John Blond

Kello on jotain siinä kahdentoista paikkeilla yöllä. Olen juuri palannut kotiini rankan työpäivän jälkeen, ja suunnittelen nukkumaanmenoa. Työni ei kuitenkaan ole mikä tahansa työ. Saanen esittäytyä: Nimeni on Blond, John Blond, amerikkalaisen salaisenpalvelun agentti nro 077H. Nyt kerron teille tositarinan eräästä seikkailustani.

Maanantai klo 10:00

"Siinä se nyt on", ajattelin katsellessani pilviä hipovaa rakennusta edessäni. Salaisenpalvelun uusi toimitalo oli juuri saatu valmiiksi ja olin menossa tapaamaan johtajaani. Tosin sivulliset henkilöt eivät tienneet rakennuksen liittyvän mitenkään salaisenpalvelun toimintaan, he luulivat sen olevan vain jokin tuiki tavallinen pilvenpiirtäjä. Ainoat henkilöt jotka tiesivät rakennuksen todellisen tarkoituksen olivat maamme presidentti ja järjestön jäsenet. Ikävä kyllä tänään asiaan tuli muutos.

Astuessani portista sisään, luokseni saapui heti kaksi mustiin pukeutunutta riskiä vartijaa, jotka kysyivät henkilöllisyyttäni. Herkemmällä ihmisellä olisi siinä tullut pupu pöksyyn, mutta minä rohkeana kuten aina, selvitin asian loistavasti. Selvittyäni vartijoista, poikkesin kysymässä laitoksen sihteeriltä missä johtajani työhuone mahdollisesti sijaitsee.

Pian jo seisoinkin johtajan edessä hänen huoneessaan. "Istu ole hyvä", johtaja sanoi totisena. "Mistä nyt kenkä puristaa", minä kysyin, samalla silmäillessäni upeaa huonetta. Johtajan ilmeestä huomasin että luvassa olisi pitkä selitys, joten asetuin istumaan oikein mukavasti tiikerinturkilla päällystettyyn nojatuoliin. "Heti ensimmäisenä päivänä on joku onnistunut tunkeutumaan rakennukseemme ja saanut haltuunsa tärkeitä asiakirjojamme", johtaja sanoi huolestuneena. "Emme tiedä kenen laskuun henkilö työskentelee, mutta turvakamera onnistui nappaamaan hänestä kuvan, ennen kuin hän pakeni vartijoiden käsistä", johtaja jatkoi ja ojensi minulle henkilöstä napatun valokuvan. Se oli joku mies. "Mutta kuinka hän pääsi vartijoiden ohi, ja sisään huoneeseen missä asiakirjat olivat", kysyin hämmästyneenä. "Emme tiedä varmasti, mutta epäilen että joukossamme on petturi", johtaja vastasi.

Aivoni rupesivat oitis raksuttamaan, ja tiesin mitä minun tulee tehdä. Minun pitää ottaa selville miehen henkilöllisyys, ja kenen laskuun hän toimii. "Tässä", johtaja sanoi, ojentaen minulle pienen ryppyisen paperilapun. "Mikä se on", kysyin ennen kuin hän ehti jatkaa. "Miehen taskusta putosi tämä paperi, kun hän rimpuili irti vartijoiden otteesta. Se on eräänlainen käyntikortti", johtaja vastasi. "Hmm... Gabriellen kapakka", luin lappusesta. "Tiedän sen paikan. Pahamaineinen pelurien ja roistojen suosima paikka", jatkoin. "Tänä iltana klo 18:00 sinä menet sinne, ja yrität selvittää kaiken mitä miehestä saa irti.", johtaja sanoi itsevarmana. "Äh... Taas näitä tylsiä varjostushommia ilman toimintaa", ajattelin tylsistyneenä, mutta siinä tulin erehtymään.

Maanantai klo 17:55

Kello oli pian jo sovitun ajan kohdalla. Seisoin porttolan edessä valmiina astumaan sisään. Yhtäkkiä tunsin kuinka joku tönäisi minua takaapäin, ja kaaduin turvalleni maahan. Nostaessani hiukan naamaani, joka oli tietysti osunut juuri pihan ainoaan kuralammikkoon, näin salaperäisen tönäisijän kävelevän eteeni. Hänellä oli jalassaan mustat korkokengät, joten nopeat hoksottimeni päättelivät että hän oli nainen.

