Kassandra ja Prinssi Puolikuu

Aloittaja Nuubialainen Prinsessa, 03.02.13 - klo:03:44

« edellinen - seuraava »

Nefertiti

"Taisit tehdä vaikutuksen Jumalattareen", käärme totesi arvoituksellisesti ja lähti niine hyvineen kiemurtelemaan eteenpäin pitkin silmänkantamattomiin jatkuvaa aavikkoa taakseen vilkaisematta. Tarkan kohottautui ratsunsa selkään ja kiirehti seuraamaan käärmettä hämmentyneenä. Oliko hän todella jutellut Jumalattaren kanssa?

***

Kassandra katseli hämmentyneenä nuorukaista, miten tämä saattoi olla tässä vai näkikö hän jälleen kerran unta.
Mutta niin todelliselta ja elävältä tuo nuori mies hänen edessään näytti. Kassandra ehti vain muutaman kysymyksen kysyä, kun tuo hahmo alkoi muuttua ikäänkuin utuiseksi ja läpinäkyväksi, kunnes katosi kokonaan näkyvistä.
Vielä kaikuivat nuoren miehen viimeinen kuiskaus hänen mielessään; "Ikiaavikolla, matkalla luoksesi"
"Tarkan", Kassandra henkäisi ja ikään kuin havahtui. Hän oli yhä juhlapöydässä. Oliko hän nukahtanut, hän mietti.
"Kassandra, oletko kunnossa?" Alejandro kysyi huolestuneena.
"Kyllä", Kassandra sanoi ja katsahti veljeään, "minä taisin vain torkahtaa hetkiseksi", hän lisäsi, sillä ei tiennyt miten kertoa näkemästään muille.
"Kuka on Tarkan?" Alejandro kysyi ja tuijotti sisartaan kiinteästi.
"Minä... minä en tiedä... tai siis", Kassandra änkytti ja hän tunsi kuinka poskia alkoi kuumottaa.
"Siskoseni, sinä herätit minut yöllä, kun huusit hänen nimeään, enkä usko että se on sattumaa, että puhuit hänestä äskenkin", Alejandro sanoi, sillä halusi tietää mistä oli kyse.
"No hyvä on", Kassandra myöntyi, vaikka eihän itsekään tiennyt muuta kuin nuoren miehen nimen ja että hänen tulikin tavata tämä vielä, ennen kuin hän saisi tehtävän suoritettua. Kuin niin olisi määrätty ja sen hän kertoikin kaikille.
"Vai niin, hän siis on tulossa", Nólêgaladh sanoi tyytyväisenä, "Olen tyytyväinen, että hän on Şah Yılanin suojeluksessa, sillä ikiaavikoilla on monta tapaa eksyttää ja tappaa matkustavaiset", hän jatkoi ja toivoi, että saisi kohdata tuon ikivanhan käärmeen, sillä edellisestä kohtaamisesta oli jo tuhatkunta vuotta.
"Kuka tai mikä tämä Şah Yılan on?" Alejandro kysyi.
"Hän on luonnonhenki, vähän kuten minäkin, mutta käärmeenhahmoinen", Nólêgaladh kertoi, "hänen aluettaan on Ikiaavikko ja hän on hyvin vanha, yhtä vanha kuin minäkin", hän jatkoi ja vaipui hetkeksi muistoihinsa. Niin paljon oli tapahtunut ja niin paljon oli vielä tapahtuva, niin nyt kuin hamassa tulevaisuudessa. Vielä paljon tulisi hänen silmänsä näkemään, ennen kuin tulisi hänen väistyä, lähteä tästä maailmasta, hän ajatteli.
"Jotenkin tuntuu, ettei mikään voisi kauheasti enää hämmästyttää, kun jo niin paljon sellaista olen nähnyt, joita olen luullut vain saduiksi, joita lapsille kerrotaan", Kassandra sanoi ja mietti millaisia olentoja hän vielä mahtaisikaan kohdata, ennen kuin saisi tehtävänsä suoritettua, mikä se sitten lopulta olikin.
"Kassandra, sinä tulet näkemään vielä monta ihmeellistä asiaa, ennen kuin saat tehtäväsi suoritettua",  Nólêgaladh huomautti ja hänen silmänsä tuikahtelivat iloisesti.

****

Mitenkähän mahtanee jatkua tästä...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa


"Jotenkin tuntuu, ettei mikään voisi kauheasti enää hämmästyttää, kun jo niin paljon sellaista olen nähnyt, joita olen luullut vain saduiksi, joita lapsille kerrotaan", Kassandra sanoi ja mietti millaisia olentoja hän vielä mahtaisikaan kohdata, ennen kuin saisi tehtävänsä suoritettua, mikä se sitten lopulta olikin.
"Kassandra, sinä tulet näkemään vielä monta ihmeellistä asiaa, ennen kuin saat tehtäväsi suoritettua", Nólêgaladh huomautti ja hänen silmänsä tuikahtelivat iloisesti.





Päivä taittui iltaan, kaskaat sirittivät kauniisti metsän uumenissa ja tulikärpäset loistivat hämärtyvässä illassa. Metsän kauneus piiloutui hämärän verhoon, mutta sen äänet ja tuoksut muistuttivat siitä kauneudesta ja runsaudesta, mitä silmät eivät hämärältä enää täysin nähneet.

Täyttävän aterian jälkeen haltijat, puuvanhukset ja muut seurueen jäsenet asettuivat kauniin lammen rannalle kertomaan kuulumisia ja tarinoita, jotka olivat toinen toistaan uskomattomampia. Kassandran nauru helisi nuotion äärellä ja hänen vierellään istuva Alejandro heilutteli käsivarsiaan tarinaa kertoessaan, eläytyen niin, että se sai jopa puuvanhusten paksut kaarnaiset kuoret tärähtelemään hyväntuulisesta naurusta.

Haltijanaiset tanssahtelivat viereisen nuotion läheisyydessä ja suloisten haltijalasten lauma oli tuonut mukanaan eriskummallisen näköisiä puhallettavia soittimia, joista lennähti ilmoille hyvin kaunis ohut ja koskettava ääni, joka leijaili korkeuksiin tulessa leiskahtelevien kipinöiden lailla. Kassandra ei ollut koskaan kuullut mitään niin kaunista ja koskettavaa, ja useaan otteeseen illan mittaan hänen täytyi pysähtyä ihastelemaan haltijoiden esiintymistä haikeasti huokaillen. Kuin huomaamattaan hänen mieleensä kohosivat Tarkanin kasvot ja selittämätön ikävää muistuttava tunne myllersi hänen sisällään. Tyttö ihmetteli tuntemuksiaan, miten hän kykeni kaipaamaan sillä tavoin jotain, mitä ei ollut koskaan elämässään tavannut?

Kassandran ajatukset eivät ennättäneet kiertää kauaa Tarkanissa, kun jokin tarrautui hänen hiuksiinsa ja kutitti hänen niskaansa. Tyttö kiljahti ja huitaisi säikähtäneenä käsillään kutittajaansa, mikä sai aikaan huvittuneita naurahteluja. Jotain tarrautui Kassandran käteen ja silloin tämä huomasi pienen kultaisena hohtavan olennon, jolla oli ohuet läpikuultavat siivet. Näytti siltä, kuin olennon siipien reunat olisi ommeltu hopea- ja kultalangoista punotuilla sidoksilla ja sidospunosten välissä olisi ollut jotain kimmeltävää läpinäkyvää kangasta, mikä oli tietenkin vain silmän lumetta, sillä siivet liikkuivat salamannopeasti ja taipuivat ja värisivät kuin ohuet paperinpalat, taiturimaisen kevyesti. Kassandra henkäisi hämmästyneenä ja tarkasteli pientä ilmestystä ihmeissään.

Olennolla oli ihmisen pienoismallinen vartalo ja kauniin tytön pikkuruiset kasvot ja puoliselkään valuvat tuuheat hiukset. Tämän yllä oleva asu oli ohut, harsomainen ja vaalea ja se laskeutui olennon päällä kauniisti pikkuruisten pohkeiden yläpuolelle saakka. Kassandran katse palasi jälleen olennon siipiin. Ne näyttivät niin haurailta, aivan kuin kosketus voisi muuttaa siivet maahan varisevaksi kultaiseksi pölyksi tai siltä ainakin tuntui, kun valoa hehkuvaa pölyä lennähteli ilmaan olennon liikauttaessa noita ihmeellisiä siipiään.

"Hei, kuka sinä olet?" Kassandra kysyi, mutta olento ei vastannut. Se pudisteli päätään ja hymyili vain ujosti.

"Etkö sinä osaa puhua?"

Jälleen pään pudistus, mikä sai Kassandran uteliaaksi. Sitten olento lennähti hänen kädeltään pois ja kirjoitti Kassandran pään yläpuolelle ilmaan kultaisella pölyllä nimen "Siren Elene".

"Sinulla on hyvin kaunis nimi." Kassandra sanoi ja hymyili uudelle ystävälleen. Tämä tirskahti ja lennähti hänen kädelleen.

"Oletko sinä keiju?" Kassandra uteli ja olento nyökäytti jälleen päätään. Sitten se tarttui Kassandraa sormenpäästä ja alkoi nykiä sitä sinnikkäästi. Kassandra naurahti ja nousi seuratakseen uutta ystäväänsä.

Noustuaan tyttö huomasi, että lammen ympärille nuotioiden läheisyyteen oli ilmestynyt kokonainen joukko uteliaita keijukaisia ja metsän kätköissä näytti liikuskelevan muutakin valoa hohtavaa väkeä, joiden hahmoista Kassandra ei saanut kunnolla selvää, koska ne näyttivät häilyvän mitä eriskummallisimmissa muodoissa. Pidot olivat houkutelleet puoleensa haltiametsän väkeä, mutta ei selvästikään ketään ulkopuolisia, sillä haltijoiden vahva ikiaikainen lumo esti kutsumattomia vieraita tunkeutumasta alueelle. Thaellon oli vakuuttanut aiemmin, ettei lumo päästäisi mitään pahaa heidän kimppuunsa tänä yönä, joten Kassandra tunsi olevansa turvassa näkemistään oudoista olennoista huolimatta.

Keiju nykäisi häntä uudestaan sormesta ja viittoi Kassandraa mukaansa. Kassandra vilkaisi epävarmana ympärilleen ja huomasi puuvanhusten katselevan heitä säyseästi hymyillen. Kassandra rentoutui ja lähti puikkelehtimaan lammen rantaa pitkin uutta ystäväänsä seuraten.

"Minne me menemme Siren Elene?" Kassandra kysyi kun he jättivät lampea ympäröivän aukion taakseen ja pujahtivat sisään metsän syvyyksiin. Keijukainen lennähti Kassandran edelle ja kirjoitti ilmaan sanat "Salaiseen paikkaan, odota niin näet".

Kassandra yritti parhaansa mukaan pysyä keijukaisen perässä ja pian hänen silmänsä tottuivat metsän hämäryyteen, mikä helpotti liikkumista puiden juurakkojen keskellä. Äkkiä hänen eteensä ilmestyi polku, jota reunustivat pitkäksi kasvanut villiheinä ja pitkävartiset ketokukat, jotka heiluivat lempeässä iltatuulessa. Keijukainen lennähteli edellä, pysähdellen aina säännöllisin väliajoin odottamaan Kassandraa ja rohkaisemaan tätä ilmaan kirjoitetuilla kullanhehkuisilla sanoilla "Pian ollaan perillä", "Vielä vähän matkaa".

Ja viimein he olivat perillä. Polku päättyi suurien puiden ympäröimälle niitylle, jonka yllä tanssi kultaisena hohtavien keijukaisten satapäinen lauma ja tulikärpästen tuikkivat valopisteet. Tähdet näiden yläpuolella täydensivät näyn kauneutta ja aika tuntui sillä hetkellä pysähtyvän paikoilleen. Kassandra henkäisi ja alkoi tanssahdella niittyä peittävien kukkasten keskellä ihastuneena. Keijukainen lennähteli hänen ympärillään ja tämän nauru kuulosti satumaiselta helinältä, kuin tuhannet pikkuriikkisen pienet tuulikanteleet olisivat värisseet ilmassa ja kutitelleet vastaantulijaansa iloisesti helisten.

He tanssahtelivat halki kukkameren tähtitaivas yllään kuin todelliseen satuun pudonneina ja päätyivät hengästyneinä pienen vesiputouksen juurelle. Putouksen virta puikkelehti niityn laitamilta metsän syvyyksiin ja sen pinta hohti tinamaisena vasten tummaa yötaivasta. Kassandra huokaisi ja istahti leveälle kivelle virran rantaan, upottaen paljaat jalat veteen ihastuksesta huokaisten. Vesi värjäsi varpaat hopeansävyillä, jotka kimmelsivät kilpaa tähtien kanssa kun tyttö nosti niitä ilmaan virran syvyyksistä, eikä hän voinut kuin ihmetellä näkemäänsä. Tässä metsässä täytyi olla taikaa, Kassandra ajatteli kun keijukainen laskeutui kivelle hänen viereensä ja suristi siipiään nauraen.

"Sinulla on hieno salaisuus Siren Elene, taidan olla pikkuriikkisen kateellinen." Kassandra sanoi ja katsoi hymyillen uutta ystäväänsä pää kallellaan. Keijukainen nyökkäsi jälleen ja taputti pieniä käsiään yhteen ilahtuneena.

Siinä he istuivat kivellä vierekkäin, ystävykset. Toinen heistä jutteli ja heilutteli jalkojaan lämpimässä taikalähteessä ja toinen värisytti aika ajoin kultaisena pölyäviä siipiään ja nyökytteli päätään innostuneesti kuunnellen. Kumpikaan heistä ei osannut aavistella, että putouksen toisella puolella, metsän siimeksessä seisoi joku, joka tuijotti heitä tarkkaavaisesti. Muukalainen odotti sopivaa hetkeä astuakseen esiin pimennosta, eikä tiennyt miten sen olisi tehnyt, säikyttämättä samalla lähteen reunalla istuvia ystävyksiä.

Viimein nuorukainen ei jaksanut enää seisoa ja odottaa, vaan sytytti soihtunsa ja astui esiin metsän syvyyksistä. Kassandra jutteli keijukaiselle, eikä heti huomannut tulijaa. Vasta kun Siren Elene lennähti ilmaan ja teki monta kierrosta Kassandran ympärillä, tyttö huomasi soihtua kantavan miehen lähestyvän heitä metsän suunnasta.

Kassandra säikähti ja hyppäsi pystyyn aikomuksenaan sännätä karkuun tulijaa. Tyttö loikkasi kivien yli ja kiirehti karkuun pitkin niittyä ja hetken kuluttua hän kuuli, kuinka tuo salaperäinen muukalainen lähti hänen peräänsä. Vaikka Kassandra oli nopea jaloistaan, oli nuorukainen vielä nopeampi. Pian hän saavutti tytön ja tarttui tätä käsivarresta pysäyttääkseen karkulaisen.

"Odota" pehmeä ääni sanoi, mutta Kassandra oli liian kauhuissaan kuunnellakseen takaa-ajajan sanoja. Sydän villisti takoen tyttö käännähti ja huitaisi vapaalla kädellään miestä vatsaan. Tämä äännähti tukahtuneena ja murahti vaimeasti. Ja ennen kuin Kassandra huomasikaan mies oli painanut kädessään olevan soihdun pystyyn maahan ja kietonut kätensä tytön ympärille tiukasti.

"Älä pelkää" Hän kuiskasi ja käänsi vastaan riuhtovan tytön varovasti toisin päin nähdäkseen tämän kasvot. Kassandra värähti, mutta alkoi rauhoittua tajutessaan, ettei hänen vangitsijansa ollut tehnyt hänelle vielä mitään pahaa. Hetken aikaa he seisoivat siinä vastatusten ja nuorukainen kykeni tuntemaan, kuinka kovasti tytön sydän jyskytti tämän rinnassa. Sitten tyttö nosti päätään ja rentoutui kun ymmärsi, ettei hänen vangitsijansa selvästikään aikonut tappaa häntä siihen paikkaan.

"Ethän karkaa, jos päästän sinut irti" Nuorukainen kysyi ja hellitti hieman otettaan. Kassandra nyökkäsi ja yritti estää itseään värisemästä.

"Hyvä." Mies sanoi ja irrotti lempeästi otteensa. Sitten tämä kumartui ottamaan maahan upottamansa soihtunsa ja sen hehku valaisi hänen kasvonsa. Hämmentyneenä Kassandra katseli vangitsijaansa.

Mies ei näyttänyt ilkeältä, päinvastoin tämän kasvot olivat hyvin miellyttävät, suorastaan enkelimäisen viattomat ja tämän epävarma hymy valaisi kullanvaaleiden hiusten reunustamia kasvoja. Miehen silmät tuikahtivat huvittuneesti ja Kassandra pisti merkille, että ne olivat hyvin hämmentävät - siniset kuin taivas ja läpikuultavan kirkkaat, kuin tähdet heidän yläpuolellaan.

Tahtomattaan myös Kassandraa rupesi huvittamaan ja pieni hymy ilmestyi tytön suupieliin. Nuorukainen naurahti ja nosti muutaman heinän pois Kassandran hiuksista silmät tuikkien.

"Näin on parempi." Hän sanoi ja sai Kassandran purskahtamaan nauruun.

"Kiitos." Tyttö sai sanottua naurunsa lomasta ja piteli vatsaansa naurusta täristen.

Keijukainenkin uskaltautui viimein lähemmäs. Se lennähti heidän luokseen ja istahti tirskahdellen Kassandran olkapäälle.

"Onko hän ystäväsi?" Mies kysyi ja osoitti silmät tuikkien keijukaista.

"Kyllä, tässä on Siren Elene ja minä olen Kassandra. Mutta.. kuka sinä olet?"

"Aslan." Mies vastasi leveästi hymyillen. 

Siren Elene rupesi kikattamaan. Kassandra vilkaisi ihmeissään keijukaista, joka lennähti kierroksen Aslanin ympärillä ja piirsi sitten heidän yläpuolelleen kultaisen leijonan.

"Ahaa, tarkoittaako Aslan leijonaa?" Kassandra kysyi ja tarkasteli miestä nyt uteliaasti. Jälleen kerran miehen silmissä välkähteli huvittuneisuus ja mies vastasi,

"Kyllä. Valitettavasti äidilläni oli hyvä mielikuvitus nimeäni valitessaan."

"Aslan.. minä pidän siitä. Se sopii sinulle." Kassandra sanoi leikkisästi ja lisäsi sitten silmät tuikahdellen, " Kultaharjainen leijona."

"Jos niin haluat." Aslan vastasi hymyillen ja katseli Kassandraa ihastuneena.

Hyväntuulinen leikinlasku keskeytyi kun jostain niityn toiselta laidalta kuului eriskummallinen kimeä vihellystä muistuttava ääni. Aslaniksi esittäytyneen nuorukaisen silmät valpastuivat ja koko tämän olemus muuttui jäykemmäksi. Kassandrakin käännähti äänen suuntaan, mutta tyttö ei nähnyt mitään hämärän metsän syvyyksissä.

"Näyttää siltä, että minun täytyy nyt lähteä. Isäni odottaa minua." Aslan ilmoitti ja kääntyi koskettamaan hellästi Kassandran poskea. Kassandra katsoi miehen kauniita silmiä ihmetyksen vallassa, eikä tiennyt, mitä sanoisi.

"Oli ilo tutustua kauniit neidot. Ehkä tapaamme vielä joskus toiste." Mies jatkoi hymyillen. Sitten hän nosti roihuaan, nyökkäsi lempeästi ja lähti kävelemään rauhallisesti niityn halki kohti metsän perimmäistä laitaa.

Kassandra jäi katselemaan sanattomana miehen perään ja Siren Elene tirskahti, kutitti siivillään kevyesti Kassandran poskea ja piirsi ilmaan kultaisena säihkyvän sydämen.

Kassandra punastui ja sanoi, "Senkin kiusanhenki. Enhän minä edes tunne häntä. Sitä paitsi... tässä on paljon muitakin huolia.. ja huolista puheen ollen, meidän pitäisi varmaan palata takaisin toisten luokse, etteivät he vain ennätä huolestua.."

Siren Elenen pienillä kasvoilla viivähti ilkikurinen ilme, kun hän laittoi kätensä leukaansa vasten ja näytteli unelmoivaa. Keijukaisen täytyi lennähtää sivuun väistääkseen Kassandran huitaisua.

"Pyh, on siinäkin minulla ystävä. No, minä ainakin lähden nyt." Kassandra tuhahteli mukamas närkästyneenä ja lähti seuraamaan tuttua polkua takaisin metsän halki Siren Elenen lennähdellessä hänen ympärillään pienten tirskahtelujen saattelemana.

