Tänään on torstai 02. joulukuuta 2021
Nimipäivää viettää Anelma ja Unelma

Kirjoittaja Aihe: Jatkis: Syytön  (Luettu 23645 kertaa)

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #15 : 20.09.13 - klo:14:45 »
Martin oli aikeissa vastata, kun joku tönäisi häntä ohi kulkiessaan. Martin kääntyi katsomaan ja näki Jaken, joka katsoi tyynesti takaisin ja jatkoi matkaansa seuraavaan tyhjään koppiin, joka oli käytävän päässä.

”Jake, käyttäydy tai pääset taas rundiin”, Joe huikkasi miehen perään, joka mutisi jotain takaisin puoliääneen.
Joe huokaisi ja perääntyi päätään pyöritellen takaisin paikalleen seuraamaan tilannetta.

Martin puolestaan katsoi vielä hetken suuntaan, jonne Jake oli mennyt ja kääntyi sitten katsomaan tytärtään.

”Minustakin on mukava nähdä sinua, mutta en halua sinun tulevan tänne”, Martin sanoi ja katsoi Rachelia totisena.
”Minä osaan kyllä pitää puoleni, olen iso tyttö jo”, Rachel muistutti.
”Silti, minä tuntisin oloni paljon paremmaksi, jos pysyisit kaukana tästä paikasta”, Martin huomautti ja kertoi, etteivät paikan asukit todellakaan ajatelleet naispuolisista vieraista mitenkään kauniisti.
”Siinähän ajattelevat”, Rachel tokaisi, vaikkei itsekään erityisemmin pitänyt ajatuksesta, mutta niin kauan kun eivät päässeet käsiksi, se ei haitannut.
”Silti”, Martin intti. Toki hän halusi nähdä tytärtään ja kuulla tämän kuulumisia, mutta toivoi, että tällaiset tapaamiset tapahtuisivat aivan jossain muualla, kuin muiden vankien nähden.
”Äh, anna jo olla”, Rachel sanoi ja katseli isänsä totisia kasvoja, joihin vankilassa vietetty aika oli jättänyt omat jälkensä, ”minä halusin vain nähdä sinua, sillä olemmehan olleet erossa jo niin kauan”, hän muistutti.
”Olen pahoillani, mutta ajattelen vain parastasi. Olet ainoa mitä minulla jäljellä perheestämme”, Martin vastasi ja painoi katseensa alas. Muistot nousivat hyökynä pintaan ja hän yritti taistella vastaan, sillä ei halunnut vetistellä tyttärensä nähden.
”Isä, sinä olet aina niin kultainen”, Rachel sanoi ja hymyili lämpimästi. Hän ymmärsi kyllä, mitä isä kävi läpi, olihan hän itsekin käynyt läpi samaa, joskin hän oli saanut olla aika lailla rauhassa, toisin kuin isä.

Martin oli yhä vaiti, eikä tiennyt mitä sanoa. Hetkeä myöhemmin hän nosti katseensa ylös ja katseli ainoalla silmällään tytärtään, joka niin kovin muistutti Annieta. Hän huomasi, myös miten raskaus oli tätä muuttanut, tämä ihan hehkui tulevaa äitiyttään.

”Minä kuitenkin pyydän, ettet enää tulisi tänne, jollei ole aivan ehdottoman pakko”, Martin pyysi ja katsoi tytärtään anoen, ”teethän sen, rakas keijuni”, hän lisäsi.
”Hyvä on”, Rachel myöntyi, vaikkakin hivenen vastentahtoisesti.
”Hyvä”, Martin sanoi helpottuneena ja hymyntapainen käväisi hänen kasvoillaan.
”Minä yritän hoitaa sinut pois sieltä, sillä tiedän että olet syytön”, Rachel sanoi.
”Rachel...” Martin aloitti, mutta vaikeni sitten. Hän ei itsekään tiennyt miten suhtautua asiaan, kun oli jo alkanut pitää itseään syypäänä tapahtuneeseen, vaikka toisaalta jokin hänen sisimmässään väittikin muuta, ”olethan varovainen, en halua menettää sinuakin”, hän sanoi lopulta, sillä tiesi, ettei voisi estää Rachelia mitenkään.
”Olen, olen”, Rachel lupasi, ”näkemiin isä”, hän lisäsi.
”Näkemiin, keiju”, Martin sanoi ja he kumpikin laskivat luurin takaisin paikalleen.

Martin istui vielä paikallaan ja katseli tyttärensä loittonevaa selkää, kun tämä asteli poispäin. Hetkeä myöhemmin hänen katseensa kiinnittyi pyörätuoliin ja siinä istuvaan mieheen. Aivan pienen hetken hän oli tuntevinaan miehen katseen itsessään, kunnes tämä käänsi päätään ja antoi avustajansa työntää itseään kohti samaa ovea, josta Rachel oli vähän aiemmin kadonnut.

Martin nousi ja kääntyi lähteäkseen ja oli vähällä törmätä Jakeen. Hän pysähtyi niille sijoilleen ja katsoi isoa miestä ääneti. Sen sijaan, että Jake olisi sihahtanut jotain halveeraavaa, hän katsoi Martinia vinosti hymyillen.

”Aikamoinen namupala sulla äsken vieraana”, Jake sanoi sitten ja naurahti röyhkeästi.
”Toivoisin, ettet puhuisi tyttärestäni tuohon sävyyn”, Martin sanoi viileästi ja tunsi, miten jotain uutta nousi pintaan. Jotain, jota hän oli pidätellyt sisällään, koko tämän ajan.
”Mä puhun mitä lystään, etkä sinä voi sille mitään”, Jake sanoi tyynesti ja aikoi jatkaa matkaansa, kun Martin nappasi häntä rinnuksista ja rysäytti voimalla vasten betoniseinää.
”En välitä siitä tippaakaan, mitä minulle tapahtuu, mutta tyttäreni jätät rauhaan”, Martin ärähti ja painoi Jaken yhä lujemmin vasten kylmää betoniseinää, painaen luisevan käsivartensa tämän kurkulle, niin että tämän oli hetken ajan vaikea hengittää.

Jake tuijotti Martinia suu auki, sillä ei ollut uskonut tämän tekevän mitään tällaista. Mutta hämmennys alkoi hiljalleen hälvetä ja hän tiesi, ettei Martinista olisi vastusta. Jake tiesi, että vaikka Martin olikin päässyt yllättämään, ei tämä pystyisi silti kunnolla puolustautumaan ja tämän otteestakin oli naurettavan helppo päästä pois. Hän ei kuitenkaan yrittänyt, sillä halusi nähdä mitä miehellä oli mielessä. Jos tämä nyt tekisi yhtään mitään. Helpostihan hän miehen selättäisi, hän tuumi ja hämmennys vaihtui huvittuneisuudeksi.

”Ja miten kuvittelit estäväsi mua?” Jake irvaili, kun ei malttanut olla härnäämättä Martinia.

Martinin kasvot vääristyivät vihasta, luiseva käsi painautui hetkeksi tiukemmin Jaken kaulalle, polven koukistuessa. Ennen kuin Jake ehti tehdä mitään Martinin koukistettu jalka heilahti kauniissa kaaressa ja luiseva polvi jysähti voimalla Jaken jalkoväliin. Samalla Martin hellitti otteensa Jakesta ja astui kauemmaksi, miehen taittuessa kaksin kerroin, kädet jalkovälissä ja kirouksia sihisten hampaidensa välistä.

”Jos tyttärelleni tapahtuu jotain, revin vehkeesi irti”, Martin sähähti raivoisasti, käännähti kannoillaan ja suuntasi kulkunsa sinne, missä Joe seisoi, Jaken jäädessä polvilleen lattialle kiroilemaan.

***

Joe oli nähnyt koko tilanteen ja katsoi hänkin silmät suurina ja leuka auki loksahtaneena Martinia, sillä tämä ei ollut vielä koskaan aiemmin käynyt kehenkään käsiksi. Jokin oli katkaissut kamelin selän, hän päätteli, sillä ei kai Martin muutoin olisi käyttäytynyt sillä tavoin Jakea tai ketään muutakaan kohtaan.

Hän ei saanut mitään sanottua, vaan antoi Martinin mennä. Vasta kun loosien välistä alkoi kantautua kovaa meteliä, hän sai itsensä liikkeelle. Nopeasti hän suuntasi kulkunsa sinne, parin muun vartijan seuratessa perässä. Yhdessä nuo vartijat alkoivat Joen johdolla rauhoittelemaan tilannetta. Joe arvasi kyllä, miksi Jake oli niin vihainen ja mitä tämä haluaisi tehdä, jos vain voisi, sillä hänet oli tavallaan nolattu muiden vieraitaan tapaamassa olleiden vankien silmien edessä.

Hän arveli, ettei varmasti tarvitsisi odottaa kovinkaan pitkää aikaa siihen, kun Jake maksaisi muutaman potun pottuina takaisin ja varmasti tuplaten. Joe itse kyllä oli sitä mieltä, että Jake oli saanut sitä, mitä oli tilannut, sillä olihan tämä tavallaan ottanut Rodriquesin paikan ja jatkanut Martinin kiusaamista, nyt kun Rodriques oli jättänyt tämän rauhaan. Eivät Martin ja Rodriques kuitenkaan mitään parhaita ystävyksiä olleet, mutta tulivat jotenkuten toimeen.

Toki Joe, kuten myös muutama muu vartija oli pannut merkille, miten Rodriques yritti edes vähän autella Martinia, vaikka tämä oli tehnyt selväksi, ettei halunnut apua, saati seuraa, kun oli tottunut olemaan yksin. Kestäisi varmasti vielä hyvin pitkään, ennen kuin Rodriques saisi tämän luottamuksen puolelleen, jos saisi koskaan, mikä ei ollut tosiaankaan mikään helppo tehtävä, kaiken sen jälkeen, mitä Martin oli tämän taholta saanut kestää.

***

Martin harppoi eteenpäin, eikä muistanut koska olisi ollut viimeksi näin raivoissaan. Ei hän tietenkään ollut vihainen Rachelille, mutta jokin oli herättänyt sen uinuvan raivon ja vihan, jonka hän oli kaikki nämä vuodet pitänyt sisällään. Nyt ne olivat purkautuneet ulos ja saaneet hänet käyttäytymään hyökkäävästi. Yleensä hän oli se, joka vetäytyi syrjään, kun muut alkoivat rähinöidä, mutta ei tällä kertaa.

Hiljalleen hän alkoi rauhoittua ja olla oma tyyni itsensä, päästyään takaisin omaan selliinsä. Toki hän tiesi mitä tapahtuisi, kun hän joutuisi uudelleen tekemisiin Jaken kanssa, joka Jake tuskin oli iloinen siitä, että hän oli murjonut miehen sukukalleudet. Mutta se olisi sen ajan murhe sitten, hän ajatteli ja seisahtui maalaustelineensä eteen, aikoen jatkaa kesken jäänyttä työtään.

***

Toisaalla Rachel asteli ulos, käytyään ensin tarkastuspisteestä hakemassa ne tavarat, jotka oli joutunut sinne jättämään turvallisuus syistä, minkä hän ymmärsi hyvin. Hän suuntasi kulkunsa autolle, jossa Michaelin veli jo odotti. Rachel oli ehtinyt autolle ja kääntyi katsomaan isoa synkkää tiilirakennusta, kun hän näki miehen, joka istui pyörätuolissa. Miehen avustaja työnsi tätä kohti parkkialuetta ja tuolissa istuva mies käänsi katseensa kohti Rachelia.

Rachel rypisti otsaansa, sillä miehessä oli jotain tuttua, mutta mitä, sitä hän ei saanut mieleensä. Lopulta Rachel kohautti olkiaan ja käänsi huomionsa autoon, jossa Matthew jo odotti. Tämä oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin veljensä ja isänsä, vaikka heillä olikin kiire, sillä Margaret oli sanonut laittavansa ruokaa ja toivoi, että kaikki ehtisivät päivälliselle.

Rachel ei huomannut, että pyörätuolissa istuva mies yhä tarkkaili hänen liikkeitään, vaan hänen huomionsa keskittyi Matthewiin, joka kertoi, äitinsä jo soitelleen, että päivällinen olisi pian valmis ja että Michaelkin oli tulossa kotiin. Hän oli ollut sinä päivänä ihan eri paikassa vankilaa, kuin yleensä.

***

Mies katseli, kuinka Rachel nousi autoon, joka melko pian sen jälkeen starttasi ja kääntyi pois parkkialueelta. Hän vaipui ajatuksiinsa, muistellen omaa perhettään ja vaimoaan, kun tämä oli odottanut heidän esikoistaan. Pähkinänruskeiden silmien sävy tummeni hetkeksi, sillä nuo muistot saivat hänet surulliseksi ja kaipaamaan vaimoaan ja perhettään entistäkin enemmän. Hiljainen huokaus karkasi hänen huuliltaan ja hän painoi katseensa alas.

"Herra Cadbury, oletteko kunnossa?" avustaja kysyi ja katsoi miestä kulmat kurtistuen. Toki hän tiesi, että mies oli menettänyt perheensä kolarissa, mutta tällaiset hetket saivat hänet silti mietteliääksi.
"Herra Cadbury, oletteko kunnossa? Tarvitsetteko apua?" hän kysyi toistamiseen ja sai miehen havahtumaan ajatuksistaan.
"Kaikki on hyvin, minä pärjään kyllä itsekin", Herra Cadbury sanoi lyhyesti ja vilkaisi nopeasti avustajaansa, jonka myötätunto lämmitti hivenen hänen mieltään, vaikkei se vienytkään surua pois, "kiitos Simon", hän lisäsi ja alkoi kääntää pyöratuoliaan niin, että saisi vedettyä itsensä autoon.
"Hyvä on", Simon sanoi, mutta jäi kuitenkin lähelle seuraamaan isäntänsä liikkeitä, voidakseen auttaa tätä tarvittaessa.



No niin, miten mahtanee jatkua tästä. Kerrohan sinä se...
Pientä editointia tapahtui. Piti korjata yksi kirjotusvirhe ja naputtelinkin muutaman rivin lisää...
« Viimeksi muokattu: 16.03.14 - klo:12:08 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #16 : 25.09.13 - klo:20:21 »
"Kaikki on hyvin, minä pärjään kyllä itsekin", Herra Cadbury sanoi lyhyesti ja vilkaisi nopeasti avustajaansa, jonka myötätunto lämmitti hivenen hänen mieltään, vaikkei se vienytkään surua pois, "kiitos Simon", hän lisäsi ja alkoi kääntää pyörätuoliaan niin, että saisi vedettyä itsensä autoon.
"Hyvä on", Simon sanoi, mutta jäi kuitenkin lähelle seuraamaan isäntänsä liikkeitä, voidakseen auttaa tätä tarvittaessa.


Ääneti herra Cadbury veti itsensä auton takapenkille, asetellen lopuksi jalkansa mukavasti jalkatilaan ja kiinnittämällä turvavyönsä kiinni, Simonin huolehtiessa pyörätuolin matkan ajaksi auton takatilaan.
Kun Simon oli saanut pyörätuolin paikoilleen ja takakontin kiinni, kävi hän vielä katsomassa, että isännällä oli kaikki hyvin. Hän näki tämän istuvan alallaan, kasvoillaan mietteliäs ilme.

Simon ei silti kysynyt mitään, sillä vaistosi, ettei isäntä oikein ollut juttutuulella. Hän vain teki loput perustoimistaan ja istuutui sitten kuskin paikalle. Hän katseli isäntäänsä peilin kautta ja näki, että tämä oli yhä mietteissään. Jokin painoi tämän mieltä, eikä se varmaankaan ollut tuo tapahtuma menneisyydessä, joka oli vienyt tämän perheen, hän päätteli sillä se asia oli hänelle jo työsuhteen alussa kerrottu ja vielä painotettu, ettei siitä ollut sopivaa puhua, ellei isäntä itse halunnut ottaa asiaa esille.

Simon käänsi katseensa etulasin läpi näkyvään maisemaan ja keskittyi saamaan isokokoisen auton pois varsin ahtaalta parkkialueelta.
”Simon”, herra Cadbury sanoi ja rikkoi syvän hiljaisuuden.
”Niin, herra?” Simon kysyi ja jäi kohteliaasti odottamaan, mitä isännällä oli asiaa.
”Luuletko, että olen tehnyt oikein?” herra Cadbury kysyi ja sai Simonin hieman häkeltymään, sillä tämä ei ollut osannut odottaa sellaista kysymystä isännältään.
”Minkä asian suhteen?” Simon kysyi, sillä ei oikein ollut varma, mistä isäntä oli puhunut.
Herra Cadbury ei vastannut, vaan autoon laskeutui jälleen syvä hiljaisuus, vain auton omat laitteet pitivät tasaista hurisevaa ääntä.
Simon ei kysellyt enempää, sillä tiesi ettei se ollut sopivaa. Oli vain odotettava, koska isäntä itse päättäisi taas puhua. Asia mitä ilmeisemmin oli arka ja vaikea, hän päätteli ja keskittyi ajamiseen.

