja tuolia.
Kesti tavattoman kauan, että hän pääsi sinne, sillä hän joutui välillä lepäämään. Nyt hän kurotti ottaman tukea pöydästä, veti tuolia hieman lähemmäksi ja alkoi kiskoa itseään ylöspäin käsivoimillaan ja kun hän oli puoliksi pystyssä käsiensä varassa, hän alkoi hivuttaa itseään penkille. Selkää särki armottomasti, mutta hän ei antanut sen haitata, vaan jatkoi ponnisteluitaan. Pitkän ajan kuluttua hän viimein oli tuolilla ja pystyi nyt paremmin näkemään pienen huoneen, kuin lattian rajasta.
Pöydällä oli pienen lampun lisäksi hänen muistivihkonsa, papyrukset ja tuo kartta, joka oli aiheuttanut niin paljon hankaluuksia.
’Nämä minun pitäisi siis tehdä loppuun.’ Robinson ajatteli ja ensimmäistä kertaa koko uransa aikana hän tunsi vastenmielisyyttä työtään kohtaan. Hän nosti kynän käteensä, mutta laski sen sitten takaisin. Ei, hän ei tekisi niitä loppuun, ei vaikka he yrittäisivät mitä tahansa, paitsi. Niin paitsi, jos he tekisivät jotain pahaa Susannelle, sitä hän ei kestäisi, eikä millään olisi enää mitään merkitystä.
”Hemmetti!” Robinson manasi ja hänen teki sillä hetkellä mieli paiskata jotakin seinälle.
Hänen alkoi olla kylmäkin, koska hänellä oli yllään vain sairaalan vaatteet, jotka olivat melko ohuet. Siinä hän istui ja tuijotti pitkään pöydällä lojuvia muistivihkoa, papyruksia ja ansakarttaa, kunnes lopulta tarttui pahantuulisena kynään ja yritti saada jotain aikaiseksi. Aika pian hän lopetti, sillä ei vain pystynyt siihen. Hän laski kynän pöydälle ja tyytyi vain odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Robinson ei tiennyt kuinka kauan oli siinä ollut, kun käytävältä kuului askelia ja pian ovi aukaistiin ja Gerd astui sisälle työntäen vanhanaikaista pyörätuolia. Tämä katsoi hämmästyneenä Robinsonia, joka istui tuolilla.
”Mitä te siinä tuijotatte?” Robinson kysyi ärtyneenä. ”En kävellyt, jos sitä luulitte.” Hän lisäsi.
”No mutta tässä olisi tämä pyörätuoli, lisää mukavuuksia saatte, kunhan teette työnne kiltisti.” Gerd sanoi toinnuttuaan hämmästyksestään ja työnsi pyörätuolin, pöydän viereen. ”Osannette kavuta siihen itse, kun kerran tuolle tuolillekin pääsitte.”
”Jos olisin täysin kunnossa, te ette siinä kukkoilisi.” Robinson murahti ja katsoi Gerdiä kulmiensa alta.
”Vaan kun ette ole.” Gerd sanoi ja jatkoi. ”Minun pitää nyt mennä, Susanne odottaa.”
”Jos satutatte häntä, vannon, että väännän teidän niskanne nurin.” Robinson sihisi myrkyllisesti kuin käärme.
Gerd ei kuullut, vaan sulki oven perässään ja joudutti askeliaan, sillä oli kuullut auton äänen ulkoa. Herra Johansson varmaankin saapui. 

Samaan aikaan vanhan ränsistyneen kartanon pihaan kääntyi musta limusiini. Herra Johansson nousi autosta ja käveli arvokkain askelin kohti pääovea, tietämättä silmäparista, joka seurasi häntä.
Silmäpari kuului Interpolin Egyptin osaston agentille, Karim Haidarille.
’Tuon täytyy olla päätekijä.’ Hän ajatteli ja viestitti ryhmälleen, etteivät he etenisi vielä, ei ennen kuin panttivangit saataisiin vapautetuksi.
Nyt olikin suurin kala astumassa verkkoon ja sitä ei saisi päästää livahtamaan käsistä, sillä tuolla vonkaleella sattui olemaan eniten vaikutusvaltaa ja hän saattoi myös sotkea tutkimuksia ikävästi.
Nyt tuo ruskea silmäpari tarkkaili herkeämättä säiden turmelemaan kartanoa, jonka seinistä maali hilseili ja josta oli osa ikkunoista laudoitettu umpeen. Sisältä kantautui pianon soitto, vaan sävel, oli Karimille tuntematon.

Sisällä Gerd kiiruhti pääovelle vastaanottamaan enonsa, joka jo kärsimättömänä odottikin.
”Pitikin päästää sinut valitsemaan paikka.” Herra Johansson murahti ja silmäili huonetta arvostelevasti. Hän huomasi kuinka vanha tapetti roikkui osin irti, talo oli tosiaankin paremmat päivänsä nähnyt ehkä kymmeniä vuosia sitten.
”Olen pahoillani, mutta tämä oli syrjäisin, jonka tiesin.” Gerd sanoi anteeksi pyytävään sävyyn.
”Oliko sinun pakko raahata se nainenkin tänne?” Herra Johansson sanoi ja katsoi Gerdiä ylimielisesti ja päätti mielessään, että tämä saisi hankkiutua naisesta eroon. ”Hankkiudu hänestä eroon, tai pistän jonkun muun asialle.” Hän lisäsi kylmästi.
”Ei, eno. Hänet jätetään rauhaan.” Gerd sanoi ja katsoi järkähtämättömänä enoonsa. ”En suostu siihen.” Hän lisäsi, eikä hän enää teeskennellyt.
”Varo, etten muuta mieltäni sinunkin suhteen.” Herra Johansson tiuskaisi hienoista kiukkua äänessään.
”Minä en välitä! En halua olla enää sinun heittopussisi.” Gerd ärjäisi ja jokin odottamaton nosti päätään hänen sisällään.
”Vai niin.” Herra Johansson sanoi tunteettomasti. ”Käyn nyt katsomassa häntä ja sitten keskustelisin Herra Robinsonin kanssa.” Hän lisäsi.
He astelivat ylös natisevat askeleet ja olohuoneesta kantautui yhä tuo kaunis melodia.
”Täytyy sanoa, että soittajalla on hyvä maku.” Herra Johansson sanoi heidän astellessaan ylös.
”Niin on, mutta häntä et sotke bisneksiisi.” Gerd ärähti. Ei, hän ei antaisi tuon vanhan mustekalan kietoa lonkeroitaan sisarensa ympärille.
”No miksi sitten hän on täällä?” Herra Johansson kysyi.
”Sitä voisin kysyä sinulta.” Gerd sanoi ja mulkaisi enoaan hyytävästi. ”Sinun alaisesi toivat hänet tänne.” Hän lisäsi.
”Ah, niin unohdin, hän on täällä siltä varalta, että minun pitäisi suostutella sinua, sillä luulen, ettei muu enää auta.” Herra Johansson sanoi pehmeästi.
”Saisit päästää Alexandran menemään.” Gerd sanoi.
”Ei, hän pysyy täällä ja sinä pysyt täällä.” Herra Johansson sanoi yhä ystävälliseen sävyyn, vaikka silmät kertoivatkin muuta.
Gerdin teki kovasti mieli haistattaa enolleen pitkät, muttei tohtinut. Ääneti he nousivat viimeisetkin askeleet ja kääntyivät sivukäytävään. Gerd asteli eräälle ovelle ja avasi sen. Hän astui huoneeseen ja Herra Johansson seurasi.

Susanne nousi katsomaan, keitä tulijat olivat ja synkistyi nähdessään taas Gerdin. Mitä tämä nyt oli vailla ja kuka oli tuo jääsilmäinen mies hänen seurassaan.
Susanne oli vaiti ja seurasi tilannetta huolestuneena ja toivoi, että voisi jotenkin livahtaa avoimesta ovesta.

