The Island Of Evil

Ovi paiskautui päin seinää. Mies juoksi henkensä edestä siitä ulos, perässään iljettävä ja haiseva otus. Tämä perässä tuleva muistutti ihmistä, mutta mieleltään se oli enemmänkin alkuihmisen tasolla. Mies läähätti juostessaan pakoon tuota vastenmielistä otusta. Vaikka otuksen liikkuminen olikin lähes raahautumista, se tavoitti pakenevaa miestä koko ajan. Mies saapui risteykseen. Hän pysähtyi ja vilkaisi hädissään ympärilleen. Mies päätti kääntyä risteyksessä vasemmalle, mutta se oli kohtalokas erehdys. Lähes heti hänen käännyttyään, edessä nousi korkea, lävitse pääsemätön tiiliseinä. "Umpikuja", mies totesi kauhuissaan. Hän aikoi kääntyä takaisin, mutta juuri silloin kujan takaa paljastui olion pelottava varjo. Mies tuijotti kauhusta lamaantuneena tuota oliota, kun se muristen käveli tätä kohti. Kauhuissaan mies vilkuili vielä ympärilleen etsien mahdollista pakotietä, mutta luovuttaen lysähti maahan nojaten seinään. Olento lähestyi. Sen iho näytti siltä, kuin se olisi useita vuosia mädäntynyt haudassa. Hirveä kalmanhaju tunkeutui miehen nenään, ja hän rupesi voimaan pahoin. Olennolla ei ollut suussaan kuin muutama hammas ja nekin olivat mustat ja mädät. Sillä oli päällään repaleiset vaatteet ja sen kynnet olivat pitkät ja terävät. Tämä olento oli Zombi, eläväkuollut. Zombi tarrautui kauhuissaan olevaa miestä kurkusta ja nosti tämän korkealle ilmaan. "Matkusta paholaisen saarelle... Matkusta paholaisen saarelle", se kirkui ja upotti oksettavat hampaansa miehen kurkkuun.

Jim ponkaisi kauhuissaan ja hikisenä pystyyn sängyssään. Hän vilkuili peloissaan ympärilleen. Viimein hän uskalsi todeta nähneensä vain hirveää painajaista.

ENSIMMÄINEN LUKU

Jim Connery oli hyvä ihminen ja menestyvä kolmekymppinen puolustusasianajaja. Hän oli normaalin miehen pituinen, sopusuhtainen ja vaaleahiuksinen, komea nuorukainen joka asui yhdessä kolme vuotiaan saksanpaimenkoiransa Bobin kanssa kattohuoneistossa New Yorkin keskustassa. "Ääh... Lopeta Bob", hän sanoi lempeästi koiralleen, joka oli hypännyt sänkyyn nuolemaan Jimin naamaa. "Olipa painajainen", Jim sanoi Bobille, ihan niin kuin tämä olisi sen ymmärtänyt. "Se oli niin todellista että luulin jo olevani mennyttä", hän jatkoi. Jim vilkaisi kelloaan. Hän hätkähti sillä kello oli jo puoli kahdeksan aamulla ja hänen pitäisi olla työpaikallaan kahdeksalta. Jim pinkaisi ylös sängystään ja juoksi oikopäätä vessaan. Hän pesi nopeasti hampaansa ja sujautti hiukan dödöä kainaloonsa sekä ehostautui muutenkin työpäivää varten. "Tule Bob, tule", hän kutsui koiraansa laittaessaan tälle ruokaa sen lautaselle. Jim vetäisi housut jalkaansa, puki kauluspaidan päällensä, sekä kiinnitti kravatin kaulaansa. "Nähdään taas sitten illalla Bob", Jim sanoi ja heitti takin päälleen. Bob nosti päätään lautaseltaan ja haukahti, kuin toivottaen hyvää työpäivää samalla kun Jim painui ovesta ulos. Hän nousi ohi menevään raitiovaunuun ja istui penkille odottamaan päätepysäkkiä. Viimein ratikka oli perillä ja Jim nousi siitä ulos. Kello oli 7:55. Jim huokaisi helpotuksesta ja käveli Asianajajatoimisto Brunon ovesta sisään. Nimensä yritys oli saanut omistajansa Bruno Smithin mukaan. Jim tervehti tuttaviaan ja asteli tyynenrauhallisesti toimistoonsa. Eipä aikaakaan kun hänen oveensa koputettiin ja sisään astui hänen samanikäinen kaverinsa Jack Wolf. Jack ja Jim olivat tunteneet toisensa jo peruskouluajoista lähtien. Jack oli tummahiuksinen ja lähes kaksimetrinen, sekä hyvin lihaksikas nuorimies. Toisin kuin Jim, Jack toimi oikeudessa syyttäjänä ja he olivatkin usein joutuneet kilpailemaan toisiaan vastaan. Asia ei kuitenkaan ollut vaikuttanut heidän ystävyyteensä. "Terve Jack, mitä kuuluu", Jim tervehti. "Eipä ihmeempiä. Titaanien taisto jälleen tänään", Jack vastasi. "Ai niin se oikeusjuttu. Kai olet valmistautunut hyvin", Jim kysäisi. Jep, paremmin ei voisi olla. Olen varma että tänään minä päihitän sinut", Jack sanoi itsevarmana. Jim hymyili leveästi. "No se nähdään sitten. Otatko kahvia", hän kysyi. "Ei kiitos, join kupillisen jo hetki sitten", Jack kieltäytyi. "Oli minulla oikeastaan muutakin puhuttavaa sinulle", hän jatkoi. "Tämä saattaa kuulostaa oudolta mutta se on vaivannut minua heräämisestäni lähtien tänä aamuna ja minun on pakko puhua siitä jollekin", Jack kertoi. "Onko jotain sattunut", Jim kysyi huolestuneena. "Kuten tiedät, en ole nähnyt painajaisia sitten 18 vuoteen", Jack jatkoi. Jimin ilme muuttui vakavaksi ja hän pyysi Jackia jatkamaan. "Viime yönä näin kamalan ja pelottavan unen. Siinä minua jahtasi hirveä olento. Saatuaan minut kiinni se kiljui ja käski minua matkustamaan Paholaisen saarelle. Juuri kun