Jatkis: Unohdettu kaupunki

[Nuubialainen Prinsessa]

"Mutta Robinson, ei häntä voi jättää." Susanne sanoi vaikka tiesi, että tuo sadistinen lurjus yrittäisi uudestaan, jos saisi tilaisuuden.
"Miten me saamme hänet kuljetettua tällaisessa maastossa?" Makedde kysyi.
"En tiedä." Susanne sanoi epätoivoisena ja seisoi paikallaan.

"Ei me voida jäädä tännekään seisoskelemaan. Yritetään edes kantaa hänet pois roistojen ulottuvilta. Annahan kun mietin hetken." Makedde sanoi ja katseli ympärilleen kulmiaan kurtistellen. Susanne katseli puissa hyppiviä apinoita ja värikästä lintua, joka suki pitkällä nokallaan siipiään. Hän muisti kuinka hetkeä aikaisemmin maassa lojuva lurjus oli kosketellut hänen paljaita rintojaan hikisillä käsillään. Ajatus sai puistatuksen kulkemaan naisen iholla.

"Tule mennään", mies sanoi ja sai Susannen säpsähtämään ajatuksistaan. Mies katsoi huolestuneena Susannea ja kysyi sitten,
"Oletko varmasti kunnossa?" Susanne puisteli päätään kalpeana ja kuiskasi,
"Kiitos. Ilman sinua minut olisi.." Susannen lause katkesi ja jäi leijumaan painavana ilmaan.

Läheisestä puusta lentoon lehahtava lintuparvi sai Makedden vaistot valpastumaan.
"Shh, joku on tulossa tännepäin. Meidän täytyy piiloutua ja kätkeä tuo Larsson jonnekin. Köytetään hänet ja raahataan tuonne noiden tiheiden pensaiden kätköihin." Mies sanoi ääntään madaltaen ja nosti maasta Susannen käsissä olleet köydet.

Nopein liikkein hän kiersi köydet miehen käsiin ja jalkoihin ja solmi ne tiukasti yhteen selkäpuolelta niin, ettei mies päässyt liikkumaan senttiäkään. Makedde nosti Larssonin voimakkailla kasivarsillaan ilmaan ja kantoi miehen pensaiden keskelle piiloon. Susanne seurasi perässä ja vilkuili olkansa yli levottomana. Pensaiden suojissa he kyykistelivät ja tarkkailivat tilannetta.

Hetken kuluttua kuului askelia, jotka lähestyivät. Larsson alkoi virota ja liikahteli silmät ummessa. Susanne katsoi säikähtäneenä Larssonia ja pelkäsi, että tämä virottuaan alkaisi huutamaan toisia apuun. Hän tarttui paitansa hihaan ja repäisi kummastakin hihasta irti kangasriekaleet. Makedde hymyili hyväksyvästi kun Susanne tunki kädet täristen kankaan Larssonin suuhun ja kiepitti toisen riekaleen miehen pään ympäri, sitoakseen suukapulan kiinni kunnolla.
"Hyvä, juuri noin" Mies kuiskasi ja sai Susannen huulille kohoamaan hymyn aavistuksen. Mies kosketti kädellään rohkaisevasti Susannen olkapäätä ja nainen tunsi pelkonsa väistyvän.

Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät paikkaan, minne Susanne hetkeä aiemmin oli ollut sidottuna. Makedde yritti nähdä tulijan kasvot, mutta kasvillisuus peitti ne harmillisesti. Hetken kuluttua kuului vaimeaa puhetta. Susannen silmät laajenevat.
"Minne se pirulainen katosi. Tässä menee koko päivä etsiessä sitä hemmetin miestä. Tällä vauhdilla emme saa toimitettua lastia ostajille ajoissa." 

Askelten äänet loittonivat ja katosivat sitten viidakon melskeeseen. Larsson yritti liikkua, mutta ei pystynyt. Makedde huomasi Larssonin yrityksen ja katsoi miestä vahingoniloisena. Sitten hän kumartui kuiskaamaan miehen korvaan,
"näin käy sellaisille miehille, jotka eivät arvosta naisia. Pidä hauskaa tämän tytön kanssa sillä aikaa kun me olemme poissa."

Larsson mumisi vastalauseita suutupponsa takaa, mutta ei saanut ääntänsä kuuluviin. Makedde laski karvaisen hämähäkin Larssonin kasvoille ja virnisti Susannelle sanoen,
"Mitä luulet, osaakohan tuo Larsson pitää tarpeeksi hyvää huolta tästä pikku neidistä? Ovat nimittäin aika äkäisiä puremaan suuttuessaan." Susannen nauru helmeili viidakon vehreydessä ja sai liaanissa roikkuvan pienen apinan lyömään käsiään yhteen iloisesti äännellen.

"Ja nyt lähdemme hakemaan muut avuksi, että saamme harhautettua Larssonin remmiä ja kannettua Robinssonin pois sieltä pimeästä loukosta." Makedde sanoi ja iski silmää Susannelle.


jatkakaahan...

[Nefertiti]

"Ja nyt lähdemme hakemaan muut avuksi, että saamme harhautettua Larssonin remmiä ja kannettua Robinssonin pois sieltä pimeästä loukosta." Makedde sanoi ja iski silmää Susannelle.

Vähän ajan päästä siitä, kun Larson oli vienyt Susannen mukaansa, Robinson tuli tajuihinsa.
Hän kuuli Susannen huudon ja toivoi olevansa paremmassa kunnossa, jotta voisi auttaa tätä.
'Kunhan saan sen pahuksen lurjuksen hyppysiini...' Robinson ajatteli puristaen kätensä nyrkkeihin.
Hän ei kuitenkaan uskaltanut liikahtaakaan, sillä ei halunnut saada Larsonin koplaa niskaansa. 'Uskokoot rauhassa, että olen yhä tajuton.' Robinson tuumi ja veti itsensä varovaisesti parempaan asentoon. Tulehtunut haava ilmoitti olemassa olostaan, mutta Robinson puri hampaansa tiukasi yhteen, vaikka tuntuikin siltä kuin joku olisi sorkkinut jalkaa veitsellä.
Susannen huuto lakkasi ja Robinson jäykistyi paikoilleen kuunnellen jännittyneenä ulkoa kantautuvia ääniä, mutta kuuli vain viidakon eläinten ääniä ja jossain kauempana joku manasi ja askeleet loittonivat. Hän toivoi, että Susanne olisi kunnossa ja aavisti, että jotain oli tapahtunut. Ainakaan Larsonin kopla ei tainnut olla mielissään, hän päätteli kuunnellessaan manauksia, jotka vaikenivat hetkeksi, kun joku sanoi kovaan ääneen jotakin myöhästyvästä lastista.
Robinson päätti yrittää nousta ja päästä liikkumaan syrjemmälle, kun samassa kuului askelia ja joku asteli hänen luokseen.
"Kas, kas, taisit kuulla, kun Larson piti hieman lystiä hemaisevan ystäväsi kanssa." Peck sanoi ja silmäili Robinsonia. "Yritätkö kenties livistää?"
Robinson oli vaiti, mutta katseli Peckiä murhaavasti.
"Et varmaankaan tullut rupatellaksesi kanssani." Robinson sanoi yrittämättäkään peitellä raivoa äänessään.
"Ei, en tullut. Ajattelin vain hoitaa loppuun sen, mikä Larsonilta jäi kesken, kun hän häipyi huvittelemaan." Peck sanoi venytellen ja virnuili julkeasti.
Robinson nousi seinästä tukea ottaen seisomaan ja yritti koko ajan olla laskematta painoaan kipeälle jalalleen, nojaten varovaisesti takanaan olevaan viileän kosteaan seinään. Näennäisen ilmeettömästi hän katseli Peckiä, joka seisoi itsevarmana paikallaan ja tähtäsi aseellaan Robinsonia. Peck ei huomannut vaarallista kiiltoa, joka oli ilmaantunut Robinsonin tummiin silmiin, eikä sormia, jotka puristuivat tiukasti nyrkkiin. Hän ei tajunnut, että hänen edessään oli mies, jolla ei enää ollut mitään menetettävää ja joka oli äärimmäisen huonolla tuulella.
"On aika lopettaa tämä joutavanpäiväinen löpinä ja hoitaa homma." Peck sanoi ja hänen kasvoilleen nousi kova ja ylimielinen ilme.
"Todellakin" Robinson sanoi matalalla äänellä ja katsoi Peckiä kulmiensa alta silmät vaarallisesti välähtäen.
Ennen kuin Peck ehti laukaista asettaan, Robinson keskitti kaiken voimansa ja hyökkäsi päin yllättynyttä roistoa, joka kaatui selälleen lattialle. Ase laukesi, mutta luoti ei osunut Robinsoniin, vaan upposi seinään hänen takanaan, lennättäen pölypilven jälkeensä. Miehet pyörivät lattialla ja hetken päästä Robinson oli alimmaisena ja Peck hänen päällään toinen käsi hänen kaulallaan ja toinen valmiina iskemään.

Ulkona, Susanne ja Makedde olivat aikeissa lähteä liikkeelle piilostaan, kun he kuulivat laukauksen.
"Robinson." Susanne henkäisi ja valahti kasvoiltaan kalman kalpeaksi.
"Mennään." Makedde sanoi ja he juoksivat ovelle toivoen, etteivät muut miehet ilmaantuisi vielä takaisin.

No niin jatkakaahan... :)

[Nuubialainen Prinsessa]

Ulkona, Susanne ja Makedde olivat aikeissa lähteä liikkeelle piilostaan, kun he kuulivat laukauksen.
"Robinson." Susanne henkäisi ja valahti kasvoiltaan kalman kalpeaksi.
"Mennään." Makedde sanoi ja he juoksivat ovelle toivoen, etteivät muut miehet ilmaantuisi vielä takaisin.

Oviaukolla he huomasivat Peckin, joka istui Robinssonin päällä nyrkki korkealle ilmaan kohotettuna. Mies käänsi kummastuneena katseensa oviaukkoon ja kurtisti kulmiaan nähdessään tulijat.

"Mitä pirua!" Peck manasi ja hänen kätensä pysähtyi kesken lyönnin. Robinsson tajusi tilaisuutensa tulleen ja tarttui Peckiä tiukasti munista ja puristi niin kovaa, että sai miehen huutamaan kivusta ja näkemään tähtiä sumenevissa silmissään. Makedde ei aikaillut vaan ryntäsi Robinssonin avuksi ja pian Peck makasi tajuttomana maassa.

"Ne palaavat varmasti pian tänne takaisin. Meidän täytyy kiirehtiä." Susanne hoputti ja vilkuili peloissaan suuaukolta viidakkoon. Makedde nosti Robinssonin pystyyn, tukien miestä hartioillaan.
"Pystytkö varaamaan jalan päälle laisinkaan?" Makedde kysyi ja katsoi Robinssonin kalpeita kasvoja. Mies puisti päätään ja hänen ohimolleen kohosi hikipisaroita.