Herra Cadbury katseli kuskiaan ja mietti, mitä tälle voisi sanoa, sillä tämä ei tiennyt aivan kaikkea, mikä sinänsä oli hyvä.
Hän itse sitä vastoin oli alkanut epäillä, oliko sittenkään enää hyvä jatkaa kostoaan, etenkin kun se ei ollut tuonut helpotusta siihen tuskaan, jota hän tunsi perheensä menetyksestä.  Vielä enemmän asia mietitytti nyt, kun hän oli nähnyt tuon nuoren naisen, joka kaiketi oli hänen suuresti vihaamansa miehen tytär.

Tytär, jonka olisi pitänyt olla kuollut, mutta joka eli ja oli vieläpä raskaana. Jokin hänen sisimmässään pisti vastaan ajatukselle satuttaa raskaana olevaa naista. Ei, sitä hän ei voisi tehdä, vaikka muutoin olikin tehnyt tuon miehen elämän tukalaksi.

”Minä... ” herra Cadbury aloitti ja vaikeni jälleen hetkeksi, ”anna olla. Unohda koko juttu”, hän sanoi viimein, sillä koki ettei voisi avautua kuskilleen.

***

Aika kului taas ja eikä vielä toistaiseksi ollut tapahtunut mitään. Martin oli saanut olla rauhassa, mutta niin moni tiesi jo, ettei se ollut pysyvää ja oikeassa he olivatkin.

Päivä oli ollut samanlainen kuin edellisetkin, eikä mitään viitteitä siitä, että mitään erityistä tapahtuisi, ollut näkyvillä. Päivä kääntyi iltaan, joka eteni yöhön, samoin rutiinein kuin ennenkin, kunnes yön pimeimpänä hetkenä Martin havahtui siihen, että sellin ulkopuolella oli hiljaista.

Itse asiassa liiankin hiljaista. Ei kuulunut askelia, jotka kielisivät vartijan olevan kierroksellaan. Ei mitään, vain ilmastointi hurisi kuten ennenkin.
Martin kuunteli ääneti ja päätti pysyä alallaan. Eipähän ainakaan pahentaisi tilannetta, mitä sitten tulisi tapahtumaan, hän ajatteli ja kääntyi niin, että pystyi tarkkailemaan sellin ovea.

Sitten hiljaisuuden rikkoi askeleet ja niin tutuksi tullut avainnipun kilahtelu, joka kieli vartijan lähestyvän. Hän kuunteli askelia, jotka lähestyivät lähestymistään ja mietti mahtaisiko tämä mennä ohi. Mutta ei, ne pysähtyivät oven kohdalle, minkä jälkeen alkoi kuulua rapinaa ja raapivaa ääntä, kun avainta käännettiin lukossa.
Pian ovi aukaistiin ja huoneeseen astui kookas hahmo, jonka Martin jo tunsikin.
”Ylös siitä pelkuri”, kuului tuttuakin tutumpi sähähdys ja Martin katsoi parhaimmaksi totella.

Hän ei edes vaivautunut kysymään, miksi Jake oli tähän yöstä liikkeellä ja miksi vartija oli siinä mukana. Sen Martin toki näki, ettei vartija ollut ketään tutuista vartijoista, vaan eräs, joka oli aika harvoin tällä osastolla töissä. Liekö  tässä se petturi, hän mietti, muttei sanonut ajatustaan ääneen, sillä arveli että sellaisilla kommenteilla saisi vain iskun nyrkistä.

Jake nappasi Martinin pihtimäiseen otteeseen ja alkoi retuuttaa mukanaan, vartijan perääntyessä ovelta. Hän kuuli, miten tämä laittoi oven kiinni heidän jälkeensä ja alkoi harppoa perässä.

Martin ei kysellyt minne häntä oltiin viemässä, vaan totteli kiltisti ja antoi Jaken retuuttaa itsensä minne sitten olikin joutumassa. Hän tiesi, ettei vastaan hangoittelemalla voittaisi mitään.

He kulkivat pitkin hiljaisia, hämärästi valaistuja käytäviä, kunnes tulivat suureen huoneeseen, jossa ei ollut ikkunoita tai mitään muitakaan koloja, joista tulisi luonnon valoa. Ainoa valo olikin särisevät vanhat lamput katossa.

Jake tuuppasi Martinin peremmälle, vartijan sulkiessa oven heidän jälkeensä ja häipyessä pois.

Martin seisoi paikallaan ja odotti, mitä tuleman piti. Hän katseli tyynesti Jakea, sillä tiesi, ettei tämän taholta varmaankaan mitään sellaista ollut tiedossa, mitä hän ei olisi jo kokenut Rodriquesin käsittelyssä aiemmin.

”No, anna tulla”, Martin sanoi viimein, eikä liikahtanutkaan paikaltaan. Minne hän sieltä lukitusta tilasta pääsisikään, ”sitähän sinä haluat ja sitä varten toit minut tänne. Anna tulla vain, niin saadaan sekin hoidettua pois alta”, hän lisäsi kyllästyneenä.

Muuta hän ei ehtinytkään sanoa, kun...

No niin, tulikin tällainen pätkä, joka jäi aikas jännään paikkaan. Kerrohan sinä, mitä seuraavaksi tapahtuu...
« Viimeksi muokattu: 16.03.14 - klo:12:13 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #17 : 26.09.13 - klo:17:47 »
”No, anna tulla”, Martin sanoi viimein, eikä liikahtanutkaan paikaltaan. Minne hän sieltä lukitusta tilasta pääsisikään, ”sitähän sinä haluat ja sitä varten toit minut tänne. Anna tulla vain, niin saadaan sekin hoidettua pois alta”, hän lisäsi kyllästyneenä.

Muuta hän ei ehtinytkään sanoa, kun
oven ulkopuolelta kuului kiireisiä askelia ja avaimen kilahtelua. Hetkeä myöhemmin askelet pysähtyivät ja alkoi kuulua rapinaa, kun avain työnnettiin lukkoon. Lisää rapinaa ja korkea naksahdus, minkä jälkeen ovi työnnettiin auki.

Martin ei ehtinyt liikahtaa, saati inahtaakaan, kun Jake nappasi hänet tiukkaan otteeseen ja peitti suun. Martinin sydän hakkasi lujasti ja hän kiemurteli rajusti, päästäkseen Jaken pihtimäisestä otteesta, sillä oli tunnistanut tulijan.

Se mikä sai hänet säikähtämään tosissaan, oli se, miten petturivartija hiippaili mahdollisimman hiljaa Michaelin taakse, pamppua pitelevä käsi, valmiina iskuun. Martin rimpuili lujasti ja viimein jysäytti kyynerpäänsä kaikin voimin Jaken keskivartaloon, jolloin mies ähkäisi kuuluvasti ja tämän ote kirposi.
Martin pääsi vapaaksi ja alkoi toimia.

”Michael, varo!” Hän huusi ja syöksähti eteenpäin.

Hän ehti juuri ajoissa työntää Michaelin sivuun, saaden itse osuman pampusta, joka petturivartijalla oli kädessään. Pää heilahti rajusti sivulle ja tähdet lentelivät ainoassa silmässä, kun hän lysähti kyljelleen lattialle. Kipu jyskytti päässä sydämen sykkeen tahdissa ja sai hänet voimaan pahoin. Kaikki tuntui keinuvan ja kieppuvan.

Toisaalla Michael oli päässyt takaisin jaloilleen ja katsoi hämmentyneenä niin Jakea, Martinia, kuin kollegaansa, joka oli selvästi lähtenyt pahoille teille.

”Miksi?” Michael kysyi viimein ja katsoi kollegaansa pettyneenä.
”Minä tarvitsin rahaa”, Adrian sanoi vastentahtoisesti ja piteli vielä tiukasti kiinni pampusta. Hän ei aikonut antautua, sillä ajatus siitä, että joutuisi samalle puolelle niiden kanssa, joita hän oli vartioinut, ei oikein houkuttanut.

Michael näki miehen silmistä, ettei tämä antautuisi ainakaan vapaaehtoisesti ja varmasti taistelisi ja lisäksi hänen oli pidettävä silmällä Jakea, sillä Martinin antama isku ei kauaa miestä pidättelisi. Siinä, kun ei ollut ollut riittävästi voimaa pudottaa miestä kokonaan pelistä. Se oli vain hieman hidastanut tätä.

Martinin olo alkoi hiljalleen tasaantua ja hitaasti hän kohottautui istumaan. Yhä kuvotti ja kipu jyskytti toisessa ohimossa, niin että pahin hänen kokemansa krapulakin jäi toiseksi.

”Martin, oletko kunnossa?” Michael kysyi ja pitäen kuitenkin samalla silmällä niin Jakea kuin Adriania.
”Kutakuinkin”, Martin mutisi hiljaa ja irvisti, kun pieni liikahdus sai aikaan uuden kipuaallon.

Hän kuitenkin jätti sanomatta rintakivuista, joita oli tuntenut pulssin kohotessa. Se ei ollut mennyt mihinkään, vaikka tilanne oli hivenen rauhoittunut, mutta tuntui nyt hieman lievemmin.

”Hyvä”, Michael totesi ja alkoi hitaasti liikuttaa kättään kohti radiopuhelintaan, sillä tiesi, ettei pärjäisi yksin kahdelle miehelle, joista toinen oli aseistautunut.

”Parempi, kun pidät näppisi erossa radiopuhelimesta” Adrian sähähti ja liikahti lähemmäksi Michaelia.
”Adrian, ole järkevä. Sinulla on vielä mahdollisuus hyvittää tekosi”, Michael sanoi, toisen käden hakeutuessa asevyölle, jossa myös roikkuivat avaimet, taskulamppu ja käsiraudat.

Adrian ei vastannut, vaan hyökkäsi. Michael ehti juuri ja juuri napata oman pamppunsa käteensä ja heilauttaa sitä niin, että se aukesi koko pituuteensa. Lihakset jännittyneinä hän valmistautui ottamaan Adrianin vastaan. Katse seurasi miehen liikkeitä tarkkaan. Lopulta hän teki pari nopeaa liikettä ja Adrian lensi lattialle, pampun liukuessa hänen käsiensä ulottumattomiin.

”Olen pahoillani. Olisin halunnut välttää tätä ratkaisua”, Michael sanoi ja oli tyytyväinen, että hänellä oli melkoisen kattava taistelulajien tuntemus ja osaaminen takanaan, mistä oli ollut apua tämän työn saamisessa.

Adrian oli alallaan hetken, kunnes nousi kiroillen huterille jaloilleen.
”Adrian, minä en halua tapella”, Michael sanoi, mutta valmistautui seuraavaan hyökkäykseen.

Tällä välin Jake oli saanut hengityksensä tasaantumaan ja nousi ylös lattialta. Michaelin ja Adrianin keskittyessä toisiinsa, hän nappasi Adrianin lattialle lentäneen pampun käsiinsä ja suuntasi kohti Martinia, joka yhä istui kylmällä lattialla.

Olo oli kääntynyt huonompaan päin ja vanne rinnan ympärillä oli alkanut uudelleen puristamaan. Hän ähkäisi hiljaa ja painoi kätensä rinnan kohdalle, vaikkei siitä mainittavaa apua ollutkaan.

Samassa hän tunsi suuren kouran riuhtaisevan itsensä ylös lattialta. Hän ei ehtinyt edes inahtaakaan, kun pamppu läjähti täydellä voimalla selkään. Uusi kipu räjähti ja säteili pitkin selkärankaa aina päähän asti. Hän ei ehtinyt toipua ensimmäisestä iskusta, kun uusi isku osui yhtä lujalla voimalla ja tällä kertaa kuului rutinaa, kun selän luut antoivat myöden.

Jake iski vielä kerran, mikä sai tuskan kyyneleet kihoamaan Martinin ainoaan silmään ja ulvomaan käheästi tuskasta, joka raateli alaselkää. Hän oli jo huomannut, etteivät jalat enää kannattaneet häntä, mutta hän ei ehtinyt sitä tarkemmin tutkimaan, kun Jake nappasi häntä rinnuksista ja rysäytti päin seinää. Ennen kuin Martin ehti rimpuilla vastaan, hän tunsi, miten kylmä pamppu painettiin voimalla vasten hänen kurkkuaan. Henki salpautui ja hänen kätensä hapuilivat turhaan kohti pamppua, sillä hänellä ei ollut voimaa kiskoa sitä pois.

Jaken kädet ja käsivarret alkoivat olla punaisilla juomuilla, kun Martin yritti kiskoa niitä irti, saadakseen ilmaa keuhkoihinsa.

Jake aikoi sihahtaa jotain Martinille, kun huomasi tämän menneen täysin veltoksi ja liikkumattomaksi. Enempää hän ei ehtinyt tehdä, kun...


No niin, mitä seuraavaksi tapahtuu? Pelastuvatko Martin ja Michael pinteestä? Kerrohan sinä se...
« Viimeksi muokattu: 27.09.13 - klo:15:02 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #18 : 29.09.13 - klo:13:03 »
Jake aikoi sihahtaa jotain Martinille, kun huomasi tämän menneen täysin veltoksi ja liikkumattomaksi. Enempää hän ei ehtinyt tehdä, kun joku tarrasi kiinni ja riuhtaisi hänet voimalla irti.

Jake ärjäisi raivoissaan jotain epäselvää ja hyökkäsi Michaelin kimppuun kuin raivo härkä. Mutta Michael teki jälleen muutaman nopean liikkeen ja pian Jake makasi lattialla tajuttomana, aivan kuten Adrian hieman sivummalla.

Michael vilkaisi Jakea nopeasti, ilmoittaen tilanteen radiopuhelimitse kollegalleen, joka odotti vankilan valvomossa, samalla kun harppoi Martinin luo.

”Täällä tarvitaan myös lääkäriä ja nopeasti”, Hän selosti radiopuhelimeen, laskeutuen polvilleen Martinin vierelle ja käänsi selälleen, vain huomatakseen, ettei mies hengittänyt.
”Perhana”, Michael sihahti puoliksi vihaisena, puoliksi säikähtäneenä ja alkoi toimia, sillä tiesi, että jos hidastelisi, kaikki menisi hukkaan. Hän ei todellakaan halunnut tällaisia uutisia viedä Rachelille, ei nyt kun kaikki oli jo hetken näyttänyt menevän parempaan suuntaan.

Michael antoi Martinille ensiapua, hikipisaroiden helmeillessä hänen otsallaan. Häntä jännitti ja hermostutti, mutta silti hän jaksoi toivoa, että saisi miehen vielä takaisin elävien kirjoihin.
Hänen sinnikkyytensä palkittiin, kun Martin viimein veti pitkän korisevan henkäyksen ja alkoi liikahdella, samaan aikaan, kun käytävältä alkoi kuulua kiireisiä askelia.

Michael nosti katseensa ja näki Joen, joka hölkkäsi sisälle ensimmäisenä.

”Taasko?” Joe kysyi, kulmat kurtistuen, sillä alkoi hänkin jo kyllästymään siihen, että kerta toisensa jälkeen samat henkilöt aiheuttivat ongelmia.

”Taas”, Michael vastasi, sillä hänkin halusi tämän kierteen loppuvan, ennen kuin syntyisi ruumiita. Nytkin se oli ollut vähällä, eikä vaara ollut vielä ohi, ”nuo kaksi ovat vain tajuttomia ja selvinnevät varmasti vankilan oman sairaalan hoidolla, mutta Martin tarvitsee viedä jälleen kerran kunnan sairaalaan”, hän jatkoi viimein kasvot vakavina.

”Ymmärrän”, Joe totesi, sillä näki itsekin, ettei Martin näyttänyt hyvältä. Kasvot olivat yhä lähes valkeat ja kaulassa oli ikäviä purppuraisia ja sinerviä mustelmia.

”Hän kyllä tarvitsee muutakin hoitoa, sillä Jake hakkasi häntä aika pahasti sen lisäksi, että painoi pampun vasten hänen kurkkuaan”, Michael huomautti ja kertoi, että oli joutunut elvyttämään Martinin ja ettei vaara ollut vieläkään ohi.

”Perhana”, Joe manasi, sillä tiesi että sairaalareissu ei olisi tälläkään kerralla mitenkään lyhyt. No ainakaan kukaan ei ollut päässyt karkuun, niin ei siitä tarvitsisi huolehtia, hän ajatteli.

Heidän vielä keskustellessaan, lääkäri saapui ja Michael viittoi tätä tulemaan luokseen ja tarkistamaan Martinin voinnin ensin. Hän ei ollut ollut väärässä, sillä lääkärikin totesi, että Martin tarvitsi jälleen hoitoa, johon vankilan sairaalan resurssit eivät riittäneet.

Joe pyysi radiopuhelimitse vankilan ambulanssin valmiiksi heti ja pari hoitajaa kuljettamaan Martinin viivyttelemättä ambulanssiin.

Michael pysyi koko ajan Martinin luona ja seuraili tämän vointia, sillä näki kyllä, ettei kaikki ollut vieläkään hyvin. Ei onneksi mennyt kovinkaan pitkää aikaa, kun pari hoitajaa paarien kanssa saapui paikalle. Hoitajat nostivat Martinin paareille ja suuntasivat ambulanssille, Michaelin seuratessa perässä.