se aikoi upottaa hampaansa kurkkuuni, minä heräsin", hän kertoi. Jim hätkähti. Hän oli nähnyt viime yönä täysin saman unen, tosin siinä hän oli itse ollut se pakenija. Jim pyysi Jackia istumaan tuolille. Hän tajusi että se ei voinut olla vain pelkkä uni. Unissa täytyi olla jokin yhteys toisiinsa. "Jack", hän sanoi. "Minä näin viime yönä samanlaisen unen", Jim jatkoi. Jack ei voinut uskoa korviaan. "Mitä se oikein voi tarkoittaa", hän kysyi. "En osaa sanoa. Enkä ole koskaan kuullut puhuttavankaan mistään Paholaisen saaresta", Jim vastasi. Heidän pohdintansa päättyi siihen, kun keskusradiosta kuulutettiin että oikeuskäsittely alkaa. "Täytyy mennä, onnea", Jim sanoi. "Sitä samaa", Jack toivotteli. Jimin tehtävänä oli puolustaa miestä jota syytettiin erään tuhopolton aiheuttajaksi. Oikeussali oli täynnä väkeä. Jury istui paikallaan ja pöytäkirjan kirjoittaja oli valmis kirjaamaan ylös kaiken mitä oikeussalissa sanottiin tai tehtiin. Jim jutteli syytetyn kanssa kysellen häneltä viimeisiä yksityiskohtia kyseisen päivän tapahtumista. Jack istui paikallaan hyvin totisena tutkien papereitaan. Suuri hiljaisuus valtasi salin ja kaikki siellä olijat nousivat seisomaan, kun vanha ja "räjähtäneen" näköinen ukko astui sisään. Ukko istahti paikalleen, minkä jälkeen myös muut salissa olijat jälleen istuutuivat. Tämä raihnainen mies oli tuomari. "Hiljaisuutta tai tyhjennän koko salin", tuomari ärähti yleisössä oleville ihmisille jotka vielä juttelivat. Tuomari rupesi järjestelemään papereitaan ja julisti istunnon alkaneeksi. Tämä mulkaisi Jimiä joka nousi uudelleen seisomaan. "Kutsun todistajanaitioon Hans Christensenin", Jim ilmoitti. Christensen, tuo tuhopoltosta syytetty oli hänkin Jackin lisäksi hyvin harteikas ja voimakas mies. Hän oli tanskalaista syntyperää. Hans nousi ylös tuoliltaan ja katsoi anovasti Jimiä. Jim nyökkäsi ja Hans asteli reippaasti todistajanaitioon. Jack oli ensimmäisenä vuorossa. Syytösten jälkeen oli puolustuksen vuoro ja Jim asteli Christensenin luo. Juuri kun Jim aikoi aloittaa puheensa, tapahtui jotakin outoa. Hansin silmät muuttuivat punaisiksi ja hänen kasvonsa vääristyivät hirveään irvistykseen. Muristen Hans nousi seisomaan ja Jim pelästyneenä astui pari askelta taaksepäin. Hans kohotti oikean kätensä ilmaan, ja kuin tyhjästä, siihen ilmestyi suuri veitsi. "Hän kutsuu sinua... Matkusta Paholaisen saarelle... Matkusta Paholaisen saarelle..." hän kiljui. Salissa syntyi kohu. Jack nousi pelästyneenä ystävänsä puolesta seisomaan. "Järjestystä, järjestystä", tuomari karjui. "Pudota puukko maahan", hän huusi Hansille. Hans astui pois aitiosta ja raahautui uhkaavasti kohti Jimiä. Salissa olevat oikeudenpalvelijat vetivät aseensa koteloistaan ja tähtäsivät Christenseniä. "Pudota se pirun puukko maahan", tuomari karjui. Hans, tai se mikä hänestä oli tullut, katsoi Jimiä syvälle silmiin kohottaen puukon iskuvalmiiksi. Kuului usea laukaus kun vartijoiden aseista lähteneet luodit upposivat Christensenin rintaan. Hans kaatui kuolleena maahan ja hänen silmänsä ja vääristyneet kasvonsa palasivat taas normaaliin muotoonsa.Tuomari oli tyhjentänyt salin ja julistanut sen rikospaikaksi. Jim ja Jack olivat myös poistuneet järkyttyneinä salista ja menneet Jimin työhuoneeseen juomaan kahvia ja juttelemaan asiasta. "En ymmärrä mitä tämä oikein tarkoittaa", Jim pohdiskeli. "Ensin tuommoinen hirviö ilmestyy minulle unessa ja sitten vielä oikeussalissa kiljumassa samaa asiaa", hän jatkoi. "Niin ja molemmissa tapauksissa ne vielä lopulta aikoivat tappaa, omituista", Jack totesi. Hymy nousi Jimin totisille kasvoille, ja hän lohkaisi: "Miten kummassa me voisimme sinne saarelle hauta-arkussa matkustaa?" Molemmat nauroivat tuolle vitsille joka sinänsä ei ollut yhtään hauska. He vain yrittivät kohentaa mielialaansa. Jack alkoi lukea päivän New York Timesiä ja Jim aukaisi toimistonsa telkkarin. "Hei katsos tätä", Jack huudahti ja nosti katseensa lehdestä. "Kuuntelepa niin luen sinulle täältä hyvin ajankohtaisen ilmoituksen", hän jatkoi. Jim käänsi katseensa Jackin suuntaan ja tämä rupesi lukemaan: "Näetkö unia, etkä oikein osaa selittää niiden tarkoitusta? Unientutkija, professori B. Wilson vastaa kaikkiin kysymyksiisi..." Jack lopetti lukemisen siihen ja katsoi kysyvästi Jimiä. "Ennen olisin sanonut että kaikki niin kutsutut. unientutkijat ja muut huuhaa-tohtorit ovat vain huijareita, mutta tämän päivän tapahtumat ovat muuttaneet mieleni siinä määrin että siihenkin voisi turvautua", hän sanoi. Jim katsoi Jackia ja kysyi pilke silmäkulmassa: "Mistä sen proffan tavoittaa?" Siltä seisomalta kaverukset painuivat ovesta ulos kohteenaan lehden osoittama osoite.

