Jatkis: Uskomaton joulu

[Nefertiti]

Uskomaton Joulu

Tavallinen supisuomalainen perhe on viettämässä lomaansa lapin talvisissa maisemissa. Samalla suunnalla myös muuan englantilainen näyttelijä on viettämässä omaa lomaansa vaimonsa kanssa.
Nämä kaksi perhettä, jotka tulevat niin eri maailmoista törmäävät toisiinsa dramaattisissa olosuhteissa. Rauhalliseksi aiottu joululoma saakin äkkiä vauhdikkaita käänteitä, kun konnat aikovat kaapata näyttelijän vaimoineen, mutta epäonnistuvat ja mies pakenee hyiseen yöhön.
Myöskään väärinkäsityksiltä ja hupaisilta hetkiltä ei vältytä, kun välissä on jonkinasteinen kielimuuri. Mutta tämä ei onneksi haittaa, vaan lopulta jonkinlainen ymmärrys löytyy ja väärinkäsitykset saadaan oikaistua.


Ensimmäinen luku
Lähtö


Suomi, Helsinki
Ruusulan perhe

”Äiti! Mä en löydä mun lempipaitaani, sitä missä on mun suosikkibändin kuva ja Katri on taas pölliny mun parhaat farkut. Sano sille et jättää mun kamat rauhaan”, Kaisa huusi kiukkuisena, juostessaan vanhempiensa makuuhuoneeseen.
”Se paita pestiin eilen ja viikkasin sen sinun vaatekaappiisi. Katsoitko sieltä edes?” Marjatta kysyi väsyneesti ja laski kasan viikattuja aluspaitoja matkalaukkuun, joka olivat levällään sängyn päällä.
”Ai. Sieltä mä en vielä kattonukkaan. Kiitti äiti”, Kaisa sanoi ilahtuneena ja juoksi takaisin huoneeseensa.
”Kaisa! Muista kerätä likaiset vaatteet pois lattialta ja vie ne pyykkiin ja laita puhtaat takaisin kaappiisi. En halua, että ne jäävät koko loman ajaksi ajelehtimaan huoneesi lattialle”, Marjatta huikkasi vielä tyttärensä perään, mutta tämä ei enää kuullut.
”Kalle! Pois mun huoneesta!” Kuului samassa Kaisan huuto, jota seurasi kovaa töminää ja oven pamahdus.
”Kaisa, Kalle! Montako kertaa olen sanonut sisällä juoksemisesta ja ovien paiskomisesta!” Marjatta huusi ja asteli huoneensa ovelle katsomaan, mitä oli tekeillä. Kalle oli mennyt jo omaan huoneeseensa ja Kaisan huoneesta kuului musiikin jumputus.
”Kaisa, pistä musiikki pienemmälle”, Marjatta käski ja oven toiselta puolelta kuului kärsimätön, "joo joo", minkä jälkeen musiikki hiljeni hieman.

Marjatta huokaisi väsyneesti ja palasi omaan huoneeseensa pakkaamaan loput vaatteet ja tavarat, niin ettei aamuksi jäisi mitään. Kokemuksesta hän tiesi, että jotain kumminkin unohtuisi ja aamulla joutuisi silti huolellisesta pakkaamisesta huolimatta etsimään niitä loppuja tärkeitä tavaroita. Lahjat oli onneksi pakattu ajoissa autoon odottamaan ja huomenna pitäisi asetella loputkin tavarat kyytiin, samoin perhe. Lapsillakin oli viihdykettä, lähinnä musiikkia, lukemista, pelejä ja kännykät. Muutoin hermot olisivat riekaleina kauan ennen kuin he pääsisivät perille, jos lapsia pitäisi tämän tästä olla irrottamassa toisistaan.

Marjatta viikkasi viimeisen vaatekappaleen matkalaukkuun, katseli vielä tarkasti, että kaikki tarpeellinen oli mukana ja painoi sitten kannen kiinni. Tämän jälkeen hän nosti matkalaukun sängyltä ja kantoi sen oven viereen odottamaan, kunnes se kannettaisiin autoon. Talossa oli hiljaista, Kaisa oli omassa huoneessaan, Katri jossakin kavereidensa kanssa ja Kalle olohuoneessa katsomassa televisiota. Marjatta asteli olohuoneeseen ja jäi hetkeksi paikalleen seisomaan.

”Kalle, joko olet pakannut?” Hän kysyi sitten ja sai pojan hätkähtämään pienesti.
”En ihan vielä”, Kalle vastasi kääntämättä katsettaan televisiosta.
”Mene sitten pakkaamaan, ettei sitten huomenna kaikessa kiireessä tarvitse. Aamulla on aikainen ylösnousu”, Marjatta muistutti.
”Okei”, Kalle sanoi ja sammutti television vastahakoisesti, nousi sohvalta ja katosi huoneeseensa.

Marjatta asteli keittiöön ja tarkasti jo ties kuinka monennen kerran, että jääkaapissa oli vain päivällinen ja seuraavaksi päiväksi mukaan varatut eväät, ei mitään muuta, mikä voisi pilaantua sillä aikaa, kun he olivat reissussa. Lopulta hän salli itselleen tauon ja istahti sohvalle lukemaan. Jossakin vaiheessa lukemista, hän nukahti ja havahtui vasta Jarkon tullessa kotiin.

”Hei kulta”, Marjatta sanoi nostaen kirjan pöydälle ja nousi itse sohvalta.
”Hei”, Jarkko sanoi väsyneesti ja kysyi sitten, ”joko kaikki on pakattu? Ettei sitten aamulla mene taas säätämiseksi.”
”Melkein”, Marjatta vastasi astellessaan miehensä luokse.
”Melkein?” Jarkko kysyi.
”Tiedäthän sinä muksut, kaikki jää aina viimetippaan”, Marjatta sanoi huokaisten syvään ja painoi kevyen suukon miehensä poskelle, kun tämä oli saanut päällysvaatteet riisuttua.
”Vai niin”, Jarkko sanoi ja kietoi kätensä vaimonsa ympärille ja rutisti tätä hellästi.

Hellän hetken rikkoi töminä, kun Kalle kirmasi olohuoneeseen Kaisa perässään.

”Anna se tänne!” Kaisa kiljui.
”Enkä!” Kalle vastasi ja näytti kieltä.
”Annat sen tänne tai saat köniin!” Kaisa kiljui raivoissaan.
”Et uskalla”, Kalle ilkkui ja heilutteli pientä kirjasta kädessään.
”Kyllähän”, Kaisa huusi ja syöksyi veljensä kimppuun.
”Kaisa, Kalle! Nyt lopetatte tuon heti paikalla!” Marjatta komensi ja katsoi lapsiaan tuikeasti, ”Kalle anna se päiväkirja takaisin Kaisalle”, hän äsähti.

Poika totteli, mutta näytti uudelleen kieltä ja livahti karkuun, ennen kuin sisko ennätti kumauttamaan häntä.

”Tätä tämä on ollut koko päivän”, Marjatta sanoi ja vilkaisi Jarkkoa.
”Jaaha, että sellainen matka taas odotettavissa”, Jarkko huokaisi väsyneesti ja huomasi vasta sitten, ettei Katri ollut kotona, ”missäs Katri on?” Hän kysyi.
”Jollain kaverillaan. On ollut koko päivän. Käskin kyllä tulemaan ajoissa kotiin, niin että ehtii syömäänkin”, Marjatta vastasi.
”Vai niin”, Jarkko urahti väsyneesti ja oikaisi itsensä sohvalle.

Loppupäivä ja ilta sujuivat rauhallisissa merkeissä, jopa Katri saapui ajoissa päivälliselle. Vielä sen jälkeenkin oli pakkaamista ja tekemistä. Hermot olivat itse kullakin kireänä, etenkin, kun Marjatta ja Jarkko joutuivat tämän tästä puuttumaan lapsiensa välisiin tappeluihin.
Viimein kaikki oli valmista ja matkalaukut ynnä muut tavarat oli nostettu yhteen paikkaan odottamaan aamua, jolloin ne siirrettäisiin autoon. Lapset painuivat suosiolla huoneisiinsa, jolloin vanhemmat saivat viimeinkin nauttia toistensa seurasta, mistä he ottivatkin kaiken ilon irti, sillä tiesivät, etteivät montaakaan yhteistä hetkeä tulisi saamaan loman aikana.

”Ja loman pitäisi muka olla rentouttava. Kattia kanssa”, Jarkko mumisi unisesti ja kietoi kätensä jo nukahtaneen Marjatan ympärille.

Seuraavana aamuna koko perhe heräsi paljon ennen kukonlaulua. Aikainen lähtö oli tärkeä, jotta he ehtisivät illaksi perille, sillä he ajaisivat koko päivän kohti pohjoista. Ennen mökille menemistä, he olisivat muutaman yön Jarkon vanhempien luona. Joulun ja lopun loman he viettäisivät mökillään kaikessa rauhassa, mikä tosin ei ollut lapsien mieleen. Ainakaan Kaisan ja Katrin, jotka olivat suunnitelleet viettävänsä uuden vuoden kavereidensa kanssa.

Marjatta laittoi aamiaista, kun Jarkko ja lapset saapuivat silmiään hieroen keittiöön.

”Huomenta”, Marjatta sanoi ojentaessaan paahtoleipiä, appelsiinimehua ja muut aamiaistarvikkeet ruokapöytään.
Jarkko suuteli vaimoaan poskelle ja istuutui omalle paikalleen, lasten haukotellessa nuokkuessa omilla paikoillaan.

”Miks näin aikaisin pitää lähteä?” Kaisa marisi ja haukotteli. Hän olisi halunnut nukkua pidempään.
”Siksi”, Marjatta sanoi äänensävyllä, joka kertoi, ettei hän aikonut sietää enempää marinoita sinä päivänä, ”voit hyvin jatkaa uniasi sitten autossa”, hän lisäsi kuitenkin ja hoputti syömään aamiaista.
Kaisa oli vaiti ja alkoi mutustaa aamiaistaan.