Ilta alkoi muuttua yöksi ja metsän hämäryys syventyä pimeydeksi kun ystävykset kiiruhtivat kulkuaan takaisin muun seurueen luokse. Siren Elenen kultaisista siivistä hohtava valo auttoi Kassandraa hieman, mutta siitä huolimatta tytön jalat takertuivat tuon tuostakin puiden juurakkoihin..


***

Tuollainen pätkä sitten syntyi... seuraava kertoja saa sitten päättää, että löytyykö se tie haltijoiden kylään yhtä helposti kuin sieltä pois ja mahtavatko he kohdata muita metsän olentoja matkansa varrella :B



Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

#17
Ilta alkoi muuttua yöksi ja metsän hämäryys syventyä pimeydeksi kun ystävykset kiiruhtivat kulkuaan takaisin muun seurueen luokse. Siren Elenen kultaisista siivistä hohtava valo auttoi Kassandraa hieman, mutta siitä huolimatta tytön jalat takertuivat tuon tuostakin puiden juurakkoihin. Pimeys tiheni tihenemistään ja kulku kävi vaikeammaksi. Äkkiä Siren Elene pysähtyi ja jäi paikalleen leijumaan. Enää se ei näyttänyt ilkikuriselta, vaan pikemminkin pelokkaalta.

"Mitä nyt?" Kassandra kysyi ja katsoi hämmentyneenä tuota pientä siroa olentoa, joka hehkui tuota omituista valoaan.
"Minä en tule tätä pidemmäksi", Siren Elene vastasi.
"Miksi et? Sinähän minut toit tänne, niin saat kyllä luvan viedä takaisinkin" Kassandra sanoi tiukasti.

Hän ei voinut ymmärtää miksi tuo olento ei voinut viedä häntä takaisin, kun aikaisemmin päivällä tällä polulla lentely ei ollut tuottanut mitään ongelmia tuolle pienelle keijulle.
Siren Elene oli vaiti ja hetken mietittyään Kassandra alkoi käsittää. Öisin metsässä kaiketi liikkui kaikenlaisia olentoja, joilla ei ollut hyviä aikeita matkalaisten tai keijujen suhteen, joten siksi Siren Elenekään ei niin myöhään enää halunnut metsän sydämeen lentää. Aikainen ilta oli ollut valoisa, joten silloin oli ollut tietenkin vähän turvallisempi liikkua.

"Siren kiltti, etkö voisi tulla pidemmäksi? On niin pimeää etten millään löydä tietä takaisin ilman valoa", Kassandra pyysi ja katsoi tuota siroa olentoa ystävällisesti.
"En voi, se on liian vaarallista minulle", Siren Elene sanoi ja kuin sanojensa vakuudeksi, metsästä alkoi kuulua outoa ryskettä.
Kassandra oli vaiti ja katseli äänen suuntaan, muttei nähnyt muuta kuin pimeyttä. Hän arveli, ettei se ainakaan ollut kumpikaan kaarnakaisista, sillä he isosta koostaan huolimatta osasivat liikkua ääneti, mikä olikin hyödyksi kun asui metsässä.
"Mikä tuolla noin ryskää?" Kassandra ihmetteli, puhuen vaistomaisesti hiljaisella äänellä.
"Jokin hyvin paha ja ikiaikainen. Se liikkuu vain öisin", Siren Elene kertoi niin hiljaisella äänellä, että Kassandran oli pinnisteltävä kuuloaan, että olisi saanut siitä jotain selvääkin.
"Meidän on jatkettava matkaamme, emme voi jäädä tähän tai se mikä se sitten onkin nappaa meidät molemmat. Tule", Kassandra käski.

Jopa Siren Elenekin tajusi sen ja he lähtivät jatkamaan matkaa, vaikka se kovin vaivalloista olikin. Koko ajan heidän edetessään ryske tuntui seuraavan heitä ja olevan hetkihetkeltä lähempänä. Sitten, kun se oli aivan kohdalla, metsän valaisi kirkas leimahdus, joka oli tiessään yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Se oli ollut kuin salaman väläys, mutta jyrähdystä ei kuulunut, eikä taivaalla ollut pilven pilveä. Vain seesteinen musta taivas, jota tähdet täplittivät. Tuota omituista välähdystä seurasi syvä hiljaisuus, kuin metsässä ei muuta elämää olisikaan ollut kuin puut ja muu kasvillisuus.

"Mitä ihmettä se oli?" Kassandra kuiskasi hieman peloissaan. Nyt häntä kadutti, että oli lähtenyt omin päin seikkailemaan. Olisi pitänyt pysyä muiden luona, hän soimasi itseään.

Siren Elene ei vastannut, vaan leijaili paikallaan. Keiju ei uskaltanut poiskaan lentää, oli kuin jokin olisi estänyt sitä lähtemästä pois. Äkkiä hän näki Siren Elenen luomassa pehmeässä valossa ikivanhan tammen keskellä polkua ja alkoi hiljalleen ymmärtää mistä oli ollut kyse, sillä keskellä polkua ei ollut hänen tullessaan ollut yhtäkään puuta, juurakkoa vain.
"Nólêgaladh" Kassandra sanoi ja mietti miten puuvanhus oli osannut tulla hänen peräänsä.
"Et saisi lähteä ominpäin harhailemaan", Nólêgaladh nuhteli Kassandraa.
"Anteeksi", Kassandra sanoi hivenen häpeissään. Hän ymmärsi kyllä millaiseen vaaraan oli itsensä saattanut.
"Saat anteeksi, mutta älä lähde enää toise yksin mihinkään", Nólêgaladh muistutti ja kääntyi sitten katsomaan pientä keijua, joka näytti olevan yhtä häpeissään kuin Kassandrakin, jos ei enemmänkin, "Siren Elene, jos sinä olet täällä, niin mitä ilmeisemmin Aslankin on lähistöllä. Mitä sillä heittiöllä on nyt mielessään?" Hän kysyi ja katsoi keijua tiukasti.
"En minä tiedä" Siren Elene sanoi totuudenmukaisesti, sillä eipä Aslan yleensä kertonut kenellekään tekemisistään.
"No hyvä on, mutta sano hänelle, että pysyy poissa tieltäni. En nyt kaipaisi ylimääräisiä harmeja, kun entisiäkin on yllinkyllin", Nólêgaladh sanoi.
"Minä kerron" Siren Elene sanoi, vaikka aavistelikin, ettei Aslan välttämättä pitäisi Nólêgaladhin terveisistä.
"Minä en pidättele sinua kauempaa, sillä halunnet palata omiesi luokse. Näkemiin, äläkä enää keppostele", Nólêgaladh sanoi hyväntahtoisesti.
"Sen lupaan", Siren Elene sanoi ja alkoi lentää takaisin sinne, mistä hän ja Kassandra olivat tulleet.

Kassandra seurasi hetken tuota valopalloa, joka pian hävisi näkyvistä. Hän oli pitänyt Sirenestä ja toivoi, että tapaisi sen vielä joskus uudelleen paremmissa merkeissä. Viimein hän kääntyi sillä halusi jo takaisin muiden luo ja lepäämään. Nólêgaladh näki miten väsynyt tyttö oli ja nosti tämän oksilleen, sillä tämä ei muutoin pysyisi hänen tahdissaan.

"Miten sinä muuten tunnet Aslanin?" Kassandra kysyi ja haukotteli, kun Nólêgaladh harppoi eteenpäin tasaisin askelin.
"Tunnenpa vain ja ehkä vielä joskus kerrokin sen tarinan, mutta sitä ennen suosittelen sinua pysymään erossa hänestä", Nólêgaladh vastasi.
"Miksi? Ei hän tuntunut mitenkään pahalta" Kassandra sanoi ihmeissään.
"Ei hän varsinaisesti ole paha, jos ei hyväkään, mutta hänellä on taipumus järjestää ihmisiä pulaan", Nólêgaladh kertoi, "hän tekee sitä hyödyttääkseen yksinomaan itseään, ei muita", hän selitti.
"Mutta miksi? Hän tuntui niin mukavalta", Kassandra sanoi.
"Aslan osaa miellyttämisen jalon taidon, kuin myös puhua kenet vain ympäri ja saada tekemään mitä vain, mikä häntä itseään hyödyttää", Nólêgaladh sanoi.
"Mutta hän ei vaikuttanut sellaiselta", Kassandra intti vielä.
"Voi voi, tyttöpieni, hän on näemmä saanut pääsi pyörälle ja vaikket halua nähdä sitä nyt, tulet ehkä myöhemmin näkemään hänen petollisuutensa", Nólêgaladh sanoi.
"Niin kai sitten", Kassandra sanoi ja painoi unisena päänsä vasten kaarnaista pintaa ja sulki silmänsä.

Hymähtäen Nólêgaladh vilkaisi tyttöä, joka oli nukahtanut uupumuksesta ja jatkoi matkaansa. Ei ollut hyvä kaarnakaisenkaan jäädä paikoilleen sysipimeässä metsässä. Kaikenlaisia olentoja oli liikkeellä, eikä aivan kaikilla ollut hyviä aikeita.
Matka taittui nopeasti, sillä kaarnakaisen askel on pitkä ja vakaa. Pian hän oli jälleen leirissä, jonne muut olivat jääneet lepäämään haltioiden ja Naavaparran suojelukseen.

"Taisit löytää hänet", kuului ääni pimeydestä ja Alejandro astui esille.
"Hyvissä ajoin, sillä jokin jota en ole kohdannut aikoihin oli liikkeellä tänä yönä", Nólêgaladh vastasi ja laski yllättävän hellävaroen Kassandran lepäämään tälle varattuun vuoteeseen ja kääntyi katsomaan Alejandroa, joka seisoi alallaan harvinaisen vakavailmeisenä.
"Ja mikä tämä jokin on?" Alejandro kysyi, eikä yhtään pitänyt siitä, mitä Nólêgaladh oli sanonut.
"Jonkin jonka luulin jo aikoja sitten hävinneen, mutta se on kai lymynnyt piilossa sysimetsän sydämessä, odottamassa sopivaa aikaa iskeäkseen", Nólêgaladh vastasi ja jatkoi, "lisäksi meillä on uusi pulma, nimittäin Aslan."
"Aslan? Mitä se lurjus tällä kertaa on tehnyt?" Puuttui puheeseen Naavaparta.
"Ei oikeastaan vielä mitään, mutta Kassandra taitaa kiehtoa häntä. Meidän on pidettävä tyttöä silmällä, jottei Aslan onnistu siinä, mitä sitten on ikinä suunnitellutkin tekevänsä", Nólêgaladh sanoi.

No niin sain kuin sainkin aikaiseksi naputella jatkoa tähän. Kertokaahan te, miten tämä jatkuu tästä?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#18
"Aslan? Mitä se lurjus tällä kertaa on tehnyt?" Puuttui puheeseen Naavaparta.
"Ei oikeastaan vielä mitään, mutta Kassandra taitaa kiehtoa häntä. Meidän on pidettävä tyttöä silmällä, jottei Aslan onnistu siinä, mitä sitten on ikinä suunnitellutkin tekevänsä", Nólêgaladh sanoi.

"Olette oikeassa Nólêgaladh ja lienee aika jouduttaa teidänkin matkaan lähtöänne, sillä aika hupenee ja olette jo kuluttaneet matkaan enemmän kuin olisi pitänyt", sanoi rauhallinen ja tyyni ääni.
"Thaellon", Nólêgaladh sanoi kohteliaasti ja teki jäykän nyökkäystä muistuttavan eleen. Eihän hän kaarnakaisena paljoakaan taipunut, ehkä joskus kauan sitten se olisi onnistunut, kun maailma vielä oli nuori ja hän taimi muiden joukossa. Hän katsoi tutkivana haltian iättömiä kasvoja, joilla ei tällä hetkellä näkynyt muuta kuin tyyneys, "minä teen parhaani jouduttaakseni matkantekoa, mutta kovin on hanakasti vastapuolikin onnistunut asettamaan kapuloita rattaisiin, jos sallit ilmauksen", hän sanoi viimein.
"Ymmärrän sen ja siksipä autan teitä. Muutama alaiseni saattaa teidät maani rajalle, lähelle Rihannohia, josta teidän pitäisi päästä jo omin avuin eteenpäin" Thaellon sanoi ja ilme hänen kasvoillaan vakavoitui, "minä tiedän, minkä kohtasit metsässä. Toivoin koko sydämestäni, ettei se heräisi, mutta toiveeni taisi olla turha", hän jatkoi.
"Wendigo" Nólêgaladh sanoi hiljaa ja samalla hetkellä tuntui kuin kylmä tuulenpuuska olisi puhaltanut heidän ohitseen. Ihmiset ja haltiat värähtivät äkillisestä kylmyydestä, nuotion liekin lepattivat ja niin puiden, kuin kaarnakaistenkin oskat värähtelivät tuon ohitsekiitävän hetken.
"Nólêgaladh, tiedät oikein hyvin, ettemme mainitse tuota luonnotonta pahaa koskaan nimeltä", Thaellon henkäisi.
"Suo anteeksi, sillä alan minäkin olla jo vanha", Nólêgaladh sanoi ja värähti, sillä oli tuntenut tuon kylmän henkäyksen myös sisimmässään.

Hän tiesi miten voimakas tuo julma pahuuden henki oli ja mihin pystyvä. Se oli nyt herännyt, sillä se kai kuuli Zagûrin kutsun. Ties mitä muuta tuo pahantahtoinen tyranni oli herättänyt koloistaan, joissa ne olivat nukkuneet ikiuntaan muinaisista ajoista lähtien. Ajoista joilloin nuori maa oli ollut kovin levoton.

"Saat anteeksi, tiedänhän minä, ettet sitä pahalla tarkoittanut", Thaellon huomautti, selvittyään pahimmasta järkytyksestään, sillä niin voimakkaasti vain pelkän pahan mainitseminen vaikutti Haltioihin, jotka uskoivat elämään ja hyvyyteen ja rakastivat luontoa.
"Zagûr ei tiedä miten suurien voimien kanssa on tekemisissä", Nólêgaladh sanoi, "Jos hän onnistuu aikeissaan, on ihmisillä edessään pitkä synkkä kausi, sillä joistain pahuuden olennoista on hyvin hankala päästä eroon, kun ne kerran pääsevät vapaasti mellastamaan", hän lisäsi mietteliäänä.
"Olet oikeassa", Thaellon sanoi, "mutta levätkää, aamunkoittoon on vielä aikaa", hän lisäsi ja hävisi pimeyteen.
"Mistä tuossa oli kyse?" Kysyi Alejandro, jota yhäkin puistatti tuo kamala nimi, jonka Nólêgaladh oli sanonut.
"On parempi, etten puhu siitä nyt, on vielä liian pimeää", Nólêgaladh vastasi.
"Mikä se w..." Alejandro aloitti, kun Nólêgaladh keskeytti hänet.
"Älä sano sitä nimeä", Nólêgaladh jyrähti vihaisemmin kuin oli tarkoittanutkaan ja katsoi nuorukaista tiukasti.
"H.. hyvä on", Alejandro sanoi hivenen säikähtäneenä, sillä ei ollut koskaan nähnyt Nólêgaladhin reagoivan tuolla tavoin.
"Hyvä, menehän nukkumaan siitä, aamulla on aikainen ylösnousu", Nólêgaladh sanoi hyväntahtoisesti, sillä tunsi hienoista syyllisyyttä säikäytettyään nuorukaisen.
"Hyvää yötä sitten", Alejandro sanoi hiljaa ja vetäytyi nukkumapaikalleen.
Ohi mennessään hän vilkaisi sisartaan, joka näytti liikkuvan levottomasti unissaan ja mutisi jotain epäselvää.
"Nuku sisareni ja näe vain hyviä unia", Alejandro sanoi hiljaa ja siirsi hiuskiehuran pois tytön kasvoilta.

Näytti kuin sanat olisivat vaikuttaneet, sillä Kassandra tuntui rauhoittuvan heti. Alejandro katsoi, kun tyttö kääntyi kyljelleen ja veti peittoa paremmin päälleen. Hän kohottautui jälleen seisomaan, vilkaisi kaarnakaisia ja vetäytyi sitten omaan vuoteeseensa. Uni saavutti hänet miltei heti, kun pää osui tyynyyn ja siinä hän nukkui aamuun saakka unia näkemättä.

Aamu koitti kauniina ja jokainen heräsi levänneenä.
Kassandra nousi venytellen istumaan ja katsoi miten kauniilta paikka näytti. Kasvien lehdillä kimmelsi aamukaste, josta nousevan auringon valo heijastui pehmeästi. Taivas oli täynnään kauniita värejä. Tällaisessa paikassa Kassandra halusi olla, mutta tiesi, ettei se käynyt päinsä. Hänen tiensä kulki pois täältä, jonnekkin kauas ja ehkä jopa ikäviinkin paikkoihin, ennen kuin tämä kaikki olisi ohitse.

"Hyvää huomenta", kuului kaunis, heleä ääni ja Kassandra näki kauniin haltianaisen tulleen paikalle.
"Hyvää huomenta", Kassandra sanoi ja katsoi naista hämmentynyt hymy huulillaan.
"Herramme Thaellon toivoo, että te kunnioittaisitte läsnäolollanne ja haluaa tarjota teille kunnollisen aamiaisen, ennen kuin teidän on lähdettävä", nainen sanoi kohteliaasti.
"Minä kiitän", Kassandra vastasi yhtä kohteliaasti ja kääntyi tönimään Alejandroa ja serkkuaan Anakalia hereille, "ylös siitä nahjukset", hän sanoi ja saikin Alejandron hereille, Anakalin vielä kuorsatessa.
"Mph, ei vielä" Anakal mutisi ja yritti vetää kasvoilleen peittoa, jota Kassandra kiskoi pois.
"Ylös tai kaadan kylmää vettä päällesi", Kassandra komensi ja sai kuin saikin nuorukaisiin liikettä.
"Uskallakin ja minä kastelen sinut", Anakal vastasi.
"Sopii yrittää", Kassandra vastasi nauraen, sillä tiesi ettei serkku koskaan vielä ollut voittanut häntä juoksukilpailussa.
"Vielä minä sinut saan kiinni", Anakal sanoi ja nauroi. Ei hän jaksanut koskaan olla vihainen Kassandralle.
"Hienoa, mennään. Meidät kaikki on kutsuttu aamiaiselle", Kassandra sanoi ja vilkaisi Nólêgaladhia ja Naavapartaa, jotka näyttivät hyväntuulisilta.
"Hyvä on, hyvä on" Alejandro naurahti, vaikka muistikin mitä yöllä oli tapahtunut. Hän huomasi, että joko Kassandra ei vain halunnut puhua siitä tai sitten oli unohtanut tapahtumat kokonaan. Ehkä sekin oli jotain haltioiden taikaa ja hyvä niin. Eipähän haikailisi takaisin metsään seikkailemaan, hän tuumi ja seurasi tyttöä suuren saliin, jonka korkeat vaaleat puut muodostivat. Niiden oksat loivat vehreän lehväkaton, josta nousevan auringon valo siilautui alas pehmeänä ja kullanhohtoisena.

Heidän saapuessaan Thaellon nousi seisomaan ja katsoi heihin ystävällisesti.
"Hyvää huomenta", hän sanoi, "olkaa hyvät ja istuutukaa pöydän ääreen", hän kehotti kohteliaasti.
Alejandro, Kassandra ja Anakal noudattivat kehoitusta, Nólêgaladhin ja Naavaparran jäädessä sivummalle. He mieluummin seisoivat, kuin istuivat.

Koko aamiaisen ajan tunnelma oli rauhallinen, eikä yöllisistä tapahtumista puhuttu lainkaan. Thaellon kertoili tarinoita muinaisista tapahumista ja kuningaskunnista, mikä oli omiaan rauhoittamaan itsekunkin mieltä.
Vasta kun kaikki olivat kylläisiä, oli jäähyväisten aika.

Heidän johdatettiin kauniille aukealle, jonka vieritse Kassandran näkemä kirkasvetinen puro pulppuili. Sen ääni tuntui rauhoittavalta, kuin se olisi kuiskinut hiljaa rauhoittavia sanoja.