Michael halusi mukaan, sillä oli jo ensimmäisellä kerralla huomannut, miten helposti joku saattoi yrittää tehdä jotain ikävää, heti kun silmä vältti. Niin hän sitten nousi ambulanssin kyytiin. Hän istui etupenkillä kuskin vieressä ja vilkuili välillä takatilaan, jossa kaksi ensihoitajaa seuraili Martinin tilaa.

Kesken matkan Martinin sydän pysähtyi ja hoitajille tuli kiire toimia. Toinen alkoi hoitaa Martinia hetkeäkään viivyttelemättä.
”Pistä talla pohjaan, on kiire”, toinen hoitajista huikkasi kuskille, joka tosiaan lisäsi vauhtia ja pisti pillit päälle.

Ei mennytkään kovin pitkää aikaa, kun he jo kaarsivat sairaalan pihalle ja siitä oville, joista pääsi ensiapuun. Hoitajat veivät Martinin kiireellä sisätiloihin, Michaelin seuratessa perässä ja jäädessä huoneen ulkopuolelle odottamaan tietoja.

Mutta hän oli jo päätellyt hoitajien kiireestä, ettei kaikki ollut niin kuin piti ja toivoi, ettei joutuisi viemään suru-uutisia Rachelille. Ensin hän asteli levottomana edestakaisin, kunnes viimein istahti käytävällä olevalle penkille. Katse seurasi kellotaulua, jossa viisarit tuntuivat juuri sillä hetkellä liikkuvan hyvin hitaasti. Hän kuuli lääkärin käskevän äänen, joka kantautui huoneesta ja kiireiset askelet hoitajien, sekä lääkärin liikkuessa edestakaisin.

Viimein hyvin pitkän ajan kuluttua huoneen ovi avautui ja tohtori Singer astui ulos, hoitajien tullessa perässä ja työntäessä sairaalavuodetta välissään. Michael katsoi Martinia, joka makasi vuoteella yhä tajuttomana ja nyt monenmoisten laitteiden ympäröimänä.

”Selviääkö hän?” Michael kysyi ja käänsi katseensa tohtori Singeriin.
”Sen näkee, mutta ainakin hän taistelee sitkeästi”, tohtori Singer totesi, ”hänelle tehdään vielä muutama tutkimus ja mahdollisesti leikataan, ennen kuin viedään osastolle”, hän lisäsi ja katsoi kasvot vakavina Michaelia.
”Miten pahasti... tai siis kuinka pahat vammat hän sai tämänkertaisesta pahoinpitelystä?” Michael kysyi, vaikka ei ollut varma halusiko sittenkään tietää.
”No, sen lisäksi, että hänen sydämensä petti kaiken tämän seurauksena, on hänen selkänsä murjottu, niin ettei hän ehkä koskaan enää kävele”, tohtori Singer sanoi ja kertoi myös, mitä muuta oli huomannut miestä hoitaessaan.
”Perhana”, Michael sanoi ja oli pahoillaan Martinin puolesta, ”ilmoittaisitteko, kun hänet on siirretty osastolle, niin pääsen vartioimaan häntä. Muistanette varmaan, että joku yritti jo edellisellä kerralla tukehduttaa hänet”, hän sanoi viimein.
”Tietenkin”, tohtori Singer lupasi ja kiirehti hoitajien perään, Michaelin jäädessä käytävään odottamaan.

Pitkään tämä ei jaksanut istua alallaan, vaan suuntasi kulkunsa kanttiiniin, josta osti itselleen kahvia, vähän syötävää ja lehden, saadakseen aikansa kulumaan. Toki hänen teki mieli soittaa jo nyt Rachelille, mutta hän halusi olla ehdottoman varma, ennen kuin ilmoittaisi tilanteen tälle.

Niin hän sitten söi ostamansa sämpylän, joi kahvin ja siirtyi lehtensä kanssa takaisin käytävään odottamaan. Hän sai lehden luettua ja nosti sen sivulle, vilkuillen kelloa vähän väliä. Viimein väsymys voitti ja luomet painuivat kiinni. Siinä hän torkkui siihen asti, kunnes...


No niin, naputtelin jälleen pätkän aikani kuluksi.... Kertokaahan te vuorostanne, mitä seuraavaksi tapahtuu?
« Viimeksi muokattu: 18.10.13 - klo:13:32 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #19 : 05.10.13 - klo:12:16 »
Viimein väsymys voitti ja luomet painuivat kiinni. Siinä hän torkkui siihen asti, kunnes kenkien kopse sai hänet havahtumaan.

Michael haukotteli ja nousi venytellen seisomaan. Pitkään tuolissa kököttäminen oli saanut raajat puutumaan ja pieni liike sai veren jälleen kiertämään.
”Tohtori Singer”, Michael sanoi sitten ja katsoi valkotakkista naista, jonka kasvoilla oli vakava ilme, ”oletan, että voin mennä hänen luokseen?” hän kysyi, sillä tunsi sillä hetkellä itsensä epävarmaksi ja valmistautui kuulemaan mahdollisesti ikäviä uutisia.
”Voitte, mutta minun on pyydettävä, ettei häntä rasiteta yhtään enempää. Sydän ei välttämättä enää kestä uutta jännitystä”, tohtori Singer painotti, sillä halusi potilaansa saavan olla rauhassa, vaikka toki hän tiesi, että joku tuolla jossain oli asiasta eri mieltä ja yrittäisi varmasti vielä uudelleen.
”Tietenkin”, Michael lupasi ja kysyi, ”miten hän voi muuten?”
”Paremmin. Huonomminkin olisi voinut käydä, mutta ripeä toimintanne pelasti hänet toistamiseen”, tohtori Singer sanoi ja hymyn häive kävi hänen suupielissään ja valaisi hänen kasvonsa hetkeksi.
”Hän ei liene vielä tajuissaan”, Michael sanoi toteavaan sävyyn.
”Ei, mutta en usko, että hän on pitkään tajuton. Toki seuraan tilannetta, sillä hän oli saanut aika pahoja iskuja päähänsä”, tohtori Singer huomautti.
”Aivan”, Michael sanoi ja mietti, kuinka pahasti olisi voinut käydä, jos hän ei olisi ehtinyt puuttua asiaan, ”annan hänen levätä, käyn vain soittamassa hänen tyttärelleen. Halusin vain varmistua siitä, että herra Scott selviää, ennen kuin soitan Rachelille”, hän lisäsi.
”Hyvä, käyn jossain välissä kierroksella, ennen kuin vuoroni päättyy”, tohtori Singer lupasi ja oli iloinen siitä, että hänen potilaallaan oli sentään muutama ystävällinen ihminen elämässään, joka tähän mennessä ei ollut näyttänyt kovin valoisalta, ”mutta minun on nyt paras palata työni pariin”, hän huomautti.
”Toki”, Michael sanoi ja huikkasi vielä perään, ”kiitos teille, te annatte toivoa paremmasta.”

Tohtori Singer ei sanonut mitään, nyökäytti vain hymyillen päätään. Tällaiset sanat lämmittivät mieltä, hän tuumi ja asteli kohti toimistoaan, vaikka tiesikin, ettei ehtisi olla sielä kovinkaan pitkään, sillä potilaita tuntui riittävän.

***

Hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä Martinia, sillä piti miehestä. Tämä oli edellisellä kerralla ollut varsin kohtelias ja hiljainen. Jokin hänen sisimmässään toivoi parasta tuolle miehelle, jonka elämä oli ollut varsin synkkää. Äkkiä potilashälyttimen korkea ääni tunkeutui hänen tajuntaansa ja sai hänet havahtumaan ajatuksistaan. Sen enempiä empimättä hän nopeutti askeliaan. Pitkälle hän ei päässyt, kun hänen vastaansa juoksi hoitaja, kasvot vakavina.

”Tohtori Singer, se uusi potilas”, hoitaja sanoi puuskuttaen.
”Mitä hänestä?” Tohtori Singer kysyi ja kurtisti kulmiaan, astellen ripein askelin hoitajan rinnalla, joka ohjasi häntä samalla kohti teho-osastoa.
”Hän tuli tajuihinsa ja alkoi riehua”, hoitaja sanoi ja yritti selkeästi miettiä kuinka asiansa kertoa.
”Kuinka niin?” Tohtori Singer kysyi, sillä ei voinut uskoa tästä kyseisestä potilaasta sellaista.
”No en tiedä onko riehua oikea sana, mutta hän yritti päästä vuoteesta pois, eikä tunnu kuuntelevan ketään ja vaikuttaa olevan kauhuissaan”, hoitaja selitti, kun he saapuivat ovelle.
Tohtori nyökäytti päätään, työnsi oven auki ja astui huoneeseen. Ensimmäinen mitä hän näki oli se, miten toinen hoitaja yritti rauhoittaa potilasta, joka huitoi käsillään ilmaa ja huusi. Peitto oli valahtanut lattialle ja osa laitteiden johdoista oli irronnut ja roikkuivat vuoteen reunojen yli.
”Päästäkää hänet irti”, tohtori Singer käski ja asteli itse vuoteen luo, kääntyen potilaan puoleen, ”herra Scott”, hän sanoi tiukasti mutta lempeästi.
Martinia alallaan pidellyt hoitaja katsahti kysyvästi Singeriin, mutta päästi irti miehestä ja siirtyi kauemmaksi.

”Herra Scott... Martin”, Tohtori Singer sanoi uudelleen yhä tuolla tiukalla, mutta lempeällä äänellä ja laski kätensä Martinin kädelle.
”Ei, ei...” Martin sopersi, sillä ei oikein käsittänyt missä oli ja miten oli sinne päätynyt.
”Ei ole hätää, olette turvassa”, tohtori Singer puheli rauhallisesti ja antoi käsillä hoitajille merkin poistua.
”Turvassa?” Martin henkäisi.
”Niin”, tohtori Singer sanoi, ”te olette sairaalassa ja muistatte varmaan minut. Olen Lisa Singer”, hän jatkoi ja katsoi miestä, joka hitaasti alkoi rauhoittua. Kädet laskeutuivat alas.
”Lisa Singer”, Martin sopersi hiljaa ja alkoi vähitellen tajuamaan missä oli ja muisti mitä oli tapahtunut.
”Kyllä”, tohtori Singer myönsi ja alkoi samalla asetella irronneita johtoja paikalleen, ”kuten näet, ei ole mitään hätää”, hän jatkoi lempeällä, lähes äidillisellä äänellä, jonka tiesi rauhoittavan potilaita paremmin kuin huutaminen.
Martin seurasi ääneti tohtori Singerin työskentelyä, johon ei lopulta kovin pitkää aikaa kulunut. Kun tohtori Singer astahti kauemmaksi sängystä nostaakseen lattialle valahtaneen peiton, Martin tarttui hänen käteensä.
”Älä lähde”, Martin pyysi hiljaa.
”En ollutkaan lähdössä. Nostan vain peiton lattialta”, tohtori Singer sanoi rauhalliseen sävyynsä, jolloin Martin irrotti otteensa ja laski kätensä alas.
Tohtori Singer astahti kauemmaksi, kumartui ja nosti peiton käsilleen. Tämän jälkeen hän astahti takaisin ja asetteli peiton Martinin päälle.
”Kas noin”, tohtori Singer sanoi, veti tuolin lähelle vuodetta ja istuutui.
”Kiitos tohtori Singer”, Martin sanoi hiljaa ja painoi häpeissään katseensa alas ja sanoi, ”anteeksi.”
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi”, tohtori Singer sanoi ystävällisesti, ”ja voitte aivan hyvin kutsua minua Lisaksi”, hän huomautti ja katseli miehen totisia kasvoja ja ainoaa silmään, josta yhä heijastui kauhu.
”Hyvä on... Lisa”, Martin sanoi ja tunsi olevansa pitkästä aikaa turvassa.

Lisa oli vaiti ja katseli miestä, joka viimein tyyntyi ja nukahti. Hän ei kuitenkaan poistunut, vaan päätti pysyä huoneessa, sillä arveli moisen toistuvan uudelleen, jos mies heräisi jälleen yksin.

***

Michael etsi kännykästään Rachelin numeron ja soitti tälle. Kesti pitkään, ennen kuin Rachel vastasi ja Michael kuuli naisen äänestä, että oli herättänyt tämän.
”Anna anteeksi Rachel, että herätin sinut, mutta tämä on tärkeää”, Michael sanoi, valiten sanansa tarkkaan.
”Mitä nyt?” Rachel kysyi ja alkoi hiljalleen heräillä.
”Isäsi on taas sairaalassa”, Michael sanoi lyhyesti, sillä ei vielä halunnut kertoa aivan kaikkea.
”Mitä!” Rachel huudahti ja oli nyt täysin hereillä.
”Kuulit kyllä”, Michael sanoi, ”mutta älä huoli, hän tulee taas kuntoon”, hän jatkoi, sillä ei halunnut kertoa, miten lähellä Martinin kuolema oli ollut.
”Michael, mitä oikein tapahtui?” Rachel kysyi, vaikka saattoi arvata, että joku noista vankilan korstoista oli varmasti hakannut isän taas, ”se iso hyypiökö taas kävi isän kimppuun?” Hän kysyi.
”Ei se sama, vaan eräs toinen”, Michael sanoi vältellen, ”kuule, tule aamulla tänne, niin kerron paremmin”, hän sanoi viimein, sillä ei oikein pitänyt siitä, että joutui moisia uutisia kertomaan puhelimitse.
”No hyvä on, mutta pysy siellä ja katso, ettei kukaan pääse lähellekään isääni”, Rachel sanoi. Hän oli huolissaan isästään ja raivoissaan sille, joka oli tätä satuttanut. Hän halusi saada lopun tälle, sillä jos tätä jatkuisi vielä samalla tavalla, ei isä ehtisi nähdä lapsen lastaan.
”Sen aionkin tehdä, sillä en ole unohtanut mitä viime kerralla kävi”, Michael muistutti.
”Äh, älä viitsi muistuttaa”, Rachel sanoi ärtyneenä, ”minä aion etsiä sen, joka on tämän takana ja sanoa hänelle muutaman valitun sanasen”, hän puhisi kiukkuisena.
”Rachel kultaseni, jos nyt kuitenkin hieman rauhoittuisit, niin hoidetaan asia myöhemmin yhdessä”, Michael pyysi, sillä ei oikein halunnut, että Rachel lähtisi mihinkään omin päin seikkailemaan, varsinkaan nyt kun oli raskaana ja se alkoi jo näkyäkin varsin hyvin.
”Hyvä on, en ajatellutkaan lähteä tähän aikaan ulos”, Rachel lupasi, ”mutta haluan kuitenkin saada tämän päätökseen, ennen kuin on liian myöhäistä”, hän huomautti.
”Tietenkin kultaseni”, Michael sanoi, vaikkei tuntenut itseään kovinkaan rauhalliseksi, sillä tunsi Rachelin luonteen vähän turhankin hyvin.
”Lupaa minulle, ettet päästä ketään muita, paitsi hoitohenkilökunnan, isäni lähelle”, Rachel pyysi vielä.
”Sen lupaan”, Michael sanoi.
”Hyvä ja nyt hyvää yötä”, Rachel toivotti.
”Hyvää yötä kultaseni ja anteeksi vielä kerran, että herätin sinut”, Michael toivotti ja vaihtoi vielä muutaman sanan, ennen kuin lopetti puhelun.

Tämän jälkeen hän suuntasi takaisin sisätiloihin, jossa oli hyvin hiljaista, mikä oli ymmärrettävää kun oli jo myöhäinen yö ja sekin hiljalleen kääntymässä aamua kohti.
Hän kävi vastaanottotiskiltä kysymässä tietoja Martinista. Tiskillä oleva hoitaja oli hieman kylmäkiskoinen, mutta antoi tiedot kyllä, kun Michael huomautti, että hänen pitäisi olla vahtimassa kyseistä potilasta, mutta ei vain tiennyt huonetta.

Viimein hän sai Martinin huoneen selville ja suuntasi kulkunsa sinne. Saavuttuaan huoneeseen, huomasi hän, ettei Martin ollut yksin. Tohtori Singer oli hänen seuranaan.

”Tohtori Singer”, Michael sanoi kohteliaasti, hymyn käväistessä hänen suupielissään.
”Herra... öh.. Peaks”, tohtori Singer sanoi, vilkaistuaan pientä yksinkertaista nimilaattaa, joka komeili Michaelin rinnassa.
”Miten hän voi?” Michael kysyi, sillä arveli, ettei tohtori Singer ollut jäänyt huoneeseen turhaan.
”Hän heräsikin odotettua aiemmin ja oli hivenen sekava, lähinnä peloissaan”, tohtori Singer sanoi ja kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut.
”No hyvä, että olitte paikalla”, Michael sanoi ja vilkaisi Martinia, joka sillä hetkellä nukkui.
”Kiitos”, tohtori Singer sanoi.
”Te voitte varmaankin lähteä, sillä muut potilaasi tarvitsevat sinua”, Michael sanoi toteavaan sävyyn, ”minä kutsun teitä kyllä, jos tarvetta ilmenee”, hän lisäsi, sillä arveli, ettei Martin olisi välttämättä kovin rauhallinen herättyään ja ymmärsi kyllä miksi.

