Kassandra ja Prinssi Puolikuu

[Nuubialainen Prinsessa]

Muistin tänään päivällä yhden täällä syntyneen jatkiksen nimeltä Karhu ja Enkeli ja mieleni teki ruveta kehittelemään fantasiatarinaa. En ole pitkään aikaan saanut itseäni kirjoittamaan juurikaan mitään, mutta viime päivinä on ollut pientä kirjoituskimmarin poikasta. Tänä yönä se sitten heräsi eloon, uusi tarina. Saa nähdä jaksaako tämä kipinä pysyä miten pitkään ja jaksanko sitä jatkaa milloin seuraavan kerran, mutta toivon parasta, sillä haluaisin tosiaan nähdä miten tarina etenee...

Ja tarinaa saa siis jatkaa, ken haluaa. Antaa mielikuvituksen ottaa siivet ja tehdä tarinasta sellainen kuin siitä tulee. Tarinassa saa olla ihan mitä tahansa, vaikka tultasyökseviä lohikäärmeitä :))

[Nuubialainen Prinsessa]

                                        


                                                                   Kassandra ja prinssi puolikuu


Kaukaisessa Razorien maassa, lähellä Byrman rajaa virtasi vuolaana hedelmällinen elämän joki, Amorian. Juuri siellä, lähellä Rihannon kylää, temppelin pyhimmät papit kertovat tarinaa, joka syntyi tuhansia vuosia ennen paikallisen ajanlaskun alkua. Tarinan mukaan kauneuden Jumalatar Helena synnytti sotapäällikölle identtiset kaksoset Amorian ja Haadeksen, jotka olivat toistensa vastakohdat. 

Tarina kertoo lasten olleen niin kauniita, että heitä katsoessaan ei voinut olla vuodattamatta liikutuksen kyyneleitä. Mutta niinkin suurelle täydellisyydelle oli tasapainottava voima ja se tasapainottava voima löytyi Helenan täydellisten lemmikkiensä luonteista. Sillä siinä missä Amorian sai voimansa rakkaudesta ja suorastaan säteili iloa ja voimaa ympärilleen, Haades oli synkkä ja pahuuteen taipuvainen. Haadeksen pimeä puoli tasapainotti heidän ulkoisen kauneutensa, se oli luonnon määräämä särö, muuten niin täydellisessä jumaluudessa.

Kerrotaan, että kaunis Helena antoi lapsensa kasvatettavaksi Rihannonin kylän asukkaille, haluten sillä tavoin lastensa oppivan ymmärtämään ja kunnioittamaan ihmisyyttä. Hän toivoi, että kaksosten täydellisyys hioutuisi vuosien mittaan myös luonteiden sopuisaksi harmoniaksi, josta hän äitinä saisi olla ylpeä.

Helenan hyvä toive meni kuitenkin hukkaan, sillä Haades ei sopeutunut kasvattiperheensä elämään kyläläisten yrityksistä huolimatta. Hänen luontainen taipumuksensa vahingoittaa ympäristöään aiheutti sen, että hänet siirrettiin perheestä toiseen onnettomuuksien seurauksena. Tulipaloja, eläinten rääkkäystä, salaperäisiä kätkytkuolemia ja kaikenlaista outoa ja ikävää tapahtui pienen vaaleahiuksisen pojan ympärillä. Ja pian sana kiiri kylässä, eikä kukaan halunnut pikku Haadesta kotinsa suojiin, sillä jokainen pelkäsi tämän tuovan mukanaan onnettomuuksia, riitoja, satojen pilaantumista ja paljon muuta pahaa tullessaan.

Amorian sitä vastoin kasvoi onnellisena ja rakastettuna tyttärenä suuren lapsiperheen seassa. Hän oppi rakastamaan ihmisperheensä lapsia sisaruksinaan ja kunnioittamaan kasvattivanhempiaan kuin olisi ollut yksi heidän omista lapsistaan. Tämän vuoksi Helena jätti Amorian ihmisten keskuuteen, mutta haki Haadeksen pois nähdessään tämän tuovan pelkkää onnettomuutta ja murhetta sekä itselleen, että kylän asukkaille.

Ja niin jumallapsen nimen veroisesti, lämmin Amorian virtaa halki Razorin ja Byrman aavikoituvien tasankojen, villimetsien ja salaperäisten temppeleiden lomitse lakkaamatta, kuljettaen hedelmällistä maata mukanaan joen penkereille, sen varrella asuvien ihmisten iloksi ja onneksi. Sanotaan, että se joka asuu Amorian varrella, ei tunne nälkää eikä kurjuutta. Lapset uivat sen virrassa, naiset synnyttävät pesten jälkeisensä ja vastasyntyneensä puhtaaksi sen rannoilla, papit siunaavat vastavihittyjä sen pyhällä kirkkaalla vedellä ja kalastajat ruokkivat perheensä ja muut kyläläiset joen syvänteissä elävillä karpeilla ja jokiahvenilla.

Ja niin kuin on lämmin ja täynnä elämää Amoriaan virta, on sen kylkeen aivan Byrman rajalla haarautuvan, vuorilta laskeutuvan Haadeksen petolliset pyörteet ja vaaralliset syvänteet, veret suonista seisauttavan jäistä. Haadeksen virta saa voimansa Akaasiavuoren lumisilta huipuilta, sen kyljistä alas hirmuisella vauhdilla syöksyessään, virraten viileän ja aavikoituneen Byrman itäosien läpi, kuin kauniin Helenan julman rohkea sotapäällikkö Hermes, jonka kerrotaan verinen sotakirves kädessään taistelleen ylväästi kuolemaansa saakka. Niin pyörteilee elämä ja kuolema toisiaan syleillen kahden niin erilaisen joen jatkumatta lakkaavassa virrassa, ollen kosketuksissa kaikkiin niihin, jotka elävät noiden jokien varrella.

Tämä tarina ei kuitenkaan saa alkuaan kauniin Helenan tai hänen lastensa kohtaloista, vaan siitä kuinka juuri tuolla samaisen Amorianin varrella, lähellä Byrman rajaa syntyi kuninkaan tytär, jonka ennustettiin tuhoavan Byrman julma tyrannia kasvettuaan aikuiseksi. Rihannonin pappien langettaman ennustuksen takia, kuningas joutui tekemään vaikean päätöksen ja luopumaan rakkaasta tyttärestään, antaakseen tälle suojatun elämän. Kerrotaan, että kuninkaan tyttärellä on syntymämerkki vasemman kämmenen sisäpuolella, josta hänet voi tunnistaa. Kerrotaan myös, että tuo lapsi voi hyvin ja kasvaa täyttääkseen kohtalonsa, joka hänelle on ennustettu.



                                                    ***



Kassandra istahti kivelle jalkojaan lepuuttamaan. Iltapäivä oli jo pitkällä ja veden kantaminen mummin ja ukin plantaasille oli vienyt tytön voimat täysin. Suuret vesiruukut nojasivat tyhjillään kiven kyljessä molemmin puolin ja tyttö nojasi takanaan varjostavaan puuhun, vetäen samalla jalat koukkuun eteensä. Pitkät tummat ripset siristyivät ruskeiden silmien ympärillä, kun tytön tarkka katse seurasi joen yläpuolella syöksähteleviä pääskysiä. Tytön ajatukset lennähtelivät pääskysten lailla lukemattomissa tarinoissa, joita kuunnellessa tämä oli kasvanut joen varrella ja jollain hassulla tavalla tyttö oli aina uskonut noiden tarinoiden pohjautuvan totuuteen. Jossain täytyi olla jättiläisten maa ja Amorionin kyyneleet antavat varmasti elämä naisen sisälle, jos se oli jumalattaren tahto. Sadut vaativat vain sisukasta uskoa, tullakseen todeksi. Ja jokaisessa totuudessa täytyy olla ripaus taikaa. Taika saa kaiken näyttämään jännemmältä, se tekee vedenhaku reissuistakin seikkailun.

Itse asiassa juuri sen vuoksi Kassandra oli peseytynyt joessa monta vuotta silmät suljettuina hyräillen mummoltansa kuulemaa laulua, ettei vain hänen ajatuksensa eksyisi ajattelemaan pikku vauvoja. Sehän olisi ollut kamalaa, jos pikku tytölle syntyisi oma lapsi. Ja vasta seitsemän vuotiaana hänen serkkunsa Anakal oli tönäissyt hänet päistikkaa jokeen nauraen ja kertonut, ettei Amorionin joki saanut naisia raskaiksi, vaan miehet, joita ilman ei olisi mitään elämää. Kaikkihan sen tiesivät, että naiset olivat syntyneet palvellakseen miehiä, ja että Kassandrankin tulisi sen vuoksi palvella Anakalia, koska tämä oli poika ja Kassandra tyttö.

Kassandra oli noussut joesta tyynen rauhallisesti, näyttänyt kieltään serkulleen ja pinkaissut sitten nopeasti karkuun, huudellen serkulleen hävyttömyyksiä selkänsä taakse. Sinä päivänä oli tullut ainakin todistettua se, että joesta ei voi tulla raskaaksi ja se, ettei Anakal ollut kyennyt saamaan kiinni Kassandraa, vaikka olikin niin kovasti miesten ylemmyydestä tytölle suureen ääneen kerskaillut.

Kassandran sormet vaelsivat vaistomaisesti kämmenelle, ja peukalo siveli hitaasti pientä valkoista, puolikuun muotoista jälkeä kämmenen keskellä. Tyttö teki sitä usein, aina silloin kun hänen ajatuksensa pääsivät karkailemaan, varsinkin silloin, kun olisi pitänyt tehdä töitä. Tytön mietteet havahdutti vastarannalta kohoava pölypilvi ja maata vavisuttavat kavion iskut. Hetkeäkään miettimättä tyttö hyppäsi kiveltä ylös ja loikkasi puun alinta oksaa apunaan käyttäen sen vehreän oksiston suojiin. Sieltä näkymättömistä hän tarkkaili lähestyvää ratsumiesten laumaa.

Hopeisena kiiltävät haarniskat, miekkojen ja seipäiden kärjet ruosteenpunaisina loistaen, armottoman tuntuinen joukko mustilla hevosilla ratsastavia miehiä saapui aivan joen rannalle. Aseiden kärjissä on verta, Kassandra tajusi ja puristi peloissaan puun jykevää runkoa. Tyttö ymmärsi, että jotain oli vialla ja että nyt oli syytä pysyä aloillaan ja tekeytyä hyvin huomaamattomaksi. 

Yksi miehistä laskeutui alas ratsailta ja kumartui kostuttamaan kättänsä joen kirkkaassa vedessä. Hänen hevosensa tanssahteli hermostuneena ohjasten päässä, mutta kun mies karjahti jollain vieraalla kielellä käskyn, eläin rauhoittui silmänräpäyksessä. Tyttö tajusi, että eläin ei rauhoittunut luottamuksesta, vaan koska pelkäsi ja oli oppinut, että pelko piti sen hengissä. Ruskea silmäpari seurasi miehen liikkeitä tämän noustessa takaisin ratsaille ja pisti merkille, että noiden kaikkien sotilaiden silmät olivat pohjattoman mustat ja synkät, täynnä julmuutta. Nämä miehet tappoivat armottomasti, jos niin halusivat. Mutta ketä he etsivät?

Ratsaille noussut mies viittoi kädellään muita seuraamaan ja kannusti ratsuaan ylittämään virran. Mies kierrätti katsettaan joen ympäristössä ja hänen katseensa pysähtyi kahteen ruukkuun kiven juurella. Kassandran sydän meinasi pysähtyä niille sijoilleen, ja hän kykeni hädin tuskin hengittämään kauhultaan. Pieni rukous kohosi tytön huulille, kun alapuolella mies katseli ympärilleen ruukkujen omistajaa etsien. Mies huudahti jotain, pyöräytti taitavasti satulavyöstään tempaisemaansa teräväkärkistä keihästä ja rikkoi sillä toisen Kassandran ruukuista. Miehet hänen takanaan rupesivat nauramaan ja yksi kyynel tipahti pelästyneen tytön poskelle.

Kuului matala murahdus, joka kimposi ruukun särkeneen miehen huulilta ja hetkeä myöhemmin koko sotilaiden armeija kääntyi ja suunnisti kohti kylää kaviot maata tomuttaen. Kesti pitkään, ennen kuin Kassandra uskaltautui alas puusta. Kädet ja jalat vavisten hän kasasi ruukun palaset esiliinansa taskuihin, täytti ehjäksi jääneen ruukun vedellä ja lähti seuraamaan joen vasemmalla puolella sijaitsevan pensaiston taakse kätkeytyvää polkua.



                                                 ***



"Mummii, kotona ollaan taas", Kassandra huudahti kotinsa oviaukolla. Laiha kissa kurkisti varovaisesti oven suusta ja työntyi sitten pyörimään tytön jalkoihin tutun äänen tunnistaessaan. Talo oli omituisen hiljainen ja pahat aavistukset täyttivät Kassadran mielen. Varovaisesti tyttö laski täyden vesiruukkunsa talon kuistille, pudotti ruukunsirpaleet esiliinansa taskuista alas, sipaisi pitkät mustat kiharaiset etuhiuksensa korvan taakse ja astui sisään epätavallisen hiljaiseen taloon.

Kissa seurasi Kassandran perässä, puskien nenällään tytön jalkoja jokaisen pysähtyneen askeleen kohdalla. Viimeisen pysähdyksen jälkeen tyttö oli ruokailutilan edessä ja tuijotti keskelle pöytää jätettyä kääröä. Kassandra tiesi, että jokin on pahasti pielessä, sillä mummo ei jättäisi koskaan taloa ja eläimiä yksin, ei koskaan. Epävarmoin käsin tyttö avasi käärön ja aavisteli, että mummon katoaminen liittyi jollain lailla niihin rannalla näkemiinsä miehiin. Vapisevin sormin hän seurasi mummon tuttua ja rakasta käsialaa, joka oli koristeellisin koukeroin käärön sisään raapusteltu.

Viesti paljasti Kassandran aavistukset oikeiksi. Mummo pyysi Kassandraa ottamaan valmiiksi pakatun säkin ovensuusta, satuloimaan Siriuksen tallista ja pakenemaan heti välittömästi taakseen katsomatta kohti pohjoista. Idästä, Byrman aavikoilta saapui pahoja miehiä, joiden tehtävänä oli tappaa kaikki tietyn ikäiset nuoret tytöt ja jos he näkisivät Kassandran, he tappaisivat tytön silmääkään räpäyttämättä saadessaan tämän kiinni. Sen tähden mummo rukoili viestissään Kassandraa poimimaan säkkiin piilotetun kartan, kulkemaan karttaan piirrettyä reittiä ja kätkemään kasvonsa vastaantulijoilta.

"Pakene henkesi kaupalla jokaista, joka sinua puhuttelee. Ratsasta öisin ja lepää kätköissä päivisin. Pakene Rihannohiin saakka ja etsi siellä käsiisi joen rannasta Malakus-lempeä. Hänellä on kiiltäväksi ajeltu pää, ruskea hamaam-viitta ja maailman lempeimmät silmät. Kun hän näkee sinut, hän tietää miksi olet tullut hänen luokseen. Luota minuun, et ole turvassa, ellet pääse hänen luokseen. Olkoon rakkautemme aina lähelläsi, Miriam"

Kassandra kohotti jaloissaan pyörivän kissan syliinsä ja suuteli sen pieniä kasvoja kyyneliään nieleskellen. "Hei sitten beebee, minun täytyy lähteä", Kassandra nyyhkäsi ja laski kissan pois sylistään. Sitten hänen silmänsä osuivat oven vieressä naruilla köytettyyn säkkiin, jonka hän nosti käsivarsilleen. Säkkiä kannatellen hän heitti viimeisen silmäyksen lapsuudenkotiinsa ja astui ulos ovesta. Tallissa odotti Sirius, jonka tyttö satuloi mummonsa neuvoja noudattaen. Säkistä löytyi kartta ja kevyt viitta, jonka hän nosti ylleen ja suojasi sillä päänsä ja osittain kasvonsa.

Jostain kaukaa joen alajuoksulta kuului ihmisten kauhistuneita huutoja, Kassandra nousi hevosensa selkään ja kannusti sen liikkeelle sydän pelosta sykkien. Rannalle ei kannattaisi lähteä, sillä avoin maasto paljasti liikkujan. Tytöllä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata polkua villimetsän uumeniin niin pitkälle, kuin polkua riitti ja kulkea sitten loppumatka metsän poikki kylän rajojen ulkopuolelle saakka Siriusta taluttaen.

Jokainen metsästä kuuluva risahdus, linnun pyrähdys tai selittämätön tömähdys, saivat Kassandran säpsähtämään peloissaan. Tyttö vilkuili taakseen tuon tuosta, mutta ihmeellistä kyllä, Siriukseen ei hänen hermostuneisuus tuntunut tarttuvan. Kassandra tiesi, että jos hän selviäisi villimetsän toiseen päähän, hän voisi jäädä sen reunalle odottamaan pimeän tuloa. Vasta pimeän turvin hän voisi siirtyä joelle ja kadottaa mahdollisten seuraajien varalta jäljet jokea vastavirtaa pitkin kulkien.

Sitä ennen hänen olisi kuitenkin varmistettava, ettei kukaan pääsisi yllättämään. Hänen täytyisi löytää sopiva piilo, jossa hän voisi odottaa auringonlaskua, ilman vaaraa tulla yllätetyksi. Tyttö siristi silmiään ja yritti muistella sitä kertaa kun ukki oli vienyt hänet ja Anakalin villimetsän laidalle yöretkelle. Mitä ukki sanoikaan muratista ja puunuolista..?



                                         ***

[Nefertiti]

No niin päätin sitten jatkaa ja heti minä sinne yhden otuksen keksin tai no ei se varsinaisesti ole ideani, mutta tuli mieleeni, että voisihan sitä enttejä olla muuallakin kuin Keskimaassa. :D
Mutta sen enemmittä höpinöittä tarinan pätkäseen. Jotain idean tapaista olikin, mutta sitten toisaalta ei ajatus oikein tahtonut kulkea. Toivottavasti pätkä miellyttää sua. :)


                                                                            ****


Sitä ennen hänen olisi kuitenkin varmistettava, ettei kukaan pääsisi yllättämään. Hänen täytyisi löytää sopiva piilo, jossa hän voisi odottaa auringonlaskua, ilman vaaraa tulla yllätetyksi. Tyttö siristi silmiään ja yritti muistella sitä kertaa kun ukki oli vienyt hänet ja Anakalin villimetsän laidalle yöretkelle. Mitä ukki sanoikaan muratista ja puunuolista?

Hän mietti ja yritti muistella, mutta mieleen nousi vain hajanaisia muistikuvia. No ehkäpä se tulisi myöhemmin mieleen, mutta sitä ennen voisi itsekin kehittää jotain takaa-ajajien varalle. Se tosin oli varmaa, että tulta hän ei voisi sytyttää, sillä se näkyisi yön pimeydessä mailien päähän ja paljastaisi hänen olinpaikkansa.
Kassandra ratsasti eteenpäin maisemien pysyessä pitkään muuttumattomana. Kaikkialle minne hän vain katsoikin oli tiheää metsää silmänkantamattomiin. Hän tiesi, ettei tieltä kannattanut poiketa, sillä silloin hän eksyisi metsään, jonne niin moni ennen häntä oli eksynyt ja kadonnut jäljettömiin.

Kassandra muisti hyvin, miten ukki ja mummi olivat varoitelleet häntä metsästä ja miten Anakal oli kertonut kauheita juttuja metsän uumenissa asustavista hirvittävistä olennoista ja pedoista.
Kassandra muisti miten oli nähnyt painajaisia puista, kun Anakal oli kertoillut hänelle siitä, miten villimetsässä puutkin osasivat puhua ja kävellä. Hän ei ihan luottanut serkkunsa puheisiin, etenkin kun tämä oli saanut korvilleen, siksi että oli pelotellut häntä.

Mutta hän uskoi kyllä, kun ukki oli sanonut, ettei villimetsässä voinut aina luottaa omiin silmiinsä ja että metsässä saattoi ollakin henkiä ja ties mitä olentoja, jotka halusivat houkuttaa matkustavaiset ansoihinsa.
Tämä ei saanut Kassandran oloa ainakaan paremmaksi, vaan sai hänet kannustamaan hevosen nopeampaan vauhtiin, sillä hän ei halunnut olla metsässä yhtään pidempään kuin oli pakko.

Maisemat alkoivat hiljalleen muuttua ja metsikkö harventua. Maasto alkoi hivenen kohota ja muuttua kallioisemmaksi. Samanaikaisesti päivä alkoi hiljalleen hämärtyä ja kääntyä illaksi. Kassandra hidasti vauhdin käynniksi ja seuraili kalliosta maastoa, kunnes tuli korkean kallion kohdalle.

Kallion läheisyydessä kasvoi tiheänä metsikkönä korkeita puita, jotka näyttivät ikivanhoilta. Metsikön takana kohosi kallioseinämä, jossa kasvoi paksu kerros sammalta ja roikkui saniaisia suurina ryppäinä. Kassandra muisti paikan, sillä hän oli siellä kerran yöpynyt ukin kanssa. Sinne hän nyt suuntasi, sillä tiesi, että puut ja pensaat antaisivat hyvän näkösuojan, jossa jopa Sirius pysyisi näkymättömissä mahdollisilta takaa-ajajilta. Hän laskeutui hevosen selästä ja talutti sen mukanaan pieneen metsikköön, aivan lähelle kalliota, varmistaen ettei se näkynyt tielle. Tämän jälkeen hän antoi Siriukselle muutaman omenan ja tuoretta vettä, sillä muuta eläin ei kaivannut, kun puita ympäröivä maa oli vihreän ruohon peitossa.