"Miten mielelläni minä pitäisin teitä pidempäänkin vierainani, vaan aikaa ei ole hukattavaksi", Thaellon aloitti, "paljon on ehtinyt tapahtua sillä välin, kun olette olleet vierainani ja siksi on kiire", hän lisäsi.
"Mitä sitten on tapahtunut?" Alejandro uteli tapansa mukaan.
"Sinä tiedät sen oikein hyvin", Thaellon sanoi ja katsoi nuorukaista kulmiaan kurtistaen.
"Niin, aivan", Alejandro sanoi, kun tajusi viimein ja katsoi sitten nolona varpaitaan.
"Ennen kuin päästän teidän lähtemään, minun on annettava sinulle Kassandra jotain, joka kuului äidillesi", Thaellon sanoi tyynenä ja kaivoi vaatteidensa kätköistä pienen kauniin rasian, jonka asetti kauniille valkealle köynnöksen ympäröimälle kivipilarille.
"Äidilleni", Kassandra sanoi hiljaa.
"Niin juuri", Thaellon sanoi ja avasi rasian.

Auringon valo välkehti kauniisti jostain hopeanhohtoisesta esineestä, joka lepäsi rasiassa. Thaellon ojensi kapeat sormensa rasiaan ja nosti sieltä hopeisen kaulaketjun, jossa roikkui kaunis riipus. Riipus oli kuin hopeinen lehtiranka, joka oli kietoutunut vaaleansinisen himmeästi hohtavan kiven ympärille.

"Tämä on muinaisten haltiain käsityötä ja sisältää tietynlaisia voimia ja suojelee sinua matkan aikana. Se suojeli äitiäsi ja se suojelee sinua nyt. Muista, että kun sinulla on tämä riipus, saat apua silloinkin kun se tuntuu mahdottomalta", Thaellon jatkoi ja laittoi korun Kassandran kaulaan.
"Se... se on kaunis", Kassandra sanoi hiljaa ja otti riipuksen sormiensa väliin. Se tuntui viileältä ja kuitenkin hänestä tuntui, kuin jokin olisi sykkinyt syvällä kiven uumenissa. Jokin elävä ja hyväntahtoinen, "kiitos", hän sai sanotuksi.
"No niin on aika sanoa hyvästi ja minä toivotan teille pelkkää hyvää. Teillä on haltiain siunaus yllänne ja olette tervetulleita palaamaan tänne takaisin, koska vain haluatte", Thaellon sanoi ja painoi päänsä kevyeen kumarrukseen.
"Jää hyvästi Thaellon, en koskaan unohda teitä ja teidän ystävällisyyttänne", Kassandra sanoi kohteliaasti ja painoi hänkin päänsä pieneen kumarrukseen.
"Olet todellakin äitisi tytär" Thaellon naurahti, "mutta nyt Dhoel ja Ariavel lähtevät oppaiksenne ja vievät teidän maani rajalle, joka on hyvin lähellä Rihannohin rajaa. Se reitti, jota suosittelen käytettäväksenne, pitäisi olla turvallinen, mutta pyydän kuitenkin ettei teistä yksikään poikkea polulta tai lähde omin päin samoamaan metsään", hän jatkoi.

Dhoel ja Ariavel astuivat edemmäksi ja nyökkäsivät hyväksyvästi. He tekisivät mitä vain heidän herransa pyytäisi.
Lisäksi Thaellon antoi haltiatekoa olevat nuolet ja jouset Alejandrolle ja Anakalille, sillä tiesi heidän tarvitsevan nyt enemmän suojaa kuin koskaan ennen.

"Jää hyvästi, Nólêgaladh. Minä toivon, että me tapaamme vielä joskus", Thaellon sanoi ja nyökäytti päätään kaarnakaiselle.
"Älä sinä siitä murehdi, minä osaan kyllä pitää puoleni", Nólêgaladh vastasi hyväntahtoisesti.
"En murehtisi, jos niin paljon pahaa ei olisi liikkeellä", Thaellon huomautti.
"Ei ole ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen kerta, kun jotain pahaa tulen kohtaamaan", Nólêgaladh totesi seesteisesti.
"Hyvä on", Thaellon sanoi ja nyökäytti päätään. Hän jäi paikalleen ja seurasi, kun pieni ryhmä suuntasi kulkunsa metsään  Dhoelin ja Ariavelin johdattamana.


No niin, miten mahtanee jatkua tästä? Vieläkö joku iskee kapuloita rattaisiin, vai pääsevätkö matkalaisemme viimeinkin tapaamaan Malakus lempeän?
Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa


Aamuinen valo sädehti kultaisena, siivilöityen viistosti puiden vehreiden latvustojen läpi ja Kassandra kohotti kasvot iloisesti sen lämpöä tervehtien. Polku vietti kevyesti alaspäin, hevosten askellus sitä pitkin oli levännyttä ja siksi niin kovin keveää. Haltijat kulkivat etujoukossa ja katselivat valppaina metsän siimekseen, ollen tarpeen vaatiessa valmiita jännittämään lumotut jousensa vihollista vastaan hyvin nopeasti.

Seurue kulki halki haltijain valtakunnan kaikessa rauhassa, eikä mikään keskeyttänyt heidän kulkuaan. Aurinko kohosi latvustojen ylle ja puolen päivän aikaan haltijat hiljensivät vauhtiaan ja pysäyttivät joukon voimakkaasti vettä syöksevän putouksen läheisyyteen. Kallion lohkareiden yllä säkenöi sateenkaaren värit, kun vesi pirskoutui terävien kivien reunoihin kostuttaen muuten niin kuuman ilman viileällä vesihöyryllä, jonka auringon valo sitten muutti väreiksi. Putouksen alla vesi laskeutui pieneksi lammeksi. Vesi puikkelehti kivien lomitse, virraten maan alaiseksi joeksi lammen perimmäisessä nurkkauksessa - kohdassa, jossa maa nielaisi sen sitten näkyvistä kokonaan.

Kassandra henkäisi ihastuneena ja hyppäsi alas hevosensa selästä päästäkseen lähemmäs ihastelemaan putouksen kauneutta. Näky keräsi myös muiden huomion ja pian yksi toisensa perään laskeutui alas hevostensa selästä.

"Tauon aika", Dhoelin ilmoitti ja talutti hevosen alas putouksen vierustaa pitkin, Ariavel vanavedessään.

"Kannatetaan", Alejandro huokaisi helpottuneena ja seurasi perässä.

"Ehdottomasti kannatetaan!" Kassandra jatkoi ja taputti käsiään yhteen ilahtuneena. Hän halusi malttamattomasti päästä lähemmäs nähdäkseen, lammen ympäristön heidän alapuolellaan. Anakal tyytyi vain nyökkäämään pieni hymy huulillaan vastaukseksi toisille, ja antoi uteliaan katseensa kiertää putouksen ympäristössä.

"Tästä ei ole enää pitkä matka rajalle. Tämä on mitä mainioin paikka pienelle lepohetkelle", Kaarnakainen totesi seuratessaan nuoria alas putouksen juurelle. Mutta, vaikka puuvanhuksen sanat olivatkin rauhalliset ja tyynet, tämän katse kiersi huolestuneena putousta ympäröivän metsän varjoissa.

Se oli huomannut, että puiden varjot olivat pidemmät kuin tavallisesti siihen aikaan päivästä, eikä se pitänyt tunteesta, joka tuli noita metsän varjoja tarkkaillessa. Sillä jokin tuntui pitävän heitä silmällä samalla tavoin, kuin he pitivät silmällä metsää itseään. Valitettavasti heidän sekalainen joukkonsa oli ainoa, joka oli ja pysyi näkyvänä, toisin kuin se jokin, joka metsän syvyyksistä heitä tarkkaili.

Kassandra seurasi haltijoiden esimerkkiä ja kietoi hevosensa kiinni ohueen puun runkoon silmät loistaen. Hän jätti hevoselle pitkät ohjakset, jotta tämä yltäisi syödä ruohoa pitemmältä alueelta ja voisi tarvittaessa kurottautua juomaankin vettä lammen rannasta. Sen tehtyään tyttö istuikin jo lammen reunalla ja uitteli varpaitaan lammen viileässä vedessä, leveä hymy huulillaan. Alejandro ja Anakal seurasivat hänen perässään lammen rantaan ja kuumuutta paeten Alejandro heitti paitansa, sukeltaen veteen niine hyvineen. Pintaan päästyään nuorukainen nauroi iloisesti ja huitoi käsillään kohti Anakalia.

"Tule Anakal, vesi on ihanan vilpoisaa.. vai oletko pelkuri?" Nuori prinssi haastoi ilkikurisella äänellään. Anakal ähkäisi ja alkoi riisua paitaansa pois hieman harmistuneena. Kukaan ei kutsuisi häntä pelkuriksi, ei kukaan. Kyllä hän näyttäisi tuolle prinssin ketkulalle, ettei tätä miestä ole tehty mistään obaasipensaan siirapista.

Ja hetkeä myöhemmin vesi lainehti lammen reunamilla Anakalin sukellettua sen syvyyksiin leuka itsepäisen uhmakkaasti ojennettuna. Kassandran nauru saatteli hyväntuulisena Anakalin uhmakasta sukellusta. Anakalin ilme kertoi enemmän kuin sanat, tämän noustessa pintaan sukelluksista. Vesi oli todellisuudessa vilpoisampaa, kuin miltä se näytti..



*


Eräs taivaansininen, kirkas silmäpari seurasi metsän varjoista, lammen rannalle pysähtyneitä matkalaisia. Kaunis, läpikuultava silmäys pyyhkäisi lammessa uivia nuorukaisia ja pysähtyi sitten pitkäksi aikaa rantakivillä jalkojaan uittelemaan tyttöön. Kapeat sormet pyyhkäisivät kullanvaaleita enkelin kiharoita hajamielisesti, kun tirkistelijä mietti keinoa, kuinka voisi houkutella tuon tytön luokseen ilman, että se herättäisi kenenkään huomiota. Hänen täytyisi ehkä kutsua paikalle flaş, joka nimensä veroisesti kykenee liikkumaan välähdyksen nopeudella. Niin oli tehtävä, ja pian, sillä varjot pitenivät, ja metsässä varjoista voimansa saava paha henki kurotteli kylmillä henkäyksillään jokaista, joka rohkeni metsän syvyyksissä liikkua.


*


Kassandra huokaisi ja pudisteli päätään, kun hänen kuninkaallinen veljensä yritti maanitella häntä veteen uimaan. Kun tämä heitti ilmaan haasteen, jossa kyseenalaistettiin Kassandran rohkeus, tyttö oli viisaampi kuin Anakal. Hän heitti päätään taaksepäin ylpeänä ja laittoi kädet puuskaan eteensä, antaen ruumiinkielen painottaa jokaista sanomaansa sanaa.

"Ehei Alejandro, en minä ole arkajalka! Itse asiassa olen päinvastoin erittäin rohkea kun kieltäydyn kunniasta. Pelkuruutta olisi antaa periksi kiusanteon kohteena olemiselle, joten minulla on leijonan rohkeus", Kassandra vakuutti ja tämän silmissä välähti jotain hyvin samankaltaista ylpeyttä kuin veljensäkin silmissä toisinaan.

"Anteeksi vain Anakal", tyttö vielä lisäsi ja virnisti pahanilkisesti nyrpeän näköiselle serkulleen. Kiusanhenki serkkunaan hän Anakalia edelleen piti, vaikka tiesi nyt, ettei ole sukua Anakalille oikeasti.

"Pyh, pysy sitten siellä, mutta jäät kyllä ilman näitä helmiä, joita lammen pohjassa kasvaa sadoittain..", Alejandro tyytyi vastaamaan tytölle ovelasti hymyillen. Aina oli jotain, jolla sai viimeisen sanan – niin prinssi ajatteli huvittuneena. Kassandra huokaisi jälleen ja pudisti päätään nauru silmissä pilkehtien. Veli oli todella taitava, muttei saisi huijattua häntä lampeen palelemaan – ehei, hän ei sinne menisi, vaikka lammen pohjassa kasvaisi smaragdeja. Sen hän sanoi ääneenkin ja käänsi nopeasti selkänsä, ennen kuin veli keksisi jotain muuta hänen päänsä menoksi. Itse asiassa olisi viisainta siirtyä aivan lammen reunalta kauemmas, ettei tämä saisi päähänsä kantaa häntä veteen väkisin.

Päästyään hieman kauemmas, Kassandra vilkuili haltijoita ja puuvanhuksia, jotka olivat vetäytyneet keskustelemaan lammen toiselle laidalle. Putouksen kohina esti tyttöä kuulemasta, mistä nämä keskustelivat. Tyttö kohautti harteitaan ja asteli Siriuksen luokse kaivamaan säkistään pienen palan leipää ja kaksi omenaa, joista toisen hän antoi Tähdelle ja toisen Siriukselle. Syötettyään omenat hevosille, tyttö laskeutui puunrunkoa vasten maahan syömään leipäänsä. Sirkat sirittivät lammen ympäristössä kymmenpäisenä orkesterina heinien kätköissä ja keveästi ilmassa leijaileva lintujen liverrys putoili alas puiden oksilta.

Syötyään viimeisen suupalallisen leipää, tytön syliin lennähti valkoinen kyyhkynen. Kassandra katseli ihmeissään lintua, eikä uskaltanut liikahtaa, jottei säikyttäisi sitä pois. Kyyhkynen katseli hetken Kassandraa pää kallellaan ja rupesi sitten nokkimaan leivänmuruja tytön sylistä. Kassandra ojensi kätensä varovasti kyyhkysen ylle ja laskiessaan kättä linnun päälle, hän tajusi linnun olevan täysin kesy. Keveästi silitellen tyttö jutteli linnulle ja häntä hymyilytti linnun rohkeus.

"Mistä sinä tänne eksyit?", tyttö uteli linnulta ja sai vastaukseksi vaimean kujerruksen. Tyttö naurahti ja kuljetti sormeaan linnun puhtaan valkoisella selällä. Sitten hänen silmänsä osuivat kyyhkysen jalkaan, johon oli kiinnitetty pieni viesti.

"Mitäs sinulla tässä on?" Kassandra kysäisi ja avasi varovaisesti rullalle käärityn viestin. Viesti oli kirjoitettu kauniilla käsialalla ja se oli osoitettu Kassandralle. Lintu nokkaisi viimeisenkin leivänmurun ja lennähti tiehensä. Hämmentynyt Kassandra yritti nähdä minne lintu lensi, mutta tämä katosi puiden latvustoihin yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.



Hyvä Kassandra,

en ollut uskoa silmiäni nähdessäni sinut lammen rannassa. Ajattelin ensin, että olit joku metsän heidekeistä, jotain sellaista lumoa, joka olisi kenties ottanut sinun hahmosi, houkutellakseen minua uhrikseen metsänjumalten alttarille, mutta huomattuani matkaseurueesi tulin siihen johtopäätökseen, että sinä olet todellakin sinä.

En uskalla lähestyä sinua ystäviesi aikaan, sillä tiedän, etteivät he pidä minusta ja uskovat minun seurani tekevän sinulle pahaa. Mutta, usko pois, he eivät voisi olla enemmän väärässä!

Voisinpa nähdä sinut vielä uudelleen ennen kuin jatkatte matkaa. Jos soisit minulle niin suuren kunnian ja luottamuksen, olisin sanoinkuvaamattoman kiitollinen ja osoittaisin olevani kaiken sen luottamuksen arvoinen.

En voi jäädä pitkäksi aikaa paikoilleni, koska isäni vaatii minua palaamaan luokseen, mutta jos kuitenkin päättäisit tulla minua tapaamaan, jään odottamaan sinua vähäksi aikaa paikkaan, jonne löydät seuraamalla lammen rannasta kolmen suuren kiven takaa lähtevää polkua itään päin.


Uskollisesti sinun kultainen leijonasi,
Aslan




Kassandra tuijotti viestiä hämmentyneenä, eikä tiennyt mitä tehdä.  Hän muisti puuvanhuksen varoituksen, muttei voinut silti uskoa, että tuo vaalea nuori mies voisi millään olla niin paha kuin väitetään. Ehkä väärinymmärretty, muttei paha. Hetken aikaa epäröityään tyttö päätti karistaa epäilykset mielestään. Mitä pahaa siinä olisi, jos hän kävisi vain nopeasti tervehtimässä uutta ystäväänsä? Voisihan hän ottaa mukaansa miekkansa, ihan vain varmuuden vuoksi, jos viestin lähettäjä ei olisikaan ollut Aslan.

Tyttö kääri varmuuden vuoksi viestin takaisin rullalle ja sitoi sen nauhalla kiinni pieneen kiveen, jonka laittoi sitten Anakalin vaatepinon päälle näkyviin.  Oli parempi jättää viesti olinpaikastaan muille, jos hän sattuisi vaikka eksymään matkalla. Ja, jos Aslania ei näkyisi pian polun varrella, tyttö kääntyisi takaisin ja unohtaisi koko jutun. Tällaisien ajatusten siivittämänä tyttö haki miekkansa puunjuurelle laskemansa säkin kätköistä ja kiersi lammenrantaa, kunnes löysi etsimänsä. Hetken kuluttua hän katosi metsän vihreään siimekseen, lintujen kimeiden kiljahdusten saattelemana.

"Mitä siellä tapahtuu..?" Alejandro kysyi ja kohotti päätänsä juuri sillä hetkellä kun Anakal ruiskutti vesilastin käsillään nuoren prinssin kasvoille.

"Ai missä?" Anakal kysyi ja katseli huvittuneena, kuinka Alejandro pyyhki kasvojaan ja purskautti suustaan vesiryöpyn. Kevyen yskinnän jälkeen prinssi kykeni jatkamaan, vaikka sen olisi tehnyt mieli antaa uudelle ystävälleen samalla mitalla takaisin.

"Linnut, tuolla noin. Ne pitävät outoa mekkalaa." Alejandro sanoi ja osoitti kädellään suuntaa, jonne Kassandra oli juuri hetkeä aikaisemmin kadonnut. Anakal kohautti harteitaan laiskasti, mutta jäykistyi sitten ja terästi katsettaan.

"Missä Kassandra on?" Hän kysyi ja etsi tyttöä huolestuneena katseellaan.

"En tiedä, ehkä meidän pitäisi kysyä toisilta." Alejandro tuumi ja alkoi uida rantaa kohti riuskin vedoin. Anakal kiirehti hänen peräänsä pahojen aavistusten vallassa. Saattoihan tyttö toki olla jossain lähiympäristössä kivien tai puiden takana keräämässä vaikka marjoja, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen olisi viisainta tarkistaa asia mahdollisimman nopeasti.

"Mitä hittoa..?!" oli Anakalin ensimmäiset sanat, kun hän pääsi rannalle vaatteidensa luokse. Vettä päältänsä ravistellen nuori prinssi harppoi hänen viereensä ja he kumpikin katsoivat ihmeissään kiveen köytettyä kääröä.


*


Kassandra hyräili iloisena jotain vanhaa kansanlaulua, jonka mummo oli joskus lapsena hänelle opettanut. Kevein askelin, hän asteli polkua pitkin ja katseli ihastuneena, kuinka jättimäisen suuret perhoset lennähtelivät metsän aurinkoisilla kumpareilla kasvavien, kauniiden kukkien ympärillä. Yksi perhonen lennähti suoraan Kassandraa kohti ja kun tyttö ojensi sormensa, perhonen laskeutui sen päälle lepäämään ja siipiään levittelemään.

"Oletpa sinä kaunis", tyttö sanoi ihastuneena kun perhonen lennähti pois hänen sormeltaan.

Samalla hetkellä, kuin tilaisuutta hyväksi käyttäen, voimakkaat kädet tarttuivat kovakouraisesti Kassandraan takaapäin. Tyttö kiljahti juuri ennen kuin kovat kourat tukkivat hänen suunsa ja hänen maailmansa pimeni varoittamatta. Tytön kiljahdus nostatti ilmaan lintulauman, jotka räpiköivät ympäriinsä sekasorron vallassa lajitovereilleen säikähtäneenä varoituksiaan huudellen.

Myös Aslan kuuli Kassandran huudon ja tunnisti tämän tytön ääneksi. Hän lähti juoksemaan polkua pitkin lammen suuntaan, päätään huolestuneena puistellen. Nuorukainen aavisti, että jotain pahaa oli tapahtunut ja toivoi, ettei hän itse ollut jollain tavalla aiheuttanut hankaluuksia Kassandralle.

Epäilys oli usein aiheellinen, koska jostain hämäräperäisestä syystä hänen ympärillään tapahtui aina kaikenlaista pahaa ihmisille, joiden kanssa hän oli tekemisissä. Ei hän toki koskaan mitään pahaa kenellekään halunnut, eikä tietoisesti ainakaan tehnyt omasta mielestään, mutta siitä huolimatta kaikenlaista sattui ja tapahtui, aivan hänen tahtomattaan. Saattoi syynä olla joskus hänen piittaamattomuuskin toisten kohtalosta, mutta tällä kertaa hän todella välitti ja olisi antanut mitä vain, pitääkseen Kassandran poissa vaikeuksista.


