Juplin.net

Keskustelu => Kirjoitelmat => Aiheen aloitti: Nefertiti - 30.04.08 - klo:17:44

Otsikko: Jatkis: Serafina
Kirjoitti: Nefertiti - 30.04.08 - klo:17:44
Taivas hohti sinisenä ja siellä täällä tuon sinisyyden rikkoivat vaaleat pilvenriekaleet. Vanhan kärrytien molemmin puolin oli niittyjä ja peltoja. Etäällä näkyvän, metsittyneen kukkulan päällä seisoi rapistunut maatalo ja kukkulan alapuolella oli laaja aitaus, jossa käyskenteli lehmiä vasikoineen ja yksi sonni, joka vahti tarkkaavaisesti laumaansa.
Saana istui kuskinpenkillä ja nautti viileästä tuulenvireestä kasvoillaan. Hän oli palaamassa kaupungista, jossa oli ollut myymässä isoäidin lakkahilloa sekä omia savitöitään ja muitakin talon tuotteita. Samalla hän oli ostanut saaduilla rahoilla tarpeellista tavaraa, sekä joitakin ruokatarpeita kotiin vietäväksi.

Maailma oli ollut erilainen ja vaarallinenkin ennen Saanan syntymää ja oli muuttunut vain pahemmaksi. Kaikki olivat olleet toistensa kimpussa ja sotineet, kunnes se kaikki oli äkillisesti loppunut. Kukaan ei ollut tiennyt mitä oli tapahtunut ja kenen toimesta.
Saanakin oli ehtinyt nähdä niitä kauheuksia joita tapahtui ennen rauhaa ja joskus ne kummittelivat unissa.
Ihmiset totuttelivat elämään ilman sähköä ja mukavuuksia joita oli ollut ennen sotaa ja hyvin he siihen tottuivatkin.
Vaikka elettiinkin rauhan aikaa, liikkui lähialueilla ryhmiä, jotka hyökkäsivät pimeän tullen matkalaisten kimppuun ja riistivät heiltä kaiken omaisuuden, sekä lopulta hengen.
Ihmiset pelkäsivät noita viheliäisiä roistoja, eivätkä uskaltaneet liikkua enää pimeän tultua ja lukitsivat huolellisesti hakansa, kotinsa ja navetan ovet, jottei nuo turjakkeet päässeet viemään vaivalla hankittua omaisuutta ja elikoita.

Kaupungissa torimyyjät lopettivat myynnin ja pakkasivat tavarat kasaan hyvissä ajoin, että ehtisivät kotikonnuilleen ennen pimeää. Toiset taas yöpyivät majatalossa ja lähtivät vasta varhain aamulla.
Ne loput, jotka asuivat kaupungissa lukittautuivat asuntoihinsa, kun kaupungin portit oli suljettu yöksi.

Vaikka rosvot kylvivätkin pelkoa ihmisten sydämiin, oli yksi asia jota he pelkäsivät yhtä paljon, kuin ihmiset heitä, nimittäin olento, joka asui vuorilla. Se laskeutui toisinaan alas vuorilta ja nappasi kiinni mitä sai katsomatta oliko se roisto vai tavallinen kulkija.
Kukaan ei ollut sitä koskaan nähnyt ja ne jotka olivat, eivät olleet eläneet niin kauan, että olisivat voineet siitä kertoa.
Vain yksi oli sen nähnyt ja tuo yksi käytti sitä hyväkseen. Tuo yksi oli tämän pitäjän suurimman rosvokoplan johtaja, jota jopa hänen alaisensakin pelkäsivät. Kukapa ei olisi, kun hän katseli jäisin silmin alaistaan tai poloista uhriaan, jonka viimeiseksi näyksi tuo häijy jäinen katse jäi.
Tuo sydämetön mies oli kaikista roistoista pahin jota koskaan oli ollut, eikä toista yhtä kauheaa enää tulisi, jollei tuota olentoa laskettu lukuun.