***

Yö eteni ja vaihtui hitaasti aamuksi, jolloin koko sairaala tuntui heräävän. Lääkärit aloittivat aamukierrokset, hoitajien tuodessa potilaille aamiaista.
Aamiaisen jälkeen alkoi vierasaika ja Rachel saapui juuri sillä kellonlyömällä, sillä oli päättänyt olla ajoissa ja ottaa irti kaiken vähäisestä vierailuhetkistä.

Vaikka monenlaiset tunteet velloivatkin hänen mielessään, hän yritti pysyä rauhallisena, vaikka se vaikeaa olikin, eikä raskaus suinkaan helpottanut asiaa. Tuntui, että raskaushormonit olivat saaneet hänet huomattavasti herkemmäksi, kuin hän yleensä oli.

Rachel veti tuolin aivan vuoteen vierelle ja istuutui, sillä seisominen alkoi hiljalleen olla tukalaa. Surullisena hän katsoi isäänsä ja mietti kuinka pitkään tämä mahtoi vielä kestää. Kuinka paljon pahaa piti vielä tapahtua, ennen kuin tuo joku, olisi tyytyväinen.

”Hei isä”, Rachel sanoi hiljaa ja hymyili, vaikka itketti.
”Hei keiju”, Martin sanoi hiljaa, ”anteeksi tämä, mutta kaipa olen vain nyrkkeilysäkin korvike”, hän lisäsi.
”Isä, älä puhu tuollaisia”, Rachel pyysi ja katsoi isäänsä totisena.
”Anna anteeksi”, Martin sanoi, vaikka mielessään tiesi, että se, mitä hän oli sanonut piti kutakuinkin paikkansa.
”Minä hoidan sinut pois sieltä, sillä tiedän sinun olevan syytön, tuo joku on väärässä, on ollut koko tämän ajan”, Rachel sanoi, sillä oli tänä aikana tosiaan penkonut asiaa ja huomannut jotain.
”En tiedä ehditkö ajoissa”, Martin huomautti hiljaa, sillä arveli, ettei taitaisi enää moista höykytystä kestää hengissä.
”Isä, älä viitsi”, Rachel sanoi, ”minulla on jo sen verran koossa tietoa, että voin saada sinut hyvinkin pian pois ja toisekseen, luulen ettet tällä kerralla edes päädy tavalliselle vankiosastolle”, hän huomautti, sillä tiesi jo että isän selkä oli kärsinyt pahasti pahoinpitelyn seurauksena, mikä tarkoitti, ettei isä ehkä enää koskaan kävelisi.
”Olen pahoillani, mutten jaksa olla kovinkaan optimistinen”, Martin sanoi, sillä takaiskuja oli tullut sen verran paljon, ettei hän enää jaksanut uskoa, että hänen syyttömyytensä saataisiin todistetuksi ja että hän pääsisi vapaaksi.
”Isä, lopeta”, Rachel tokaisi ja katsoi tätä päättäväisesti.
”Itsepäisyytesi on ainakin äitisi peruja”, Martin sanoi naurahtaen, sillä tiesi, ettei Rachel antaisi periksi, vaan hoitaisi homman loppuun, tapahtuipa mitä tahansa.
Äkkiä Rachel nappasi isänsä ranteesta ja siirsi tämän käden vatsansa päälle ja laski oman kätensä siihen päälle.
”Tunsitko sen?” Rachel kysyi posket innosta hehkuen...


Jatkakaahan te vuorostanne. :)
Huomasin kämmin, mutta se on korjattu... sen siitä saa kun nopeasti kirjoittaa...  ::)
« Viimeksi muokattu: 11.01.14 - klo:20:04 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #20 : 13.10.13 - klo:16:21 »
”Tunsitko sen?” Rachel kysyi posket innosta hehkuen.
”Kyllä”, Martin vastasi ja hymyili pitkästä aikaa onnellisena, vaikka pelko siitä, että jotain pahaa voisi vielä tapahtua, varjostikin hänen ajatuksiaan. Mutta siitä huolimatta hän oli onnellinen tyttärensä puolesta ja toivoi koko sydämestään, ettei tälle tapahtuisi mitään pahaa.

Loppu vierailuaika kului iloisesti rupatellen, sillä Rachelkin halusi unohtaa synkemmät asiat hetkeksi ja kertoa, mitä kaikkea oli hankkinut ja kuinka paljon oli saanut vauvan huonetta sisustettua. Tuo hetki oli pitkästä aikaa onnellinen ja rauhallinen, niin kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta se ei poistanut sitä tosi asiaa, että tuo joku ei ollut vielä antanut periksi ja yrittäisi varmasti niin kauan, että onnistuisi.

Viimein vierailuaika päättyi ja Rachel lähti kotiin. Yksin hän ei ollut, sillä Michaelin veli oli jälleen ollut hänen kuskinaan, joten se asia oli kunnossa. Se sai jopa Martinin paremmalle tuulelle, sillä hän luotti Michaeliin ja tämän sukulaisiin täysin. Olivathan nämä jo pidemmän aikaa pitäneet huolen Rachelista, mikä huojensi hänen mieltään, sillä niin kauan kun tytär oli näiden hyvien ihmisten parissa, tuo joku ei ehkä ihan niin innokkaasti yrittäisi tehdä tälle pahaa.

***

Rachel istui etupenkillä, ajatuksiinsa vaipuneena ja katsoi ohitse vilistävää maisemaa ja taivasta joka jo alkoi tummentua. Matthew istui omalla paikallaan ääneti ja keskittyi ajamiseen. Hän ymmärsi pysyä vaiti, sillä tajusi kyllä, ettei toinen halunnut juuri nyt keskustella.
Äkillinen raju nykäisy sai heidät kummatkin havahtumaan ajatuksistaan. Matthew katseli peiliä ja näki sen kautta takana olevan auton, joka näytti olevan turhankin lähellä.
”Mitä hemmettiä!” Matthew älähti, kun takana oleva auto kiihdytti niin, että osui takapuskuriin, saaden auton nytkähtämään. Matthewilla oli täysi työ pitää auto hallussaan, sillä muutoin he ajaisivat ulos tieltä.

”Mitä oikein on tekeillä?” Rachel kysyi, yrittäen pitää äänensä normaalina, vaikka häntä pelottikin. Ei niinkään itsensä, kuin syntymättömän pienokaisensa puolesta.

”En tiedä, mutta tuon auton kuski on kyllä ihan sekaisin”, Matthew vastasi ja kirosi raskaasti, kun takana ajava auto osui jälleen takapuskuriin.

”Kuskihan on pähkähullu ja yrittää suistaa meidät tieltä”, Rachel älähti ja alkoi olla todella peloissaan, ”tuon täytyy olla niitä”, hän sanoi viimein.
”Mitä niitä?” Matthew kysyi hämmentyneenä.
”No niitä tyyppejä, jotka yrittävät tappaa isän ja minut”, Rachel vastasi ja katsoi onnettomana Matthewia. Hän poti huonoa omatuntoa siitä, että hänen vuokseen aivan viaton ihminen oli nyt hengenvaarassa tuon takana olevan autoilijan vuoksi.

”Hei, ei tämä sinun syysi ole”, Matthew muistutti, sillä näki kyllä naisen kasvoilta, tämän tuntemukset, vaikka tämä niitä yrittikin peittää.
”Niin mutta...” Rachel aloitti, muttei ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun takana oleva auto ampaisi heidän rinnalleen ja rysäytti sellaisella voimalla päin heidän autoaan, että se suistui ulos tieltä, kierähti yhden kerran ympäri katon kautta ja rysähti ojaan.

Heidät tieltä suistanut auto jatkoi matkaansa ja katosi pian näkyvistä. Oli hiljaista, vain ojan vieressä kasvavista pensaista lentoon lehahtaneet linnut ääntelivät kiukkuisesti rauhanhäirinnän vuoksi, laskeutuessaan takaisin pensaaseen.

Matthew irvisti kivusta, sillä toinen jalka oli ikävästi vääntynyt pyörityksessä.
”Rachel” Matthew sanoi ja kääntyi katsomaan Rachelia, jonka kasvot olivat veressä. Mitä ilmeisemmin turvatyyny oli lauetessaan osunut nenään ja saanut aikaan nenäverenvuodon.

”Olen kunnossa”, Rachel mumisi ja yritti pyyhkiä naamaansa, ”entä sinä?” hän kysyi ja kääntyi katsomaan Matthewia.

”Kutakuinkin, taisin vääntää jalkani ikävästi”, Matthew vastasi ja älähti tuskasta yrittäessään vääntäytyä parempaan asentoon.

”Yritän löytää kännykkäni”, Rachel sanoi, sillä ymmärsi, ettei tästä tainnut ilman sairaalareissua selvitä. Hän tunsi itse olevansa kunnossa, jos verta vuotavaa nenää ei laskettu lukuun. Mutta silti hän oli huolissaan ja pelkäsi syntymättömän lapsensa puolesta.

Rachel irrotti turvavyönsä päästäkseen paremmin liikkumaan ja etsimään käsilaukkuaan, jonka oli pyörityksen yhteydessä pudottanut käsistään. Viimein hän löysi sen etu ja takapenkkien välistä, lattialta, jonne se oli jossain välissä lennähtänyt.

Rachel kurotti ja sai laukun käsiinsä. Tämän jälkeen hän vetäytyi penkilleen istumaan ja alkoi kaivella laukkuaan. Hetken kaiveltuaan, hän löysi kännykkänsä. Se oli kaikeksi onneksi säilynyt ehjänä, vaikka pyöritys olikin ollut varsin raju.

Hän ehti juuri painella hätänumeron, kun...


Miten mahtanee jatkua tästä, kerrohan sinä se....
« Viimeksi muokattu: 15.10.13 - klo:22:15 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #21 : 20.10.13 - klo:01:24 »
Rachel kurotti ja sai laukun käsiinsä. Tämän jälkeen hän vetäytyi penkilleen istumaan ja alkoi kaivella laukkuaan. Hetken kaiveltuaan, hän löysi kännykkänsä. Se oli kaikeksi onneksi säilynyt ehjänä, vaikka pyöritys olikin ollut varsin raju.

Hän ehti juuri painella hätänumeron, kun
ovi kiskaistiin auki ja voimakkaat kädet tarttuivat häneen.

”Hei!” Rachel huudahti ja yritti pyristellä vapaaksi häntä ulos kiskovan miehen otteesta.
”Päästä hänet irti!” Matthew karjaisi ja sai samassa kovan iskun päähänsä. Kaikki pimeni ja hän ikään kuin lysähti kasaan penkillään.
”Matthew!” Rachel kirkaisi ja pyristeli yhä kovemmin irti häntä pitelevän miehen otteesta.
”Jos pyristelet vielä, ammun hänet seulaksi”, Matthewia lyönyt mies ärähti ja tähtäsi aseellaan tajutonta Matthewia.
Rachel tajusi, että hänen oli lopetettava vastarinta, vaikka ääni hänen sisällään käskikin taistella.
”Hyvä on, mutta älkää satuttako häntä”, Rachel pyysi ja tunsi syyllisyyttä Matthewin saaman kohtelun vuoksi.

Rachel siis lakkasi pyristelemästä ja antoi miehen kiskoa itsensä autosta ulos ja taluttaa tienpientareella odottavaan autoon. Hänen teki mieli sanoa paljon, mutta hän tajusi, ettei voittaisi sillä mitään ja oli siis vaiti.

”Mitäs tuolle miehelle tehdään, käskettiin vaan tuoda nainen”, Rachelin autolle tuonut mies kysyi toveriltaan, joka juuri harppoi ojan yli pientareelle.
”Jääköön sinne, sillä se ei hetkeen lavertele kenellekään”, toinen mies sanoi, ”Jones, painu sen naisen seuraksi takapenkille ja katso, ettei se yritä tehdä mitään typerää”, hän jatkoi.
”Hyvä on, Sanders”, Jonesiksi kutsuttu sanoi ja änkeytyi Rachelin vierelle takapenkille, ”ei sitten mitään temppuja neiti tai sattuu”, hän lisäsi ja katsoi Rachelia tuimasti.
”Sinäkö löisit raskaana olevaa naista”, Rachel sanoi epäuskoisena ja koska halusi tuoda tilansa ilmi näille miehille.
”No en”, Jones murahti, ”mutta älä silti koeta onneasi”, hän muistutti.
Rachel mutisi jotain epäselvää vastaukseksi ja kieltäytyi katsomasta miestä. Häntä pelotti, mutta hän ei sitä halunnut näyttää. Oli tärkeää pysyä rauhallisena.

Sanders istuutui kuskin penkille ja käynnisti auton. Ennen matkaan lähtöä hän vielä vilkaisi keskipeilinkautta, että takana oli kaikki kunnossa.

***

Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua Matthew palaili tajuihinsa. Päätä jomotti iskun jäljiltä ja jalka tuntui pahemmalta kuin aiemmin ja hän alkoi epäillä sen menneen sijoiltaan tai murtuneen pyörityksessä.

”Rachel”, hän mumisi ja huomasi vasta silloin, että oli yksin.

Tiellä oli hiljaista ja alkoi jo hämärtää, kukaan ei huomaisi ulos ajanutta autoa, varsinkin kun puskat peittivät näkyvyyden tielle, Matthew päätteli ja alkoi muistella, minne oli oman kännykkänsä laittanut.
Hänen ei tarvinnut kovin kauaa etsiä, kun kännykkä alkoi soida, ilmeisesti joku kaipasi häntä. Matthew katseli ympärilleen ja huomasi kännykkänsä jalkojensa juuressa ja näytössä vilkkuvasta tekstistä hän näki, että soittaja oli äiti.

”Perhana”, Matthew ähkäisi, puri hampaansa yhteen ja yritti kurottaa kohti kännykkäänsä, vaikka se ei hyvää tehnytkään kipeälle jalalle.

Hänen oli pakko lopettaa hetkeksi, kunnes vähän aikaa levättyään yritti uudelleen. Nyt hän yritti olla antamatta periksi kivulle ja sai kuin saikin kännykän sormiinsa. Äidilleen hän ei ehtinyt vastata, vaan puhelu meni suoraan vastaajaan.

”Menköön”, Matthew henkäisi ja suoristi itsensä tuolia vasten.
Hän lepäsi jälleen hetken ja kun kipeä jalka tuntui hieman rauhoittuvan hän paineli hätänumeron ja nosti kännykän korvalleen.

Matthew oli helpottunut, kun puhelimeen viimein vastattiin ja selitti hänelle vastanneelle virkailijalle tilanteen niin hyvin kuin suinkin pystyi. Vain sijainnin määrittäminen oli vaikeaa, sillä tie kulki läpi nurmi- ja metsä alueen, jossa asutusta oli harvassa. Mutta lopulta myös sijainti saatiin selvitetyksi GPS:n avulla. Kului kuitenkin jonkin aikaa, ennen kuin apu saapui, sillä alue oli laaja ja tie pitkä ja mutkainen.

Ambulanssin lisäksi paikalle tuli myös poliisi, joka teki rutiinikysymykset ja jäi vielä autonromua tutkimaan, kun palokunta oli saanut Matthewin irrotettua autosta ja kuljetettua ambulanssiin, joka lähti heti kohti sairaalaa.

***

Michael oli kanttiinissa kahvilla, kun tohtori Singer saapui juoksujalkaa hänen luokseen.

”Mitä nyt?” Michael kysyi, katsoen huolestuneena tohtori Singeriä ja ajatteli heti, että Martinille on sattunut jotain.
”Sinun veljesi tuotiin juuri äsken sairaalaan”, tohtori Singer sanoi.
”Mitä!” Michael älähti ja laski kädessään olevan mukin pöydälle niin voimallisesti, että siitä läikähti kahvia pöydälle.
”Juuri niin”, tohtori Singer sanoi, ”hän oli joutunut auto-onnettomuuteen”, hän kertoi.
”Onnettomuuteen”, Michael sanoi ja ponkaisi ylös tuolilta, ”missä Rachel on? Hän oli Matthewin kanssa”, hän kysyi ja huolestui todenteolla.
”En tiedä”, tohtori Singer sanoi, ”Rachel ei ollut veljesi mukana ja vain veljesi tuotiin tänne, mikäli kuulin oikein”, hän kertoi.
”Ei”, Michael henkäisi järkyttyneenä eikä tiennyt, mitä tehdä, ”minun pitää päästä veljeni luokse ja heti”, hän sanoi viimein.
”Ei onnistu, hänet on viety leikkaussaliin”, tohtori Singer sanoi, ”hän kai mursi rytäkässä jalkansa”, hän selitti.
”Tohtori Singer, minä pyydän, älkää kertoko herra Scottille tästä”, Michael sanoi, sillä tiesi että moinen tieto voisi olla liikaa Martinin sydämelle, "ei ainakaan, ennen kuin asiaan saadaan selvyyttä", hän lisäsi, sillä halusi itsekin tietää, mitä oli tapahtunut ja minne Rachel oli joutunut.
”En kerro”, tohtori Singer lupasi, sillä tiesi itsekin, ettei tällaisia uutisia ollut nyt hyvä kertoa potilaalle, varsikin kun hän välitti miehestä enemmän kuin ehkä saattoi itselleen myöntää.
”Hyvä, minä jään odottamaan tietoja, menkää te herra Scottin luokse, hänen ei ole hyvä olla yksin nyt”, Michael sanoi ja toivoi sydämessään, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Sen hän tosin lupasi itselleen, että jos tuo joku tekisi pahaa Rachelille, hän etsisi tämän ihmis saastan ja pistäisi kärsimään.

