Jatkis: Salaisuus erämaassa 2, paluu pohjoiseen

Aloittaja Nefertiti, 30.09.15 - klo:18:59

« edellinen - seuraava »

Nefertiti

Jatkis: Salaisuus erämaassa 2, paluu pohjoiseen


Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä, kun Anni, Noora ja Jussi olivat kokeneet jännittävän seikkailun pohjoisen reissullaan. Itse kukin oli tahollaan jatkanut elämäänsä, kouluttautunut ja hankkinut töitä.

Anni, Noora ja Jussi pitivät yhteyttä toisiinsa, kuin myös Tuomoon. Etenkin Anni on paljon jutellun puhelimitse ja netitse Tuomon kanssa ja haluaisi pitkästä aikaa tavata tämän.
Tokihan hän muisti, mitä oli Jussille sanonut Nooran kanssa, ettei ikinä enää, mutta ehkä tällä kertaa ei tulisi niin kamalaa seikkailua. Ehkä tulisi jotain muuta, kerrankin jotain kaunista, hän oli miettinyt, ennen kuin oli ottanut asian puheeksi Nooran kanssa.

Nyt hän ja Noora yrittivät puhua Jussin ympäri, sillä tämä oli yllättäen aika vastahakoinen lähtemään. Ehkä menneet tapahtumat yhä kiusasivat miestä unissa, eikä asiaa voinut muutenenkaan ihan noin vain unohtaa, varsinkin kun ulkoiset muistuttajat olivat ja pysyivät miehen nahassa.
Mutta lopulta Anni ja Noora saavat miehen puhuttua ympäri ja pian kolmikko alkaa suunnitella matkaa. He päättävät mennä kesäksi, niin olisi ehkä lämmintä ja mahdollisesti vähemmän itikoita riesana.

Niin sitten kesän tullen kolmikko seisoi rautatieasemalla odottamassa pääsyä yöjunaan, joka veisi heidät rovaniemielle. He olivat päätyneet yöjunaan, sillä niin pitkä matka sujuisi paremmin nukkuen, vaikka Jussi nurisikin, ettei osannut nukkua junavaunussa.

Asemalla kävi normaali torstai-illan kuhina. Siellä täällä näkyi vartijoita, jotka pitivät silmällä alueella pyöriviä ihmisiä. Hieman kauempana laitureista näkyi poliisimaija.

Nuorisoa juoksi kiireellä juuri saapuneeseen lähijunaan. He keskustelivat ja näpläsivät kännyköitään yhtä aikaisesti. Kolmikko seurasi nuorten menoa, kun nämä änkesivät itsensä sisälle lähijunaan, josta oli samaan aikaan tulossa ihmisiä ulos. Joku huusi jotain nuorille ja sai heiltä vähemmän kauniin vastauksen. Vartijat tarkkailivat tilannetta sivummalla, valmiina puuttumaan jos homma muuttuisi rähinäksi.
Huutelija ei jaksanut sen enempää nuoriin keskittyä vaan porhalsi kohti suuria ovia ja katosi aseman sisätiloihin, sulautuen nopeasti siellä liikkuvaan ihmismassaan.

Lopulta rovaniemen juna saapui, mutta kolmikko joutui odottamaan hetken, että saapuvat ihmiset pääsivät ulos matkatavaroineen. Se oli melkoinen hässäkkä ja kolmikko päätti siirtyä hivenen kauemmaksi etteivät saisi vahingossa rinkasta tai matkalaukusta päähänsä.
Pahimman ruuhkan ja häslingin hellittäessä kolmikko pääsi viimein nousemaan junaan. Heillä meni minuutti jos toinenkin etsiessään omaa hyttiään ja lopulta se löytyi.

"Mulle yläpeti!" Anni hihkaisi.

"Mä otan sit keskipedin", Jussi julisti.

"Eikä, mä olisin halunnu sen", Noora parahti.

"Mä ehdin ensin", Jussi muistutti.

"No niin rakastavaiset, heretkääs riitelemästä", Anni kiusoitteli, sillä olihan hän nähnyt, että Jussin ja Nooran välit olivat jokseenkin lämpimät, vaikkeivät he olleetkaan sitä toisilleen myöntäneet. Lisäksi he olivat opiskelleet eri paikoissa, niin etteivät olleet ehtineet kovin paljoa tapailemaan. Ei ennen kuin nyt.

"Mitkä rakastavaiset?" Noora kysyi muka tietämättömänä ja vilkaisi sivusilmällä Jussia, jonka naama helotti punaisena.

"En minä mikään sokea ole", Anni tokaisi asetellessaan matkatavaroitaan niin, että ahtaassa hytissä mahtui paremmin liikkumaan, kun he nyt kuitenkin sen jakoivat yhdessä.

"Krhm", Jussi rykäisi ja mutisi, että menisi käymään ravintolavaunussa.

"Mä tulen kans", Noora sanoi, ängettyään rinkkansa sopivaan paikkaan ja kääntyi Annin puoleen, "tuletko säkin?"

"En mä, kun mä oon vähän väsynyt tuolla steissillä tarpomisesta ja matkakamojen rehaamisesta, joten mä jään tänne", Anni vastasi, "menkää te vaan."

"Okei", Noora sanoo ja katoaa Jussin kanssa ulos, oven paukahtaessa kovaäänisesti kiinni.

Anni kipuaa yläpedille ja heittäytyy selälleen. Hän kuuntelee, miten käytäviltä kuuluu ääniä, kun ihmiset kulkivat edes takaisin etsiessään omaa hyttiään. Hän oli jo vaipumassa uneen, kun juna nytkähtää ja alkaa hitaasti liikkua, samaan aikaan kun kaiuttimista alkaa kuulua tavanomainen selostus matkaan liittyen.

Anni kuuntelee, miten käytävällä yhä liikutaan, kuulee junasta lähtevän tasaisin kolkkeen, joka pian saa hänet nukahtamaan. Hän havahtuu vasta, kun Jussi ja Noora palaavat takaisin hyttiin. Nuo kaksi nauravat jollekin ja unisena Anni katsoo kumpaistakin.

"Ai hei, sori. Taidettiin herättää sut", Noora sanoi pahoitellen.

"Ei se mitään", Anni vastaa ja katselee ystäväänsä.

"Ai niin, tuotiin vähän sullekin evästä, kun ei tiedetty, että haluatko lähteä ravintolavaunuun", Noora sanoo ja ojentaa sämpylän ja limonadipullon Annille.

