Jatkis: Merkitty mies

Aloittaja Nefertiti, 10.12.11 - klo:00:42

« edellinen - seuraava »

Nefertiti

Juuri, kun Edmund oli aikeissa puhua, muuan sotilas saapui paikalle juoksujalkaa ja pysähtyi hänen eteensä hengästyneenä ja kumarsi.

"Anteeksi, että joudun häiritsemään teitä, herrani, mutta emme tienneet, mitä meidän olisi pitänyt tehdä", sotilas sanoi katsoi kuningastaan anteeksipyytävän näköisenä.

"No Anton, mitä on tekeillä?" Edmund kysyi, muttei ehtinyt saada vastausta, kun oviaukkoon ilmestyi hoikka mies, joka tuki itseään sauvaan ja ovenpieliin.

Puolipitkät, hivenen sotkuiset kihartuvat hiukset kehystivät miehen kapeita, kalpeita kasvoja, joissa yhä oli naarmuja ja mustelmia, jotka kaikeksi onneksi olivat kuitenkin hyvää vauhtia parantumassa.

Miehen silmät oli peitetty ja hänen käänteli päätään silmin nähden hermostuneesti, kuin yrittäen saada selville, missä kukin oli.

"Ewart", Edmund sanoi kasvot vakavoituen entisestään ja harppoi miehen luo.

"Anteeksi teidän ylhäisyytenne", Ewart sanoi, muttei saanut pidettyä huolta ja pelkoa poissa äänestään, minkä Edmund hyvin ymmärsi, "mutta en voinut olla kuulematta sitä meteliä", hän lisäsi, jättäen sanomatta, että oli kuullut tuttujakin ääniä, joita hän ei voisi koskaan unohtaa. Ei sen jälkeen, mitä ne äänten omistajat olivat hänelle ja Minervalle tehneet.

Edmund oli vaiti ja katsoi mietteliäänä Ewartin kasvoja, joilla risteilivät monet tunteet ja joilta hän saattoi lukea, mitä mies jo aavisteli, eikä se tehnyt hänen tehtäväänsä yhtään helpommaksi.  Vaan hän toivoi, etteivät uutiset olisi olleet niin synkkiä, kuin ne olivat nyt. Kaikkein eniten häntä huoletti se, mitä Ewart tekisi, kun saisi tietää.

"Hyvä on, mutta anna minun ensin auttaa sinut istumaan", Edmund sanoi, sillä olisi halunnut säästää Ewartia, joka oli joutunut kokemaan niin paljon pahaa ja menettänyt rakkaimpansa ja nyt veljensä.

"Hyvä on", Ewart myöntyi ja tunsi, miten paha aavistus alkoi tuntua isona möykkynä rinnassa. Jotain oli todella tapahtunut, hän ajatteli ja nielaisi. Toki hän toivoi koko sydämestään, ettei se olisi mitään kauheaa. Niin kuin... niin kuin se mitä Minervalle tapahtui.

Hiljaisuuden vallassa Edmund ohjasi Ewartin läheisen pöydän ääreen istumaan ja istuutui itse viereiselle tuolille. Hän ei vieläkään sanonut mitään, mutta katseli Ewartin kasvoja joilla yhä risteili monet tunteet, päällimmäisinä pelko, huoli ja epätoivo.

Tuo hetki, toi aivan itsestään Edmundin mieleen ne hetket, jolloin hän oli ensimmäisen ja viimeisen kerran kohdannut isänsä. Hän ei itse ollut noita tunteita tuntenut aivan yhtä voimakkaasti, mutta oli nähnyt tuolloin sen kaiken äitinsä kasvoilta ja olemuksesta.

"Ewart", Edmund aloitti viimein ja laski kätensä miehen hartialle, "olen hyvin pahoillani siitä, mitä minun on kerrottava sinulle, sillä se koskettaa minuakin", hän jatkoi ja puristi kevyesti Ewartin hartiaa, kuin kertoakseen miten pahalta hänestä itsestäänkin tuntui.

Tuo ele sai Ewartin ymmärtämään, miten vakavista uutisista oli kyse, vaikka hän olikin koko ajan toivonut, ettei niin olisi ollut. Sydän takoi kiivaasti ja epämääräinen möykky rinnassa kasvoi ahdistavaksi tunteeksi.

Miesten välille oli laskeutunut jälleen syvä hiljaisuus, eivätkä muutkaan paikalla olevat tohtineet sanoa sanaakaan. Hekin tunsivat syvää myötätuntoa tuota miespoloista kohtaan ja toivoivat sydämissään, että Vladimir saataisiin kiinni ja vastaamaan tekosistaan.

"Toivon, että ymmärrät kuinka paljon minä arvostan ja kunnioitan veljeäsi", Edmund aloitti, valiten tarkkaan sanansa.

"Minä ymmärrän", Ewart sanoi hiljaa ja tunsi epämääräisen möykyn siirtyneen kurkkuunsa. Aavistus tulevasta tiedosta tuntui voimakkaalta ja vaikka hän tavallaan tiesikin mitä oli tulossa, toivoi hän vielä viime hetken ihmettä.

"Hyvä", Edmund sanoi, "hän teki tänään, jotain hyvin rohkeaa ja kunniakasta, josta olen hänelle ikuisesti kiitollinen, enkä tiedä kuinka voisin koskaan korvata sen hänelle takaisin", hän jatkoi ja tarkoitti jokaista sanaansa.

"Sellainen hän on", Ewart sanoi, pään painuessa alas.

"Siksi tämän kertominen sinulle on hyvin raskas tehtävä, jonka teen raskain sydämin", Edmund jatkoi ja huokaisi syvään, "minun on erittäin syvästi pahoitellen ilmoitettava, että vaikka veljesi taistelikin kunniakkaasti, hän menehtyi saamiinsa vammoihin. Olen erittäin pahoillani ja lupaan huolehtia sinusta ja perheestäsi. Olen sen ja paljon enemmän velkaa hänelle", hän lisäsi.

"Eihän... eihän se voi olla totta", Ewart takelteli sanoissaan ja näytti kutistuvan tuolissaan. Jotain tällaista hän oli aavistellut, mutta se oli silti kuin isku vasten kasvoja, "Esaias", hän henkäisi ja painoi kasvonsa käsiinsä.

"Olen hyvin pahoillani ja otan osaa menetyksesi johdosta", Edmund sanoi ystävälliseen sävyyn, "sen minä lupaan, että murhaaja tullaan saamaan kiinni ja sen lisäksi veljesi saa kunnialliset hautajaiset, kuten ritarin kuuluukin ja lisäksi saat kunniasanani siitä, että perheenne tulee olemaan minun ja minun sukuni suojeluksessa, nyt ja tulevaisuudessa, sukupolvelta toiselle. Olen sen velkaa hänelle, sillä hän pelasti poikani hengen, omansa kustannuksella", hän lisäsi, parantaen ryhtiään ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen.

"Minä kiitän", Ewart sanoi murtuneella äänellä. Hän oli hyvin kiitollinen kuninkaalleen, sillä ymmärsi hyvin, ettei Esaias olisi ollut elossa näinkään pitkään, ilman tämän hyväntahtoisuutta.
Silti viha murhaajaa kohtaan, jonka hän jo hyvin tiesi, korvensi hänen sisintään ja hän päätti, että kostaisi veljensä ja vaimonsa kuolemat, vaikka se veisi hänen henkensä.

"Nyt toivon, että menet lepäämään, olet sen tarpeessa", Edmund huomautti, "pyydän Antonia saattamaan sinut ja käyn katsomassa sinua kunhan saan asioita järjesteltyä, sillä haluan henkilökohtaisesti katsoa, että sinulla on kaikki hyvin", hän lisäsi auttaen Ewartin pystyyn, minkä jälkeen hän pyysi Antonin luokseen.

Edmund oli aikeissa pyytää Antonia viemään Ewartin takaisin huoneeseensa, kun...


Miten jatkunee tästä, kertokaapas te vuorostanne se...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#31
Edmund oli aikeissa pyytää Antonia viemään Ewartin takaisin huoneeseensa, kun yksi vartijoista palasi juoksujalkaa takaisin.

"Anteeksi, että joudun häiritsemään teidän korkeutenne, mutta me saimme kaksi miestä kiinni, ennen kuin he ehtivät pakoon", vartiosotilas kertoi.

"Hyvä, viekää heidät tyrmään odottamaan", Edmund sanoi, "kuulustelen heitä myöhemmin", hän lisäsi, sillä ne lurjukset eivät pääsisi mihinkään, joten kiirettä ei ollut ja tällä hetkellä Arthur ja Ewart olivat tärkeimpiä.

"Kyllä, teidän korkeutenne, heti teidän korkeutenne", vartiosotilas sanoi, kumarsi ja hävisi toimittamaan annettua käskyä.

"Anton, veisittekö hänet takaisin lepäämään ja huolehtisitte hänen turvallisuudestaan", Edmund sanoi, katsoen Antonia, joka nyökkäsi ja otti Ewartin käsipuolesta kiinni, johdattaen tätä ystävällisesti ja päättäväisesti kohti sairastupaa.

Edmund puolestaan suuntasi kohti poikansa huonetta, jonne Birgitta oli tämän vienyt ja sieltä hän heidät löysikin. Birgitta istui tuolilla ja Arthur vuoteella, sykkyrään vetäytyneenä.
Birgitta nosti katseensa, nousi ja astahti Edmundin luo.

"Toivon, ettet olisi kovin kovasanainen hänelle", Birgitta pyysi ja kosketti sirolla kädellään, miehensä poskea.

"En tietenkään kultaseni", Edmund lupasi, painoi kevyen suudelman vaimonsa poskelle ennen kuin tämä poistui huoneesta.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Edmund seisoi hetken paikallaan, kunnes astahti peremmälle ja istuutui vuoteen reunalle, katsoen poikaansa, jonka posket olivat kyynelistä märät.

"Arthur", hän sanoi ja laski kätensä pojan hartialle.

"Isä", Arthur sanoi ja nosti katseensa käsistään, "onko se totta, että Esaias on kuollut?" hän kysyi, sillä ei voinut uskoa, että tämä olisi poissa. Kuollut.

"On", Edmund sanoi ja katsoi poikaansa vakavana.

"Ei se voi olla totta", Arthur parahti, sillä ei halunnut uskoa kuulemaansa ja yritti vielä elätellä toivoa, että Esaias olisikin kunnossa.

"Olen pahoillani", Edmund sanoi ja silitti poikansa punaisia hiuksia.

"Mutta", Arthur aloitti ja katsoi isänsä vakavia kasvoja, "minä haluan hänet takaisin", hän sanoi lopulta.

"Niin minäkin, mutta on asioita joille minäkään en voi mitään", Edmund puhui lempeästi ja veti Arthurin käsiensä suojiin.

"Minä kaipaan häntä", Arthur sanoi ja painoi päänsä isän leveää rintaa vasten.

"Niin minäkin", Edmund sanoi hiljaa, "hän oli hyvä mies", hän lisäsi.

"Niin oli", sanoi ja katsoi isäänsä, "minne kuoleman jälkeen joutuu?" hän kysyi sitten.

"Parempaan paikkaan, niin ainakin toivon", Edmund vastasi, sillä halusi itsekin uskoa siihen.

"Parempaan paikkaan", Arthur toisti.

"Niin", Edmund vastasi.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, kummankin vaipuessa ajatuksiinsa ja katsellessa toisiaan. Edmund katseli poikaansa mietteliäänä ja toivoi, että Arthur ei olisi vielä joutunut kohtaamaan tällaisia asioita. Mutta hän tiesi, että se olisi ollut edessä joka tapauksessa.

"Menetkö sinäkin sinne, sitten kun sinä kuolet?" Arthur kysyi äkkiä ja rikkoi hiljaisuuden, "parempaan paikkaan?"

"Menen, mutta en vielä pitkään aikaan, jos se minusta riippuu", Edmund sanoi, pienen hymynhäiveen käväistessä hänen suupielissään.

"Mitä siellä on?" Arthur uteli.

"En tiedä", Edmund vastasi totuudenmukaisesti, "ehkä meidän edesmenneet sukulaiset ja rakkaat odottavat meitä siellä", hän lisäsi.

"Ehkä", Arthur sanoi, "ja ehkä he katsovat meidän peräämme", hän lisäsi.

"Varmasti", Edmund hymähti, sillä se ajatus tuntui hyvältä.

