Jatkis: Talo

[Nefertiti]

"Aivan ihastuttava paikka." Rosanna sanoi astuttuaan valoisaan halliin, johon kierros päättyi.
"Niin, todellakin." Sanoi Lydia Parker, taloa esittelevä nainen, mutta ei tarkoittanut sitä.

Lydia tiesi jotakin talon karmaisevasta menneisyydestä, siitä että edellinen perhe oli tuskin ehtinyt asua talossa viikkoakaan, kun oli jo muuttanut pois. Näistä asioista ei saanut kertoa asiakkaille, koska muutoin talo jäisi myymättä. Hän itse pelkäsi taloa ja aisti jonkin sanoin kuvaamattoman pahan läsnäolon, eikä olisi halunnut esitellä taloa. Itse asiassa, hän toivoi että voisi kertoa talon menneisyydestä tälle asiakkaalle, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

'Miksi Matt, ei voinut olla töissä tänään.' Lydia mietti. 'Hänen hermonsa ovat rautaisemmat kuin minulla.'
Lydia otti hymyn kasvoilleen, vaikka häntä ei lainkaan hymyilyttänyt. "Edustaminen ennen kaikkea", se oli pomon motto.

"No miten on, tuleeko kaupat?" Lydia kysyi hymyillen yhä tekohymyään, niin että poskiin alkoi jo sattua.
"Minä otan tämän." Rosanna sanoi hymyillen tyytyväisenä.
"Hienoa." Lydia sanoi ja kysyi. "Menisimmekö toimistolleni hoitamaan paperit?"
Rosanna nyökkäsi ja he menivät ulos.

Lämmin auringonpaiste sai Lydian paremmalle tuulelle ja unohtamaan hetkeksi talossa vallinneen ahdistavan tunnelman, jota asiakas ei vielä ollut hänen nähdäkseen huomannut.
'On ihana päästä pois tuosta loukosta.' Hän ajatteli huojentuneena ja hyppäsi pelästyneenä sivuun, kun yksi paksu oksa putosi hänen jalkojensa juureen. Lydia tajusi, että jos olisi ehtinyt ottaa askeleenkin, niin oksa olisi voinut osua pahastikin.

"Herran tähden." Lydia henkäisi ja yritti peitellä pelkoaan. "Hoitaisit nuo puut, ne tuntuvat olevan lahoja." Hän lisäsi ärtyneesti ja nyökäytti päätään ikivanhojen puiden suuntaan.
"Toki, enhän halua, että joku ystävistäni satuttaisi itsensä noiden takia." Rosanna sanoi vilkaisten Lydiaa kysyvästi.

Hän näki, että nainen oli kauhuissaan, vaikka osasikin peitellä sen hyvin, muttei kuitenkaan tarpeeksi hyvin. Rosanna tiesi, että talossa oli jotakin vinossa, mutta se teki paikasta vain kiinnostavamman. Kierroksen aikana, hän oli aistinut jonkin pahantahtoisen tuijotuksen, joka oli seurannut heitä joka askeleella.

Eräässä yläkerran makuuhuoneessa hän tunsi jonkin olevan läsnä ja tuo joku oli hyvin lempeä ja surullinen. Hänen oli pitänyt tehdä töitä, ettei olisi purskahtanut itkuun, sillä niin voimakasta tuo suru oli tuossa huoneessa ollut.
Lydialle Rosanna ei ollut näyttänyt, miten paljon talon ilmapiiri oli häneen vaikuttanut, sillä ei halunnut säikyttää naista enempää.

Ääneti he astelivat autolle, nousivat kyytiin ja ajoivat Lydian toimistolle, jossa tämä tarjosi tuoreita pullia ja kahvia samalla, kun he hoitivat talon ostamiseen liittyvät paperien allekirjoittamiset. Rosanna oli ikionnellinen saadessaan talon avaimet viimeinkin käteensä, sillä hän oli aina halunnut asua ´kummitus´ talossa.

*********

Rosannalla oli kyky lukea toisten tunteita. Hän oli nytkin vaistonnut, että taloa esitellyt nainen, Lydia, oli pelännyt, vaikka olikin esittänyt ihan muuta. Hän vaistosi myös, jos paikalla oli henkiä eli tavallaan hän oli meedio, mutta hän ei pitänyt minkäänlaisia esityksiä, eikä tehnyt yleensäkään suurta numeroa kyvyistään, sillä se ei hänen mielestään ollut kovinkaan viisasta ja murensi oikeiden meedioiden uskottavuutta.

Rosanna ei myöskään vajonnut transsitiloihin, hän vain kertoi mitä tunsi ja oli toisinaan autellut poliisiakin.
Hänestä oli mukava olla avuksi, mutta oikeudenkäyntejä hän inhosi, koska rikollisten asianajajat kyselivät tyhmiä ja pyysivät aina näyttämään, kuinka hänen kykynsä toimi ja yrittivät saada hänet näyttämään vain huomiota kaipaavana sekopäänä. Tai sitten ne yrittivät selittää, että hän oli muka huijari tai jotain muuta tyhmää.

Rosanna oli joutunut yhä uudestaan ja uudestaan kertomaan, ettei hän huijaa ja että hänen kykynsä ei toiminut käskystä. Se oli varsin raivostuttavaa ja turhauttavaa. No olipahan hän ehtinyt näpäyttää muuatta tärkeilevää asianajajaa, kertomalla tälle, että tiesi tämä lähtevän illalla syömään hemaisevan assistenttinsa kanssa ja viettämään hurjan yön tämän kanssa, vaikka vaimo odottikin kotona.

Mies oli katsonut puoliksi pelästyneenä ja puoliksi vihaisena Rosannaa, mikä paljasti hänen osuneen oikeaan.
Istunnon loputtua asianajaja oli tivannut Rosannalta miksi tämä oli vakoillut häntä, mutta Rosanna oli vastannut totuudenmukaisesti, ettei ollut vakoillut ja kertonut pari muutakin asiaa miehelle, jotka vain mies itse tiesi, ei kukaan muu.

Asianajajan oli pakko uskoa, sillä osa tiedoista olis sellaisia, joita ei saanut käsiinsä mistään ja olivat sellaisia, jotka vain hän itse tiesi. Olipa mies jättänyt sen illan hummaamisen väliin ja viettänyt oikein ihanan illan vaimonsa kanssa.

*********

Kotonaan Rosanna pakkasi tavaroitaan myöhäiseen yöhön saakka ja aamulla hän jatkoi uurastustaan. Myöhemmin hänen ystävänsä, Sam, Di, Mary, Pete ja Leo tulivat hänen avukseen ja hän sai lopultakin viimeisetkin tavarat pakatuksi laatikoihin.

Rosanna kantoi Di:n ja Maryn kanssa pakattuja laatikoita, Samin, Peten ja Leon raahatessa huonekaluja autoon.

"Nyt maistuisi kylmä olut." Sam sanoi ja pyyhki hikeä otsaltaan, kun he olivat saaneet viimeisenkin huonekalun autoon.
"Saat oluesi, kun olemme saaneet purettua tavarat uuteen asuntooni." Rosanna sanoi hymyillen.
"Hyvä on." Sam sanoi ja kaappasi Rosannan syliinsä.
"Yäääk! Päästä minut alas, olet ihan hikinen!" Rosanna huudahti ja kikatti, kun Sam pyöritti häntä.
"Itse olet hikinen." Sam sanoi ja suuteli Rosannaa. "Olet seksikäs hikoillessasi." Hän lisäsi virnistäen.
"Hyi sinua." Rosanna sanoi toruvaan sävyyn, mutta hymyili kuitenkin.
"Täälläkö te kuhertelette!" Di hihkaisi, kurkistaessaan ovesta. "Mitäs jos menisimme sinne uudelle talolle muuttokuormaa vastaan?" Hän kysyi.
"Hyvä on." Rosanna naurahti.

Samin kadotessa katsomaan, että tavarat olivat kunnolla kiinni suuressa muuttoautossa, hän katsoi vielä, että vanha asunto oli hänen jäljiltään hyvässä kunnossa ja ettei mitään ollut unohtunut muuttokuormasta. Tämän jälkeen hän suunnisti Di:n perässä ulos. Koko porukka pakkaantui Samin autoon ja he hurauttavat suorinta tietä Meadley Streetille, toiselle puolelle kaupunkia, missä Rosannan uusi talo sijaitsi.

****

Perille päästyään, he menivät taloon sisälle odottelemaan muuttoauton saapumista, koska se isona autona joutui kiertämään melkoisen matkan, toisin kuin henkilöauto.

"Tämä paikka saa ihoni kananlihalle." Di sanoi ja katseli ympärilleen.
"Tiedän." Rosanna sanoi. "Siksi halusinkin tämän."
"Sinä olet outo." Di sanoi. "Talohan on kuin suoraan jostain kauhuleffasta. Ei kukaan järkevä osta tällaista taloa." Hän lisäsi.
"Tiedäthän sinä minut." Rosanna sanoi ja hymyili.

Mary ja Leo istuivat yläkertaan vievillä portailla, Pete nojasi ovenpieleen ja Sam oli löytänyt itselleen vanhan puujakkaran.

"Tuo kyllä näyttää niin laholta, että kun istut siihen, se hajoaa allesi." Pete sanoi virnistäen Samille, joka oli aikeissa istua jakkaralle.

Sam katsoi mietteliäänä hetken jakkaraa ja istahti sille. Hän näytti voitonriemuiselta, kun jakkara ei hajonnutkaan hänen painonsa alla. Hetken ajan Sam ja Peter vitsailivat keskenään ja saivat muutkin nauramaan. Mutta lopulta vitsit loppuivat, nauru tyrehtyi ja koko taloon tuntui lankeavan syvä hiljaisuus, jota kukaan ei uskaltanut rikkoa.

Oli painostavan hiljaista ja kukaan ei oikein keksinyt mitään sanottavaa, koska melkein kaikilla oli sellainen tunne, niin kuin joku tai jokin tarkkailisi koko ajan. Äkkiä yläkerrasta alkoi kuulua sydäntä raastavaa nyyhkettä, joku itki katkerasti. Oliko tuo joku tai jokin, menneen ajan haamu, joka toisti kauan sitten tapahtunutta tragediaa uudelleen ja yhä uudelleen, sitä eivät nuo kuusi keittiössä istuvaa nuorta aikuista tienneet.

Hetken ajan oli aivan hiljaista ja keittiössä olijat kuuntelivat hengitystä pidättäen, kuuluisiko noita ääniä lisää, mutta mitään ei tapahtunut enää ja taloon laskeutui tuo painostava hiljaisuus, joka siellä tuntui olevan koko ajan. He katsoivat toisiaan järkyttyneinä.

"Mikä se oli?" Di ja Mary kysyivät.
"En tiedä, ehkäpä joku heijastus menneisyydestä." Leo sanoi.
"Tai sitten jotain joukkoharhaa." Pete sanoi epäuskoisena, mutta näytti edelleen pelästyneeltä.

Rosanna oli kenties kaikkein järkyttynein, sillä hän oli tuntenut tuon itkijän surun ja epätoivon. Hän tunsi kyyneleiden valuvan poskilleen ja hätkähti, kun Sam kietoi kätensä hänen ympärilleen.

"Rosanna, rauhoitu." Sam sanoi lempeästi.
"M... Minä tunsin sen." Rosanna sanoi nyyhkäisten hiljaa. "Joku on todella surullinen ja epätoivoinen" Hän jatkoi ja tunsi yhä tuon surun ja epätoivon sisällään.

Äkkiä ulkoa alkoi kuulua kolinaa ja he katsoivat etuovelle päin peloissaan. Ovi alkoi aueta hiljaa ja he seurasivat ääneti sen liikettä. Kohta ovi oli apposen auki ja karkea miehen ääni kysyi;

"Onks täällä ketään?"

"Se on muuttomies." Rosanna sanoi ja huokasi helpotuksesta, tuon miehen saapuminen ikään kuin rikkoi pahan lumouksen, tuon karmivan tunnelman. "On!" Hän huikkasi astellen ovelle ja kätteli oviaukossa seisovaa miestä.

Koko porukka nousi istumapaikoiltaan ja käveli ovelle ja tavaroiden kuljetus taloon alkoi.

***

Oli myöhäinen yö, kun viimeinenkin huonekalu oli saatu sisälle ja muuttoauton ajaja lähti pois. Tavarat olivat hujan hajan pitkin taloa, mutta niiden järjestelemisen oikeille paikoille, he päättivät jättää seuraavaan päivää. He levittelivät patjoja olohuoneen lattialle, jotta jokaiselle olisi nukkumapaikka. Kaikista huoneista, olohuone tuntui koko talon turvallisimmalta huoneelta.

Pienen iltapalan jälkeen jokainen vetäytyi makuulleen ja nukahti melkein heti makuulleen päästyään. He olivat ehtineet nukkua jonkin aikaa, kun jostain alkoi kuulua itkua, pienen pelästyneen lapsen itkua ja se kiersi pitkin taloa, kunnes loittoni ja vaikeni kokonaan. Rosanna nousi istumaan tuntien olonsa taas surulliseksi ja ahdistuneeksi. Oliko sittenkään ollut hyvä idea hommata tämä talo, hän ajatteli.

Äkkiä hän tunsi kevyen kosketuksen ja oli huutaa, mutta huomasi, että se olikin vain Sam.

