Ulkona kukkulalla, Vladimir alaisineen katselivat rakennusta, jonka tuli hiljalleen valtasi. Lopulta rakennus jäi kokonaan liekkien alle, mustan savun tuprutessa kohti korkeuksia ja peitti tähtitaivaan näkyvistä.
Vladimir korviin kantautui noiden onnettomien ihmisten huudot, jotka hän oli tuominnut tuskalliseen kuolemaansa. Lopulta nuo huudot vaimenivat ja peittyivät ryminään, rakenteiden pettäessä ja romahtaessa.
Vladimirin kasvoilla ei näkynyt minkäänlaisia tunteita, mikä pelotti jopa hänen omia alaisiaan.
”No niin, käydään viemässä tämä lahja arvoisalle kuninkaallemme”, Vladimir sanoi naurahtaen häijysti ja nousi ratsunsa selkään. Hänen vieressään oli toinen hevonen, jonka selässä roikkui riekaleinen, verinen kangasmytty.
Yksikään miehistä ei uskaltanut vastustaa, vaan he suuntasivat kulkunsa kohti kuninkaanlinnaa.****
Synkät pilvet peittivät öisen tähtitaivaan näkyvistä ja maisema peittyi syvään pimeyteen, vain muutama lyhty ja soihtu valaisivat linnan kylmiä muureja, joiden yllä lepäsi rauhallinen hiljaisuus.
Mikään ei kielinyt siitä, että jotain pahuutta voisi tapahtua. Se vaikutti vain yhdeltä yöltä muiden joukossa, kunnes äkkiä tuon unettavan hiljaisuuden rikkoi kavioiden kumu, joka lähestyi. Vartiosotilaiden huomio oli nyt herätetty ja he tarkkailivat sysimustaa maisemaa, aistit valppaina.
Jotain oli tekeillä, se oli varmaa, sillä harvoinpa vieraita oli yöaikaan tulossa. Jokaisen sormet puristivat miekankahvaa tai keihään karkeaa puista vartta ja yksi oli painunut hakemaan kapteenin paikalle. Oli tärkeää olla valmiina ja suojella linnaa, sillä monen sotilaan perhe asui noiden muurien sisäpuolella.
Kavioiden kumu lähestyi lähestymistään. Pian he saattoivat jo kuulla korskuntaa ja miesten ääniä. Lopulta he näkivät pimeydestä muutamien soihtujen valon, joita nuo ratsastajat kantoivat mukanaan. He eivät siis yrittäneetkään peitellä tuloaan, päätteli Marcus, joka oli vastikään saapunut muurille, katsomaan, mitä oli tekeillä.
Pian tuo joukkio saapui porteille ja pysähtyi siihen.
”Seis!” Marcus karjaisi terävästi ja katseli epäluuloisena ratsujensa selässä istuvia miehiä, ”mitä tekemistä teillä on täällä?” Hän kysyi, sormien puristuessa yhä tiukemmin miekankahvalle.
”Minulla olisi viesti kuninkaallesi”, Vladimir sanoi ja katseli muuria, jolla Marcus seisoi.
”Vladimir”, Marcus sylkäisi nimen suustaan ja mulkoili miestä rumasti, ”mitä sinä täällä teet?” Hän kysyi ja ohjeisti hiljaa ja nopeasti alaisiaan, sillä tiesi kuinka arvaamaton Vladimir oli.
”Minähän kerroin jo. Minulla olisi viesti kuninkaallesi”, Vladimir sanoi, suupielin kaartuessa kylmään hymyyn ja ennen kuin Marcus ehti sanoa mitään, hän pudotti jotakin maahan ja käänsi ratsunsa, ”sano hänen kuninkaalliselle korkeudelleen minun terveiseni. Tämä on vasta alkua. Toivottavasti Kuningas pitää lahjastaan”, hän huusi vielä ja katosi pimeyteen, alaistensa seuratessa perässä.
Marcus kuuli kavioiden kumun, joka etääntyi ja lopulta lakkasi kuulumasta, mutta päätti silti hetken vielä odottaa, sillä ei luottanut ollenkaan Vladimiriin. Hän tiesi miten kiero tuo mies oli ja mihin pystyvä, eikä hän halunnut antaa yhdenkään sotilaansa joutuvan tuon miehen uhriksi.
Kun aikaa oli kulunut tovin verran, hän päätti itse mennä katsomaan, millaisen ”lahjan” Vladimir olikaan tuonut.
