Jatkis: Anaconda Fanfic

Aloittaja Nefertiti, 19.11.20 - klo:20:18

« edellinen - seuraava »

Nefertiti

Sen ruumis liikkui sulavasti ja piti outoa pehmeää, rahisevaa ääntä, kun suomuinen nahka osui puista kantta vasten.

Sanders käänsi asetta pitelevän kätensä kohti matelijaa ja ampui.

Pam, pam, pam, pam

Kuului pehmä tömähdys, kun matelijan pitkä ruumis lysähti kannelle. Sitten avautuvia ovia ja juoksuaskelia, kun Terri ja Alejandro syöksyivät paikalle, havahduttuaan laukauksien ääniin.
"Nyt se on kuollut", Sanders sanoi voitonriemuisena ja kääntyi takaisin Dannyn ja Calen puoleen.

"En usko, että se oli yksin", Danny sanoi hitaasti, sillä muisti, että edelliselläkin reissulla noita jättiläismäisiä käärmeitä oli ollut ainakin kaksi.

"Ihan sama, ammun senkin, jos se erehtyy tulemaan tänne", Sanders ärisi, yrittäen peittää sen tosiasian, että oli säikähtänyt jättimäistä matelijaa.

"Sen kuin vain", Danny sanoi tyynesti. Hän tiesi jo kokemuksesta, ettei se ollut helppoa, sillä nämä jättiläismäiset käärmeet tuntuivat poikkeavan niin monella tapaa tavallisista käärmeistä. Aivan kuin ne osaisivat ajatella ihmisen tavoin. Kostaa kumppaninsa kuoleman tai jotain sen tapaista.

Toisaalta, saattoihan hän olla väärässäkin, mutta niin paljon outoja oli tapahtunut, että hän suvaitsi epäillä sitä.

"No niin ja me jatkamme matkaa ja menemme sinne minne minä käsken", Sanders käski, muttei huomannut Calea, jonka käsi liikahti nopeasti. Kuului ällöttävä muksahdus kun kookas taskulamppu osui miehen takaraivoon.

Sanders räpäytti silmiään hämmästyneesti kerran ja lysähti sitten pitkin pituuttaan kannelle.

"Kiitos", Danny sanoi, katsoen Calea. Hän ei aikaillut, vaan riisui miehen aseista ja tämän jälkeen sitoi tämän kädet ja jalat tiukasti. Miehestä ei olisi vaaraa kenellekään, ainakaan toistaiseksi.

"Eipä mitään", Cale sanoi tyynesti ja muistutti, "tulin päästämään sinut levolle".

Danny nyökkäsi ja vilkaisi nopeasti Sandersia, joka alkoi hiljalleen virota saamastaan iskusta, "pärjäätkö tuon kanssa?"

"Kyllä", Cale vastasi.

"Hyvä on", Danny sanoi ja harppoi omaan hyttiinsä, Terrin ja Alejandron palatessa omiinsa, nyt kun kaikki oli taas rauhallista.

Cale vietti loppuyön vartiossa, aamun valjetessa hän, Danny ja Alejandro työnstivät ison, raskaan käärmeen ruumiin kannelta veteen, sillä he eivät halunneet viedä sitä Manausiin. Eikä kukaan välttämättä ollut halukas ostamaan, mahdollisesti siihen mennessä haisevaa, käärmeenraatoa.

Tämän jälkeen Alejandro ja Danny irroittivat köydet ja matka saattoi jatkua, mutta he eivät huomanneet, että heitä seurattiin. Ei tosin rannalta käsin, vaan jokin suuri, pitkä ja tumma ui äänettömästi juuri veden pinnan alapuolella, joten sitä oli vaikea erottaa jokialuksen jättämästä vanasta.
Loppu matka Manausiin sujui yllättävän mutkattomasti ja suurin osa heistä oli hyvin tyytyväisiä päästyään turvallisesti satamaan.

Danny vapautti Sandersin köysistä, jolloin tämän olisi helpompi liikkua ja he aikoivat nousta jokialuksen kyydistä, kun Sanders tuuppasi Dannyn nurin ja peräytyi rantaan, Carlin seuratessa häntä. Nuo kaksi katosivat ihmisvilinään.

"Emme voi jäädä tähän. En tiedä minne he aikovat mennä, mutta minulla on paha aavistus", Cale sanoi.

"Sairaala", Danny sanoi heti ja kääntyi kysymään Alejandrolta, tiesikö tämä mihin sairaalaan Westridge oli viety.

Alejandro mietti hetken, kunnes muisti. Silti hän ei ollut aivan varma. Mutta ei lähialueilla kovin montaa sairaalaa ollut, joten niiden tutkimiseen ei menisi kovin pitkästi.

"Menkäämme sitten", Cale totesi tyynesti. He hankkivat itselleen kulkupelin ja suuntasivat ensimmäiseen paikkaan, jonne Alejandro oletti Westridgen viety, eikä hän sitä ollutkaan väärin muistanut.

Lisäksi heitä seurattiin yhä. Sillä jostakin syystä tuo toinen iso anakonda oli päättänyt olla antamatta periksi.

Jatkuu.... Jollet sinä jatka tätä ensin. :)
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

Osa 15, Käärme soturi

Sairaalalla nuo muutamat päivät olivat vierähtäneet rauhallisissa merkeissä ja Westridgen pahoin murtunut jalka oli hiljalleen alkanut parantua. Kävelykuntossa se ei olisi vielä pitkään aikaan, mutta ainakin hänen olonsa oli huomattavasti parempi. Tai sitten se johtui melkoisesta lääkekoktailista, joka hänelle annettiin päivittäin.