"Pelästytinkö sinut?" Hän kysyi ja katsoi Rosannaa.
"Kyllä, mutta ei se mitään. Tämä talo saa minut hermostuneeksi." Rosanna sanoi hiljaa.
"Nukutaan nyt, ehkä asiat ovat aamulla selkeämpiä." Sam sanoi ja kietoi kätensä Rosannan ympärille.

Loppuyö sujui rauhallisesti, ilman kummempia kommelluksia, joskin Rosanna oli unensa läpi kuullut pianon soittavan kaunista melodiaa. Hän ei siitä kertonut muille, sillä arveli, että se saattoi hyvinkin olla vain unta.

***

He nousivat varhain aamulla ja jatkoivat aamiaisen jälkeen tavaroiden asettelua paikoilleen. Päivän mittaan tulivat Rosannan viimeisetkin tavarat vanhalta asunnolta ja kun ne oli purettu, he päättivät pitää tauon. Pete ja Leo lähtivät käymään läheisessä pizzeriassa hakemassa pizzat koko porukalle.

Di, Mary, Sam ja Rosanna jäivät odottamaan päivän ateriaa vatsat mouruten. He päättivät odotellessaan katsella taloa hieman lähemmin.

Yläkerrassa oli kaksi isompaa makuuhuonetta, niiden välissä iso kylpyhuone, kaksi pienempää makuuhuonetta ja yksi huone, joka oli selvästi ollut vauvan huone, sillä huonetta koristi vieläkin kaunis lapsenomainen tapetti. Lisäksi yläkerrasta oli portaat ullakolle, jonne he kipusivat, kun olivat kaikki makuuhuoneet tarkastaneet.

Ullakolla oli hämärää ja sinne oli kasattu kaikenlaisia tavaroita, jotka nyt olivat pölyn ja hämähäkin seittien peitossa. Rosanna tunsi nyt erittäin vahvana jonkin läsnäolon, eikä tuo jokin ollut kovinkaan ystävällisen oloinen. Hän tunsi kuinka tuo jokin tuijotti heitä häijysti.

"Mennään pois täältä." Rosanna sanoi, sillä äkkiä hänestä alkoi tuntua siltä, kuin tuo jokin päättäisi tehdä jotain hyvin ikävää, jolleivät he nyt poistuisi ullakolta. "Täällä on meidän lisäksemme joku, joka ei pidä vieraista ja joka tahtoo vain pahaa meille." Hän sanoi ääni värähtäen.
"Mennään vain." Sam sanoi, sillä oli itsekin tuntenut olonsa epämukavaksi. "Jokohan Pete ja Leo ovat tulleet." Hän pohti ääneen ja yritti saada tunnelmaa hieman kepeämmäksi.

He laskeutuivat alas ullakolta ja ilmapiiri tuntui muuttuvan vähän paremmaksi, mutta silti heistä tuntui, kuin se jokin olisi tullut heidän perässään. Alhaalta kuului oven kolahdus ja he arvelivat Peten ja Leon tulleen.

"Pizzaa!" Di hihkaisi tyytyväisenä ja muut yhtyivät siihen hymyillen tyytyväisinä. Nopeasti he suunnistivat alakertaan ja hämmästyivät, kun siellä ei ollutkaan ketään.
"Pete, jos yrität vähänkään pelotella meitä tai yrität jotain muuta yhtä typerää, tulet katumaan sitä", Di uhkasi, sillä ei oikein innostunut tällaisista piloista, varsinkaan, kun talon ilmapiiri oli ennestäänkin jo niin synkkä.

Ei vastausta, vain hiljaisuus ja se jokin, joka tuntui laskeutuvan alakertaan heidän seurakseen.

"Pete? Leo?" Sam huhuili, käyden läpi salongin, olohuoneen, keittiön ja kodinhoitohuoneen.

Ei ketään, ei edes eteisessäkään.

"Johan on kumma." Sam sanoi ja vilkaisi taakseen, kun tunsi taas tuon pahantahtoisen tuijotuksen selässään, mutta hänen takanaan ei ollut ketään.

Hermostuneena hän asteli takaisin olohuoneeseen, jossa tytöt odottivat.

"En löytänyt heitä." Sam sanoi ja lisäsi. "Ja vannon, että kuulin oven kolahtavan."
"Ehkä se oli vain tuuli joka veti oven kiinni." Di ehdotti, vaikkei kuulostanut vakuuttuneelta.
"Niin kai sitten." Sam sanoi.

Enää he eivät halunneet seikkailla talossa, vaan jäivät olohuoneeseen odottamaan ystäviään saapuvaksi. Heistä tuntui, että tuo pahantahtoinen tuijotus oli loppunut, kuin se ei voisi tulla olohuoneeseen. Huoneessa oli kaunis piano, joka alkoi äkkiä soittaa kaunista melodiaa, kuin vahvistaakseen, että tässä huoneessa olevat, olivat turvassa.

"Tässä huoneessa on rakkautta ja surua." Rosanna sanoi ääni vavahtaen, pianon edelleen soittaessa kaunista surumielistä melodiaa. "Luulen, että täällä on mies ja nainen, mutta he eivät ole pahantahtoisia." Hän jatkoi kyyneleen pudotessa poskelle.

Muut katsoivat Rosannaa ääneti ja Sam vilkuili pianoa, jonka koskettimet tuntuivat liikkuvan omia aikojaan.

Samassa kuului ulko-oven kolahdus, jota seurasi miehen huuto: "Hei missä te olette? Pizzat olisi täällä."

Pianon soitto katkesi huudon myötä. Kuului, kun joku iski kätensä koskettimille, jonka jälkeen kansi rämähti koskettimien päälle ja olohuoneeseen lankesi syvä hiljaisuus. Vaikka soittaja olikin kadonnut, oli turvallisuuden tuntu yhä siellä.

"Me ollaan olohuoneessa." Di huikkasi takaisin ja sanoi. "Mennään ennen kuin he ahmivat kaiken itse."
"Hyvä on, vaikka en haluaisi liikkua muualla niin kauan kuin se jokin tuijottaa minua." Mary sanoi hiljaa.

He juoksivat nopeasti keittiöön ja huomasivat, että Leo ja Peter olivatkin nostaneet pizzalaatikot pöydälle ja kaivelivat nyt ruokailuvälineitä ja juomia esille.

"Aah, olikin jo sudennälkä." Sam tuumasi ja istuutui pöydän ääreen, muiden noudattaessa hänen esimerkkiään.

Sam kertoi heidän syödessään Leolle ja Petelle, mitä oli tapahtunut sillä aikaa, kun nämä olivat olleet pizzan haussa.


No niin tämäkin taisi olla täällä joskus kauan sitten ja nyt päätin laittaa tämän tänne uudestaan, hieman pidennettynä ja paranneltuna.
Jatkahan sinä...
Pientä editointia, sillä löysin luvattoman paljon kirjotusvirheitä ja muita kämmejä, joita olin tuonne laittanut. :)

[Nefertiti]

Sam kertoi heidän syödessään Leolle ja Peterille, mitä heille oli tapahtunut sillä aikaa, kun nämä olivat olleet pizzan haussa.

"Outoa." Peter mumisi suu täynnä pizzaa. "Pilaileekohan joku teidän kustannuksella tai jos rakenteissa asuu joku piilossa. Joku joka haluaa sinut pois täältä." Hän aprikoi saatuaan suunsa tyhjäksi.
"Ei, me olemme ainoat elävät olennot täällä, kenties hiiriä, rottia, myyriä ja hämähäkkejä lukuun ottamatta." Sam sanoi. "Vilkaisin niitä pohjapiirroksia, jotka Rosanna sai, eikä niissä kyllä kovin montaa piilopaikkaa ole missä kukaan voisi asua, huoneiden, ullakon ja kellarin lisäksi."
"Edes seinien välissä?" Peter yritti vielä, sillä ei halunnut uskoa, että talossa myllertäisi jokin henkimaailman olento.
"Olet tainnut katsoa liikaa kauhuelokuvia." Leo hymähti.
"No Kellariväkeä on hyvä. Ei kenties pelottava, mutta hyvä." Peter vastasi ja ahtoi suuren palan pizzaa suuhunsa. "Ja mikäs se toinen leffa oli, missä tyyppi asusti seinän sisässä. Siitä taisi olla se MacGyver tyyppi pahiksena, Through the Eyes of the Killer." Hän sössötti suu täynnä pizzaa.
"Peter, sinun on aika vähentää elokuvien katselua." Sam nauroi, vaikka tunsikin olonsa epämukavaksi, vain ajateltuaankin sitä mahdollisuutta, että joku murhanhimoinen tyyppi kiertelisi Rosannan talossa.
"Pete, Sam on oikeassa, meitä ja tuholaisia lukuun ottamatta täällä ei ole muita eläviä olentoja." Rosanna sanoi. "Tämä paikka kiinnostaa minua, sillä täällä on tapahtunut jotakin kauan sitten ja nämä henget ovat jääneet tänne. He eivät jostakin syystä pääse jatkamaan matkaansa, niin kuin jokin pidättelisi heitä." Hän jatkoi katsellen samalla ympärilleen.
"Rosanna, nyt sinä pelotat minua." Sam vastasi ja haukkasi palan pizzastaan.
"Anteeksi, ei ollut tarkoit..." Rosanna aloitti, kun eteisaulasta kuului voimakas rysähdys, niin kuin jotakin painavaa olisi kaatunut alas.

Jokainen tuntui jähmettyneen paikalleen ja jokainen silmäpari kääntyi varovasti katsomaan eteisaulan suuntaan. Mitään ei näkynyt, oli vain hiirenhiljaista. Olisi voinut kuulla neulakin putoavan lattialle.

"Mitä se oli?" Kysyi Peter silmät lautasen kokoisena, ennen kuin muisti taas haukata pizzastaan palan.
"Mennään katsomaan. Toivottavasti muuttokuorman tavarat ovat ehjänä." Sam sanoi nousten paikaltaan.

Muut seurasivat hänen esimerkkiään ja pian kaikki kuusi olivat eteisaulassa. Muuttokuorma oli siinä mihin se oli kannettu, odottamaan paikoilleen asettelua, eikä yksikään niistä ollut liikahtanut.

"Tämähän on kummallista." Leo ihmetteli ja raapi takaraivoaan, katsellen kasaa. "Vannon, että jotakin isoa kaatui lattialle, mutta tuo kasa ei ole hievahtanutkaan."
"Ei olekaan, mutta tulkaapas katsomaan olohuonetta. Yksi noista isoista kirjahyllyistä on romahtanut alas." Sam sanoi.
"Jos se oli laho?" Peter ehdotti.
"Ei se minusta laholta näyttänyt." Sam sanoi heti ja alkoi noukkia lattialle levinneitä hyvin vanhan näköisiä kirjoja, joista oli sivujakin irronnut rytäkässä.

Muut tulivat hänen avukseen ja keräilivät, kirjoja, hyllykön kappaleita ja hajonneita koriste-esineitä lattialta. Hetken kuluttua Leo nousi hitaasti seisomaan, kädessään hyvin vanha ja kärsineen näköinen kirja. Huolimatta siitä, että ajan hammas oli päässyt kirjaa puraisemaan, kansi oli yhä kaunis.

"Mikä kirja se on?" Di kysyi uteliaana.
"Jonkinlainen päiväkirja tai muistikirja." Leo vastasi, noukittuaan sivujen välistä lattialle pudonneen kuvan.

Kuvassa näytti olevan onnellisen näköinen perhe. Tummatukkainen kypsässä iässä oleva mies, jonka hymy näytti ulottuvan silmiin asti ja pehmeällä tavalla pyöreä, punaposkinen ja hymyilevä nainen, jonka onnellinen hehku tuntui tulevan kuvasta ulos. Sylissään naisella oli pieni vauva, joka tuntui uinuvan tyytyväisenä äitinsä käsivarsilla.

"He olivat oikeasti onnellisia." Rosanna sanoi hiljaa ja antoi sormensa sivellä kuvaa kevyesti.
"Miten niin olivat?" Peter kysyi.
"Jotakin tapahtui." Rosanna vastasi ja rypisti kulmiaan. Hän tunsi tämän tunteen ennestään rikospaikoilta, mutta se oli kaksin verroin voimakkaampi. Jotakin pahaa oli tapahtunut, mutta ei yhdenkään perheenjäsenen toimesta, kuten niin monessa surullisessa tapauksessa oli ollut. "He rakastivat toisiaan syvästi ja rakastavat yhä." Hän sanoi hitaasti ja nosti katseensa ylös; "He ovat vielä täällä."
"Tarkoitatko, että he ovat yhä elossa?" Mary kysyi.
"Ei, he eivät ole elossa, mutta he eivät myöskään pääse eteenpäin. Jokin estää heitä." Rosanna vastasi ja tiesi nyt, ettei talon löytyminen ollut ihan täysin puhdas sattuma. "He kai haluavat, että auttaisin heitä." Hän sanoi viimein.