Askeleiden kopina kaikui linnan käytävillä, hänen edetessä puolijuoksua kohti porttia. Hän käski sotilaiden avata portin ja astui ulos. Maassa aivan lähellä portteja makasi epämääräinen riekaleinen mytty. Marcus asteli lähemmäksi, sydämen hakatessa kiivaasti.
”Haluaisin hieman valoa tännepäin”, Marcus pyysi mukanaan olevalta sotilaalta, joka piteli soihtua kädessään.
Sotilas totteli, astahti hieman edemmäksi ja ojensi lyhtyä lähemmäksi myttyä. Se mitä lepattava valo paljasti sai hänet, sekä Marcuksen hätkähtämään ja hengähtämään kauhusta.
”Hyvä jumala”, Marcus henkäisi ja nosti käden kasvoilleen. Hän oli järkyttynyt näkemästään, mutta tiesi ettei voisi vain jäädä seisomaan paikalleen ja kauhistelemaan.
”Tim, olisitko ystävällinen ja kävisit herättämässä Edmundin, hänen on parasta saada tietää heti”, Marcus sanoi, kääntyen hänet hakeneen vartiosotilaan puoleen.
”Kyllä herra”, Tim vastasi ja painui juoksujalkaa toimittamaan annettua käskyä.
Ei mennytkään kovin montaa minuuttia, kun hän palasi Edmund mukanaan.
Edmundin kasvot olivat ensin kysyvät, mutta kun hän näki mytyn, hänen kasvonsa vääristyivät järkytyksestä.
Edmund pysähtyi hetkeksi, kunnes asteli mytyn luo ja lysähti polvilleen sen viereen. Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, sillä kaiken tämän näkeminen oli vaikea sulattaa.
”Eeeeeei!” Kuului lopulta tuskaisa huuto, joka pomppi kaikuna hiljaisen linnan muureista, kerraten tuon tuskan ja surun, ”Elisabeth”, Edmund sopersi ja piteli sisarensa runnottua ruumista sylissään, kyyneleiden valuessa vuolaina hänen poskilleen. Tuska oli liian suuri kestää, eikä hän nähnyt muuta, kuin Elisabethin, joka lepäsi hänen sylissään liikkumattomana.
”Herrani”, Marcus aloitti, muttei tiennyt kuinka jatkaa.
Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt tähän kammottavaan hetkeen. Painajaiseen, josta ei voinut herätä. Kukaan ei liikkunut, ei sanonut mitään, vaan seisoi vain paikallaan ja odotti. Oli vain syvä painostava hiljaisuus.
Lopulta Marcus harppoi Edmundin luokse.
”Herrani”, Marcus sanoi ja laski varovaisesti kätensä Edmundin tärisevälle hartialle.
Edmund ei vastannut, sillä järkytys oli liian suuri. Hän oli menettänyt ihmisen, jonka kanssa hän oli jakanut elämänsä syntymästä asti. Tuntui kuin jotain olisi reväisty irti hänestä itsestään. Jotain, jota ei saanut enää takaisin.
”Edmund herra”, Marcus toisti ja puristi kevyesti Edmundin hartiaa, kuin yrittäen saada tämän havahtumaan.
”Poissa, kuollut.... häväisty...”, Edmund sai sanotuksi ja veti Elisabethia lähemmäksi itseään.
”Herrani, en yritä vähätellä teidän suruanne tai tuskaanne, mutta te ette voi siihenkään jäädä”, Marcus yritti varovaisesti, sillä tajusi kyllä ettei tämä ollut mitenkään helppo asia.
”Tiedän ja haluankin saada vastuuseen teoistaan sen ihmishirviön, joka teki tämän Elisabethille”, Edmund sanoi, kasvojen vääristyessä raivosta, ”sen jälkeen haluan sen saastan pään seipään nokkaan varoitukseksi muille”, hän lisäsi.
Ei kukaan ollut koskaan nähnyt häntä niin raivoissaan, kuin hän oli nyt. Marcus hätkähti, nähdessään Edmundin, jonka kasvoilla hän oli tottunut näkemään seesteisen ystävällisen ilmeen ja lämpimän hymyn. Mutta nyt tuo hymy oli kaikonnut ja kasvot olivat vääristyneet, surusta ja raivosta.
Vladimir oli tosiaan osannut sohaista kipeästi ja saisi maksaa siitä hengellään, jos jäisi koskaan kiinni.
Edmund yritti rauhoittua, sillä tiesi ettei raivoamisella hyötyisi mitään. Se ei silti veisi noita tunteita mihinkään.
”Tuota, herrani. Hänet pitäisi viedä sairastuvalle”, Marcus sanoi varovaisesti, vaikka tiesikin ettei mitään ollut enää tehtävissä.