Susanne katseli hermostuneena ympärilleen ja yritti keksiä ratkaisua. Makedde murahti ja sanoi,
"no nojaudu selkääni vasten, niin kannan sinut reppuselässä. Nyt on jo nimittäin kiire, eikä tässä siis muukaan auta. Yritä kestää, vaikka tämä luultavasti sattuu kovasti."

Susanne kulki edeltä ja hän tärisi kiinni jäämisen pelosta. Makedde nosti Robinssonin vahvaan selkäänsä ja alkoi kantaa miestä hieman horjahdellen kohti oviaukkoa ja viidakkoa. He etenivät harmillisen hitaasti ja Susanne oli melkein varma, etteivät he ennättäisi piiloon ajoissa. Päästyään viidakon kätköihin, Makedde horjahti puuta vasten ja sai Robinssonin ulvahtamaan kivusta. Susanne katsoi huolestuneena miehiä ja ryntäsi tukemaan Robinssonin laskeutumista pensaston suojiin.

"Hyvä. Nyt minä lähden hakemaan muita. Jää sinä tänne Robinssonin kanssa ja tee hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi." Makedde sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Otettuaan kaksi askelta hän kuitenkin pysähtyi,  kääntyi ympäri ja poimi jotain maasta jalkojensa juuresta.
"Niin tosiaan. Susanne, ottaisitko tämän juuren? Katkaise se ja voitele siitä valuva maiti haavaan. Sen pitäisi auttaa ainakin näin ensi hätään." Susanne otti kasvin Makeddelta ja teki niin kuin mies pyysi.

Makedde hävisi tiheän kasvillisuuden sekaan ja he jäivät istumaan maahan kahdestaan, suurta puunrunkoa vasten. Robinsson katseli hellästi Susannea, jota selvästikin pelotti hieman. Susanne hymyili miehelle ja yritti näyttää rohkealta. Robinsson siirsi heidän istumapaikkansa hieman, puun varjoisien lehtien alle missä oli oiva piilopaikka, saadakseen Susannen mielen rauhoittumaan. Se auttoi hieman, sillä nainen alkoi rentoutua. Istuttuaan kymmenisen minuuttia hoitamassa Robinssonin jalkaa, alkoi kuulua hyvin läheltä katkeavien risujen ääntä. Maa tömisi ja Susanne painautui säikähtäneenä Robinssonin lämmintä vartaloa vasten. Mies kiersi kätensä naisen ympärille ja pidätti hengitystään.


Mitä seuraavaksi tapahtuu...?

[Nefertiti]

Maa tömisi ja Susanne painautui säikähtäneenä Robinssonin lämmintä vartaloa vasten. Mies kiersi kätensä naisen ympärille ja pidätti hengitystään.
Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät aivan sen paikan läheisyyteen, missä Robinson ja Susanne istuivat.
Kaksi miestä keskusteli kiivaaseen sävyyn, kunnes heidän sanailunsa keskeytti jostakin kauempaa kuuluva huuto. Larson oli löydetty ja päästetty tukalasta paikastaan ja nyt hän raivosi alaisilleen, kun ei saanut Makeddea tai ketään muutakaan hyppysiinsä. Miehet lähtivät äänen suuntaan ja piilossa olijat kuuntelivat huojentuneina loittonevia askelia.

He tyytyivät odottamaan hiljaa paikallaan, peläten yhä, että heidät löydettäisiin, kun äkillinen rapsahdus sai kummankin säikähtämään ja katselemaan ympärilleen. Ketään ei tullut, vain pieni utelias apina kapusi alas oksaltaan, missä se oli seurannut tapahtumia kiinnostuneena. Nyt se laskeutui Susannen pään päälle ja alkoi itsekseen pärpättäen hypistellä uteliaana Susannen hiuksia.
"Taisit saada uuden ystävän." Robinson sanoi naurahtaen.
"Niin taisin." Susanne sanoi hymyillen ja ihmetteli, mitä pikkuapina mahtoi hänen päästään löytää.
Hän ei uskaltanut liikkua, jottei säikäyttäisi uutta pikkuystäväänsä. Robinson puolestaan seuraili huvittuneena apinan touhuja. Jostain kuului kova rapsahdus, pieni apina säikähti ja ampaisi vikkelästi oksalleen, josta se pärpätti jotakin, kuin moittien häiritsijää.
"Mikähän sen säikäytti?" Robinson kysyi ja katsoi Susannea, joka tuijotti jonnekin sivulleen.
Robinson katsoi samaan suuntaan ja oli huudahtaa hämmästyksestä, nähdessään mustat kasvot lehvien välissä. Tuo katselija astui heidän luokseen lehvien välistä ja Robinson huomasi, että mies oli solakka ja ylväs, eikä hänellä ollut yllään kuin lannevaate, sekä kultaiset nilkka-, ranne- ja kaularenkaat. Mies oli kuin suoraan vanhoista seikkailukirjoista pompannut, mutta olemukseltaan ystävällinen. Mies sanoi jotain ja pieni apina hyppäsi yhä pärpättäen hänen olkapäälleen. Tämän jälkeen mies viittoili heitä seuraamaan itseään, mutta Robinson puisti päätään ja osoitti jalkaansa ja yritti elein kertoa olevansa kykenemätön kävelemään. Mies tuntui ymmärtävän, kääntyi katsomaan taaksepäin ja huikkasi omalla kielellään jotakin. Melkein heti ilmaantui paikalle kaksi samoin pukeutunutta, tummahipiäistä solakkaa miestä, jotka nostivat varovaisesti Robinsonin maasta.
Tuo mies, jolla oli apina olkapäällään, alkoi astella takaisin suuntaan, josta oli tullut, noiden kahden Robinsonia kantavan miehen seuratessa. Susanne seurasi heitä ja ihmetteli keitä he olivat ja mistä tulivat.
'Ainakin he vaikuttavat ystävällisiltä.' Susanne ajatteli astellessaan ääneti noiden uusien tuttavuuksien perässä.
Susanne ei tiennyt kuinka kauan he olivat patikoineet, kun maisema alkoi muuttua ja kauempana, korkeiden rinteiden välissä oli aitauksen ympäröimä kylä, jonne heitä vietiin. Kesti vielä ainakin jonkin aikaa, kunnes he olivat perillä ja astuivat isosta puisesta portista sisään. Heidät johdatettiin aivan kylän keskellä olevalle aukiolle. Robinsonia kantaneet miehet asettivat tämän varovaisesti maahan ja katosivat jonnekin. Pikkuinen apinaystävä hyppäsi alas isäntänsä olalta ja kipitti uusien ystäviensä luokse tekemään uudelleen tuttavuutta ja kiipesi Robinsonin syliin pärpättäen tyytyväisenä jotakin.
"Mitähän he tahtovat?" Robinson kysyi ja rapsutti varovaisesti uuden ystävänsä pehmoista turkkia.
"En tiedä, mutta he eivät vaikuta pahantahtoisilta." Susanne sanoi ja katseli kiinnostuneena ympärilleen.
Kylä koostui pienistä savimajoista, joissa lehvistä tehdyt katot, jotka auringon paahde oli kellastuttanut ja näytti oikeastaan kodikkaalta. Jossain aika lähellä taisi olla pieni joki, josta kylään saatiin vettä. Kylän naiset olivat askareissaan ja portilla oli pari solakkaa ja jänteikästä miestä vartiossa, pitkät keihäät kädessään ja kauniisti koristelu kilpi toisessa. Nämä ihmiset eivät välittäneet muun maailman teknisistä ihmeistä, vaan halusivat viettää mieluummin maanläheistä elämää, jossa ei tarvinnut murehtia mistään. He olivat varmaankin elelleet täällä kaikessa rauhassa ilman, että kukaan oli koskaan saanut heistä tietää, paitsi nyt he. Susanne päätti, ettei kertoisi heistä kenellekään, sillä kunnioitti näiden ihmisten tahtoa olla omissa oloissaan.

Toisaalla Makedde juoksi kasvien suojassa takaisin sinne, minne Peter ja muut olivat jääneet. Hän ehti aukon luo, kun äkkiä pusikosta loikkasi mies hänen eteensä. Hetken he katselivat toisiaan ja sitten Makedden kasvot sulivat hymyyn, sillä hän tunsi vastaan tulijan.
"Odota haen muut." Hän sanoi miehelle tämän omalla kielellä, sillä arvasi, mitä tämän mielessä liikkui.

Alhaalla käytävässä, Peter, Sabine, Jim ja Jefferson odottivat Makeddea kärsimättömänä. He olivat kuulleet myös laukauksen ja pelkäsivät pahinta.
Peter ei pystynyt istumaan paikallaan, vaan asteli edestakaisin ja katseli väliin aukosta ulos, muttei nähnyt muuta kuin kasvillisuutta, joka sen reunalla rehotti. Pitkältä tuntuvan ajan päästä alkoi kuulua askelia, jotka pysähtyivät äkisti. Hetken oli aivan hiljaista, mutta sen rikkoi Makedden tuttu ääni joka sanoi jollekin jotain, mitä he eivät ymmärtäneet. Seuraavassa hetkessä tuo musta naama kurkisti aukosta sisään hymyillen.
"Sain juuri kuulla, että Robinson ja Susanne ovat turvassa." Makedde sanoi. "Autan teidät sieltä pois ensin ja kerron sitten lisää." Hän lisäsi ja ojensi kätensä auttaakseen käytävässä olijat ylös.
Ei kestänyt kauaakaan, kun kaikki oli autettu käytävästä ja he katselivat kummissaan lannevaatteeseen pukeutunutta tummaa, solakkaa miestä, joka hieman muistutti Makeddea.
Mies sanoi jotakin ja viittoili heitä seuraamaan itseään.
"Hän tahtoo, että seuraamme." Makedde tulkitsi.
"Hyvä on." Peter sanoi.
Niin he sitten lähtivät seuraamaan tuota miestä, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä.