Aamiainen sujui harvinaisen hiljaisissa merkeissä ja viimein itse kukin painui pukemaan päälle ja keräämään viimeisetkin mukaan lähtevät tavarat kasaan. Viimein tuntia ja parin tavaran etsimistä myöhemmin, koko perhe oli pakkautunut autoon ja matka oli alkanut. Alkumatka sujui rauhallisesti, sillä lapset torkkuivat takapenkillä. Kun aamu alkoi kääntyä päiväksi ja alkoi tulla valoisampaa, lapsetkin piristyivät. Kalle luki Aku Ankkaa, tyttöjen kinatessa keskenään musiikista, jota he yhdessä kuuntelivat Kaisan mp3-soittimella.

Vähän ennen puoltapäivää, he pysähtyivät taukopaikalle syömään ja siitä tuntia myöhemmin he pysähtyivät huoltoasemalle auton tankkaamista varten. Näitä pieniä pysähdyksiä tuli lisää, sillä perheen oli välillä päästävä jaloittelemaan ja käymään vessassa. Pysähdyksien välillä Jarkko ja Marjatta vaihtoivat välillä paikkaa, niin että toisinaan Marjatta ajoi ja toisinaan Jarkko. Näin toinen sai hetken levätä, toisen ajaessa. Päivä alkoi hiljalleen kääntyä illaksi ja taivas tummeta. Viiden maissa alkoi pyryttää lunta, jolloin sillä hetkellä kuskina ollut Jarkko joutui olemaan entistäkin tarkempi.

Asiaa ei auttanut, että he olivat jo aikaa sitten jättäneet taakseen viimeisen kaupungin, jonka läpi he olivat ajaneet ja tien molemmin puolin näkyi vain metsää silmän kantamattomiin. Oli siis myös varottava eläimiä, jotka saattaisivat varoittamatta juosta kuusien ja mäntyjen keskeltä tielle. Taivas tummeni yhä ja tuli pilkkopimeää. Kello kymmenen maissa he viimein saapuivat Jarkon vanhempien pihaan. Tien varsille oli Jarkon isä tehnyt jäälyhtyjä ja ne valaisivat kodikkaasti pimeää pihaa.

Ikkunasta loisti lämmin valo, joka kertoi, että talossa oltiin vielä hereillä. Satoi yhä lunta ja oli hyvin tunnelmallista. Lähellä olevan navetan toisessa päädyssä olevasta saunanpiipusta tuprusi savua, joka kertoi, että isäntä oli laittanut saunan valmiiksi tulokkaita varten, eikä se ollut mikään sähkösauna, vaan ehta vanhanaikainen kunnon sauna. Jarkko hymyili ajatellessaan lämpimiä löylyjä ja katsoi navettarakennusta, joiden ikkunat olivat pimeinä. Enää siellä ei ollut lehmiä ja hevosia, kuten oli ollut joskus hänen vielä ollessaan lapsi.

Vanhemmat olivat myyneet elukat, kun eivät enää vanhemmiten olleet jaksaneet niitä yksin hoitaa, minkä hän hyvin ymmärsi. Onneksi sentään navetan takana oleva perunamaa oli vielä olemassa. Sieltä sai aina kesän tullen hyviä uusia perunoita. Ajatus nosti hymyn Jarkon huulille ja hän arveli, että isä oli varmaankin käynyt kesällä keräämässä perunoita talveksi ja kellari oli varmasti täynnä niitä. Oven kolahdus sai Jarkon havahtumaan mietteistään ja hän näki sisältä tulvivassa valossa hahmon oven suussa.

”Johan tet tulitta”, kuului tyytyväinen matala ääni ja naurahdus, ”met jo odotimma teitä.”
”Ukki!” Kuului kiljahdus ja lapset ryntäsivät miehen luo, joka nauroi iloisesti.
”Olettepa tet kasvaneet”, Viljami nauroi ja katsoi siniset silmät valossa tuikkien lapsenlapsiaan.

Jarkko ja Marjatta tulivat lastensa perässä, kun nämä katosivat sisälle. He vielä riisuivat päällysvaatteitaan, kun Jarkon äiti ilmaantui ovelle. Tämä kaappasi Jarkon halaukseensa, mihin tämä vastasikin.

”Tulukaa, mie oon laittanu pikkasen evästä pöytään, ku ajatteli, että oletta nälkäisiä kun tuletta. Viljami laittoi saunanki lämpiämään”, Vieno puheli johdattaessaan poikansa ja miniänsä tuvan puolelle.
Marjatta katsoi pöytää ja kohotti kulmiaan. Vähän evästä, oli vähättelyä, sillä pöytä tuntui notkuvan herkkuja.
Viljami istui kiikkustuolissa ja katseli hymyillen, kun Jarkko perheineen istuutui ruokapöydän ääreen.

***


Englanti, Lontoo
Perhe Thomson

Nathan nojasi käteensä ja nosti toisella lukulasejaan hieman paremmin. Ruskeat, nyt jo harmaantuvat ja hieman laineilevat hiukset olivat pörrössä. Hän sipaisi hiussuortuvan kasvoiltaan ja yritti lukea pöydällä edessään olevaa käsikirjoitusta, jonka oli muutama päivä sitten saanut, kun sopimus oli viimeinkin tehty ja hän oli saanut roolin.

Nathan oli arvostettu näyttelijä. Hän ei kenties ollut aivan niin kuuluisa ja tunnettu, mutta omissa piireissään hyvin arvostettu ja lahjakas mies.

Edellinen elokuva oli valmistunut jo kuukausi sitten, mutta vielä oli ollut kaikenlaista tehtävää, joten virallisesti hän oli oman osuutensa saanut tehtyä vasta vähän aikaa sitten. Nyt hänellä olisi reilu kuukausi aikaa, ennen seuraavien kuvauksien alkamista, joten hän saattoi aivan hyvin viettää lomansa kerrankin perheen parissa. Tosin tällä kertaa vain vaimon kanssa, sillä lapset olivat jo aikuisia ja viettivät lomansa omien perheidensä parissa. Hänellä oli lomapaikkakin jo tiedossa. Se olisi lähellä kuvauspaikkaa, joten he voisivat aivan hyvin viettää siellä lomansa ja kun hänen työnsä alkaisi, voisi Alice halutessaan jäädä tai palata kotiin.

Matkan suunta oli tällä kertaa Suomi, tarkemmin ottaen Pohjoissuomi. Silmällä pitäen paikan kylmiä olosuhteita, oli hän hakenut heidän lämpimämpiä vaatteitaan esille, joita ei kovin usein ollut käytetty, sillä useimmiten he olivat olleet lämpimämmissä paikoissa lomailemassa. Joitain uusia oli pitänyt ostaa, kun vanhat olivat joko sellaisessa kunnossa, ettei niitä voinut käyttää tai käyneet pieniksi. Heillä oli vielä päivä aikaa pakata, ennen lähtöä.
He lähtisivät Heathrowsta ja vaihtaisivat konetta Helsinki-Vantaan lentokentällä, josta matka suuntautuisi Kittilän lentokentälle ja siellä odottaisi kuljetus määränpäähän.

Luomet alkoivat painua väkisin kiinni ja hän havaitsi melkein torkkuvansa pää käteen nojaten. Hän haukotteli, venytteli ja laski lukulasinsa käsikirjoitusnivaskan päälle. Hän sammutti valon, nousi ja suuntasi kylpyhuoneeseen iltatoimille, yrittäen olla metelöimättä, sillä Alice oli jo mennyt nukkumaan.

Kylpyhuoneesta tullessaan hän oli kompastua keskellä lattiaa olevaan matkalaukkuun. Hän sihisi hiljaa muutaman kirouksen telottuaan varpaansa. Hän ei voinut olla vihainen muille kuin itselleen, sillä itsehän hän sen laukun oli siihen hakenut ja unohtanut. Varvastaan varoen ja väistäen matkalaukkua hän hiippaili vuoteelleen ja pujahti peiton alle. Alice ei ollut edes herännyt kolahdukseen, vaan nukkui yhä tyytyväisenä.

****

Heti aamiaisen jälkeen he ryhtyivät pakkaamaan tavaroitaan, jottei sitten lähdön hetkellä tulisi kiirettä. Seuraavana aamuna kun olisi aikainen ylösnousu. Heathrow kun oli suosittu paikka, niin siellä myös kesti selvittelyssä, ennen kuin koneeseen pääsi. Iltaan mennessä kaikki oli valmiina, jopa passit, liput ja muut tärkeät tavarat oli tarkastettu ja varmistettu, että ne olivat oikeassa paikassa ja tulisivat mukaan.
Nathan alkoi tuntea itsensä hivenen jännittyneeksi, kuten aina ennen matkalle lähtöä. Hän kävi mielessään asioita joita vielä piti ennen lähtöä tehdä ja mietti oliko varmasti muistanut kaiken. Vuoteeseen mennessä ei nukuttanut yhtään ja asiat pyörivät yhä mielessä.

”Nathan, rauhoitu. Kaikki menee varmasti hyvin”, Alice sanoi omaan rauhalliseen tapaansa ja katsoi lempein sinisin silmin miestään.
”Niin varmaan”, Nathan hymähti ja katsoi Alicea hymyillen. Hän valvoi vielä hetken, ennen kuin uni hiipi jäseniin.

Seuraava aamu olikin melko kiireinen, mutta he pääsivät silti hyvin liikkeelle ja kaikki tavarat olivat mukana. Matka Heathrowille meni nopeasti, mutta itse kentällä he saivat odotella senkin edestä ja olivat kiitollisia siitä, että olivat tulleet ajoissa. Eipähän pääsisi myöhästymään lentokoneesta. Joitain tunteja myöhemmin he viimein olivat koneessa ja matka saattoi alkaa. Itse matka lentäen Heathrowsta Helsinkiin ei kestänyt montaakaan tuntia. Mutta Helsinki-Vantaalla he joutuivat viettämään tovin jos toisenkin sillä siellä aikataulut olivat hieman sekaisin sään yllätettyä. Lunta tuprutti kunnolla ja oli kylmä. Onneksi Lentokentän kahviosta sai vähän lämmikettä.

Odoteltuaan aikansa he pääsivät viimein koneeseen, joka vei heidät pohjoisemmaksi. Kone oli pienempi, selkeästi sisämaanlentoja ajatellen. Moottorien ääni kuului hieman voimakkaammin, mutta ei häiritsevästi. Tämäkään matka ei tuntia pidempää kestänyt ja pian he huomasivat olevansa lentokentällä, joka oli selkeästi pienempi kuin Helsinki-Vantaa. Kesti vielä, ennen kuin he pääsivät läpi selvittelyjen ja kunnes tavarat oli saatu autoon, joka veisi heidät mökille.