*


Varjot alkoivat pidentyä nopeutuvaa vauhtia, vaikka oli vielä varhainen iltapäivä. Tuntui kuin metsän syvyyksissä, synkissä ja pimeissä onkaloissa, väijyskelevä paha henkiolento olisi vaistonnut levottomuuden, joka lammen läheisyydessä leijaili ihmismielistä.

Se raotti hapanta suutaan ja lipoi kuivaksi rohtuneita huuliaan nälkäisenä. Se virutti mieltään ja antoi hämärän seitin pidentää ensin puiden ja pensaiden varjoja, ja sitten pikku hiljaa, levittäytyä metsän syvyyksistä kohti yhä vain levottomampia ihmisiä.

Ja pian, hämärän laskeuduttua, se aloittaisi vatsanpohjaa kutkuttavan jahdin, saadakseen herkutella mehevillä verta sykkivillä sydämillä, jotka suihkuaisivat suoraan hänen suurten kämmentensä välistä kuin punainen meri, joka aaltoilee suolaisena ja lämpimänä levottomasti kuohuen. Nälissään levottomasti liikahdellen tuo otus saattoi jo kuvitella mielessään, kuinka kauhistuneissa ihmissilmissä lasittuva elämä, juoksisi pois hänen käsiensä otteessa. Ja otus imisi tuon elämän itseensä, herkullisen sykkivän elämän.




Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

#20
Ja pian, hämärän laskeuduttua, se aloittaisi vatsanpohjaa kutkuttavan jahdin, saadakseen herkutella mehevillä verta sykkivillä sydämillä, jotka suihkuaisivat suoraan hänen suurten kämmentensä välistä kuin punainen meri, joka aaltoilee suolaisena ja lämpimänä levottomasti kuohuen. Nälissään levottomasti liikahdellen tuo otus saattoi jo kuvitella mielessään, kuinka kauhistuneissa ihmissilmissä lasittuva elämä, juoksisi pois hänen käsiensä otteessa. Ja otus imisi tuon elämän itseensä, herkullisen sykkivän elämän.

***

Nólêgaladh ja Naavaparta vaikenivat. Kumpikin heistä oli tuntenut hyvin voimakkaana tuon muinaisen pahuuden, joka oli niin lähellä. Aivan liian lähellä. Myös haltiat olivat tunteneet saman ja nähneet synkät pikimustat varjot, jotka pitenivät ja saivat metsän näyttämään luonnottomalta ja vääristyneeltä, kuin pahin painajainen.

"Se on täällä", Dhoel kuiskasi, käden hamuillessa vaistonvaraisesti haltiajousen kädensijaa ja toisella nuolia, vaikka järki sanoikin, ettei niistä ollut nyt hyötyä.

Tuo huokuva pahuus, joka läheni ja tihentyi, tuntui kietovan mustat lonkeronsa jokaisen ympärille ja nauttivan siitä. Viimein myös Anakal ja Alejandro tunsivat sen. Kummankin suusta pääsi tahaton huudahus ja ensimmäinen ajatus oli paeta, juosta pois tuon pahan ulottuvilta, joka tuntui rutistavan heidän sydämiään näkymättömään kouraansa.

"Mitä hittoa tämä on?" Alejandro sai viimein sanotuksi ja tunsi miten villisti hänen sydämensä hakkasi. Hän ei muistanut milloin viimeksi oli ollut näin peloissaan, kenties ihan pienenä poikana painajaisista herättyään ja sittenkin tämä oli jotain muuta kuin painajaisten aiheuttama kauhu. Tämä oli jotain paljon todellisempaa ja hänestä tuntui, että menettäisi pian järkensä, jos ei pääsisi pakoon.

"Wendigo", Ariavel kuiskasi ja värähti, kuin olisi tuntenut sen kylmät pitkäkyntiset kourat sydämensä ympärillä.

Tuon nimen lausuminen sai aikaan kylmän tuulenpuuskan, joka havisutti niin puiden, kuin kaarnakaisien oksia, riipien irti lehtiä ja sai aiemmin niin tyynen veden pinnan väräjämään. Kaikki valo ikäänkuin pakeni ja metsä hiljeni äänettömäksi, vain tuon pahantahtoisen olennon he kuulivat ja se ääni oli jotain sellaista, joka kylmäsi kovahermoisimmankin sisukset.

Myös levottomana liikehtivä vesi muuttui mustaksi ja kylmäksi, kuin sen alle olisi avautunut pohjaton kuilu. Hevoset tempoilivat hermostuneina ja yrittivät päästä irti, paetakseen tuota pahuutta, joka huokui metsän pimeistä varjoista ja joka kurotteli kohti niiden sisintä.

Jopa Nólêgaladh ja Naavaparta olivat jähmettyneet paikoille, mutta koska he olivat ikivanhaa kansaa, ei tuo pahuus saanut heistä niin tiukkaa otetta, kuin muista. Niin monta elämää oli tuo pahuus vienyt ja niin monta hyvää metsänhenkeä se oli onnistunut muuttamaan.

Mutta näihin kahteen ikivanhaan kaarnakaiseen, sen voimat eivät pystyneet. Kerran vuosituhansia aiemmin se oli yrittänyt, kun Nólêgaladh oli ollut vielä nuori, mutta se ei ollut onnistunut, eikä se tulisi onnistumaan nyt.

Nólêgaladh sulki silmänsä ja keräsi kaiken tahdonvoimansa, sillä hän tiesi, että jos nyt antaisi periksi, ei jäljelle jäisi yhtäkään elävää sielua kertomaan, mitä oli tapahtunut. Syvältä kaarnakaisen uumenista kohosi ääni tummana ja matalana, kun se mumisi hiljaa loitsua, joka oli vanhempi kuin kaarnakaiset. Naavaparran ääni yhtyi Nólêgaladhin ääneen sointuisana ja syvänä.

Alejandrosta ja Anakalista tuntui, kuin nuo äänet olisivat kumisseet niin heidän sisällään, kuin kaikkialla heidän ympärillään. Se voimistui ja paisui kuin ukkospilvi.

***

Aslan kuuli myös tuon äänen ja tunsi sen sisimmässään. Hän tiesi, että kaarnakaiset yrittivät häätää pahan, mutta hän ei tiennyt ehtisivätkö ne ajoissa. Pakokauhu oli täyttänyt hänen muutoin niin pelottoman sydämensä ja hän loikki pitkin metsää kuin vauhkoontunut hirvi, Kassandraa etsien. Tavallaan hän tiesi missä tämä oli ja kuitenkaan ei.
Aslan tunsi olevansa nyt pahemmassa kuin pulassa ja tiesi, että jotain olisi tehtävä ja pian tai hän joutuisi maksamaan hinnan, joka olisi liian korkea jopa hänen maksettavakseen.

"Kassandra!" Aslan huusi ja poukkoili kompastellen eteenpäin metsässä, jonka tuo pahuus oli kietonut sysimustiin lonkeroihinsa.

Mitä voimakkaammin kaarnakaisten ääni kuului, sitä enemmän tuo pahuus alkoi hellittää ja vetää pois mustia, pimeitä lonkeroitaan. Viimein pitkältä tuntuneen ajan kuluttua se vetäytyi kokonaan pois. Kaarnakaisten taika oli sille liikaa, eikä se halunnut ruveta tukkanuottasille noin voimakkaiden metsänhenkien kanssa.

Varjot kutistuivat ja palautuivat ennalleen, synkkä taivas muuttui jälleen siniseksi ja kauniiksi, auringon helottaessa taas täydellä terällä.
Metsä oli yhä hiljainen, mutta viimein punarinta uskalsi laulaa ja sai vastauksen palokärjeltä, joka nakutti sarjan vanhaan keloon. Hiljalleen metsän eläimet uskaltautuivat piiloistaan ja pian metsä oli taas kuin ennen, elämää täynnä.

Pakokauhu alkoi hellittää ja Aslan alko ajatella selkeämmin. Hän rauhoittui ja alkoi liikkua harkitummin ja suuntaan, jonne jokin häntä veti magneetin lailla. Viimein hän tuli aukealle, jossa oli kaunis kukkaketo. Tuon kedon keskellä makasi jokin ja sydän jätti lyönnin väliin.

"Kassandra!" Aslan huudahti ja juoksi tuon hoikan hahmon luo, joka makasi kukkien keskellä, mustat hiukset levällään ja kasvot kalpeina.
Aslan polvistui Kassandran viereen ja katsoi tämän kasvoja, jotka näyttivät niin liikkumattomilta, kuin vahanuken kasvot.

"Kassandra, ei", Aslan henkäisi ja nosti tytön vahvoille käsivarsilleen.

***

"KASSANDRA!" Tarkan huusi ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Hän tunsi yhä sen pahuuden, jonka oli unessaan tuntenut. Hevonen hänen allaan säpsähti nuorukaisen äkkinäistä liikettä ja hirnahti.

"Mitä nyt?" Şah Yılan kysyi ja kääntyi huolestuneena katsomaan prinssiä, jonka päivettyneet kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi. Hänkin oli tuntenut jotain pahaa hetki sitten, mutta se tunne oli kaikonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

"Kassandra on pulassa", Tarkan sanoi kiivaasti hengittäen. Vaikka hän ei tyttöä tuntenut, tunsi hän kuitenkin syvää huolta tästä ja pelkoa tämän puolesta. Sydän hakkasi yhä villisti, kuin hän olisi juossut jotain pakoon, "minun on päästävä hänen luokseen ja nopeasti sittenkin", hän jatkoi liikehtien levottomana hevosensa selässä, mikä sai ratsukin levottomaksi.

"Rauhoitu, kaikki järjestyy kyllä", Şah Yılan sanoi tyynnyttelevään sävyyn, joka tuntuikin tepsivän ja nuori prinssi alkoi hiljalleen rauhoittua.

***

Joen rannalla kauhtuneeseen kaapuun pukeutunut mies hätkähti hereille ja tuijotti suurin silmin eteensä. Jokin oli rikkonut hänen mietiskelynsä ja hetken ajan hän tunsi sydäntä puristavaa kauhua. Mutta vain hetken ja se oli pian ohi.
"Kassandra", Malakus sanoi hiljaa ja toivoi sydämestään, että kaikki oli hyvin, sillä niin paljon oli vielä tehtävä, ennen kuin tytön tehtävä olisi päätöksessä.

***

Aslan kantoi Kassandraa ja eteni puolijuoksua, kohti paikkaa, jossa seurue oli päättänyt levähtää. Hän ei nyt välittänyt nuhteista, jotka saisi Nólêgaladhilta tämän typerän tempun takia.

Hän ohitti aukean ja seurasi mutkittelevaa polkua, kunnes saapui paikalle, jossa muut olivat.
"Minä... minä olen pahoillani", Aslan sanoi hengästyneenä ja laski Kassandran hellävaroen maahan, astahtaen sitten hivenen kauemmaksi tästä.

"Aslan!" Nólêgaladh ärjäisi ja sen silmät hehkuivat pidätellystä raivosta, jota tämä aniharvoin tunsi yhtä paljon kuin nyt, kun hänen oksansa kietoutui Aslanin nilkkaan tiukasti ja nosti nuorukaisen ilmaan. Hän oli hyvin vihainen nuorukaiselle, sillä tämä oli saattanut kaikki vaaraan. Toki hän tiesi, ettei nuorukainen ollut kutsunut Wendigoa paikalle, mutta ei se silti vähentänyt hänen suuttumustaan.

"He... hei Nólêgaladh", Aslan änkytti, eikä edes yrittänyt päästä vapaaksi.


No niin, nyt kun tässä on vaihteeksi aikaa ja olen pirteä, niin tässäpä teille pätkänen tarinaa. Mitenkähän mahtanee jatkua tästä?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa

Puuvanhus heilutti Aslania ilmassa kuin pesuriepua, kunnes Naavaparta laski oman oksansa vihaisen Nólêgaladhin rungolle ja lausui rauhallisesti,
"Ystävä hyvä, laske poika alas, jotta voimme kuulla mitä oikein tapahtui."

Puuvanhus puhahti raivostuneena ja irrotti otteensa kesken ravistelun, jonka seurauksena Aslan tipahti heinikkoon kovaäänisesti tömähtäen. Haltijat jännittivät jousensa Aslania kohti ja samassa huolestunut Alejandro ryntäsi Kassandran luokse järkyttynyt Anakal vanavedessään.

Aslan kohottautui pystyyn ja pyyhki likaa pois housuistaan säikähtäneenä. Puuvanhuksen oksa ojentautui nuorukaista kohti ja pysähtyi muutaman sentin päähän tämän likaisiksi ryvettyneistä kasvoista. Aslanin silmistä heijastui katumus, ja puuvanhus näki sen paremmin kuin hyvin.

"Mitä sinä nyt olet mennyt tekemään, senkin kelvoton husvotti!", Kaarnakainen huudahti ja tämän runko tärisi kiukun voimasta.
"En tehnyt mitään." Aslan puolustautui edelleen hieman säikähtäneenä ja katsoi eteensä työntynyttä uhkaavaa oksaa. Nuorukaisen pää oli hieman sekaisen moisen ravistelun jäljiltä ja syyllisyydentunne sai hänet painamaan katseensa alaspäin surkeana.
"En tiedä mitä tapahtui. Kuulin hänen huutonsa, sitten linnut lehahtivat lentoon ja varjot alkoivat muuttaa muotoaan. Vannon, etten koskenutkaan häneen. En tehnyt mitään väärää, halusin vain tavata hänet. Ihan totta!" Nuorukainen vakuutti ja painoi kätensä rinnalleen sanojensa painoksi.
Puuvanhus kumartui uhkaavasti kohti Aslania ottaakseen pojan uudelleen käsittelyynsä, mutta Alejandron hämmästynyt huudahdus pysäytti tämän niille sijoilleen.

"Katsokaa! Kassandran haltijakoru hehkuu. Mitä se tarkoittaa?"
Nuorukainen poimi korun käteensä ja katseli sitä kummastuneena. Koru hehkui hopeisena Kassandran tavanomaista kalpeampaa, hennosti kohoilevaa povea vasten mystistä himmeää valoa.
"Se on kuuma, miten se on mahdollista? Mikä sai sen kuumentumaan?" Nuori prinssi ihmetteli ääneen.
Muutkin kerääntyivät tytön ympärille ja Kaarnakainen totesi pehmeäksi ja mietteliääksi muuttuneella äänensävyllä,
"Haltiain taikaa."
Alejandro laski korun kädestään takaisin tytön povea vasten lepäämään ja riisui oman viittansa sisarensa päälle suojaksi. Hän katseli tyttöä hetken aikaa huolestuneena.
"Hänellä ei ole varmastikaan hätää. Luulen, että jokin säikäytti hänet pahanpäiväisesti ja sai hänet pyörtymään." mies mutisi ja sipaisi hellästi Kassandran kalpeata poskea.

Anakalin huolesta kurtistuneet kulmat silenivät kun hän muisti, kuinka Kassandra oli nuorena tyttönä joskus nukahtanut karjamarkkinoilla vasikoiden aitaukseen ja aiheuttanut katoamisellaan hirmuisen mekkalan. Kaikki naapurit oli valjastettu tyttöä etsimään, kun tämä oli maannut heinäkasassa pienten vasikoiden nukkuessa tämän ympärillä kylki kylkeä vastatusten autuaan tietämättömänä kaikesta siitä huolesta, jonka hänen katoamisensa oli saanut aikaan.  Muisto sai Anakalin hymyilemään pienesti ja nuorukainen sai osakseen kummastuneita katseita hymynsä johdosta. Huomattuaan kummastuneet katseet Anakal kohautti vain olkapäitään hymyillen ja sanoi,
"Tuli vain mieleen, että Kassandralla on aina ollut taipumus herättää huolta, mutta loppujen lopuksi hänellä ei ole ollut koskaan todellista hätää. Katsotaanpa vain, muutaman tunnin sisällä hän virkoaa ja kiusaa meitä turhanpäiväisen hätäilyn takia."


*


Koska seurue ei tiennyt Kassandran tajuttomuuden syytä, heidän täytyi jäädä lammen rantaan odottamaan tytön virkoamista kun iltakin alkoi hiljalleen tehdä tuloaan. Jos tyttö pysyisi tajuttomana, he tekisivät aamulla puusta kantovuoteen, jolla he saisivat kuljetettua tämän kahden hevosen tukemana Rihannoniin saakka.

Leiriytymispäätöksestä huolestuneet haltijat käyttivät oman kansansa taikaa suojatakseen lammenympäristöä ulkopuolisten tunkeilun varalta. Pian heitä ympäröi näkymätön suoja, joka piti heidät piilossa ylimääräisiltä silmiltä. Se ei pitäisi ehkä pahaa metsänhenkeä loitolla, mutta ehkä tuo ikivanha pahuus ymmärtäisi pysyä poissa tällä kertaa puuvanhusten tieltä hävittyään aiemman voimain mittelön.

Niin saapui hämärä ja hopeinen kuu nousi vanhan haltijainmetsikön ylle salaperäistä valoaan hohtaen. Osa seurueesta asettui nukkumaan ja pari heistä jäi vuorollaan vahtiin pitämään silmällä Kassandraa ja lammen ympäristöä tunkeilijoiden varalta. Myös Aslan laski päänsä alas nurmimättäälle ja katseli surullisena yksin lammen rannalla lepäävää tajutonta Kassandraa.

Aslan tiesi, että sai olla kiitollinen päästyään puuvanhusten käsittelystä pelkällä säikähdyksellä. Vaikkakin hän ymmärsi, etteivät Kaarnakaiset tai kukaan seurueesta luottaneet häneen yhtään enempään kuin kettuun, joka olisi laitettu kanatarhan vahdiksi. Ajatuksiinsa vaipuneena Aslan tarkkaili kuunvalossa lepäävää tyttöä ja toivoi, että tämä nostaisi kauniit kasvonsa ylös ja havahtuisi kertomaan, mitä oli tapahtunut.



*


Mustanpuhuva tiheärunkoinen haltijametsä kohosi kurotellen hopeista kuuta. Lammen vesi aaltoili tummanhehkuisena, kuin sen pinta olisi ollut hopeista tinaa ja syvyydet täynnä tummaa salaperäistä samettia.

Ariavel päätti juuri kierroksensa lammen ympäristössä ja laskeutui nuotion äärelle lämmittelemään. Se ei ollut huomannut mitään erikoista leirialueella, ja tunsi sen vuoksi levollisuutta. Nólêgaladh liikahti kohti nuotiota, ja pian haltijat ja puuvanhus kävivät keskustelua haltijoiden kielellä, jonka myös Kaarnakaiset taisivat halutessaan. Haltijoilla oli jo selvästi ikävä omaan kyläänsä, joten puuvanhus ilahdutti ystäviään puhumalle heille heidän omaa kieltään. Myös Naavaparta liittyi keskusteluun ja pian ilmassa leijaili kuiskauksina ikivanha, pehmeäsointinen puheennuotti.

Tuo puheen hiljainen sorina veti Kassandran tajuttomuuden mustasta pimeydestä. Ja hetken aikaa tyttö vain räpytteli silmiään ihmeissään ja yritti ymmärtää, missä oikein oli. Hitaasti hän kohottautui istumaan ja päivän tapahtuman alkoivat hiipiä hänen mieleensä. Kuka hänen kimppuunsa oli käynyt ja miten hän oli päätynyt takaisin lammenrantaan?

Kassandra huomasi nuotion ja sen läheisyyteen kerääntyneet keskustelijat. Tyttö oli juuri aikeissa kohottautua pystyyn ja liittyä muiden seuraan, kun jokin kiinnitti hänen huomionsa lammessa. Lammen kivikkoinen pohja näytti kummallisesti täyttyvän valosta ja Kassandra vilkaisi ihmeissään taivaalle. Kykenikö kuu valaisemaan lammen noin erikoisella tavalla..? Ei, se ei ollut kuu, jonka valo toki valaisi lammen seudun kalpealla hehkullaan. Se oli jotain muuta, jotain kirkkaampaa.

Kauneudesta lumoutuneena tyttö hivuttautui lähemmäs ja katseli hämmästyksen sekaisella ilolla lammen syvyyksiin. Pohja todellakin välkehti valkoista valoa ja lähemmin tarkasteltuna valonlähde sai kun saikin selityksensä. Salaperäinen hehku oli peräisin sadoista helmistä, jotka levittäytyivät kaikkialle pohjan sopukoihin. Ihastuneena Kassandra kumartui lähemmäs ja ojensi kätensä poimiakseen rantavedestä yhden noista ihmeellisistä helmistä. Hän nosti helmen käteensä, ja se hehkui tytön kämmenen suojissa puhtaan valkoisena.