Kylässä, Robinson ja Susanne olivat yhä paikoillaan ja miettivät, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hetken päästä tuo mies, joka oli heidät kylään johdattanut, tuli heidän luokseen ja ojensi puusta tehdyn juoma astian Robinsonille. Astiassa oli jotain juomaa, jota Robinson katsoi kummastuneena. Mies teki juomista tarkoittavia eleitä ja osoitti sitten Robinsonia.
"Luulen, että hän haluaa sinun juovan tuon." Susanne sanoi.
"Hyvä on, pohjanmaan kautta." Robinson sanoi ja teki työtä käskettynä. Juotuaan hän ojensi tyhjän astian takaisin miehelle ja yritti kiittää elein. Hetken kuluttua hän tunsi olonsa kummalliseksi ja sitten kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään. "Mitä kummaa siinä juomassa oli?" Robinson mumisi ja kaatui selälleen.
"Hei, mikäs sinulle tuli?" Susanne kysyi ja ravisteli Robinsonia, joka ei reagoinut mitenkään.
Äkkiä suuri käsi laskeutui Susannen olalle ja tämä kääntyi ja oli kumauttaa kysymättä, mutta laski sitten kätensä alas, kun huomasi että tarttuja oli Makedde.
"On parempi, että hän nukkuu nyt, kylän poppamies poistaa luodin." Makedde selitti.
"Ai, mutta eikö olisi parempi jos se tehtäisiin sairaalassa." Susanne sanoi.
"Poppamies osaa asiansa." Makedde sanoi. "Minä tiedän, sillä on hän minuakin joskus hoitanut."
Susanne katseli, kun kaksi solakkaa miestä nosti Robinsonin ja kuljetti tämän ripein askelin erääseen majaan, jonka oven kamanaa koristivat puhvelin sarvet. Tämän jälkeen Susanne kääntyi ja huomasi, että muutkin seurueen jäsenet olivat paikalla. Hän tunsi itsensä iloisemmaksi kuin aikoihin.
"Susanne oletko kunnossa?" Sabine huudahti ja loikki halaamaan ystäväänsä. "Eihän se paskiainen ehtinyt tehdä mitään?" Hän kysyi.
"Ei." Susanne vastasi ja värähti taas muistaessaan tuon niljakkeen kosketuksen ihollaan. "Makedde ehti, tuota hävittää hänen halunsa." Susanne sanoi virnistäen.
"No minä vain käytin paria pikku marjaa ja yhtä ystävällistä kahdeksanjalkaista ystävääni." Makedde sanoi ja hymyili niin, että koko valkoinen hammaskalusto vain näkyi. "Päällikkö tahtoo tavata teidät, menkäämme." Hän lisäsi ja osoitti suurinta majaa, jonka oven kamanaan oli kiinnitetty norsun syöksyhampaat.

No niin tulihan... öö ehkä pikkuisen kliseinen jatkopala, mutta ei se mittää.
Jatkakaatten te... :)

[Nuubialainen Prinsessa]

"Päällikkö tahtoo tavata teidät, menkäämme." Hän lisäsi ja osoitti suurinta majaa, jonka oven kamanaan oli kiinnitetty norsun syöksyhampaat.

Makedde johdatteli joukon yhteen niistä majoista, joissa kellastuneet katot koristivat savisia seiniä ja suojasivat hyvin paahtavalta auringolta. Majassa oli viileää ja hämärää. Keskellä oleskelutilaa hehkui punainen hiillos ja oven vieressä oli puusta kaiverrettu kaukalo täynnä vettä. Majan perällä, hämärimmässä nurkassa istui laiha ja tummaihoinen mies, jonka valkoiset silmät hohtivat ihon tummuutta vasten.

Mies ojensi kätensä Makeddea kohti, paljasti harvat hampaansa iloisella hymyllään ja sanoi jotain, mitä muut majassa olevat eivät ymmärtäneet lukuun ottamatta Makeddea, joka vastasi miehelle tuttavallisesti. Makedde meni miehen luo, joka selvästikin oli päällikkö ja auttoi miehen ylös heinien päältä, jotka toimivat nähtävämminkin makuusijana.

Makedde kääntyi muihin päin, taputteli miestä hartioille tyytyväisenä ja kertoi,
"Tässä on heimon päällikkö Imamu. Hän syntyi heimonsa johtajaksi ja kerrotaan, että hän sai syntyessään erityisen lahjan, jota siunauksena pitävät - yhteyden henkimaailmaan kuolleen kaksoisveljensä kautta. Se tekee Imamusta hyvin suuren johtajan heimonsa silmissä."

Kaikki katsoivat uteliaina miestä, jolla oli viisas katse ja suora ryhti. Imamu näytti suurelta mieheltä, jolla oli vielä ulkoista olemustaan suurempi sisäinen viisaus. Susanne ja Sabine hymyilivät. He tervehtivät nyökkäämällä ja sanomalla nimensä ääneen. Miehet tekivät samoin ja kumarsivat kohteliaasti Imamulle, joka puhui vilkkaasti kieltään ja löi kätensä yhteen. Puiset korut roikkuivat miehen kurtuisista korvista. Niihin oli kaiverrettu antiloopin kuvia. Miehen tasaista rintakehää peitti nahkainen riepu, joka oli koristeltu pienillä luun ja hampaan kappaleilla.

Sabinen katse kiinnittyi luun ja hampaiden palasiin ja pieni epäilys kävi hänen mielessään. Makedde huomasi sen ja naurahti huvittuneena.
"Ei tarvitse pelätä. Heimo ei syö ihmisten lihaa, eikä skalpeeraa tai muulla tavoin fileeroi vieraitaan." Mies vakuutti hymyillen ystävällisesti Sabinelle. Sabine punastui kevyesti ja painoi nolostuneen katseensa maahan.

Imamu katsoi Sabinea ja kysyi jotain Makeddelta. Makedden vastaus sai Imamun nauramaan leveästi. Kukaan ei ymmärtänyt mistä he puhuivat. Imamu siirtyi Sabinen vierelle, otti yhden luunpalasen irti nahkaisesta asustaan ja painoi sen naisen kämmenelle. Mies katsoi Sabinea ystävällisesti ja sanoi jotain. Nyt Sabine huomasi, että Imanun silmät olivat ruskeat ja niissä asui sisäinen rauha. Nainen puristi luunsirun kämmenensä sisään ja kysyi Makeddelta,
"mitä hän sanoi?"
"Se on leijonan kyljestä kaiverrettu pala. Imamu todisti nuorena poikana rohkeuttaan saalistamalla heimoa hätyytelleen leijona naaraan paljain käsin." Makedde vastasi.

Sabine hymyili Imamulle, painoi nyrkissä olevan kätensä rintaansa vasten ja sanoi,
"sanoisitko hänelle, että pidän luusta hyvää huolta ja yritän olla hänen rohkeutensa kantajan arvoinen." Makedde kertoi viestin Imamulle, joka näytti ilahtuvan kuulemastaan kovasti. Mies istutti Sabinen viereensä, kehoitti käsillään muitakin istumaan hiilloksen ympärille ja tarjosi kuumilla kivillä levänneitä lihapaloja vierailleen.

Samaan aikaan viidakon keskellä vaelsi miesjoukko, joka etsi vankejaan kiukkuisina. He olivat epätoivoisia, sillä aika oli käymässä vähiin..

Jatkoa..

[Nefertiti]

Samaan aikaan viidakon keskellä vaelsi miesjoukko, joka etsi vankejaan kiukkuisina. He olivat epätoivoisia, sillä aika oli käymässä vähiin.
Larson tiesi, että jos he palaisivat tyhjin käsin, kauppa raukeaisi ja he jäisivät ilman sovittua summaa, jonka menetyksen ajatteleminenkin pisti vihaksi.
Eniten Larsonia kuitenkin sapetti, se että hänet oli keskeytetty ja nahka kutisi yhä sietämättömästi. Mikä taas muistutti kuinka hänet oli paketoitu ja se hämähäkki, jonka jalat tuo lurjus yhä saattoi tuntea kasvoillaan, vaikka tuo otus oli nakattu nopeasti pusikkoon.
Myös jalkoväli tuntui kumman aralta ja tuon naisen ajatteleminen ei ainakaan asiaa helpottanut mitenkään.
'Miten kaikki saattoikaan mennä näin pahasti pieleen, senhän piti olla helppo keikka, eikä todistajia pitänyt jäädä kertomaan tapahtuneesta. Sen yhden olisi saanutkin päiviltä, jos se pirun akka ei olisi ruvennut hankalaksi.' Larson ajatteli ja tämä sai hänet entistäänkin huonommalle tuulelle.
Muut Larsonin seurueesta saivat siis kärsiä miehen huonotuulisuudesta ja se alkoi hiertää välejä, vaikkei Larson sitä huomannutkaan.
Pian Larson kyllästyi täysin sademetsässä ravaamiseen ja päätti, että he leiriytyisivät lähelle raunioita. Hän itse koettaisi saada yhteyden ostajaan ja pyytäisi muutaman lisäpäivän tavaran toimitusta varten.
'Entä tuo nainen, niin hänet Larson hoitelisi, kunhan saisi käsiinsä ja tällä kertaa hän varmistaisi, ettei yllättävää häiriötä pääsisi tulemaan.' Larson ajatteli istuessaan ja odottaessaan päivällisen valmistumista.

****

Kylässä seurue söi tarjottua ruokaa, mikä tulikin tarpeeseen, sillä siitä olikin jo aikaa, kun he olivat viimeksi syöneet.
Pian ovelle kolkutettiin ja sisälle astui tuo mies, jonka Susanne ja Robinson olivat aikaisemmin tavanneet.
Mies tervehti ensin päällikköään ja selitti sitten tälle jotain.
"Suhuba kertoi, että poppamiehemme Dibia on saanut luodin poistettua Robinsonin jalasta." Makedde käänsi.
"Hienoa, me jäämme näille ihanille ihmisille suureen kiitollisuuden velkaan." Susanne sanoi ja hymyili.
Makedde kertoi Suhuballe, mitä Susanne oli sanonut ja tämä, sekä Imamu hymyilivät vastaukseksi.
Kun Suhuba oli poistumassa, tuo pikku apina luikahti sisälle majaan ja kipusi Susannen olalle saaden kaikki nauramaan. Suhuba sanoi jotain hymyillen.
"Suhuba sanoo, että Mtima pitää sinusta." Makedde tulkitsi.
"Sekö sinun nimesi onkin, hauska tutustua." Susanne sanoi hymyillen ja tarttui apinan pikkuiseen käteen varovaisesti, kuin tervehtiäkseen tätä.
Apina pärpätti jotakin takaisin ja sai muut nauramaan.

Dibian majassa Robinson alkoi heräillä. Hän tunsi olonsa hieman sekavaksi ja suussa maistui pahalle, aivan samalle kuin joskus vuosia sitten, kun hän oli elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran nautiskellut oikein kunnolla ja kärsinyt seuraavan päivän kunnollisesta krapulasta. Silloin hän oli päättänyt, ettei ikinä enää tekisi samaa. Mutta siinä juomassa ei voinut olla pelkkää alkoholia, sillä se oli vaikuttanut huomattavasti nopeammin, mutta toisaalta, eihän hän ollut kunnolla syönytkään aikoihin.

Hän katseli ympärilleen ja huomasi olevansa kodikkaassa majassa. Ovesta siilautui auringon valo sisälle. Sivulta kuului rykäisy ja varovaisesti hän kääntyi katsomaan. Hän näki sivullaan vanhan miehen, joka istui paikallaan ja katseli potilastaan tyytyväinen ilme kasvoillaan.
Robinson kohottautui käsiensä varaan ja huomasi, että haavan kääreet oli vaihdettu, eikä jalka ollut enää aivan niin kipeä, kuin mitä se oli ollut.   

No niin tulikin lyhyempi jatkopala tällä kertaa.
Jatkakaahan...

[Nuubialainen Prinsessa]

Robinson kohottautui käsiensä varaan ja huomasi, että haavan kääreet oli vaihdettu, eikä jalka ollut enää aivan niin kipeä, kuin mitä se oli ollut.   