Herra Johansson katsoi Susannea nenänvarttaan pitkin ja ajatteli, miten tuo saamaton sisarenpoika saattoi haaskata aikaansa naisiin.
”Gerd hoitele hänet.” Herra Johansson sanoi tylysti. ”Hän on nähnyt minut, enkä soisi tänne jäävän todistajia.” Hän lisäsi kalseasti.
Susanne tunsi sydämensä hyppäävän kurkkuunsa kuullessaan tuo jääsilmäisen miehen sanat.
Gerd kääntyi enonsa puoleen ja mulkoili tätä jäätävästi.
”Ei, minä en tee sitä.” Gerd sanoi matalasti, jäänsiniset silmät vihaa leiskuen.
”Voi kyllä teet.” Herra Johansson sanoi ja hänen ilmeensä muuttui häijyksi. ”Tai minä teen sen itse.” Hän sanoi ja kiinnitti äänenvaimentimen pistooliinsa.
”En voi antaa sinun tehdä sitä!” Gerd ärjäisi ja loikkasi yllättyneen enonsa kimppuun.
Susanne huomasi tilaisuutensa tulleen, nousi sängyltä ja tappelijoita vältellen luikahti ulos ovesta.
Hän tunsi viileät lattialankut paljaiden jalkojensa alla kiirehtiessään eteenpäin pitkin käytävää. Hän halusi löytää Robinsonin ja päästä ulos tästä talosta.
Takaa kuului kolinaa ja kiroilua. Hetken oli hiljaista, mutta pian tuon hiljaisuuden rikkoi kaksi poksahdusta muistuttavaa ääntä. Musiikki oli tauonnut ja alhaalla oli odottava hiljaisuus, niin kuin tuo soittaja olisi kuunnellut, mitä ylhäällä tapahtui.
Susanne joudutti askeliaan ja huomasi tulleensa umpikujaan. Käytävä päättyi oveen, jonka kahvaan Susanne tarttui ja kiskaisi. Hänen hämmästyksekseen ovi aukesi ja hän kiirehti sisälle.
Joku istui pöydän ääressä ja katsoi hämmästyneenä Susannea.
”Arthur!” Susanne huudahti ja juoksi tämän luokse.
”Susanne, mitä on tekeillä?” Robinson kysyi ja katsoi hengästynyttä naista.
”Ei ole aikaa selittää, paetaan, kun vielä voimme.” Susanne sanoi ääni murtuen.
”Auta minut sitten tuohon pyörätuoliin.” Robinson sanoi ja vilkaisi nopeasti ovelle, kuin varmistakseen, ettei sieltä ollut tulossa ketään.
Susanne vei pyörätuolin aivan Robinsonin viereen ja tuki tätä, kun tämä hivuttautui pyörätuoliin, joka nitisi uhkaavasti.
He eivät ehtineet liikahtaa paikaltaan, kun ovi aukkoon ilmestyi Herra Johansson ase kädessään ja silmät vaarallisesti loistaen.
Robinson nappasi pöydältä muistivihkon ja alkoi tyynesti repiä sitä suikaleiksi.
”Mitä te teette?” Herra Johansson kysyi uhkaavalla äänen sävyllä.
”Miltä näyttää ja tiedätte minne voitte tämän silpun työntää.” Robinson tokaisi ja nappasi seuraavaksi pöydältä papyrukset ja kartan ja rusensi ne tomuksi, hauraita kun olivat.
”Te olette mieletön, tuhositte juuri omaisuuden.” Herra Johansson älähti.
”Entä sitten.” Robinson sanoi edelleen rauhallisesti. ”Nuo tiedot ovat vielä muistissani, mutta te ette niitä tietoja tule saamaan.” Hän lisäsi uhmakkaasti.
”Sitten minulla ei ole vaihtoehtoja.” Herra Johansson sanoi kylmästi ja veti mustat nahkahanskat käteensä ja pyyhki pistoolin huolellisesti, ettei siihen jäänyt ainoatakaan sormen jälkeä.
Robinsonin sormet tavoittivat Susannen sormet ja he pitelivät tiukasti toisiaan kädestä kiinni.
Kumpikin katsoi toisiaan ja katse kertoi enemmän kuin tuhat sanaa milloinkaan.
”Yhdessä.” Robinson sanoi hiljaa.
”Niin, yhdessä.” Susanne henkäisi ja kyynel karkasi hänen poskelleen, josta Robinson sen kevyesti pyyhkäisi.
Samassa käytävältä kuului epävarmat laahaavat askeleet ja pian Gerd ilmaantui ovelle. Hänen valkoisen paitansa rintamuksessa oli kaksi punaista länttiä ja hänen hengityksensä rohisi.

No niin tässä taasen jatkopalanen, joka jäin aikasta jännään kohtaan ja on aah...varsin melodramaattinen ja ihanan harlekiiniamainen.. thih. :D
No mutta jatkakaatten.

Edith.... hienosäätöä...
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 25.10.07 - klo:17:50
”Niin, yhdessä.” Susanne henkäisi ja kyynel karkasi hänen poskelleen, josta Robinson sen kevyesti pyyhkäisi.
Samassa käytävältä kuului epävarmat laahaavat askeleet ja pian Gerd ilmaantui ovelle. Hänen valkoisen paitansa rintamuksessa oli kaksi punaista länttiä ja hänen hengityksensä rohisi.

”Älä luulekaan, että antaisin sinun vahingoittaa Susannea. Pysy paikallasi, tai saat maistaa nyrkkiä”, Gerd vingahti ja hänen silmissään salamoi raivo.

Herra Johansson käänsi katseensa hitaasti ja loi kylmän katseen sisarenpoikaansa. Ylimielinen ilme kasvoillaan mies käänsi kädessään olevan aseen piipun kohti Gerdiä ja laukaisi. Vaimea paukahdus rikkoi kauhistuneen hiljaisuuden ja Susanne hengähti säikähtäneenä. Gerdin onnistui väistämään luotia melkein kuin vahingossa niin, ettei luoti osunut mieheen juuri ollenkaan. Se vain hipaisi korvanlehteä, jättäen punaisen vuotavan haavan ihoon. Gerdin silmät laajenivat ja hän kohotti tärisevät kätensä korvalleen.
 
”Vai, et sinä saanut tarpeeksi. Tästä saat lisää, että pysyt hiljaa”, Herra Johansson sanoi viileällä äänellä ja ojensi piipunsuun uudelleen Gerdiä kohti. Gerd katsoi edessään ammottavaa mustaa piipun suuta paikoilleen jähmettyneenä. Susanne huomasi tilaisuutensa tulleen kun kylmänviileä gangsteri otti muutaman askelen kohti Gerdiä.

”Tällä kertaa en ammu ohi.” Mies jatkoi kylmänrauhallisesti ja hänen silmänsä kiilsivät uhkaavina.
Susanne tempaisi kirjoituspöydän edessä olevan tuolin ja iski sen täydellä voimalla Herra Johanssonin arvokkaaseen takaraivoon. Kuului ilkeä räsähdys ja mies putosi likaiselle lattialle ääntäkään päästämättä.

Nuori nainen päästi suustaan kauhistuneen parkaisun kun hän näki enonsa kaatuvan maahan tiedottomana. Hän oli hiipinyt hiljaa katsomaan, mitä oikein oli tekeillä ja näky sai hänet säikähtämään pahanpäiväisesti. Gerd kääntyi katsomaan sisartaan kasvot kalpeina.
” Alexandra, olen pahoillani. Olisin halunnut säästää sinut tältä kaikelta.” Mies kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä ja ojensi kätensä sisartaan kohti. Alexandra ryntäsi veljensä luokse ja nyyhkäisi surkeana. Gerd tunsi voimiensa vähenevän ja hänen täytyi nojata seinää vasten, pysyäkseen pystyssä.

Susanne katsoi helpottuneena Robinsonia, sillä Gerdin väliintulo oli pelastanut heidän henkensä. Robinson puristi hellästi Susannen sormia, jotka etsiytyivät hänen käteensä vaistomaisesti.
"Robinson.. minä..", Susanne yritti sanoa, mutta hänen äänensä murtui tunteiden voimasta.
"Niin minäkin sinua", Robinson täydensi ja katsoi naista hellästi.


Näin lyhyt tästä sitten tuli tällä kertaa..
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 25.10.07 - klo:18:35
Susanne katsoi helpottuneena Robinsonia, sillä Gerdin väliintulo oli pelastanut heidän henkensä. Robinson puristi hellästi Susannen sormia, jotka etsiytyivät hänen käteensä vaistomaisesti.
"Robinson.. minä..", Susanne yritti sanoa, mutta hänen äänensä murtui tunteiden voimasta.
"Niin minäkin sinua", Robinson täydensi ja katsoi naista hellästi.