Noustessani ylös, näin naisen koko komeudessaan. Hän oli vaaleaverikkö kuten minäkin. Hänellä oli kauniit vihreät silmät ja herkullisen punaiset huulet. Nainen oli pukeutunut hyvin paljastavaan tummaan iltapukuun. "Voi anteeksi, en kai vaan satuttanut teitä", nainen voivotteli hyvin viattoman näköisenä. "Ei, et ollenkaan, ei se mitään", sanoin herrasmiesmäisesti, samalla pyyhkien kuraa naamaltani. Tosin tiesin kyllä, että ei nainen ollut minua vahingossa maahan kaatanut. Hänellä oli siihen jokin määrätty- ja mahdollisesti tärkeäkin syy, vaikkakin luultavasti se oli vain minun vastustamaton viehätysvoimani.

"Juoksin juuri tuolta nurkan takaa, enkä huomannut sinua", nainen sanoi. "Valehtelija", ajattelin, sillä kuka nyt pystyisi juoksemaan korkokengät jalassa. "Tule. Tarjoan sinulle drinkin tuolla baarissa, ihan niin kuin sovinnon merkiksi", nainen sanoi. Minä tietenkin suostuin, kuuluisa naistenkaataja kun olin, ja pian istuimmekin jo sisällä lasillisella. Minä tavalliseen tapaani otin tietysti Gin Tonicin.

"Olenpas minä hajamielinen, en ole edes esittäytynyt vielä", nainen tokaisi yhtäkkiä. "Minun nimeni on Lucy Jonsson, entäpä sinun nimesi", hän jatkoi. Minä perinteisesti esittäydyin: "Blond, John Blond." Melkein jopa paljastin koodinimenikin, mutta onneksi huomasin vaieta ajoissa.

Ennen kuin ehdimme jatkaa rupattelua, baarin ovi lennähti auki ja sisään astui tutun näköinen mies. Hetken ehdin jo miettiä, kuka tuo mies mahtoi olla, ja juuri silloin muistin, että minullahan oli tehtävä suoritettavana. Sen olin unohtanut täysin tuon kauniin naisen seurassa.

Mies oli samainen, jonka kuvan olin saanut aiemmin aamulla johtajaltani. Hän ei ollut erityisen komea, tosin enhän minä nyt erityisemmin osannut määritellä mieskauneutta. Hän oli melko riski, ja hänellä oli pitkä, ilmeisesti puukosta tullut arpi oikeassa poskessaan. Hänen naamaansa koristi myös musta sänkiparta ja korvakoru vasemmassa korvassaan. Pituutta miehellä oli jotakuinkin 190 cm, eli minuun verrattuna, joka olen siinä 173 huiteilla, hän oli aika kookas.

Hämmästyksekseni mies lähti tulemaan suoraan minua ja Lucya kohti. Hän vilkaisi minua vain ohimennen ja murahti. Hän pysähtyi Lucyn kohdalle ja rupesi tivaamaan: "Mitä sinä oikein täällä teet? Olenhan kieltänyt sinua tulemasta tänne. Entä kuka on tuo pellavapää seurassasi", hän kysyi osoittaen minua. "Vai pellavapää", mieleni teki nousta ja tirvaista tuo mies lattiaan, mutta onnistuin kuitenkin juuri ja juuri hillitsemään itseni.

Sanaakaan sanomatta Lucy istui paikallaan, ja mies poistui tuhahtaen. Miehen poistuttua näköpiiristämme, kysyin Lucylta: "Kuka hän oli?" Lucy oli hiukan vaikeana, mutta onnistui vastaamaan kuitenkin: "Dick Hunter alias Scarface, poikaystäväni." Aivoni rupesivat oitis raksuttamaan. Naisen avulla saisin varmaan selville paljon tietoa tästä miehestä ja hänen puuhistaan. Olipa miehellä kyllä muuten osuva lempinimi "Arpinaama". Ihoni nousi kananlihalle, ajatellessani, miten tuo nätti tyttö viitsi seurustella tuommoisen mörön kanssa. Asiaan luultavastikin oli syynä jokin muu kuin ihastus. Ennen kuin ehdin kysellä enempiä tytöltä, alkoi tapahtua. Scarface ryntäsi kohti minua kahdenkymmenen sentin pituinen puukko kädessään iskuvalmiina.