Vanha mies istui paikallaan ja oviaukosta siivilöityvä auringon kajo värjäsi majan savisille seinille kultaisen neliön. Iso kärpänen surisi olkien päällä Robinssonin vieressä ja siirtyi sitten etsimään kärsällään miehen iholta hikeä. Maasta kohosi mullan ja saven tuoksu, joka sekoittui heikkoon savun aromiin. Savu kohosi nurkassa kytevistä hiilistä, joiden päälle oli levitetty teräaseita. Mies istui liikahtamatta ja Robinssonin täytyi aivan räpäyttää silmiään varmistaakseen, oliko mies elävä laisinkaan, sillä niin hiljaa ja paikoillaan tämä istui.

Mies nousi yllättäen paikoiltaan ja astui lähemmäksi Robinssonia. Miehen kasvoilla oli tyyni ja ystävällinen ilme ja miehen käynti oli yllättävän ketterää korkeasta iästä huolimatta. Kauempaa katsottuna miestä olisi voinut luulla kaksikymmentä vuotta nuoremmaksi, mutta kun hänen kasvojaan tarkasteli läheltä, huomasi iän kuluttaneet uurteet otsalla ja hiusten iän vaalentaman pigmentin.

Robinsson hymyili miehelle. Hän tervehti miestä sanoen,
"hei" ja  haroi tummia hiuksiaan hämmentyneenä. Vanha mies taputteli Robinssonin jalkaa ja sanoi jotain mitä toinen ei ymmärtänyt lainkaan. Mies nosteli kädellään sidettä ja Robinsson katseli miehen puuhia äänettömänä. Hän tiesi, ettei vanhus ollut vaarallinen ja jotenkin hän aavisti, että Susannellakaan ei ollut hätää. He olivat turvassa tämän heimon luona ja tämä vanhus hoiti hänen jalkaansa pelkkää hyvyyttään.


Sori väsyttää ihan kamalasti kun meni myöhäksi tuo kotiin tulo kun piti käydä ostamassa vanhemmalle tytölle talvivaatteita koulun jälkeen yms. Joten ajatus ei oikein kulje tuon tarinan suhteen, ehkä se kulkee seuraavassa jatkossa. Jatka sinä tästä...

[Nefertiti]

Hän tiesi, ettei vanhus ollut vaarallinen ja jotenkin hän aavisti, että Susannellakaan ei ollut hätää. He olivat turvassa tämän heimon luona ja tämä vanhus hoiti hänen jalkaansa pelkkää hyvyyttään.
Robinson seurasi miehen puuhia ääneti. Kun mies katsonut jalan hän kääntyi ja otti jotakin käteensä.
Tämän jälkeen mies kääntyi taas Robinsoniin päin kädessään pieni astia. Hän ojensi pientä astiaa kohti Robinsonia, joka katsoi sitä epäluuloisena.
Hän katsoi Dibiaa ja sitten tämän kädessä olevaa kulhoa kysyvästi, jolloin vanhus otti kulhosta kulauksen, kuin näyttääkseen, ettei juomaan oltu mitään ylimääräistä laitettu ja ojensi tämän jälkeen kulhoa uudelleen Robinsonille.
Robinson otti kulhon ja hörppäsi siitä aimo kulauksen ja huomasi, että se olikin vain vettä. Nolona hän vilkaisi miestä ja hörppäsi toisenkin kulauksen vettä, tämän jälkeen hän ojensi astian takaisin vanhukselle, joka otti sen huvittuneena vastaan.
Robinson puolestaan kävi takaisin makuulle, sillä tunsi itsensä väsyneeksi. Päivä oli ollutkin varsin toiminnantäytteinen. Jonnekin kaukaisuuteen katsellen Robinson ajatteli aamua, miten rauhallista silloin oli ollut ja siitä ajatukset eksyivät Susanneen ja sitten hiljalleen muihin päivän tapahtumiin, joita hän ei välittänyt liiemmin kerrata.
Hän värähti muistaessaan vielä Peckin kouran puristuksen kaulallaan ja ajatteli, että tuo lurjus saisi kyllä maistaa omaa lääkettään, jos he sattuisivat vielä kohtaamaan. Hetken päästä ajatukset eksyivät takaisin Susanneen ja siihen miten lämpöiseltä tämä oli tuntunut heidän istuessaan toisissaan kiinni sademetsässä lehvien kätköissä. Miten hyvältä hänen läsnäolonsa olikaan tuntunut.
Näihin ajatuksiin hän nukahti ja Dibia katseli potilastaan hymyillen kuin olisi tiennyt, mitä toinen oli ajatellut.

Päällikön majassa oli vapautunut tunnelma ja seurue rupatteli keskenään niitä näitä, Makedden tulkitessa heidän sanomisensa Imamulle ja päinvastoin. Pikku apina Mtima puolestaan hauskutti seuruetta tekemällä pieniä temppuja ja kiipeillessään toisten olkapäille tai pään päälle koko ajan iloisesti pärpättäen. Susanne puolestaan mietti, miten Robinson mahtoi voida, vaikka tiesikin, että tämä oli hyvissä ja osaavissa käsissä. Kun ruoka oli syöty, Suhuba saapui heidän luokseen ja ohjasi heidät vierasmajoihin, miehet toiseen ja naiset toiseen. Ne oli vieraita varten laitettu, molemmissa oli makuupaikat ja keskellä nuotio, joka lämmittäisi yöllä.
Osa seurueesta päätti jäädä vielä aukiolle istuksimaan ja rupattelemaan. Jefferson kaivoi sen risan lähettimen ja päätti käyttää auringon valon hyödykseen, kun vielä ehti ja alkoi katsoa saisiko sen korjattua. Joukko lapsia tuli uteliaana katselemaan Jeffersonin puuhasteluja, sillä he eivät olleet koskaan tuollaista vempelettä nähnyt.

Suhuba pyysi elein Susannen mukaansa ja johdatti tämän tuon puhvelinsarvin koristetun majan luokse, työnsi oven auki ja kehotti Susanne astumaan sisään. Sisällä oli hämärää ja Dibia istui taas nurkassaan tyynenä ja koko kurttuisella naamallaan hymyillen. Robinson makasi nukkuma-alustalla ja näytti olevan sikeässä unessa. Susanne meni lähemmäksi ja laskeutui polvilleen Robinsonin viereen.
Hän katseli ääneti Robinsonin levollisia kasvoja ja huomasi miten ystävällisiltä ja lempeiltä ne näyttivät. Hänen leukaansa koristi parransänki ja tumma ja ohimoilta jo harmaantuva tukka oli sekaisin, mutta se ei pahentanut hänen piirteitä ollenkaan, vaan enemminkin paransi. Katsellessaan Robinsonin levollista olemusta, Susanne tunsi vastustamatonta halua suudella Robinsonia. Hän hillitsi itsensä, sillä ajatteli, ettei se juuri nyt ollut sopivaa.

Toisaalla, lurjuksien leirissä tunnelma oli kireä. Larsonin oli onnistunut saada viikon lisäaikaa tavaran toimittamiseen. Siitä huolimatta hän oli huonolla tuulella, sillä se yksi kartta puuttui. Se yksi joka kertoisi kuinka vältellä ansat, joita tuon todellisen aarteen läheisyyteen oli laitettu.
Aurinko laski mailleen ja pimeys peitti sademetsän tummaan vaippaansa. Kuu nousi taivaalle loistaen kilpaa tähtien kanssa. Yöeläimet heräilivät taas koloistaan ja lähtivät liikkeelle.
Leirissä puolestaan roistot painuivat nukkumaan yhden jäädessä vahtiin.

Ilta saapui myös kylään ja pimeän laskeuduttua Jefferson laittoi lähettimen takaisin reppuunsa ja vei sen vierasmajaan. Hän palasi takaisin muiden seuraan ja pian myös Susanne ja Sabine liittyi heidän seuraansa.
Aukiolla paloi suuri nuotio ja muita kyläläisiä istuskeli sen ympärillä, myös Dibia ja Imamu olivat tulleet heidän seuraansa.
Väsyneenä Susanne katseli kuinka nuotiosta kohoavat lieskat lähettivät kirkkaita kipunoita yötaivaalle. Hän kuunteli tulen rätinää ja tasaista rummun kuminaa, sillä pari miestä oli tuonut kaksi korkeaa kauniisti koristeltua rumpua, joiden pingotettuja kalvoja he nyt tasaiseen tahtiin takoivat käsillään. Muutama nainen tanssi nuotion ympärillä liikkuen sulavasti kuin tulenlieskat.   

No niin tässä vaihteeksi pieni jatkopalanen. Jos tää vaikuttaa sekavalta, niin se johtuu siitä että väsyneenä kirjoittelin.
Mutta, jatkakaahan...

Edith.... kirjoitusvirheitä korjailin...

[Nuubialainen Prinsessa]

Väsyneenä Susanne katseli kuinka nuotiosta kohoavat lieskat lähettivät kirkkaita kipunoita yötaivaalle. Hän kuunteli tulen rätinää ja tasaista rummun kuminaa, sillä pari miestä oli tuonut kaksi korkeaa kauniisti koristeltua rumpua, joiden pingotettuja kalvoja he nyt tasaiseen tahtiin takoivat käsillään.
Muutama nainen tanssi nuotion ympärillä liikkuen sulavasti kuin tulenlieskat.

Yksi naisista tanssi Susannea ja Sabinea kohti. Nainen tarttui kumpaakin käsistä ja veti heitä kohti loimuavaa nuotiota. Susanne ja Sabine katsoivat hämmentyneinä kun nainen näytti heille kuinka vartaloa liikuteltiin rummunrytmissä. Toivuttuaan alku hämmennyksestä Susanne virnisti ja antoi lantionsa liikkua ja hänen kömpelöt jäljittelynsä sai heimon naisissa aikaan huvittuneita naurahduksia. Sabinekin uskaltautui yrittämään ja pian he saivat avukseen lauman heimon naisia, jotka iloisesti nauraen tulivat auttamaan vieraitaan ja ohjaamaan käsillään heidän kömpelöitä liikkeitä sulavimmiksi.

Robinssonkin havahtui kuullessaan nuotiolta kantautuvaa naurua ja kohottautui istumaan sijallaan. Oli jo pimeää, mutta ulkoa kajastivat tulen himmeät kajot. Mies kallisti päätään ja kuuli tutun naisen naurua. Hymy hiipi Robinssonin kasvoille ja hänen hartiansa rentoutuivat vaistomaisesti. "Susannella ei ole ainakaan hätää", mies huomasi ajattelevansa. Hän laski jalkansa maahan ja kokeili laskea painoaan jalkojen päälle, mutta yritys tuntui hieman kivuliaalta. Päättäväisesti hän kuitenkin nousi seisomaan ja raahautui seinästä tukea ottaen oviaukolle katsomaan näkyisikö nauravan äänen omistajaa.