Herätelläänpä tämäkin henkiin. :) No niin miten mahtanee jatkua...
Pientä hienosäätöä, toivottavasti en sotkenut seuraavan kirjoittajan ajatuksia. :)

[Mustang]

"Miten sinä muka pystyisit auttamaan kuolleita?" Peter tuhahti epäuskoisena. Oikeasti häntä alkoi pikkuhiljaa pelottaa, mutta sitä hän ei kuolemakseenkaan tahtonut näyttää muille. Hänen täytyi myöntää, että tuossa talossa oli jotakin hermostuttavaa ja eilisillan itku alkoi palailla hänen mieleensä.
"En tiedä, mutta aion ainakin yrittää", Rosanna vastasi. Keskustelu tyrehtyi siihen, mutta jäi kaivelemaan itse kunkin mieltä. He jatkoivat uurastusta ja laittoivat paikoilleen muuttokuormasta purettuja tavaroita. Rosannen ystävien ei olisi enää tarvinnut jäädä auttamaan, mutta kukaan heistä ei ollut halukas jättämään naista yksin taloon. Olohuoneessa kaikki tavarat olivat löytäneet paikkansa ja he keskittyivät asentamaan videoita ja televisiota. Huomattuaan ystäviensä olevan haluttomia lähtemään, lupasi Rosanna kiitokseksi avusta pitää illanvieton, jossa he katselisivat elokuvia. Rosannalla itsellään oli hyvänkokoinen elokuvakokoelma, josta he valitsivat pari komediaa katsottavaksi. Kenelläkään ei edes käynyt mielessä, että he katsoisivat talossa kauhuelokuvia.  Di ja Mary menivät keittiöön tekemään seurueelle pientä naposteltavaa elokuvan seuraksi ja miehet siirsivät patjat sohvan eteen, jotta jokainen heistä mahtuisi istumaan mukavasti. Pian kaikki oli valmista ja he laittoivat ensimmäisen elokuvan pyörimään. Kaikilla oli hauskaa ja talon oudot tapahtumat hälvenivät jokaisen mielestä. He saivat nauraa sydämensä kyllyydestä elokuvan henkilöiden toilaillessa. Nauru teki hyvää ja tunnelma kohosi korkeuksiin. Ulkona ilta pimeni ja vettä alkoi sataa kaatamalla. Mikäpä olisikaan parempi tapa viettää sateinen vapaailta, kuin rento elokuvailta hyvien ystävien kesken? Elokuva loppui ja ystävykset päättivät yksissä tuumin pitää tauon, jotta kaikki pääsisivät välissä vessaan ja jotta ihmiset voisivat jutella rauhassa. Peter istui pianon ääreen, avasi kannen ja alkoi soittaa, vaikkei osannutkaan. Muut nauroivat miehen edesottamukselle. Lopulta viimeisenä vessaan mennyt Marykin palasi olohuoneeseen ja toinen elokuva voitiin laittaa pyörimään. Elokuva ei ollut ehtinyt edes puoleen, kun ulkona välähti salama ja kaikki valot ja muut sähkölaitteet sammuivat jyrinän saattelemana. Ystävykset istuivat pimeydessä.
"Mitä tapahtui?" Sam kysyi, vaikka olikin ilmeistä, että joko jossain oli kaatunut puu sähkölinjojen päälle, tai sulake oli palanut. Pimeys ei tuntunut kenestäkään mukavalta. Talo oli selkäpiitä karmiva paikka, vaikka eteen olisi nähnytkin. He kaikki alkoivat hapuilla kynttilää, taskulamppua tai mitä tahansa, mikä valaisisi heidän kulkuaan. Leo kaivoi taskustaan sytkärin ja sytytti sen. Hento valo ei valaissut paljonkaan, mutta rauhoitti kovasti kaikkien mieltä. Yllättäen piano alkoi soittaa kovaa, uhkaavaa sävelmää. Di kirkaisi. Pimputus lakkasi yhtä äkkiä, kuin oli alkanutkin. Lopulta he löysivät muutaman kynttilän, jotka he sytyttivät.
"Missä on talon sähkötaulu?" Sam kysyi Rosannalta.
"Se on kellarissa", Rosanna vastasi. Heitä kaikkia värisytti kellariin meno. He päättivät, että olisi viisainta olla hajaantumatta. He astelivat kellarille vievän portaikon luo.

Mitäpä tapahtuu sitten?

[Nefertiti]

"Missä on talon sähkötaulu?" Sam kysyi Rosannalta.
"Se on kellarissa", Rosanna vastasi. Heitä kaikkia värisytti kellariin meno. He päättivät, että olisi viisainta olla hajaantumatta. He astelivat kellarille vievän portaikon luo. Portaat ja koko käytävä alas näytti synkältä ja luotaantyöntävälle.

"Tuonneko meidän pitäisi mennä." Mary sanoi värähtäen. "Ei kiitos. Mieluummin odotan vaikka päivän valoa, ennen kuin menen tuonne."
"Pelkäätkö kenties pimeää?" Peter kiusoitteli.
"Kuule niin taidat itsekin tehdä." Mary sanoi ja katsoi silmät kipinöiden Peteriä.
"No en." Peter kielsi, vaikkei häntä itseäänkään erityisemmin houkuttanut alas pimeään kellariin meno.
"Lopettakaa." Di käski napakasti. "Tehän käyttäydytte kuin esikoululaiset." Hän tuhahti.
"En itsekään haluaisi mennä tuonne, mutta me tarvitsemme valoa." Rosanna sanoi ja samassa kuului valtaisaa jyrinää ja kirkas valo räpsähti ulkona. Tuuli helisteli laseja ja vaikersi vanhan talon rakenteissa.
"Yhdessä siis." Leo sanoi ja he alkoivat varovaisesti astella alas natisevia portaita.

Hetken ajan nuo kaikki kuusi olivat vaiti, kunnes pääsivät alas. Sam työnsi oven auki ja heitä vastaan leyhähti tunkkainen ja ummehtunut haju, kuin kellaria ei olisi aikoihin tuuletettu. Itse kukin värähti, sillä kellarissa oli viileää, verrattuna ylempiin kerroksiin. Kynttilän valo lepatteli vedossa ja sai seinille aikaan aavemaisia varjoja, jotka pian katosivat kellarin pimeyteen. Heistä jokaisesta tuntui kuin jokin pahantahtoinen olisi tuijottanut heitä kellarin pimeistä nurkista pistävillä silmillään. Se ei selvästikään halunnut heitä taloon.

Rosanna aisti sen tuijotuksen, sekä pahantahtoisen olemuksen ja värähti. Sam huomasi sen ja veti Rosannan lähemmäksi itseään. Tämä katsoi Samiin kiitollisesti hymyillen ja painautui miehen turvallista ja lämmintä vartaloa vasten. Oli kuin tämä olisi murtanut jään ja tuo pahantahtoinen olento vetäytyi pimeimpään nurkkaan, eikä edes yrittänytkään tehdä mitään. Kuusikko katseli kynttilän valossa ympärilleen ja näkivät pölyn ja hämähäkin seittien peittämiä tavaroita. Yhdessä nurkassa oli kehto, jossa olevat petivaatteet olivat hennon vaalean punaiset, nyt jo melkein valkeat.

Rosanna katsoi kehtoa ja tunsi itsensä surulliseksi. Miksihän kehto oli sinne kannettu? Hän ajatteli, se oli varmasti ollut joskus siinä pienessä lasten huoneessa yläkerrassa.

"Hei sähkötaulu on täällä." Peter hihkui rikkoen oudon tunnelman.

Peter ja Sam alkoivat tutkia pölyn ja hämähäkinseittien peittämää sähkötaulua kynttilän valossa ja hetkeä myöhemmin kellarin vanhaan pölyiseen ja hämähäkinseittiseen himmeään lamppuun syttyi valo, joka ei kellaria kovin hyvin valaissut.

"No niin. Se oli sitten palanut sulake. Mentäisiinkö takaisin ylös, tämä kellari saa kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin, enkä haluaisi olla täällä pidempään kuin on pakko." Sam sanoi ja sai sanoilleen hyväksynnän.

Kuusikko siis kipusi takaisin yläkertaan ja siirtyi olohuoneeseen. Heti kun oli valoa, ei tuntunut, niin karmivalta. Mutta sekään ei poistanut sitä tosi seikkaa että talossa oli silti synkkä tunnelma ja jotkin huoneista eivät tuntuneet edelleenkään mukavilta.

"Voi olla parempi ettemme pistä uutta elokuvaa pyörimään, käräytämme vielä uudelleen sulakkeet." Leo sanoi.
"Kannatetaan." Di sanoi ja muutkin nyökkäilivät, sillä ajatus uudesta visiitistä pimeään kellariin ei houkuttanut heitä.
"Nukutaan yö yhdessä täällä." Rosanna sanoi, sillä tiesi ettei kukaan halunnut tuon äskeisen episodin jälkeen nukkua yksin.
"Ensimmäinen, joka alkaa kertoa kummitusjuttuja saa köniinsä." Di uhkasi ja mulkoili lähinnä Peteriä, joka katsoi viattomasti takaisin.
"Epäilitkö sitten, että jollakulla olisi halua kummitusjuttuihin juuri nyt?" Peter kysyi. "Tunnelma tosin olisi sopiva, mutta en minäkään ole niistä juuri nyt innostunut." Hän jatkoi.
"Parempi olisi." Di sanoi.
"Hei, älkää nyt viitsikö koko ajan kinata." Sam sanoi kyllästyneellä äänensävyllä.

Rauha palasi ja yksissä tuumin kuusikko alkoi laittaa olohuoneeseen nukkumapaikkoja, sillä se tuntui mukavimmalta huoneelta. Puolisentuntia myöhemmin, vuoteet olivat valmiina ja itse kukin kävi omalle paikalle lepäämään. Valoja he eivät halunneet sammuttaa, sillä niin oli paljon mukavampi ja turvallisempi nukkua

Tuli vähän tysähkö jatko, mutta miten mahtanee noiden kuuden yö sujua?

[Mustang]

Pikkuhiljaa alkoi olohuoneesta kuulua tasaista tuhinaa, joka kertoi nukkuvista ihmisistä. Rosannaa uni ei vielä tavoittanut, sillä hän aisti talon levottomuuden ja olohuoneessa olevan lempeän surumielisyyden. Hän mietti, mitä talossa oli mahtanut tapahtua ja mihin hänen apuaan tarvittiin. Hänen vieressään nukkuva Sam ynähti, käänsi kylkeä ja kietoi kätensä Rosannan ympärille. Naiselle tuli heti paljon turvallisempi olo. Haukotellen hän päätti, että tutkailisi seuraavana päivänä heidän löytämäänsä muistikirjaa, josko siitä löytyisi vastauksia kysymyksiin. Lopulta hän nukahti. Aamuyöllä sade tyyntyi. Yläkerrasta kuului lohdutonta naisen itkua, joka havahdutti ystävykset hereille. He kuuntelivat hiljaisuuden vallitessa ja olivat iloisia siitä, että nyt heillä oli valoa. Hetken päästä itku laantui jättäen jälkeensä hiljaisuuden. Yläkerrasta kuului kumea tömähdys ja sitten laahaavaa ääntä, aivan kuin jotakin raskasta olisi raahattu lattiaa pitkin. Kukaan heistä ei ollut järin innokas menemään katsomaan, mistä äänet kuuluivat. He päättivät odottaa aamuun ja käydä yläkerrassa vasta valoisaan aikaan. He painautuivat takaisin nukkumaan ja loppuyö sujuikin kommelluksitta.

Aamulla he nukkuivat myöhään. Päivä oli jo melkein puolessa, kun ystävykset heräsivät ja menivät keittiöön laittamaan aamupalaa. He päättivät yksissä tuumin juoda kahvit ja syödä kunnon aamiaisen, ennen kuin lähtisivät tutkimaan yöllisiä tapahtumia. Aamupala sujui mukavissa merkeissä, päivänvalolla kaikki yölliset tapahtumat tuntuivat kaukaisilta. Melkein jokaisen päässä kävi ajatus, että he olisivat vain kuvitelleet kaiken. Rosanne tiesi, ettei näin ollut. Kun he olivat saaneet astiat korjattua pöydästä, he lähtivät yksissä tuumin kohti yläkertaa. Peter vitsaili heidän kävellessään rappusia ylös. Di löi miestä leikkisästi kylkeen. Rosanne ei voinut olla hymyilemättä. Peterin ja Din välille oli selvästi kehkeytymässä hempeitä ajatuksia. Niinhän sitä sanotaan, että rakkaudesta se hevonenkin potkii, Rosanne ajatteli, kun he pääsivät rappuset ylös yläkerran käytävään. Huolellisesti he kävivät kaikki huoneet läpi, mutta kaikki oli juuri niin, kuin he olivat edellisenä päivänä jättäneetkin.
"Kummallista. Olen varma, että kuulin tömähdyksen ja sitten jotakin raahattiin pitkin lattiaa", Rosanna sanoi.
"Ehkä vain kuvittelimme koko jutun. Sulakkeen palaminen ja tämän talon tunnelma saisi kenen tahansa mielikuvituksen liikkeelle", Mary pohdiskeli.
"Minäkin olen varma, että äänet eivät olleet kuviteltuja", Sam puolusti Rosannaa. Hetken vallitsi hiljaisuus, kun ystävykset pohtivat, mistä äänet olivat mahtaneet kuulua.
"Meidän täytyy kiivetä ullakolle", Rosanna sanoi sitten varmana. Muut eivät olleet kovin innoissaan ajatuksesta, mutta eivät sanoneet vastaankaan.