Maanantai klo 18:15

Salamaakin nopeampana nappasin lattialta jakkaran, ja asetin sen suojaksi eteeni. Puukko suhahti tuolin läpi juuri kun olin saanut sen eteeni. Tiesin että mies oli tosissaan ja sokeana mustasukkaisuudesta. Nopea oikeakoukkuni iski häntä mahaan, niin että häneltä lähti ilmat pihalle. Taistelu oli päättynyt nokkeluuteni avulla ainakin toistaiseksi.

Scarface makasi lattialla mahaansa pidellen. Puukko oli lentänyt hänen kädestään, ja minä olin napannut sen nopeasti turvaan. Autoin miehen ylös, ja salaa kenenkään huomaamatta, asetin aikaisemmin aamupäivällä johtajaltani saaman jäljityslaitteen tämän takin rintataskuun. Scarface nousi, ja katsoi minua pitkään ilkeännäköisillä silmillään. Tuijotettuaan minua hetkenaikaa, hän murahti, ja poistui baarista vähin äänin.

Joimme Lucyn kanssa juomamme loppuun ja nousimme lähteäksemme. Menin baarimikon luo maksamaan laskumme. Herrasmiehenä tietenkin tarjosin drinkin Lucylle, vaikka hän olikin lupautunut ne maksamaan. "Tuo mitä teit Scarfacelle, oli typerästi tehty", baarimikko sanoi minulle. "Miten niin", kysyin hiukan hämmentyneenä. "Kukaan, joka on uskaltanut uhmata häntä, ei ole jäänyt henkiin", hän vastasi. "Ei sen puolin kukaan minuakaan uhmannut", vastasin hänelle virnuillen. Poistuimme Lucyn kanssa baarista ja hyvästelimme.

Tiistai klo 12:00

Seuraavana aamuna menin johtajani juttusille. "Onneksi olkoon 077H. Hoidit homman hienosti eilen", johtaja sanoi tyytyväisenä. "Oletteko saaneet mitään selville tästä Scarfacesta", kysyin. "Kyllä, ja paljonkin. Agentit 066H ja 088H seurasivat häntä eilen jäljityslaitteen avulla", johtaja sanoi hymyillen. "No", odotin vastausta kärsimättömänä. "Tämä mies, jota kutsuit Scarfaceksi, toimii mahdollisesti miljonääri Mrs. Borleonen kätyrinä." johtaja jatkoi.

Silmäni pompahtivat pystyyn. Tämä Borleone oli sisilialaissyntyinen mafioso, tunnettu myös nimellä "The Godmother - Kummitäti". Tiesin että lopullisesta tehtävästäni ei tulisi helppo, kuten olin aluksi luullut. Kummitädillä oli kätyreitä lähes joka puolella maailmaa.

"Olemme kuulleet että Borleone pitää tänään illalla juhlat luksustalossaan", johtaja sanoi. Selvä juttu, tiesin heti, että minä joutuisin menemään juhliin kuokkimaan ja hakemaan asiakirjat takaisin. En kuitenkaan ollut vielä kuullut mitkä ne asiakirjat olivat, joten kysyin niistä johtajalta.

"Niissä on salaista tietoa kaikista tukikohdistamme ja ennen kaikkea eräässä tukikohdassa sijaitsevan ydinkärjen laukaisukoodi", johtaja vastasi allapäin. "Saimme tietää että Kummitädin kätyrit olivat hyökänneet tukikohtaan ja varastaneet ydinkärjen. Ainoastaan yksi yli sadasta tukikohdan työntekijästä oli jätetty henkiin, jotta hän kertoisi meille heidän uhkauksensa", hän selitti. "Tässä uhkauskirje jonka henkiin jätetty toi meille", johtaja jatkoi, ojentaen minulle jälleen ryppyisen paperin.

Aloin lukea paperin sanomaa: "Meillä on hallussamme ydinkärki joka voi tuhota kokonaisen kaupungin, ja sen me teemmekin ellette luovuta meille huomiseen mennessä vankilassa istuvaa Kenraali Knoxia. Eräs jäsenistämme tulee huomenna klo 15:00 kyseisen vankilan luo, vastaanottamaan Kenraalia."