Ehkä hän halusi toivoa, että oma isä tekisi näin. Se olisikin niin hänen tapaistaan, Edmund ajatteli, vaikka ei ollutkaan oppinut tuntemaan isäänsä kunnolla. Vain pienen hetken hän oli ehtinyt olla isänsä kanssa, kunnes tämä oli lopulta kuollut. Se oli murtanut äidin sydämen ja hän tiesi, että tämä suri yhä syvästi Erikiä, vaikkei sitä ääneen sanonutkaan, mikä Edmund hyvin ymmärsi.

"Isä, mitä sinä mietit?" Arthur kysyi ja katsoi isänsä kasvoja, jotka hetkellisesti näyttivät vanhemmilta, kuin tämä oikeasti oli.

"Menneitä", Edmund vastasi ja katsoi poikaansa lämpimästi.

"Menneitä?" Arthur kysyi hämmentyneenä.

"Minä kerron sitten joskus, kun olet isompi", Edmund lupasi, sillä poika oli kokenut sille päivälle ihan tarpeeksi, "mutta nyt meidän on keskityttävä tähän hetkeen ja tulevaan", hän lisäsi.

"Löydäthän sinä sen miehen, joka tappoi Esaiaksen", Arthur sanoi toiveikkaana.

"Varmasti löydän", Edmund lupasi. Hän halusi itsekin saada tuon miehen kiinni, ennen kuin tämä kylväisi enemmänkin tuhoa.

"Ja sitten hän saa ansaitsemansa rangaistuksen", Arthur sanoi, sormien puristuessa hetkellisesti nyrkkiin.

"Kyllä saa, sillä kukaan ei ryppyile isällesi", Edmund sanoi ja veti Arthurin käsiensä suojiin, halaten tätä.

"Ei niin", Arthur myötäili ja rutisti isäänsä lujasti, "isä, sinä olet paras", hän lisäsi.

Edmund ei vastannut, mutta hymyili. Oli hyvä nähdä, että pojassa oli sisua ja ettei tämä antanut tapahtuneen lannistaa itseään. Silti hän ei voinut olla miettimättä, mitä olisi voinut tapahtua, jos Esaias ei olisi ollut suojelemassa poikaa.
Vladimir olisi saanut pojan käsiinsä ja käyttänyt tätä saadakseen haluamansa, ehkä jopa tappanut Arthurin, kun tästä ei enää olisi mitään hyötyä. Tuo ajatus ei saanut häntä iloiseksi, vaan miettimään, mahtaisiko Vladimir yrittää moisia konnankoukkuja uudelleen, sillä tämä tuskin oli luopunut ajatuksestaan ja nyt vielä vähemmän, kun oli kokenut niin karvaan tappion.

"Isä, oletko sinä kunnossa?" Arthur kysyi huolestuneena, nähtyään tunteiden risteilevän isänsä kasvoilla.

"Olen kunnossa", Edmund sanoi, eikä välittänyt kertoa ajatuksistaan pojalleen, "toivon, että lepäät nyt ja huomenna voit jatkaa harjoittelua Marcuksen kanssa", hän lisäsi.

"Hyvä on isä", Arthur sanoi, vaikka toivoi, että olisi voinut tehdä jotain, jolla saada ajatukset pois tapahtuneesta.

"Tiedän, että tämä painaa mieltäsi vielä pitkään, mutta ajan kanssa se helpottaa", Edmund sanoi ja katsoi lempeästi poikaansa.

"Toivottavasti", Arthur sanoi ja katsoi isäänsä, "olet minulle rakas", hän sanoi ja rutisti isäänsä uudelleen.

"Niin sinäkin minulle", Edmund sanoi ja tunsi äkkiä palan kurkussaan. Hän halasi poikaansa ja silitti taas tämän hiuksia, kunnes nousi ja asteli pois huoneesta.

Nopein askelin hän asteli käytäviä pitkin, kunnes pysähtyi erään ikkunasyvennyksen kohdalle. Hänen ryhtinsä painui ja hän otti käsillä tukea syvennyksestä, pään painuessa alas kaikkien niiden tunteiden voimasta, joita hän oli yrittänyt pitää aisoissa.

Niin vähällä hän oli menettää poikansa ja suru, viha, raivo ja epätoivo kieppuivat yhtenä pyörremyrskynä hänen sisällään ja sai hänet tärisemään sen voimasta. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli seissyt syvennyksestä, kun tunsi kevyen kosketuksen hartiallaan.

"Edmund", naisen ääni sanoi lempeästi, mutta Edmund ei kääntynyt katsomaan. Hän ei halunnut näyttää miten paljon tapahtunut oli häneen vaikuttanut.

"Edmund", Birgitta kutsui miestään uudelleen ja astui lähemmäksi tätä. Hän näki millainen tunnemyrsky tämän sisällä pyöri ja kuinka haavoittuvainen tämä oli.

"Birgitta", Edmund sanoi tukahtuneella äänellä ja viimein kääntyi.

"Voi Edmund", Birgitta henkäisi ja veti miehensä lähelleen, tuntien miten tämä yhä tärisi.

"Niin lähellä", Edmund sai sanotuksi ja kietoi kätensä vaimonsa ympärille, "niin lähellä", hän toisti ja epämääräinen nyyhkäys karkasi hänen huuliltaan.

"Tiedän", Birgitta sanoi lempeästi ja katsoi miehensä kasvoja, jotka olivat vääristyneet tunteiden voimasta. Hän näki kyyneliä tämän silmissä.

"Minä en tiedä, mitä teen, jos Vladimir onnistuu seuraavalla kerralla", Edmund sanoi, sillä pelkkä ajatuskin, että menettäisi ainoan poikansa oli jotain, mitä hän ei halunnut tapahtuvan.

"Rakkaani, meidän on vain katsottava, ettei niin pääse enää käymään", Birgitta sanoi ja otti Edmundin kasvot käsiensä väliin.

"Niin", Edmund sanoi tukahtuneella äänellä ja painoi hetkeksi silmänsä kiinni, "niin", hän toisti hiljaa.

"Kyllä rakkaani", Birgitta sanoi ja veti Edmundia hieman lähemmäksi ja painoi huulensa tämän huulia vasten, suudellen tätä hellästi.

Edmund vastasi suudelmaan ja tunsi helpotusta siitä, että rakas vaimo oli siinä lähellä. He olivat paikallaan pitkän aikaa, kunnes Edmund alkoi rauhoittua ja päästä taas hermojensa herraksi.

"En tiedä mitä tekisin ilman sinua", Edmund sanoi ja katsoi vaimoaan hellästi.

Birgitta oli vaiti, mutta katsoi lempeästi hymyillen miestään. Hän tiesi, että hänen täytyi välillä olla vahva heidän molempien puolesta. Vahva silloin, kun toinen oli haavoittuvimmillaan.

"Olen pahoillani, mutta minun olisi mentävä. On vielä asioita hoidettavana", Edmund sanoi, vaikka olisi mieluummin jäänyt vaimonsa seuraan.

"Minä ymmärrän", Birgitta sanoi tyynesti ja hymyili.

Edmund suuteli Birgittaa uudelleen ja lupasi, että viettäisi tämän kanssa koko loppu päivän ja illan, kunhan saisi muut asiat hoidettua. Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa tyrmiin, jossa kaksi lurjusta odottivat kuulustelua.


Intouduin tätäkin vaihteeksi kirjoittamaan ja tällanen pätkä tuli. Jatkakaahan te vuorostanne...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#32
"Olen pahoillani, mutta minun olisi mentävä. On vielä asioita hoidettavana", Edmund sanoi, vaikka olisi mieluummin jäänyt vaimonsa seuraan.

"Minä ymmärrän", Birgitta sanoi tyynesti ja hymyili.

Edmund suuteli Birgittaa uudelleen ja lupasi, että viettäisi tämän kanssa koko loppu päivän ja illan, kunhan saisi muut asiat hoidettua. Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa tyrmiin, jossa kaksi lurjusta odotti kuulustelua.


Edmund harppoi nopein askelin pitkin käytäviä, aina alas synkkiin koleisiin tyrmiin.

"Tännepäin herrani", sotilas sanoi ja johdatti Edmundin erään oven luokse.

"Avaa ovi", Edmund käski, muttei ehtinyt astua sisälle, kun Marcus saapui paikalle.

Hän katsoi Marcusta ääneti ja näki ettei kannattanut pyytää tätä poistumaan, sillä tämä ei lähtisi mihinkään. Hän tyytyi siis vain nyökkäämään ja antoi Marcuksen tulla mukanaan, sotilaan jäädessä ovelle vartioon.

"No niin, katsotaanpa millaisia rottia meillä täällä on", Edmund sanoi tyynesti ja tarkasteli kahta miestä, jotka kyyristelivät lattialla.

Hän näki, että nämä olivat peloissaan. Ties mitä valheita Vladimir oli näille sepittänyt ja nämä nyt tietenkin kuvittelivat joutuvansa kokemaan ties mitä kauheuksia.

"Ylös siitä, haluan nähdä millaisten miesten kanssa olen tekemisissä", Edmund käski tiukasti, mutta pysyi kuitenkin rauhallisena. Tietenkin hän oli yhä kuohuksissaan tapahtuneen takia, mutta ei aikonut sitä purkaa näihin kahteen mieheen, jotka eivät olleet muuta kuin Vladimirin käskyläisiä, jotka pelosta tekivät mitä käskettiin.

"Hy... hyvä on, teidän korkeutenne", toinen miehistä änkytti ja nousi vavisten ylös, toverinsa seuratessa esimerkkiä yhtä pelokkaana.

Edmund tarkasteli miehiä ääneti ja mietti kuinka menetellä heidän kanssaan. Vapaaksi hän ei voisi heitä laskea. Ei vielä ja lisäksi hän halusi saada tietoja, jotta voisi saada Vladimirin kiinni lopullisesti, ennen kuin tämä ehtisi kylvää enemmänkin tuhoa.

"En tiedä mitä satuja Vladimir on teille sepittänyt, mutta kuten teidän parille kollegallekin jo valkeni, en ole niin julma, kuin mitä teidän isäntänne teille väittää", Edmund sanoi, sillä halusi noiden tietävän totuuden itsestään.

"Vaan?" Toinen miehistä kysyi pelokkaana ja odotti jo saavansa korvatillikan, moisesta röyhkeydestä.

"Äh, älkää viitsikö", Edmund sanoi närkästyneenä, muttei tehnyt elettäkään satuttaakseen noita miehiä. Ymmärsihän hän, etteivät nämä olleet tottuneet ystävälliseen käytökseen, vaan heidät oli koulittu tehtäväänsä pelolla ja väkivallalla.

"Anteeksi", mies sanoi lähes kuiskaten ja painoi nöyränä päänsä alas.

"Minä tulin tarjoamaan teille sopimusta", Edmund sanoi, "saisitte pienemmän tuomion, jos annatte minulle tietoja isännästänne", hän jatkoi ja alkoi astella edestakaisin.

"Ettekö sitten tapakaan meitä?" Mies kysyi hämmentyneenä ja nosti katseensa Edmundiin.

"En, sillä te ette ole syypäitä tapahtuneeseen", Edmund sanoi ja veti syvään henkeä, "haluan Vladimirin tilille tekosistaan", hän lisäsi, pysähtyi ja katsoi miehiä tiukasti.

"Meidän isäntämme?" Toinen miehistä sanoi äimistyneenä.

"Kyllä", Edmund myönsi, "hän on saanut jo aivan tarpeeksi pahaa aikaiseksi, joten haluan hänet lukkojen taakse, ennen kuin hän tekee jotain ikävämpää", hän lisäsi tyynesti.

"Herra, me autamme teitä, vaikka tietomme ovatkin kovin vähäiset", mies sanoi ja kumarsi, toisen tehdessä samoin.

"No, parempi sekin, kuin ei mitään", Edmund totesi tyynesti, sillä jokainen pienikin tiedonmurunen oli tervetullut.

"Hyvä on", toinen miehistä sanoi ja alkoi kertoa kaiken minkä tiesi.

Edmundin oli myönnettävä, etteivät miehet todellakaan tienneet paljon mitään, vain hyvin vähän sai mitään tärkeää tietoa, sillä Vladimir ei näemmä luottanut enää kehenkään, vaan piti kaiken omana tietonaan.
Ymmärrettävää, Edmund mietti ja toivoi, että saisi miehen kiinni, ennen kuin tämä onnistuisi toteuttamaan suunnitelmansa, mikä se sitten olikin.
Edmund piti sanansa, joten miehiä ei piesty, eivätkä nämä saaneet kuolemantuomiotakaan, mutta eivät myöskään vapauttaan. He saisivat istua tyrmässä niin pitkään, kuin Edmund katsoisi tarpeelliseksi.