Tyttö oli niin ihastunut helmen kauneuteen, eikä hän siksi osannut olla varuillaan. Ja miksi olisikaan, sillä kuka nyt osaisi aavistaa, että jokin niin kaunis, voisi pitää sisällään niin suuren vaaran. Jotain vaaleaa liikahti putouksen juurelta salamannopeasti kohti tyttöä. Se liukui lammen syvyyksissä kieppuen kuin pyörretuuli ja kohottautui ylös pintaan aivan Kassandran vieressä niin äänettömästi, ettei tyttö huomannut mitään kaunista helmeään ihastellessaan.

Olento oli silmiä särkevän kaunis ja sen surullinen katse viivähti Kassandran kasvoissa. Tuo vaalea alaston olento, jolla oli lumoava naisen vartalo ja mitä suloisimmat ihmiskasvot, kohottautui ylös rantavedestä. Sen mustat hiukset valuivat houkuttelevasti rintojen päälle kun se nousi seisomaan rantakivikkoon Kassandran viereen. Kuka tahansa ihmismies olisi voinut menettää järkensä, nähdessään olennon kauneuden.

Kassandra kohotti vastahakoisesti katseensa hohtavasta helmestä vaistotessaan jonkin lähestyvän häntä, mutta säikähti sitten nähdessään olennon vieressään. Olento kallisti päätään surumielisesti hymyillen ja tarttui yllättävän rajuin ottein tyttöä käsivarsista. Kassandra tuijotti silmät suurina käsivarsiaan piteleviä teräväkyntisiä sormia. Kynsien eläimelliset kärjet upposivat ihoon ja saivat tytön vuotamaan verta pistokohdista.

"Et olisi saanut ottaa sitä, olen hyvin pahoillani." Olento sanoi ja paljasti terävän hammasrivistönsä. Kauniit kasvot vääntyivät hirvittävään painajaismaiseen irveeseen, eikä olennon aikeet jääneet Kassandralle epäselväksi. Olennon iljettävän pahanhajuinen henkäys syöksähti vasten tytön kasvoja kun kammottavat ulospäin työntyvät piikkihampaat kallistuivat kohti Kassandran kaulaa.


*


Aslan heräsi johonkin unen ja valveen sekaisesta horroksestaan. Se ei ollut sallinut itsensä nukahtaa sikeään uneen, koska tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta ja koki velvollisuudekseen pitää tyttöä silmällä, kunnes tämä palaisi tajuihinsa. Yö oli sujunut rauhallisesti, mutta nyt jokin kiinnitti hänen huomionsa. Aslan siristi silmiään ja huomasi kuinka lampi hohti eriskummallista valoa. Sitten, aivan yllättäen Kassandra kohottautui istumaan. Aslan hymyili helpottuneena. Tyttö oli kuin olikin palannut tajuihinsa.

Nuorukainen nousi hitaasti pystyyn, mutta pysähtyi sitten miettimään, mitä hän sanoisi Kassandralle. Hei, muistatko minut? Menetit tajuntasi kun olit tulossa minua tapaamaan. Se ei ollut minun vikani mitä sitten ikinä tapahtuikin.. en se ollut minä, anna anteeksi.. äh, anna anteeksi? Mitä minä pyydän anteeksi, sitä että halusin tavata hänet...? EI, tämä on ihan typerää, mene nyt sinne ja ole mies! Et ole tehnyt mitään pahaa hänelle.. ethän? - -

Aslanin mietteet katkesivat ja hänen huomionsa kiinnittyi uskomattomaan naiseen, joka nousi hohtavasta vedestä maailman kauneimman nymfin tavoin, houkuttelevasti ja täynnä käsin kosketeltavaa surumielisyyttä. Kuin magneetin vetämänä nuorukainen alkoi lähestyä tuota hämmentävää naista, eikä hän enää muistanut, mitä oli juuri hetki sitten miettinyt. Nainen lähestyi Kassandraa, ja.. mitä ihmettä, tämä tarttui käsivarsista kiinni tyttöä.

Kaunis olento muuttui Aslanin silmien edessä painajaismaiseksi hirviöksi, eikä tämä kyennyt tekemään muuta kuin tuijottamaan kauhistuneena olennon teräviä hampaita ja eteerisen vihreinä kiilteleviä lasittuneita silmiä. Hyvä Jumala, se aikoo käydä Kassandran kimppuun.. ja sinä seisot siinä ihmettelemässä naisen kauneutta.. eihän se ole edes nainen vaan jokin ilkeä harpyija tai jokin muu kammottava olio.. tee jotain!

Aslan huudahti hädissään varoituksen ja ryntäsi heitä kohti niin nopeasti kuin suinkin kykeni. Olento jähmettyi paikoilleen huomatessaan Aslanin, sitten se veti kammottavat terävät hampaansa piiloon ja nykäisi kauhusta paikoilleen jähmettyneen Kassandran mukanaan lammen syvyyksiin.

"Eiihh!!" Aslan huusi kauhuissaan ja sukelsi heidän peräänsä. Huuto kajahti hämärän haltijametsän syvyyksiin ja havahdutti sekä nukkuvat, että nuotion äärellä keskustelevat yllättävällä hädällään.



Mitenpä tämä jatkuupi..?

Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

"Eiihh!!" Aslan huusi kauhuissaan ja sukelsi heidän peräänsä. Huuto kajahti hämärän haltijametsän syvyyksiin ja havahdutti sekä nukkuvat, että nuotion äärellä keskustelevat yllättävällä hädällään.

He katselivat lammen pintaa, joka oli jälleen tyyni, eikä helmienkään hehkusta ollut enää jälkeäkään. Oli vain tyyni metsälampi, jonka reunamilla kasvoi lumpeenlehtiä ja kukkia sulassa sovussa osmankäämien ja muiden vesikasvien kanssa.

Lumpeiden seassa uiskenteli muutama sorsa, jotka nekin näyttivät siltä, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

"Missä ovat Aslan ja Kassandra?" Alejandro uskaltautui kysymään, muttei saanut vastausta.
"Veden hengettären kynsissä, eikä minulla ole valtaa häneen, sen enempää kuin haltioillakaan", Nólêgaladh sanoi hiljaa ja kurtisti naavaisia kulmiaan.
"Kai me voimme jotain tehdä?" Anakal kysyi ja katsoi kaarnakaista toiveikkaana.
"Emme voi tehdä muuta kuin odottaa", Nólêgaladh sanoi hitaasti, mietteliäs ilme kaarnaisilla kasvoillaan. Hän tiesi, että jos Aslan oli mennyt Kassandran perään, saattaisi tällä olla pienen pieni mahdollisuus päästä vapaaksi, "Aslan meni hänen peräänsä", hän jatkoi viimein ja sulki silmänsä hetkeksi.

***

Pinnan alapuolella tuo veden valtiatar vei Kassandraa mukanaan yhä syvemmälle, veden syvyyksiin, Aslanin seuratessa heitä, vaikka keuhkoja alkoi jo poltella hapen puute.

Viimein he saapuivat vedenalaiseen linnaan, joka muodostui mustista teräväreunaisista kivistä, joiden pintaa peittivät levät, näkinkengät ja muu vedenalainen kasvillisuus. Veden valtiatar ui sulavasti sisään röpelöisestä suuaukosta, Kassandra mukanaan.

Aslan keskitti kaiken tahdon voimansa ja voimansa ja potki lisää vauhtia ja ehti kuin ehtikin linnan muurien sisäpuolelle, ennen kuin simpukoiden peittämä laskuportti ehti sulkeutua.

Ihmeekseen Aslan huomasi, että pystyi hengittämään linnan sisäpuolella. Se oli siis jonkinlaisen kuplan sisällä, hän päätteli ja suuntasi sinne, minne oli nähnyt veden valtiattaren menevän.

Hän eteni niin nopeasti kuin pystyi ja yhyttikin tämän suuressa luonnon muovaamassa salissa, jonka lattia oli sileää hienoa hiekkaa. Tuo hiekka kimmelsi himmeässä valossa.
"Valtiatar", Aslan uskaltautui sanomaan ja tuijotti tuota solakkaa valkeaihoista hahmoa silmät pelosta laajenneina.

"Miksi tulit tänne?" Valtiatar kysyi ja sen ääni kuulosti sihinältä.

"En voi antaa teidän ottaa häntä vangiksenne", Aslan sanoi, keräten kaiken rohkeutensa tulevaa koitosta ajatellen.

"Miten kuvittelit voivasi estää minua?" Valtiatar kysyi huvittuneena. Häntä miellytti nuoren miehen rohkeus yhtä paljon, kuin tämän ulkonäkökin.

"En... en voikaan estää teitä mitenkään, mutta..." Aslan aloitti ja vaikeni hetkeksi, miettien oliko tämä sittenkään hyvä idea, mutta katsottuaan Kassandran kauniita kasvoja, hän teki päätöksensä", "mutta voin ehdottaa vaihtokauppaa", hän jatkoi ja katsoi suoraan valtiattaren mustiin silmiin.

"Millaista vaihtokauppaa?" Valtiatar kysyi kiinnostuneena ja lähestyi nuorukaista sulavasti liikkuen.

"Päästäkää Kassandra, niin minä jään tänne hänen sijastaan", Aslan sanoi, eikä liikahtanutkaan, vaikka valtiatar olikin niin lähellä, että hän saattoi haistaa tämän pahanhajuisen hengityksen.

"Niinkö", Valtiatar sanoi pehmeällä äänellä ja muutti muotoaan. Hän näytti taas mitä ihanimmalta neidolta, jolla oli valkea iho ja vain mustat pitkät hiukset alastoman vartalonsa peittona.

"Niin", Aslan sanoi ja henkäisi syvään, sillä näky sai hänet jälleen miltei sekapäiseksi, "ette menetä mitään vaihtokaupassa, sillä Kassandra on vain tavallinen kuolevainen, kun taas minä... minulla on voimia, joista ihmiset voivat vain uneksia. Siksi pyydän ja rukoilen teitä ottamaan minut hänen sijastaan ja olen teidän orjanne ikuisesti", hän yritti pitää äänensä tasaisena ja ilmaista asiansa mahdollisimman kohteliaasti.

"Hyvä on" Valtiatar sanoi tyytyväisenä ja napsautti pitkiä teräväkyntisiä sormiaan, jolloin Kassandra ikäänkuin katosi ja paikalle jäi vain Aslan, joka nyt oli valtiattaren omaisuutta.

***

Ylhäällä, ilta oli vaihtunut yöksi ja jokainen oli vetäytynyt jo nukkumaan, kun äkkiä kuohuva vesi herätti heidät. Jokainen ryntäsi rannalle katsomaan mitä oli tekeillä ja katseli hämmentyneenä märkää mustatukkaista olentoa, joka kiskoi itsensä kömpelösti rantaheinikolle.

"Kassandra", Alejandro huudahti ja juoksi märän mytyn luokse, joka yski ja hytisi.

Hetkeen Kassandra ei käsittänyt mitä oli tapahtunut ja muisti vain sen unenomaisen tapahtuman, joka nyt vaikutti vain pahalta unelta.

"Aslan", Kassandra parahti ja riuhtaisi itsensä irti Alejandron otteesta ja polvistui lammen rannalle. Hän katseli tummaa vettä, joka oli jälleen tyyni ja rauhallinen.


No niin, tässä tällainen jatkopalanen. Pahoittelut, että jäi näin tyngäksi, mutta mua häirittiin ja lisäks tässä pitäs liikkeellekin lähteä.
Mutta miten mahtaa jatkua tästä?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa




Alejandro laskeutui sisarensa viereen polvilleen ja antoi kätensä painua tämän vavahtelevalle olkapäälle. Tyttö kurkotti katselemaan lammen pohjaa, mutta tummana välkehtivä vesi peitti näkyvyyden pohjaan.  Märät mustat hiukset valuivat tytön rinnuksille ja kuumat kyyneleet polttivat tämän punehtuneita poskia.

"Tule Khass, mennään nuotiolle. Sinä olet ihan jäässä." Alejandro kuiskutti lempeästi Kassandran korvaan. Hän nosti järkyttyneen tytön ylös maasta ja talutti tämän nuotion ääreen lämmittelemään. Anakal ojensi oman paitansa tytölle ja hymyili helpottuneena.

"Tiedätkö miten huolissamme me olimme?"

Kassandra ei kyennyt puhumaan, vaan pudisti niiskuttaen päätään. Puuvanhus näki, että tyttö tarvitsi aikaa kasatakseen itsensä, koska tämä vapisi kuin tuulen runtelema tammenlehti, ja hääsi pojat siksi pois tytön kimpusta sanoen,

"No, ei tässä nyt tarvita jokaisen olla hereillä koko yötä. Menkäähän siitä tekemään tila tytölle tuonne puun alle nuotion läheisyyteen ja painukaa sitten itsekin nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys, jos aiomme ennättää Rihannoniin markkina-aikaan. "

"Mutta.." Alejandro aloitti, ja osakseen puuvanhuksen tuiman katseen.

"Eiköhän tälle yölle ole ollut nyt riittävästi metakkaa. Houkuttelette vielä metsän hengen paikalle, ja sekös tästä vielä puuttuisi." Kaarnakainen tuhahti ja työnsi nuorukaista poispäin nuotiosta, koska ei halunnut kuulla enää yhtään vastakkaista sanaa tämän suusta. Sitten puuvanhus otti Anakalin tarjoaman paidan ja huitaisi sillä vauhtia nuorukaisiin, jotka vielä vilkuilivat huolestuneina Kassandraa olkansa yli. Näky oli hieman hullunkurinen ja pieni hymyn väre pilkahti Kassandran suupielessä. Puuvanhus ojentautui lähemmäs tyttöä ja kohotti paidan Kassandran eteen.

"No, miten on. Kelpaako kuiva paita?"

Kassandra pyyhki poskille valuneet kyyneleet ja niiskahti hieman. Sitten hän nyökkäsi ja otti vastaan ojennetun paidan. Vaihdettuaan kuivaa ylleen, tyttö lisäsi muutaman puun kappaleen nuotioon ja kääntyi sitten halaamaan vierellään seisovaa puuvanhusta.

"Kiitos." Tyttö kuiskasi ja puuvanhuksen harmaat naavan peittämät kulmat kohosivat huvittuneesti.

Kaarnakainen oli hyvillään tytön kiintymyksestä ja iloinen siitä, että tämä oli turvassa. Seikkailu olisi voinut päättyä paljon huonommalla tavalla, mutta tytön onneksi tämä oli päässyt lammen valtiattaren käsistä vahingoittumana. Kaikesta päätellen Aslan oli kerrankin tehnyt jotain epäitsekästä, mikä sai puuvanhuksen mietteliääksi. Mitä pinnan alla oli tapahtunut? Ja oliko Aslan sittenkään niin paha, kuin tarinat kertoivat..?



*


Aamu valkeni sateisena, linnut olivat vetäytyneet puiden latvustoihin pitämään sadetta ja kostea metsä kaikui muutamista yksittäisistä viserryksistä. Taivaalta putoilevat vesipisarat täyttivät lammen pinnan renkaillaan. Kassandra oli nukkunut yönsä huonosti ja nousi sen vuoksi ennen varhaisen aamunsarastuksen aikaa ylös. Hän nosteli ennen sateen alkamista kuivuneet vaatteensa pois nuotion yläpuolelta ja puki ne takaisin ylleen. Sitten hän asteli lammen rannalle ja vietti siellä koko aamun, lammen pintaa herkeämättä tuijottaen, eikä välittänyt, vaikka hänen vaatteensa kastuivat uudelleen märäksi.



*


Lammen pintaan heijastuivat tutut, ja samalla kuitenkin tuntemattomat kasvot, kasvot, joita Kassandra ei ollut koskaan oikeasti nähnyt. Tyttö henkäisi hämmästyneenä ja tämän sydän alkoi lyödä nopeammin jännityksestä. Kasvot hymyilivät ja tyttö toivoi kovasti, että olisi voinut koskettaa noita kasvoja oikeasti.

"Tarkan, kuinka olet siinä?"

"Taisin nukahtaa ja niin taidat nukkua sinäkin, sillä miksi muuten näkisin sinut? Tuo pahansisuinen käärme on juoksuttanut minua ympäri aavikkoa päivätolkulla ja alan kohta epäillä, kuljemmeko sittenkään oikeaan suuntaan. Voiko aavikolla asuva henki eksyä matkalla ja kulkea ympyrää?"

"Nyt sinä taidat narrata... Ei kai hän voi saada sinua eksymään, jos hän on niin vanha ja kaikki tietävä kuin Nólêgaladh antaa ymmärtää..?"

"No, voihan se olla, että hieman pilailin.  Halusin vain nähdä sinun hymysi."

Nyt Kassandra hymyili jo leveästi. Äkkiä tyttö huomasi, että kaiken tapahtuneen keskelläkin hän oli huomaamattaan kaivannut tuota salaperäistä muukalaista, johon tunsi selittämätöntä vetoa. Ja kuten aina ennenkin, juuri kun Kassandra alkoi toivoa, että Tarkan jäisi hänen luokseen pysyvästi, jokin alkoi häiritä heidän välistä yhteyttään ja kuva lammenpinnassa rupesi väreilemään. Tyttö höristi korviaan, ja hän olisi voinut vaikka vannoa kuulevansa käärmemäistä suhinaa.. ehkä sanoja, jotka muistuttavat käärmeen sihinää..

"Hyvä, että olet kunnossa. Itse asiassa vaistosin, että sinulla oli jokin hätä hieman aiemmin ja sen vuoksi minun täytyi saada nähdä omin silmin, että olet kunnossa. Onhan kaikki hyvin..?"

"On nyt.. älä huolehdi minusta, kyllä minä pärjään." Tyttö vakuutti ja kosketti veden värähtelevää pintaa kostein silmin. Kassandra olisi halunnut pitää uni-Tarkaninsa aina luonansa, vaikka ymmärsi, että tämän täytyi herätä, jotta tämä voisi jatkaa matkaa päästäkseen hänen luokseen oikeasti.

Kuvajainen alkoi haihtua, eikä Kassandra saanut enää selvää siitä, mitä Tarkan yritti vielä sanoa. Sen sijaan hän kuuli jälleen hiljaisen käärmemäisen sihinän, joka katosi lempeään tuulen huminaan. Sitten veden pinta vaaleni paljastaen pohjan pikkukivikon, kadottaen Tarkanin kuvajaisen näkyvistä kokonaan. Yhteys oli katkennut, ja Kassandra tunsi olonsa haikeaksi ja yksinäiseksi.

Samassa jokin lennähti tytön olkapäälle ja havahdutti tämän unimaisesta horroksestaan. Kassandra vilkaisi sivulleen ja purskahti nauramaan. Hänen olkapäällään oli tuttu kyyhkynen, joka kujersi iloisesti Kassandralle. Sitten jostain puiden latvustoista lennähti kokonainen joukko kyyhkysiä, joiden jalkoihin oli sidottu hullunkurisesti verkkomainen kevyt punos ja punoksen langat päättyivät alempana leijuvaan luonnon kukista poimittuun kimppuun. Kimpun varteen oli kääritty rullalle viesti.

Kyyhkyset nähdessään Kassandran sydämelle kiivennyt painolasti keveni ja tyttö kiiruhti pelastamaan kyyhkyset verkkovankeudestaan naurua pidätellen. Tyttö avasi rullalle käärityn viestin ja vilkaistuaan viestin ensimmäiset rivit, hän purskahti hyväntuuliseen nauruun.



Hei Kassandra,

en voinut lähteä hyvästelemättä ja kertomatta, että olen kunnossa. Jouduin tekemään kaikenlaisia kujeita, ennen kuin pääsin pois lammen valtiattaren kynsistä. Mutta usko pois, minä putoan jaloilleni aina, niin kuin kunnon kissaeläinten kuuluukin pudota. Olenhan sentään Aslan eli leijona, kissaeläinten sukua. Tässä kohtaa sinun kuuluu sitten nauraa... Hyvä, taidat ainakin hymyillä, vai kuinka?

Toivottavasti voit jo paremmin ja uskot, etteivät tapahtumien ikäväksi muuttuneet käänteet olleet minun järjestämiäni. En tiedä mitä tapahtui kirjeeni lähettämisen jälkeen, mutta kun kuulin huutosi, säikähdin ja ryntäsin syvemmältä metsästä sinua auttamaan. Löysin sinut tajuttomana polun läheisyydestä ja kannoin ystäviesi luo. Olet muuten aika painava, mutta en halua valittaa. Hehheh, tiesithän, että se oli tietenkin vitsi. Olet oikeasti kevein tuntemani olento, jota maa päällään kantaa.