Mies nojasi oviaukkoon ja katseli hellä katse silmissään nuotion ympärillä tanssivaa naista, joka näytti nopeasti oivaltavan kuinka pysyä heimon naisten tahdissa. Susanne nauroi jälleen pää eteenpäin taivutettuna ja hänen naurunsa tarttui Robinssoniin. Nainen taisi vaistota miehen katseen, sillä hän kohotti katseensa yllättäen ja kohdisti sen nuotion toisella puolella varjoissa seisovaan Robinssoniin. Mies hymyili naiselle ja kohotti kätensä tervehdykseen. Susanne vastasi miehen tervehdykseen ilahtuneena ja sekosi askelissaan. Heimon naiset nauroivat taas, eikä Susanne huomannut pimeässä Robinssonin silmissä loistavaa ihailua. Sabine sanoi jotain mikä vei hetkeksi Susannen huomion ja kun hän seuraavan kerran kohotti katseensa majan oviaukolle, oli miehen hämmentävä olemus oviaukolta kadonnut aivan kuin ei olisi siinä ollutkaan.

Taivas oli musta ja kirkkailla tinapaperitähdillä koristeltu. Yö oli saapunut kylään ja viileä tuuli toi aavan savannin reunoilta tullessaan kuiskauksia tuhannen ja yhdenyön tarinoista. Kipinät kohoilivat tanssien korkeuksiin, shakaalit valittivat jostain kaukaa pimeydestä ja saivat heimon karjan liikehtimään levottomasti aitauksissaan. Robinsson paneutui takaisin sijalleen ja hymyili onnellisena. Jalkaan ei enää sattunut läheskään niin paljon kuin aiemmin päivällä ja se sai miehen sulkemaan silmänsä levollisina. Hänen suljettujen luomiensa eteen ilmestyi kuva Susannen hehkuvista kasvoista. Robinsson nukahti pieni hymy huulillaan.

Yksi mies, Larsson istui vartiossa öisessä viidakossa ja puri hammasta vihaisena. Hän mietti kuinka saisi kartan käsiinsä ja aavisti sen miltei mahdottomaksi, sillä karkulaisilla oli jo päivän etumatka, eikä hän tiennyt minne se ärsyttävä joukkio oli kulkunsa suunnannut. Mies tiesi, että heidän täytyisi etsiä aarteita ilman karttaa, mikä saattaisi koitua usean kohtaloksi.
"Ne kaksi laiskinta saa mennä edeltä", mies murahti itsekseen ja puristi kynnet ihonsa läpi raivoissaan.


jatkakaatten...

Ei siun teksti tosiaankaan ollut mitenkään sekavaa, erittäin hyvää kuten aina..:)

[Nefertiti]

"Ne kaksi laiskinta saa mennä edeltä", mies murahti itsekseen ja puristi kynnet ihonsa läpi raivoissaan.
Tämä sai vain aikaan sen, että käteen sattui ja hän muisti, että tuo nainen oli puraissut kunnollisesti käteen. Hän puri tiukasti hampaansa yhteen, jottei olisi huutanut. Mielessään hän kirosi taas huonoa onneaan.
Yöeläimet liikkuivat puissa, jossain parvi lintuja säikähti hereille uniltaan ja nousi hetkeksi sekasortoisena ilmaan, laskeutuen taas takaisin sijoilleen nukkumaan ja joku yksittäinen lintu äänteli vielä, se nuhteli kai häiritsijää.
Larson ei kuunnellut, tuijotti vain nuotioon, miettien, että pian voisi käydä herättämässä Peckin, joka saisi vahtia loppuyön, vaikka ei kai sieltä kukaan hiippailisi leiriin.

Toisaalla, nuotio oli sammunut ja enää hiillos loi himmeää hehkuaan yöhön. Vartijat seisoivat paikallaan kylän nukkuessa rauhallisena, kuin maailmassa ei mitään pahaa olisikaan. Rikkumattoman hiljaisuuden rikkoi savannilta kantautuva leijonan karjunta, joka sekoittui seeprojen kiljahteluihin ja hyeenojen hahattavaan ulahteluun.
Savannilla oli taas käyty yöllinen kamppailu saaliista ja aamulla siitä kertoisi vain seepran kaluttu luuranko, joka paahtuisi kuumassa auringossa valkoiseksi.

Sabine oli jo unessa, mutta Susanne valvoi yhä, vaikka väsyttikin. Päivän tapahtumat pyörivät mielessä ja hän värähti muistaessaan yhä tuon inhan Larsonin kosketuksen ihollaan. Äkkiä hän hätkähti tuntiessaan jonkin liikkuvan ja pian hän tunsi pienen ja karvaisen otuksen käpertyvän aivan viereen.
"Mtima, sinäkö se vain olitkin." Susanne kuiskasi ja silitti pienen apinan sileää turkkia.
Apina pärpätti jotain unisesti vastaukseksi ja Susanne tunsi olonsa hieman paremmaksi. Ihan kuin pikku apina olisi aavistanut toisen tunteet ja tullut tämän viereen, jotta olo parantuisi.
Pian Susannekin nukahti levolliseen uneen, pienen ystävänsä tuhistessa vierellä pienellä kerällä.

Aamu oli kaunis, auringon kullatessa savannin. Heräilevät eläimet huikkailivat toisilleen suunnatessaan juomapaikalle ja sen jälkeen tavanomaisille ruokailupaikoille.
Leijonat lekottelivat laiskasti suuren puun alla, sulatellen yhä yöllistä ateriaansa. Raukeana eräs emo tönäisi tassullaan pentuaan, joka pirteänä halusi metsästää emonsa häntää.
Johtajauros puolestaan tyytyi haukottelemaan niin, että kaikki lähiympäristön eläimet varmasti näkivät komean purukaluston.

Myös kylässä heräiltiin ja suoritettiin aamutoimia. Susanne havahtui siihen, että Mtima hypisteli hänen hiuksiaan mietteliään näköisenä, pikkuinen naama kurtussa.
Sabine heräili myös ja hymyili nähdessään pikku apinan.
"Sinulla oli sitten eläväinen unilelu." Sabine kiusoitteli ja hymyili säteilevää hymyään.
"Niin oli ja hyvää huomenta sinullekin." Susanne vastasi ja nosti apinan pois hiuksistaan. "Kuule Mtima, osaan kyllä itse kammata hiukseni, ei sinun niitä tarvitse hoitaa." Hän sanoi rapsutellen kevyesti apinan turkkia.
"Ehkä se haluaa ruveta kampaajaksesi." Sabine kiusoitteli taas ja sai Susannen nauramaan.
"Olisi vain aika pieni kampaaja." Hän sanoi.
Apina luikahti ulos majasta ja hävisi jonnekin.
He kumpikin nousivat sijaltaan ja astuivat ulos aamuauringon paisteeseen nauttimaan rauhallisesta aamusta.

Susanne, ei kuitenkaan jäänyt pitkäksi aikaa Sabinen seuraan, vaan kun muu seurue ilmaantui paikalle, suuntasi hän Dibian majalle. Robinson nukkui yhä ja oli yhtä levollisen näköinen kuin oli ollut, silloin kun Susanne oli käynyt tätä katsomassa illalla.
Susanne istuutui aivan tämän viereen ja jäi odottamaan tämän heräämistä, kun pikkuinen apina ryntäsi sisälle majaan ja hyppäsi suoraan Robinsonin vatsan päälle, jolloin tämä heräsi. Robinson katsoi hämmentyneenä ympärilleen ja huomasi sitten Mtiman, joka kökötti paikoillaan.
"Vai sinä sitten päätit rynnätä minun vatsani päälle." Robinson sanoi nuhtelevaan sävyyn, mutta hymyili.
Ei pienelle apinalle voinut olla vihainen, kun se katsoi kullanruskeilla silmillään niin hellyttävästi kuin suinkin osasi ja piteli anteeksi pyytäväisen näköisenä häntäänsä pikkuisissa käsissään. Susanne ei voinut olla nauramatta Robinsonille ja apinalle.

Aamu herätteli myös leirissä nukkujat, tai oikeammin Larson, joka kävi tylysti herättelemässä, ne jotka eivät olleet vielä heränneet.
He lähtisivät aamiaisen jälkeen tutkimaan uudelleen rauniota.

No niin kirjoitin sittekin jatkopalan jo nyt. Pahoittelut, jos teksti on sekavaa, kun mä taas vaihteeksi silmät ristissä kirjoitan.
Jatkakaahan...

[Nuubialainen Prinsessa]

Aamu herätteli myös leirissä nukkujat, tai oikeammin Larson, joka kävi tylysti herättelemässä, ne jotka eivät olleet vielä heränneet.
He lähtisivät aamiaisen jälkeen tutkimaan uudelleen rauniota.

Larsonin remmissä ne kaksi laiskinta miestä saivat todellakin komennon kulkea edellä, aivan kuten Larson oli päättänyt yön aikana. Miehet loivat nyreitä silmäyksiä ylimielisenä perässä astelevaan Larsoniin ja vaimeat kuiskaukset sinkoilivat etummaisessa joukossa. Larsonin korviin kantautui vain vaimeaa muminaa, mutta hän aavisteli ilmassa leijailevan kapinamielen.

Peck käveli Larsonin vierellä ja oli myös huomannut etunenässä kulkevien vaimean supinan ja vaivihkaa vaihdetut synkät katseet. Huomio sai Peckin suun vetäytymään kevyeen hymyyn, jonka hän huolellisesti nielaisi aina kun Larson käänsi katseensa Peckin suuntaan. He selvisivät raunioille ehjin nahoin. Larson ja Peck alkoivat tarkastella seinämiin kaiverrettuja kirjoituksia kun taas muu joukko levitti mukanaan kuljettamansa kantamukset maahan ja alkoivat tutkia alueen lähiympäristöä.

Heimossa vallitsi hyväntahtoinen ilmapiiri. Sabine ryhtyi auttamaan kylän naisia arkiaskareissa ja pian hän jo kantoikin viidakon laitamilta suuria puun kappaleita kylän suurelle nuotiopaikalle. Miehet lähtivät kalastamaan heimon miespuolisten jäsenten kanssa ja Makedde kertoi heille illalla pidettävästä rituaalista, jossa miehet ottaisivat yhteyden henkimaailmaan.

Majassa Robinssonia alkoi naurattaa kun hän näki Susannen sisältä kuplivan naurun. Nauru kaikui savimajan seinillä ja pieni apina katsoi pää kallellaan aivan kuin olisi pitänyt heitä hieman tärähtäneinä. Hetken aikaa katseltuaan se ryntäsi tiehensä ja pärpätti kovaäänisesti mennessään. Se kai sai tarpeekseen toisten naurunpuuskasta. Mtiman mentyä nauru vaimeni. Robinsson ja Susanne katsoivat toisiinsa vakavoituneina. Mies ojensi kätensä Susannen kasvoille ja pyyhkäsi hiuskiehkuran pois naisen poskelta. Susanne värähti hieman kosketuksen voimasta.