Lopulta Edmund lähti pienestä tyrmästä, suunnaten kulkunsa takaisin ylempiin kerroksiin Marcuksen kanssa.

"Me emme kostuneet noista miehistä juuri yhtään", Marcus sanoi.

"Emme, mutta toivon, että me saamme Vladimirin kiinni. Hän ei varmasti aio antaa periksi, vaan yrittää varmasti päästä käsiksi joko minuun tai Arthuriin, saadakseen haluamansa", Edmund sanoi huolestuneena.

"No tokko hän hetkeen haluaa tehdä mitään", Marcus muistutti, sillä oli varma siitä, että Vladimir halusi hoitaa jalkansa kävelykuntoon, ennen kuin yrittäisi uudelleen. Pientä konnuutta tämä tekisi varmasti. Siitä ei ollut epäilystäkään.


Iski inspiraatio ja tuli tuon verran tekstiä. Jatkakaatten te vuorostanne. :)
Edith... Tein pientä korjailua
Edith2... pientä säätöä taasen...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#33
Marcus oli oikeassa, sillä Vladimirilla oli muitakin suunnitelmia, jotka hän aikoi toteuttaa. Hän oli vihainen, sillä hänen suunnitelmansa oli mennyt pieleen.

"Se kaksinaamainen petturi", Vladimir puhisi raivoissaan, istuessaan tuolissaan, palvelijan kuuliaisesti hoitaessa hänen jalkaansa, "jos häntä ei olisi ollut, olisin varmasti onnistunut", hän sihisi ja iski nyrkillä kädensijaa.

Palvelija oli vaiti, sillä tiesi ettei kannattanut sanoa mitään silloin, kun isäntä oli noin huonolla tuulella. Siitä saisi vain kivuliaan rangaistuksen. Hän siis keskittyi hoitamaan tämän jalkaa, joka ei tulisi koskaan ennalleen. Sen verran syvään oli toinen viilto osunut.

Äkkiä palvelijan käsi liikahti ja Vladimir älähti kivusta, liikahtaen samalla vaistomaisesti.

"Katso vähän mitä teet, senkin idiootti" Vladimir karjaisi vimmoissaan ja läimäytti palvelijaa kasvoihin.

"Anteeksi", palvelija mutisi ja jatkoi jalan sitomista hieman varovaisemmin, sillä ei halunnut ärsyttää isäntäänsä yhtään enempää.

Lopulta jalka oli sidottu ja palvelija vei vesipaljun ja muut tarvikkeet pois, jättäen Vladimirin omiin oloihinsa. Tämä kyllä kutsuisi, jos tarvitsisi jotain.

***

Aika kului ja Vladimirin jalka alkoi parantua hitaasti, mutta varmasti. Entiselleen se ei tosiaankaan tullut, ei tulisi koskaan ja siihen sattui vielä ajoittaen, niin että Vladimir joutui käyttämään kävelykeppiä, päästäkseen liikkumaan ja silloinkin hän ontui kuin vanha mies.

Siitä hän saikin idean ja päätti heti käyttää sitä. Ääneen hän ei sanonut mitään, sillä halusi varmistaa näin, etteivät alaiset pääsisi kielimään hänen suunnitelmiaan tuolle ärsyttävälle kuninkaalle, joka oli jo suurimman osan suunnitelmista pilannut.

Mutta nyt, tämä saisi maistaa omaa lääkettään ja kuinka karvasta se olisikaan, Vladimir hekumoi mielessään.

Kun hän viimein oli miettinyt suunnitelmansa valmiiksi, hän kokosi tarkoin valitut miehet mukaansa ja suuntasi kohti Julianin entistä linnoitusta, jossa tämän nuoremmat lapset ja vaimo yhä asuivat.

Hänen hyvää tuultaan paransi tieto siitä, että Lucius perheineen oli saapunut vierailulle sukulinnoitukselle.
'Mainiota, kosto olisi kaksin verroin parempi', hän mietti tyytyväisenä.

Kun he olivat päässeet tarpeeksi lähelle, Vladimir käski miesten käyttää toista reittiä, jonka Julian oli aikanaan hänelle kertonut.
'Tyhmä mies', Vladimir ajatteli, sillä nyt tuo tieto kävi kalliiksi, miehen vielä toistaiseksi elossa oleville sukulaisille.

Miehet siis suuntasivat salareitille, Vladimirin itsensä vetäessä ylleen valepuvun ja suunnatessa pääovelle.
Kerjäläiseksi pukeutuneena hän ontui portille, jonka luona hänet pysäytti vartija.

"Antakaa armoa ja päästäkää köyhä miesparka sisälle", Vladimir kähisi miten parhaiten taisi, varmistaen samalla, että kulunut huppu peitti hänen kasvonsa sopivasti.

"Hyvä on, mutta saatte yöpyä tallilla", vartija sanoi ja laski Vladimir sisälle.

"Minä kiitän teitä armeliaisuudestanne", Vladimir kähisi ja astui lähemmäksi vartijaa, "jumalan siunausta teille", hän jatkoi ja laski kätensä nuorukaisen hartialle.

Nuorukainen näytti inhoavalta, muttei epäillyt mitään. Aivan liian myöhään hän tajusi, millaisessa vaarassa oli, sillä Vladimir toimi nopeasti. Ennen kuin nuorukainen ehti tajuta tai edes inahtaakaan, survaisi Vladimir tikarinsa hänen rintaansa.

Ääneti hän katseli, miten elämä pakeni nuorukaisen silmistä. Niin nuori ja niin tyhmä, Vladimir ajatteli, kiskaisi tikarinsa nuorukaisen rinnasta. Hän irrotti otteensa nuorukaisesta, joka lysähti kivetykselle. Vladimir silmäili ruumista kylmästi, kunnes harppoi sen yli ja jatkoi matkaansa, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Hän ontui nopeasti varjoihin, riisui valeasunsa ja livahti sisälle palvelijoiden käyttämästä ovesta. Vladimir sai kulkea rauhassa pitkin hiljaisia käytäviä. Oli tosiaan sääli polttaa maan tasalle näin hieno paikka, mutta uhrauksia oli tehtävä, hän ajatteli ja asteli sitten sisemmäksi.

Lopulta hän saapui aulaan, jossa hän kohtasi omat alaisensa, jotka pitivät tiukasti Luciusta, Elisabethia ja Luciuksen veljiä paikallaan.
Tämä oli käynyt kuin leikiten, Vladimir iloitsi, vaikka hänen vankinsa eivät erityisen iloisilta näyttäneetkään.

"Sinä!" Lucius karjaisi raivoissaan, tunnistaessaan Vladimirin.

"Niin, minä", Vladimir naurahti kylmästi ja kääntyi alaistensa puoleen, "viekää nuo saastat yläkertaan, johonkin huoneista, lukitkaa ovi ja sytyttäkää koko rakennus tuleen", hän jatkoi tyynesti.

"Te olette hullu, ette voi tehdä näin", Lucius huudahti kauhuissaan.

"Kyllä voin", Vladimir totesi lyhyesti.

"Te olette hirviö ja saatte vielä rangaistuksenne! Joudutte helvettiin!" Lucius karjui raivoissaan, "päästäkää, edes lapseni ja vaimoni menemään", hän pyysi.

"Ei käy", sanoi kylmästi ja katsoi ilmeettömänä Luciusta.

"Te olette tosiaankin tunteeton ja sydämetön julmuri!" Lucius karjui vimmoissaan, vaikka tiesikin, ettei siitä ollut mitään hyötyä.

Vladimir katseli tyynesti raivoavaa miestä ja hymyili kylmästi. Hän seurasi miehiään rakennuksen ylimpään kamariin, jonne kaikki oli tuotu.

"Vladimir, sinulla on vielä mahdollisuus lopettaa tämä hulluus", Lucius yritti vielä, "lopeta se siis ja saatat saada reilun oikeudenkäynnin ja ehkä lempeämmän rangaistuksen, mutta jos jatkat, itse helvettikin tuntuu mukavammalta vaihtoehdolta, kuin se, mitä joudut kokemaan, kun jäät kiinni", hän jatkoi.

"Enpä usko", Vladimir naurahti kylmästi, "teen tämän siitä huolimatta ja sen jälkeen tuhoan sinun kallisarvoisen kuninkaasi", hän lisäsi, kylmän hymyn häipyessä hänen kasvoiltaan.

"Te ette selviä tästä", Elisabet sähähti, eikä näyttänyt pelkoaan. Itse asiassa hän olisi mielellään antanut Vladimirille selkään, muttei voinut sillä ylivoima oli liian suuri.

"Elisabeth", Lucius sanoi ja veti naisen lähelleen, sillä ei halunnut Vladimirin satuttavan tätä yhtään enempää.

"Toisaalta voin odottaa hieman pidempään, sillä minun tekee mieli hieman huvitella", Vladimir sanoi häijysti ja tarttui Elisabethin mustiin hiuksiin kiinni.

"Päästä irti senkin ihmisen irvikuva!" Elisabeth huusi ja tappeli kaikin voimin vastaan.

"Tämähän on oikea villikissa", Vladimir nauroi ja nappasi Elisabethia kiinni ranteesta, "kyllä sinut vielä kesytetään", hän sihisi tyytyväisenä ja läimäytti Elisabethia kasvoihin.

"Päästä hänet!" Lucius karjui raivoissaan ja astahti edemmäksi, auttaakseen vaimoaan. Siitä hyvästä hän sai mojovan iskun vastan kasvojaan.

"Lucius!" Elisabeth kirkaisi ja yritti rynnätä tämän luokse, mutta Vladimir piti hänet tiukassa otteessaan.

"Lukitkaa ovi", Vladimir antoi käskyn ja ontui pois, raahaten vastaan tappelevaa Elisabethia mukanaan.

"Elisabeth!" Lucius karjui ja juoksi Vladimirin perään, vain huomatakseen, miten raskas tammiovi painettiin kiinni. Hän hakkasi kaikin voimin ovea, mutta siitä ei ollut apua ja hän saattoi vain kuunnella, kun raskaat teljet laitettiin paikalleen, niin että ulos ei päässyt.

Lucius yritti pysyä tyynenä, mutta se tuntui mahdottomalta. Pelko, pitelemätön raivo ja huoli rakkaan puolesta tuntuivat kovin voimakkailta, että oli lähes mahdoton pysyä aloillaan. Asiaa ei helpottanut mitenkään, se kuinka Elisabethin huudot kantautuivat huoneeseen.

Tuota huutoa kesti pitkään, kunnes äkisti tuli aivan hiljaista. Lucius asteli levottomana edestakaisin, tietämättä mitä tehdä.

Sitten alkoi kuulua voimakasta ryminää, Vladimirin alaisten hajottaessa paikkoja ja humahduksia, kun huoneita sytytettiin tuleen. Ei mennytkään kovin pitkää aikaa, kun huoneeseen alkoi tulla savua ja ahnaat liekit kurottelivat ison tammioven alta ja sivuilta.

Pieneen huoneeseen ahdetut Blackin perheen jäsenet painautuivat kauhuissaan toisiaan vasten, sillä tiesivät, mikä heitä odotti, kun tuli pääsisi kunnolla leviämään huoneeseen.

Maximus ja Draco katselivat Luciusta, kuin toivoen, että tämä tietäisi, mitä tehdä tai että tällä olisi jokin suunnitelma heidän pelastamisekseen. Rebecca, Lucia ja Juliet olivat painautuneet tiukasti Margaretia vasten ja yskivät, sillä paksua savua tunki yhä enemmän huoneeseen.

Vasta silloin Lucius huomasi, ettei Rafael ollut siellä heidän kanssaan. Hän toivoi, että poika pääsisi pakoon ja hakemaan apua. Hän ei uskaltanut kutsua tätä nimeltä, sillä jos tämä oli jossain piilossa, Vladimir kaivaisi tämän esille ja tappaisi siihen paikkaan.

"Olen pahoillani", Lucius sanoi ja painoi katseensa alas. Hänestä tuntui pahalta, kuin hän olisi jotenkin pettänyt perheensä, vaikka niin ei tietenkään ollut.

"Lucius, tämä ei ole sinun syysi", Margaret sanoi lempeästi, "ainakin me kaikki olemme yhdessä", hän lisäsi katsoi poikaansa, toivoen että he pelastuisivat, ennen kuin tuli pääsisi leviämään huoneeseen. Sen hän päätti, että mitä sitten tapahtuisi, hän ei jättäisi perhettään.