No, loput tarinasta jo tiedätkin, joten siitä ei sen enempää.
Toivon, että voisit luottaa sanaani. Minä vakuutan, että puhun totta.

Toivottavasti tapaamme vielä. Olisi sangen surullista, jollen saisi nähdä uudelleen kaunista hymyäsi. Voin vain jättää asian kohtalon käsiin ja toivoa parasta.

Sinun leijonasi,
Aslan




Nólêgaladh havahtui ajatuksistaan ja katseli lammen rannalla yksinään nauravaa tyttöä. Naavaiset kulmat kurtistuivat aavistuksenomaisesti. Puuvanhusta tiesi nyt, että seikkailu oli päättynyt myös Aslanin kannalta hyvin, sen pystyi päättelemään Kassandran helmeilevästä naurusta. Mutta mitä Aslanin pelastuminen tarkoitti heidän kannaltaan, sitä tämä ei osannut vielä sanoa. Aika näyttäisi, koituisiko tuosta nuorukaisesta vaikeuksia tulevaisuudessa.


*


Sateen yltyvä ropina herätti muutkin uneksijat sijoiltaan. Seurue keräytyi savuavan nuotion ääreen nauttimaan niukkaa aamupalaa, joka koostui marjoista ja hedelmistä. Alejandro ja Anakal kyselivät Kassandralta edellisen päivän tapahtumista, ja kuultuaan tarinan kokonaisuudessaan heidänkin täytyi vastahakoisina myöntää, että Aslan oli tehnyt hyvän työn vaihtaessaan itsensä Kassandraan vedenalaisessa valtakunnassa.

Aamiaisen jälkeen matkalaiset kasasivat sijansa ja sammuttivat nuotion. Matka jatkui yltyvästä sateesta huolimatta. Tuntui, kuin koko metsän väki olisi käpertynyt piiloihinsa ja koloihinsa värjöttelemään suojatakseen itseään sateelta. Vain muutama rohkea lintunen saattoi toisinaan kajautella kirkkaalla visertelyllään soinnun tai pari puiden latvustojen suojista, kuin näyttääkseen ettei pelkää kastumista.

Kun metsä päättyi, hiljensivät haltijat vauhtiaan. He nousivat hevostensa selästä ja kääntyivät katsomaan muuta seuruetta. Metsän takana levittäytyi matalakasvuinen heinäaro, jota varjostivat siellä täällä kasvavat vehreät akasiapuiden latvukset. Aurinko pilkisteli pilvien takaa ja sade alkoi hiljalleen hellittää. Heinäarolla laiduntavat kauriseläimet nostelivat uteliaina päitään ja linnut lehahtivat lentoon lähimmistä akasiapuista seurueen nähdessään.

"Tähän päättyy haltiain metsä. Meidän on aika lähteä kotimatkalla." Ariavel totesi ja katsoi seuruetta vakavin silmin. Nólêgaladh näytti hymyilevän sanoessaan,

"On ollut ilo taittaa matkaa seurassanne ystävät hyvät. Sanon nyt meidän kaikkien puolesta suuret kiitokset avustanne. Menkää nyt riemulla kotiinne ja viekää meiltä terveiset kotiväellenne. Me jatkamme tästä matkaa omin päin."

Hyvästeltyään seurueen, haltijat lähtivät takaisin haltijametsän syvyyksiin, jättäen seurueen katselemaan kaukaa aron takaa korkeuksiin kohoavaa jättimäistä metsää. Nólêgaladh kertoi, että aron takana olevan metsän halki virtasi Amoriaan virta ja seuraamalla tuota jokea he olisivat hyvin pian perillä Rihannonissa.

"Eipäs sitten viivytellä. En tiedä teistä, mutta minulla on sudennälkä. Ja Rihannonin markkinoilla myydään todella herkullisia lihapaistoksia!" Alejandro hihkaisi ja hyppäsi hevosensa selkään. Kassandra purskahti nauramaan ja seurasi veljensä esimerkkiä. Pian sisarukset jo kiisivät Anakal vanavedessään pitkin aroa ja puuvanhus katsoi nuorten menoa päätään pudistellen.

"Tuosta ei vielä hyvä seuraa.."


Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

#24
"Eipäs sitten viivytellä. En tiedä teistä, mutta minulla on sudennälkä. Ja Rihannonin markkinoilla myydään todella herkullisia lihapaistoksia!" Alejandro hihkaisi ja hyppäsi hevosensa selkään. Kassandra purskahti nauramaan ja seurasi veljensä esimerkkiä. Pian sisarukset jo kiisivät Anakal vanavedessään pitkin aroa ja puuvanhus katsoi nuorten menoa päätään pudistellen.

"Tuosta ei vielä hyvä seuraa.." hän mutisi ja suuntasi nuorten perään.


Matka taittui hilpeämmissä merkeissä ja aiemmat synkät tapahtumat näyttivät haihtuneen nuorten mielistä. Oli kuin ne olisivat vain olleet paha uni, joka ei enää palaisi.

Saavutettuaan Rihannonin muurit, hilpeys alkoi kuitenkin karista. Alejandro pysähtyi sopivan matkan päähän, muiden tehdessä samoin. Hänen kulmansa kurtistuivat ja kasvojen ilme vakavoitui.

"Emme taidakaan päästä markkinoille", Alejandro sanoi hiljaa ja alkoi jo miettiä mitä tekisi, sillä tiesi, etteivät he voineet käyttää tuota suurta porttia, joka lisäksi oli ainoa sisäänkäynti, sillä sotilaat huomaisivat heti Kassandran.

"Miten niin?" Anakal kysyi hämmentyneenä.

"Nuo eivät ole paikallisen valtiaan sotilaita", Alejandro vastasi.

"Sittenhän nuo ovat niitä, jotka tulivat kyläämme Kassandraa etsimään", Anakal sanoi.

"Aivan", Alejandro myönsi, "meidän on suunnattava toisaalle, sillä en tiedä muuta sisäänkäyntiä kuin tuon ja siitä meneminen nyt, on sama kuin tarjoaisi Kassandran tarjottimella noille lurjuksille ja sitä en halua", hän jatkoi.

"Olet oikeassa nuori mies", kuului rauhallinen ääni heidän takaansa.

Nuo kolme kääntyivät katsomaan ja näkivät nukkavierun miehen, joka nojasi vanhaan vaellussauvaan. Tämä näytti ilmestyneen paikalle tyhjästä, mutta he tajusivat kyllä, että tämä oli varmasti jo odotellut jossain lähistöllä.

"Kuka te mahdatte olla?" Kassandra kysyi, vaikka sisimmässään jo arvasikin tulijan henkilöllisyyden.

"Minun nimeni on Malakus", mies sanoi ja laski kasvojaan varjostavan hupun alas, niin että hänen kalju päänsä tuli näkyviin.

"Malakus lempeä?" Kassandra kysyi.

"Kyllä, arvoisa prinsessa", Malakus myönsi ja nyökäytti päätään, "huomaan, että te huomasitte saman ongelman kuin minäkin ja onneksenne minulla on siihen ratkaisu", hän jatkoi ja laski maahan kuluneen säkin, jota oli harteilla kantanut.

"Ja mikä se ratkaisu mahtanee olla?" Alejandro kysyi epäillen.

"Toin teille kaapuja, joihin pukeutua. Jos luulevat teitä kerjäläisiksi tai joksikin sellaiseksi, he eivät kiinnitä teihin huomiota ja pääsette markkinoille", Malakus sanoi tyynesti, eikä välittänyt vähääkään nuoren prinssin epäilyistä, "erityisesti Kassandran on syytä peittää kasvonsa, sillä he tarkastavat jokaisen naisen ja tytön, joka saapuu kaupunkiin, sillä he etsivät yhä tietyn ikäistä tyttöä, jolla on syntymämerkki kämmenessään", hän jatkoi.

"Siispä me puemme nämä päälle, mikäli emme halua kiinnittää vartijoiden huomiota itseemme", Kassandra sanoi, ennen kuin Alejandro ehti sanoa mitään.

"Entä hevoset?" Anakal kysyi.

"Minä huolehdin niistä", Nólêgaladh sanoi omaan rauhalliseen tapaansa, "vien ne joelle, tapaamme siellä, kunhan palaatte takaisin markkinoilta", hän lisäsi.

Hän ei perustanut markkinoista ja lisäksi hän oli hieman turhakin silmiinpistävä kaikenkirjavan markkinakansan keskellä. Eikä ajatus siitä, että vartijat voisivat pilkkoa hänet polttopuuksi kovinkaan paljoa innostanut.
Osasihan hän toki itseään puolustaa, mutta hän ei halunnut saattaa viattomia sivullisia vaaraan muutaman tärkeilevän vartijan vuoksi.

"Hyvä on", Anakal myöntyi ja kaivoi säkistä itselleen yhden ison väljän nukkavierun kaavun.

"Minä otan tämän mukaan. Ihan vain kaiken varalta" Kassandra sanoi ja otti miekkansa matkatavaroidensa joukosta, jossa sitä säilytti silloin kun ei sitä tarvinnut.

Hän kiinnitti vyön vyötäisilleen ja laskosti vaatteensa niin, että ne peittivät miekan näkyvistä. Tämän kaiken päälle hän veti yhden kaavuista, joka tuntui olevan niin kovin iso hoikan tytön päällä. Hihat olivat pitkät ja helmakin viisti maata. No ainakin se peittää kunnolla, Kassandra tuumi tyytyväisenä ja toivoi, ettei kompuroisi kaavun ylipitkään helmaan.

Alejandro virnisti nähtyään Kassandran ylisuuressa kaavussa ja sai sisareltaan vähemmän hellän mulkaisun.

"Yritäkin nauraa minulle ja saat sen tuta nahassasi", Kassandra sähähti kiukkuisena.

"Hyvä on, älä nyt suutu siskokulta", Alejandro sanoi ja heilautti kaavun ylleen.

Kun kaikki kolme olivat viimein pukeneet kaavut ylleen, he lähtivät Malakusin johdolla suuntaamaan kohti kaupunkia ja markkinoita.

Matka ei ollut kovin pitkä, sillä he olivat olleet vain muutaman virstan päässä kaupungista. Portille päästyään heidän matkansa keskeytti suuri lihaksikas vartija, joka mulkoili nelikkoa nenän varttaan pitkin.

Kassandra oli jännittynyt, mutta pystyi kaiken sen jännittyneisyydenkin keskellä aistimaan markkinapaikan, joka oli jo niin lähellä. Hän saattoi kuulla iloisen hälinän, joka sieltä kantautui, kauniina soljuvaan musiikkiin sekoittuneena. Tämän lisäksi porttien ulkopuolelle kantautui erilaisten mausteiden, ruokien ja hajuvesien tuoksuja, jotka sekoittuivat eläinten lantaan ja moneen muuhun hajuun.

"Minne matka?" Vartija kysyi yrmeästi.

Alejandro aikoi vastata, kun...


No niin, mitenkähän mahtanee jatkua?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa


Matka ei ollut kovin pitkä, sillä he olivat olleet vain muutaman virstan päässä kaupungista. Portille päästyään heidän matkansa keskeytti suuri lihaksikas vartija, joka mulkoili nelikkoa nenän varttaan pitkin.

Kassandra oli jännittynyt, mutta pystyi kaiken sen jännittyneisyydenkin keskellä aistimaan markkinapaikan, joka oli jo niin lähellä. Hän saattoi kuulla iloisen hälinän, joka sieltä kantautui, kauniina soljuvaan musiikkiin sekoittuneena. Tämän lisäksi porttien ulkopuolelle kantautui erilaisten mausteiden, ruokien ja hajuvesien tuoksuja, jotka sekoittuivat eläinten lantaan ja moneen muuhun hajuun.

"Minne matka?" Vartija kysyi yrmeästi.

Alejandro aikoi vastata, kun...





Alejandro aikoi vastata, kun heidän yläpuoleltaan muurien yli lensi suunnaton jättiläismäinen kotka, joka kiinnitti kaikkien huomion. Kotka oli yliluonnollisen suuri, kuin jokin taruolento, jättimäisine siipineen, terävine kynsineen ja koukkunokkineen. Lintu näytti kotkalta, mutta sen väritys oli jotain sangen erikoista. Sen mustien kiiltävien höyhenten seassa näytti olevan ripaus metsänvihreää sävyä ja auringon kultaisista säteistä karannutta keltaista kimmellystä. Linnun päälaki oli verenpunainen ja sen silmät kuin yön musta taivas.

Kotka kaarsi hitaasti ja tehden leveillä siivillään kierroksen vartioiden yllä kuin ärsyttääkseen heitä, jonka jälkeen se suhahti Rihannonin markkinavilinän keskelle kantaen selässään tummaa miehen hahmoista varjoa. Vartijat hermostuivat suunnattomasti nähdessään kotkan ratsastajineen ja ryntäsivät suin päin etsimään noita tunkeilijoita raivo silmistä hohtaen. He olivat selvästikin törmänneet lintuun aiemminkin, eivätkä halunneet päästää sitä muurien sisäpuolelle.

"Mitä ihmettä..?" Kassandra henkäisi.

"Oliko se Hokioi" Alejandro kysyi ja katsoi Malakusta ihmeissään.

"Kyllä, se oli Hokioi. Taivaallinen peto, joka ei näyttäydy yleensä ihmisille. En tiedä, mitä se tekee täällä, mutta minulla on siitä omat epäilykseni. Tulkaa, meillä ei ole aikaa hukattavana." Malakus totesi ja opasti heidät rauhallisesti, mutta ripeästi pois porttien sisäpuolelle. Heidän onnistui käyttää kotkan aiheuttamaa kaaosta hyväkseen, eikä kukaan tullut pysäyttämään heitä kun he ylittivät puisen sillan, joka johti suoraan markkinoiden vilinään.

Kassandra katseli ihastuneena kojuja, joissa myytiin mitä ihastuttavimpia tavaroita. Kojut olivat täynnä toinen toistaan kauniimpia hopeisia koruja, käsin veistettyjä puuesineitä, upeasti maalattuja pieniä savikiekkoja ja maljakoita, seitinohuesta silkistä tehtyjä huiveja ja asusteita. Tahtomattaan tyttö hidasti vauhtia ja ojensi kätensä koskettaakseen yhtä kauneimmista koskaan näkemistään huiveista. Myyjä huomasi Kassandran ihastuksen ja kurottautui irrottamaan huivin kiinnikkeestään. Nainen työnsi hupun pois Kassandran pään päältä ja pujotti punaisen taitavasti kirjaillun silkkihuivin tytön tummien hiusten ylle kauniiksi laskokseksi. Tyytyväisesti hymyillen myyjä nyökytteli ja ojensi tytölle peilin, jotta tämä voisi katsella peilistä hiuksillaan lepäävää huivia.

"Se sopii sinulle, kaunis Kassandra." Lempeä ääni hänen takanaan totesi ja sai Kassandran säpsähtämään säikähtäneenä. Tyttö käännähti yllättyneenä katsomaan nuorukaista, joka oli täysin tuntematon, mutta kuitenkin tiesi hänen nimensä.

"Kuka sinä olet?" Tyttö henkäisi ja katseli muukalaista epäluuloisena. Tämä näytti kuitenkin hyvin rehelliseltä, eikä suinkaan sellaiselta, jolla olisi pahat aikeet mielessään.

"Olen erään ystäväsi hyvä ystävä." Nuorukainen vastasi hymyillen ja ojensi myyjälle kultaisen kolikon johon oli painettu puolikuun kuva ja kruunupäisen vanhan komean miehen kasvot. Myyjän silmät suurenivat kolikon nähdessään. Raha oli nähtävästi paljon arvokkaampi kuin huivi ja siitä hyvillään myyjä niiasi syvään tuolle tuntemattomalle nuorukaiselle, sujauttaen sitten kolikon nopeasti jonnekin pukunsa kätköihin.

"Se on sinun nyt." Nuorukainen sanoi ja ojensi käsivartensa Kassandralle, juuri kun Malakus ja Alejandro ryntäsivät väkijoukon seasta näkyviin.

"Sinun täytyy olla Mishka, olet aivan veljesi näköinen." Malakus sanoi ja painoi Alejandron miekkaan tarttuneen käden alas, kun he saapuivat Kassandran ja tuntemattoman nuorukaisen luo. Nuorukainen ja nyökkäsi, vilkaisten varovaisesti Alejandroa.

"Kyllä, ja tulen kuninkaani henkilökohtaisesta pyynnöstä." Mishka vastasi hymyillen, mutta nyt hymyyn oli hiipinyt ripaus varovaisuutta. Muutaman kojun päästä heistä kuului kova meteli, joku huusi jotain ja pian heidän jaloissaan juoksentelivat häkistä karanneet kananpojat.

"Tämä ei ole oikea paikka vaihtaa kuulumisia. Kassandra, peitä pääsi." Malakus virkkoi ja katseli kauempana vallitsevaa hälinää. Portin vartijat selvästikin etsivät edelleen mystistä kotkaa ja sen ratsastajaa markkinakojujen keskeltä.

Malakus viittoi heitä seuraamaan ja työntyi sitten läpi väentungoksesta. Alejandro rypisti kulmiaan vielä kerran ja kääntyi sitten seuraamaan Malakusta. Mishka ojensi jälleen kerran käsivartensa Kassandralle, joka tarttui siihen uteliaana. Hänestä tuntui siltä, että tällä nuorella miehellä oli tiedossaan jotain tärkeää, jotain sellaista, mikä hänen tulisi ehdottomasti kuulla. Sen näki tämän sinisissä silmissä hetkittäin vilahtelevasta ymmärtäväisestä pilkkeestä ja tavasta, jolla Mishka oli maininnut heidän yhteisen ystävänsä.

"Kiitos huivista." Kassandra kuiskasi ja hymyili varovaisesti tälle uudelle tuttavuudelleen. Mishka nyökkäsi melkein kunnioittavasti ja totesi, että hänen ystävänsä olisi vain iloinen nähdessään Kassandran uudessa huivissaan. Kassandra kallisti uteliaana päätään kun he lähtivät seuraamaan joukon perimmäisinä Malakusta. Tyttö ihmetteli hiljaa mielessään, mistä kummasta tuo omituinen jännittynyt kutina hänen vatsanpohjaansa oli tullut, aivan kuin hän olisi aavistellut, että pian tapahtuisi jotain hyvin jännittävää.

Malakus johdatti heidät erään savimajan luokse kauas markkinoiden hulinasta. Vilkaistuaan nopeasti ympärilleen, hän vetäisi oviaukkoa peittäneen verhon syrjään ja kehotti heitä pujahtamaan verhon toiselle puolelle mahdollisimman nopeasti.  Maja oli yllättävän tilava, vaikkei siellä ollutkaan mitään ylellisyyksiä. Kassandra riisui helpottuneena viittansa ja pyyhkäisi kosteaa otsaansa ilahtuneena majan viileydestä. Muut tekivät samoin ja Malakus viittoi heitä pienen pöydän ääreen istumaan.

Malakus kattoi pöytään saviastiat ja ruukullisen vettä. Tuo lempeäkasvoinen mies hymyili matkalaisille helpottuneena. Itse asiassa hän oli enemmän kuin helpottunut saatuaan kuninkaan tyttären ehjänä Rihannonin muurin suojiin. Hän tunsi, että miltei mahdoton oli toteutunut kaikista synkistä ennustuksista huolimatta. Tästä eteenpäin heidän retkensä kävisi yhä vain haastavammaksi, ja täytyi vain luottaa niihin harvoihin luotettuihin ystäviin, joiden avulla heidän oli tarkoitus saada prinsessa salakuljetettua pois maasta ja toivoa parasta.

Malakus hieraisi huolestuneena kaljua päätään, johon oli tatuoitu eriskummallisia kuvioita. Samoja kuvioita pilkotti myös käsivarsissa oranssin nuhjuisen kaavun alta, kun mies kohotti kaapuaan ylemmäs pestäkseen kasvonsa ja kätensä pienessä savimaljassa, joka oli asetettu oven oikealle puolelle pieneen syvennykseen. Kuviot kiinnittivät Kassandran huomion, mutta hän ei tohtinut kysyä mieheltä mitä nämä mahtoivat merkitä. Jostain syystä tyttö aavisti, etteivät tatuoinnit olleet aivan tavallisia tatuointeja. Mies kuivasi kasvonsa ja kätensä seinällä roikkuvaan pehmeään liinaan ja kääntyi katsomaan sitten Mishkaa.