Mutta sitä ei tuo häikäilemätön mies tiennyt, että olentoja oli olemassa toinenkin, joskin tämä oli hieman pienempi ja ystävällisempi.
Saana oli sen vuosia sitten löytänyt kotinsa lähellä olevan lammen rannalta. Otus oli ollut surkeassa kunnossa ja sen siipi oli kahdesta kohdasta murtunut. Tarmokkaasti Saana hoiti otuksen siiven kuntoon ja etsi samalla selitystä sille, mikä tuo olento oli ja mistä se oli tullut.
Joissakin kirjoissa oli ollut kuvia hieman samannäköisestä otuksesta, mutta niissä kuitenkin kerrottiin, ettei sellaisia ollut olemassa muualla kuin satukirjoissa.
No ne kirjoittajat olivat olleet väärässä, elleivät sitten jotkut sodanaikaiset tiedemiehet olleet kehittäneet tällaisia olentoja omiin tarkoituksiinsa. Jos olivat, niin heidän työnsä oli karannut ja villiintynyt, muuttuneet omaksi lajikseen.
Tuosta olennosta Saana oli saanut ystävän, joka piti ainakin villikoirat ja sudet loitolla karjasta ja välillä harvensi noita harmillisia karjankiusaajia.

Saana havahtui mietteistään ja vilkaisi huolestuneena taivasta, joka hiljalleen alkoi värjääntyä kullan ja punaisen sävyin. Hän kannusti hevosensa nopeampaan vauhtiin, sillä halusi päästä kotiin ennen pimeää. Tuttu haka näkyi pian edessä ja hän saattoi pysähtyä haan kohdalla. Nopeasti hän hyppäsi alas kuskinpenkiltä ja kiiruhti avaamaan haan, minkä jälkeen hän talutti hevosen kärryineen toiselle puolelle.
Kun hevonen ja rattaat olivat haan sisäpuolella, Saana painui sulkemaan ja lukitsemaan haan portin. Hän ei ennättänyt sitä tehdä, kun kaukaa metsän reunasta alkoi kuulua melua. Hän pysähtyi niille sijoilleen ja tähysi äänen suuntaan.
Ensin ei hän ei nähnyt mitään, mutta hetken kuluttua näkyviin tuli repaleinen hahmo, joka juoksi hurjaa vauhtia kohti, kuin olisi jotakin paennut. Pian hahmon takaa tuli näkyviin joukkio, joka huutaen ja karkeasti kiroten yrittivät saada tuon onnettoman kiinni.
Saana kääntyi kannoillaan, niin että villaisen leningin helma vain hulmahti. Nopeasti hän kaivoi kuskinpenkin alta haulikkonsa, joka hänellä oli aina mukana ja ladattuna.
Eihän hänestä, yksinäisestä tytöstä olisi vastusta noille ihmishirviöille, mutta saisipahan ostettua lisäaikaa itselleen ja tuolle miehelle, jota nuo roistot vimmatusti jahtasivat.
Hän tähtäsi joukkiota johtavaa miestä, muttei ehtinyt laukaista, kun tienoon täytti kauhea karjunta ja pian taivaan peitti suuri tumma olento. Sen valtavat siivet tuntuivat peittävän koko taivaan. Saana nosti haulikon piippua hieman korkeammalle ja tähtäsi tuota olentoa tämän haavoittuvimpaan kohtaan, ohuisiin siipiin. Laukaus pamahti ja haulit ampaisivat piipusta kuin parvi kiukkuisia ampiaisia ja osuivat kohteeseensa. Tuskasta karjuen otus alkoi pudota ja katosi pian metsän siimekseen. Saana suuntasi haulikkonsa piipun uudestaan joukkion johtajaan ja laukaisi toisen piipullisen. Haulit rapisivat maahan aivan hevosen kavioiden juureen ja saivat eläimen nousemaan takajaloilleen. Johtajalla oli täysi työ rauhoittaa kauhistunutta eläintä, joten hän joutui pysähtymään ja hänen miehensä noudattivat esimerkkiä.