Tämä Kenraali oli kotoisin Saksasta ja oli viimeistä piiruaan myöten natsi. Hän oli tullut Amerikkaan maanpaossa Berliinistä, jossa oli joutunut sotaoikeuteen ihmisten geenimanipuloinnista, ja sadistisista kokeista. Hän oli jatkanut puuhiaan myös Amerikassa, mutta jäi kiinni, ja tuomittiin loppuiäkseen vankeuteen.

"Vain täysin hullu ihminen voi keksiä moista", huudahdin paperin luettuani. "Mitä aiotte tehdä asian eteen", kysyin. "Olen jo soittanut presidentille, ja hän on sitä mieltä, että Knox pitäisi vapauttaa", johtaja vastasi. "Mitä mieltä itse olet", minä kysyin. "Ehdottomasti EI", johtaja huudahti. "Tänä iltana sinä menet sinne juhliin ja haet ne asiakirjat takaisin, sekä mahdollisesti teet ydinkärjen käyttökelvottomaksi", johtaja jatkoi.

Olin imarreltu, että johtaja luotti kykyihini noin täydellisesti. Suostuin tehtävään ja sanoin: "Ole huoleti kamu, minä hoidan homman." Juuri astuessani johtajan toimiston ovesta ulos, hän sanoi minulle vielä jotain virnistäen: "Muista John, sinulla on lupa tappaa."

Tiistai klo 19:00

Niinpä minä sitten lähdin suorittamaan tuota vaativaa tehtävää. Ajoin hienolla Mersullani kohti tuon hullun miljonäärin miljoonataloa, mutta pysähdyin hyvän matkaa ennen, kuin saavuin kartanon ulkoportin luo, koska siellä minua olisi vain odottanut muutama gorilla aseineen.

Kaivoin autostani esiin mustan kommandohaalarin, jonka puin hyvin siistien juhlatamineideni päälle. Minulla oli myös mukanani aseeni magnum 44, kommandopuukko ja koukkupäinen köysi, jonka voisin heittää johonkin talon parvekkeista, ja kiivetä ylös sen avulla. Pakkasin välineeni reppuun jonka heitin selkääni. Olihan minulla tietenkin mukanani myös uskollinen ystäväni kynän kokoinen ja näköinen polttolaser. Asetin kommandopipon päähäni ja lähdin juoksemaan metsänsuojassa kohti taloa.

Saavuttuani taloa ympäröivän muurin luo, otin repustani köyden, ja viskasin sen muurin yli. Koukku tarttui koloon muurissa ja lähdin kiipeämään ylös. Päästyäni muurin päälle, tarkastin, että ketään ei ollut näköpiirissä. Kelasin köyden olalleni, ja loikkasin alas muurilta kevyenä kuin perhonen. Siirryin nopeasti lähimmän parvekkeen alle, ja viskasin jälleen köyden ylös. Pian jo olinkin parvekkeella.

Sisällä näytti olevan kova meno päällä. Kukaan ei nähnyt minua, ainakin toivoin niin. Riisuuduin nopeasti kommandoasustani, ja sulloin sen, ja köyden reppuuni, jonka piilotin parvekkeen nurkkaukseen. Laitoin aseeni rintakotelooni, ja puukon vyölleni takin alle. "Kynääni" säilytin ranteessani, hihan sisäpuolella olevassa säilössä.

Suoristin hiukan solmiotani, ja astuin muina miehinä sisälle taloon. Näytti kuin koko osavaltion kerma olisi ollut sisällä mukana juhlimassa, mutta suurin osa heistä oli vain pöyhkeileviä pikkurikollisia. Ajattelin että onhan tässä minulla aikaa, että enköhän nauti ensin hieman boolia, ja katsasta tyttöjä. Siinä tein kuitenkin suuren virheen, sillä en huomannut kuinka ilkeännäköinen silmäpari seurasi jokaista liikettäni.

Vihdoin siirryin työni ääreen. Rupesin pohtimaan missä asiakirjat voisivat sijaita. Viisaat hoksottimeni päättelivät että ne luultavasti olisivat kassakaapissa. Entä missäpä voisi kassakaappi olla? Nousin portaita ylös kolmanteen kerrokseen.

Yhtäkkiä kuulin askeleita, ja piilouduin nopeasti läheiseen vessaan. Juuri saatuani oven kiinni, ohitseni käveli kaksi hahmoa. He pysähtyivät vessan oven viereen, ja pelkäsin heidän tulevan sisään. Näin ei onneksi käynyt.