"Kiitti", Anni sanoo ja ottaa tuomiset vastaan, "tota, ehkä mä tuun mieluummin alas syömään. Ei huvita levitellä murusia tänne", hän jatkaa ja kapuaa alas vuoteeltaan.

Hän kiskaisee alas vedettävän pöydän alas ja laskee sämpylän ja limupullon sille. Tämä oli näitä hieman vanhempia vaunuja, joita vielä oli käytössä ja joissa vielä oli kolmen sängyn hyttejä.
Noora ja Jussi rupattelivat keskenään, Annin mussuttaessa sämpyläänsä.

"Muistatte kai, että Tuomo sanoi tulevansa meitä vastaan", Anni sanoi ja haukkasi uuden palan sämpylästään.

"Vaikea unohtaa, kun sinä olet sanonut asiasta jo, mitenkäs monta kertaa se olikaan", Noora kysyi ja katsahti Jussiin.

"Ainakin viisi tai kymmenen kertaa", Jussi naurahti.

"Ole hiljaa", Anni tuhahti ja jatkoi sämpylän syömistä.

Oli tovin hiljaista ja sen aikana Anni sai sämpylänsä syötyä ja limunsa juotua. Hän laittoi roskat roskakoriin, tyhjän pullon talteen, ajatellen että veisi sen kauppaan jossain välissä ja kipusi takaisin vuoteelleen.
Päivä oli ollut melkoista hulinaa aikaisesta aamusta alkaen. Onneksi sentään oli loma, ettei tarvinnut väsyneenä töiden jälkeen raahautua asemalle. Se olisi jo ollut vähän liikaa.
Hän painoi päänsä tyynyä vasten ja veti peittoa päälleen. Noora ja Jussi juttelivat vielä jotain, mutta Anni ei jaksanut sen enmpiä sitä ajatella, vaan haukotteli. Tasainen kolke oli unettavaa ja pian hän nukahti.

Hän uneksi olevansa vanhassa, mutta hyvin tutussa puutalossa. Hän ei ollut yksin, vaan Tuomo oli myös siellä. Tämä muistutti hyvin paljon isäänsä Anttia. Itseasiassa näytti olevan tämän nuorempi painos.
Tuomo yritti sanoa jotakin, mutta ääntä ei tullut. Hän yritti puhua tälle, mutta ääntä ei tullut sittenkään.
Sitten tunnelma muuttui. Tupaan ilmestyi kaunis nuori nainen ja Tuomo näytti joutuvan hänen pauloihinsa.
Anni näki silti, ettei kauneus ollut aitoa, vaan vain pelkkä kuori, jolla houkutella pahaa aavistamattomat uhrit ansaan.
Anni yritti varoittaa Tuomoa, mutta tämä ei nähnyt, eikä kuullut mitään muuta kuin tuon oudon kaunottaren.
Kamala korvia raastava nauru täytti kaiken ja Anni heräsi kiivaasti hengittäen, kuin olisi juuri juossut.

Hytissä oli hiljaista ja pimeää. Noora ja Jussi olivat menneet jo nukkumaan. Junan kolke oli vaiennut, sillä se oli pysähtynyt. Anni yritti verhojen välistä tihrustaa, että mikä asema oli kyseessä, mutta nimikyltti oli sellaisessa kohdin, että sitä oli hankala lukea.

"Anni, oletko sinä kunnossa?" Kuului Nooran ääni, joka sai Annin hätkähtämään.

"Olen, se oli vain pahaa unta", Anni vastasi, "luulin, että nukut", hän lisäsi sitten.

"Niin minä nukuinkin, mutta sinä pidit melkoista ääntä unissasi, että heräsin siihen", Noora vastasi.

"Ai, sori", Anni sanoi ja tunsi miten juna nytkähti jälleen liikkeelle ja tasainen kolke alkoi.

"Ei se mitään. Nuku nyt vain, niin jaksetaan nousta aamulla", Noora rauhoiteli ystäväänsä.

"Okei, hyvää yötä", Anni mumisi ja haki paremman asennon vuoteeltaan.

"Hyvää yötä", Noora mutisi takaisin ja hiljeni.

Anni pyöri vielä jonkin aikaa hereillä, ennen kuin uni saavutti hänet jälleen. Tällä kertaa hän sai nukkua rauhassa aamuun asti, jolloin yllättävästi aamuvirkku Jussi herätti naiset ja ilmoitti että olisi vielä puolisentuntia aikaa, ennen kuin juna saapuisi rovaniemelle.

"Ääh, anna meidän nukkua vielä vähän", Anni mutisi unisena.

"Ei kun ylös nyt tai meillä on melkoinen kiire saada itsemme ja tavarat ulos junasta, kun saavumme perille", Jussi sanoi ja kiskoi peittoa kummankin päältä pois.

"Hyvä on", Noora sanoi nousten istumaan ja melkein löi päänsä ylemmän sängyn pohjaan.

Kumpikin kömpi vuoteistaan, haukotteli ja venytteli. He kumpikin käyttivät vuorotellen hytin ahdasta ja pientä wc-tilaa.

Puoltatuntia myöhemmin juna saapui Rovaniemen asemalle ja kaiuttimista kuului ilmoitus asemalle saapumisesta.

"No niin, tässä sitä ollaan", Anni henkäisi jännittyneenä. Hän oli odottanut tätä pitkään ja silti häntä jännitti. Hän ei ollut nähnyt Tuomoa aikoihin, eikä tämä kovin paljoa itsestään kuvia lähetellyt, saati juuri muutakaan kertoillut.

"Joo'o ja toivottavasti tämä loma sujuu ilman outoja voimia, noita-akkoja ja muita mörrimöykkyjä", Noora sanoi, sillä halusi tosissaan viettää mukavan loman, ilman sen suurempia kiusankappaleita, kuin hyttyset.

"Toivottavasti", Anni sanoi ja muisti vieläkin sen liemen, jonka Saara oli tehnyt ja pakottanut Jussin juomaan. Hän värähti muistaessaan sen ja toivoi, ettei mitään sellaista tarvitsi tällä kertaa kohdata.

"No, mennäänkö, ennen kuin konduktööri kärrää meidät täältä ulos", Jussi huomautti.

"Mennään vaan", Anni sanoi ja kumartui noukkimaan matkatavaransa, muiden tehdessä samoin.