Kassandra katseli hetken kalliota, kunnes suuntasi kohti seinämän sitä osaa, joka teki ikään kuin mutkan ja jonka päällä roikkui erityisen paljon saniaisia. Hän nosti saniaiset sivuun ja pujahti sen takana olevaan luolaan.
Vaikka hän tiesikin paikan olevan suojainen, ei hän uskaltanut sytyttää tulta. Onneksi sentään oli kesä, niin ei yöstäkään tulisi niin kylmä, hän ajatteli syödessään vähän leipää, jota mummo oli laittanut hänelle evääksi.
Viimein hän veti viittansa tiukasti ympärilleen ja yritti nukkua, vaikka makuualusta olikin varsin epämukava ja luola viileän kostea.

Yö sujui rauhallisesti ja Kassandra heräsi paljon ennen aamunkoittoa, mikä johtui suurilta osin epämukavasta nukkumapaikasta, kuin myös pelosta, että joku takaa-ajajista löytäisi hänet. Kassandra söi niukan aamiaisen, säästääkseen mummon antamia eväitä, sillä arveli, että matkasta saattoi tulla vielä hyvin pitkä, ennen kuin hän pääsisi Rihannohiin ja sielläkin oli etsittävä käsiinsä tuo mies, josta mummo oli kertonut. Malakus-lempeä.

Toivottavasti mies olisi nimensä veroinen, Kassandra ajatteli noustessaan Siriuksen selkään. Hän suuntasi kulkunsa kalliosta maastoa seuraillen, kohti jokea ja pysytellen samalla mahdollisimman näkymättömissä. Sillä nyt kun metsä oli harventunut, ei hänellä ollut juurikaan muuta näkösuojaa, kuin sammaleiden peittämät suuret kivenlohkareet, pensaat ja kalliot, joiden välissä kasvoi kitukasvuisia puita.

Kulku oli hankalaa, mutta pian joenmutka tuli näkyviin ja sen myötä, joen rannalla kasvavat puut, joiden oksat kurottelivat kohti virtaavaa vettä, joka kimmelsi kristallin kirkkaana, auringonvalon leikitellessä sen laineilla. Kassandra pysähtyi hetkeksi joen rannalle ja antoi Siriuksen juoda, sillä matka siihen mutkaan oli ollut pitkä ja onnekseen he eivät olleet nähneet vielä ketään.

Juuri kun Kassandra oli aikeissa jatkaa matkaansa...

Jatkahan sinä, mitä seuraavaksi mahtaakaan tapahtua....

[Nuubialainen Prinsessa]

Kulku oli hankalaa, mutta pian joenmutka tuli näkyviin ja sen myötä, joen rannalla kasvavat puut, joiden oksat kurottelivat kohti virtaavaa vettä, joka kimmelsi kristallin kirkkaana, auringonvalon leikitellessä sen laineilla. Kassandra pysähtyi hetkeksi joen rannalle ja antoi Siriuksen juoda, sillä matka siihen mutkaan oli ollut pitkä ja onnekseen he eivät olleet nähneet vielä ketään.



Juuri kun Kassandra oli aikeissa jatkaa matkaansa, vahvat kädet tarttuivat tyttöä vyötäisiltä ja silmänräpäystä myöhemmin hänet käännettiin ympäri.  Silmät säikähdyksestä ymmyrkäisinä tyttö nosti päätään ja katsoi edessään virnuilevaa nuorta miestä. Tunnistaessaan tämän, Kassandran säikähdys muuttui salamannopeasti ärsyyntyneisyydeksi.

"Anakal, mitä ihmettä sinä teet täällä? Seurasitko sinä minua?" Tyttö tivasi ja katseli edessään virnuilevaa serkkuaan silmät tuikeasti viirullaan. Hän ei pitänyt siitä, että hänet säikytettiin eikä varsinkaan siitä, että säikyttäjä oli Anakal. Nuorukainen hörähti nauramaan Kassandran reaktion nähdessään, mutta muisti sitten miksi mummi oli laittanut hänet tämän perään ja vakavoitui.

"No, se ei ollut vaikeaa, umpisokea jättiläinenkin löytäisi sinut, jos haluaisi. Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit, kun laskeuduit tänne joelle päiväsaikaan? Eikö mummi sanonut nimenomaan, että pitää kulkea yöllä? Oli onnesi, että seuraaja olin vain minä, enkä joku niistä Ran sotureista, jotka ovat lähetetty etsimään kuninkaan tytärtä. Sinä tarvitset selvästi jonkun, joka katsoo sinun perääsi. "

Kassandra valahti kalpeaksi ja vilkuili levottomana ympärilleen. Tyttö ei ollut tullut ajatelleeksi, kuinka näkyvällä paikalla he olivat. Tai oli, mutta ei ollut osannut pelätä sitä, että joku sattuisi heidät näkemään. Huolestuneena hän tarttui Siriuksen ohjaksiin ja talutti sen pois näkyviltä lähimpien pensaiden ja kivenlohkareiden suojiin.

"Etsivätkö he kuninkaan tytärtä? Miksi he häntä etsivät? Anteeksi, en tullut ajatelleeksi, että joku saattaisi nähdä meidät. Meidän täytyi päästä joelle, koska Sirius on kulkenut pitkän matkan ja tarvitsi tauon sekä vettä juodakseen. Minulle ei tullut mieleenkään, että olisimme täällä vaarassa. Täällähän on niin hiljaista, eikä kukaan edes asu villimetsän tällä reunalla."   

Kassandra levitti kätensä, hymyili lepytelläkseen serkkuaan ja jatkoi.

"Tiedän, että saatat pitää minua täysin typeränä kun ratsastan päivällä, mutta mieti nyt – kuka hullu ratsastaisi villimetsän halki yöaikaan? Ukkikin sanoi aina, ettei omiin silmiin kannata luottaa villimetsässä. Joten ajattelin ratsastaa vielä vähän matkaa, melkein seuraavaan kylään saakka valoisan aikana, ja jatkaa siitä sitten matkaa öisin joen virtaa seuraten. Jos joku lähtisi perääni, hän ei löytäisi minua joesta. Joki peittää jälkemme, eikä kukaan voi aavistaa minne katosin, kun saavun Shennain aavikon reunalle."

Anakal puisteli päätään huolestuneena ja katsoi Kassandraa hetken ennen kuin huokaisi. Oli selvää, että tämä tiesi mitä teki, mutta kaikesta huolimatta Kassandra on tyttö ja hyvin hento sellainen, vaikka sisua tällä onkin enemmän kuin kylän muissa tytöissä yhteensä. Vaistomaisesti nuorukainen hieraisi korvanlehteään, joka oli saanut vuosien varrella monta tillikkaa tytön vahvoista ja nopeista sormista.

Nyt oli Kassandran vuoro huvittua, kun tämä huomasi Anakalin sormien nousevan korvanlehdelle hetkiseksi. Serkku saattoi puhua välillä täyttä asiaa, mutta sitten tämä ei voinut mitään itselleen, vaan taantui omaksi ärsyttäväksi itsekseen. No olipa tämä miten ärsyttävä hyvänsä, ehkä olisi kuitenkin hyvä saada matkaseuraa, sillä kaksi silmäparia oli aina parempi kuin yksi, jos vain Anakalin suu pysyisi riittävän hiljaa, ettei tarvitsisi menettää malttia ja käyttää voimakeinoja sen hiljentämiseksi.

"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta, mutta minusta tuntuu silti siltä, ettei sinua voi päästää matkaan yksin. Minä lupasin mummille katsoa sinun perääsi ja sen minä myös teen. "Anakal sanoi, kiersi suurten lohkareiden taakse ja haki sieltä piiloon jättämänsä hevosen. Hän jätti tarkoituksella kertomatta sen, mitä oli saanut kuulla mummoltaan kuninkaan tyttärestä. Oli viisainta olla pelottelematta Kassandraa enempää, sillä tällä oli vielä pitkä matka edessä ja ties mihin vaaroihin he vielä joutuisivat Ran sotilaiden takia.

Kassandra katse pehmeni hetkeksi kun hän näki Anakalin taluttavan toista mummon rakkaimmista silmänteristä, valkoista Tähteä – oria, joka liikkui yhtä nopeasti kuin valkopyrstöinen tähden lento itäisen Razorin taivaalla. Juuri tähdenlentojen takia Tähti oli nimensä saanutkin. Sinä yönä kun tuo valkoinen orivarsa syntyi, satoi taivaalta tähtiä yön mittaan enemmän kuin vuosikausiin yhteensä ja tämä tapahtui juuri Kassandran kymmenvuotissyntymäpäivänä. Tähti oli hänen syntymäpäiväyllätyksensä, ja tyttö oli varma, että Tähdessä oli jotain hyvin erityistä koska tämä syntyi "lentävien tähtien yönä".

Kassandra ojensi kätensä ja supisi hevosen korvaan helliä sanoja. Tyttö oli ollut varma, ettei näkisi laitumelle edellisenä päivänä jäänyttä Tähteä pitkään aikaa ja oli nyt niin iloinen tajutessaan ollessaan väärässä. Ehkä mummi oli tiennyt, että Kassandra kaipasi piristystä ja antoi siksi lemmikkinsä huiman Anakalin huostaan. Sitten tyttö muisti Anakalin seisovan vieressään. Hän suipisti pientä suutaan tuimasti ja nosti leukaansa hivenen itsepäisesti tokaisten,

"Jos aiot tulla mukaan, saat luvan olla hiljaa. Muistakin se."

Anakal nauroi hyväntuulisesti Kassandran tuimalle ilmeelle ja nousi ratsaille tämän tuhahtelusta piittaamatta. Ja pian serkukset jo ravasivat rinnakkain jokipengermän reunaa pienten kallionlohkareiden lomitse ja ilmassa leijaili pieni hyväntuulinen kilpailun henki, joka oli miltei yhtä vanha kuin serkukset itse.

Jonkin matkaa ratsastettuaan Anakal alkoi vilkuilla syrjäsilmällä kauemmas korkealle kallion laelle, jossa heilui yksinäisten pensaiden rivistö tuulessa. Jokin vilahti pensaikon kätköihin juuri kun Anakalin katse tavoitti pensaat. Hän viittoi huolestuneena Kasandralle käsillään kallion laen suuntaan ja ohjasi heidät sitten kauemmas joen toiselle puolelle pensaikkojen kätköihin. Kassandra pysäytti Siriuksen ja katsoi serkkuaan kummissaan. Anakalin ori tanssahteli levottomana paikallaan ja nuorukaisen täytyi tehdä töitä, että tämä rauhoittuisi aloilleen. Hän kumartui silittämään hevosen hikistä kaulaa rauhoittavasti ennen kuin kääntyi Kassandran puoleen.

"Älä nyt säikähdä, mutta minusta tuntuu, että meitä seurataan. Luulen, että se on seurannut meitä jostain villimetsän kaarnikkapuiden seutuvilta saakka, tai siis pikemminkin sinua. Olen ollut näkevinäni vilauksia siitä jo pitemmän aikaa, ennen kuin pysähdyit joelle lepäämään. Ehkä se on jokin utelias hiisi, sihisevä skumppi tai jotain muuta villimetsän köynnösten kätköissä elävää – en edes uskalla arvailla, mitä kaikkea siellä sikiää, mutta se on selvää, että meidän täytyy olla varuillamme yön saapuessa. En halua, että meidät hakataan palasiksi tai keitetään elävältä kesken makeimpien unien."

Kassandra henkäisi hermostuneena ja vilkuili joen toisella puolella sijaitsevia suuria lohkareita. Oli selvää, että seuraaja ei ollut isokokoinen, mutta sitäkin nopeampi. Jos se oli seurannut Siriuksen vauhdissa aina kaukaa villimetsän syvyyksistä saakka, sen täytyi olla kokoisekseen hyvin sitkeä otus.

"Miten ihmeessä se on pysynyt perässä näin kauan ja miksi se ei hyökännyt kimppuuni viime yönä?" Kassandra ihmetteli ja muistaessaan Anakalin kertomat tarinat terävähampaisista pikku Skumpeista, tyttö värähti inhosta.

"Haluaako se syödä meidät?" Tyttö kysyi ääni väristen. Anakal kohautti harteitaan ja vastasi ääntään hiljentäen,

"En osaa sanoa mikä se on ja miksi se ei ole vielä hyökännyt, mutta olen varma, että asia selviää ensi yönä. Etsitään nyt sopiva paikka, missä voimme yöpyä ja viritetään sille ansa."   

"Ellei se ehdi ensin." Anakal lisäsi kiusallaan ja virnisti leveästi kun Kassandran silmät laajenivat pelosta. Tajuttuaan serkkunsa pilailevan tyttö tönäisi tätä kyynärpäillään ja tokaisi,

"Niin justiinsa, ja varo vain, ettet itse jää kiinni omaan ansaasi. Sellaistakin voi sattua..."



                                                                ***



Samaa aikaan eräässä kaukaisessa linnassa nuori mies aukaisi vihreät silmänsä ja nousi ylelliseltä vuoteeltaan haromaan levottomina tummia, hieman kiharaisia hiuksiaan. Mies kuiskasi käheästi "Kassandra" ja hänen äänestään saattoi kuulla syvän huolestuneisuuden sävy. Miehen vihreä katse kurkotti katselemaan kohti läntistä taivasta ja hiljalleen alaspäin kiertävää aurinkoa, joka pilkotti puolikuun muotoisen ikkuna-aukon takaa.

Ovelle kolkutettiin, ja sisään astuva palvelija kumarsi miestä sanoen, "Teidän korkeutenne, isänne haluaa tavata teidät alhaalla." Mies nousi vuoteeltaan ja ojensi mustaan ohueen silkkiin kiedotun vartalonsa ketterästi täyteen pituuteensa. "Hyvä on, sano hänelle, että tulen sinne pian. Minullakin on hänelle asiaa." Mies vastasi poissaolevalla äänellä ja hänen katseensa harhaili takaisin ikkuna-aukkoon, kuin etsien sieltä vastauksia äänettömiin kysymyksiinsä.

Palvelija kumarsi ja sulki oven perässään. Mies ei edes kunnolla huomannut palvelijansa poistumista, vaan puisteli päätään huolestuneena ja kuiskasi,

"Älä pelkää, minä haen sinut turvaan. "



                                                                     ***



Anakal ja Kassandra löysivät sopivan paikan leiriytyä yöksi. Paikka oli suurta kallion jyrkännettä vasten ja maassa kasvavat sammaleet pehmustivat paikkaa sopivasti toimien mattona heidän allaan. Hämärän laskeutuessa Anakal heitteli kuivia risuja heidän ympärilleen ja teroitti puunoksista teräviä keihäitä, joita hän upotti maahan heidän nukkumasijansa ympärille tiheäksi kehäksi. Se, joka saapuisi, aiheuttaisi tullessaan sellaista meteliä, ettei siihen voisi olla heräämättä. Selkä jyrkännettä vasten Anakal nojasi vartiossa ja katseli kuinka hevoset lepäilivät toisiinsa nojaten hieman kauempana suojaisen puun kätköissä. Kassandran tummat pitkät ripset taittuivat lepäämään tämän ruusunpunaisten poskien ylle ja pian tyttö jo nukkui sikeässä unessa aivan Anakalin vieressä sammalten päällä.

Yö eteni ja tähdet syttyivät loistamaan taivaalle kuin pienet hehkuvat timantit. Anakal hieroi väsyneenä silmiään ja yritti pysytellä hereillä, mutta aikansa pinnisteltyään hänen päänsä nuokahti alaspäin eikä aikaakaan kun hän oli jo vajonnut uneen. Kuu laski kalpean valonsa seinämän edessä nukkuvilla matkalaisille, jokin liikahti joen puoleisissa pensaissa ja hevoset nostivat uneliaita päitään hieman kevyen rasahduksen kuullessaan.

Pieni liskomainen olento sipaisi pitkällä kaksihaaraisella kielellään huuliaan, se oli odottanut pitkään ja nyt sen odotus viimein palkittiin. Terävät kynnet painautuivat sammaleeseen kun otus hiipi lähemmäs ja sisiliskomaisen ketterästi se pinkaisi maasta kallion seinämää vasten ja alkoi kiivetä sitä pitkin kohti pahaa-aavistamattomia saaliitaan...

[Nefertiti]

Pieni liskomainen olento sipaisi pitkällä kaksihaaraisella kielellään huuliaan, se oli odottanut pitkään ja nyt sen odotus viimein palkittiin. Terävät kynnet painautuivat sammaleeseen kun otus hiipi lähemmäs ja sisiliskomaisen ketterästi se pinkaisi maasta kallion seinämää vasten ja alkoi kiivetä sitä pitkin kohti pahaa-aavistamattomia saaliitaan.

Se jäi kuitenkin otuksen haaveeksi, sillä jokin suuri ja puunoksamainen keskeytti sen puuhat. Otus ei ehtinyt edes pötkiä pakoon, kun jokin kovasti juurakolta näyttävä laskeutui sen päälle ja ruhjoi hengiltä. Lähes samalla hetkellä Kassandra heräsi ja huomasi aivan kallion reunalla jonkin, joka näytti puulta.

"Mutta eihän tuossa mitään puuta kasvanut", Kassandra mutisi ja hieroi silmiään, miettien näkikö sittenkin unta. Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudelleen, mutta puu oli yhä siinä, missä hän sen oli nähnyt. Kassandra vilkaisi Anakalia ja näki tämän nukkuvan. Hän päätti antaa nuorukaisen jatkaa uniaan, nousi ja alkoi varovaisesti astella kohti puuta, joka näytti siltä kuin olisi ollut vartiossa. Kassandra pysähtyi puun luo ja katseli sitä uteliaana. Sitten aivan äkkiä hän huomasi, että puu tuijotti takaisin.

Sen silmistä näkyi ikä, viisaus ja piilevä voima, jota ei sopinut herättää. Nuo silmät, joissa loisti kaikki metsän vihreät ja ruskeat sävyt, kiehtoivat Kassandraa. Hän ei osannut pelätä tuota olentoa, sillä ymmärsi kyllä, että sillä oli varmasti ollut jo monen monituista tilaisuutta tehdä hänestä selvää, jos olisi niin halunnut. Sydämessään Kassandra tiesi, mikä oli tuo puumainen olento hänen edessään. Se oli varmasti metsän suojelijoita, puun henki, joista isoisä oli monta kertaa kertonut.

Hän muisti, miten isoisä oli kertonut, että tällaiset henget olivat hyvin vanhoja, ne olivat syntyneet samalla hetkellä kuin maa luotiin. Osa niistä turmeltui ja joutui pahoille teille, muiden jatkaessa sitä tehtävää, joka niille oli syntymässä annettu. He vartioivat ja suojelivat metsää ja joskus satunnaisesti ihmisiäkin. Lisäksi oli ihmisiä, joilla oli hyvin läheinen side näihin henkiin. Toisilla hyviin ja toisilla pahoihin.

"Hyvää iltaa tai no, yöhän nyt on", Kassandra sanoi ja tunsi hetken itsensä tyhmäksi ja mietti mitähän Anakalkin sanoisi, kun näkisi hänen juttelevan puulle.
"Hyvää iltaa", puu vastasi kohteliaasti ja katseli yhä uteliaasti Kassandraa, josta oli kuullut paljon ystävältään Malakus-Lempeältä. Nytkin hän oli matkalla, sillä Malakus oli pyytänyt häntä vahtimaan Kassandraa ja tuota nuorukaista, joka oli yhyttänyt tytön joella.
Kassandra ei tiennyt mitä sanoa, sillä harvoinpa puut vastasivat takaisin, kun niille puhui, mutta tämä ei kyllä ollut mikään puu, vaikka se siltä näyttikin.
"Isoisäsi kertoi, että olisit ollut paljon puheliaampi, kuin odotin", henki sanoi huvittuneena.
"Anteeksi", Kassandra sanoi nolostuneena, "minä vain en tiedä kuinka teitä pitäisi puhutella", hän lisäsi kohteliaasti.
"Ah, minä ymmärrän", henki sanoi, "mutta toivoisin, että sanoisit serkullesi, joka juuri heräsi, ettei hän heiluttelisi niin kovin innokkaasti kirvestään. Minä en ole vihollisenne, sillä jos olisin halunnut teidät nitistää, niin olisin voinut tehdä sen jo monta kertaa matkasi aikana", hän jatkoi tyynesti.
Kassandra kääntyi katsomaan ja näki Anakalin, joka asteli lähemmäksi kirves kourassaan. Hän oli havahtunut unestaan ja huomannut, ettei Kassandra ollutkaan omalla paikallaan.
"Anakal, laske kirveesi", Kassandra sanoi käskevään sävyyn.
"Mutta tuohan on Kaarnakainen, puunhenki", Anakal sanoi.
"Niin on, mutta hän on meidän puolellamme", Kassandra huomautti, "hänellä on ollut tilaisuuksia tehdä meille mitä mielii, mutta hän ei ole tehnyt", hän lisäsi.
"No hyvä on, mutta jos hän yrittääkin jotain, minä teen hänestä polttopuita", Anakal napautti ja laski kirveensä alas.
"Anakal" Kassandra huudahti ja pelästyi, että moiset puheet voisivat suututtaa puunhengen.