Gerd huomasi tämän ja tajusi sen minkä hänen olisi pitänyt jo nähdä aikaisemmin. Asian valkeneminen teki kipeämpää kuin luotien jättämät reiät, mutta hän ei silti voinut riistää Susannelta tämän onnea ja onnellisena hän halusi tämän nähdäkin.
”Susanne, nyt ymmärrän ja pyydän anteeksi.” Gerd sanoi totinen ja vilpitön ilme kasvoillaan. ”Näen että olet onnellisempi hänen kanssaan.” Hän lisäsi ja valahti hieman alaspäin seinää pitkin.
”Niin olen, mutta etpä sinäkään ole järin kauniisti käyttäytynyt." Susanne sanoi ja katsoi nyt ystävällisesti Gerdiä. ”Mutta luulen, että sisaresi tarvitsee sinua enemmän kuin minä.” Hän lisäsi lämpimästi ja kääntyi Alexandran puoleen. ”Alexandra, hakisitko apua tänne, Gerd pitää saada sairaalaan ja tuo herra virkavallan huostaan.” hän sanoi.
”Hyvä on.” Alexandra vastasi ja kysyi. ”Entä eno?”
”Älä sinä hänestä välitä.” Gerd sanoi. ”Hän sai mitä ansaitsi, sillä on varsinainen konna.” Hän lisäsi ja heitti halveksivan katseensa enoonsa.
Alexandra nyökkäsi hyväksyvästi ja lähti astelemaan kohti portaita ja hävisi pian näkyvistä. Gerdin voimat pettivät ja hän lysähti lattialle, yhä seinään nojaten.
Aivan yllättäen Herra Johansson alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä ja he tiesivät, ettei tämä olisi kovinkaan mielissään saamastaan käsittelystä.
”Menkää.” Gerd sanoi hiljaa. ”Jättäkää hänet minun huolekseni.” Hän lisäsi.
”Mutta…” Susanne aloitti.
”Menkää!” Gerd sanoi kovemmalla äänellä ja katsoi pyytävästi Susannea, sillä ei halunnut, tämän jäävän toista kertaa enonsa armoille.
Ääneti Susanne työnsi pyörätuolia, jossa Robinson istui ja väisti nipin napin herra Johanssonin. He etenivät pitkin käytävää ja tulivat viimein porrastasanteelle.
”Miten ihmeessä saan sinut alas portaita?” Susanne ihmetteli ääneen ja kääntyi sitten katsomaan käytävää, sillä oli kuullut vaimean pamahduksen. ”Gerd.” Hän henkäisi, sillä tiesi, mitä tuo pamaus tarkoitti.
Hetken kuluttua alkoi kuulua lähestyviä askelia, jotka lähestyivät ja samanaikaisesti joku aseistettu mies syöksyi pääovesta sisälle.
Siinä he seisoivat ja odottivat mitä tuleman piti. Robinson ei yrittänytkään pyytää Susannea lähtemään, sillä tämä ei olisi kuitenkaan suostunut.
Alexandra aikoi juosta takaisin, kun Susanne nappasi kiinni tytön käsivarresta ja etsi tätä menemästä.
"Alexandra, älä mene sinne." Susanne sanoi ja esti tätä syöksymästä käytävään.
"Ei, päästä" Alexandra huusi itkuisella äänellä.
"En voi." Susanne sanoi lempeästi ja yritti nopeasti miettiä mitä tekisi.
"Entä Gerd?" Alexandra kysyi.
"Luulen, siis jos olen oikeassa, ettei häntä voi enää auttaa." Susanne sanoi hiljaa. "Minä..." Hän jatkoi, mutta keskeytti, kun näki herra Johanssonin astuvan tasanteelle.
"Valehtelet." Alexandra sanoi itkuisella äänellä.
"Ei hän valehtele." Sanoi Herra Johansson, joka astui näkyviin. "Sinun kelvoton veljesi, sanoi ikäviä asioita, ennen kuin päästin hänet kitumasta." Hän jatkoi tunteettomasti. "Ah ja Fräulein Graft, teitä saanen kiittää saamastani päänsärystä." Hän lisäsi kääntyen Susannen puoleen, silmät jäisinä viiruina.
Robinsonin ilme kiristyi ja hänen sormensa puristuivat lujasti pyörätuolin käsinojiin, kun hän kuunteli miten tuo mies puhutteli Susannea. Kun Herra Johanson, ei huomannut, Robinson vinkkasi Alexandraa tulemaan lähemmäksi.
"Alexandra." Robinson kuiskasi ja vilkaisi nopeasti Johanssonia ja toivoi, ettei tämä hoksaisi. "Pakene kun vielä voit."
Alexandra nyökkäsi varovasti ja juoksi nopeasti alas ja olohuoneeseen.
"Luuletteko, etten löydä häntä sieltä." Herra Johansson sanoi ivallisesti ja kääntyi katsomaan Robinsonia.

No niin, tässäpä jatkopalanen, josta nyt ei kauhian pitkää tullut...
Jatkakeehan

Edith... hienosäätöä taas ja taas :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 26.10.07 - klo:20:39
"Alexandra." Robinson kuiskasi ja vilkaisi nopeasti Johanssonia ja toivoi, ettei tämä hoksaisi. "Pakene kun vielä voit."
Alexandra nyökkäsi varovasti ja juoksi nopeasti alas ja olohuoneeseen.
"Luuletteko, etten löydä häntä sieltä." Herra Johansson sanoi ivallisesti ja kääntyi katsomaan Robinsonia.


Robinson kohautti olkapäitään ja katsoi miehen arvokasta olemusta. Herra Johanssonin ulkoinen olemus ole täydellisessä ristiriidassa tämän luonteen kanssa, vain miehen kylmät silmät paljastivat pinnan alla piilevän totuuden.

Ja juuri sillä hetkellä nuo kylmät silmät muuttuivat äkkiä uskomattoman lämpimiksi, eikä tarkkasilmäisinkään sivustakatsoja olisi löytänyt niistä hetkeä aikaisemmin loistanutta raakuutta, ellei olisi tiennyt niiden piileskelevän noiden silmien sinisissä syvyyksissä. Miehen olemus oli edelleen arvonsa tietävä ja miehen erittäin kohtelias äänensävy oli suunnattu portaiden alapäässä seisovaan mieheen, joka katseli valppain silmin portaissa olevia henkilöitä.

”Voinko olla avuksi, hyvä herra?” Herra Johanssonin kasvot olivat silkkaa hymyä.
Alapuolella seisova mies näytti arvioivan tilannetta ja hetken aikaa paikalla olevat erehtyivät luulemaan, ettei mies ollut kuullut kysymystä laisinkaan.

Herra Johansson siirtyi Susannen viereen, työnsi naisen lempeällä eleellä pyörätuolin edestä ja tarttui Robinsonin pyörätuolin kahvoihin. Susannen suu loksahti auki kun herra Johansson alkoi varovaisesti kuljettaa Robinsonia alaspäin askelma askelmalta, pyöriä eteenpäin hivuttaen.

Alapuolella oleva mies liikahti hieman taaksepäin ja katsoi tulijoita edelleen tarkkaavaisesti. Herra Johansson laskeutui arvokkaasti ja sai toimenpiteen näyttämään niin perin luontevalta, että Susannen täytyi miettiä hetki, tajutakseen mitä oli tapahtunut. Mies piti yllä esitystä, voidakseen hämätä alakerrassa seisovaa kuokkavierasta ja saadakseen tapettua hetken verran aikaa.

Susanne ei uskaltanut sanoa sanaakaan, ettei mies irrottaisi otettaan Robinsonin pyörätuolista. Hänelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata miehen vanavedessä äänettömästi ja valmistautua hyökkäämään miestä kohti tarvittaessa. Myös Robinson oli tajunnut mitä oli tapahtumassa ja hän varautui ikävään putoukseen, jos herra Johansson päästäisi otteensa irti.

Kuokkavieras rykäisi ja alkoi yllättäen puhua.
”Anteeksi häiriö, mutta ovi oli avoinna, joten uskallauduin tulemaan sisään kun kukaan ei vastannut koputukseeni. Voisinko mahdollisesti lainata puhelintanne. Autoni hajosi tuonne isommalle tielle, enkä saa sitä kuntoon omin voimin.” Mies luotti siihen, ettei yläkerrasta tuleva herrasmies ollut kuullut sisään tunkeutumista. Mies oli päättänyt huijata herra Johanssonia, voidakseen suorittaa pidätyksen mahdollisimman siististi. Eikä hän sitä paitsi halunnut sotkea sivullisia mahdolliseen sotkuun, mikä syntyisi pidätystilanteesta.

Herra Johanssonista huokui mitä lämpimin ystävällisyys.
”Sepä ikävä tapaus. Tietenkin voitte soittaa. Puhelin on tuolla oleskelutiloissa. Jos sallitte, niin näytän teille missä se on.” Mies vastasi.

Robinsonin suupielet vetäytyivät tiukaksi viivaksi ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Hän ei voinut ymmärtää, miten tuo kiero mies saattoi niin hyvin peittää pahan luontonsa ja hämätä sivullisia niin helposti. Hän ei kuitenkaan tiennyt totuutta. Alapuolella odotteleva mies kun ei ollut oikeasti viaton ohikulkija, vaan heitä pelastamaan tullut Interpolin Egyptin osaston agentti, joka tiesi totuuden herra Johanssonista. Talon ympärys oli piiritetty heidän tietämättään ja suurin osa Johanssonin vartijoista oli tehty vaarattomiksi. Suurin osa, mutta ei kaikki. Muutama mies oli onnistunut välttämään lainkouran ja lymyili nyt rakennuksen sisäosissa.