Tohtori Singer nyökäytti päätään ja suuntasi sinne, missä Martin oli, Michaelin jäädessä vielä kanttiiniin.

Michael työnsi kahvin kauemmaksi itsestään, juuri nyt ei maistunut mikään, sillä huoli sai vatsan tiukalle solmulle. Hän vei puoliksi juodun kahvinsa ja voileivän jämän roskikseen ja suuntasi kulkunsa aulaan, jossa voisi kysellä vastaanottotiskiltä tietoja veljestään.

Saatuaan tarvittavat tiedot, Michael vetäytyi sivummalle istumaan. Aika tuntui hidastuneen, tai siltä se ainakin tuntui hänestä. Viimein hän ei enää pystynyt olemaan aloillaan, vaan nousi ja alkoi levottomana kävellä edestakaisin.

***

Michael ei tiennyt, kuinka kauan oli astellut edestakaisin, kun viimein eräs hoitaja tuli hänen luokseen. Michael pysähtyi ja katsoi hoitajaa kysyvästi.
”Minun käskettiin ilmoittaa, että potilasta pääsee tapaamaan”, hoitaja sanoi kohteliaaseen sävyyn ja katsoi Michaelia ymmärtäväisesti.
”Kiitos, voisitteko näyttää missä hän on”, Michael pyysi kohteliaasti.
”Tietenkin, mutta minun täytyy sanoa, että hän saattaa olla vielä melko sekavana nukutuksen jäljiltä”, hoitaja kertoi.
”Kiitos”, Michael toisti ja seurasi sitten hoitajaa, joka ohjasi hänet huoneeseen, jonne Matthew oli viety.

Matkalla huoneeseen hän sai tietää, että poliisikin oli matkalla ja halusi vielä kuulustella Matthewia auto-onnettomuuden tiimoilta, koska oli selvää, että auto oli suistettu tieltä. Autoon oli näet tullut muutamaan sellaiseen paikkaan kolhuja, joita ei täysin voitu selittää ulosajosta johtuviksi. Lähinnä auton takaosa antoi aihetta tiettyihin epäilyihin.

Michael jäi hetkeksi ovensuuhun, kunnes viimein asteli sisemmäksi. Hän ei voinut olla ajattelematta, mitä olisi voinut käydä ja oli hermostunut, sillä pelkäsi sitä, mitä isoveljellä oli kerrottavanaan. Koko sydämestään hän toivoi, että Rachelilla olisi kaikki hyvin.

”Hei”, Michael sanoi hiljaa, vetäen jakkaran lähemmäksi vuodetta ja istuutui sille.
”Hei”, Matthew vastasi ja katsoi pikkuveljeään, sillä tiesi ettei tämänkään osa ollut helppo.
Michael aikoi sanoa jotakin, kun...


Vuoro siirtyy teille, kertokaa te vuorostanne, mitä seuraavaksi tapahtuu...
Hmm.... piti vain vähän katsoa tuota yöllä puoliunisena kirjoitettua jatkopätkääni ja tulikin sitten pienen korjailun sijasta kirjoitettua pieni lisäpätkänen. No kumminkin, jatkakaatten te puolestanne...
« Viimeksi muokattu: 11.01.14 - klo:20:17 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #22 : 07.11.13 - klo:09:09 »
Michael aikoi sanoa jotakin, kun ovi avautui ja muuan hoitaja astui kiireesti sisään.
”Anteeksi häiriö, mutta etsin herra Michael Peaksia”, hoitaja sanoi ja katseli epätietoisena kumpaistakin vuoron perään.
”Minä olen”, Michael sanoi ja nousi seisomaan, katsoen hoitajaan kysyvänä, ”mitä teillä on asiaa?” Hän kysyi epäluuloisena, sillä aavisti, ettei kaikki ollut kohdallaan.
”Teille olisi puhelu”, hoitaja vastasi.
”Puhelu?” Michael sanoi kysyvään sävyyn ja rypisti kulmiaan. Hän ei ymmärtänyt miksi tuo joku ei ollut soittanut suoraan kännykkään, vaan oli valinnut tämän hivenen hankalamman vaihtoehdon.
”Niin”, hoitaja sanoi, ”hän sanoi, ettei halua odottaa kovin pitkään”, hän lisäsi.
”Hyvä on minä tulen. Näyttäkää tietä, olkaa hyvä”, hän sanoi ja kääntyi ennen lähtöään veljensä puoleen, ”en viivy kauan” hän sanoi ja katosi hoitajan perään, Matthewin jäädessä yksin huoneeseen.

***

Toisaalla Rachel kuljetettiin suureen kartanoon ja ohjattiin yhteen oleskelutilaan, jonne hän jäi odottamaan Jonesin kanssa, Sandersin mentyä etsimään isäntäänsä.

Kesti vain tovin ja pian Sanders palasi toisten luo.
”Hän tulee pian”, Sanders sanoi Jonesille, vilkaisemattakaan Rachelia.

Ja tosiaan vain tovia myöhemmin huoneeseen saapui palvelija, joka työnsi edellään pyörätuolia. Pyörätuolissa istui hoikka mies, jonka kasvot olivat ilmeettömät.

Mies antoi viimein merkin kädellään, jolloin palvelija pysäytti tuolin ja astahti sivummalle odottamaan uusia ohjeita. Pyörätuolissa istuva mies alkoi itse liikuttaa tuoliaan ja rullasi hitaasti lähemmäksi Sandersia, Jonesia ja Rachelia, kunnes viimein pysäytti sopivaan kohtaan.

Rachel katseli miestä, jonka tutkivan katseen tunsi itsessään. Sitten hän muisti, että oli nähnyt tämän kerran aiemminkin.
”Te”, Rachel sanoi ja muisti sen päivän, jolloin oli käynyt tapaamassa isäänsä vankilalla, ”minä näin teidät vankilalla”, hän sanoi viimein hitaasti, eikä tiennyt miten suhtautua mieheen.
”Saatoin käydäkin”, mies totesi tyynesti ja katseli mietteliäänä nuorta naista, joka seisoi hänen miestensä välissä.
”Mitä te haluatte minusta?” Rachel kysyi, sillä halusi mennä suoraan asiaan.
”Pahoittelen karkeaa tapaa, jolla alaiseni hakivat teidät luokseni”, mies sanoi yllättävän kohteliaasti, ”mutta halusin tavata teitä, sillä asiani koskee sekä teitä, että isäänne”, hän sanoi harkiten jokaisen sanansa tarkkaan.
”Ja onko minulla kunnia kuulla teidän nimenne?” Rachel kysyi viileästi, ”minut te mitä ilmeisemmin jo tunnette”, hän lisäsi pisteliäästi.
”Neiti Scott, olen pahoillani etten ennättänyt esitellä itseäni”, mies sanoi ja lisäsi, ”olen Henry Cadbury.”
”No niin, herra Cadbury, miten te liitytte isääni ja miksi te halusitte minut tänne?” Rachel kysyi ja katsoi viileästi Cadburya.
”Siihen saattanee vierähtää pieni tovi, joten ehdotan että istuutuisitte hetkeksi. Olkaa niin hyvä”, herra Cadbury sanoi ja näytti kädellään kaunista sohvaa, joka oli asetettu takan eteen.
”Kiitos”, Rachel vastasi lyhyesti ja istuutui tuolille, Jonesin ja Sandersin seuratessa ja jäädessä seisomaan molemmin puolin sohvaa.
Herra Cadbury oli aikeissa sanoa jotakin kun...


Jatkakaatten te vuorostanne....
« Viimeksi muokattu: 11.01.14 - klo:20:20 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #23 : 09.11.13 - klo:00:42 »
Herra Cadbury oli aikeissa sanoa jotakin, kun Rachel keskeytti hänet.

”Ennen kuin aloitatte haluaisin sanoa, etten pidä tippaakaan tavastanne, jolla te toitte minut tänne”, Rachel sanoi, ”autoa tuskin oli tarpeellista suistaa tieltä ja jättää kihlattuni veljeä autonromuun” hän jatkoi kiivaasti ja katsoi tiukasti Cadburya.

”Kuten sanottua olen hyvin pahoillani alaisteni hieman khrm... karkeasta tavasta tuoda teidät tänne ja toivon toki, ettei kihlattunne veljelle käynyt kovinkaan pahasti”, Cadbury sanoi kohteliaasti, sillä halusi pitää tilanteen mahdollisimman rauhallisena.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, vain takasta kuului pientä rätinää. Rachel ei sanonut enää mitään, mutta jostain syystä hänellä oli voimakas tunne, että tuo mies liittyi jollain tavalla siihen, miksi isä oli vankilassa ja aika varmaan tämän täytyi olla pahoinpitelyidenkin takana.

Sen Rachelkin tajusi, ettei mies ollut tehnyt niitä itse, vaan oli lähinnä maksanut niille henkilöille, jotka olivat sitten suorittaneet sen likaisen osuuden.

Cadbury oli hänkin vaiti ja katseli mietteliäänä nuorta naista, josta oli tulossa äiti. Se toi hänen mieleensä hänen oman vaimonsa ja ne ajat, kun he odottivat esikoistaan. Tuo muisto nosti surun voimakkaana pintaan ja hänen oli käännettävä kasvonsa pois vieraastaan, jottei tämä näkisi hänen tunnekuohuaan.

Mutta turhaan, sillä Rachel oli sen huomannut ja hiljalleen raivo, jota hän oli miestä kohtaan tuntenut, alkoi laantua.

”Oletteko kunnossa?” Rachel kysyi, sillä oli nähnyt kiitävän hetken, miehen kasvoilla tuskaisan ilmeen, ennen kuin tämä oli kääntänyt kasvonsa poispäin.

”Olen” Cadbury vastasi lyhyesti ja henkäisi syvään, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Racheliin, ”vanha muisto vain”, hän lisäsi sitten.

Rachel oli jälleen vaiti ja mietti, millainen muisto saattoi tuottaa sellaista surua ja tuskaa, mutta tajusi sitten itsekin, että hänellä oli yhtä tuskallisia muistoja itsellään.

”Tuota, teillä oli jotain kerrottavaa minulle”, Rachel muistutti varovaisesti.
”Tosiaan”, Cadbury sanoi hiljaa ja alkoi kertoa.

Rachel kuunteli hiljaa miehen syvää, tummaa ja soinnikasta ääntä, joka tuntui olevan sillä hetkellä ainoa ääni koko huoneessa, rätisevän takkatulen lisäksi.
Hän näki, miten miehen muutoin niin totisten kasvojen ilmeet muuttuivat ja hän saattoi nähdä niiltä voimakasta surua ja tuskaa, jota tämä menetyksen vuoksi tunsi.

Loputkin raivosta kaikkosi ja Rachel tunsi myötätuntoa miestä kohtaan. Hän ymmärsi miksi tämä oli tehnyt, niin kuin oli tehnyt, vaikkei voinutkaan hyväksyä sitä. Oma menetys oli vielä liian lähellä sydäntä ja satutti yhä.

Oli jälleen hiljaista, kunnes Cadbury alkoi kertoa, kuinka oli löytänyt auton, joka oli hänen autonsa kylkeen ajanut. Siinä vaiheessa Rachelin oli avattava sanainen arkkunsa.

”Sinun isäsi auto osui minun autooni, niin että ajauduin päin vastaan tulevaa rekkaa. Siinä rytäkässä minä menetin vaimoni ja lapseni!” Cadbury sanoi viimein.

”Te olette väärässä”, Rachel sanoi painokkaasti.

”Kuusitoista vuotta sitten hän tapatti minun perheeni ja rampautti minut”, Cadbury sanoi katkerana, ”hän oli kai humalassa, ei sitä muuten voi selittää, miksi joku ajaa toisen autoa päin noin vain”, hän lisäsi ja katseli käsiään, jotka lepäsivät hänen jalkojensa päällä.

”Mikset voi uskoa, että olet väärässä. Minun isäni ei ikimaailmassa olisi ajellut humalassa” Rachel sanoi painokkaasti ja tajusi sitten, sen minkä oli jo jonkin aikaa tiennyt. Mies oli kaiketi erehtynyt ja syyllinen oli heidän silloinen naapurinsa.

Se ajattelematon hölmö, Rachel ajatteli ja kysyi sitten, ”minä päivänä tuo onnettomuus tapahtui?”

Cadbury kertoi päivämäärän, joka oli ikuisiksi ajoiksi syöpynyt hänen mieleensä. Se ei unohtuisi koskaan ja kummitteli hänen unissaan. Painajaisissaan.

”Isä ei ollut liikenteessä tuona päivänä”, Rachel sanoi ja katsoi Cadburya, pää hieman kallistuen.

”Mistä sinä sen muka tiedät?” Mies kysyi hienoista epäilyä äänessään ja nosti katseensa Racheliin.

”Koska hän oli kuumeessa. Hän oli jo sitä ennen ollut muutaman päivän kovassa kuumeessa ja tuona päivänä me sitten jouduimme soittamaan ambulanssin, kun kuume ei ottanut laskeakseen”, Rachel kertoi, sillä muisti päivän oikein hyvin.

Hän oli tuolloin pelännyt, että isä kuolisi ja oli ollut hyvin helpottunut, kun tämä muutaman viikon sairaalassa olon jälkeen palasi terveenä kotiin.

”Puhutko nyt totta?” Cadbury kysyi, hienoista epäröintiä ja ärtymystä äänessään.

”Kyllä”, Rachel vastasi ja tuijotti suoraan miehen silmiin, joista raivo alkoi väistyä ja tilalle tuli pelko ja suru.

”Mutta, eihän se voi olla totta. Minä keräsin tietoa ja hänen nimensä putkahti esille. Hän omisti juuri sellaisen mustan auton, joka törmäsi minun autooni”, Cadbury sanoi, vaikka alkoikin ymmärtää, että oli erehtynyt.

”Niin omisti, mutta hän myi sen pois. Kyllästyi siihen, kun poliisit epäilivät aina häntä rattijuopumuksesta, ennen kuin tajusivat, että rekisterinumero ei täsmännyt”, Rachel kertoi ja jatkoi, ”katsos kun meidän naapurissa asuneella miehellä oli samanlainen auto, eikä hän välittänyt lainkaan, missä kunnossa oli ajaessaan”.

Huoneeseen laskeutui jälleen syvä hiljaisuus, jonka aikana Rachel ja Cadbury tarkastelivat toisiaan. Rachel näki miten miehen ilme hiljalleen muuttui, vaikka tämän kasvoilta saattoikin yhä nähdä epäuskon ja hämmennyksen.

Ennen kuin Cadbury ehti sanoa mitään, Rachel vaiensi hänet ja alkoi kertoa tuosta naapurin miehestä, jonka itsekkään toiminnan vuoksi kaksi perhettä oli tuhoutunut ja joutunut kärsimään.

Rachel kertoi siitä päivästä, jolloin hän oli ollut Danin kanssa etupihalla leikkimässä. Hän itse oli ollut jotakuinkin viiden vanha ja Dan muutamaa vuotta vanhempi. Auto oli kurvannut holtittomasti heilahtaen nurmikon yli ja rysähtänyt läpi aidan, pysähtyen viimein naapurin pihanurmelle, lähelle ainoaa puuta, jonka oksissa oli vain muutama kuivunut lehti.

”Tuona päivänä meillä oli rutkasti onnea, sillä isä ehti varoittaa meitä ja Dan kiskoi minut sivummalle”, Rachel kertoi, ”en varmaan ikinä unohda miten raivoissaan isä oli ja kuinka hän huusi tuolle naapurin miehelle, että varmasti kaikki lähialueella asuvat kuulivat sen”, hän jatkoi ja muisti hyvin tuon päivän, sekä naapurin ilmeen, kun isä oli tämän haukkunut mitä moninaisimmilla nimityksillä.

”Naapuri”, Cadbury henkäisi ja tajusi. Tuo rattijuoppo oli peitellyt jälkiään ja lavastanut syylliseksi aivan syyttömän miehen. Miten monta elämää olikaan menetetty tuon yhden miehen tähden.

”Niin”, Rachel sanoi, ”naapuri.”

”En voi vieläkään uskoa ja kuitenkin”, Cadbury aloitti hämmentyneenä, mutta vaikeni sitten.

Rachel oli hiljaa, sillä ymmärsi kyllä, että miehen oli sulateltava juuri kuulemaansa. Hän katsoi myötätuntoisena miestä, joka oli painanut päänsä käsiinsä ja näytti epätoivoiselta.

Rachel nousi seisomaan, jolloin Sanders ja Jones liikahtivat estääkseen häntä, mutta pysyivät kuitenkin aloillaan huomattuaan, ettei tämä ollut aikeissa paeta.