TOINEN LUKU

Paikka sijaitsi syrjäisellä ja synkällä alueella. Siellä haisi mädäntynyt kala ja kulkukissat pörräsivät ympäriinsä etsien sapuskaa. Kaverukset ihmettelivät että miksi professori mahtoi asua tällaisessa paikassa. Luulisi että hänellä olisi varaa "hiukan" parempaankin. Jim katsoi osoitelappua, vilkaisi ympärilleen ja tokaisi Jackille: "Tuossa se on. Eiköhän mennä sisälle?" He astelivat ovelle ja juuri kun Jack aikoi nostaa kätensä koputtaakseen oveen, se yllättäen aukesi. Kaverukset hätkähtivät ja astuivat pariaskelta taaksepäin. "Älkää nyt minua pelätkö. Eiköhän teidän ole syytä pelätä jotakin aivan muuta kuin minua...", kuului oven takaa. Se oli vanhan miehen ääni. "Tulkaa sisään. Olen jo vähän odotellutkin teitä", ääni jatkoi. Jim ja Jack katsoivat kysyvästi toisiaan, mutta keräsivät rohkeutensa ja astuivat sisään. Jack sulki oven perässään ja niin he olivat sisällä. Talossa oli hämärää eikä siellä oikein nähnyt selvästi. "Tervetuloa kotiini lapsukaiset", tuo samainen ääni sanoi. "Vai lapsukaiset...", Jim ajatteli itsekseen. "No kun ajattelee omaa ikääni teidän ikäänne nähden, olette minulle kuin lapsukaisia", ääni totesi. Jimin silmät aukesivat isoiksi hämmästyksestä. Ei kai mies osannut lukea ajatuksia. "Jim Connery ja Jack Wolf oletan? Hyvää päivää. Minä olen professori Benito Wilson", mies sanoi ja astui näkyviin. Professori oli hyvin vanha. Sen näki jo hänen kasvoistaan ja siitä miten hän käveli selkä hiukan kyyryssä kävelykeppiin nojaten. Miehellä oli pieni leukaparta ja kiltit silmät. Hän oli lyhyehkö ja hoikkarakenteinen. Mies oli pukeutunut mustaan kaapuun ja hänellä roikkui kaulassaan narussa jokin avain. "Istukaa ja olkaa kuin kotonanne", professori sanoi. "Anteeksi tämä hämäryys, mutta minä viihdyn yleensä pimeässä. Enköhän nyt kuitenkin pistä valot tällä kertaa päälle", hän jatkoi. Professori taputti käsiään ja taloon tuli äkkivalaistus. Talo oli suhteellisen pieni. Siihen kuului yksi huone, keittiö ja peseytymistilat. Jimin ja Jackin silmiä hiukan häikäisi valojen syttyessä sillä ne olivat jo tottuneet hämärään. "Suunnittelin itse tämän valosysteemin koska en aina jaksa nousta laittamaan valoja päälle", professori sanoi virnistäen. "No aiottekos te siinä kauankin vielä tuppisuuna olla, eikös teillä ollut minulle jotain asiaa, tosin kyllähän minä sen jo tiedän. Teidätkin on kutsuttu Paholaisen saarelle, vai mitä", hän jatkoi. Kaverukset olivat vielä enemmän hämmästyneitä kuin hetki sitten. Tuo ukko näytti tietävän asiasta vielä enemmän kuin he itse vaikka he eivät olleet vielä edes puhuneet mitään asiasta. Mies taisi todella olla jonkin sortin meedio. Kaikerrellen Jim sai suunsa avattua: "Siitä me olimmekin tulossa puhumaan Mr. Wilson...", Professori purskahti nauruun. "Siitä onkin aikaa kun joku on minua herroitellut. Ben, sano Ben vaan. Se kuulostaa jotenkin kodikkaammalta", hän sanoi. Puna nousi Jimin kasvoille ja hän vilkaisi Jackia joka oli istunut hiljaa vieressä. Jack ei ollut sen yhtään enempää tilanteen tasalla kuin Jimkään. "Selvä, Ben", Jim jatkoi mutta ei paljoa enempää ehtinyt taaskaan sanoa kun pappa oli taas jo äänessä. "Teille on ilmestynyt unissa mörköjä vai mitä", Ben tokaisi virnuillen. Pappa oli hiukan ärsyttävää sorttia, mutta mitä muutakaan voisi odottaa sen ikäiseltä mieheltä. Jim ei ensinnäkään tajunnut mitä hauskaa asiassa oli. "En ymmärrä miten asia voi olla sinusta hauskaa... Ensin meille ilmestyy unissa zombeja ja sen jälkeen vielä hereillä ollessakin ne yrittävät tappaa meitä... Onko se sinusta muka hauskaa", Jim tuiskaisi Benille. "Sinussa on temperamenttia. Se on hyväksi lopullisessa taistossa", Ben vastasi. Nyt Jackin nousi ääneen. "Mitä ihmettä sinä oikein puhut... Mikä ihmeen lopullinen taisto", Hän kysyi hämillään. "Odottakaapas kun näytän teille", Ben sanoi ja nousi ylös istuimeltaan. Yhtäkkiä pappa olikin hyvin virkeän näköinen eikä vaikuttanut yhtään raihnaiselta. Ukko asteli pienen arkun luo, otti käteensä kaulassaan roikkuneen avaimen ja avasi sillä arkun