Bushika oli isänsä luona mahdollisimman usein ja niin pitkään kuin uskalsi ja pystyi. Tosin noina muutamina öinä hän oli joutunut etsimään itselleen yöpaikan, sillä sairaalassa ei saanut yöpyä, jos ei ollut potilas.

Nytkin hän istui vuoteen vieressä ja keskusteli isänsä kanssa, kun ovi työnnettiin auki ja Terri, Danny, Cale ja Alejandro astuivat sisälle. Heidän kasvoillaan ollut tiukka, jännittynyt ilme muuttui helpottuneeksi, kun he näkivät, ettei Bushikan ja Westridgen lisäksi huoneessa ollut ketään muuta.

"Et usko miten iloisia olemme nähdessämme teidät kaksi", Danny sanoi ja harppoi vuoteen toiselle puolelle.

Westridge katsoi Dannya ja sitten muita hieman kysyvästi, "mitä on tekeillä? Mistä olen jäänyt paitsi?", hän kysyi.

"Öm, tuota", Danny aloitti, mutta vaikeni ja vilkaisi Calea. Hän ei oikein tiennyt mitä kertoa ja oliko edes vaara enää olemassa, jos Sanders ei löytäisi sittenkään tänne.

"Kuten näet pääsimme tänne hyvin, mutta rantautuessamme Manausin satamaan, Sanders ja Carl karkasivat käsistämme ja me vähän pelkäsimme, että Sanders yrittäisi tulla tänne?", Cale selitti.

"Miksi hän tänne...", Westridge aloitti, mutta vaikeni ja kääntyi sitten katsomaan Bushikaa. Hän ymmärsi, mies tietenkin halusi saada tytön käsiinsä, vaikka siinä olisikin riskinsä, "Bushika", hän sanoi hiljaa ja vilkaisi muita.

"Älä huoli, me pidämme hänestä huolen", Cale lupasi, eikä voinut olla huomaamatta pientä tyytyväistä hymyä Alejandron kasvoilla.

"Tiedän", Westridge sanoi, hienoista huojennusta äänessään. Hän oli ollut hieman huolissaankin tyttärestään, sillä tällähän ei ollut mitään majapaikkaa täällä. Mutta nyt hän voisi olla Terrin ja Calen luona.

"Hyvä", Cale sanoi tyytyväisenä. Hän, kuten muutkin olivat olleet hyvin huolissaan, mutta nyt heillä oli yksi huoli vähemmän. Ainakin toistaiseksi.

Cale, Terri, Danny ja Alejandro päättivät jäädä hetkiseksi vierailulle Westridgen luokse ja pian huoneessa soljui kepeä puheensorina, kun itse kukin kertoi, mitä heille oli viidakossa ja temppelillä tapahtunut. Westridge kertoi, mitä hänen ja Sandersin välillä oli tapahtunut, mikä ei lopulta yllättänyt muita.

No niin tässä tämän kertaiset pätkät. Jatkakaahan te puolestanne nyt. :)
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

Cale, Terri, Danny ja Alejandro päättivät jäädä hetkiseksi vierailulle Westridgen luokse ja pian huoneessa soljui kepeä puheensorina, kun itse kukin kertoi, mitä heille oli viidakossa ja temppelillä tapahtunut. Westridge kertoi, mitä hänen ja Sandersin välillä oli tapahtunut, mikä ei lopulta yllättänyt muita.

"Mutta erityisen kiitollinen olen tälle nuorelle herralle, joka myös huolehti tyttärestäni", Westridge sanoi, nyökäyttäen päätään Alejandroa kohti.

"Noh, eihän tuo nyt ollut mitään", Alejandro mutisi ja punastui.

"Ilman sinua, hän olisi jäänyt Sandersin armoille", Westridge huomautti.

"Olen silti iloinen, että me saimme tällä kertaa koko ryhmän takaisin, valitettavasti myös Carlin", Cale huomautti.

"Minä myös", Westridge vastasi, muiden nyökytellessä hyväksyvästi päätään, "viimeksi ei käynyt ihan niin hyvin, vaikkakaan en sure Seronen kuolemaan tippaakaan. Hän sai mitä ansaitsi", hän totesi.

"No, karma on narttu ja se iskee, kun sitä vähiten odottaa", Danny totesi tyynesti, ei hänkään halunnut edes muistaa Seronea, sen enempää kuin niitä kahta roistoa, jotka olivat joutuneet käärmeen kitaan temppelillä.

"Totta", Terri tokaisi.

Tämän jälkeen he siirtyivät hieman hilpeämpiin aiheisiin ja miettivät mitä he seuraavaksi tekisivät. Terri, Cale ja muut hankkisivat varmaankin kunnollisen hotellihuoneen siksi aikaa, kun he joutuisivat viettämään aikaansa Manausissa hoitamassa pakolliset asiat ja odottamassa, että Westridge olisi jälleen siinä kunnossa, että voisi päättää lähtisikö muiden mukaan vai palaisiko takaisin viidakkoon.

