Morrison ei voinut muuta kuin toivoa, että konehuoneessa olevat työntekijät olivat vielä elossa ja ymmärtäisivät tämän viestin, jonka hän lähetti alas.
”Näpit irti siitä!”, kuului ärähdys ja Morrison tunsi kylmän teräksen niskassaan.
”Parempi kun peräännyt, mikäli haluat saada tämän laivan väljemmille vesille”, Morrison ärähti ja mulkaisi rumasti kalpeakasvoista miestä.
Mies ei ehtinyt vastata, kun käytävältä alkoi kuulua juoksemisesta kielivää töminää. Morrison suuntasi taskulampun valokeilan oviaukkoon ja kuunteli askelia, jotka lähestyivät ja pian oviaukkoon ilmestyi mies, jonka kasvoilla oli huolestunut ilme.
Tilanne oli siis hyvin huono, Morrison päätteli ja toimi, ennen kuin nuo kaksi roistoa ehti tehdä mitään. Käsi heilahti ja toinen roistoista vajosi lattialle, aseen liukuessa hieman kauemmaksi hänestä.
Toinen ehti huudahtaa hämmentyneenä, kuului kova paukahdus, Morrisonin käsi heilahti ja pian toinenkin miehistä makasi tajuttomana lattialla.
”Kapteeni, oletteko kunnossa?”, ovelle tullut mies kysyi hengästyneenä.
”Olen”, Morrison vastasi, vaikka se ei ollut totta, ”herra Halloran, olisitteko ystävällinen ja aloittaisitte evakuoinnin”, hän pyysi ja ähkäisi raskaasti.
”Kyllä herra kapteeni”, Halloran vastasi, ”pystyttekö lähettämään hätäviestin?” hän kysyi sitten.
”Valitettavasti en, sillä nuo kurjat rotat hajottivat kaikki lähettimet”, Morrison murahti ja piteli tiukasti kiinni ruorista, ”mutta jos suinkin vain ehditte, niin voisitteko mitenkään yrittää etsiä, olisiko jossainpäin yhtään toimivaa lähetintä, tai edes kännykkää, jossa olisi riittävästi kenttää”, hän pyysi.
”Kyllä herra kapteeni”, Halloran vastasi jälleen, ”etsin myös Helenan ja katson, että hän nousee pelastusveneeseen”, hän lisäsi, sillä arvasi sen olevan tärkein asia Kapteeni Morrisonille.
”Minä kiitän. Alahan nyt painua”, Morrison sanoi, ”voi olla, etten ehdi pelastusveneeseen, joten olisin hyvin kiitollinen, jos pitäisitte hyvän huolen tyttärestäni”, hän pyysi, sillä arveli ettei välttämättä tulisi näkemään aamua.
”Sen teen, herra kapteeni”, Halloran lupasi, ”mutta elättelen silti toivetta, että tekin pääsisitte pelastusveneeseen”, hän jatkoi ja teki nopeasti kunniaa kapteenilleen.
”Sen näkee sitten, mutta minä en olisi kunnon kapteeni, jos en jäisi laivalleni”, Morrison vastasi, ”painu nyt huolehtimaan ihmiset pelastusveneisiin”, hän lisäsi ja suoristautui täyteen mittaansa, teki kunniaa ja kääntyi hoitamaan ruoria.
Hän ei todellakaan voinut hyvin, sillä luoti oli osunut kylkeen, mutta hän ei antanut sen häiritä, sillä hänellä oli tärkeämpi asia tehtävänään ja kun se olisi tehty, olisi hänen aikansa levätä.
Morrison kuuli Halloranin juoksuaskeleet, jotka kaikkosivat ja lopulta peittyivät vinkuvaan tuuleen ja levottoman meren pauhuun.
Morrison sai tehdä kaikkensa pystyäkseen ohjaamaan laivaa. Olo huononi minuutti minuultilta, eikä sitä ainakaan parantanut ankara merenkäynti, sekä rikkonainen ikkuna, josta lensi vettä ja rojua yhä sisälle.