lukon. Hän otti laatikosta käsiinsä vanhan näköisen kirjan ja palasi kaverusten luokse. Ben avasi kirjan. Pöly lehahti ilmaan, aivan kuin kirja olisi ollut siellä vuosikausia. Edellinen tosin piti myös paikkansa. Tämmöinenkö teidän kimppuun hyökkäsi sekä unissa että oikeussalissa. Jimiä ja Jackia ei hämmästyttänyt enää mikään asiaan liittyvä, ei edes se että ukko tiesi sen kuinka Jimin kimppuun oli oikeussalissa hyökännyt tuo olio, vaikka he eivät vielä olleet edes kertoneet siitä. Kaverukset katsoivat kuvassa olevaa olentoa. Se oli prikulleen samannäköinen kuin heidän kohtaamansa hirviöt. "Tuoko muka olisi zombi? Ehei, ei sinne päinkään. Se on demoni, Saatanan kätyri.", Ben tokaisi tyynenrauhallisena. "Saatanan", Jack huudahti ja ponnahti pystyyn. "Niinpä niin S-A-A-T-A-N-A-N", Ben vastasi, ja virnuillen jopa tavutti viimeksi mainitun nimen. Ben käänsi seuraavan sivun samalla vilkuillen noiden kahden kauhistuneita ilmeitä. "Ja tässä sitten on se paljon mainostettu Paholaisen saari", Hän sanoi. Jim ja Jack katsoivat tarkasti kuvaa. "Saari sijaitsee Välimerellä, lähellä Ateenaa. Se nousee merestä esiin vain kerran 90:ssä vuodessa mikä taas johtaa siihen että sitä ei ole kartoissa, koska harva tietää sen olevan edes olemassakaan", Ben kertoi. "Saari on täysin nimensä mukainen ja siellä asustaa paljon hirviöitä joita esiintyy vain saduissa. Saarella on luola joka johtaa suoraan helvettiin. Luolan oviaukkoa vartioi valtava rautaportti jonka siihen ennen muinoin pystyttivät Kreikan mytologiasta tutut Titaanit. Joka yhdeksäskymmenes vuosi kun saari nousee valtameren syövereistä, sen vaurioituneista kohdista pyrkii ulos lisää hirviöitä ja lopulta jopa itse Saatana. Jos Saatana pääsee ulos portista maailmaan, voidaan kaikelle elolliselle sanoa hyvästit. Saatana tarvitsee portin avaamiseen kolme tavallista ihmistä. Ikäväkseni joudun ilmoittamaan että teidät kaksi on valittu juuri tuhoamaan nämä Saatanan valitut. Te siis kuulutte puolustajiin. Viimekertaisesta ylösnousemuksesta on kulunut nyt lähes yhdeksänkymmentä vuotta. Saari nousee pintaan kahden päivän kuluttua. Tiedän tämän kaiken koska olen itse ollut siellä. Olin silloin yhtä vanha kuin te nyt", Ben päätti puheensa. Jim ja Jack olivat kuunnelleet mielenkiinnolla Benin kertomusta. "Tajusinko siis oikein että sinä olit yhdeksänkymmentä vuotta sitten yksi niistä jotka lähetettiin saarelle puolustamaan maailmaa Saatanalta.", Jack kysyi mietteliäänä. "Kyllä. Me onnistuimme estämään Saatanan tulemisen, mutta muut eivät selvinneet taistelusta hengissä. Viimeisenä elossa olevana puolustajana minun täytyi vannoa vala että säilytän tämän kirjan jälkipolville ja kerron heille heidän tehtävänsä taistelussa pahuutta vastaan.", Ben vastasi. Jim ja Jack tajusivat professorin puhuneen totta ja uskoivat häntä. "On siis mahdollista että me emme selviä hengissä saarelta", Jim Kysyi. "Kyllä, se on hyvin mahdollista, mutta jos onnistutte, ainakin yksi selviää hengissä, sillä hänen täytyy varmistaa taas seuraavat puolustajat", Ben totesi. "Mistä me tunnistamme ne joita vastaan meidän pitää taistella ja onko muita puolustajia kuin me", Jack kysyi. "Sen teille kertoo vain teidän sydämenne, eikä mikään muu", Ben vastasi. Kaverukset ymmärsivät että heidän oli pakko yrittää. Jos he eivät lähtisi saarelle, kaikki olisi menetetty ja he eivät taatusti selviäisi hengissä. "Teidän täytyy lähteä huomen aamulla Ateenaan lentävällä lentokoneella. Perillä teitä odottaa laiva joka kuljettaa teidät saarelle sen ilmestyttyä pintaan". Ben sanoi. "Tässä ottakaa tämä kirja. Siinä kerrotaan kaikki mitä teidän tulee tehdä taistelussa.", Hän jatkoi ja ojensi kirjan Jimille. "Jos onnistutte tehtävässänne, me luultavasti tapaamme vielä", professori sanoi. "Eikö teidän kuuluisi lähteä mukaan, tehän tiedätte asiasta enemmän kuin me", Jack kysyi. "Se ei valitettavasti käy, koska niin kieltävät muinaiset säännöt...", enempää Ben ei kerinnyt sanomaan, kun ovelta rupesi kuulumaan hurjaa kiljuntaa. "Demonit ovat täällä", Ben huusi.