He lähtivät kävelemään ullakolle vievää portaikkoa kohti. Kaikki olivat vakavoituneet, edes porukan ilopilleri Peter ei viitsinyt nyt vitsailla. Rosanna kipusi kapeat portaat edeltä muiden seuratessa häntä. Hän avasi ullakkohuoneen oven, joka narahti auetessaan ja käänsi katkaisijasta pienen himmeän kattolampun päälle. Se ei valaissut suurta ullakkoa kunnolla ja pölyisissä nurkissa tanssi varjoja lampun heilahdellessa hiljalleen ullakolla käyvän vedon voimasta. Rosannaa kylmäsi. Hän aisti ullakolla asustavan pahan ja oli varma, että jotakin kamalaa siellä oli tapahtunut aikojen saatossa. Hän mietti, saisivatko he koskaan tietää siellä sattuneista traagisista tapahtumista. He katselivat ympärilleen pölyisellä ullakolla. Mary kirkaisi ja muut kääntyivät hädissään katsomaan, mikä naista vaivasi.
"Ei hätää, kädelläni vain kipitti hämähäkki ja säikähdin. Mutta tulkaahan katsomaan tänne, täältä äänien on täytynyt kuulua", Mary sanoi ystävilleen, jotka kävelivätkin uteliaina lähemmäs katsomaan Maryn löytöä. Totta tosiaan, lattian pölyyn oli laahautuneet pitkät jäljet, aivan kuin siellä olisi raahattu tajutonta tai kuollutta ihmistä. Jäljet päättyivät suurelle vanhalle arkulle. Sam ja Leo katsahtivat toisiinsa merkitsevästi ja hiipivät hiljaa arkulle muiden pidättäessä hengitystään. He tarttuivat arkun reunoihin, laskivat kolmeen ja tempaisivat sitten arkun auki. Sisältä paljastui...

Mitä niin? Vuoro on seuraavan.

[Nefertiti]

"Ei hätää, kädelläni vain kipitti hämähäkki ja säikähdin. Mutta tulkaahan katsomaan tänne, täältä äänien on täytynyt kuulua", Mary sanoi ystävilleen, jotka kävelivätkin uteliaina lähemmäs katsomaan Maryn löytöä. Totta tosiaan, lattian pölyyn oli laahautuneet pitkät jäljet, aivan kuin siellä olisi raahattu tajutonta tai kuollutta ihmistä. Jäljet päättyivät suurelle vanhalle arkulle. Sam ja Leo katsahtivat toisiinsa merkitsevästi ja hiipivät hiljaa arkulle muiden pidättäessä hengitystään. He tarttuivat arkun reunoihin, laskivat kolmeen ja tempaisivat sitten arkun auki. Sisältä paljastui kaikenlaista pientä ja ilmeisen henkilökohtaista tavaraa, kuten korurasia ja miesten kello, sekä joitakin vauvan vaatteita ja muutama kehystetty kuva.

Tämä löytö sai jokaisen huokaisemaan helpotuksesta, sillä itse kukin oli pelännyt arkusta paljastuvan jotakin karmivaa, kuten vaikkapa ruumis.
Nyt nuo kuusi laskeutuivat polvilleen arkun viereen ja alkoivat tutkia sen sisältöä hieman tarkemmin, sillä se vaikutti kovin kiinnostavalta ja ehkä niiden myötä selviäisi, mitä edellisille asukkaille oli tapahtunut ja miksi talo oli ollut niin pitkään tyhjillään.

Jokainen pieni esine kertoi Rosannalle talossa kauan sitten asuneesta parista aina vain enemmän ja se sai hänet surulliseksi, sillä jokin oli tuon onnen heiltä riistänyt.

"Hei katsokaas tätä." Sanoi Mary ja nosti vanhan valokuva-albumin käteensä.

Se oli pölyn peitossa, mikä kertoi, että se oli ollut arkussa vuosia, ennen heidän tuloaan, kenties yhtä kauan, kuin miten vanhoja he itse olivat. Rosanna otti valokuva-albumin Marylta ja alkoi hitaasti selata sitä, muiden kurkkiessa himmeässä valossa hänen olkansa yli.

"He todella olivat onnellisia ja syvästi toisiinsa kiintyneitä, ennen kuin he saivat lapsen." Rosanna sanoi, sillä juuri sellaisia aistimuksia ja sellaista lämpöä tuo albumi huokui. "Lapsi oli kaivattu, sillä he olivat yrittäneet kauan, ennen kuin olivat onnistuneet." Hän jatkoi ja ullakolle levisi jonkin parfyymin mieto ja miellyttävä tuoksu, johon sekoittui miehekkäämpi hyvän tuoksuinen partaveden leyhähdys.

Rosanna nosti päänsä, sillä jostakin syystä nuo tuoksut toivat jotakin hänen mieleensä, jotakin tuttua, mutta mitä, sitä hän ei tiennyt. Itse asiassa jotkin osat taloa olivat tuntuneet jo esittelypäivänä tutuilta, niin kuin hän olisi ollut siellä joskus ennenkin. Hän kummasteli sitä, sillä ei muistanut nähneensä taloa koskaan aikaisemmin. Ei ennen kuin vasta valokuvassa, ennen esittelykierrosta ja sitä ennen hän oli käynyt katsomassa paria muutakin taloa tuon naisen, Lydian, kanssa.

"Mitähän tässä on?" Sanoi Sam, joka nosti käteensä viralliselta näyttävän ohuen kansion. "Tämä näyttäisi siltä, että kuuluisi poliisin tai jonkin vastaavan laitoksen arkistoon." Hän sanoi ja melkein pudotti nipun papereita kansion välistä.
"Miksi se on täällä?" Leo ihmetteli ja kurtisti kulmiaan, sillä eihän näin tärkeitä papereita edes annettu asianomaisille, oli rikos mikä hyvänsä, vaan ne jäivät aina poliisille tai sille taholle, joka juttua oli tutkinut.
"Nämä näyttäisivät olevan kopioita." Sam sanoi ja lisäsi. "Aika huonoja ja vanhoja kopioita, ajalta jolloin kopiokone oli huoneen kokoinen."
"Ja tietokone." Peter vitsaili.

Sam nosti kansion pölyisen pöydän päälle ja avasi sen. Ensimmäisenä oli virallisen näköinen paperi, jossa oli tapauksen numero ja perus tiedot. Kyseessä oli julma kaksoismurha, joka kuului useampiin vastaaviin murhatapauksiin ja tämä oli ollut ilmeisesti viimeinen, jossa murhaaja oli menettänyt henkensä vastustaessaan pidätystä. Ainoa henkiin jäänyt oli pariviikkoinen tyttövauva, joka annettiin myöhemmin sukulaistensa hoiviin.

"Tässä on lapsen nimikin, se on..." Sam aloitti ja jäi ääneti tuijottamaan paperia, sillä ei voinut uskoa näkemäänsä.

Muutkin kumartuivat vilkuilemaan paperia lähemmin, minkä jälkeen lähes jokainen silmäpari oli nauliutunut Rosannaan, jonka kasvot olivat valahtaneet vitivalkoisiksi, niin että kaikki pisamatkin näkyivät nyt selvästi.

No niin tului tämmönen pätkä ja pahoittelen, että on taas näin pahuksen lyhyt. Jatkakaatten...

[Mustang]

"Tässä on lapsen nimikin, se on..." Sam aloitti ja jäi ääneti tuijottamaan paperia, sillä ei voinut uskoa näkemäänsä.
Muutkin kumartuivat vilkuilemaan paperia lähemmin, minkä jälkeen lähes jokainen silmäpari oli nauliutunut Rosannaan, jonka kasvot olivat valahtaneet vitivalkoisiksi, niin että kaikki pisamatkin näkyivät nyt selvästi.
Rosanna haukkoi hetken henkeään. Tämä ei voinut olla todellista! Hänellähän oli ihan oikeat vanhemmat. Lopulta, kun ajatus oli lopulta päässyt Rosannan alitajuntaan, hän lysähti lattialle nyyhkyttäen. Miten hänen sukulaisensa olivat saattaneet tehdä tämän hänelle? Kukaan ei ollut koskaan kertonut hänelle, että hänen vanhempansa olivat kuolleet. Heistä ei ollut kuvia missään, eikä kukaan puhunut heistä hänen kuullensa. Sam laskeutui polvilleen Rosannan viereen, kietoi kätensä tämän ympärille ja veti vapisevan naisen lähelle rintaansa lohduttaen. Kukaan ei saanut sanaa suustaan, tämä uutinen oli lyönyt heidät ällikällä. Nyt oli selvää, miksi Rosannan piti auttaa tuon talon asukkeja ja mikä heidän välisensä yhteys oli. He saattoivat Rosannan hiljaisuuden vallitessa makuulle olohuoneeseen. Se tuntui turvallisimmalta paikalta koko talossa ja Rosanne tarvitsi lepoa ja aikaa ajatella. Vaisuina ihmiset toivottivat toisilleen yksi toisensa jälkeen hyvät illanjatkot. Seuraava päivä olisi maanantai ja kaikilla heillä olisi töitä. Ystävykset tunsivat itsensä pettureiksi jättäessään Rosannan taloon kaiken tapahtuneen jälkeen. Sam jäi Rosannan viereen ja yritti lohduttaa ja kannustaa tätä. Hänen työpaikkansa ei ollut kaukana Rosannan talolta, hän saattoi yhtä hyvin mennä sieltä töihin. Rosanna oli hyvin kiitollinen miehen seurasta. Se tästä vielä puuttuisikin, jos hän olisi joutunut jäämään yksin taloon. Pikkuhiljaa kyynelet tyrehtyivät ja Rosanna tunsi olonsa hieman paremmaksi. Sam soitti naisen työpaikalle ja sanoi, ettei Rosanna voisi tulla töihin ainakaan seuraavana päivänä, koska oli henkilökohtaisista syistä vuoteen omana. Hänelle luvattiinkin vapaata niin paljon, kun hän vain tarvitsisi.

Rauhoituttuaan Rosanna tajusi, että hänen oli nälkä. He kokkasivat Samin kanssa yhteistuumin. Kesken ruuanlaiton Rosannan mieleen juolahti, että kiinteistövälittäjä ehkä tietäisi jotakin tuosta paikasta, sen verran pelokkaalta nainen oli vaikuttanut. Hän päätti soittaa tälle seuraavana päivänä työajalla, Rosanna ei tohtinut häiritä naisen vapaa-aikaa. He söivät illallisensa hiljaisuuden vallitessa. Kumpikin odotti herkeämättä seuraavaa sattumusta. Kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut, he piristyivät jonkin verran. Ilta jatkui suhteellisen rauhallisena ja he päättivät katsoa loppuun kesken jääneen komedian. Tällä kertaa sulake kesti vallan mainiosti ja he saivat katsottua elokuvan kunnialla loppuun. Elokuvan jälkeen he vetäytyivät levolle. Tänä yönä he päättivät sammuttaa olohuoneen valot, sillä Rosannan olisi joka tapauksessa joskus opittava nukkumaan ilman valoja, tai sähkölaskut kasvaisivat tähtitieteellisiksi. Molemmat olivat väsyneet kovasti päivän ja yön rasituksista, joten unta ei tarvinnut odottaa kauan. Yö sujui vallan rauhallisissa merkeissä kunnes kello kahden maissa aamuyöllä Rosanna heräsi siihen, että televisio oli päällä. Hän oli menossa sulkemaan sitä, kun huomasi, että televisiossa näkyi olohuone. Hänen olohuoneensa. Kaikki oli kuten silloin, kun Rosanna oli nähnyt talon ensimmäistä kertaa, mutta kaikki oli jotenkin raikkaampaa ja valoisampaa. Piano oli samassa paikassa, kuin vieläkin ja sen ääressä istui komea noin kolmekymmentävuotias mies, joka soitti kaunista, tuttua sävelmää. Hän väläytti kameralle leveimmän hymynsä. Miehessä oli jotakin hyvin tuttua. Isä, Rosanne mietti ääneti. Kamera kääntyi pientä vauvaa pitelevään naiseen, joka tuntui riemastuttavan vauvaa todella. Vauva nauroi sydämensä pohjasta kameralle ja hymy tarttui myös lasta pitävään naiseen. Rosannalle tuli samaan aikaa hyvin surullinen ja levollinen olo, hänen katsoessaan tuota videota, jossa hänen äitinsä tuuditti häntä uneen. Hän ei koskaan saisi tutustua kasetin naiseen, eikä mieheen, jonka oli tunnistanut isäkseen. Hän ei vieläkään saattanut uskoa todeksi kaikkia vuosikausien valheita, jotka hän oli kuullut sukulaisiltaan. Hän mietti mitä sukua hänen "vanhempansa" oikeastaan olivat hänelle. Täti ja tämän mies, kenties? Ainakin hänen ottoäitinsä muistutti suuresti tuota videon hymyilevää naista. Viha laantui pikkuhiljaa Rosannan mielestä. Ei hän osannut olla vihainen suvulleen. Kaikesta päätellen hän oli silti ollut hyvin rakastettu, vaikkei hänelle oltu totuutta kerrottukaan. Nauha televisiossa loppui ja Rosanna kumartui lähemmäs videoita ottaakseen videon pois niistä. Hän painoi eject-nappia, videot pitivät surisevan äänen ja sitten tuli taas hiljaista. Mitään ei tullut ulos. Rosanna toisti toimenpiteen uudestaan, yhtä heikoin tuloksin. Hän kurkisti sisään laitteen luukusta ja todella, videonauhurissa ei ollut kasettia sisällä. Rosanna sammutti nopeasti television, ryntäsi Samin viereen patjalle ja kietoi kätensä tämän ympärille. Mitään ei tapahtunut ja hiljaisuus oli yhtä syvä, kuin aikaisemminkin. Rosanna tajusi, että tuon sattumuksen takana olivat hänen vanhempansa, hänen ei tarvitsisi pelätä. Tämän ajatuksen turvin nainen nukahti viimein rauhalliseen uneen ja nukkui loppuyön ilman keskeytyksiä.