Tuo mies, joka oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi, jatkoi yhä juoksuaan ja pysähtyi vasta haan luona. Hän oli hengästynyt, ryvettynyt ja väsynyt.
”Emme voi jäädä tähän, sillä nuo tuolla lähtevät pian peräämme.” Saana sanoi ja viittoi miestä nousemaan kärryihin, minkä jälkeen hän suuntasi haalle, sulki sen ja laittoi vielä lukkoon. Kun se oli tehty Saana kiiruhti kärryille ja nousi kuskinpenkille, hoputtaen hevosensa liikkeelle.
”Kiitos.” Mies sanoi kun oli saanut hengityksensä tasaantumaan.
Matkalla kotipihaan, Saana vilkuili miestä ja huomasi, että tämän riekaleinen paita oli ollut hienointa pellavaa ja kauniisti kirjottu. Hän siis tulee jostakin kauempaa ja on varmaakin ylhäissyntyinen, Saana tuumi.


Toisaalla, jääsilmäinen roisto kirosi karkeasi ja mulkoili häijysti näköpiiristä katoavia kärryjä. Hänet oli nolattu, kerrassaan häväisty miestensä edessä ja pahinta koko asiassa oli se, että sen oli tehnyt nuori nainen, joka oli myös vanhingoittanut petoa. Hänen vankinsakin oli paennut, eikä hän voisi enää kiristää tuon vangin perhettä. No ne eivät tienneet mitään, joten voisihan sitä yrittää silti, roisto tuumi vaikka tiesikin sen olevan varsin riskialtista peliä.
Hänen olisi nyt korjattava tuo häväistys ja parhaiten se kävisi jos saisi tuon neidon käsiinsä. Mikäli silmät eivät olleet valehdelleet, neito oli näyttänyt sangen viehättävältä vaaleine palmikkoineen.
'Saan sinut vielä ja sitten kärsit.' Roisto ajatteli.
Tuo roisto kääntyi takaisin, sillä pedon siipi oli saatava kuntoon, sillä ei siitä muutoin mitään hyötyä ollut. Alaiset seurasivat johtajaansa, vaikka huomasivat, että hänen auktoriteettiaan oli loukattu ja he miettivät, että jos tuo tyttö pystyi siihen, pystysivätkö hekin.

Noniin jatkappa sinä.
Joko arvaatte mikä olento on kyseessä... :)
Niin ja nimiäkin saa keksiä, ellen minä ehdi ensin...
Otsikko: Vs: Serafina
Kirjoitti: Phrase - 25.06.08 - klo:03:22
Rehellisesti sanoen, ei aavistustakaan, mikä olento on kyseessä. :>
Jos sallitte, voisin yrittää jatkoa, jos ette, viesti on tietenkin vapaasti poistettavissa. =P

Samaan aikaan kolmisenkymmentä mailia Saanan kotiportilta länteen päin jalo aatelissukuinen perhe valmistautuu iltatoimiinsa. On kuin menneisyyden täyttäneet väkivaltaiset tapahtumat eivät olisi koskettaneetkaan näitä lähitienoilla riehuvista selkkauksista autuaan tietämättömiltä vaikuttavia perheenjäseniä. Totuus on kuitenkin toisenlainen, pintaa syvemmältä paljastuu syvät traumat perheenäidin, Isabella von Beckerin, kokemuksista sodanajalta, eivätkä lapset Kristiina ja Fredrik ole säästyneet paljoa pahemmalta. Onnekseen Isabella ei kuitenkaan jäänyt leskeksi, vaikka hänen aviomiestään, kreivi von Beckeriä alituiseen uhkasivat sotimisen jälkeenkin monenlaiset uhat. Nytkin mies oli toimittamassa asioitaan, eikä häntä ollut vielä kuulunut kotiin.

Pellavaista yöpukuaan päälle sovitteleva Kristiina tuntee olonsa oudoksi tänä iltana. Hiljalleen laskevan auringon viimeiset säteet kajastavat kartanon ikkunoista sisään, kuin minä tahansa muunakin iltana. Ainoa eroavaisuus menneiden iltojen välillä on vain se epävarmuus, jonka jokainen yö tullessaan uhkaa uneen aikovalle tuoda. Yöpuvun päälleen saanut pikkuveli säntää jo lastenhuoneen pariovista sisään. Hän on tottunut rutiineihin, mutta ei vasta nelivuotiaana ymmärrä pelätä laskeutuvan pimeyden mukanaantuomaa vaaraa. Sen sijaan Kristiina aistii jotain, josta ei uskalla edes äidilleen mainita. Tämä on tulossa kahden täyden vesilasin kanssa samaiseen huoneeseen jalopuisia portaita ylös kavuten. Fredrik hiipii jo vuoteensa syleilyyn isosiskonsa hakiessa uninalleaan lelunurkkauksesta. Kaikki tosiaankin näyttäisi olevan päällisin puolin hyvin, mutta kukaan heistä kolmesta ei aavista, missä perheenpää tällä hetkellä on.