Herra Johanssonin silmiin ilmestyi ennakoiva välähdys, kun hän lähestyi agenttia teeskennellyn ystävällisesti. Miehen sormet puristivat tiukemmin pyörätuolin kahvoja. Susanne näki miehen valkeat rystyset ja aavisti, mitä tämä suunnitteli. Naisen silmiin osui myös ase, joka pullotti miehen taskussa. Se oli sujautettu vaivihkaa sinne odottamaan oikeaa hetkeä. Susanne kulki aivan miehen takana ja kurotti kätensä vaivihkaa miehen housuntaskua kohti. Vain muutama sentti ja ase olisi naisen hyppysissä..

Noh, jatkahan..
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 26.10.07 - klo:22:10
Naisen silmiin osui myös ase, joka pullotti miehen taskussa. Se oli sujautettu vaivihkaa sinne odottamaan oikeaa hetkeä. Susanne kulki aivan miehen takana ja kurotti kätensä vaivihkaa miehen housuntaskua kohti. Vain muutama sentti ja ase olisi naisen hyppysissä. Mutta pahaksi onneksi Herra Johansson sattui kääntymään, vilkaistessaan oleskeluhuoneeseen. Salamannopeasti Susanne veti kätensä pois ja oli kuin ei olisi mitään yrittänytkään.
’Hemmetti.’ Susanne manasi ääneti ja mietti mitä tekisi, sillä se olisi tehtävä nopeasti. Kun mies taas kääntyi keskustelemaan Karimin kanssa, Susan päätti yrittää uudestaan ja hämmästyi nähdessään Karimin nyökkäävän lähes huomaamattomasi, kuin hyväksyen Susannen puuhat.
Karim itse taas kiinnitti Herra Johanssonin huomion itseensä, jotta Susanne saattoi rauhassa viedä tämän aseen.
Susanne vilkaisi nopeasti Robinsonia ja tämä nyökkäsi myös ja se kannusti Susannea yrittämään tarmokkaammin. Hän kurotti kohti näkyvää aseen perää, kunnes sormenpäät osuivat kylmään aseen perään, kiipivät hieman pidemmälle ja puristuivat sen ympärille. Nopeasti Susanne kiskaisi aseen itselleen ja ehti juuri vetää asetta pitelevän kätensä selkänsä taakse, kun Johansson kääntyi katsomaan epäluuloisesti.
Susanne yritti näyttää siltä kuin olisi koko ajan ollut aloillaan, vaikka hänestä tuntuikin, että herra Johansson näki hänen lävitseen.

Aivan yllättäen oleskelu huoneesta alkoi kuulua melua ja pian näkyviin tuli mies, joka piteli Alexandraa tiukasti otteessaan ja osoitti aseella tämän ohimoa.
"Scheisse.” Herra Johansson manasi ja tavoitteli omaa asettaan, vain huomatakseen, ettei se enää ollutkaan taskussa.
Yhä pidellen kiinni pyörätuolista hän kääntyi katsomaan Susannea ja huomasi tuijottavansa oman aseensa piippuun.
”Fräulein Graft, jos te ammutte minua, otteeni saattaa irrota pyörätuolista ja tehän tiedätte mitä siitä seuraa.” Hän sanoi hienoista uhkaa äänessään, vaikka näennäisesi vaikuttikin ystävälliseltä. ”Antakaa ase minulle, sillä teistä ei ole ampumaan.” Hän lisäsi tuolla vaarallisen lempeällä äänellä.
”Älkää olko niin varma, te saatte kuulan hienoon kalloonne sillä sekunnilla kun päästätte irti.” Susanne sanoi kylmästi, vaikka asetta pitelevä käsi tärisikin. Hän ei ollut vielä koskaan ampunut ketään, eikä hän sitä tekisikään, ellei olisi aivan pakko. ”Tiedän kyllä mitä suunnittelitte, enkä anna teidän tehdä sitä. Huomaan, ettette te nyt niin hyvä näyttelijä ole kuin luulette.” Hän lisäsi ääni aavistuksen värähtäen ja katsahti sitten nopeasti Robinsoniin, joka oli koko ajan pitänyt tiukasti kiinni käsinojista.
”Hyvä on Fräulein.” Herra Johansson sanoi yhä tuohon vaarallisen lempeään sävyyn, jolla oli niin monet jo onnistunut pettämään ja tuhoamaan. ”Ehkä on parempi, että tottelen teitä, sillä kutsumaton vieraammekin tuntuu ihmettelevän käytöstämme.” Hän lisäsi silmät pahantahtoisesti välähtäen. Samalla hän viestitti pikaisella eleellä olohuoneesta tulleelle miehelle, että perääntyisi takaisin oleskelutilaan odottamaan.
Tämän jälkeen hän Susannen ihmeeksi totteli ja kuljetti Robinsonin tuolin alas viimeisetkin portaat.
”No niin fräulein Graft, hän on turvallisesti alhaalla.” Herra Johansson sanoi ja kääntyi katsomaan Susannea. ”Saisinko aseeni takaisin.”
”Ette.” Susanne sanoi yhä osoittaen aseella herra Johanssonia.
Nyt Karim päätti puuttua tilanteeseen, kun herra Johansson oli aseeton ja siinä hänen ulottuviltaan.
”Kiitän teitä siitä, että olisitte antanut minun lainata puhelintanne, mutta minun täytyy ikävä kyllä pidättää teidät.” Karim sanoi ja kaivoi esiin aseensa, sekä virkamerkkinsä. ”Ja jos nyt pyytäisitte alaistanne päästämään neiti Kaufmanin vapaaksi.” Hän lisäsi nyökäten oleskelu tilaa kohden.
Herra Johansson katsoi Karimia myrkyllisesti, eikä aikaisemmasta ystävällisyydestä näkynyt enää jälkeäkään.
”Neiti Graft antakaa ase minulle.” Karim sanoi ja astahti lähemmäksi Susannea ojentaen samalla kätensä. ”Hän on jo kiikissä, joten minä hoidan tämän loppuun. ” Hän lisäsi rauhoittavasti.
Susanne laski kätensä ja oli jo ojentamassa aseen Karimille kun…

No niin tuli taas varsin tynkä jatkopala, mutta odotan jatkoa silti suurella mielenkiinnolla.
Jep, viimehetken lisäys... toivottavasti ei sotke seuraavan kirjoittelijan suunnitelmia. :)
Jatkakeehan..
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 28.10.07 - klo:12:41
Susanne laski kätensä ja oli jo ojentamassa aseen Karimille kun…

.. toisesta huoneesta kuului kolahdus ja vihainen manailu. Muutaman silmänräpäyksen verran Karimin huomio kiinnittyi tuohon ääneen. Vaikka tuo hetki oli lyhyt, se oli riittävän pitkä herra Johanssonille, joka iski aseen Susannen kädestä ja syöksyi kellarikerrokseen vievästä ovesta, kaataen hyökkäykseen varautumattoman Susannen ja Karimin kumoon mennessään.

”Pahus” Karim manaili noustessaan pystyyn. Vihaisena mies poimi lattialle liukuneen aseensa ja vilkaisi kellarikerrokseen vievää ovea.

Kolina toisessa huoneessa jatkui ja vaimea mutina kantautui heidän korviinsa. Karim poimi taskustaan radiopuhelimen ja kertoi tilanteen saamasta käänteestä, vilkuillen samalla huoneeseen, mistä ääni kantautui. Susannekin nousi seisomaan säikähdyksestä vapisten. Hän oli ihmeissään, eikä ymmärtänyt miten poliisivoimat olivat löytäneet heidät niin nopeasti. Ennen kuin Susanne ennätti kysyä asiaa mieheltä, kuului kovaääninen paukahdus toisesta huoneesta ja syntyi pahaenteinen hiljaisuus. Robinson puisteli päätään, ennakoiden Aleksandran epäonnista kohtaloa ja Karim nosti aseen piipun kohti huoneen oviaukkoa.

”Työnnä hänet tuonne portaikon taakse” Karim määräsi ja viittoi kädellään Susannea toimimaan. Susanne nyökkäsi kalpeana ja työnsi Robinsonin turvaan, sillä he todellakin olivat kuin keskelle huonetta sijoitettuja maalitauluja.

Karim käveli varovaisesti kohti oviaukkoa ja hänen kätensä osoitti vakaasti eteenpäin. Miehen olemus oli tyynen rauhallinen, eikä miehen kasvoilla ollut merkkiäkään hermostumisesta. Kukaan ei hyökännyt ovensuusta ja Karim sai rauhassa kurkistaa sisälle huoneeseen. Näky sai Karimin kulmat kohoamaan hämmästyksestä.

Aleksandra istui polviensa päällä ja osoitti kädet täristen aseella edessään makaavaa miestä. Miehen ympärille levinnyt verilammikko kieli luodin tehneen selvää jälkeä kohteestaan. Neitokaisen silmissä oli sulkeutunut katse ja hän näytti jotenkin poissaolevalta. Karim käveli naisen vierelle rauhallisin askelin ja otti hellästi aseen pois tytön kädestä.