No niin, miten jatkunee? Tuleeko vielä yllätyksiä ja saadaanko Anakal vakuutettua siltä, että tämä Kaarnakainen on hyvien puolella? :)

[Nuubialainen Prinsessa]

Anakal, laske kirveesi", Kassandra sanoi käskevään sävyyn.
"Mutta tuohan on Kaarnakainen, puunhenki", Anakal sanoi.
"Niin on, mutta hän on meidän puolellamme", Kassandra huomautti, "hänellä on ollut tilaisuuksia tehdä meille mitä mielii, mutta hän ei ole tehnyt", hän lisäsi.
"No hyvä on, mutta jos hän yrittääkin jotain, minä teen hänestä polttopuita", Anakal napautti ja laski kirveensä alas.
"Anakal" Kassandra huudahti ja pelästyi, että moiset puheet voisivat suututtaa puunhengen.


Kaarnakainen ei kuitenkaan suuttunut, vaan alkoi täristä eriskummallisesti ja pian sen paksun kuoren sisältä, vanhan puun ytimestä alkoi kummuta syvää ja matalaa naurua. Kassandra ja Anakal katselivat ihmeissään kuinka koko maa heidän ympärillään tärisi puuvanhuksen naurusta, pensaat tiputtelivat kuivuneita lehtiään ja pikkukivet tipahtelivat kallionjyrkänteen reunaa pitkin alas, hyppien ja rapisten matkallaan.

"Sinussa on sisua poikanen, vaikkakin tyhmänrohkeaa sellaista. Ehkä mummosi teki viisaasti, kun lähetti sinut Kassandran avuksi." Puuvanhus virkkoi kumealla, naurun sekaisella äänellään.

Anakal ei tiennyt miten suhtautua edessään seisovaan puujättiin, mutta Kassandra sen sijaan tirskui ja katseli serkkuaan huvittuneena.  Hänestä tuntui hetki hetkeltä enemmän siltä, että tulisi pitämään puuvanhuksesta kovasti.

"Minusta tuntuu, että me ymmärrämme hyvin toisiamme, kunhan hieman ensin tutustumme." Kassandra virkkoi ja katsoi naurunpilke silmissään puuvanhusta. Pahin hämmennys alkoi väistyä leikinlaskun ansiosta ja tyttö tajusi puuvanhuksen maininneen puhuessaan aiemmin hänen isoisänsä.

"Kuule, mainitsit isoisän. Kuinka tunnetkaan hänet ja miksi tulit luoksemme...?" Kassandra uteli ja puuvanhus alkoi kertoa tarinaa isoisästä, jonka oli tavannut eräänä päivänä vuosikymmeniä sitten villimetsän synkimmissä loukoissa, lähellä mätäneviä suolampia.

Suolampien syvyyksissä uiskenteli mitä iljettävimpiä otuksia ja oli ollut suoranainen ihme, ettei Kassandran isoisä ollut kävellyt suoraan petollisiin suonsilmäkkeisiin mentyään sekaisin hengittämistään suokaasuista, ja päätynyt jonkin sellaisen kammottavan suo-olion ruuaksi, joista olivat syntyneet kaikkein villeimmät tarinat iltanuotioilla. Simeon, Kassandran isoisä oli eksynyt tuona päivänä metsästysretkellään, tai hänet oli tarkemmin sanottuna johdettu harhaan.

Villisika, jota tämä oli metsästänyt, ei ollutkaan hyvin syönyt metsäpossu vaan puolijumala, joka oli päättänyt syödä jahtaajansa. Mässäilyn ja ahneuden jumala rakasti ihmislihaa, eikä ollut voinut vastustaa kiusausta Kassandran isoisän nähdessään. Sen tapana oli ottaa itsellensä jokin eläinhahmo ja houkutella ihmisiä eksyksiin ja syödä heidät sitten suihinsa.

Niinpä jossain vaiheessa ajojahtia Simeonille oli selvinnyt, ettei hänen jahdattava ollutkaan sitä, miltä näytti. Villisiasta oli kasvanut hänen silmiensä edessä jättiläissika, johon eivät tavalliset aseet tehonneet. Kauhuissaan isoisä oli paennut puolijumalaa ja onnekseen löytänyt piilon, jonne tuo jumalkauhistus ei ollut häntä onnistunut jäljittämään. Valitettavasti tämä piilo, syvä maan syvyyksiin johtava luola, oli ollut aivan kalmansuon reunalla ja pysyteltyään tuntikausia piilossa suon myrkyllisiä kaasuja hengitellen, isoisä oli alkanut kärsiä pahoista harhoista.

Siinä tilassa hän oli kohdannut Kaarnakaisen, puunhengen. Henki oli nostanut sekavan isoisän oksistonsa suojiin ja kuljettanut tämän Amorion -joelle virkoamaan. Vasta vuorokautta myöhemmin isoisä oli viimein herännyt, jolloin puunhenki oli näyttäytynyt hänelle. Niin oli syntynyt ystävyys Simeonin ja Kaarnakaisen välille. Ja kerran vuosia sitten Kassandran isoisä oli pelastanut Kaarnakaisen pinteestä, mutta se olikin jo sitten toinen tarina. Aamu valkenisi muutaman tunnin kuluttua, eikä aikaa olisi enää hukattavana. Kaarnakainen tiesi reitin, jonka kautta Kassandra ja Anakal pääsisivät kulkemaan päivän valossa tulematta yllätetyiksi. Sinne oli viisainta kulkea ensin jokea pitkin, ja kun hetki olisi oikea, tie vuorten sisään aukeaisi heille aamu auringon sarastaessa.

Puuvanhus vaikeni odottavasti ja Kassandra katseli sitä mietteliäästi. Tarinaa hetken sulateltuaan, tyttö nyökkäsi ja vilkaisi sitten vierelleen istahtanutta Anakalia, joka jossain vaiheessa oli hänkin lumoutunut tarinasta.

"Ukki siis lähetti sinut meitä suojelemaan. Minä uskon sinua." Tyttö sanoi ja ojentautui koskettamaan puuvanhuksen runkoa. Hän oli hyvin kiitollinen isoisänsä puolesta, sillä tämä oli hänelle yksi maailman tärkeimmistä ihmisistä, ja ajatuskin siitä, että tämä oli joskus ollut lähellä menettää henkensä, sai tytön huolestuneeksi.

"Mutta voimmeko vieläkään luottaa häneen Kassandra?" Anakal kuiskasi puujätin kohottauduttua täyteen pituuteensa heidän edessään kuin sotaan valmistautuva soturi. Se oli ehkä hidas, muttei pitänyt jahkailusta. Tunnit kuluivat ja vihollisen uhka oli jokaisen henkäyksen myötä todellisempi.

"Poika, minulla on tarkka kuulo, vaikka suuri ja kömpelö olenkin. Usko minua kun sanon, teillä ei ole muutakaan mahdollisuutta. Malakus-lempeä lähetti sanan ja hänen viestinsä kuului: "Lähellä Rihannonin kylää, joen alajuoksulla on suuri joukko sotilaita. He ovat leiriytyneet sinne, missä jättimäiset kalliot päättyvät ja joen virta tuo matkalaisia tullessaan." Siitä kohdasta meidän täytyisi tulla Rihannonin kylään, muuta reittiä ei yleisen uskomuksen mukaan ole ja jostain syystä nuo sotilaat osaavat tulijoita siellä odottaa. On syytä epäillä, että yksinäisen tytön matka on kiinnittänyt jo jonkin vakoilevan silmän huomion villimetsän sisällä ja tieto pakenevasta tytöstä kiitänyt aina Rihannoniin saakka. Siksi meidän on mentävä vuorten sisään ja kuljettava hyväntahtoisten maamenninkäisten tietä, siellä olemme turvassa pimeyden joukoilta." Puuvanhuksen sanat järisivät sen runkoa pitkin matalina ja vahvoina, ikiaikaista viisautta huokuen.

"He siis etsivät minua." Kassandran kuiskasi ja hänen silmänsä suurenivat pelosta. Anakal nousi halaamaan tyttöä lohduttavasti ja pudisti päätään lujasti.

"Älä pelkää, kyllä me tästä selvitään." 



                                                            ***



Kuu valaisi suuren puujättiläisen ja kahden ratsukon kulkua, hopeisena välkehtivän joen virratessa hiljalleen heidän jalkojensa alla. Kolmikon matkaa siivitti huoli ja pahat aavistukset, mutta toivo sai heidät jatkamaan matkaansa. Kun aamu auringon ensimmäiset säteet alkoivat välkehtiä jättimäisten vuorijonojen takaa,...



Miten tarina jatkuu..? Jään mielenkiinnolla odottamaan :B

[Nefertiti]

Kuu valaisi suuren puujättiläisen ja kahden ratsukon kulkua, hopeisena välkehtivän joen virratessa hiljalleen heidän jalkojensa alla. Kolmikon matkaa siivitti huoli ja pahat aavistukset, mutta toivo sai heidät jatkamaan matkaansa. Kun aamu auringon ensimmäiset säteet alkoivat välkehtiä jättimäisten vuorijonojen takaa, valaisten kallionseinämää, joka siltä kohdin oli paljon vaaleampi kuin muualta. Tuon vaaleamman kohdan molemmin puolin kasvoi runsaasti kasvillisuutta, lähinnä saniaisia ja köynnöksiä.
"No niin, ihan kohta se tulee näkyviin", Puunhenki sanoi ja tarkasteli seinämää tyynen rauhallisena. Sitten hän mutisi hiljaa jotain kielellä, jota sen enempää Kassandra, kuin Anakalkaan ei tuntenut. Kumpikin tuijotti hämmentyneenä, kun seinämään alkoi piirtyä oven ääriviivat. Ne vahvistuivat hiljalleen ja pian valkeaa seinämää koristi kauniisti koristeltu ovi.
"Muistuttaisin, että vaikka menninkäiset ovatkin ystävällisiä ja vieraanvaraisia, ei heitä kannata suututtaa", puunhenki puhui rauhallisesti ja sen tumma ja syvä ääni, kuulosti miltei lempeältä puun huminalta, " lisäksi, vaikka vuori onkin menninkäisten valtakuntaa, asustaa sen uumenissa muunlaisiakin olentoja. Olentoja, joista edes menninkäiset eivät tiedä ja nuo olennot ovat olleet tuon vuoren syvimmissä ja pimeimmissä paikoissa siitä asti, kun tämä maa ja nämä vuoret on luotu" hän jatkoi.
"Mutta eivätkö menninkäiset ole vähän samantapaisia kuin kääpiöt. Tai siis molemmathan tykkäävät asustaa vuorien sisällä, kaivaa ja kasata aarteita itselleen", Anakal sanoi.
"Onhan niissä vähän samaa, mutta menninkäiset eivät niin paljoa rikkauksista perusta ja ovat anteliaampiakin kuin kääpiöt", puun henki naurahti, "mutta nyt, menkäämme", hän lisäsi ja lausahti jälleen jotain tuolla kummallisella kielellä, jolloin ovi avautui hitaasti ja äänettömästi.

Anakal ja Kassandra katsoivat hämmennyksen vallassa ja miettivät, miten ei niin suuri ovi pitänyt lainkaan ääntä. Siinä oli pakko olla jotain taikaa, menninkäisten taikaa, Kassandra ajatteli.
"En oikein tiedä onko tuo reitti hevosille sopiva", Kassandra sanoi ja epäili tokko hevoset viihtyisivät pimeässä ja maan alla.
"Jätä sinä hevoset minun huolekseni", puunhenki sanoi hyväntahtoisesti ja kääntyi jäykästi hevosten puoleen. Kassandrasta kuulosti, kuin tuuli olisi humistuttanut puun oksia, kun puunhenki puhui jotain hevosille.
Hevoset, jotka vielä hetkeä aiemmin olivat olleet hivenen rauhattomia, olivat nyt tyynen rauhallisia ja astelivat säyseästi kohti pimeää luolaa.
Kassandra, eikä Anakal sanonut mitään. He seurasivat hevosiaan aamuauringon kalpeasta valosta, luolaan, jossa vallitsi ikuinen pimeys.
Kassandran täytyi myöntää, että puun henki liikkui yllättävän äänettömästi, niin isokokoiseksi olennoksi. Ei kuulunut risahdustakaan, kun tämä asteli heidän perässään.
Kun viimeinenkin matkalainen oli astunut sisälle luolaan, ovet painuivat kiinni ääntäkään päästämättä.
"Hmm... täällä on hyvin hiljaista", puun henki mutisi ja katseli ympärilleen, "liian pimeää", se sanoi.
"Mitä nyt?" Kassandra sanoi ja kurtisti kulmiaan.
"En tiedä", puun henki vastasi ja Kassandra näki, miten sen olemus muuttui entistäkin valppaammaksi, "luultavasti ei mitään, mutta ihmetyttää, ettei täällä ole ketään, sillä tämäkin osa vuorenalaista luolastoa pitäisi olla asuttu", hän jatkoi.
"Ei kuulosta hyvältä", Kassandra sanoi.
"No jatketaanko matkaa, vai jäädäänkö tähän seisoskelemaan?" Anakal kysyi kärsimättömänä.
"Kärsivällisyyttä poikaseni, kärsivällisyyttä", puun henki sanoi rauhalliseen tapaansa ja katsoi nuorukaista huvittunut pilkahdus silmissään. Hän näki kyllä, että Anakal oli sitä tyyppiä, joka mieluummin teki jotain, kuin istui paikallaan miettimässä. Hän aavisti, että nuorukainen saattaisi joutua vielä pulaan tulisen luonteensa ja kärsimättömyytensä tähden. Mutta se mistä hän oli silti iloinen, oli se, ettei nuorukaisen sydämessä ollut lainkaan vilppiä tai petollisuutta, vaan rehellisyyttä, uskollisuutta ja niin, rakkautta.
"Kärsivällisyyttä, eiköhän tässä olla jo tarpeeksi oltu kärsivällisiä", Anakal mutisi harmissaan.
"Anakal", Kassandra sihahti ja mulkaisi serkkuaan vähemmän lempeästi. Eihän hän tietenkään tälle koskaan kovin pitkään vihainen voinut olla, mutta voisi tämä silti joskus miettiä, mitä suustaan päästää, Kassandra mietti, "olen pahoillani serkkuni vuoksi, hän osaa joskus olla aika hankala", hän sanoi sitten ja kääntyi puun hengen puoleen.
"Ei se haittaa. Hän oppii vielä" puun henki hymähti ja alkoi astella eteenpäin omaa äänetöntä kulkuaan.
"Tulikin tässä mieleeni, ettet ole vielä kertonut nimeäsi", Kassandra sanoi varovaisesti.
"Olenpa ollut hajamielinen, no tässä onkin ollut muuta ajateltavaa ja minulla on monta nimeä, jotka olen ajan saatossa saanut", puun henki sanoi ystävällisesti, "Kaarnakaiseksi ja puun hengeksi ihmiset minua useimmiten sanovat ja ilkeämieliset nimittelevät muutamalla nimellä, joita en nyt välitä toistaa, mutta sinä voit kutsua minua nimellä Nólëgaladh" hän jatkoi.
"Nólêgaladh", Kassandra sanoi ja piti nimestä, sillä jotenkin hän aavisteli sen kuvaavan puun henkeä oikein hyvin, "minä pidän siitä. Mitä kieltä se on?" Hän kysyi sitten, sillä se ei kuulostanut miltään sellaiselta kieleltä, jota hän olisi koskaan kuullut. Tosin, eipä hän pahemmin ollut asuin paikastaan liikkunut, kuin pisimmillään lähimmän kaupungin torille tai metsään.
"Se on muinaista haltiakieltä, joka alkaa olla katoamassa ja vain harvat osaavat sitä enää", Nólëgaladh kertoi ja Kassandra oli kuulevinaan surullisen kaiun puunhengen äänessä, "nykyisellään myös haltijat alkavat olla kovin vähälukuisia, sillä Byrman julma hallitsija on tuhonnut heidän sukuaan armottomasti ja yhtä kovin käsin on hän käsitellyt metsiäkin ja monta sellaista paikkaa on kadonnut, jotka vielä olivat olemassa muutamia vuosikymmeniä sitten", hän jatkoi.
"Miten joku voi tuhota, jotain niin kaunista?" Kassandra kysyi, sillä ei voinut ymmärtää miksi joku haluaisi kaataa puita huvin vuoksi, tuhota kauniita metsälampia ja aukeita.
"Hän on yksinkertaisesti paha ja sydämensä musta. Lisäksi hän on saanut puolelleen monenmoisia otuksia, jotka mielellään tekevät tihutöitään hänen pyynnöstään", Nólëgaladh murahti.
"Kamalaa", Kassandra sanoi ja kysyi, "tuoko tyranni sitten on perässäni ja miksi, enhän minä ole kuin pahainen tyttö kylältä", hän jatkoi ja oli ymmällään. Hän ei voinut ymmärtää miksi jotakuta selkeästikin ylhäistä, voisi kiinnostaa tavallinen tyttö.
Nólëgaladh oli vaiti, samoin Anakal kuunteli hiljaa, sillä asia oli käynyt kiinnostavaksi ja häntäkin kiinnosti, miksi joku oli kiinnostunut Kassandrasta niin paljon.


No niin, tässäpä olisi pätkänen. Tuli muuten pieni dejavoodoo, tuosta ovesta ja maan alle menemisestä. Nimittäin kuunloisteessa näkyvä idhildiniä oleva portti ja Morian kaivokset. :D
No mutta ainahan noille voi tehdä mukavamman matkan maanalaisissa käytävissä, kuin Sormusten Herrassa sormuksen saattueella oli. :D
Ai niin ja toivottavasti, et pahastu, että annoin puunhengellemme nimen. Voit vaihtaa sen, jos koet että on liian vaikea. Minä puolestani jään odottamaan jatkoa... :)

Meinasin aivan unohtaa, kas tässä lukumusiikkia. Itse ainakin tykkään biisistä ja leffakin oli hyvä. Mut kaikkein parhaiten mieleen jäi toi biisi.
Tässä vielä toinen suhteellisen sopiva biisi ja sori LOTR painoitteisuus, mutta tykkään niistä leffoista ja se musakin on mahtavaa. :)

[Nuubialainen Prinsessa]

"Kamalaa", Kassandra sanoi ja kysyi, "tuoko tyranni sitten on perässäni ja miksi, enhän minä ole kuin pahainen tyttö kylältä", hän jatkoi ja oli ymmällään. Hän ei voinut ymmärtää miksi jotakuta selkeästikin ylhäistä, voisi kiinnostaa tavallinen tyttö.
Nólëgaladh oli vaiti, samoin Anakal kuunteli hiljaa, sillä asia oli käynyt kiinnostavaksi ja häntäkin kiinnosti, miksi joku oli kiinnostunut Kassandrasta niin paljon.



"Niin, tosiaan. Kertoisiko joku minullekin siihen syyn? Miksi ketään kiinnostaisi tuollainen pikkuinen tyttönen?", kuului syvä tumma ääni luolan pimennoista. Tuo sointuva ääni yllätti matkalaiset ja sai heidät kuuntelemaan lumoutuneena pimeydestä nyt esiin työntyvää hahmoa, jonka olemus hehkui voimaa vuoren sysimustasta pimeydestä huolimatta.

Anakal hätkähti, vetäisi Kassandran selkänsä taakse tätä suojellakseen. Useamman metrin päässä heistä seisova hahmo sytytti palamaan kädessään olevan soihdun, joka tunki valonsa pimeyden läpi, sokaisten matkalaisten silmät hetkiseksi kokonaan. Nólëgaladh kumartui lähemmäs ja hahmon pudottaessaan hupun päänsä päältä, puuvanhus henkäisi paheksuvasta hämmästyksestä lehtiään varisuttaen.

"Sinä! Mitä sinä teet täällä? Eikö isäsi pistänytkään sinua kuriin viime kerralla, senkin hunsvotti...?" Puuvanhus puhisi vihaisena ja alkoi ojennella oksiaan salaperäistä muukalaista kohti, aivan kuin olisi halunnut sivaltaa niillä tätä vihapäissään. 

"Hei, otahan iisisti sytyketikku." Muukalainen naurahti ja työnsi eteenpäin kasvojansa kohti kurkottavat oksan latvat pois tieltänsä. Kassandra kurkisteli uteliaana soihtua pitelevää miestä ja tyttö suorastaan täyttyi ääneen esittämättömistä kysymyksistä. Kuka mahtoikaan olla tuo ruskeahiuksinen mies, joka seisoi heidän edessään ryhti ylväästi pystyssä, silmissään ylpeyttäkin vahvempi itsevarmuus ja ripaus leikkimielistä röyhkeyttä? Vaikka mies vaikutti hyvin omapäiseltä, vaikeuksiin itsensä asenteen vuoksi joutuvalta tapaukselta, oli tässä jotain hyvin tuttua ja Kassandra yritti saada päähänsä mitä se mahtoi olla.

"Vai sytyketikku, kyllä minä sinulle vielä sytykkeet näytän. Annan oikein isän kädestä kunhan saan sinut oksieni ulottuville" Nólëgaladh puhisi ja tämän oksat alkoivat jälleen hapuilla muukalaisen suoraselkäistä olemusta.

"Odota Nólëgaladh, minun täytyy tietää.. Kuka sinä olet?" Kassandra kysyi kiinnostuksen ja uteliaisuuden vallassa, astuessaan samalla esiin serkkunsa takaa. Hän ei kyennyt määrittelemään sitä tuttuuden tuntua, jonka tuo muukalainen sai aikaan pelkällä läsnäolollaan. Ketä mies oikein muistutti?

Muukalainen astui lähemmäs, mittaili kiinnostuneena Kassandran suloisia kasvoja ja kauniita kasvojen kehystämiä tummia kiharaisia hiuksia, aivan kuin olisi itsekin tuuminut samaa mielessään tytöstä. Sitten hän nosti päästään sulkahattunsa ja kumarsi kevyesti edessään olevalle tytölle.