Edes kompassista ei ollut apua, sillä näkyvyys oli todella huono vesisateen ja myrskyävän meren, sekä pimeyden vuoksi.
Äkkiä käytävältä kuului jälleen juoksuaskelia, jotka lähenivät. Miehen huuto, joka pyysi juoksijaa pysähtymään ja kääntymään. Sitten joku syöksyi sisään ja pian hän kuuli kiivaan hengityksen läheltä. Hetkeä myöhemmin myös mies tuli perässä.
”Herra Halloran, olkaa hyvä ja viekää tyttäreni pelastusveneeseen heti paikalla”, Morrison äyskähti käskyn, sillä ei halunnut tyttärensä joutuvan aaltoihin.
”Mutta isä”, Helena vastusteli, ”minä en lähde, ennen kuin sinä tulet.”
”Tulen kyllä, jos voin”, Morrison vastasi, kääntämättä katsettaan rikkinäisestä ikkunasta, ”mutta sinun pitää mennä”, hän jatkoi käskevään sävyyn. Hän halusi tyttärensä pois komentosillalta, sillä lisää rojua saattaisi lentää sisälle hetkenä minä hyvänsä, eivätkä roistotkaan olisi välttämättä hyvällä tuulella, kun virkoaisivat saamistaan tälleistä.
”Isä”, Helena sanoi komentavaan sävyyn.
”Helena, ole kiltti”, Morrison pyysi ja kääntyi hitaasti katsomaan tytärtään. Tuo nuori nainen oli tärkein asia koko hänen elämässään. Ainoa, mitä vaimosta oli jäänyt jäljelle ja sen hän halusi pelastaa, hinnalla millä hyvänsä.
”Anteeksi”, Halloran mutisi, ”Helena, tule. Isäsi pärjää kyllä, hän on kokenut merikarhu”, hän yritti rauhoittaa naista.
”Kiitos”, Morrison sanoi ja katsoi vielä tytärtään, jonka kasvoilla oli tyytymätön, itsepäinen ilme. Ihan kuin äidillään, hän ajatteli ja suru läikähti hienoisesti hänen sisällään, ”Helena, mene nyt”, hän pyysi ja katsoi tytärtään suorastaan anovasti.
Lopulta Helena antoi periksi ja antoi Halloranin ohjata itsensä pois komentosillalta. Hän näki tyttärensä kasvoilla yhtä aikaa huolestuneen, pettyneen, itsepäisen ja surullisen ilmeen.
”Olen pahoillani Helena”, Morrison sanoi niin hiljaa, ettei Helena tai Halloran kuulut sitä myrskyn pauhinan keskeltä. Morrison tunsi olonsa kurjaksi, kun oli joutunut tekemään näin, mutta se oli ollut ainoa keino pelastaa Helena.
Hän huokaisi syvään, suoristautui ja kääntyi jälleen hoitamaan ruoria. Oli hänen tehtävänsä pitää laiva merenpinnalla niin kauan, että muut pääsisivät nousemaan pelastusveneisiin ja se mitä sitten tapahtui riippui luojasta, hän ajatteli. Jos niin oli, hän uppoaisi mieluusti laivansa mukana, kuten hyvän kapteenin kuuluikin.
Morrison siis keskittyi ohjaamaan alusta ja ilmeisesti myös konehuoneen henkilöstö oli huomannut, että oli käytettävä vaihtoehtoista viestintämuotoa, joka toimi sekin. Onneksi.
Myrsky tuntui yltyvän ja aallokko paheni entisestään, niin että laiva hyppi ylös alas tuulen ja aaltojen riepoteltavana. Aallot kohosivat kuin suuret voimakkaat käsivarret, iskien kerta toisensa jälkeen, saaden aluksen heilumaan holtittomasti.