"Täytyy olla jokin keino", Maximus sanoi epätoivoisena ja antoi katseensa kiertää huonetta, kuin olisi toivonut toisen oven putkahtavan esiin jostain seinästä.

"Maximus, rauhoitu", Lucius pyysi, vaikka hänen omakin rauhallisuutensa alkoi pettää, kun paksua savua tunkeutui yhä enemmän huoneeseen ja tuli levisi huonekaluihin, seinävaatteisiin ja niistä puisiin rakenteisiin..

Huoneessa alkoi olla jo tukala hengittää, savun täyttäessä huoneen. Vaikka huoneessa olikin pari ikkunaa, olivat ne niin pieniä, ettei niistä ollut juurikaan hyötyä, niistä ei voinut kiivetä ulos, eivätkä ne päästäneet savua riittävän nopeasti ulos. Mutta sisään tulviva ilma antoi tulelle lisää pontta. Tuli oli tehnyt jo selvää useimmista huonekaluista ja levisi yhä laajemmalle, saartaen uhrinsa, niin etteivät he voineet yrittää pakoa, polttamatta itseään.

Lopulta yksi toisensa jälkeen tuupertui lattialle, Luciuksen vielä sinnikkäästi yrittäen pysyä tajuissaan ja keksiä kuinka päästä tästä tulihelvetistä pois. Ajatukset alkoivat olla kovin sumuiset, silmistä valui kyyneliä saaden kaiken näyttämään epäselvältä.

Siitäkin huolimatta, hän näki, kuinka ahnaat liekit tarttuivat lattialle tuupertuneiden, tajuttomien sukulaisten vaatteisiin. Onneksi sentään armelias tajuttomuus säästi heidät tuskalta, Lucius ajatteli ja tiesi, että tuo oli edessä hänelläkin. Pääsyä ulos ei ollut.

Lopulta tuli tarttui hänenkin vaatteisiin ja pakokauhun vallassa hän yritti sitä sammuttaa, mutta turhaan. Hän tunsi, miten tuli korvensi nahkaa ja se tuska oli jotain, mitä hän ei olisi halunnut koskaan kokea.

Lucius huusi tuskasta ja tuo huuto kohosi lopulta kauheaksi kirkunaksi, joka vaimeni, kun hän tuupertui tajuttomana lattialle ja palavaa rojua putosi, peittäen hänet alleen.


***

Ulkona kukkulalla, Vladimir alaisineen katselivat rakennusta, jonka tuli hiljalleen valtasi. Lopulta rakennus jäi kokonaan liekkien alle, mustan savun tuprutessa kohti korkeuksia ja peitti tähtitaivaan näkyvistä.
Vladimir korviin kantautui noiden onnettomien ihmisten huudot, jotka hän oli tuominnut tuskalliseen kuolemaansa. Lopulta nuo huudot vaimenivat ja peittyivät ryminään, rakenteiden pettäessä ja romahtaessa.

Vladimirin kasvoilla ei näkynyt minkäänlaisia tunteita, mikä pelotti jopa hänen omia alaisiaan.

"No niin, käydään viemässä tämä lahja arvoisalle kuninkaallemme", Vladimir sanoi naurahtaen häijysti ja nousi ratsunsa selkään. Hänen vieressään oli toinen hevonen, jonka selässä roikkui riekaleinen, verinen kangasmytty.

Yksikään miehistä ei uskaltanut vastustaa, vaan he suuntasivat kulkunsa kohti kuninkaanlinnaa.



Minä hieman muokkailin tuota tekstiä, kun se hieman tökki. Mutta jatkakaapas te vuorostanne.
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#34
Ulkona kukkulalla, Vladimir alaisineen katselivat rakennusta, jonka tuli hiljalleen valtasi. Lopulta rakennus jäi kokonaan liekkien alle, mustan savun tuprutessa kohti korkeuksia ja peitti tähtitaivaan näkyvistä.
Vladimir korviin kantautui noiden onnettomien ihmisten huudot, jotka hän oli tuominnut tuskalliseen kuolemaansa. Lopulta nuo huudot vaimenivat ja peittyivät ryminään, rakenteiden pettäessä ja romahtaessa.

Vladimirin kasvoilla ei näkynyt minkäänlaisia tunteita, mikä pelotti jopa hänen omia alaisiaan.

"No niin, käydään viemässä tämä lahja arvoisalle kuninkaallemme", Vladimir sanoi naurahtaen häijysti ja nousi ratsunsa selkään. Hänen vieressään oli toinen hevonen, jonka selässä roikkui riekaleinen, verinen kangasmytty.

Yksikään miehistä ei uskaltanut vastustaa, vaan he suuntasivat kulkunsa kohti kuninkaanlinnaa.



****

Synkät pilvet peittivät öisen tähtitaivaan näkyvistä ja maisema peittyi syvään pimeyteen, vain muutama lyhty ja soihtu valaisivat linnan kylmiä muureja, joiden yllä lepäsi rauhallinen hiljaisuus.

Mikään ei kielinyt siitä, että jotain pahuutta voisi tapahtua. Se vaikutti vain yhdeltä yöltä muiden joukossa, kunnes äkkiä tuon unettavan hiljaisuuden rikkoi kavioiden kumu, joka lähestyi. Vartiosotilaiden huomio oli nyt herätetty ja he tarkkailivat sysimustaa maisemaa, aistit valppaina.

Jotain oli tekeillä, se oli varmaa, sillä harvoinpa vieraita oli yöaikaan tulossa. Jokaisen sormet puristivat miekankahvaa tai keihään karkeaa puista vartta ja yksi oli painunut hakemaan kapteenin paikalle. Oli tärkeää olla valmiina ja suojella linnaa, sillä monen sotilaan perhe asui noiden muurien sisäpuolella.

Kavioiden kumu lähestyi lähestymistään. Pian he saattoivat jo kuulla korskuntaa ja miesten ääniä. Lopulta he näkivät pimeydestä muutamien soihtujen valon, joita nuo ratsastajat kantoivat mukanaan. He eivät siis yrittäneetkään peitellä tuloaan, päätteli Marcus, joka oli vastikään saapunut muurille, katsomaan, mitä oli tekeillä.

Pian tuo joukkio saapui porteille ja pysähtyi siihen.

"Seis!" Marcus karjaisi terävästi ja katseli epäluuloisena ratsujensa selässä istuvia miehiä, "mitä tekemistä teillä on täällä?" Hän kysyi, sormien puristuessa yhä tiukemmin miekankahvalle.

"Minulla olisi viesti kuninkaallesi", Vladimir sanoi ja katseli muuria, jolla Marcus seisoi.

"Vladimir", Marcus sylkäisi nimen suustaan ja mulkoili miestä rumasti, "mitä sinä täällä teet?" Hän kysyi ja ohjeisti hiljaa ja nopeasti alaisiaan, sillä tiesi kuinka arvaamaton Vladimir oli.

"Minähän kerroin jo. Minulla olisi viesti kuninkaallesi", Vladimir sanoi, suupielin kaartuessa kylmään hymyyn ja ennen kuin Marcus ehti sanoa mitään, hän pudotti jotakin maahan ja käänsi ratsunsa, "sano hänen kuninkaalliselle korkeudelleen minun terveiseni. Tämä on vasta alkua. Toivottavasti Kuningas pitää lahjastaan", hän huusi vielä ja katosi pimeyteen, alaistensa seuratessa perässä.

Marcus kuuli kavioiden kumun, joka etääntyi ja lopulta lakkasi kuulumasta, mutta päätti silti hetken vielä odottaa, sillä ei luottanut ollenkaan Vladimiriin. Hän tiesi miten kiero tuo mies oli ja mihin pystyvä, eikä hän halunnut antaa yhdenkään sotilaansa joutuvan tuon miehen uhriksi.

Kun aikaa oli kulunut tovin verran, hän päätti itse mennä katsomaan, millaisen "lahjan" Vladimir olikaan tuonut.

Askeleiden kopina kaikui linnan käytävillä, hänen edetessä puolijuoksua kohti porttia. Hän käski sotilaiden avata portin ja astui ulos. Maassa aivan lähellä portteja makasi epämääräinen riekaleinen mytty. Marcus asteli lähemmäksi, sydämen hakatessa kiivaasti.

"Haluaisin hieman valoa tännepäin", Marcus pyysi mukanaan olevalta sotilaalta, joka piteli soihtua kädessään.
Sotilas totteli, astahti hieman edemmäksi ja ojensi lyhtyä lähemmäksi myttyä. Se mitä lepattava valo paljasti sai hänet, sekä Marcuksen hätkähtämään ja hengähtämään kauhusta.

"Hyvä jumala", Marcus henkäisi ja nosti käden kasvoilleen. Hän oli järkyttynyt näkemästään, mutta tiesi ettei voisi vain jäädä seisomaan paikalleen ja kauhistelemaan.

"Tim, olisitko ystävällinen ja kävisit herättämässä Edmundin, hänen on parasta saada tietää heti", Marcus sanoi, kääntyen hänet hakeneen vartiosotilaan puoleen.

"Kyllä herra", Tim vastasi ja painui juoksujalkaa toimittamaan annettua käskyä.

Ei mennytkään kovin montaa minuuttia, kun hän palasi Edmund mukanaan.
Edmundin kasvot olivat ensin kysyvät, mutta kun hän näki mytyn, hänen kasvonsa vääristyivät järkytyksestä.

Edmund pysähtyi hetkeksi, kunnes asteli mytyn luo ja lysähti polvilleen sen viereen. Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, sillä kaiken tämän näkeminen oli vaikea sulattaa.

"Eeeeeei!" Kuului lopulta tuskaisa huuto, joka pomppi kaikuna hiljaisen linnan muureista, kerraten tuon tuskan ja surun, "Elisabeth", Edmund sopersi ja piteli sisarensa runnottua ruumista sylissään, kyyneleiden valuessa vuolaina hänen poskilleen. Tuska oli liian suuri kestää, eikä hän nähnyt muuta, kuin Elisabethin, joka lepäsi hänen sylissään liikkumattomana.

"Herrani", Marcus aloitti, muttei tiennyt kuinka jatkaa.

Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt tähän kammottavaan hetkeen. Painajaiseen, josta ei voinut herätä. Kukaan ei liikkunut, ei sanonut mitään, vaan seisoi vain paikallaan ja odotti. Oli vain syvä painostava hiljaisuus.

Lopulta Marcus harppoi Edmundin luokse.

"Herrani", Marcus sanoi ja laski varovaisesti kätensä Edmundin tärisevälle hartialle.

Edmund ei vastannut, sillä järkytys oli liian suuri. Hän oli menettänyt ihmisen, jonka kanssa hän oli jakanut elämänsä syntymästä asti. Tuntui kuin jotain olisi reväisty irti hänestä itsestään. Jotain, jota ei saanut enää takaisin.

"Edmund herra", Marcus toisti ja puristi kevyesti Edmundin hartiaa, kuin yrittäen saada tämän havahtumaan.

"Poissa, kuollut.... häväisty...", Edmund sai sanotuksi ja veti Elisabethia lähemmäksi itseään.

"Herrani, en yritä vähätellä teidän suruanne tai tuskaanne, mutta te ette voi siihenkään jäädä", Marcus yritti varovaisesti, sillä tajusi kyllä ettei tämä ollut mitenkään helppo asia.

"Tiedän ja haluankin saada vastuuseen teoistaan sen ihmishirviön, joka teki tämän Elisabethille", Edmund sanoi, kasvojen vääristyessä raivosta, "sen jälkeen haluan sen saastan pään seipään nokkaan varoitukseksi muille", hän lisäsi.

Ei kukaan ollut koskaan nähnyt häntä niin raivoissaan, kuin hän oli nyt. Marcus hätkähti, nähdessään Edmundin, jonka kasvoilla hän oli tottunut näkemään seesteisen ystävällisen ilmeen ja lämpimän hymyn. Mutta nyt tuo hymy oli kaikonnut ja kasvot olivat vääristyneet, surusta ja raivosta.

Vladimir oli tosiaan osannut sohaista kipeästi ja saisi maksaa siitä hengellään, jos jäisi koskaan kiinni.

Edmund yritti rauhoittua, sillä tiesi ettei raivoamisella hyötyisi mitään. Se ei silti veisi noita tunteita mihinkään.
"Tuota, herrani. Hänet pitäisi viedä sairastuvalle", Marcus sanoi varovaisesti, vaikka tiesikin ettei mitään ollut enää tehtävissä.

Edmund ei vastannut, vaan tyytyi vain nyökkäämään.

"Kutsunko palvelijat paikalle?" Marcus kysyi.