"Kuninkaan nuorin poika, Alejandro Ferres palveluksessanne hyvä neito." Muukalainen ilmoitti ja nyökäytti päätään sanojansa vahvistaakseen. Miehen jokainen liikahdus huokui kuninkaallisuutta, eikä Kassandra tarvinnut enempää vakuutteluja tämän syntyperästä.

"Ja kohta hyvin ojennettu kuninkaan poika, jos se on yhtään minusta kiinni" puuvanhus puhisi ja asteli maa vavisten Alejandron eteen. Jostain selittämättömästä syystä Kassandra hypähti puujätin luokse ja painoi kätensä tämän paksua kuorta vasten.

"Anna hänen olla Nólëgaladh. Minusta tuntuu, ettei hän tarkoita mitään pahaa." Tyttö sanoi ja katsoi huvittuneesti virnuilevaa Alejandroa lievän hämmennyksen vallassa. Miksi ihmeessä hän koki tarpeelliseksi puolustaa tuota typerästi virnistelevää nuorukaista, miksei hän antanut puun tehdä sitä, mitä tämä halusi?

Puuvanhus pysähtyi ja näytti harkitsevansa tytön sanoja hetkisen. Sitten tämä kuitenkin nosti nuoren prinssin ylös aivan luolaston pimeää seinää vasten ja puhutteli tätä ääni tunnelia pitkin kumisten.

"Jos aiot kerran meitä häiritä, ole sitten hyödyksi. Ala kertoa, oletko nähnyt täällä vuoren sisällä mitään tai ketään esimerkiksi menninkäisiä lähiaikoina?"  Prinssi kohautti laiskasti olkapäitään ja hymyili ahdingostaan huolimatta.

"Ne ovat niin häiritseviä ja haisevia, ettei niitä voi olla näkemättä." Mies vastasi ja puisteli päätään, aivan kuin inhoaisi pelkkää ajatustakin maamenninkäisistä. Prinssin vastaus sai puuvanhuksen hellittämään hieman otettaan ja sanovan,

"Hyvä on, kerro kaikki mitä olet tämän vuoren sisällä nähnyt viime päivinä".

Prinssi oikoi rypistyneet vaatteensa ja vilkaisi syrjäsilmällä puuvanhusta ennen kuin kertoi näkemästään menninkäisten aavekaupungista, joka sijaitsee vuoren keskiosissa, ja jonka kuuluisi olla asuttu ja täynnä elämää. Anakal katseli valppaana, mutta mietteliäänä prinssiä. Jossain vaiheessa serkun ajatukset harhailivat ja tämän katse viivähti keskittyneen näköiseen Kassandraan. Silmät pysähtyivät tuijottamaan tytön nenää, leukaa, poskipäitä ja – mitä ihmettä, oli ajatus, joka kohosi nuoren miehen päähän kun epäilys heräsi hänen mieleensä.

Anakal kääntyi katsomaan uudestaan prinssiä ja tunsi vatsanpohjassaan kevyen muljahduksen tajutessaan, miksi tämä oli niin kovin tutunoloinen. Yhtäkkiä kaikki oli niin selvää. Hän tajusi, että heidän edessään seisovan miehen kasvot olivat miltei tarkka kopio Kassandran kasvoista. Mutta kuinka se oli mahdollista? Oli selvää, ettei Kassandra ollut tajunnut koko asiaa.

"Saat lähteä mukaamme näyttämään tietä" Puuvanhus jylisi, eikä prinssin auttanut muu kuin nyökätä tälle. Jos hän olisi riittävän mieliksi, puuhenki saattaisi jopa leppyä häneen eikä tämä hyvällä tuurilla paljastaisi kuninkaalle hänen harrastuksiaan villimetsässä.



                                                                ***


Soihtu loi luolan seiniin aavemaisia pitkiä varjoja, jotka kurottelivat kohti kaikki nielevää pimeyttä. Pimeys, se tuntui aivan liian tiheältä ja uhkaavalta, eikä siitä huokuvasta hiljaisuudesta voinut tehdä muuta kuin aavistaa pahinta. Pitkien onkaloiden syvyyksistä kuului kaikenlaista kummallista rapinaa, pienten jalkojen nopeasti pakenevia askeleita ja iljettävää suhinaa, jostain lattioiden reunamilta.

Nuori prinssi johti heidän tietään vuoren syvyyksiin, heti vanavedessään puunhenki, joka mietti, mitä tekisikään tuolle vallattomalle pojalle seikkailun päätyttyä. Heidän perässään astelivat arka Kassandra ja mietteliäs Anakal. Juuri kun he olivat saapuneet luolien risteykseen, kuului heidän takaa korvia vihlova kirkaisu, joka muistutti verenhimoista ja ikävän terävähampaista hiittä...


Miten tarina jatkuupi...

[Nefertiti]

Soihtu loi luolan seiniin aavemaisia pitkiä varjoja, jotka kurottelivat kohti kaikki nielevää pimeyttä. Pimeys, se tuntui aivan liian tiheältä ja uhkaavalta, eikä siitä huokuvasta hiljaisuudesta voinut tehdä muuta kuin aavistaa pahinta. Pitkien onkaloiden syvyyksistä kuului kaikenlaista kummallista rapinaa, pienten jalkojen nopeasti pakenevia askeleita ja iljettävää suhinaa, jostain lattioiden reunamilta.

Nuori prinssi johti heidän tietään vuoren syvyyksiin, heti vanavedessään puunhenki, joka mietti, mitä tekisikään tuolle vallattomalle pojalle seikkailun päätyttyä. Heidän perässään astelivat arka Kassandra ja mietteliäs Anakal.
Juuri kun he olivat saapuneet luolien risteykseen, kuului heidän takaa korvia vihlova kirkaisu, joka muistutti verenhimoista ja ikävän terävähampaista hiittä.
"Mitä tuo oli?" Anakal kysyi valpastuen ja yritti samalla rauhoitella hevosia, jotka olivat silmin nähden hermostuneet kirkaisun kuullessaan.
"Toivon ainakin, ettei sitä mitä epäilen", Nólëgaladh murahti hiljaa.
"Mitä sitten epäilet sen olevan?" Anakal kysyi, sillä päätteli puuvanhuksen reaktiosta, ettei kyseessä ainakaan ollut mikään mukava olento.
"Hiisiä", Alejandro sihahti ja hänen kätensä etsiytyi nopeasti miekan kahvalle.
"Hiisiä?" Anakal kysyi, sillä epäili ensin kuulleensa väärin, "mutta eihän niitä pitänyt olla edes näillä main", hän jatkoi hämmentyneenä.
"Ei tämä ole niiden normaalia asuinaluetta, mutta jokin on ne tänne ajanut ja tullessaan ovat tuhonneet vuoren alkuperäiset isännät", Nólëgaladh sanoi synkkänä, "niistä ei ole minulle kovin suurta vastusta, mutta niiden soihduille en mahda mitään", hän lisäsi liiankin tietoisensa siitä, miten helposti tuli hänet saattaisi tuhota.
"Älä huoli, en anna niiden käyttää sinua sytykkeenä", Alejandro sanoi, eikä malttanut olla kiusoittelematta puuvanhusta.
"Minä en lupaa, etten käytä kovaa kalloasi niiden nuijimiseen", Nólëgaladh murahti ja mulkaisi Alejandroa tuuheiden naavamaisten kulmiensa alta.
"Alejandro, käyttäydy", Kassandra napautti ja katsoi nuorukaista tiukasti, "Nólëgaladh, älä anna Alejandron ärsyttää itseäsi", hän jatkoi kääntäen katseensa puuvanhukseen.
"Hyvä on", kumpikin sanoi ja Kassandra nyökäytti tyytyväisenä päätään.
"Jos nyt keskittyisimme siihen, miten vältämme kohtaamisen hiisien kanssa", Kassandra sanoi. Silti hän epäili, ettei sitä kohtaamista voinut välttää ja ettei se välttämättä tapahtuisi verettömästi.
He kaikki olivat vaiti ja kuulivat, miten nuo rumat kirskahtelevat äänet, huudot ja kiljaisut lähestyivät lähestymistään. Liian nopeasti, itse kukin ajatteli ja mietti, miten tilanteesta selvittäisiin.
"Samperi ne ovat nopeita, emme ehdi mihinkään", Alejandro manasi ja veti miekkansa esiin, "Anakal toivottavasti osaat taistella, sillä niitä on paljon ja yksin minäkään en niille mahda mitään", hän lisäsi.
"Älä sinä minusta huoli", Anakal vastasi ja veti oman miekkansa esille, "Kassandra, pysy sinä meidän takana", hän huikkasi serkulleen.
"En minä nyt niin avuton ole", Kassandra tokaisi ja harppoi hevosensa luo.

Anakal vilkuili kulmat kurtussa, kun tyttö kaiveli ratsunsa selkään sälytettyjä kantamuksia hetken. Hämmästys oli suuri, kun hän näki tytön vetävän esille siron miekan. Hän ei voinut käsittää, mistä Kassandra oli miekan saanut ja kuinka onnistunut pimittämään sen koko tämän matkan ajan. Mutta nyt ei ollut aikaa kysyä sitä, sen hänkin käsitti ja keskittyi mieluummin tulevaan taisteluun, sillä sellainen oli tulossa, mikäli tarinat kammottavista haisevista hiisistä piti paikkansa.

Vähän nuorempana Kassandra oli salaa seurannut Anakalia, kun tämä oli opetellut miekkailemaan isoisän avustuksella ja oli sitten itsekseen harjoitellut, kun töiltä oli jäänyt aikaa. Joskus myöhemmin hän oli torilta ostanut itselleen miekan, tienaamillaan rahoilla. Kassandra muisti, miten kasvonsa löysällä hupulla peittänyt mies oli sen hänelle myynyt. Mies oli jäänyt mieleen siksi, ettei tämä olisi halunnut rahaa maksuksi miekkaa vastaan, vaan olisi antanut sen ilmaiseksi. Kassandraa oli kovasti mietityttänyt miksi mies olisi antanut ilmaiseksi niin kallisarvoisen esineen. Kyllä, hän oli nähnyt, ettei miekka tosiaan mikään tavallinen ollut ja varmasti kalliimpi kuin se mitä hän omisti.
Viimein Kassandra oli päässyt miehen kanssa sopimukseen ja tämä oli, joskin vastahakoisesti ottanut vastaan rahat, joka hän oli ojentanut. Hän oli sen jälkeen harjoitellut uuden miekkansa kanssa ja huomannut, mite se oli tuntunut tottelevan hänen jokaista pienintäkin liikettään.

Nyt hän oli tyytyväinen ostokseensa, sillä sille näytti olevan käyttöä juuri nyt. Kassandra ei suinkaan aikonut jäädä paikoilleen seisomaan, vaan halusi näyttää, että hänkin osasi pitää puolensa tarvittaessa.

"Mistä sinä tuon sait?" Anakal kysyi hämmentyneenä, sillä niin paljon uutta oli Kassandrasta paljastunut, että hänkin jo epäili ettei tämä mikään tavallinen neito ollut.
"Se on ollut koko ajan mukanani", Kassandra tyytyi sanomaan, sillä hän ei halunnut juuri nyt selvittää serkulleen miekan alkuperää.

Anakal ei ehtinyt udella enempiä, sillä siinä samassa näkyviin ponnahti tumma ja rujo hahmo, jonka punaiset silmät kiiluivat häijyinä käytävän pimeydessä.
Hevoset astelivat edestakaisin levottomina, kuopivat maata kavioillaan ja hirnahtelivat. Ne eivät pitäneet olennoista, jotka olivat ilmaantuneet paikalle kuin tyhjästä. Ne pelkäsivät niitä ja halusivat välttää ne, jos mahdollista.

"Tässä taitaa olla syy menninkäisten katoamiseen", Anakal sanoi ja sivalsi kimppuunsa hyökänneeltä hiideltä pään poikki.

Kukaan ei enää ehtinyt pahemmin jutella, sillä hiisiä tuntui tulevan joka suunnasta. Kaikilla oli työ pitää otukset loitolla. Mutta hetkeksi jäivät niin Anakal, kuin Alejandro katsomaan, miten sulavasti Kassandra liikutteli miekkaansa, joka tuntui tekevän kaiken, mitä tyttö siltä halusi. Mutta pitkää aikaa he eivät ehtineet tuijottaa, sillä otuksia oli paljon.
Alejandro käytti niin miekkaansa, kuin kädessään olevaa soihtua, sillä hän tiesi hiisien inhoavan tulta ja auringon valoa enemmän kuin mitään muuta.

Nólëgaladh teki oksaisilla käsillään muutamia eleitä ja jostain ilmaantui pimeyden keskelle valo, joka oli kirkas kuin aurinko. Se ei poltellut, mutta hiidet selvästi inhosivat ja pelkäsivät sitä, sillä perääntyivät heti. Ne pysyttelivät sopivan välimatkan päässä valosta, mutteivät silti halunneet luopua saalistaan, joka itse oli kävellyt niiden syliin.
Valokehän ulkopuolelta kuului kirskahtavia ääniä ja kirkaisuja, jotka kielivät seurueelle, etteivät heitä ahdistelevat hiidet olleet kovin pitkälle perääntyneet.

"Ehdottaisin jatkamaan matkaa, ne eivät tule kovin lähelle, niin kauan kun meillä on tämä valo", Nólëgaladh sanoi.
"Olen samaa mieltä", Alejandro vastasi, muttei pistänyt miekkaansa vielä pois. Hän alkoi johdattaa seuruetta eteenpäin, liikkuen nopeasti ja varmasti pitkin käytävää, jonka hän todellakin tunsi paremmin kuin hyvin.

Pian käytävä alkoi viettää alas syvälle maan uumeniin, mutkitellen, kunnes viimein alkoi jälleen kohota. Alhaalla oli kosteaa ja lämmintä, vaikka olisi luullut paikan olevan viileä, kun ei sinne aurinko paistanut. Käytävä tuntui jatkuvan loputtomiin, kunnes se äkkiä laajeni ja he huomasivat tulleensa suureen luolaan.

Luolassa oli hyvin hiljaista ja ainoat äänet olivat heidän askeleet ja hengitys, sekä heitä seuraavien hiisien kirskuvat äänet ja kiljahdukset.
"Meidän on mentävä tästä läpi, muualta ei pääse. Suurin osa tunneleista on joko hiisien valtaamia tai romahtanut jostain syystä", Alejandro sanoi ja katsoi
Nólëgaladhia.

Nólëgaladh mumisi jälleen jotain matalalla humisevalla äänellä ja kirkas valo alkoi liikkua. Se nousi ylemmäksi ja liisi eteenpäin. Viimein se oli luolan katonrajassa ja kirkastui entisestään. Tuossa valossa näkyi maamenninkäisten autiokaupunki, joka oli raunioitunut. Näytti siltä, kuin asukkaat olisivat lähteneet kiireellä ja kuitenkin siellä täällä näkyi pieniä valkeita luita.

"Mitä täällä on tapahtunut?" Nólëgaladh kysyi, sillä tiesi maamenninkäisten olevan sen verran taikavoimaisia, että olisivat osanneet pitää puolensa hiisiä vastaan.
"Hiidet", Alejandro vastasi, sillä arveli niitä olevan enemmän kuin vain ne, jotka heitä seurasivat.
"Ei, ei pelkästään hiidet", Nólëgaladh, sanoi ja tunsi, että lähellä oli jotain mustaa ja pahaa, "jokin paljon pahempi ja joka on yhtä vanha kuin tämä vuori. Minä tunnen sen, eikä se ole kovinkaan kaukana", hän lisäsi.
"Siinä tapauksessa, jatketaan matkaa", Alejandro sanoi, eikä hänelle tullut mieleenkään kyseenalaistaa puuvanhuksen tuntemuksia. Tämä oli vanha ja taikavoimainen.
"Olen samaa mieltä", Nólëgaladh tokaisi...

No niin, sainkin näpyteltyä pätkäsen. Miten mahtaakaan jatkua seurueemme matka?

[Nuubialainen Prinsessa]

"Mitä täällä on tapahtunut?" Nólëgaladh kysyi, sillä tiesi maamenninkäisten olevan sen verran taikavoimaisia, että olisivat osanneet pitää puolensa hiisiä vastaan.
"Hiidet", Alejandro vastasi, sillä arveli niitä olevan enemmän kuin vain ne, jotka heitä seurasivat.
"Ei, ei pelkästään hiidet", Nólëgaladh, sanoi ja tunsi, että lähellä oli jotain mustaa ja pahaa, "jokin paljon pahempi ja joka on yhtä vanha kuin tämä vuori. Minä tunnen sen, eikä se ole kovinkaan kaukana", hän lisäsi.
"Siinä tapauksessa, jatketaan matkaa", Alejandro sanoi, eikä hänelle tullut mieleenkään kyseenalaistaa puuvanhuksen tuntemuksia. Tämä oli vanha ja taikavoimainen.
"Olen samaa mieltä", Nólëgaladh tokaisi...

"Olen samaa mieltä.", Nólëgaladh tokaisi ja katseli miettiväisenä joskus niin täynnä elämää ollutta kaupunkia.

"Me emme halua olla täällä, jos se jokin palaa takaisin", puuvanhus jatkoi ja ohjasi seuruetta kulkemaan raunioituneen kaupungin halki. Maamenninkäisten kaupunki levittäytyi heidän ympärillään murheellisena näkynä. Kassandra varoi astumasta luiden päälle ja värähti inhosta jokaisella kerralla kuullessaan jossain jalkojen alla särkyvän luun rusahduksen.

"He olisivat ansainneet tulla haudatuksi." Tyttö virkkoi päätänsä surullisena puistellen ja yritti kuvitella miltä kaupunki oli näyttänyt ennen tuhoutumista.

Nólëgaladh tunsi Kassandrasta huokuvan surumielisyyden ja olisi lohduttanut tätä, jos suinkin vain olisi osannut. Puuvanhus kuitenkin tiesi, ettei se mitä hän voisi kertoa, lohduttaisi tyttöä yhtään, vaan pikemminkin saisi tämän entistä surullisemmaksi ja levottomaksi. Ei kannattanut kertoa, että tuolla jossain pimeydessä vaani helvetillinen maaginen tuli, joka oli polttanut maamenninkäiset silmänräpäyksessä olemattomiin, jättäen jälkeensä haurastuneita kivirakennelmia ja kuumuudessa kiiltävän valkoisiksi muuttuneita luita. 

Puuvanhuksen tarkat silmät olivat panneet merkille nuo asiat ja tämä oli aavistanut heidän katselevan tässä raunioituneessa kaupungissa erään hyvin vanhan pahuuden aikaansaannoksia. Dholen – nimessä maistuikin helvetin rikinkatkuinen ja pistelevä jälkisointi. Nimi, jota harvoin sanottiin ääneen, sillä jokainen joka tiesi tarinan helvetin vartijasta olevan totta, tiesi myös, että tuon nimen ääneen lausuminen saattaisi houkutella tämän esiin manalan syvimmistä ja pimeimmistä koloista.

Nólëgaladh ajatukset keskeytyivät Alejandron huudahdukseen, "Hei, tule esiin sieltä! Turha piilotella, sillä me näimme jo teidät." Kauempaa kiviröykkiöiden takaa kuului eriskummallista ääntä, aivan kuin pikkuruiset jalat olisivat tömistäneet maata paetessaan lähestyvää seuruetta. Kassandran silmiin nousi utelias katse, ja tyttö hypähti puuvanhuksen ohi nähdäkseen, minne pikkuruiset äänenaiheuttajat yrittivät paeta. Tytön vanavedessä juoksi pitkänhuiskea Alejandro, joka ei voinut vastustaa yhtäkään seikkailua.  Takana tulijoiden silmin nämä kaksi olivat tosiaan kuin samasta puusta veistettyjä, tummine hiuksineen ja samankaltaisine liikkeineen.

Kassandra katosi raunioiden taakse ensimmäisenä ja hetkeä myöhemmin myös Alejandro seurasi perässä. Anakal tuhahti päätään puistellen ja kiirehti puuvanhus kannoillaan toisten perään. "Yritäpä nyt pysyä näiden hölmöläisten perässä", poika mutisi hiljaa itsekseen ja lisäsi vauhtia. Hän ei luottanut tuntemattomiin, eikä halunnut jättää Kassandraa hetkeksikään silmistään.

Kiviröykkiöiden toisella puolella Kassandra ennätti nähdä, kuinka viisi hyvin pienikokoista miestä katosi jonnekin maahan kaivetusta ahtaasta tunnelista. Tyttö kiiruhti tunnelin suuaukolle ja kyykistyi sen eteen. "Huhuu, hei te siellä. Älkää pelätkö, emme me tee teille mitään pahaa."

Alejandro ilmestyi tytön viereen ja katseli hetken pää kallellaan tunnelin suuta pieni huvittunut hymy huulillaan. Sitten hän kääri hihansa ylös ja virnisti tytölle. "Mennäänkö katsomaan minne ne menivät?" Nuorukainen kysäisi ja Kassandra puhkesi leveään hymyyn. Sitten tyttö olikin jo puoliksi ahtaan tunnelin sisäpuolella ja päästyään kokonaan tunneliin, johon hän juuri ja juuri mahtui, Alejandro seurasi hänen perässään.

Kun Anakal ennätti kiviröykkiön toiselle puolelle, hän ei nähnyt Kassandraa eikä Alejandroa missään. Nämä olivat kadonneet kuin maan nielemänä. Hätääntyneenä Anakal kutsui serkkuaan nimeltä, mutta tämä ei kuitenkaan vastannut. Puuvanhuskin seurasi perässä ja katseli ihmeissään ympärilleen. Tämä ei kuitenkaan hätääntynyt, sillä hänen vaistonsa kertoi, että tytöllä ei ollut mitään hätää. Hetken aikaa tähyiltyään ympärilleen, Nólëgaladh huomasi maassa tunnelin, ja Kassandran kauniinpunaisen huivin, jota tyttö yleensä piti hiuksiinsa solmittuna tai vyötäisillään.