Morrisonilla oli suuria vaikeuksia pitää laiva edes jonkinlaisessa kurssissa ja yrittää saa saada se väljemmille vesille. Vähin, mitä hän saattoi tehdä oli luovia aallokossa ja vältellä pahimpia aaltoja, mutta helppoa sekään ei ollut.
Vointi alkoi heiketä ja hänen oli yhä vaikeampi keskittyä ohjaamiseen. Hän ei edes välittänyt, kun roistot havahtuivat tajuttomuudestaan ja kömpivät kiroillen jaloilleen.
Vaikka miehet olivatkin raivoissaan saamistaan tälleistä, eivät he silti käyneet kapteenin kimppuun.
”Sinua saan siis kiittää mahtavasta kuhmusta ja päänsärystä”, toinen miehistä ärisi.
”Samat sanat”, Morrison murahti ja keskittyi väistämään erityisen isoa aaltoa. Hän ei ihan onnistunut ja litrakaupalla vettä osui huumaavasti kohisten kannelle ja huuhteli kaiken tieltään.
”Etkö vieläkään ole saanut tätä samperin sillipurkkia väljemmille vesille?” Mies kysyi.
”Sitähän minä parhaillani yritän, mutta navigointi on lievemmin sanottuna hankalaa,”Morrison vastasi ”voisit olla hyödyksi ja etsiä merikartat ja auttaa minua suunnistamaan.”
”Hyvä on”, mies myöntyi ja alkoi etsiskellä laatikoista ja löysikin lopulta läjän vanhoja karttoja, jotka vei ruorin vieressä olevalle pöydälle.
Morrison ojensi miehelle taskulampun, jotta tämä näkisi paremmin tutkia karttoja. Hän yritti muistella, mikä oli heidän viimeinen varma sijaintinsa ennen kuin asiat olivat menneet huonompaan suuntaan.
”Eli jos muistat oikein, niin meidän pitäisi olla täällä”, mies sanoi ja seuraten reittiä sormellaan.
”Teidän älyttömyyden takia, me jouduimme siihen myrskyyn, jota minä yritin vältellä”, Morrison murahti ja vilkuili karttaa ja sitten kompassia, jonka mukaan pitäisi vielä kulkea vähän matkaa eteenpäin ja sitten yrittää kääntyä. Joskin se olisi hyvin vaikeaa ja vaarallista, sillä yksikin pieni virhe ja suuret aallot kääntäisivät laivan nurin ja pyörittäisivät sitä kuin pyykkiä pesukoneessa.
”Tiedän”, mies vastasi nolona, ”yritä nyt päästä tästä penteleen myrskystä pois”, hän lisäsi.
Morrison ei vastannut, vaan keskittyi ohjaamiseen. Hän vilkuili karttaa, sekä kompassia aika ajoin, mutta enimmäkseen hän yritti nähdä ulos, vaikka se olikin lähestulkoon mahdotonta yön pimeydessä riehuvassa myrskyssä.
Kun laiva oli edennyt jonkin aikaa suoraan eteenpäin, Morrison alkoi varovaisesti kääntää laivaa, valmiina palauttamaan kurssin, jos laiva uhkaisi kääntyä kyljelleen aallokon vuoksi.
Vähitellen hän sai laivan käännettyä ja mitä pidemmälle he pääsivät, sitä rauhallisemmaksi aallokko alkoi muuttua. Myrskystä he eivät silti olleet vielä selviytyneet.
Morrison uskaltautui hengähtämään pienesti ja juuri silloin kaikki pimeni. Hänen viimeisetkin voimansa oli lopussa ja hän lyyhistyi lattialle. Ruori alkoi pyöriä vimmatusti ja laiva kääntyä takaisin väärälle reitille. Takaisin myrskyyn.