KOLMAS LUKU

Demonit olivat seuranneet miehiä Benin asuntoon. "Mitä nuo kusipäät oikein haluavat", Jack kysyi kiihtyneesti. "He haluavat saada kirjan haltuunsa. Ilman sitä teillä ei ole mitään mahdollisuuksia pelastaa maailmaa", Ben sanoi. Ovi natisi saranoiltaan kun oliot yrittivät päästä sisään taloon. "Nopeasti tänne", Ben sanoi vierittäen mattoa rullalle lattialla. Maton alta paljastui lattialuukku. "Menkää nopeasti alas. Sieltä johtaa tunneli viemäreihin", Ben hoputti. "Ettekö te tule mukaan", Jim kysyi. "En! Minä pidättelen niitä niin kauan kun te olette turvallisen matkan päässä", Ben vastasi. "Mutta emmehän me sinua voi niiden armoille jättää. Nehän tappavat sinut", Jack sanoi. "Menkää vain ja ottakaa kirja mukaan. Minä pärjään kyllä. Luottakaa vain minuun", Ben sanoi. Juuri silloin ovi räsähti hajalle ja kolme hurjannäköistä demonia rynnistivät sisään. "Menkää ja muistakaa kaikki mitä olen sanonut", Ben käski. Jim ja Jack hyppäsivät tunneliin ja Ben sulki luukun. "Te perkeleet ette koskaan tule saamaan kirjaa", Ben karjui ja hyökkäsi hirviöiden kimppuun.

Jim ja Jack eivät enää kuulleet mitä talossa tapahtui. He suuntasivat kulkuaan yhä vain syvemmälle viemäreihin. "Pian varmaan tulee viemärinaukko josta pääsemme takaisin maanpinnalle", Jim arveli. "Niin toivon minäkin, mutta myös että se ukko pärjää. Hän oli oikeastaan aika sympaattinen tyyppi", Jack sanoi puristaen lujaa kirjaa kainalossaan. Viemärissä oli hämärää ja siellä haisi pahalle. Rotat kahlasivat ympäriinsä etsien jotakin syötävää. Viimein rupesi valoa tulvimaan pimeyteen ja kaverusten yläpuolella komeili viemärin suu. Jim lähti nousemaan tikapuita pitkin ylös. Luukku oli painava. "En saa tätä auki, Jack", Jim sanoi hiukan huolestuneena. "Teehän tilaa niin minä avaan sen", Jack sanoi leuhkasti. Jim laskeutui alas ja Jack nousi tilalle. Hän jännitti kaikki lihaksensa ja työnsi kantta. Se nousikin ylös ja Jack nosti päänsä reiästä. Hän tosin vetäisi sen saman tien takaisin ja samassa suuri rekka ajoi aukon päältä. "Huh! Se oli lähellä", Jack huokaisi. Hän kiipesi uudestaan ylös ja nousi ulos viemäristä. Jack seisoi keskellä keskustan autotietä. Kuului vain autonjarrujen kitinää ja vihaisten kuskien solvauksia kun he joutuivat väistelemään. Jack auttoi Jimin ylös ja he nostivat kannen takaisin paikoilleen. Tyynenrauhallisina he kävelivät pois autotieltä pöllähtäneiden kuskien pyöritellessä päätään.

Kello oli jo siinä kymmenen paikkeilla illalla. Kaverukset olivat päättäneet viettää seuraavan yön Jimin asunnossa sen tähden jos jotain sattuisi. Jack oli käynyt hakemassa kotoaan vaatteita ja muuta tarpeellista seuraavan päivän matkaa varten. Jim oli taas käväissyt kaupassa ruokaostoksilla, sekä varaamassa lentoliput ja pakannut myös matkatavaransa. Bob vaikutti huolestuneelta, mutta Jim rauhoitteli sitä. "Minä lähden parinpäivän matkalle ja vien sinut aamulla siskolleni hoitoon.", hän sanoi. Bob vikisi vastaukseksi. Se ymmärsi että kaikki ei ollut kohdallaan. Ulkona oli jo hämärää, ja ilman suurkaupungin valoja, siellä olisi ollut täysin sysimustaa. Bob hyppäsi sohvalle ja asettui siihen nukkumaan. Jim ja Jack päättivät myös painua pehkuihin. Ei kestänyt kauaakaan kun huoneistosta kuului jo syvää kuorsausta. Ainoastaan Bob nukkui levottomasti. Se vaistosi jonkin läsnäolon. Kello löi kaksitoista. Bob nosti päänsä pystyyn. Sen kasvoihin nousi irvistys ja sen suusta rupesi kuulumaan murinaa. Jim heräsi. "Mikä nyt Bob", hän kysyi huolestuneena. Samassa kuului hajoavan ikkunan särähdys kun sen läpi syöksyi tumma hahmo. Jack ponkaisi säikähdyksestä pystyyn. Tuo hahmo seisoi keskellä huonetta katsoen vihaisesti talon asukkeja. Se ei ollut ihminen eikä se ollut myöskään samankaltainen kuin heidän aikaisemmin näkemänsä demonit. Otus muistuttikin lähemmin kahdella jalalla kävelevää sutta. Se ei kuitenkaan ollut edes ihmissusi. Se oli enemmänkin suden ja jonkin lentävän otuksen yhdistelmä. Otuksella oli sudenkaltainen pää ja valtavan