Juuri kun puuvanhus nosti oksallaan huivin maasta ja näytti sitä Anakalille, kuului tunnelin syvyyksistä ääniä.
Kassandran pää pilkisti tunnelin pimeydestä ja tyttö hihkaisi, "Ette muuten ikinä arvaa, mitä täällä on?" Tyttö ryömi ulos tunnelista silmät loistaen ja melkein nauroi kertoessaan tunnelin johtavan toiseen luolaan, jossa asui eläviä maamenninkäisiä pienessä kylässä mitä ihmeellisimpien kasvien ja perhosten keskellä. "Ne jopa viljelevät maata tuolla toisella puolella" Tyttö selitti innoissaan.

Anakal katseli hämmästyneenä tunnelia ja serkkuaan. "Miten siellä voi kasvaa yhtään mitään, eihän täällä vuoren sisällä ole valoa, jota kasvit tarvitsevat elääkseen", hän ihmetteli kummissaan.

"Vuorenhaltijain valoa", Nólëgaladh sanoi ja puuvanhuksen sisältä kuului kumeaa naurua. "Vuorenhaltija on auttanut henkiin selvinneitä maamenninkäisiä ja unohtanut viimeinkin vuosisatoja kestäneen vihanpitonsa menninkäisten kanssa", tämä jatkoi ja nyt nauru tärisytti jo maata heidän ympärillään.

Alejandro hypähti ulos tunnelista ja pyyhki yltään multaa hyväntuulisesti virnistellen. "Olisittepa nähneet kylän. Tyypeillä on siellä lokoisat oltavat." Nuorukainen tuumaili ääni naurua väreillen. Anakal laittoi kätensä puuskaan, silmäili epäluuloisena tunnelin suuaukkoa ja mietti, voisivatko nuo maamenninkäiset olla vaarallisia.

Nólëgaladh aavisti Anakalin mietteet ja taputti oksallaan lempeästi nuorukaista olalle. "Ei heistä ole mitään harmia, maamenninkäiset ovat varsin leppoisaa kansaa", puuvanhus vakuutti.

Anakal kohautti olkiaan ja pyöritti päätään turhautuneena. Hänen mielestään Kassandra oli alkanut viimeisten päivien aikana muuttua villimmäksi, rohkeammaksi ja itsepäisemmäksi, eikä Anakal tiennyt, kuinka hyvin hän kykenisi suojelemaan tätä, jos tämä vielä keksisi lisää tuollaisia päähänpistoja. Toisaalta, tyttö oli myös osoittanut, kuinka hän kykeni itse pitämään huolta itsestään. Miten tämä osasikin käsitellä niin hyvin sitä miekkaa? Taistelun tuoksinassa miekka oli näyttänyt heräävän eloon Kassandran käsissä, mikä herätti lisää kysymyksiä, joihin Anakal halusi vielä jonain päivänä vastauksen. Hän tajusi, että saattoi vielä tulla päivä, jolloin suojeltavasta tulisi suojelija eikä päinvastoin. Ajatus oli hieman ärsyttävä ja Anakal ravisti sen mielestään, ettei tulisi huonolle tuulelle.

Jostain kuului kumea jyrähdys ja ilmaan levisi epämiellyttävä rikin tuoksu. Nólëgaladhin valo alkoi välähdellä uhkaavasti ja puuvanhus näytti hieman hätkähtävän. "Tulkaa, meidän täytyy lähteä pian täältä pois", kaarnakainen virkkoi ja lähti liikkumaan nopeasti kohti luolan toisella puolella sijaitsevaa takorautaporttia, jonka takana oleva tunneliverkosto johti ulos vuoren sisältä. Säikähtäneenä nuoret seurasivat puuvanhusta ja Alejandro vilkuili taakseen hermostuneena. Nuorukainen aavisteli, että jotain pahaa oli tulossa vuoren uumenista ja se jokin tiesi, että he olivat täällä.

Kilometri toisensa perään he kiirehtivät kapeaa tunnelia pitkin, joka haarautui monesta kohdasta eri suuntiin. Nólëgaladh kuitenkin tiesi tarkkaan, minne heidän pitäisi mennä ja johdatti heitä oikeaan suuntaan tuiman näköisenä. Jopa Kassandra tajusi, että nyt oli tosi kyseessä, nähdessään puuvanhuksen totisen ilmeen. Hetkittäin heitä valaissut valo himmeni ja välähteli, jossain heidän takanaan jyrisi uhkaavasti ja ilma tuoksui jokaisen henkäyksen jälkeen yhä voimakkaammin rikiltä ja savulta.

Pimeydessä heidän takanaan jyrähti jälleen, tällä kertaa ääni oli lähempänä ja se kumahteli tunnelin seinämistä pahaenteisesti. Kiviä alkoi ropista luolan seinämistä ja näytti siltä, että koko vuori sortuisi pian heidän ympärillään. Hevoset vauhkoutuivat ja riistäytyivät melkein heidän käsistään.

"Pitäkää kiirettä!" Anakal huudahti ja tämän äänessä oli ripaus hätäännystä. Alejandro pysytteli vaiti ja puristi miekkaansa tiukasti kädessään kuin valmistuen taisteluun mahdotonta vastaan. Kassandra pyyhki savusta kirveleviä silmiään ja painoi puuvanhuksen hänelle palauttamansa huivin tiukemmin kasvojen eteen kun he kiirehtivät eteenpäin yhä lakkaamatta jatkuvassa tunneliverkostossa. Kun kuumuus alkoi levittäytyä sietämättömänä heidän ympärillään, he tiesivät takaa-ajajansa saavuttaneen heidät.

Pimeys alkoi kiemurrella himmentämään heidän turvallisen valonsa varjomaisilla kourillaan ja se alkoi heidän silmiensä edessä kutistua kuin laskeutuvan auringon viimeinen kajo. Se oli kuin heidän toivon valonsa, joka sammutettiin. Ja se, joka tuolla pimeydessä odotti kurotellen varjomaisia käsiään, oli jotain suunnattoman pahaa. Kassandra yskähteli ja he kaikki olivat miltei sokeita savusta, joka täytti koko tunnelin heidän ympärillään.

Silloin Nólëgaladh huudahti helpottuneena, "Viimeinkin! Pelkäsin jo hetken, ettemme ennättäisi perille. Hypätkää taaksenne katsomatta ja sukeltakaa suoraan eteenpäin niin pitkälle kuin jaksatte, älkääkä nousko ennen kuin pääsette vedenalaisen joen toiselle puolelle. Minä seuraan hevosten kanssa teitä perässä." Puuvanhus miltei työnsi suojattinsa tunnelin päässä sijaitsevaan kirkasvetiseen jokeen ja otti heidän käsistään hevosten ohjakset. Hevoset hirnuivat korvia vihlovasti, sillä nekin pelkäsivät heidän takaa-ajajaansa.

Tytön mielessä kävi huoli hevosista juuri kun pimeys levittäytyi heidän ympärilleen nyt täydellisen mustana. Tyttö luotti kuitenkin puuvanhukseen, sulki silmänsä ja hyppäsi. Vesi loiskahteli hänen ympärillään ja hän sukelsi sokkona eteenpäin, yrittäen hillitä pintaan nousevaa pakokauhua. Kaikkia oli pimeää, eikä hän tiennyt yhtään, sukelsiko hän edes oikeaan suuntaan. Äkkiä hän tunsi käsivarret ympärillään, jotka vetivät häntä eteenpäin joen virrassa. Myötävirtaan, tyttö tajusi yllättäen ja puristi kiitollisena auttajansa käsivartta ponnistellessaan eteenpäin vedessä sinnikkäästi.

Juuri kun Kassandrasta tuntui, ettei hän enää jaksaisi pidätellä henkeä, hänen vetäistiin pintaan. Hämmentyneenä tyttö räpytteli vettä silmäripsiltään ja sylki vettä suustaan. Minne he oikein olivat joutuneet?

"No sepäs oli vasta huimaa", Alejandro totesi nauru äänessään kuplien. Kassandra katsoi vieressään vettä paikallaan polkevaa nuorukaista tajuten, että tämä oli ollut hänen auttajansa. "Kiitos, en olisi selvinnyt hengissä sieltä ilman apuasi", tyttö kuiskasi ääni väristen. "Mitäs tuosta, ainahan pulaan joutuneita neitoja täytyy auttaa", Alejandro sanoi hyväntuulisesti naureskellen ja kohotti kädellään kuvitteellista hattua. Kassandraa rupesi naurattamaan hysteerisesti tilanteen koomisuus.

Heidän naurunsa keskeytyi kun Anakal ilmestyi pintaan vettä pärskien ja veti henkeä pitkään ja hartaasti. Kassandra vilkaisi uitetun näköistä serkkuaan ja katseli sitten huolestuneena ympärilleen. Missä oli Nólëgaladh?

Kassandra lausui huolensa ääneen ja kaikki etsivät katseellaan puuvanhusta, tuloksetta. Puuvanhusta ei näkynyt missään. He olivat päätyneet sukeltaessaan vedenalaisen joen toiseen päähän ja heidän yläpuoleltaan luolan katosta avautui henkeäsalpaava tähtitaivas. Kuun loiste heijasti hehkuvaa valoaan ja sai joen pohjassa olevan valkoisen hienon hiekan hehkumaan salaperäistä kauneutta. Kassandra huudahti ihastuneena tajutessaan paikan kauneuden ja hetken aikaa he vain ihmettelivät näkemäänsä.

Alejandro nousi ensimmäisenä ylös vedestä ja ojensi auttavan käden Kassandralle ja Anakalille. Noustuaan ylös vedestä Kassandra tärisi, vaikka ilma oli kuin lämmintä samettia. Järkytys oli ollut aikamoinen ja tilanteen laukeaminen sai aikaan tahattoman vapinan. Alejandro kiipesi luolan reunaa pitkin ylös ja heilautti itsensä ulos vuoren päälle. Nuorukainen katosi jonnekin hetkeksi, mutta pian tämä palasi mukanaan pitkä puun liaanimainen oksa.

"Tarttukaa tähän!" Hän huudahti ja heitti oksan alas toisten eteen. Kassandra tarttui oksaan empimättä ja kiipesi Anakal perässään ulos luolasta. Noustuaan ylös heitä odotti yllätys. Heidät ylös auttanut puunoksa kuuluikin Kaarnakaiselle, joka seisoi ylväänä vuorenrinteellä. Kassandra huoli vaihtui iloksi ja tyttö ryntäsi halaamaan puuvanhusta. "Nohnoh, tyttönen, mitä sinä nyt tuolla tavalla.." Nólëgaladh torui tyttöä lempeästi, mutta selvästikin piti tämän halauksesta.

"Mitä tapahtui?" Kassandra kysyi kun viimein hellitti otteensa puunvanhuksen paksusta rungosta ja vetäytyi kauemmaksi. Puuvanhus kertoi käyttäneensä ikivanhaa taikaa, puutaikaa hyväkseen ja väläyttäneensä itsensä pois pahan hengen ulottumattomiin. Kassandra halasi puuvanhusta uudestaan ja kertoi miten iloinen oli nähdessään heidät kaikki kunnossa. Ilo näkyi myös muiden silmissä, he olivat selvinneet hengissä vuoren uumenista, mikä oli jossain vaiheessa tunnelin syvyyksissä tuntunut miltei mahdottomalta toteutua.

Niinpä he istahtivat vuoren rinteelle ihastelemaan edessä aukeavaa maisemaa. Taivas loisti tähtien hehkussa ja jossain lauloi hiljaa yölintu laulujaan. Vuorikin oli lakannut tärisemästä ja kaikkialla oli autuas rauha. Pian yön hämärässä kantautui Kassandran nauru. Alejandro laski leikkiä ja Anakal kuunteli toisten leikinlaskua hiljaa vakavana. Se mitä heillä olisi edessään, oli suuri arvoitus ja se huolestutti Anakalia. Nyt oli kuitenkin aika levätä, poika päätti. Hän sulki silmänsä ja antoi unen tulla. Kun aurinko nousi taivaalle, kolmikko nukkui sikeästi vuorenrinteellä vieri vieressä, hevoset laiduntivat vuoren juurella pensaikkojen kätköissä ja puuvanhus seisoi heidän alapuolellaan hiljaista vuorta tarkkaillen. Se ei tarvinnut unta, joten se vartioi mielellään suojattejaan. Jos joku olisi nähnyt sen juuri sillä hetkellä, hän olisi varmasti luullut näkevänsä harhoja – eiväthän puut hymyile.



No niin, viimeinkin sain jatkettua tarinaa. Ollos hyvät. Saa jatkaa  8)

[Nefertiti]

Nyt oli kuitenkin aika levätä, poika päätti. Hän sulki silmänsä ja antoi unen tulla. Kun aurinko nousi taivaalle, kolmikko nukkui sikeästi vuorenrinteellä vieri vieressä, hevoset laidunsivat vuoren juurella pensaikkojen kätköissä ja puuvanhus seisoi heidän alapuolellaan hiljaista vuorta tarkkaillen. Se ei tarvinnut unta, joten se vartioi mielellään suojattejaan. Jos joku olisi nähnyt sen juuri sillä hetkellä, hän olisi varmasti luullut näkevänsä harhoja – eiväthän puut hymyile.

Aamun tullen he jatkoivat matkaansa. Jokainen tunsi olonsa paremmaksi, kun ei tarvinnut kulkea yönpimeissä käytävissä. Jopa kaarnakainenkin vaikutti vallan hilpeältä, vaikka muutoin rauhallinen olikin. Yön tullen seurue leiriytyi suojaisaan notkelmaan, Nólëgaladhin jäädessä läheiselle kielekkeelle vartioon. Se nautti öisen taivaan valaisemasta maisemasta ja yön hiljaisuudesta. Se antoi ajatuksiensa vaeltaa menneissä tapahtumissa ja muinaisissa metsissä, kunnes äkkiä jokin ääni sai hänet hätkähtäen heräämään ajatuksistaan.
Vaikka hän olikin vanha, hänen kuulonsa oli tarkka ja nytkin hän kuuli tuon äänen, joka oli rikkonut muuten niin rauhallisen hetken.

Yön hiljaisuuden rikkoivat korkeat kirskahtelevat äänet ja kiljaisut, jotka saivat puuvanhuksen vakavoitumaan. Hän tiesi, että olisi tarvittu valoa, mutta sitä hän ei voinut nyt tehdä, tai se paljastaisi niin hiisille, kuin muillekin takaa-ajajille heidän olinpaikkansa.

Hän mietti mitä olisi tehtävä, sillä hiidet löytäisivät heidät tuota pikaa erinomaisen hajuaistinsa avulla. Sitten hän huomasi jotain, joka jökötti paikallaan kauempana vuoren rinteellä. Se näytti puulta, mutta kyllä kaarnakainen, toisen kaarnakaisen tuntee. Ja tämä kovin paljon ikivanhaa saarnia muistuttava olento oli yhtä vanha ja viisas kuin Nólëgaladh itsekin.

Tuttavallisemmin tuo pienellä kielekkeellä seisova käppyräinen hahmo oli Naavaparta, tai vanha saarni, mutta haltiakielellä Ewinaehtealda. Nimensä mukaisesti Naavaparralla, oli pitkä sammaleinen ja naavainen parta, joka roikkui pitkin sen harmahtavaa runkoa vasten. Sen silmät olivat samaa sävyä, tai ehkä kenties aavistuksen tummemmat kuin Nólëgaladhilla.

Mietteissään hän katsoi kielekettä ja huomasi tuon käppyräisen hahmon kadonneen. Hän huokaisi syvään, mikä kuulosti vain tuulen huminalta oksistossa ja mietti, miten pelastaa suojeltavansa, kun lajitoverikin hävisi näkyvistä.

"Hyvää iltaa Tamminen, vai pitäisikö sanoa, Nólëgaladh", kuului syvä ja tumma ääni, hänen takaansa.
Hitaasti Nólëgaladh kääntyi ja näki Naavaparran seisovan tyynen rauhallisena hänen takanaan.
"Hyvää iltaa Ewinaehtealda", Nólëgaladh sanoi ja teki pienen kumarruksen tapaisin hyvin iäkkään oloista puuta kohti.
"Minä näin teidät jo kaukaa, kun tulitte tähän", Ewinaehtealda sanoi rauhallisena.
"Minun olisi pitänyt nähdä sinut jo aiemmin, mutta tässä on ollut kaikenlaista ja minä alan olla kovin vanha", Nólëgaladh sanoi, "mutta et sinä sen tähden tullut minua tapaamaan", hän lisäsi.
"En, sillä meillä on sama ongelma. Hiidet", Ewinaehtealda totesi.
"Minä kuulin ne, mutta totesin etten voi käyttää valotaikoja, muuten suojeluksessani olevat matkalaiset havaitaan mailienkin päästä", Nólëgaladh huomautti.
"Älä siitä huoli, en ole liikkeellä yksin", Ewinaehtealda ja kääntyi katsomaan kohti metsää, joka levittäytyi rinteen toisella puolen ja jatkui kauas silmän kantamattomiin.
"Olisihan minun pitänyt arvata", Nólëgaladh hymähti. Ja tosiaan, tuon metsän uumenista astui esille solakoita hahmoja, joiden vaalea iho näytti hohtavan aavemaisena kuun valossa. Noilla hahmoilla oli yllään kauniisti tehdyt sotisovat, jotka keveydestä huolimatta kestivät paljon.
"Metsähaltiat inhoavat hiisiä, he huolehtivat niistä, joten me voimme hyvin pitää sinun suojeltaviasi silmällä", Ewinaehtealda sanoi nyökäten kevyesti, "pysykäämme poissa heidän tieltään, hiidet kun saattavat turhankin herkästi leikkiä tulella", hän lisäsi.
"Ymmärrän", Nólëgaladh sanoi katse vielä metsän reunaan kiinnittyneenä. Hetkeä myöhemmin hän kääntyi Naavaparran puoleen ja kuin yhdestä sopimuksesta kumpikin lausui muutaman sanan, joka kuulosti vain lehtien havinalta tai tuulen huokaukselta puiden lomassa.

Jotain tapahtui, sillä tuntui kuin pieni tuulen pyörre olisi pyyhkäissyt läpi pienen leirin ja sitten oli aivan hiljaista, lukuun ottamatta kaukaa kuuluvia hiisien kirskahteluita. Metsähaltiat sen sijaan osasivat liikkua ääneti, joten he pääsivät yllättämään hiidet, jotka olivat suunnitelleet hyökkäävänsä matkustavaisten kimppuun.

***

Toisaalla nuori prinssi nukkui levottomana, kunnes heräsi hiljaa huudahtaen unestaan. Hetken maattuaan alallaan, hän nousi vuoteensa reunalle istumaan ja paiskasi kevyen silkinpehmeän peiton sivuun. Hetken istuttuaan hän nousi vuoteen reunalta ja asteli ikkuna syvennykseen. Mietteliäänä hän katseli öistä maisemaa ja ajatteli, että viileä ilma kenties rauhoittaisi mieltä, mutta ei. Taas tuo kaunis neito oli hänen mielessään. Tämä tuntui kyllä pärjäävän ja kuitenkin tämä tuntui olevan vaarassa, jolle hänellä ei ollut nimeä. Se tuntui häälyvän kaikkialla kuin suuri musta pilvi, joka peitti kaiken alleen.
Hän oli jutellut asiasta kyllä isänsä kanssa, mutta ei ollut tullut hullua hurskaammaksi, kun isä ei ollut suostunut tarkemmin selittämään asiaa. Oli vain puhunut arvoituksellisesti. Oli pakko tehdä jotain itse, sillä hän tunsi sydämessään, että tuo neito kuului hänelle ja hän neidolle.

"Odota Kassandra, minä tulen", hän mutisi hiljaa, tuulen leikitellessä kevyesti hänen mustilla kiiltävillä hiuksillaan, vihreiden silmien hohtaessa himmeästi hämärässä valossa.

Siinä paikassa hän päätti, että lähtisi etsimään tuota neitoa, Kassandraa, sillä jostain syystä hän tunsi, että näin pitikin tapahtua. Hänen piti suojella tätä joltakin, mutta ei hän tiennyt itsekään, miltä. Nuorukainen asteli pois ikkunasyvennyksestä ja pukeutui, kokosi mukaansa vain välttämättömimmän ja sitoi miekkansa kupeelleen, sillä tiesi millaiset vaarat linnan muurien ulkopuolella odottivat.

Tämän jälkeen hän harppoi ulos huoneestaan. Hän ei jättänyt viestiä, eikä kutsunut palvelijoita, vaan suuntasi päättäväisenä talliin, josta haki hevosensa, Herakleen. Tuo hevonen oli ollut hänen uskollinen ystävänsä jo monta vuotta ja hän toivoi, että olisi vielä pitkään. Hän katsoi hevosta, jonka tumma karva kiilteli hämärässä valaistuksessa ja kuuli kun se hörähti.
"Ei hätää ystäväni, lähdetään vain pienelle seikkailulle", nuorukainen kuiskasi hiljaa ja silitti hevosen pehmeää turpaa.
Tämän jälkeen hän satuloi hevosensa, otti tavaransa ja heilautti itsensä ratsunsa selkään.
"No niin Herakles, mennään", nuorukainen sanoi ja pian hevonen laukkasikin tuulispäänä läpi linnanpihan ja ulos portista. Nuorukainen ei jäänyt kuuntelemaan, kun vartiossa ollut sotilas huusi jotain hänen peräänsä, vaan jatkoi matkaansa eteenpäin. Hänen oli päästävä Kassandran luo, hinnalla millä hyvänsä.

