Sen ruumis liikkui sulavasti ja piti outoa pehmeää, rahisevaa ääntä, kun suomuinen nahka osui puista kantta vasten.Sanders käänsi asetta pitelevän kätensä kohti matelijaa ja ampui.
Pam, pam, pam, pam
Kuului pehmä tömähdys, kun matelijan pitkä ruumis lysähti kannelle. Sitten avautuvia ovia ja juoksuaskelia, kun Terri ja Alejandro syöksyivät paikalle, havahduttuaan laukauksien ääniin.
”Nyt se on kuollut”, Sanders sanoi voitonriemuisena ja kääntyi takaisin Dannyn ja Calen puoleen.
”En usko, että se oli yksin”, Danny sanoi hitaasti, sillä muisti, että edelliselläkin reissulla noita jättiläismäisiä käärmeitä oli ollut ainakin kaksi.
”Ihan sama, ammun senkin, jos se erehtyy tulemaan tänne”, Sanders ärisi, yrittäen peittää sen tosiasian, että oli säikähtänyt jättimäistä matelijaa.
”Sen kuin vain”, Danny sanoi tyynesti. Hän tiesi jo kokemuksesta, ettei se ollut helppoa, sillä nämä jättiläismäiset käärmeet tuntuivat poikkeavan niin monella tapaa tavallisista käärmeistä. Aivan kuin ne osaisivat ajatella ihmisen tavoin. Kostaa kumppaninsa kuoleman tai jotain sen tapaista.
Toisaalta, saattoihan hän olla väärässäkin, mutta niin paljon outoja oli tapahtunut, että hän suvaitsi epäillä sitä.
”No niin ja me jatkamme matkaa ja menemme sinne minne minä käsken”, Sanders käski, muttei huomannut Calea, jonka käsi liikahti nopeasti. Kuului ällöttävä muksahdus kun kookas taskulamppu osui miehen takaraivoon.
Sanders räpäytti silmiään hämmästyneesti kerran ja lysähti sitten pitkin pituuttaan kannelle.
”Kiitos”, Danny sanoi, katsoen Calea. Hän ei aikaillut, vaan riisui miehen aseista ja tämän jälkeen sitoi tämän kädet ja jalat tiukasti. Miehestä ei olisi vaaraa kenellekään, ainakaan toistaiseksi.
”Eipä mitään”, Cale sanoi tyynesti ja muistutti, ”tulin päästämään sinut levolle”.
Danny nyökkäsi ja vilkaisi nopeasti Sandersia, joka alkoi hiljalleen virota saamastaan iskusta, ”pärjäätkö tuon kanssa?”
”Kyllä”, Cale vastasi.
”Hyvä on”, Danny sanoi ja harppoi omaan hyttiinsä, Terrin ja Alejandron palatessa omiinsa, nyt kun kaikki oli taas rauhallista.
Cale vietti loppuyön vartiossa, aamun valjetessa hän, Danny ja Alejandro työnstivät ison, raskaan käärmeen ruumiin kannelta veteen, sillä he eivät halunneet viedä sitä Manausiin. Eikä kukaan välttämättä ollut halukas ostamaan, mahdollisesti siihen mennessä haisevaa, käärmeenraatoa.
Tämän jälkeen Alejandro ja Danny irroittivat köydet ja matka saattoi jatkua, mutta he eivät huomanneet, että heitä seurattiin. Ei tosin rannalta käsin, vaan jokin suuri, pitkä ja tumma ui äänettömästi juuri veden pinnan alapuolella, joten sitä oli vaikea erottaa jokialuksen jättämästä vanasta.
Loppu matka Manausiin sujui yllättävän mutkattomasti ja suurin osa heistä oli hyvin tyytyväisiä päästyään turvallisesti satamaan.
Danny vapautti Sandersin köysistä, jolloin tämän olisi helpompi liikkua ja he aikoivat nousta jokialuksen kyydistä, kun Sanders tuuppasi Dannyn nurin ja peräytyi rantaan, Carlin seuratessa häntä. Nuo kaksi katosivat ihmisvilinään.
”Emme voi jäädä tähän. En tiedä minne he aikovat mennä, mutta minulla on paha aavistus”, Cale sanoi.
”Sairaala”, Danny sanoi heti ja kääntyi kysymään Alejandrolta, tiesikö tämä mihin sairaalaan Westridge oli viety.
Alejandro mietti hetken, kunnes muisti. Silti hän ei ollut aivan varma. Mutta ei lähialueilla kovin montaa sairaalaa ollut, joten niiden tutkimiseen ei menisi kovin pitkästi.
”Menkäämme sitten”, Cale totesi tyynesti. He hankkivat itselleen kulkupelin ja suuntasivat ensimmäiseen paikkaan, jonne Alejandro oletti Westridgen viety, eikä hän sitä ollutkaan väärin muistanut.
Lisäksi heitä seurattiin yhä. Sillä jostakin syystä tuo toinen iso anakonda oli päättänyt olla antamatta periksi.
Jatkuu.... Jollet sinä jatka tätä ensin.