lepakon ruumis. Toisin kuin lepakolla, sillä oli siipien lisäksi myös käpälät joissa oli hyvin terävät kynnet. Jim ja Jack nousivat ylös sängystä ja astuivat pari askelta poispäin otuksesta. Bob sen sijaan ei paennut. Se loikkasi muristen hirviötä kohti. Hirviö kääntyi koiran suuntaan ja juuri ennen kuin Bobin hampaat olisivat pureutuneet otuksen kurkkuun, se pamautti käpälällään koiraa niin että se vikisten lensi päin seinää ja jäi maahan makaamaan. "Eeeeiiii...", Jim huusi nähdessään mitä hänen koiralleen tapahtui. "Sinä perkeleen...", Jim karjui ja aikoi hyökätä hirviön kimppuun. Jack kuitenkin tarrasi häntä hihasta. "Ei Jim, se vain tappaisi sinutkin", Jack sanoi kiihtyneesti. Jack kaivoi vaivihkaa repustaan metsästysveitsensä ja piilotti sen selkänsä taakse. Otus painautui hyppyasentoon ja se loikkasi Jimiä kohti. "Varo...", Jack huusi ja tönäisi Jimin sivuun juuri kun otus olisi saanut hänet hirvittävään syleilyynsä. Hirviö rojahti maahan, ja ennen kuin se ehti tajutakaan, oli Jack jo sen kimpussa. Jack kiersi kätensä otuksen kaulan ympäri ja piti sitä lujassa puristuksessa. Toisen kätensä, jossa hänellä oli puukko, hän kohotti ilmaan ja löi niin lujaa kuin jaksoi sen takaapäin otuksen sydämeen. Kuului hirveä karjaisu kun hirviö vaipui kuolleena maahan. Jack nousi ylös ja asteli Jimin luo. "Nyt se on ohi", hän sanoi. "Kiitos, pelastit henkeni", Jim kiitti. Jim käänsi päätään Bobin suuntaan ja kyynel tippui hänen silmäkulmastaan. Hän käveli Bobin ruumiin luo ja laskeutui polvilleen sen viereen. "Miksi, miksi piti käydä näin", hän kysyi surullisena. Juuri silloin Bob kohotti päätään ja nuolaisi Jimin kasvoja. "Sehän on elossa! Jack, Bob elää...", Jim pomppasi riemusta ilmaan. Bob nousi varovasti seisomaan. Se oli saanut vain iskun päähänsä törmätessään seinään ja pökertynyt. Jim halasi koiraansa ja myös Jackin naamalle kohosi hymy. Heidän takaansa kuului jotakin ääntä ja kaverusten päät kääntyivät sen suuntaan. Hirviön ruumiille tapahtui jotakin ja se rupesi hajoamaan. Lopulta paikalla johon se oli kuollut, oli vain kasa tuhkaa. "Mikä ihmeen otus se oikein oli", Jim ajatteli ääneen. "Kirja... Se on kadonnut", Jack hätkähti. "Älä huoli, ei se mihinkään ole kadonnut. Siirsin sen nukahdettuasi lipastoon. Ajattelin että se olisi siellä paremmassa turvassa, kuin tuossa pöydällä", Jim sanoi. Jack kaivoi kirjan lipastosta ja avasi sen. Se oli täynnä kuvia mitä ihmeellisimmistä asioista ja otuksista. "Tässä... Tässä se on", Jack huudahti. "Niin mikä niin", Jim kysyi. "No se otus, typerys", Jack vastasi virnuillen. "Tässä sanotaan että se on Nemours-rotuun kuuluva otus", hän jatkoi. Jack rupesi lukemaan: "Muinaisen lepakon ja suden sekoituksen, Nemours-rodun ensimmäinen edustaja syntyi vuonna 1100 eKr. Se oli sen ajan pahan, Paholaisen saarella asuneen velhon irvokas luomus. Velho oli sekoittanut näiden kahden eläimen molekyyleja ja niin oli Nemours saanut pääsylipun maailmaan. Ensimmäinen Nemours oli huomattavasti viisaampi kuin sen jälkeläiset. Se oli pakottanut velhon luomaan itselleen naaraspuolisen Nemoursin, suvun jatkamisen takia, tai se olisi tappanut tämän. Velho olikin luonut kuolemanpelossa otukselle kumppanin. Siitä ei hänelle kuitenkaan ollut mitään hyötyä, sillä saatuaan haluamansa, oli Nemours repinyt velhon palasiksi..." Jim kuunteli silmät pyöreinä. "Tämä jatkuu vielä.", Jack jatkoi. "Kuitenkin ennen kuolemaansa velho langetti saaren ylle kirouksen minkä takia saari laskee merten syvyyksiin ja nousee aina yhdeksänkymmenen vuoden välein", hän luki. "Kaikki liittyy kaikkeen, ystäväiseni. Tällä kertaa kaikki liittyy tuohon nimeltä mainitsemattoman paskiaisen saareen", Jim sanoi. "Huomenna on aikainen herätys. Joten eiköhän unohdeta nämä kaiken maailman Nemoursit ja muut öpsismölliäiset hetkeksi ja painuta pehkuihin", Jack ehdotti haukotellen. Kaverukset nostivat yhteisvoimin ylimääräisen patjan hajonneen ikkunan eteen ja jatkoivat uniaan. Jopa Bob nukkui nyt rauhallisemmin.