Rachel asteli Cadburyn luokse ja kyykistyi tämän eteen. Hän ei voinut olla vihainen miehelle, tämän teoista huolimatta, sillä hän ymmärsi, ettei tämä paha ollut, vaan oli halunnut vain oikeutta.

”Minä tiedän, että tätä on vaikea uskoa ja vielä vaikeampi sulatella, mutta ehkä me saamme asiat vielä järjestettyä jotenkin”, Rachel sanoi ja laski kätensä miehen käsille ja tunsi miten tämä värähti kosketuksesta.

”Niin monta elämää”, Cadbury sanoi ja painoi katseensa alas, kulmien kurtistuessa.
”En tiedä, mitä olitte minun varalleni suunnitellut, mutta ehkä sen voi nyt unohtaa”, Rachel aloitti, ”nyt ehdotankin, että annat minun soittaa sairaalaan kihlatulleni, ettei hän huolestu enempää ja huomenna me menemme yhdessä sairaalalle selvittämään asian loppuun asti”, hän jatkoi ystävällisellä äänellä.

”Niin kai on paras”, Cadbury sanoi hivenen poissaolevan oloisena, ”ehdottaisin kuitenkin, että jäätte tänne yön yli, en henno päästää teitä yksinään ulos enää tähän aikaan”, hän jatkoi.

”Hyvä on, te olette oikeassa”, Rachel sanoi, sillä ajatus öiseen aikaan ulkona hortoilusta ei oikein houkuttanut, ”mutta ennen nukkumaan menoa voisin laittaa meille lämmintä juotavaa, sellaista mitä äiti aina joskus laittoi”, hän lisäsi ja hymyili muistaessaan ne illat, jolloin äiti laittoi heille kuumaa kaakaota.

Cadbury tyytyi vain nyökkäämään, minkä jälkeen Rachel nousi seisomaan ja asteli kohti hienoa pikkupöytää, jolla oli kaunis lankapuhelin. Hän otti kuulokkeen käteen ja paineli sairaalan numeron, joka kaikeksi onneksi oli ollut hänen taskussaan.

***

Pallo siirtyy vaihteeksi teille, joten jatkakaapa te vuorostanne...
« Viimeksi muokattu: 02.02.14 - klo:15:24 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #24 : 02.02.14 - klo:15:24 »
Cadbury tyytyi vain nyökkäämään, minkä jälkeen Rachel nousi seisomaan ja asteli kohti hienoa pikkupöytää, jolla oli kaunis lankapuhelin. Hän otti kuulokkeen käteen ja paineli sairaalan numeron, joka kaikeksi onneksi oli ollut hänen taskussaan.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kukaan vastasi, minkä Rachel ymmärsi hyvin. Elämä sairaalassa oli varmasti hyvin hektistä ja potilaita oli paljon enemmän, kuin mitä henkilökuntaa. Säästösyistä tietenkin.

Rachel ei silti voinut olla ihailematta sairaalan henkilökunnan sitkeyttä, vaikka töitä tuntui olevan enemmän, kuin mitä he ehtivät tehdä.

Meni vielä jonkin aikaa, ennen kuin hän sai viimein Michaelin puhelimeen. Tiesihän hän, että tietenkin vastanneen hoitajan piti varmistaa asioita, sillä pilapuheluiden soittajia ei katsottu hyvällä, sillä ne olivat vain silkkaa ajanhukkaa, mikä olisi taas pois potilailta tai näiden omaisilta.

”Michael”, Rachel sanoi ilahtuneena, kuullessaan tämän äänen.
”Oletko kunnossa?” Michael kysyi heti ensimmäiseksi.
”Olen, olen”, Rachel vastasi ja selitti sitten missä oli ja että jäisi yöksi.
”Onhan se varmasti turvallista?” Michael kysyi epäileväisenä ja hivenen mustasukkaisena, mikä oli ymmärrettävää.
”Höpsis, tämä on ihan turvallista, johan hän olisi tehnyt minulle jotain, jos olisi halunnut, sillä tilaisuuksia kyllä on ollut vaikka kuinka paljon”, Rachel sanoi, sillä ymmärsi kyllä, miksi Michael oli noin epäileväinen ja tiesi, että olisi varmasti itsekin, jos Michael olisi ollut samanlaisessa tilanteessa.
”Minä tuntisin oloni paremmaksi, jos olisit täällä”, Michael sanoi, sillä oli yhä huolissaan Rachelista, kuin myös syntymättömän lapsen vuoksi.
”Tiedän”, Rachel sanoi, ”mutta on jo niin myöhä. Minä tulen heti aamusta sinne, voin vaikka soittaa sinulle, ennen kuin lähdemme täältä liikkeelle. Sopiiko?” Hän jatkoi.
”Hyvä on”, Michael myöntyi, vaikkei edelleenkään ollut mielissään.
”Muuten, miten Matthew voi?” Rachel kysyi sitten.
”Ihan hyvin, vain murtuma jalassa”, Michael vastasi.
”Hyvä”, Rachel sanoi helpottuneena, sillä oli tietenkin ollut huolissaan Matthewista, kun ei ollut tiennyt, että miten pahasti tämä loppujen lopuksi oli loukkaantunut.
”Tiedän, että tämä on toistoa, mutta haluan silti tietää, että oletko aivan varmasti kunnossa”, Michael sanoi, sillä tiesi kyllä miten pahasti ulosajossa olisi voinut käydä.
”Olen aivan kunnossa, samoin syntymätön pikkuinen. Potkii ainakin niin kuin jalkapalloilija”, Rachel naurahti.
”Hyvä”, Michael tokaisi ja oli hiljaa, vaikka halusikin vielä inttää vastaan.
”Olet minulle rakas”, Rachel sanoi.
”Niin sinäkin minulle”, Michael vastasi ja lisäsi, ”hei sitten, huomenna nähdään.”
”Hei vain, huomiseen”, Rachel sanoi ja laski luurin takaisin paikoilleen.

Tämän jälkeen hän kääntyi takaisin Cadburyn puoleen ja katseli tätä pää hivenen kallellaan.

”Tuota, minun olisi hyvä käydä naistenhuoneessa siistiytymässä”, Rachel huomautti viimein, vihjaisten samalla että halusi tietää, missä sellainen on.
”Aivan”, Cadbury sanoi ja kääntyi vartijoidensa puoleen, ”Jones, veisittekö neidin naistenhuoneeseen”, hän pyysi, sillä vaikka olisikin halunnut tehdä sen itse, katsoi hän, että näin se sujuisi nopeammin.
”Kiitos”, Rachel sanoi ja hymyili.

Hän seurasi suurikokoista vartijaa, joka johdatti hänet ensin seuraavaan kerrokseen ja siellä jonkin matkaa pitkin käytävää, kunnes pysähtyi erään oven kohdalle.

”Tuolla voitte siistiytyä”, Jones murahti ja viittasi ovea kohti.
”Kiitos paljon”, Rachel sanoi, avaten oven ja astuen sisälle ylelliseen huoneeseen.

Rachel tarkasteli huonetta astellessaan käsipesualtaalle ja monet pienet asiat kertoivat hänelle, ettei huonetta oltu käytetty pitkiin aikoihin, vaikka se muutoin siisti olikin. Hän arveli että tämä huone oli ollut varmaankin edesmenneen rouvan käytössä, mutta mies halusi sen silti pitää sellaisena kuin se oli ollut rouvan eläessä.

Rachel silmäili pöydällä olevia esineitä, jotka olivat joskus kuuluneet rouvalle. Kaikki olivat aivan tuikitavallisia käyttöesineitä ja kauneudenhoitovälineitä, joiden lisäksi oli muutama kaunis ja lähes tyhjillään oleva hajuvesipurkki.

Tavaroiden keskellä oli kauniisti kehystetty kuva, joka esitti onnellisesti hymyilevää pariskuntaa. Mies oli selvästi Cadbury ja nainen, epäilemättä tämän vaimo, Rachel päätteli ja laski kuvan takaisin paikalleen.

Tämän jälkeen hän avasi hanan ja huuhteli kasvojaan vedellä, saadakseen lopukin veren pestyä pois, kun hänellä ei aiemmin ollut tilaisuutta siihen. Vesi kirvelsi hieman nenässä, mutta hän ei siitä välittänyt. Pientä se kuitenkin oli sen rinnalla, mitä hän oli tähän mennessä kokenut.

Rachel sulki hanan ja otti altaan viereisestä naulasta pyyhkeen, johon kuivasi kasvonsa ja kätensä. Hetkeä myöhemmin hän nosti kasvonsa pyyhkeestä ja katseli hetken aikaa mietteliäänä kuvajaistaan peilistä.

Viimein hän laittoi pyyhkeen paikalleen ja suuntasi takaisin käytävälle, jossa Jones yhä odotti paikallaan.

”No niin, voimme palata takaisin alas”, Rachel sanoi ja katsahti miestä hivenen ystävällisemmin, vaikkei vielä ollutkaan antanut tälle anteeksi tapaa, jolla hänet oli kartanoon tuotu.

Jones nyökäytti ääneti ja alkoi astella takaisin portaikkoa kohti, Rachelin seuratessa perässä. Viimein he olivat takaisin oleskelutilassa, jonne Cadbury oli jäänyt odottamaan.

”No niin, siirtyisimmekö keittiön puolelle?” Rachel kysyi ja katseli ystävällisesti Cadburya.

”Sopii mainiosti”, Cadbury myöntyi ja käänsi tuoliaan, niin että pääsisi helpommin suuntaamaan kulkunsa keittiöön, ”Jones, Sanders, te voitte poistua. Kutsun teitä kyllä, jos tarvetta ilmenee”, hän lisäsi.

Jones ja Sanders nyökäyttivät päätään ja poistuivat huoneesta omiin tiloihinsa, joissa he yleensä olivat, kun heitä ei tarvittu. Siellä oli myös valvontalaitteet, joita he seurasivat, jotta ehtisivät ajoissa apuun, jos tilanne niin vaatisi.

Rachel päätti olla avulias ja työnsi Cadburyn keittiöön ja siellä pienen ruokapöydän ääreen odottamaan. Itse hän etsiskeli kaapeista kaiken tarpeellisen ja alkoi valmistaa kuumaa kaakaota.

Cadbury istui alallaan ja seuraili naisen touhuja mietteliäänä. Yleensä hänen kodinhoitajansa, hoiti nämä asiat, mutta tällä hetkellä nainen oli ansaitulla vapaalla. Toisaalta tuo hääriminen toi hänen mieleensä muistoja ajalta, jolloin hänen perheensä oli vielä elossa.

Syvä huokaus karkasi hänen huuliltaan ja hän painoi katseensa alas. Moni asia mietitytti, varsinkin kun niin paljon uutta oli tullut ilmi. Toki hän tiesi, että hänen tulisi jotenkin korjata virheensä, vaikkei hänkään voinut korvata aivan kaikkea.
Niin monta asiaa pitäisi tehdä, alkaen siitä, että tuo mies, Martin pääsisi pois vankilasta, mutta sitä ennen pitäisi järjestää asiat niin, että hän saisi olla rauhassa vapautumiseen asti ja sen jälkeenkin.

Rachel hääri edestakaisin, kunnes jonkin aikaa myöhemmin, nosti kaksi höyryävän kuumaa kupillista kaakaota pöydälle. Toisen hän asetti Cadbury eteen ja istuutui sitten vapaalle tuolille tämän vierelle.

Hetken oli aivan hiljaista, kunnes nuo kaksi alkoivat keskustella. Hiljainen rupatus täytti keittiön, jossa aikaisemmin ainoa ääni oli ollut tikittävä kello seinällä.

”Tämä on todella hyvää”, Cadbury totesi maistettuaan kaakaota.
”Sietääkin olla, sillä se on tehty samalla tavalla, kuin äitini teki sitä meille”, Rachel huomautti ja hymyili.

Aivan äkkiä hymy hyytyi ja Rachel laski kupin pöydälle. Cadbury katsoi naista kulmat kurtistuen. Vaisto sanoi, ettei kaikki ollut nyt hyvin.

”Oletteko kunnossa?” Cadbury kysyi huolestuneena.
”Minä... ei... en tiedä”, Rachel sanoi epävarmana.
Siinä samassa hänen kasvonsa vääristyivät tuskasta ja hänen huuliltaan karkasi parkaisu.
”Neiti Scott”, Cadbury sanoi ja käänsi tuoliaan hieman, nähdäkseen paremmin, miten nainen voi. Hän oli tosin jo nähnyt, miten kalpea tämä oli.
”Minä tiedän... auh... että piti odottaa yön yli, mutta nyt minusta tuntuu, että pitäisi mennä sairaalaan”, Rachel parahti ja taittui melkein kaksin kerroin kivusta.
”Öh... hyvä on”, Cadbury sanoi hivenen hätääntyneenä ja kutsui Jonesin ja Sandersin takaisin.

Kesti pieni hetki, kunnes alkoi kuulua ripeitä askelten ääniä ja ovi avattiin. Miehet astuivat huoneeseen ja kummankin katse kiersi etsien potentiaalista vaaran aiheuttajaa.

”Jones laita auto valmiiksi, Heti!” Cadbury käski, ”Sanders, auttakaa neiti Scott autolle, me lähdemme sairaalalle välittömästi”, hän jatkoi.

Kumpikin mies nyökäytti päätään, eikä kysellyt enempiä, sillä asia ei heille kuulunut ja herra Cadbury kyllä kertoisi lisää, jos tarve niin vaatisi.

Sanders nosti Rachelin syliinsä ja alkoi kuljettaa autolle, Cadburyn tullessa perässä. Jones oli jo mennyt juoksujalkaa autotallille hakemaan auton.
Tallissa tosin oli useampi auto ja koska nyt oli kiire hän päätteli, että he tarvitsivat nopean auto ja valitsi sitten sen, jota oli ennenkin käytetty kiireisempiin menoihin.

Hän oli ehtinyt ajaa sen ulos tallista, kun jo näki herra Cadburyn ja Sandersin, nainen sylissään pihalla.

Sanders suuntasi kulkunsa lähes juoksuvauhtia autolle, avasi takaoven ja laski Rachelin varovaisesti sille. Tämän jälkeen hän auttoi herra Cadburyn etupenkille, nosti pyörätuolin takakonttiin ja painui sitten itse takapenkille naisen viereen.

Jones ajoi niin lujaa kuin uskalsi ja suuntasi yksityissairaalalle, jota herra Cadbury oli niin usein käyttänyt. Matka taittui nopeasti, sillä öisillä kaduilla oli kaikeksi onneksi hyvin vähän liikennettä. Cadbury oli jo matkalla soittanut sairaalalle ja kertonut tilanteen ja luvannut hoitaa kaikki kustannukset, kunhan Rachel saisi hoitoa.

Heitä vastassa oltiin jo sairaalan pihalla, kun Jones pysäköi auton aivan heidän viereensä. Sanders auttoi Rachelin ulos autosta ja kantoi sairaalavuoteelle, minkä jälkeen Rachel vietiin vauhdilla sisätiloihin, parin hoitajan ohjatessa Cadburyn odotustilaan odottamaan lisätietoja.
Jones painui viemään auton parkkipaikalle, Sandersin jäädessä Cadburyn seuraksi odotustilaan.

***

Aika kului ja tuntui hidastuneen. Cadbury naputti sormella tuolinsa kädensijaa ja vilkuili vähän väliä kelloa ja ovea. Hän oli hermostunut ja huolissaan, sillä ei hän halunnut näin käyvän.

Vielä hän ei ollut ottanut yhteyttä kunnansairaalaan, sillä hän halusi olla ehdottoman varma Rachelin ja syntymättömän lapsen voinnista, ennen kuin hän kertoisi siitä tämän kihlatulle.

Tuntui kuin olisi kulunut iäisyys, kunnes viimein naislääkäri saapui huoneeseen. Cadbury näki tämän olemuksesta, etteivät uutiset välttämättä olleet kovin hyviä ja valmistautui kuulemaan ikävät uutiset.
'Hitto, tämähän oli melkein kuin silloin kun... silloin kun, sain tietää, että olin menettänyt perheeni', hän ajatteli.

”Hei, olen Helen Richardson ja hoidan neiti Scottia”, lääkäri aloitti.
”Tuota, miten neiti Scott voi?” Cadbury kysyi hermostuneena.
”Siihen nähden, miltä hänen tullessaan näytti, hän voi hyvin”, Helen kertoi, ”hänen täyty nyt vain olla levossa, eikä hän saa liikkua mihinkään ennen laskettua aikaa”, hän lisäsi.
”Hän on siis kunnossa ja lapsi myös”, Cadbury sanoi ja huokaisi helpotuksesta.
”Kyllä, mutta kuten sanoin, hän tarvitsee lepoa, etteivät vauvat synny liian aikaisin”, Helen vastasi.
”Vauvat?” Cadbury kysyi hölmistyneenä ja katsoi lääkäriä.
”Niin, hän odottaa kaksosia”, Helen kertoi, ”mutta te ette taida olla niiden isä”, hän totesi sitten, sillä oli kyllä kuullut Cadburysta aiemmin ja tiesi, ettei tämä ollut seurustellut kenenkään kanssa, vaimonsa kuoleman jälkeen.
”Ei, en ole, mutta maksan silti hoidon ja kaiken muun, sillä olen sen velkaa hänelle”, Cadbury vastasi ja katsoi totisena lääkäriä.