Westridge itse oli jo päättänyt palata, sillä hän ei halunnut jättää Yaraa, joka varmasti oli tälläkin hetkellä huolissaan. Mutta niin oli hänkin huolissaan Yarasta ja muista heimon jäsenistä, lähinnä Sandersin vuoksi. Se mies kun saattaisi kostonhimossaan usuttaa ties mitä roistoja heimon kimppuun, eikä hän voisi sen antaa tapahtua.

Bushika olisi toinen juttu. Toisaalta hän haluaisi Bushikan palaavan kanssaan heimon pariin, mutta toisaalta taas hän halusi antaa tytölle mahdollisuuden päättää itse mitä haluaisi tehdä. Olihan hän nähnyt, miten Bushika ja Alejandro vilkuilivat toisiaan. Sitä paitsi voisihan Bushikalle tehdä hyvää oppia tuntemaan tämä toinenkin maailma, joka erosi niin suuresti viidakosta.

Vierähti useampi tunti, muiden pitäessä seuraa Westridgelle, kunnes lopulta vierasaika oli kulunut umpeen ja hoitaja kävi muistuttamassa, että vieraiden olisi poistuttava ja että he voisivat palata takaisin seuraavana päivänä.

Westridge hyvästeli Bushikan ja muut, seuraten katseellaan, kun he astelivat ulos ovesta.

Hän oli jälleen yksin, siihen asti kunnes hoitaja kävi tuomassa iltapalan ja teki samalla tavanomaisen kierroksen toimenpiteineen. Vilkaisi jopa kipsatun jalan, johon Danny oli piirrellyt ja kirjoittanut jotakin vierailun aikana.

Syötyään iltapalan ja hoitajan häivyttyä viemään tarjottimen ja mentyä toimittamaan muita askareitaan, Westridge painautui tyynyjä vasten, nukahti ja näki hyvin todentuntuista unta. Tuossa unessa, hän oli jälleen viidakossa, joskin paikka oli hänelle tuntematon. Se ei ollut Shirishamojen pieni väliaikaiskylä, eikä myöskään temppeli, vaikka siellä olikin hyvin samankaltainen rakennelma.

Tuo rakennelma oli vain hieman pienempi, hyvin tummista kivistä rakennettu ja täysin kasvillisuuden valtaama. Itse paikka oli joen rannalla, mutta virtaus tässä kohden oli lähes olematonta ja rannalla lähellä vesirajaa oli puusta tai kivestä veistetty patsas, joka sekin oli suurilta osin kasvillisuuden peitossa.

Huolimatta kasvillisuudesta, pystyi silti hyvin erottamaan, mitä patsas esitti, miestä, jonka ympärille oli kietoutunut jättimäinen anakonda. Patsaan veistetyistä kasvoista näkyi, miten kyseinen hahmo oli kuristumassa kuoliaaksi, ison käärmeen tiukassa otteessa.

Hän huomasi myös, ettei hänen yllään ollutkaan enää sairaalan vaatteet, vaan Shirishamojen perinteinen asu, jollaista heimon miehet käyttivät. Siihen kuului melko paljastava lannevaate, joka juuri ja juuri peitti kriittiset paikat. Yläosa oli tietenkin paljaana, mutta kaulassa, olkavarsissa, ranteissa ja nilkoissa oli heimon käyttämiä koruja.

Westridge katseli patsasta ja sen toisella puolella näkyvää jokea, jonka pinta oli tyyni. Siinä hänen katsoessaan, hän näki jonkin liikkuvan joessa, saaden veden pinnan väreilemään oudosti. Äkkiä vedenpinta rikkoutui ja suuri tumma käärmeen vartalo nousi vedestä, lähestyen yhä rantaa. Ääneti ja pehmeästi.

Sen suomuisesta kiiltävästä vartalosta tippui vettä ja se saavutti rannan nopeasti, lähestyen yhä sekä patsasta, että Westridgeä.
Westridge seisoi rauhallisena paikallaan, huomaten ettei pelännyt eläintä lainkaan ja vain seurasi matelijan sulavia liikkeitä, jotka olivat lähestulkoon hypnoottisia.

Lopulta käärme oli aivan Westridgen luona, pysähtyi ja kohottautui niin, että sen pää oli Westridgen kasvojen tasalla.

Anakonda ja Westridge tuijottivat toisiaan ääneti, eikä heitä ympäröivästä viidakostakaan kuulunut ääntäkään. Oli kuin kaikki olisi tarkoituksella vaiennut.
Sydän takoi villisti Westridgen rinnassa, mutta hän ei vieläkään pelännyt, mikä ihmetytti häntä hieman. Hän kun muisti ettei ollut ollut aivan näin rauhallinen kohdatessaan samanlaisen anakondan ensimmäistä kertaa. Ei, sillä kertaa hän oli ollut kauhuissaan ja lähellä laskea housuihinsa pelkästä pelosta. Tosin tilanne oli muutenkin ollut todella kaoottinen, kiitos Seronen.

Käärme kiersi, ikään kuin tutkivasti Westridgen, katsoen tätä sitten hyväksyvästi, kunnes aivan Westridgen ihoa hipoen kiersi miehen ja palasi takaisin jokeen.

Tuossa kohdin Westridge heräsi hätkähtäen unestaan. Hengitys oli kiivasta, sydän takoi yhä villinä, mutta hän ei ollut peloissaan. Enemmänkin hämmentynyt ja ajatteli, että uni oli ollut vain kuumeen ja lääkkeiden aiheuttama houreuni.
Hän oli jo painautumassa takaisin tyynyjä vasten, kun hän näki jotakin vuoteen jalkopäässä. Se tuijotti häntä kellervillä silmillään, pitkänomainen tumma, iso vartalo aivan paikallaan, kuin se olisi ollut vain hirvittävän aidon oloinen patsas.