Hahmot rupesivat puhumaan, en nähnyt heitä, mutta kuulin heidän puheensa. "Onko mitään tietoa Kenraalin vapauttamisen suhteen", toinen heistä kysyi. "Ei vielä mitään Mrs.", toinen vastasi. Ahaa. Toinen heistä oli siis tämä mafiosoperheen pomo Mrs. Borleone. Mielenkiintoni heräsi oitis. "Heidän olisi syytä pitää kiirettä tai Washington saattaa kärsiä.", Kummitäti sanoi vihjailevasti. Se siis oli heidän kohteensa, USA:n pääkaupunki. "Onhan laukaisukoodi varmassa säilössä", toinen kysyi. "Paremmassa ei voisi ollakaan, kuin toimistoni kassakaapissa", Borleone vastasi.

Ensimmäinen pulmani oli ratkaistu. Kun hahmot poistuivat alakertaan, tulin ulos vessasta. Tämä toimisto sijaitsikin onnekseni kolmannessa kerroksessa. Ovi oli lukossa, joten turvauduin "kynääni". Poltin laserilla lukon irti, ja astuin sisään. Silmäilin hiukan huonetta, ja samassa näin kassakaapin. Aioin turvautua jälleen "kynääni", mutta en ehtinyt. En kuullut, kuinka joku tuli taakseni, ja iski minua metallitangolla päähän. Menetin tajuntani. Tämä hahmo oli Scarface.

Keskiviikko klo 13:00

Heräsin. Päätäni jomotti aivan hirveästi, ja siitä kohosi aivan jumalaton kuhmu. Nostin hiukan päätäni ja huomasin olevani köytetty käsistäni ja jaloistani jonkinlaiseen kidutuspöytään. Huone jossa olin, oli karmea. Siellä oli vain yksi mitättömän pieni ikkuna, josta loisti valoa juuri ja juuri sen verran, että näin alueen mihin minut oli sidottu. Valosta päättelin, että olin ollut tajuttomana yön yli, ja että nyt oli jo keskiviikko. Minua harmitti että en ollut onnistunut tehtävässäni.

Yhtäkkiä ovi lennähti auki, ja sisään astui kaksi hahmoa. Yhden tunnistin heti, se oli Scarface. He kävelivät luokseni, ja hymyilivät minulle ilkeästi. Viimein tunsin myös toisen heistä, hän oli Mrs. Borleone. Lihavan ja vastenmielisen, kaikin puolin luotaan työntävän näköinen näköinen, vanha ämmä.

"Suunnitelmasi ei tainnut tepsiä, vai mitä John? Vai sanottaisiinko salainen agentti 077H", Kummitäti sanoi ivallisesti. Mistä hän tiesi minun olevan agentti. Aivoni raksuttivat hurjasti, mutta en keksinyt mitään järkevää selitystä.. Silloin sisään astui kolmaskin hahmo. Suuni loksahti auki, ja silloin tajusin kaiken kuin salamaniskusta.

Tuo hahmo oli toinen niistä vartijoista, jotka olivat tarkastaneet minut maanantaina toimistossa. Johtaja oli kertonut epäilevänsä, että joukossamme olisi petturi. Ilmankos Scarface oli saanut tietää toimistosta, ja päässyt sisään varastamaan asiakirjat.

"Hämmästyitkö Blond", vartija kysyi. Minä en viitsinyt vastata mitään, vaan makasin avuttomana paikallani. "Enää kaksi tuntia, ja Kenraali Knox on vapaana jälleen", Scarface sanoi toiveikkaana. "Tosin, sinähän et tule sitä enää näkemään", hän jatkoi katsoen minua ilkeästi. Mitä hän oikein tarkoitti sillä. Vasta silloin kiinnitin huomiota pääni yläpuolella roikkuvaan suureen alasimeen. Se oli kiinnitetty kattoon köyden, ja kattoon kinnitetyn metallisen lenkin avulla. Köysi jatkoi matkaansa huoneen toiseen päähän, missä se oli sidottu tiukasti kiinni toiseen lenkkiin, mikä oli kiinni metallisessa pöydässä. Pöydällä oli metallihäkki, jossa oli eläviä rottia.