"Ei tarvitse, minä kannan hänet itse", Edmund vastasi, nosti Elisabethin käsivarsilleen ja nousi seisomaan.

"Hyvä on", Marcus sanoi ja kumarsi.

Hän katseli Edmundia, joka asteli eteenpäin lähes luonnottoman jäykkänä, mutta kuitenkin kannatteli sisarensa ruumista hyvin hellästi sylissään.

Marcus kääntyi sotilaidensa puoleen ja antoi heille ohjeet olla tarkkana, sillä Vladimir saattaisi vielä tehdä vielä ikävää. Jotenkin hän tunsi, ettei tämä ollut läheskään ohi ja vielä olisi paljon surua ja kyyneleitä tiedossa, ennen kuin tuo ihmishirviö olisi saatu aisoihin.

Kun hän oli saanut ohjeistuksen annettua, hän suuntasi Edmundin perään sairastuvalle. Päästyään sinne, hän näki Edmundin istumassa tuolilla ja asteli tämän seuraksi.

Kaksi palvelijaa oli parhaillaan siistimässä Elisabethia, joka lepäsi kivisellä pöydällä. Mustat, nyt takkuiset, hiukset kehystivät naisen kapeita kasvoja, jotka nyt olivat valkeat kuin marmori. Kasvot olisivat olleet kauniit katsoa, jos niitä ei olisi niin pahoin murjottu.

Huoneessa oli melkeinpä luonnottoman hiljaista, eikä yksikään palvelija edes yrittänytkään pyytää Edmundia lähtemään, minkä Marcus hyvin ymmärsi.
Lopulta pitkän ajan kuluttua palvelijat olivat valmiita ja katsoivat varovaisesti Edmundia.

Edmund nousi seisomaan ja katseli palvelijoita hetken, "te voitte mennä, haluan olla vähän aikaa yksin sisareni kanssa", hän sanoi hiljaa.

Palvelijat nyökäyttivät päätään kevyesti ja siirtyivät pois huoneesta, Marcuksen seuratessa heitä. Hän ymmärsi kyllä, että Edmund halusi olla juuri nyt yksin.

"Kiitos", Edmund sanoi hiljaa ja asteli kivipöydän luokse. Hetken hän seisoi paikallaan ja katseli sisartaan, joka lepäsi liikkumattomana pöydällä, verhonaan vain pellavainen kangas. Repeytyneet, likaiset verentahraamat vaatteet oli otettu pois hänen yltään ja heitetty pois.

Edmund ojensi tärisevän kätensä ja silitteli kevyesti sisarensa sysimustia hiuksia. Hänen teki pahaa nähdä, mihin kuntoon Vladimir oli tämän saattanut. Edmund ei halunnut edes ajatella, millaista tuskaa Elisabeth oli tuntenut ennen kuolemaansa, hän ei voinut, sillä sen ajatteleminen vain lisäsi sitä pahaa oloa, surua ja tuskaa, jota hän tunsi.

"Betsy", hän aloitti ja katseli sisartaan, "minä lupaan, että etsin hänet ja sen jälkeen hän saa maksaa teoistaan hyvin hitaalla ja tuskallisella kuolemalla. Hän ei ansaitse minkäänlaista armoa", hän jatkoi ja painoi kevyen suudelman sisarensa veriselle otsalle.

Tämän jälkeen hän nousi, muttei vielä lähtenyt, sillä jostain syystä hän ei vain voinut jättää sisartaan yksin, vaikka tämä olikin kuollut. Ehkä se oli se näkymätön side, joka heitä yhdisti. Oli yhdistänyt syntymästä asti.

Edmund asteli edestakaisin ja yritti selvitellä ajatuksiaan, sitä raskasta tunnetta, jota hän nyt kantoi harteillaan. Viimein hän nojautui ikkunasyvennykseen ja katsoi ikkunasta leviävää seesteistä maisemaa. Näytti siltä kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta se kaikki tuntui aivan liian hyvältä, ollakseen totta.

Pahaa oli tapahtunut ja tapahtuisi vielä monta kertaa, sen Edmund tiesi. Hän katseli taivasta, jota verhoava tumma pilvipeite repeili ja muutama tähti tuikahteli pilvien rakosista ja muisti, miten hän oli katsellut tähtitaivasta Elisabethin kanssa, heidän ollessaan lapsia. Kaikki oli tuolloin ollut hyvin ja se sai hänet kaipaamaan noita hetkiä, joita ei enää voinut saada takaisin.

Elisabeth oli poissa, eikä hän enää ikinä voisi kuulla tämän leikinlaskua, iloista naurua tai napakoita komentoja, kun tämä paimensi lapsiaan. Tuo erottamaton osa häntä, oli poissa. Ihminen, jonka kanssa hän oli jakanut kaiken syntymästään asti.
Kuumat kyyneleet vierivät vuolaina hänen poskilleen, eikä hän voinut mitenkään sitä pysäyttää. Se tuska ja suru tuntuivat kestämättömiltä, kuinka hän voisi jatkaa tästä eteenpäin.

Edmund ei tiennyt, kuinka kauan oli ollut siinä, kun äkkiä hätkähti tuntiessaan kevyen kosketuksen hartiallaan.

"Edmund, onko kaikki hyvin?" Kuului Birgitan ääni, joka rikkoi tuon painostavan hiljaisuuden.

Edmund oli vaiti ja tuijotti yhä ikkunasta ulos, välittämättä siitä näkyvästä maisemasta, välittämättä taivaasta, joka alkoi hitaasti vaaleta aamun edetessä ja auringon noustessa.

"Edmund, mitä on tapahtunut?" Birgitta kysyi huolestuneena ja astui lähemmäksi miestään. Hän näki, että jokin vaivasi tätä, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt tätä tuollaisessa mielentilassa.

Edmund kääntyi hitaasti ja katsoi vaimoaan totisin kasvoin. Vieläkään hän ei sanonut mitään, sillä ei tiennyt mitä sanoa. Suru oli yhä läsnä, samoin pelko. Pelkkä ajatuskin siitä, että Vladimir tekisi saman kauhean teon Birgitalle sai hänet pelkäämään entistä enemmän.

"Birgitta", Edmund sai viimein sanotuksi tukahtuneella äänellä ja katsoi vaimonsa kauniita, viattomia kasvoja. Ei, hän ei voisi antaa sen ihmishirviön koskea Birgittaan, se olisi aivan liian raskas taakka kestää.

"Edmund", Birgitta sanoi hiljaa ja katsoi miestään, jonka kasvot näyttivät vanhentuneen usealla vuodella yhden yön aikana. Hän nosti kätensä ja silitti tämän poskea, huomaten sen olevan yhä kyynelistä märkä.

"Elisabeth on kuollut", Edmund sanoi murtuneella äänellä ja tuon asian sanominen sai sen tuntumaan todellisemmalta, raskaammalta kantaa.

"Eihän", Birgitta sanoi ja alkoi käsittää, miksi Edmund oli niin poissa tolaltaan.

Edmund oli vaiti, mutta nyökäytti päätään, vahvistaakseen juuri sanomaansa. Hän mietti, miten voisi kertoa asian äidille, jos sen kertominen omalle vaimolle oli näinkin vaikeata. Ehkä osa hänestä ei vielä halunnut uskoa tapahtunutta todeksi.

"Vladimir tappoi hänet", Edmund kertoi viimein, tyhjällä ontolla äänellä.

"Voi Edmund", Birgitta sanoi, tuntien syvää myötätuntoa miehensä menetyksen johdosta. Hän oli pitänyt kovasti Elisabethista ja oli ystävystynyt tämän kanssa.

"En... en tiedä kuinka kertoa tämä äidilleni", Edmund sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas, kulmien kurtistuessa, "se murtaa hänen sydämensä", hän lisäsi ja kyynel vierähti hänen poskelleen.

Birgitta ei tiennyt mitä sanoa, vaan katsoi miestään surullisena, sillä tämä sattui häneenkin. Niin paljon pahaa oli tapahtunut, niin lyhyessä ajassa. Kuinka paljon se ihmishirviö vielä satuttaisi lisää, hän mietti vihaisena.

Lopulta Birgitta asteli vielä lähemmäksi miestään, kietoi kätensä tämän ympärille ja halasi hellästi. Hän yritti näin kertoa Edmundille sen, että pysyisi aina tämän rinnalla ja tukena, tapahtuipa mitä tahansa.

Edmund vastasi vaimonsa halaukseen, vetäen tätä lähemmäksi. Tuo pieni ele, tuntui hieman helpottavan hänen tuskaansa, vaikka ei vienytkään sitä pois. Se kertoi hänelle, ettei hän olisi yksin.

"Minä rakastan sinua", Edmund kuiskasi hiljaa ja katsoi vaimoaan. Hän oli kiitollinen siitä, että tämä oli siinä aivan lähellä.

"Niin minäkin sinua", Birgitta vastasi, "tule, vien sinut lepäämään", hän lisäsi äidillisen lämpimästi ja alkoi lempeästi, mutta päättäväisesti johdattaa miestään makuukammioon.

Birgitta käski erästä palvelijaa valmistamaan rauhoittavaa yrttijuomaa Edmundille, sillä hän käsitti, ettei tämä muutoin saisi kunnolla levättyä. Tämän jälkeen hän johdatteli Edmundin makuukammioon ja auttoi tämän vuoteeseen lepäämään, jääden odottamaan palvelijaa.

Birgitta istui tuolillaan ja katseli Edmundia, joka tuntui liikehtivän levottomasti vuoteessa. Hän ymmärsi hyvin, miten paljon tapahtumat miestä vaivasivat ja etteivät ne katoaisi mielestä pitkään aikaan, jos koskaan.

Kauaa hän ei ehtinyt olla alallaan, kun palvelija saapui ja laski tarjottimen pöydälle.
"Yrttijuomanne, olkaa niin hyvä teidän korkeutenne", palvelija sanoi ja kumarsi kohteliaasti.

"Kiitos", Birgitta sanoi ystävällisesti ja nousi tuolistaan, "te voitte poistua nyt, kutsun teidät takaisin, jos tarvitsen vielä jotakin", hän lisäsi tuohon ystävälliseen sävyyn ja nyökäytti päätään kevyesti.

"Hyvä on, teidän korkeutenne", palvelija sanoi, kumarsi uudelleen ja poistui vähäeleisesti, sillä näki kyllä, että hänen seuraansa ei juuri nyt kaivattu.

Tieto tapahtuneesta oli jo kiirinyt kaikkien palvelijoiden tietoon, mutta he tajusivat silti olla puhumatta siitä isäntäväen läsnä ollessa, sillä se olisi ollut epäkohteliasta. Kukaan ei myöskään kysellyt mitään, sillä he tiesivät, ettei se kuulunut heille ja he kunnioittivat tätä ääneen lausumatonta pyyntöä, kuin myös he kunnioittivat kuningastaan, jonka puolesta he olivat valmiita antamaan vaikka henkensä, sillä niin paljon tämä oli tehnyt heidän hyväkseen ja ollut heille hyvä isäntä.

Palvelijan mentyä, Birgitta otti pöydälle lasketulta tarjottimelta pikarin, jossa oli höyryävää juomaa. Hän asteli vuoteen luo ja istui sen reunalle.

"Edmund", Birgitta kutsui miestään lempeästi.

Edmund avasi silmänsä ja nousi istumaan. Ei hän ollut edes nukkunut, vain maannut ja yrittänyt rauhoittua, mutta mieleen nousevat kuvat ja ajatukset eivät olleet erityisen rauhoittavia.
Nyt hän katsoi vaimonsa lempeitä kasvoja, totista ilmettä, joka niillä oli ja surumielistä katsetta tämän silmissä.

"Juo tämä, niin saat levätyksi, sillä lepoa sinä tarvitset", Birgitta sanoi ja ojensi pikarin Edmundille, joka otti sen käteensä.

Hetken Edmund katseli pikaria, kunnes joi sen sisällön yhdellä kulauksella, käyden uudelleen lepäämään. Birgitta otti pikarin takaisin, pysyen yhä paikallaan.

"Nuku nyt, rakkaani", Birgitta sanoi hiljaa ja kumartui painamaan hellän suudelman Edmundin otsalle. Hän istui yhä paikallaan ja katseli miestään, joka viimein vaipui uneen. Hän silitti kevyesti tämän tuuheita mustia hiuksia, kunnes nousi ja vei pikarin takaisin tarjottimelle. Tämän jälkeen hän istuutui tuolille, sillä hän ei halunnut jättää miestään yksin, sillä arveli, ettei edes rauhoittava yrttijuoma veisi painajaisia pois.

