Tänään on maanantai 25. toukokuuta 2020
Nimipäivää viettää Urpo

Kirjoittaja Aihe: Jatkis: Sadepilviä ja rakkautta  (Luettu 5771 kertaa)

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2040
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Jatkis: Sadepilviä ja rakkautta
« : 21.07.12 - klo:18:23 »
Ensin hieman pohjustusta. Eli ajattelin tämän olevan sellainen mukava rakkaustarina, jossa tietty alku on hivenen synkkää, mutta kaikki kääntyisi hieman aurinkoisemmaksi.

Tarina siis kertoo Sara Potter nimisestä naisesta, joka on töissä toimistossa (en oo päättänyt, että minkälaisessa tai millainen yritys olis kyseessä), jonka johtaja/pomo on irstas, itsekäs paskiainen, joka käyttää hyväkseen naispuolisia alaisiaan. Tämä johtaja tietenkin antaa potkut Saralle, kun tämä tulee pomolleen raskaaksi.

Sara kohtaa Haroldin, joka on tyystin erilainen kuin mitä ne miehet, joiden kanssa hän on aiemmin ollut tekemisissä. Vaikka Harold onkin ehtinyt nähdä elämänsä aikana kaikenlaista, on hän kuitenkin iloinen, mukava mies, joka mielellään auttaa pulaanjoutuneita, mutta tällä kertaa joutuu tavallaan itse pulaaan. Nimittäin hän rakastuu Saraan.
Harold on taiteilija, ei kylläkään kovin rikas tai tunnettu, mutta ei hän haluakaan mainetta ja mammonaa, vaan haluaa olla sellainen kuin on. Iloinen, ystävällinen ja vapaa mies, joskin sen jälkeen kun hän kohtaa Saran haluaa hän jakaa elämänsä Saran kanssa, vaikka tämä onkin raskaana toiselle miehelle.

Sara taas on kiltti nainen, joskus liiankin kiltti, mutta hänessä on myös tiettyä kovuutta ja sitkeyttäkin, sillä hänen on pitänyt pienestä tytöstä lähtien yrittää selviytyä itse, kun isä kuoli hänen ollessaan vielä pieni ja äiti yksinhuoltajana on viettänyt suurimman osan päivästä töissä ja illalla tämä taas on ollut niin väsynyt, ettei ole pahemmin jaksanut olla tyttärensä kanssa. Saralla oli isoäiti jota tämä rakasti kovasti ja joka rakasti kovasti Saraa ja yritti auttaakin tätä vaikeimpina aikoina, mutta josta aika on sittemmin jättänyt. Saralla siis ei ole kovinkaan montaa ihmistä elämässään, kun hän tapaa Haroldin.

No niin ja itse tarinan pätkänen, jotta pääsette tekin kirjoittamaan. :)


Tässä sopivaa kuuntelumusaakin
Zen Cafe - Piha ilman sadettajaa (ainakin video on jotekin osuva)


****

Sara oli jäänyt ylitöihin pomonsa pyynnöstä, vaikka tiesikin mitä se tarkoittaisi. Hän ei sitä oikeastaan halunnut, mutta hän ei tiennyt mitä muutakaan olisi voinut tehdä, sillä pomo oli uhannut potkuilla, jos hän kieltäytyisi. Sara tiesi, ettei hänellä nyt olisi varaa potkuihin, joka myös tarkoittaisi asunnon menetystä, sillä hänen pienellä palkallaan sai juuri ja juuri maksettua kuukauden vuokran kerrallaan, sekä muutaman muun pakollisen laskun ja lopulla sitten piti yrittää elää, vaikka vaikeaa se olikin.

Muut olivat lähteneet, vain hän istui yksin työpisteellään tekemässä töitä ja odottamassa inhon sekaisin tuntein, milloin pomo tulisi vaatimaan haluamaansa. Hänen työpisteensä oli koruton, eikä hän ollut montaakaan esinettä tuonut pöytäänsä somistamaan. Hänellä ei ollut edes valokuvia kenestäkään, sillä hänellä ei ollut ystäviä, eikä seurustelukumppania. Hän ei edes muistanut muita sukulaisiaan, sillä oli joutunut jo ihan pienenä mumminsa hoiviin, mutta tämä oli kuollut edellisenä talvena pitkällisen sairastelun jälkeen.
Tuo menetys oli ollut kovin raskas, mutta Saran oli ollut vain pakko jaksaa eteenpäin, sillä muutakaan ei ollut, eikä mummiltakaan ollut juuri mitään jäänyt. Ei omaisuutta, eikä juurikaan tietoja muista sukulaisista. Joskus Sara jopa epäili, etteivät muut sukulaiset edes halunneet tietää hänestä, elleivät sitten olleet kuolleet.

Tulihan sitä toki työtovereiden kanssa joskus rupateltua, mutta mitään syvempää ystävyyttä hänellä ei heidän kanssaan ollut. Vain tuttavia ja työkavereita he olivat, eivät enempää.
Joskus hän jopa tunsi itsensä ulkopuoliseksi muiden joukossa, eikä häntä juurikaan mihinkään rientoihin heidän kanssaan pyydettykään. Oli vain tämä työpaikka ja koti, jonka väliä hän kulki ja yritti pitää sen pienen vuokra-asunnon, jossa nyt oli asunut viisi vuotta.

Sara ei pitänyt vuokraisännästään, joka oli irstas ja kovasydäminen mies, joka ei joustanut maksuasioissa yhtään. Kun taas talon kunnossapito oli niin ja näin. Raha kun meni vuokraisännän omiin menoihin ja mukavuuksiin, pihi kun oli rakennuksen suhteen.
Kun Sara oli kertonut vuokraisännälle tiukasta rahatilanteesta, oli vuokraisäntä ehdottanut Saralle, että tämä olisi voinut maksaa vuokransa suostumalla illalliselle hänen kanssaan. Sara oli tietenkin kieltäytynyt tarjouksesta, vaikka se tiesikin sitä, että hän joutui melkein näkemään nälkää, kun rahaa ei jäänyt juurikaan elämiseen vuokranmaksun ja muiden pakollisten maksujen jälkeen. Mutta ei, hän ei halunnut käyttää vartaloaan maksuvälineenä.

Pomolleen hän ei voinut sanoa ei, vaikka olisikin halunnut sillä se tietäisi tuhoa hänelle itselleen. Pomo kun vaikutti olevan hyvinkin vaikutusvaltainen ja mitä ilmeisemmin oli toimiston muillekin naisille aivan samanlainen.
Saran ajatukset katkesivat, kun ovi aukesi ja ihramahainen pomo astui huoneeseen.

Mies oli jo aikaa sitten parhaimmat päivänsä nähnyt ja oli ehkä nuoruudessaan ollutkin hyvän näköinen, mutta nyt päässä oli kaljuuntuva laikku ja iso maha roikkui housujen päällä. Valkoisen kauluspaidan napit olivat melkoisella koetuksella ja Sara odotti melkein joka päivä, milloin napit singahtaisivat irti paidasta ja lentäisivät lattialle.
Sara nosti vastentahtoisesti katseensa koneestaan ja näki, että pomo oli jättänyt takkinsa ja iänikuisen kravattinsa toimistoonsa. Hän veti syvään henkeä ja tallensi sen mitä oli ollut koneella tekemässä, sillä hän ei sitä ehtisi hetkeen tekemään.

”Neiti Potter, tulisitteko toimistooni”, pomo sanoi lipevästi ja antoi katseensa harhailla Sarassa paljonpuhuvasti.

”Kyllä herra Harding”, Sara sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi, että voisi olla jokin muu keino, kuin tämä.

Sara sammutti koneensa ja asteli sitten herra Hardingin luo, joka ohjasi hänet hyvin innokkaasti huoneeseensa. Sanaakaan sanomatta Sara antoi miehen johdattaa hänet tilavaan toimistoonsa, joka oli niin erilainen, kuin se puoli, jossa Sara työskenteli. Kaikki oli prameaa ja nurkassa nökötti golfkärry mailoineen kaikkineen.
Seinällä oli paljon kuvia ja jos jonkinlaista plakaattia, joita herra Harding oli uransa aikana saanut ja joilla halusi ylpeillä.
Työpöydällä oli muutama hieno koriste ja kehystettyjä valokuvia Hardingin perheestä. Sara epäili ettei rouva Harding ikinä antaisi miehelleen anteeksi, jos saisi tietää millaisia ylitöitä tämä jäi tekemään.

Sara antoi herra Hardingin johdatella itseään ja tehdä mitä tämä halusikin. Itse tapahtumaan ei oikeastaan mennyt niin kauaa aikaa, kuin hän oli kuvitellut, vaan paljon vähemmän. Kenties ikä alkoi jo painaa herra Hardingia muillakin tavoin, kuin vain hiusten harvenemisena. Ääneti Sara puki ne vaatteet, jotka oli joutunut riisumaan ja suoristi rypistyneen asun, jottei kukaan vain huomaisi mitään.

”Huomenna samaan aikaan, neiti Potter”, herra Harding sanoi tyytyväisesti hymyillen.

”Kyllä herra Harding”, Sara sanoi, näyttämättä minkäänlaisia tunteita, sillä hän ei todellakaan pitänyt miehestä ja toivoi kovasti jotain keinoa, jolla voisi välttää se, mitä tulevina iltoina tapahtuisi.

Häntä hävetti ja inhotti, se mitä hän joutui tekemään, mutta muutakaan keinoa hän ei nähnyt, jollei sitten halunnut joutua kadulle. Sara asteli työpöydälleen ja tunsi herra Hardingin katseen polttavana selässään, mutta ei antanut sen haitata, vaan keräsi tavaransa ja lähti vähin äänin kotiin.

Näin kului kuukausia, kunnes Sara huomasi olevansa raskaana. Hän oli jo pidemmän aikaa huomannut tiettyjä oireita, muttei ollut halunnut uskoa siihen mahdollisuuteen, ennen kuin oli tehnyt testin. Testi oli näyttänyt positiivista, mutta hän kävi vielä lääkärissä tutkimuksissa ja sai tietää raskautensa olevan jo niin pitkällä, ettei abortti tulisi enää kysymykseen.
Sara tiesi olevansa pulassa. Hän ei tiennyt miten kertoa asiasta herra Hardingille ja epäili, ettei tämä ottaisi asiaa kovinkaan hyvin. Raskaus ei vielä kovin hyvin näkynyt ja toistaiseksi hän pystyisi sen peittämään käyttämällä hieman isompia vaatteita, kuin yleensä. Mutta hän tiesi, ettei se auttaisi kovinkaan kauan, vaan tulisi ennen pitkää ilmi.

Kuukautta myöhemmin Saran oli viimein pakko kertoa raskaudestaan herra Hardingille, joka tietenkin raivostui ja haukkui Saraa mitä moninaisemmilla nimityksillä.

”Teidän ei tarvitse enää tämän jälkeen tulla toimistoon”, herra Harding sanoi tylysti.

”Mitä? Ette te voi tehdä noin, minulla ei ole rahaa ja jos en maksa vuokraani, joudun kadulle”, Sara huudahti epätoivoisena.

”Ei ole minun vikani”, herra Harding äyskähti.

”Mutta”, Sara aloitti surkeana ja vaikeni, sillä näki ettei saisi herra Hardingin päätä käännettyä millään.

”Tässä on erorahasi ja siihen on lisätty myös tämän kuun palkkasi”, herra Harding sanoi tunteettomasti ja ojensi palkkashekin Saralle.

Sara otti se sanaakaan sanomatta ja asteli surkeana ovelle. Ennen oven avaamistaan hän vielä vilkaisi herra Hardingia, mutta näki miten kylmä ja tunteeton tämän katse oli. Hän työsi oven auki ja asteli työpisteelleen.
Ääneti Sara keräsi tavaransa, joita ei paljoa ollutkaan ja oli tavallaan hyvillään, ettei muita ollut töissä, joten hän sai lähteä kenenkään tuijottamatta häntä. Viimeinen vilkaisu siistiin työpöytään ja sitten hän asteli ulos toimistosta.

Vaikka hän olikin peloissaan tulevaisuutensa suhteen, ei hänestä silti tuntunut pahalta jättää työpaikkaansa. Hän tiesi ettei tulisi koskaan ikävöimään sinne, sillä oli inhonnut sitä siitä asti, kun oli joutunut taipumaan herra Hardingin mielihalujen kohteeksi.

Niin Sara sitten asteli hitaasti pitkin katua ja mietti mitä tekisi. Hän oli nyt pulassa, ei työpaikkaa ja saatu shekki ei riittäisi kovinkaan pitkäksi aikaa. Mitä hän tekisi, sillä kadulle joutuminen olisi varmasti edessä, jos hän ei löytäisi sopivaa työpaikkaa. Mutta hän tiesi, ettei kukaan järkevä haluaisi palkata raskaana olevaa naimatonta naista, jolla kaikenlisäksi oli olematon koulutus.

Hän ei ehtinyt pitkällekään, kun alkoi sataa kaatamalla ja tietenkin sateenvarjo oli jäänyt kotiin. Niin hän sitten juoksi lähimpään auki olevaan kuppilaan sadetta pakoon. Kuppilassa ei ollut kovinkaan montaa asiakasta paikalla ja melkein kaikki näyttivät enemmän tai vähemmän laitapuolen kulkijoilta. Sara yritti kuivailla pahimmat vedet vaatteiltaan ja hiuksiltaan ja asteli sitten epävarman sisemmäksi. Hän tunsi miesten katseet itsessään, eikä tiennyt mitä tehdä. Hän ei halunnut palata takaisin sateeseen, muttei halunnut olla muiden tuijotettavanakaan.

”No, aiotko tilata jotain?” Myyjä kysyi ja silmäili Saraa laiskasti kassakoneen takaa.

Sara oli vaiti ja kaivoi lompakkonsa esiin, mutta joutui melko pian toteamaan, ettei hänellä ollut varaa juuri mihinkään ja huokaisi syvään. Tämä oli niitä päiviä, kun kaikki mikä vain voi mennä pieleen, menee myös pieleen hän ajatteli surkeana.

”Minä... anteeksi”, Sara sopersi ja alkoi suunnata askeleensa takaisin ulos, kun yksi laitapuolenkulkijoista nousi ja tuli hänen luokseen.

Sara näki, että vaikka nukkavieruun, kuluneeseen vaatekertaan pukeutunut mies oli jo varsin iäkäs ja elämä koetellut tätä, oli tämä silti mukavan näköinen ja silmissä oli iloinen hyväntahtoinen pilke.

”Jos teitä ei ulkonäköni haittaa, niin sallinette, että autan teitä”, mies sanoi kohteliaasti ja hänen tummassa syvässä äänessään oli lämmin sointi.