***

"Varo!" Kassandra huusi ja havahtui unestaan. Hän oli nähnyt unta nuorukaisesta, joka ratsasti mustalla orilla eteenpäin. Hän oli tuosta nuorukaisesta ennenkin nähnyt unta, muttei koskaan näin eläväistä unta. Hän tunsi, että nuorukainen oli tulossa hänen luokseen, vaikkei hän tiennytkään miksi. Kassandra oli myös tuntenut, että nuorukainen oli syöksymässä suin päin vaaraan.

"Oletko kunnossa?" Alejandro kysyi, sillä hän oli havahtunut tytön huutoon.
"Olen, se oli vain uni", Kassandra sanoi ja painautui takaisin makuulle.
"Hyvä on", Alejandro sanoi ja painautui hänkin takaisin nukkumaan. Hän oli kuitenkin tuntenut, ettei kaikki ollut hyvin. Mutta hän ei halunnut alkaa nyt yö sydännä sitä selvittämään, aamulla olisi paremmin aikaa.


No niin, tuli tällainen pätkänen, jatkaapas. :)

[Nuubialainen Prinsessa]

"Varo!" Kassandra huusi ja havahtui unestaan. Hän oli nähnyt unta nuorukaisesta, joka ratsasti mustalla orilla eteenpäin. Hän oli tuosta nuorukaisesta ennenkin nähnyt unta, muttei koskaan näin eläväistä unta. Hän tunsi, että nuorukainen oli tulossa hänen luokseen, vaikkei hän tiennytkään miksi. Kassandra oli myös tuntenut, että nuorukainen oli syöksymässä suin päin vaaraan.

"Oletko kunnossa?" Alejandro kysyi, sillä hän oli havahtunut tytön huutoon.
"Olen, se oli vain uni", Kassandra sanoi ja painautui takaisin makuulle.
"Hyvä on", Alejandro sanoi ja painautui hänkin takaisin nukkumaan. Hän oli kuitenkin tuntenut, ettei kaikki ollut hyvin. Mutta hän ei halunnut alkaa nyt yö sydännä sitä selvittämään, aamulla olisi paremmin aikaa.


*


Nuori Prinssi tunsi tuulen kasvoillaan ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan hänestä tuntui hyvältä kun hän sai viimeinkin tehdä jotain todellista uneksimisen sijaan. Linna ja kuninkaan tiluksia ympäröivä runsas vehreä metsä jäivät hänen taakseen, kun hän kannusti Herakleen huimaan vauhtiin.

Hän ei nähnyt isänsä mietteliäitä kasvoja, kun tämä seurasi poikansa loittonevaa hahmoa valtaistuinsalin takana sijaitsevan pienen lepohuoneen ikkuna-aukosta. Kuningas oli tiennyt, että tämä päivä koittaisi. Hänelle oli ennustettu, että pojan kohtalo oli sidottu toiseen ihmiseen, jonka tämä oli ensin kohdattava, ennen kuin hän olisi valmis ottamaan harteilleen kuninkaalta perinnöksi jäävä valtakunta.

Kuultuaan Tarkanin unista, hänen isänsä oli vaistomaisesti tiennyt, että tuo salaperäinen tyttö oli nuoren prinssin kohtalo. Unien jatkuessa kuningas oli kysynyt neuvoa valtakuntansa mahtavilta näkijöiltä ja he olivat kertoneet näkevänsä valon, jota tuo salaperäinen tyttö kannattelee tietämättään käsissään. Tarkanin kohtalo tulisi kietoutumaan tytön kohtaloon ja valtakunnan tulevaisuus riippuisi täysin heidän päätöksistään. Jos he löytäisivät toisensa, heillä olisi paremmat mahdollisuus kohdata pimeys, joka jahtasi tyttöä ja tulisi jahtaamaan vielä myös Tarkania.

Juuri tuo pimeys huolestutti kuningasta kovasti. Sen tähden hän kutsui luokseen vaaleahiuksisen nuoren miehen ja pyysi tältä erästä asiaa. Kuningas katsoi kiiltelevin silmin kun yksi hänen silmänteristään riensi kiirehtien matkaan, täyttääkseen hänen toiveensa. Oli ainakin jotain, mitä hän voisi tehdä poikansa hyväksi.



*


Aurinko tanssahteli Prinssin mustissa hiuksissa ja määrätietoisuus hohti tämän vihreistä silmistä, kun hän saavutti ikiaavikon kuivan ja karun reunaman. Tästä eteenpäin hän olisi omillaan, sillä valtakunnan raja seurasi aavikon reunaa, tämän läntistä puolta aina ylös pohjoiseen Timuriin saakka, joka tunnettiin koko pohjoisen kauppaliikenteen mekkana. Timurista alkoi valtava Byrman, joka sisälsi ikiaavikon pitkän kultaisen hiekan, Akaasia -vuorten jylhät ja lumiset huiput, idänpuoleiset jokisuistot ja monet muut salamyhkäiset maanosat, joiden jäljiltä vain harvat ja urheat kulkijat ovat selvinneet hengissä tarinoitaan kertomaan.

Tarkanin vihreät silmät mittailivat kultaisena hohtavaa hietikkoa ja hänen kätensä koskettivat vaistomaisesti mukaansa ottamiaan vesipulloja. Nuorukaisen vaisto kertoi, että hänen täytyisi ylittää ikiaavikko, mutta hän tiesi, että aavikolla oli tapana niellä sen ylitse uskaltautuvat jonnekin dyynien syvyyksiin ikuisiksi ajoiksi, mistä aavikko oli nimensä saanutkin. Hän oli kuullut, että jossain aavikon keskellä, työntyi kauniin kultaisena kimaltelevan hiekan syvyyksistä ajan syömiä luurankoja, satulalaukkuja, taistelukeihäitä ja ties mitä kaikkea, joiden kantajat olivat jääneet aavikolle ja kuivuneet pois ajan saatossa. Prinssi rypisti kulmiaan. Jos hänellä vain olisi ollut mukanaan ystävänsä Mishka, nuori velho, joka palveli hänen isäänsä, olisi hän tuntenut itsensä voittamattomaksi. Mutta nyt, ilman minkäänlaisia apujoukkoja hän oli täysin omillaan ja haavoittuvainen.

Haavoittuvaisuudestaan huolimatta Tarkan kannusti ratsunsa liikkeelle ja lähti rohkeasti ylittämään ikiaavikkoa, toivoen olevansa yksi niistä harvoista, joiden on kerrottu selvinneet aavikolta hengissä. Ja niin ratsukko kiisi halki silmänkantamattomiin jatkuvan hiekka-aavikon. Hevosen kaviot tanssahtelivat hiekassa, jättäen jälkeensä pölypilviä dyynien harjoille. Tuntui, kuin aavikolla olisi ollut sielu ja henki, ja sen tukahduttava kuuma kultainen syli tervehti Tarkania joka puolelta armottomana. Pieniä hiekanjyviä nostattava ohuesta ohuin tuulenhenkäyskin tuntui haihtuvan olemattomiin sen tahdosta ja prinssi aavisti, että aavikko ei haluaisi päästää häntä menemään.

Päivä jatkui kuumana ja armottomana, kunnes Tarkan saavutti aavikolla siintäneen pienen kallionlohkareiden suojaaman keitaan. Helpottuneena prinssi pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja laskeutui kivilohkareiden luona ratsailta. Lohkareiden kyljistä lankesi ihana viileä varjo hietikkoon ja kallion syvennyksestä pulppusi maan syvyyksistä pienen pieni lähde, jonka vesi oli jäisen kylmää.

Pari paksurunkoista puuta seisoi lähteen reunamilla ja pientä matalakasvuista vihreää heinää kasvoi lähteen ympäristössä muutaman metrin alueella. Näytti siltä, että puut joivat juurillaan vettä suoraan lähteestä ihmisen tavoin. Huomio sai nuoren prinssin naurahtamaan hieman. Missään ympärillä ei ollut mitään elävää kasvillisuutta, joten mikseipä nuo puutkin tajuaisi, millä tavoin tässä paikassa selvitään hengissä. Jos hän olisi puu, olisi hänkin työntänyt juurensa suoraan lähteeseen. Tarkan kasteli kasvonsa, täytti vesipullonsa ja antoi Herakleksen juoda kaikessa rauhassa lähteestä. Vaarasta tietämättömänä prinssi laskeutui lepäämään kallionlohkareiden varjoon ja antoi silmiensä vaipua hetkeksi kiinni.

Samaan aikaan hiekkakumpujen syvyyksistä työntyi suuri musta käärme, jonka vanhat viisaat silmät tuijottivat lohkareiden luona olevia matkalaisia. Se antoi kiemuraisen nahkansa piirtää eriskummallisia kuvioita hiekkaan, luikerrellessaan kohti kallioita. Käärme oli yhtä vanha kuin aavikko itse ja kun se sattui näkemään kuninkaallisen, se tunnisti sellaisen heti. Äänettömästi se eteni lähemmäs kaksihaaraisella kielellään ilmaa lipoen, jättäen hiekkaan nahkastaan painaumia, joista oli luettavissa muinaisella kielellä kirjoitettuja ennustuksia.


*


Tarkan olisi voinut miltei vannoa, että aavikko eli hänen jalkojensa alla, siltä se ainakin tuntui kun hän avasi silmänsä ja yritti nostella jalkojaan noustakseen ylöspäin, vain huomatakseen, että hiekka hänen jalkojensa alla luisti kummallisesti pois jokaiselle ylösnousuyrityksellä. Jotain tai jokin sukelsi hiekan syvyyksissä hänen ympärillään ja kohotti eriskummallisia kumpuja siellä missä liikkui. Säikähtäneenä prinssi vilkuili lähteen suuntaan ja huomasi hevosensa seisovan siellä kaikessa rauhassa ilman hätäpäivää. Sitten hänen katseensa osuivat lähteeseen ja kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, että maisemassa oli jotain vialla. Puut lähteen juurelta olivat kadonneet.

Samassa se jokin sukelsi ylös hiekasta ja tarttui Tarkanin jalkaan juurimaisella otteellaan. Nuori prinssi vetäisi esiin miekkansa ja iski sillä itsensä irti. Hän yritti edelleen nousta, mutta hiekka hänen allaan ei antanut mitään mahdollisuutta paeta. Hätääntyneenä nuorukainen antoi katseensa kiertää ympäriinsä apua hakien ja silloin hänen päänsä yläpuolelta kuului hiljaista sihinää muistuttavat sanat, "Tartu kiinni kallioon". Tarkan kohotti päänsä ja näki päänsä yläpuolella roikkuvan ison musta käärmeen. Inhosta säpsähtäen prinssi puisteli päätään ja mietti, oliko alkanut kuulemaan ja näkemään harhoja.  "Nopeasti nyt!" Käärme sähähti uudestaan, tällä kertaa kovempaa ja näytti siltä kuin olisi halunnut upottaa hampaansa Tarkanin kasvoihin.

Prinssi vilkaisi ympärillään uhkaavasti kiemurtelevaa hiekkaa ja näki jälleen kuinka hiekan syvyyksistä työntyi esiin juurta muistuttava valtava koura. Hetkeäkään epäröimättä Tarkan huitaisi hyökkääjää miekallaan, käännähti ympäri ja alkoi vetää itseään ylös kalliota vasten inhottavasta käärmeestä välittämättä. Prinssi oli tullut siihen tulokseen, että käärme olisi kyllä jo hyökännyt, jos olisi halunnut satuttaa häntä. Sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miten ihmeessä käärme oli osannut puhua. Eiväthän käärmeet puhu, vai oliko häneltä jäänyt jotain kuulematta? 



Pahoitteluni, tuo tarina nyt jäi vähän kummaan kohtaan, kun kirjoittaminen keskeytyi aiemmin ja sitten nyt illalla päädyinkin opettelemaan laulamaan sen yhden rakkauslaulun turkiksi ja nauhoittamaan sen sitten talteen :B

Mut saa siis jatkaa taas tarinaa, jos innostaa ketäkä :))

[Nefertiti]

Prinssi vilkaisi ympärillään uhkaavasti kiemurtelevaa hiekkaa ja näki jälleen kuinka hiekan syvyyksistä työntyi esiin juurta muistuttava valtava koura. Hetkeäkään epäröimättä Tarkan huitaisi hyökkääjää miekallaan, käännähti ympäri ja alkoi vetää itseään ylös kalliota vasten inhottavasta käärmeestä välittämättä. Prinssi oli tullut siihen tulokseen, että käärme olisi kyllä jo hyökännyt, jos olisi halunnut satuttaa häntä. Sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miten ihmeessä käärme oli osannut puhua. Eiväthän käärmeet puhu, vai oliko häneltä jäänyt jotain kuulematta?
"Älä siinä toljota, vaan kiipeä. Minä hoidan tämän", kuului uusi sihahdus ja Tarkanin oli myönnettävä, että ainakin tämä käärme puhui.
Hän päätti noudattaa käärmeen neuvoa ja kiipesi niin nopeasti kuin pääsi, sillä tajusi itsekin, että sillä hetkellä käärme oli pienempi paha kuin tuo kummallinen olento hiekan alla, joka oli hetkeä aiemmin vetää hänet mukanaan syvyyksiin.
Niin Tarkan kiipesi, kunnes pääsi ylös kallion laelle ja kääntyi katsomaan alas, jossa hiekka näytti liikkuvan kuin kuohuva koski tai kuin myrskyävä meri. Se jokin, joka hiekan alla eli, oli menettänyt ateriansa, oli nyt hyvin vihainen. Tuuli vinkui kaikkialla ja paiskoi hiekkaa ympärilleen ja Tarkan oli kuulevinaan omituisia sanoja sen keskeltä, kuin vihaisia kirouksia.
"Herakles!" Tarkan huusi, sillä muisti, että tämä oli jäänyt alas. Oliko edes ehtinyt paeta ennen tuon pahansuovan olennon hyökkäystä. Hän oli jo aikeissa kivuta alas, lähteäkseen ratsunsa perään, kun kallion reunan yli nousi pitkä ja tumma hahmo.
"Pysy tässä, se ei pääse kiinteälle maalle. Minä haen ratsusi" käärme sihisi.
"Siis... hyvä on", Tarkan änkytti, sillä ei oikein tiennyt miten suhtautua jättimäiseen puhuvaan käärmeeseen, joka muistutti niitä käärmeitä, joita hän oli joskus nähnyt markkinoilla kiertävillä käärmeenlumoajilla. Ne olivat pieniä matoja tämän mahtavan olennon rinnalla, joka nyt tuijotti häntä kellertävillä silmillään. Noissa silmissä oli jotain hyvin outoa, jotain lumoavaa, Tarkan ajatteli hämärästi, nyökkäsi lopulta ja perääntyi hieman kauemmaksi kallion reunalta.
"Hyvä", käärme sihahti ja katosi näkyvistä.

Tarkan uskaltautui lähemmäksi kallion reunaa ja laskeutui vatsalleen. Hän katseli mitä alhaalla tapahtui. Hiekka näytti kuohuvan entistäkin voimakkaammin ja sen lomasta hän erotti käärmeen mustan pitkän olemuksen, joka näytti kiertyneen jonkin puisen ympärille.
Tuuli vinkui yhä kaikkialla ja nyt Tarkan oli kuulevinaan sihiseviä sanoja tuulen seasta. Sanoja, joita hän ei tuntenut.

Hän toivoi taas kerran, että Mishka olisi ollut hänen mukanaan. Tämä olisi varmasti tiennyt mitä nuo sanat merkitsivät. Tosin tämä olisi varmasti osannut välttää vaaran, johon hän oli kävellyt kuin mikäkin tyhmä pässi, Tarkan ajatteli.

Aika kului, eikä Tarkan voinut muuta kuin odottaa. Toki sydän tahtoi hänen etenevän, mutta järjen ääni sanoi, ettei kannattanut lähteä omin päin vaeltelemaan paikassa, jota ei tuntenut. Hän arveli, että tuo käärme tiesi aavikon varmaankin paremmin kuin kukaan muu elävä olento, kenties ehkä joitain pahantahtoisia olentoja lukuun ottamatta, jotka odottivat pahaa-aavistamattomia matkalaisia, eksyttääkseen nämä ja syödäkseen sopivan hetken tullen.

Kun taivas alkoi hehkua syvän punaisissa ja kultaisissa sävyissä, Tarkan havaitsi, että alla oleva hiekka alkoi hiljalleen rauhoittua. Aurinko oli miltei kadonnut näkyvistä ja vain sen viimeiset kirkkaat säteet pilkahtelivat hetken kullankeltaisten dyynien lomasta, kun Tarkan näki tuon hiekkaisen alueen tyyntyneen täysin. Katoavassa valossa hän näki mustan käärmeen kiertyneen tiukasti käppyräisen puun ympärille. Sen saman puun, jonka Tarkan muisti pienen lammen reunalta, josta hän oli vettä ottanut.

Aavikolla ei mikään tosiaan ole sitä miltä näyttää, Tarkan ajatteli ja tiesi, että pitäisi olla varovaisempi, tai hän päätyisi surmansuuhun ennen kuin pääsisi edes puoliväliin matkaa, jonka oli aloittanut. Hän oli vihainen itselleen ja jos olisi voinut, niin olisi potkaissut itseään siitä hyvästä, että olikin ollut niin huolimaton. Samaan aikaan hän oli onneton, sillä pelkäsi oman varomattomuutensa maksavan rakkaan ratsun hengen.

Pimeys lankesi aavikon päälle, kuin samettinen kangas, jota täplittivät kirkkaat tähdet. Syvä hiljaisuus tuuditti Tarkanin levottomaan uneen, josta hän havahtui hetkeksi. Hän tunsi, että tuo tyttö, Kassandra oli pulassa ja hänen pitäisi päästä tämän luo, mutta hän oli jumissa keskellä ei mitään.

Yön hiljaisuudesta kuului matala, pehmeä sihinä, joka tuntui puhuvan ystävällisiä sanoja. Sanoja, jotka nukuttivat uupuneen prinssin syvään uneen. Tarkan heräsi vasta, kun pimeys alkoi väistyä nousevan auringon tieltä, mutta se mikä hänet herätti, ei ollut pimeys vaan jotain aivan muuta. Jokin töykkäsi häntä ja kuului pehmeä hörähdys.
"Mmh... olen hereillä", Tarkan mutisi silmiään availlen ja nousi venytellen istumaan. Vasta sitten hän näki vierellään hevosen. "Herakles!" Hän huudahti ja pomppasi jaloilleen.

Hän silitti hevosen pehmeää turpaa ja kiiltävää karvaa, ihan vain varmistaakseen, ettei nähnyt unta. Hän vielä kiersi tuon uljaan eläimen, sillä halusi varmistaa, ettei tämä ollut vahingoittunut. Tarkan oli onnellinen, sillä oli saanut uskollisen ratsunsa takaisin.
"Herakles, minä jo ehdin luulla, etten näkisi sinua enää koskaan", Tarkan sanoi ja halasi hevostaan, miten parhaiten taisi. Herakles hörähti tyytyväisenä, sillä sekään ei halunnut olla erossa isännästään.

Vasta silloin Tarkan tajusi, ettei hän ollut yksin, vaan tuo suuri käärme oli kalliolla ja lepäsi kauniilla kerällä. Vain sen pää oli ylhäällä, kun se katseli nuorta prinssiä tyytyväisenä.
"Oli sinun onnesi, ettei ratsusi ollut ehtinyt kovinkaan kauaksi", käärme puhui pehmeästi sihisten.
"En tiedä kuka olette, mutta jään teille henkeni velkaa", Tarkan sanoi.
"Minä olen Şah Yılan", käärme vastasi ja nyökäytti päätään.
"Minä kiitän teitä jalo Şah Yılan", Tarkan sanoi ja kumarsi syvään.
"Se oli vain pikkujuttu", Şah Yılan sanoi huojuttaen ylävartaloaan hieman. Hän oli tyytyväinen, sillä prinssi oli juuri sellainen, kuin oli ennalta nähnyt, "sinun pitää olla tästedes varovaisempi", hän huomautti ystävälliseksi.
"Enhän minä voinut tietää", Tarkan mumisi, sillä ei vielä ollut kertaakaan kohdannut moisia olentoja, joista oli kuullut vain niissä jännittävissä tarinoissa, joita isä oli hänelle kertonut, kun hän oli ollut vähän nuorempi. Toivottavasti, eivät tarinat jättiläismäisistä skorpioneista sentään olleet totta. Hän ei pitänyt edes niistä normaalin kokoisista ja oli nähnyt pitkään painajaisia jättiskorpioneista, kun isä oli niistä kerran kertonut, "mikä se muuten oli, joka hyökkäsi kimppuuni?" Hän kysyi sitten.
"Se oli Gûrgaladh, paha puunhenki, joka olisi tappanut sinut ja syönyt, jollen minä olisi ehtinyt ajoissa hätiin", Şah Yılan kertoi.
"Olen minä sellaisesta joskus kuullutkin, mutta en uskonut, että niitä olisi oikeasti olemassa", Tarkan huomautti.
"Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää", Şah Yılan sihahti ja lipaisi haaraisella kielellä huuliaan. Se ojensi päänsä hieman lähemmäksi nuorta prinssiä ja katseli kellervillä silmillään tätä.
"Se on harvinaisen selvää", Tarkan myönsi ja tajusi nyt, että silmät oli pidettävä auki ja oltava valmis taistelemaan.
Mitähän vielä tapahtuisi, ennen kuin hän lopulta pääsisi Kassandran luo, hän mietti.
"Minä autan sinua ylittämään aavikon, sen jälkeen olet omillasi prinssi Tarkan", Şah Yılan sanoi, "en minä voi antaa sinun hortoilla itseksesi aavikolla, joudut vielä uudelleen pulaan", hän lisäsi ja lipoi jälleen huuliaan haarakkaalla kielellään.
"Niin no", Tarkan mutisi ja arveli, että tosiaan olisi hyvä, jos olisi joku joka opastaisi hänet yli aavikon. Sen hänkin tajusi, että matka saattaisi loppua lyhyeen, jos hän vielä hankkiutuisi pulaan tällä laajalla erämaalla, jossa oli hiekkaa silmänkantamattomiin.
"Hyvä, seuraa ratsusi kanssa minua", Şah Yılan sanoi ja alkoi suoristaa kerällä ollutta vartaloaan, "en suosittele tekemään mitään omapäisiä tempauksia, sillä aavikolla on monta keinoa viedä matkustavaiset syvyyksiinsä", hän lisäsi.
"Hyvä on", Tarkan sanoi, sillä tunsi että tähän jättiläismäiseen mateliaan saattoi luottaa. Hän ymmärsi kyllä, että tuolla käärmeellä oli ollut lukuisia tilaisuuksia tehdä hänestä selvää jälkeä, jos olisi niin halunut tehdä.

