Jatkis: Unohdettu kaupunki

[Nefertiti]

Laitanpa tämänkin tänne jatkikseksi, niin ompahan ainakin jotakin eksoottisempaa näiden muiden tarinoiden seurassa. :)

Egypti 3000 eKr.

Ylä- ja Ala- Egypti olivat juuri yhdistyneet mahtavaksi valtakunnaksi ja uutta entistä mahtavampaa Egyptiä hallitsi Faarao Narmer, joka oli juuri nainut ylä- Egyptin kuninkaan kuvan kauniin prinsessan. Tämä edesauttoi ylä- ja ala- Egyptin yhdistymistä.

Sen kunniaksi Narmer halusi rakentaa pienen kaupungin. Hänellä oli salainen projekti, josta tiesivät vain hänen huolella valitsemansa alamaisensa. Heihin lukeutui muutama arkkitehti, työnjohtaja, muutama kymmenen palvelijaa, pari kokkia ja suuri joukko orjia sekä heidän vartijansa.

Tästä salaisesta operaatiosta Narmer ei hiiskunut tietyille hoviin kuuluville henkilöille, joihin papistokin lukeutui, lainkaan. Nämä olisivat joko halunneet siitä osan tai kumonneet koko hankkeen sillä perusteella, että siihen ei muka olisi varaa. Se kun olisi pois heidän "kukkarostaan".

Nyt ne sadat valitut orjat raatoivat paahtavan auringon alla, arkkitehtien tarkistellessa laskelmiaan ja rakennuksia. Maalarit ja kuvanveistäjät ahersivat patsaiden sekä hieroglyfien kimpussa sitä mukaa, kun rakennuksia valmistui. Muut (kokit, palvelijat ym.) tekivät omia tehtäviään milloin eivät pitäneet taukoa. Kaupunki valmistui hitaasti, mutta varmasti.

Narmer oli jo kovin vanha, kun kaupunki viimein valmistui. Hän saapui kaupunkiin vihkimisseremonioihin, jolloin kaupunki nimettiin pikku Thebaksi, johon hän tuotatti suuren osan aarteistaan.
Ne alamaiset, arkkitehdit, palvelijat, papit, vartijat, kokit orjat ja muut, jotka tiesivät pikku Thebasta, surmattiin ja haudattiin lähelle kaupunkia. Ne, joiden henki säästettiin, eivät saaneet koko elämänsä aikana poistua kaupungista. Arkkitehdit olivat tehneet hyvää työtä, sillä kaupunki oli hyvin ansoitettu ja vain se joka tiesi ansojen paikat osasi välttää ne.
Kun Narmer sitten aikanaan kuoli, jätti hän jälkeensä papyruksen, joka kulki hallitsijalta toiselle halki ajan ja dynastioiden.
Pikku Theba mahtavine aarteineen unohtui sen myötä, kun vanha valtakunta hajosi ja joutui huonoille hallitsijoille. Pikku Thebaa ei enää käytetty, eikä kukaan enää käynyt siellä sai sademetsä levittäytyä hiljalleen kaupunkiin ja peittää sen alleen.
Siellä kaupunki sitten sai olla lähes kolmatta tuhatta vuotta piilossa ihmisten katseilta.


Egypti
Kuninkaiden laakso 2001 jKr.

Lämmin ilmavirta pöllytti kuivaa hiekkaa silloin tällöin auringon paistaessa kuumasti kirkkaan sinisellä taivaalla, jossa ei ollut pilven hattaraakaan.
Erään kivimuodostelman kupeessa työskenteli kourallinen paikallisia kaivajia ja kaksi arkeologia. He tutkivat hautaa, joka oli vastikään löytynyt. Se oli yksi niistä parhaimmin säilyneistä löydöistä, joita oli tehty vuosina 1900 – 2000. Ainoastaan Tutankhamenin ja Taniksen hautalöydöt olivat parhaimpia löytöjä tähän mennessä.

Noin 35 vuotias, mies kömpi ulos haudan sisäänkäynniltä, hänellä oli kädessään kaunis kultarasia. Hän oli n.185cm pitkä, hänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat ja auringon paahtamissa kasvoissa tuikki taivaansiniset silmät. Mies oli yltä päältä tomussa ja piteli rasiaa kädessään, tutkien sitä nyt tarkasti päivänvalossa. Rasian koristelu hämmästytti Peteriä, niin että hän päätti näyttää löytönsä kollegalleen.

"Hoi Robinson! Sinunkin täytyy nähdä tämän rasian koristelu, se on ennen näkemätön." Peter huikkasi.

Robinsoniksi kutsuttu mies, jonka ikä oli hiukan päälle viisikymmentä vuotta, tuli ulos teltasta ja lampsi Peterin luokse, ottaen rasian tältä. Robinson oli kollegaansa ainakin kymmenisen senttiä lyhyempi ja hänen hiuksensa olivat tummat, kuten silmätkin.
Tutkittuaan rasiaa hetken Robinson katsahti Peteriin ja sanoi " Tämähän on koristeltu pelkästään kartusseilla."

Peter katsahti Robinsonin kasvoihin, joilta kuvastui kiinnostus sekä hämmästys ja sanoi "Sitä minäkin ihmettelin."

Robinson kulki teltalle mietteissään Peterin seuratessa perässä.

Teltassa Robinson laski rasian kenttäpöydälle, jolla oli leviteltynä kaikenlaista tavaraa, jonka hän joutui järjestelemään uudestaan saadakseen rasian mahtumaan tavaran täyttämälle pöydälle. Tämän jälkeen hän ryhtyi varovasti aukaisemaan sinettiä, jolla rasia oli suljettu. Aikansa näprättyään sinetin kimpussa, se irtosi ja rasiasta paljastui pieni kultainen naista esittävä patsas, joka ilmeisesti esitti Narmerin puolisoa. Rasiassa oli myös papyruskäärö sekä kaunis kultainen ketju, jossa oli Scarabeus amuletti, jonka toisella puolelle oli kirjoitettu jotakin hieroglyfein.

Robinson nosti kunkin esineen varovaisesti pöydälle. Etenkin papyruksen, joka näyttikin kovin hauraalta. Toisaalta mitä muutakaan voisi odottaa n. 4000 – 3000 vuotta vanhalta esineeltä, joka on ollut koko tämän ajan rasiassa.
Kun Robinson ja Peter olivat tarkastelleet korua ja patsasta, he laittoivat ne takaisin rasiaan, jonka jälkeen he ryhtyivät tutkimaan papyruskääröä. Robinson aukaisi sen hyvin varovaisesti, jottei tuhoaisi haurasta kääröä. Papyrus käärössä oli hieroglyfi kirjoitusta, joka oli paljon varhaisemmalta ajalta, kuin vasta löydetyn haudan seinissä oleva teksti. Robinson tutki tekstiä, tehden samalla muistiinpanoja vihkoonsa.

"Eikö olisi hyvä tehdä kopio tuosta tekstistä siltä varalta, että papyrus sattumalta tuhoutuisi." Peter ehdotti.

"Niinpä." Robinson mutisi. "se olisi viisasta se." Robinson ryhtyi jäljentämään tekstiä vihkoonsa muistiinpanojensa ohella. Myöhemmin hän sytytti öljylampun palamaan, koska oli tullut niin hämärää, ettei enää nähnyt kunnolla lukea.

Robinson ei tiennyt kuinka kauan oli pakertanut tekstin jäljentämisen parissa, kun teltan ulkopuolelta alkoi kuulua puhetta. Se ei ollut tavanomaista kaivajien puhetta, sillä he olisivat puhuneet arabiaa. Kun taas se puhe, mikä kantautui teltan ulkopuolelta, oli Amerikanenglantia.
Ainoa jonka Robinson tiesi puhuvan Amerikanenglantia oli kollega Peter Miller.

'Varmaan joitain Amerikkalaisia turisteja, jotka ovat eksyneet.' Robinson ajatteli ja uppoutui jälleen tekstin jäljentämiseen. Hän ei ehtinyt puuhata kauaakaan papyruksen parissa, kun joku tuli telttaan.

"Peter?" Hän kysyi ja kääntyi nähdäkseen tulijan ja hämmästyi nähdessään tuntemattoman miehen. Mies oli selvästi paikallisia asukkaita, joita kaivauksillakin oli. Tälle oli ilmeisesti maksettu hyvin siitä, että veisi arvoesineitä kaivauksilta.

"Mitä te täältä haette?" Robinson kysyi noustessaan samalla tuolistaan ylös ja muuta hän ei sitten ehtinytkään tehdä, kun tuntematon mies pamautti jollain kovalla esineellä häntä päähän.
Robinson lysähti tajuttomana pöytää vasten pudottaen samalla papyruskäärön maahan. Tulija ei vaivautunut etsimään kunnolla, vaan kahmaisi mukaansa pöydältä kultarasian sekä Robinsonin vihon, joka sisälsi muistiinpanoja papyruksen sisällöstä ja poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Koska aurinko oli jo alkanut laskea, Peter päätti antaa kollegalleen työrauhan ja painui omaan telttaansa käyden pitkäkseen kenttävuoteelle. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän jo nukahti, tosin sitä edesauttoi päivän kuumuuden, sekä työnteon aiheuttama rasitus.
Myöhemmin yöllä Peter havahtui hetkeksi unestaan siihen, että jossain keskusteltiin ja sitten kuului kun telttakangas olisi kahahtanut, jonka jälkeen kuului pehmeä tömähdys. Peter ei kiinnittänyt ääniin mitään huomiota, sillä hän ajatteli kaivajien puuhaavan vielä jotakin. Hän käänsi kylkeään ja nukahti uudestaan, herätäkseen varhain aamulla ennen auringon nousua.

Oli vielä hämärää, kun hän meni Robinsonin teltalle herättääkseen tämän aamiaiselle. Hän kurkisti sisälle telttaan, mutta siellä oli hiljaista ja pimeätä.

"Robinson?" Peter huhuili, muttei saanut vastausta.
Hänen silmänsä olivat tottuneet pimeään, joten hän huomasi pian, että Robinsonin vuode oli koskematon. 'Onkohan hän jo noussut ylös?' Peter mietti ja meni suoraan suureen telttaan nauttien samalla viileästä aamuilmasta, joka kaikkoaisi heti, kun aurinko nousisi taivaalle porottamaan.

Teltasta hän löysi Robinsonin, joka retkotti pöytää vasten. Peter töni Robinsonia kevyesti olkapäähän, jolloin tämä hätkähtäen heräsi. Robinson katsahti ympärilleen ihmetellen hetken missä oli ja miksi, nousten sen jälkeen ylös Peterin avustuksella. Hänen päätään kivisti ja kun hän tuli tunnustelleeksi takaraivoaan, sinne oli ilmaantunut huomiota herättävä kuhmu.

Peter vilkaisi pöytää ja huomasi etteivät kultarasia, papyruskäärö sekä Robinsonin vihko olleet siellä.

"Mitä on tapahtunut ja mihin rasia on joutunut?"

"Sen minäkin haluaisin tietää." Robinson sanoi happamasti. "Kuulin yöllä puhetta teltan ulkopuolelta, minkä jälkeen joku tuli telttaan, iski minut tajuttomaksi ja ilmeisesti vei rasian sekä vihkoni."

"Näitkö tulijan?" Peter kysyi vakavana.

"Näin, se oli paikallisia, jolle joku roisto on maksanut kaivauksilta löytyvien tavaroiden varastamisesta" Robinson sanoi. "Mutta kuulin jonkun keskustelevan teltan ulkopuolella ja se ainakaan ei ollut paikallinen."

"Mistä niin päättelit?" Peter kysyi.

"Hän puhui amerikanenglantia, niin kuin sinä." Robinson sanoi ja katsoi Peteriä.

"Älä katso minua noin, tiedät oikein hyvin, etten varastaisi ainoatakaan muinaisesinettä." Peter sanoi ja kysyi. "Missä papyruskäärö on?"

"En tiedä. " Robinson sanoi. "Nyt muistan, taisin kaatuessani huitaista sen maahan, tosin en ole asiasta täysin varma."

He katselivat ympärilleen nähdäkseen mihin papyruskäärö oli mahdollisesti kierähtänyt. Pian Robinson huomasikin missä käärö oli ja huokaisi helpotuksesta nostaessaan sen varovaisesti pöydälle.

"Harmittaa ettei minulla ole vihkoani sillä siinä oli kaikki muistiinpanoni tästä papyruksesta sekä kopio siitä." Robinson nurisi.

"No ainakin meillä on alkuperäinen teksti." Peter sanoi. "Tosin joudut tekemään saman työn uudestaan."

"Sanopa muuta." Robinson sanoi happamesti ja painui telttaansa.

Peter kohautti olkapäitään ja painui aamiaiselle, minkä jälkeen hän meni haudalle tutkiakseen seinäkirjoitusta toivoen löytävänsä jotakin uutta, joka valaisisi asiaa. Aika kului lähes huomaamatta Peterin työskennellessä seinäkirjoituksen parissa, kääntäen sitä parhaansa mukaan helpommin luettavaan muotoon.

Tällä välin Robinson, joka oli mennyt telttaansa lepäämään, ei osannutkaan olla aloillaan vaan palasi tutkimusteltalle ja alkoi kääntää papyruksen tekstiä uudelleen.
Kun Peter oli saanut työnsä tehtyä, vaikkei ollutkaan saanut tekstistä selville mitään uutta, hän meni katsomaan, vieläkö Robinson oli teltassaan lepäämässä. Kurkistaessaan kollegansa telttaan Peter totesi tämän häipyneen ja meni tutkimusteltalle, mistä löysikin hänet.

Robinson oli uppoutunut papyruksen tekstin kääntämiseen ja kuullessaan Peterin tulevan telttaan hän kääntyi.

"Olen miltei kääntänyt tämän." Robinson sanoi "Mikäli olen tulkinnut oikein, niin tässä puhutaan kaupungista, jonka Faarao Narmer oli rakennuttanut."

"Oletko varma, että siinä todella kerrotaan kaupungista?" Peter kysyi epäuskoisesti.

"Olen." Robinson sanoi. "Ja jos nyt suonet anteeksi, niin kääntäisin loputkin tekstistä." Hän lisäsi ja kääntyi takaisin työnsä pariin.

Peter poistui teltasta jääden ihailemaan auringonlaskua. Aurinko laski verkkaisesti mailleen, taivaan tummetessa ja ilman viiletessä. Ensimmäiset tähdet syttyivät tumman siniselle taivaalle ja kuukin tuli esiin.

Robinson loikki innoissaan Peterin luokse, tämän ihaillessa kuun valaisemaa tähtitaivasta. "Mitä sait selville." Peter kysyi.
"Tuota...sain sen käännettyä vain osittain, sillä teksti on paljon vanhempaa hieroglyfikirjoitusta, kuin mitä olen tavallisesti kääntänyt." Robinson sanoi. "Ja sitä paitsi teksti on osittain niin huonossa kunnossa, ettei siitä saa selvää hyvällä tahdollakaan."

"Sait kuitenkin selville mitä siinä lukee?" Peter kysyi toiveikkaasti.

"Öh... tuota en...tai oikeastaan kyllä." Robinson sanoi. "Tässä sanotaan, että kaupunkiin pääsee, kun menee Niiliä pitkin aina Victorian putouksille asti ja siellä vihreään tuntemattomaan, joka lienee sademetsä ja lopussa oli Faarao Narmerin sinetti."

"Tämä onkin ylivetojuttu." Peter sanoi intoa puhkuen. " Kaupunki lienee merkittävä löytö ilman aarteitakin."
"Niinpä." Robinson hymähti ja sanoi. "Ajattelikin, että voisimme perustaa retkikunnan, joka määränpää on tämä kaupunki, mikäli siis löydämme sitä ollenkaan."

"Loisto idea." Peter sanoi. "Nyt tarvitsemme vai sopivia henkilöitä mukaan tälle pienelle retkellemme."

"Minä tiedänkin pari henkilöä, jotka varmasti tahtoisivat mukaan." Robinson sanoi. "Meidän täytyy vain ensin käydä Kairossa."

Niinpä he pakkasivat tavaransa kaivauksilta ja lähtivät Kairoon.



München, Saksa
Kasvitieteellinen tutkimuskeskus

Susanne istui pötyänsä ääressä ja tuijotti mikroskoopin läpi vihreää kasvisolua, jota hän edellisenä päivänä oli käsitellyt eräillä aineilla, kuten kymmentä muuta kasvinäytettä.  Susanne tutki nyt miten aineet olivat vaikuttaneet näytteen rakenteeseen ja toimintaan, tehden välistä merkintöjä jo ennestään paksuun muistivihkoonsa, jossa oli muitakin koetuloksia.

Olihan tämäkin tietyllä tavalla kiinnostavaa, mutta mieluummin hän olisi ollut muualla, kuin ankeassa laboratoriossa, jota oli yritetty epätoivoisesti piristää muutamalla luontoaiheisella julisteella, sekä parilla vanhalla opetustaululla, jotka käsittelivät kasvien lajioppia ja kukan eri osia. Se ei kuitenkaan ollut erityisen onnistunut yritys sillä seinien harmaat ja valkeat sävyt ikään kuin imaisivat kuvat sisäänsä.

Susanne katsahti ikkunasta ulos ja totesi siellä olevan ankeampaa. Hän oli vastikään täyttänyt kolmekymmentä vuotta ja kituutti vieläkin solujen parissa, kun taas hänen miesystävänsä Gerd oli jo kiertänyt sademetsiä ja oli tehnyt uraa uurtavia tutkimuksia, vaikka oli vain parisen vuotta Susannea vanhempi.