Siinä Birgitta oli oikeassa, sillä ei mennyt kovinkaan kauan, kun Edmund havahtui unestaan tukahtuneesti huutaen.

"Ei hätää, olen tässä", Birgitta puhui rauhoittavasti ja istuutui vuoteen reunalle, laskien kätensä miehensä kädelle, "Ei hätää, nuku vain", hän jatkoi lempeästi ja se tuntui auttavan, sillä Edmund rauhoittui ja painautui takaisin tyynyilleen, sulkien silmänsä ja nukahti.

Birgitta jäi vuoteenreunalle istumaan, lähelle miestään, sillä se tuntui rauhoittavan paljon enemmän.


No niin, mitekähän tämä mahtanee jatkua tästä. Kertokaapas te se puolestanne. :)
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#35
Siinä Birgitta oli oikeassa, sillä ei mennyt kovinkaan kauan, kun Edmund havahtui unestaan tukahtuneesti huutaen.

"Ei hätää, olen tässä", Birgitta puhui rauhoittavasti ja istuutui vuoteen reunalle, laskien kätensä miehensä kädelle, "Ei hätää, nuku vain", hän jatkoi lempeästi ja se tuntui auttavan, sillä Edmund rauhoittui ja painautui takaisin tyynyilleen, sulkien silmänsä ja nukahti.

Birgitta jäi vuoteenreunalle istumaan, lähelle miestään, sillä se tuntui rauhoittavan paljon enemmän.


****


Hieman ajassa taaksepäin...

Yö oli tyyni ja hiljainen, vain yöeläimet olivat heränneet ja lähteneet retkilleen. Taivas oli kuin mustaa samettia, jota kirkkaat tähdet täplittivät, kertoen viilenevästä säästä. Kevyt tuuli leikitteli läheisen metsän puissa ja nuo hiljaiset äänet kantautuivat myös rauhallista unta nukkuvan nuorukaisen korviin, sekoittuen hänen uniinsa.

Rafaelin päivä oli ollut tapahtumien täyteinen ja hän odotti puoliksi innoissaan, puoliksi jännittäen seuraavaa päivää, jolloin hän kohtaisi ensimmäistä kertaa tulevan morsiamensa, Lady Rosamundan.

Monet ajatukset pyörivät nuoren miehen mielessä ja saivat hänet liikahtelemaan levottomasti unissaan, mutta eivät silti herättäneet häntä. Uni syveni ja hän unelmoi tuosta neidosta, jolla oli pitkät hiukset, valkea iho, ruusunpunaiset huulet ja sädehtivät silmät.

Jokin epämääräinen ja voimakas ääni tunkeutui Rafaelin uneen ja sai hänet rypistämään kulmiaan. Hän oli vielä niin syvässä unessa, että epäili tuon äänen olevan vain mielikuvituksen tuotetta. Hetkeä myöhemmin ääni toistui ja nyt kovempana. Rafael raotti silmiään hieman, kääntyi kyljelleen ja kohotti päätään.

Hän kuunteli, mutta juuri sillä hetkellä oli aivan hiljaista. Hän oli jo painamassa päänsä takaisin tyynylle, kun oven ulkopuolelta, ei kuitenkaan kovin läheltä, kuului, kuinka joku juoksi ja kiroili karkeasti.

Jokin noissa äänissä, sai Rafaelin hälytyskellot soimaan ja hän nousi ylös vuoteesta, varoen aiheuttamasta yhtään melua. Jokin oli väärin, sen hän aisti, sillä yleensä isän alaiset eivät juoksennelleet tällä tavoin pitkin käytäviä.

Rafael pukeutui nopeasti ja sai jostain ajatuksen pedata petinsä. Oli parempi näyttää, ettei huoneessa ollut ketään, hän ajatteli. Saatuaan työn tehtyä hän suuntasi ovelle, mutta pysähtyi niille sijoilleen, kun hän kuuli jonkun pyrkivän sisälle.

Hetken hän seisoi paikallaan, tietämättä mitä tehdä, kunnes syöksyi sänkynsä alle ja painautui mahdollisimman lähelle seinää, jottei hänestä näkyisi yhtään mitään.
Tämä ei tapahtunut yhtään liian aikaisin, sillä melkein samassa ovi työnnettiin auki ja Rafael näki heikossa valonkajossa tulijan tai oikeammin tämän likaiset, kuluneet saappaat, liikkuvan huoneessa, kuin jotakin etsien.

Rafael tuskin uskalsi hengittää ja kuuli korvissaan sydämensä jyskeen. Hän toivoi, ettei tuo mies sitä kuulisi.

"Tyhjä on", karkea ääni huikkasi jollekin ja sai Rafaelin hätkähtämään piilossaan. Pian saappaiden omistaja häipyi huoneesta, jonne laskeutui syvä pimeys.

Rafael makasi vielä tovin vuoteensa alla, kunnes uskaltautui ryömimään pois sieltä. Hän nousi seisomaan ja puisteli vaatteiltaan pölyt, jotka oli tahtomattaan kerännyt mukaansa.
'Onneksi en sentään aivastanut', hän ajatteli ja asteli vähin äänin ovelle.

Hän seisoi hetken oviaukossa ja katseli käytävää, varmistaakseen että reitti oli vapaa, sillä häntä ei yhtään haluttanut törmätä noihin miehiin, joilla ei näyttänyt olevan ainakaan hyvät aikeet.
Rafael tiesi, ettei voisi huoneeseensakaan jäädä, sillä sieltä ei ollut muuta ulospääsyä kuin pikkuinen ikkuna, josta hän ei millään mahtuisi kiemurtelemaan ulos ja ovi, jonka luona hän parasta aikaa seisoi.

Niin hän sitten luikahti käytävään, varoen aiheuttamasta meteliä. Ympärilleen vilkuilleen hän asteli eteenpäin ja mietti, mitä hänen pitäisi tehdä. Sen hän jo tiesi, että jos noita miehiä oli enemmänkin, hänestä ei olisi heille minkäänlaista vastusta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis pysytellä poissa noiden miehien tieltä.

Hetken kuljettuaan, hän pysähtyi suureen saliin vievälle oviaukolle ja kurkisti siitä, yrittäen samalla pysyä näkymättömissä ja seuraili tilannetta paikaltaan.
Suuressa salissa näytti olevan ihmisiä, kuin juhliin kutsuttuina, paitsi ettei nyt ollut mitään juhlia, sen Rafaelkin käsitti.

Hän näki isänsä ja äitinsä, sekä muuta linnan väkeä, jotka oli tuotu paikalle väkipakolla. Näiden ympärillä oli miehiä ja yksi heistä vaikutti olevan johtaja. Rafael ei ollut vielä koskaan nähnyt miestä, mutta arvasi jo ulkonäön perusteella kuka tämä oli. Lisää varmuutta tietoon toi isän äänen sävy, jolla tämä puhutteli miestä.

Hän kuunteli koko keskustelun ja perääntyi sitten takaisin käytävään. Hän olisi halunnut auttaa, mutta käsitti itsekin, ettei mahtaisi niin monelle miehelle mitään ja linnan vartijoista tuskin oli apua, sillä nämä olisivat jo tulleet, jos vielä olisivat olleet elossa.

Rafael saattoi vain pysyä näkymättömissä ja voimattomana seurata vierestä, miten isänsä ja äitinsä, sekä muut vangit raahattiin ylimmän kerroksen ainoaan lukolliseen huoneeseen. Ja niin kuin se ei olisi ollut jo tarpeeksi, päätti tuo tunteeton julmuri vielä satuttaa äitiä.

Rafael puristi sormensa nyrkkiin ja yritti pidätellä kyyneleitään, mutta lopulta hänen oli annettava niille periksi. Hän valahti polvilleen ja nosti tärisevät kätensä korvilleen, peittääkseen nuo kammottavat äänet, jotka syöpyisivät ikuisiksi ajoiksi hänen mieleensä.
Vaikka hän tukkikin korvansa, eivät nuo äänet menneet pois. Hän huojutti vartaloaan kevyesti ja saman aikaisesti kyyneleet alkoivat hiljalleen vieriä alas hänen poskiaan pitkin. Hän tunsi itsensä niin avuttomaksi ja siltä, kuin olisi pettänyt kaikki ne, joita hän rakasti.

Sitten huuto lakkasi ja tuli aivan hiljaista. Rafael nosti katseensa ja laski tärisevät kätensä alas ja kuunteli. Ei mitään muuta, kuin pahaenteistä hiljaisuutta.

"Äiti", Rafael kuiskasi hiljaa, sillä arvasi liiankin hyvin, mitä tuo kammottava hiljaisuus tarkoitti.

Tuo hiljaisuus rikkoutui äkkiä, kun jostain kuului juoksevia askelia ja heti perään pahaenteisiä humahduksia. Rafael tuskin uskalsi liikkua paikaltaan, vaan kuunteli noita ääniä. Mutta kun ne tulivat liian lähelle, hänen oli pakko nousta ja juosta läheiseen ikkunasyvennykseen piiloon.

Kaksi miestä juoksi ohi soihtuja kantaen ja sytyttivät tuleen, kaiken minkä voivat. Nuo miehet menivät niin läheltä, että Rafael olisi voinut kurottaa kätensä ja koskettaa heitä, mutta sitä hän ei uskaltanut tehdä, sillä ei halunnut tulla sytytetyksi palamaan.

Viimein askelet loittonivat, kunnes katosivat kokonaan. Rafael oli vielä hetken piilossaan, kunnes uskaltautui kurkistamaan. Käytävä oli autio, vain siellä täällä oli pieniä tulipaloja. Hän tiesi ettei voisi jäädä siihen tai olisi kuoleman oma. Pihalta kantautuvat äänet, saivat hänet kurkistamaan ikkunasta ulos ja hän näki, kun miehet hakivat tallista hevoset, hyppäsivät omien ratsujensa selkään ja katosivat saaliinsa kanssa yön pimeyteen.

Rafael oli hetken alallaan, mutta tajusi itsekin, että nyt miehet olivat poissa ja hän voisi yrittää auttaa isänsä ja muut pois siitä loukosta, jonne tuo julmuri oli heidät lukinnut. Sydän villisti takoen, hän juoksi pitkin käytäviä, väistellen liekkejä, jotka tuntuivat leviävät pelottavan nopeasti, mutta hänen matkansa pysähtyi jo ylempiin kerroksiin vievien rappusten alapäähän, sillä yläpää ja koko ylin kerros oli ilmiliekeissä.

"Isä!" Rafael huusi epätoivoisena, "isä, kuuletko minua!" Hän huusi uudelleen, muttei saanut vastausta ja yritti keksiä keinoa päästä tulen ohi. Lopulta hänen oli annettava periksi ja yrittää päästä pois.

Kuului liekkien huminaa, ajoittain ryminää, kun rakenteet alkoivat antaa periksi. Sitten kaiken tuon keskeltä kuului kauhea huuto, joka kohosi korvia särkeväksi kirkunaksi.
Rafael tunsi isänsä äänen liiankin hyvin ja hänen teki pahaa kuulla tuo huuto, joka kieli suuresta tuskasta ja kivusta. Kertoi siitä, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Ahnaat liekit olivat vieneet viimeisenkin huoneeseen lukituista uhreistaan.

"Eih", Rafael henkäisi ja kyyneleet alkoivat uudelleen vieriä hänen poskilleen, "eeeeeei!!" Hän huusi ja lysähti epätoivon vallassa polvilleen.

Yläkerran kattorakenteiden romahtamisesta kuuluva rytinä, sai Rafaelin havahtumaan epätoivostaan, nousemaan jaloilleen ja perääntymään, sillä portaikkoa alas alkoi putoilla palavaa roinaa. Hän tiesi, ettei voisi jäädä siihen, joten hän alkoi yskien kompuroida pois, miettien epätoivoisesti, mistä pääsisi ulos.

Vältellen parhaansa mukaan alas satavaa palavaa rojua, hän kompuroi eteenpäin pitkin savun täyttämän rakennuksen sokkeloita, toivoen pääsevänsä pian ulos raittiiseen ilmaan, sillä hengittäminen alkoi olla hyvin vaikeata.

Vesi valui silmistä ja hän yski rajusti, mutta jatkoi silti eteenpäin, vaikka hetkittäin tuntuikin melkein paremmalta luovuttaa ja käydä pitkäkseen kivilattialle. Lopulta hän saapui rakennuksen sellaiseen osaan, joka ei ollut aivan niin savuinen ja katseli väsyneenä ympärilleen, kunnes huomasi peremmällä oven.