”Tuota”, Sara änkytti, tietämättä miten suhtautua tähän ystävälliseen ja avuliaaseen mieheen, ”en haluaisi olla vaivaksi, enkä todellakaan viedä teidän viimeisiä rahojanne”, hän sanoi viimein ja yritti olla kohtelias, sillä näki ettei mies todellakaan ollut mikään paha.

”Äh, mitä turhia. Todennäköisesti tuhlaisin vähät rahani turhuuksiin, joten mieluummin tarjoan niillä teille, mitä ikinä haluattekin, kaunis neiti”, mies huomautti kohteliaasti.

”Niin, mutta”, Sara aloitti hämmentyneenä.

”Minä vaadin”, mies sanoi itsepintaisesti ja hymyili niin, että silmät tuikkivat iloisesti ja poskiin ilmaantui hymykuopat.

”No hyvä on, mutta jään teille velkaa ja maksan sen joskus takaisin”, Sara sanoi ja hymyili pienesti. Hän piti tästä miehestä, jota ei edes tuntenut, mutta joka silti oli niin kovin kiltti ja vaikutti hyväntahtoiselta ja lämpimältä persoonalta, kenties hieman vapaamieliseltäkin.

”Hienoa”, mies naurahti lämpimästi ja kysyi, ”mitä teille saisi olla?”

”Vain kaakao”, Sara sanoi ja hymyili, sillä miehen hymy ja nauru tuntuivat kovin tarttuvilta, eikä tämän seurassa kerta kaikkiaan voinut murjottaa.

”Kaakao siis. Tulee pian neiti”, mies sanoi ja asteli tiskille, ”Jack, pistä yksi kaakao neidille, minä maksan”, hän sanoi samaan hilpeään sävyyn.

”Hyvä on, mutta katsokin, että maksat tai saat porttikiellon Harold”, Jackiksi kutsuttu myyjä huomautti ja hymyili hänkin.

”Milloin olisin jättänyt maksamatta sinulle”, Harold vitsaili ja katsoi hymyillen Jackia, ”laita  lisäksi joku hyvä leivos tai pulla, jos tällä rahalla vain saa”, hän lisäsi ja ojensi taskuistaan kaivamansa kolikot Jackille.

”Hyvä on”, Jack naurahti ja valitsi vitriinistä muhkean pullan, jonka laittoi lautaselle.

”Kiitos”, Harold sanoi ja nappasi tarjottimen käsiinsä ja harppoi iloisesti vihellellen pieneen nurkkapöytään, jonne Sara oli jo istuutunut, ”kas tässä teidän kaakaonne, neiti ja kaupanpäälle pulla, sillä te näytätte tarvitsevan sitä”, hän sanoi laskien tarjottimen Saran eteen.

”Ei mutta, eihän teidän olisi tarvinnut”, Sara sanoi ja katsoi Haroldia kiitollisena.

***

Jatkaa ken tahtoo, eli sana on vapaa. :)
« Viimeksi muokattu: 21.11.14 - klo:05:50 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2040
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Sadepilviä ja rakkautta
« Vastaus #1 : 22.07.12 - klo:15:48 »
”Hyvä on.” Jack naurahti ja valitsi vitriinistä muhkean pullan, jonka laittoi lautaselle.
”Kiitos.” Harold sanoi ja nappasi tarjottimen käsiinsä ja harppoi iloisesti vihellellen pieneen nurkkapöytään, jonne Sara oli jo istuutunut. ”Kas tässä teidän kaakaonne neiti ja kaupanpäälle pulla, sillä näytät tarvitsevan sitä.” Hän sanoi laskien tarjottimen Saran eteen.
”Ei mutta, eihän teidän olisi tarvinnut.” Sara sanoi ja katsoi Haroldia kiitollisena.


Harold ei vastannut, mutta katsoi lämpimästi Saraa, joka yritti keskittää katseensa kaakaomukiin, miehen sijasta.

”Tiedän.” Harold hymähti ja tuntui vakavoituvan hivenen. ”Mutta minä halusin saada teidät hymyilemään.” Hän jatkoi ja katseli naista, jonka kasvoille huolet olivat jo alkaneet jättää merkkejään. Niin nuori, niin kaunis ja jo nyt vaikeuksissa Harold ajatteli, mutta päätti kuitenkin olla utelematta, sillä asia vaikutti olevan hyvin henkilökohtainen, eikä oikeastaan kuulunutkaan hänelle.

”Kiitos, te olette niin kovin kiltti.” Sara sanoi hiljaa ja mietti, miten vähän maailmassa olikaan tuon miehen kaltaisia ystävällisiä ihmisiä. Ihan liian vähän.
”Nimeni on Harold, mutta te voitte kutsua minua miksi vain haluatte.” Harold sanoi ystävällisesti ja hänestä tuntui, että piti naisesta yhä vain enemmän. Samalla hän ajatteli, että tästä saisi kauniin maalauksen aikaiseksi.
”Hyvä on, Harold.” Sara vastasi ja tunsi miehen tutkivan katseen itsessään.

Se ei tuntunut samalta kuin herra Hardingin tai vuokraisännän katse. Ei niin irstaalta ja inhottavalta, vaan lämpimältä, ystävälliseltä ja myötätuntoisena. Sarasta tuntui kuin mies olisi nähnyt hänen sisälleen, tiennyt enemmän kuin sanoi. Ajatuksiinsa vaipuneena Sara söi pullan ja joi kaakaonsa. Puolikorvalla hän kuunteli, kun Harold jutteli niitä näitä, huomasi tämän tietoisesti jättävän väliin kysymykset, jotka kuitenkin kummittelivat jossain taka-alalla. Miten hienotunteinen mies, Sara huomasi ajattelevansa ja vilkaisi miestä uudemman kerran.

”Tuohon jäi pieni läntti suklaata.” Harold sanoi hyväntahtoisesti ja kumartui sipaisemaan taskustaan kaivamallaan nenäliinallaan suklaan pois Saran suupielestä.
”Oh, niinkö?” Sara kysyi hämmentyneenä, muttei kuitenkaan suuttunut Haroldille, vaikka tämä olikin kokeillut rajojaan. ”Minä... kiitos. Kiitos oikein paljon, että tarjositte minulla kaakaon ja olitte seuranani. Olen teille ikuisessa kiitollisuuden velassa, mutta nyt minun on lähdettävä kotiin. Kiitos vielä kerran... Harold.” Hän jatkoi melkein hengästyneenä ja nousi ylös.
”Enhän loukannut teitä mitenkään?” Harold kysyi ja näytti hivenen säikähtäneellä.
”Mitä? Ette tietenkään. Minä... minulla vain on kiire kotiin.” Sara selitti nopeasti, sillä halusi päästä ulos. Ei hän Haroldin takia kiirehtinyt, itse asiassa hän olisi halunnut tutustua mieheen paremmin, jos aika ja paikka olisi ollut toinen, mutta nyt hänestä tuntui, ettei voisi mennä edemmäksi.
”Hei, odottakaa.” Harold huudahti Saran perään kun tämä juoksi ulos pienestä kahvilasta.
”Mitä sinä nyt teit?” Jack kysyi ja katsoi Haroldia tiukasti.
”Minä en tehnyt mitään.” Harold sanoi ja tunsi, että jokin oli nyt hullusti.

Hän aavisteli, ettei naisella nyt ollut kaikki hyvin ja että tämä ehkä saattaisi tehdä jotain itselleen. Nopeasti hän harppoi ulos sateeseen, mutta nainen oli jo kadonnut. Hetken hän katseli hermostuneena ympärilleen, kunnes näki kauempana tumman hahmon, joka loittoni. Harold juoksi naisen perään ja toivoi, että voisi estää tätä toteuttamasta, mitä tämä sitten ikinä olikin tekemässä. Hän toivoi, ettei ollut lukenut naista väärin, vaikka merkit olivatkin olleet selvät, aivan liiankin selvät.

Sara juoksi pitkin märkää mukulakivetystä, joka hohti himmeänä katulamppujen valossa. Vesisade piiskasi yhä kaupunkia ja Sara suuntasi askelensa sillalle, joka ylitti väylän kahden kaupunginosan välillä. Sara tunsi, ettei hänellä enää ollut muuta vaihtoehtoa, kun tulevaisuuskin näytti niin epävarmalta ja synkältä. Ehkä syntymättömälle lapsellekin olisi parempi, ettei se joutuisi tähän kylmään ja julmaan maailmaan, kun ei tämän isäkään ollut valmis huolehtimaan jälkeläisestään, Sara ajatteli surullisena.

Hän pysähtyi sillan korkeimmalle kohdalle ja kumartui kaiteen yli katsomaan sillan alla vellovaa mustaa vettä, johon vesipisarat osuivat ja kenties myös kyyneleet, jotka vierivät pitkin Saran poskia. Hän kiipesi kaiteelle ja jäi hetkeksi paikalleen seisomaan, katsellen alhaalla vellovaa mustaa, kylmää vettä. Oli vain pieni hetki jolloin hän olisi voinut perääntyä ja tuona hetkenä hän oli kuulevinaan kaukaa heikon huudon, mutta se vaimeni ja katosi kovan tuulenpuuskan alle. Sara käänsi katseensa pois tiestä ja katulamppujen kylmästä valosta, sulki silmänsä ja hyppäsi.

Hän kuuli tuulen ujeltavan korvissaan, sade piiskasi armottomasti hänen vartaloaan, kunnes hän iskeytyi veteen ja tunsi sen kylmyyden ympärillään. Hän katosi nopeasti sen kuohujen alle, eikä yrittänytkään päästä takaisin pinnalle. Tosin eipä hän olisi siinä onnistunutkaan, sillä pimeässä veden alla suunnat menivät sekaisin ja läpimäriksi kastuneet vaatteet vetivät häntä auttamattomasti kohti pohjaa.

Harold näki Saran, joka juuri kipusi kaiteelle.

”Hei, odottakaa! Älkää tehkö sitä!” Harold huusi ja juoksi nyt niin lujaa kuin jaloistaan pääsi, mutta nainen katosi jo näkyvistä. ”Voi hyvä jumala.” Hän mutisi ja kumartui katsomaan kaiteen yli.

Alla näkyi vain mustaa vettä ja vain katoavan hetken kohta, johon naisen vartalo oli osunut tämän pudotessa veteen. Harold ei aikaillut vaan hyppäsi perään. Kylmä vesi pisteli inhottavasi ihossa, mutta hän ei siitä välittänyt vaan ui pinnalle. Hetken hän oli pinnalla, kunnes veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja sukelsi. Hän sukelsi syvälle, kunnes viimein käsi osui käteen. Hän tarttui siihen ja kiskaisi, jolloin Sara nousi ylemmäs. Harold otti tukevamman otteen naisesta ja alkoi uida kohti pintaa. Se tuntui hitaalta ja keuhkoja alkoi poltella hapen puute. Läpimärät vaatteet olivat painavia ja vetivät heitä alaspäin, mutta hän ei antanut periksi. Viimein hän pääsi pinnalle ja veti ahnain vedoin happea keuhkoihinsa ja yski vettä suustaan.

Harold vilkaisi Saraa, joka lepäsi hänen käsissään liikkumattomana, silmät ummessa ja märkä tukka liimaantuneena kasvoihin. Nopeasti hän alkoi kauhoa kohti rantaa, kuin vain pystyi, sillä tiesi, mitä kauemmin hänellä kestäisi, sitä huonommat mahdollisuudet naisella olisi selvitä hengissä. Tuntui kuluvan ikuisuus, kunnes hän viimein saavutti rannan ja sai kiskottua naisen vedestä. Hän riisui tältä märän takin ja huomasi vasta silloin tämän kauniisti pyöristyneen vatsan, joka kieli raskaudesta.

”Hemmetti.” Haroldilta lipsahti vahingossa, mutta alkoi silti hoitaa naista tai hän menettäisi sekä naisen, että lapsen.
Tuskin hän oli ehtinyt aloittaa elvytyksen, kun paikalle kaarsi poliisin partioauto, joka pysäköi sillan kupeeseen.
”Mitä te oikein teette?” Ulos astunut poliisi kysyi ja katsoi Haroldia epäileväisenä.
”Yritän auttaa tätä naista.” Harold vastasi ja vilkaisi vain nopeasti nuorta konstaapelia, joka oli kai ensimmäisellä komennuksellaan. ”Sen sijaan, että ihmettelette, toivoisin että tilaisitte ambulanssin paikalle ja auttaisitte minua. Ei tämä helppoa ole.” Hän jatkoi sitten, hetkeksikään keskeyttämättä elvytystä.

Nuorukainen ei heti oikein tiennyt, mitä tehdä, mutta kumartui sitten juttelemaan kollegalleen. Hetkeä myöhemmin nuorukainen juoksi alas, vanhempi konstaapeli kintereillään. Harold ei hetkeksikään lopettanut, vaikka tiesikin voivansa saada luodin nahkaansa, koska näytti potentiaaliselta rikolliselta nukkavierun ja ryysyisen ulkomuotonsa takia. Vaikka molemmat poliisit olivatkin hetken näyttäneet siltä, että käyvät käsiksi Haroldiin, alkoivat he auttaa tätä, kun huomasivat miten asiat oikeasti olivat.

”Simmons, tilaa ambulanssi. Mahdollinen itsemurhan yritys.” Vanhempi konstaapeli antoi käskyn nuoremmalle.
”Tämä nainen on raskaana, joten sitä suuremmalla syyllä olisi apua saatava nopeasti paikalle.” Harold huomautti ja katsoi konstaapelia totisena. "Minä totisesti toivon, ettei hän onnistunut yrityksessään." Hän jatkoi huokaisten ja seuraili samalla naisen vointia.

Vanhempi konstaapeli välitti tiedon nuoremmalle, joka puolestaan välitti tiedot eteenpäin radioteitse. Harold ja vanhempi konstaapeli jatkoivat elvytystä ja ambulanssin saapuessa paikalle, Sara alkoikin jo virota ja yski ja oksensi vettä sisuksistaan. Täysin tajuissaan hän ei vielä ollut, mutta hengitti jo itse ja liikahteli hieman.
Konstaapelin avustuksella Harold käänsi Saran kyljelleen, jottei tämä tukehtuisi veteen, jota juuri oksensi ja yski ulos sisuksistaan.

Ensihoitajat juoksivat alas tutkimaan potilaan, jonka tila vaikutti hiljalleen vakaantuvan, vaikka hengenvaarasta ei ihan vielä oltukaan selvitty. Ensihoitajien hoitaessa Saraa, Harold kertoi, miten kaikki oli käynyt ja että oli tavannut naisen ensimmäistä kertaa samana iltana hieman aikaisemmin pienessä kahvilasta, josta tämä oli sittemmin juossut ulos ja sillalle.