Strategia alkoi pikkuhiljaa valjeta minulle, ja hikikarpalot nousivat otsalleni. "Köyden pää on voideltu rasvalla", Borleone nauroi ivallisesti. "Kuten varmaankin tiedät, rotat syövät lähes mitä tahansa. Kun avaamme häkinoven, ne syöksyvät oitis nakertamaan köyttä ja sitten... naps", hän jatkoi purskahtaen lähes hysteeriseen nauruun. "Scarface, käy avaamassa häkki", Borleone käski lopetettuaan nauramisen. Scarface teki työtä käskettyä, ja pian rotat jo nakersivatkin köyttä.

"Sinä varmaan haluat olla viimeiset hetkesi rauhassa, joten me tästä poistummekin valmistelemaan Kenraalin vapautumista", vartija sanoi, ja kaikki kolme poistuivat naureskellen huoneesta. Heti heidän lähdettyään rupesin yrittämään päästä irti kuolemanloukustani. Turhaan. Köydet olivat todella kireällä, niitä oli mahdotonta saada auki. Köysi oli jo ohentunut todella paljon ja aloin olla jo huolestunut.

Silloin tunsin kädessäni jotain. Roistot eivät olleet huomanneet ottaa "kynääni". Aloin näpertämään sormillani "kynää" ulos hihastani, ja viimein sen sainkin. Onnistuin polttamaan siteet auki, ja nousta istumaan. Alasin tipahti alas selkäni takana. Huokasin syvään, ja avasin jalkanikin vapaaksi. Nyt minua ei enää pidättelisi mikään.

Kurkistin avaimenreiästä ulos. Ketään ei ollut näkyvissä, ja niinpä poltin jälleen kerran lukon irti, ja astuin ulos. Olin käytävässä. Kurkistin nurkan taakse. Siellä seisoi joku vartija aseistettuna. Hänellä oli konekivääri olallaan, ja puukko vyöllään. Hiivin varovasti hänen taakseen. Nappasin vartijalta puukon, viiltäen hänen kurkkunsa auki, ennen kuin tämä ehti tehdä mitään. Putsasin puukon vartijan paitaan ja sujautin sen omalle vyölleni. Otin vartijan aseen, en tosin pitänyt isoista aseista vaan olisin mieluiten käyttänyt magnum 44:ääni, mutta kelpasi tämäkin paremman puutteessa. Nyt olin aseistettu ja vaarallinen kuin Rambo ikään.

En tiennyt missä olin, mutta jatkoin matkaa rauhallisesti, kunnes saavuin suuren oven luo. Hämmästyksekseni huomasin että se oli auki. Avasin oven ja astuin sisään. Silloin alkoi tapahtua. Suuressa huoneessa oli aseistettuja miehiä kuin sieniä sateella. Nopeasti juoksin lähimmän ulokkeen taakse suojaan, kun jo ensimmäiset luodit ammuttiin minua kohti. Vastasin tuleen, ja niin rupesi miehiä kaatumaan. Ammuin sinne tänne ja aina luodit löysivät maaliinsa. Pian huoneessa ei ollut kuin minä, ja kasa kuolleita roistoja.

Huomasin olevani jonkinlaisessa laboratoriossa. Kasvoilleni nousi hymy. Näin edessäni varastetun ydinkärjen. Olin jo menossa sen luo kun takaani kuului karmea huuto. Salamannopeasti käännyin napaten puukon vyöltäni ja asetin sen eteeni. Tunsin kuinka puukon terä upposi vastustajani vatsaan. Tämä oli se petturivartija. Hän oli juossut suoraan puukoni terään, ja kuoli siihen paikkaan. Petturi sai palkkansa.

Siitä asti sain rauhassa työskennellä ydinkärjen kimpussa, tehdäkseni sen vaarattomaksi. Kello oli jo melkein kolme. En vieläkään ollut saanut kärkeä puretuksi, saati vaarattomaksi. Vankilassa oltiin jo huolissaan. Johtaja oli matkustanut paikalle ja selittänyt tilanteen vakavuuden. Hän oli ymmällään, koska ei ollut saanut minulta mitään informaatiota.

Vihdoinkin onnistuin siinä, mitä olin yrittänyt jo lähes kaksi tuntia. Ydinkärki oli tuhottu. Kumarruin nostamaan maahan laskemaani kännykkääni, soittaakseni johtajalle, kun ylitseni lensi pitkä veitsi. Ovensuussa seisoi Scarface.