Edmund ei vastannut, vaan tyytyi vain nyökkäämään.
”Kutsunko palvelijat paikalle?” Marcus kysyi.
”Ei tarvitse, minä kannan hänet itse”, Edmund vastasi, nosti Elisabethin käsivarsilleen ja nousi seisomaan.
”Hyvä on”, Marcus sanoi ja kumarsi.
Hän katseli Edmundia, joka asteli eteenpäin lähes luonnottoman jäykkänä, mutta kuitenkin kannatteli sisarensa ruumista hyvin hellästi sylissään.
Marcus kääntyi sotilaidensa puoleen ja antoi heille ohjeet olla tarkkana, sillä Vladimir saattaisi vielä tehdä vielä ikävää. Jotenkin hän tunsi, ettei tämä ollut läheskään ohi ja vielä olisi paljon surua ja kyyneleitä tiedossa, ennen kuin tuo ihmishirviö olisi saatu aisoihin.
Kun hän oli saanut ohjeistuksen annettua, hän suuntasi Edmundin perään sairastuvalle. Päästyään sinne, hän näki Edmundin istumassa tuolilla ja asteli tämän seuraksi.
Kaksi palvelijaa oli parhaillaan siistimässä Elisabethia, joka lepäsi kivisellä pöydällä. Mustat, nyt takkuiset, hiukset kehystivät naisen kapeita kasvoja, jotka nyt olivat valkeat kuin marmori. Kasvot olisivat olleet kauniit katsoa, jos niitä ei olisi niin pahoin murjottu.
Huoneessa oli melkeinpä luonnottoman hiljaista, eikä yksikään palvelija edes yrittänytkään pyytää Edmundia lähtemään, minkä Marcus hyvin ymmärsi.
Lopulta pitkän ajan kuluttua palvelijat olivat valmiita ja katsoivat varovaisesti Edmundia.
Edmund nousi seisomaan ja katseli palvelijoita hetken, ”te voitte mennä, haluan olla vähän aikaa yksin sisareni kanssa”, hän sanoi hiljaa.
Palvelijat nyökäyttivät päätään kevyesti ja siirtyivät pois huoneesta, Marcuksen seuratessa heitä. Hän ymmärsi kyllä, että Edmund halusi olla juuri nyt yksin.
”Kiitos”, Edmund sanoi hiljaa ja asteli kivipöydän luokse. Hetken hän seisoi paikallaan ja katseli sisartaan, joka lepäsi liikkumattomana pöydällä, verhonaan vain pellavainen kangas. Repeytyneet, likaiset verentahraamat vaatteet oli otettu pois hänen yltään ja heitetty pois.
Edmund ojensi tärisevän kätensä ja silitteli kevyesti sisarensa sysimustia hiuksia. Hänen teki pahaa nähdä, mihin kuntoon Vladimir oli tämän saattanut. Edmund ei halunnut edes ajatella, millaista tuskaa Elisabeth oli tuntenut ennen kuolemaansa, hän ei voinut, sillä sen ajatteleminen vain lisäsi sitä pahaa oloa, surua ja tuskaa, jota hän tunsi.
”Betsy”, hän aloitti ja katseli sisartaan, ”minä lupaan, että etsin hänet ja sen jälkeen hän saa maksaa teoistaan hyvin hitaalla ja tuskallisella kuolemalla. Hän ei ansaitse minkäänlaista armoa”, hän jatkoi ja painoi kevyen suudelman sisarensa veriselle otsalle.
Tämän jälkeen hän nousi, muttei vielä lähtenyt, sillä jostain syystä hän ei vain voinut jättää sisartaan yksin, vaikka tämä olikin kuollut. Ehkä se oli se näkymätön side, joka heitä yhdisti. Oli yhdistänyt syntymästä asti.
Edmund asteli edestakaisin ja yritti selvitellä ajatuksiaan, sitä raskasta tunnetta, jota hän nyt kantoi harteillaan. Viimein hän nojautui ikkunasyvennykseen ja katsoi ikkunasta leviävää seesteistä maisemaa. Näytti siltä kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta se kaikki tuntui aivan liian hyvältä, ollakseen totta.
Pahaa oli tapahtunut ja tapahtuisi vielä monta kertaa, sen Edmund tiesi. Hän katseli taivasta, jota verhoava tumma pilvipeite repeili ja muutama tähti tuikahteli pilvien rakosista ja muisti, miten hän oli katsellut tähtitaivasta Elisabethin kanssa, heidän ollessaan lapsia. Kaikki oli tuolloin ollut hyvin ja se sai hänet kaipaamaan noita hetkiä, joita ei enää voinut saada takaisin.