***

Toisaalla Kassandra havahtui jälleen unestaan, ponnahtaen silmät suurina istumaan.
"Tarkan... ei...  Şah Yılan..." Hän mumisi ja vaipui takaisin makuulleen ja nukahti.


No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tästä? Niin aavikolla, kuin Kassandran leirissäkin tuntuu tapahtuvan yhtä ja toista, kerrohan sinä, mitä seuraavaksi tapahtuu...

[Nefertiti]

Toisaalla Kassandra havahtui jälleen unestaan, ponnahtaen silmät suurina istumaan.
"Tarkan... ei...  Şah Yılan..." Hän mumisi ja vaipui takaisin makuulleen ja nukahti.

Yö kului ja alkoi hitaasti kääntyä aamuksi. Auringon säteet herättivät Kassandran, joka oli lopun yön nukkunut unia näkemättä. Ehkäpä  Şah Yılanin taika oli häneenkin vaikuttanut, mutta sitä hän ei tiennyt. Tiesi vain, että tuolla jossain oli nuori prinssi tulossa ja että heidän kohtalonsa olivat toisiinsa sidotut.

Kassandra nousi istumaan venytellen ja huomasi vasta sitten, että Alejandron ja Anakalin lisäksi leirissä oli muitakin. Hämmentyneenä hän katseli noita solakoita hahmoja, jotka olivat pukeutuneet kauniisti tehtyihin haarniskoihin, jotka eivät näyttäneet painavan juuri mitään. Hänen silmänsä vaeltelivat haarniskojen kauniissa yksityiskohdissa, jotka kaikki olivat luonnosta otettuja. Kassandra ei voinut olla ihailematta sitä taitoa, jolla nuo varustukset oli joskus luotu.

"Hyvää huomenta Kassandra", sanoi yksi kauniseen haarniskaan pukeutunut solakka mies ja katsoi pää hivenen kallellaan nuorta naista.
"H..huomenta", Kassandra änkytti, sillä ei ollut uskonut, että voisi koskaan koko elämänsä aikana nähdä haltioita, joista oli kuullut vain mumminsa tarinoissa, "saanen tiedustella, kuka te olette?" hän kysyi viimein ja samalla hetkellä, myös Alejandro ja Anakal alkoivat hiljalleen heräillä.
"Nimeni on Thaellon", haltia esittäytyi ja nyökäytti päätään, huulillaan seesteinen hymy.
"Minun ei liene tarpeellista esittäytyä, sillä te tiedätte jo nimeni", Kassandra sanoi toteavaan sävyyn. Hän ei enää ihmetellyt, miten kaikki tunsivat hänet, vaikka hän ei ollut heitä vielä koskaan kohdannutkaan. Sen täytyi liittyä jotenkin kaikkeen muuhun, mitä tänä lyhyenä aikana oli tapahtunut ja niihin uniin, joita hän oli nyt nähnyt useammin kuin koskaan aiemmin.
"Kyllä, sen tiedän, kiitos ystävänne, joka auttoi meitä yöllä" Thaellon sanoi ja vilkaisi Nólêgaladhia, joka seisoi samassa paikassa, johon oli edellisenä iltana jäänyt, muiden mennessä nukkumaan.
Kassandra näki, ettei puuvanhus ollut yksin, vaan sen vieressä seisoi toinen lähes yhtä vanha ja käppyräinen puu, kuin Nólêgaladh oli.
"Mitä on tekeillä?" Kysyi Anakal, joka katsoi hölmistyneenä ympärilleen, sillä ei ollut odottanut vieraita leiriin.
"Thaellon, ystäväni!" Alejandro hihkaisi riemastuneena ja pomppasi jaloilleen. Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli kohdannut Thaellonin retkillään.
"Alejandro, vanha kettu. Selvisit sitten kuitenkin ulos menninkäisten luolista", Thaellon sanoi ja läimäytti Alejandroa hartioille.
"No minulla oli apua", Aleandro sanoi ja vilkuili hieman varautuneesti Nólêgaladhia, joka juuri kääntyi katsomaan heitä.
"Kiitä onneasi, että hän oli siellä, muutoin olisit joutunut hiisien käsiin, eivätkä ne ole erityisen helläkätisiä vihollisilleen", Thaellon huomautti.
"Sen tiedän ja olen iloinen, ettei minun tarvitse enää olla niiden haisevien kammotuksien lähellä ja toivon, etten joudu kohtaamaan niitä enää toiste", Alejandro myönsi, joskin vähän vastahakoisesti, sillä ei halunnut myöntää, että kaarnakainen oli hänenkin nahkansa pelastanut.
"Mutta pääasia on, ettei niistä toistaiseksi ole harmia", Thaellon totesi tyytyväisenä, "ja nyt toivotan teidät tervetulleeksi valtakuntaani. Saatte levätä luonani ja sen jälkeen luotetuimmat sotilaani Dhoel ja Ariavel saattavat teidät valtakuntani toiselle rajalle, josta on enää lyhyt taival Rihannohiin", hän jatkoi.
"Minä kiitän ystävä hyvä, sillä apunne lienee tarpeellista. En näet usko, että hiidet ovat ainoat, jotka ovat perässämme", Alejandro sanoi.
"Tiedän, ne miehet ovat vain muutaman päivämatkan teistä jäljessä, joten on syytä kiirehtiä tai he saavat meidät kiinni" Thaellon huomautti, "minäkään en heille pärjää tällä määrällä haltiasotilaita, jotka minulla on mukanani, sillä minun oli jätettävä osa suojamaan valtakuntaani, jonka tila alkaa käydä ahtaaksi, kiitos Byrman julman hallitsijan", hän jatkoi.
"On siis aika nousta aseisiin ja taistella, tai muuten kaikki tämä muuttuu mustaksi, kuolleeksi maaksi" Alejandro sanoi ja hänen ilmeensä muuttui tiukaksi. Vaikka hän olikin nuori ja vallaton, ei hän silti voinut antaa tuollaisen asian olla.
"Anteeksi, mutta minä haluan tietää, miten tämä kaikki liittyy minuun", Kassandra sanoi, sillä häntä alkoi jo hivenen ärsyttää että muut tuntuivat tietävän asioista enemmän kuin hän itse.
"Kaikki aikanaan, arvoisa Kassandra neito", Thaellon sanoi kohteliaasti ja katsoi tutkivana nuorta neitoa, joka tuntui kovin vahvatahtoiselta. Hän tunsi, että tämä nuori nainen muuttaisi kaiken ja oli tarpeeksi vahva, vaikka edessä olisi vielä paljon vaaroja, ennen kuin tämä kaikki tulisi päätökseen, "kärsivällisyytenne palkitaan tänä iltana, sillä on aika sinunkin saada tietää", hän jatkoi yhä samaan kohteliaaseen sävyyn.

"Minä kiitän ja olen pahoillani jos olin epäkohtelias, mutta minua vain harmittaa, kun muut tietävät minusta enemmän kuin minä itse", Kassandra sanoi ja arveli, että ehkä hän ymmärtäisi myös paremmin nuo hyvin todentuntuiset unet, joita hän näki ja ehkä hänelle myös selviäisi, kuka oli tuo mystinen mies unista. Tuo tumma ja komea nuorukainen, Tarkan. Mistä ihmeestä hän tiesi miehen nimen, kun eihän hän ollut vielä koskaan kohdannut tätä muualla, kuin unissaan.

"Hyvin ymmärrettävää", Thaellon sanoi, "mutta nyt, menkäämme, sillä meitä odotetaan jo", hän lisäsi.
"Hyvä on", Kassandra sanoi ja hymyili. Hän huomasi, että vaikka tuo haltia vaikutti ulkoisesti olevan nuori mies, näkyi ikä tämän taivaansinisistä silmistä, joista myös heijastui tieto ja viisaus. Nämä olivat niitä, joista mummo oli tarinoita kertonut, Kassandra päätteli, iättömiä, viisaita haltioita.

Niin tuo pieni seurue nautti nopeasti aamiaisen ja suuntasivat kulkunsa kohti metsää. Tuntui kuin edellisen päivän tapahtumat olisivat tapahtuneet kauan sitten, sillä niin paljon parempi mieliala seurueella oli. Tosin se saattoi myös johtua haltioistakin, joisen taika oli erikoislaatuista ja sai aikaan vain pelkkää hyvää, sillä nämä jalot olennot kunnioittivat luontoa ja elämää, valoa ja rakkautta.
Haltiat tunsivat syvemmin ja voimakkaammin kuin ihmiset ja siksi heihin sattui niin kovasti, kun Byrman julma hallitsija Zagûr Ra hävitti vehreitä metsiä tieltään ja tappoi kaiken elävän. Mikään ei hänen maassaan kasvanut, vaan kaikkialla oli vain mustaa ja kuollutta, mistä Zagûr Ra piti.

Thaellon vilkaisi Kassandraa ja mietti, niin paljon joutui tuo nuori neito kantamaan hartioillaan, sillä niin oli kauan sitten ennustettu. Kovin kivinen ja katkera olisi tämä tie, mutta se olisi kuljettava loppuun asti, jotta paha saataisiin kukistettua ja ehkä maa olisi jälleen vehreä ja kaunis, kuten se oli ollut aikojen alussa, jolloin maa luotiin.

Hän oli luvannut niin Nólêgaladhille, kuin Malakusille, että auttaisi Kassandraa sen minkä pystyisi, sillä hän halusi lopun sille pahuudelle, jota Zagûr toi maailmaan omassa synkässä valtakunnassaan, joka ei tälle enää riittänyt.

"Miksi noin synkkä ilme, ystäväni", Alejandro kysyi naama virneessä.
"Sinun pitäisi se tietää", Thaellon sanoi ja katsoi totisena nuorukaista, jolla olisi vielä paljon opittavaa ja joka tulisi vielä oppimaan, mitä oli suru ja pelko.

Tietenkin hän halusi säästää Alejandron tuolta tuskalta, mutta käsitti kuitenkin, ettei sitä voisi välttää. Se tapahtuisi vääjäämättömästi ja sellaisella hetkellä, kun sitä kukaan vähiten osaisi odottaa. Toki se satuttaisi Alejandroa, mutta ehkä niin oli tarkoituskin, ehkä oli hyvä, että nuori prinssi kasvaisi ja alkaisi ymmärtää, ettei kaikki ollutkaan ihan niin, kuin hän oli luullut. Vielä muuttuisi tuo iloinen nauru itkuksi ja virnistys häviäisi kasvoilta, jonne suru piirtäisi uurteensa.

"Mitä minun sitten pitäisi tietää?" Alejandro kiusoitteli.
"Alejandro, älä viitsi", Thaellon sanoi ja katsoi nuorukaista vakavana, "sinun, jos kenen olisi jo vihdoin ymmärrettävä tilanteen vakavuus. Tämä ei ole enää mikään viaton seikkailu, eikä leikkiä, vaan pelissä on paljon enemmän kuin luuletkaan", hän sanoi, sillä halusi saada ystävänsä ymmärtämään.
"Tiedänhän minä, mutta en vain jaksa aina synkistellä", Alejandro sanoi, vaikka tunsikin sisimmässään, että Thaellon oli oikeassa.
"Tosiaan, sinun olisi aika kasvaa ja lopettaa lapselliset hölmöilysi" Nólêgaladh puuttui puheeseen ja töykkäsi oksallaan kevyesti nuorukaista selkään, "kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää", hän lisäsi viisaasti.
"Mitä sinä muka minusta tiedät", Alejandro töksäytti.
"Paljonkin", Nólêgaladh sanoi ja kietoi yhden oksistaan Alejandron ympärille ja nosti tämän ilmaan, "niin paljon, että haluan sinun ymmärtävän, ettei tämä ole enää mitään leikkiä. Vaikka oletkin varsinainen kiusankappale, ymmärrän minäkin sen verran että sinut on syytä pitää hengissä", hän jatkoi ja katseli nuorukaisen kasvoja, joilta virne laimeni ja häipyi kokonaan.
"Miten niin?" Alejandro kysyi hämmentyneenä, sillä oli uskonut, ettei ollut aivan niin tärkeä, jotta takaa-ajajat hänestä kiinnostuisivat. Kassandrahan niitä enemmän kiinnosti ja tätä, jos jotakuta, oli suojeltava.
"Alejandro, jos olet varomaton ja Zagûrin alaiset saavat sinut käsiisi, he käyttävät sinua saadakseen sisaresi käsiinsä", Nólêgaladh sanoi, "ja usko pois, kun sanon, sinä et todellakaan halua joutua heidän käsiinsä. Hiidet ovat vain pieni paha heidän rinnallaan", hän jatkoi.
"Sisar?" Kassandra kysyi ja katsoi Alejandroa ja Nólêgaladhia ymmällään. Hiljalleen hän alkoi ymmärtää, palat alkoivat loksahdella paikoilleen kuin itsestään. Alejandro oli hänen veljensä.

"Niin, tämä pikku riiviö tässä on veljesi", Nólêgaladh sanoi ja pieni iloinen tuikahdus kävi hänen silmissään.
"Minun veljeni", Kassandra sanoi hiljaa. Tietenkin hän oli sen jollain tasolla arvannutkin tuolloin luolassa, mutta se oli unohtunut kun hiidet olivat keskeyttäneet heidän keskustelunsa.
"Niin, mutta jatkakaamme keskustelua hieman myöhemmin, sillä vaikka tämä onkin valtakuntaani, voi täälläkin olla ylimääräisiä korvia kuuntelemassa, sillä Zagûr on lähettänyt kätyreitään kaikkialle", Thaellon huomautti, "eikä tämä asia oikeastaan ole tarkoitettu muiden kuin teidän tietoonne", hän jatkoi.
"Aivan niin", Nólêgaladh sanoi ja laski Alejandron alas. Nuori mies katsoi tuota vanhaa puuta ja ymmärsi, että tämä oli oikeassa. Ymmärsi, että hänen olisi ruvettava käyttäytymään arvonsa mukaisesti ja suojeltava siskoaan, kuten hänen oli ollut tarkoituskin.

Loppumatka taittui hivenen hilpeämmissä merkeissä, sillä oli kuin jokin olisi pyyhkäissyt tuon kaiken ikävän pois ja nostanut jälleen mielialaa ylemmäs. Aurinko värjäsi taivaan kauniilla väreillä, kun he viimeinkin saapuivat kauniiseen paikkaan, jota ympäröivät valkeat puut, joiden lehdet näyttivät kultaisilta laskevan auringon valossa. Näytti siltä, kuin rakennukset, jotka puiden lomista pilkottivat, olisivat olleet osa puita ja jotka tuntuivat myötäilevän puiden muotoja ja ympäröivää luontoa, sillä osa puista ja köynnöksistä saattoi kasvaa jopa talon keskellä. Osa puista oli niin valtavia, että jopa Nólêgaladh ja Naavaparta näyttivät pikkuruisilta niiden rinnalla. Niiden valtaisat juurakot olivat kuin suojamuuri, kauniin valtakunnan ympärillä.

Kaikkialla kasvoi pehmeää ruohoa, vehreitä pensaita ja mitä moninaisempia kukkia, joista suurinta osaa, Kassandra ei ollut vielä koskaan ennen nähnyt. Kaiken tämän keskellä solisi kirkasvetinen puro, joka päätyi kauniiseen lampeen, jonka pinnalta laskevan auringon valo heijastui kauniina.
Valo täällä näytti pehmeämmältä ja muutenkin oli kuin paikasta olisi huokunut jotain ikiaikaista, kuin puiden lomasta tuuli olisi kertonut muinaisia tarinoita. Kuiskaillut lempeitä sanoja. Pitkästä aikaa matkalaiset tunsivat olevansa turvassa.

Tämä voisi olla melkein osa Amorionin virtaa, Kassandra huomasi ajattelevansa, katsellen ympärillee. Tämän kauniin paikan kauneus sai hänet huokaisemaan.  Mitään tämän veroista hän ei ollut vielä koskaan ennen nähnyt, paikkaa, jossa luonto ja haltiat elivät sopusoinnussa keskenään.
Hän haistoi hennon tuoksun, jossa tuntui sekoittuvan metsän ja niityn kukkien hento tuoksu, johonkin muuhun, josta hänelle tuli mieleen mummi ja mummin herkut, joita tämä aina loihti keittiössään. Hetkellisesti ikävä sai hänet surulliseksi, mutta jotenkin tämä paikka sai hänet takaisin hyvälle mielelle. Mutta vaikka alakuloisuus oli poissa, hän toivoi koko sydämestään, että mummi ja muu perhe olisivat turvassa.

Kassandran luokse tuli muutama haltianainen, jotka veivät hänet mukanaan, kylvettivät ja pukivat tämän ylle kauniin asun. Sitten he sukivat ja palmikoivat hänen hiuksensa ja laittoivat kauniista kukista tehdyn seppeleen hänen kutreilleen. Kassandra ei tuntenut kukkia, mutta hän piti niiden hennosta tuoksusta ja niiden kauneudesta.

Naiset saattoivat Kassandran juhlapöytään, jossa Alejandro ja Anakal heitä odottivatkin. Kumpikin henkäisi hämmästyksestä, nähdessään miten kauniilta Kassandra näytti uudessa asussaan.
"Älkäähän pudottako silmiä päästänne" Nólêgaladh naurahti ja molemmat nuorukaiset sulkivat suunsa, joka oli hämmästyksestä loksahtanut auki.
"Oletpa sinä kaunis" Anakal sanoi, sillä oli tottunut näkemään tytön vain arkisissa kuluneissa vaatteissa ja vallaton musta tukka vapaana liehuen.
"Kiitos, serkku hyvä", Kassandra naurahti, sillä harvoinpa hän sai serkkunsa suusta moisia kohteliaisuuksia kuulla.

***

No niin, jatkakaahan te vuorostanne. :)

Edith:// vähän vain lisäsin tekstiä ja siistin pois muutaman kirjotuskämmin... :)

[Nuubialainen Prinsessa]

Kassandran luokse tuli muutama haltianainen, jotka veivät hänet mukanaan, kylvettivät ja pukivat tämän ylle kauniin asun. Sitten he sukivat ja palmikoivat hänen hiuksensa ja laittoivat kauniista kukista tehdyn seppeleen hänen kutreilleen. Kassandra ei tuntenut kukkia, mutta hän piti niiden hennosta tuoksusta ja niiden kauneudesta.

Naiset saattoivat Kassandran juhlapöytään, jossa Alejandro ja Anakal heitä odottivatkin. Kumpikin henkäisi hämmästyksestä, nähdessään miten kauniilta Kassandra näytti uudessa asussaan.
"Älkäähän pudottako silmiä päästänne" Nólêgaladh naurahti ja molemmat nuorukaiset sulkivat suunsa, joka oli hämmästyksestä loksahtanut auki.
"Oletpa sinä kaunis" Anakal sanoi, sillä oli tottunut näkemään tytön vain arkisissa kuluneissa vaatteissa ja vallaton musta tukka vapaana liehuen.
"Kiitos, serkku hyvä", Kassandra naurahti, sillä harvoinpa hän sai serkkunsa suusta moisia kohteliaisuuksia kuulla.


                                                     

Alejandro selvisi hämmästyksestä ensimmäisenä ja virnisti tutunoloiseen tyyliinsä huolettomasti tokaisten, "No, eipähän tuo ole mikään ihme kun ottaa huomioon Kassandran syntyperän. Kassandra on kuin ilmetty äitimme, kuningatar Isadora."

Kassandra katsoi veljeään hämmentyneesti ja uteliaasti. Hän oli aina tiennyt, ettei kaikki ollut täysin sitä miltä näytti, mutta että kuninkaallista verta. Tyttö ei voinut edelleenkään täysin ymmärtää, miten kaikki tämä voi olla totta. Miksi hänet oli annettu mummin ja ukin hoiviin ja miksi ihmeessä kukaan ei ollut koskaan kertonut hänelle totuutta, edes osaa siitä?

No, siihen oli tietysti vastaus se, ettei syntyperänsä tietäminen olisi ainakaan saanut Kassandraa pysymään isovanhempiensa tilalla, vaan hän olisi jossain vaiheessa lähtenyt tapaamaan vanhempiaan. Mutta olivatko mummi ja ukki edes hänen oikeat isovanhemmat? Tuskin, sillä he olivat aina eläneet taloudellisesti tiukasti, eikä kuninkaallisten isovanhempien olisi varmastikaan sallittu elää niukan toimeentulon turvin.