Lyijyn harmaat pilvet ajelehtivat taivaalla, saaden muutenkin niin tumman taivaan näyttämään entistäänkin synkemmältä. Silloin tällöin kirkas salama valaisi synkän taivaan hetkiseksi voimakkaan jyrähdyksen saattelemana. Tuuli paiskoi vettä ikkunalasiin ja oli toisinaan niin voimakasta, että sai ikkunalasit helisemään ja miltei irtoamaan kehyksistään. Susanne käänsi katseensa takaisin mikroskooppiin, muttei jaksanut kiinnostua siitä enää, vaan jäi tuijottamaan erästä julistetta, joka esitti Amazonin sademetsää ja vaipui ajatuksiinsa.

Hän kuvitteli olevansa kuumankosteassa sademetsässä, jossa olisi hämärää isojen puiden estäessä auringon valon pääsyn pohjalle asti. Eläimet meluaisivat puissa ja kukat levittäisivät huumaavia tuoksujaan ympärilleen. Pohjakerroksen kasvit kilpailivat vähäisestä auringonvalosta ja kasvoivat toistensa päälle tai kasvoivat puidenrunkoja pitkin ylöspäin. Susanne kuvitteli itsensä kulkemaan pitkin sademetsää ja tutkimaan kasveja hiostavassa ilmassa. Äkkiä kesken kuvitelmien, hänen korviinsa kantautui puhelimen korvia raastava pirinä ja hän oli taas ankeassa laboratoriossa.

Hän vastasi puhelimeen lievästi ärtyneenä. "Kasvitieteellisellä, Tri Graft puhelimessa."

"Hei Suz." Mies ääni sanoi. "Minulla olisi mahtavia uutisia."

"Hei Gerd." Susanne sanoi tullen heti paremmalle tuulelle. "Anna tulla, mikä nyt on niin mahtavaa."

"Minulla olisi matkaliput Egyptiin." Gerd sanoi ja jatkoi kiusoitellen. " Mutta et kai sinä halua lähteä Egyptiin."

"Älä ole idiootti, tietysti haluan lähteä." Susanne sanoi, ihmetellen samalla uskomatonta tuuriaan. "Mistä sait liput?" Susanne kysyi. "Aiotko tulla mukaani?"

"Tuota...ostin ne meitä varten, mutta sitten johtaja antoikin minulle sellaisen projektin, joka on aivan pakko tehdä." Gerd sanoi. "Joten en voi valitettavasti tulla mukaasi, mutta voithan ottaa mukaasi jonkun muun."

"Voi kuinka kurjaa." Susanne sanoi. Hän oli jo ehtinyt ajatella olevansa Gerdin kanssa romanttisella päivällisellä egyptiläisessä hotellissa. "Muuten milloin lähtö on?" Susanne kysyi.

"Tänään." Gerd vastasi.

"Miten niin jo tänään!" Susanne huudahti. "Enhän minä mitenkään ehdi, minulla on yksi projekti kesken ja pitäisi vielä ehtiä pakkaamaankin."

"Voit tehdä projektisi muulloinkin." Gerd sanoi. "Tulen hakemaan sinut, sanotaanko...hmm... noin viidentoista minuutin päästä."

"Hyvä on." Susanne sanoi. "Muistuta minua, että kun palaan niin tarjoan sinulle illallisen."

"Kuulemiin", Gerd sanoi

"Kuulemiin", Susanne sanoi ja laski luurin paikoilleen.

Hetken mietittyään Susanne päätti soittaa assistentilleen, joka oli myös hänen hyvä ystävättärensä.
Susanne paineli ystävättärensä numeron ja odotti. Kesti hetken ennen kuin puhelimeen vastattiin.

"Ohlssonilla." Vastasi naisääni puhelimeen.

"Hei Sabine. Susanne sanoi. "Vihdoinkin sinä vastaat."

"Ai hei Suz." Sabine sanoi ja kysyi. "Mitäs nyt on tapahtunut."

"Arvaa." Susanne sanoi.

"Gerd kosi sinua." Sabine ehdotti.

"Ei, arvaa uudestaan." Susanne sanoi.

"Olet päässyt Nobelin palkintoehdokkaaksi." Sabine sanoi.

"Ei sitäkään, arvaa uudestaan." Susanne sanoi.

"En arvaa, kun en tiedä." Sabine sanoi. "Lakkaa kiusaamasta ja kerro, mitä on tapahtunut."

"Gerd lupasi minulle kaksi lippua Egyptiin." Susanne sanoi.

"Ai " Sabine sanoi pettyneenä. "Lähdet tietenkin hänen kanssaan."

"En." Susanne vastasi. " Gerdillä on jokin juttu, joka hänen on ihan pakko tehdä, joten hän ei pääse lähtemään."

"Kenen kanssa sinä lähdet?" Sabine kysyi.

"Ajattelin, että sinä ehkä haluaisit lähteä kanssani." Susanne vastasi vaatimattomasti.

Hetken aikaa oli toisessa päässä niin hiljaista, että Susanne luuli ystävänsä pudottaneen luurinsa ja pyörtyneen.

"Ihanko tosissasi ottaisit minut mukaasi?" Sabine kysyi rikkoen hiljaisuuden.

"Kyllä." Susanne vastasi.

"Wow...Egyptiin." Sabine henkäisi ja kysyi. "Milloin me lähdemme sinne?"

"Tänään." Susanne vastasi.

"Häh!?" Sabine huudahti ja kysyi. "Miten me ehdimme?"

"Gerd tulee hakemaan minut ja me käymme minun asunnollani, jonka jälkeen haemme sinut." Susanne sanoi. "Ala pakata, me tulemme sinne noin puolentoista tunnin päästä."

"Ok." Sabine sanoi, "kuulemiin".

"Kuulemiin", Susanne sanoi ja laittoi luurin paikoilleen.

Hyvä ettei Susanne jodlannut riemusta, sillä talossa oli vielä porukkaa töissä ja he olisivat luulleet, että jotain kamalaa on tapahtunut.

Hän päätti pitää mölyt mahassaan ja keräsi näytteet takaisin purkkeihinsa vieden ne sen jälkeen omille paikoilleen. Tämän jälkeen Susanne otti muistivihkonsa ja laittoi sen kaappiinsa, joka jo pursui aiheeseen liittyvää materiaalia yli äyräidensä ja vähältä piti, ettei kaikki rojahtanut hänen päälleen.

Tämän jälkeen hän meni vauhdilla pukukaapilleen, nakkasi työtakkinsa sinne, ottaen samaa tietä päällystakkinsa kiskoen sen päälleen ja ottaen vielä käsilaukkunsa, Susanne läimäytti kaapin oven kiinni. Hän katsoi vielä peilistä, että hänen punaruskea tukkansa oli hyvin. Peilistä häntä vastaan tuijotti vihreäsilmäinen hieman väsynyt nainen, jonka punaruskea tukka oli huolimattomalla nutturalla. Susanne yritti parantaa nutturaansa ja saikin sen itseään miellyttäväksi.

Hän pyyhälsi puolijuoksua eteenpäin, läpi hiljaisen aulan suoraan pääovelle.

Susanne hidasti vauhtiaan, ennen kuin astui pääovista ulos ja yritti kävellä arvokkaan näköisesti.  Hän astui ulos ja jäi katoksen alle odottamaan, josko Gerd pian tulisi. Susannen ei tarvinnut kovin kauan odotella, kun sininen BMW kaartoi pihalle. Gerd ajoi herrasmiehenä ihan katoksen viereen, ettei Susannen tarvinnut kastella itseään noustessaan autoon. Miltei heti kun Susanne oli astunut autoon, he lähtivät liikkeelle. "Kiitos, kun hait minut." Susanne sanoi.

"Eipä tuo mitään." Gerd sanoi vaatimattomasti.

Gerdillä oli pikimusta tukka ja melkeinpä jäisensiniset silmät, joita vielä korosti mustat ripset ja kulmakarvat.
Yhdessä hujauksessa he olivat Susannen asuintalon luona. Gerd oli taas herrasmies ja ajoi autonsa aivan oven viereen, jotta Susanne pääsisi kuivana rappuun.

Susanne nousi autosta ja kipaisi asuntoonsa, joka sijaitsi ylimmässä kerroksessa ja oli itse asiassa kattohuoneisto.
Hän etsi passinsa, sekä muut tarpeelliset tavarat, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Ne hän pakkasi rinkkaansa.
Kun Susanne oli saanut pakattua kaiken, mitä matkalle tarvitsisi, hän palasi ulkona odottavan Gerdin luokse. Lähtiessään Susanne kuitenkin tarkasti, että avain on mukana ja ovi visusti kiinni. Matkalla Sabinen luokse Susanne pyysi Gerdiä pysähtymään erään raha-automaatin kohdalla, niin että hän pääsi nostamaan rahaa matkaa varten.
Kun Susanne oli saanut asioitua automaatilla, he jatkoivat matkaansa Sabinen luokse.

Päästyään perille, Sabine jo odotti matkatavaroineen heitä. Gerd auttoi Sabinea ja sulloi tämän matkatavarat takakonttiin, missä Susannenkin matkatavarat olivat.
Sabine oli Susanne vastakohta, hän oli vaaleahiuksinen ja hänen silmänsä olivat pähkinän ruskeat.
Matka lentokentälle sujui nopeasti, jollei oteta lukuun sitä, että he olivat jämähtää melkoiseen ruuhkaan eräässä risteyksessä, jonka tukki osittain tielle poikittain kaatunut rekka. Onneksi Gerd tiesi oikotien, jota käyttämällä he ennättivät ajoissa lentokentälle.

Gerd antoi liput Susannelle, ennen kuin tämä ja Sabine menivät lähtöselvitykseen. Susanne suuteli Gerdiä poskelle ja sanoi hänelle, että tämä oli sen ansainnut.
"Hyvää matkaa!" Gerd huikkasi ja lähetti lentosuukon Susannelle ja Sabinelle ennen kuin nämä katosivat lähtöselvityksen ihmisvilinään.

Kun Susanne ja Sabine olivat selvinneet lähtöselvityksestä tarkastuksineen, mihin oli sisältynyt hienoista häslinkiä, he pääsivät vihdoinkin odottamaan koneeseen pääsyä. Koneen lähtö oli ukkosmyrskyn takia viivästynyt. Jonkin ajan kuluttua he pääsivät koneeseen, joka pian rullasi kiitoradalle ja nousi ilmaan.

Kone nousi paksun pilvipeitteen yläpuolelle, missä oli selkeää.
Oli jo myöhäinen ilta ja ulkona oli jo pilkkopimeää vaikka he lensivätkin pilvien yläpuolella. Lentoemännät tarjosivat pientä purtavaa, sekä virvokkeita matkustajille. Susanne nojautui tuolissaan taaksepäin ja sulki silmänsä. Hän ajatteli, että voisi yhtä hyvin nukkua. Sabine yritti katsella ulos pimeyteen, mutta pian hänkin tunsi itsensä uniseksi ja nojautui taaksepäin tuolissaan.

Matkustamon laskeutui hiljaisuus, sillä suurin osa matkustajista nukkui. Kone lensi tasaisesti halki öisen taivaan, joka alkoi hiljalleen muuttua punahehkuiseksi aamun alkaessa sarastaa. Susanne ja Sabine heräsivät, kun lentoemännät alkoivat tarjoilla aamiaista. Aamiaisen jälkeen kapteeni ilmoitti, että pian laskeuduttaisiin Kairon lentokentälle.
Eikä kestänyt kauaakaan, kun kone jo rullasi kiitotiellä hidastaen samalla vauhtiaan. Pian se oli kaartanut lähelle terminaalia, minkä jälkeen se alkoi laskea matkustajia ulos.

Kun Sabine ja Susanne astuivat ulos koneesta, heitä vastaan leyhähti lämmin tuuli, joka pörrötti heidän hiuksiaan. He menivät muiden matkustajien perässä passintarkastukseen. Susanne ja Sabine selvisivät passintarkastuksesta kunnialla toisin kuin eräs mies heidän jälkeensä. Hänen passissaan oli jokin epäkohta, joka sai virkailijan pyytämään miestä siirtymään tullin puolelle.

Miehen jäädessä kiukkuisesti huutamaan ja huitomaan virkailijalle, Susanne ja Sabine hakivat matkatavaransa, minkä jälkeen he suuntasivat turistibussille, joka vei heidät hotellille.
Aurinko oli noussut korkealle ja bussissa alkoi olla tukalaa, vaikka sekä ikkunat että kattoluukku olivat auki. Kesti ainakin tunnin ennen kuin he pääsivät hotellille.

Kun Susanne ja Sabine olivat saaneet hotellihuoneen, he päättivät, etteivät näin ensimmäisenä päivänä lähde tutustumaan kaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Olisihan seuraavana päivänä aikaa tutustua niihin.

He siis lepäilivät koko päivän ja illalla he päättivät mennä hotellin ravintolaan illalliselle. Kevyen illallisen jälkeen Susanne ja Sabine vetäytyivät takaisin huoneeseensa.
Seuraavana aamuna he nousivat aikaisin ja lähtivät tutustumiskierrokselle kaupunkiin. Sitä ennen Susanne päätti soittaa Gerdille, että he olivat päässeet turvallisesti perille. Hän siis paineli Gerdin numeron suuntanumeroineen kaikkineen. Kului vähän aikaa ennen kuin puhelimeen vastattiin.

"Kaufmannilla." Vastasi naisen ääni.

Susanne ei ensin saanut hämmästykseltään sanaa suustaan, mutta sitten hän pyysi Gerdin puhelimeen. Pian tämä tulikin ja aikoi sanoa jotakin, kun Susanne keskeytti hänet heti alkuunsa.

"Kukahan se nainen oli, joka vastasi puhelimeesi?" Susanne kysyi hyytävästi. "Sinun työtehtäväsikö?"

"Ai hei kulta...öh tuota hän on taloudenhoitajani." Gerd takelteli.

"En tiennytkään, että sinulla on taloudenhoitaja." Susanne sanoi äskeistä jäätävämmin, sillä hän oli kuullut, kun nainen oli alkanut kiljua Gerdille tämän kommentin takia. "No pidä hauskaa sen 'taloudenhoitajasi' kanssa, minä puolestani en aio edes niistää sinne päinkään, vaan vietän ihanan loman ja voi olla etten palaa ihan pian."

"Mutta...mutta..." Gerd änkytti.

"Hyvästi." Susanne sanoi erityisen jäisesti ja iski kuulokkeen takaisin paikoilleen Gerdin jäädessä muttaamaan.

Susanne oli ärtynyt ja koko aamu tuntui olevan pilalla. Mutta hyvän aamiaisen jälkeen olo alkoi taas tuntua mukavalta. Ja kun he olivat kierrelleet kaupunkia nähtävyyksiä katsellen, Susanne tunsi olevansa taas hyvällä tuulella.
Etenkin sen jälkeen, kun hän oli ostanut erään pienen kauniin, naista esittävän patsaan itselleen ja tinkinyt nautinnollisesti sen hinnasta kauppiaan kanssa ja saanut tahtonsa läpi. Kun Susanne ja Sabine olivat aikansa katselleet nähtävyyksiä ja tutustuneet kaupunkiin, he päättivät käydä vielä Kairon Egyptiläisessä museossa, ennen kuin palaisivat hotellille.

Museossa he ihastelivat muinaisten egyptiläisten tekemiä esineitä, etenkin Faarao Tutankhamenin aarteille varattu osasto teki heihin syvän vaikutuksen ja he viipyivätkin siellä pitkään. Alkoi olla jo hämärää, kun he päättivät palata hotellille. Jonkin aikaa kuljettuaan katuja pitkin Susanne ja Sabine huomasivat olevansa eksyksissä, jolloin he päättivät kysyä neuvoa ensimmäiseltä vastaan tulevalta henkilöltä. Hämärä muuttui pimeydeksi heidän vaeltaessaan kadulta toiselle.

Susanne ja Sabine alkoivat olla jo toivottomia, kun he näkivät katulamppujen himmeässä valossa miehen, joka tuntui olevan paikallisia asukkaita.
He menivät miehen luokse ja Susanne kysyi vähäisellä Arabian kielen taidollaan mieheltä puhuiko tämä englantia. Mies vastasi osaavansa.

"Mihin neidit tahto mennä, minä viedä teidät sinne." Mies sanoi.

"Meidän pitäisi päästä Semiramis Intercontinental -hotelliin, mutta olemme hiukan eksyksissä, joten voisittekohan mahdollisesti opastaa meidät sinne." Susanne pyysi niin kohteliaasti kuin osasi.

"Minä viedä teidät hotelli." Mies sanoi nyökytellen ja hymyili paljastaen harvat hampaansa.

Mies johti heitä pitkin katuja sinne ja tänne, vakuuttaen välillä, hotellin tulevan pian näkyviin ja ettei enää olisi pitkä matka, vaikka itse asiassa hän johdatti naisia yhä kauemmaksi hotellilta.

Kun he olivat kulkeneet jo toista tuntia saavuttamatta hotellia, heräsivät Susannen epäilykset siitä, että he kulkivat ympyrää tai ainakin kauemmaksi hotellista. "Minusta tuntuu, että hän ei vie meitä sinne minne pitäisi." Susanne supatti Sabinelle. "Paras olisi jättää hänet ja etsiä itse se hotelli."

Sabine nyökkäsi sanaakaan sanomatta. Hänenkin vaistonsa ilmoitti, ettei kaikki ollut niin kuin piti.

Susanne päätti kysyä mieheltä, mihin tämä oli heitä viemässä. "Olettekohan te nyt aivan varma, että tämä on oikea reitti hotellille?" Hän kysyi.

"Kyllä, tämä oikea tie." Mies vastasi innokkaasti nyökytellen ja jatkoi kulkuaan, mutta pysähtyi kuitenkin äkisti huomattuaan, etteivät naiset enää seuranneetkaan häntä, vaan olivatkin jääneet seisomaan paikoilleen.