Niin he sitten kävelivät pitkin ahdasta käytävää ja yrittivät löytää tiensä ulos tungoksessa, kun kaikki muutkin halusivat ulos samaan aikaan.
Minuutti toisensa jälkeen tuntui kuluvan, ennen kuin he lopulta pääsivät ulos kuumasta junasta, raikkaaseen tai no lähes raikkaaseen ilmaan laiturille. Siellä he alkoivat etsiä Tuomoa, joka oli luvannut olla vastassa.
Tungoksessa se oli hieman hankalaa, mutta lopulta he löysivät Tuomon.

"Hyvinhän tet osasitta tulla", Tuomo sanoi ja virnisti. Juuri sillä hetkellä, hän tietämättään muistutti erittäin paljon isäänsä.

"Joo, mitä nyt melkein jouduttiin pillastuneen ihmislauman tallomaksi", Jussi vitsaili.

"Mukava nähdä sinua", Anni sanoi ja katsoi pehmeästi hymyillen Tuomoa.

"Samoin", Tuomo vastasi omaan tapaansa, "painuttaskos autolle, en oikein viihy tässä hälinässä", hän ehdotti, sillä ei oikein tuntenut oloaan kotoisaksi ihmispaljouden keskellä.

"Sopii", Anni, Noora ja Jussi sanoivat yhteen ääneen, sillä ei heitäkään kauheasti houkuttanut jäädä siihen laiturille seisoskelemaan.

Tuomo käski seurata itseään ja hän johdatti kolmikon läpi sikäläisen aseman ja ulos parkkipaikalle, missä hänen veljensä Hannu odotti autossa heitä.
Tuomo auttoi kolmikkoa saamaan matkatavaransa autoon, minkä jälkeen he kaikki sulloutuivat autoon sisälle ja matka kohti Tuomon ja Hannun synnyinkotia saattoi alkaa.
Matka sujui yllättävän hiljaisissa merkeissä, mitä nyt Hannu yritti vähän avata keskustelua, joka tosin tahtoi tyrehtyä heti alkuunsa.
Maisemat vilistivät ohitse ja alkoivat pian muuttua yhä villimmäksi ja metsäisemmäksi. Iltapäivä alkoi lähestyä, kun viimeinkin näkyviin alkoi tulla tutumpia maisemia. Eikä mennyt kauaakaan, kun he kaartoivat erittäin tuntun talon pihaan ja heitä oltiikin jo vastassa.

"Taitaa haluta nähdä miniäkokelaan", Jussi kiusoitteli Annia, tunnistaessaan Mirjan.

Anni haistatti Jussille pitkät, vaikka hänen punastumisensa olikin kavaltanut hänet. Jotain sellaista hän salaa toivoi, vaikka vielä ei ollutkaan varsinaisesti saanut vastakaikua Tuomolta.

"No niin, purkaudutaas sitten ulos", Tuomo tokaisi leppoisasti ja vilkuili samalla etupeilin kautta Annia.

Ei mennyt montaakaan minuuttia, kun he kaikki olivat kömpineet ulos autosta ja venyttelivät puuteuneita raajojaan pihamaalla.

"Ihana nähdä sinua pitkästä aikaa", Anni sanoi hymyillen Mirjalle, joka tuli tervehtimään vieraitaan.

"Sitäpä samaa", Mirja sanoi ja antoi ison halauksen Annille, sekä kaikille muille, minkä jälkeen hän katsahti Tuomoon, "vanhempi konstaapeli Valkeapää kävi täällä taas", hän lisäsi.

"Mitä se nyt taas on vailla?" Tuomo puuskahti ärtyneenä, sillä häntä oli alkanut toden teolla harmittaa se, miten konstaapeli alvariinsa tonki tietoa siitä, mitä isälle oli tapahtunut.

"Oli kuulema löytänyt uutta tietoa siitä ja halusi jutella siun kanssas", Mirja vastasi. Häntäkin tuon uteliaan konstaapelin tunkeutuminen heidän asioihinsa ärsytti toden teolla, mutta toisaalta hän ymmärsi, että mies vain teki työtään.

"Mie juttelen hänen kanssaan sitten joskus", Tuomo urahti ja avasi takakontin, nostellakseen matkatavaroita sieltä pois ja kuljettaakseen niitä vierashuoneisiin.

Mirja huokaisi ja katsoi poikaansa huolissaan. Ei varmasti ollut kovinkaan mukava elää sellainen teko kontollaan, mutta ilman sitä asiat olisivat olleet tuolloin paljon huonommin. Kenties yksikään heistä ei olisi selvinnyt kertomaa asioiden todellista laitaa.

"Tule Hannu syöhmään, ennen kuin painut takas korjaamolles", Mirja pyysi ja katsoi toista poikaansa.

"Kyllä muori", Hannu sanoi tottelevaisesti ja paineli tupaan sisälle.

Kolmikko keräsi ne tavarat, joita Tuomo ei ollut saanut kannettua ja astelivat Mirjan perässä sisälle.

"Viekää net tuonne yläkerthaan ja tulukaa syömään", Mirja kehotti.

"Kiitos, niin ja kiitos vielä siitä, kun jaksatte majoittaa meidät", Anni sanoi.

"Eipä tuosta haittaakaan ole", Mirja vastasi lämpimästi hymyillen. Tottapuhuen hän kaipasi seuraa, sillä pojat olivat päivät omissa menoissaan ja hän yksin, eikä Anttiakaan enää ollut. Oli vain lämpimät muistot miehestä, sekä joitain tämän tavaroita muistuttamassa menneistä.

Joskus pimeinä iltoina menetyksen tuska kävi sietämättömäksi ja Mirja toivoi niin kovin, että Antti olisi siinä vierellä ja lohduttaisi. Joskus jopa tuntuikin siltä, ja se sai hänet jaksamaan, vaikka sydän olikin pakahtua surusta.
Tuomoa hän ei silti tapahtuneesta syyttänyt, sillä tiesihän hän, ettei pojalla ollut ollut muuta vaihtoehtoa tuolloin.
Anni näki, miten Mirjan silmät kiilsivät himmeässä valaistuksessa ja tajusi, ettei suru ollut vieläkään poissa ja tuskin koskaan menisikään pois. Hän halusi niin kertoa, etteivät hekään olleet unohtaneet noita tapahtumia, saati sitä miltä Tuomo oli näyttänyt kun hän oli tullut yksin, ilman Anttia.