Westridge henkäisi syvään, kohottautui uudelleen istumaan ja katsoi käärmettä miettien oliko tämäkin yhä samaa houreunta. Toisaalta hän mietti myös sitä, mitä Cale ja Serone olivat kauan sitten keskustelleet käärmeestä, väitellessään siitä oliko kyseinen tarina Shirishamojen- vai Maku-heimon legendoja.

"Mitä?! Ei. Ei varmasti", Westridge mutisi ja mietti, saattoiko olla, että joku noiden heimojen ikivanhoista legendoista olisikin totta. Toisaalta hän mietti, miksi käärme olisi valinnut hänet, sillä ei arvellut olevansa sellaisen arvoinen. Eihän hän ollut ihan heimon täysivaltainen jäsen. Hän asui kyllä siellä ja hänellä oli heimon nainen vaimonaan, mutta siihen se sitten jäikin. Enimmäkseen hän tietenkin oli näille kohtelias ja auttoi minkä pystyi, sekä kunnioitti heitä ja heidän tapojaan.

Mutta ehkä syy oli vain niinkin yksinkertainen, ettei käärme pitänyt häntä uhkana, Westridge päätteli, vaikka toisaalta häntä mietitytti, miksi tuo eläin oli tullut tänne asti. Eivät eläimet tulleet ihmisten perässä mihinkään, jollei siitä ollut niille jotakin etua.

Käärme oli yhä paikallaan ja ainoa elämänmerkki siinä oli sen kaksihaarainen kieli, joka tämän tästä lipoi ilmaa, kuin tunnustellen. Sitten se laskeutui hitaasti ja sulavasti alas.
Westridge yritti katsoa alas vuoteelta, muttei nähnyt käärmettä enää missään, niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan koko huoneessa.

"Se oli vain uni", hän mutisi hiljaa, vaikka mietti, miten todentuntuinen tämä houreuni olikaan ollut ja painautui takaisin tyynyjä vasten. Hän painoi silmänsä kiinni yrittäen nukahtaa uudelleen. Lopulta pitkältä tuntuneen ajan kuluttua, hän nukahti ja nukkui aamuun asti ilman häiriöitä.

Aamiaisen jälkeen koitti taas vierailuaika, jolloin Bushika, Alejandro ja Danny saapuivat hänen luokseen. Cale ja Terri hoitelivat muita asioita sillä aikaa. Paperisotaa nyt ainakin, Westridge päätteli.

***

Jatkakaapas te vuorostanne tätä...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#33
16. Sanders

He siis viettivät aikaansa Westridgen luona siihen asti, kunnes päivällisaika koitti ja olivat aikeissa siirtyä sairaalan ruokalaan aterioimaan siksi aikaa, kun Westridge nauttisi oman päivällisensä. Hänellähän ei ollut vielä lupaa lähteä liikkeelle.

Danny oli jo noussut seisomaan ja oli aikeissa harppoa ovelle, kun se työnnettiin auki. He ajattelivat ensin, että siellä olisi joku sairaalan henkilökunnasta tuomassa Westridgelle päivällistä, mutta kauhistuivat tunnistaessaan tulijan. Eikä vähiten siksi, että mies oli aseistettu.

Sanders harppasi sisään, kädessään pistooli, jolla hän osoitti huoneessa olijoita. Hän painoi oven perässään kiinni, varmistaen että se oli kunnolla kiinni, jottei häntä pääsisi kukaan yllättämään.

"Mitä sinä teet täällä?", Westridge kysyi ärtyneenä ja vilkaisi huolestuneena Bushikaa, joka painautui Alejandroon kiinni.

Sanders ei vastannut, vaan oli vaiti ja tarkasteli jokaista huoneessa olijaa. Pieni tyytyväinen virne käväisi hänen suupielissään, kun hän huomasi Bushikan.

"Jätä tyttäreni rauhaan", Westridge sähähti ja mulkoili miestä rumasti.

"Tai mitä?", Sanders naurahti ylimielisesti, sillä tiesi, ettei Westridge pystyisi tekemään mitään.

Danny siirtyi ääneti Alejandron ja Bushikan eteen, niin että hän oli näiden ja Sandersin välissä. Ei hänkään halunnut tuon roiston satuttavan nuoria.

"Väisty, tai saat katua", Sanders sihahti Dannylle ja osoitti tätä pistoolillaan.

"Kadun kaikenlaista, mutta en tätä", Danny vastasi, muttei liikahtanut paikaltaan.

"No ompapahan on vikasi", Sanders tuhahti.

Westridge kiskoi kipsatun jalkansa vuoteen ulkopuolelle, nousten hieman epävarmasti seisomaan, laskien painonsa terveelle jalalle, yrittäen tasapainoilla sen varassa, sillä ei vielä uskaltanut laskea painoa kipsissä olevalle jalalle. Se ei todellakaan kestänyt vielä kävelyä ja tämä seisomaan nouseminenkin sai jalan särkemään niin että hänen täytyi tehdä kaikkensa, jottei olisi huutanut tuskasta.

Hitaasti hän hypähteli Dannyn vierelle, aikoen itsekin tehdä osansa. Hänkään ei antaisi Sandersin satuttaa Alejandroa ja Bushikaa.

