Sokeudessaan mieletön

Katkeruuden kasvoillasi
sen roihun mukanas
kerran kotiisi kannoit

Ja nimeen koston
sä tekoon sokeaan
niin pyhästi vannoit

Mielesi synkkä
Myrkyttämä menneiden
vihan vuosikymmenten

Kätesi kiihkon tahraamat
rakkaidesi harteilla

Sä näitkö lainkaan
sydämestä viattoman
virtanaan verta
pois vuotavan

Ei voimaa rakkauden

Perintönä lapsillesi
vain viiltävimmän
tuskan annoit