Se näky ei koskaan unohtuisi.

"No niin, pistäkääs vauhtia, ruoka jäähtyy", Mirja hoputti ja pyyhki käsiään essun helmaan.

Anni nyökkäsi ja paineli yläkertaan viemään tavaroitaan ja palasi sitten takaisin, Nooran ja Jussin seuratessa.

He istuutuivat pirttipöydän ääreen, jonne oli katettu heillekin lautaset. Hannu ja Tuomo hörppivät jo keittoa ja ahtoivat välissä leipää suuhunsa, kuin eivät olisi pitkään aikaa ruokaa nähneetkään.
Mirja katsoi poikiaan hieman toruvan näköisenä, muttei silti jaksanut motkottaa näille ahmimisesta ja tyytyi vain pyörittämään päätään kevyesti ja hymyili.

Pitkän tovin pöydän ympäri olla oli hiljaista, kunnes...

****

Sainpahan sitten inspiraation, kun luin tuota vanhaa jatkotarinaa ja päätin tehdä sille jatkoa ja itseasiassa tein tämän vähän niin kuin lahjaksi sinulle Nuubialainen Prinsessa. Toivottavasti tää ei nyt haittaa.
Jatkakoon ken tahtoo....
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#1
Mirja katsoi poikiaan hieman toruvan näköisenä, muttei silti jaksanut motkottaa näille ahmimisesta, vaan tyytyi vain pyörittämään päätään kevyesti ja hymyili.

Pitkän tovin pöydän ympäri olla oli hiljaista, kun
äkkiä ulkoa alkoi kuulua auton moottorin tuttu hurina.

"Valkeapää?" Tuomo sanoi kysyvään sävyyn ja alkoi katsella ikkunasta ulos, muiden tehdessä samoin.

"Ei taida olla", Mirja tokaisi, nousi ja asteli terassille.

"Juu, ei ole", myönsi Tuomokin, sillä olisihan hän Valkeapään auton tunnistanut.

"Eksynyt turisti?", Hannu ehdotti, sillä ei ollut ensimmäinen kerta kun joku turistiryhmä oli ajanut väärään suuntaan etsiessään lähimpänä olevaa turistikohdetta.

"Turisteja, täällä?" Anni ihmetteli ja mietti, miten voi näin pahasti eksyä, kun suurimmat paikat oli viitoitettu niin, että sinne olisi tyhmemmänkin pitänyt osata ajaa.

"Jotkut tykkää käydä muuallakin kuin isoimmissa turistirysissä", Tuomo totesi tyynesti.

"Ymmärrän", Jussi hymähti, sillä tajusi itsekin etteivät aivan kaikki halunneet pyöriä paikoissa, joissa oli paljon ihmisiä. Toiset kaipasivat rauhaa ja yksinäisyyttä.

Kaikki viisi katselivat ikkunasta, kun Mirja asteli autolle, josta juuri oli noussut ulos pitkä, hoikka mies, jonka ikä oli jo reippaasti keski-iän toisella puolella. Miehen tummat hiukset olivat harmaantuneet ja kaidat kasvot ajan jättämillä uurteilla.

Vaikka aluksi näyttikin siltä, että Mirja pärjäisi tämänkin turistin kanssa, niin hetken päästä hän kutsui Tuomoa avuksi.

"Tullhaan, tulhaan", Tuomo vastasi, nousi ja alkoi harppoa kohtia porstuaa, josta pääsi pienelle terassille.

Anni, Noora, Jussi ja Hannu seurasivat hänen perässään ja pian koko ryhmä oli pihamaalla.

"Kielivaikeuksia", Tuomo tokaisi nähtyään ystäviensä ja veljensä kysyvät ilmeet, "eikä tuo minunkaan kielipääni kummoinen ole", hän totesi sitten synkästi.

"Ehkä me voimme auttaa", Anni sanoi, sillä heillä oli opinnot sisältäneet myös kielten opiskelua, mikä nyt näytti tulevan tarpeeseen.

Meni pieni hetki, kun he nopeasti sopivat, että kuka auttaisi miestä, joka puhui vain englantia ja Jussihan siihen hommaan joutui, sillä hänellä oli parhain kielipää.

Niinpä sitten hetken kuluttua Jussi keskusteli hyvin vilkkaasti miehen kanssa, jolla oli syvä ja soinnikas ääni.
Jussille selvisi, että mies oli ollut matkalla vuokraamalleen mökille ja oli sitten eksynyt ja lopuksi huomannut tämän talon ja tullut pyytämään apua.

Jussi jutteli vielä jonkin aikaa, kunnes lupasi, että kunhan he ovat itsekin saaneet syötyä, niin he voivat tulla opastamaan miehen mökille. Mies kiitti hyvin kohteliaasti ja pieni hymy valaisi hänen kasvonsa ja sai vihreänruskeat silmät tuikahtamaan. Ehkäpä pääsisi ennen yötä perille, hän ajatteli tyytyväisenä.

"Pyydä hänet sisälle, katan hänellekin lautasen", Mirja tokaisi tomerasti ja Jussi toisti hänen pyyntönsä miehelle, joka kiitti kutsusta kohteliaasti.

Lopulta he kaikki, sekä mies suuntasivat takaisin sisälle jatkamaan keskeytynyttä ateriaa. Rauhaa ei kovin kauan kestänyt, kun taas kuului autonmoottorin hyvin tunnistettavaa murinaa ja taas ajoi auto pihalle.

Tuomon ilme happani, kun hän tunnisti auton, "voi ei, eikö tuo perhanan kiusanhenki voi jättää meitä rauhaan", hän murahti ärtyneenä, kun...


No niin, toin sitten ihan uudenkin hahmon mukaan juonta sotkemaan. Ajattelin, että tapaisimme tämän herra turistinkin useamminkin. :) Mutta mitenkähän mahtanee jatkua tästä ja millainen maanvaiva herra Valkeapäästä mahtanee muodostua. :D
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

Lopulta he kaikki, sekä mies suuntasivat takaisin sisälle jatkamaan keskeytynyttä ateriaa. Rauhaa ei kovin kauan kestänyt, kun taas kuului autonmoottorin hyvin tunnistettavaa murinaa ja taas ajoi auto pihalle.

Tuomon ilme happani, kun hän tunnisti auton, "voi ei tuo perhanan kiusanhenki voi jättää meitä rauhaan", hän murahti ärtyneenä, kun
autosta nousi ylös keski-ikäinen mies.