Mies huusi jotakin arabiaksi ja pian kadun pimennoista sukelsi esiin useampia miehiä, paikallisia tietenkin.
Susanne ja Sabine eivät jääneet paikoilleen miettimään, mitä miehet aikoivat, vaan pinkaisivat juoksuun.
Taas mies huusi jotakin, jota ei tarvinnut Susannelle kääntää, sillä hän tiesi mitä mies oli huutanut. Hän oli mitä ilmeisimmin käskenyt niitä muita ottamaan heidät kiinni.

Kumpikaan naisista ei katsonut taakseen, vaan jatkoi juoksuaan eteenpäin. He kuulivat miesten askeleet takanaan ja ne tuntuivat olevan aina vain lähempänä. Äkkiä erään rakennuksen ovi aukeni ja kaksi miestä astui siitä ulos. Susanne ja Sabine olivat vähällä törmätä miehiin. Luullen heitäkin paikallisiksi he juoksivat edelleen eivätkä kuulleet, mitä miehet sanoivat.

*********

Robinson ja Peter olivat astumassa ulos teehuoneesta, kun he kuulivat juoksuaskelia. Pian heitä vastaan juoksikin kaksi naista ja vähältä piti, ettei sattunut yhteentörmäystä.

"Mitä ihmet..." Sanoi Robinson, mutta lause jäi kesken, sillä miltei heti naisten jälkeen tuli viisi paikallista miestä.


Jatkappa sinä...

[Nefertiti]

No miepä jatkan sitten, kun muita ei tunnu kiinnostavan...

"Minä pidättelen heitä, sillä aikaa, kun sinä juokset niiden naisten perään." Peter sanoi.
Robinson tyytyi vain nyökkäämään ja lähti naisten perään.
Kun takaa-ajajat olivat tulleet Peterin kohdalle ja hän ryhtyi pidättelemään heitä kaiken taitonsa mukaan. Tällä välin Robinson oli saavuttanut naiset, jotka olivatkin kaikesta päättäen melko uuvuksissa.
Ensin Susanne ja Sabine luulivat, että kyseessä oli jokin juoni, mutta kun Robinson sai selitettyä heille asiansa, he rauhoittuivatkin ja lähtivät tämän matkaan. He palasivat paikalle, johon Robinson oli Peterin jättänyt. Hän odottikin heitä ja takaa-ajajat olivat kadonneet ilmeisesti sinne, mistä olivat tulleet.
"Taivas sentään, käyttivätkö ne sinua nyrkkeilysäkkinä?" Robinson kysyi.
Peter tosiaan oli aikamoinen näky, hänen paitansa oli riekaleina, huuli halki ja silmä muurautumassa umpeen.
"Tuota, voisittekohan te neuvoa, miten pääsisimme Semiramis Intercontinental -hotellille?" Susanne kysyi.
"Mekin olimme menossa sinne, joten voitte tulla meidän kanssamme." Robinson sanoi.
He kulkivat yhtä matkaa hotellille ja Susanne kertoi, miksi miehet olivat ajaneet heitä takaa.
"En tiedä kuinka voisimme kiittää teitä." Susanne sanoi puhuen samalla ystävänsä puolesta. "Vähintä mitä voisimme tehdä, on hoitaa Peterin saamat vammat."
"Emmehän me tehneet mitään." Robinson sanoi vaatimattomasti ja oli jo menossa hotellin aulassa sijaitsevalle tiskille kysymään olisikohan, heille tullut viestejä, kun hän äkisti kääntyikin takaisin. "Minulla olisi ehdotus." Hän sanoi.
"Millainen ehdotus." Susanne kysyi.
"Tehän voisitte lähteä huomenna kanssamme kaupunkikierrokselle, ilman eksymisiä tai ikävyyksiä ja sitten voisimme illastaa yhdessä, siis me kaikki neljä."
"Sehän sopii." Susanne ja Sabine sanoivat yhdestä suusta.
Sabine meni Peterin luokse. "Tulisitko meidän hotellihuoneeseemme, niin hoidan nuo sinun kolhusi." Sabine pyysi.
Peter suostui pyyntöön ja meni naisten mukana heidän huoneeseensa, missä Sabine hoivasi Peteriä.
Tällä välin Robinson kävi kysymässä respalta, oliko heille tullut mitään viestejä, joita ei kuitenkaan ollut tullut.

Seuraavana päivänä he lähtivät aikaisin liikkeelle ja koko päivän he kävelivät pitkin kaupunkia. He kävivät katsomassa Pyramideja, Sfinksiä sekä Karnakin temppeliä, kokeillen kamelilla ratsastamista samalla, kun he menivät katsomaan viimeksi mainittua paikkaa. Auringon alkaessa laskea he palasivat hotellille, vaihtoivat asunsa illalliselle sopivammaksi ja menivät ravintolaan, jossa oli heille varattu pöytä. Illallinen oli varsin onnistunut ja oli jo myöhäinen yö, kun Susanne ja Sabine menivät omaan huoneeseensa tuntien kumpikin itsensä varsin onnellisiksi.
Kun seuraavana aamuna Susanne ja Sabine olivat ravintolassa aamiaisella, Peter tuli heidän luokseen.
"Huomenta Peter." Sabine sanoi. "Mikäs sinut tänne lennätti?"
Peter toivotti naisille hyvät huomenet ja istuutui heidän seuraansa. "Tuota, ajattelin kysyä teiltä, että miten pitkän loman olette ajatelleet pitää ja onko teillä muita suunnitelmia?" Hän sanoi.
"Emme ole päättäneet miten kauan aiomme olla, mutta luulisin että ehkä noin kolmisen viikkoa tai kauemmin ja muita suunnitelmia ei näillä näkymin ole." Susanne sanoi ja kysyi. "Miten niin?"
"Tuota noin, kun minä ja Robinson olemme koonneet retkikuntaa ja saimme eilen kuulla, että pari henkilöä jää pois ja ajattelimme, että te ehkä haluaisitte tulla meidän mukaamme." Peter sanoi ja kysyi. "Niin, että lähdettekö?"
"Tietysti." Susanne ja Sabine sanoivat yhdestä suusta tuskin uskomatta hyvää onneaan.
Aamiaisen jälkeen naiset, sekä Peter suuntasivat läpi kaupungin vilinän Niilin rantaan.

Heidän saapuessaan lauttarantaan, oli heidän jokialuksensa jo lähtövalmiina ja Robinson keskusteli parhaillaan kahden miehen kanssa, jotka olivat ilmeisesti tulossa mukaan matkalle.
Mukaan oli myös tulossa tumma, Zairesta kotoisin oleva mies, jonka nimi oli Makedde. Hän olisi heidän oppaana, kun he matkaisivat Niiliä ylös. Matkan varrellahan on muutamia kyliä ja Makedde osasi Suahilin lisäksi muutamia muita Afrikassa käytössä olevia kieliä, joten he pystyisivät tarpeen tullen pyytämään matkanvarrella olevilta kyläläisiltä apua tai neuvoja.
Robinson esitteli heidät miehille, joiden kanssa oli juuri keskustellut.
Toinen oli epämiellyttävän näköinen. Hänellä oli maantien värinen rasvainen tukka, lähestulkoon värittömät silmät ja hän oli roteva. Toisella oli vaalea siilitukka ja silmät olivat niin syvällä kuopissaan, että väriä oli vaikea erottaa. Hän oli normaalivartaloinen ja pitkä.
Miehet esittäytyivät Jonas Larsoniksi ja Don Banksiksi ja sanoivat olevansa harrastelija-arkeologeja.
Jonas katsahti Peteriin ja virnisti. "Mikäs sinun silmääsi on osunut?" Hän kysyi, tarkoittaen Peterin mustaa silmää. Peter ei välittänyt vastata, vaan keskittyi muihin asioihin.
Matkaan lähdettiin heti, kun kaikki olivat kyydissä.
Susanne nautti kannella auringosta sekä miellyttävästä tuulenvireestä jokialuksen kiitäessä Niiliä ylöspäin. Hetken päästä Robinson tuli Susannen seuraksi, tuoden samalla kaksi limonadipulloa, joista toisen hän ojensi Susannelle. He jäivät kannelle ihailemaan maisemia, siemaillen välillä jäisen kylmää limonadia.
Mitä ylemmäksi Niiliä mentiin, sitä harvemmaksi asutus muuttui. Muutamien päivien ajan kuljettiin ohi harvaan asuttuja rantoja. Toisinaan rannoilla oli uteliaita ihmisiä katselemassa ohi soljuvaa jokialusta. Muutama kalastaja ohitti aluksen, jääden hetkeksi sitä katselemaan.
Pian kasvillisuus alkoi vähitellen tihentyä, kunnes kummallakin rannalla oli sankka sademetsä, jonka rehottavat kasvit kaartuivat joen ylle muodostaen vihreän lehväkatoksen. Susanne ihaili kasveja sekä niiden seassa vilisteleviä eläimiä. Muutaman päivän ajan jokialus kulki lehväkatoksen alla, kunnes alkoi olla lähes mahdotonta edetä enää jokea ylös. Jokialus ankkuroitiin sopivaksi katsottuun paikkaan ja matkaa jatkettiin jalan ja ennen pimeän tuloa he leiriytyivät sopivaksi katsomaansa paikkaan.
Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaansa sademetsässä.

Larson ja Banks vaikuttivat hieman tyytymättömiltä tiheässä kasvillisuudessa vaeltamiseen. Susanne oli enemmän kuin tyytyväinen, hän oli onnensa kukkuloilla saadessaan kulkea kasvillisuuden seassa ja tutkia sitä samalla. Aina kun pidettiin tauko, Susanne kirjoitti muistivihkoonsa kaiken, mitä oli pannut merkille kasvillisuudesta ja eläimistöstä.
Tähän asti kaikki oli sujunut ongelmitta, mutta eräänä aamuna Susanne havaitsi kännykkänsä kadonneen. Eikä se jäänyt ainoaksi tapahtumaksi, sillä muiltakin tuntuivat tärkeät tavarat katoavan selittämättömästi.
Eräänä iltana, kun Robinson aikoi soittaa satelliittipuhelimellaan, säähavaintoasemalle, hän huomasi laiteen rikkoutuneen. Ainoat, joita asia ei näyttänyt huolettavan lainkaan, olivat Larson ja Banks.
Nyt koko retkikunta oli sademetsän armoilla ja avun hankkiminen oli mahdotonta, jos sitä olisi tarvittu.
He patikoivat eteenpäin hiostavan kuumassa ilmassa ja päättivät leiriytyä hieman tavallista aikaisemmin, sillä taivas oli jo aamulla näyttänyt enteilevän ukkosmyrskyä. Kun teltat oli saatu pystytettyä, Susanne alkoi tapansa mukaan kirjoittaa vihkoonsa, joka teki myös päiväkirjan virkaa, vaikka siinä kyllä oli enimmäkseen muistiinpanoja kasveista ja eläimistä. Hän ei ehtinyt kauankaan kirjoittaa, kun Larson tuli hänen luokseen.
Larson seisoi hetken Susannen vieressä katsellen tämän kirjoittamista ja kysyi sitten. "Mitä oikeastaan kirjoittelet tuohon vihkoosi?"
"En mitään erityistä. Miten niin?" Susanne vastasi ja lisäsi jäisesti. "Itse asiassa sen ei pitäisi kuulua teille."
Larson ei sanonut mitään, mutta näytti tyytymättömältä Susannen vastaukseen.
Susanne oli uppoutunut jälleen kirjoittamaan vihkoseensa, kun Larson äkkiä nappasi sen häneltä.
"Hei anna se takaisin!" Susanne huudahti kiukkuisesti.
Larson oli kuin ei olisi kuullutkaan ja oli jo menossa telttaansa, kun Robinson pysäytti hänet.
Robinson oli kaikessa rauhassa tutkinut papyruskääröä toivoen saavansa siitä vielä jotakin irti, kun Susannen huudahdus havahdutti hänet mietteistään. Hän laittoi papyruskäärön pois ja meni ottamaan asiasta selvää.
Hän näki Larsoniin joka piteli Susannen vihkoa ja näytti siltä kuin aikoisi repiä sen.
"Anna se vihko takaisin hänelle." Robinson sanoi rauhallisesti.
Larson katsahti ylimielisesti Robinsoniin repäisten vihkosta irti kansilehden.
"Muistiinpanoni!" Susanne kiljaisi ja syöksyi Larsonin kimppuun. Tämä virnuili vain ja tönäisi Susannen nurin.
Juuri silloin Robinsonin itsehillintä petti ja ennen kuin Larson ehti tajuta mitään, Robinsonin nyrkki iskeytyi hänen naamaansa. Larson hämmästyi siinä määrin, että pudotti Susannen vihkon maahan.
Tällä välin myös Banks, Sabine Makedde ja Peter olivat tulleet katsomaan, mitä oikein oli tekeillä.
Larson hoiperteli vuotavaa nenäänsä pidellen Banksin luokse. Hän katsoi merkitsevästi Banksiin, joka nyökkäsi ojentaen jonkin mustan ja kiiltävän esineen Larsonille
Peter ja Sabine olivat huomanneet, mikä se oli. Peter ihmetteli, minkä vuoksi Banksilla ja Larsonilla oli aseet?
Makedde katsoi kysyvästi Peteriin, joka ei tietenkään osannut vastata.
Larson oli jo kääntynyt mennäkseen hurjistuneen näköisen Robinsonin luokse ja Peter oli aikeissa varoittaa Robinsonia aseesta, kun voimakas jyrähdys sai Larsonin seisahtumaan paikoilleen. Tämä katsahti tummenevalle taivaalle, kuin jotakin etsien.
Robinsonkin katsoi samaan suuntaan ja huomasi pienen tumman pisteen kaartelevan taivaalla. Ensin hän arveli sen olevan lintu, mutta kun piste oli laskeutunut alemmaksi hän tajusi, ettei se ollutkaan lintu, vaan pieni lentokone.
Nyt he saattoivat kuulla pienkoneen moottoreiden pörinän, joka sekoittui ukkosen jyrinään.
Lentokone näytti laskeutuvan yhä alemmaksi, aivan kuin laskeutumispaikkaa etsien. Oli alkanut sataa kaatamalla ja konetta oli yhä hankalampi nähdä. Pian he erottivat sateen läpi, ettei kone ollut laskeutumassa, vaan se putosi, kunnes oli niin matalalla, että hipoi koreimpien puiden latvoja. Pian kone häipyi kokonaan näkyvistä sukeltaessaan kovalla rytinällä sademetsän uumeniin. Lopulta koneen aiheuttama melu katosi ukkosen pauhun ja sateen ropinan alle.
Tämä kauhunäytelmä sai Robinsonin ja Larsonin unohtamaan riitansa ja Susannekin oli tällä välin ottanut vihkonsa maasta, mihin Larson oli sen pudottanut.

Myöhemmin samana iltana Susanne meni Robinsonin luokse, hän halusi tietää, miksi juuri tämä oli syöksynyt ritarillisesti avuksi ja päälle päätteeksi vielä motannut Larsonia kuonoon. Robinson vastasi siihen jotain sen suuntaista, että se kuului hänen velvollisuuksiinsa. Susanne jotenkin arvasi, ettei kyse ollut pelkästään velvollisuuksista vaan kyse oli ihan jostain muusta. Hänelläkin oli lämpimiä tunteita Robinsonia kohtaan ja oli tavallaan imarreltu tämän avusta.
He päättivät sään parannuttua etsiä lentokoneen, toivoen jonkun selvinneen hengissä moisesta pudotuksesta. Se tosin aiheuttaisi mutkan matkaan ja toisi muassaan pari lisäpäivää.

Matkaa siis jatkettiin, mutta suunta oli uusi. He kulkivat nyt siihen suuntaan johon olivat nähneet koneen putoavan.
Pian he löysivätkin koneen, se oli pahoin vaurioitunut pudotuksessa ja sen keula oli ruttaantunut, kun se oli törmännyt suureen kiven järkäleeseen. Koneen tuulilasi oli säpäleinä ja eräs mies retkotti pahannäköisesti pienempää kiveä vasten ja hänen päänsä alla oli pieni verilammikko. Miehen hyväksi he eivät voineet tehdä enää mitään, sillä tämä oli kuollut lennettyään pää edellä kiveen. Korppikotkat olivat jo ruumiin kimpussa.
Larson ja Banks menivät koneen luokse ja alkoivat repiä ovea auki, kun taas Peter ja Robinson hätistelivät haaskalinnut pois kuolleen miehen kimpusta ja hautasivat ruumiin Makedden avustuksella.
Tällä välin Larson ja Banks olivat saaneet lentokoneen oven auki. Robinson ja Peter menivät heidän perässään sisälle koneeseen Makedden jäädessä Susannen ja Sabinen luokse. Matkustamossa oli pari matkustajaa, he näyttivät olevan elossa, mutta tajuttomia. Molemmat olivat miehiä. Toinen heistä oli suurikokoinen ja tummaihoinen, kun taas toinen oli hoikka ja valkoihoinen. Viimeksi mainitulla oli lyhyet mustat ja hieman kihartuvat hiukset. Tummaihoisen tukka oli lyhyt ja kihara niin kuin tummaihoisilla yleensä.
Matkustajien tavarat olivat lennelleet pitkin matkustamoa.
Heidän vielä ollessa matkustamossa tummaihoinen mies tuli tajuihinsa. Hän katseli ympärilleen ja ihmetteli mihin oli joutunut. Sitten hän huomasi matkustamoa tarkastelevat Robinsonin ja Peterin. "Olemmeko jo laskeutuneet?" Hän kysyi.
Tämä sai Robinsonin hätkähtämään.
"Kyllä, jos nyt haluatte kutsua sitä laskeutumiseksi." Robinson sanoi, virnistäen.
Peter, Banks ja Larson tulivat Robinsonin luokse.
Tällä välin mies oli esittäytynyt, hänen nimensä oli Jim Cale.
Jim kertoi kaiken minkä muisti, mutta siitä ei ollut juurikaan apua, sillä hän oli torkkunut suurimman osan matkasta.
Hän nousi ylös istuimeltaan todetessaan olevansa kunnossa ja auttoi Robinsonia ja Peteriä kantamaan vielä tajuttomana olevan matkustajan ulos koneesta. Larsonin ja Banksin jäädessä vielä tutkimaan konetta.
Lentokoneen ohjaamossa, joka näytti eniten kärsineeltä, oli yksi mies, ilmeisesti perämies, hänkin oli tajuton. Banks ja Larson kantoivat miehen ulos. Ei kestänyt kauaakaan, kun toinen matkustaja, sekä perämies tulivat tajuihinsa. Matkustajana olleen miehen nimi oli Ronald Jefferson ja perämiehen nimi oli Peck.
Kun oli todettu, ettei heilläkään ollut kuhmuja ja mustelmia suurempia vammoja, mikä oli ihme, he pyysivät miehet mukaansa ja palasivat leiriin, jossa he päättivät viipyä seuraavaan päivään asti, vain varmistuakseen, että löydetyt olisivat täysin kunnossa.