”Hei”, mies huusi ja ravisteli Morrisonia, joka ei reagoinut tähän mitenkään. Mies tutki taskulampun valossa Morrisonia ja huomasi vasta sitten punaisen läntin, joka oli levinnyt oikeaan kylkeen, ”saakeli”, hän sihautti kirouksen ja arveli, että haavan oli täytynyt vuotaa jo pitkään, mutta kapteeni oli onnistunut peittämään sen.
Jostain kantautui meteliä, mistä mies päätteli, että tilanne laivassa oli kertakaikkisen kaoottinen, ”mennään”, mies sanoi kaverilleen ja he häipyivät, jättäen Morrisonin makaamaan komentosillan kylmälle, märälle lattialle.
Miehet olivat oikeassa, tilanne oli kaoottinen. Vaikka Halloran ja muu henkilökunta yrittivätkin pitää asiat hallinnassa, oli se miltei mahdotonta. Ihmiset olivat paniikissa, osa mahdollisesti humalassakin, sillä laivan viihdytysalueet olivat olleet ahkerassa käytössä.
”Wendy, meidän on saatava tilanne jotenkin hallintaan ja nämä ihmiset pelastusveneisiin”, Halloran sanoi nuorelle naiselle, jonka yleensä kuului huolehtia lähinnä vain siitä, että matkustajilla oli hauskaa.
”Mitä meidän sitten pitää tehdä?”, Wendy kysyi epävarmana, sillä hänen hermonsa alkoivat hiljalleen pettää ja pelko ottaa vallan.
”Ihan ensiksi rauhoitut, sillä matkustajatkin panikoivat, jos me alamme panikoida”, Halloran sanoi rauhoittavasti, ”sitten katsotaan, mitä olisi parasta tehdä. Toistaiseksi tämä laiva on turvallisin paikka, mutta jos huonosti käy, niin nämä ihmiset on saatava pelastusveneisiin”, hän jatkoi totuudenmukaiseti ja vilkaisi sitten nopeasti Helenaan, joka näytti hyvin huolestuneelta.
Halloran arvasi, että nainen oli huolissaan isästään. Hän toivoi, että kaikki menisi hyvin. ”Helena”, hän aloitti kun äkkiä suuri aalto osui lähes räjähtävällä voimalla laivan kylkeen, niin että laiva heilahti rajusti. Itse asiassa niin rajusti, että se kääntyi lähes toiselle kyljelleen.
Ihmiset joutuivat paniikkiin ja alkoivat kiljua ja juosta kuka minnekin.
”Rauhoittukaa”, Halloran karjui, mutta kukaan ei kuunnellut, ”hitto”, hän kirosi sitten puoliääneen.
”Anthony”, Helena sanoi ja katsoi miestä huolestuneena, ”mitä me teemme?” hän kysyi.
”Minä... en tiedä”, Halloran vastasi ja veti Helenan lähelleen.
”Rauhoitu ja mieti”, Helena sanoi yllättävän rauhallisesti ja puristi rohkaisevasti Halloranin hartijaa.
Isänsä kanssa lähes kaiken ikänsä kulkeneena, Helena tiesi, että piti rauhoittua ja miettiä, sillä muutoin kohtalona olisi päätyä kylmän meriveden syövereihin.
”No niin”, Halloran sanoi ja katsahti kiitollisena Helenaa, joka oli hädän hetkellä valanut häneen uutta uskoa. Mies astahti edemmäksi ja kipusi pöydän päälle, ”Rauhoittukaa ja olkaa hiljaa, sillä mitä enemmän te panikoitte, sitä pahemmaksi te teette tilanteen”, Halloran karjaisi ja sai ainakin osan ihmisistä vaikenemaan ja rauhtoittumaan.
Mitään muuta hän ei sitten ehtinytkään tehdä, kun uusi aalto osui laivaan ja suorastaan paiskasi sen tieltään. Koko laiva tärähteli kunnolla ja kuului korviahuumaavaa kirskuntaa, kun se osui johonkin kovaan ja periksiantamattomaan. Mutta sekään ei tuntunut riittävän, sillä myrskytuuli ja aallokko hakkasivat laivaa kivistä karia vasten. Kuului uusia kirskahtavia ääniä, kun kivi raapi kylkeä. Hetken tuntui siltä kuin joku olisi jättimäisin kynsin raapinut laivan metallista kylkeä.