"Tanssit kauniisti eilen illalla." Mies sanoi ja tuijotti lumoutuneena Susannen punaisia huulia, aivan kuin olisi halunnut suudella niitä.
"Niin ja kompastelin omiin jalkoihini vielä kauniimmin." Susanne vastasi ja hänen toinen suunpielensä nytkähti hieman.
"Minusta sinä tanssit hyvin sulavasti. Heimon naiset pitivät sinusta. Kukapa ei pitäisi?" Mies jatkoi ja sai Susannen punastumaan kevyesti.
"Kuinka jalkasi voi? Sattuuko siihen vielä?" Susanne kysyi vaihtaen nolostuttavan puheenaiheen.
"Erittäin hyvin kun sinä olet siinä" Mies vastasi ja katsoi syvälle Susannen silmiin. Tunnelma heidän välillään oli käsin kosketeltavan jännittynyt. Robinsson laski kätensä Susannen kädelle ja antoi sormiensa vaeltaa tämän pehmeällä iholla hellästi. Susanne nielaisi ja tukahdutti huulilleen kohoavan huokauksen.

Dibia astui sisään majaan ja keskeytti heidän intiimiksi muuttuneen hetkensä. Susanne irrotti vastahakoisesti katseensa Robinssonista ja kääntyi hymyillen Dibian suuntaan. He tervehtivät parantajaa iloisesti, vaikka olivat samalla hyvin tietoisia välillään vallitsevasta jännitteestä. Susanne nousi seisomaan ja vilkaisi Robinssonia hämmentyneenä ennen kuin jätti Dibian tutkimaan rauhassa miehen jalkaa. Susanne riensi Sabinen avuksi kantamaan polttopuita ja juomavettä, mutta hänen ajatuksensa harhailivat jatkuvasti majassa lepäävän Robinssonin luokse.


nonnii, jatkahan sie, sillä kohta mie teen tästä aivan liian imelän ja oksettavan siirappisen rakkaustarinan.. :)

[Nefertiti]

Susanne nousi seisomaan ja vilkaisi Robinsonia hämmentyneenä ennen kuin jätti Dibian tutkimaan rauhassa miehen jalkaa. Susanne riensi Sabinen avuksi kantamaan polttopuita ja juomavettä, mutta hänen ajatuksensa harhailivat jatkuvasti majassa lepäävän Robinsonin luokse.

"Susanne." Sabine sanoi.
"Mitä?" Susanne kysyi ja katsoi ystäväänsä hajamielisesti.
"Olet ajatuksissasi ja läikytit äsken vettä päälleni tuosta ruukusta." Sabine sanoi ja kysyi. "Mikä sinua oikein vaivaa?"
"Ei mikään, minä vain ajattelin erästä asiaa." Susanne vastasi hymyillen seesteisesti.
"Ai että ajattelit erästä asiaa, ettet kuitenkin erästä tiettyä Dibian majassa olevaa henkilöä." Sabine kiusoitteli ja vilkaisi sivusilmällä Peteriä joka juuri riisui pois hikisen paitansa ja meni kylän miesten avuksi kiskomaan kalansaalista.
"Niin..." Susanne mutisi ja hymy hänen kasvoillaan levisi hänen huomatessaan, miten Sabine oli jäänyt tuijottamaan Peterin paljasta yläruumista, syvään huokaisten. "En taida olla ainoa joka ajattelee jotakuta." Hän lisäsi kiusoitellen.
"Varo vaan tai kaadan nämä vedet niskaasi." Sabine murjaisi ja virnisti.
Kikatellen kuin teinitytöt, naiset kantoivat ruukut aukealle, johon jäivät hetkeksi seuraamaan hyörinää.
Äkkiä Sabine tunsi kädet ympärillään, kiljaisi ja oli hypätä ilmaan.
"Hei, mitä sinä kiljut?" Kysyi Peter ja hymyili.
"Senkin pässi, säikyttää toinen nyt noin." Sabine sanoi nuhtelevaan sävyyn, mutta ei voinut olla hymyilemättä. "Sitä paitsi olet hikinen." Hän lisäsi, muttei kuitenkaan työntänyt Peteriä pois.
Sivummalla Susanne katseli paria hymyillen ja käänsi sitten katseensa Dibian majan suuntaan. Ajatukset karkasivat taas siihen aamuiseen hetkeen, kosketukseen ja siihen tunteeseen, joka täytti hänen mielensä ja sai perhoset lepattamaan vatsassa.

Robinson makasi alallaan ja seurasi tyynesti, kun Dibia hoiti jalkaa. Sen verran hän nousi kuitenkin käsiensä varaan, nähdäkseen miltä haava näytti, kun Dibia otti siteet pois. Haava näytti paremmalta, eikä ollut ympäriltä enää niin ärtyneen punainen ja ehkäpä jalkakin alkaisi jo kestää kävelyä. Se oli jo yöllä tuntunut paremmalta, kuin oli ollut aikaisemmin.
Makedde oli tiennyt mistä puhui ja Robinson oli kiitollinen saamastaan hoidosta ja mietti kuinka sen voisi ikinä hyvittää näille ystävällisille ihmisille.
Toimeliaana ihmisenä, Robinson ei halunnut olla pitkää aikaa alallaan ja nytkin hän olisi mielellään lähtenyt liikkeelle tai ainakin ulos hämärästä majasta.Hän odotti, että Dibia häipyi ja nousi sitten nukkumapaikaltaan ja varoen jalkaansa hän seinistä tukien ontui ovelle ja jäi siihen hetkeksi seisomaan. Tovin kuluttua hän astui ulos ja nautti auringon lämmöstä ihollaan. Hän antoi katseensa kiertää aukiota ja jäi sitten hymyillen katselemaan Susannea, joka juuri kiusoitteli Sabinea.

Peter oli kadonnut taas jonnekin, varmaankin joelle ja Susanne kiusoitteli nyt Sabinea, kunnes tuli vilkaisseeksi Dibian majan suuntaan. Hän hämmentyi ja tunsi poskiaan kuumottavan, eikä hän oikein tiennyt miten päin olisi ollut. Susanne hymyili pienesti ja katseli alas jalkoihinsa, kuin ujostellen. Joku sisällä tahtoi, että hän olisi rynnännyt Robinsonin luokse ja rutistanut tätä kunnolla. Mutta ei hän halunnut, ei kaikkien nähden.
'Susanne! Mitä sinä oikein vitkuttelet, senkin pelkuri. Ala painua nyt, sinulla on elämäsi tilaisuus ja hän on se oikea.' Hän moitti mielessään itseään ja yritti potkia liikkeelle.
"Susanne." Sanoi Sabine ja sai tämän havahtumaan ajatuksistaan.
"Niin." Hän vastasi ja katsahti Sabineen.
"Mitä... Hei, et kai sinä punastele?" Sabine kysyi leveästi hymyillen.
"Minä, mitä, en." Susanne sanoi ja mulkaisi Sabinea.
"Kuule, hän on juuri se mitä tarvitset. Anna palaa" Sabine vastasi, sillä tiesi, että vaikka Susannen tunteet Gerdiä kohtaan olivat haihtuneet aikaa sitten, niin jokin vielä pisti vastaan. Tosin, eiväthän Susanne ja Gerd olleet seurustelleet kuin hetken ja sekin päättyi siihen puheluun Kairossa. Ehkä hän pelkäsi, että tämäkin päättyisi pian ja sydän särkyisi.
"Mistä sinä höpötät?" Susanne kysyi vaikka tiesi hyvin mistä oli kyse.
"Älä nyt tyhmää esitä, tiedät oikein hyvin mitä tarkoitan." Sabine sanoi ja yritti patistella Susannea liikkeelle. "Tiedän että välität hänestä todella paljon." Hän jatkoi.
"Olet oikeassa." Susanne sanoi ja hymyili. "Sinä puolestaan voisit painua Peterin luo, sillä olen nähnyt miten katselet häntä."
"Minuako?" Sanoi Peter joka oli tullut huomaamatta naisten taakse.
Sabine punastui ja Susanne nauroi.
Ennen kuin Sabine ehti tehdä mitään, Peter nappasi hänet syliinsä.
"Yäk! Olet yhä hikinen." Sabine kiljaisi, muttei onnistunut näyttämään vihaiselta.
"No sitten me menemme joelle virkistäytymään." Peter sanoi virnistäen ja nosti Sabinen käsivarsilleen.
"Hei, mitä sinä aiot... Sinä senkin, uskallapas." Sabine sanoi ja yritti näyttää vihaiselta, mutta ei onnistunut. Niin he kaksi häipyivät joelle, Sabine kikattaen kuin koulutyttö ja Susanne jäi yksin.
Siinä hän seisoi ja vilkuili taas majan suuntaan. Tekisikö aloitteen, vai antaisiko hänen tehdä. Susanne mietti.

Robinson seuraili kiinnostuneena Susannen ja Sabinen keskustelua. Hän ajatteli, että voisi katsella Susannea vaikka kuinka kauan. Hän katseli kun Peter tuli paikalle ja kuinka tämä pian katosi Sabinen kanssa joelle päin.
He ovat onnellisia, hän huomasi ajattelevansa ja katseli Susannea, joka oli jäänyt yksin, eikä selvästi oikein tiennyt mitä tekisi. Hetken Robinson vielä katseli Susannea, kunnes kohottautui kunnolla seisomaan ja alkoi ontuen astella kohti Susannea.

Susanne tunsi Robinsonin lämpimän katseen, muttei vieläkään saanut itseään liikkeelle. 'Hemmetti! Mitä sinä vielä odotat? Anna palaa.'  Ääni hänen mielessään huusi.
Kun hän taas nosti katseensa, hän näki Robinsonin lähteneen liikkeelle ja tulevan hitaasti kohti ja samassa jalka näytti pettävän alta, niin että mies oli kaatua nurin. Susanne kiiruhti Robinsonin luokse ja onnistui nappaamaan tästä kiinni ja auttoi Robinsonin istumaan.
"Et olisi saanut lähteä vielä liikkeelle." Susanne sanoi istuutuen ja katsoi Robinsonia.
"Tiedän, mutta en vain jaksanut olla enää yksin majassa." Robinson sanoi ja hymyili.
"Tiedätkö mitä? Sinä olet yksi jääräpää ja minä..." Susanne aloitti ja vaikeni tuijottaen hämmentyneenä Robinsonia.
"Niin sinä?" Robinson kysyi laskien kätensä Susannen kädelle.
"Minä... tuota..." Susanne yritti. 'Sano se senkin hölmöläinen!' Ääni mielessä käski. "Minä... pidän sinusta." Hän viimein sai sanotuksi ja tunsi miten poskia kuumotti.
Nolona hän painoi päänsä alas, eikä uskaltanut katsoa Robinsonia.
Robinson oli vaiti ja katseli lämpimästi Susannea, nosti kevyesti sormillaan hänen leukaansa, veti tämän lähemmäksi ja ennen kuin he kumpikaan huomasivat, heidän huulensa koskettivat toisiaan. Susannesta tuntui kuin koko muu maailma olisi hetkeksi kadonnut heidän ympäriltään.
Pian he erkanivat toisistaan ja jäivät katselemaan toisiaan sekavien tunteiden vallassa.