Hän syöksyi ovelle, avasi sen, syöksyi sisälle ja painoi sen perässään kiinni. Huone ei vielä ollut liekkien valtaama, mutta palaneen käry ja savu tunkivat sisälle kaikista koloista. Vasta kun hän oli ollut hetken aloillaan, tajusi hän joutuneensa umpikujaan, tai niin hän ainakin luuli, kunnes havaitsi osan savusta ikään kuin imeytyvän erään kirjahyllyn taakse.

Rafael arveli, että se oli jonkinlainen salaovi, muttei tiennyt kuinka sen saisi auki. Isä olisi ehkä sen tiennyt, mutta nyt sitä oli hyvin vaikea tältä tiedustella, sen hänkin käsitti. Hetken hän seisoi alallaan tietämättä mitä tehdä, kunnes lopulta alkoi kiskoa ikivanhoja, raskaita teoksia alas hyllyiltä, kunnes yhdellä hyllyrivillä oli vain yksi kirja, joka tuntui pysyvän pystyssä, vaikkei mikään sitä tukenutkaan.

Hän tarttui kirjaan, kuin hukkuva viimeiseen oljen korteen ja yritti liikuttaa sitä, mutta kirja pysyi paikallaan ja hän käsitti että sen täytyi olla jonkinlainen vipu. Rafael kiskoi sitä uudelleen, kunnes se alkoi kääntyä ja hetkeä myöhemmin kirjahyllystä kuului kolinaa, natinaa ja ratinaa ja se pompahti irti seinästä.

Sen enempiä miettimättä Rafael tarttui hyllyyn ja kiskoi sitä lisää, kunnes sai sen riittävästi auki- Hän näki, että sen takana oli käytävän suuaukko. Mitään ajattelematta Rafael syöksyi käytävään ja haparoi pimeässä eteenpäin, kunnes näki kaukaa käytävän toisesta päästä loimottavaa valoa. Hän toivoi, ettei käytävän toinen pää ollut tulessa, vaan että se johtuisi vain liekkien valosta.

Epätoivoisena ja peloissaan hän jatkoi matkaansa, saapuen huoneeseen, jonka tunnisti sotilaiden käyttämäksi tilaksi ja tajusi, että tuo salakäytävä oli yhteydessä sotilaiden käyttämiin käytäviin. Se taas tarkoitti, että hänellä tosiaan oli pieni mahdollisuus selvitä hengissä, päästä pakoon ahnaiden liekkien ulottuvilta.

Rafael katseli ympärilleen huonetta ja joutui toteamaan saman tien, ettei muihin käytävän osiin ollut enää menemistä ja ainoa mahdollisuus oli tikapuut joita pitkin pääsi pienelle tasanteelle. Sinne hän nyt suuntasi kulkunsa.

Hän tarrasi kiinni puisten rappusten karkeasta pinnasta ja kipusi ylös, vaikka väsymys painoi entistä voimakkaammin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua hän viimein pääsi tasanteelle, josta hän näki, miten laajalle tuli oli levinnyt. Koko ylin kerros ja katto olivat liekeissä, jotka kurottelivat ahnaina kohti muureja ja alimpia kerroksia.

"Hyvä jumala", Rafael henkäisi ja alkoi yskiä, sillä sai tuulen tuomaa savua keuhkoihinsa. Hän seisoi hetken alallaan miettien, mihin siitä, kunnes muisti, että muurin toisella puolella oli vallihauta. Sinne hän suuntasi, vaikka tiesi, että pudotus oli suuri. Mutta se riski oli otettava, jos hän halusi päästä pakoon.

Niin hän sitten kipusi tasanteelta muurille, juoksi sitä pitkin ja pysähtyi. Hän oli juuri aikeissa hypätä, kun kuuli takaansa voimakkaan humahduksen. Jokin osui häneen, työnsi häntä eteenpäin ja hän putosi alas, kohti vallihautaa ja sen mustaa likaista haisevaa vettä. Hän osui vauhdilla veteen, upposi ja oli hetken sekaisin suunnista, kunnes viimein onnistui pääsemään pärskien pintaan.

Rafael ui toiselle reunalle ja veti itsensä ylös haisevasta vedestä ja jäi alalleen makaamaan. Voimat olivat kaikonneet, riekaleiksi repeytyneet vaatteet olivat kastuneet litimäriksi ja kasvoja, sekä selkää ja toista kylkeä kirvelsi tuskallisesti, sillä tuo kuuma humahdus oli niitä polttanut. Kerättyään tarpeeksi voimia hän nousi huterille jaloilleen ja suuntasi kulkunsa pois rakennukselta, jottei jäisi putoavan rojun alle.

Hän ei ehtinyt pitkällekään, kun näki suuren tumman hahmon lönkyttävän lähemmäksi. Rafael siristeli silmiään, nähdäkseen paremmin ja kun hahmo ehti lähemmäksi, tajusi hän, että se oli hänen oma hevosensa.

"Myrsky", Rafael henkäisi ilahtuneena ja halasi hevostaan, joka hörähti tyytyväisentä, kohdatessaan isäntänsä, "minä luulin, että ne veivät sinutkin", hän jatkoi ja painoi kasvonsa vasten hevosen kiiltävää karvaa.

Myrsky seisoi paikallaan ja vilkuili välillä isäntäänsä. Se aavisti, että jokin oli hullusti ja se saattoi kuulla sen nuoren isännän äänestäkin.
Myrsky kosketti kevyesti turvallaan, Rafaelia, kuin kysyäkseen, oliko kaikki hyvin. Yleensä niin villi ja rauhaton eläin, oli nyt yllättävän rauhallinen ja säyseä. Se odotti jopa kärsivällisesti, että Rafael sai kivuttua sen selkään. Oli kuin se olisi ymmärtänyt, ettei nuori isäntä ollut nyt kunnossa.

Rafael kannusti hevosensa liikkeelle, sillä hänen oli päästävä varoittamaan setäänsä Vladimirista ja kertomaan, mitä oli tapahtunut.

***

Rafael ei tiennyt miten kauan ja mihin suuntaan oli ratsastanut, kun hänen loputkin voiman rippeensä hiipuivat ja hän painui tajuttomana hevostaan vasten. Myrsky tunsi, ettei kaikki ollut hyvin ja hidasti hieman vauhtiaan, liikkuen nyt varovaisemmin, ettei nuori isäntä vain putoaisi selästä.
Viimein aamuyöllä hevonen saapui suurten tuttujen porttien luo. Se asteli varmoin, varovaisin askelin kohti portteja ja pysähtyi, kun näki jonkun tulevan vastaan.

"Seis! Ei enää askeltakaan edemmäksi", kuului terävä käsky ja portin luota astui näkyviin sotilas, joka oli valmis lävistämään keihäällään kaikki tunkeutujat, "kerro kuka olet ja pidä kätesi näkyvillä tai olet kuoleman oma", kuului uusi käsky.

Myrsky hörähti vastaukseksi ja astahteli levottomasti kaviolta toiselle. Se tiesi, että isäntä tarvitsi apua, mutta ei tiennyt kuinka kertoa sen tuolle vartijalle.

Sotilas astahti hieman edemmäksi, mutta oli yhä epäluuloinen ja valmis tappamaan, jos tarve niin vaatisi. Vasta silloin hän huomasi hevosen selässä nuokkuvan resuisen hahmon ja luoksi tämän luokse.
Tarkemmin tutkittuaan, hän tunnisti hahmon Rafaeliksi.

"Rafael herra", Sotilas sanoi ja otti hevosen ohjakset käsiinsä. Vastaukseksi hän sai vain hiljaisuuden ja hevosen hörähdyksen.

"Tim, käy hakemassa Marcus. Heti", hän käski paikalle saapunutta sotilasta ja alkoi varovaisesti taluttaa hevosta porttien läpi. Ei ollut hyvä jäädä näkyville, jossa olisi suoraan maalitauluna ties millaisille roistoille.

"Hyvä on, Dan", Timiksi kutsuttu sotilas sanoi, "mutta pysy varuillasi, eihän sitä tiedä jos tuo on jotain Vladimirin juonia", hän muistutti ja katosi linnan sisätiloihin.

Kuljettaessaan hevosta sisemmäksi, Dan tarkkaili hevosen selkään lyyhistynyttä nuorukaista ja saapuessaan kunnolla valaistuun tilaan, näki hän, miten huonossa kunnossa tämä oli.

Vaikka Timin poissaoloa kestikin hyvin lyhyen aikaa, tuntui se silti hyvin pitkältä. Mutta kun tämä lopulta saapui, Marcus mukanaan, saattoi Dan huokaista helpotuksesta.

"Mitä on tekeillä?" Marcus tiukkasi ja katseli epäluuloisena ratsua, sekä sen selässä kyyhöttävää tajutonta ratsastajaa.

"Minä en tiedä, sir", Dan vastasi totuudenmukaisesti ja kertoi mitä oli tapahtunut, "se tosiaan on Rafael herra, mutta minulla ei ole harmainta aavistustakaan siitä, mitä hänelle on tapahtunut", hän lisäsi.

"Hyvä on", Marcus sanoi, hieroen kasvojaan hermostuneena. Tämä ei ollut hyvä juttu, ei alkuunkaan. Hän ei halunnut toimittaa enää lisää huonoja uutisia kuninkaalleen, sillä tällä oli jo paljon suruja, johtuen yön aikaisemmista tapahtumista. Hän oli melko varma siitä, että tämäkin oli Vladimirin kätten työtä, joko suoraan tai välillisesti.

Sen saisi kyllä myöhemminkin tietää, sillä juuri nyt oli tärkeintä saada Rafael sairastuvalle, saamaan hoitoa.

"Tim, sinä jäät vahtipaikallesi, Dan, sinä saat huolehtia hevosen talliin. Minä vien Rafael herran saamaan ansaittua hoitoa ja lepoa", Marcus sanoi tiukkaan sävyyn, "ettekä te sitten hiisku tästä kenellekään, vien itse viestin kuninkaalle", hän muistutti vielä.

"Kyllä herra", kajahti kuin yhdestä suusta.

Tim siis jäi vartiopaikalleen, kun taas Dan nosti Rafaelin alas hevosen selästä ja auttoi Marcuksen syliin.

Marcuksen hävittyä näkyvistä hän vei hevosen talliin ja huolehti siitä. Hänen täytyi myöntää, että Myrsky oli hevoseksi melko viisas, sillä miten muuten, se olisi osannut kuljettaa isäntänsä tänne, kun tämä oli niin huonossa kunnossa.

Toisaalla Marcus harppoi eteenpäin pitkin, kiireisin askelin, sillä hän halusi saada Rafaelin pikimmiten hoidettavaksi. Hän oli ensin ajatellut sairastupaa, mutta muuttikin mielensä, kun muisti, että Elisabethin ruumis oli siellä pestävänä ja valmisteltavana hautajaisia varten.
Ei ehkä ollut hyvä ajatus, että Rafael heräisi ja näkisi ensimmäiseksi äitinsä runnotun ruumiin, joten hän suuntasi kulkunsa sille huoneelle, jossa Rafael yleensä asusti linnalla ollessaan.


No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tästä, kertokaapas te vuorostanne....
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#36
Toisaalla Marcus harppoi eteenpäin pitkin, kiireisin askelin, sillä hän halusi saada Rafaelin pikimmiten hoidettavaksi. Hän oli ensin ajatellut sairastupaa, mutta muuttikin mielensä, kun muisti, että Elisabethin ruumis oli siellä pestävänä ja valmisteltavana hautajaisia varten.
Ei ehkä ollut hyvä ajatus, että Rafael heräisi ja näkisi ensimmäiseksi äitinsä runnotun ruumiin, joten hän suuntasi kulkunsa sille huoneelle, jossa Rafael yleensä asusti linnalla ollessaan.


Hän tosin pyysi sairastuvalta mukaansa yhden palvelijan avukseen. Joitain minuutteja myöhemmin he saapuivat ovelle, jonka ulkonäkö jo kieli siitä, että sen takana oleva huone kuului ylhäisön käyttöön. Palvelija työnsi oven auki ja astui edeltä käsin sytyttämään kynttilöihin valoa, Marcuksen tullessa perässä ja laskiessa Rafaelin varovaisesti vuoteelle.

"Oletko ystävällinen ja käyt hakemassa hovilääkärin tänne, sano hänelle, että tulee tänne viivyttelemättä, sen jälkeen voit palata takaisin toimittamaan muita tehtäviäsi, jollei hovilääkäri tarvitse sinua täällä", Marcus käski, vetäen samalla penkin lähemmäksi vuodetta ja istuutui sille.