"Warren", Danny sanoi ja katsoi huolestuneena ystäväänsä, ollen valmiina nappaamaan tästä kiinni, jos tämä meinaisi kaatua.

"Danny, kaikki on hyvin. Minä pärjään kyllä, enkä anna tuon paskiaisen koskea tyttäreeni", Westridge sanoi, ilmeen kasvoilla muuttuessa päättäväiseksi. Katse oli terävä, eikä se hellittänyt, vaikka hänen ruumiinsa lähettelikin hätähuutoja, koska kipsattu jalka oli äärimmäisessä rasituksessa, jollaisessa se ei olisi vielä saanut olla.

"On sinulla sisua, se minun on pakko myöntää", Sanders totesi, mutta ei hänkään aikonut antaa periksi. Nuo olivat sotkeneet suunitelman jotenkin ja saisivat nyt maksaa.

Hetken oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla neulankin putoavan lattialle, sitten hyvin tunnettava aseen naksahdus, kun liipasinta puristettiin. Danny toimi, hän työnsi Westridgen sivuun, niin että tämä törmäsi päin sairaalavuodetta ja lysähti lattialle, tuskasta ulvoen, sillä kipsattua jalkaa repi helvetillinen tuska, sen osuessa lattiaa vasten.

Hetken kuluttua tuska alkoi hieman hellittää ja hän kumartui katsomaan Dannya, joka makasi liikkumattomana lattialla, punainen läntti leviten hänen alleen, kuin myös hänen olkapäähän.

"Danny", Westridge sanoi hiljaa ja vilkaisi sitten nopeasti Sandersia, joka harppoi kohti Alejandroa ja Bushikaa.

Alejandro veti tytön taakseen, suojatakseen tätä Sandersilta. Ennen kuin Sanders ehti koskeakaan tyttöön, joku osui häneen ja hän rämähti päin tyhjää vuodetta ja liukui siitä lattialle.

"Sanoin ei! En anna sinun koskea häneen!", kuului vihainen karjaisu ja Westridge oli osittain kaatuneena Sandersin päälle.

"Isä!", Bushika parkaisi ja pelkäsi, että Sanders satuttaisi isää tai jotain pahempaa.

Mutta hänen onnekseen, pistooli oli pudonnut Sandersin käsistä ja liukunut jonnekin ulottumattomiin. Sanders yritti työntää Westridgen pois päältään, mutta tämä taisteli vastaan, niin hyvin kuin sen hetkisessä tilassa oli mahdollista.

Äkkiä Alejandro huudahti ja osoitti jonnekin Westridgen ja Sandersin ohi. Bushika kääntyi katsomaan samaan suuntaan. Sandersin tiukasti kiinni laittama ovi oli auki ja jotain isoa ja tummaa mateli huoneeseen sisälle. Peloissaan Bushika painautui tiukasti Alejandroa vasten ja he perääntyivät niin paljon kuin pystyivät.

Myös Westridge ja Sanders katselivat matelijaa, joka näytti ilmestyneen kuin tyhjästä. Jättiläismäinen Anakonda mateli kohti Alejandroa ja Bushikaa, mutta pysähtyi hetkeksi ja käänsi katseensa kohti Westridgeä. Hetken nuo kaksi tuijottivat toisiaan ja lopulta Westridge pudisti päätään kiellon merkiksi, jolloin tuo jättiläismatelija vilkaisi vielä kerran Alejandroa ja Bushikaa, kunnes alkoi madella verkkaisesti kohti Westridgeä ja Sandersia.
Sanders ulahti kauhusta ja puoliksi työnsi, puoliksi paiskasi Westridgen pois päältään, jolloin tämä lennähti selälleen lattialle. Kipsattu jalka kolahti lattiaa vasten ja sai Westridgen älähtämään kivusta, sekä päästämään suustaan tukun kirosanoja.


***

Jos joku haluaa, niin saa jatkaa...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

Sanders ulahti kauhusta ja puoliksi työnsi, puoliksi paiskasi Westridgen pois päältään, jolloin tämä lennähti selälleen lattialle. Kipsattu jalka kolahti lattiaa vasten ja sai Westridgen älähtämään kivusta, sekä päästämään suustaan tukun kirosanoja.

Kivusta huolimatta hän kohottautui käsiensä varaan ja näki, miten jättiläiskäärme lähestyi Sandersia, joka teki epätoivoisen syöksyn kohti kauemmaksi liukunutta asettaan. Hänen sormensa ehtivät vain koskettaa asetta, kun jättiläisanakonda jo kietoutui hänen ympärilleen.

Sanders ei pystynyt huutamaan, sillä käärmeen puristusvoima, puristi kaiken ilman ulos hänen keuhkoistaan ja painoi rintakehää murskaavalla voimalla kasaan.

Westridge henkäisi kauhusta ja sulki silmänsä, sillä ei halunnut nähdä, mitä tapahtui. Omakohtainen kauhukokemus aiheesta riitti ja sekin oli ollut liikaa. Korviaan hän ei voinut sulkea, mutta hän yritti silti olla kuuntelematta noita ääniä, joita käärme ja Sanders saivat aikaiseksi. Hiljaisia, kuristumisesta kertovia ääniä. Tukahtunutta korinaa ja käärmeen sileän suomuisen nahan pehmeää rahinaa. Lopulta viimeinen korahdus ja oli hiljaista.