****

Oli jo pimeää ja pyrytti, kun he pääsivät mökille, jonka ikkunasta kajasti lämmin valo. Joku oli siis vastaanottamassa ja oli myös laittanut valmiiksi kaiken, jotta he pääsisivät lepäämään matkan rasituksista. Pihatieltä aina rappusille saakka oli laitettu tasaisin välimatkoin jäälyhtyjä, jotka toivat valoa muuten niin pimeään pihaan. Piipusta tuprusi savua, joka kertoi takan olevan käytössä. Hetken seisottuaan pihassa, kylmä tuuli ja pakkanen alkoi tuntua, joten he päättivät siirtyä sisälle. Tavaratkin olisi purettava, ennen kuin nukkumaan pääsisi.

Kuski auttoi heitä kantamaan tavarat sisälle, jossa oli paikan omistaja paikalla. Hän kun halusi, että kaikki oli varmasti vieraiden mieleen. Nathan vaihtoi omistajan kanssa muutaman sanasen. Mies selitti, että talossa oli puulämmitys, sähkön lisäksi, sillä talviaikaan sähköt tuppasivat helposti katkeamaan. Hän neuvoi käyttämään kännyköitä mahdollisimman vähän ja pitämään ne ladattuina niin, että niistä hädän hetkellä olisi hyötyäkin. Mökissä oli kuitenkin hätätilanteita ajatellen ihan kunnollinen radiopuhelin, jolla saattoi ottaa yhteyttä joko häneen itseen tai paikalliseen poliisiin ja kutsua apua.

Hän kertoi myös tuoneensa liiterin täyteen halkoja, sillä niitä oli paha lähteä kovalla pakkasella hakkaamaan ulos. Sisällekin hän oli melkoisen kasan niitä tuonut. Lisäksi jääkaappiin oli tuotu kaikkea tarpeellista ja mökistä löytyi kylmäkellari minne kaikki jääkaappitavarat saattoi sähkökatkon ajaksi viedä säilöön. Lisäksi hänen vaimonsa oli katsonut yläkerran vuoteet valmiiksi, samoin kylpytiloihin pyyhkeet ja pesuaineet ja että sauna olisi lämpimänä, jos he sitä haluaisivat käyttää ja että he sitten käytön jälkeen muistaisivat sammuttaa tulen kiukaasta.
Nathan kiitti miestä, joka tuntui olevan tyytyväinen ja toivotettuaan hyvät yöt, tämä lähti omaan kotiinsa muutamien kilometrien päähän mökistä.

Miehen lähdettyä Nathan ja Alice istuutuivat pöydän ääreen, johon oli katettu maittava ateria. Syötyään ja siivottuaan, he kävivät pesulla ja vetäytyivät levolle sen jälkeen, sillä oli jo yö.


Toinen luku
Uusi tuttavuus hiihtoladulla

Jarkko ja Marjatta päättivät viettää kokonaista viisi päivää Jarkon vanhempien luona, kun lapsetkin tuntuivat viihtyvän. Nuo viisi päivää, tuntuivat kuluvan yhdessä hujauksessa ja viimein tuli päivä, jolloin he suuntasivat kulkunsa mökille. Tuo päivä oli vähän haikea, sillä itse kukin viihtyi Viljamin ja Vienon luona, eivätkä nämäkään panneet pahakseen saadessaan seuraa.

Pakkaus hulina ei ollut aivan yhtä suuri, kuin kaupungista lähtiessä ja matkaankin kului vain muutama tunti. He olivat lähteneet puolenpäivän maissa, mutta niin pohjoisessa pimeä laski aikaisin, joten oli jo pimeää, kun he viimein olivat mökillään. Tavarat kannettiin paikoilleen ja sen jälkeen Marjatta laittoi vähän ruokaa ja lapsetkin olivat niin väsähtäneitä, etteivät jaksaneet tapella keskenään.

Meni muutama päivä asettuessa ja kolmantena päivänä Marjatta päätti lähteä hiihtämään. Hän kulki samaa reittiä, jota hän oli joka vuosi mökillä käydessään käyttänyt. Hän oli tekemässä jo toista kierrosta, kun äkkiä kuusien lomasta hänen eteensä juoksi kauhistuneen näköinen mies, joka kompastui ja kaatui hankeen. Marjatta nakkasi sauvat sivulle ja irrotti sukset monoista ja juoksi miehen luo.

”Oletteko kunnossa?” Marjatta kysyi, mutta mies ei näyttänyt ymmärtävän.
Huolestuneena Marjatta tarkasteli jo keski-iän ylittänyttä miestä, joka nousi vaivalloisesti hangesta. Miehellä ei ollut takkia, ei hattua, eikä lapasia. Tämä seisoi melkein polviaan myöden lumessa, joten Marjatta ei nähnyt oliko tällä edes kenkiäkään.
”Voinko auttaa jotenkin?” Marjatta kysyi ja muisti, että lähellä oli laavu, jonne hän voisi miehen viedä, sillä tästä paikasta oli useita kilometrejä mökille ja mies oli selvästi saatava lämpimäksi ennen sitä.
Mies katsoi kysyvänä Marjattaa ja tärisi kylmästä.

”Please, help me”, mies sanoi viimein, jolloin Marjatta käsitti, miksi tämä ei ollut vastannut kysymyksiin.
Marjatta mietti kiivaasti mitä sanoisi. Hän tiesi, jo että mies piti saada lämpimään, sillä tämä näytti kylmettyneeltä, eikä hän tiennyt kuinka kauan tämä oli metsässä juoksennellut.

”Please, help me”, mies sanoi uudelleen.
“Calm down. I’ll help you, if I can”, Marjatta sanoi muistellen koulussa oppimaansa ja piti samalla äänensä rauhallisena, sairaanhoitaja kun oli ammatiltaan.

Hän kysyi mieheltä jaksoiko tämä kävellä vielä vähän matkaa ja selitti tälle sitten, miten parhaiten taisi, lähellä olevasta suojasta, jonne hän aikoi tämän viedä lämmittelemään. Marjatta päätti, että soittaisi tilaisuuden tullen Jarkolle ja pyytäisi tätä tulemaan moottorikelkalla heitä hakemaan laavulta. Hän nosti sauvat ja sukset erästä vanhaa mäntyä vasten nojaamaan ja päätti hakea ne sieltä myöhemmin.

”Thank you”, mies sanoi hiljaa.

Marjatta hymyili ja näytti elein, ettei tuo mitään. Ääneti he astelivat pitkin latua, jonka Marjatta oli aikaisemmin siihen avannut. Joitain minuutteja myöhemmin he olivat laavulla, jonka joku sinne oli joskus rakentanut. Marjatta auttoi jo pahoin palelevan miehen istumaan ja keräsi vanhalle nuotiopaikalle kasan puita, risuja ja tuohta, jonka sytytti palamaan. Tuli tarttui kuivaan tuoheen ahnaasti ja levisi siitä puihin. Pian tuli rätisi iloisesti, kohosi korkealle ja lämmitti.

Marjatta kaivoi vanhan puisen penkin alta sinne piilotetun huovan, jonka kietoi miehen ympärille. Mies katsoi naista kiitollisena ja veti huovan tiukemmin ympärilleen. Kun tämä asia oli hoidettu, Marjatta soitti Jarkolle ja selitti tälle, mitä oli tapahtunut. Puhelun jälkeen Marjatta kertoi miehelle, että hänen miehensä oli tulossa moottorikelkan kanssa ja että he veisivät miehen heidän mökilleen. Hän jatkoi jutteluaan miehen kanssa ja sai tietää, että hänen nimensä oli Nathan ja että hän oli tullut lomailemaan vaimonsa kanssa.

Tässä on vähän tällanen erilainen sepustus ja myönnän, että mun englantini taitaa tökkiä, joten pahoittelut kämmeistä. Jatkakoon ken tahtoopi tästä.

[Nefertiti]

Marjatta kaivoi vanhan puisen penkin alta sinne piilotetun huovan, jonka kietoi miehen ympärille. Mies katsoi naista kiitollisena ja veti huovan tiukemmin ympärilleen. Kun tämä asia oli hoidettu, Marjatta soitti Jarkolle ja selitti tälle, mitä oli tapahtunut. Puhelun jälkeen Marjatta kertoi miehelle, että hänen miehensä oli tulossa moottorikelkan kanssa ja että he veisivät miehen heidän mökilleen. Hän jatkoi jutteluaan miehen kanssa ja sai tietää, että hänen nimensä oli Nathan ja että hän oli tullut lomailemaan vaimonsa kanssa.

“Why you take me to your cottage? Why not to police first? Nathan kyseli hämmentyneenä.
“Because nearest town is miles away and it will be dark soon. Also big storm is coming, so it’s just not safe to drive at dark middle of nowhere in the snowstorm”, Marjatta yritti selittää ja toivoi, että mies oli ymmärtänyt.

Hän oli tosiaan katsonut säätiedotteita, joissa oli luvattu isoa lumimyrskyä yöksi ja siksi käynyt hiihtämässä, kun vielä ehti. Pimeässä hän ei halunnut olla ja vielä vähemmän pimeässä ja hyisessä lumimyrskyssä. Mieluummin lämpimässä mökissä.

”You said, your husband is coming to get us”, Nathan aloitti.
“Yes”, Marjatta myönsi.
“Then why won’t we go straight to the town and police?” Nathan kysyi.
“Because, I won’t leave my kids alone to the cottage, in the middle of the storm”, Marjatta vastasi, “I know, we could take kids with us, but somehow idea being in car, middle of nowhere, stuck in storm doesn’t sound good.”
“Ok, I understand. But I’m still worried about my wife. I don’t know where she is”, Nathan sanoi pitkän mietinnän jälkeen.
“Well, we’ll go to town tomorrow morning, if storm is gone by then”, Marjatta yritti lohduttaa.