"Sanoit tulleesi kuninkaasi pyynnöstä. Liittyykö tämä pyyntö itseensä prinssiin?" Malakus tiedusteli, vaikka melkein aavistikin vastauksen ennen kuin sitä edes kysyikään.

"Kyllä Malakus lempeä. Tulen prinssin vuoksi, hän joutuu kulkemaan matkan ratsain, toisin kuin minä, joka löysin teidät verenperintöni tähden. Jouduin tekemään monta retkeä ympäri maata, ennen kuin löysin etsimäni taikuuden avulla ja se sama taikuus johdatti minut tänään tänne." Mishka vastasi.

"Niin minä vähän aavistelinkin. Kuinka veljesi voi, entä isäsi?" Malakus kysyi ja hymyili jollekin vanhalle muistolleen.

"Heillä ei ole mitään hätää, ainakaan vielä. Niin kauan, kuin hyökkäykset Byrmasta eivät ylety kuninkaani valtakunnan rajoille, kaikki on hyvin."

"Mutta, entä missä Tarkan on tällä hetkellä..?" Malakus tiedusteli ja sai nuoren Mishkan kasvoille huolen varjon. Kassandra, joka oli muiden tavoin seurannut uteliaisuudesta kihisten keskustelua, henkäisi tajutessaan, kenestä prinssistä nuo kaksi oikein puhuivat.

"Viimeisimmässä näyssäni näin hänet lähellä aavikon rajaa. Aavikon käärmehenki on hänen oppaanaan, joten niin kauan kun hän pysyy aavikolla, hänellä ei ole hätää."

"Mutta mitä aavikon jälkeen on odotettavissa?"

"Se, mikä siellä odottaa, on syy, minkä vuoksi meidän tulisi pitää kiirettä. Vaikka prinsessa Kassandra on tärkeä, niin on myös prinssi Tarkan. Jos he saavat käsiinsä Tarkanin, he voivat käyttää häntä saadakseen prinsessan."

"Minulla on suunnitelma, jonka avulla voin salakuljettaa Kassandran pois täältä, mutta suunnitelmaan on varmaankin tehtävä muutos, jos asia on niin kuin sanot. Mutta kuinka me ennätämme ikiaavikolle ajoissa, matka on pitkä eikä nopeinkaan hevonen jaksa perille riittävän nopeasti, jos prinssi on jo lähellä rajaa..?"

"Siinä asiassa minä voin auttaa. Vai pitäisikö minun sanoa, että uudet lintuystäväni auttavat." Mishka sanoi leveästi hymyillen. Malakus nosti hermostuneena kätensä ja silitti jälleen tatuoitua päätään ennen kuin vilkaisi muita pöydän ympärillä istuvia.

"Oletko varma, että se onnistuu? Olen kuullut paljon tarinoita Hokioista ja kuulemani mukaan ne olennot ovat vaarallisia. Onko taikasi riittävän vahvaa?" Malakus kysyi nuorelta velholta varoittavasti, mutta tämä ei näyttänyt huolestuvan toisen varoituksista lainkaan.

"Luota minuun."

Sen sanottuaan nuori velho nousi pöydästä, kiitti vedestä ja meni ulos majasta. Kimeä vihellys houkutteli esiin jättiläiskotkan, joka laskeutui maahan leveät siivet maata pölyttäen. Kassandra työntyi uteliaana ulos oviaukosta, jonne he kaikki olivat kiiruhtaneet Mishkan perässä. Mishka ojensi kätensä tyttöä kohti ja Kassandra tarttui siihen epäröimättä. Velho lausui hiljaa jotain, josta tyttö ei saanut selvää ja kotka kumartui eteenpäin ottaakseen heidät kyytiinsä. Hämmästyksestä henkäisten tyttö liukui kotkan selkään Mishkan vetämänä ja kuuli kuinka tämä sanoi toisille,

"Nähdään muurien toisella puolella niiden puisten ystävienne luona."

Vartijat huomasivat heidät vasta kun he nousivat torin ylle, mikä sai aikaan jälleen kovaäänisen hälinän. Saviruukkuja kaatuili, joku pudotti kädestään painavan vesimaljan, käärmeen lumooja keskeytti soittonsa hämmentyneenä ja sai siitä hyvästä melkein kobran pureman ja lauma pieniä lapsia taputti käsiään innostuneena kotkan nähdessään. Vartijat virittivät jousensa, mutta kotka oli jo kohonnut kauas korkeuksiin, ennen kuin he edes ennättivät laukaista nuolensa. Jättiläislinnun kohotessa korkeuksiin nuori velho nauroi onnellisena ja kiusoitteli hänestä tiukasti kiinni pitävää tyttöä sanoen,

"Tiesitkö, että sinun aurasi hehkuu valkoista valoa, mutta kun ajattelet Tarkania, se muuttuu punaiseksi? Arvaa millainen sinun aurasi on tällä hetkellä? Se on täynnä sateenkaaren värejä.."

Mishkan hyväntuulinen nauru väreili ilmassa, kun he kiisivät pilvien lomassa ja siihen mennessä kun he kääntyivät takaisin laskeutuakseen alas metsikön kätköihin, myös Kassandra nauroi hänen kanssaan. Tyttö nauroi, koska hän käsitti pelkonsa olevan täysin turhaa. Sateenkaaren värit vaihtuivat jälleen valkoiseksi ja ilo täytti tytön sydämen kun ilma suhisi hänen korvissaan.


Mitä seuraavaksi tapahtuu...?
Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

Mishkan hyväntuulinen nauru väreili ilmassa, kun he kiisivät pilvien lomassa ja siihen mennessä kun he kääntyivät takaisin laskeutuakseen alas metsikön kätköihin, myös Kassandra nauroi hänen kanssaan. Tyttö nauroi, koska hän käsitti pelkonsa olevan täysin turhaa. Sateenkaaren värit vaihtuivat jälleen valkoiseksi ja ilo täytti tytön sydämen, kun ilma suhisi hänen korvissaan.

Matka ei kestänyt kauan ja pian kotka laskeutui pehmeästi lähelle iloisena pulppuilevaa jokea, jonka rannalla hevoset odottivat levollisina. Ne nautiskelivat virkistävästä vedestä ja tuoreesta heinästä, jota rehotti joen rannalla.

"Toivottavasti muut pääsevät kaupungista jäämättä kiinni", Kassandra sanoi, sillä häntä huolettivat vartijat, sillä nuo mustanpuhuvat miehet olivat vaikuttaneet epäystävällisiltä.

"Sitä minäkin toivon ja uskon, että he onnistuvat Malakusin avulla, ei hänkään sentään täysin avuton ole", Mishka sanoi leppoisasti, vaikka oli tietenkin huolissaan, sillä turhaan ei Byrman hallitsijan alaisiakaan sanottu julmiksi ja tunteettomiksi.

Kassandra oli vaiti ja katsoi Mishkaa, joka oli juuri kääntynyt siivekkään ystävänsä puoleen. Hän halusi uskoa, että tämä nuori mies olisi oikeassa, vaikka vaistosi, että tämäkin oli huolissaan, vaikkei sitä ulospäin näyttänytkään.

"Jos he eivät voi käyttää porttia, jää jäljelle vähemmän mukava vaihtoehto, nimittäin kaupungin alla kulkeva viemäriverkosto", Mishka sanoi tyynesti, "olen kerran joutunut sitä käyttämään ja toivon, ettei minun tarvitse tehdä enää koskaan, sillä en ole nähnyt yhtään saastaisempaa paikkaa, kuin viemärit, jos Byrman hallitsijan tyrmiä ei lasketa lukuun, enkä minä sinnekään halua mennä, jos ei ole ihan pakko", hän jatkoi.

"Eh, varsin miellyttävä vaihtoehto", Kassandra totesi, kuitenkaan tarkoittamatta sitä ja kohotti hivenen kulmiaan.

"Erittäin", Mishka, totesi ja hymyili, "mutta Malakus osaa asiansa ja minä toivon, että pitävät kiirettä, sillä kaupunkia partioivat sotilaat lienevät liiakin kiinnostuneita meistä", hän lisäsi.

"En erityisemmin haluaisi kohdata heitä, vaikuttivat aika epämiellyttäviltä, varsinkin se, joka oli portilla vastassa", Kassandra totesi ja värähti muistaessaan mille vartija oli lemunnut, kun tämä oli työntynyt lähemmäksi tulijoita tutkiessaan.

***

Mishkan mentyä Malakus kääntyi Alejandron ja Anakalin puoleen.
"Nyt toivon, ettette kumpikaan ala tekemään tyhmyyksiä, sillä uskokaa pois kun sanon, ettette tosiaan halua joutua näiden sotilaitten kynsiin", hän muistutti ja katsoi poikia tuikeasti.

Kumpikin nyökkäsi ja pian seurue lähti liikkeelle. He noudattivat Malakusin ohjeita ja puikkelehtivat markkinoiden ihmisvilinässä, vältellen tummapukuisia sotilaita, joita tuntui olevan nyt paljon enemmän kuin aiemmin. Mishkan lyhyt vierailu oli ilmeisesti herättänyt hieman liikaakin huomiota, Malakus päätteli ja toivoi, että he eivät jäisi kiinni.

"Mennään tänne", Malakus sanoi ja kääntyi pienelle ahtaalle sivukadulle.
Anakal ja Alejandro seurasivat miestä, joka johdatti heitä pitkin ahdasta kujaa. Kujan seinämillä oli kaikenlaista rojua ja yläpuolella roikkui useita pyykkinaruja, joilla oli iloisenvärisiä vaatteita ja kankaita kuivumassa. Viimein Malakus pysähtyi ja Alejandro huomasi pian pysähdyksen syyn. Kuja päättyi seinään.

"Umpikuja?" Alejandro sanoi kysyvään sävyyn ja kohotti kulmiaan.

"Ei sentään", Malakus sanoi tyynesti ja laskeutui polvilleen kovaksi tallautuneeseen hiekkaiseen maahan.

Alejandro ja Anakal ihmettelivät tovin, mutta näkivät sitten Malakusin nostavan ruostuneen ritilän sivuun.

"Tätä vaihtoehtoa olisin halunnut välttää, mutta koska sotilaita on liikaa, on meidän pakko käyttää viemäriä", Malakus sanoi ja vilkuili ympärilleen.

"Viemäriin! Oletko hullu?" Alejandro älähti.

"Usko huviksesi, en itsekään haluaisi mennä viemäriin, mutta jos pitää valita viemärin ja sotilaiden välillä, niin valitsen viemärin", Malakus tokaisi ja sujahti viemärin mustaan aukkoon, ennen kuin Alejandro ehti väittää vastaan.

"Kai se on sitten pakko" Alejandro nurisi ja vilkuili mustaa aukkoa, josta leijui vähemmän mairittelevia tuoksuja vasten hänen kasvojaan.

"Vauhtia nyt, joku tulee", Anakal sanoi ja vilkuili suuntaan, josta he olivat tulleet.

Alejandro suoristautui ja kääntyi katsomaan samaan suuntaan kuin Anakal. Jos hetkeä aiemmin ei vielä mitään ollut näkynyt, niin nyt näkyi. Kourallinen tumma-asuisia sotilaita lähestyi heitä miekat näkyvillä ja näyttivät siltä, että katkaisevat ensin kaulan ja kysyvät vasta sitten.

"Anakal, ala painua. Minä tulen perässä", Alejandro sanoi ja kuuli, miten joukon johtaja karjui jotain. Epäilemättä pyysi pysähtymään.

"Mitä te vielä kuhnailette sieltä, vauhtia nyt!" Malakus huhuili viemärin pohjalta, sillä hänkin kuuli lähestyvien askelten töminän ja miesten karkeat kiroukset.

Anakal ei aikaillut vaan sujahti mustaan haisevaan aukkoon, niin nopeasti kuin kykeni.

"Alejandro, ala tulla tai saavat sinut kiinni", hän huikkasi kavutessaan alaspäin, muttei saanut vastausta.

Metakka ylhäällä oli kova ja hetken hän oli jo kivuta takaisin ylös, mutta jatkoi pian alaspäin, kun kuuli jonkun tulevan alas.
Hän ajatteli Alejandron tulevan ja pisti vauhtia omaan etenemiseen. Pian hän saavutti pohjan ja perääntyi portailta. Auringon valo ei valaissut alhaalla olevia kosteita käytäviä kunnolla, mutta oli sokaiseva kun katsoi ylöspäin, joten hän ei heti nähnyt, ettei tulija ollutkaan Alejandro.

"Mitä sinä jäit oikein kuhnimaan?" Anakal kysyi, mutta vaikeni huomatessaan, että tulija oli hänelle entuudestaan tuntematon mies, "mitä hemmettiä? Mistä sinä siihen tulit ja minne Alejandro jäi?" hän kysyi hämmentyneenä.
"Älä sinä siitä välitä pentu", mies murahti ja katsoi nuorukaista verenhimoinen ilme silmissään.

***

Kaukana Rihannonista ja autiomaasta sijaitsi synkkä linna, jonka mustat muurit sulautuivat tummaan maisemaan hyvin. Lähellä puhiseva tulivuorikaan, ei tuntunut häiritsevän linnan synkänrauhallista ilmapiiriä.
Tosin, eipä linnan ympäristössä ollutkaan elonmerkkejä, jos ei laskettu lukuun pitkä lonkeroista olentoa, joka asusti pihalla olevassa syvässä kuopassa. Se oli linnan herran lemmikki, jolle hän saattoi heitättää kenet vain, eikä siihen usein kovinkaan kummoista syytä tarvittu.

Nyt tuo mies asteli levottomana edestakaisin kammiossaan. Hän oli raivoissaan, sillä hänen suunnitelmansa ei ollut toiminut ja tyttö oli selvinnyt Rihannoniin asti.

Tämä ei voinut jatkua, vaan jotain oli tehtävä, tai kaikki se minkä hän oli saavuttanut, olisi uhattuna, vaarassa hävitä ikuisiksi ajoiksi.


No niin, jatkakaatten ja kertokaa mitä tulee tapahtumaan, miten käy Alejandrolle?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Mustang

Anakal veti miekkansa tupesta. Ilman taistelua hän ei antautuisi. Vieras mies oli miltei kaksi kertaa hänen kokoisensa ja koulutettu tappamaan. Tämä tulisi olemaan kiperä taistelu. Anakal oli juuri hyökkäämässä, kun hän näki liikettä mustiin pukeutuneen ihmisjätin takaa ja jäi hämmentyneenä paikalleen seisomaan.
"Mitä, menikö pupu pöksyyn?" sotilas virnuili huomatessaan saaliinsa epäröivän. Samassa mies kaatui maahan suorilta jaloilta tajuttomana. Hänen takaansa paljastui Alejandro virnuillen. Hän oli kalauttanut sotilaalta tajun pois valtavalla kivenmurikalla.
"Mikä sinulla oikein kesti?" Anakal kysyi hieman ärsyyntyneenä. "Aloin jo olla huolissani sinusta."
"Minä jäin kiinni", Alejandro totesi tyynesti. "Olisi saattanut käydä hassusti, ellei Mishka olisi palannut kotkansa kanssa ja hätyyttänyt vartijoita pakosalle."
Edempää viemäristä kantautui vaimeat askelet ja nuoret toverukset valpastuivat siinä samassa. Pian he kuitenkin saivat jälleen rentoutua, sillä Malakus olikin vain palannut heitä etsimään. Huoli paistoi miehen kasvoista.
"Oletteko kunnossa?" hän kysyi. "Löysin tien kaupungin ulkopuolelle ja huolestuin, kun ette olleetkaan seuranneet minua. Sitten kuulin metakkaa ja palasin takaisin."
"Kaikki on hyvin nyt", Anakal vastasi. "Lähdetään, muut ovat varmasti jo huolissaan."
"Tämä hajukin alkaa jo hiljalleen tympiä", Alejandro lisäsi nenäänsä nyrpistäen.

***

Kassandra liikehti levottomana edestakaisin. Tuntui, että he olivat odottaneet poikia jo ikuisuuden. Lopulta hän näki taivaalla liitelevän kotkan ja lähti juoksemaan sitä vastaan.
"Mishka!" hän huusi. "Missä pojat oikein viipyvät, näitkö sinä heitä?"
"Alejandro oli aikamoisessa pinteessä, kun saavuin paikalle. Sain hätistettyä sotilaat hänen kimpustaan, mutta Malakusta ja Anakalia en nähnyt ollenkaan. Meidän ei auta, kuin odottaa, on liian vaarallista palata", mies vastasi.
"Emmehän me voi heitä pulaan jättää!" Kassandra huudahti äkillisessä tunteenkuohussa. Kyynelet valuivat hänen poskilleen hänen kykenemättä niitä estämään. Anakal oli ollut hänen elämässään aina ja hurjan matkan aikana hän oli kiintynyt kovasti Alejandroon, veljeensä. Kädet tarttuivat häneen ja vetivät lähelle.
"Älä itke, sisko-kulta. En kestä katsoa sinua tuollaisena", kuiskasi lempeä ääni hänen korvaansa.
Kassandra nosti katseensa ja näki olevansa Alejandron syleilyssä. Hellästi nuorukainen pyyhkäisi kyynelen siskonsa poskelta ja hymyili. Kassandra pälyili ympärilleen ja totesi koko porukan päässeen ehjänä perille.
Helpotuksesta huolimatta heillä ei ollut aikaa jäädä paikoilleen patsastelemaan vaan heidän täytyi jatkaa matkaa pikimmiten. Poikien pako viemärissä oltiin huomattu ja olisi vain ajan kysymys, kun heitä alettaisiin etsiä. Aikaa ei siis ollut hukattavaksi. Mishka vislasi kimeästi ja samassa vuoren yli pyyhkäisi kolme uutta kotkaa. Kassandra kääntyi jättämään puujättiläisille jäähyväiset. Nämä eivät voisi jatkaa matkaa heidän kanssaan. Hän halasi pitkään ensin Naavapartaa ja vielä pitempään Nólêgaladhia.
"Hyvästi sitten. Oli ilo matkata kanssasi, toivottavasti tapaamme vielä", Kassandra sanoi.
"Voi, kyllä me vielä tapaamme. Älkää olko huolissanne hevosista, me varmistamme niiden turvallisen pääsyn kotiin. Menemme tapaamaan isovanhempiasi ja kerromme heille, että olette toitaiseksi hyvissä ruumiin ja sielun voimissa", puujättiläinen vastasi. Sitten hän hymyili salaliittolaisen hymyä ja kuiskasi jotakin Kassandralle niin hiljaa, ettei kukaan muu voinut kuulla tätä. Sitten vanhus suoristautui arvokkaasti ja lähti kulkemaan pois päin.
"Mutta mitä se tarkoittaa?" Kassandra huusi Nólêgaladhin perään.
Vanhus kääntyi hitaasti, luodakseen viimeisen silmäyksen nuoriin matkalaisiin.
"Ymmärrät kyllä sitten, kun on sen aika", hän vastasi arvoituksellisesti.

Tällaista tänään. Toivottavasti miellytti. Tuli kyllä vähän tynkä.
Mustavalkoiseen maailmaan tahdon kuitenkin palata ja huutaa: Vihaan sinua, ihminen.

Nefertiti

#28
"Voi, kyllä me vielä tapaamme. Älkää olko huolissanne hevosista, me varmistamme niiden turvallisen pääsyn kotiin. Menemme tapaamaan isovanhempiasi ja kerromme heille, että olette toistaiseksi hyvissä ruumiin ja sielun voimissa", puujättiläinen vastasi. Sitten hän hymyili salaliittolaisen hymyä ja kuiskasi jotakin Kassandralle niin hiljaa, ettei kukaan muu voinut kuulla tätä. Sitten vanhus suoristautui arvokkaasti ja lähti kulkemaan poispäin.
"Mutta mitä se tarkoittaa?" Kassandra huusi Nólêgaladhin perään.
Vanhus kääntyi hitaasti, luodakseen viimeisen silmäyksen nuoriin matkalaisiin.
"Ymmärrät kyllä sitten, kun on sen aika", hän vastasi arvoituksellisesti.


Kassandra nyökkäsi ja katsoi ääneti puuvanhusta. Tuntui kurjalta erota tuosta ikivanhasta olennosta, joka oli ollut mukana niin pitkän matkan ajan, mutta hän ymmärsi, ettei tämäkään aivan kaikkialle voinut tulla, huolimatta varsin mahtavista voimistaan.

Toisaalta Kassandra ei voinut olla miettimättä, oliko tuon paksun kaarnan alla vielä jotain muutakin, kuin vain ikivanhaa taikaa, sekä suuri ja lämmin sydän. Vain pieni olisi tämä hetki kaarnakaisen elämässä, vaikka se tuntuukin ihmisestä kovin pitkältä, Kassandra ajatteli ja katsoi surumielisesti hymyillen kaarnakaisen seesteistä olemusta.