Tällaista, miten mahtaa tästä jatkua?

[Nefertiti]

Mitään ei tapahtunut ja hiljaisuus oli yhtä syvä, kuin aikaisemminkin. Rosanna tajusi, että tuon sattumuksen takana olivat hänen vanhempansa, hänen ei tarvitsisi pelätä. Tämän ajatuksen turvin nainen nukahti viimein rauhalliseen uneen ja nukkui loppuyön ilman keskeytyksiä.

Aamu valkeni kuulaana ja auringon säteet herättelivät nukkujat. Lepäillessään vielä vieretysten, Rosanna kertoi Samille, mitä oli yöllä nähnyt. He pohdiskelivat sitä jonkin aikaa, eikä Sam kertaakaan väittänyt sen olleen unta.
Hieman myöhemmin he nousivat ylös ja menivät laittamaan aamiaista yhdessä. Kahvi porisi iloisesti, Rosannan ottaessa aamiaistarvikkeita esille. Sam taas otti sopivat astiat. Kumpikin tunsi olonsa kotoisaksi, onnelliseksi ja niinpä sitten Sam päätti, että olisi aika viedä suhde vähän pidemmälle.

"Rosanna." Sam aloitti.
"Niin kulta." Rosanna kysyi laittaessaan samalla pari paahtoleipäviipaletta paahtimeen.

Sam asteli Rosannan luo, kietoi kätensä tämän ympärille ja katsoi tämän syvän vihreänruskeisiin silmiin. Kasvoja kehystivät punaiset kihartuvat hiukset, jotka nyt roikkuivat vapaina ja kurittomina. Rosanna oli yhtä kaunis, kuin oli ollut heidän tavatessaan ensimmäistä kertaa kouluaikoina, joista lähtien he olivat olleet yhdessä. Katsoessaan naista hän oli täysin varma, että halusi viedä suhteen astetta pidemmälle ja sitoutua. Nyt hänen henkensä oli salpaantua ja asian sanominen oli vaikeampaa, kuin hän oli luullut.

"Mitäs sanoisit jos minä pyytäisin sinua vaimokseni." Sam sai viimein sanottua ja katsoi Rosannaa totisena.
"Sanoisin, kyllä." Rosanna sanoi hiljaa huulien kaartuessa pehmeään hymyyn. Poskelle kaivautui pehmeä hymykuoppa ja yksi hiuskiehkura valahti kasvoille. Sam siirsi hiuskiehkuran sivuun ja painoi hellän suudelman Rosannan huulille. "Luulin ettet ikinä kysyisikään." Hän sanoi, kun huulet irtautuivat toisistaan.

Hän veti Samin lähemmäksi itseään ja suuteli tätä kiihkeästi. Mies vastasi suudelmaan, aamiainen unohtui ja nuo kaksi näkivät vain toisensa. Auki läjähtävä olohuoneen ovi rikkoi kiihkeän tunnelman ja sai rakastavaiset pomppaamaan säikähtäneinä erilleen toisistaan. He katsoivat toisiaan ja Rosanna tirskahti, sillä hän tuli ajatelleeksi että jompikumpi vanhempien hengistä halusi heidän pitäytyvän irti toisistaan ennen hääyötä.

"Hyvä on, hyvä on. Älkää nyt hermostuko." Hän naurahti.
"Ollaan sitten mieliksi heille." Sam nauroi ja kumartui antamaan tahallisen siveän suukon Rosannalle. "Kelpasiko?" Hän kysyi sitten ja katseli ympärilleen.

Kukaan ei vastannut, vain jossakin lattialankkujen alla tuntui rapistelevan hiiri.

"Ilmeisesti kelpasi." Rosanna virnisti ja kääntyi ottamaan paahtoleipäpalat paahtimesta ja tiputti ne lautaselle.

Hän oli juuri laittanut toiset paahtoleivät paahtimeen, kun huoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus. Oli kuin jokin pahantahtoinen olisi tullut huoneeseen. Samassa veitsitukista nousi ilmaan veitsi, joka alkoi leijailla terä edellä kohti Rosannaa. Sam huomasi tämän ja syöksyi kohti Rosannaa ja ehti kaataa tämän nurin juuri ajoissa. Tosin hän sai veitsen selkäänsä, mihin se jäi törröttämään jotakuinkin lapaluunseuduille.

Ähkien kivusta hän yritti nousta seisomaan, mutta tuntui kuin joku tai jokin olisi ollut päällä ja painanut veitsen terää yhä syvemmälle. Sitten tapahtui jotakin, kuin jokin toinen, ystävällisempi olisi tullut sivusta ja syössyt tuon pahantahtoisen nurin. Veitsi lähti irti ja putosi kilahtaen lattialle.
Kuului voimakas tömähdys ja selkäpiitä karmiva huuto, niin kuin tuo pahantahtoinen olisi jysähtänyt vasten seinää. Hetken oli hiljaista, kunnes kuului uusi jysähdys ja heikko parahdus. Huutaja oli tällä kertaa tuo toinen, joka oli auttanut.

"Anna hänen olla! Sinä satutat häntä. Mene pois häntä kiusaamasta!" Rosanna sanoi kovaan käskevään ääneen.

Tuo jokin pahantahtoinen tuntui vetäytyvän ja hetkeä myöhemmin tuo painostava ja pahantahtoinen ilmapiiri oli kadonnut keittiöstä. Rosanna tunsi jonkin menevän ohitseen ja hetken ajan keittiössä tuoksui miellyttävä partaveden tuoksu.

"Sam, oletko kunnossa?" Rosanna kysyi ja kumartui auttamaan tätä.
"Enköhän. Mutta haavan taisin saada selkääni siltä pirulaiselta." Sam sanoi ja yritti kurkkia olkansa yli nähdäkseen millaisen haavan oli saanut.

Rosanna nosti vereen tahriintuneen puseron ylös ja näki että haava oli siistinnäköinen, ei kovin iso, mutta varmasti sen verran syvä että veitsen terä oli ilmeisesti uponnut luuhun asti, kenties syvemmällekin.

"Sinut on käytettävä ensiavussa, olisi hyvä jos lääkäri katsoisi tämän, sillä tämä tarvitsee vähintäänkin tikit." Rosanna sanoi huolestuneena.
"En haluaisi mennä, sillä kyselevät varmasti mistä sain haavan ja kuka minua löi." Sam sanoi vastahakoisena.
"Tiedän, mutta olisin iloisempi, jos lääkäri katsoisi tuota." Rosanna sanoi huolestuneena. "Emmeköhän me keksi jotakin selitystä." Hän lisäsi ja paikkaili haavan niin, että se kestäisi matkan ensiapupolille.

He pukivat päälleen, Sam Rosannan avustamana ja lähtivät sitten sairaalalle. Rosanna ajoi, sillä Sam ei näyttänyt ajokuntoiselta. Tämän kasvot olivat kalpeat ja vakavat. Miestä selvästi väsytti, ilmeisesti verentulo ei ollut tyrehtynyt. Pian tämän silmät alkoivat lupsahdella kiinni.

"Sam!" Rosanna huudahti ja tönäisi tätä, jolloin tämä ikään kuin havahtui ja avasi silmänsä. "Et saa nukahtaa." Rosanna komensi.

Koko loppu matkan Rosanna sai herätellä Samia vähän väliä, kunnes he viimein saapuivat ensiapupoliklinikan luo. Rosanna parkkeerasi auton sopivaan paikkaan ja auttoi Samin ulos. Tukien miestä hän auttoi tämän sisälle. Hän pysäytti ensimmäisen hoitajan ja pyysi apua. Kului hetki ja apua tuli. Sam nostettiin sairaalavuoteelle ja vietiin hoidettavaksi, Rosannan jäädessä odottamaan.

Odotustilassa oli muiden potilaiden omaisten lisäksi pienempien vammojen tai ongelmien vuoksi päivystykseen tulleita. Rosanna toivoi parasta, vaikka pelkäsikin kovin. Sitten hän muisti, hänen oli pitänyt soittaa Lydialle ja kysyä talosta. Hän asteli yleisöpuhelimelle ja paineli Lydian numeron. Kesti tovin ennen kuin puhelimeen vastattiin.

"Parker." Kuului naisen ääni.
"Anteeksi että häiritsen, mutta haluaisin kysyä paria asiaa sinulta. Ajattelin tapaisimme kaupungilla kahvien merkeissä." Rosanna sanoi.
"Sopii." Lydia vastasi ja kysyi. "Aiotteko purkaa kaupan?"
"Ei, en todellakaan, mutta haluan tietää muutaman asian. Tapaammeko siis?" Rosanna vastasi.
"Sopii. Missä?" Lydia kysyi ja Rosanna kertoi pienestä kahvilasta sairaalan lähellä ja sopi tapaavansa tämän kolmen tunnin kuluttua siellä, sillä Lydialla oli parhaillaan talon näyttö kesken. Tämän jälkeen he hyvästelivät ja lopettivat puhelun.

Rosanna asteli takaisin odotustilaan ja istuutui penkille. Aika tuntui matavan hyvin hitaasti, mutta muutaman tunnin kuluttua lääkäri ilmaantui paikalle ja kertoi tilanteen. Haava ei ollut niin paha kuin miltä oli näyttänyt, mutta tikit se oli tarvinnut pariin kohtaakin ja mies oli lisäksi kärsinyt lievästä verenhukasta, mutta voi nyt hyvin.

"Pääsenkö minä katsomaan häntä?" Rosanna kysyi.
"Hän voi lähteä kotiin, mutta liikaa rasitusta pitää välttää, etteivät tikit pääse aukeamaan." Lääkäri vastasi ja hetkeä myöhemmin hoitaja toi Samin pyörätuolilla, niin kuin oli tapana.
"Voi Sam. Pelkäsin niin." Rosanna sanoi ja lennähti halaamaan Samia ja auttoi tämän ylös.

Hän kiitti lääkäriä ja lähti sitten Samin kanssa. Mies oli hieman pökkyrässä verenhukan jäljiltä, vaikka ilmeisesti oli saanut pikkuisen verta operaation aikana. Hänen pitäisi nyt juoda paljon, oli lääkäri sanonut ja mikäs sen parempi paikka, kuin kahvila. He ehtivät kahvilaan ajoissa ja Rosanna tilasi molemmille voileivät ja kivennäisvedet. Kahvi ei taitaisi olla sopivaa Samille juuri nyt.

He ehtivät olla hetken pöydässä, kun Lydia ilmaantui paikalle. Nainen oli viimeisen päälle laitettu, sillä pitihän hänen edustaa. Kiinnostuneena hän katsoi Samia, mutta päätti jättää tämän rauhaan, kun näki Rosannan mulkaisevan jäisesti. Miten tämä oli voinut tietää mitä ajattelin, Lydia mietti, mutta hymyili kuitenkin ja ojensi kätensä tervehdykseen.

"Niin haluaisin tietää talosta enemmän ja ei, en ole muuttamassa sieltä pois. Älä sitä pelkää." Rosanna sanoi, sillä sen hän oli lukenut Lydiasta, jota muutenkin luki kuin avointa kirjaa.
"No kun meillä ei olisi lupaa kertoa." Lydia yritti kiemurrella irti tilanteesta samalla kun tilasi itselleen kahvin, vaikka tiesikin sen saavan vatsansa sekaisin.
"Mitä sen nyt on väliä? Minähän sanoin, että en ole muuttamassa haluan vain tietää, mitä siellä oikein tapahtui kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta sitten." Rosanna sanoi tiukasti ja katsoi naista ystävällisesti ja samalla luki tämän mielenliikkeitä. "Eikä sinun kannata luottaa Mattiin, hänellä on toinen. Hän pitää kyllä teistäkin, mutta myös siitä toisesta. Hän ei osaa päättää kumman kanssa on. Jos haluat pitää hänet, sinun tehtävä hänelle selväksi joko sinä tai se toinen, muttei molempia." Hän sanoi pienimuotoisen hiljaisuuden jälkeen.
"Mistä sinä tuon tiesit?" Lydia sanoi lusikan lakatessa pyörittämästä kahvia.
"Minä tiedän asioita, enkä voi sille mitään. Mistään en kuitenkaan etsimällä etsi näitä juttuja." Rosanna selvensi, kun näki naisen hapantuneen ilmeen, kun tämä luuli että hän oli tonkinut tarkoituksella tuollaisia juttuja. "Tiedän myös että pelkäsit, kun näytit minulle tuon talon, halusit sieltä mahdollisimman nopeasti ulos ja toivoit, että Matt olisi esitellyt talon minulle." Hän lisäsi ja katsoi sitten kulmat rypistyen naista. "Sinulla oli lapsuudessa ikävä kokemus, josta et ole puhunut kenellekään ja pidät sitä omana syynäsi, niin kuin se mies sinulle väitti. Neuvon sinua kertomaan asiasta jollekin, mies on pilannut muidenkin kuin vain sinun lapsuutesi. Hoida asia ennen kuin siitä tulee sinulle liian iso kestää." Hän sanoi lopuksi.