Vähään aikaan kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Hiljalleen voimistunut tuuli vinkui nurkissa ja sai nuotion lepattamaan. ’Jos Jarkko ei pian tule, me jäämme myrskyn keskelle.’ Marjatta ajatteli huolissaan ja alkoi jo miettiä mitä tekisi, kun ei tällaisessa väliaikaissuojassa mitään syötävääkään ollut, eikä hänellä itsellään ollut mukana muuta kuin pieni termospullollinen kuumaa kaakaota ja vähän keksejä. Se ei pitäisi nälkää pitkääkään aikaa loitolla
Hämäräkin alkoi jo hiljalleen hiipiä lumisen maiseman ylle ja Marjatta alkoi olla jo huolissaan, mutta pian yltyneen tuulen keskeltä alkoi kuulua moottorikelkan hurinaa, joka lähestyi.

”I think he is coming now”, Marjatta sanoi ilahtuneena ja asteli ovelle katsomaan.
Kaukana näkyikin kirkas valopiste, joka lähestyi lähestymistään. Minuutteja myöhemmin Jarkko kaarsi aukealle ja pysäytti ajokin.

”Mitenkäs täällä pärjäillään?” Hän kysyi noustessaan ajokkinsa kyydistä ja kiskoi kypärän päästään.
”Hyvin ja nyt vielä paremmin, kun sinä tulit”, Marjatta sanoi hymyillen.
”Hyvä”, Jarkko sanoi tyytyväisenä, ”toin hänelle vähän vaatteita ja kengät, kun kerroit, että löysit hänet vähissä vaatteissa.”
”Hienoa”, Marjatta sanoi tyytyväisenä ja asteli laavun sisälle Jarkko perässään, ”this is my husband Jarkko”, hän esitteli miehensä Nathanille.
Miehet tervehtivät toisiaan kohteliaasti ja vaihtoivat muutaman sanan kätellessään.

”Here, I brought some clothes and boots for you, so you don’t freeze on the snowmobile”, Jarkko sanoi ja ojensi kassin Nathanille.
“Thank you”, Nathan sanoi häkeltyneenä ja otti pussukan vastaan. Hän tunsi syvää kiitollisuutta noita ihmisiä kohtaan, jotka olivat häntä auttaneet, ”I.. um… I don’t know how to thank you. You’ve been helping me so much”, hän jatkoi, samalla kun kiskoi talvisaappaita jalkaan.
”Nah… it’s nothing”, Jarkko sanoi huitaisten huolettomasti kädellään ilmaa ja hymyili, ”but we should be hurry up a little, because the weather is getting worse and because my mother is waiting for us”, Hän jatkoi.
“Äitisi?” Marjatta kysyi ja katsoi Jarkkoa hämmentyneenä. Vai siksi hänellä olikin kestänyt niin kauan tulla, Marjatta ajatteli hivenen huvittuneena ja sammutti huolellisesti nuotion.

”Joo, pyysin hänet katsomaan muksujen perään. Isä sanoi tuovansa ja jos oikein arvaan niin on varmaan jo ehtinyt tehdäkin sen”, Jarkko sanoi, ”tiedäthän sinä äitini, haluaa hössöttää ja huolehtia kaikesta”, hän naurahti.
”No hyvä on, mutta voitaisiin varmaan jo lähteä, mikäli sinä et halua että me jäämme myräkän keskelle”, Marjatta sanoi ja kiskoi pipon päähänsä ja paksut lapaset käteensä. Tämän jälkeen hän harppoi ulos moottorikelkalle.
Nathan oli seurannut hiljaa noiden kahden juttelua, muttei ollut ymmärtänyt sanaakaan, mitä he olivat sanoneet.

”Are you ready?” Jarkko kysyi ja vilkaisi nopeasti Nathania.
“Yes I am”, Nathan vastasi ja harppoi sitten ulos Jarkon perässä moottorikelkalle. Jarkko oli ottanut mukaan pari ylimääräistä kypärää, joista toinen oli Marjatalla ja toisen hän ojensi Nathanille.

Kun kaikki olivat valmiina ja istuivat moottorikelkan kyydissä, hän käynnisti sen ja suuntasi takaisin sinne, mistä oli saapunutkin. Tuuli vinkui heidän ympärillään ja pyöritti lunta, jota oli alkanut hiljalleen sataa. Marjatta toivoi, että he pääsisivät mökille pian, ennen kuin näkyvyys olisi niin huono, että he eksyisivät metsään. Mutta se huoli oli turha, sillä noin kymmenen tai viisitoista minuuttia myöhemmin mökin tuttu siluetti tuli näkyviin. Ikkunasta paistoi valo ja piipusta tuprusi savua, joka kieli, että Vieno oli laittanut saunan lämpiämään. Näky sai Marjatan hymyilemään.

Jarkko kurvasi aivan rakennuksen pääoven viereen ja hoputti sitten Marjatan ja Nathanin sisälle lämpimään. Hän itse kävi viemässä kelkan vajaan suojaan lumelta. Paluumatkalla hän kävi vielä tarkastamassa auton kunnon, vaikka epäilikin, että saisi kaivaa sen aamulla lumen ja jään alta. Hän asteli sisälle mökin pieneen porstuaan, johon jätti kenkänsä, sillä tiesi äitinsä motkottavan, jos hän astelisi kengät jalassa sisälle ja kastelisi paikat sulavalla lumella.

”Jarkko, istu pöytään”, kuului Vienon tomera kutsu, heti kun Jarkko astui porstuasta tuvan puolelle.
”Kyllä äitikulta”, Jarkko vitsaili, samalla kun kuoriutui ulkovaatteista, jotka nosti takan läheisyyteen kuivumaan.

Hän näki, että äiti oli jo istuttanut vieraan pöydän ääreen ja tarjoili tälle ruokaa ja juotavaa. Lapset olivat kerrankin hiljaa ja katselivat Nathania, eivätkä oikein tienneet miten olisi pitänyt olla, kun tämä selkeästi ei ollut sukulainen.
’Mitenkähän kauan hiljaisuutta mahtanee kestää.’ Jarkko mietti ja istuutui pöytään Marjatan ja Nathanin seuraksi. Hän näki, että mies oli vähän hämillään äidin hössötyksestä, eikä oikein tiennyt mitä tehdä, eikä oikein voinut kieltäytyäkään, kun ei ymmärtänyt kieltä.

”Äiti hidasta vähän. Vieraamme taitaa mennä vähän pyörälle päästään, kun sinä pyörit edestakaisin”, Jarkko sanoi ystävällisesti äidilleen.
”Höps, ei tämä mitään. Täytyyhän hänen saada syötyä ja sitten, kun olette syöneet, sinä menet hänen kanssaan saunaan”, Vieno sanoi äänensävyllä, joka ei vastaväitteitä sietänyt.
”Hyvä on, mutta anna hänen nyt vähän tyyntyä, hänellä on ollut pitkä päivä takanaan”, Jarkko yritti rauhoitella äitiään, ”I’m sorry. I hope you don’t mind my mother is fussing around”, hän kääntyi sitten sanomaan Nathanille.
“No, I don’t mind”, Nathan sanoi ja hymyili.

Tupaan laskeutui hetkeksi hiljaisuus, vain Vieno rupatteli niitä näitä. Nathan kuunteli tuota rupatusta, vaikkei ymmärtänytkään. Olokin alkoi tuntua vähän paremmalta, kun oli saanut ruokaa ja päässyt lämpöiseen tupaan. Silti hän oli huolissaan Alicesta, kun ei tiennyt missä tämä oli ja oliko kunnossa. Viimein Jarkko johdatteli Nathanin saunaan, Marjatan ja Vienon jäädessä siivoamaan tavaroita pöydältä. Kun kaikki oli siivottu, malttoi Vienokin istahtaa hetkeksi.

”Te kolme sitten, ei opeteta hävyttömyyksiä meidän vieraalle, vaikka kuinka tekisi mieli, tai olette kuukauden kotiarestissa, kun palaamme lomalta. Tuliko selväksi?” Marjatta sanoi ja katsoi lapsiaan tiukasti.
”Okei”, kuului hivenen pettynyt vastaus, sillä jotain sellaista lapset tosiaan olivat suunnitelleet.
”Vaikka oppii se ainakin kiroamaan, vaikkei me opetettaiskaan”, Kalle sanoi.
”No sitten oppii, mutta hänen ei ole tarvis kuulla niitä teiltä”, Marjatta muistutti.
”Kuka se muuten on?” Kaisa kysyi ja mietti, sillä oli mielestään nähnyt miehen jossakin, muttei saanut päähänsä, että missä.
”En oikein tiedä itsekään”, Marjatta sanoi, muttei viitsinyt vaivata päätään asialla, sillä hänelle riitti, että mies oli kunnossa ja pääsisi seuraavana päivänä selvittämään asiaa poliisin kanssa.
”Hei nyt mä tiedän”, Katri hihkaisi, ”se oli yhdessä leffassa. Se on näyttelijä!” Hän huusi ja selitti sitten.
”Joo niin muuten onkin”, Kaisa yhtyi siskonsa hihkaisuihin, ”muistatsä Katri, se romanttinen leffa, missä se näytteli sen yhden tytön isää. Vai miten se nyt oli.”
”Joo, muistan. Se oli iiiihana leffa”, Katri hehkutti ja hän alkoi muistuttaa väritykseltään tomaattia, ”mut se päätähti, se Gilbert oli kyllä niiiin ihku ja söde. Ne suklaa simmut”, hän jatkoi.
”Niin on. Tosi hot”, Katri myönsi ja jäi tuijottamaan hetkeksi tyhjyyteen, ”mut ei se kyllä Deppiä voita”, hän lisäsi ja hymyili leveästi.
”Siis ällöä. Miten te oikein jaksatte tota”, Kalle sanoi ja teki yökkääviä eleitä.
”No et sä vielä mitään tajuukkaan, ku oot niin pentu”, Kaisa tuhahti ja keskittyi juttelemaan Katrin kanssa siitä miten iiihana ja komea Johnny Depp oli.
Kalle teki uudelleen yökkäävään eleen ja jatkoi sitten keskeneräisen Aku Ankan taskukirjan lukemista.


****
 

Kolmas luku
Mitä tapahtui?

Muutama päivä aikaisemmin.

Nathan venytteli ja tunsi itsensä levänneeksi. Aikaerokaan ei enää pahemmin häirinnyt, vaikkei se nyt niin kovin suuri ollut muutenkaan. Hän vilkaisi vaimoaan, joka vielä nukkui ja päätti antaa tämän nukkua vielä vähän pidempään. Hän itse nousi vuoteestaan, pukeutui ja tassutteli tupakeittiön puolelle tekemään aamiaista.
Hän sai idean yllättää Alice ja päätti viedä tälle aamiaisen vuoteeseen. Hän tuskin ehti avata jääkaapin oven, kun ulko-ovi avautui ja sisälle rynnisti viisi tummaan asuun ja kommandopipoon pukeutunutta miestä.