”Miksi?” Vanhempi konstaapeli kysyi tiukasti.
”En minä tiedä, mutta ei hänellä kyllä kaikki tuntunut hyvin olevan.” Harold kertoi ja vilkaisi naista, joka juuri nostettiin paareille. ”Hän näytti niin onnettomalta ja minä halusin vain olla hänelle ystävällinen.” Hän lisäsi sitten hiljaa.
”Miten hän veteen päätyi?” Konstaapeli kysyi.
”En minä häntä sinne työntänyt, jos sitä epäilette. Minä hyppäsin hänen peräänsä ja toin rannalle.” Harold kertoi ja alkoi hieman närkästyä konstaapelin syyttävästä sävystä. ”Jos haluatte, voin tulla antamaan lausuntoni asemalle, mutta nyt jos suonette anteeksi haluan tietää neidin voinnin.” Hän lisäsi hivenen ärsyyntyneeseen sävyyn.
”Hyvä on.” Konstaapeli murahti ja alkoi harppoa autoaan kohti.
”Anteeksi, mutta sopisiko, jos tulisin mukaanne.” Harold kysyi ensihoitajilta, jotka olivat jo nostaneet Saran autoon.
”Oletteko te hänen lähiomaisensa?” Ensihoitaja kysyi ja katsoi epäileväisenä Haroldia.
”En, mutta minä kiskoin hänet ylös tuolta.” Harold sanoi ja osoitti peukalollaan mustaa vettä. ”Haluan vain tietää, että hänellä on kaikki hyvin ja että hän ja lapsi selviävät.” Hän lisäsi totuudenmukaisesti.
”No hyvä on, hyppää kyytiin.” Ensihoitaja sanoi.
”Kiitos.” Harold sanoi ja nousi takaosaan, jossa toinen ensihoitaja hoiti Saraa. Harold ei voinut olla huomaamatta miten kalpealta Sara näytti.
”Sinä taidat olla sankari.” Ensihoitaja tuumasi, kun oli varmistanut, että Saran tila oli vakaa.
”Niin kai.” Harold sanoi ja katsoi Saraa lämpimästi. ”Vaikka tuskin tunnenkaan häntä, tekisin mitä vain hänen vuokseen.” Hän lisäsi, vilkaisemattakaan ensihoitajaa.

Sairaalalla Harold jäi odotustilaan odottamaan tietoja Sarasta, sillä häntä ei päästetty toimenpidehuoneeseen, jossa hääri useita ihmisiä Saran ympärillä. Harold kävi hakemassa itselleen kupillisen kahvia ja istuutui penkille. Hän nosti käteensä sanomalehden, mutta lukemisesta ei tullut mitään. Katse hakeutui vuoroin kelloon, vuoroin sen alla oleviin heilurioviin odottavina. Hän toivoi koko sydämestään, että nainen selviäisi yrityksestään huolimatta, sillä tämä jos kukaan ansaitsi toisen mahdollisuuden. Minuutit vierivät hitaina eteenpäin ja sinä aikana ihmisiä tuli ja meni edestakaisin.

Kahvikuppi oli jo tyhjä ja Harold oli piirrellyt lehden sivun reunat täyteen pieniä piirroksia, kun muuan lääkäri asteli hänen luokseen.

”Te kai olette Harold.” Lääkäri kysyi ja katsoi nenäänsä nyrpistäen Haroldia.
”Kyllä.” Harold sanoi ja katsoi lääkäriä kysyvästi.
”Neiti Potter on hereillä ja haluaa tavata teidät.” Lääkäri sanoi.
”Neiti Potter?” Harold kysyi kummissaan ja tajusi sitten että kyse oli hänen pelastamastaan naisesta.
”Se nainen, jonka te pelastitte.” Lääkäri töksäytti.
”Hän. Hyvä on, minä tulen ihan heti.” Harold sanoi ja hymyili. ”Ovatko hän ja lapsi kunnossa?” Hän kysyi sitten.
”Ovat.” Lääkäri sanoi lyhyesti.
”Hienoa.” Harold sanoi ja pyysi sitten kohteliaasti näyttämään, missä Sara on.

Lääkäri ohjasi Haroldin pieneen huoneeseen, jossa oli yksi vuode. Ennen lähtöään hän huomautti Haroldille, että sai olla vain viisitoista minuuttia, ei enempää.

”Kiitos.” Harold sanoi lääkärin loittonevalle selälle ja istuutui tuolille, joka oli vuoteen vieressä. ”Te halusitte tavata minut.” Hän sanoi sitten ja katseli Saraa, joka lepäsi vuoteella.

Naisen kasvot olivat yhä kalpeat, mutta poskipäille oli levinnyt hento rusotus. Huoneeseen laskeutui kiusallinen hiljaisuus, sillä Sara ei tiennytkään, mitä oikeastaan sanoisi miehelle, joka oli pelastanut hänen henkensä. Ristiriitaiset tunteet repivät Saraa, eikä hän osannut päättää ollako Haroldille vihainen vai kiitollinen tai ehkä molempia. Sara joutui yhä pahemmin hämilleen kaikkien niiden tunteiden vuoksi, joita hän tunsi tuota miestä kohtaan. Miestä, jota hän tuskin tunsi ja jonka oli kohdannut tuon ainoan ja ensimmäisen kerran tuossa pienessä kuppilassa.

”Miksi?” Sara kysyi viimein hiljaisella äänellä ja katsoi miestä surullisin silmin.


No niin mitähän seuraavaksi mahtanee tapahtia, kerrohan sinä se. :)
« Viimeksi muokattu: 25.07.13 - klo:00:27 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2040
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Sadepilviä ja rakkautta
« Vastaus #2 : 17.08.12 - klo:14:28 »
Lääkäri ohjasi Haroldin pieneen huoneeseen, jossa oli yksi vuode. Ennen lähtöään hän huomautti Haroldille, että sai olla vain viisitoista minuuttia, ei enempää.

”Kiitos.” Harold sanoi lääkärin loittonevalle selälle ja istuutui tuolille, joka oli vuoteen vieressä. ”Te halusitte tavata minut.” Hän sanoi sitten ja katseli Saraa, joka lepäsi vuoteella. Naisen kasvot olivat yhä kalpeat, mutta poskipäille oli levinnyt hento rusotus.

Huoneeseen laskeutui kiusallinen hiljaisuus, sillä Sara ei tiennytkään, mitä oikeastaan sanoisi miehelle, joka oli pelastanut hänen henkensä. Ristiriitaiset tunteet repivät Saraa, eikä hän osannut päättää ollako Haroldille vihainen vai kiitollinen tai ehkä molempia. Sara joutui yhä pahemmin hämilleen kaikkien niiden tunteiden vuoksi, joita hän tunsi tuota miestä kohtaan. Miestä, jota hän tuskin tunsi ja jonka oli kohdannut tuon ainoan ja ensimmäisen kerran tuossa pienessä kuppilassa.

”Miksi?” Sara kysyi viimein hiljaisella äänellä ja katsoi miestä surullisin silmin.


Harold oli vaiti ja kohautti hartioitaan, katsoen Saraa pää hieman kallellaan.

”En tiedä.” Hän sanoi viimein. ”Ehkä siksi, että te tarvitsitte apua.”

Sara ei vastannut, vaan katsoi Haroldin kasvoja, joita valaisi lämmin hymy, joka ylettyi tämän silmiin asti. Silmiin, joissa oli lempeä ja vilpitön katse. Hän huomasi, ettei voisi mitenkään olla miehelle vihainen, vaikka tämä olikin sotkeutunut hänen asioihinsa.

”Minä... kiitos. Niin kai. Kiitos.” Sara takelteli hiljaa ja tunsi poskiaan kuumottavan. ”Minä en vielä tiedä mitä ajatella tästä kaikesta, mutta te ainakin olette mukavin ihminen, jonka olen koskaan tavannut.” Hän jatkoi ja katsoi miestä, joka yhä istui rauhallisena paikallaan.
”Te myös neiti Potter.” Harold sanoi ja kääntyi katsomaan, kun kuuli oven käyvän. ”Minun lienee paras poistua.” Hän huomautti, nähtyään hoitajan nyrpeän ilmeen.
”Älkää vielä menkö.” Sara pyysi.
”Älä huoli, tulen huomenna katsomaan teitä neiti Potter. En oikein usko, että sinua aivan heti poiskaan päästetään täältä.” Harold huomautti tyynesti, kasvoillaan yhä tuo ystävällinen ja lempeä hymy.
”Harold.” Sara sanoi hienoisesti ujostellen.
”Niin?” Harold kysyi lempeästi.
”Kutsu minua Saraksi.” Sara sanoi hiljaa.
”Hyvä on, Sara.” Harold sanoi, hymyn syventyessä.
”Minä, tuota... Hyvää yötä sitten Harold.” Sara sanoi hiljaa. Hän olisi halunnut sanoa enemmänkin, mutta sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun.
”Hyvää yötä. Huomiseen sitten.” Harold sanoi lämpimästi ja katosi ulos avoimesta ovesta.

Hoitaja katseli tyhjää oviaukkoa yhä nyrpeänä ja mutisi jotakin rentuista ja juopoista. Olihan hän toki huomannut miehen ystävällisyyden ja sen kuinka erilainen tämä oli, kuin muut laitapuolen kulkijat.

”Kaikenlaisia sitä.” Hoitaja puuskahti ja suoritti rutiininomaisen tarkastuksen ja varmisti, että annostukset ja muut olivat oikein.
”En ole koskaan tavannut ketään noin mukavaa ihmistä.” Sara sanoi ja sai hoitajan hätkähtämään.
”Pyh, yrittää kumminkin jotain konnankoukkua, sano minun sanoneen.” Hoitaja tuhahti.
”Hän auttoi minua, vaikkei hänen olisi tarvinnut. Hän osti minulle viimeisillä rahoillaan kaakaon ja pullan.” Sara sanoi mietteliäänä.
”Sinun rahojesi perässä se mies on tai jonkin muun. Kun hän saa haluamansa, hän katoaa sen sileän tien ja sinä jäät yksin.” Hoitaja motkotti.
”Ei, en usko, sillä minä en ole varakas, eikä hän voi viedä minulta mitään muutakaan, sillä mitään vietävää ei ole.” Sara sanoi surullisena ja silitteli hiljaa mahakumpuaan. ”Eikä hän vaikuta sellaiselta. En usko, että hän jättäisi naista, jos tietäisi tämän olevan raskaana. Minun syntymättömän lapseni isä jätti minut, heti kun sai tietää ja piti sitä minun syynäni. Hänelle minä olin vain lelu tai jokin jolla sammuttaa halunsa. Mutta Harold, hän katsoi minua ihan eri tavalla.” Hän jatkoi hiljaa ja yhä uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä nousi tuon nuhjuisen miehen lempeät kasvot ja silmät joissa oli ystävällinen tuike.
”Ehkä sitten niin.” Hoitaja totesi ja pieni hymy oli hiipinyt hänenkin suupieliinsä, sillä hän oli nähnyt, miten Sara oli miestä katsonut. Ihastusta, nainen ajatteli, vilkaisi vielä kerran potilastaan ja asteli ovelle.
”Hyvää yötä.” Hoitaja sanoi, sammutti valon ja sulki oven perässään.

Sara kuuli tämän kenkien kopsahtelun, joka loittoni ja vaimeni lopulta. Hän oli huoneessa yksin ja ainoat äänet tulivat ilmastoinnista, sekä vuoteen ympärillä hurisevista ja raksuttavista laitteista, sillä tohtori halusi ehdottomasti seurata niin äidin, kuin lapsen vointia, mikä oli ymmärrettävää, sillä Sara oli ollut vähällä kuolla ja varmasti olisikin kuollut, ilman tuota nuhjuista pelastavaa enkeliä. Sara oli vieläkin hieman epävarma tunteistaan, eikä oikein tiennyt mitä ajatella Haroldista. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että tunsi kiitollisuutta tuota nuhjuista miestä kohtaan. Mies oli ollut ystävällinen, vaikkei olisi tarvinnut ja se kertoi Saralle, että maailmassa oli myös hyviä ihmisiä.
Näihin ajatuksiinsa hän nukahti ja nukkui koko yön levollisesti.

***

Toisaalla Harold asteli pitkin käytävää ja sai vähemmän ystävällisiä mulkaisuja osakseen, jonka hän tiesi johtuvan ulkomuodostaan ja vaatetuksestaan. Hän näytti kulkurilta, katujen kasvatilta, joista yleensä varoitettiin lapsia ja nuoria tyttöjä. Jos nuo epäileväiset ihmiset olisivatkin tienneet, millainen Harold oikeasti oli, eivät he olisi katsoneet häntä niin epäileväisinä ja epäystävällisesti. Niin hän siis harppoi edemmäs ja olisi ehtinyt uloskin, jos aulassa ei olisi ollut vastassa se samainen poliisikaksikko, joka oli aiemmin sillalla tullut hänen avukseen.