Lydia katsoi kasvot valkoisina Rosannaa, sillä tämä oli juuri maininnut asian, josta hän itse ei ollut puhunut kenellekään viiteentoista vuoteen. Ei kenellekään, sillä se salaisuus oli liian häpeällinen, että hän olisi voinut siitä kertoa. Eihän hän ollut kertonut vanhemmilleenkaan. Kyynel putosi hänen poskelleen ja hän painoi katseensa alas.
Hän tiesi nyt mitä tehdä, sillä sukulaistyttö oli kertonut tämän miehen yrittäneen tehdä samaa ja kun hän oli kertonut vanhemmilleen, eivät nämä olleet uskoneet. Hävetti että moinen ihminen oli sukulainen ja että tämä yhä saattoi tehdä asioita jäämättä kiinni. Se oli estettävä, hän ajatteli ja päätti, että lähtisi vielä tänä iltana käymään serkkunsa luona ja kertoisi toisesta sedästään tälle. Ehkä serkun tyttären saisi pelastettua samalta häpeälliseltä kohtalolta, minkä hän itse oli kokenut.

"Anteeksi, ei olisi pitänyt järkyttää teitä." Rosanna sanoi.
"Ei se mitään, oli jo aikakin herätä tästä lumeonnelasta ja pistää asiat järjestykseen." Lydia sanoi hengähtäen kiivaasti. "Halusit tietää talosta?" Hän varmisti ja katsoi Rosannaa.
"Kyllä" Rosanna vastasi.
"No niin täältä tulee." Lydia aloitti." Kolmekymmentäviisi vuotta sitten talon rakennutti herra McCayley. Viisi vuotta myöhemmin hän meni naimisiin. Vuosi naimisiinmenonsa jälkeen he saivat lapsen. Sitä onnea vain ei riittänyt pitkään, sillä alueella oli aikaisemmin tapahtunut outoja murtoja, mitään ei ollut koskaan viety, mutta koko perhe tapettu, lapsia ja lemmikkieläimiä myöden. Niin kävi nytkin, mutta jokin meni pieleen.
Herra McCayley oli alhaalla olohuoneessa lukemassa ja rouva ylhäällä imettämässä ja nukuttamassa lasta, kun joku tuli takaovesta. Tunkeutuja oli jotenkin saanut talon avaimet käsiinsä ja pääsi näin yllättämään perheen. Ilmeisesti hän oli tätä keinoa käyttänyt kaikissa edellisissäkin kohteissa. Tunkeutuja hyökkäsi isännän kimppuun ja haavoitti kuolettavasti. Tämä jäi alakertaan makaamaan ja raahautui puhelimelle, kun murhaaja syöksyi yläkertaan.

Herra McCayley sai puhelimen käsiinsä ja soitti hätänumeroon. Viimeiset sanat olivat; Talooni on tunkeuduttu... Hän yrittää tappaa vaimoni... Auttakaa. Sitten tämä oli vajonnut tajuttomuuteen ja luuri oli kolahtanut lattialle. Hätäkeskuksen päivystäjä yritti puhua miehelle, mutta tämä ei enää vastannut. Nainen tosin kuuli heikosti huudon, joka kantautui yläkerrasta ja lähetti partion tarkastamaan tilanteen.

Partio saapui paikalle nopeasti mutta miehen ja naisen hyväksi ei voinut enää tehdä mitään. Partio kumminkin joutui tappeluun tunkeutujan kanssa ja tämä kuoli vastustaessaan pidätystä, sillä toinen konstaapeleista joutui ampumaan miehen, jottei itse olisi haavoittunut riehuvan hullun veitsestä. He löysivät myöhemmin itkevän vauvan ylhäältä omasta pinnasängystään, äidin maatessa omassa huoneessaan ja verissään sängyssä. Hän oli vielä hengissä, mutta kuoli matkalla sairaalaan.

Vauva taas oli kunnossa ja luovutettiin sukulaisilleen lääkärintarkastuksen jälkeen.
Koskaan ei saatu selville, miksi se mies valitsi juuri sen talon ja perheen, eikä ylipäätään sitä, että miksi tämä tappoi perheitä, mutta sen he saivat selville, että mies oli ennen tappamista ehtinyt raiskata naisen." Lydia lopetti tarinansa.

Rosannan silmät olivat tummuneet ja kyyneleet valuivat hiljalleen poskille. Hän oli saanut nyt tietää vanhempiensa kohtalon.

"Kiitos." Rosanna sanoi.
"Taloa kaupiteltiin halvalla ja siinä asui useampikin perhe, jotka kumminkin lähtivät pois. Koskaan he eivät selittäneet miksi. Heillä oli vain kiire päästä sieltä pois, joten talo oli pitkiä aikoja tyhjillään ja alkoi rapistua. Sinä olet ensimmäinen, joka ei halua sieltä pois." Lydia sanoi.
"Ehkä siksi, että se on vanhempieni talo." Rosanna huomautti, pyyhkiessään silmiään.
"Sinun vanhempiesi." Lydia änkytti.
"Niin." Rosanna sanoi. "Sain sen vasta äsken selville, joten itsenikin on vähän vaikea uskoa sitä." Hän lisäsi.
"Hämmentävää." Lydia sanoi hiljaa, kun ei muutakaan keksinyt.
"Minä kiitän sinua tiedoistasi ja päästän sinut menemään." Rosanna sanoi ystävällisesti. "Sinulla lienee vielä töitäkin tänään." Hän lisäsi.
"Niin. Ehkä tapaamme vielä iloisemmissa merkeissä." Lydia sanoi nousten ylös.

Rosanna seurasi kun nainen katosi ihmisvilinään ja maksettuaan, hän ja Sam lähtivät takaisin talolle.
Keittiöön oli jäänyt melkoinen sotku jota Rosanna alkoi siivota, kun oli ensin vienyt Samin olohuoneen sohvalle lepäilemään. Viimein hän sai sotkut siivottua ja aikoi mennä olohuoneeseen kun...

No niin tässä tuli vähän tällainen joitakin asioita selventävä pätkänen. Miten mahtanee jatkua tästä eteenpäin....

[Mustang]

Keittiöön oli jäänyt melkoinen sotku jota Rosanna alkoi siivota, kun oli ensin vienyt Samin olohuoneen sohvalle lepäilemään. Viimein hän sai sotkut siivottua ja aikoi mennä olohuoneeseen kun yhtäkkiä valtava näkymätön voima lennätti Rosannan päin keittiön tummaa marmoritasoa. Hetken jokin painoi hänen keuhkojaan niin, että hän pelkäsi niiden lysähtävän kasaan. Hengittämisestä ei tullut mitään keuhkojen ollessa jääkylmän rautakouran otteessa. Kuului raivoa kuvastava karjaisu, kun jokin iskeytyi voimalla päin henkeä, joka kuristi Rosannaa. Ote heltisi ja Rosanna saattoi viimein hengittää vapaasti, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Kuului kamppailun ääniä ja Rosanna aisti, että tuo puolustava voima halusi hänen menevän olohuoneeseen. Rosannaa ei olisi tarvinnut kahdesti kehottaa. Epätoivon vimmalla Rosanna juoksi kohti olohuoneen pariovia, jotka lennähtivät kiinni aivan hänen naamansa edestä. Hyvä voima päästi vihaisen huudon ja keittiön nurkasta kuului kolinaa hyvän päästessä pahan niskanpäälle. Pahuuden ote ovista heltisi ja Rosanna saattoi avata ne ja juosta olohuoneen turvaan. Taistelun äänet eivät aivan vielä kuitenkaan tauonneet ja pelkistä äänistä oli hyvin vaikea erottaa, kumpi osapuolista oli voitolla. Rosannan mieleen heräsi huoli vanhempiensa hengestä, mikä tuntui sanomattoman typerältä, sillä nämä olivat olleet kuolleina vuosikymmeniä. Lopulta keittiöön laskeutui hiljaisuus, joka ei kuulostanut pahaenteiseltä. Hyvä oli taas ajanut pahan pois.

Myös Sam oli havahtunut hereille horteestaan kuullessaan taistelun melskeen ja tulevan vaimonsa pelästyneet huudahdukset keittiöstä. Hän yritti nousta jaloilleen, mutta oli edelleen hutera menettämänsä verimäärän vuoksi. Hän nousi turhautuneena istumaan ja odotti huolissaan Rosannaa. Hänen ei tarvinnut odotella pian, kun Rosanna jo livahtikin turvaan pariovien välistä. Taistelun äänet taukosivat hetken kuluttua ja keittiöön laskeutui rauhaisa hiljaisuus. Rosanna käveli hämmentyneen Samin luo, istuutui tämän viereen ja painoi päänsä tämän olkaa vasten. Sam painoi naisen tiukemmin rintaansa vasten ja sanattomin elein lohdutti naista, joka oli selvästi tapauksesta tolaltaan.
"Olen aivan varma, ettei murhaajan henki anna minun löytää mahdollisuutta auttaa vanhempiani. Mitä enemmän tietoa saan, sitä enemmän se hyökkäilee ja pelottelee. Kohta en uskalla tutkia koko asiaa", Rosanna sanoi vaisulla äänellä.
"Älähän nyt, sinähän olet jo pitkällä. Me olemme pitkällä. En anna sinun lopettaa tässä vaiheessa. Sinä et ole yksin tässä tilanteessa, kulta", Sam yritti puhua naiselle järkeä. Hän ymmärsi, että Rosanna oli peloissaan, hän itsekin oli kauhusta jäykkänä. Rosanna kuitenkin oli alusta saakka halunnut selvittää mysteerin ja auttaa vanhempansa viimeinkin ansaitsemaansa rauhaan. Pikku hiljaa Rosanna piristyikin miehen kannustuksista ja alkoi miettiä, mitä seuraavaksi tekisi. Hänen pitäisi löytää pahan hengen heikko kohta, jotta hänen asumisensa talossa tulisi siedettäväksi. Hänen kykynsä olisi epäilemättä apuna siinä, tavallisena ihmisenä tehtävä olisi paljon vaikeampi. Toisaalta tavallisena ihmisenä hän olisi luultavasti hylännyt talon jo heti alkuunsa.

Iltapäivän vaihtuessa alkuillaksi Rosanna päätti kokata heille päivällistä. He olivat molemmat yhtä mieltä siitä, että heidän ei ollut viisasta hajaantua talossa. Sam tuli siis keittiöön istumaan seuraksi. He keskustelivat teeskennellyn kepeästi kokkailun lomassa. Kumpikin odotti herkeämättä mitä tapahtuisi seuraavaksi ja palaisiko murhaajan henki juonimaan heidän päänsä menoksi. Kaikki kuitenkin vaikutti rauhalliselta. Rosanna rentoutui pikkuhiljaa ja kääntyi Samiin päin hymyillen viettelevästi. Lanteitaan leikkisästi keinutellen hän käveli miehen luokse ja istahti tämän polvelle. Hän oli juuri suutelemaisillaan miestä, kun...

Njöh. Taas tällainen suht muka-dramaattinen pätkä. :) Seuraavan vuoro.

[Nefertiti]

Iltapäivän vaihtuessa alkuillaksi Rosanna päätti kokata heille päivällistä. He olivat molemmat yhtä mieltä siitä, että heidän ei ollut viisasta hajaantua talossa. Sam tuli siis keittiöön istumaan seuraksi. He keskustelivat teeskennellyn kepeästi kokkailun lomassa. Kumpikin odotti herkeämättä mitä tapahtuisi seuraavaksi ja palaisiko murhaajan henki juonimaan heidän päänsä menoksi. Kaikki kuitenkin vaikutti rauhalliselta. Rosanna rentoutui pikkuhiljaa ja kääntyi Samiin päin hymyillen viettelevästi. Lanteitaan leikkisästi keinutellen hän käveli miehen luokse ja istahti tämän polvelle. Hän oli juuri suutelemaisillaan miestä, kun heidät riuhtaistiin erilleen toisistaan.

Jokin esti Samia liikkumasta ja piti myös Rosannan alallaan. Rosanna aisti jälleen pahantahtoisen ilmapiirin keittiössä. Äkkiä hänet kiskaistiin voimalla vasten jääkaapin ovea. Kädet vedettiin väkisin ylös ja painettiin lujasti vasten jääkaapin viileää ja kovaa pintaa. Hän tunsi tiukat sormet, jotka puristivat niin tiukasti ranteita, että sattui. Tuo jokin avasi paitaa ja näkymättömät kädet koskettelivat rintoja.

"Eih, et saa!" Rosanna voihkaisi peloissaan ja yritti pyristellä irti tuon näkymättömän olennon otteesta.

Seuraavaksi näkymättömät kädet kiskaisivat jalat erilleen ja alkoivat sivellä reisien sisäpintaa, kivuten piinaavan hitaasti ylöspäin alueelle, jonne Rosanna ei halunnut muiden kuin Samin koskevan itsensä lisäksi.

"Ei, ei! Lopeta! Ole kiltti ja lopeta!" Hän parkaisi ja rimpuili yhä voimakkaammin.