”Mitä ihmettä”, hän ehti sanoa, kun yksi miehistä tarrasi häneen ja peitti suun kun hän aikoi huutaa varoittaakseen Alicea. Hetkeä myöhemmin pari miestä palasi takaisin Alice välissään.
Tämä oli peloissaan, eikä ymmärtänyt mistä oli kyse.

”Nathan, mitä tämä on?” Alice kysyi, mutta hänet vaiennettiin tylysti.
Yksi miehistä rullasi iloisenvärisen räsymaton sivuun ja nosti kellarinluukun ylös.
”Tuonne”, Joukon johtaja sanoi lyhyesti ja nyökäytti vahvistukseksi päätään pimeää luukkua kohti.
”Hyvä on”, Nathan sanoi ja nielaisi.

Hän laskeutui alas ja otti sitten vaimonsa vastaan, kun tämä tuli perässä. Pari miestä tuli tämän jälkeen ja sitoi heidän kätensä ja poistuivat. Nathan ja Alice jäivät yksin pimeyteen. He kuuntelivat miten nuo miehet liikkuivat jossain yläpuolella. Aika kului, yksi tai kaksi miestä kävi tuomassa heille ruokaa ja juotavaa tasaisin väliajoin. heille oli jo sitä aikaisemmin tuotu ämpäri tarpeita varten, joten heidän ei tarvinnut viedä heitä edestakaisin vessan ja kellarin väliä.

”Mitä ihmettä he aikovat?” Alice kysyi.
”En tiedä. Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, mutten keksi mitään syytä miksi he tekisivät tämän meille tai edes minulle”, Nathan vastasi ja vilkaisi huolestuneena vaimoaan, ”mutta minä koetan paeta ja hakea apua sinulle”, hän jatkoi päättäväisenä.

He eivät tienneet kuinka kauan olivat olleet kellarissa, kun luukku taas avattiin ja kaksi miestä tuli alas. He avasivat narut käsistä ja käskivät heidät ylös kellarista. Ensin Alice ja viimeisenä Nathan ja ne kaksi miestä.
Nathanilla kesti hetken ennen kuin hän tottui pitkän pimeässä olon jälkeen valoon. Kun hän viimein pystyi katsomaan ympärilleen, hän tönäisi edessään seisovan miehen nurin. Mies yllättyi niin, ettei osannut reagoida mitenkään, ennen kuin Nathan oli jo mennyt ulos hyiseen talviseen metsään.

Alice pysyi paikallaan, eikä uskaltanut liikahtaakaan, sillä arveli miesten olevan ärtyneitä Nathanin paon vuoksi. Hän kuunteli miten johtaja sätti kaatunutta miestä ja käski tämän lähteä etsimään vankia, jotta heidät saataisiin siirrettyä ennen myrskyä, joka peittäisi heidän jälkensä.

”Vie nainen takaisi alas ja varmista, ettei hän pääse pakoon”, Johtaja sanoi yllätetylle miehelle, ”yksikin virhe vielä ja nukut yösi ulkona”, Johtaja muistutti vielä.

Mies nyökkäsi ja palautti Alicen takaisin kellarin pimeyteen.
Alice istui lattialla ja hytisi kylmästä. Hän toivoi, että Nathan olisi ollut vielä ollut hänen kanssaan. Olisi ollut ainakin lämmintä. Hän tyytyi nyt vain odottamaan, että Nathan saisi apua jostakin, eikä jäisi kiinni.
Aika kului ja hän kuuli miten miehet liikuskelivat levottomasti edestakaisin yläpuolella. Välillä hän kuuli miesten kinaavan jostakin keskenään. Nathania ei siis ollut saatu kiinni, ei ainakaan vielä. Ehkä tämä tosiaan saisi apua jostain.
Äkkiä luukku avattiin ja valo tunkeutui kellarin synkkään koleaan pimeyteen. Alas laskeutui kaksi miestä, joista toinen avasi käsissä olevat köydet ja töykkäsi sitten Alicea portaita kohti.

”Ylös, eikä sitten temppuilla tai sinun käy huonosti”, mies murahti karkealla äänellä.
”Hyvä on”, Alice inahti ja vapisten kapusi jyrkät portaat ylös. Hän arveli, että miehet siirtäisivät hänet yksin. Nathania, he eivät olleet siis edelleenkään löytäneet.

Kädet sidottiin yhä ja nyt hänen silmilleen kiedottiin huivi, jottei hän näkisi mitään. Lisäksi hänen päälleen puettiin pitkä takki ja hänet kuljetettiin autoon, jonka takapenkille hänet työnnettiin istumaan.
Alice kuuli kun ovet vedettiin kiinni ja auto käynnistettiin. Hän istui hiljaa paikallaan tietämättä minne häntä oltiin viemässä. Pitkältä tuntuvan ajan kuluttua auto kaarsi johonkin ja pysähtyi. Ovet avattiin ja kylmää ilmaa työntyi autoon sisälle ja sai Alicen värisemään. Hänellä kun oli yllään vain yöpaita, villasukat ja pitkä takki.

”Viekää hänet sisälle, kellariin. Kukaan ei saa nähdä häntä”, kuului Johtajan ääni.

Tämän jälkeen Alice vedettiin ulos autosta ja talutettiin sisälle johonkin rakennukseen. Ovi avattiin ja hänet tyrkättiin sisälle, jossa häntä kuljetettiin jonkin matkaa eteenpäin, kunnes yksi miehistä käski hänen pysyä paikallaan. Alice totteli ja pysyi alallaan. Hän kuunteli kuitenkin. Jossain lähellä soi radio, jonka musiikki taukosi ja alkoi kuulua miehen puhetta, kuin tämä olisi selostanut jotain. Alice vain ei ymmärtänyt kieltä.
Hän kuuli myös kahvinkeittimen rupattavan ja siihen sekoittui jääkaapin hurina ja jostain kantautuva tasainen kolahtelu, kuin joku olisi hakannut puita.

Viimein joku avasi siteet hänen käsistään ja tyrkki eteenpäin. Tällä kertaa kukaan ei puhunut hänelle, mutta mies joka oli tyrkkinyt hänet liikkeelle, auttoi alas rappusia ja jätti sitten kellarin pimeyteen.
Alice istahti lattialle ja kuuli kuinka kellarin luukku kolahti kiinni. Vasta silloin hän uskalsi ottaa siteen pois silmiltään, kun eihän kellarissa valoa ollut, niin eipä se ja rätin takainen pimeys eronneet toisistaan juuri mitenkään.
Hän oli silti tuntenut, että miehet olivat olleet levottomia jostakin ja herkempiä ärähtämään toisilleen. Hän ei halunnut ärsyttää heitä enempää, kuin mitä Nathanin pako oli jo tehnyt.

 
Neljäs luku
Aamu

Ilta sujui rauhallisissa merkeissä mökillä ja Jarkko ja Marjatta saivat tietää, miksi Nathan oli toikkaroinut vähissä vaatteissa hiihtoladulla.
”I wonder what the heck they want from you”, Jarkko sanoi viimein.
“I would tell you, if I know”, Nathan vastasi, “I just want my wife back”, hän lisäsi synkistyen.
“We’ll help you”, Jarkko sanoi ja katsoi myötätuntoisena Nathania.
”Thank you, I appreciate that”, Nathan vastasi.

He jatkoivat vielä jonkin aikaa jutustelua, kunnes Vieno tuli ilmoittamaan, että vieraan nukkumapaikka oli valmis. Jarkko johdatti Nathanin vierashuoneeseen, jonne Vieno oli tälle pedannut pedin ja laittanut yöpuvunkin odottamaan vuoteen päälle. Vieno köpötteli toiseen vierashuoneeseen, jossa hänellä oli useimmiten tapana nukkua, jos oli tarvis. Jarkko ja Marjatta vetäytyivät omaan huoneeseensa, mutta sitä ennen Marjatta kävi katsomassa, että lapset olivat jo untenmailla. Hän ei halunnut näiden valvovan, vaikka olikin loma.
Viimein mökissä oli aivan hiljaista, vain takassa rätisi tuli iloisesti.

Yö sujui rauhallisesti, vaikka ulkona raivosikin lumimyrsky. Lunta satoi vielä aamun alkaessa hiljalleen vaaleta.
Vieno nousi ylös, kun oli tottunut ikänsä nousemaan ennen kukonlaulua. Hän puki päälleen ja köpötteli tupakeittiöön valmistamaan aamiaista. Voimakas kahvin tuoksu leijaili pian tuvassa ja herätteli Jarkon, Marjatan ja Nathanin, jotka tassuttelivat tupakeittiöön, jonka pirttipöydälle oli aamiainen katettu.

”Äiti, arvasin että se olit sinä. Ei sinun olisi tarvinnut”, Jarkko sanoi istuutuessaan pöydän ääreen.
”Mitä turhia, ei tästä ollut vaivaa”, Vieno sanoi heilauttaen kättään iloisesti ja kaatoi Jarkon kahvikuppiin kahvia.
”No thank you, Madam. I’d like to have tea please”, Nathan sanoi, kun Vieno aikoi kaataa kahvia hänenkin kuppiinsa.
”Mitä?” Vieno kysyi kulmiaan rypistäen.
”Äiti, hän ottaa teetä”, Jarkko sanoi.
”Ai, no onhan meillä sitäkin täällä. Hetkinen vain, laitan vesipannun tulelle ensin”, Vieno sanoi ja mennä touhotti hellan luo. Hän nosti ison vanhan ja kuhmuisen pannun, johon oli laittanut vettä, tulelle ja alkoi etsiä kaapista laatikollista teepusseja. Viimein hän löysi etsimänsä ja nosti paketin ruokapöydälle, ”toivottavasti nämä kelpaavat”, Vieno sanoi ja palasi vahtimaan vesipannua, ettei se kiehuisi yli.

Jarkko käänsi äitinsä sanomiset Nathanille, joka kiitti. Vähän myöhemmin Nathanilla oli edessä kupillinen höyryävää teetä.