”Iltaa.” Harold sanoi ystävällisesti.
”Iltaa.” Konstaapelit vastasivat yllättävän ystävällisesti.
”Onko herroilla mahdollisesti jotain asiaakin, vai saanko mennä kotiin?” Harold kysyi ystävälliseen sävyyn, sillä ei todellakaan halunnut riitoihin virkavallan kanssa. ”En ajatellut viettää loppuiltaa ja yötä märissä vaatteissa.” Hän huomautti.
”Niin, tuota kun.” Vanhempi konstaapeli sanoi ja rykäisi. ”Pitäisi saada sinulta lausunto.” Hän lisäsi.
”No jos välttämättä vaaditte, vaikka minä kyllä sanoin, että tulisin aamulla sen antamaan teille.” Harold sanoi ja katsoi tutkivasti kumpaakin miestä. ”Kuten kerroin teidän tullessanne paikalle, minä kiskoin naisen vedestä, jonne hän ihan itse oli hypännyt. Minä en ehtinyt estää häntä ja pelottaa ajatella, mitä olisi voinut käydä, jos olisin ollut yhtään hitaampi.” Hän jatkoi, ennen kuin kumpikaan konstaapeleista ehti sanoa mitään.
”Onko ihan varma, ettette tönäissyt häntä.” Nuorempi kysyi ja punastui saman tien, tuntiessaan vanhemman kollegansa mulkaisun itsessään.
”Olen. Minulla ei ollut eikä ole syytä vahingoittaa häntä.” Harold huomautti, äänen viiletessä asteen verran. ”Minä tapasin hänet vakiokuppilassa ja sinne tullessaan hän vaikutti niin onnettomalta ja eksyneeltä.” Hän jatkoi ja kertoi lyhyesti, mitä kuppilassa oli tapahtunut.
”Siinä tapauksessa te... tuota noin... taidatte olla sankari.” Vanhempi konstaapeli sanoi hieman vaikeasti ja vilkaisi nopeasti nuorempaa konstaapelia, joka yhä punasteli nolostuneena.
”No jaa, mitä tuosta. Kai jokainen olisi tehnyt samoin.” Harold sanoi vaatimattomasti.
”En tiedä. Nykyään niin moni tuijottaa enemmän omaa napaansa. Sitä valitettavasti näkee meidän työssämme hieman liiankin usein.” Vanhempi konstaapeli huomautti. ”Sinunlaisiasi saisi olla enemmän.” Hän totesi sitten.
”Kaipa sitten.” Harold sanoi yhä samaan vaatimattomaan sävyyn. ”Jos nyt herroja ei haittaa, minä haluaisin mennä kotiini.” Hän lisäsi.
”Hetkinen, tarvitsen teidän yhteystietonne, jos meidän on kysyttävä vielä jotain.” Vanhempi konstaapeli muistutti.
”Hyvä on.” Harold myöntyi ja sanoi nimensä, sekä muut tarpeelliset tiedot, jotka nuorempi kirjasi ylös vihkoseensa.
”Me voisimme tarjota sinulle kyydin.” Nuorempi ehdotti, sillä halusi yrittää hyvittää kömmähdyksensä.
”Kiitos vain, mutta minä kävelen mieluummin.” Harold sanoi, sillä ei oikein innostunut poliisiautoon menemisestä. Hänelle oli jäänyt sen verran ikävät muistot muutamista edellisistä kerroista, jolloin hänet oli pakotettu menemään kyseiseen kulkupeliin, ettei hän halunnut nousta kyytiin, jos ei ollut pakko.
”No hyvä on. Hyvää illanjatkoa teille sitten hyvä herra.” Nuorempi konstaapeli sanoi ja huiskautti kädellään koppalakkinsa suuntaan.
”Hyvät illanjatkot teillekin.” Harold sanoi ja heilautti kättään, suunnaten sitten kulkunsa kohti kotiaan.

***

Harold nautti saadessaan astella kaikessa rauhassa, miltei autioita katuja pitkin. Muutoin oli hiljaista, vain kapakoiden kohdalla oli hälyä, kun humaltuneet asiakkaat aiheuttivat jos jonkinlaista häiriötä äänekkäällä keskustelullaan tai rähjäämällä jostakin portsarille. Harold ei kapakoista liiemmin välittänyt, vaan kiersi ne kaukaa. Hän ei kaivannut enempää jännitystä sille illalle ja vielä vähemmän mustaa silmää jonkun riitapukarin toimesta.
Koska hän oli jalan ja koska julkiset kulkivat huonosti yöaikaan, oli hän hyvin myöhään kotonaan.

Tuo koti oli pieni huone, joka toimi yhdistettynä keittiönä, kylpyhuoneena, olohuoneena ja ateljeena. Ei Haroldilla paljoa tavaraa edes ollut ja keskeisimmässä osassa huoneessa olivat hänen maalauksensa. Se oli hänen tapansa sulkea ympäröivä maailma hetkeksi mielestä ja antaa inspiraation viedä. Hän olikin varsin taitava maalari, mutta eipä hän ollut halunnut pistää rahoiksi tauluillaan. Hän ei tehnyt sitä rahan vuoksi, vaan siksi, että se oli jotain mitä hän rakasti sydämestään ja johon hän saattoi joskus pahaakin oloaan purkaa, kun ei hän ketään satuttaa halunnut.

Harold asteli telineelleen ja nosti keskeneräisen maalauksen pois ja haki tilalle tyhjän kankaan. Vielä hän ei tekisi mitään, sillä väsytti ja lisäksi hän halusi vaihtaa vaatteet. Niin hän sitten pingotti narun, jota käytti pyykin kuivaamiseen ja nosti märät vaatteensa sille kuivamaan. Tämän jälkeen, hän kävi peseytymässä hyvin pienessä ja ahtaassa kylpyhuone nurkkauksessa. Ikivanhat ja ruosteiset putket paukkuivat, kun hän laski lämmintä vettä vanhaan ruosteiseen kylpyammeeseen.

Ei mennyt kauaakaan, kun joku jo käski kirosanojen säestyksellä lopettaa putkien paukuttelun. Harold huikkasi pahoittelut naapurilleen, jonka tunsi ja tiesi, ettei tämäkään jaksaisi pitkään rähistä. Hän heitti loputkin vaatteet yltään ja upottautui kuumaan veteen. Hän nautti kuumasta vedestä ihollaan, sillä se tuntui huomattavasti mukavammalta kuin kylmä vesi ja märät vaatteet. Hän vaipui ajatuksiinsa ja melkein nukahti, kunnes hätkähti äkkiä hereille. Hän ei tiennyt mikä hänet oli herättänyt ja nousi istumaan. Hän katsoi ympärilleen ja nousi sitten hartioitaan kohauttaen ylös vedestä ja nappasi tuolilla lojuvan pyyhkeen käsiinsä. Laskettuaan veden pois, kuivattuaan itsensä ja saatuaan kuivat vaatteet ylleen hän suunnisti sängyn virkaa tekevää sohvaa kohti. Kesken matkan hän pysähtyi tyhjän kankaan eteen ja katsoi sitä mietteliäänä.

Haroldin mieleen nousi kuva kauniista ja surumielisistä kasvoista. Vielä hän ei niitä maalaisi. Ei ainakaan tänä yönä, vaan hän asteli sohvalle, lysähti siihen. Ikivanha sohva päästi valituksia hänen painonsa alla, vaikkei hän tosiaan mikään iso mies ollut. Mutta sohva oli vanha ja pysyi hädin tuskin kasassakaan, kun kaikki pidikkeet olivat jo niin ruosteessa ja puuosat alkoivat olla lahoja. Kangaskin oli kauhtunut ja kulunut paikoin puhki, eikä sen oikeaa väriä saati kuviointia enää pystynyt arvaamaan.

Harold oli pelastanut sohvan kerran roskiksesta ja todennut sen olevan siistimisen jälkeen käyttökelpoinen. Nyt vain alkoi näyttää siltä, että tuo rotisko alkoi tulla tiensä päähän. Hän painoi päänsä muhkuraiselle tyynylle ja veti päälleen kuluneen huovan. Aivan heti hän ei saanut unen päästä kiinni, sillä päivän tapahtumat pyörivät vielä voimakkaina hänen mielessään. Erityisesti hän huomasi ajatuksien alati karkaavan Saraan ja tämän kauniiseen olemukseen. Viimein hän nukahti ja nukkui sikeästi aamuun asti.

***

Hän havahtui pihalta kuuluvaan hälinään ja katsoi unisena vanhaa herätyskelloaan ja totesi sen näyttävän melkein yhtätoista. Haukotellen hän nousi istumaan ja venytteli. Harold asteli pieneen kylpyhuone nurkkaukseen ja valeli kasvojaan viileällä vedellä. Hän vilkaisi itseään peilistä ja päätti hetken mielijohteesta ajaa parransänkensä pois. Hän katsoi siistimisen jälkeen itseään peilistä ja hämmästyi itsekin muutosta, jonka tuo pieni operaatio teki. Jopa hymykuopatkin näkyivät paremmin, kun sänki oli tiessään. Hän kampasi nopeasti kurittomat hiuksensa ja puki sitten puhtaat päällysvaatteet ylleen, jonka jälkeen asteli keittiönurkkaukseensa tekemään aamiaista.

Tosin kurkistettuaan jääkaappiin, hän totesi, että aamiaiseksi olisi vain mustaa kahvia, kun muutakaan ei ollut.
Juotuaan kahvinsa, Harold suuntasi kulkunsa sairaalalle, sillä olihan hän luvannut käydä katsomassa Saraa. Olisi hän halunnut viedä tälle kukkiakin tai jotain, mutta koska viimeisetkin rahat olivat edellisenä iltana menneet yhteen kahviin, se jäisi väliin. Kello oli jo yli puolen päivän, kun hän saapui sairaalalle. Hetken hän katsoi suurta vaaleaa rakennusta, ennen kuin asteli sisälle. Harold asteli läpi aulan ja eteenpäin, sillä tiesi jo missä Sara oli. Hetken hän asteli risteäviä käytäviä, kunnes saapui oikealle ovelle. Hän pysähtyi hetkeksi oven eteen ja ensimmäistä kertaa häntä jännitti astua sisälle. Harold hengitti syvään, työnsi oven auki ja astui sisälle. Hän katsoi vuodetta, jolla Sara lepäsi.

”Hei, sinä tulit sittenkin.” Sara sanoi ja surumielinen hymy levisi hänen kasvoilleen.
”Minähän lupasin.” Harold sanoi hymyillen ja istuutui vuoteen vieressä olevalle tuolille.
”Lääkäri sanoi, että pääsen ehkä huomenna pois.” Sara kertoi ja huomasi vasta silloin, että Harold oli ajanut pois parransänkensä.
”Sehän on hienoa.” Harold sanoi ja katseli Saraa hymyillen.
”Niin kai.” Sara sanoi hiljaa.

Harold oli vaiti ja katsoi Saraa lempeästi. Hän halusi yhä auttaa tuota naista, sillä mitä ilmeisemmin asiat eivät edelleenkään olleet kunnossa.

”Eikö se sitten ole hyvä asia?” Harold kysyi tunnustellen.
”En tiedä.” Sara vastasi ja katsoi Haroldia. ”En vain tiedä kuinka kauan minulla on katto pääni päällä, sillä saamani palkka ei riitä sekä vuokraan, että sairaalakuluihin.” Hän sanoi viimein. Ei hän halunnut vaivata asioillaan Haroldia, jota tuskin tunsikaan, mutta hänestä tuntui silti, että hänen oli kerrottava.
”Eiköhän asiat järjesty.” Harold sanoi optimistisesti.
”En usko.” Sara sanoi ja värähti jo ajatellessaankin, mitä vuokraisäntä haluaisi vastineeksi asunnosta.

Ennen kuin hän huomasikaan, hän jo kertoi vuokraisännästään ja paljon muustakin. Hän tajusi, että tunsi olonsa turvalliseksi ja vapautuneeksi tuon miehen seurassa. Miehen, joka oli niin erilainen kuin muut, joita hän oli elämänsä aikana kohdannut.

”Minä voin tulla kanssasi tapaamaan vuokraisäntääsi, niin hän ei ehkä ole niin innokkaasti ehdottelemassa noin epäreilua kauppaa.” Harold lupasi.
”Mutta Harold, sinä olet jo auttanut niin paljon. Minä olen jo nyt sinulle henkeni velkaa.” Sara sanoi, vaikka toisaalta hän oli otettu miehen kohteliaasta ehdotuksesta.
”Äh, älä sinä siitä huolehdi. Minä autoin, koska halusin auttaa ja koska sinä olit avun tarpeessa.” Harold huomautti. ”Voisin auttaa sinua jatkossakin, jos vain sallit.” Hän lisäsi.
”Sinähän olet kuin mikäkin Ritari Urhea.” Sara naurahti.
”Olen teidän nöyrin palvelijanne.” Harold vitsaili ja näki miten aurinkoinen hymy valaisi naisen kasvot ja kuinka kauniilta tämä näyttikään.
”Nyt sinä hupsit.” Sara sanoi nauraen. ”Mutta... minä pidän sinusta.” Hän jatkoi ja punastui.
”Niinkö?” Harold sanoi ja punastui hänkin.
”Niin.” Sara vastasi ja nousi paremmin istumaan vuoteellaan.

Harold kumartui hieman lähemmäksi ja he katsoivat toisiaan silmiin. Tuntui kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt, eikä nuo kaksi nähneet kuin toisensa. Sara kurottautui lähemmäksi Haroldia ja kuin vahingossa heidän huulensa koskettivat toisiaan. Kumpikin hätkähti ja perääntyi hieman.

”Enhän minä saisi, kun emmehän me tunne kunnolla.” Harold mutisi ääni karheana ja katsoi hämmentyneenä Saraa.
”Mutta minä haluan kiittää sinua.” Sara kuiskasi ja laski kätensä Haroldin ahavoituneelle poskelle ja antoi sormien sivellä sileäksi ajeltua ihoa.

Hitaasti hän veti miestä lähemmäksi kunnes huulet painuivat toisiaan vasten. Tällä kertaa kumpikaan ei vastustellut ja tuntui kuin koko huone olisi kadonnut noiden kahden ympäriltä. Hoitajan rykäisy havahdutti nuo kaksi huomaamaan, etteivät he yksin olleet. Hoitaja katsoi Haroldia hieman paheksuen, mutta se vaihtui hymyksi, kun hän näki miehen kasvoilla ilmeen joka oli yhtä aikaa onnellinen, hämmentynyt ja yllättynyt. Myöskään punaisina hehkuvat posket eivät jääneet tarkkasilmäiseltä hoitajalta huomaamatta.

”Anteeksi että suvaitsen häiritä.” Hoitaja sanoi huvittuneena.
”Tuota, minun pitikin lähteä.” Harold mutisi, eikä tiennyt mihin olisi katsonut.
”Harold, älä vielä mene.” Sara pyysi ja kääntyi sitten katsomaan hoitajaa. ”Saahan hän olla vielä hetken täällä?”
”No eihän tässä mikään kiire ole, eikä vierailuaikakaan ole vielä päättynyt.” Hoitaja sanoi hymyillen.
”Kiitos.” Sara sanoi ja leveä hymy levisi hänen kasvoilleen. ”Harold, sinä olet antanut minulle elämäni takaisin, enkä voi ikinä kiittää sinua tarpeeksi.” Hän sanoi sitten, kääntyen Haroldin puoleen.
”Minähän tein vain, sen mikä oikein on.” Harold sanoi ja katsoi Saraa, kasvoillaan vilpitön hieman hämmentynyt ja lämmin hymy.

***

No niin, jatkakoon ken tahtoo. :)
« Viimeksi muokattu: 25.07.13 - klo:00:45 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2040
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Sadepilviä ja rakkautta
« Vastaus #3 : 07.09.12 - klo:20:55 »
VAROITUS, voi sisältää kohtauksia, jotka eivät välttämättä sovi herkemmille lukijoille. Lukeminen omalla vastuullanne.


”Harold, älä vielä mene”, Sara pyysi ja kääntyi sitten katsomaan hoitajaa, ”saahan hän olla vielä hetken täällä?”