”Se on ohi nyt. Ei ole enää mitään hätää, tuo mies ei tule enää koskaan tekemään mitään pahaa sinulle.” Karim sanoi lempeällä äänellä ja auttoi Aleksandran ylös lattialta. Tytön vartalo värisi järkytyksestä, mutta Karimin voimakkaiden käsivarsien tuki sai värinän vaimenemaan.

”Teidän on viisainta poistua tästä rakennuksesta ulkopuolelle. Siellä on kokonainen joukko aseistautuneita poliiseja, joiden suojissa te olette turvassa.” Karim sanoi ohjatessaan Aleksandran Susannen ja Robinsonin luokse. Susannen katse oli myötätuntoinen kun hän katsoi Aleksandraa.

”Minä voin huolehtia hänestä. Tule kultaseni, me viedään sinut turvaan”, Susanne lupasi ja työnsi Robinsonia kohti ulko-ovea. Karim katsoi heidän peräänsä kunnes ovi oli sulkeutunut ja tempaisi sitten kellariin vievän oven kovakouraisesti auki.

”Katsotaanpas millaisia lieroja tämä kostea kellari on syönyt syvyyksiinsä”, mies mutisi astuessaan kosteiden kiviseinien reunustamalle ja suurien hämähäkinseittien peittämälle porraskäytävälle.

Askelien kaiku vastaili aavemaisena kosteassa pimeydessä. Vaarallisen liukkaat portaat jyrkkenivät Karimin jalkojen alla matkalla kellarin synkkiin syvyyksiin ja hänen askeliaan valaisi vain haalea valon häivä, joka lankesi portaille auki jääneestä oviaukosta. Mies tiesi, että alhaalla häntä odotti väijytys ja tämän vuoksi hänen täytyisi olla valmistautunut äkilliseen hyökkäykseen. Miten, sitä mies ei vielä tiennyt itsekään, mutta sen hän tiesi, että herra Johansson oli saatava kiinni hinnalla millä hyvänsä.

Karimilla ei ollut aikaa hukattavaksi apuvoimien odottelemiseen, sillä herra Johansson oli aivan liian älykäs, ja jos hänelle antaisi aikaa ajatella, mies löytäisi nopeasti keinon kadota kuin maan nielemänä, mikä olisi erittäin ikävä takaisku Interpolin Egyptin osastolle. Tämän vuoksi Karim joudutti askeliaan kohti kaikennielevää pimeyttä…


Mitä seuraavaksi tapahtuu??
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 28.10.07 - klo:22:32
Karimilla ei ollut aikaa hukattavaksi apuvoimien odottelemiseen, sillä herra Johansson oli aivan liian älykäs, ja jos hänelle antaisi aikaa ajatella, mies löytäisi nopeasti keinon kadota kuin maan nielemänä, mikä olisi erittäin ikävä takaisku Interpolin Egyptin osastolle. Tämän vuoksi Karim joudutti askeliaan kohti kaikennielevää pimeyttä.
Hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan, sillä oli kuullut jotain. Hänen silmänsä tähysivät pimeyttä, mutta eivät tavoittaneet mitään epäilyttävää. Äkkiä aivan läheltä kuului askelia, jotka lähestyvät. Karim seisoi paikallaan ja kuunteli, hän tuskin uskalsi hengittää, ettei vain tuo kulkija huomaisi häntä.
Vaikka Karim olikin varuillaan ja valppaana, tuo toinen pääsi yllättämään hänet. Hän oli juuri aikeissa jatkaa matkaansa, kun jokin kova osui hänen päähänsä ja kaikki pimeni hänen silmissään.
Karim lysähti portaille ja kierähti pari viimeistä askelmaa alas ja jäi viileälle maalattialle makaaman.
Tuo toinen oli herra Johansson, joka nopeasti ja tottuneesti riisui Karimin aseista, nopeasti hän kipusi raput ylös ovelle asti. Hän katsoi oven raosta varovaisesti aulaan, joka vaikutti autiolta.
Äänettömästi Herra Johansson avasi kellarin oven ja suunnitteli jo seuraavaa siirtoaan, sillä ulkona hän tulisi ammutuksi. Mutta toisaalta, voisihan sitä käyttää hyväkseen, mikä olisikaan sen parempi kosto Robinsonille kuin se, että hän veisi mukanaan sen, joka oli tälle niin tärkeä, hän tuumi mielessään ja suunnitelma alkoi hiljalleen muotoutua. Kun hän oli varma, ettei siellä ollut ketään, hän astui aulaan ja asteli ulko-ovelle ja siitä kuistille.
Susanne, Robinson ja Alexandra olivat vielä kuistilla ja viileä tuuli sai kaksi heistä värähtämään ilman viileydestä.
Päätettyään mitä tekisi, herra Johansson harppasi parilla nopealla askeleella noiden kolmen luokse ja nappasi äkisti Susannea käsivarresta ja kiskoi tämän tiukasti lähelleen.
”Yksikin väärä liike ja hän saa kuulan kauniiseen kalloonsa.” Herra Johansson sanoi kylmästi osoittaen pistoolillaan Susannea päähän.

Talon piirittäneet miehet olivat valmiina tulittamaan kohti herra Johanssonia, mutta huomattuaan, että tällä oli toinen naisista vallassaan, he eivät voineet muuta kuin odottaa sopivaa hetkeä, jotteivät osuisi sivullisiin. He myös ihmettelivät, missä heidän johtajansa oli ja miten tuolla miehellä oli tämän ase.

Hitaasti Robinson käänsi tuolinsa ja katsoi Herra Johanssonia, joka piteli tiukasti Susannea otteessaan. Hän tiesi mitä mies aikoi ja mietti jo miten saisi vapautettua Susannen, sillä ei halunnut tämän joutuvan tulitukseen, joka varsin todennäköisesti syntyisi, kun Herra Johansson astuisi aseineen autolleen, ellei…
Niin ellei tämä käyttäisi Susannea päästäkseen pakoon, olihan hänen limusiininsa vielä pihassa.
”Herra Johansson, päästäkää hänet ja ottakaa minut tilalle.” Robinson sanoi ja vilkaisi Susanneen, joka pudisti päätään. ”Minusta ei ole teille vastusta, mutta Susanne taas on arvaamaton.” Hän lisäsi ja toivoi Johanssonin tyytyvän tähän.
”Arthur ei.” Susanne sanoi epätoivoisena.
”Susanne, näin on parempi.” Robinson sanoi hiljaa ja hänen kasvonsa näyttivät väsyneiltä.
”Voi kuinka liikuttavaa.” Herra Johansson sanoi tarkoittamatta sitä lainkaan, silmät kylminä kuin jää hän katseli Robinsonia ja mietti uudelleen suunnitelmaansa.
Robinson puolestaan, tunsi miten selän jomotus koveni ja olo alkoi olla hieman huono. Myös Susanne näki tämän ja epäili, että haava oli varmaankin päässyt tulehtumaan, kun sitä ei ollut putsattu vuorokauteen.
Kiukku alkoi taas nostaa päätään ja Susannen oli vaikea olla aloillaan, olla rimpuilematta ja pistämättä hanttiin herra Johanssonille. Mutta hän ei uskaltanut, sillä pelkäsi, että tämä ampuisi tai vielä pahempaa, että tämä ampuisi Robinsonia. Ei, sitä hän ei antaisi tuon lieron tehdä.
”No, miten on herra Johansson.” Robinson kysyi ilmeettömänä, eikä aikonutkaan näyttää tälle miten huonosti hän oikeastaan voi.
”Enpä tiedä, olisi paljon helpompaa päästää teidät kärsimyksistänne.” Herra Johansson sanoi kylmästi ja käänsi aseensa piipun kohti Robinsonia.
Robinson katsoi herra Johanssonia tyynesti, kuin olisi hyväksynyt kohtalonsa. Tämän jälkeen hän käänsi katseensa Susanneen, joka vastasi lämpimällä katseella, jossa epätoivo, pelko ja suru vaihtelivat.
”Arthur…” Susanne aloitti, mutta suuri tunnekuohu tukahdutti loput sanat. Hän tiesi mitä Robinson oli tekemässä ja sen ajatteleminen sai kyyneleet vierimään hänen poskilleen. ”Ei… ole kiltti, älä anna hänen tehdä sitä.” Susanne jatkoi melkein kuiskaten, kyynelten kimmeltäessä hänen silmissään.
Tiukasti, mutta lempeästi Robinson vastasi Susannen katseeseen, muttei vieläkään sanonut mitään, sillä ei uskaltanut. Ehkä siksi että pelkäsi murtuvansa, kun piti pysyä lujana, edes sen vähäisen hetken, joka hänelle vielä suotiin.
”Susanne, minä…” Robinson aloitti hiljaa lempeällä ja väsyneellä äänellä, mutta herra Johansson keskeytti hänet.
”Jo riittää tämä löpinä.” Hän sanoi kärsimättömänä ja hän puristi liipaisinta hieman lujemmin. ”On aika viedä tämä päätökseen.” Hän totesi hienoista uhkaa äänessään ja painoi liipaisinta, Robinsonin katsoessa häneen tyynenä, vaikka silmät kertoivatkin vallan muuta.
Kuului vaimea pamaus ja luoti kiisi halki ilman osuen kohteeseensa.