NELJÄS LUKU

Herätyskello soi klo 5:00 seuraavana aamuna. Jim nakkasi sen unisena päin seinää niin että se hajosi palasiksi. "Voi perkuleen perkule. Ei kyllä yhtään kiinnostaisi lähteä yhtään mihinkään", Jim voivotteli ääneen. "Et vaikuta kovin hermostuneelta, vaikka tiedät että et välttämättä selviä sieltä hengissä takaisin", Jack totesi kummissaan. "Mitä se muka auttaisi. Yritän olla ajattelematta koko reissun oikeaa tarkoitusta ja kuvittelen sen olevan vain tavallinen hupireissu", Jim selitti. "Hupia tosiaan", Jack naurahti. "Mihin aikaan se lentokone muuten lähtee", Jim kysäisi. "Siinä puoli kahdeksan maissa. Kahden ja puolen tunnin päästä", Jack vastasi. Bob nosti päätään ja haukahti tervehdykseksi. "Että tuolla piskillä kävi tuuri. Se saa olla siskoni helmassa ja nauttia lämmöstä ja herkuista, kun me joudumme rämpimään ja syömään purkkipapuja tai muuta vastaava siellä pirun saarella", Jim marisi. "Osuvasti sanottu tuo pirun saari", Jack sanoi virnuillen. Hymy nousi Jimin kasvoille. "Täytyypä muuten käväistä suihkussa, eihän sitä tiedä koska seuraavan kerran pääsee", Jim totesi. "Se on totta", Jack myönsi. Kaverukset hoitivat perinteiset aamuaskareensa ja Jim ruokki Bobin. Kello oli puoli seitsemän kun he pääsivät ovesta pihalle. Molemmilla oli rinkat selässään ja Jim talutti Bobia talutushihnassa. Jimin sisko Claire ei asunut kuin korttelin päässä ja he olivatkin nopeasti perillä. Jim soitti ovikelloa ja hetken kuluttua Claire tuli ovelle. "Siinä sitten reissumiehet menevät", hän sanoi. "Et ole kuitenkaan kertonut minulle minne menette ja miksi", Claire totesi kysyvästi. Jim ei tietenkään voinut kertoa reissun todellista syytä, ja tuskin sisko olisi sitä uskonutkaan, niinpä hän keksi että he lähtevät vain Kreikkaan tutkimaan nähtävyyksiä. Sen enempää heillä ei ollut aikaa jäädä jutustelemaan. Bob katsoi haikeana Jimiä joka lohdutti sitä kertomalla palaavansa aivan pian. Niin Jim ja Jack sitten lähtivät päämääränään New Yorkin lentoasema. Kello oli seitsemän kun kaverukset saapuivat lentokentälle. He käväisivät noutamassa lippunsa ja astuivat koneeseen. Jim oli varannut liput ensimmäisestä luokasta. Syynä siihen oli että eihän sitä koskaan tiedä koska seuraavan kerran pääsee lentelemään. Kun kone oli noussut, heräsi Jackin mieleen hirveä ajatus. "Muistitko muuten ilmoittaa töihin että emme tule sinne vähään aikaan", hän kysäisi. "Voi hitto! Enpä tietenkään", Jim vastasi hätkähtäen. "En muistanut sen puoleen minäkään. Jaahas, mitäs nyt sitten, potkut taisi tulla", Jack totesi harmissaan. "No eiköhän meillä ole kuitenkin ihan tarpeeksi hyvä syy palattuamme. Piti pelastaa maailma", Jim tokaisi pilke silmäkulmassa. Molemmat rupesivat nauramaan. Lentoemo saapui heidän luokseen. "Saisiko herroille olla jotain aamupalaa", hän kysyi. "No jaa, tuota...", Jack kaikerteli. "Se on ilmaista", Jim kuiskasi Jackin korvaan. "Ilmaista?! No tokihan me nyt aamupalaa otamme", Jack huudahti innostuneesti. "Etkö muka koskaan ennen ole ollut lentokoneessa", Jim kysyi. "No jaa, tuota...", Jack empi. "Älä nyt taas aloita", Jim sanoi ja leikkisästi tökkäsi Jackia kyynärpäällään kylkeen. Lentoemo hymyili ja ojensi molemmille tarjottimen missä oli jogurttia, kahvia ja leipää lisukkeineen, sekä omena. "Kiitos, neiti... neiti Wiona", Jack kiitti lukien nimen lentoemon rinnuksilla olevasta nimilapusta. Wiona punastui hiukan ja hymyillen Jackille siirtyi seuraavien matkustajien luo. Matka sujui siitä lähtien rauhallisin merkein. "Mitähän Ben tarkoitti sillä että meitä odottaa laiva Kreikassa", Jack kysyi mietteliäänä. "Kuinka niin, onko se muka jotenkin outoa", Jim vastasi kysymykseen kysymyksellä. "No haloo kamu. En oikein usko että meille on varattu mitään loistoristeilijää jos asiasta ei tiedä muut kuin me ja jotkut harvat muut", Jack tokaisi. "Tosiaan! Olinpa minä ajattelematon. Kuinkahan minusta edes tuli lakimiestä", Jim hoksasi naurahtaen ja puna nousi hänen kasvoilleen. "Sanotaanko kirjassa mitään siitä", Jim kysyi. "Enhän minä sitä voi tietää kun kirja on repussani ja reppu koneen alla tavaratilassa", Jack vastasi. "Mitä ihmettä se siellä tekee? Kuka tahansa voisi varastaa sen sieltä! Ben nimenomaan käski pitää kirjaa kokoajan mukana", Jim tuiskaisi