"Kyllä kapteeni", palvelija sanoi, kumarsi ja katosi ripeästi suorittamaan annettua käskyä.

Palvelijan mentyä, Marcus ryhtyi omalta osaltaan auttamaan nuorukaista. Ihan ensin hän riisui pojalta märät vaatteet pois, nappasi hyllyltä pehmeän pellavakankaan ja pyyhki pahemmat liat pois, nähdäkseen, miten pahassa kunnossa tämä todellisuudessa oli.
Hetkeä myöhemmin palvelija saapui mukanaan hovilääkäri. Marcus oli aikeissa kertoa tilanteen hovilääkärille, kun huomasi, että tämän lisäksi huoneeseen astui Birgitta.

"Teidän korkeutenne", Marcus henkäisi kohteliaasti ja kumarsi.

"Mitä on tekeillä?" Birgitta kysyi ja katsoi miestä tiukasti, mutta lempeästi.

"Rafael, armollinen rouva", Marcus vastasi ja kertoi sen vähän minkä tiesi nuorukaisen saapumisesta.

"Mitä hänelle on tapahtunut?" Birgitta kysyi ja katseli nuorukaisen kasvoja, joiden toinen puoli hehkui ilkeän punaisena ja oli rakkuloilla.

"Kunpa tietäisin, mutta arvelisin että tämäkin on Vladimirin käsialaa, Armollinen Rouva", Marcus vastasi, "heidän linnallaan on täytynyt tapahtua jotain ikävää, lähetän muutamia alaisiani tutkimaan tilanteen, kunhan päivä valkenee", hän lisäsi kohteliaasti, sillä ikävä tunne siitä, että jotain todella pahaa oli tapahtunut, eivätkä uhrit jäisi vain Elisabethiin ja Rafaeliin.

"Poika parka", Birgitta sanoi myötätuntoisena ja katsoi Rafaelia lempeästi, "en tiedä mitä hän on kokenut, mutta me ehkä saamme sen tietää, kun hän tuosta parantuu", hän lisäsi, vaikka mietti halusiko sittenkään tietää, sillä saattoi jo mielessään arvailla, ettei ainakaan mitään hyvää, kun kyse oli Vladimirista.

"Ymmärrän, armollinen rouva", Marcus sanoi ja nyökäytti päätään, "jos suotte anteeksi, että poistun, mutta minulla on paljon asioita hoidettavana. Ajattelin itse lähteä mukaan Blackien linnalle", hän lisäsi ja kumarsi.

"Hyvä on", Birgitta sanoi ja nyökkäsi. Hän seurasi katseellaan, kun Marcus asteli ryhdikkäänä ulos huoneesta, käskien sitä ennen paikalle saapuneen Danin vartioimaan Rafaelia, jottei kukaan tai mikään pääsisi nuorukaista enää vahingoittamaan.

Birgitasta tuntui pahalta ja arvasi hänkin, ettei Blackien linnalla kaikki tainnut olla hyvin ja miksi olisikaan ollut, jos Vladimir oli päässyt siellä toimimaan oman mielensä mukaan ja tuon miehen mieliteot olivat jo kaikkien tiedossa.
Olihan siitä jo todisteita sairastuvalla. Asia, joka pitäisi kertoa Rafaelillekin, vaikka mieluummin olisi ollut hiljaa. Mutta eihän nuorta miestä voinut pitää pimennossa, sillä ennemmin tai myöhemmin tämä saisi asian tietoonsa jokatapauksessa ja parempi oli kuitenkin, että hän saisi sen tietää lähimmäisiltään, jotka vielä olivat elossa.

"Anteeksi, haluaisin tehdä tuon itse", Birgitta sanoi viimein ja otti voiderasian hovilääkäriltä.

"Jos armollinen rouva niin tahtoo", hovilääkäri sanoi kohteliaasti, kumarsi ja siirtyi hieman sivummalle, muttei vielä lähtenyt. Hän katseli, kun kuningatar siveli tottuneesti paksua rasvaa nuorukaisen palovammoihin.

Kesken kaiken Rafael alkoi liikahdella ja hänen huuliltaan kohosi hiljainen valitus. Luomet värähtelivät hieman, mutta pysyivät kiinni. Birgitta oli aikeissa pyytää hovilääkäriä avukseen, kun

Jatkakaahan te vuorostanne tästä...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

"Ymmärrän, armollinen rouva", Marcus sanoi ja nyökäytti päätään, "jos suotte anteeksi, että poistun, mutta minulla on paljon asioita hoidettavana. Ajattelin itse lähteä mukaan Blackien linnalle", hän lisäsi ja kumarsi.

"Hyvä on", Birgitta sanoi ja nyökkäsi. Hän seurasi katseellaan, kun Marcus asteli ryhdikkäänä ulos huoneesta, käskien sitä ennen paikalle saapuneen Danin vartioimaan Rafaelia, jottei kukaan tai mikään pääsisi nuorukaista enää vahingoittamaan.

Birgitasta tuntui pahalta ja arvasi hänkin, ettei Blackien linnalla kaikki tainnut olla hyvin ja miksi olisikaan ollut, jos Vladimir oli päässyt siellä toimimaan oman mielensä mukaan ja tuon miehen mieliteot olivat jo kaikkien tiedossa.
Olihan siitä jo todisteita sairastuvalla. Asia, joka pitäisi kertoa Rafaelillekin, vaikka mieluummin olisi ollut hiljaa. Mutta eihän nuorta miestä voinut pitää pimennossa, sillä ennemmin tai myöhemmin tämä saisi asian tietoonsa jokatapauksessa ja parempi oli kuitenkin, että hän saisi sen tietää lähimmäisiltään, jotka vielä olivat elossa.

"Anteeksi, haluaisin tehdä tuon itse", Birgitta sanoi viimein ja otti voiderasian hovilääkäriltä.

"Jos armollinen rouva niin tahtoo", hovilääkäri sanoi kohteliaasti, kumarsi ja siirtyi hieman sivummalle, muttei vielä lähtenyt. Hän katseli, kun kuningatar siveli tottuneesti paksua rasvaa nuorukaisen palovammoihin.

Kesken kaiken Rafael alkoi liikahdella ja hänen huuliltaan kohosi hiljainen valitus. Luomet värähtelivät hieman, mutta pysyivät kiinni. Birgitta oli aikeissa pyytää hovilääkäriä avukseen, kun
ovi avautui.

Danin lihakset jännittyivät ja käsi hakeutui miekan kahvalle, samalla kun lähes jokaisen silmät olivat nauliutuneita oviaukkoon.

"Rauhassa, se olen vain minä", sanoi hyvin tuttu, lempeä ääni ja pian Edmund astui huoneeseen, "Marcus herätti minut ja kertoi. Halusin tulla itse katsomaan, miten Rafael voi", hän jatkoi ja asteli yöasun ja aamutakin helman lepattaessa hänen jalkojaan vasten.

"Ei hän kovin hyvin voi, mutta hän selviää kyllä, teidän korkeutenne", hovilääkäri vastasi, "hän kokemuksensa saisi kenet tahansa uuvuksiin, sen lisäksi että hän on polttanut itsensä pahoin", hän jatkoi huomioidensa luettelemista.

"Ymmärrän", Edmund sanoi ja katseli Rafaelia, joka jälleen liikahteli hieman, "haluan, että hän saa parhaan mahdollisen hoidon ja että joku on aina hänen kanssaan", hän lisäsi, sillä halusi varmistaa, että Rafael olisi turvassa ja lisäksi hän arveli, että poika saattaisi tehdä jotain typerää yksin jäädessään.

"Käskystä, teidän majesteettinne", tohtori sanoi ja kumarsi kevyesti.

"Hyvä", Edmund sanoi, mutta ei ehtinyt jatkaa, kun äkkiä Rafael päästi kauhean huudon ja ponnahti istuvilleen, "Rafael", Edmund sanoi ja syöksyi pojan vierelle rauhoittelemaan tätä.

"Ei", Rafael parkaisi ja vajosi takaisin tyynyilleen.

"Ei hätää, olet turvassa nyt", Edmund sanoi ja laski hellävaroen kätensä tämän rinnalle, "ei hätää, lepää nyt vain", hän toisti ja poika tuntui rauhoittuvan.

"Se oli Vladimir", Rafael sopersi, "kaikki ovat kuolleet", hän lisäsi hiljaa, kyyneleiden vierähdellessä hänen poskilleen.

"Kaikkiko?", Edmund kysyi ja hänen ilmeensä kiristyi.

"Kaikki", Rafael vastasi, "hän poltti koko linnan ja vei äidin mukanaan", hän kertoi.

"Se paholainen", Edmund sanoi, sormiensa puristuessa nyrkkiin, "minä lupaan sinulle, että se mies tulee kärsimään nahoissaan, kun jää kiinni, enkä minä ole hänelle armollinen, sillä hän ei sitä missään tapauksessa ansaitse", hän lisäsi.

"En.... en tiedä mitä tehdä. Minulla ei ole enää perhettä, ei minne mennä", Rafael sanoi ja katsoi onnettomana enoaan.

"Sinä jäät tietysti tänne asumaan ja onhan sinulla meidät", Edmund vastasi, sillä eihän hän nyt suinkaan heittäisi poikaa pois. Hän oli perhettä, ainoa mitä sisaresta enää oli jäljellä.

"Kiitos eno", Rafael niiskaisi ja painoi päänsä alas.

"Mitäpä tuosta, se on minun tehtävä, sillä olethan sinä minun sisareni poika. Nyt sinun on levättävä", Edmund sanoi ja katsoi poikaa lämpimästi, miettien miten voisi kertoa, että Elisabethin ruumis oli vain muutaman huoneen päässä.

"Dan", Edmund sanoi ja katsoi nuorukaista tiukasti.

"Niin, teidän majesteettinne?", Dan kysyi.

"Sinä jäät tänne ja vahdit Rafaelia, etkä päästä tänne ketään tuntemattomia ja pidät huolen siitä, että hän on turvassa. En halua hänen olevan yksin", Edmund sanoi käskevään sävyyn.

"Kyllä, teidän majesteettinne", Dan sanoi ja kumarsi.

"Hyvä, tästä päivästä lähtien, olet siis hänen henkivartijansa", Edmund sanoi tyytyväisenä.

Dan tyytyi nyökäyttämään, tuntien ylpeyttä saamastaan tehtävästä, jonka tekisi mielellään, sillä mikä sen kunniakkaampaa, kuin kuolla kuninkaan ja tämän perheen puolesta. Lisäksi hän piti kuninkaastaan, joka oli niin ystävällinen kaikille, kuin myös tämän perheestä.

Kun tämä asia oli järjestyksessä, Edmund saattoi siirtyä omaan makuukammioonsa vielä hetkeksi lepäämään, vaikka ajatukset askartelivatkin viimeaikaisissa tapahtumissa. Hän ei voinut olla tuntematta pelkoa siitä, mitä Vladimir voisi vielä tehdä, hamutessaan kostoa ja valtaa. Kovin synkältä näytti tulevaisuus ja olisi parasta pitää huoli siitä, ettei tuo ihmishirviö pääisi toteuttamaan aikeitaan, mitä ne sitten olivatkin.

Birgitta jatkoi rasvan levittelyä, kunnes oli saanut kaikki palohaavat hoidettua. Sen jälkeen hovilääkäri sitoi haavat miten parhaiten taisi. Tämän jälkeen Rafael sai vielä ylleen hienointa pellavaa olevan kevyen yöasun, jossa hänen olisi mukava levätä.

Saatuaan potilaansa hoidettua, lääkäri häipyi sairastuvan puolelle, palvelijan seuratessa häntä ja lupasi tulla hieman myöhemmin katsomaan Rafaelia.

Birgitta jäi vielä hetkeksi pojan seuraan, kunnes poistui paikalta. Vain Dan jäi huoneeseen, sillä hänen tehtävänsä oli nyt vartioida tätä nuorukaista ympärivuorokauden. Hän ymmärsi kyllä, miksi niin kuningas, kuin Markus sitä toivoivat, sillä jos joku ei uhkaisi vahingoittaa poikaa, niin poika saattaisi itse vahingoittaa itseään.

****

Edmund istui vuoteen laidalla, ajatuksiinsa vaipuneena, kun Birgitta astui huoneeseen. Nainen seisoi hetken oviaukossa, kunnes asteli vuoteelle ja istahti miehensä vierelle, kiertäen kätensä tämän ympärille.

Siinä he istuivat jonkin aikaa, kun...


Kerrohan sinä, miten tämä jatkuupi.....
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.