Miehet piiloissaan hätkähtivät, olivat valmiina, mutteivät vieläkään uskaltaneet tulittaa, sillä nuo kolme sivullista olivat yhä tiellä. He eivät voineet muuta kuin katsoa, miten tuo hieno herra kylmästi ampui pyörätuolissa istuvaa miestä.
Jokainen oli valmiina ampumaan, muttei voinut, piti odottaa parempaa tilaisuutta.

Hetken, vain pienen hetken Robinson katsoi lempeästi Susannea, kunnes valo silmissä sammui ja luomet painuivat kiinni. Koko hänen olemuksensa tuntui lyyhistyvän tuolissa, käsinojia puristaneet kädet rentoutuivat ja roikkuivat hervottomina yli reunojen.
Susanne ei voinut kuin katsoa voimattomana, miten hänen rakkaimpansa hiipui pois.
”Ei…” Hän henkäisi ja nyyhkäisi uskomatta näkemäänsä. ”Arthur…” hän kuiskasi hiljaa ja toivoi saavansa vastauksen, vaikka tiesi sen olevan mahdotonta. Ei vastausta, vain syvä rikkumaton hiljaisuus, joka lankesi pihalle painostavana.
Alexandra seisoi paikallaan ja katseli tapahtumia kyynelten valuessa poskille, sillä nyt hän vasta käsitti millainen julmuri eno oli. Miten se mies, joka hänen ollessaan lapsi, oli lukenut satuja ja peitellyt sänkyyn ja joka oli ollut niin kiltti, oli muuttunut tuollaiseksi hirviöksi? Tuo mies, joka nyt seisoi ase kädessään, oli kaukana Alexandran lapsuusmuistojen miehestä. Mitä tapahtui sille mukavalle miehelle, miksi hän tuollaiseksi muuttui? Alexandra mietti ja katseli enoaan epäuskoisena.
”Eno, miksi?” Hän kysyi ääni värähtäen. ”Miksi Gerd? Miksi hän?” Alexandra kysyi hiljaa nyyhkäisten ja osoitti Robinsonia.
Herra Johansson ei vastannut, sillä ei mielestään ollut velvollinen selittämään tekemisiään tytölle. Hänellä oli juuri nyt parempaakin tekemistä. Piti pitää vanki aloillaan ja katsoa, että tämä varmasti olisi tiellä, niin etteivät nuo piilossa olevat miehet pysyisi tulittamaan. Niin herra Johansson tiesi oikein hyvin, miten noita miehiä oli ohjeistettu.
Kului vielä tovi tuota painostavaa hiljaisuutta, kunnes Susanne viimein tajusi sen, minkä oli sisimmässään jo tiennyt ja se iski häneen musertavalla voimalla.
”Ei!” Hän parahti ja tuo parahdus kiersi hiljaisessa pihassa kaikuna, joka kertasi hänen tuskansa. Susanne olisi lyyhistynyt polvilleen, jos ei olisi ollut herra Johanssonin tiukassa otteessa.
Susanne yritti rimpuilla itsensä vapaaksi, päästäkseen Robinsonin luokse, muttei onnistunut.
”No, älähän yritä livistää.” Herra Johansson sanoi tuolla pelottavan lempeällä äänellä. ”Sillä saat luvan auttaa minut pakoon.” Hän lisäsi pehmeästi, sivellen pistooli piipulla Susannen poskea.
”Minä en auta sinua, senkin sika!” Susanne sihahti kiukkuisena ja alkoi nyt tosissaan pistää vastaan. ”Sinä toistat alaistesi virheitä. He ovat kuolleet tai jääneet kiinni ja niin käy sinullekin.” Hän lisäsi myrkyllisesti.
”Luuletko, että olisin niin tyhmä.” Herra Johansson sanoi rauhallisesti. ”Nyt liikkeelle, jos saan pyytää, ettei minun tarvitse päästää sinuakin kärsimyksistäsi.” Hän lisäsi kylmästi ja yritti kiskoa Susannen mukanaan alas ne pari porras askelmaa ja viedä limusiinille, joka yhä odotti siinä mihin se oli jätetty.
”En välitä.” Susanne sähähti kiukkuisena ja harasi yhä vastaan.
”Sitten ette jätä minulle vaihtoehtoja Fräulein.” Herra Johansson sanoi hyytävästi.

No niin jäipäs taas melkoisen hankalaan kohtaan....
Hmm... tekisi mieleni tuota hieman jatkaa, kun on idea, mutta kun en tiedä, sotkeeko se sitten seuraavan kirjoittajan suunnitelmia.
No kirjoitinpa sen pätkän kumminkin, ilkeä minä... Myönnettäköön, että liikutuin itsekin kirjoittaessani tuon pätkän, sillä näin sen kuvina mielessäni, tosi vahvoina kuvina. Toivottavasti en nyt sotke seuraavan kirjoittajan suunnitelmia.
Pieni lisäys... ehkä on vielä toivoa, vai onko? Seuraava kirjoittelija päättäköön...
Jatkakeehan

Edith... Hienosäätöä... taas vaihteeksi, kun huomasin tehneeni mokan ja vähän vielä lisää... nyt pitäisi tarinan luistaa tökkimättä... yhä edelleen odotan jatkoa. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 30.10.07 - klo:14:35
”Nyt liikkeelle, jos saan pyytää, ettei minun tarvitse päästää sinuakin kärsimyksistäsi.” Hän lisäsi kylmästi ja yritti kiskoa Susannen mukanaan alas ne pari porras askelmaa ja viedä limusiinille, joka yhä odotti siinä mihin se oli jätetty.
”En välitä.” Susanne sähähti kiukkuisena ja harasi yhä vastaan.
”Sitten ette jätä minulle vaihtoehtoja Fräulein.” Herra Johansson sanoi hyytävästi.


Mies painoi piipun kyljen Susannen takaraivoon ja tarttui naista tiukasti kiinni kurkusta. Susanne henkäisi kivusta ja joutui liikahtamaan miehen kovakouraisessa otteessa eteenpäin juuri sen verran kuin mies tarvitsi yltääkseen limusiinin sisälle turvallisesti. Herra Johansson pääsi sisään, mutta ei päästänyt Susannea käsistään vaan iski naisen tajuttomaksi nyrkillään ja veti hänet limusiinin sisään kylmänrauhallisesti.

”Sano virkavallalle terveiseni ja muista mainita, että tämän naisen kohtalo on heidän käsissään. Jos näen, että minua jäljitetään en vastaa seurauksista.” Herra Johansson sanoi kalsealla äänellä. Jäiset silmät välähtivät ja mies katosi limusiiniin syvyyksiin, mustankiiltävän oven sulkeutuessa Aleksandran edestä.

Tyttö jäi seisomaan surullisena. Limusiini kaasutti halki pihan ja katosi pölyisen tien mutkasta tyylikkäästi liukuen. Poliisit ryntäsivät kuistille ja tyttö toisti enonsa sanat ilmeettömin kasvoin. Pian saapui paikalle helikopteri, jonka siivet paukuttivat ilmaa kiivaasti ja siivistä syöksyvä ilmavirta painoi alas vihreän kasvillisuuden, näyttäen siten voimansa suuruuden.

Susanne makasi limusiinin takaosissa tajuttomana ja oli täysin tiedoton tapahtumien saamasta käänteestä. Herra Johansson puristeli käsiään vuoronperään nyrkkiin ja sihisi suustaan sanoja, joiden lausuminen oli kaukana hyvistä tavoista. Erääseen risteykseen saavuttuaan mies hiljensi viimein, avasi ikkunan ja tervehti kohteliaasti tienlaidassa kulkevaa vanhusta, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Limusiinin kiiltävä konepelti kääntyi eräälle hyvin vanhalle soratielle, joka alkoi loivasti kohota ylöspäin kohti korkeita kumpareita ja hylättyjä kaivoskuiluja. Miehellä oli suunnitelma, joka pelastaisi hänet pinteestä.