Niinpä varhain seuraavana aamuna otettiin suunta kadonneeseen kaupunkiin ja matka jatkui. Heidän edettyään muutamia päiviä viidakossa, kulku alkoi muuttua vaivalloisemmaksi sen vuoksi, että maa alkoi nousta vastaan tuli entistä jyrkempiä ylämäkiä ja heidän oli pysähdyttävä pariksi päiväksi sankan sumun yllätettyä heidät. He eivät halunneet harhautua reitiltään, vaan päättivät jäädä odottamaan sumun hälvenemistä. Paksun sumun hälvettyä he pääsivät jatkamaan matkaansa.
Retkikunta ohitti matkallaan vuorigorillalauman, joka lounasti parhaillaan. Suuri hopeaselkäinen uros, joka oli myös laumansa johtaja, piti tarkasti silmällä retkikuntaa, sen sivuuttaessa ruokailevaa laumaa. Se ei halunnut heidän tulevan liian lähelle. Susanne ja Sabine olivat haltioissaan nähdessään näin läheltä gorilloja ja vieläpä niiden oikeassa elinympäristössä, mutteivät kuitenkaan menneet häiritsemään niitä.
He ohittivat gorillat ääneti, pian sen jälkeen, kun he olivat jo katoamassa gorillojen näköpiiristä, kuului valtaisa karjaisu ja heti perään töminää. He kääntyivät katsomaan, vain huomatakseen kuinka suuri hopeaselkä oli noussut seisomaan. Se takoi rintaansa ja karjahti taas. Se karjahti vielä kerran ja laskeutui alas.
"Meillekö se karjui?" Peter kysyi.
"En usko." Sabine sanoi. "Mutta en kyllä ihmettelisi vaikka olisikin karjunut, sillä sivuutimme ne melko läheltä."
"Hei katsokaa." Susanne sanoi, osoittaen lähellä olevia puskia, jotka heilahtelivat kun toinen hopeaselkäinen urosgorilla ilmaantui näkyviin. Se oli edellistä hieman pienempi ja myös nuorempi.
Lauman johtaja alkoi uudelleen takoa rintaansa ja karjua, kuin sanoakseen 'TÄÄLLÄ HALLITSEN MINÄ JA SINUN OLISI PARASTA HÄIPYÄ MINUN ALUEELTANI TAI SAAT KUONOOSI!!'
Retkikunta päätti jatkaa matkaansa, sillä heitä ei huvittanut jäädä mahdollisesti tappelevien gorillojen tielle. Retkikunta matkasi eteenpäin mutkittelevaa ja paikoittain umpeen kasvanutta polkua pitkin, uhittelevien gorillojen melun saattelemana.
Pian alkoi hämärtää ja he päättivät leiriytyä yöksi suuren kalliomuodostelman viereen.
Se olikin ihanteellinen paikka, sillä muodostelman päällä oleva kieleke oli tavallaan katoksena ja sen päällä rehottavat kasvit antoivat jonkinlaisen suojan porottavalta auringolta ja mahdolliselta sateelta.
Oli jo pimeää kun leiri oli saatu pystytettyä ja nuotio sytytettyä. Banks, Peck ja Larson siirtyivät telttoihinsa, kun Peter, Sabine, Robinson, Makedde, Jefferson, Susanne ja Jim jäivät nuotion ääreen juttelemaan. "En ole ikinä nähnyt noin kaunista yötaivasta." Susanne sanoi ihastellen pilvettömällä taivaalla tuikkivia tähtiä.
Pian muutkin siirtyivät telttoihinsa nukkumaan. Vain Makedde jäi nuotion ääreen istumaan, hän oli näet päättänyt olla vahdissa siltä varalta, että joku pitkäkyntinen taas iskisi seurueen tavaroihin.
Leirissä oli hiljaista, vain metsästä kantautui silloin tällöin yöeläinten ääniä niiden etsiessä ruokaa puista. Makeddeakin alkoi väsyttää ja pian hän torkahtikin. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli torkkunut, kun jokin ääni havahdutti hänet unestaan. Aivan kuin joku tai jokin liikkuisi leirissä. Nuotiokin oli hiipunut kyteväksi hiillokseksi. Makedde heitti siihen muutamia risuja, jotka leimahtivat rätisten liekkeihin.
Nuotion heikossa valossa hän katseli ympärilleen nähdäkseen mahdollisesti leirin lähellä liikkujan. Makedde oli jo varma, että oli vain uneksinut, kun kuuli takaansa askelia. Hän nousi seisomaan kääntyen katsomaan, kuka tai mikä hiippailija oli ja hämmästyi nähdessään Larsonin, mutta rauhoittui sitten, toinen oli kaiketi menossa asioilleen metsään. Makedde istahti takaisin nuotion ääreen.
Pian hän kuuli taas askelia, Larson siellä oli varmaan menossa takaisin telttaansa nukkumaan. Makedde ei osannut aavistaakaan, että Larson hiippaili tämän taakse.
Ennen kuin Makedde ehti tehdä mitään, jokin kova tömähti hänen päähän ja hän lysähti tajuttomana nuotion viereen.
Larson heitti lyömäaseenaan käyttämänsä oksanpätkän nuotioon, jossa se syttyi rätisten liekkeihin. Sen jälkeen hän suunnisti Peterin ja Robinsonin teltalle. Äänettömästi ja varovaisesti Larson veti Robinsonin repun teltan edestä itselleen.
Hetken sitä pengottuaan hän löysikin etsimänsä. Alkuperäisen papyruskäärön sekä valmiin käännöksen ja kartan, ne hän otti itselleen, minkä jälkeen hän työnsi repun takaisin omalle paikalleen. Tämän jälkeen Larson hiippaili äänettömästi teltalleen, jossa Banks ja Peck odottelivatkin. He tutkivat Papyrusta ja totesivat sen aidoksi, minkä jälkeen Larson otti sen itselleen ja painui omaan telttaansa nukkumaan.
Aurinko kohosi hiljalleen heräävän sademetsän ylle. Heräilevän metsän äänet herättivät Robinsonin, joka kömpi ulos teltastaan. Hän venytteli ja katseli ympärilleen, kuunnellen latvuksesta kantautuvaa apinoiden pärpätystä, joka sekoittui lintujen huutoihin ja lurituksiin. Hän nautiskeli rauhaisasta aamusta ja oli menossa asioilleen, kun löysi tajuttoman Makedden makaamasta jo aikoja sitten sammuneen nuotion vierestä. Hän meni Makedden luokse ja tönäisi tätä kevyesti. Makedde havahtui siihen ja nousi päätään pidellen istumaan. "Näytät rekan alle jääneeltä." Robinson sanoi.
"Siltä tuntuukin." Makedde vastasi.
Robinson kysyi, mitä oli tapahtunut, mutta Makedde ei osannut kertoa juuri mitään, joten hän antoi asian olla sillä kertaa. Hän katsahti kuitenkin jotakin epäillen Larsonin telttaa ja päätti pitää tätä ja Banksia silmällä.
Pian muutkin olivat jalkeilla. Ei kestänyt kauankaan, kun leiri oli purettu ja reput pakattu. He jatkoivat matkaansa vaikeakulkuisessa maastossa, joka muuttui yhä vain hankalammaksi, kasvillisuuden muuttuessa tiheämmäksi. Pari päivää he tarpoivat hankalassa maastossa.

Kun kolmas päivä oli ehtinyt puoleen, seurue saapui kasvillisuuden peittämille raunioille. Ensin he eivät olleet huomata sitä, mutta kun Peter oli katkonut kasvillisuutta, jonka oli olettanut olevan vain erityisen tiheätä juuri sillä kohdalla, häntä vastaan tuli kivistä tehty osittain pystyssä oleva seinä.
He päättivät leiriytyä raunioiden viereen. Eikä aikaakaan, kun teltat oli pystytetty. Robinson ja Peter menivät tutkimaan raunioita, Susannen ja Sabinen tutkiessa raunioiden ympäristössä rehottavia kasveja. Makedde keskusteli Jimin ja Jeffersonin kanssa. Pian Larson, Banks ja Peck liittyivät heidän seuraansa.


Jatkakaatten...

[Nuubialainen Prinsessa]

He päättivät leiriytyä raunioiden viereen. Eikä aikaakaan, kun teltat oli pystytetty. Robinson ja Peter menivät tutkimaan raunioita, Susannen ja Sabinen tutkiessa raunioiden ympäristössä rehottavia kasveja. Makedde keskusteli Jimin ja Jeffersonin kanssa. Pian Larson, Banks ja Peck liittyivät heidän seuraansa.

Robinson ja Peter kulkivat kiviseinän reunaa pitkin ja raivasivat köynnöksiä pois tieltään malttamattomasti. Rauniot olivat selvästikin vanhat, sillä vesi oli syövyttänyt sen seiniin koloja ja aika oli murentanut pois palasia sieltä täältä, paljastaen suuria aukkoja raunioitten sisäpuolelle.

Linnut rääkyivät mitä sekavampana kuorona ja tukahduttava kuumuus sai hien valumaan miesten selkää pitkin. Kuivuneet puiden lehdet rahisivat jalkojen alla ja oksat raapivat kipeitä naarmuja miesten ihoon kun he löivät köynnöksiä maahan edestään. Yksi veikeä apina istui kiviseinän päällä ja katseli pää kallellaan miehiä. Se taisi kummastella mitä tunkeilijat mahtoivatkaan puuhata hänen kotipihallaan.

Muutaman metrin päässä Robinson huudahti ilahtuneena ja Peter kiirehti tämän luokse kiinnostuneena. Robinson pyyhki seinämän pintaa kiihkeästi, puhdistaakseen pois vuosien likakerroksia. Peter kaivoi taskustaan muistivihkosen ja kynän. Hän hahmotteli lian alta seinään ilmestyneet merkit ylös ja mitä enemmän merkkejä tuli näkyviin, sitä leveämmin mies hymyili.

Samaan aikaan Susanne ja Sabine kiertelivät viidakossa ja Susanne löysi erään kiinnostavan valkokukintoisen kasvin, jollaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
"Mikä se on?" Sabine kysyi ihmeissään, eikä Susanne osannut vastata kysymykseen, vaan tyytyi kohauttamaan olkapäitään.

Tytöt tutkivat kasvia hyvin kiinnostuneena ja Sabine piirsi kasvista hyvän kuvan paperille. Susanne sujautti kasvin pienen lehtikirjan väliin kuivumaan, sillä hän uskoi, että kasvi oli todennäköisesti uusi tuntematon lajike. Heidän täytyisi saada siihen varmuus, ja jos oikein hyvin kävisi, saisi kukka nimensä heidän mukaansa.

Jatkakaatten..

[Nefertiti]

Ihan hyvinhän tuo sulta onnistui, eikä sotkenut tarinaa yhtään. :)

Tytöt tutkivat kasvia hyvin kiinnostuneena ja Sabine piirsi kasvista hyvän kuvan paperille. Susanne sujautti kasvin pienen lehtikirjan väliin kuivumaan, sillä hän uskoi, että kasvi oli todennäköisesti uusi tuntematon lajike. Heidän täytyisi saada siihen varmuus, ja jos oikein hyvin kävisi, saisi kukka nimensä heidän mukaansa.

Oli jo pimeää, kun Robinson ja Peter malttoivat palata teltoille ja he olivat saaneet uusia tietoja löytyneistä merkeistä. Tuohon tarumaiseen kaupunkiin ei olisi enää kovin pitkä matka.
Susanne ja Sabine olivat tulleet teltoille jo aiemmin ja Susanne istui teltan edessä kirjoittaen taas vihkoonsa taskulampun valossa. Sabine oli jo mennyt nukkumaan.
Larson, Banks ja Peck olivat kadonneet jonnekin, Jim ja Jefferson olivat myös menneet nukkumaan. Ainoastaan Makedde istui nuotion ääressä, kuin olisi ollut vartiossa.
Hän nousi heti ylös kuullessaan Peterin ja Robinsonin tulevan.
"Me täältä vain tulemme." Robinson sanoi Makeddelle, joka istuutui takaisin paikalleen. "Gorilloiksiko meitä luulit?" Robinson kysyi.
"En gorilloiksi." Makedde vastasi. "Vaan Larsoniksi, Banksiksi tai Peckiksi."
"Miksi juuri heiksi?" Peter kysyi.
"En pidä heistä." Makedde vastasi. "Heissä on jotain väärää, he ovat aina syrjässä meistä muista ja näyttävät aina siltä kuin he tietäisivät jotakin, mitä me emme tiedä."
"Enpä tiedä ovatko he ihan pahoja... mutta aivan rehellisiltä he eivät minustakaan vaikuta." Robinson sanoi.
"Ja he ovat aseistettuja" Lisäsi Peter.
"Mitä!" Robinson huudahti. "Miksi ette ole aiemmin sanoneet?"
"Minun oli tarkoitus kertoa, mutta jotenkin se pääsi unohtumaan, kun tässä on tapahtunut paljon kaikenlaista lyhyessä ajassa." Peter selitti. "Sinä päivänä, kun sinä tappelit Larsonin kanssa ja hän hoiperteli Banksin luo, me näimme, kun Banks antoi hänelle aseen. Ihmettelimme sitä, mutta juuri silloin ukonilma ja se putoava lentokone sai meidät unohtamaan asian."
"Sitten meidän pitää olla varuillaan." Robinson sanoi. "Aseiden kanssa nuo ketaleet ovat arvaamattomia."
"En olisi itse osannut sanoa tuota paremmin." Sanoi Larson joka juuri astui nuotion valoon ja osoitti heitä pistoolillaan naamallaan omahyväinen hymy.

He eivät olleet kuulleet Larsonin, Banksin ja Peckin tuloa. Banks piteli toisella kädellä Susannea ranteista ja esti tätä huutamasta. Susanne rimpuili vastaan ja yritti päästä irti sekä purra Banksia käteen. Pian Banksin ote heltisi Susannen suunpäältä sen verran, että tämä pääsi puremaan. Banks ulvahti kivusta ja lennätti Susannen kauemmas itsestään, jolloin tämä kaatui maahan.
Robinson aikoi auttaa Susannea, kun Larson huomasi tämän. "Pysy vain paikallasi, ellet halua itseesi muutamaa ylimääräistä reikää." Hän sanoi.
Susanne nousi ylös ja meni Robinsonin viereen.
Banks piteli kättään ja kiroili. "Tapan tuon nartun!!" Hän uhkaili kiukkuisena.
Larson käski Banksin rauhoittua.
"Mutta näithän, että tuo narttu puri minua." Banks ärisi kiukuissaan.
Larson huomasi Susannen muistivihkon, joka oli tipahtanut maahan. Hän otti vihon käteensä ja selasi sitä hetken. Larson sulki vihon ja katsoi ivallinen hymy huulillaan Susanneen, joka katsoi kauhistuneena takaisin. Larson virnisti ylimielisesti ja nakkasi vihon nuotioon, missä se hulmahti kirkkaisiin liekkeihin.
"Scheisse! Muistiinpanoni." Susanne huudahti katsoen samalla, kun hänen työllä tehdyt muistiinpanot katosivat savuna ilmaan. "Sinä senkin...!" Hän huudahti ja oli jo syöksyä Larsonin kimppuun, kun Robinson tarttui hänen käsivarteensa ja pudisti päätään. "Ei kannata. Hän saattaa tehdä mitä vain." Robinson sanoi hiljaa ja katsoi Susannea vetoavasti.
Susanne jäi alistuneena paikalleen seisomaan, jolloin Robinson veti hänet lähelleen. Hän oli hiljaa ja katsoi tuimana Larsonia.
"Larson, tuo ei ollut lainkaan tarpeellista." Robinson sanoi hilliten vaivoin kiukun äänestään.
"Tiedän." Larson sanoi viileästi.
"Arschloch." Susanne mutisi.
Larson vilkaisi Susannea, muttei sanonut mitään.   
Jim, Jefferson ja Sabine kömpivät teltoistaan katsomaan, mitä oli tekeillä, sillä he olivat heränneet hälyyn.
"Mitä ihmet..." Jim aloitti, mutta Larson keskeytti hänet. "Nyt olette hiljaa ja menette tuohon riviin kiltisti, ettei tarvitse avittaa, koska siitä te ette pitäisi."
Sabine katsoi kysyvästi Makeddeen, Peteriin, Robinsoniin ja Susanneen, jotka seisoivat synkkinä nuotion valossa. Jim ja Jefferson olivat myös melko lailla ihmeissään.
Sabine, Jim ja Jefferson menivät Robinsonin, Peterin ja Susannen viereen.
"Suz, mitä oikein on tekeillä?" Sabine kysyi kuiskaten (Saksaksi)Susannelta.
"Nuo ilmeisesti ovat päättäneet kaapata vallan." Susanne vastasi (saksaksi).
"Eipäs lörpötellä rivissä." Larson sanoi.
"Arschloch" Susanne sanoi ihan vain ärsyttääkseen Larsonia, joka ei ymmärtänyt sanaakaan saksaa.
"Mitä sinä sanoit?" Larson kysyi äreästi. Hän arvasi, että Susanne oli sanonut jotain hyvin halventavaa.
"Arvaa." Susanne sanoi ja kääntyi muina naisina Sabinen puoleen. "Er ist eine arshloch."
"Ausscheren er ist." Sabine myönsi ja virnisti. "Und eine idiot."
Robinson, joka ymmärsi saksaa hieman, ei voinut olla hymyilemättä naisten kommenteille.
Tämä sai Larsonin kiukustumaan kahta kauheammin ja hän tarttui Susannea käsivarresta ja ravisteli tätä. "Mitä sinä sanoit!! Kerro tai en vastaa seurauksista!"
"Sanoin, että olet varsinainen persläpi." Susanne sähähti.
Kun, Larson nosti kätensä lyödäkseen Susannea, Robinson astui väliin.
"Missähän teidän käytöstapanne mahtavat olla?" Hän sanoi hilliten itsensä ja tarttui samalla Larsonin ranteeseen estääkseen aiotun iskun.
Larsonin itsehillintä petti, hän irrotti otteensa Susannesta ja kumautti aseen perällä Robinsonia, joka lensi iskun voimasta selälleen maahan. Susanne meni päätään pitelevän Robinsonin luokse. Toiseen silmäkulmaan oli tullut haava josta vuosi verta.
"Tuo on hoidettava, ettei se pääse tulehtumaan." Susanne sanoi ja mulkaisi samalla Larsonia. "Jos minulle siis suodaan lupa hakea sidetarpeita." Hän lisäsi ivallisesti.
"Saat odottaa siihen asti, että me olemme häipyneet." Larson sanoi rauhoituttuaan hieman. "Ja..." Hän sanoi ja silmäili kaikkia nuotion ympärillä seisovia. "...Te ette seuraa meitä."
Susanne, Sabine ja Peter katsoivat ihmeissään Larsonia. Makedde pudisti päätään ikään kuin olisi halunnut sanoa; Hän taitaa olla hullu.
Jim ja Jefferson olivat vain pöllähtäneen näköisiä, koska olivat vieläkin unenpöpperössä. Robinson piteli päätään.
Peck ja Banks olivat keskustelleet hiljaa.
Nyt Banks puhui. "Eikö olisi viisainta ottaa mukaan yksi heistä." Hän sanoi. "Pantiksi siis." Banks lisäsi.
"Ehkäpä..." Larson sanoi miettiväisenä. "Ehkäpä jompikumpi naisista... Äsh... Emme ota yhtäkään ylimääräistä riesaksi." Hän sanoi muuttaen mielensä ja sitten hän selitti, kun Peck ja Banks katsoivat Larsoniin kummastuneena.  "Ylimääräinen henkilö mukanamme hidastaisi vain matkaamme."
"Jaa no siinä tapauksessa." Banks sanoi Peckin nyökytellessä päätään myöntymisen merkiksi. Tämän jälkeen Banks, Peck ja Larson katosivat sademetsän pimentoihin ja rauha palasi leiriin. Makedde, Jim ja Jefferson painuivat nukkumaan Susannen, Sabinen, Peterin ja Robinsonin jäädessä vielä nuotion luo.

