Cale, Terri, Danny ja Alejandro päättivät jäädä hetkiseksi vierailulle Westridgen luokse ja pian huoneessa soljui kepeä puheensorina, kun itse kukin kertoi, mitä heille oli viidakossa ja temppelillä tapahtunut. Westridge kertoi, mitä hänen ja Sandersin välillä oli tapahtunut, mikä ei lopulta yllättänyt muita.
”Mutta erityisen kiitollinen olen tälle nuorelle herralle, joka myös huolehti tyttärestäni”, Westridge sanoi, nyökäyttäen päätään Alejandroa kohti.
”Noh, eihän tuo nyt ollut mitään”, Alejandro mutisi ja punastui.
”Ilman sinua, hän olisi jäänyt Sandersin armoille”, Westridge huomautti.
”Olen silti iloinen, että me saimme tällä kertaa koko ryhmän takaisin, valitettavasti myös Carlin”, Cale huomautti.
”Minä myös”, Westridge vastasi, muiden nyökytellessä hyväksyvästi päätään, ”viimeksi ei käynyt ihan niin hyvin, vaikkakaan en sure Seronen kuolemaan tippaakaan. Hän sai mitä ansaitsi”, hän totesi.
”No, karma on narttu ja se iskee, kun sitä vähiten odottaa”, Danny totesi tyynesti, ei hänkään halunnut edes muistaa Seronea, sen enempää kuin niitä kahta roistoa, jotka olivat joutuneet käärmeen kitaan temppelillä.
”Totta”, Terri tokaisi.
Tämän jälkeen he siirtyivät hieman hilpeämpiin aiheisiin ja miettivät mitä he seuraavaksi tekisivät. Terri, Cale ja muut hankkisivat varmaankin kunnollisen hotellihuoneen siksi aikaa, kun he joutuisivat viettämään aikaansa Manausissa hoitamassa pakolliset asiat ja odottamassa, että Westridge olisi jälleen siinä kunnossa, että voisi päättää lähtisikö muiden mukaan vai palaisiko takaisin viidakkoon.
Westridge itse oli jo päättänyt palata, sillä hän ei halunnut jättää Yaraa, joka varmasti oli tälläkin hetkellä huolissaan. Mutta niin oli hänkin huolissaan Yarasta ja muista heimon jäsenistä, lähinnä Sandersin vuoksi. Se mies kun saattaisi kostonhimossaan usuttaa ties mitä roistoja heimon kimppuun, eikä hän voisi sen antaa tapahtua.
Bushika olisi toinen juttu. Toisaalta hän haluaisi Bushikan palaavan kanssaan heimon pariin, mutta toisaalta taas hän halusi antaa tytölle mahdollisuuden päättää itse mitä haluaisi tehdä. Olihan hän nähnyt, miten Bushika ja Alejandro vilkuilivat toisiaan. Sitä paitsi voisihan Bushikalle tehdä hyvää oppia tuntemaan tämä toinenkin maailma, joka erosi niin suuresti viidakosta.
Vierähti useampi tunti, muiden pitäessä seuraa Westridgelle, kunnes lopulta vierasaika oli kulunut umpeen ja hoitaja kävi muistuttamassa, että vieraiden olisi poistuttava ja että he voisivat palata takaisin seuraavana päivänä.
Westridge hyvästeli Bushikan ja muut, seuraten katseellaan, kun he astelivat ulos ovesta.
Hän oli jälleen yksin, siihen asti kunnes hoitaja kävi tuomassa iltapalan ja teki samalla tavanomaisen kierroksen toimenpiteineen. Vilkaisi jopa kipsatun jalan, johon Danny oli piirrellyt ja kirjoittanut jotakin vierailun aikana.
Syötyään iltapalan ja hoitajan häivyttyä viemään tarjottimen ja mentyä toimittamaan muita askareitaan, Westridge painautui tyynyjä vasten, nukahti ja näki hyvin todentuntuista unta. Tuossa unessa, hän oli jälleen viidakossa, joskin paikka oli hänelle tuntematon. Se ei ollut Shirishamojen pieni väliaikaiskylä, eikä myöskään temppeli, vaikka siellä olikin hyvin samankaltainen rakennelma.
Tuo rakennelma oli vain hieman pienempi, hyvin tummista kivistä rakennettu ja täysin kasvillisuuden valtaama. Itse paikka oli joen rannalla, mutta virtaus tässä kohden oli lähes olematonta ja rannalla lähellä vesirajaa oli puusta tai kivestä veistetty patsas, joka sekin oli suurilta osin kasvillisuuden peitossa.
Huolimatta kasvillisuudesta, pystyi silti hyvin erottamaan, mitä patsas esitti, miestä, jonka ympärille oli kietoutunut jättimäinen anakonda. Patsaan veistetyistä kasvoista näkyi, miten kyseinen hahmo oli kuristumassa kuoliaaksi, ison käärmeen tiukassa otteessa.
Hän huomasi myös, ettei hänen yllään ollutkaan enää sairaalan vaatteet, vaan Shirishamojen perinteinen asu, jollaista heimon miehet käyttivät. Siihen kuului melko paljastava lannevaate, joka juuri ja juuri peitti kriittiset paikat. Yläosa oli tietenkin paljaana, mutta kaulassa, olkavarsissa, ranteissa ja nilkoissa oli heimon käyttämiä koruja.