Äkkiä kyyneleet kihosivat Kassandran silmiin, kun hän ymmärsi, että häntä hoitaneet vanhukset eivät olleetkaan kenties hänelle sukua. "Ukki ja mummi", Kassandra kuiskasi ääni värähtäen ja painoi katseensa alas estääkseen muita näkemästä kyyneliään. Oli jo riittävän hämmentävää, koska hän ei tiennyt mistään mitään, saati jos muut huomaisivat hänen kyyneleensä.

Nólêgaladh oli seurannut tytön kasvoilla vaihtelevaa tunteiden kirjoa ja ojensi lehtevän oksansa tämän olkapäälle lempeästi huokaisten. Puuvanhus arvasi miltä tytöstä sillä hetkellä tuntui, sillä kukapa moisesta järkytyksestä selviäisi hetkessä. Tämä tiesi, että tytön olisi aika kuulla totuus, sillä vain sen avulla tyttö löytäisi itsestään täydellisen vahvuuden kohdata edessä olevat koetukset.

"Ukkisi ja mummosi rakastavat sinua juuri niin paljon, kuin oikeat isovanhemmat rakastaisivat omaa lastenlastaan Kassandra. Älä koskaan epäile heidän rakkauttaan, sillä he sinut kasvattavat ja seurasivat kehittymistäsi ensimmäisestä hymystäsi lähtien aina aikuisikääsi saakka. Ajattele niin, että olet saanut isovanhempiesi lisäksi oikeat vanhemmat ja sisaruksia ja muita sukulaisia, jotka kaikki rakastavat sinua."

Nólêgaladh nosti Kassandran kasvot ylös oksallaan ja jatkoi.

"Syntyperäsi salaaminen oli ehdoton pakko, sillä ilman tätä järjestelyä, et olisi selvinnyt hengissä. Sama pahuus, joka sinua tällä hetkellä etsii, olisi surmannut sinut kehtoosi, ellei vanhempasi olisi luopuneet sinusta, sillä on ennustettu, että sinä olet avain metsänkansojen pelastukseen. Sinun kohtalosi on pelastaa ne hätää kärsivät, jotka tällä hetkellä taistelevat tilasta elää ja hengittää. "

"Millaisia he ovat, oikeat vanhempani?" Kassandra henkäisi ja pyyhkäisi vaivihkaa poskelleen karanneen kyyneleen. Kysymys sai Nólêgaladh hymyilemään puisella suullaan.

"Äitisi oli nuorena yksi Rihannonin alueen kauneimpia tyttöjä. Hän oli tuolloin erään vaikutusvaltaisen papittaren suojatti. Kerrotaan, että kuningatar on ylhäistä syntyperää. Hänen sukunsa sanotaan haarautuvan yhdestä kristallimeren toisella puolella sijaitsevan Kastillion -nimisen kuningaskunnan, vanhoista ruhtinas-suvun sivuhaaroista. Tarinaan liittyi ymmärtääkseni vaiettu ja kielletyksi katsottu rakkausliitto, jonka tuloksena syntyi kaunis Isadora.

Nuori prinssi Ferres saapui ensimmäistä kertaa isänsä mukana Siddha - jumalan temppelialueelle eräänä kauniina helteisenä päivänä ja rakastui siellä ensisilmäyksellä kauniiseen Isadoraan, joka istutti papittaren toivomuksesta yrttejä temppelialueen laitamilla. Sen kerrotaan olleen molemminpuolinen mykistyminen ja temppelialueen tutustumiskierros oli nuoren prinssin osalta jäänyt pelkäksi yrttitarhan katseluksi.

Pyhän temppelin väki oli ihan kauhuissaan, sillä nuoresta prinssistä tuli pian suoranainen maanvaiva ja tämä rikkoi kaikkia temppelin papittarien laatimia sääntöjä häikäilemättä saadakseen tahtonsa läpi. Hän kiipeili temppelialueen muureilla ja tapaili salaa viatonta Isadoraa, asettaen tämän siveyden samalla kyseenalaiseksi.  Koska asiasta nousi sen verran suuri meteli, katsoi kuningas parhaaksi ottaa nuori Isadora suojelukseensa ja vihkiä tämä liittoon prinssin kanssa, ennen kuin nuorten tapaamisista syntyisi näkyvämpiä seurauksia."

Nólêgaladh hymähti muistoilleen ja, jos hänellä olisi ollut oikeat kulmakarvat, ne olisivat taatusti nousseet huvittuneesti ylöspäin. Kassandran surullinen ilme oli kadonnut ja tämä katsoi puuvanhusta lumoutuneena. Hän saattoi nähdä miltei mielessään nuoren prinssin kiipeilemässä linnanmuureilla ja kauniin mustahiuksisen neidon istuessa ikkunasyvennyksellä odottamassa tätä luokseen kaipaava katse silmissään, kuin saduissa konsanaan.

"Ajatella, kuninkaallinen. Kyllä minä aina aavistin, että sinussa on jotain erilaista. Minusta tuntui myös, että sinulla ja Alejandrolla on jokin yhteys kun näin teidät ensimmäisen kerran vierekkäin. Tehän olette niin kovin samannäköisiä, paitsi, että Alejandrolla on ruskeat hiukset, toisin kuin sinulla Kassandra" Anakal puuskahti ja pyöritti hämmästyneenä päätään.

Alejandro vain hymyili pää kallellaan ja katseli eräänlaista ylpeyttä tuntien uutta siskoaan.

"Minä kyllä tiesin, että jossain minulla on sisar, jota minun tulisi suojella vielä jonain päivänä. Mutta kun näin sinut ensimmäisen kerran, en osannut heti yhdistää sen olevan sinä. En, vaikka yhdennäköisyys nyt katsottaessa on todellakin silmiinpistävä. Sinulla on äitimme silmät, Kassandra." Prinssi ilmoitti ja kurottautui taputtamaan Kassandran päätä veljellisesti.

"Ja minusta tuntuu, että sinusta tulee aikamoinen kiusanhenkeni, veliseni" Tyttö puuskahti leikkisästi ja virnisti tälle. Nyt hän ymmärsi, miksi oli heti alusta saakka pitänyt tästä pitkänhuiskeasta prinssistä. Ehkä hän oli jossain sisimmässään aavistanut tämän olevan hänelle tärkeä ihminen.

Thaellon ja puuvanhus katsoivat toisiaan mietteliäästi juhlapöydän yli. Aika tulisi näyttämään, minkälainen parivaljakko näistä kuninkaan jälkeläisistä tulisikaan. Selvää kuitenkin oli, että nämä tulivat hyvin toimeen keskenään, mikä ei ollut ihmeellistä, koska sisarukset selvästikin olivat jossain määrin hyvin samankaltaisia. Siitä ei kuitenkaan ollut vielä varmuutta, tulisiko Alejandron seura villitsemään nuoren neitosenkin hieman vallattomaksi, vai olisiko tytön läsnäololla rauhoittava vaikutus Alejandroon.





***




Yllättäen lasi putosi Kassandran kädestä kesken aterian ja hän säikäytti kaikki juhlapöydän ympärillä istuvat omituisella käytöksellään. Kristallista kaiverrettu lasi hajosi tuhansiksi sirpaleiksi maahan pöytää ympäröivälle kiveykselle Kassandran jalkojen juureen. Tytön huulet alkoivat vapista hämmennyksestä ja hän henkäisi ihmeissään.

"Sinä.."





***





Päivän kirkkain terä oli jo taittunut, mutta iltaan oli vielä rutkasti aikaa. Tarkan nuolaisi kuivia huuliaan ja yritti parhaansa mukaan seurata katseellaan alati loittonevaa Şah Yılan mystisen kuviollista selkää. Vaikka välimatka olikin päivän mittaan kasvanut, oli käärmeen jälkiä helppo seurata, sillä hiekkaan piirtyneet kirjaimet olivat kuin polku, joka johti tiensä käärmeen luo.

Kirjaimet hiekassa eivät haalistuneet pois, vaikka viiltävän kuiva tuuli kurotteli ahneilla sormillaan hiekkaa jälkien ympäriltä, nostattaen niiden läheisyyteen yksittäisiä pieniä pyörteitä, kun samaan aikaan muualla aavikon kultaisilla dyyneillä, oli täysin tyyntä ja kiduttavan kuumaa. Aivan kuin käärmeen jättämissä jäljissä olisi jotain vahvaa lumoa, joka piti aavikon hengen aikeet kurissa ja auttoi Tarkania pysymään oikeassa suunnassa.

Horisontti alkoi hämärtyä Tarkanin silmissä ja jostain kumman syystä hänen mielestään aurinko oli jossain vaiheessa alkanut muistuttamaan eriskummallisella tavalla käärmeen silmää. Suuri valtava kultainen silmä, jonka keskellä kiilteli sysimusta pilvi. Heijastuiko siitä hänen oma kuvajaisensa? Tarkan valui hitaasti tajuttomuuden suloiseen turmioon. Mies sulki huomaamattaan silmänsä ja antoi päänsä nyökähtää hetkeksi vasten.

Tarkan kuuli kuinka Herakles pärskähti hienoisesti ja tunsi kuinka tämä pysäytti kulkunsa kuin seinään, mutta hän ei jaksanut avata silmiään. Luomet tuntuivat uskomattoman raskailta nostaa, aivan kuin niiden päälle olisi laitettu raskaat viljasäkit painoiksi. Hän kuuli unen ja valveen välimaastosta hiljaisen ikiaikaista kieltä muistuttavan suhinan, joka kantautui ulvovan tuulen mukana, samalla kuin hänen yhteytensä Kassandraan voimistui hetki hetkellä. Ja sitten, aivan yllättäen hän näki uniensa tytön edessään.

Tarkan katseli huolestuneena tytön kasvoja. Niillä näkyi jälkiä kyyneleistä kun tämä nosti katseensa. Oliko tämä itkenyt? Sitten tyttö henkäisi, aivan kuin olisi nähnyt Tarkanin edessään.

"Sinä. Kuinka sinä olet siinä, vaikka en ole unessa?" Tyttö sopersi ja Tarkanista tuntui, että he olisivat katsoneet toisiaan ensimmäistä kertaa silmiin oikeasti. Tämä uni oli aivan liian todellisentuntuista ollakseen unta. Oli Tarkanin vuoro henkäistä ihmeissään.

"Näetkö sinä minut? Kuka sinä olet?" Tyttö kysyi ja katseli Tarkania silmät loistaen. Tarkan nyökkäsi ja toivoi, että voisi koskettaa tyttöä. Hän olisi antanut mitä tahansa voidakseen koskettaa tyttöä ja tuntea tämän olevan todellakin olemassa.

"Tarkan, minun nimeni on Tarkan", Prinssi vastasi hetken ihasteltuaan. Sitten näky alkoi nuorukaisen suureksi harmiksi himmetä ja hänen edessään seissyt tyttö näytti jotenkin haalistuvan. Tarkan näki, että tytön huulet muodostivat lauseen "Missä olet?" ja vastatessaan " Ikiaavikolla, matkalla luoksesi", näky katosi hänen silmiensä edessä, eikä Tarkan voinut tietää, oliko tyttö kuullut hänen vastauksensa.

Herakles pärskähti ja havahdutti Tarkanin hereille. Avatessaan silmänsä, hän katsoi silmiensä eteen kohottautunutta Şah Yılania. Käärme katsoi hypnoottisilla silmillään nuorukaista ja tiesi, mistä tämä oli uneksinut. "Saitko häneen yhteyden?" käärme sihisi ja tämän mustat iirikset supistuivat hetkellisesti miltei olemattomiin. Mitä nuo silmät toivatkaan mieleen, aavikon yllä paistavan auringon? Tarkan tuijotti lumoutuneena käärmettä ja yritti keskittyä vastaamaan, vaikka käärmeen katse sai hänet jotenkin hajamieliseksi.

"Kkyllä.. minä tuota.. äh, mitä olinkaan sanomassa.." Tarkan pudisti päätään ja irrotti katseensa käärmeen mustiksi muuttuneista silmistä.

"Huh, olipahan uni. Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut tuolla tavalla nukahtaa, mutta minä vain jotenkin väsähdin aivan huomaamatta." Nuorukainen jatkoi ja vältteli vaistomaisesti katsomasta käärmettä silmiin.

Vaikka hänen olotilansa olikin hieman sekava, hän aavisti, että sekavuuden tunteen täytyi liittyä jollain tavalla käärmeeseen, tämän hämmentäviin silmiin ja mystiseen tuulessa leijailleeseen kuiskaukseen, jota hän oli kuullut juuri ennen nukahtamistaan.

"Ei se mitään" käärme sihisi ja käänsi sitten itsensä viistosti sivulle siirtynyttä aurinkoa kohti. Tarkan seurasi käärmeen liikehdintää ja huomasi pienen vuoren, joka seisoa jökötti keskellä päättymättömältä näyttävää aavikkoa. Vuoren etuosasta kiemurteli polku, joka vietti ylöspäin kohti vuoren päällä sijaitsevaa pienikokoista temppeliä. Aurinko häikäisi hehkuvaa valoaan temppelin yläpuolelta, suoraan alas vuoren juurelle ja Tarkanista tuntui, että matka huipulle saattaisi kestää pitkänkin tovin.

"Tämä temppeli kuuluu Bodhisattva – nimiselle jumattarelle, josta kerrotaan kaikenlaisia tarinoita pyhiinvaeltajien keskuudessa. Voidaksesi jatkaa turvallisesti matkaasi aavikolla, sinun täytyy kiivetä tuonne temppelille ja lahjoittaa jumalalle jotain henkilökohtaista uhrilahjaksi. Mitä herkemmin oivallat taidon miellyttää tätä Jumalaa, sitä suosiollisempi on matkasi.." Şah Yılan neuvoi.

Tarkan nousi ratsunsa selästä ja laskeutui vuoren juurelle, ottaen mittaa edessään kohoavasta vuoresta. Sitten hän vilkaisi hevostaan huolestuneena. Tätä ei voinut ottaa mukaan, sillä vuorenrinne oli paikoitellen hyvinkin jyrkkä, eikä hänellä ollut varaa antaa Herakleksen satuttaa kavioitaan kivenkoloihin.

"Minä pidän huolta hevosestasi." Käärme lupasi. Tarkan silitti ratsunsa turpaa hellästi ja nyökkäsi. Sitten hän otti satulalaukusta pienen nahkaisen kassin, jonka hän pujotti kaulaansa ja lähti kiipeämään kivikkoista rinnettä ylöspäin, polun reunamia mukaillen.

"Jos näet tulipallon, miehen, joka ratsastaa hajareisin kultaharjaisella leijonalla, kerjäläisen tai minkä muun kummallisen tai harvinaisen olennon hyvänsä, muista kohdella häntä kuin rakkainta sukulaistasi. Bodhidattva ottaa mielellään itselleen mitä yllättävimmän muodon, koetellakseen hänen polullensa uskaltautuneita." Şah Yılan varoitti ja luikerteli vuoren varjoisiin kivikoihin lymyilemään.

Tarkan kiipesi ylöspäin hikeä otsaltaan pyyhkien. Aavikon pöly oli tunkeutunut suuhun ja sai kitalaen maistumaan kivijauhopölyltä. Nuorukainen tarttui vesipulloonsa ja huuhtoi pahan maun pois suustaan vedellä. Nousu vuorelle oli rankempi, kuin Tarkan oli osannut odottaa. Aurinko poltti tulisena hänen ihoaan ja tuntui kuin temppelin valkoisena hohtelevat seinät ja pilarit olisivat heijastaneet säteet peilin lailla suoraan alas vuorenrinteille. Ehkä sen oli tarkoituskin tehdä tulijoiden olo tukalaksi, jottei monikaan uskaltautuisi kiipeämään ylös perille saakka.

Nuori prinssi keräsi sisunsa, kietoi mustan kankaan palasen päänsä ympärille ja kiirehti askeliaan ylöspäin. Matka ylös tuntui loputtomalta, mutta viimein varjo lankesi nuorukaisen eteen ja temppelin valkoisena hehkuvat pilarit toivottivat tulijan tervetulleeksi jättimäisten veistosleijonien seistessä ylväinä temppelin oviaukon molemmilla puolilla. Tarkan tarkkaili veistosvartioita epäluuloisesti noustessaan ylös portaita oviaukolle ja kurkisteli himmeästi kynttilöin valaistun temppelin sisäosiin.

"Onko täällä ketään?" nuorukainen huhuili oviaukolla, mutta kukaan ei vastannut hänelle.

Tarkanin ottaessa askeleen eteenpäin kohti temppelin sisätiloja, toinen veistosleijonista käänsi yllättäen päätään ja paljasti hampaansa tunkeilijalle. Hetkeä myöhemmin myös toinen leijonista käänsi päänsä ja hyppäsi pois kivijalustaltaan kissamaisen ketterästi. Säikähtäneenä Tarkan kompuroi sisään temppeliin ja valkoiset kissapedot seurasivat häntä perässä laiskasti eteenpäin hypähdellen.

Hätääntyneenä nuorukainen kiiruhti kohti temppelin toisessa päässä sijaitsevaa alttaria ja toivoi, että löytäisi sieltä keinon rauhoitella vihaisia temppelin vartijoita. Mutta kuinka lepytät raivostuneet veistoskissapedot? Mitä Mishka olisi tehnyt tällaisessa tilanteessa? Lausunut jähmetysloitsun tai puhunut niille kielillä, joita vain veistospatsaat voisivat ymmärtää? Tarkan ei osannut tehdä kumpaakaan niistä, eikä hän kykenisi taistelemaan lumottuja kivijärkäleitä vastaan satuttamatta itseään siinä samalla. Mitä Şah Yılan olikaan sanonut uhrilahjasta? Kesyttäisikö uhrilahja vihaiset kivileijonat?

Tarkan mietti kuumeisesti sopivaa lahjaa temppelin Jumalalle. Hän kaivoi kiireisesti mukaansa ottaman nahkapussin sisältöä, mutta mitään sopivaa esinettä ei hän sieltä mielestään löytänyt. Veistosleijonat ärjyivät ja laskeutuivat uhrialttarin juurelle, kahden puolen Tarkania ja valmistautuivat hyökkäämään tätä kohti. Silloin prinssin mieleen tulivat sanat, joiden hän tiesi vaistomaisesti olevan sopiva lahja Jumalalle.

"Rakkaus ei tunne rajoja. Se kulkee unessa, se kulkee valveilla. Se on aina mukana, eikä koskaan irrota otetta. Se pelastaa pulasta ja uskaltaa Jumalaakin pakon edessä uhmata. Se on polku, joka halki vuorten, aavikon kuljettaa. Se suojaa antaa ja leijonatkin taltuttaa. Näe, miten rakkaus minua eteenpäin ajaa armelias Jumala ja ota vastaan iloni, jonka pelastautumisestani syntyy. Sen sinulle kiitollisena lahjoitan."

Runous oli Tarkanille helppoa kuin hengittäminen. Se virtasi hänen suonissaan kuin veri, jonka hän oli saanut perinnöksi äidiltään. Kauniit laulut, koskettavat runot, hämmentävät tarinat olivat aina olleet lähellä prinssin sydäntä ja tämä lahja, jonka hän nyt runon muotoon Bodhidattva – Jumalalle taivutti, oli yksi henkilökohtaisimmista asioista, joita hän koskaan kykenisi kenellekään täysin tuntemattomalle antamaan ja täytti varmasti kriteerit henkilökohtaisesta lahjasta, vahingoittamatta kuitenkaan itseään millään tavalla.

Veistosleijonat pysähtyivät niille sijoilleen ja jostain temppelin syvyyksistä kantautui pehmeää naurua. Tarkan kallisti päätään ja ihmetteli kuulemansa naurun pehmeyttä, se oli kuin hiljaisten tuulikellojen helinää ja samalla kuin kesäsateen lempeää kohinaa. Nauru toi mieleen myös kesäisen päivän tuulisen meren rannalla ja hän kykeni miltei näkemään silmissään ja aistimaan, tuulessa huojuvien ketokukkasten auringonlämmöstä hehkuvat värit ja tuoksut.

"Miten kekseliästä nuori Tarkan şair", tuo suloinen ääni kujersi jostain läheltä ja yhtä aikaa jostain hyvin kaukaa. Ääni hämmensi prinssiä ja tämä haki katseellaan äänen omistajaa. Tuloksetta.

"Otan vastaan lahjasi ja kiitän ilahduttavasta ilostasi. Mene nyt ja kiiruhda luokse ratsusi. Vanha kiero ystäväni odottaa sinua jo!"

Sen sanottuaan ääni vaimeni ja hetkeä aikaisemmin loistaneet himmeät kynttilät leimahtivat korkeisiin liekkeihin muodostaen valokujan, joka jatkui suoraan temppelin oviaukolle saakka. Tarkan kiirehti ulos temppelistä valokujaa pitkin ja suorastaan juoksi alas vuorenrinnettä. Hänen mielessään soi vielä pitkään vuoren juurelle päästyäänkin tuo eriskummallisen kaunis ääni. Vasta Şah Yılanin huvittunut sihinä sai hänet palautumaan maanpinnalle.

"Taisit tehdä vaikutuksen Jumalattareen", käärme totesi arvoituksellisesti ja lähti niine hyvineen kiemurtelemaan eteenpäin pitkin silmänkantamattomiin jatkuvaa aavikkoa taakseen vilkaisematta. Tarkan kohottautui ratsunsa selkään ja kiirehti seuraamaan käärmettä hämmentyneenä. Oliko hän todella jutellut Jumalattaren kanssa?