Kreivi von Becker kuuluu vaikutusvaltaiseen pankkiiriliittoon, jossa hän edustaa varapuheenjohtajan asemaa. Tämä lähikaupungistaan riippumaton unioni pyörittää huomattavia summia päivittäisessä valuutansiirrossaan. Rauhan palattua tienoille aatelisia on jäljellä enää murto-osa alkuperäiseen tilanteeseen nähden, ja näin ollen von Beckerillekin avautui paikka arvostetussa klubissa. Hän jo aikaisemmin harjoitti pankkitoimintaa, mutta siirtyi päätoimisesta pankkiirin virastaan liiton palvelukseen, ja näin ollen siirsi pankin tehtävät serkkunsa haltuun. Hän oli tänä iltana ollut ratsullaan naapurikaupungissa asioita toimittamassa, kun hänen matkansa kaupunginjohtajan luona oli viivästynyt. Näin ollen jo hämärän vihjaillessa tulostaan oli hän vasta saanut tapaamisensa päätökseen. Vaikuttavana näkynä kirjailtuine viittoineen tummaverisen ratsunsa selässä von Becker oli takuulla herättänyt huomiota poistuttuaan kaupunginisän luota. Hän ei ollut kauaa saanut matkaansa taittaa takaisin kohti kotikaupunkiaan, kun takaa oli alkanut kuulua voimakkaita huutoja.

Yksinäinen viitta lojuu nyt varjojaan luovan nummen katveessa seuranaan vain ylväsrotuinen raudikko, jonka kuuma ja kiihkeä hengitys on jo jonkin aikaa sitten tauonnut viimeistä kertaa. Se on lävistetty hevosen tavoin useilla luodeilla, mutta kantajansa onneksi pelkästään vasemmasta reunastaan. Alkava sade uhkaa sotkea sen silitetyn ja hoidetun kuosin mutaiseen maaperään, mutta ennen viimeisten valonsäteiden laskeuduttua horisontin taa sitä odottaa kuitenkin mudan sijasta jotakin muuta. Jos viitalla olisi korvat, se kuulisi vaimean tärinän voimistuvan ja tulevan sitä kohti. Hevosjoukon nummesta pelloksi vaihtuvan maaperän pintaan polkemat painanteet houkuttelevat ohikulkevan vankkurin poikkeamaan tiensivuun. Sitä ohjastava hattunsa lierillä silmänsä peittävä mies jatkaa jälkien perässä, kunnes havaitsee maassa lojuvan viitan noin sadan jalan päässä. Tähän saakka hillitty mielenkiinto kohoaa ja saa haltijansa hoputtamaan hevosensa suitsilla laukkaan. Äkillinen pysähdys ja mies on hetkessä ajolaudalta maassa viitan vieressä. Hän noukkii sen pidempään viipymättä kärryihinsä ja palaa takaisin tielle kiroten hevostaan liikkeelle.

Tämä tuntematon kulkija matkaa nyt muassaan puheenalainen vaatekappale Saanan talon ohitse kulkevaa tietä eteenpäin. Hän ei tiedä, ketä kyseinen viitta on koristanut, mutta arvelee siitä olevan vielä hyötyä. Näissä ajatuksissa, pahaa aavistamatta lierihattuinen matkaaja jatkaa kulkuaan sateen vain yltyessä.