Westridge katseli patsasta ja sen toisella puolella näkyvää jokea, jonka pinta oli tyyni. Siinä hänen katsoessaan, hän näki jonkin liikkuvan joessa, saaden veden pinnan väreilemään oudosti. Äkkiä vedenpinta rikkoutui ja suuri tumma käärmeen vartalo nousi vedestä, lähestyen yhä rantaa. Ääneti ja pehmeästi.
Sen suomuisesta kiiltävästä vartalosta tippui vettä ja se saavutti rannan nopeasti, lähestyen yhä sekä patsasta, että Westridgeä.
Westridge seisoi rauhallisena paikallaan, huomaten ettei pelännyt eläintä lainkaan ja vain seurasi matelijan sulavia liikkeitä, jotka olivat lähestulkoon hypnoottisia.
Lopulta käärme oli aivan Westridgen luona, pysähtyi ja kohottautui niin, että sen pää oli Westridgen kasvojen tasalla.
Anakonda ja Westridge tuijottivat toisiaan ääneti, eikä heitä ympäröivästä viidakostakaan kuulunut ääntäkään. Oli kuin kaikki olisi tarkoituksella vaiennut.
Sydän takoi villisti Westridgen rinnassa, mutta hän ei vieläkään pelännyt, mikä ihmetytti häntä hieman. Hän kun muisti ettei ollut ollut aivan näin rauhallinen kohdatessaan samanlaisen anakondan ensimmäistä kertaa. Ei, sillä kertaa hän oli ollut kauhuissaan ja lähellä laskea housuihinsa pelkästä pelosta. Tosin tilanne oli muutenkin ollut todella kaoottinen, kiitos Seronen.
Käärme kiersi, ikään kuin tutkivasti Westridgen, katsoen tätä sitten hyväksyvästi, kunnes aivan Westridgen ihoa hipoen kiersi miehen ja palasi takaisin jokeen.
Tuossa kohdin Westridge heräsi hätkähtäen unestaan. Hengitys oli kiivasta, sydän takoi yhä villinä, mutta hän ei ollut peloissaan. Enemmänkin hämmentynyt ja ajatteli, että uni oli ollut vain kuumeen ja lääkkeiden aiheuttama houreuni.
Hän oli jo painautumassa takaisin tyynyjä vasten, kun hän näki jotakin vuoteen jalkopäässä. Se tuijotti häntä kellervillä silmillään, pitkänomainen tumma, iso vartalo aivan paikallaan, kuin se olisi ollut vain hirvittävän aidon oloinen patsas.
Westridge henkäisi syvään, kohottautui uudelleen istumaan ja katsoi käärmettä miettien oliko tämäkin yhä samaa houreunta. Toisaalta hän mietti myös sitä, mitä Cale ja Serone olivat kauan sitten keskustelleet käärmeestä, väitellessään siitä oliko kyseinen tarina Shirishamojen- vai Maku-heimon legendoja.
”Mitä?! Ei. Ei varmasti”, Westridge mutisi ja mietti, saattoiko olla, että joku noiden heimojen ikivanhoista legendoista olisikin totta. Toisaalta hän mietti, miksi käärme olisi valinnut hänet, sillä ei arvellut olevansa sellaisen arvoinen. Eihän hän ollut ihan heimon täysivaltainen jäsen. Hän asui kyllä siellä ja hänellä oli heimon nainen vaimonaan, mutta siihen se sitten jäikin. Enimmäkseen hän tietenkin oli näille kohtelias ja auttoi minkä pystyi, sekä kunnioitti heitä ja heidän tapojaan.
Mutta ehkä syy oli vain niinkin yksinkertainen, ettei käärme pitänyt häntä uhkana, Westridge päätteli, vaikka toisaalta häntä mietitytti, miksi tuo eläin oli tullut tänne asti. Eivät eläimet tulleet ihmisten perässä mihinkään, jollei siitä ollut niille jotakin etua.
Käärme oli yhä paikallaan ja ainoa elämänmerkki siinä oli sen kaksihaarainen kieli, joka tämän tästä lipoi ilmaa, kuin tunnustellen. Sitten se laskeutui hitaasti ja sulavasti alas.
Westridge yritti katsoa alas vuoteelta, muttei nähnyt käärmettä enää missään, niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan koko huoneessa.
”Se oli vain uni”, hän mutisi hiljaa, vaikka mietti, miten todentuntuinen tämä houreuni olikaan ollut ja painautui takaisin tyynyjä vasten. Hän painoi silmänsä kiinni yrittäen nukahtaa uudelleen. Lopulta pitkältä tuntuneen ajan kuluttua, hän nukahti ja nukkui aamuun asti ilman häiriöitä.
Aamiaisen jälkeen koitti taas vierailuaika, jolloin Bushika, Alejandro ja Danny saapuivat hänen luokseen. Cale ja Terri hoitelivat muita asioita sillä aikaa. Paperisotaa nyt ainakin, Westridge päätteli.
***
Jatkakaapas te vuorostanne tätä...