”Äiti, minä lähden viemään Nathanin kaupungille ja kun tulen voin viedä sinut takaisin kotiin”, Jarkko sanoi lopetellessaan aamiaista.
Mutta hän ei ehtinyt ulos edes kaivaakseen auton esiin lumesta, kun ovi reväistiin auki ja kommandopipoisia miehiä rynni sisälle.

”Oh, No. Shit. This is my fault. I’m so sorry”, Nathan sanoi onnettomana.
”It’s not your fault”, Jarkko vastasi.
”Kukaan ei liiku tai pamahtaa”, Sanoi yksi miehistä, puhuen ihan selvää suomea.
”Äiti, miksi täällä melutaan?” Kysyi Kalle, joka asteli hiukset pörrössä ja silmiään hieroen tupakeittiön puolelle.


No niin sain tähänkin kirjoitettua jatkoa. Pahoittelut jos on jotain epäjohdonmukaisuuksia ja pahoittelut huonosta enkunkielen taidostani. Toivottavasti tuosta saa selvää.
Ja nyt joku muu saa jatkaa vuorostaan, tämä jäikin vähän jännään kohtaan.
E:// Se leffa ja pääosaesittäjä Gilbert oli sitten tuulesta temmattuja, että kunhan keksin jotain.

[Nefertiti]

Jarkko käänsi äitinsä sanomiset Nathanille, joka kiitti. Vähän myöhemmin Nathanilla oli edessä kupillinen höyryävää teetä.
”Äiti, minä lähden viemään Nathanin kaupungille ja kun tulen voin viedä sinut takaisin kotiin.” Jarkko sanoi lopetellessaan aamiaista.
Mutta hän ei ehtinyt ulos edes kaivaakseen auton esiin lumesta, kun ovi reväistiin auki ja kommandopipoisia miehiä rynni sisälle.

”Oh, No. Shit. This is my fault. I’m so sorry”, Nathan sanoi onnettomana.
”It’s not your fault”, Jarkko vastasi.
”Kukaan ei liiku tai pamahtaa”, Sanoi yksi miehistä, puhuen ihan selvää suomea.
”Äiti, miksi täällä melutaan?” Kysyi Kalle, joka asteli hiukset pörrössä ja silmiään hieroen tupakeittiön puolelle.

Marjatta ei vastannut, vaan veti pojan luokseen, ennen kuin yksikään miehistä ehti sanoa mitään.
”Äiti mitä on tekeillä? Miksi sinä et sano mitään?” Kalle kysyi ja alkoi hiljalleen tajuta, etteivät ovensuussa seisovat miehet olleet ainakaan hyvissä aikeissa liikkeellä.
”Ei mitään erityistä”, Marjatta sanoi sellaisella äänenpainolla, että Kalle älysi olla puhumatta enempää, ”tuota voisiko Kalle mennä takaisin huoneeseensa?” Hän kysyi sitten, sillä ei halunnut poikansa joutuvan todistamaan mitään ikävää, mikäli tilanne kääntyisi todella pahaksi.
”Ei, te pysytte kiltisti siinä rivissä”, Sanoi toinen ääni tylysti.
”Masa? Mitä hittoa tämä nyt on?” Jarkko kysyi hämmentyneenä ja kenties hieman pettyneenäkin, sillä oli tunnistanut nuoruusvuosiensa aikaisen ystävän äänen.
”No kun...” Masa aloitti.
”Turpa kiinni ääliö”, Ensimmäinen mies ärähti ja vilkaisi Masaa rumasti, jolloin tämä vaistomaisesti liikahti kauemmaksi miehestä, joka ilmeisesti oli myös johtaja.
”Sori”, Masa mutisi hiljaa ja painoi katseensa lattiaan.
”Haluaisin nyt tietää, että mikä on homman nimi”, Jarkko sanoi tiukasti, ”ja vähintä mitä voisitte tehdä, on päästä äitini, vaimoni ja lapseni menemään.”
”Ei onnistu”, Johtaja sanoi tiukasti.
”Hei löysää vähän Samu. Eihän nuo edes liity tähän mitenkään”, Masa uskaltautui pyytämään.
”Sanoin, että pidä se iso turpas kii”, Samuksi kutsuttu ärähti vihaisesti ja iski nyrkkinsä Masan kommandopipolla peitettyyn naamaan, ”tästä sä et enää helpolla pääse”, Samu jatkoi ja kirosi.
”Miten vaan, mut mie hyväksy, et sie otat vangiks miun kaverin ja sen perheen”, Masa vastasi naamaansa hieroen, ”ne ei oo tehny sulle mitään, eikä liity tähän mitenkään muutenkaan”, hän lisäsi.
”Sun kaveris ja sen perhe tietää nyt jo ihan liikaa, joten ne ei mee mihinkään”, Samu rähisi takaisin, ”me ei tarvita nyt kyttiä sotkemaan tätä asiaa."
”Ei käy. Sie päästät ne nyt menemään”, Masa ärjäisi takaisin. Vähintä mitä hän saattoi ystävälleen tehdä, oli auttaa tätä.
”Jos sä otat tuon linjan, niin oot ulkona tästä, senkin petturi”, Samu sähisi ja käänsi asettaan pitelevän kätensä kohti Masaa.
”Hei, ei nyt. Meillä on tää vielä kesken”, Kolmas mies muistutti, sillä tajusi, että jos he keskittyisivät liiaksi omien väliensä selvittelyyn, vangit voisivat tilaisuuden tullen karata.
”Odota vähän”, Samu ärähti kiukkuisesti ja kääntyi takaisin Masan puoleen, ”saat vielä yhden mahiksen, mut jos sä vielä jotenkin yrität ryssiä tän homman, niin sun käy kalpaten”, hän sähisi ja tehosti sanomisiaan iskemällä nyrkkinsä Masan palleaan. Kivusta voihkaisten Masa taittui kaksin kerroin ja haukkoi henkeään pitkän aikaa, kunnes sai hengityksensä jälleen tasaantumaan.

”No niin, lähdetäänpä sitten kaikki kiltisti”, Samu sanoi tyytyväisellä äänellä.

Marjatta meinasi huomauttaa tytöistä, mutta Jarkko varoitti päätään ravistamalla, sillä arveli, että jos tytöt olivat heränneet meluun, he olivat kuulleet kaiken ja osaisivat fiksuina tyttöinä pysyä pois näkyvistä. Ja jos tytöt pysyisivät piilossa, he voisivat  ehkä hälyttää apua heidän poistumisensa jälkeen. Jarkko tiesi, että tytöt osaisivat käyttää kyllä moottorikelkkaa, vaikkei ollutkaan aiemmin antanut heidän sillä ajella. Hän toivoi, että tytöt ymmärtäisivät, että nyt oli hätätila ja olisi pakko tehdä vastoin sääntöjä.

”Mitä ihmettä tet tiettä ja miks sie Peltosen Matiaskin tämmösessä porukassa juokset?” Vieno kysyi, sillä ei oikein ymmärtänyt, mitä oli tekeillä.
”Äiti, anna olla”, Jarkko sanoi painokkaasti, ”jutellaan sitte myöhemmin, jos voidaan”, hän lisäsi, sillä tiesi kyllä millainen äiti oli. Halusi selvittää asian juurta jaksain ja jaksaisi varmasti puhua papattaa vaikka maailman tappiin asti, mikä ei juuri nyt ollut hyvä.
”Ja hiljaa sitten, ei ylimääräisiä pulinoita”, Samu ärähti ja iski aseen perällä Jarkkoa ohimoon ja tuuppi muita liikkumaan nopeammin ovesta ulos kylmään pakkasilmaan.
”Miksi sinä noin teit?” Jarkko kysyi hieman ärtyneenä ja asteli eteenpäin pitkin lumista pihaa.

Pakkaslumi narskui jokaisen jalkojen alla ja vankeja palelsi, koska heillä ei ollut yllään kunnollista vaatetusta, eivätkä he kaikessa kiireessä olleet saaneet pukea edes ulkovaatteita saati edes talvikenkiä jalkaansa. Ainoat jotka olivat saaneet laittaa kengät jalkaansa, olivat Vieno ja Kalle, koska Jarkko oli sitä vaatimalla vaatinut ja saanut siitä hyvästä mustan silmän.
Varovaisesti hän vilkaisi mökkinsä ikkunaa ja näki kaksi hahmoa ikkunassa. Hahmot katosivat juuri sopivasti, kun Samu katsahti sinne ja vilkaisi sitten epäilevästi Jarkkoa.

”Jäikö sinne vielä joku?” Samu kysyi ja mulkoili Jarkkoa hyisesti.
”Ei”, Jarkko töksäytti ja katsoi raivoissaan Samua. Hänen teki mieli pyörittää mies kunnollisesti lumihangessa, mutta tajusi silti olla tekemättä sitä, sillä pelissä oli paljon enemmän, kuin hänen oma henkensä.
”I'm so sorry”, Nathan sanoi ja katsoi Jarkkoa surkean näköisenä.
”Don't be. It's not your fault”, Jarkko vastasi ystävällisesti, sillä niinhän asia todellakin oli.
”But...” Nathan aloitti, mutta vaikeni nähdessään Jarkon ilmeen.
”Hiljaa”, Samu ärähti ja tuuppasi kumpaakin eteenpäin.
Heidät lastattiin miesten mukanaan tuomiin moottorikelkkoihin ja matka saattoi alkaa.

****

Katri ja Kaisa katselivat ikkunasta, kuinka moottorikelkat katosivat pihalta heidän vanhempansa, veli, mummi ja tuo vieras mukanaan. Miksi nuo miehet tekivät niin ja miksi heidät oli jätetty tänne.
”Mitä me nyt tehdään?” Kaisa kysyi ja katsoi sisartaan huolestuneena.
”Autetaan”, Katri vastasi päättäväisenä, ”isä selvästi halusi, että me tehdään jotain, koska ei sanonu noille roistoille, että me ollaan täällä.”
”No ei noi nyt miltään järjenjättiläisiltä vaikuttaneet, kun eivät edes silmiään käyttäneet”, Kaisa naurahti, vaikkei oikeastaan edes naurattanut.
”No ei”, Katri myönsi ja alkoi miettiä, miten heidän kannattaisi menetellä.