Viileä tuulenvire tulvahti Susannen kasvoille ja hän alkoi heräillä syvästä tiedottomuuden tilastaan. Nopeasti naisen mielessä välähtelivät tapahtumien muistot. Silmäripset rävähtivät auki ja niiden välistä leimusi puhdas raivo. Herra Johansson ei nähnyt, että Susanne oli vironnut, eikä hän voinut aavistaa kuinka myrkyllinen katse sinkoili polttavia nuolia hänen niskaansa.

Matka kaivoksille kesti aikansa ja Susannella oli aikaa ajatella. Robinsonin kohtalo kirveli mielessä katkerasti ja viha herra Johanssonia kohtaan velloi naisen sisällä raivoisan myrskyn lailla. Nainen odotti tilaisuuttaan, jonka hän sai viimein. Limusiini pysähtyi ja herra Johansson astui ulos. Susanne kohottautui istumaan ja jäi odottamaan käsi nyrkkiin ojennettuna.

Takaovi avautui ja mies huudahti hämmästyneenä kun Susannen nyrkki iskeytyi uskomattomalla voimalla hänen kasvoihinsa. Johansson näki silmissään tähtiä, eikä hän voinut uskoa saaneensa turpiin naiselta. Isku ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi, vaan niitä alkoi sadella raivoisasti. Niinkin voimakas mies kuin Johansson, jäi armotta alakynteen. Mies ei ennättänyt palautua entisen iskun aiheuttamasta hämmästyksestä, kun seuraava isku jo pureutui miehen nenäluuhun.

"Siitä saat senkin paskiainen.. ja siitä!" Susanne sähisi.

Nainen puri hampaitaan yhteen niin kovaa, että veri maistui hänen suussaan ja antoi nyrkkiensä iskeytyä miehen verisiksi muuttuviin kasvoihin. Raivo sai naisen käymään herra Johanssonin kimppuun kuin naarasleijona, eikä mies mahtanut mitään tuolle alkukantaiselle voimalle, joka Susannen sisällä riehui. Isku toisensa perään ajoi Johanssonin hitaasti maahan ja tajuttomuuden armahtava voima vei mennessään sen suunnattoman kivun, joka miehen runneltuja kasvoja koetteli tuskaisesti...

 

Mie sitten laitoin Susannen käyttämään nyrkkejään*hih* pitihän se Robinssonin kohtalo kostaa..
Jatkahan sie..
Otsikko: Vs: Jatkis: Unohdettu kaupunki
Kirjoitti: Nefertiti - 30.10.07 - klo:19:12
Raivo sai naisen käymään herra Johanssonin kimppuun kuin naarasleijona, eikä mies mahtanut mitään tuolle alkukantaiselle voimalle, joka Susannen sisällä riehui. Isku toisensa perään ajoi Johanssonin hitaasti maahan ja tajuttomuuden armahtava voima vei mennessään sen suunnattoman kivun, joka miehen runneltuja kasvoja koetteli tuskaisesti.

Karim havahtui pimeässä kellarissa ja haistoi ummehtuneen maalattian hajun. Sitten hän muisti mitä oli tapahtunut ja nousi ylös viileältä maalattialta takaraivoaan hieroen. Se konna oli onnistunut kumauttamaan kunnollisesti.
Hänen korviinsa kantautui naisen huudahdus ja arvasi, että herra Johansson oli näiden kimpussa.
Karim nousi portaat ylös ja odotti, sillä ei voinut vaarantaa sivullisia syöksymällä suin päin tuon konnan kimppuun. Hän avasi oven ja astui autioon aulaan ja ovelle. Ulkoa kuului auton moottorin ääni, joka sai Karimin toimimaan, mutta se vain oli myöhäistä sillä, kun hän pääsi kuistille, auto oli kadonnut näkyvistä ja hänen piilossa olleet joukkonsa tulivat näkyviin ja helikopteri laskeutui alas. Nopein askelin Karim asteli tytön luo, joka kertoi hänelle ilmeettömänä enonsa terveiset. Tämän jälkeen Karim kääntyi Robinsonin puoleen ja tutki nopeasti tämän kunnon ja oli jo vaipua epätoivoon, kun löysikin pulssin, joskin se oli heikko, mutta kertoi kuitenkin, että mies vielä piteli kiinni elämänlangastaan.
”Tämä tarvitsee lääkäriä.” Karim hihkaisi ja heti juoksi pari miestä hänen luokseen ja nosti Robinsonin tuolista ja kantoi helikopteriin, joka kiidätti tämän läheiseen sairaalaan.
Tämän jälkeen Karim kokosi miehensä ja he kävivät läpi kartanon jokaisen sopukan ja nappasivat kiinni loputkin piilottelevat konnat.
Yläkerrasta löytyi Gerd, mutta tämän hyväksi ei voitu tehdä enää mitään.

Alexandra seisoi yhä kartanon kuistilla ja seurasi poliisien puuhia hiljaisena. Mutta kun sisältä kannettiin ruumispussi, hän lankesi polvilleen ja antoi itkun tulla, sillä tiesi, että siinä oli hänen veljensä. Karim katsoi tyttöä ja ymmärsi hyvin miltä tästä tuntui. Hän meni tämän luokse ja kietoi kädet tämän ympärille. Hänen työssään oli vaikeinta lohduttaa niitä, jotka joutuivat roistojen toimista kärsimään. Pian tyttö rauhoittui ja käänsi syvän tummansiniset silmänsä kohti Karimia.
”Minä tiedän minne eno on mennyt.” Alexandra sanoi totisena ja kertoi kaivoksista.
”Sinä olet auttanut meitä suuresti ja minä kiitän.” Karim sanoi ja jatkoi. ”Vien sinut nyt tuonne meidän autoomme ja joku saa käyttää sinut ensin lääkärin tarkastuksessa ja viedä sinut sitten kotiin.”
”Kiitos.” Alexandra sanoi hiljaa ja seurasi Karimia autolle.

Kaivoksilla, Susannen raivo alkoi laantua ja hän tajusi, ettei voisi tappaa tuota konnaa, vaikka olisikin halunnut. Ei, kuolema olisi tälle vain armahdus, jolla tämä välttäisi tuomionsa. Susanne antoi nyrkkiensä laskeutua, nojautui vasten auton kylkeä, painoi päänsä käsivarsiinsa ja antoi itkun tulla. Kyyneleet kastelivat hänen poskensa ja hän tärisi itkun voimasta. Ei hän edes kuullut, kun kauempaa soratieltä alkoi kuulua auton moottorin ääntä, joka lähestyi ja pian oli kohdalla poliisin virka auto.
Vasta kun Karim kosketti häntä, hän hätkähti ja katsoi koskettajaa.
”Oletteko kunnossa?” Karim kysyi ja katsoi naista, jolla oli kädet veressä, herra Johanssonin veressä.
Susanne ei vastannut, mutta katsoi Karimia kyyneleiden yhä valuessa vuolaina hänen poskilleen.
”Arthur… hän…” Susanne sopersi onnettomana.
”Hän selviää.” Karim sanoi ja lisäsi. ”Hänet on viety sairaalan.”
Susanne nousi seisomaan ja katsoi tarkkaan tuon miehen kasvoja, ollakseen varma, ettei tämä valehdellut.
”Hän… Selviää?” Susanne kysyi ja tunsi toivon nostavan päätään.
”Kyllä, toivottavasti.” Karim vastasi totuudenmukaisesti.
Susanne alkoi yhtäkkiä nauraa ja samanaikaisesti kyyneleet valuivat yhä poskille. Hän nauroi lähes hysteerisesti, kunnes yllättäen nauru kuoli hänen huulilleen ja maailma alkoi kieppua silmissä. Susanne olisi kaatunut maahan, jollei Karim olisi saanut hänestä kiinni ajoissa. Hän kantoi naisen paikalle tulleeseen ambulanssiin, sillä epäili tämän saaneen shokin. Paikalle kaarsi myös toinen Karimin toimesta tilattu ambulanssin, joka vei murjotun herra Johanssonin mennessään.
’Etpä taida päästä pitkään aikaan vapauteen.’ Karim ajatteli katsoessaan ambulanssin perään. Herra Johansson tuskin haluaa enää näyttää naamaansa missään, hän tuumi astellessaan autolleen.

Tuo kartano oli sijainnut kaukana Münchenin ulkopuolella, lähellä louhosta, joten Susanne pääsi oman kotikaupunkinsa sairaalaan. Niin Gerd oli käyttänyt herra Johanssonin yksityiskonetta omin luvin tuodessaan Robinsonin ja Susannen kartanoon piiloon. Robinson oli jonkin aikaa samassa sairaalassa hoidettavana, kuin Susannekin, kunnes hänet siirrettiin, omaan kotimaahansa hoidettavaksi.

***

Oli kulunut viikkoja tuosta kartanoepisodista ja Susanne oli parannuttuaan palannut takaisin töihin. Kaikki vain tuntui tyhjältä ja yksinäiseltä, kun Gerd oli poissa ja Robinson jossain kaukana, eikä Susanne ollut kuullut tästä mitään, vaikka olikin yrittänyt tiedustella, mistä tämän olisi löytänyt ja kuinka tämä voi.