Alejandrolta pääsi tukahtunut äännähdys ja Bushika nyyhkytti hiljaa häntä vasten, yrittäen olla katsomatta, kun käärme nieli Sandersin velton ruumiin kokonaisena.

Tyytyväisenä ja kylläisenä anakonda viimein laskeutui normaaliin asentoonsa ja mateli ulos huoneesta, jossa nyt oli lähes kuoleman hiljaista. Jokainen heistä, paitsi tajuton Danny, olivat järkyttyneitä tapahtuneesta ja tuskin uskalsi liikkua.

Lopulta Alejandro alkoi tointua ja hän säntäsi painamaan hälytysnappia, minkä jälkeen hän laskeutui katsomaan Dannya, joka alkoi liikahdella ja vaikeroida, sillä ampumahaavaan sattui melkoisesti.

"Hei ole alallasi, apua on tulossa", Alejandro sanoi, sillä arveli, ettei ollut kovin hyvä idea antaa Dannyn liikkua ja mahdollisesti pahentaa saamaansa vammaa.

"Danny, taidan olla sinulle henkeni velkaa", Warren vastasi könytessään kömpelösti ylös lattialta.

"Ei, et ole. Olemme ennemminkin tasoissa", Danny vastasi normaalia hiljaisemmalla äänellä.

"Kyllä olen, sillä ilman sinua se saasta olisi tehnyt ties mitä kauheuksia tyttärelleni", Warren vastasi.

"Hyvä on, hyvä on. En jaksa kinastella kanssasi juuri nyt", Danny naurahti ja katsoi hymyillen ystäväänsä.

Bushika vilkaisi Alejandroa ja he kumpikin pyörittivät päitään ja hymyilivät.

Jatkuu...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

17. Loppu hyvin, kaikki hyvin

Nyt kun tilanne oli rauhoittunut, Bushika auttoi Warrenin takaisin sairaalasängylle. Miehen kasvot olivat kalpeat ja niiltä saattoi nähdä, että kipsattu jalka oli erittäin kipeä. Äskeinen toiminta ei ollut tehnyt sille hyvää.

Tuskin Bushika oli tämän tehnyt, kun käytävältä alkoi kuulua kiireisiä juoksuaskelia ja hetkeä myöhemmin ovi työnnettiin auki. Sisälle syöksyi kaksi sairaalan vartijaa, joiden takana tilannetta ihmetteli osaston lääkäri ja pari hoitajaa.

Huoneessa olijat hämmästyivät vartijoiden nopeaa ilmaantumista, mutta sitten he arvelivat, että heistä oli täytynyt lähteä melkoisesti ääntä tappelun tuoksinassa ja joku muukin oli kaiketi kutsunut apua paikalle.

"Tuota, mitä tapahtui? Meille ilmoitettiin että täällä on tappelu käynnissä", toinen vartijoista sanoi viimein katsellen lievemmin sanottuna hämmentyneenä huonetta.

Siellä oli selvästi tapahtunut jotain, mutta mitä, sitä hänkään ei oikein osannut päätellä. Ainakin siellä oli ammuttu, siitä kieli ase, jonka hänen kollegansa löysi sairaalavuoteen toiselta puolelta, minne se oli liukunut kaiken kaaoksen keskellä.

Alejandro vilkaisi Warrenia, sitten Dannya kuin miettien, mitä oli parasta kertoa tapahtumista. Sen hänkin tajusi, että oli ehkä parasta jättää mainitsematta jättiläismäinen käärme, sillä kuka siihen uskoisi. Tuskin nuo ainakaan ja saattaisivat pahimmassa tapauksessa kuljettaa jokaisen heistä pehmustettuun koppiin pakkopaidassa. Eikä tuo ajatus oikein miellyttänyt Alejandroa sen enempää kuin muitakaan huoneessa olijoita.

"Tuota, um, yksi mies, luultavasti salametsästäjä, tunkeutui huoneeseen ja alkoi riehua, mutta hän pakeni ennen kuin te ehditte tulla tänne", Alejandro kertoi lopulta.

"Miksi ihmeessä hän tänne tuli?, aseen nostanut vartija kysyi kulmat kurtussa. Nuorukaisen kertomuksessa oli jotakin mätää.

"Me törmäsimme häneen jokimatkalla, eikä hän oikein ollut tyytyväinen siihen, että me satuimme sotkemaan hänen laittomat puuhansa", Westridge kertoi ja irvisti kivusta.

"Salametsästäjä", vartija sanoi hitaasti ja nyökäytti sitten päätään. Se vaikutti uskottavalta, sillä osa salametsästäjistä saattoi olla hyvinkin kostonhimoisia, jos heidän laittomiin bisneksiinsä sotkeutui.

"Niin", Alejandro vakuutteli ja päätti pysyä tässä selityksessä, tosin häntä mietitytti että mitähän sitten, jos nuo päättäisivät katsoa turvakameratallenteen, "ai ja satuin vahingossa kuulemaan hänen nimensä, se oli kai Sanders. Ajattelin, että poliisia voisi kiinnostaa hänen hämäräpuuhansa", nuorukainen lisäsi sitten.

"Oh, hyvä on", vartija sanoi päätään nyökäyttäen. Hän ei ihan täysin vieläkään uskonut kaikkea, mitä nuorukainen sanoi, mutta koska todisteita mistään muustakaan ei ollut, oli kai tämän oltava se oikea selitys. No se jääköön paikallisen poliisin huoleksi, hän ajatteli.