Poliisille pitäisi kertoa, mitä oli tapahtunut, mutta uskoisivatkohan ne kahta tyttöä. Ja vaikka he saisivatkin poliisin liikkeelle, olisi vielä roistot pulmana. Ne saattaisivat satuttaa vankejaan, jos jäisivät liian ahtaalle. Katri tiesi sen, sillä oli lukenut semmoisista netistä ja nähnyt uutisiakin. Ei, heidän oli tehtävä jotain, jonka avulla saada roistot toisaalle ja sitten saada poliisi paikalle, mutta miten.

”Me päästään liikkeelle isän moottorikelkalla”, Kaisa huomautti.
”Niin päästään, mut mä en tiedä miten sitten. Ne kuulevat kun tullaan, se moottori nimittäin pitää ihan kamalaa mekkalaa”, Katri sanoi miettiväisenä.
”No sitten kävellään loppumatka. Ne on jättäneet jäljet, koska lumi on vielä suht koskematonta yön jäljiltä”, Kaisa vastasi.
”Niin on kai pakko tehdä”, Katri tuumi, ”mutta entäs poliisi? Me ei vielä tiedetä missä ne on tai minne ne viedään.”
”Niin”, Kaisa sanoi ja mietti. Heillä olisi käytettävissä kyllä isän radiopuhelin, joka oli hankittu sähkökatkoja silmälläpitäen, mutta ei siitä olisi apua, jos he eivät tietäisi minne sitä apua pitäisi lähettää, eivätkä poliisitkaan välttämättä tulisi, jos epäilisivät heitä pilapuhelusta tai vastaavasta, hän mietti.
”No täytyy vaan soveltaa”, Katri sanoi sitten, ”ehkä me sitten keksitään, et mitä tehdään”, hän lisäsi.
”No sen tiedän, ettei Kalle ainakaan tee niiden konnien elämästä helppoa. Tiedäthän millainen kiusankappale se osaa olla”, Kaisa muistutti ja virnisti.

Jatkoinpa joutessani tätäkin.
Mitenkähän mahtanee jatkua tästä eteenpäin, kertokaapas te se.

[Nefertiti]

”Niin”, Kaisa sanoi ja mietti. Heillä olisi käytettävissä kyllä isän radiopuhelin, joka oli hankittu sähkökatkoja silmällä pitäen, mutta ei siitä olisi apua, jos he eivät tietäisi minne sitä apua pitäisi lähettää, eivätkä poliisitkaan välttämättä tulisi, jos epäilisivät heitä pilapuhelusta tai vastaavasta, hän mietti.

”No täytyy vaan soveltaa”, Katri sanoi sitten, ”ehkä me sitten keksitään, et mitä tehdään”, hän lisäsi.
”No sen tiedän, ettei Kalle ainakaan tee niiden konnien elämästä helppoa. Tiedäthän millainen kiusankappale se osaa olla”, Kaisa muistutti ja virnisti.

Tytöt alkoivat nopeasti pukea päälleen ja suuntasivat alas tuvan puolelle, jossa aamiaistarvikkeet olivat vielä levällään pöydällä.

”Ei me voida jättää noita tuohon”, Kaisa sanoi ja katseli pöydällä yhä olevia mukeja ja muuta, joka kaikessa kiireessä olivat jääneet niille sijoilleen. Miehet eivät olleet antaneet Vienolle lupaa laittaa tavaroita paikoilleen.
”Joo, ei voida, mutta tehdään meille ensin eväät, kun ei voi tietää milloin saadaan ruokaa seuraavan kerran”, Katri huomautti.
”Niin joo”, Kaisa sanoi, ”mut syödään vähän itsekin, että jaksetaan”, hän lisäsi sitten.

Niin tytöt istuutuivat pöydän ääreen ja söivät hieman. Tämän jälkeen he tekivät eväät ja siivosivat tavarat pois pöydiltä omille paikoilleen. Katri tunki pakatut eväät ja termospullollisen juotavaa reppuun, jonka oli hakenut heidän huoneestaan.

”No niin, nyt aletaan olla valmiita”, Kaisa sanoi laittaen kätensä puuskaan. Melkein samalla hetkellä ulkoa alkoi kuulua tutunoloista moottorin murinaa.
”Tuliko ne takaisin?” Katri kysyi hiljaa.
”Katsotaan ikkunasta kuka sieltä tulee”, Kaisa sanoi ja hiippaili ikkunalle, Katrin seuratessa.

Kumpikin seisoi niin, ettei heitä voinut ulkoapäin nähdä, mutta he näkivät kuitenkin ulos.
Moottorin ääni voimistui ja pian näkyviin ilmestyi moottorikelkka, jonka kyydissä oli vain yksi henkilö.
Tytöt seurasivat, miten tuo joku pysäytti kelkan, sammutti moottorin ja hyppäsi pois kyydistä, kiskoen samalla kypärän päästään.

”Ukki!” Kaisa ja Katri kiljaisivat yhteen ääneen ja juoksivat tätä vastaan.

Viljami roikotti kypärää kädessään ja katsoi kulmat rypistyen taloa. Vaisto sanoi vanhalle kokeneelle erämiehelle, että joku ei nyt ollut kohdallaan. Hän ei ehtinyt ovelle asti, kun se aukesi ja pojantyttäret juoksivat ulos.
Tytöt yrittivät selittää kumpikin yhtä aikaa siitä, mitä oli tapahtunut, jolloin Viljamin oli pakko pyytää tyttöjä rauhoittumaan ja aloittamaan alusta.

”Vai on se Peltosen Matias menny sellasseen joukkhoon mukhaan”, Viljami tuumasi ja istuutui pirttipöydän ääreen.
”Joo”, Katri sanoi. Hän ei tuntenut Matiasta kunnolla, mutta tiesi, että tämä oli isän lapsuudenystävä.
”Luulen, että meidän on käytävä kaupungilla, vaikka mie kyllä aattelin välttää sitä. Radiossa varotelthiin uuesta isommasta myrskystä”, Viljami sanoi, puhuen enemmän itselleen kuin tytöille.
”Mutta entäs isä ja äiti?” Kaisa kysyi hämmentyneenä, mutta vaikeni nähtyään ukkinsa tuikean katseen, jonka niin hyvin tunsi.
”Met saamma heijät kyllä takas, elkää tet siitä huolehtiko”, Viljami rauhoitteli tyttöjä.
”Me kyllä ajateltiin seurata niitä, nyt se olisi helppoa, kun ovat jättäneet jäljet tuoreeseen hankeen”, Katri sanoi.
”En mie silti lähtisi perhään. Se Samu vaikuttaa melko arvaamattomalta, enkä mie halua saattaa teitä vaarhaan”, Viljami vastasi, pysyen tiukkana tässä asiassa.
”Mutta ukki”, Kaisa sanoi ja katsoi miestä niin kauniisti kuin osasi.
”Ei käy. Met menemä kaupunkhiin ja jätämmä asian polliisin hoijettavaksi”, Viljami sanoi, pysyen tiukkana.
”Hyvä on”, Tytöt sanoivat yhteen ääneen ja painuivat pukemaan ulkovaatteita päälleen, Viljamin tarkastaessa sillä välin, että kaikki olisi kunnossa ja ettei takassa palaisi tuli. Tämän jälkeen hän harppoi tyttöjen perässä, kiskoen ylleen paksun takkinsa, jonka oli sisään tullessa nostanut naulakkoon.

Talvinen ilma tuntui hyiseltä kasvoja vasten, mökin lämmön jälkeen. Tytöt laittoivat isältään lainaamansa kypärät päähänsä ja istuutuivat Viljamin taakse, tämän moottorikelkkaan.

”Tytöt, tet että sitten pelleille, ettettä putoa kyyjistä”, Viljami muistutti, sillä ei tietenkään halunnut, että tytöt putoaisivat kyydistä kesken matkan.
”Joo joo, ukki”, Tytöt sanoivat yhtä aikaa ja tiukensivat vielä otteitaan varmuuden vuoksi.

Viljami käynnisti moottorin, joka piti sellaista ääntä, ettei tytöt viitsineet jutella matkan aikana yhtään mitään, koska ei siitä mitään olisi tullutkaan. Tuuli vinkui heidän ympärillään ja pöllytti lunta, jota moottorikelkka kynti tieltään.
Maisemat tuntuivat pysyvän muuttumattomina, oli vain metsää ja tuntureita silmän kantamattomiin. Autotie oli paksulti lumen peitossa ja vasta toista tuntia ajettuaan ja tultuaan lähemmäksi kaupunkia, he näkivät suuren keltaisen tiekarhun työssään. Se puski tieltään lunta, avaten tukkeutuneen tien edessään.
Tiekarhun ajaja keskeytti työnsä heti, kun näki moottorikelkan. Viljami pysähtyi tiekarhun vierelle ja nosti kypärän visiirin ylös ja katsoi ajajaan.

”Ookko sie Tuomo nähny kethään täälläpäin?” Viljami kysyi.
”En, tet ootta ainoat, jokka oon tänää nähny, jos muoria ei lasketa”, Tuomoksi kutsuttu mies vastasi, laskeuduttuaan alas ajopelinsä hytistä hyiseen ilmaan, ”miksi sie Vilikko sellasia kyselet?” Hän kysyi sitten.
”Kuhan kyselen”, Viljami vastasi äänensävyllä, josta Tuomo ymmärsi olla kyselemättä enempiä.
”Vai niin”, Tuomo sanoi olkiaan kohautellen, ”ai kuule, justiinsa kuuntelin uutisia. Siun on paras suoria kottiis nyt heti, sanoivat et se uus myräkkä alkaisi ootettua aikasemmi”, hän lisäsi sitten muistaessaan vielä asian.
”Kiitti, mut met menemmä ensteks kaupunkhiin. Jäämmä sinne sitte yöks, jos on pakko”, Viljami totesi rauhallisesti.
”Mitä vasten sie kaupunkhiin meet?” Tuomo kysyi ja katsoi hämmentyneenä vanhaa tuttuaan, josta tiesi ettei tämä koskaan ennen ollut jättänyt huomioimatta myrskyvaroituksia.