Sabine ja Peter taas olivat saaneet asiansa järjestettyä ja asuivat yhdessä, joskin Susanne vältteli heidän seuraansa, ei siksi, ettei olisi pitänyt heistä. Kyllähän hän piti heistä ja Sabine oli yhä paras ystävä, mutta heidän näkemisensä toi mieleen muistoja ja sai olon tuntumaan kaksi kertaa kurjemmalta palatessa yksin kotiin.

Työtoverit olivat huomanneet, ettei Susanne juurikaan enää hymyillyt, keskittyi vain töihinsä, sillä se oli ainoa keino paeta yksinäisyyttä, edes hetkeksi. Mutta illalla yksinäisyys taas palasi ja tuntui niin musertavalta ja monen monta kertaa hän huomasi ajattelevansa Robinsonia, tämän läsnäoloa, ääntä, kosketuksia ja katseita.
Näin kului päiviä, jotka vaihtuvat viikoiksi, kuukausiksi ja viimein vuosiksi.

****

Oli kulunut kolme vuotta ja kevät teki tuloaan. Puissa kasvoivat jo hennon vihreät silmut ja linnut livertelivät iloisesti laulujaan. Kartanon tapahtumat olivat lähes kokonaan unohtuneet, mutta öisin ne kummittelivat painajaisina, joista Susanne heräsi omaan itkuunsa. Hän toivoi, että painajaiset menisivät pois, että saisi edes yhden yön nukkua rauhassa. Vain päivisin hän sai olla rauhassa painajaisiltaan paiskiessaan töitä entiseen tahtiin, sillä se vei kalvavan ikävän hetkeksi pois mielestä.

Susanne istui yksin työhuoneessaan ja suunnitteli sinä päivänäkin jäävänsä vielä illalla viimeistelemään tutkimuksiaan. Hän naputteli koneellaan joitakin tekstejään puhtaaksi, kun ovelta kuuluva koputus sai hänet havahtumaan ja keskeyttämään työnsä hetkeksi.

”Sisään, se on auki.” Susanne sanoi hajamielisenä ja jatkoi naputteluaan, nostamatta edes katsetta näytöltä. "Jättäkää paperit siihen pöydälle, katson ne myöhemmin." Hän jatkoi ajatellen yhä, että sihteeri olit tullut tuomaan jotakin tärkeitä papereita.

Kukaan ei vastannut ja ovi aukesi. Kuului kopsahdus, kun kävelykeppi osui lattiaan ja äänen kuultuaan Susanne rypisi kulmiaan, nostaen katseensa hitaasti koneensa näytöltä.

"Minähän olen sanonut että..." Hän aloitti mutta vaikeni ja vain tuijotti huoneeseen astunutta miestä, kuin ei olisi uskonut silmiään. "Arthur?" Hän kysyi epäuskoisena ja sulki silmänsä. Eihän tämä voinut olla totta, vai oliko? Hän avasi varovaisesti silmänsä ja mies seisoi yhä samassa paikassa, johon oli pysähtynyt.

Susanne ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Kahdenlaiset tunteet pyörivät hänen sisällään. Hän oli vihainen Arthurille, koska tämä ei ollut ilmoittanut itsestään mitään sen jälkeen, kun tämä oli siirretty omaan kotimaahansa yksityis sairaalaan ja kuitenkin miehen näkeminen sai sydämen hakkaamaan rajusti.

"Susanne?" Robinson kysyi varovaisesti ja katsoi naista huolestuneesti.

"Minä olen kunnossa." Susanne sanoi viimein ja henkäisi syvään. "Tämä tuli vain niin yllättäen." Hän jatkoi.

"Siitä tosiaan on kauan, kun viimeksi näimme toisemme." Robinson sanoi ja hänen äänestään kuulsi, miten pahoillaan hän oli.

"Kauan." Susanne kiivastui ja poskille kohosi syvä puna. "Minä yritin tavoittaa sinua ja toivoin että olisit ottanut minuun yhteyttä, mutta en ole kuullut sinusta mitään kolmeen vuoteen ja nyt sinä tulet tänne ja oletat kaiken olevan kuin mitään ei olisi tapahtunut." Hän sanoi viimein, kyyneleiden vieriessä hänen poskilleen.

"Olen pahoillani." Robinson sanoi ja tarkoitti sitä. Hän kääntyi ja asteli ovelle aikoen lähteä, sillä ei halunnut aiheuttaa enempää mielipahaa Susannelle. "Mutta sen vain haluan sanoa, että minä olen kaivannut sinua." Hän jatkoi ja katsahti vielä Susanneen, joka oli istuutunut tuolilleen.

Susanne ei hetkeen sanonut mitään, hän vain istui ja nojasi käsiinsä, kyyneleiden vieriessä poskille ja kastellen ne märiksi. Hän kuuli miehen askeleet ja kepin äänen, joka kopsahteli taisin väliajoin lattiaa vasten. Viimein hän nousi ja juoksi ovelle.

"Arthur, odota!" Susanne huudahti. "Älä mene." Hän sanoi ja astahti askelen edemmäksi, kun jalat pettivät alta ja hän lysähti lattialle.

Kopina lakkasi ja askelet pysähtyivät, kunnes alkoivat uudelleen, mutta tällä kertaa ne palasivat. Robinson kiiruhti Susannen luo ja kyykistyi varovaisesti tämän viereen.

"Susanne, oletko kunnossa?" Robinson kysyi huolissaan ja kosketti kevyesti tämän hartiaa. Hän näki, että nainen oli pyörtynyt, sillä tämä odottamaton tapaaminen oli kaiketi ollut vähän liikaa.

Robinson huolehti Susannesta, eikä liikkunut tämän viereltä.
Viimein Susannen luomet alkoivat värähdellä ja tämä aukaisi silmänsä. Hän näki ensimäiseksi Robinsonin vierellään. Mies auttoi hänet istumaan.

"Anteeksi. Minun ei olisi pitänyt..." Susanne sanoi ja kyynel vierähti hänen poskelleen.

"Shh..." Robinson sanoi ja painoi sormensa kevyesti Susannen huulille. "Minä ansaitsin sen." Hän jatkoi ja otti Susannea kevyesti leuasta kiinni, veti tämän lähemmäksi itseään, kunnes heidän huulensa kohtasivat toisensa ja hetken ajaksi koko muu maailma katosi heidän ympäriltään.

Susanne nojautui eteenpäin ja vastasi suudelmaan. Tätä hän oli odottanut ja toivonut.

”Kuule, jos mentäisiin illalliselle.” Robinson ehdotti, kun he viimeinkin erkanivat toisistaan.

”Illallinen kuulostaa hyvältä.” Susanne sanoi ja katsoi onnellisesti hymyillen Robinsonia. ”Mutta seikkailut eivät enää houkuta.” Hän sanoi Robinsonin auttaessa hänet pystyyn.

”Eikö edes pieni seikkailu?” Robinson kysyi ilkikurisesti ja kaivoi samalla jotakin taskustaan.

”Ei edes pieni…” Susanne aloitti, mutta vaikeni ja jäi ääneti tuijottamaan pientä rasiaa, joka lepäsi Robinsonin kämmenellä. ”Minulleko? Mitä siinä on?” Susanne kysyi hämmentyneenä.

”Avaa se niin näet.” Robinson sanoi hymyillen arvoituksellisesti.

Susanne otti rasian ja avasi sen. Sisällä nökötti yksinkertainen kaunis kultasormus. Hän hymyili, otti sormuksen ja sujautti sen vasemmankäden nimettömään.

”Tällainen seikkailu kyllä sopii minulle.” Susanne sanoi lämpimästi ja hymyili. Hän kiersi kätensä Robinsonin ympärille ja painoi suudelman tämän huulille. ”Illallisen jälkeen voisimme seikkailla minun luokseni.” Hän lisäsi irrottautuessaan Robinsonista ja katsoi tätä paljon puhuvalla katseella.



En sitten voinutkaan jättää asioita niin onnettomasti, joten tässä tämä pätkä, joka minun puolestani päättäköön tämän pitkän tarinan, jota onkin kertynyt kunniotettavat 141 sivua, ainakin wordin mukaan. :)
Joka tahtoo saa tietysti jatkaa...jos vaan jotakin vielä keksii. :)
By to way, November Rain on kaunis. Suosittelisin sulle kuunneltavaksi Jean Siberryn biisiä, It Can't Rain All The Time, elokuvasta Crow. On muuten kaunis kipale. :)


E:// (http://E://) Pientä editointia vain, kun tuo teksti vähän tökki mielestäni. Saattanen vielä kerran käydä sitä läpi, mikäli se mua vielä häiritsee. :)