Elisabeth oli poissa, eikä hän enää ikinä voisi kuulla tämän leikinlaskua, iloista naurua tai napakoita komentoja, kun tämä paimensi lapsiaan. Tuo erottamaton osa häntä, oli poissa. Ihminen, jonka kanssa hän oli jakanut kaiken syntymästään asti.
Kuumat kyyneleet vierivät vuolaina hänen poskilleen, eikä hän voinut mitenkään sitä pysäyttää. Se tuska ja suru tuntuivat kestämättömiltä, kuinka hän voisi jatkaa tästä eteenpäin.
Edmund ei tiennyt, kuinka kauan oli ollut siinä, kun äkkiä hätkähti tuntiessaan kevyen kosketuksen hartiallaan.
”Edmund, onko kaikki hyvin?” Kuului Birgitan ääni, joka rikkoi tuon painostavan hiljaisuuden.
Edmund oli vaiti ja tuijotti yhä ikkunasta ulos, välittämättä siitä näkyvästä maisemasta, välittämättä taivaasta, joka alkoi hitaasti vaaleta aamun edetessä ja auringon noustessa.
”Edmund, mitä on tapahtunut?” Birgitta kysyi huolestuneena ja astui lähemmäksi miestään. Hän näki, että jokin vaivasi tätä, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt tätä tuollaisessa mielentilassa.
Edmund kääntyi hitaasti ja katsoi vaimoaan totisin kasvoin. Vieläkään hän ei sanonut mitään, sillä ei tiennyt mitä sanoa. Suru oli yhä läsnä, samoin pelko. Pelkkä ajatuskin siitä, että Vladimir tekisi saman kauhean teon Birgitalle sai hänet pelkäämään entistä enemmän.
”Birgitta”, Edmund sai viimein sanotuksi tukahtuneella äänellä ja katsoi vaimonsa kauniita, viattomia kasvoja. Ei, hän ei voisi antaa sen ihmishirviön koskea Birgittaan, se olisi aivan liian raskas taakka kestää.
”Edmund”, Birgitta sanoi hiljaa ja katsoi miestään, jonka kasvot näyttivät vanhentuneen usealla vuodella yhden yön aikana. Hän nosti kätensä ja silitti tämän poskea, huomaten sen olevan yhä kyynelistä märkä.
”Elisabeth on kuollut”, Edmund sanoi murtuneella äänellä ja tuon asian sanominen sai sen tuntumaan todellisemmalta, raskaammalta kantaa.
”Eihän”, Birgitta sanoi ja alkoi käsittää, miksi Edmund oli niin poissa tolaltaan.
Edmund oli vaiti, mutta nyökäytti päätään, vahvistaakseen juuri sanomaansa. Hän mietti, miten voisi kertoa asian äidille, jos sen kertominen omalle vaimolle oli näinkin vaikeata. Ehkä osa hänestä ei vielä halunnut uskoa tapahtunutta todeksi.
”Vladimir tappoi hänet”, Edmund kertoi viimein, tyhjällä ontolla äänellä.
”Voi Edmund”, Birgitta sanoi, tuntien syvää myötätuntoa miehensä menetyksen johdosta. Hän oli pitänyt kovasti Elisabethista ja oli ystävystynyt tämän kanssa.
”En... en tiedä kuinka kertoa tämä äidilleni”, Edmund sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas, kulmien kurtistuessa, ”se murtaa hänen sydämensä”, hän lisäsi ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
Birgitta ei tiennyt mitä sanoa, vaan katsoi miestään surullisena, sillä tämä sattui häneenkin. Niin paljon pahaa oli tapahtunut, niin lyhyessä ajassa. Kuinka paljon se ihmishirviö vielä satuttaisi lisää, hän mietti vihaisena.
Lopulta Birgitta asteli vielä lähemmäksi miestään, kietoi kätensä tämän ympärille ja halasi hellästi. Hän yritti näin kertoa Edmundille sen, että pysyisi aina tämän rinnalla ja tukena, tapahtuipa mitä tahansa.
Edmund vastasi vaimonsa halaukseen, vetäen tätä lähemmäksi. Tuo pieni ele, tuntui hieman helpottavan hänen tuskaansa, vaikka ei vienytkään sitä pois. Se kertoi hänelle, ettei hän olisi yksin.
”Minä rakastan sinua”, Edmund kuiskasi hiljaa ja katsoi vaimoaan. Hän oli kiitollinen siitä, että tämä oli siinä aivan lähellä.