”Ois asioita nimismiehen kansa”, Viljami tyytyi toteamaan, ”ai kuule, tiesikkö sie, että se Peltosen Matias on ruvennu hämärähommiin”, hän sitten sanoi, sillä halusi saada vähän tietoja.
”Joo se on jo pidemmän aikaa pyöriny sen yhden jolpin kansa”, Tuomo sanoi.
”Kenen?” Viljami kysyi.
”No Rantalan Samulin, tai no Samuks kaikki sitä kuttuu. Se o kuulema jo pikku sällistä asti teheny kaikki pahat. Kyllikki jo on antanu periks, ku ei oo saanu poikaansa järkiintymään ja lopettamaan niitä hommia”, Tuomo vastasi päätään pyöritellen.
”Samuli, no olishan mun pitäny jo arvata. Se sälli hankkiutu jo pikkunappulana pulhaan ja jos en väärin muista, ni sehän lähti opiskelemaankin sinne Helsinkiin ja kuulema joutu sielä vielä pahemille teille”, Viljami muisteli ja pyöritti päätään hänkin, ”no tiedän ainakin kenestä puhua nimismiehelle. Tosin Samuli ja Matias eivät kuulema oo yksin, niillä on joku kolomaski mukana. Vissiin on ihan Samulin vietävissä sekkii juippi”, hän jatkoi.
”Joo se o joku toisen kylän tyyppi, johon Samuli o siellä Helsingissä ollessaa tutustunnu”, Tuomo sanoi, ”mutta hei, ajelehan varovasti, ku siul on kallis lasti mukanas”, hän lisäsi, kun näki, että Viljami valmistui lähtöön.
”Kiitos tiedoista Tuomo, tulehan joku päivä kahville”, Viljami huikkasi, ennen kuin laski visiirin alas ja käynnisti moottorikelkkansa uudelleen. Lähtiessään hän vielä huiskautti kättään. Tämän jälkeen matka jatkui, Tuomon jäädessä jatkamaan omia töitään.

Puut alkoivat harventua ja enemmän taloja tulla näkyviin. Myös isoja lumihiutaleita oli alkanut leijua alas, mikä hieman huoletti Viljamia. Mitä lähemmäksi kaupunkia he pääsivät, sitä enemmän lunta alkoi sataa, kunnes se alkoi olla niin sakeaa, että oli vaikea nähdä eteensä. Kaupunki oli kuitenkin Viljamille tuttu, joten hän tiesi minne mennä. Viimein hän saapui tutun rakennuksen luokse ja ajoi aivan lähelle ovea. Tämän jälkeen hän sammutti moottorin ja nousi kyydistä, tyttöjen seuratessa ja ottaessa kypärät pois päästä.
Viljami kolkutti ovea ja hetken perästä se avattiin.

”Viljami, mitä sie tiet täällä?” Mies kysyi ja katsoi kulmat kurtussa Viljamia.
”No en mie huvikseni tänne tullu”, Viljami töksäytti.
”En mie sitä epäillykkään”, Mies naurahti ja laski Viljamin ja tytöt sisälle tupaan, ”menkää tuonne pöyvän ääreen, ni Mirjami laittaa teille kahavia ja jottain pientä purtavvaa”, hän jatkoi, kun Viljami ja tytöt olivat kuoriutuneet ulkovaatteistaan.
”Kiitos Sauli”, Viljami sanoi ja istuutui pöydän ääreen.
”No mikäs siut tänne ajoi?” Sauliksi kutsuttu kysyi, istuutuessaan vieraansa seuraan.
”Rantalan Samuli ja Peltosen Matias”, Viljami sanoi viimein ja huokaisi.
”Mitä ne ny taas on tehneet?” Sauli kysyi ja hänen kulmansa kurtistuivat.
”Jotain sellasta, josta net ei kyllä pelekillä sakoilla seleviä”, Viljami sanoi ja kääntyi katsomaan Katria ja Kaisaa.
Tytöt alkoivat kertoa, mitä oli tapahtunut ja mitä pidemmälle he pääsivät, sitä synkemmäksi Saulin ilme muuttui.

”Olishan mun pitäny arvata, mut pitikö sen ny muitakin vettää mukhaan”, Sauli murahti ja hörppäsi kahvia, jota Mirjami oli kaatanut hänen kuppiinsa.
”Miten sie meinaat tän ny hoitaa?” Viljami kysyi huolissaan.
”Lähtisin kyllä perrhään, mutta ku ovat sitä uutta myräkkää luvanneet, ni ei oikein uskaltas”, Sauli huomautti.
”Jotain sellasta arvelinki”, Viljami murahti ja vilkaisi ulos ikkunasta ja näki, että lumisade oli yltynyt kunnon tuiskuksi, ettei enää ollut kovin turvallista lähteä ulos ajelemaan. Eksyisi vielä.
Sauli seurasi Viljamin katsetta ja näki saman kuin tämäkin ja arvasi mitä mies ajatteli.

”Tet saatta jäähä tänne yön yli. Ei oo nyt hyvä ilima lähtee jahtaamhaan rosvoja”, Sauli sanoi ja pyysi vaimoaan laittamaan vierashuoneen valmiiksi.
”Mutta entäs isä ja äiti?” Katri kysyi huolissaan.
”Olokaa huoleti, kyllä met saamma heijät takas. En oikei usko, että Samulikhaan niin tyhymä on, että lähtee tällä säällä huitelemhaan pitki maita ja mantuja”, Sauli rauhoitteli tyttöjä, jotka ihan syystäkin olivat huolissaan.

****

Toisaalla matka taittui syvän hiljaisuuden vallassa. Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään, eikä kyllä olisi pystynytkään tekemään sitä huutamatta, sillä moottorin melu oli aivan liian kova. Pitkän ajan kuluttua moottorikelkat pysähtyivät ikivanhan hirsistä rakennetun rakennuksen eteen. Lumi oli kasaantunut isoiksi kinoksiksi sen seinustoille ja katolle. Hyvä kun rakennusta edes erotti kaiken sen lumen alta.

Joka puolella rakennuksen ympärillä oli metsää silmänkantamattomiin, josta Jarkko päätteli ettei karkaaminen tullut kyseeseen, jos ei välttämättä halunnut palelluttaa itseään hengiltä. Oli alkanut sataa lunta ja tuulla, mikä sekin kertoi, ettei tosiaankaan ollut hyvä lähteä jalkapatikassa metsään hortoilemaan.

”Sisälle siitä joka sorkka!” Samu ärähti kiukkuisesti ja tuuppasi Jarkon liikkeelle.
”Joo, joo. Ei tarvitse töniä”, Jarkko murahti ja joutui hivenen kumartumaan, työntyessään sisälle pienestä ovesta, jonka ympärille pakkaantunut lumi oli tehnyt entistäkin ahtaammaksi.

Muut seurasivat Jarkkoa, joka johdateltiin lopulta kylmään kellariin. Jarkko totesi, että kellarissa oli jo joku, muttei vielä sanonut sanaakaan, ennen kuin heidän vartijansa oli hävinnyt ja jättänyt heidät yksin.
”Alice!” Nathan huudahti ja syöksähti halaamaan vaimoaan, heti kun miehet olivat menneet.
”Nathan. I was so worried about you”, Alice henkäisi ja vastasi halaukseen.


Jatkakaatten tätä tarinaista.

[Nefertiti]

”Sisälle siitä joka sorkka!” Samu ärähti kiukkuisesti ja tuuppasi Jarkon liikkeelle.

”Joo, joo. Ei tarvitse töniä”, Jarkko murahti ja joutui hivenen kumartumaan, työntyessään sisälle pienestä ovesta, jonka ympärille pakkaantunut lumi oli tehnyt entistäkin ahtaammaksi.

Muut seurasivat Jarkkoa, joka johdateltiin lopulta kylmään kellariin. Jarkko totesi, että kellarissa oli jo joku, muttei vielä sanonut sanaakaan, ennen kuin heidän vartijansa oli hävinnyt ja jättänyt heidät yksin.

”Alice!” Nathan huudahti ja syöksähti halaamaan vaimoaan, heti kun miehet olivat menneet.

”Nathan. I was so worried about you”, Alice henkäisi ja vastasi halaukseen.

“Ainakin löysivät toisensa”, Marjatta sanoi tyytyväisenä ja katsahti Jarkkoa ja mietti mitähän vielä tapahtuisi.

Oli melkoisen hiljaista, vain yläkerrasta kuului vaimeana vihaista keskustelua ja ulkopuolelta kantautui hyinen vinkuna, joka kieli lumipyryn yltyneen ihan kunnolliseksi myrskyksi.

Kuinkahan kauan sitä kestäisi ja mitenkähän kauan he olisivat jumissa tässä mökissä, joka oli keskellä erämaata, joka nyt oli joutunut hyisen myrskyn kouriin. Tuo myräkkä peittäisi tehokkaasti kaikki jäljet, joten kukaan ei pystyisi heitä löytämään, ellei sitten Jarkon isä, joka tunsi nämä alueet kuin omat taskunsa, sillä oli niitä samonnut jo nuoresta pitäen.

“Kyllä tästä selvitään”, Jarkko yritti kömpelösti lohduttaa ja veti Marjatan lähelleen, kuin antaakseen pontta sanoilleen.

“Toivottavasti”, Marjatta huoahti ja katsahti miestään huolestuneena. Ainakaan saadut mustelmat, sekä musta silmä, eivät ennustaneet mitään kovin hyvää, hän mietti ja toivoi, ettei tuo Samuli enempää kävisi heihin käsiksi.

Kellariin laskeutui syvä hiljaisuus, sillä kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Jopa yleensä puhelias Vienokin oli hiljaa. Hän ei oikein ymmärtänyt vieläkään, mitä oli tekeillä, eikä sitä miksi ne nuoret miehet olivat tällaisen tempun tehneet.

Häntä hieman huoletti tilanne, mutta hän tiesi, että asiat tapasivat järjestyä jollain tavoilla ja ehkä tästäkin vielä selvittäisiin.

“Äiti oletko kunnossa?” Jarkko kysyi ja katseli tätä mietteliäänä. Häntä huoletti äitinsä hyvin vointi, sillä tämä ei ollut enää mikään nuori neitonen, vaan ikä ja menneet vuodet olivat tehneet tehtävänsä, eikä tämä enää jaksanut samalla tavoin, kuin joskus ennen.

“Olen”, Vieno vastasi, sillä hän ei aikonut mokoman lannistaa itseään.


No niin, tuli tähänkin jatkoa. Pahoittelut siitä, että tämä on nyt näin kauhean lyhyt jatkopätkä.