Sam näki, miten jokin näkymätön käpälöi Rosannaa ja yritti päästä tuon jonkin otteesta. Mutta se tuntui mahdottomalta ja hän saattoi vain voimattomana seurata, miten tuo paholaismainen olento aikoi häväistä hänen rakkaimpansa.

"Aiotko vain seistä siinä?" Kuului hyvin lämmin, syvä ja soinnikas ääni, aivan Samin vierestä ja tämä oli haistavinaan hetken ajan miellyttävän partaveden tuoksun.

Hän tunsi voivansa liikkua ja syöksyi Rosannan avuksi. Kuului vihainen huuto, kun tuo jokin tuli yllätetyksi. Sam lennähti voimalla päin ruokapöytää, löi päänsä pöydän reunaan ja valahti tajuttomana lattialle. Tiukka ote ranteista hellitti, kun tuon olennon huomio hetkeksi herpaantui ja Rosanna valahti polvilleen lattialle. Hän tunsi, ettei tuo äskeinen ahdistelija vahtinut häntä, joten hän saattoi liikkua.

"Sam!" Rosanna parkaisi ja konttasi tajuttomana makaavan miehen luokse.

Samalla hetkellä tapahtui jotakin. Oli kuin Rosannan pelko ja viha tuota pahaa olentoa vastaan olisi tuonut sen esille, kirkas valo täytti huoneen ja vihaisesti huutaen tuo jokin pahantahtoinen pakeni huoneesta ja katosi johonkin. Oli hiljaista, saattoi kuulla olohuoneessa olevan vanhan kaappikellon tikityksen ja ilmastointilaitteen hiljaisen hurinan.

"Sam. Sam oletko kunnossa?" Rosanna kysyi ja ravisti Samia kevyesti. Tämä alkoi liikahdella ja avasi sitten varovaisesti silmänsä.
"Auh. Mikä tiejyrä minuun osui?" Sam voihkaisi noustessaan Rosannan avustuksella istumaan.
"En tiedä, se jokin. Se ei pitänyt siitä, että me olemme yhdessä, eikä siitä että keskeytit sen puuhat." Rosanna sanoi ja vaikeni sitten.
Hän näki oviaukossa kaksi vaaleaa hahmoa, joiden huulilla oli surullinen hymy. Myös Sam kääntyi katsomaan.

"Äiti, isä?" Rosanna sanoi hiljaa ja katsoi hahmoja kummissaan.

Nainen asteli tai pikemminkin lipui Rosannan luo ja katsoi tätä säteilevin silmin.

"Olin oikeassa, kun sanoin sinun syntyessäsi, että olet erikoinen." Nainen sanoi omituisen kaukaa kuuluvalla, lämpimällä äänellä ja kosketti kevyesti Rosannaa poskelle. "Sinä synnyit onnenlakki päässäsi ja minä tiesin heti, että olisit toisenlainen kuin muut." Hän sanoi hiljaa.

"Äiti?" Rosanna sanoi ja tunsi kuumien kyynelten alkavan vieriä poskilleen. "Olen niin pahoillani, etten saanut tuntea sinua ja isää, niin kuin minun olisi kuulunut tuntea." Hän sanoi itkunsekaisella äänellä.

"Voi tyttöseni, eihän se sinun syysi ollut." Nainen sanoi lempeästi.
"Kathrina, meillä ei ole enää paljon aikaa." Mies sanoi.
"Tiedän Henry." Kathrina vastasi ja kääntyi Rosannan puoleen. "Tämä ei vielä ole ohi. Tuo murhaaja perääntyi toistaiseksi ja pysyy jonkin aikaa loukossaan, säikäytit hänet kunnolla, mutta pian hän yrittää uudelleen, eikä hän silloin jätä enää mitään sattuman varaan. Ole varuillasi."

"Kyllä äiti." Rosanna sanoi. "Mutta miten minä saan hänet lopullisesti pois?"

"Vastaus on sisälläsi Rosanna." Kathrina vastasi, minkä jälkeen kuului vain ikään kuin henkäys ja nuo kaksi olivat poissa. Oli vain Sam, Rosanna ja syvä hiljaisuus.

Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan. Rosanna auttoi Samin lattialta ylös ja ohjasi tuoliin istumaan, jonka jälkeen hän jatkoi keskeytynyttä kokkaamistaan. Puolta tuntia myöhemmin kumpikin istui pöydän ääressä ja söi hiljaa päivällistään.

Juuri kun Sam aikoi nousta, viedäkseen astiat pois, kuului koputus.
"Kukahan siellä mahtaa olla?" Sam kysyi ja katsoi ovea epäluuloisena. Niin paljon kaikenlaista oli tapahtunut, ettei hän enää täysin luottanut omiin aisteihinsa.
"En tiedä", Rosanna sanoi, nousten pöydästä ja astellen ovelle.
"En pidä tästä yhtään", Sam sanoi astellen Rosannan perässä.
"En minäkään, mutta haluan silti tietää, kenellä on minulle asiaa tähän aikaan", Rosanna sanoi ja ojensi kätensä kohti kahvaa.
Täsmälleen samalla hetkellä kuului uusi koputus, joka sai niin Samin kuin Rosannan hätkähtämään. Kumpikin jähmettyi hetkeksi paikalleen ja kuunteli.
"Haloo, onko ketään kotona", kuului tuttu ääni oven ulkopuolelta ja sitä seurasi jälleen kova koputus.
"Pete", Sam huudahti yhtä aikaa ärtyneenä ja ilahtuneena, Rosannan avatessa oven.
"Mitä te teette täällä?" Rosanna kysyi hämmentyneenä, sillä Petellä ja muilla piti olla omia menoja, töitä, etteivät he millään ehtisi olemaan talolla.
"No me päätettiin ottaa vapaata ja tulla tänne", Peter sanoi naurahtaen ja työntyi eteiseen Leon, Din ja Maryn tullessa perässä.
"No tuota, kiitos", Rosanna änkytti ilahtuneena ja oli sulkemassa ovea, kun jokin esti. Hän ehti jo säikähtää, että talon henki taas harrasti kiusaamista, kun näki ovenraossa vielä kaksi tuttua henkilöä.
"Ajattelitko jättää meidät tänne kuistille?" Mies kysyi hyväntahtoisesti naurahtaen ja astui sisälle tupaten täyteen eteiseen, katsellen samalla ympärilleen, "täällä näyttää melkein samalta kuin..." hän aloitti ja vaikeni sitten, nähtyään vaimonsa ilmeen.
"Mitä te teette täällä?" Rosanna kysyi ja katsoi miestä ja naista, joita oli ikänsä pitänyt vanhempinaan.
"Tuota noin", mies aloitti, muttei ehtinyt lausettaan loppuun, kun Mary keskeytti hänet.
"Syy on itseasiassa minun, sillä minä nappasin tämän ja kävin näyttämässä heille", hän sanoi syyllisen näköisenä ja otti laukustaan kansion, jonka he olivat päivää aiemmin löytäneet arkusta, "nähtyään tämän ja kuultuaan mitä me olimme kokeneet, he sanoivat haluavansa tavata sinut", hän jatkoi hermostuneena ja ojensi vanhan kansion Rosannalle.

Rosanna ei osannut olla vihainen ystävälleen, mutta pelkäsi, mitä voisi tapahtua, kun tuo pahuus, joka piti taloa otteessaan, huomaisi vieraat. Sitä paitsi, kun nämä nyt olivat tässä, ei hän halunnut heitä poiskaan häätää.
Hetkeä myöhemmin Rosanna ja Sam ohjasivat vieraansa olohuoneeseen, jonka he olivat havainneet talon turvallisimmaksi paikaksi.

Nuo kahdeksan levittäytyivät pitkin olohuonetta ja Rosanna näki, miten nainen, jota hän oli pitänyt äitinään, silmäili hermostuneena ympärilleen.
"Äiti, isä, öh... minä tiedän", Rosanna aloitti ja yritti miettiä kuinka olisi asian selittänyt näille kahdelle, jotka olivat huolehtineet hänestä, kuin omasta lapsestaan kaikki nämä vuodet.
"Hyvä on, totuuden on aika tulla esille", nainen aloitti.
"Kay", mies sanoi lämpimällä äänellä ja laski kätensä naisen kädelle.
"John, tiedät itsekin, ettemme voi salailla enää enempää", Kay:si kutsuttu vastasi.
"Hyvä on Kay", John vastasi, nostamatta kuitenkaan kättään pois vaimonsa kädeltä.
"En tiedä, mitä vielä puuttuu, mutta tiedän, että joku murhasi vanhempani ja kuoli pidätyksen yhteydessä ja että te kasvatitte minut omananne", Rosanna huomautti.
Kay aikoi sanoa jotakin, kun...



No niin, muokkailin tätäkin kun tuntui, että mokoma jämähtäisi niille sijoilleen ja ajattelin, että kun Halloween/pyhäinmiesten päiväkin on lähestymässä, niin tämä sopisi teemaan hyvin.
Jatkakaa te puolestanne tätä...

[Nefertiti]

Nuo kahdeksan levittäytyivät pitkin olohuonetta ja Rosanna näki, miten nainen, jota hän oli pitänyt äitinään, silmäili hermostuneena ympärilleen.
"Äiti, isä, öh... minä tiedän", Rosanna aloitti ja yritti miettiä kuinka olisi asian selittänyt näille kahdelle, jotka olivat huolehtineet hänestä, kuin omasta lapsestaan kaikki nämä vuodet.
"Hyvä on, totuuden on aika tulla esille", nainen aloitti.
"Kay", mies sanoi lämpimällä äänellä ja laski kätensä naisen kädelle.
"John, tiedät itsekin, ettemme voi salailla enää enempää", Kay:si kutsuttu vastasi.
"Hyvä on Kay", John vastasi, nostamatta kuitenkaan kättään pois vaimonsa kädeltä.
"En tiedä, mitä vielä puuttuu, mutta tiedän, että joku murhasi vanhempani ja kuoli pidätyksen yhteydessä ja että te kasvatitte minut omananne", Rosanna huomautti.
Kay aikoi sanoa jotakin, kun piano alkoi soittaa hyvin kaunista, mutta surumielistä sävelmää. Rosanna tunnisti sävelmän, sillä oli kuullut sen kerran aiemminkin taloon muutettuaan.

John istui jäykistyneenä paikallaan ja hänen kasvonsa olivat valahtaneet vitivalkoisiksi. Kay puolestaan nousi seisomaan ja astahti epäröivän askelen kohti pianoa, joka jatkoi vienoa sointiaan, "Henry", Kay henkäisi, sillä muisti miehen soittaneen tuota samaista sävelmää, silloin kauan sitten heidän yhteisissä illanistujaisissaan.

"Mitä pilaa tämä on olevinaan?", John kysyi alettuaan tointua järkytyksestään.

"Minäkin luulin, tätä pilaksi, kun ensimmäisen kerran kuulin, mutta nyt tiedän, ettei se ole", Sam kertoi rauhalliseen toteavaan sävyyn, "me emme ole täällä yksin ja Rosanna, sekä minä olemme joutuneet kokemaan yhtä ja toista, jota ainakaan minä en olisi ikinä voinut uskoa tapahtuvaksi", hän lisäsi, vaikka halusi itsekin enimmän osan kokemuksistaan unohtaa.

"Tätä on vaikea uskoa", John sanoi ja katseli ympärilleen, nähdäkseen, miten muut olivat reagoineet yllättävään häiriöön. Nämä istuivat jäykkinä kukin valitsemallaan paikallaan, mutta eivät silti olleet kovin peloissaan. Itseasiassa, kun hän asiaa mietti, tuntui hänestä että tämä huone oli turvallinen ja ilmapiiri lämmin, kuin silloin joskus heidän nuoruudessaan, "Kay, onko kaikki hyvin?", hän kysyi, kääntyen vaimonsa puoleen.

"On," Kay vastasi lyhyesti ja istuutui takaisin paikalleen. Piano soitti yhä tuota melodiaa, joka sai Kayn silmät täyttymään kyynelistä. Kaikki nuo muistot palasivat takaisin, niin hyvät, kuin ne kauheatkin jotka olivat vieneet hänen sisarensa ennenaikaiseen hautaan, "se vain... minä... minä muistan miten Henry toisinaan soitti tuota samaista sävelmää. En... en muistanutkaan, että se on noin kaunis. Siitä on niin kauan, kun viimeksi kuulin hänen soittavan... voih", hän sanoi ääni murtuen ja hautasi kasvonsa käsiinä.

John siirtyi lähemmäksi vaimoaan ja kiersi suojelevasti kätensä vaimonsa tärisevien hartioiden ympärille.

"Tämä on ollut meillekin hyvin raskasta, erityisesti Kaylle", John selitti.

"Ymmärrän", Rosanna vastasi myötätuntoisesti, sillä hänellä itselläänkin oli ollut hyvin tunnepitoisia hetkiä, sen jälkeen, kun hän oli muuttanut taloon.

"Mutta yhtäkaikki, sinulla on oikeus tietää", John sanoi.