Jatkahan sinä... :)

[Nuubialainen Prinsessa]

Makedde, Jim ja Jefferson painuivat nukkumaan Susannen, Sabinen, Peterin ja Robinsonin jäädessä vielä nuotion luo.

Valvottuaan aikansa uni voitti nuotiolla istuvat ja yö kului rauhallisesti loppuun. Aamu auringon noustessa jokaisen leirissä olevan mieli oli jo hieman piristyä edellisen illan episodista, vaikkakin tyttöjen mieli oli vielä maassa Susannen menetettyjen muistiinpanojen vuoksi. Leppoisaa mielialaa kesti aamiaisen verran, jonka jälkeen Robinsson ja Peter päättivät tutkia ja kääntää raunioista löytämiään kirjoituksia.

Susanne ja Sabine läksivät hakemaan keräämään uudelleen menetettyjä tietoja kasveista ja lievä pettymys kirveli Susannen mieltä karvaasti. Ilon pilkahdus sai hänet jälleen hymyilemään kun he löysivät edellisenä päivänä havaitsemansa uuden lajikkeen uudelleen.

Samaan aikaan Robinsson kaivoi laukustaan muistivihkosen, johon hän oli jäljentänyt raunioilta löydetyn merkistön. Kynä oli valunut laukun pohjalle, joten mies joutui kaivelemaan sitä muiden tavaroiden joukosta. Robinssonin etsivä käsi pysähtyi äkkiä ja hän nosti yllättyneenä katseensa Peteriin. Peter kohotti kulmiaan kysyvästi ja kumartui katsomaan repun sisältöä.

"Missä se on?" Robinsson mutisi ja alkoi nostella tavaroita repun sisältä jalkojensa juureen.
"Niin mikä on hävinnyt?" Peter kummasteli ja katsoi Robinssonin puuhia ihmeissään.
"Se on hävinnyt, tyystin hävinnyt. Ne roistot veivät sen aivan varmasti." Robinsson huudahti viimein järkyttyneenä.

"Mikä on hävinnyt? Kerro nyt hyvä mies, mistä on kyse?" Peter tivasi ja vaistosi, että jokin oli pahasti pielessä. Robinsson huokaisi pettyneenä ja pyyhkäisi tärisevin käsin hiukset silmiltään.
"Alkuperäinen papyruskäärö, valmis käännös ja kartta. Kaikki ne ovat tiessään. Mitä me nyt teemme?" Robinsson päivitteli hermostuneena ja mietti menikö kaikki heidän vaivannäkönsä täysin hukkaan.

Peterillä välähti. Hän katsoi Robinssonia kuin olisi oivaltanut jotain ja totesi,
" Siksi Larsonilla, Peckillä ja Banksillä oli kiire lähteä matkoihinsa, peloteltuaan ensin meitä riittävästi. Ne suunnittelivat tämän jo kauan sitten ja pistääpä tässä miettimään, että mahtoivatko he suunnitella tätä jo ennen matkaa?"

"Mikähän tuon perämies Peckin osuus tässä asiassa mahtoi olla? Mieshän putosi koneen mukana ja saman tien olikin jo hyvää pataa Larsonin ja Banksin kanssa." Robinsson tuumi.
"Mitä me nyt tehdään? Luovutetaanko, vai lähdetäänkö perään?" Peter kysyi tapahtumien saamasta käänteestä pettyneenä.
"Kysytään toisten mielipidettä asiasta." Robinsson päätti ja alkoi kasata maassa lojuvia tavaroita takaisin reppuun.

Jatkahan sie...

[Nefertiti]

"Mitä me nyt tehdään? Luovutetaanko, vai lähdetäänkö perään?" Peter kysyi tapahtumien saamasta käänteestä pettyneenä.
"Kysytään toisten mielipidettä asiasta." Robinsson päätti ja alkoi kasata maassa lojuvia tavaroita takaisin reppuun.
"Hyvä on." Sanoi Peter ja he lähtivät patikoimaan takaisin leirille.
Siellä he joutuivat odottamaan, että naiset saapuivat takaisin omalta tutkimusretkeltään.
Oli jo hämärää, kun he saapuivat ja epävirallinen kokous saattoi alkaa. Oli hiljaista ja kaikki katselivat toisiaan muistaen eilisen illan episodin.
"Jatkammeko matkaa vai jäämmekö tähän?" Peter kysyi rikkoen kiusallisen hiljaisuuden.
"Emme me ainakaan tähän jää, kun kerran tänne asti ollaan päästy." Robinson vastasi ja lisäsi sitten, "Mutta jatkamme matkaa vasta sitten, kun on valoisaa."
"Täytyy vain toivoa ettemme törmää noihin ääliöihin. Siitä seuraa vain ongelmia." Peter sanoi ja kysyi. "Oletteko te muut samaa mieltä?"
Vastaukseksi hän sai hyväksyvää mutinaa ja muutamia nyökkäyksiä. Asia oli sillä päätetty ja he jatkaisivat matkaansa, kun kerran oli jo näinkin pitkälle tultu, eivätkä he antaisi yhden kiusankappaleen itseän pelotella.
Tällä välin Sabine oli kaivellut laukkuaan ja tuli nyt toisten luo helpottuneen näköisenä kädessään jotakin.
"Mikä tuo on?" Susanne kysyi osoittaen Sabinen kädessä olevaa esinettä.
"Se on riipus tai jonkinlainen Egyptiläinen amuletti. " Sabine vastasi. "Ostin sen silloin samalla, kun sinä ostit sen kauniin pikkupatsaan."
"Näytähän sitä amulettia." Sanoi Robinson, joka näytti kiinnostuneelta.
Sabine ojensi korun Robinsonille, joka alkoi heti tutkia sitä.
"Hmm... Tämä on hyvin vanha." Robinson sanoi ja kysyi. "Mistä sanoitkaan saaneesi tämän?"
"Siitä samasta kojusta eräällä basaarilla, josta Susanne osti hienon naista esittävän patsaan." Sabine vastasi ja kysyi ihmeissään. "Miksi sitä kysyt?"
"Koska... koska olen nähnyt tämän ennenkin. " Robinson vastasi epäröiden.
Nyt Peterkin valpastui. "Saisinko minäkin vilkaista sitä?" Hän kysyi ja Robinson ojensikin Scarabeus amuletin hänelle. "Tämä on varmasti sama Scarabeus amuletti, joka katosi samalla, kuin se rasia, josta tämä löytyi." Peter sanoi.
"Suz tuohan se patsaasi tänne." Sabine sanoi ystävälleen, joka nyökkäsi ja meni hakemaan pyydettyä esinettä.
Pian hän palasi pieni kultainen naista esittävä patsas mukanaan
"Tässä tämä nyt on." Hän sanoi ja jatkoi. "Haluaisitkohan sinä Robinson vilkaista tätä?"
Robinson otti patsaan Susannelta ja katseli sitä hetken.
"Tämä patsas oli myös rasiassa, joka varastettiin." Hän sanoi ja jatkoi patsaan katselemista. "Hetkinen... jalustassa on jotakin." Robinson sanoi pidellen patsasta käsissään ylösalasin.
"Ikään kuin siinä olisi sinetti... tai korkki." Hän sanoi ja alkoi varovasti irrottaa ainetta, jolla pohjaan tehty reikä oli tukittu.
Kesti tovin ennekuin Robinson sai sen irti. Hän kurkisti koloon, mutta hämärässä oli mahdotonta erottaa mitään, joten hän pyysi taskulamppua, jonka hän pian saikin.
Taskulampun valossa hän näki paremmin, mitä patsaan sisällä oli.
Patsaaseen, joka olikin vain kullattu keramiikkaesine, oli koverrettu aukko, jossa oli rullalla hauraan näköinen papyrus käärö.
Robinson alkoi varovaisesti hivuttaa sitä ulos ja hetken työskenneltyään varovaisesti, hän sai sen ulos patsaasta.
"Peter tuo jokin alusta tai taso, jolla voin avata tämän käärön." Hän sanoi Peterille, joka sujahti telttaan.
Hetken päästä hän tuli ulos kantaen jotakin sylissään. "Muistin, että otin mukaan yhden kenttäpöydän." Hän sanoi ja levitti mainitun esineen niin, että Robinson saattoi laskea papyruskäärön sille. Hän avasi papyruksen varovasti, jottei olisi hajottanut sitä.
"Tämä ei ole niin vanha, kuin Kuninkaiden laaksosta löytämämme papyruskäärö." Robinson sanoi ja lisäsi. "Jos minulla olisi vielä haudasta löytämämme papyrus, voisin yrittää ajoittaa tämän. Hemmetin hemmetti."
"Se pahuksen Larson." Peter murahti sillä ymmärsi hyvin kollegansa harmistuksen. "Kukaan muu tuskin hyötyisi papyruskääröstä, paitsi Larsonin kopla." Hän arveli ja vilkaisi Robinsonia.
"No nyt minun täytyy yrittää ajoittaa tämä muilla konsteilla." Robinson murahti ja ryhtyi tutkimaan papyrusta.
Hän tutki pitkään ja hartaasti papyrusta.
"Tässä on kartta tai eräänlainen pohjapiirros isosta kaupungista." Robinson sanoi rikkoen hiljaisuuden. "Tässä on merkkejä tietyissä paikoissa, jotka olen jotensakin tulkinnut niin, että ne tarkoittaisivat ansojen tai vastaavien paikkoja."
"Hah! Olemme askeleen edellä Larsonin koplasta, sillä ilman tätä he taatusti joutuvat johonkin noista ansoista." Peter sanoi vahingoniloisena.
"Nyt on parasta mennä nukkumaan, että jaksamme jatkaa matkaa huomenissa." Robinson sanoi samalla, kun kääri papyruskartan varovaisesti rullalle, Susannen ja Sabinen haukotellessa.
Robinson sujautti käärön takaisin patsaan sisään ja vei sen telttaansa, Peterin laittaessa kenttäpöydän pois. Sabine ja Susanne painuivat telttaansa, samoin kuin Peter ja Robinson omaansa. Pian leiriin laskeutui hiljaisuus, vain oksat nuotiossa rätisivät hiljaa ja metsän pimennoista kuului yöeläinten äänet. Leiriläiset olivat niin sikeässä unessa, etteivät öiset äänet häirinneet heidän lepoaan.

Aamu valkeni viileän kosteana ja linnut olivat jo alkaneet metelöimään puiden latvoissa ja pian kuoroon yhtyivät apinat pärpättäen.
Jimille, Jeffersonille ja Makeddellekin kerrottiin edellisen illan loput tapahtumat sen jälkeen, kun he olivat menneet nukkumaan. Jefferson oli vaiti, Jim oli innoissaan ja Makedde sitä mieltä, että kaupunki tulisi jättää rauhaan.
Pian tämän jälkeen he alkoivat pakata tavaroita. Kun melkein kaikki oli pakattu Robinson huomasi hajonneen Satelliittipuhelimen. "Miksiköhän olen raahannut sen tänne asti." Hän sanoi. "Enhän edes osaa korjata sitä."
"Voisin katsoa, jos saisin sen korjattua." Sanoi Jefferson. "Olen nimittäin alalla, jolla joutuu korjaamaan kaikenlaisia sähkö– ja elektroniikka esineitä."
"Sehän olisi vallan hienoa." Robinson sanoi hymyillen ja ojensi rikotun satelliittipuhelimen Jeffersonille.
Jefferson tunki satelliittipuhelimen omaan reppuunsa samalla, kun muut kokosivat viimeisetkin esineet omiin reppuihinsa. Tämän jälkeen he lähtivät patikoimaan pitkin polkua, joka johti kohti kadonnutta kaupunkia.

Jokainen toivoi tietysti näkevänsä kaupungin ja toivoi samalla, etteivät he törmäisi Larsonin koplaan. He patikoivat koko päivän, nähden silloin tällöin pieniä osia viidakon peittämistä raunioista.
Sademetsä oli täynnä lintujen ja muiden puissa elävien eläinten ääniä. Susanne nautti täysin siemauksin sademetsässä kävelystä. Hän olisi halunnut kirjoittaa tästä kaikesta päiväkirjaan, mutta nyt se oli mahdotonta kiitos Larsonin.
Ilta alkoi jo hämärtyä, kun he saapuivat paikalle, jossa näytti olevan erityisen sankka sademetsä. Mutta tarkemmin tutkittuaan he huomasivat sen olevan jonkinlainen rakennus, jonka kasvillisuus oli peittänyt.
He päättivät leiriytyä sen kupeeseen yöksi. Ei kestänyt kauaakaan, kun teltat oli saatu pystyyn ja nuotio palamaan iloisesti rätisten. Ketään ei huvittanut vielä mennä nukkumaan, joten he jäivät vähäksi aikaa nuotion ympärille istumaan. Jefferson yritti nuotion ja taskulampun valossa korjata satelliittipuhelinta, totesi sen pian hankalaksi ja työnsi puhelimen telttaansa.
Makedde istui kauempana nuotiosta, valppaana ja hieman pelokkaan näköisenä.
Jim jutteli Robinsonin, Susannen, Sabinen ja Peterin kanssa.
"Tulee ihan lapsuus mieleen, kun olin vanhempieni kanssa telttailemassa." Susanne sanoi hymyillen.
"Puuttuu vain, että joku alkaa lauleskella jotakin tai kertoilla kummitusjuttuja." Jim sanoi virnistäen niin, että koko valkoinen hammaskalusto vain näkyi.
"Ei kiitos kummitus juttuja, eikä tuo laulaminenkaan houkuta." Sabine totesi.
"Mitäs jos alkaisimme jo siirtyä telttoihin ja rupeaisimme nukkumaan." Robinson sanoi ja haukotteli.
Yksi jos toinenkin jo haukotteli ja päätti painua pehkuihin, vain Makedde jäi vartioon. Hän istui nuotion vieressä, sen luodessa lämmintä kajoaan ympärilleen.
Yö eläimet pitivät taas yöllistä konserttiaan, mutta se ei nukkuvia häirinnyt. Makeddenkin silmät alkoivat väkisinkin lupsahdella kiinni ja pian hän torkahti, sademetsän äänien tuudittaessaan häntä untenmaille.
Makedde ei tiennyt kuinka kauan oli torkkunut, kun jostain kantautui huuto, niin kamala huuto, ettei hän eläessään ollut sellaista kuullut. Aivan, kuin jotakuta kidutettaisiin, Makeddea puistatti sellainen ajatuskin. Hän oli nyt aivan hereillä ja katseli ympärilleen ajatellen ehkä näkevänsä huutajan. Eikä Makedde ollut ainoa huutoon havahtunut.
"Mikä se oli?" Kysyi unenpöpperöinen Robinson, joka oli pistänyt päänsä ulos.
"Kuka huusi" Kysyivät Sabine ja Susanne yhtä aikaa kurkkiessaan teltastaan.
"Mitä ihmettä on tekeillä?" Jim sanoi pistäen hänkin päänsä teltasta ulos.
Makedde hämmentyi kysymys tulvasta niin, ettei heti osannut sanoa mitään.
"En tiedä... Se... Joku huusi kamalasti... Se oli karmeaa. Ihan kuin häntä tai sitä mikä lieneekään, olisi kidutettu..." Hän sanoi vihdoinkin.
Leirissä oli hetken aikaa niin hiljaista, että olisi voinut kuulla neulan tipahtavan.
"Ettei vain..."Robinson sanoi hitaasti.
"Ettei vain mitä?" Melkein kaikki kysyivät yhteen ääneen.
"Tuli vain mieleeni etteivät vaan ne lurjukset ole astuneet johonkin niistä ansoista..."Hän vastasi mietteliäästi.
"Luuletko niin?" Susanne kysyi.
"Onhan se tietysti mahdollistakin." Peter sanoi.
"No antaa tämän nyt olla ja painutaan takaisin nukkumaan." Robinson sanoi. "Ehkä jo huomenna pääsemme niinkin pitkäl..." Karmea huuto keskeytti Robinsonin ja sai heidät kaikki jähmettymään paikoilleen.
"Mitä taivaan tähden tuo on?" Sabine kysyi melkein kuiskaten. "Se kuulosti aivan..."
"Niin kuin jotakin tai jotakuta kidutettaisiin." Peter päätti lauseen.
"Niin kuin jo sanoin ehkä huomenna päästään niin pitkälle, että saamme tietää kuka tai mikä päästi nuo hirveät äänet." Robinson sanoi ääni aavistuksen värähtäen.
Kaikki katosivat takaisin telttoihinsa, mutta kukaan heistä ei enää juurikaan nukkunut. Kaikkein vähiten Makedde, joka yritti katsoa joka ikisen pienen rasahduksenkin suuntaan.