Kun tilanne nyt oli rauhallinen, vartijat saattoivat päästää lääkärin ja hoitajien tekemään työnsä. He itse siirtyivät huoneen ulkopuolelle odottamaan poliiseja, joille he voisivat kertoa sen mitä itse tiesivät, mikä tosin ei ollut kovinkaan paljon.

Astellessaan kohti ovea, toinen vartija huomasi jonkin tummanvihreän ohuen lehtimäisen esineen lattialla. Ensin hän luuli sitä kasvin lehdeksi, mutta kun hän kumartui ottamaan sen käteensä, huomasi hän että se oli jonkin matelijan suomu.
Kulmat kurtussa hän katsoi sitä ja mietti miten minkäänlainen matelija olisi koskaan voinut päästä sairaalaan sisään, saati näin iso. Sillä hän näki löytämänsä suomun koosta, ettei kyseessä ollut ihan pieni matelija.
Mutta ehkä se oli pudonnut tuon paenneen salametsästäjän vaatteista, hän arveli lopulta ja tunki hajamielisenä suomun taskuunsa.

Dannyn onneksi olkapään lävistänyt luoti oli mennyt siististi läpi, eikä ollut osunut mihinkään tärkeisiin osiin tai edes kimmonnut mihinkään. Itse luoti löytyikin myöhemmin seinästä, mihin se oli jämähtänyt. Heillä kaikilla oli ollut onnea, ettei se ollut osunut matkallaan kehekään huoneessa olijaan.

Lääkäri määräsi Warrenin jalan uudelleen tutkittavaksi, sillä huoli siitä, että jalka olisi uudelleen vioittunut tappeluntuoksinassa, oli suuri. Mutta Warrenin, lääkärin ja muiden huojennukseksi jalka ei ollut onneksi pahemmin kärsinyt. Kipsi tosin oli uusittava, sillä se ei enää ollut niin hyvässä kunnossa.

Tuona aikana Bushika ja Alejandro antoivat asiaa tutkiville poliiseille omat todistajanlausuntonsa tapahtumista, mutta he eivät maininneet sanallakaan jättiläismäistä käärmettä. Ensinnäkin sitä ei olisi uskottu ja toisekseen, se todennäköisesti herättäisi, joko lisäkysymyksiä tai muita epäilyksiä, eivätkä he kaivanneet niitä juuri sillä hetkellä.

Myöhemmin poliisit kävivät myös jututtamassa Dannya ja Warrenia. Tällä välin Alejandro ja Bushika kertoivat tapahtuneesta Terrille ja Stevenille. He olivat tietenkin huojentuneita siitä, ettei kenellekään sattunut mitään pahempaa.

Muutamaa päivää myöhemmin Alejandro, Bushika, Terri ja Steven palasivat taas tapaamaan Warrenia, sekä Dannya, joka nyt jakoi huoneen Warrenin kanssa. Vaikka Danny varmasti pääsisi aikaisemmin lähtemään, sillä hän ei ollut läheskään niin huonossa kunnossa kuin Warren.

Jatkuu...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#36
18. Warren palaa takaisin viidakkoon

Tosiaan ei mennyt montaakaan viikkoa, kun Danny oli sellaisessa kunnossa, että lääkäri antoi hänen lähteä. Mutta Warren joutui olemaan muutamia viikkoja pidempään, ennen kuin hänkin sai lähteä, joskin hänellä ei vielä ollut matkustuslupaa.

Nuo muutamat kuukaudet hän vietti Dannyn, Calen, Terryn, Alehjandron ja Bushikan kanssa hotellissa Manausissa. Tuona aikana hänkin joutui keskustelemaan erinäisiä kertoja paikallisten viranomaisten kanssa, sekä edellisestä, että tämän kertaisesta jokimatkasta, koska kumpaankin liittyi lievemmin sanoen outoja käänteitä.

Warren otti silti tilanteen rauhallisesti ja kertoi vain sen minkä katsoi tarpeelliseksi ja jätti hänkin mainitsematta jättiläis anakondan, sillä tuskin viranomaiset häntä uskoisivat yhtään en paremmin kuin muutakaan seuruetta.

Mutta muuten hän kertoi oman osuutensa, joka oli yhteneväinen muiden kertomusten kanssa, joten viranomaiset vain tyytyivät kirjaamaan asian ylös ja koska niin salametsästäjät, kuin Carl tuntuivat häipyneen maisemista, heitä ei tultaisi varmaan koskaan tavoittamaan.

Asiaa tutkiva paikallinen poliisi tosin teki muodollisesti etsintäkuulutuksen Sandersin koplasta, sekä Carlista, vaikka arveli ettei näitä tultaisi koskaan saamaan kiinni. Warren ja muu seurue tiesi miksi, joskaan he eivät tienneet minne Carl oli mennyt. Danny tosin arveli että mies oli varmaankin paennut maasta ja sitten, sitä kukaan tuskin tietäisi.

He toivoivat kaikesta sydämestään, että tuo kurja pelkuri Carl olisi saanut tarpeekseen aarteesta, eikä enää koskaan palaisi takaisin Shirishamojen maille. Mutta koska aarre varmasti yhä houkutti, tiesi Warren että hänen ja muutamien heimolaisten olisi oltava valmiina, joten vaikka Carl ilmaantuisi sinne takaisin, ei hän pääsisi sieltä enää elävänä pois.