Lopulta laiva alkoi kallistua vioittuneelle kyljelleen, mistä Halloran päätteli, että teräväreunainen kari oli raapinut kylkeen reiän, ehkä jopa useampiakin reikiä ja että laiva uppoaisi.
Adrenaliini ryöppysi hänen suonissaan ja hän alkoi toimia. Hän määräsi henkilökunnan auttamaan ihmisiä pelastusveneisiin. Siltikin tehtävä oli vaikea, sillä panikoivat ihmiset juoksivat kannelle, jota myrsky moukaroi yhä täysin voimin, eikä kallisuskulmakaan liiemmin auttanut asiaa, vaan ihmiset kompuroivat märällä, liukkaalla kannella, kuin olisivat yrittäneet päästä ylös jäistä mäkeä.
Lopulta kaikki meni sekavaksi ja seuraava mitä Halloran tajusi, oli että hän makasi hiekkaisella alustalla ja että oli hiljaista.
***
Komentosillalla Morrison tuli tajuihinsa, mutta liian myöhään, sillä laiva oli jo uppoamassa. Hän kompuroi pystyyn ja tarttui ruoriin, vaikka tajusikin sen olevan turhaa. Silti hän halusi pysyä paikallaan, kuten kapteenin kuului.
Tuskin hän oli päässyt jaloilleen, kun komentosillalle alkoi ryöpytä vettä, joka pyyhkäisi hänet mennessään ja lopulta ulos.
Hän ei tiennyt miten onnistui pääsemään merenpinnalle, sillä oli mennyt suunnissa pahasti sekaisin. Mutta jotenkin hän hämärästi tajusi räpiköivänsä veden pinnalla, märkien vaatteiden painaessa häntä takaisin veden alle. Jotenkin hänen onnistui takertua johonkin lähellä kelluvaan rojuun, vai olikohan se sittenkin lautta.
Oli mikä oli, hän hinasi itsensä sille ja jäi sen päälle retkottamaan, vajoten jälleen kerran pimeyteen.
Kun hän jälleen palasi tajuihinsa hän huomasi katselevansa sinistä, pilvetöntä taivasta. Lokit kirkuivat ja yksi niistä teki syöksyn veteen, aivan lautan viereen.
Morrison paleli, sillä vaatteet olivat yhä märät ja lautan pohjallakin oli jonkin verran vettä. Varovaisesti hän kurottautui käsiensä varaan ja ähkäisi, sillä kyljessä oleva kipeä ampumahaava ilmoitti olemassa olostaan.
Hän ei silti antanut periksi vaan kohottautui kivusta huolimatta istumaan. Vasta silloin hän näki, että laiva tai mitä siitä oli jäljellä oli ajautunut karille ja hakkautunut rikki monesta kohtaa ja kääntynyt sitten kyljelleen.
”Voi luoja”, Morrison ähkäisi ja yritti katsoa, missä oli ja olisiko maata näkyvissä. Olihan sitä. Lähellä oli trooppinen saari, jota reunusti vaalea hiekkainen kaistale. Sinne hänen piti siis päästä.
Se millä hän kellui, ei sisältänyt airoja, joten hänen täytyi käyttää käsiään. Pitkän ja hyvin hitaan melonnan jälkeen hän viimein saavutti rannan. Hän raahasi itsensä käsillään hiekkarannalle ja siitä hieman ylemmäksi, kunnes ne viimeisetkin voimanrippeet oli käytetty ja kaikki pimeni hänen silmissään.
Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli maannut siinä rannalla, kun...
No niin, taas jatkoa vähän merellisempään stooriin. Kerrohan sinä, miten tämä jatkuupi.