Aamulla kaikki näyttivät sangen väsyneiltä, huonosti nukutun yön jälkeen. He söivät aamiaisen hiljaisuuden vallitessa, minkä jälkeen he pakkasivat teltat ja jatkoivat matkaa. He patikoivat pitkin kasvillisuuden peittämää polkua tai pikemminkin raahustivat, sillä heitä väsytti armottomasti, eikä asiaa yhtään auttanut tukahduttava kuumuus ja kosteus.
Pian polku leveni niin paljon, että se alkoi näyttää kapealta ja mutkittelevalta tieltä. Sademetsä reunusti tietä, kuin aita tai muuri. He taivalsivat tunnin toisensa jälkeen tietä pitkin, kunnes he näkivät kaukaa metsän siimeksestä häämöttävän jotakin, jonka pystyi hyvällä tahdolla kuvittelemaan rakennukseksi. Tie ei enää mutkitellut vaan kulki nyt suoraan eteenpäin ja leveten hieman, kasvillisuuden rehottaessa molemmin puolin. Puut taipuivat tien ylle ikään kuin katoksi.
"Ei tässä enää ole kovinkaan pitkä matka sinne kaupunkiin." Robinson puhisi heidän kivutessa huonokulkuista ylämäkeä. Äkkiä hän huudahti, sillä oli kaatua astuttuaan harhaan, tai niin hän kuvitteli. Mutta samassa Peter kiskaisi Robinsonia taaksepäin estäen tätä luiskahtamasta edessä olevaan syvään kuoppaan. Hän oli huomannut sen juuri ajoissa.
"Mistäs tuo tuohon ilmestyi?" Robinson sanoi ihmeissään kiiteltyään ensin kollegaansa avusta.
"Tuo lienee niitä ansoja." Peter sanoi ja kurkisti kuoppaan, jossa oli pystyssä teräväpäisiä seipäitä. Yhdessä seipäässä retkotti Banks, jonka kasvot olivat jähmettyneet ikuiseen kauhun huutoon.
"Hän se siis huusi yöllä." Susanne sanoi kääntäen katseensa pois karmeasta näkymästä.
"Tämä olikin jotenkin arvattavaa." Peter sanoi hiljaa.
Seurue kiersi kuopan varoen tippumasta terävänä törröttäviin seipäisiin. 
He jatkoivat matkaansa entistä varovaisempana, vaikka Robinson olikin jo tarkistanut kartasta ja sen mukaan tiellä ei enää olisi ansoja.
Oli jo pimeää, kun he saapuivat kaupungin porteille, jotka olivat osittain romahtaneet. He päättivät, että he eivät menisi sinä iltana tutkimaan kaupunkia, vaan leiriytyisivät yöksi porttien edustalle. Yö saapui jälleen yhtä yllättäen, niin kuin aina näillä leveyspiireillä.

Makedde istui taas nuotion äärellä, muiden kömmittyä telttoihin nukkumaan. Hän halusi varmistaa, ettei nuo kaksi lurjusta pääsisi yllättämään heitä. Makedde kuunteli yöeläinten rapistelua ja huutoja, jotka kaikuivat öisessä metsässä. Kuu hehkui suurena kirkkaanhopeisena pallona puiden yläpuolella ja tähtien timanttinauha loisti kilpaa sen kanssa.
Äkkiä Makedde valpastui, sillä hän oli kuullut askeleita, jotka lähestyivät leiriä. Hän katseli suuntaan, josta ääni oli kuulunut ja yritti nähdä tuliko pimeästä metsästä ketään. Askeleet olivat hiljenneet, ei kuulunut risahdustakaan pitkään aikaan. Makedde alkoi jo uskoa kuvitelleensa nuo askeleet ja oli istahtamassa takaisin nuotion ääreen, kun ne taas kuuluivat ja kyllä joku liikkui pimeässä.
Hän poimi nuotion vieressä olevasta puupinosta sopivan kokoisen karahkan ja valmistui iskemään sillä tulijaa, kun pimeydestä kuului kylmä ja ivallinen ääni, joka sanoi "Laita se karahka pois ja nosta kätesi näkyville niin, ettei minun tarvitse tehdä reikää sinuun."
"Larson." Makedde sähähti pudottaen karahkan maahan ja nosti hitaasti kätensä ylös.
Larson astui hiipuvan nuotion himmeään valoon pistooli kädessään, Peck vanavedessään.
"Näimme, mitä Banksille oli tapahtunut." Makedde sanoi, seisoen nuotion vieressä kädet koholla.
"Se oli valitettava vahinko." Larson sanoi kylmästi. "Käyhän nyt kiltisti herättämässä Robinson." Hän sanoi ja osoitti pistoolilla ensin Makeddea ja sitten telttaa.
Makedde laski kätensä alemmaksi, käveli teltalle, kumartui, avasi teltan oven ja töni Robinsonin hereille.
Hän aikoi varoittaa, tuota egyptologia, joka katsoi unisena herättäjäänsä, mutta ei ehtinyt, sillä Larson kiskaisi hänet pois teltan ovelta niin, että hän kaatui selälleen maahan.
Tällä välin Robinson oli kokonaan herännyt ja katseli nyt suoraan pistoolin piippua.
"Mitä hemmettiä..." Hän aloitti, mutta Larson vaiensi hänet.
"Nouse nyt rauhallisesti ylös ja tule ulos." Larson sanoi käskevällä äänellä.
Robinson katsoi parhaaksi tehdä, niin kuin tuo lurjus käski, sillä ei halunnut aiheuttaa harmia muille.
Tällä välin Makedde noussut maasta ylös, mutta ei tehnyt mitään, sillä tiesi, että tuo aseen kanssa heiluva heppu oli vaarallinen.
Hän seurasi hiljaa, kun Robinson kömpi ulos teltasta ja näytti happamelta.
Kun Robinson oli päässyt teltasta ulos ja seisoi nyt aivan Larsonin edessä, hän kysyi. "Mitä sinä minusta tahdot?"
"Tiedän, että teillä on toinenkin kartta. Jäin kuuntelemaan teitä vähäksi aikaa edellisessä leirissä ja ehdin kuulla yhtä ja toista tarpeellista." Larson sanoi ja jatkoi. "Ja nyt tahdon, että annat tuon kartan minulle."
Robinson katsoi vaiti Larsonia ja mietti, jos hän antaisi kartan hänelle, he itse olisivat vaarassa osua kaikkiin ansoihin, mutta jos hän ei sitä anna, tuo heittiö varmasti tekisi jotain epämieluisaa.
Robinson ei oikein tiennyt, mitä tehdä, hän ei halunnut luopua kartasta, mutta hän ei myöskään halunnut saattaa toisia vaaraan.
"Minä..." Robinson aloitti mutta ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun terävä pamahdus halkoi ilmaa ja jokin iskeytyi hänen jalkaansa voimalla aiheuttaen viiltävää kipua.
Tuskissaan huutaen Robinson lyyhistyi maahan. Veri värjäsi housunlahkeen punaiseksi juuri polven yläpuolelta.
"Mietit liian kauan." Larson sanoi ja katsoi Robinsonia, joka istui maassa jalkaansa pidellen ja veren pursutessa hänen sormiensa välistä. "Ammunko toiseenkin jalkaasi?" Hän kysyi ja osoitti pistoolilla Robinsonin terveeseen jalkaan.
"Ei... Älä. Se hiivatin kartta on teltassani." Robinson Ähkäisi.
"Hienoa." Larson sanoi ja kääntyi sitten Peckin puoleen. "Hae kartta teltasta." Hän sanoi samalla tavoin kuin koiraa käsketään.
Peck nyökkäsi ja meni teltalle, josta Peter juuri kömpi ulos, sillä oli herännyt laukauksen ääneen ja Robinsonin parahdukseen. Myös muissa teltoissa alkoi olla elämää, Susanna ja Sabine kömpivät ulos omasta teltastaan ja Jim ja Jefferson omastaan. Kaikkien kasteet kysyivät samaa: "Mitä oikein oli tekeillä?"
Pian Peck liittyi takaisin seuraan, kädessään naispatsas, jonka sisässä oli tuo toinen kartta.
Larson otti patsaan Peckiltä ja katseli sitä. Hän käänteli patsasta käsissään ja huomasi pian patsaan pohjassa olevan tukkeen. Hän irrotti tukkeen ja veti papyruskäärön ulos, itse patsaan hän heitti maahan, niin että se hajosi.
"Miksi hajotit patsaan?" Susanne kysyi, mutta Larson oli vaiti, sillä hän tutki keskittyneesti papyrus käärön sisältöä.
Pian Larson laittoi papyruksen huolellisesti rullalle ja rullan reppuunsa.
"Peck lähdetään, otetaan Susanne mukaan, siltä varalta, että nuo suunnittelevat seuraamistamme." Larson sanoi ja vilkaisi nopeasti Susannea ja sitten Robinsonia.
Peck oli tarttumassa Susannea käsivarresta, kun Robinson äkkiä ponnahti pystyyn, vaikka tuska raatelikin jalkaa pahasti.
"Et koske häneen." Robinson ähkäisi ja pysyi töin tuskin pystyssä.
Samassa Larsonin käsi heilahti, kuului muksaus ja Robinson lennähti selälleen maahan.
Susanne huudahti ja aikoi syöksyä Robinsonin, luokse, mutta Peck esti häntä.
"Päästä minut, senkin paskiainen!" Susanne sähähti ja mulkaisi Peckiä pahasti.
"No, no, eipäs meluta, vai pitääkö sinullekin opettaa hieman käytöstapoja?" Larson sanoi pehmeästi, silmät ilkeästi välähtäen.
Tällä välin Robinson oli kammennut itsensä istumaan ja hänen suupielestä valui verinoro.
"Me lähdemme, nyt ja kuten sanoin, tämä nainen pysynee mukanamme, takeena siitä, ettette te lähde enää seuraamaan meitä." Larson sanoi ja katseli kaikkia omahyväinen hymy huulillaan.
Tämän jälkeen hän kääntyi ja asteli viidakkoon ja hänen perässään tuli Peck, Susannea taluttaen. He katosivat näkyvistä, niin kuin viidakko olisi heidät niellyt.
Kun he olivat menneet, Sabine ja Peter menivät auttamaan Robinsonia. He puhdistivat ja sitoivat jalassa olevan haavan ja auttoivat Robinsonin telttaan. He eivät tienneet pitäisikö heidän jatkaa, vai olisiko palattava takaisin jokialukselle ja yritettävä saada apua. Lopulta he päättivät jäädä leiriin joksikin aikaa, sillä Robinson ei ainakaan voinut liikkua vähään aikaan. Vaikka Robinson ei sitä ääneen sanonut, hän oli jo mielessään päättänyt, että jatkaa matkaansa, senkin uhalla, että menettäisi toisen jalkansa. Ei, Susannea hän ei jättäisi pulaan.

Jatkahan sinä... :)

[Nefertiti]

Jatkan tätä joutessani. :)

Susanne kompasteli pimeässä eteenpäin ja aina kun hän yritti pysähtyä, jompikumpi miehistä töykkäsi häntä lujasti, kuin käskeäkseen jatkamaan matkaa. 'Minun on päästävä pakoon.' Susanne ajatteli. Hän mietti keinoa paeta, kunhan vain saisi tilaisuuden siihen.
Pian Susanne oli niin väsynyt, ettei jaksanut ottaa enää askeltakaan. "Minä en enää jaksa." Susanne ärähti, kun Peck tuli tökkimään ja viimein ärähtäen käski liikkeelle.
"Anna olla." Larson sanoi. "Leiriydytään tähän ja nukutaan pari tuntia."
Peck murahti jotain vastaukseksi ja alkoi pystyttää telttaa. Kun teltta oli pystyssä, Peck kaivoi repustaan köyden ja köytti Susannen kädet selän taakse ja sen jälkeen köyden toisen pään tiukasti puun ympärille. "Emme halua, että luikit tiehesi, kun nukumme." Peck sanoi vinosti hymyillen ja sipaisi ohimennen Susannen leukaa.
"Pidä näppisi erossa minusta, senkin paska!" Susanne sähähti ja yritti potkaista Peckiä.
"Pidäpäs kielesi kurissa, ettei tarvitse opettaa käytöstapoja." Peck murahti ja hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti.
Susanne sylkäisi maahan Peckin jalkojen juureen ja Peck oli jo läimäyttämässä Susannea, kun Larson karjaisi. "Peck, jätä hänet rauhaan ja tule nukkumaan."
Peck laski kätensä, käänsi Susannelle selkänsä ja marssi telttaan.
Heti kun Peck oli mennyt, Susanne yritti aukoa köyttä, jolla hänet oli sidottu, mutta solmut olivat todella tiukalla. Pitkällisen nypläämisen jälkeen hän sai köyden auki, nyt pitäisi vain päästä pakoon.
Hän nousi ylös ympärilleen vilkuillen ja kun oli varma reitistään, hän juoksi metsään.
Susanne juoksi ja juoksi, pian hän oli sekaisin suunnista, eikä oikein tiennyt missä oli. Hän oli uuvuksissa ja eksyksissä. Hän oli juuri pysähtynyt miettimään, mihin suuntaan seuraavaksi menisi, kun hän kuuli ääniä takaansa ja säikähti. 'Peck ja Larson olivat tulossa' Hän ajatteli ja juoksi suin päin eteenpäin.
Jonkin matkaa juostuaan hän kompastui suureen puunjuureen. Samassa hän tunsi maan pettävän altaan ja putosi alas. Hän tömähti johonkin kovaan, niin lujasti, että joutui hetken ajan haukkomaan ilmaa. Kun hän oli saanut hengityksensä tasaantumaan, hän nousi ylös ja yritti nähdä mihin oli joutunut. Oli pimeää ja jostain yläpuolelta kuului ääniä, jotka kuitenkin kaikkosivat pian.
"Olen jossain käytävässä." Susanne mutisi hiljaa ja tunnusteli kumpaakin sivua. Hän tunsi jotain kylmää ja märkää kämmeniä vasten, käytävän seinämät. 'Olisipa taskulamppu.' Hän ajatteli ja alkoi seurata käytävää. Käytävä tuntui jatkuvan ties kuinka pitkälle ja pian hän ei enää jaksanut kävellä askeltakaan. Susanne istuutui kosteaan maahan, nojasi kylmää seinää vasten. Hän nukahti, eikä tiennyt kuinka kauan oli nukkunut, kun jokin sai hänet havahtumaan. Susanne yritti katsella ympärilleen nähdäkseen, mikä hänet oli herättänyt, mutta hän ei nähnyt muuta kuin pimeää.
Susanne venytteli puutuneita jäseniään ja nousi seisomaan. Hän alkoi taas hapuilla eteenpäin pimeässä. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli kävellyt ja kuinka pitkälle, kun hän näki edessään himmeää valoa. "Pääseeköhän tuolta ulos." Susanne mutisi ja kompuroi eteenpäin.