Lopulta nuo kuukaudet olivat kuluneet umpeen ja pienen jäähyväisjuhlan jälkeen, tuo pieni retkue astui taas jokilalukseen ja suuntasi kulkunsa kohti tiettyä paikkaa jokivarrella, minne he jättäisivät Warrenin.

Bushika puolestaan oli päättänyt lähteä Alejandron, Dannyn, Terrin ja Calen mukaan, minkä Warren hyväksyi, vaikka hän tiesikin, että hänen tulisi kova ikävä tytärtään. Mutta asiaa helpotti se, että hän tiesi tyttärensä olevan turvassa Terrin ja Calen luona.

Noiden kuukausien aikana, jonka he olivat viettäneen Manausissa, Warren ja Cale olivat auttaneet Bushikaa saamaan itselleen henkilöllisyystodistuksen, sekä passin, jotta tämä saattoi matkustaa muiden mukana. Sillä muutoin tytölle voisi koitua ongelmia tulliviranomaisten kanssa, sillä mitä hän sai muilta kuulla, olivat tullien systeemit tulleet paljon tarkemmiksi sitten vuoden 1997.
Mutta nyt he nauttivat vielä niistä viimeisistä hetkistä, joita heillä vielä oli, ennen kuin Warren jäisi pois jokialuksen kyydistä.

Toki Warren jäisi myös kaipaamaan erinäisiä mukavuuksia, joista hän oli saanut taas vähän aikaa nauttia, mutta se oli silti pientä sen rinnalla, että hän saisi palata takaisin vaimonsa luokse.

Oli kulunut joitakin päiviä, kunnes jokialus viimein saapui hyvin tuttuun joen mutkaan ja rantautui. Koko joukko astui rannalle ja hyvästeli vielä viimeisen kerran Warrenin, joka katsoi heitä liikuttuneena. Hänen tulisi ikävä ystäviään, mutta hän tiesi, että nämä pärjäisivät ja ehkä jopa tulisivat taas joskus käymään.

"Koeta pärjätä", Danny sanoi ja halasi Warrenia.

"Niin oli tarkoitus", Warren vastasi ja halasi takaisin. Kaksi niin erilaista miestä ja silti heistä oli tullut hyvät ystävät. Kumpkin katsoi toista hymyillen, kunnes he erkanivat, Dannyn sekä muun seurueen noustessa takaisin jokialuksen kannelle. He olivat päättäneet viettää yönsä siinä joenmutkassa ja lähtisivät vasta aamulla paluumatkalle.

Bushika ja Danny katsoivat vielä pitkään rannalle, jonne Warren oli vielä hetkeksi jäänyt seisomaan. He näkivät, kun mies kääntyi ja alkoi astella viidakkoon. Sitten tämä kuitenkin pysähtyi ja kääntyi katsomaan jokialusta ja sen kannella seisovaa seuruetta, heilautti kättään ja hymyili.

Danny oli huomaavinaan jotain isoa liikkuvan Warrenin lähellä. Jotakin käärmemäistä, joka kuitenkin katosi nopeasti kasvillisuuden sekaan ja kun Danny kääntyi katsomaan Warrenia, oli tämäkin kadonnut näkyvistä.

Oli vain tyynenä virtaava joki, viidakko, jonka kasvillisuus rehotti ja kurkotti kohti vedenpintaa, sekä viidakon asukkaat, jotka pitivät kovaa ääntä, mutta Warren näytti kadonneen jälkiä jättämättä. Mutta ainakin he nyt tiesivät, että Warren olisi elossa, turvassa tämän heimon parissa ja mistä he hänet tarvittaessa löytäisivät.

Seuraavana aamuna aikaisin, he irottivat jokialuksen jokirannasta, käänsivät sen ja lähtivät takaisin kohti manausia. Sitä ennen he huomasivat, että joku oli käynyt yön aikana jokialuksella ja jättänyt pienen lahjan kannelle. Nimittäin karkeatekoisen pussukan, joka oli täynnään koruja ja muita kullasta, sekä jalokivistä tehtyjä esineitä, jotka täytyi olla kotoisin temppelin raunioista.

"Vau", Danny henkäisi, nähdessään pussin sisällön, "emme ainakaan joutuneet lähtemään täältä tyhjin käsin", hän naurahti ja katsahti jokirantaan. Hetken hän oli näkevinään jokun hoikan hahmon, joka nojasi vaellussauvaan, mutta tuo hahmo katosi nopeasti näkyvistä, "kiitos Warren", hän hymähti ja heilautti kättään rannan suuntaan, toivoen että jos Warren olisi vielä siellä ja huomaisi tervehdyksen.

"Emme todellakaan", sanoi Alejandro, joka vilkaisi leveästi hymyillen Bushikaa, joka nojasi häneen.

"Ehkä saamme jopa museonjohtajan lepytettyä, vaikkei saalis mikään kovin iso ole", Cale huomautti ja oli mielissään tästä pienestä lahjasta ja päätti, että jos Carl ikinä enää ilmaantuisi museoon, ei hän ainakaan saisi yhtäkään osaa tästä pikku aarteesta.

Hyvin tyytyväinen seurue antoi jokialuksen lipua hiljakseen eteenpäin, nousevan auringon värjätessä maiseman upeilla sävyillä. Heillä jokaisella olisi edessään täysin uusia seikkailuja.

The End
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.