”Niin minäkin sinua”, Birgitta vastasi, ”tule, vien sinut lepäämään”, hän lisäsi äidillisen lämpimästi ja alkoi lempeästi, mutta päättäväisesti johdattaa miestään makuukammioon.
Birgitta käski erästä palvelijaa valmistamaan rauhoittavaa yrttijuomaa Edmundille, sillä hän käsitti, ettei tämä muutoin saisi kunnolla levättyä. Tämän jälkeen hän johdatteli Edmundin makuukammioon ja auttoi tämän vuoteeseen lepäämään, jääden odottamaan palvelijaa.
Birgitta istui tuolillaan ja katseli Edmundia, joka tuntui liikehtivän levottomasti vuoteessa. Hän ymmärsi hyvin, miten paljon tapahtumat miestä vaivasivat ja etteivät ne katoaisi mielestä pitkään aikaan, jos koskaan.
Kauaa hän ei ehtinyt olla alallaan, kun palvelija saapui ja laski tarjottimen pöydälle.
”Yrttijuomanne, olkaa niin hyvä teidän korkeutenne”, palvelija sanoi ja kumarsi kohteliaasti.
”Kiitos”, Birgitta sanoi ystävällisesti ja nousi tuolistaan, ”te voitte poistua nyt, kutsun teidät takaisin, jos tarvitsen vielä jotakin”, hän lisäsi tuohon ystävälliseen sävyyn ja nyökäytti päätään kevyesti.
”Hyvä on, teidän korkeutenne”, palvelija sanoi, kumarsi uudelleen ja poistui vähäeleisesti, sillä näki kyllä, että hänen seuraansa ei juuri nyt kaivattu.
Tieto tapahtuneesta oli jo kiirinyt kaikkien palvelijoiden tietoon, mutta he tajusivat silti olla puhumatta siitä isäntäväen läsnä ollessa, sillä se olisi ollut epäkohteliasta. Kukaan ei myöskään kysellyt mitään, sillä he tiesivät, ettei se kuulunut heille ja he kunnioittivat tätä ääneen lausumatonta pyyntöä, kuin myös he kunnioittivat kuningastaan, jonka puolesta he olivat valmiita antamaan vaikka henkensä, sillä niin paljon tämä oli tehnyt heidän hyväkseen ja ollut heille hyvä isäntä.
Palvelijan mentyä, Birgitta otti pöydälle lasketulta tarjottimelta pikarin, jossa oli höyryävää juomaa. Hän asteli vuoteen luo ja istui sen reunalle.
”Edmund”, Birgitta kutsui miestään lempeästi.
Edmund avasi silmänsä ja nousi istumaan. Ei hän ollut edes nukkunut, vain maannut ja yrittänyt rauhoittua, mutta mieleen nousevat kuvat ja ajatukset eivät olleet erityisen rauhoittavia.
Nyt hän katsoi vaimonsa lempeitä kasvoja, totista ilmettä, joka niillä oli ja surumielistä katsetta tämän silmissä.
”Juo tämä, niin saat levätyksi, sillä lepoa sinä tarvitset”, Birgitta sanoi ja ojensi pikarin Edmundille, joka otti sen käteensä.
Hetken Edmund katseli pikaria, kunnes joi sen sisällön yhdellä kulauksella, käyden uudelleen lepäämään. Birgitta otti pikarin takaisin, pysyen yhä paikallaan.
”Nuku nyt, rakkaani”, Birgitta sanoi hiljaa ja kumartui painamaan hellän suudelman Edmundin otsalle. Hän istui yhä paikallaan ja katseli miestään, joka viimein vaipui uneen. Hän silitti kevyesti tämän tuuheita mustia hiuksia, kunnes nousi ja vei pikarin takaisin tarjottimelle. Tämän jälkeen hän istuutui tuolille, sillä hän ei halunnut jättää miestään yksin, sillä arveli, ettei edes rauhoittava yrttijuoma veisi painajaisia pois.
Siinä Birgitta oli oikeassa, sillä ei mennyt kovinkaan kauan, kun Edmund havahtui unestaan tukahtuneesti huutaen.
”Ei hätää, olen tässä”, Birgitta puhui rauhoittavasti ja istuutui vuoteen reunalle, laskien kätensä miehensä kädelle, ”Ei hätää, nuku vain”, hän jatkoi lempeästi ja se tuntui auttavan, sillä Edmund rauhoittui ja painautui takaisin tyynyilleen, sulkien silmänsä ja nukahti.
Birgitta jäi vuoteenreunalle istumaan, lähelle miestään, sillä se tuntui rauhoittavan paljon enemmän.
No niin, mitekähän tämä mahtanee jatkua tästä. Kertokaapas te se puolestanne. 