Tuomo esitti anteeksipyyntönsä ja harppoi ulos. Tupaan laskeutui syvä hiljaisuus ja he kaikki seurasivat ikkunasta, kun Tuomo keskuteli miehen kanssa. Äänet tuntuivat kohoavan sen verran että se kantautui sisälle asti.

Jussi, Anni ja Noora katsoivat aiheelliseksi selittää heidän vieraalleen, mitä oli tekeillä. Niin he sitten kertoivat mitä olivat kokeneet kahdeksan vuotta aikaisemmin.
Mies kuunteli hiljaa, silmät ymmyrkäisinä ja hivenen epäuskoisena nuorten kertomusta.

"Right", mies sanoi hitaasti ja näytti jos mahdollista vieläkin epäuskoisemmalta.

"You don't have to believe, but I like to advise you not to go the forest at night. There isn't nothing specially, just in the dark you may get lost or sink into the swamp or run into a bear", Jussi huomautti ystävällisesti.

"Oh, okay", mies sanoi ja hänestä saattoi nähdä, ettei hän tuntenut oloaan järin mukavaksi. Ehkäpä jopa mietti, että hotelli olisi sittenkin ollut parempi vaihtoehto.

Kun Jussi näki miehen ilmeen hän rauhoitteli tätä, ettei tämä varmaan edes näkisi karhua koko lomansa aikana, ne kun mieluusti välttelivät ihmisiä ja hyvin todennäköisesti kiertäisivät mökin kaukaa. Kunhan mies vain pysyisi lähellä mökkiä niin kaikki menisi luultavasti hyvin.

Mies tuntui rauhoittuvan Jussin sanoista.

"You probably have a very nice vacation", Jussi sanoi iloisesti.

"Yes, I hope", mies vastasi, mutta muuta hän ei ehtinytkään sanoa, kun Tuomo saapasteli ärtyneenä sisälle, Valkeapää vanavedessään. Hän ei ollut iloinen tästä vieraasta ja kaikki he saattoivat nähdä, että hän toivotti mielessään Valkeapään niin pitkälle kuin pippuri kasvoi.

"Kas niin, nyt saankin tavata ystäviäsi", Valkeapää sanoi reippaasti, mutta hymy ei ulottunut hänen silmiinsä, "ja kukas tämä herra on?" hän kysyi, kun huomasi miehen pöydän ääressä.

"Eksynyt turisti, lupasimme auttaa häntä", Jussi vastasi ja katseli Valkeapäätä arvioiden. Valkeapää ei ollut tyhmä, joten parasta olla hölmöilemättä ja miettiä tarkkaan mitä tälle vastaisi, hän päätteli, "ja te olitte?" hän kysyi.

"Komisario Otso Valkeapää", Valkeapää vastasi ja katseli tutkivasti Jussia, "en haluaisi häiritä teitä, mutta nyt kun olen tässä, haluaisin kysyä muutaman kysymyksen", hän sanoi.

"Ymmärrän kyllä, että teillä on työnne, mutta me juuri saavuimme ja haluaisimme rauhoittua. Lisäksi lupasimme tälle miehelle, että opastamme hänet hänen mökilleen", Jussi alkoi selittää, "sopisiko teille mitenkään jonain toisena päivänä", hän ehdotti.

"Hyvä on sitten", Valkeapää sanoi vastahakoisesti, sillä ymmärsi hän sentään sen, että toiset olivat juuri saapuneet ja haluaisivat mieluusti asettua aloilleen. Sanoi vielä muutaman kohteliaisuuden ja häipyi sitten ulos.

"Maanvaiva tosiaan", Anni sanoi ja pyöritteli silmiään, "toivottavasti hän ei tule uudelleen", hän jatkoi ja vilkaisi nopeasti Tuomoa.

"Turha toivo, kyllä hän vielä tulee häiriköimään", Tuomo murahti ja katsoi Annia. Pienet punaiset läikät kohosivat nuorukaisen poskille, "jos nyt söisin, kun jäi kesken", hän mutisi ja keskittyi vähän liiankin tarmokkaasti keittolautaseensa.

"Niin, öh, meillä jäi jutut vähän kesken", Jussi yritti avata keskustelua ja kääntyi sitten keskustelemaan miehen kanssa. Hän kyseli tältä vähän tarkemmin, mitä tämä oli tekemässä ja sai lopulta tietää tämän nimen. Mies oli Walter Hughes ja hän oli alunperin tullut työntehtävää tekemään, mutta oli päättänyt pitää ensin kunnon loman ja tutustua vähän paremmin maahan joka tulisi olemaan hänen kotinsa jonkin aikaa.

Kesti vielä jonkin tovin, ennen kuin tunnelma alkoi olla hieman vapautuneempi ja lopulta pöydän ympärillä kävi melkonen puheensorina, kun he kaikki keskustelivat keskenään, sekaisin suomea ja englantia.

Jussi, Noora, Mirja ja Walter huomasivat kyllä katseet, joita Tuomo ja Anni yrittivät luoda toisiinsa vaivihkaa. Jokainen heistä hymyili, mutta ei kiinnittänyt huomiota nuoriin, kun eivät nämä selvästi sitä kaivanneet juuri nyt.

Lopulta jokainen oli saanut syötyä ja Mirja alkoi keräillä astioita pois pöydältä. Samaan aikaan, myös Walter nousi ylös aikoen auttaa Mirjaa.

"Mitä sie nyt?" Mirja kysyi.

"Muori, hän kai tahtoo auttaa sinua", Tuomo sanoi heti ja Walter nyökkäsi vaikkei ollut ymmärtänyt sanaakaan.

"Sanotko, ettei tarvitse. Mie pärjään kyllä, kun olen tähänkin asti itsekseni pärjännyt", Mirja pyysi ja Jussi käänsi Mirjan sanat Walterille.

"But I want to help. I owe you, because you have helped me more than I needed", Walter sanoi.

"Hän haluaa välttämättä auttaa", Jussi sanoi.

"Hyvä on, hyvä on. Tuokoon sitten lautaset", Mirja myöntyi ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielessään. Päätään pyörittäen hän alkoi kerätä tavaroita pöydästä Walterin auttaessa. Mirja oli juuri ojentamassa kättään kohti leipäkoria, kun hänen kätensä osui Walterin käteen.