Helen ei kysellyt, sillä näki kyllä, ettei mies ollut halukas kertomaan syytä sille miksi teki, kuten teki.

”Kun asiat kerran ovat kunnossa, kertoisitteko missä on puhelin, minun on soitettava”, Cadbury pyysi kohteliaasti.

”Tännepäin, olkaa hyvä”, Helen sanoi ja ohjasi Cadburyn siistiin kansliaan.

”Kiitos”, Cadbury sanoi ja seurasi hetken katseellaan Heleniä, joka häipyi hoitamaan potilaitaan. Hetken Cadbury oli alallaan ja vain tuijotti puhelinta, mutta sitten hän nosti luurin käteen ja paineli kunnan sairaalan numeron.

Kesti melkoisen tovin, ennen kuin sieltä vastattiin. Sama väsyneen oloinen ääni, joka oli aiemmin vastannut Rachelille, vastasi hänelle. Tovi vierähti siihen, kun Cadbury selitti asiansa.

”Niin, että saisinko herra Michael Peaksin puhelimeen, minulla olisi näet kiireellistä asiaa hänelle”, Cadbury pyysi.

”Hyvä on, odottakaa pieni hetki”, nainen sanoi ja hetken aikaa toisessa päässä oli hiljaista. Sitten rapinaa, kun luuri otettiin käteen ja painettiin korvalle.

”Haloo”, kuului nuoren miehen ääni, josta kuulsi hämmennys, epävarmuus ja hienoinen ärtymys.

Hetken Cadbury oli vaiti, sillä ei tiennytkään miten aloittaa. Lopulta hän rohkaistui ja...

***

No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tuosta, kertokaapas te se...
« Viimeksi muokattu: 04.06.14 - klo:07:42 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #25 : 06.04.14 - klo:21:27 »
”Hyvä on, odottakaa pieni hetki”, nainen sanoi ja hetken aikaa toisessa päässä oli hiljaista. Sitten rapinaa, kun luuri otettiin käteen ja painettiin korvalle.

”Haloo”, kuului nuoren miehen ääni, josta kuulsi hämmennys, epävarmuus ja hienoinen ärtymys.

Hetken Cadbury oli vaiti, sillä ei tiennytkään miten aloittaa. Lopulta hän rohkaistui ja
sanoi, ”anteeksi, että häiritsen teitä tällä tavoin, mutta asiani on kiireellinen.”

”Niin”, Michael töksäytti, eikä voinut olla miettimättä, kuka tuo mies mahtoi olla ja millä asioilla, tämä soitti.

”Tuota, me emme ole aiemmin tavanneet, mutta nimeni on Henry Cadbury”, hän esitteli itsensä ja jatkoi, ”toivon, ettette pahastu, kun kuulette, mitä minulla on kerrottavanani.”

”No, anna tulla”, Michael sanoi ja rypisti kulmiaan. Hän ei tiennyt miksi, mutta jokin sai hänet epäilemään, ettei kaikki ollut hyvin.

”Teidän kihlattunne, neiti Scott on sairaalassa”, Cadbury kertoi ja henkäisi syvään, sillä ei tiennyt, miten langan toisessa päässä oleva mies tietoon reagoisi, ”hänellä ei kuitenkaan ole enää mitään hätää”, hän kiirehti sanomaan, ennen kuin Michael ehti sanoa mitään.

”Mitä te teitte hänelle?” Michael kysyi ja pystyi töin tuskin pitämään äänensä tasaisena, sillä hän tunsi raivon, pelon ja huolen pyörivän sisällään yhtenä mylläkkänä.

”Minä en tehnyt hänelle mitään”, Cadbury sanoi, painottaen jokaista sanaa, vaikka arveli, että syy synnytyksen ennenaikaiseen käynnistymiseen täytyi olla tuo auto-onnettomuus ja sen jälkeiset tapahtumat, ”ja kuten sanoin, hän voi hyvin, samoin syntymättömät lapsenne”, hän lisäsi, vaikka tunsikin hienoista syyllisyyttä tapahtuneen vuoksi.

Hetken kumpikin oli hiljaa. Michael sulatteli juuri saamaansa tietoa, kun taas Cadbury mietti, miten paljon kärsimystä tuo hänen virheensä oli saanut aikaan ja hän halusi korjata sen kaiken, sillä tiesi olevansa sen velkaa miehelle, jonka elämän hän oli tuhonnut, yhden itsekkään ihmisen takia.

”Olen hyvin pahoillani kaikesta ja lupaan korvata kaiken”, Cadbury sanoi viimein, tietämättä miten sen tekisi, sillä sitä kaikkea ei saisi rahalla takaisin.

”Hyvä on, mutta kertoisitteko, missä sairaalassa Rachel on”, Michael pyysi, jotta voisi käydä katsomassa tätä, kun saisi siihen sopivasti aikaa, sillä ei voinut noin vain jättää Martinia vartiotta.

”Memorial Healthcare Sairaala”, Cadbury vastasi, ”tiedän, tämä on yksityinen sairaala ja minä henkilökohtaisesti katson, että neiti Scott saa parhaan mahdollisen hoidon ja maksan kaikki kulut, jota siitä koituu, joten teidän ei tarvitse olla huolissanne siitä”, hän jatkoi, sillä sen hän tekisi, sillä se oli vain pieni osa siitä, mitä hän oli velkaa Rachelille.

”Hyvä”, Michael sanoi huojentuneena, sillä tiesi, että kyseinen sairaala oli hyvä ja se olisi ollut paras paikka myös Martinille, mutta hän arveli, ettei viranomaiset sitä hyväksyisi, joten oli pakko tyytyä tähän kunnan sairaalaan ja sen tarjoamiin palveluihin, sekä hoitoon, ”kun puhuitte Rachelista, niin sanoitte lapsia. Mitä tarkoititte sillä?” Hän kysyi lopulta.

”Tutkimuksissa näet selvisi, että kihlattunne odottaa kaksosia”, Cadbury vastasi, ”lisäksi lääkäri sanoi, että hänen on oltava levossa laskettuun aikaan saakka, sillä muutoin synnytys saattaa toistamiseen käynnistyä uudelleen”, hän jatkoi.

”Olen iloinen, että Rachel on kunnossa, mutten siltikään ymmärrä, miten te liitytte tähän”, Michael sanoi viimein, vaikka hänellä olikin vielä sulateltavaa siinä, että lapsia oli yhden sijasta tulossa kaksi.

”Minä olinkin tulossa siihen ja ehdotankin, että tapaisimme, niin minun olisi helpompi kertoa kaikki”, Cadbury sanoi, ”haluaisin myös tavata herra Scottin, sillä tämä koskee myös häntä ja minä ehkä voin auttaa hänet pois vankilasta”, hän jatkoi. Hän halusi korjata tuon epäkohdan, sillä arveli, ettei Martin välttämättä saisi olla rauhassa, vaikka eri osastolle joutuisi, Jake oli aivan liian arvaamaton ja haluaisi melko varmasti kostaa sen, että oli joutunut rundiin, tuon taannoisen kahakan vuoksi.

”En kysy, miten te sen saisitte järjestettyä, mutta tapaaminen onnistuu varmasti, joskaan en mielelläni jättäisi herra Scottia vartioimatta”, Michael sanoi.

”Ymmärrän ja ajattelin, että tulisin lähipäivinä käymään siellä”, Cadbury vastasi, ”ja muuten, annan teidän päättää, kerrotteko tapahtuneesta herra Scottille ja jos niin miten, riippuu myös teistä itsestänne”, hän jatkoi.

”Se sopii, toivon vain, että ilmoitatte, kun olette tulossa”, Michael vastasi.

”Hienoa, minä ilmoitan sitten. Kuulemiin”, Cadbury sanoi ja tunsi olonsa huojentuneeksi, vaikka toisaalta tunsikin huonoa omaatuntoa tapahtuneen johdosta.

”Kuulemiin”, Michael toisti ja puhelu loppui.

Hetken Michael istui paikallaan, sillä tuo puhelu oli nostanut esiin uusia kysymyksiä ja hän oli huolissaan niin Rachelista, kuin Martinista.
Hän mietti kuinka voisi esittää asiansa Martinille, varsinkin kun tämän vointi ei vielä ollut ihan niin hyvä, eikä hän halunnut huolestuttaa tätä millään.

***

Toisaalla Cadbury tuijotti nyt hiljaista puhelinta ääneti ja mietti, miten jatkaisi siitä eteenpäin. Hän ymmärsi kyllä, ettei voisi iän kaiken hautoa mielessään kostoa perheensä kuoleman vuoksi. Etenkään, kun ei ollut enää ketään, kenelle kostaa.

Sen hän tiesi, että tehtyä ei saanut tekemättömäksi, mutta ehkä hän saisi osan siitä korjattua. Ainakin hän saisi tuon miehen, herra Scottin pois vankilasta, jonne tämä ei edes kuulunut.

Viimein hän rullasi pois huoneesta ja suoraan potilashuoneeseen, jossa Rachel lepäsi sairaalavuoteella, sikiöiden liikkeitä mittaava laite vatsan ympärillä.
Hetkeksi Cadbury jäi ovelle, kunnes lopulta rullasi sisälle ja jäi sairaalavuoteen vierelle.

Lopulta hän rikkoi hiljaisuuden ja kertoi miten puhelu oli mennyt.

”Minä menen huomenna tai ylihuomenna tapaamaan herra Peaksia ja teidän isäänne”, Cadbury sanoi, ”mutta jätän toisen turvamieheni tänne, ihan vain varmuuden vuoksi”, hän lisäsi.

”Minä. Kiitos”, Rachel vastasi ja katsoi miestä ystävällisesti.

***

Toisaalla Michael harppoi mietteliäänä kohti huonetta, jossa Martin oli. Hän avasi huoneen oven ja oli aikeissa astua sisälle, kun...

***

Miten mahtanee jatkua tästä, kertokaapas te vuorostanne se...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #26 : 07.04.14 - klo:08:37 »
Toisaalla Michael harppoi mietteliäänä kohti huonetta, jossa Martin oli. Hän avasi huoneen oven ja oli aikeissa astua sisälle, kun näki valkeaan takkiin pukeutuneen naisen istuvan vuoteen vieressä.

”Hyvää iltaa, vai pitäisikö sanoa yötä”, Michael sanoi huvittuneena ja astui peremmälle.

”Hei”, tohtori Singer sanoi ja katsoi Michaelia, joka harppoi tyynesti vuoteen toiselle puolelle. Hän havaitsi miehen kasvoilla huolen ja jotain muutakin, jotain määrittelemätöntä, mutta päätti kuitenkin olla utelematta, sillä asia ei hänelle kuulunut.

”Näen, että herra Scott on hyvissä käsissä”, Michael sanoi, hymyn karehtiessa hänen huulillaan, vaikka mielessä painoikin asiat, jotka hänen pitäisi ennemmin tai myöhemmin kertoa Martinille.

”Ai niin, tulin tänne, koska minulla oli asiaa teille”, tohtori Singer sanoi.

”Pelkkänä korvana”, Michael tokaisi ja istuutui vapaalle tuolille.

”Sain kuulla, että veljesi on tarkkailtavana ainakin muutaman päivän, kunnes hän pääsee kotiin”, tohtori Singer kertoi, ”hän tosiaan pääsi melko vähällä, joskin jalka murtui ja sen paraneminen voi kestää, mutta onneksi sen kanssa pärjää kotonakin”, hän jatkoi.

”Hyvä kuulla”, Michael sanoi ja ajatteli, että kävisi aamulla katsomassa veljeään, mikäli ehtisi.
Hän päätti jättää juuri kuulemansa uutisten kertomisen sopivampaan ajan kohtaan, sillä epäili, ettei Martin ollut vielä valmis moista kuulemaan. Tämän oli parempi antaa toistaiseksi levätä ja kerätä voimiaan.

***

Tohtori Singer oli vielä hetken Martinin ja Michaelin seurana, kunnes hänen oli lähdettävä kierrokselleen.

Michael jäi Martinin seuraksi, istuen tuolillaan, jossa hän torkkui aamuun asti. Hän havahtui siihen, kun hoitaja rymisteli osastolle aamiaiskärryn kanssa, josta hän jakoi aamiaisen potilaille. Melko pian tämän jälkeen lääkäri kävi kierroksellaan, jonka aikana, Michael saattoi lähteä käymään veljensä luona.

Matthew oli huomattavasti pirteämmässä kunnossa, kuin oli ollut Michaelin edellisellä käyntikerralla. Lääkkeet eivät enää vaikuttaneet, joten tämä ei ollut aivan niin tokkurassa.

Michael saattoi nähdä, että jalkaan sattui, mutta että se oli nyt kuitenkin paremmassa kunnossa, kuin yöllä.

”Huomenta”, Michael sanoi ja istuutui vapaalle tuolille.

”Huomenta”, Matthew vastasi ja vääntäytyi parempaan asentoon, vaikka se olikin hieman hankalaa, kipsatun jalan takia.

”On tapahtunut kaikenlaista sen jälkeen, kun kävin sinua yöllä katsomassa”, Michael huomautti ja kertoi veljelleen kaiken.

”Hemmetti”, Matthew tokaisi, kun Michael sai lopetettua tarinansa.

”Älä muuta sano”, Michael hymähti ja vaikeni, kun radiopuhelimesta kuului särinää ja sitten miesääni kutsui häntä nimellä.

Michael otti radiopuhelimen käteensä ja...


Miten mahtanee jatkua tästä ja se on nyt vaihteeksi teidän vuoronne naputella jatkoa.... :)
« Viimeksi muokattu: 02.05.14 - klo:07:14 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #27 : 14.04.14 - klo:08:03 »
”Älä muuta sano”, Michael hymähti ja vaikeni, kun radiopuhelimesta kuului särinää ja sitten miesääni kutsui häntä nimellä.

Michael otti radiopuhelimen käteensä ja
vastasi, ”Peaks, kuulolla. Kuitti.”

”Peaks, meillä on ongelma.”

”Millainen ongelma?” Michael kysyi, kulmat rypistyen, sillä vaisto sanoi, ettei ainakaan hyviä uutisia ollut tiedossa.

”Vanki riistäytynyt hallinnasta”, ääni vastasi.

”Perhana”, Michael manasi hiljaa ja puhui taas, ”eihän hän ole laitoksen ulkopuolella?” hän kysyi.

”Ei vielä, mutta tällä menolla siihen ei mene kauan”, mies vastasi.

”Joe, jos mikään muu ei auta, tainnuttakaa hänet, en juuri nyt kaipaisi enempää ongelmia”, Michael vastasi.

”Sitä me olemme yrittäneet jo pidemmän aikaa, mutta hän on jo tappanut yhden vartijan ja iskenyt pari muuta tainnoksiin”, Joe vastasi, ”ajattelin varoittaa sinua, mikäli me emme saa tilannetta hallintaan ja hän pääsee pakenemaan”, hän jatkoi.

”Kiitän varoituksestasi”, Michael sanoi, eikä tuntenut oloaan yhtään sen paremmaksi, ”tiedänpähän ainakin, missä vietän yöni”, hän lisäsi tympääntyneenä.

”Miten Martin voi?” Joe kysyi, vaihtaen puheenaihetta.

”Näillä näkymin, paremmin, mutta lääkärin puheista käsitin, ettei hän kävele enää koskaan”, Michael kertoi apeana, sillä oli toivonut, että Martin olisi päässyt vähemmällä tällä kertaa.

”Harmin paikka, mutta hän sentään pääsee rauhallisemmalle osastolle, kun palaa takaisin tänne”, Joe huomautti, vaikkei itsekään erityisemmin ilahtunut uutisista.
Hän oli aina pitänyt Martinista, koska tämä oli helppo ja rauhallinen vanki, eikä koskaan ollut aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia.

”Ilmoittelehan sitten, jos tilanne kääntyy huonompaan suuntaan”, Michael pyysi ja alkoi jo mielessään valmistautua siihen, että saattaisi joutua painimaan karanneen vangin kanssa.
Sillä oli melko todennäköistä, että tämä suuntaisi sairaalalle kostamaan, ennen kuin jatkaisi matkaansa jonnekin muualle, mahdollisimman kauaksi vankilasta ja poliiseista.

”Tietenkin”, Joe vastasi ja toivoi, että Jake saataisiin lopultakin raudoitettua ja vietyä rundiin viilentämään tunteitaan.

”Hyvä. Loppu”, Michael vastasi ja radiopuhelu päättyi siihen.

”Vai sellaisia uutisia”, Matthew tokaisi, sillä oli kuunnellut tarkkaan koko keskustelun ajan ja oli melkohyvin perillä siitä, mitä oli tekeillä.

”Ei kovin yllättävää, kun tietää, kenestä on kyse”, Michael huomautti ja mietti, mikähän oli saanut Jaken niin raivoihin, että oli alkanut sillä tavoin riehumaan.