*********

Aamu valkeni leiriin ja herätti nuotion vieressä nukkuvan Makedden. Hän mietti oliko kaikki yöllä tapahtunut vain pahaa unta, mutta kipeä selkä muistutti, ettei se ollut, ollut unta.
Peter, Sabine, Jim ja Jefferson kömpivät ulos teltoistaan. Sabine alkoi valmistaa aamiaista ja Peter kävi katsomassa, miten Robinson voi ja auttoi tämän teltasta ulos muiden seuraan.
Robinson katsoi portille ja sen takana levittäytyvää kasvillisuuden peittämään kaupungin rauniota. Tuonne hän menisi, vaikka konttaamalla, jos oli pakko.
Hän söi aamiaisen ja sen jälkeen Sabine vaihtoi siteet tarkastaen samalla haavan kunnon.
"Sinun onneksesi luoti ei ole mennyt läpi, vaan se on pysähtynyt luuhun, mutta en ole varma." Sabine sanoi putsatessa haavaa. "Sinun pitäisi päästä lääkärin hoitoon."
"Niin kai sitten." Robinson sanoi ja jatkoi. "Mutta ei tänään. Tänään aion mennä tutkimaan noita kaupungin raunioita."
"Mutta sinun jalkasi, sinä tarvitset lepoa." Sabine sanoi huolestuneena.
"Viis jalasta, Susannea en jätä niiden lurjusten armoille." Robinson sanoi.
"Taidat pitää hänestä." Sabine sanoi hymyillen.
"Niin, tuota kyllä." Robinson sanoi karahtaen tulipunaiseksi kasvoiltaan. "Nyt pitää laittaa teltat kasaan ja jatkaa matkaa." Hän sanoi muuttaen puheenaihetta.
Sabine oli vaiti, mutta hymyili ja meni pakkaamaan omiaan, sekä Susannen tavaroita.
Peter meni Robinsonin luokse. "Tarvitset tätä." Hän sanoi ja ojensi Robinsonille pitkän seipään. "Ajattelin nimittäin, että haluat kuitenkin jatkaa, vaikka itse olenkin sillä kannalla, että sinun pitäisi levätä." Hän lisäsi.
"Minä jatkan." Robinson sanoi tuimasti, otti seipään käteensä ja siihen nojaten nousi ylös.
Peter painui pakkaamaan Robinsonin ja omat tavaransa.
"Minä voin kantaa Robinsonin repun." Makedde sanoi ja nosti Robinsonin repun selkäänsä.
Kun kaikkien tavarat olivat kasassa ja nuotion rippeet sammutettu, he lähtivät jatkamaan matkaansa.
He astuvat sisälle portista, jonka koristeellisissa rautaosissa kiemurteli erilaisia kasveja ja liaaneja.
Polku oli kaupungin puolella täysin umpeen kasvanut ja viidakon kasvit rehottivat rakennuksien raunioilla, säiden kuluttamat seinämät olivat murentuneet alas ja kivet olivat vierineet tielle.
Kulku oli hidasta ja hankalaa, heidän yrittäessä väistellä ruohottuneita kivikasoja. Pian he saapuivat kasvien peittämän temppelin luokse. Robinson istahti kivelle ja pyyhki hikeä otsaltaan, jalkaa särki ja haavasta oli hiljalleen vuotanut verta, mutta hän ei siitä maininnut muille, koska halusi jatkaa.
Kun hän oli levännyt jonkin aikaa, he pääsivät jatkamaan matkaansa. He astuivat sisälle temppeliin ja Peter kaivoi taskulamput esille, ojentaen toisen Robinsonille. He katselivat seiniä, joita peittivät taidokkaat, reliefit, hieroglyfit ja kuvat jumalista ja Faaraosta.
Temppelin sisäänkäynnin molemmin puolin oli kaksi suurta leijonapatsasta. Niiden takaa lähti rivi kauniita pylväitä, joita koristivat lootuskuviot.
Robinson katseli ääneti pylväitä ja patsaita.
"Jo yksin tämä on suuri aarre." Robinson sanoi ja asteli hitaasti ontuen ja seipääsensä nojaten eteenpäin valaisten sinne tänne taskulampullaan.
"Niin." Peter myönsi ja seurasi toveriaan.
Pian he päätyivät suuren oviaukon eteen. Aukon toisella puolella oli huone, jonne he nyt astelivat. Huone oli aivan yhtä runsaasti koristeltu kuin oli ensimmäinenkin huone. Tämän huoneen keskellä seisoi suuri Faaraota esittävä patsas.
Juuri kun Peter ja Robinson olivat aikeissa tutkia patsasta lähemmin, heidän takaansa kuului hyvin tuttu ja kylmä ääni.
"Sanoinhan, ettette saa seurata meitä." Larson sanoi ja hänen äänensä kaikui kylmänä huoneessa.
"Missä Susanne on?" Robinson kysyi huomatessaan, ettei tämä ollut mukana.
"Hän on hyvässä tallessa." Larson sanoi aikomatta kuitenkaan kertoa, että Susanne oli yöllä kadonnut.
"Mihin olet hänet jättänyt?" Robinson kysyi.
"Johan sanoi, että hän on hyvässä tallessa." Larson vastasi ja jatkoi. "Eipäs tehdä äkkinäisiä liikkeitä tai joudun ampumaan toisen polvesi hajalle."
"Ikään kuin pystyisin tekemään sinulle yhtään mitään." Robinson sanoi ivallisesti. "Ja siitä saan kiittää sinua." Hän lisäsi.
"Sinuna pitäisin suuni kiinni." Larson sähähti ja nappasi yllättäen seipään Robinsonin kädestä.
Robinsonin tasapaino petti ja hän kaatui. Peter nappasi nopeasti kiinni Robinsonista, ennen kuin tämä osui lattiaan ja auttoi tämän nojaamaan vasten patsasta.
"Tuo oli varmasti todella tarpeellista." Robinson murahti ja mulkoili Larsonia pahasti.
Larson aikoi sanoa jotakin vastaukseksi, kun ensimmäisestä huoneesta alkoi kuulua askelia. Peter ja Robinson osoittivat taskulampuilla ovelle ja pian lamppujen valokeilaan astui Peck.
Peck harppoi suoraan Larsonin luo ja veti tämän syrjemmälle muista.
Sabine hiipi pimeyden turvin niin lähelle lurjuksia, kuin suinkin uskalsi. Hän kuunteli ääneti heidän keskusteluaan.
"Missä vanki on?" Larson kysyi.
"En löytänyt häntä." Peck vastasi. "Hänen on täytynyt eksyä metsään yöllä."
"Hemmetin muija." Larson manasi. "Olkoon hän siellä, meillä ei ole aikaa juosta hänen perässään pitkin metsiä. Nuo saavat auttaa meitä aarteen etsimisessä ja kuljettamisessa." Hän lisäsi osoittaen Peteriä, Jimiä, Jeffersonia ja Makeddea.
"Hyvä on." Peck sanoi ja kumpikin kääntyi ja asteli sitten muiden luo.
Sabine luikki pimeyden turvin muiden luo ja ennätti Peterin viereen, juuri kun Larson ja Peck olivat kohdalla.
"Tervejalkaiset saavat auttaa meitä etsinnöissä ja sinä Robinson saat luvan auttaa näiden papyruksien kanssa." Larson sanoi.
"Entä jos en auta?" Robinson kysyi katsoen Larsonia suoraan silmiin.
"Voi olla, että elämäsi päättyy tähän." Larson sanoi hymyillen vinosti.
"Niin kai, olet kai jo päättänyt raivata mahdolliset todistajat pois ennen kuin lähdette." Robinson sanoi rauhallisesti.
Larson oli hetken vaiti, kuin olisi miettinyt mitä vastaisi. "Hyvä, mutta parempi totella tai saat katsella, kun tapan ensin nuo ystäväsi ja jätän sinut tänne kitumaan." Hän sähähti.
"Hyvä on mutta tarvitsen muistiinpanoni ja molemmat papyruskääröt, jotka veit." Robinson sanoi.
Larson kaivoi muistiinpanot sekä papyruskääröt repustaan ja tyrkkäsi ne Robinsonille.
Vastahakoisesti Robinson alkoi niitä tutkia, Peterin tarkastellessa patsasta. Hetken kuluttua hän menetti mielenkiintonsa patsasta kohtaan ja meni tutkimaan seinäkirjoituksia, joista jotkin vaikuttivat hyvin mielenkiintoisilta. Siinä hänen tutkiessaan seinää, hän tuli koskettaneeksi pyöreätä kohoumaa, joka samassa alkoi laskeuta alas ja lähellä oleva seinä alkoi siirtyä syrjään.
"Vihdoinkin." Larson sanoi voitonriemuisena ja asteli ovi aukolle. Hän kääntyi Peterin puoleen. "Sinä tulet mukaani, eikä mitään pullikointia tai rampautan sinutkin"
Ja vielä korostaakseen uhkaustaan, hän osoitti Peteriä pistoolillaan. Yhdessä he menivät pimeään ja ummehtuneen hajuiseen huoneeseen Peckin jäädessä vahtimaan muita.

*********

Samaan aikaan Susanne harhaili eteenpäin yhä valoisammaksi muuttuvassa käytävässä, joka vähän kerrassaan leveni.
Susanne seisahtui hetkeksi ja yritti etsiä katseellaan valonlähdettä. Hänen katseensa harhaili pitkin seiniä ja kattoa, joihin oli kaiverrettu hieroglyfeja ja kuvia sekä Faaraosta ja jumalista, että arkisista askareista ja tavallisista ihmisistä. Kaiverrukset vetivät vertoja Tuthankhamonin haudassa olleille maalauksille ja kaiverruksille. Vähän edempänä katossa oli reikä, josta auringonvalo pääsi sisään. Susanne asteli kohdalle, jossa reikä oli ja katseli ylös ja huomasi, että reikä oli niin pieni, ettei hän olisi ikimaailmassa mahtunut kapuamaan siitä läpi. Hän näki reiästä vain kaistaleen sinistä taivasta ja vähän vihreitä lehtiä.
Äkkiä, hän kuuli jostain, ei kovinkaan kaukaa, puhetta. Hän tunnisti äänet, eikä uskaltanut huutaa. Hänen ei todellakaan tehnyt mieli päästä takaisin Larsonin ja Peckin seuraan.
Susanne oli aivan hiljaa ja toivoi, ettei kumpikaan miehistä harhailisi reiälle, sillä katto näytti siltä, kuin voisi pettää miesten painosta, jos he sattuisivat siltä kohdalta kulkemaan.
Äänet etääntyivät ja pian katosivat kokonaan. Käytävään kuului vain pienten eläinten pärpätykset ja huudot niiden temmeltäessä puiden latvuksissa. Susanne huokaisi syvään helpotuksesta ja jatkoi matkaansa pitkin käytävää, kunnes hänen matkansa pysäytti suuri ovi, jossa tuntui olevan jonkinlainen sinetti. Susanne tunsi sen sormissaan, kun hän tunnusteli oven pintaa pimeässä, löytääkseen kohdan, josta sen saisi avattua. Äkkiä hänen käteen osui jokin metallinen kahvan tapainen uloke. Susanne kietoi sormensa sen ympärille ja kiskoi minkä käsivoimiltaan pystyi. Aivan yllättäen ovi antoi periksi ja Susanne horjahti ja oli lentää selälleen maahan. Hän onnistui kuitenkin säilyttämään tasapainonsa ja ryhtyi nyt avaamaan ovea hieman varovaisemmin.
Raskas ovi raapi lattian pintaa saaden aikaan kirskuvan ja ratisevan äänen, kun pöly ja hiekka ratisivat oven ja lattian välissä. Pian Susanne oli saanut oven niin auki, että mahtui kulkemaan aukosta peremmälle. Hän astui aukolle ja häntä vastaan tulvahti tomuinen ja ummehtunut ilma, joka kertoi, ettei ovea oltu avattu sen jälkeen, kun se tuhansia vuosia sitten oli suljettu ja sinetöity.
Susanne päätti uskaltautua astumaan aukosta, sillä eihän hän voinut jäädä siihen käytävällekään seisoskelemaan. Hän hapuili varovaisesti eteenpäin pimeässä, sillä ei tiennyt mihin saattaisi kompastua.
Huone tai luola vaikutti niin valtavalta, että Susannesta alkoi tuntua, ettei vastakkainen seinä ikinä tulisi vastaan. Mutta jonkin ajan kuluttua hänen sormensa osuivat jotakin kylmää ja kosteata vasten, hän oli siis päässyt toiselle puolelle tai ainakin jonkun seinän luokse. Susanne päätti kulkea aivan lähellä seinää, jottei eksyisi ja jos vaikka sattumalta löytäisi ulospääsyn huoneesta.
Oli aivan hiljaista, vain jostain hyvin etäältä kuului vaimeana sademetsän eläinten ääniä. Äkkiä hän pysähtyi, sillä oli kuullut äänen jostakin, äänen joka ei kuulunut ainakaan eläimille. Susanne pysähtyi kuuntelemaan, mutta mitään ei kuulunut.
Susanne jatkoi matkaansa, kun ääni taas kuului. Hän pysähtyi taas kuuntelemaan ja nyt hän kuuli sen. Joku puhui jossain lähellä.
Susanne aikoi huutaa, mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että jos siellä olisikin Larson tai Peck ja hän päätti olla hiljaa.
Ääneti ja varovaisesti hän alkoi suunnistaa kohti ääntä. Äkkiä hän pysähtyi, sillä jostain melko läheltä alkoi kuulua raapivaa ja kirskuvaa ääntä, kuin jotain suurta ja painavaa olisi vedetty lattiaa pitkin. Ääni kuului vain vähän aikaa, kunnes loppui ja kuului kuinka joku tai jotkut astuivat huoneeseen. Susanne huomasi kaksi valokeilaa jotka ilmestyvät kuin tyhjästä. Hän päätti pysyä näkymättömissä kunnes olisi varma siitä keitä tulijat olivat.
Toinen hahmoista antoi valokiilansa lakaista huonetta ja Susanne painautui lähelle seinää. Hän kyykistyi erään patsaan taakse ja toivoi, ettei häntä löydettäisi.
Susanne seurasi tarkkaan, mitä tulijat puuhasivat ja saattoi valokeilassa erottaa tavarakasoja, sekä patsaita.
"Vaikuttavaa." Sanoi hyvin tuttu ääni tyytyväisenä. "Saatte alkaa nopeasti keräämään näitä kasaan." Ääni lisäsi.
"Hautarosvo." Sihahti toinen ääni ja Susannen oli hillittävä itsensä, jottei olisi syöksynyt Peterin syliin. Ei, hänen ei tehnyt mieli tavata Larsonia.
Susanne ajatteli, ettei hänestä olisi mitään apua, jos syöksyisi nyt suin päin näkyviin.

*********

Peter antoi taskulamppunsa valokiilan lakaista huonetta ja äkkiä hänen katseensa pysähtyi hyvin eläväisen näköisiin kasvoihin.
'Onpa hyvin tehty patsas.' Hän ajatteli ja oli tiputtaa lamppunsa, kun "patsas" äkkiä nosti sormensa huulilleen, kuin sanoakseen; 'Älä paljasta minua.'
'Tuon täytyy olla Susanne.' Peter ajatteli ja siirsi taskulampun valokeilan toiseen suuntaan.
"Näitkö jotain?" Larson kysyi, sillä oli huomannut, kun Peter jäi tuijottamaan jonnekin.
"En, en mitään, se taisi olla vain joku elukka." Peter selitti epämääräisesti.
Se tuntui riittävän Larsonille, sillä tämä ei kysynyt enää mitään.

*********

Susanne säikähti, kun aivan yllättäen joutui valokiilaan. 'Peter osoita sillä lampulla jonnekin muualle!' Susanne ajatteli ja yritti olla mahdollisimman syrjässä valosta. Samassa Susanne huomasi, että Peter oli huomannut hänet. 'Minun on saatava hänet suuntaamaan valonsa muualle.' Susanne ajatteli ja nosti samalla sormen huulilleen ja toivoi, että Peter tajuaisi.
Hän huokasi helpotuksesta, kun Peter siirsi lampunvalokeilan toisaalle. Susanne hivuttautui varjoihin niin, ettei olisi toista kertaa vaarassa joutua lampun valokeilaan.
Kun miehet olivat hänen mielestään tarpeesi kaukana, hän alkoi hivuttautua varovaisesti lähemmäksi oviaukkoa, pujahtaakseen siitä ulos. Mutta toisaalta hän pelkäsi, että toisella puolella olisi Larsonin kaveri vartioimassa ovea.
'Ehkä hänet voisi yllättää.' Susanne tuumi ja mietti jo kiivaasti, kuinka sen toteuttaisi, sillä tuolla Peckillä oli varmasti ase, niin kuin raivostuttavalla pomollaankin, joka parhaillaan ravasi pitkin kammiota tyytyväisesti huudahdellen.
Juuri kun Susanne oli aikeissa luikahtaa ulos oviaukosta, hän kuuli askelet, jotka lähestyivät.
'Joko he palaavat takaisin?' Susanne ajatteli ja luikahti pimeään syvennykseen juuri ajoissa, sillä Larson ja Peter astelivat hänen ohitseen ja oviaukosta ulos.

*********

Peter seurasi Larsonin perässä, kun tämä ravasi edestakaisin suuressa kammiossa ja tutkisteli esineitä, joista suurin osa oli kultaa tai kullattuja. Oli myös alabasteri ruukkuja, saviruukkuja, hienoja puisia esineitä, papyruskääröjä niille tehdyssä telineessä ja paljon kaikkea, mikä pian joutuisi noiden roistojen käsiin ja pimeille markkinoille. Peteristä kuitenkin tuntui, ettei kaikki voinut olla tässä, sillä niin monilla kaivauksilla hän oli ollut mukana ja tiesi, että vastaan saatoi tulla yllätyksiä tai pettymyksiä.
'Onneksi hän ei huomannut Susannea.' Peter ajatteli ja toivoi, että Susanne nyt pysyisi näkymättömissä, sillä myöhemmin hänestä saattaisi olla apua.
Pian Larson lopetti esineiden katselun ja hoputti myös Peterin seuraamaan ja he astelivat ulos kammiosta.
Peter liittyi muiden seuraan, Larsonin siirtyessä syrjemmälle keskustelemaan Peckin kanssa.

Robinson puolestaan oli tutkinut papyruksia heikossa valossa ja merkinnyt uusimmat havaintonsa muistivihkoseensa, jonka oli saanut takaisin.
Hän tunsi olonsa heikoksi, mutta ei uskaltanut lopettaa, sillä ei halunnut noiden lurjusten kostavan hänen virheitään muille. Olo vain paheni, sillä haava ei ollut kestänyt pitkää kävelyä ja oli alkanut uudelleen vuotaa. Se oli koko ajan vuotanut hiljalleen ja nytkin jalan alla oli tullut pieni verilammikko.
Kukaan ei sitä ollut huomannut, eikä Robinson ollut maininnut asiasta, sillä hän halusi niin kovasti löytää Susannen ja päästä tähän upeaan kaupunkiin. Hän ei itsekään enää ollut varma kumpaa halusi enemmän, mutta olihan tämäkin jotain, vaikka nuo lurjukset varmasti tyhjentäisivät paikan mittaamattoman arvokkaista tuhansien vuosien ikäisistä esineistä.