”No eihän tässä mikään kiire ole, eikä vierailuaikakaan ole vielä päättynyt”, hoitaja sanoi hymyillen.

”Kiitos”, Sara sanoi ja leveä hymy levisi hänen kasvoilleen, ”Harold, sinä olet antanut minulle elämäni takaisin, enkä voi ikinä kiittää sinua tarpeeksi”, hän sanoi sitten, kääntyen Haroldin puoleen.

”Minähän tein vain, sen mikä oikein on”, Harold sanoi ja katsoi Saraa, kasvoillaan vilpitön hieman hämmentynyt ja lämmin hymy.


”Hyvä, että teit niin”, Sara sanoi hymyillen.

”Olen samaa mieltä. Enhän muuten olisi tavannut sinua”, Harold sanoi ja iloinen tuike palasi silmiin ja lämmin hymy leveni entisestään.

Hetken nuo kaksi vielä keskustelivat, kunnes Haroldin oli lähdettävä kotiin. Vierailuaikakin alkoi jo lähestyä loppuaan.

Näin kului vielä pari päivää, kunnes Sara pääsi viimein kotiinsa ja koska oli ilta, kun hän ehti perille, päätti hän, että menee vasta seuraavana päivänä juttelemaan vuokraisäntänsä herra Greedyn kanssa.

***

Sara nousi aikaisin seuraavana aamuna ja meni päättäväisenä käymään herra Greedyn luona. Hän halusi edes yrittää saada tämän joustamaan vuokranmaksun suhteen. Hän pysähtyi ison tumman ja kuluneen oven eteen. Näytti siltä kuin joku olisi joskus potkinut ovea, mikä ei ainakaan ollut omiaan parantamaan vaikutelmaa. Sara veti syvään henkeä ja koputti.

Hetkeen ei kuulunut mitään, kunnes viimein karkea ääni ärähti tylysti; ”Sisään.”

Hermostuneena ja osin peloissaan Sara työnsi oven auki ja astui sisälle pieneen tunkkaiseen hämärästi valaistuun huoneeseen. Huonetta hallitsi sotkuinen työpöytä. Sara ei voinut olla ajattelematta, että toimisto tosiaan kaipasi naisen käden kosketusta, sillä pöydällä ajelehti tuhkakupin ja tärkeiden papereiden lisäksi tyhjiä olut tölkkejä, likaisia astioita ja roskia, joita oli tippunut lattiallekin. Sara yritti olla haistamatta, mitä kaikkia hajuja huoneessa oli lian, sikarin ja vahvan hienlemun lisäksi.

Hän katsoi herra Greedyä, joka rönötti laiskasti tuolissaan ja pöläytti ilmoille paksun pilven sikarin savua. Tuo savu sai Saran yskimään ja voimaan huonosti. Niin kuin olo ei jo muutenkin olisi ollut epämukava, kun tuo irstas mies häpeilemättä antoi katseensa lipua hänen vartalollaan. Hän näki miten tiukalla, miehen yllä oleva hihaton paita oli ison vatsan päältä. Paita oli kenties ollut joskus jopa valkoinen, mutta nyt se oli kellertävä ja täynnä lika, hiki ja ties mitä tarhoja, joiden alkuperää Sara ei edes halunnut tietääkään.

”Mitä asiaa”, herra Greedy ärähti töykeästi ja jatkoi Saran tarkastelua häpeämättömästi.

”Halusin puhua vuokrastani, Herra Greedy”, Sara sanoi ja kiskoi nukkavierua villapaitaansa tiukemmin ympärilleen.

”Mitä siitä?” Herra Greedy murahti ja mietti, joko taas joku ruikutti hinnoista.

”Minä sitä vain, että. No minä menetin työpaikkani ja nyt minulla ei ole millä maksaa vuokraa”, Sara aloitti ja katsoi varovaisesti herra Greedyä.

”Entä sitten”, herra Greedy töksäytti ja jatkoi töykeään sävyynsä, ”jos ei ole rahaa, lennät pellolle.”

”Mutta kun minulla ei ole paikkaa minne mennä. Antaisitte nyt minulle aikaa laittaa asiani kuntoon. Olkaa niin kiltti, minä pyydän, että joustaisitte edes vähän”, Sara sanoi surkeana.

”Voin ehkä harkita joustamista, jos illastaisitte kanssani ja ehkä ilahduttaisitte minua muulla tavoin”, herra Greedy sanoi irstaasti hymyillen, eikä Saralla ollut vaikeuksia arvata, mitä mies oli vailla.

”Olen pahoillani, mutta siihen minä en suostu”, Sara sanoi tiukasti ja antoi villapaidan siirtyä niin, että mahakumpu tuli näkyville.

”Sitten en voi auttaa teitä”, herra Greedy tokaisi tylysti.

”Minä ajattelin, että voisin tehdä teille töitä ja maksaa siten vuokrani teille”, Sara sanoi.

”Millaisia töitä sitten ajattelitte?” Herra Greedy kysyi vinosti hymyillen.

”Siivoamista”, Sara sanoi ja värähti hivenen, sillä arvasi taas, mitä Greedy oli ajatellut. Mikä iljettävä mies, hän ajatteli, ”minulla on kokemusta siivoamisesta, sillä kävin mummilla siivoamassa pari kertaa viikossa, kun hän oli vielä elossa”, hän jatkoi.

”Se kävisi hyvin”, herra Greedy myöntyi.

”Voi kiitos”, Sara sanoi ja tunsi painon putoavan sydämeltään. Nyt olisi yksi huoli vähemmän tai ainakin aikaa hoitaa asiat järjestykseen, ”minä ajattelin lähinnä rappusiivousta, mutta voin myös siivota tämän toimiston ja keittää teille kahvia”, hän lisäsi, sillä päätti olla perusteellinen.

”Kuulostaa oikein hyvältä. Se on sitten sovittu”, herra Greedy sanoi ja tuprutteli sikarinhajuisia savupilviä huoneeseen, ”aloitat sitten heti huomenna ja jos luistat töistä, jotka lupasit, saat häädöt”, hän muistutti vielä ja katsoi tuikeasti Saraa.

”Minä teen kyllä työni”, Sara sanoi pisteliäästi, sillä oli päättänyt tehdä kaiken perusteellisesti, jottei herra Greedyllä olisi mitään sanomista asiaan.

Vaikka Sara ei sitä ääneen sanonutkaan, ei hän silti innoissaan siivoamisesta ollut, mutta auttoihan sekin pitämään katon pään päällä. Sara siis aloitti työnsä hyvin varhain seuraavana päivänä, aloittaen ensin toimistossa, jonka kanssa hänellä menikin reilusti aikaa. Hän toivoi sen kannattavan, niin ettei sitten muille päiville ollut enää aivan niin paljoa tekemistä, kun kaikkein pahimmat oli siivottu. Selkää ja käsivarsia särki, kun hän kuljetti ainakin kaksi isoa jätesäkillistä roskia pois toimistosta.

Hänen jäljiltään toimisto säihkyi puhtaana, paperit olivat järjestyksessä pöydällä ja niiden seurana odotti kuppi kuumaa kahvia. Jopa Greedyn täytyi myöntää, Saran tehneen oikein hyvää jälkeä toimiston osalta. Seuraavaksi Sara alkoi siivota rappukäytävää, aloittaen ylimmästä kerroksesta ja laskeutuen alas kerros kerrallaan. Jopa rappukäytävä alkoi näyttää paremmalta Saran jäljiltä ja saattoi jo erottaa minkä värinen seinä oli ollut joskus kauan sitten, kun talo oli ollut uusi. Kun Sara viimein sai kaiken valmiiksi ja raahautui kotiinsa, kaatui hän sohvalle ja nukahti siihen. Hän heräsi vasta aamulla ja muisti, ettei ollut edes syönyt. Hän nappasi nopeasti jotain suuhunsa ja paineli hoitamaan siivoukset jälleen. Tällä kertaa se oli helpompaa, kun ei ollut niin paljoa tekemistä, kuin edellisenä päivänä.

Sinä päivänä Sara oli nopeammin valmiina ja ehti jopa syödäkin, ennen nukkumaan menoaan. Muutoin päivät seurasivat toisiaan muuttumattomina.

***

Oli jo kulunut kuukausia tuolla samalla rutiinilla ja kaiken järjen mukaan Saran olisi jo pitänyt päästä äitiyslomalle, mutta ei. Herra Greedy oli järkähtämätön ja Sara parka sai vielä viimeisilläänkin vaappua siivoamaan, vaikka se alkoikin olla jo hyvin hankalaa. Lisäksi Sara oli jo useamman päivän tuntenut itsensä huonovointiseksi ja hyvin väsyneeksi, mutta hän ajatteli sen johtuvan liian vähäisestä ruuasta. Hänellä kun ei ollut varaa käydä ostamassa lisää ruokaa, eikä herra Greedyltä tosiaan herunut lanttiakaan avustusta, vaikka raskas työ alkoi jo näkyä Saran kalpeilla kasvoilla.

Onneksi sentään Harold auttoi Saraa niin usein kuin voi, ettei tämän tarvinnut aivan kaikkea tehdä yksin. Hän näki, miten tuo järjestely verotti naisen voimia ja pelkäsi, että tämän kävisi vielä huonosti.

Sara oli kyllä jo monet kerrat miettinyt, miten pääsisi pois noidankehästä, jonne oli joutunut tahtomattaan. Ongelmia ei sinänsä ollut vielä, kun lapsikaan ei vielä ollut syntynyt, mutta ongelmia tulisi lapsen synnyttyä, sen hän tiesi. Hänen olisi voitava hoitaa lastaan, joka tarvitsi häntä ensimmäisinä kuukausinaan ympärivuorokautisesti, mikä taas tarkoitti, ettei hän voisi tehdä töitä. Siivoamisten jättäminen väliin taas merkitsisi sitä, että Herra Greedy toteuttaisi uhkauksensa häädöstä. Sara tiesi, ettei voisi hankkia itselleen häätöä, sillä eihän pientä vauvaa voinut kadullakaan kasvattaa.

Sara puhui tästä huolestaan Haroldille, joka lupasi auttaa ja niin mies tekikin. Hän myi tekemiään taulujaan hyvään hintaan. Ei nyt kalliilla, mutta niin, että sillä rahalla eli päivän tai pari kerrallaan eteenpäin. Harold halusi tosissaan auttaa Saraa, jotta tämä pääsisi ahdingostaan. Hänkin tajusi, ettei nainen todellakaan voisi olla kadulla pienen vauvan kanssa, etenkään nyt kun oli jo talvi ja kylmääkin. Ehkä hän voisi ottaa naisen luokseen asumaan, vaikka huoneisto olikin aika ahdas, hän mietti ja ehdottikin sitä Saralle. Sara kiitti ystävällisestä tarjouksesta ja sanoi, ettei voisi tulla toisen nurkkiin elätettäväksi ja vaivoiksi. Vaikka Harold yrittikin puhua Saran ympäri, tämä piti päänsä, eikä hän tietenkään halunnut pakottaa naista tekemään vastoin tahtoaan.

***

Jälleen kerran Sara oli aloittanut päivänsä samoin kuin edellisetkin ja oli jo siivoamassa rappukäytävässä, kun yllättäen tunsi voimakkaan ja kivuliaan supistuksen. Tahtomattaan hän voihkaisi tuskasta ja oli lyyhistyä lattialle, mutta sai kuitenkin tuettua itsensä seinää vasten. Sara yritti hengitellä rauhallisesti ja samalla rauhoitella itseään, vaikka pelkäsikin sitä huutoa, joka seuraisi, jos herra Greedy tapaisi hänet tällä tavoin seisoskelemasta.
Hetki hetkeltä olo alkoi hiljalleen tuntua paremmalta ja hän aikoi jatkaa keskeytyneitä töitään, kun tunsi uuden ja edellistä kivuliaamman supistuksen. Nyt hän ei voihkaissut, vaan kiljaisi kivusta ja valahti voimattomana istumaan lattialle. Melkein samalla hetkellä hän tunsi housujensa kastuvan läpimäriksi ja ymmärsi, että synnytys oli käynnistynyt.

Sara ei tiennyt mitä tehdä ja ajatteli synnytyksen sijasta siivoamista, joka nyt jäi kesken. Hän pelkäsi, miten herra Greedy reagoisi tähän ja tämän huutoja sotketusta lattiasta. Hän tiesi kyllä, ettei mies edes halunnut ymmärtää hänen ahdinkoaan. Supistuksia tuli nyt tiheämmin ja Sara yritti muistaa mitä oli ehtinyt lukea synnyttämisestä.
Hän yritti hengitellä rauhallisesti, vaikka pelkäsi ja tunsi paniikin iskevän milloin tahansa. Asiaa ei helpottanut ollenkaan se, kun hän kuuli lähenevien askelten kaiun. Hän yritti kangeta itsensä ylös lattialta, pelätessään tulijan olevan herra Greedy.

Voimia vain ei ollut ja paniikki alkoi kasvaa. Kyyneleet alkoivat väkisinkin vierähdellä hänen poskilleen ja nyyhkäys karkasi hänen huuliensa välistä. Pelko muuttui helpotukseksi, kun hän näki tulijan ja se ei ollut herra Greedy.

”Harold”, Sara henkäisi ja melkein samassa parkaisi tuskasta, kun tunsi taas uuden supistuksen.

Tämä sai vauhtia Haroldiin, joka olikin pian Saran luona.

”Oletko kunnossa?” Harold kysyi ja katsoi huolestuneena Saran kalpeita kasvoja.

”Olen kunnossa”, Sara sanoi ja katsoi kiitollisena Haroldia, ”minä... minä taidan synnyttää. Nyt”, hän lisäsi.

”Perhana”, Haroldilta lipsahti vahingossa, ”sinut pitää saada sairaalaan”, hän sanoi sitten.

”Mutta, minulla on työt kesken”, Sara vinkaisi surkeana.

”Viis töistä, ne ehtii toistekin. Sinä ja vauva olette nyt tärkeämpiä”, Harold sanoi ja laskeutui Saran viereen polvilleen.

”Kiitos Harold”, Sara sanoi hyvin hiljaisella äänellä ja katsoi surumielisesti hymyillen Haroldia.

Harold näki, ettei kaikki ollut kunnossa. Jokin oli pahasti pielessä ja hän tiesi, että Sara oli saatava sairaalaan mahdollisimman pian.

”Mitä tämä on?” Kuului karkea ja tyly ääni, joka sai kummankin katseet kääntymään äänen suuntaan.

”Voi ei”, Sara inahti.