Siinäpä lyhyehkö jatko hyvin rakennetulle alulle. Jatkakoon ken tahtoo, ellei tästä, niin tämän tilalta. :)
Otsikko: Vs: Serafina
Kirjoitti: Nefertiti - 25.06.08 - klo:09:56
Talon ainoa renki Aatu, seisoi aitauksen luona aikeenaan hakea eläimet yöksi navetan suojiin, kun hän kuuli rattaiden kolinan ja hevosten kavioiden kopseen.
Aatu vilkaisi pääportin suuntaan ja näki Saanan olevan tulossa, niin kuin oli jo arvannutkin. Hän huomasi, ettei tämä ollut yksin ja harppoi nopeasti pihan poikki kärryjen luo, kun ne viimein pysäytettiin pihamaalle.
”Mitäs nyt on tapahtunut?” Aatu kysyi ja vilkaisi nopeasti miestä, joka yhä istui paikallaan.
”Rosvot.” Saana tokaisi, laskeuduttuaan alas kuskinpenkiltä. ”Pura sinä lasti ja vie hevonen talliin, kun minä saatan miehen äitini hoiviin.” Hän lisäsi kehoitti elein miestä laskeutumaan kärryistä.
”Hyvä on.” Aatu sanoi ja teki työtä käskettyä, kun Saana lähti viemään miestä sisätiloihin.
Hän talutti hevosen kärryineen tallinvierelle ja irrotti hevosen valjaistaan taluttaen sen talliin, suki sen ja katsoi että sillä oli pilttuussaan riittävästi vettä ja syötävää.
Tämän jälkeen hän tyhjensi kärryt ja vei ostamatta jääneet tuotteet, mitä ei nyt montaakaan ollut, riiheen odottamaan seuraavaa päivää.
Palatessaan hän näki Saanan tulevan vastaan ja yhdessä he kävivät hakemassa loput elikot navettaan yöksi. Aatu vielä katsoi, että navetan ovet olivat kunnolla kiinni, ennen kuin kiirehti Saanan perässä talolle.
Talon kissa livahti samalla ovenavauksella sisälle ja katosi nopeasti uuninpankolle lepäämään.

Saana seurasi ääneti, kun hänen äitinsä hoiteli miehen saamia naarmuja, eikä mies jaksanut vastustella, vaikka haavoja ja naarmuja kirvelsi ilkeästi.
”Saana haetko puhtaan paidan lipastosta.” Käski Avikki tytärtään, joka katosi hetkeksi kammarin puolelle.
Pian hän palasi muiden luo käsissään puhdas paita, jonka ojensi miehelle.
”No niin ja kunhan olen laittanut iltasta, voitte käydä tuonne sohvalle pitkäksenne.” Avikki sanoi ja katsoi tyytyväisenä kättensä jälkeä.
Talon isäntä oli koko ajan istunut paikallaan ja seurannut vaimonsa työskentelyä, tietäen, että tämä kyllä tiesi mitä teki.
Hän oli huomannut saman kuin Saanakin, että miehen täytyi olla paljon korkeammassa asemassa, kuin tavallinen tilallinen. Hän ajatteli, että kunhan naiset saisivat hommansa hoidettua, voisi hieman keskustella miehen kanssa.

Saana vei likaveden ja riekaleisen paidan pois, Avikin suunnatessa keittiönurkkaan häärimään.
Hämärä syveni ja tummat pilvet kerääntyivät taivaalle. Pian ensimmäiset pisarat osuivat maahan, saaden seuraa toisista.
Tuvassa olijat kuuntelivat sateen rummutusta ikkunaa vasten ja nautiskelivat iltastaan.

Talon isäntä keskusteli myöhemmin lisää miehen kanssa, joka oli paljastunut Kreivi Von Beckeriksi.
Tämä kertoi joutuneensa väijytykseen ja oli sittemmin onnistunut pakenemaan roistojen kynsistä.

*********

Upeaa tekstiä Phrase, siis aivan käsittämättömän upeeta.
Täytyykin miettiä tarkkaan, miten tuosta sinun hienosta pätkästä jatkaa eteenpäin.
Täytynee paljastaa että ko. otus on lohikäärme ja sen saa sitten kuvitella juuri sellaiseksi kuin tahtoo.
Ai miten niin tykkään lohikäärmeistä.
Toivottavasti hieno esimerkkisi innostaisi muitakin kirjoittamaan näitä tarinoita, mutta tässä nyt jatkopalanen. :)
Jakakeehan...