"Öh, anteeksi", Mirja mutisi ja vilkaisi miestä hämmentyneenä. He kumpikin katsoivat toisiaan hetken, kunnes jatkoivat ääneti tavaroiden keräämistä.

"Mitähän tuo oli olevinaan?" Anni kuiskaa hiljaa Tuomolle, joka kohauttaa olkiaan. Silti jotain lämmintä läikähtää hänen sisällään, ehkä oli hyvä, että muori saisi jotain uutta ajateltavaa, ettei tarvitsisi murehtia menneitä, hän ajattelee ja kääntyy katsomaan Annia.

Anni vastaa katseeseen ja...

***

No niin, naputtelin jälleen jatkoa tähänkin. Niin ja mutkistin juttua entisestään.... Sori mutta se vain tuli jostakin. :D
No mutta jatkakoon ken tahtoopi. :)
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

"Öh, anteeksi", Mirja mutisi ja vilkaisi miestä hämmentyneenä. He kumpikin katsoivat toisiaan hetken, kunnes jatkoivat ääneti tavaroiden keräämistä.

"Mitähän tuo oli olevinaan?" Anni kuiskaa hiljaa Tuomolle, joka kohauttaa olkiaan. Silti jotain lämmintä läikähtää hänen sisällään, ehkä oli hyvä, että muori saisi jotain uutta ajateltavaa, ettei tarvitsisi murehtia menneitä, hän ajattelee ja kääntyy katsomaan Annia.

Anni vastaa katseeseen ja
hymyilee ujosti, posket hehkuen punaisina. Tuomo kumartuu kohti Annia ja samalla hetkellä tupakeittiöstä kuuluu kova rysähdys. Mirja ja Walter ovat pysähtyneet kumpikin paikoilleen tavarat yhä käsissään ja tuijottavat äänen suuntaan, kuten muutkin.
Hetkeen kukaan ei tee mitään, mutta lopulta Mirja painelee tupakeittiöönsä ja laskee käsissään olevat tavarat työtasolle. Hänen katseensa kiertää koko keittiön. Tasot ja hyllyt ova yhä hyvässä järjestyksessä, jokainen tavara omalla paikallaan. Tai siltä se ainakin näytti, kunnes hän huomasi teline, jossa oli vanhoja kuparisia kattiloita koristeena, oli vinossa ja osa kattiloista lattialla. Yksi telineen ruuveista näytti pettäneen, mitä Mirja kovin ihmetteli, sillä ne oli aikoinaan laitettu hyvin huolellisesti ja tiukkaan kiinni alustaansa, joten niiden olisi pitänyt kestää vaikka maanjäristys.

Äkkiä syvän hiljaisuuden rikkoi radio joka pamahti itsestään päälle ja sai itse kunkin hypähtämään säikähdyksestä.

"What is going on?" Walter kysyi toinnuttuaan säikähdyksestä, mutta kukaan ei vastaa.

"Outoa", Jussi sanoo ja hänellä on hienoinen déjà vu-tunne, kuin olisi kokenut samaa ennenkin.

Mirja on jo tointunut säikähdyksestä ja nostelee kiivaaseen tahtiin tavaroita paikalleen, minkä jälkeen hän käy hakemassa miesvainajansa työkalupakin ja korjaa telineen ja nostelee kattilat takaisin omille paikoilleen. Oli kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Mutta Mirja tietää mikä tai oikeammin kuka telineen pudotti.

Meni hetki jos toinenkin, kunnes jännittynyt tunnelma alkoi hieman lientyä ja itse kukin rauhoittua. Vielä enemmän tunnelma paranee, kun Mirja tarjoilee kaikille kahvia ja laskee pöydälle ison lautasen jolla pullaa, keksiä, paakelsia ja muuta hyvää.

"Vähän pientä hyvää", Mirja sanoo.

"Ai vähän", Tuomo naurahtaa ja nappaa itselleen isoimman pullan, ennen kuin kukaan ehtii tehdä mitään.

"Käytöstavat Tuomo", Mirja muistuttaa ja katsoo poikaansa tuikeasti, mutta samalla hyvin lempeästi.

Tuomo mutisee jotain epämääräistä vastaukseksi ja kaataa kahvia kuppiinsa. Mirja pyörittää päätään hymyillen ja istuutuu sitten muiden seuraksi. Tunnelma alkaa olla hyvin vapautunut. Nuoret vitsailevat keskenään ja tuo hienoinen episodi unohtuu pian mielistä.

Kahvit ja pullat on pian nautittu ja jokainen tuntee olonsa hyväksi ja kylläiseksi. Ei tekisi mieli lähteä, mutta koska he tulivat luvanneeksi, niin pakkohan se on opastaa eksynyt mies mökilleen. Hetken he kuitenkin päättävät levähtää, etteivät rattiin nukahtaisi kun olo oli hieman liiankin kylläinen. Mutta mitä voisi odottaakaan sellaisen aterian jälkeen, jota emäntä kutsui vähäiseksi ja pieneksi, mutta oli kaukana siitä.
Ikivanha seinäkello raksuttaa tasaiseen tahtiin, heilurin liikkuessa puolelta toiselle ja sitten se alkaa moukuttaa.

"Jahas, ehkä on hyvä jo alkaa lähteä, että vieraamme ehtii mökilleen ennen pimeää", Jussi toteaa ja pian he alkavat yksi toisensa jälkeen nousta pöydästä ja valmistumaan lähtöön.

Mirja vielä antaa Walterille pussillisen pullia, "pieneksi" evääksi mukaan. Walter yrittää vastustella, mutta antaa periksi sillä ei halua pahoittaa Mirjan mieltä. Itseasiassa häntä ei olisi enää huvittanut mennä mökille, sillä hän oli tykästynyt tähän vieraanvaraiseen paikkaan ja sen kauniiseen emäntään. Mutta koska hän oli maksanut mökistä, niin sinne hän menisi. Ehkäpä hän kuitenkin vielä törmäisi näihin mukaviin ihmisiin, hän toivoi.

"Kiitos", Walter sanoi hieman hassusti ääntäen, sillä halusi olla kohtelias ja jotenkin yrittää näyttää kiitollisuutensa vaikka välissä olikin hienoinen kielimuuri.