”Neiti Potter, miksi te ette tee töitänne?” Herra Greedy kysyi tylysti, vaikka ihan varmasti näki, että Sara töin tuskin oli tajuissaan.

”Hän synnyttää”, Harold tokaisi ja mulkoili herra Greedyä todella rumasti.

”En kysynyt sinulta mitään, pummi”, herra Greedy tiuskaisi äkeänä.

”Kysy tai et, mutta Sara tarvitsee nyt lääkärin apua”, Harold sanoi ja hänen sormensa puristuivat nyrkkeihin. Häntä raivostutti tuon miehen inha käytös. Miten tämä saattoikin kohdella Saraa noin huonosti.

”No hyvä on”, herra Greedy sanoi ja hävisi toimistonsa suuntaan.

Harold ei oikein luottanut Greedyyn, joten hän asteli lähimmälle ovelle ja koputti. Kului tovi ja toinenkin, ennen kuin ovi aukesi ja oviaukkoon ilmestyi vanha pieni mummeli.

”Anteeksi, että joudun häiritsemään teitä, mutta saisinko käyttää teidän puhelintanne.” Harold pyysi kohteliaasti.

”Tietenkin, kun noin kohteliaasti pyydätte”, mummeli sanoi ja hymyili hampaatonta hymyä. Vasta kun Harold oli mennyt hänen ohitseen, hän huomasi Saran, joka nojasi seinää vasten ja näytti huonolta, ”voi voi sentään”, nainen sanoi vakavoituen ja kääntyi kannoillaan yllättävän ripeästi vanhaksi rouvaksi ja hävisi sisälle.

Palatessaan käytävään, hänellä oli mukanaan vadillinen lämmintä vettä, jonka hän laski lattialle Saran viereen. Tämän jälkeen hän kävi uudemman kerran asunnossaan palaten takaisin sylissään pino puhtaita valkoisia lakanoita ja yksi pehmoinen pyyhe.

”No niin, katsotaanpa mitä voin tehdä”, rouva sanoi ja kosketti sirolla ryppyisellä kädellään hellästi Saran poskea.

Melkein samassa Harold saapui paikalle ja ilmoitti ambulanssin olevan tulossa pian.

”Se ei ehdi perille ajoissa. Meidän on autettava tätä naista”, vanha rouva sanoi.

”Totta kai. Kerro vain mitä minun pitää tehdä, rouva... eh”, Harold sanoi ja valmistautui auttamaan.

”Sano vain Gretaksi”, vanha rouva sanoi hymyillen.

”Hyvä on, Greta”, Harold sanoi ja kysyi uudelleen, mitä voisi tehdä.

Greta alkoi ohjeistaa häntä, tutkien samalla Saraa. Hän tunnusteli käsin Saran vatsaan ja mutisi jotain itsekseen.
Tämän jälkeen Greta ja Harold riisuivat Saralta pois housut, jonka jälkeen Greta saattoi jatkaa tutkimista. Viimein hän alkoi ohjeistaa uudelleen Haroldia, kuin myös Saraa ja rauhoitteli tätä samalla.

”Hyvin se menee neiti Potter”, Greta lohdutteli ja neuvoi tätä. Aikaakin oli kulunut jo tovin, ”no niin, nyt ponnista”, Greta neuvoi ja Sara teki työtä käskettyä.

”Sattuu”, Sara ähkäisi ja huudahti kivusta.

”Hienoa, enää ihan vähän. Vielä yksi ponnistus ja se on siinä”, Greta kannusti ja Sara ponnisti ja huusi.

Vain hetkeä myöhemmin hänen huutoonsa sekoittui pienen vauvan itku. Sara itki ja nauroi yhtä aikaa, vaikka väsytti niin kovasti. Greta laski lapsen Saran syliin varovaisesti ja Sara katsoi pientä poikaansa syvän hellyyden vallassa. Ei hän voisi näin täydellistä pientä ihmettä hylätä.

”Harold, katso”, Sara inahti voipuneena.

Harold polvistui Saran vierelle ja katsoi pientä poikavauvaa, joka lepäsi Saran käsivarsilla. Hän tunsi syvää hellyyttä pientä vauvaa kohtaan, vaikka hän ei lapsen isä ollutkaan.

”Sara, minä voisin auttaa sinua. Siis, ettei sinun tarvitsisi ihan yksin pärjätä vauvan kanssa”, Harold lupasi.

”Voi kiitos Harold”, Sara sanoi ja tunsi, ettei enää jaksaisi pysyä hereillä. Luomet painuivat väkisinkin kiinni.

”Sara!?” Harold huudahti säikähtäneenä ja melkein samassa kaksi ensihoitajaa asteli ripein askelin pitkin käytävää.

Toinen alkoi tutkia Saraa, toisen keskustellessa Gretan ja Haroldin kanssa, saaden näin arvokasta tietoa, joka auttaisi heitä potilaan hoidossa. Ensihoitajat olivat jo nostaneet Saran paareille, kun...

No niin, sana on vapaa. Jatkakaa te tästä. :)
« Viimeksi muokattu: 21.11.14 - klo:18:58 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2040
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Sadepilviä ja rakkautta
« Vastaus #4 : 13.05.13 - klo:12:23 »
”Sara, minä voisin auttaa sinua. Siis, ettei sinun tarvitsisi ihan yksin pärjätä vauvan kanssa.” Harold lupasi.
”Voi kiitos Harold.” Sara sanoi ja tunsi, ettei enää jaksaisi pysyä hereillä. Luomet painuivat väkisinkin kiinni.
”Sara!?” Harold huudahti säikähtäneenä ja melkein samassa kaksi ensihoitajaa asteli ripein askelin pitkin käytävää.

Toinen alkoi tutkia Saraa, toisen keskustellessa Gretan ja Haroldin kanssa, saaden näin arvokasta tietoa, joka auttaisi heitä potilaan hoidossa.
Ensihoitajat olivat jo nostaneet Saran paareille, kun
herra Greedy ilmaantui paikalle.

”Mitä hemmettiä tämä oikein on?” Hän kysyi ärtyneenä.
”Sitä, että Sara on vietävä nyt sairaalaan. Hän on juuri synnyttänyt” Harold sanoi napakasti, vaikka näkikin, ettei tieto miellyttänyt tuota ihramahaista miestä.

”Entä sitten”, Greedy tuhahti, ”täytyy tämä sotku silti siivota” hän ärisi.
”Minä voin sen hoitaa myöhemmin loppuun”, Harold sanoi päättäväisenä, sillä ei todellakaan halunnut antaa tuon miehen pompotella itseään ja Saraa.

”Hyvä on”, herra Greedy tuhahti kärttyisenä ja saapasteli pois.
”Empatiakyvytön halpamainen...” Harold aloitti, mutta vaikeni, kun kuuli Saran äännähtävän hiljaa. Nainen oli palannut tajuihinsa.
”Harold”, Sara sanoi hiljaa ja katsoi miestä väsyneesti, ”älä jätä minua yksin.”
”En jätä”, Harold lupasi ja otti Saran käden omaansa, ”voinko tulla mukaan?” Hän kysyi sitten ja katsoi melkein anoen Saran ympärillä hyöriviä ensihoitajia.
”Voitte”, toinen vastasi, samalla kun jatkoi töitään.
”Hyvä, kiitos”, Harold sanoi helpottuneena ja kääntyi katsomaan Saraa, jonka suupielissä kävi pieni hymyntapainen.

Harold tunsi entistä voimakkaampaa hellyyttä tuota naista kohtaan ja päätti entistä sinnikkäämmin auttaa tätä. Hän ajatteli, että kun nainen olisi saatu vauvan kanssa sairaalaan hoitoa saamaan, voisi hän järjestellä asioita niin, ettei tämän enää tarvitsisi raataa tuon inhottavan miehen alaisena. Ei nyt, kun Saran piti saada aikaa hoivata itseään ja pientä vastasyntynyttä vauvaansa.

Niin hän sitten nousi ambulanssiin, missä hänet istutettiin etupenkille vauva sylissä, kun toinen ensihoitajista oli takaosassa seuraamassa potilaan tilaa, toisen ajaessa kohti sairaalaa niin nopeasti kuin pystyi.

Sairaalalla Harold ohjattiin odotustilaan odottamaan, kun Sara ja vauva vietiin tutkittavaksi ja hoidettavaksi. Aika tuntui pitkältä, eikä mies pitkään jaksanut istua aloillaan, vaan alkoi kävellä kehää. Hän olisi hakenut kahviakin, jos olisi ollut rahaa, mutta sillä hetkellä hänellä ei ollut lantin lanttia taskussaan.
Jonkin ajan kuluttua hän yritti jälleen istua alallaan, mutta levottomuus vei voiton ja taas hän käveli kehää.

Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua lääkäri tuli paikalle, jolloin Harold pysähtyi paikalleen. Sydän hakkasi hänen rinnassaan ja hän pelkäsi pahinta, vaikka yrittikin käskeä itseään lopettamaan moisen.

”Herra Hughes?” Lääkäri kysyi, vaikka näkikin, ettei odotustilassa muita ollutkaan.
”Kyllä”, Harold vastasi ja henkäisi syvään.
”Te ilmeisesti olette neiti Potterin ainoa lähiomainen”, lääkäri sanoi toteavaan sävyyn.
”Kyllä”, Harold myönsi hiljaisena, ”onko hän? Tarkoitan siis, että kai hän on kunnossa?” Hän kysyi viimein, sillä ei halunnut pysyä enää pidempään epätietoisena.
”Kyllä, neiti Potter on kunnossa, mutta hyvin uupunut ja tarvitsee nyt lepoa. Oli onni että te osuitte paikalle, muutoin tilanne olisi voinut olla toinen”, lääkäri kertoi.
”Luojan kiitos”, Harold henkäisi helpotuksesta ja kysyi, ”voinko mennä katsomaan häntä?”
”Voitte, mutta toivon että pidätte vierailunne mahdollisimman lyhyenä, sillä hän tarvitsee nyt lepoa” Lääkäri ohjeisti.
”Tietenkin”, Harold lupasi ja kiitti vielä lääkäriä ennen kuin asteli osastolle, jonne Sara oli tutkimuksen jälkeen viety.

Harold pysähtyi viimein oven eteen. Ovessa oli pieni lasi-ikkuna, josta näki huoneeseen. Huoneessa oli muutama muu potilas Saran lisäksi. Sara lepäsi kauimmaisessa vuoteessa ja Haroldin oli myönnettävä, kuin hauraalta nainen näytti. Tämä todellakin ansaitsi saada parempaa, hän ajatteli.
Hän työnsi oven auki ja astui sisälle vähin äänin, sillä ei halunnut häiritä ketään osastolla olijaa.
Viimein hän oli Saran vuoteen kohdalla ja pysähtyi sen jalkopäähän.
”Hei”, Harold sanoi, eikä tiennyt miten jatkaa.
”Hei”, Sara sanoi ja Harold kuuli niin väsymyksen, kuin kiitollisuuden hänen äänestään.
”Halusin tulla katsomaan sinua, ennen kuin lähden”, Harold sai viimein sanotuksi, ”et uskokaan kuinka huolissani minä olin sinusta”, hän lisäsi.
”Et usko kuinka onnellinen olen nähdessäni sinut siinä”, Sara sanoi hiljaa.
”Minä... kiitos”, Harold sanoi häkeltyneenä naisen tunteellisista sanoista. Hän seisoi hetken ääneti paikallaan, kunnes viimein otti tuolin ja istuutui.
Harold otti Saran käden omaansa ja mietti miten sirolta, lämpimältä ja sileältä se tuntuikaan.
”Sara”, Harold sanoi.
”Niin?” Sara kysyi hiljaa. Jostain syystä hän tunsi olonsa niin turvalliseksi ja tyyneksi, nyt kun Harold oli siinä vierellä.
”Tuota, minä ajattelin, että järjestelisin asioita sillä välin kun olet täällä”, Harold sanoi, sillä halusi suojella tuota naista, olla osa tämän elämää. Hän halusi, että nainen olisi osa hänen elämäänsä.
”Mutta minä olen sinulle velkaa, sillä olet jo toistamiseen pelastanut minut”, Sara sanoi. Toki hän halusi olla Haroldin kanssa, antaa tämän suojella ja kuitenkin hän toivoi, että voisi jotenkin korvata miehelle kaiken sen, mitä tämä oli tehnyt hänen vuokseen.
”Älä sinä siitä murehdi. Et sinä ole minulle mitään velkaa”, Harold hymähti ja katseli lempeästi Saran kalpeita kasvoja, jonne menneen kuukaudet olivat jättäneet jälkensä, ”enkä minä halua, että joudut olemaan sen irstailijan siivoojana yhtään pidempään kuin on pakko”, hän lisäsi.
”Voi Harold, sinä olet niin kultainen ja siksi kai minä rakastan sinua niin paljon”, Sara sanoi ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hymy valaisi hänen kasvonsa.
”Niin minäkin sinua”, Harold sanoi ääni karheana ja painoi hellän suudelman Saran otsalle, ”minun pitänee lähteä, sillä lääkäri sanoi, etten saisi olla kauan”, hän jatkoi.
”Tulethan uudelleen katsomaan minua?” Sara pyysi.
”Tietenkin tulen, yritäkin estää minua”, Harold vitsaili ja kumartui lähemmäksi Saraa.
Sara nosti toisen kätensä ja kosketti Haroldin poskea, jota peitti taas lyhyt sänki. Häntä ei sänki haitannut, sillä hän ymmärsi sen olevan osa miestä, eikä hän halunnutkaan tämän muuttuvan. Harold oli hyvä juuri sellaisena kuin oli ja siksi kai hän niin syvästi rakasti tätä.
Sara nosti päätään niin, että hänen huulensa koskettivat Haroldin huulia. Harold vastasi suudelmaan yhtä innokkaasti ja taas kaikki katosi tuon pienen hetken ajaksi heidän ympäriltään.
”Minun on tosiaan mentävä, mutta tulen kyllä katsomaan sinua uudestaan, sillä epäilen tokko päästävät sinua vielä moneen päivään pois”, Harold sanoi kun he viimein irrottautuivat toisistaan.
”Harold, ota minun avain ja käy asunnossani. Ei siellä mitään kastelua vaativia kukkia ole, mutta ajattelin pyytää, josko voisit tuoda minulle tänne puhtaita vaatteita, kun ne mitkä minulla tänään oli ylläni, ovat nyt likaiset”, Sara sanoi.
”Ole huoleti, sen teen” Harold lupasi ja muisti, että hänen oli joka tapauksessa mentävä talolle, jossa Sara asui, sillä oli luvannut siivota loppuun sen, mikä Saralta jäi kesken.