Viimein hän kääntyi ja nousi suuren kotkan selkään. Kotka käänsi kaunista päätään, kuin varmistaakseen, että sen kallisarvoinen lasti olisi hyvin kyydissä, eikä pääsisi putoamaan alas.

"Mennään", Mishka huikkasi ja kaikki kotkat nousivat siivilleen, kohoten korkeuksiin.

Tuuli tuiversi kaikkien korvissa, eivätkä he edes yrittäneet keskustella, sillä se oli melkoisen mahdotonta kovan tuulen ja välimatkan takia. Nuo mahtavat linnut, kun eivät voineet kovin lähekkäin toisiaan olla.

Kassandra katseli alla levittäytyvää maisemaa. Metsiä, vuoria, laaksoja, vesistöjä oli silmänkantamattomiin ja jossain hyvin kaukana näkyi karun autiomaan reuna. Tuo karu paikka sai Kassandran ajatukset kääntymään Tarkaniin, joka tälläkin hetkellä kulki tuolla karussa kuivassa paikassa. Kuinkahan tämä mahtoi pärjätä, hän ajatteli ja mietti kuinkakohan kauan kestäisi ja mitä vielä ehtisi tapahtua, kunnes he kohtaisivat toisensa viimeinkin todellisuudessa, unien sijasta.

Kassandra halusi koskettaa Tarkania, tuntea tämän, ei vain nähdä kuvajaisena, joka katoaisi, kun hän avaisi silmänsä.

***

Toisaalla Tarkan hätkähti, kuin olisi tuntenut Kassandran ajatukset. Hän nosti katseensa kohti sinistä taivasta ja kaukana siintäviä vuoria ja vihreitä laaksoja. Hetken hän oli näkevinään tummia pisteitä, jotka hipoivat vuorenhuippuja ja katosivat sitten pilviverhon taa. Sielläkö hän on, Tarkan mietti ja käänsi katseensa kuumaan karuun maahan, johon Şah Yılan jätti kiemurtelevan jäljen, ollen itse jonkin verran edellä, mutta kuitenkin eteni sen verran verkkaisesti, että Tarkan pysyisi vauhdissa mukana.

Şah Yılan pystyi liikkumaan halutessaan sellaisilla nopeuksilla, ettei vielä yksikään elävä olento ollut saanut häntä kiinni, jos hän ei sitä itse ollut halunnut.

***

Synkän, luotaantyöntävän linnan suurimmassa salissa, istui hallitsija valtaistuimellaan, synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena, kun hallin ovet avattiin voimalla ja hoikka mies pyyhälsi puolijuoksua sisälle.

Mies harppoi eteenpäin nopein, kärsimättömin askelin, kunnes pysähtyi soveliaan välimatkan päähän valtaistuimesta.

"Herrani", mies aloitti ja vaikeni.
"Mitä nyt Lothar?" valtias kysyi ja katsoi rauhanhäiritsijää kylmästi.
"He pääsivät pakoon, herrani", Lothar sanoi nielaisten ja painoi päänsä nöyränä kumarrukseen. Hän ei edes uskaltanut katsoa herraansa, sillä tämä tuskin oli ilahtunut uutisista.
"Miten tämä on mahdollista?" valtias sanoi ja nousi ylös valtaistuimeltaan, silmät raivosta hehkuen.
"Heillä... heillä oli apua. Se nuori mies, Mi.. Mishka", Lothar änkytti ja perääntyi vaistomaisesti kauemmaksi.
"No, meillä on vielä mahdollisuuksia saada heidät kiinni", valtias sanoi, vaikkei näyttänytkään tyytyväiseltä, "hoida hommasi Lothar, tai sinusta tulee ateria lemmikilleni", hän sihahti ja kääntyi katsomaan miestä, joka näytti kutistuneelta ja pelokkaalta.
"Ky... kyllä herrani, heti herrani", Lothar sanoi änkyttäen ja nousi seisomaan, "tiedän, missä voin yrittää yllätyshyökkäystä", hän lisäsi ja ääneen oli hiipinyt hienoinen itsevarmuus.
"Hyvä", valtias murahti, "mutta muista, että lemmikkini on hyvin nälkäinen", hän muistutti ja katsoi, kun Lothar suuntasi kulkunsa ulos.

Lothar harppoi kiivain askelin ulos hallista, sen läpi ja ulos. Mennessään hakemaan hevostaan, hän vilkaisi pihan kauimmaiseen nurkkaan, jossa näkyi suuri kuoppa. Kuopan reunojen yli kurotteli muutama suuri sinertävä lonkero ja ympäristö oli täynnä puhtaaksi kaluttuja luita.

Hän värähti ajatellessaan sitä, mitä valtias oli sanonut. Oli siis hoidettava homma hyvin tai hän todellakin olisi tuon kuopassa asustavan hirviön seuraava ateria. Oli sanomattakin selvää, ettei mielikuva ollut kovinkaan miellyttävä.
Lothar mietti, että jos vain olisi voimakkaampi, voisi hän tuupata valtiaan itsensä lemmikkinsä ruuaksi ja ottaa tämän paikan, mutta toistaiseksi moiset ajatukset oli syytä pitää ominaan tai voisi käydä huonosti. Valtias tuskin halusi kilpailijoita.

Lothar heilautti itsensä hevosensa selkään ja suuntasi kulkunsa porteille, jossa hänen alaisensa jo odottivat häntä.


No niin, tässä lyhykäinen jatkopätkä, inspiraation tynkää löysin. Jatkakaatten, olkaa niin hyvät. :)
Ihan pientä edittiä. Piti korjata taas pari pikkujuttua ja tulikin muutama rivi tekstiä lisää. Toivonmukaan en sotkenut seuraavan kirjoittajan ajatuksia...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa


Tarkan kiirehti kulkuaan saavuttaakseen Şah Yılanin, joka katosi juuri erään suuren hiekkakumpareen taakse. Kumpare vietti alaspäin loivasti ja kiemurtelevat jäljet laskeutuivat kumpareen alapuolelle karun, kivikkoisen ja miltei kuiviin haihtuneen vesialtaan reunalle, joka jatkui ja jatkui, kauas silmänkantamattomiin, kenties jonnekin aavikon reunamille saakka.

Käärme oli vetänyt itsensä rullalle ja kohotti päätään utuiset silmät salaperäisesti hehkuen. Tarkan laskeutui alas ratsailta ja talutti hevostaan kumpareen juurelle, jättäen pienen välimatkan kivikasojen luona odottavaan käärmeeseen. Jokin käärmeen olemuksessa oli erilaisempaa kuin ennen, oliko se surumielisyyttä vai loukkaantuneisuutta, vai sittenkin välinpitämättömyyttä? Käärmeestä oli vaikea saada selkoa, mitä tämä milloinkin ajatteli.

"He ovat tulossa tänne", Şah Yılan suhisi ja kohotti suurta lituskaista päätään ylväästi kuin kuninkaallinen ja sitähän tämä oli, käärmehenki, ikiaavikon kuningas. Kaksihaarainen kieli livahti ulos suusta ja katosi pian takaisin myrkkyhampaiden väliin, kun tämä tunnusteli ilmaa yläpuolellaan uhkaavan näköisenä.

Tarkan katsoi matkakumppaniaan värähtäen, sillä vaikka hän tiesi, että käärme auttoi häntä, tässä oli jotain mikä sai hänet aika ajoin hieman levottomaksi. Ehkä se oli alkukantainen vaisto pelätä käärmeitä tai aavistus siitä, mihin tämä henkiolento kykenisi halutessaan. Niin tai näin, käärme ei kuitenkaan ollut tehnyt hänelle matkan aikana mitään pahaa, joten ainakin toistaiseksi Tarkan tunsi olevansa turvassa.

Tarkan pudisteli päätään harhailevien ajatustensa vuoksi, keskittyi nyt kuulemaansa hämmentyneenä. Şah Yılan oli juuri sanonut ääneen sen, miltä hänestä oli tuntunut hetkeä aikaisemmin. Se oli outo aavistus, ehkä Kassandra tosiaan oli tulossa hänen luokseen. Käärme suoristi mutkalla olevan ruumiinsa ja jatkoi suhinaansa samalla, kun kiipesi keveännäköisesti kivikasojen päälle kauniit nahkajuomut mustia kiviä vasten auringossa kimallellen.

"Ja, koska he ovat pian täällä... minun tehtäväni alkaa olla pian päätöksessä... ainakin tällä erää... jätä nelijalkainen ystäväsi minun huostaani tämän altaan äärelle, niin minä pidän siitä huolta ja lähetän sen takaisin isäsi luokse.. ja sano... lämpimimmät terveiseni prinsessalle.. näkemiin, vaan ei hyvästi ystäväiseni.."

Sitten käärme loi viimeisen hypnoottisena hehkuvan katseensa Tarkaniin ja sukelsi kivikasojen taakse vesialtaan toiselle puolelle kadoten näkyvistä. Tarkan katsoi hämmentyneenä paikkaa, jossa Şah Yılan oli hetkeä aikaisemmin ollut ja pudisteli päätään ihmeissään. Jostain kauempaa kuului hiljainen suhina, jonka seasta erottuivat sanat, " iyi şanslar". Şitten Sah Yılan oli tiessään ja vain aavikon kuumat pyörteiset henkäykset rikkoivat valituksellaan muuten niin täydellisen hiljaisuuden.

*

Kotka kiisi halki aavikon, laskeutuen vähä vähältä alemmas, aivan kuin se olisi tiennyt määränpään häämöttävän jossain edessä päin. Kassandra siristeli silmiään auringon häikäisevässä paisteessa ja etsi katseellaan hahmoa, jonka hän tunsi ja samalla ei kuitenkaan tuntenut. Jännitys puristui tytön vatsassa tiiviiksi möykyksi, joka kiipesi vatsaa pitkin ylöspäin.

Sitten yllättäen Mishka kääntyi katsomaan hermostunutta Kassandraa leveästi virnistäen ja ohjasi kotkansa jyrkkään alaspäin viettävään liitoon. Kassandra näki siipien välistä kultaisena hehkuvan hiekan ja tumman nuoren miehen hahmon, joka katosi jonnekin linnun pään toiselle puolelle yhtä nopeasti kuin oli esiin ilmestynytkin. Se lyhyt hetki kuitenkin riitti, ja tytön sydän miltei pysähtyi hetkeksi. Kassandra sulki silmänsä kun kotka syöksyi huimaa vauhtia alas maata kohti, ja jos heidän takanaan lentävät ystävät olisivat voineet nähdä tytön auran, he olisivat todistaneet kuinka kotkan selässä istuvan prinsessan ympäriltä kaartuivat jättimäiset sateenkaaren kirjavat väreet, jotka laskeutuivat alaspäin kuninkaallisen ylväästi kuin riikinkukon sulat. Niin peloissaan ja hämmentynyt Kassandra oli.

Tarkan pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja sitoi mietteliäänä hevosensa kiinni vesialtaan vieressä kasvavaan kuivuneeseen oksankarahkaan. Vettä riittäisi hevoselle reilusti, eikä tällä olisi hätäpäivää Şah Yılanin huostassa, mutta mistä hän saattoi tietää tulisiko Kassandra todella ja kuinka tämä löytäisi hänen luokseen?

Samassa suuri tumma varjo lankesi hänen yllensä ja viileä ilmavirta lennätti hienoa hiekkaa ympäriinsä, sotkien Tarkanin tummat hiuksensa sekaisin. Hämmästyneenä prinssi kohotti katseensa kohti taivasta, ja näki suuren kotkan laskeutuvan vähän matkan päähän hänen eteensä aavikolle. Pian kotkaa seurasi toinen, sitten kolmas ja neljäs lajitoveri. Ja kotkat näyttivät kannattelevan selässään pientä joukkoa ihmisiä. Keitä he olivat ja miksi he tulivat juuri tänne?

"Mitä ihmettä..?" Tarkan henkäisi ihmeissään kun  hän tajusi, että ensimmäisenä laskeutuneen kotkan selästä hyppäävän miehen kasvoilla oli hyvin tuttu virne. Yllätyksestään toivuttuaan Tarkan ryntäsi ystävänsä luokse jälleennäkemisen ilo silmissä loistaen ja pian he jo painivat kilpaa pöllyävässä hiekassa. Tarkan nauroi vedet silmissä kun Mishka nosteli mittelön päätyttyä vaatteidensa alle lennellyttä hiekkaa esittäen närkästynyttä.

"Hyvä on, te voititte arvon ylhäisyys, mutta kuka hänen kuninkaallista korkeutta uskaltaisikaan voittaa, vaikka kykenisi? Sitä paitsi, kun voimaa ja nopeutta jaettiin, sinä olit ensimmäisessä jonossa, etuilit suorastaan törkeästi, jos sallitte minun sanoa näin rohkeasti. Minulle jäi pelkästään vaatimattomasti äly ja taikuus." Mishka sanoi ja taputteli ystäväänsä selkään naurunsa lomassa.

"Hahaha, ollaanpas sitä ovelia tänään Tilki hyvä. Minä kuitenkin muistan monta mainitsemisen arvoista kertaa, joissa sitä sinun kuuluisaa älykkyyttäsi oli tarvittu. Jos sallitte minun kysyä, niin missä oli se kuuluisa oveluutesi silloin, kun jouduin pelastamaan sinut isäsi valvovien silmien alta, viemällä sinut omaan huoneeseeni piiloon, jossa saatoit nukkua pääsi vesiselväksi? Entä silloin kun jouduin ottamaan puolestasi syyt niskoilleni savimajalla tyttöjä kauppaavan ryökäleen pahoinpitelystä?" Tarkan vastasi ystävänsä sanailuun hyväntuulisen naurun saattelemana ja sai niskaansa ryöpyllisen hiekkaa.

Kassandra, joka oli laskeutunut kotkan selästä vähän Mishkan jälkeen, seisoi nyt hämmentyneenä katselemassa ystävysten temmellystä ja sanailua. Tuo lämmin, naurava mies ei ollut enää unta, vaan elävä hengittävä ihminen. Voi, miten komea hän olikaan. Miehen mustat hiukset kiiltelivät auringonvalossa ja tämän suloisilla kasvoilla oli lämmin hyväntuulinen ilme kun tämä katseli kiusoittelevasti ystäväänsä. Miehellä oli päättäväinen leuka, joka kertoi tahdonvoimasta ja suoraviivainen ylväs olemus, hoikassa, mutta lihaksikkaassa kehossa vihjasi kuninkaallisuudesta. Miehen tapa liikkua notkeasti ystävänsä kanssa kisaillessaan sai pienen tukahtuneen huokauksen purkaantumaan tytön huulilta. Kuinka kukaan koskaan voisi olla rakastamatta tuota miestä?

Tarkanin pelkkä nauru sai Kassandran posket punaisiksi ja äkkiä tytölle tuli käsittämätön epävarmuuden ja ujouden puuska. Mitähän hän mahtaakaan ajatella minusta, entä jos hän ei olekaan nähnyt samaa unta kuin minä? Mitä, jos olenkin kuvitellut kaiken? Mitä, jos hän ei pidäkään minusta?

Kassandra painoi kuumottavat kasvonsa alaspäin ja veti tärisevät kätensä selän taakse piiloon, toivoen, ettei kukaan huomaisi niitä tai hänen punaisia kasvojaan. Ja juuri sillä hetkellä Tarkan siirsi katseensa Mishkan ylitse, huomaten Kassandran hennon olemuksen maahan asettuneen kotkan vierellä.

"Kassandra" Tarkan henkäisi ja miehen vihreät silmät tummuivat liikutuksesta. Kaunis nuori nainen, hänen uniensa kangastus seisoi vain muutaman harppauksen päässä hänestä katse alas maahan luotuna. Tämän paksut mustat hiukset valuivat vyötärölle kauniisti ja punainen kirjailtu huivi laskeutui niitä mukaillen olkapäille ja selkää pitkin, kätkien samalla myös osan naisen alaspäin luoduista kasvoista. Kaunismuotoiset kasvot olivat ylväät ja siropiirteiset, nenä suora ja aavistuksen pisamainen. Naisen huulet kaartuivat surumieliseen hymyyn ja ne värähtelivät kevyesti. Tarkan ei kyennyt irrottamaan katsettaan Kassandrasta, ei kyennyt eikä uskaltanut, sillä jokin hänen sisällään pelkäsi tytön katoavan kuin unen harhaisen näyn, jos hän erehtyisi kääntämään katseensa tästä pois hetkeksikään.

Katse tiukasti Kassandraan liimautuneena, prinssi harppoi tämän luo ja vain vaivoin, hän kykeni hillitsemään haluaan sulkea tämä syliinsä lupaa kysymättä. Kassandra kohotti pelokkaan katseensa ja katsoi nyt edessään seisovaa prinssiään silmät suurina ja kosteina. Tarkan tunnistaa minut, hän on nähnyt samaa unta kanssani. Me todellakin puhuimme unessa toisillemme. Minä en pelkästään kuvitellut tätä kaikkea, tämä on totta.

Tyttö nyyhkäisi ja sitten ilon kyyneleet jo putoilivat poskipäille suurina ja lämpiminä. Tarkan ojensi pitkät hellät sormensa ja kosketti sormenpäillään tytön kyyneleistä poskea. Kassandra henkäisi ja pieni väreilevä hymy kohosi tämän suupieliin. Tarkan oli todellakin siinä, kosketti häntä ja hymyili hänelle. Millään muulla ei ollut enää mitään väliä, niin kauan kuin tämä oli hänen luonaan ja piti hänestä kiinni.

Tarkan katseli ihastuneena Kassandraa. Ja aivan kuin tämä olisi lukenut tytön ajatukset, hän katsoi tyttöä silmiin ja kuiskasi päättäväisesti, "Tästä lähtien me pysymme aina yhdessä. Olen mukanasi minne ikinä menetkin ja pidän sinusta huolta. Seuraan sinua vaikka maailman ääriin, jos minun täytyy tehdä niin. Sinä olet minun kohtaloni."

Sitten prinssi kumartui suutelemaan hellästi ensin tytön kosteaa poskea ja antoi sitten suunsa vaeltaa tämän poskelta pehmeille suolaisten kyyneleiden kostuttamille huulille. Koko ympäröivä maailma katosi heidän ympäriltään, eikä millään muulla ollut enää mitään väliä. Tarkan veti Kassandran syliinsä ja he lepäsivät toisiaan vasten kuin pienet lapset, jotka olivat juuri löytäneet tiensä takaisin kotiin.

Kaikki mukana olleet olivat laskeutuneet kotkiensa selästä todistamaan Tarkanin ja Kassandran herkkää kohtaamista. Alejandro, joka oli tunnettu tahdikkuudettomuudestaan, rykäisi niin äänekkäästi kuin kykeni ja tokaisi hieman huvittuneella äänellä,

"Niin herttaista kuin tuo teidän puuhailunne onkin, niin meidän pitäisi kyllä lähteä täältä pois hyvän sään aikaan." Sanojaan painottaakseen nuorukainen osoitti kädellään iltapäivän puolelle kallistuvaa aurinkoa, joka paljasti, ettei auringonlaskuun ollut enää aikaa kuin pari tuntia.

Kassandra irrotti katseensa vastahakoisesti Tarkanista, nyrpisti nenäänsä veljensä kiusoittelulle ja otti käsiinsä kasan hiekkaa, jonka sitten heitti tätä kohtaan.

"Senkin pönttö. Vai herttaista puuhailua... tästä saat kiusanhenki!"

Alejandro pärskähti nauramaan ja sai siitä hyvästä toisenkin kasan hiekkaa niskaansa.

"Tuota sinä kyllä pian kadut.."

Alejandro tokaisi ja kumartui ottamaan kourallisen hiekkaa, jonka seurauksena Kassandra pinkaisi pakoon hysteerisesti nauraen nuori prinssi Ferres kintereillään. Kesti kotvan aikaa, ennen kuin seurue oli kykenevä keskustelemaan järkevästi siitä, mitä heidän pitäisi tehdä seuraavaksi. Kun hiekkainen naurava sisaruspari saatiin viimein rauhoittumaan, he kaikki istuivat hiekalle vierekkäin kuuntelemaan Malakusta, jolla tuntui olevan jonkinlainen suunnitelma Kassandran ja tämän läheistensä suojelemiseksi.



Suomennos:
Tilki on turkkia ja tarkoittaa kettua tai kelmiä.
Myös iyi şanslar on turkkia ja tarkoittaa hyvän onnen toivotusta.


Jatkakaatten :)))

Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"