Toisaalla taas kaksi miestä marssi eteenpäin happamena, väliin taakseen vilkuillen. Se kostautui, sillä toinen heistä luiskahti kuoppaan teräviksi veistettyjen seipäiden päälle, missä edellinen uhri, Banks edelleen retkotti.
"Perhana, olin unohtanut tuon." Larson manasi, muttei katsonut kuoppaan.
Toinen etunenässä kulkenut mies kiersi kuopan ja katsoi sinne, miettien voisiko toverin hyväksi tehdä mitään. Mutta nähtyään mitä jälkeä seipäät olivat tehneet, hän kääntyi pois kuopalta ja jatkoi matkaansa eteenpäin, muiden kiertäessä kuopan katsomatta seipäisiin joissa roikkui auringon valkaisemia luurankoja ja joiden juurella oli reitiltään erehtyneiden eläinten luita. Kuopasta nousi kuvottava kalman lemu, joka sai jokaisen voimaan huonosti, muttei sentään oksentamaan.
Matka jatkui, samoin jupina.
"Naamat kiinni siellä edessä." Larson ärähti ja mulkaisi vähemmän ystävällisesti yksin jäänyttä miestä, joka vilkaisi sangen rumasti Larsonia.


Tuota noin, tää alkaa kohta olemaan kuin harlekiini pokkarit. *Silmäpyöriihymiö* :D
Mutta jatkakaahan...

[Nuubialainen Prinsessa]

"Naamat kiinni siellä edessä." Larson ärähti ja mulkaisi vähemmän ystävällisesti yksin jäänyttä miestä, joka taas katsoi sangen rumasti Larsonia.

Matka jatkui ja niin jatkui myös miesten sisäinen jupina. Vihamielisiä katseita vaihdettiin puolin ja toisin. Peck nautti salaa tilanteesta ja kun levähdystauon aika tuli, mies käytti tilaisuutta hyväkseen. Larson vetäytyi suojaisten puiden juureen ja päätti hetken miettiä epävarmaa tilannetta itsekseen.

Peck käveli muina miehinä toiseen suuntaan, sinne minne muut miehet laskivat kantamuksiaan. Hän tiesi, että ei voinut tehdä itsestään suurta numeroa, joten hän jäi kuuntelemaan muiden miesten puheita hieman syrjemmälle. Miehet eivät kiinnittäneet Peckiin sen suurempaa huomiota, sillä he olivat pistäneet merkille Larsonin ja Peckin väliset erimielisyydet jo aikaisempina päivinä.

"Kuka se oikein kuvittelee olevansa, itse jumalako?" Yksi tummaihoinen ja suurikokoinen mies puuskahti.

"Ei, itse pääpiru se on. Sille kasvais sarvet, ellei sen päänupin kuori olisi niin paksu ja se kasvattaisi hännänkin itselleen, jos se tuntisi hyötyvänsä siitä jotenkin. Se pahuksen pomottelija pisti Sandersin kulkemaan edellä Brookmanin kanssa. Olis itse kulkenut edeltä kun kuvittelee olevansa meitä muita parempi ja etevämpi. Oispahan tuntenut, ettei ne seipäät katso millaiseen lihaan uppoavat." Tummaihoisen miehen vieressä istunut silmälasipäinen mies jupisi ja nosti nenänvartta pitkin valuvia lasejaan äkäisenä.

"En tiedä millä oikeudella se aikoo pitää itsellään niin paljon voitto osuudesta, samalla kun meidän pitää olla ansasyötteinä. Se pirulainen kävelee ylimielisenä joukon hännillä ja kuittaa kylmänviileällä tuhahduksella ansaan pudonneet ryhmämme jäsenet." Kolmas mies jatkoi ja pyyhkäisi karkealla kämmenellään nenäänsä.

"Kepin nenään se pitäisi pistää munat hunajalla valeltuina roikkumaan. Voisin vaikka lyödä vetoa, että se pelkuri uikuttaisi kuin preeriakoira kun ensimmäinen utelias elukka tulisi tutkimaan sitä." Tummaihoinen mies totesi ja virnisti häijysti.

Miesten keskustelu sai vahingonilon hehkumaan Peckin kasvoilla. Isoon kivijärkäleeseen nojaten mies kuunteli miesten keskustelua ja teki mielessään omia suunnitelmiaan, joihin kuului Larsonin eliminoiminen kun aika olisi kypsä.

Samaan aikaan heimossa Susanne ja Robinsson katsoivat toisiaan syvälle silmiin. Robinson näki naisen silmissä loistavan hehkun ja tiesi, että tämä oli tosissaan. Mies antoi sormensa vaeltaa Susannen huulien kaarta pitkin ja kumartui uudelleen maistelemaan naisen suun makeutta. Susannen hiukset tuoksuivat tuulelta ja huulet maistuivat sademetsän hedelmiltä. Kevyt huokaus karkasi Susannen huulilta ja hän painautui vaistomaisesti lähemmäs miestä. Susanne tunsi kuinka hänen sisällään kihelmöi. Sydän hakkasi hänen rinnassaan raivokkaasti ja miehen lämmin vartalo sai Susannen suorastaan värisemään kaipauksesta.

Kaikki nämä tuntemukset olivat uskomattoman rajuja, eikä hän ollut koskaan aikaisemmin tuntenut näin suurta ja pakottavaa tarvetta koskettaa miestä niin kuin nyt Robinssonia. Yksikään mies ei ollut koskaan aikaisemmin saanut Susannea menettämään itsensä hallintaa samalla tavoin ja se sai naisen tuntemaan äkillistä pelkoa. Tuossa halussa oli jotain hyvin alkukantaista, eikä Susanne ymmärtänyt kuinka Robinsson vaikutti häneen niin voimakkaasti. Olihan hän ollut miesten kanssa aiemminkin, mutta ei koskaan tällaisen miehen. Gerdin muisto oli vain kalpea varjo Susannen vieressä olevaan mieheen verrattuna. Robinssonin kosketus oli samalla niin hellä ja itsepintaisen vaativa. Susanne ei voinut vastustaa miestä, vaan liu'utti sormiansa miehen paidan alle ja vastasi miehen suudelmaan kiihkeästi.

Kun Robinsson viimein vetäytyi hieman kauemmaksi voidakseen puhua, Susanne äännähti hengästyneenä kuin vastustaakseen suudelman päättymistä. Robinsson katsoi naista tummin silmin ja sanoi intohimosta karhealla äänellä,
"voi kyllä minä tiedän miltä sinusta tuntuu. En minäkään haluasi lopettaa todellakaan tähän, mutta ehkä meidän pitäisi mennä jonnekin missä saisimme olla rauhassa. Meillä näyttää olevan tässä hieman liikaa silmäpareja."

Robinssonin sanat havahduttivat Susannen tajuamaan, että he olivat edelleen kylässä eivätkä keskellä pilvilinnoja. Huvittuneet tirskahdukset saivat syvän punan kohoamaan Susannen kasvoille. Pienet ja laihat lapset olivat ympäröineet heidät ja he katselivat kuhertelijoita suurilla ruskeilla silmillään. Erään majan luota kuului käskyltä kuulostava huudahdus, jonka jälkeen nuo hellyttävät pienet lapset ryntäsivät karkuun ja nauroivat iloisesti kadotessaan savimajojen taakse. Robinsson pujotti Susannen käden omaansa, nousi varovaisesti ylös ja ohjasi naisen kohti Dibian majaa.

Joo harlekiinia taitaa jo tulla.. ##pyörittelee kaksin verroin silmiään ja nolostelee##
Jatkakaahan..

[Nefertiti]

Erään majan luota kuului käskyltä kuulostava huudahdus, jonka jälkeen nuo hellyttävät pienet lapset ryntäsivät karkuun ja nauroivat iloisesti kadotessaan savimajojen taakse. Robinson pujotti Susannen käden omaansa, nousi varovaisesti ylös ja ohjasi naisen kohti Dibian majaa.
He astuivat sisälle majaan ja Susanne auttoi Robinsonin tämän makuusijalle ja istuutui tämän viereen. He katselivat toisiaan ja Susanne siveli kevyesti miehen päivettynyttä käsivartta. Kumpikin oli vaiti, sillä sanoja ei tarvittu. Kosketukset ja katseet kertoivat paljon. Robinson veti Susannen lähelleen, heidän huulensa koskettivat taas toisiaan ja ovelta kuului hiljainen rykäisy, joka sai heidät irrottautumaan toisistaan. Kumpikin huokaisi syvään ja hetken he vielä katselivat toisiaan hymyillen.
"Luulen että löysin arvokkaamman aarteen, kuin mitä tulin etsimään." Robinson sanoi katsellen Susannea, joka punastui kevyesti.
"Robinson..." Susanne aloitti.
"Sano Arthur." Robinson sanoi hymyillen.
"Arthur, saat minut nolostumaan." Susanne sanoi ja tunsi poskiaan kuumottavan.
"Mitä turhia." Arthur sanoi. "Enhän tiennyt, että... että löytäisin sinut." Hän lisäsi.
"Tuota, minun on parasta mennä." Susanne sanoi ja vilkaisi Dibiaa, joka katsoi pariskuntaa hymyillen. "Hän haluaa varmaankin katsoa jalkaasi ja nuhdella sinua, kun lähdit omin luvin liikkeelle."
"Näemme illalla, jos hän päästää minut edes katselemaan." Arthur sanoi virnistäen.
Susanne katosi ulos ja Arthur jäi Dibian hoidettavaksi.
Hän tunsi itsensä onnellisemmaksi aikoihin, eikä mikään voisi tätä hyvää mieltä pilata, ei mikään.

Susanne käveli joelle tyhjä ruukku käsissään ja näki Peterin ja Sabinen jotka pelleilivät kirkkaassa vedessä. Susanne hymyili, sillä tiesi että hekin olivat löytäneet toisensa ja olivat nyt onnellisia. Hän kumartui täyttämään ruukkunsa, minkä jälkeen hän nosti painavan ruukun käsivarsilleen ja alkoi kantaa sitä kohti aukiota, jonne kylän naiset olivat saaneet aikaiseksi suuren puukeon. Tuo keko sytytettäisiin vasta illalla.