Niin hän sitten otti Saran asunnon avaimen tämän tavaroista, hyvästeli Saran ja lähti. Matka takaisin kesti hieman pidempään, kuin tuleminen, sillä hän joutui jälleen kerran kulkemaan jalan, kun ei hänellä ollut rahaa sen enempää taksiin kuin bussiin. Harold tuskin huomasi ympäristöään, sillä lähiaikojen tapahtumat pyörivät hänen mielessään ja saivat hänet vaipumaan ajatuksiinsa.
Eniten häntä mietitytti se, kuinka hän saisi järjestettyä Saran asiat niin, ettei tämän tarvinnut olla vuokraisäntänsä ikeen alla.

***

Perille päästyään Harold päätti ihan ensin hoitaa siivoamisen pois alta, etenkin kun kaikki siivousvälineet olivat yhä siinä, mihin ne Saralta olivat jääneet. Ainoastaan vesipalju ja pyyhkeet olivat poissa. Mitä ilmeisemmin se vanha rouva Greta, oli vienyt ne pois, Harold päätteli ja ryhtyi toimeen.
Hän oli iloinen siitä, ettei talon käytävillä ollut kokolattiamattoa, sillä lapsiveden ja veren peseminen siitä olisi ollut hyvin vaikeaa, eikä kaikki olisi sittenkään lähtenyt pois.

Kivilattialta nuo jäljet sai huomattavasti helpommin pestyä pois, vaikka melkoisen työn takana sekin. Kun Harold oli saanut sotkun siivottua, jatkoi hän siitä, mihin Saran työt olivat jääneet. Ilta hämärsi jo, kun hän viimein sai loputkin rapusta siivottua ja siivousvälineet vietyä paikoilleen.
Harold sammutti siivouskaapista valot ja oli sulkemassa oven, kun hänet riuhtaistiin ympäri sellaisella voimalla, että pusero oli revetä rikki.

”M..mitä” Harold änkytti säikähtäneenä ja huomasi pian tuijottavansa Greedyn punakoita turpeita kasvoja. Miehen otsalla ja ohimoilla kiiltelivät hikipisarat ja pienet verestävät silmät tuijottivat uhriaan verenhimoisesti.
”Sinä!” Greedy sihisi raivoissaan ja Harold näki kuinka verisuoni pullisteli miehen hikisellä, kiiltävällä otsalla.
”Minä, mitä?” Harold kysyi hölmistyneenä, eikä ymmärtänyt yhtään, miksi mies niin raivosi.
”Sinä viheliäinen retku saat sellaisen opetuksen, että varmasti tajuat pysyä poissa tieltäni!” Greedy karjui ja hänen iso nyrkkinsä iskeytyi Haroldin kasvoihin, ennen kuin tämä ehti tehdä mitään.

Harold ei ehtinyt suojautumaan saati sanomaan mitään, kun edellinen isku sai seuraa uudesta ja sen jälkeen iskuja sateli niin kasvoihin, kuin vartaloonkin.
Jonkin ajan kuluttua Greedy lopetti ja katsoi tyytyväisenä kättensä jälkiä.

”Älä enää ikinä näytä naamaasi täällä tai sinun käy huonosti”, Greedy sähähti häijysti ja tyrkkäsi Haroldin voimalla päin ovea. Kuului ilkeä kolaus, kun Harold osui oveen, mutta Greedy ei siitä välittänyt. Hän vilkaisi vielä kerran Haroldia ja häipyi omille teilleen.

Harold seisoi huojahdellen paikallaan, kunnes jalat pettivät hänen altaan ja hän lysähti lattialle, jääden nojaamaan ovea vasten. Joka paikkaan sattui, kuvotti ja silmissä pyöri. Hän yritti pyytää apua, mutta sai aikaiseksi vain pelkkää kähinää ja värähteli tuskasta sillä huuli oli useammastakin kohdalta halki.
Viimein hän ei enää jaksanut huutaa, eikä taistella tajuttomuutta vastaan, vaan antoi luomiensa painua kiinni.


No niin, mitenkähän tämä mahtanee tästä jatkua, kerroppa sinä se...
« Viimeksi muokattu: 28.08.14 - klo:07:14 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2040
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Sadepilviä ja rakkautta
« Vastaus #5 : 08.01.14 - klo:15:25 »
Harold seisoi huojahdellen paikallaan, kunnes jalat pettivät hänen altaan ja hän lysähti lattialle, jääden nojaamaan ovea vasten. Joka paikkaan sattui, kuvotti ja silmissä pyöri. Hän yritti pyytää apua, mutta sai aikaiseksi vain pelkkää kähinää ja värähteli tuskasta sillä huuli oli useammastakin kohdalta halki.

Viimein hän ei enää jaksanut huutaa, eikä taistella tajuttomuutta vastaan, vaan antoi luomiensa painua kiinni.


Hän havahtui seuraavan kerran siihen, kun joku tuuppi häntä rajusti.

Varovaisesti hän availi silmiään, jotka tuntuivat muurautuneen umpeen. Kirkas päivänvalo, joka siilautui ikkunasta rappukäytävään, sattui silmiin ja sai uinuneen jomotuksen heräämään, samoin pahoinvoinnin.

”Mitä sinä täällä teet vielä?” Kuului herra Greedyn tyly ääni.
”Mmph”, Harold mumisi rikkonaisten huultensa välistä.
”Minähän käskin sinua häipymään, pahuksen pummi”, herra Greedy ärähti ja Harold tunsi, miten tämän paksut sormet tarttuivat rinnuksiin ja kiskoivat hänet ylös.
”A.. anteeksi”, Harold mumisi rikkonaisten huuliensa välistä ja yritti pysyä pystyssä, vaikka jalat tuntuivat yhä kovin huterilta.

Harold ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun herra Greedy alkoi raahata häntä mukanaan ja viimein paiskasi pääovesta ulos, niin että hän kompastui rappusissa ja kaatui pitkin pituuttaan jalkakäytävälle.

”Ja pysykin poissa”, herra Greedy karjaisi, häipyi sisälle ja paiskasi oven kiinni perässään. Häntä ei todellakaan kiinnostanut, missä kunnossa ulos paiskattu mies oli.

Harold makasi jonkin aikaa maassa, kunnes lopulta sai kerättyä niin paljon voimia, että pystyi nousemaan jalkeille. Hän otti tukea rappusten vieressä olevasta pylväästä ja seisoi siinä hetken, kunnes lopulta alkoi hoippua eteenpäin.

Hän ei tiennyt kuinka pitkälle oli ehtinyt, kun hänen viereensä pysähtyi poliisiauto, josta nousi ulos konstaapeli.

”No niin, te taidattekin lähteä meidän mukaamme”, vanhempi konstaapeli sanoi, luullen Haroldin olevan tukevassa humalassa.
”Mph”, Harold sai mutistua ja pysähtyi paikalleen.
”Sitä ollaan juotu”, vanhempi konstaapeli aloitti, mutta vaikeni, kun Harold kääntyi ja hän näki, missä kunnossa tämä oikeasti oli, ”mitä hemmettiä”, hän älähti ja ehti napata kiinni Haroldista, joka huojahti pahasti.

***

Sairaalalla Sara totutteli äitinä olemiseen ja pienen poikansa hoitamiseen, samalla kun odotteli Haroldia saapuvaksi. Vasta kun aamu alkoi jo kääntyä päiväksi, hän alkoi huolestua, kun Haroldista ei ollut kuulunut yhtään mitään.

Alkoi olla jo iltapäivä ja hän oli saanut poikansa syötettyä, kun huoneeseen astui virkapukuinen poliisi. Sara rypisti kulmiaan ja seurasi katseellaan miestä, joka istuutui lähimmälle penkille. Hän vaistosi, ettei kaikki ollut nyt hyvin.

Hän ei ehtinyt kysyä mitään, kun...

***

Kertokaapas te vuorostanne, mitä seuraavaksi tapahtuu...
« Viimeksi muokattu: 08.03.14 - klo:12:08 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2040
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Sadepilviä ja rakkautta
« Vastaus #6 : 13.05.14 - klo:18:58 »
Sairaalalla Sara totutteli äitinä olemiseen ja pienen poikansa hoitamiseen, samalla kun odotteli Haroldia saapuvaksi. Vasta kun aamu alkoi jo kääntyä päiväksi, hän alkoi huolestua, kun Haroldista ei ollut kuulunut yhtään mitään.

Alkoi olla jo iltapäivä ja hän oli saanut poikansa syötettyä, kun huoneeseen astui virkapukuinen poliisi. Sara rypisti kulmiaan ja seurasi miestä, joka istuutui lähimmälle penkille ja vaistosi, ettei kaikki ollut nyt hyvin.

Hän ei ehtinyt kysyä mitään, kun
ovi aukaistiin voimalla ja herra Greedy astui huoneeseen.

”Sinä”, hän ehti ärähtää, mutta vaikeni heti nähdessään virkapukuisen poliisin Saran seurassa.

”Mitähän te mahdatte hakea täältä?” Poliisi sanoi, nousten seisomaan ja ilmoittaen samalla radiopuhelimen välityksellä parilleen, odottamattomasta vieraasta.

”Tuota”, Greedy aloitti, mutta vaikeni ja alkoi perääntyä ovelle.

Vaikka poliisi näytti tyyneltä, lähes ilmeettömältä, teki tämä silti tarkkoja huomioita Saran ja Greedyn olemuksista, jotka kertoivat enemmän, kuin nämä olisivat halunneet paljastaa.

”Jotain teillä oli mielessänne, kun tuollaisella ryskeellä tulitte huoneeseen”, poliisi sanoi rauhallisena, sillä tunsi tilanteen olevan räjähdysaltis, vaikka oven luona oleva mies näyttikin juuri sillä hetkellä näennäisen rauhalliselta. Lisäksi hän saattoi aistia naisesta huokuvan pelon, vaikkei tämä sanonutkaan mitään.

”Jospa minä tästä lähden”, Greedy sanoi ja kääntyi lähteäkseen.

”Jospa kertoisitte, mikä teidän käteenne on sattunut”, poliisi huomautti, sillä oli nähnyt miehen rystysten olevan sen näköiset, kuin tämä olisi vasta vähän aikaa sitten lyönyt jotain ja lujaa.

”Ei se ole mitään, taisin kolauttaa vahingossa johonkin”, Greedy vastasi vältellen ja avasi oven.

Poliisi oli vaiti ja antoi tämän mennä, mutta kertoi huomionsa parilleen, heti miehen kadottua huoneesta.

”Teillä oli jotain asiaa minulle”, Sara uskaltautui viimein puhumaan, kun Greedy oli häipynyt huoneesta.

”Niin oli”, poliisi myönsi, katsoen vielä kulmat rypistyneinä suljettua ovea. Hän aavisteli, ettei kaikki ollut kohdallaan ja mietti, olikohan tämä nainen sittenkään turvassa.

Heidän välilleen laskeutui syvä, odottava hiljaisuus, jonka aikana Sara katseli ääneti virkapukuista miestä, jonka kasvoilta oli vaikea lukea mitään. Kuului kai työn luonteeseen, Sara ajatteli, vaikka aavistelikin yhä, ettei kaikki ollut niin kuin piti.

”Tuota, neiti Potter, olen Harry Brown, Sunset Walleyn poliisista, hyvää päivää”, poliisi aloitti lopulta, istuuduttuaan takaisin tuolille ja käännyttyään Saran puoleen, ”olen kovin pahoillani, että joudun häiritsemään teitä tällätavoin, mutta asia on niin, että me toimme erään Harold Hughesin tänne hoidettavaksi ja haluaisimme tietää, tunnetteko te hänet”, hän jatkoi ja tarkasteli naista ja tämän reaktioita tarkkaan.

”Tunnen”, Sara sanoi ja tunsi ikävän muljahduksen sisimmässään, ”miksi te sitä kysyitte?” hän kysyi huolestuneena.

”No eräs partiomme kohtasi hänet kaupungilla. He luulivat ensin hänen olevan humalassa, mutta näin ei kuitenkaan ollut. Hän ehti sanoa teidän nimenne, ennen kuin menetti tajuntansa”, poliisi vastasi.

”Mitä te tarkoitatte?”, Sara kysyi huolestuneena, aavistellen etteivät asiat olleet hyvin.


Miten mahtanee jatkua tästä?
« Viimeksi muokattu: 13.01.20 - klo:15:50 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2040
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Sadepilviä ja rakkautta
« Vastaus #7 : 13.01.20 - klo:15:48 »
”Tuota, neiti Potter, olen Harry Brown, Sunset Walleyn poliisista, hyvää päivää”, poliisi aloitti lopulta, istuuduttuaan takaisin tuolille ja käännyttyään Saran puoleen, ”olen kovin pahoillani, että joudun häiritsemään teitä tällätavoin, mutta asia on niin, että me toimme erään Harold Hughesin tänne hoidettavaksi ja haluaisimme tietää, tunnetteko te hänet”, hän jatkoi ja tarkasteli naista ja tämän reaktioita tarkkaan.

”Tunnen”, Sara sanoi ja tunsi ikävän muljahduksen sisimmässään, ”miksi te sitä kysyitte?” hän kysyi huolestuneena.

”No eräs partiomme kohtasi hänet kaupungilla. He luulivat ensin hänen olevan humalassa, mutta näin ei kuitenkaan ollut. Hän ehti sanoa teidän nimenne, ennen kuin menetti tajuntansa”, poliisi vastasi.


”Mitä te tarkoitatte?”, Sara kysyi huolestuneena, aavistellen etteivät asiat olleet hyvin.

”Tuota noin”, konstaapeli aloitti, miettien miten saisi asian ilmaistua, niin ettei vuoteella lepäävä nainen järkyttyisi kovin pahasti, ”asia on niin, että joku oli mukiloinut hänet pahanpäiväisesti”, hän selitti, yrittäen samalla hieman pehmentää asiaa, jottei se kuuloistaisi kovin pahalta, mutta tajusi itsekin ettei ollut onnistunut asiassa kovinkaan hyvin.

”Mukiloitu? Kuka? Miksi?”, Sara huudahti, kohottautuen kohti konstaapelia, silmät järkytyksestä suurina.

”Valitettavasti, en osaa vastata tuohon, mutta voin sanoa, että minulla on pieni aavistus”, konstaapeli Brown vastasi, sillä hän oli jo mielessään yhdistänyt Greedyn olemuksen, tämän ärtyneen väriset rystyset ja sen että tämä selvästi halusi jotain naiselta, ”mutta olkaa huoleti, asiaa tutkitaan parasta aikaa ja minä jään tänne seuraksenne, en valitettavasti luota oikein tuohon herra Greedyyn, joka äsken kävi täällä”, hän lisäsi.