Joko jokin ei ollut mennyt miehen mieleisellä tavalla tai sitten tämä oli sekoittanut päänsä jollakin. Ei tosiaankaan ollut tavatonta, että vankilan muurien sisäpuolellakin sai päänsä sekaisin, vaikka valvonta laittomien aineiden osalta oli tiukka. Mutta vangit olivat kekseliäitä, kun piti saada tavara sisälle tai ulos, vartioiden huomaamatta.

”Tuo vanki, josta keskustelitte, ei kuulosta kovin täysipäiseltä tyypiltä. Lähinnä sekopäältä”, Matthew huomautti ja mietti hänkin, oliko kyseinen henkilö jo valmiiksi sekaisin, vai ottanut jotain ja päässä napsahtanut.

”Sanotaanko nyt näin, että hän on aiheuttanut aika paljon ongelmia ja on ottanut yhteen erään toisen lähes yhtä pahansisuisen vangin kanssa, joka nyttemmin kyllä on rauhoittunut jostakin syystä”, Michael kertoi.

Hetken kumpikin oli hiljaa, miettien ja sulatellen tahollaan juuri tullutta tietoa.

”Sinun pitäisi varmaakin palata herra Scottin luo”, Matthew huomautti, sillä tiesi itsekin olevansa turvassa, sillä päätellen keskustelusta, vanki oli kiinnostuneempi herra Scottista, kuin vanginvartijasta ja tämän mahdollisista sukulaisista.

”Niin meinasin mennä”, Michael vastasi, ”olin kyllä ajatellut käydä katsomassa Rachelia, mutta se taitaa siirtyä tuonnemmaksi, sillä enhän voi jättää Martinia vartiotta, niin kauan kuin on uhkana, että se yksi hullu pääsee vapaaksi ja syöksyy tänne kostamaan kokemiaan vääryyksiä, joihin on itse syypää”, hän lisäsi.

”Kannattaa varmaan varoitella myös sairaalan vartioita, että tietävät olla valmiina pahimman varalta”, Matthew muistutti.

”Tiedän”, Michael sanoi, sillä sekin oli ollut mielessä ja lisäksi hän ajatteli vielä käydä juttelemassa tohtori Singerille, että tämäkin tietäisi olla varuillaan. Väistämättä hänen mielessään kävi, että milloin tämä koko homma tulisi päätökseensä ja miten.

”Ai muuten, tuo herra, mikäs hänen nimensä nyt olikaan, olisi lähipäivinä tulossa käymään, että ihan siksikin taidan olla valmiudessa, sillä en haluaisi mitään kahakkaa tänne, sillä tässä olisi muutenkin keskeneräisiä asioita hoidettavana”, Michael sanoi, rikkoen hetkellisen hiljaisuuden, joka huoneeseen oli jälleen kerran laskenut.

”Sekin vielä”, Matthew tokaisi ja mietti, mitä tästä vielä tulisi ja epäili, että jos pahin pääsisi tapahtumaan, olisi tulos melko varmasti katastrofi, eikä kuolemiltakaan voitaisi välttyä, se oli selvää.

”Ole huoleti, kyllä kaikki järjestyy”, Michael sanoi toiveikkaana, vaikka pelkäsikin pahinta, ”toivottavasti”, hän ajatteli ja katsahti isoveljeään mietteliäänä.

”Kyllä sinä pärjäät, olet näyttänyt sen jo monta kertaa”, Matthew huomautti ja katsoi pikkuveljeään hymyillen.

”Toivon sitä itsekin, mutta nyt minun on mentävä, keskity sinä vain parantelemaan itseäsi, äläkä lähde omin nokkinesi liikkeelle”, Michael huomautti ja hymyili hieman.

”Mihin minä tästä pääsisin?” Matthew naurahti ja nyökäytti päätään kipsattua jalkaansa kohti.

”Ei kipsattu jalka ole sinua ennekään estänyt”, Michael kiusoitteli ja naurahti, sillä tunsi veljensä hyvin ja tiesi, ettei tämä pitkiä aikoja halunnut maata vain alallaan. Matthew oli samanlainen levoton luonne, kuin äitikin, mutta ei hössöttänyt, kuten tämä.

”Höpsis, ei vain huvita lähteä ontumaan tällä jalalla, eikä lääkärikään taida antaa lupaa nousta vielä mihinkään”, Matthew huomautti ja yritti jälleen vääntäytyä parempaan asentoon.

”Miten vain. Nähdään”, Michael naurahti ja asteli pois huoneesta.

Astuttuaan käytävälle, hymy katosi hänen huuliltaan ja huolen tuoma ryppy palasi silmien väliin. Hän ei voinut olla miettimättä, miten kertoisi tilanteen Martinille, sillä hänellä oli oikeus saada tietää, vaikkei ehkä ollutkaan parhaassa mahdollisessa kunnossa, jaksaakseen kuulla moisia uutisia.

Enemmän Michaelia huoletti se, miten Martinin sydän kestäisi, se kun oli jo ennen sairaalaan tuontia pysähtynyt kerran ja matkalla sairaalaan, kerran. Se ei välttämättä kestäisi ja saattaisi pysähtyä viimeisen kerran.

Ajatuksiinsa vaipuneena Michael harppoi osastolle, jossa Martin oli ja ehti päästä ovelle, kun radiopuhelin rätisi taas. Hän otti sen käteensä ja vastasi kutsuun, jonka oli kuullut. Michael oli jännittynyt ja sydän takoi villisti, sillä hän pelkäsi sitä, millaisia uutisia saisi pian kuulla.


No niin tässä teille taas pieni pätkänen. Kirjoitelkaahan te vuorostanne...
« Viimeksi muokattu: 02.05.14 - klo:07:19 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #28 : 24.04.14 - klo:07:44 »
Ajatuksiinsa vaipuneena Michael harppoi osastolle, jossa Martin oli ja ehti päästä ovelle, kun radiopuhelin rätisi taas. Hän otti sen käteensä ja vastasi kutsuun, jonka oli kuullut. Michael oli jännittynyt ja sydän takoi villisti, sillä hän pelkäsi sitä, millaisia uutisia saisi pian kuulla.

”Peaks, tilanne hallussa. Voit ottaa rennommin”, kuului Joen ääni, joka sai Michaelin henkäisemään helpotuksesta.

”Sepä hyvä kuulla”, Michael sanoi, yrittäen pitää äänensä rauhallisena, sillä hän ei halunnut näyttää kollegalleen, miten paljon tilanne oli häneen vaikuttanut.

”No menihän siihen aikaa ja lopulta oli pakko turvautua etälamauttimeen”, Joe vastasi.

”Huh, melkoista toimintaa teillä siellä, mutta olen kiitollinen, että saitte homman hoidettua”, Peaks sanoi, vaikka olikin tietoinen, ettei se ollut onnistunut ilman tappioita.

”Minä myös. Täytyy toivoa, ettei hänen raivokohtauksensa uusiudu, sillä hän on aivan pitelemätön, kun sille päälle sattuu”, Joe vastasi synkkänä.

”Samaa minäkin toivon ja luulen ettei etälamauttimesta ole apua enää toisella kerralla, vaan on pakko tarttua aseeseen, vaikka se pitäisikin olla keinoista vihoviimeinen”, Michael sanoi.

”Niinpä”, Joen tokaisi, ”ilmoittele sitten miten siellä menee. Muuten miten Martin voi?”

”Näyttää jo paremmalta, kuin mitä se vielä muutama päivä sitten oli”, Michael vastasi.

”Hyvä”, Joe sanoi ilahtuneena.

”Nähdään sitten, kun palaamme takaisin”, Michael sanoi ja lopetti puhelun, kun he olivat vaihtaneet vielä muutaman sanan keskenään.

Tuo tieto sai hänen mielensä kevyemmäksi ja uskomaan, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Seuraava vuorokausikin menisi huomattavasti rauhallisemmissa merkeissä, kun ei tarvinnut jännittää, koska joutuisi painimaan vankikarkurin kanssa. Toinen syy oli se, ettei hänen tarvitsisi viedä suru-uutisia Rachelille, joka olisi ollut varma seuraus Jaken visiitistä, jos tämä olisi onnistunut tavoitteessaan ja päässyt pakenemaan.

Mutta vaikka Michael olikin huojentunut, ei hän silti voinut olla miettimättä, mahtaisiko Martinin vointi vielä parantua, sillä hyvässä kunnossa tämä ei vielä ollut ja lisäksi sydänkin oli ollut jo niin kovilla, ettei se välttämättä enää kestäisi kovinkaan suurta jännitystä.

Hetken hän seisoi vielä ovensuussa, kunnes asteli peremmälle ja istuutui tuolille, jonka veti sairaalavuoteen vierelle. Michaelilla oli vielä muutakin kerrottavaa Martinille, mutta hän ei tiennyt, kuinka sen kertoa, sillä hän ei halunnut rasittaa miestä enempää kuin oli pakko, vaikka tämä uutinen tosin oli sellainen, joka miehen kuului tietää. Olihan tämä kuitenkin Rachelin isä.

Ääneti Michael katsoi Martinia, joka lepäsi sairaalavuoteessa. Tämä oli jälleen kytketty lepositeisiin, vaikka se nyt oli täysin turhaa, sillä miten mies olisi päässyt mihinkään, kun ei pystynyt enää kävelemään.
Mutta säännöt olivat sääntöjä ja niitä oli noudatettava tai muuten saisi potkut tai joku saisi syyn nostaa metelin siitä, miten vaarallisille vangeille annetaan mahdollisuus pakoon.

”Hei”, Michael sanoi ja katsoi miehen kalpeita totisia kasvoja.

”Hei”, Martin vastasi hiljaisella väsyneellä äänellä.

Heidän välilleen laskeutui syvä hiljaisuus, kun Michael ei tiennytkään, mitä sanoa Martinille.

”Rachel on onnekas”, Martin sanoi hiljaa.

”Kuinka niin?” Michael kysyi hölmistyneenä, sillä oli juuri miettinyt, miten muotoilla kerrottavansa Martinille.

”Koska hänellä on sinut”, Martin sanoi ja pieni hymyntapainen kävi hänen suupielissään.

”Öh, niin kai sitten”, Michael sanoi hämillään.

”Olet hyvä mies, eikä kukaan voisi toivoa parempaa tyttärelleen”, Martin sanoi, sillä tiesi, että Rachel olisi hyvissä käsissä, eikä jäisi yksin, jos tämä kaikki päättyisi huonosti.

”Kiitos”, Michael sanoi, mennen yhä enemmän hämilleen ja tunsi huonoa omaatuntoa siitä, mitä hänen olisi kerrottava, ”kuule, oli minulla asiaakin”, hän lisäsi ja valmistautui kertomaan sen mitä pitikin, sillä ei sitä voinut jättää myöhemmällekään.

”No anna tulla”, Martin tokaisi ja katseli kysyvänä nuorta miestä, joka näytti silmin nähden hermostuneelta. Pieni paha aavistus käväisi Martinin mielessä, mutta hän vaiensi sen, ajatellen ettei kaikki voinut aina olla vain huonoja uutisia.

”Tuota noin”, Michael aloitti...


No niin, miten mahtanee jatkua tästä, kertokaahan te puolestanne se...
« Viimeksi muokattu: 25.04.14 - klo:06:52 kirjoittanut Nefertiti »
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

  • Yleisvalvoja
  • Erittäin aktiivinen
  • *****
  • Viestejä: 2101
  • Kissa, Pomosi
    • Profiili
Vs: Jatkis: Syytön
« Vastaus #29 : 01.05.14 - klo:10:10 »
”No anna tulla”, Martin tokaisi ja katseli kysyvänä nuorta miestä, joka näytti silmin nähden hermostuneelta. Pieni paha aavistus käväisi Martinin mielessä, mutta hän vaiensi sen, ajatellen ettei kaikki voinut aina olla vain huonoja uutisia.

”Tuota noin”, Michael aloitti
ja katsoi Martinin kalpeita kasvoja, ”asia on niin, että tosiaan kaikenlaista on tapahtunut, mutta kaikeksi onneksi kaikki on kääntymässä parhain päin”, hän jatkoi, ”ihan ensin sanon, että Rachelilla on kaikki hyvin”, hän kertoi.

”Miksi kerrot tämän, eikö kaikki olekaan hyvin?” Martin kysyi huolestuneena ja tunsi, miten pulssi alkoi hiljalleen kiihtyä.

”No Rachel ja veljeni Matthew joutuivat auto-onnettomuuteen”, Michael kertoi, väännellen hermostuneena sormiaan, ”mutta kuten sanoin, Rachel on kunnossa”, hän jatkoi, seuraten samalla Martinin vointia ja huomasi kyllä sykettä mittaavasta laitteesta, miten pulssi näytti hiljalleen kohoavan.

”Auto-onnettomuus!” Martin huudahti, ”mitä hemmettiä tämä oikein on?” Hän kysyi.

”Rauhoitu, minähän sanoin, että Rachel on kunnossa, huolimatta siitä, että auto suistui tieltä”, Michael yritti tyynnytellä Martinia, sillä ei halunnut tämän saavan uutta sydänkohtausta.

”Rauhoitu?” Martin toisti, ”yritä itse rauhoittua tuollaisia uutisia kuullessasi”, hän huomautti ärtyneenä ja huolestuneena.

”Minä ymmärrän kyllä miltä sinusta tuntuu, koska siltä minustakin tuntui, mutta nyt asiat ovat tosiaankin paremmalla tolalla”, Michael huomautti takaisin ja kertoi loputkin tapahtuneesta Martinille, joka loppujen lopuksi otti asian suhteellisen hyvin.

”Eikö tämä painajainen lopu koskaan?” Martin kysyi hiljaa, kun Michael oli saanut asiansa sanottua.

”Loppuu varmasti”, Michael sanoi ja toivoi sitä koko sydämestään, ”kuten jo mainitsin tuo herra Cadbury kertoi tulevansa tapaamaan teitä tässä lähipäivien aikana”, hän lisäsi.
”Vai saan minä vieraan”, Martin sanoi rauhoittuen hieman. Toki hän käsitti, että asiat olivat kääntymässä parhain päin, mutta niin kauan hän oli elänyt hyljeksittynä, yksinäisenä ja piestynä, ettei hän jaksanut kovin optimistinen olla.

”Niin”, Michael myönsi.

”Tämä herra Cadbury ei kuulosta tutulta”, Martin sanoi miettivään sävyyn ja yritti muistella, olisiko missään sattunut kohtaamaan tätä, mutta mitään sellaista ei noussut mieleen.

”Minä yritän vielä etsiä hänestä jotain tietoja”, Michael sanoi, ”hän vaikuttaa erittäin varakkaalta, joskaan ei taida pahemmin liikkua julkisissa piireissä eräiden miljardöörien tavoin. Hän lienee tyyppiä, joka viihtyy mieluummin omissa oloissaan”, hän pohti ääneen.

”Niin kuin minäkin”, Martin totesi, ”joskin hän on vapaa ja minä en”, hän lisäsi.

”Älähän nyt”, Michael sanoi ja jatkoi, ”jos hyvin käy, saatat päästä vapaaksi.”

”Tuskin”, Martin sanoi hiljaa, epäillen ettei kovinkaan moni ollut valmis häntä vapauttamaan. Eikä vapauskaan välttämättä tuntuisi vapaudelta, sillä moni pitäisi häntä siitä huolimatta murhaajana ja toisi sen ilmi kaikin tavoin. Se ei olisi elämää, eikä hän halunnut Rachelin joutuvan kokemaan moista nöyryytystä ja häpeää, joihin tämä oli täysin syytön.

”Martin, minä itse varmistan, että tämä hoituu vähin äänin”, Michael lupasi, sillä ei häntäkään liiemmin ilahduttanut ajatus vihapostista, töherryksistä talon seinillä ja ihmisistä, jotka huutelisivat ties mitä ilkeyksiä, ihan vain koska eivät halunneet uskoa, että joku voisi olla syytön.

”Minä kiitän”, Martin sanoi, sillä ei tosiaankaan halunnut mitään mediasirkusta ja hälinää, jos vapaus koittaisikin.

Kumpikin oli vaipunut ajatuksiinsa ja hätkähti, kun käytävältä kuului tutuksi tullut korkokenkien kopse, joka lähestyivät. Pian ovi avattiin ja tohtori Singer astui huoneeseen.

”Täällähän näytetään voivan hyvin”, tohtori Singer totesi hymyillen. Hän oli tyytyväinen edistymiseen, vaikka tiesikin, että menisi vielä päiviä, jopa viikko pari, ennen kuin potilas palautettaisiin takaisin vankilaan, mikä suretti häntä.

”Vain hiukan paremmin”, Martin huomautti ja pieni hymyntapainen kävi hänen suupielissään.

”Tuota noin, ehkäpä jätänkin teidät kahdestaan”, Michael virnisti ja nousi tuoliltaan. Hän oli jo ovella, kun...


No niin, tässäpä tällainen pätkänen, jatkakeehan vuorostanne...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

 

Copyright © 2000 Juplin.net. All Rights Reserved. Design by Juplin.