"Sinä siis onnistuit pakenemaan", hän sanoi vihaisena, ja lähti juoksemaan minua kohti. Olin valmiina taisteluun. Scarface hyppäsi päälleni. Alkoi hurja taistelu elämästä ja kuolemasta. Scarefasen suureen kokoon nähden, pärjäsin aika hyvin. Kierimme maassa tavoitellen toistemme kurkkuja. Scarface teki epämiehekkään teon, ja polkaisi minua erogeeniselle alueelleni. Käpristyin kokoon tuskasta.

Tällä hetkellä oli vankilan eteen pysähtynyt upea limusiini. Ulos astui hampaisiin asti aseistettu mies. Hän kulki kohti porttia, jonka toisella puolella Kenraali Knoxia talutettiin vartijoiden saattelemana. Portti avattiin, ja Kenraali päästettiin lähtemään kävelemään kohti hakijaa.

Scarface nousi päälleni puukko iskuvalmiina. "Tähänkö nyt päättyi minun tarinani", ajattelin. Juuri kun Scarface aikoi iskeä, kuului jostakin laukaus. Scarface horjahti, ja kaatui kuolleena maahan. Nousin ylös katsomaan, kuka oli ampunut. Kasvoni nousivat leveään hymyyn. Ampuja oli Lucy Jonsson.

Lucy astui luokseni ja hymyili. Nopeasti nappasin puhelimeni käteeni, ja soitin johtajalle. Kerroin homman olevan hoidettu. Vankilalla olivat hakija, ja Kenraali Knox jo edenneet portille. Johtaja huusi vartijoille: "Ampukaa heidät!" Kolme tusinaa vartijaa kohotti aseensa tähdäten kohti karkulaisia ja ampuivat heidät molemmat. Limusiini pakeni nopeasti paikalta. Nyt oli mielipuoli Kenraali Knoxkin saanut rangaistuksensa.

Torstai klo 12:00

Johtaja oli ollut niin mielissään työstäni, että oli heti seuraavana päivänä tarjonnut minulle, ja uudelle tyttöystävälleni Lucylle viikon-loman Ibizalle. Olimme nousseet yksityisvesitasoon, ja kone oli jo ilmassa lentämässä hyvää vauhtia kohti määränpäätäämme.

Istuimme paikoillamme nauttimassa drinkkiä. Minä olin tietysti vanhan tapani mukaan ottanut Gin Tonicin. Olin hyvällä tuulella, vaikka harmittihan minua hiukan, että Kummitäti, Mrs. Borleone oli päässyt pakoon. Harmistus kuitenkin haihtui nopeasti, kun sain olla tuon kauniin ja viehättävän nuoren naisen seurassa.

Yhtäkkiä takaamme kuului uhkaus: "Ei elettäkään tai pamahtaa". Tunsin äänen heti. Se oli tuo inhottava ihrapallo Mrs. Borleone. Hän oli jollain konstilla onnistunut piiloutumaan koneeseen ennen sen lähtöä.

"Luulitko muka voittaneesi, Blond", hän kysyi minulta ivallisesti. Borleone lähestyi, uhaten minua koko ajan aseellaan. Minua rupesi kismittämään tämä jatkuva epävarmuus. Yleinen periaatteeni on, että naisia ei saa lyödä, mutta tällä kertaa poikkesin siitä reilusti.

Juuri kun Kummitäti pääsi luokseni, syöksähdin ylös. Iskin häntä nyrkillä nenään, niin että hänen nenäluunsa murskautui hänen aivoihinsa. Ase lensi hänen kädestään, ja Kummitäti kaatui kuolleena maahan. Se oli tuon hullun mafioson loppu. "Perhanan perhana! Sillä tädillä oli mahdottoman kova kuono", tokaisin Lucylle kättäni kivusta pidellen.

Sulloin Borleonen ruumiin jätesäkkiin ja pyysin lentäjää laskeutumaan veteen. Avasin koneen oven sen laskeuduttua, ja paiskasin säkin mereen. "Tuo haaska ei ansaitse edes hautajaisia", sanoin, ja suljin koneen oven.

Nousimme jälleen ilmaan, ja seuraavan kerran pysähdyimme Ibizalla, mihin johtaja oli varannut meille sviitin. Vietimme romanttisen viikon rauhallisissa merkeissä, vaikka tosin minun mielestäni tuommoinen aika ei riitä, tällaisen seikkailun jälkeen.