huolestuneena. "Olet muuten oikeassa. Minä käyn hakemassa sen", Jack totesi. Hän nousi istuimeltaan ja meni Wionan juttusille. Lentoemo avasi lattialuukun ja Jack kömpi alas. Jack lähti kulkemaan tavaratilassa etsien laukkuaan. Yhtäkkiä muutama metri hänen edessään suhahti ohi jokin tumma hahmo. Jack hätkähti. "Onko täällä joku", hän huhuili. Vastausta ei kuulunut. "Minä taidan vain nähdä näkyjä", Jack ajatteli ja jatkoi laukkunsa etsimistä. Viimein hän sen löysikin. "Jim taisi huolehtia ihan turhaan. Kirja on ollut täällä hyvässä tallessa", hän ajatteli ja nosti sen käteensä. Samassa jokin iski Jackia päähän ja hän kaatui tajuttomana maahan. "Mikähän Jackia viivyttää", Jim ajatteli huolestuneena. Silloin hän näki kuinka kaksi naista talutti Jackia häntä kohti. Toinen naisista oli lentoemo Wiona ja toinen oli... Ei, Jim ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tätä toista naikkosta. Nainen oli hyvin kaunis. Hänellä oli punertavat hiukset ja herttaiset vihreät silmät. Hän oli suurin piirtein samankokoinen – tietysti naisellisesti - ja ikäinen kuin Jim itse. "Mitä on tapahtunut", Jim kysyi huolestuneena ja katsoi Wionaa. Wiona pyöritti päätään ja katsoi puolestaan vieressään olevaan naiseen. Tämä avasi suunsa. "Olin juuri palaamassa vessasta kun kuulin alhaalta ryminää ja sen jälkeen juoksevia askeleita. Menin lentoemon luo ja pyysin päästä katsomaan mitä oli tapahtunut. Kun pääsimme alas löysin hänet tajuttomana maasta", nainen kertoi osoittaen Jackia. Jim katsoi taas Wionaa ja tämä sanoi naisen puhuvan totta. Naiset auttoivat vielä tajuttomana olevan Jackin istumaan paikoilleen ja Wiona lähti hakemaan kylmää käärettä. "Tässä. Hänellä oli tämä kädessään kun löysin hänet", nainen sanoi ojentaen Jimille kirjan. "Onneksi kukaan ei varastanut sitä", Jim ajatteli ja otti kirjan pistäen sen takkinsa alle. "Öööhh... Missä minä olen", kuului Jimin vierestä. Jack oli jo alkanut heräämään ja valitti pääkipuaan. "Sinä missasit nyt kyllä pahasti, Jack", Jim virnisti. "Kuinka niin. Mitä on tapahtunut", Jack kysyi tokkurassa. "Siinä sinun kuorsatessasi jäit täysin kokematta sen kuinka olit kahden kauniin naisen talutettavana", Jim vitsaili ja katsoi samalla vieressään seisovaa naista. Tämän kasvoille nousi hymy. Wiona palasi ja asetti Jackin päähän kuhmun kohdalle kylmän kääreen. Hän kysyi vielä tarvitsisivatko kaverukset enää muuta, mutta palasi sitten takaisin muiden töidensä ääreen. "Kiitos että autoit kaveriani neiti... neiti...?" Jim kiitti ojentaen kätensä naiselle. "Jenny, Jenny McQueen", nainen esittäytyi ja vastasi kädenpuristukseen. Juuri kun Jim oli kysäisemässä Jackin oloa sanoi nainen jotain hätkähdyttävää: "Minä tiedän miksi olette täällä Jim Connery ja Jack Wolf..." Kaverukset katsoivat naista hämmästyneenä. "Niin. Te olette ne kaksi muuta valittua jotka lähetetään Paholaisen saarelle. Minä olen se kolmas", Jenny ilmoitti.

VIIDES LUKU

"Saavumme Ateenan lentokentälle ja pyydämme kaikkia matkustajia kiinnittämään turvavyönsä laskeutumista varten. Toivottavasti nautitte matkasta, kiitos ja tervetuloa uudelleen", lentoemäntä kuulutti keskusradiosta. Jack hieroi kuhmuista päätään ja Jim katsoi kysyvästi Jennyä. "Taidatte olla hiukan ihmeissänne vai mitä", Jenny kysäisi. "No vielä kysyt", Jack vastasi. "Kuten jo kerroin olen kolmas ns. puolustaja ja olen kotoisin Los Angelesista. Kuten tekin, sain tietää tehtävästäni vasta muutamia päiviä sitten. Olen yrittänyt tavoittaa teitä jo parinpäivän ajan mutta olette aina kerinneet katoamaan. Viimein sain kuulla edesmenneestä prof. Wilsonista...", Jenny kertoi kunnes Jim keskeytti hänet. "Et kai vaan sanonut edesmenneestä", hän kysyi hätkähtäen. "Olin juuri tulossa siihen kun keskeytit minut", Jenny vastasi katsoen Jimiä tuimasti. "Kun saavuin viimein Wilsonin talolle hän makasi henkitoreissaan maassa. Mies höpisi että minun pitää löytää teidät ja auttaa Saatanan kukistamisessa. Hän kuiskasi vielä korvaani jotain ja kuoli käsivarsilleni", Jenny jatkoi. "Ben parka... Olisi pitänyt jäädä auttamaan häntä...", Jack mumisi murheissaan. "Mitä Ben oikein kuiskasi sinulle ennen kuolemaansa", Jim kysyi. "En ole aivan varma mutta luulisin hänen sanoneen: varo ja epäile kaikkia, jopa ystäviäsi", Jenny vastasi.