Lopulta tuo porukka asteli ulos. Walter vuokra-autoonsa ja muut Tuomon autoon. Jussi tietenkin neuvoi ensin Walteria seuraamaan Tuomon autoa, niin pääsisi perille parhaiten, kun he olivat ensin saaneet osoitteen ja tarkastaneet sen kartalta. He ajattelivat muutenkin viivähtää mökillä sen verran että opastaisivat Walteria käytännön asioista mökillä, jotta tämä pärjäisi tarvittaessa.

Niin nuo kaksi autoa sitten starttasivat ja suuntasivat mökille, Tuomon auto etunenässä. Matka ei lopulta kovin kauan kestänyt, sillä Walter oli päässyt yllättävän lähelle, mutta oli kääntynyt väärin risteyksessä, kun joku oli näemmä neuvonut hieman huonosti koko reitin hänelle.

Lopulta he kaartoivat nurmettuneelle pihamaalle, johon hyvin kuoppainen huonokuntoinen tie päättyi. He purkautuivat ulos autoista ja venyttelivät. Mökki oli perinteinen hirsimökki, jonka takaa näkyi iltapäivän auringonvalossa kimalteleva järvi. Järven ja mökin ympärillä oli silminkantamattomiin metsää ja lähin asutus varmasti useampien kilometrien päässä.

Ihme kyllä, joku oli jossain vaiheessa järjestänyt mökille sähköä ja varasähköksi agrekaatin sähkökatkon varalle. He näyttivät mitä kaikkea tällaisella mökillä oli ja miten tuli menetellä, mistä Walter tuntui olevan tyytyväinen.

Walterilla olisi täällä hyvät oltavat, nuoret päättelivät ja alkoivat suunnata autolle. Oli aika palata takaisin. He hyvästelivät Walterin ja lähtivät.

Oli jo pimeää kun he kaarsivat Tuomon kotitalon pihalle. Ikkunoista loistivat kutsuvat lämpimät valot. Hetken he seisoivat terassilla, kunnes verenhimoinen itikkaparvi hääti heidät sisätiloihin. Jonkin aikaa he viettivät tuvan puolella, kunnes väsymys kävi niin voimakkaaksi että he siirtyivät mukisematta yläkertaan, missä heitä odotti valmiiksi pedatut vuoteet. Itse kukin vetäytyi tyytyväisenä mukavan pehmeiden petivaatteiden väliin ja olivat lähes unessa pään koskettaessa tyynyä. Olipahan ollut päivä.

Yö sujui rauhallisesti, muutaman tunnin ajan, kunnes Jussi heräsi siihen, että joku liikkui makuuhuoneen ulkopuolella. Hetken hän ajatteli uneksineensa, mutta koskapa täälläpäin oli ennenkin sattunut outoja asioita, hän päätti nousta ylös ja ottaa asiasta selvää. Niin hän sitten asteli mahdollisimman hiljaa ovelle ja työnsi sen auki.
Silmät tähysivät pimeää käytävää, kunnes hän näki vaalean hahmon käytävällä. Kuului kuinka lattialankut narahtivat jonkun painon alla. Hetken Jussi seisoi paikoillaan oviaukossa, kunnes uskaltautui astua pidemmälle. Lattialankut kavalsivat hänetkin, mutta hahmo ei tuntunut reagoivan siihen mitenkään.
Jussi asteli kohti hahmoa, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Lopulta hän on ihan hahmon vieressä ja näkee että se on...


No jatkapas sinä tästä, että mitäs se Jussi näkee. :)
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

Jussi seisoi paikoillaan oviaukossa, kunnes uskaltautui astua pidemmälle. Lattialankut kavalsivat hänetkin, mutta hahmo ei tuntunut reagoivan siihen mitenkään.
Jussi asteli kohti hahmoa, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Lopulta hän oli ihan hahmon vieressä ja näki että se oli
Antti.
"Antti", Jussi sanoi hämmentyneenä. Siinä samassa kun Jussi oli sanonut Antin nimen, hahmo kääntyi ja katosi.

Jussi ei liikkunut hetkeen, mutta päätti sitten palata takaisin huoneeseensa, miettien miksi Antti päättäny tuolla tavoin ilmestyä. Kunhan nyt ei mitään uusia henkimaailman seikkailuita, hän ajatteli muistaessaan edellisen kohtaamisensa henkimaailman kanssa. Siitä oli ollut leikki kaukana, vaikka hyvin se lopulta olikin päättynyt.

Istahtaessaan vuoteen reunalle hän arveli, että se joka päivällä oli kolannut täytyi olla Antti. Ehkei hänen henkensä vielä ollut ihan valmis siirtymään eteenpäin, hän päätteli vetäytyessään peiton alle.

Hetken hän oli taas kuulevinaan jonkun astelevan huoneen ulkopuolella.
"Painu sinäkin Antti nukkumaan", hän mumisi hiljaa ja veti peittoa tiukemmin ympärilleen. Hetkeä myöhemmin hän oli vaipunut jälleen uneen.


***


Nuorten lähdettyä Walter kantoi loput autossaan vielä olevista tavaroistaan mökille. Siinä samalla hän tutkaili uteliaana mökkiä ja sen ympäristöä.
Mökki oli selvästi hyvin hoidettu, vaikka kasvit saivatkin rehottaa vapaasti ja nurmikkoa ei oltu leikattu ikuisuuksiin.

Vähän kauempana oli kivikkoinen ranta, jonne oli vedetty pieni vene, jossa oli sekä airot, että moottori. Eipähän ollut vaaraa jäädä keskelle järveä vaikka moottori sammuisikin hän päätteli tyytyväisenä.

Hieman kauempana veneestä oli laituri. Laituri oli selvästi hyvin vanha, mutta silti hyväkuntoinen ja jotkin laudoista oli jossain vaiheessa uusittukin, sen kieli väriero lankkujen välillä.

Maisema oli kaunis ja näytti vieläkin viehättävämmältä, kun aurinko alkoi hiljalleen kadota metsäisen rinteen taakse.

Hän asteli sisälle mökkiin ja häntä vastaan leyhähti hieman ummehtunut ilmavirta, joka kieli ettei mökkiä kovin usein oltu tuuletettu. Haju ei ollut paha, jos nyt ei mikään erityisen hyväkään. Siedettävä, kuvasi sitä ehkä parhaiten.

Mökin tilat eivät olleet kovin suuret ja lähes kaikki oli samassa tilassa, paitsi makuuhuone. Lisäksi mökissä oli hieman karkeatekoinen, mutta omalla tavallaan kaunis takka. Hän laski kantamuksensa pirttipöydälle, jonka kuluneeseen pintaan joku oli kauan sitten kaiverrellut kirjaimia. Mahdollisesti kaivertajan omat nimikirjaimet, Walter päätteli.