"Minä tiedän jo jotakin. Löysin itse tietoja", Rosanna kertoi ja osoitti pöydällä olevaa paperipinoa, jossa oli sekaisin hänen itsensä etsimiä tietoja, sekä vanha kansio, jonka hän oli ullakolta löytänyt. Näiden seurana oli vanha valokuvakirja, jonka hän oli alussa löytänyt kirjahyllystä, " Sen lisäksi tuo nainen, Lydia, joka hoiti talon myynnin, kertoi sen, mitä hänelle oli kerrottu, mutta kuulisin toki teidänkin näkökulmanne tarinaan", Rosanna sanoi ja katsoi miestä, jota oli pitänyt isänään kaikki nämä vuodet.

John nyökkäsi ja alkoi kertoa sen, mitä he tiesivät tapahtuneesta, Kayn täydentäessä tarinaa parhaansa mukaan.

Tuon hetken ajaksi Piano oli hiljennyt, kuin soittaja olisi halunnut antaa heidän keskustella rauhassa. Jokainen huoneessa olija tunsi silti vahvasti tuon jonkin läsnäolon, joka kuitenkaan ei tuntunut pelottavalta, eikä painostavalta, vaan lempeältä ja jopa hieman surumieliseltä.
Jopa Pete, joka halusi yleensä vitsailla, oli vaiti.

"Olemme hyvin pahoillamme, ettemme me kertoneet aiemmin ja että sait tietää asian näin kurjalla tavalla", Kay pyysi hartaasti anteeksi, "mutta sinä olit niin pieni ja viaton ja me halusimme vain suojella sinua siltä pahalta ja myönnän, että salaa toivoin, ettei minun olisi koskaan tarvinnut kertoa", hän jatkoi ja siirsi hellästi yhden punervan pehmeän hiuskiehkuran sivuun Rosannan kasvoilta.

"Sinä muistutat niin paljon Kathrinea, paitsi silmistäsi, ne olet perinyt isältäsi", John lisäsi.

"Minä ymmärrän, enkä ole teille vihainen, miten voisin olla, sillä teillähän oli vain hyvät aikeet, ettekä sentään laittaneet minua lastenkotiin tai sijaisvanhemmille", Rosanna vastasi ja laski kätensä kummakin kädelle, "te annoitte suojan ja rakkautta, mistä olen teille ikuisesti kiitollinen", hän lisäsi ja tunsi nyt hyvin voimakkaasti Kathrinen ja Henryn läsnäolon. Eivät hekään vaikuttaneet vihaisilta, vain surullisilta.

"Kay", John henkäisi ja katsoi, miten pianon äärelle materialisoitui hoikka, vanhanaikaisesti pukeutunut, mies hahmo, tämän vierelle seisomaan ilmaantui kaunis punertavatukkainen nainen, joka hänkin oli pukeutunut vanhanaikaisiin vaatteisiin. Kummankin kampaukset kuvastelivat tuota aikakautta.

"Kathrine... Henry", Kay sanoi ja nousi uudelleen seisomaan, muttei uskaltanut astua eteenpäin, peläten että hahmot muutoin katoaisivat.

Kaikki muutkin, Rosannaa ja Samia lukuunottamatta, tuijottivat hahmoja suuren hämmennyksen vallassa. He eivät olleet vielä kertaakaan nähneet talon entisiä asukkaita, tunteneet vain ajoittain läsnäolon.

Huoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että olisi voinut kuulla neulakin putoavan lattialle. Siksipä itse kukin säikähti pahemman kerran, kun toisaalta talosta alkoi kuulua aivan kauhea ryske.

"M..mitä", John sanoi ja yritti nähdä kuka tai mikä riehui toisessa huoneessa. Kaikki muutkin katselivat, mutta yksikään heistä ei halunnut lähteä ottamaan selvää. Jokainen tiesi, että se jokin ei ollut ystävällinen ja vahingoittaisi jokaista joka tulisi sen tielle.

Rosanna rukoili hiljaa, että se turvakehä tai mikä olikaan, joka oli kauan sitten tiettyihin huoneisiin luotu, kestäisi ja estäisi tuon pahuuden pääsyn näihin ainoisiin saarekkeisiin, joissa oli vielä jotain hyvää.

Sydän hakkasi lujasti, sillä Rosanna tiesi mikä häntä odotti, jos tuo pahantahtoinen olento onnistuisi aikeissaan, eikä hän sitä halunnut. Sitten hän tajusi, ei saisi pelätä, sillä pelko antaisi pahalle lisää energiaa.

"Ottakaa toisianne käsistä kiinni ja tapahtuipa mitä tahansa, älkää irroittako otettanne", Rosanna käski ja otti kiinni Kayn ja Samin käsistä. Muut tekivät työtä käskettyä ja pian he kaikki pitivät toisiaan käsistä. Tuossa tempussa oli sittenkin jotakin, sillä jostain päin taloa kantautui vihainen vertahyytävä huuto. Tuo jokin ei pitänyt tästä lainkaan.

Saman aikaisesti myös tuo hyvyyden ja lempeyden tunne huoneessa kasvoi, kuin suureksi turvalliseksi muuriksi joka esti tuota vihaista pahuuden ruumiillistumaa pääsemästä heihin käsiksi.

"Hyvä Rosanna", Kathrina kuiskasi ja hymyili, jolloin Rosanna tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään, "tämä ei silti vielä ole ohi. Sinun pieni temppusi pidättelee häntä hetken, mutta sinun on keksittävä jotain muuta ja pian", hän jatkoi.

"Kyllä, äiti", Rosanna vastasi ja katsoi äitinsä vakavia läpikuultavia kasvoja.

"Me yritämme järjestää teille vähän aikaa, jotta tämän saisi lopullisesti päätökseen", Henry sanoi ja näytti hetken lähes elävältä. Ilmeisesti he olivat saaneet Rosannan pikku tempusta roimasti lisää energiaa.

Rosanna nyökkäsi, vaikka tiesikin että hänen vanhempansa joutuisivat vielä kärsimään, sillä tuo jokin paha oli selvästi todella raivoissaan, kun ei saanut mitä halusi.

"Isä", Rosanna sanoi hiljaa ja toivoi, että olisi ollut jokin toinen keino.

Henry hymyili surumielisesti ja kosketti Rosannan kasvoja, kunnes kääntyi ja lipui ulos huoneesta, Kathrina perässään. Hetken oli hiljaista, kunnes äkkiä kuului vertahyytävä tuskan huuto.

"Eih", Rosanna henkäisi ja samassa kuului uusi kammottava rääkäisy.

"Pidä iljettävät näppisi erossa sisarestani, senkin paskiainen!!" Kay karjaisi. Sitä seurasi valtava pamahdus, jonka jälkeen taloon laskeutui syvä, painostava hiljaisuus.

"Oho", Rosanna sanoi ja katsoi Kayta, "en taidakaan olla ainoa, jolla on erityiskykyjä", hän totesi.

"Kathrina oli minun kaksoissisareni. Kaksosilla on yleensä aina tiukempi side toisiinsa", Kay sanoi. Hän oli peloissaan, mutta myös vihainen, hän ei halunnut että tuo iljettävä olento enää kiduttaisi Kathrinaa.

"Mitä me nyt teemme?", Pete kysyi ja nielaisi.

"En tiedä, mutta mitä se sitten onkin, meidän on tehtävä se nopeasti, sillä sen enempää minä kuin kuoleet sukulaisenikaan, emme pysty tuota niljaketta pidättelemään", Rosanna vastasi ja hypähti huudahtaen, kun kirjahyllystä putosi alas paksu ikivanhan näköinen teos. Se lojui lattialla aukinaisena. Rosanna kumartui nostamaan opuksen käsiinä, saadakseen vain huomata, miten painava se oli.

Hän kantoi kirjan pöydälle ja alkoi selata sitä. Ilmeisesti jompikumpi hänen vanhempiensa hengistä oli sen tarkoituksella pudottanut. Siinä tapauksessa, kirjasta oli pakko löytyä vastaus heidän ongelmaansa.

Koska hän tiesi, että he tarvitsisvat lisäaikaa, etsi hän ensiksi jonkinlaisen suojataian, rukouksen jolla he saisivat pidettyä pahan rittävän kauan loitolla heistä.

"No niin, tässä on jotakin. Me tarvitsemme ainakin suolaa, salviaa ja mehiläisvaha kynttilöitä ja joitakin muitakin tarvikkeita", Rosanna luki ääneen, vaikka kirjan lukeminen sinänsä oli haastavaa, sillä sen sisältämä teksti oli koukeroista ja joistakin kohdin hyvin pientä.

"Osa noista on keittiössä, eikä ainakaan minua huvita lähteä hortoilemaan ympäri taloa, niin kauan kun se mikä lieneekään iljetys liihottelee pitkin taloa ja yrittää tappaa kaikki tielleen osuvat", Pete vastasi.

"Tiedän, mutta meidän on yritettävä silti", Rosanna sanoi, "kunhan vain pidämme yhtä, emmekä anna pelolle valtaa, tuolla olennolla ei ole meihin valtaa", hän lisäsi.

"Hyvähän sinun on sanoa", Peter jupisi ja oli pompata kynsineen kattoon, kun Sam rykäisi hänen selkänsä takana.

"Jää sinä tänne, minä lähden käymään keittiössä", Sam sanoi ja vilkaisi Peteä vähemmän ystävällisesti.

"Sam, yrttejä ja mausteita, sekä suolaa pitäisi olla maustekaapissa ja siivouskaapin viereisessä romukaapissa taisi olla kynttilöitä", Rosanna opasti ja päätti käydä hakemassa muutaman muun tarvittavan kapistuksen joista toinen oli hänen makuuhuoneessaan.

"Hyvä, kiitos. Nopeuttaa etsintöjä huomattavasti, kulta", Sam sanoi ja katsoi hellästi Rosannaa.

He eivät ehtineet tosin liikahtaakaan, kun vaalea hahmo lipui ovelle ja siitä sisälle, laskien mainitut tarvikkeet pöydälle.

"Kiitos", Rosanna sanoi ja katsoi lempeästi Henryä, joka näytti hieman läpikuultavammalta kuin aiemmin. Ilmeisesti tapahtuneet olivat verottaneet hänen energiaansa melkolailla.

Henry nyökkäsi ja hymyili jälleen tuota surumielistä hymyä, "hänellä on Kathrina", hän sanoi, "minä pyydän, pitäkää vauhtia", hän lähes rukoili heitä.

"Kyllä isä", Rosanna sanoi ja toivoi, että olisi siinä paikassa voinut tehdä enemmän, "minä teen mitä vain, jotta saan teidät molemmat vapautettua", hän jatkoi.

"Ei sitten tarvinnutkaan lähteä keittiöretkelle", Sam totesi tyytyväisenä.

"No niin meidän pitää muodostaa meille suoja. Ensin on piirrettävä lattiaan iso rinki, jonka toiselle puolelle kukaan ei saa astua. Vaikka huone toistaiseksi on ollut turvasaarekkeemme, en usko että se on sitä kauan, siksi onkin äärettömän tärkeätä että me kaikki pysymme ringin sisäpuolella", Rosanna selitti ja alkoi lukea ohjeita kirjasta. Sam teki suolalla huoneeseen niin ison ympyrän kuin oli mahdollista ja kaikki he astuivat sen sisälle. Tämän jälkeen hän yhdessä muiden kanssa valmisteli Rosannan ohjeiden mukaan loputkin tarvikkeista oikeille paikoille.
Kun tämä oli tehty Rosanna luki kirjasta loitsun, joka tarvittiin vahvistamaan suojarinkiä.

Nyt he olivat turvassa ainakin jonkin aikaa, minkä Rosanna aikoi käyttää hyödyksi ja alkoi selata kirjaa, Kayn autellessa parhaansa mukaan. Kirjan oli täytynyt kuulua hyvälle noidalle, Rosanna päätteli ja mietti, olisiko peräti ollut äidin kirja. Hän selasi kirjaa kiivaasti, mutta kuunteli myös intuitiotaan, joka oli niin monta kertaa häntä auttanut. Lopulta hän löysi jotain, josta saattaisi olla apua.

Karkotusloitsu, joskin se vaikutti kovin monimutkaiselta ja näytti että se vaatisi ehkä jopa jonkinlaisen uhrauksen, mutta mitä, sitä hän ei vielä tiennyt. Rosanna alkoi lukea tarkemmin löytämänsä loitsun ohjeita, kun Peter, Di ja Leo alkoivat tuijottaa oviaukkoa.

Rosanna nosti katseensa kirjasta ja tiesi jo mikä tuo musta muodoton olento oli. Se oli tuo paha, joka hän oli jo aiemmin kohdannut.
"Voit liehua siinä miten halua, mutta tänne et pääse!" Rosanna sähähti ja hahmo tuntui perääntyvän, mutta vain hyvin vähän.

Vielä se ei päässyt huoneeseen, mutta oli vain ajan kysymys, milloin se onnistuisi siinä. Sen jälkeen heidän ainoa suojansa olisi tuo suojarinki, jonka sisällä he kaikki olivat. Hän katsoi kylmästi tuota olentoa ja jatkoi tuon löytämänsä karkotusloitsun ohjeistuksen lukua. Hän halusi tehdä kaiken oikein, jotta tuosta pahasta päästäisiin lopullisesti eroon.

"Jotta tämä onnistuisi, me...", Rosanna aloitti, mutta...


Lähestyvä Halloween/Pyhäinpäivä innoitti minut jälleen kirjoittamaan. Mutta päästänkin teidät puikkoihin, miten on, kuinka tarina jatkuu tästä?