Toisaalla Peck siirtyi Larsonin seuraa ja alkoi keskustella päivän tapahtumista ja samalla tunnustella maastoa.
"Miksi olit niin tyly?" Peck kysyi näyttäen tahallisen tyhmältä.
"Hittojako se sinuun kuuluu." Larson tiuskaisi.
"Mietin vain, että jos käyttäydyt jatkossakin noin tylysti ja vihamielisesti, miehet ryhtyvät pian kapinaan." Peck sanoi ja ajatteli mielessään aloittavansa sellaisen tilaisuuden tullen, mutta tietysti niin ettei Larson ikinä arvaisi hänen olleen sen takana.
"Minä puhun heille myöhemmin." Larson sanoi ja katsoi epäillen Peckiin, ei kai tämä vain hautonut jotakin mielessään.
'Hän on oikeassa, minun on puhuteltava heitä ja ehkäpä... hemmetti että sen Robinsonin seurueen piti päästä karkuun, noista naisista olisi nyt apua miesteni pehmittämiseen.' Larson mietti ja katseli ensin Peckiä ja sitten alaisiaan tuntien pientä pelkoa sisuksissaan.
Hän tiesi, että jos nuo päättäisivät nyt ruveta kenkkuilemaan, ei hän mahtaisi heille mitään, sillä he olivat aivan toista maata, kuin se Robinson seurueineen, jota oli ollut helppo pelotella. Nämä miehet puolestaan olivat karskeja, eikä heitä pystynyt samalla tavalla pelästyttämään, kuin niitä toisia ja nämä olisivat valmiita vaikka tappamaan.

Peck seurasi tarkkaan Larsonia, tämän miettiessä asiaa, mutta ei nähnyt mitään tämän ilmeettömillä kasvoilla, joka olisi paljastanut mitä tämä ajatteli. 'Hemmetti, en kai lörpötellyt liikoja.' Peck mietti ja vilkuili sivusilmällä miehiä, jotka loivat vähemmän ystävällisiä silmäyksiä Larsoniin.

Viimein Larson nousi, mietittyään mitä miehille sanoisi.
"Tehdäänpä nyt niin, että leiriydytään tähän joksikin aikaa ja jos tuuri käy, saatamme saada karkulaiset kiinni ja heiltä kartan, niin ei minunkaan tarvitse käyttää teitä turhaan tiedustelijoina." Larson aloitti ja katseli alaisiaan hetken ääneti. "Jos ja kun he tulevat takaisin raunioille ja me saamme heidät kiinni, te saatte viihdykettä heidän seurassaan olevista kahdesta naisesta ja olette sen rehellisesti ansainneet."
'Rehellisesti. Et taida edes tietää, mitä rehellinen merkitsee.'  Peck tuhahti mielessään.
"No nyt puhut asiaa." Tuo suurikokoinen tumma mies sanoi tyytyväisyyttä äänessään.
Muut mutisivat jotakin hyväksyvää ja Larson katseli heitä tyytyväisenä.
"Pyydän anteeksi tylyä käytöstäni, mutta edellisen päivän tappio sai minut huonolle tuulelle ja Sandersin menetys, se oli valitettavaa, eikä se tule toistumaan." Larson sanoi, kun miehet hetkeksi vaikenivat. "No niin ryhdytäänpä hommiin." Hän lisäsi ja alkoi itse näyttää esimerkkiä.
'Helkkari.' Peck manasi ja liittyi muiden seuraan raivaamaan kasvillisuutta ja pystyttämään telttoja.

Kylässä puolestaan alettiin olla valmiita iltaa varten. Sabine ja Peter olivat liittyneet likomärkinä Susannen seuraan. Pian Makedde, Jim ja Jeffersonkin liittyivät heidän seuraan ja nauroivat nähdessään Peterin ja Sabinen, joiden vaatteista tippui vielä vesi.
"Päätitte sitten uida vaatteet päällä." Makedde totesi virnuillen hyväntahtoisesti.
"Ei vaan tuo lurjus tiputti minut jokeen." Sabine sanoi hymyillen ja roiskautti märästä hihastaan vettä Peterin päälle.

No niin ripaus lisää siirappia ja vähän muutakin.
Jatkakeehan...

[Nuubialainen Prinsessa]

"Päätitte sitten uida vaatteet päällä." Makedde totesi virnuillen hyväntahtoisesti.
"Ei vaan tuo lurjus tiputti minut jokeen." Sabine sanoi hymyillen ja roiskautti märästä hihastaan vettä Peterin päälle.

Heimon naiset valmistivat valtavan määrän ruokaa. He olivat tehneet hyvän hiilloksen maahan kaivettuun suureen monttuun ja tämän hiilloksen päälle he laittoivat miesten saalistamat suuret Niilin ahvenet, jotka he sitä ennen olivat puhdistaneet ja täyttäneet kasvien juurilla ja eksoottisilla mausteilla. Täytetyt ahvenet olivat kiedottu suurien lehtien sisään tiukasti, missä ne hautuivat makoisasti, eivätkä siis palaneet. Kylän vanhin nainen vartioi ahvenia ja käänteli niitä tasaisin väliajoin. Lapset juoksentelivat ympäriinsä ja ilmassa oli odotuksen tuntua. Kaikilla oli jo huutava nälkä, sillä koko heimo oli paastonnut aamusta lähtien juhlaa varten.

Heimon miehet alkoivat valmistautua illan juhlaan. Makedde puhui päällikön kanssa, joka heilutti käsiään kiivaasti ilmassa ja nauroi iloisesti. Peter katsoi uteliaana miesten keskustelua ja oli melkein varma, että he puhuivat vieraistaan. Keskustelu päättyi yksimielisiin kumarteluihin ja taputuksiin, jonka jälkeen Imamu viittoi kylän kaksi naista luokseen. Makedde asteli pilke silmäkulmissaan toisten luo ja sanoi,
"Imamu ilmoitti, että teistä tehdään heimon kunniajäseniä. Miehet pääsevät mukaan ottamaan yhteyttä henkiin ja teidät kaikki kastetaan ja teille annetaan heimon perinteiden mukaiset nimet."

Makedden sanat saivat aikaan hämmästyneitä katseita.
"Ja sitten on vielä yksi asia, josta Imamu oli järkähtämätön. Hän sanoi, ettei yksikään heimon jäsen kohtele kunniattomasti naista vaan särkee ruukun ja vihkii naisen omakseen, jos tarve niin vaatii." Makedde jatkoi ja katsoi Peteriä hieman vaivaantuneena. Naisten päät nytkähtivät hämmästyksestä taaksepäin ja hempeä puna kohosi kumpaisenkin poskille.

Peter liikahti hämmentyneenä ja kysyi,
"mitä sinä tarkoitat? Vihkivalojako?"

"Niin. Heimossa on kulkenut sana sinun ja Sabinen väleistä, samoin kuin Susannen ja Robinssonin. Imamu toivoo, että te vihkiytyisitte. Ennen kuin kieltäydytte haluaisin muistuttaa, että kysehän ei ole oikeasta liitosta, sillä heimojen vihkiseremoniat ovat kaukana teidän länsimaalaisten avioliitto perinteistä. Ette siis olisi lain mukaan sitoutuneet toisiinne millään tavoin." Makedde vastasi ja sai muissa miehissä aikaan huvittuneita tyrskähdyksiä.

Naisten silmät laajenivat ja he eivät tienneet mitä sanoa, sillä Makedden sanat tuntuivat niin epätodellisilta. Peter kääntyi katsomaan vakavana Sabinea ja kysyi,
"no mitä mieltä olet? Uskallatko mukaan leikkiin vai jätetäänkö väliin?" Sabinen sydän jätti yhden lyönnin väliin, eikä hän hetkeen uskaltanut edes hengittää. Peter kosketti Sabinen kättä ja katsoi naista kysyvästi. Sabinen silmät kostuivat tunnemyrskyn kourissa ja hän kuiskasi,
"oletko sinä ihan vakavissasi?" Peter puristi naisen sormia kevyesti ja vastasi,
"enemmän kuin vakavissani."
"Hyvä on, tehdään se." Sabina sai sanottua ääni väristen.

Samassa nuorta kaksi naista saapui heidän luo, jotka johdattivat Susannen ja Sabinen kylän halki erääseen kauimpana olevaan majaan, missä heitä odotti yllätys. Heidät istutettiin puusta tehdyille istuimille ja pian heidän päälleen vaihdettiin ohutta miellyttävän kevyttä läpikuultavaa kangasta. Naisten iholle levitettiin jotain taivaalliselle tuoksuvaa voidetta, heidän hiuksensa pestiin, kuivattiin ja niihin punottiin kauniita kukkasia.

Susanne sulki nautinnollisesti silmänsä ja kuiskasi,
"tämä on unta, eikö olekin? Mitähän Arthur sanoo tähän?"
"Sen täytyy olla." Sabina jatkoi ja huokaisi. Sitten hän käänsi päänsä Susannen suuntaan ja kysyi,
"Arthur? Tarkoitatko Robinssonia? Missä välissä Robinssonista tuli Arthur?" Kysymys sai Susannen punastumaan jälleen.
"Me tuota.. sanotaanko näin, että me juttelimme hieman." Susanne vastasi.
"Joo, joo. Vai juttelitte te vaan hieman.. ymmärrän yskän." Sabine totesi ja katsoi ystävänsä hehkuvia kasvoja.

Makedde jätti miehet heimon jäsenten hoiviin, missä heidän kasvonsa maalattiin rituaalia varten ja puettiin asianmukaisin lannevaattein, jotka peittivät hyvin vähän. Hän meni Robinssonin luokse kertomaan saman, minkä oli kertonut muillekin.

Kuultuaan Makedden asian Robinsson kohottautui istumaan ja sanoi,
"minun täytyy saada jutella Susannen kanssa ennen iltaa. Voisitko käydä hakemassa hänet tänne?" Makedde lupasi täyttää miehen pyynnön, jonka jälkeen hän jätti tämän yksin syvien mietteidensä pariin. 

Aurinko alkoi hiljalleen laskeutua punaisena tulipallona kauas savannin taakse ja loi punertavia sävyjä kullankeltaisten heinien pintaan. Takana heimoa ympäröivä viidakko alkoi luoda tummia varjoja ja viileä iltatuuli puhalsi arolta pehmeästi. Savannin laitamilla laiduntavat seeprat ryntäsivät kohti auringon punaista kajoa ja pölisyttivät kuivaa heinää ja maata ilmaan suurina pilvinä. Leijonat loikoilivat kylläisinä ja laiskoina heinikon kätköissä ja haukottelivat tyytyväisinä nuollen kellertäviä turkkejaan puhtaaksi kuivuneesta verestä.

Susanne ja Sabine olivat valmiita ja hyvin hermostuneita. Vaikka seremonian oli tarkoitus olla eräänlaista leikkiä, heistä tuntui, että leikki olisi siitä hyvin kaukana. Aivan kuin he olisivat todella sitoutumassa miehille loppuelämäkseen ja se sai perhoset heidän mahassaan lepattamaan villisti. Susanne seisoi majan ovella ja katseli laskevan auringon kajoa. Hänen katseensa vaelsi Robinssonin majan suuntaan. Sieltä hänen katseensa tavoitti erään toisen hyvin tumman ja vakavan silmien loisteen. Robinsson seisoi majansa ovella kuin odottamassa häntä luokseen.

"Susanne." Kuului hänen viereltään Makedden ääni. Susanne säpsähti ja huomasi miehen ilmestyneen hänen viereensä kuin tyhjästä.


niih, tässä nyt tämmönen..
jatkakaatten...