”Mutta... pääsenkö... milloin minä pääsen tapaamaan Haroldia?”, Sara kysyi huolestuneena, ”on minun syyni, että näin kävi. Ilman minua Harold olisi kunnossa”, hän sopersi ja purskahti itkuun.

”No, no. Eihän se nyt teidän vikanne ole”, Konstaapeli Brown rauhoitteli Saraa.


***

Vähän aikaisemmin toisaalla, vanhempi konstaapeli auttoi Haroldin varovaisesti istumaan, sillä näki, ettei tästä ollut seisomaan sen hetkisessä kunnossaan. Hän ilmoitti radiopuhelimellaan hätäkeskuskeen, että ambulanssille oli tarvetta ja pian.

”Hae autosta ensiapupakkaus, nyt heti!”, vanhempi konstaapeli käskytti pariaan ja kääntyi tutkimaan Haroldia, joka oli todella huonossa kunnossa ja näytti tosissaan tekevän töitä pysyäkseen tajuissaan.

Haroldin kasvot olivat veressä, silmä muurautumassa umpeen, nenä näytti murtuneelta ja huuli oli parista kohtaa halki. Hieman auki repsottava takki ja rikki revitty pusero paljastivat naarmuja ja isoja mustelmia rintakehässä ja niitä oli varmasti hieman alempanakin, vanhempi konstaapeli päätteli.

Nuorempi konstaapeli toi ensiapupaketin ja he yrittivät sen sisällön avulla parhaansa mukaan auttaa Haroldia siihen asti, kun ambulanssi saapuisi paikalle.

Vanhempi konstaapeli yritti jututtaa Haroldia, mutta tämä ei selvästikään kyennyt vastaamaan. Äkkiä Harold nosti katseensa vanhempaan konstaapeliin ja sanoi epäselvällä sammaltavalla äänellä, ”Sara”, minkä jälkeen hän, ikään kuin, lysähti kasaan ja olisi kaatunut kyljelleen maahan, jollei nuorempi konstaapeli olisi ehtinyt napata hänestä kiinni.

”Hei, hei! Pysy hereillä”, vanhempi konstaapeli sanoi, mutta turhaan, mies oli menettänyt tajuntansa. Vanhempi konstaapeli ilmoitti tilanteen hätäkeskukseen, pyytäen avun nopeuttamista, sillä potilas oli juuri menettänyt tajuntansa, eikä se koskaan ollut hyvä merkki.

Joitakin minuutteja myöhemmin ambulanssi kurvasi paikalle, ensihoitajien syöksyessä heti auttamaan Haroldia. Konstaapelit kertoivat omat huomionsa ja mitä oli tapahtunut, samalla kun ensihoitajat tekivät työtään. Lopulta Harold nostettiin paareille ja siirrettiin ambulanssiin, nuoremman konstaapelin noustessa kyytiin.
Ambulanssin ovet suljettiin ja se ampaisi liikkeelle sireenit ulvoen, vanhemman konstaapelin ajaessa perässä. Nyt oli kiire.

Aikaa ei kulunut paljoakaan, kun he saapuivat sairaalalle ja ensihoitajat kiirehtivät viemään Haroldin ensiapuasemalle, mistä hänet siirrettäisiin eteenpäin hoitoa saamaan, kunhan lääkärit ja hoitajat saisivat selville potilaansa tilanteen.

Vanhempi konstaapeli ilmoitti tilanteen asemalleen, kuin myös sen mitä sairaalan henkilökunta kertoi, kun Harold oli viimeinkin saatu tutkittua, paikattua ja vietyä sopivalle osastolle toipumaan.

Haroldia hoitava lääkäri lupasi ilmoittaa poliisiasemalle heti, kun Haroldia voisi jututtaa.

***

Kului päiviä, eikä Greedystä kuulunut mitään. Tämä piti matalaa profiilia, sillä ei halunnut tekemisiin poliisin kanssa. Tosin hän kävi muutaman kerran sairaalalla todetakseen, ettei Saran luokse noin vain päässyt.

Toisella kertaa, hän harppoi vihaisena pitkin käytävää, kunnes ohitti erään osaston. Hän vilkaisi sillä hetkellä avoimesta ovesta ja näki tutun miehen ikkunan viereisessä pedissä.

Viha, muuttui kaiken nieleväksi raivoksi ja hän harppoi sisälle osastolle, jossa ei muita potilaita sillä hetkellä ollutkaan.

Harold puolestaan oli palaillut takaisin tajuihinsa ja hetken hämmennyksestään selvittyään tajusi olevansa sairaalassa. Hän ei tiennyt kuinka oli sinne päätynyt, eikä edes muistanut kohtaamista konstaapeleiden kanssa. Se kaikki oli niin sekavaa.

Joka paikkaan sattui, mutta hän ei välittänyt, häntä huolestutti Sara. Harold toivoi, että Saralla olisi kaikki hyvin ja häntä pelotti, että mitä Greedy voisi tälle tehdä.

Äkkiä jokin iso ja puhiseva astui hänen näköpiiriinsä. Harold äännähti kauhusta ja yritti perääntyä, muttei voinut, sillä häneen oli kytketty useampi monitori, joka seurasi hänen elintoimintojaan. Sykettä mittaava laite riemastui ja alkoi piipittää hulluna.

Greedy tarrasi Haroldia kurkusta ja alkoi puristaa niin lujaa kuin paksuilla kourillaan suinkin pystyi. Harold yritti kiskoa Greedyn käsiä irti kaulaltaan, jolloin niihin tuli punaisia verisiä juomuja hänen kynsistään.

Hän yritti epätoivoisesti saada ilmaa keuhkoihinsa, mutta turhaan, Greedy oli häntä voimakkaampi. Lopulta Harold yritti painaa hätänappulaa, oli saatava joku paikalle. Käsi huitoi ilmaa, kun hän yritti kurottaa nappulaan kakoen toisella kädellään yritti yhä kiskoa Greedyn valtavia lapiomaisia käsiä irti. Lopulta hänen sormensa osui nappulaan ja laite alkoi hälyttää apua.

Haroldin voimat alkoivat olla jo lopussa ja hän tiesi, ettei enää kauaa pystyisi pysymään tajuissaan, kun osaston ovi työnnettiin auki...

No niin, jätin taas jännään paikkaan. Mitenkähän mahtanee jatkua? Kerrohan sinä se...
« Viimeksi muokattu: 06.02.20 - klo:12:26 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2040
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Sadepilviä ja rakkautta
« Vastaus #8 : 06.02.20 - klo:12:28 »
Haroldin voimat alkoivat olla jo lopussa ja hän tiesi, ettei enää kauaa pystyisi pysymään tajuissaan, kun osaston ovi työnnettiin auki.

**

Osastosta vastaava hoitaja oli nähnyt toimipisteestään äkilliset muutokset Haroldin elintoimintoja seuraavissa monitoreissa ja oli päättänyt ottaa selvää, mikä sen aiheutti. Hän tosin ei ollut ehtinyt lähteä liikkeelle, kun samaisen potilaan hätänappulaa painettiin.

Hoitaja kurtisti kulmiaan, sillä hänen työssään herkäksi tullut vaisto kertoi, ettei kyse ollut pelkästään jostain potilaan elintoimintoihin liittyvästä ongelmasta, vaan jotain muutakin oli tekeillä.

Hän otti heti yhteyden vartiointi pisteeseen ja pyysi vartijaa tarkistamaan turvakamerasta, oliko osastolla kaikki hyvin ja tulemaan tarvittaessa osastolle. Lisäksi hoitaja pyysi nuorempaa kollegaansa mukaan, sillä arveli, että tälle olisi tarvetta.

Nopein askelin hän ja nuori nainen suuntasivat kohti osastoa, jossa Harold oli. Matkalla vartija yhytti hänet ja ilmoitti mitä oli nähnyt valvontakamerassaan, sekä sen että oli jo kutsunut poliisin paikalle. Hän ei edes välittänyt hämmästyä, kun Konstaapeli Harry Brown liittyi heidän seuraansa. Hän oli vain tyytyväinen, että mukana oli kaiken kokenut viranomainen. Ties mitä heillä olisi vastassa, sillä se mitä hän oli nähnyt tarkistaessaan osaston tilannetta turvakameran välityksellä, ei näyttänyt hyvältä ja potilas oli selvästi hengenvaarassa.

Hyvin nopeasti he olivat osaston ovella ja juuri kun hoitaja oli aikeissa työntää oven auki, mennäkseen tarkastamaan tilanteen, Konstaapeli Brown työnsi hänet sivuun, katsoen naiseen varoittavasti.

Nuorempi nainen katsoi esimiestään ja poliisia, sekä vartijaa hieman epätietoisena siitä, mitä oli tekeillä, sillä hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt mitä oli tekeillä. Hän oletti, että he olivat vain menossa tarkastamaan potilaan tilannetta.

Hän silti totteli, sillä ei halunnut saada jälkeenpäin sanomisia asiasta. Niin hän ja vanhempi hoitaja jäivät taka-alalle, kun Konstaapeli Brown ja hänen perässään asteleva hieman ronskimman puoleinen naisvartija työnsivät oven varovaisesti auki ja astuivat sisälle.

He eivät tienneet varmuudella, mitä heillä olisi vastassa. Daisy Walkeriksi itsensä esittäytyneen vartijan mukaan, joku oli käynyt käsiksi potilaaseen, eikä tuo joku ollut sairaalan henkilökuntaa, eikä vaikuttanut potilaaltakaan. Daisy ei ollut nähnyt hyökkääjällä minkäänlaista aseistusta, mutta se ei silti ollut tae siitä, etteikö jotain voisi silti olla. Joten he toimivat sen mukaan, mitä heille oli koulutuksessa opetettu eli toimimaan varovaisesti, jotta he saisivat tilanteen hoidettua turvallisesti.

Brown valitsi aseensa sijasta etälamauttimen ja tähtäsi sillä nyt isoa hikistä miestä, jonka suuret kourat yhä puristivat vuoteella makaavan miehen kaulaa.

”Irroittakaa otteenne hänestä ja perääntykää kauemmaksi vuoteesta”, Brown komensi, irroittamatta katsettaan miehestä.

Greedy vilkaisi huoneeseen astunutta konstaapelia, muttei tehnyt elettäkään irrottaakseen otettaan Haroldista, joka enää heikosti yritti päästä irti tuon ihmishirviön otteesta.

”Irti, nyt!”, Brown komensi entistä tiukemmin, valmistautuen käyttämään etälamautinta, sillä tilanne uhrin kannalta alkoi näyttää todella huonolta.

Greedy puristi vielä hetken, kunnes päästi irti, liikahtaen nopeasti kohti konstaapelia. Greedyn huonoksi onneksi, konstaapeli Brown oli nopeampi ja hän painoi etälamauttimen liipasimesta. Lamauttimen johtimet osuivat Greedyyn kuin vihainen ampiaislauma ja mies kaatui holtittomasti sätkien lattialle ja karjui tuskasta, jonka voimakas sähköisku hänelle aiheutti.

Brown hellitti otteensa liipasimesta, alkaen astella kohti Greedyä, raudoittaakseen tämän, kun isokokoinen mies kohottautui ylös lattialta. Brown painoi uudelleen liipasinta, jolloin Greedy ulisi jälleen tuskasta ja sätki holtittomasti lattialla, yrittäen samalla kiskoa irti kivun aiheuttajaa.

Brown hellitti otteensa jälleen, ”pysykää aloillanne tai saatte uuden annoksen sähköä”, hän käskytti Greedyä, joka tällä kertaa katsoi aiheelliseksi totella.

Walker auttoi Brownia raudoittamaan Greedyn, samalla kun Brown irroitti anturit Greedystä ja asetti ne takaisin paikoilleen.

Hoitajat syöksyivät auttamaan Haroldia, joka makasi liikkumattomana vuoteellaan. Hän ei ollut enää tajuissaan ja sinisenpunaisen kirjava kaula, sekä kasvot kielivät, että tilanne ei ollut hyvä.

Brown ja Walker alkoivat raahata Greedyä pois osastolta, samalla kun hoitajat saivat lisäapua. Brown toivoi tosissaan, että nuo urheat työntekijät saisivat Haroldin hengen pelastettua.

”Sinä pääset sinulle sopivaan seuraan”, Brown sähisi Greedylle ja luki tälle tämän oikeudet, samalla kun hän kuljetti miestä vartijan avustuksella mukanaan.
Brownin kollega oli ollut kahvilla ja nyt hän kuuli radiostaan tilanteen. Kulautti nopeasti loput kahvit kurkustaan alas ja syöksyi ripeästi avustamaan kollegaansa ja sairaalan vartijaa joilla oli iso työ ison miehen kuljettamisessa.

”Tämä mies pahoinpiteli potilaan ja jos potilas nyt menehtyy, tämä jäteläjä pääsee pitkäksi aikaa miettimään tekosiaan”, Brown kertoi kollegalleen, joka katsoi häntä kysyvästi.

Greedy naurahti ylimielisesti. Hän ei todellakaan ollut mikään erityisen älykäs.

”Sinuna en nauraisi, olet nimittäin pääosassa hienossa turvakameratallenteessa”, Daisy muistutti kylmästi.

Greedy ei vastannut, vaan oli vaiti.

Osastolla hoitajat ja paikalle kutsuttu lääkäri toimivat ripeästi hoitaessaan Haroldia, joka oli kirjaimellisesti hetken kuolleena, sillä hengitys oli pysähtynyt Greedyn käsittelyn vuoksi.

Lopulta tiimi onnistui, joskin nipinapin, mutta onnistui kuitenkin. Harold lepäsi vuoteellaan hengityskoneeseen kytkettynä, jotta hänen murjottu kaulansa ja kurkkunsa saisivat rauhassa parantua. Hän oli syvässä tajuttomuustilassa, jota kesti hyvin kauan.

Kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, lämmin auringonvalo tervehti häntä ikkunan säleverhojen välistä. Hän käänsi päätään ja huomasi jonkun istuvan viereisellä tuolilla. Hän ei ihan heti nähnyt kunnolla, kuka tuolilla istui ja säikähti, sillä viimeksi tajuissaan ollessaan hänet oli yritetty kuristaa.

Lopulta näkö tarkentui hieman ja hän näki että tuolilla istuja oli...


No niin, tulipa inspiraatio ja tuossa tulos. Jatkakaapas te välillä. :)
« Viimeksi muokattu: 09.03.20 - klo:10:03 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

 

Copyright © 2000 Juplin.net. All Rights Reserved. Design by Juplin.