Hän lajitteli pöydällä olevat tavarat oikeisiin paikkoihin ja nosti makuutiloihin vievät syliinsä. Lattialankut narahtelivat hänen painonsa alla, kun hän asteli makuuhuoneeseen, joka oli sekin hyvin pieni ja siellä oli vain yksi iso vuode. Vuoteen yläpuolella, katossa, roikkui harsomainen valkea kangas, joka oli laskostettu nätisti seinässä olevaan koukkuun.
Yksi niistä nuorista oli muistuttanut ottamaan sen alas yöksi, jos ei halunnut tulla yön aikana syödyksi, hän muisti ja laski sylissään olevat tavarat ikkunan vieressä olevan lipaston päälle.

Tämän jälkeen Walter järjesteli loputkin tavarat paikalleen ja koska oli iltapäivä oli ehtinyt jo kääntyä illaksi hän laitteli itselleen pientä iltapalaa. Siinä syödessään hän selaili vieraskirjaa, jonka oli sattumalta löytänyt. Hän ei ymmärtänyt useimpia kirjoituksia, joita kirjaan oli raapustettu, sillä ne mitä ilmeisemmin olivat suomea, jota hän ei osannut. Toki hänellä oli sanakirja mukana, mutta hän päätti jättää kääntämisen toiseen kertaan. Sitä paitsi ne taisivat olla lähinnä jotain tavanomaisia tervehdyksiä kiitoksineen, tyyliin: Minä olin täällä.

Vieraskirjassa oli myös piirroksia, joita jotkut vierailijoista olivat aikansa kuluksi sinne tehneet. Osa oli hyvinkin taitavan piirtäjän kynästä lähtöisin. Muutama taas oli selvästi suorastaan hävyttömiä töherryksiä jotka esittivät sukuelimiä.
Walter mietti, josko itsekin jättäisi vieraskirjaan puumerkkinsä, kun lähdön hetki koittaisi. No se olisi sitten se, hän päätti ja haukotellen laski kirjan käsistään.

Päivä oli ollut pitkä ja siltä se totisesti tuntuikin. Hän siivosi syömisensä jäljet, tarkasti nopeasti että kaikki oli kunnossa ja vetäytyi sitten vuoteeseen. Vuode tuoksahti sekin hivenen tunkkaiselta ja siltä että patjaa ja tyynyä ei oltu vaihdettu ikuisuuksiin, vaikka tyynyliina ja lakanat olivatkin selvästi puhtaat ja vastikään vaihdettu.

Walter ei kuitenkaan välittänyt siitä, vaan käänsi kylkeään ja nukahti.
Hän nukkui hyvin siihen asti, kunnes heräsi ärsyttävään ininään, joka kuului aivan hänen korvansa vierestä.
"Perhana", Walter murahti ja muisti että oli unohtanut nukkumaan mennessään vetää hyttysuojan alas. Hiljaa kiroillen hän hätisti hyttysen matkoihinsa ja kiskoi hyttyssuojan alas.

Tuskin hän oli ehtinyt laskea päänsä tyynylle, kun ulkoa alkoi kuulua kummallinen, rytmikäs tasainen ääni. Aivan kuin, aivan kuin tasaiset marssivat askelet. Hän nousi ylös, työnsi hyttyssuojan sivuun ja kohottautui katsomaan ikkunasta ulos.

Ulkona ei näkynyt muuta kuin pimeää ja järven suunnalla hentoista usvaa, joka tuntui hohtavan tähtikirkkaan taivaan himmeässä valossa.

Kulmiaan rypistäen hän asteli tuvan puolelle, kurkisti uudelleen ikkunasta ja asteli sen jälkeen ovelle. Ääni kuului yhä.
Walter työnsi oven auki ja astui terassille. Viileä yöilma sai hänet värähtämään hieman.

Mitään ei näkynyt vieläkään ja hän alkoi jo epäillä nähneensä unta tai ehkäpä joku paikallinen vain pilaili hänen kustannuksellaan. Se luulo kuitenkin hävisi kun äkkiä hentoinen usva tuntui kasvavan ja muuttavan muotoaan.

Pian pihamaalla tuntui seisovan rykmentin verran vaaleita helmiäisenhohtosia hahmoja. Mitä enemmän Walter niitä katsoi hän tajusi, että ne olivat sotilaita, joskin niiden univormu ei ollut aivan ajanmukainen, vaan paljon vanhempi. Toisen maailmansodan aikainen, hän ajatteli ja katseli noita hahmoja, joiden repaleiset asut ikäänkuin leijuivat höyhenen kevyenä niiden jokaisesta liikkeestä.

Nuo hahmot eivät vilkaisseetkaan Walteria, vaan olivat kuin tätä ei olisi ollut olemassakaan ja jatkoivat marssiaan kohti järveä.

Ilma tuntui muuttuneen viileämmäksi ja kosteammaksi, mikä sai Walterin värisemään kylmästä. Jokainen karva hänen ruumiissaan tuntui nousseen pystyyn ja niskassa kihelmöi. Hän tuskin uskalsi hengittääkään.
Pian viimeinenkin sotilas hävisi näkyvistä kuin usva ja tuli aivan hiljaista.

Walter seisoi yhä paikallaan ja toljotti pihaa kuin peläten että nuo hahmot ilmaantuisivat takaisin, mutta mitään ei tapahtunut. Vain jossain mökin rakenteissa rapisteli hiiri.

Äkillinen kännykän viestiäänen piippaus sai Walterin hypähtämään säikähdyksestä. Hiljaa kiroillen hän perääntyi takaisin sisälle, veti oven perässään kiinni ja varmisti että se oli lukossa. Ties mitä sieltä vielä yrittäisi ängetä sisälle, hän ajatteli ja värähti.

Walter vilkaisi kännykkäänsä ja totesi viestin olevan ystävältään, joka toivotteli vain hyviä lomia. Hän hymähti hiljaa, naputteli vastauksen, laskien kännykän takaisin yöpöydän virkaa tekevälle lipastolle.
Tämän jälkeen hän vetäytyi takaisin vuoteeseen ja nukahti. Sinä yönä mikään ei enää häirinnyt hänen untaan.


Tällanen pätkänen tällä kertaa. Jatkakaahan te puolestanne, mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.