No niin jatkakaatten...

[Nuubialainen Prinsessa]

Hän tunsi olonsa heikoksi, mutta ei uskaltanut lopettaa, sillä ei halunnut noiden lurjusten kostavan hänen virheitään muille. Olo vain paheni, sillä haava ei ollut kestänyt pitkää kävelyä ja oli alkanut uudelleen vuotaa. Se oli koko ajan vuotanut hiljalleen ja nytkin jalan alla oli tullut pieni verilammikko.
Kukaan ei sitä ollut huomannut, eikä Robinson ollut maininnut asiasta, sillä hän halusi niin kovasti löytää Susannen ja päästä tähän upeaan kaupunkiin. Hän ei itsekään enää ollut varma kumpaa halusi enemmän, mutta olihan tämäkin jotain, vaikka nuo lurjukset varmasti tyhjentäisivät paikan mittaamattoman arvokkaista tuhansien vuosien ikäisistä esineistä.


"Näin tuolla kammiossa Susannen" Peter kuiskasi toisille kun Larsson ja Peck olivat riittävän kaukana. Larsson vilkaisi epäluuloisena vankeja ja rypisti kulmiaan.
"Vaiti siellä!" Hän karjaisi ennen kuin käänsi selkänsä jatkoi keskustelua Peckin kanssa.

Miehet näyttivät vaihtavan kiivaita sanoja keskenään ja vaikka heidän puheet eivät kuuluneet selvästi muiden korviin, erottivat he selvästi riitaisan sävyn miesten äänessä. Peterin kuiskaus sai aikaan hämmästyneen hiljaisuuden. Sabinen silmät pyöristyivät ja nainen muodosti huulillaan äänettömät kysymykset,
"onko hän kunnossa?"

Peter nyökkäsi ja kohotti sormensa huulilleen. Robinson katsoi kysyvästi Peteriä ja mies vastasi Robinsonin mielessä pyörineeseen kysymykseen kuiskaten,
"Ne eivät tiedä, että Susanne on kammiossa." Miehen sanat saivat Robinssonin kasvoille helpotuksen, mutta siirtäessään jalkaansa parempaan asentoon mies ähkäisi ja hänen suunsa vääntyi sadasosasekunnin ajaksi kivun irvistykseen, ennen kuin hän ennätti muuttaa kasvonsa peruslukemille. Se riitti toisille kertomaan, että Robinson ei ollut kunnossa. Miehen kasvoille oli levinnyt epätavallinen kalpeus ja pienet hikikarpalot olivat kohonneet hänen ohimoilleen.

Larssonin ääni kohosi hieman ja hän tönäisi Peckiä. Se vei muiden huomion Robinsonin jalasta riitelijöiden puoleen. Mistä oli kysymys, mistä he riitelevät? Ajatus kohosi Peterin mieleen. Hän oivalsi, että miesten välisestä kitkasta tulisi vielä olemaan hyötyä.


Tässä pieni pätkä viikonlopun kunniaksi.
Jatkoa mielenkiinnolla odottamaan jääden...

ja pahoittelen todella, etten jouda hirveesti kirjottamaan, enkä kyllä nyt jaksakaan..

[Nefertiti]

Noniin tässä tulee pieni jatkopalanen. :)

Larssonin ääni kohosi hieman ja hän tönäisi Peckiä. Se vei muiden huomion Robinsonin jalasta riitelijöiden puoleen. Mistä oli kysymys, mistä he riitelevät? Ajatus kohosi Peterin mieleen. Hän oivalsi, että miesten välisestä kitkasta tulisi vielä olemaan hyötyä.
Mutta pieni tömähdys sai hänet unohtamaan noiden lurjuksien kinan. Hän kääntyi katsomaan Robinsonia ja huomasi tämän lyyhistyneen kyljelleen.

Tämä oli istunut paikallaan ja myös seurannut noiden lurjuksien pientä kinaa ajatellen samoin kuin Peterkin, sitä voisi myöhemmin käyttää hyväksi.
Robinson kääntyi taas työnsä pariin ja samassa iski uusi heikotuksen aalto ja kaikki pyöri hänen silmissään.
Papyruskääröt, muistivihko ja kynä valahtivat lattialle, hän yritti nostaa tippuneet tavarat, mutta lysähti kyljelleen lattialle ja jäi siihen tajuttomana makaamaan.

Peter meni Robinsonin luokse, auttaakseen tätä. Hän huomasi samassa, että tämän housut olivat tahraantuneet vereen ja lattialla oli pieni verilammikko.
Sabine liittyi hänen seuraansa ja katseli huolestuneena, kun Peter asetteli Robinsonin parempaan asentoon ja tutki nyt tämän jalkaa.
"Kauankohan tuo haava on vuotanut?" Peter sanoi huolestuneena ja jatkoi. "Nyt tarvitsisin narua tai jotain, jotta voisin tehdä kiristyssiteen."
"En tiedä, eikä hän ole sanonut mitään." Sabine vastasi. "Tuon on täytynyt vuotaa jo pidemmän aikaa. Hänen ei olisi pitänyt lähteä liikkeelle." Hän lisäsi.
"Mitäs täällä touhutaan?" Larson kysyi terävästi. "Ja miksei hän tee mitään?" Hän kysyi vielä ja osoitti Robinsonia.
"Hän on tajuton ja tarvitsisi pikaista apua." Peter sanoi ja irrotti samalla repustaan narun ja sitoi sen tiukasti Robinsonin jalkaan haavan yläpuolelle.
"Anna olla, häntä ei tarvita enää." Larson sanoi kylmästi ja keräsi lattialle levinneet papyrukset ja vihkon itselleen. "Sinä ja muut tulette nyt kantamaan tavarat tuolta kammiosta." Hän lisäsi ja tehosti sanomisiaan osoittaen heitä pistoolillaan.
"Kuinka voit sanoa noin." Sabine kysyi pystymättä hillitsemään kiukkua äänessään. "Jättäisit hänet tänne kuolemaan. Et voi tehdä sitä!"
"Voin." Larson sanoi rauhallisesti. "Ja nyt liikettä, ettei tarvitse avittaa." Hän lisäsi ja mulkaisi rumasti seurueen jäseniä.

Ei ehkä kovin pitkä jatko, mutta jatko kuitekin.
Jatkakaahan. :)

[Nuubialainen Prinsessa]

"Voin." Larson sanoi rauhallisesti. "Ja nyt liikettä, ettei tarvitse avittaa." Hän lisäsi ja mulkaisi rumasti seurueen jäseniä.

Jokin kuohahti Sabinen sisällä ja hän nosti leukaansa uhmakkaasti.
"Minä en lähde minnekään ilman häntä. Yritä vain ampua meidät kaikki, niin sinulle ei jää ketään kantamaan tavaroita. Kukaan meistä ei liiku, vaikka ampuisit meidät kaikki." Sabine sihahti ja katsoi silmät vihasta kiiluen Larsonia.

Larson jähmettyi paikoilleen ja katsoi Sabinen itsepäistä olemusta uhkaavasti. Nainen seisoi selkä suoristettuna, eikä aikonut antaa tippaakaan periksi miehelle. Peck harppoi heidän luo huomattuaan, ettei mitään tapahtunut. Mies karjaisi,
"no mitäs täällä nyt niskuroidaan. Vauhtia, ei tässä koko päivää laiskotella!"

Peck katsoi uhmakkaan näköistä Sabinea ja kireä kasvoista Larsonia. Mies rypisti kulmiaan ja tarttui Sabinea kipeästi kädestä ja puristi tämän ihoon mustelman.
"No eikö se sana kuulu." Mies ärähti, mutta hänen sanansa ei tehnyt mitään vaikutusta. Vangit olivat nousseet kapinaan ja Larson seisoi paikoillaan. Mies sanoi vaarallisen rauhallisella äänellä Peckille,
"näyttää siltä, että meillä on ongelma".

"Ai mikä niin?" Peck kysyi ja vilkaisi ärtyneenä Larsonia.
"Tämä heitukka sanoo, etteivät he tee mitään, ellei tuota raajarikkoa auteta." Larson murahtaa ja katsoo kalpeana makaavaa Robinsonia.
"Ongelma on tämä. Jos me suostumme heidän vaatimukseen, meidän on todennäköisesti joustettava monessa muussakin asiassa, mikä tulisi koitumaan kohtaloksemme. Toisaalta, jos ammumme jokaisen niskuroijan, emme saisi kuljetettua kaikkea pois viidakosta. Mitä me siis teemme?" Larson jatkoi ja tuijotti teräksen kovin silmin Sabinea.

Kaikki seisoivat paikoilleen jähmettyneinä ja vangit pidättelivät hengitystään. He pelkäsivät, että kohta alkaisi paukkua, mutta mitään ei tapahtunut. Sekunnit kuluivat ja odottelu alkoi tuntua piinalliselta. Viimein Larson puristi huulensa tiukaksi viivaksi ja murahti,
"hyvä on. Tehkää sille mitä voitte, mutta sitten me lähdemme ja minkäänlaista niskurointia en tule sietämään. Siitä varoituksena teen sinusta varoittavan esimerkin. Anna kätesi nainen!" Larson karjahti ja nykäisi säikähtäneen Sabinen lähemmäs itseään.

Sabinen vapiseva vartalo painautui miestä vasten. Mies naurahti ilkeästi, vetäsi hiukset naisen iholta syrjään ja painoi kasvonsa tämän niskaan. Sabine sulki silmänsä ja hänen vartalollaan kulki inhon puistatukset. Nautiskellen mies maisteli Sabinen pehmeätä ihoa ja nosti aseen kyljen tämän iholle. Harkituin liikkein hän siveli kylmällä raudalla tytön poskea ja antoi sen sitten valua kiduttavan hitaasti alaspäin, saaden naisen nyyhkäisemään pelosta. Peterin kädet puristuivat nyrkkiin raivosta.

Larsson vilkaisi vankejaan ja naurahti röyhkeästi nähdessään Peterin ilmeen. Sitten mies nosti aseensa Sabinen rinnalta ja laittoi sen vyötärölleen. Mies nykäisi kovakouraisesti naisen kädet tiukemmin yhteen ja sanoi matalalla äänellä,
"niin kiva kuin olisikin jäädä hieman pelehtimään, niin aika käy vähiin. Ehkä sitten hieman myöhemmin kenties?"

Sabine haukkoi kalpeana henkeä ja taisteli pakokauhua vastaan. Larson hymyili vinoa hymyään ja vetäisi vapaalla kädellä taskustaan paksun köyden pätkän. Sabine voihkaisi kivusta kun mies kiristi köyden tiukasti naisen selän taakse ja solmi köydenpäät tiukasti kiinni toisiinsa.

"No niin ja nyt voitte sitten auttaa tuota raajarikkoa." Larson murahti ja kuljetti tärisevin jaloin hoipertelevan Sabinen ulos huoneesta. Peck jäi katsomaan toisia häijysti hymyillen. Peter kumartui Robinsonin puoleen raivosta täristen ja päätti mielessään kostaa Larsonille Sabinen epäkunnioittavan kohtelun kun hetki olisi sopiva.


Jatkoa mielenkiinnolla odottaen..

[Nefertiti]

Peter kumartui Robinsonin puoleen raivosta täristen ja päätti mielessään kostaa Larsonille Sabinen epäkunnioittavan kohtelun kun hetki olisi sopiva.
Hetken aikaa oli aivan hiljaista, mutta pian hiljaisuuden rikkoi valtava räsähdys.
"Susanne." Peter mutisi hiljaa ja vilkaisi nopeasti kammion suuntaan. 'Hänen on täytynyt kuulla tuon iljetyksen puheet.' Peter ajatteli ja keskittyi ystävänsä jalan hoitamiseen.
Hän siirsi riekaleisen lahkeen syrjään ja näki, että haava oli todella ilkeän näköinen ja ympäriltä tulipunainen. Se oli tulehtunut ja menisi varmasti vielä huonommaksi jos Robinson ei pääsisi ajoissa hoitoon, mitä nuo lurjukset eivät varmasti soisi tapahtuvan. He halusivat viedä aarteen ja jättää todistajat tänne.

Peck oli kuullut myös räsähdyksen ja hiippaili nyt kammioon katsomaan, mikä siellä oli räsähtänyt. Hän pysähtyi kammion ovelle, valaisi nopeasti taskulampulla kammiota ja kääntyi sitten takaisin. Hän harppoi hitaasti vankiensa ohitse ovesta ulos, Larsonin seuraan.
Pian kumpikin palasi takaisin, Larson vilkaisi nopeasti vankejaan ja he jäivät hieman kauemmaksi taas keskustelemaan. He tuntuivat pääsevän nopeasti sopuun. Peter kuunteli niin tarkkaan kuin pystyi ja sai selville, että he puhuivat jotakin viestin lähettämisestä.
Hän katsoi, vaivihkaa noihin lurjuksiin ja näki Peckin nyökkäävän johonkin ja astelevan ovesta ulos toiseen huoneeseen.
Larson puolestaan astui lähemmäksi vankejaan ja silmäili heitä mietteliäänä, ilkeänovela pilke silmissään.
"Kauanko teillä vielä menee?" Hän kysyi.
"Ei kauaa." Peter sanoi hilliten raivon äänestään. Sisimmässään hän halusi heittäytyä tuon lurjuksen kimppuun ja nuijia tuon omahyväisen virneen pois tämän naamasta.
"Pistäkäähän töpinäksi, ei tässä ole koko päivää aikaa odotella teitä."
"Olen valmis." Peter sihahti hampaiden välistä, nousten seisomaan täyteen mittaansa, kädet tiukasti nyrkkeihin puristettuna.
"Älä edes ajattele sitä." Larson sanoi ja katsoi Peteriin paljon puhuvasti.
"Voi, kyllä minä ajattelen." Peter sanoi vihasta tärisevällä äänellä ja katui syvästi, että he olivat ottaneet Larsonin koskaan mukaansa.
"Sen sijaan, että haluaisit tapella, käyttäisit voimiasi muuhun." Larson sanoi ja jatkoi. "Muuten..."
Mutta mitä, sitä Peter ei saanut tietää, sillä temppelissä vallinneen hiljaisuuden rikkoi taas tällä kertaa voimakkaampi räsähdys.
"Mitä hemmettiä!" Larson karjaisi ja lähti harppomaan kohti kammiota.
Peter ja Makedde syöksyivät perään, sillä he arvasivat kuka oli melun takana.

Kun Peter ja Larson olivat menneet, Susanne uskaltautui tulla pois piilostaan ja hiipi lähemmäksi ovea. Hän kuunteli hiljaa, sillä halusi tietää oliko Robinson kunnossa vai ei.
"Hän on tajuton ja tarvitsee pikaista apua." Hän kuuli Peterin sanovan ja Larsonin vastaus sai hänet raivostumaan. "Anna olla, häntä ei tarvita enää."
'Häntä ei tarvita! Se perhanan sika!' Susanne ajatteli ja nappasi lähimmän esineen ja pamautti sen täysin voimin lattiaan. 'Jos hän ei halua auttaa Robinsonia, niin hän ei myöskään saa näitä esineitä, silläkin uhalla, että maailma menettää ihmeellisen aarteen.'
Hän kuuli askeleet, jotka lähestyivät, pysähtyivät ovelle ja joku antoi taskulampun valon lipua pitkin kammiota. Susanne painautui seinää vasten ja odotti. Pian valo sammui ja kuului loittonevien askelten ääni.
Susanne astui piilostaan ja kuunteli pitkään mitä toisella puolella tapahtui. Sitten hän nosti yhden maljakon käsiinsä ja paiskasi sen seinään.
Hän kuunteli taas ja uuden maljakon käsiinsä. Hän oli heittämässä sen lattialle, kun kuuli lähestyvät askeleen. Pian näkyviin tuli taskulamppua pitelevä käsi ja sen jälkeen sen omistaja.
"Mitä hemmettiä sinä oikein teet." Larson karjaisi. "Laske nyt se maljakko alas."
"Näin vai?" Susanne kysyi ja paiskasi maljakon lattialle Larsonin jalkojen juureen. Unohtaen osaavansa englantia hän alkoi huutaa saksaksi. "Sinä saamarin sika! Minä hajotan jok'ikisen tavaran täältä, jos Robinson sinun takiasi kuolee!"
Peter ymmärsi kyllä ja Makeddekin arvasi mitä Susanne huusi, mutta Larson näki edessään vain raivostuneen naisen, joka huusi ja oli tuhomassa tämän kallisarvoisen aarteen.
"Minä en ymmärrä sanaakaan, mitä sinä sanot." Larson sanoi. "Ja jos vielä hajotat yhdenkin esineen minä.."
"Niin sinä mitä?" Peter kysyi. "Miten luulet saavasi tavarat täältä, jos ammut meidät kaikki?" Hän kysyi ivallisesti.
"Ei kannattaisi suututtaa naista." Makedde tuumi puoliääneen.
"Naamat kiinni jokainen ja töihin." Larson ärjäisi kiukkuisena.
Samassa Susannen nyrkki heilahti ja Larson horjahti nenäänsä pidellen taaksepäin.
"Schwein" Susanne sihahti ja hieroi kättään.
"Helvetin ämmä!" Larson karjaisi ja lähestyi uhkaavan näköisenä Susannea.
Susanne katsoi miestä uhmakkaana, sillä ei aikonut antaa tuon lurjuksen nähdä kuinka paljon hän oikeasti pelkäsi.
Samassa kuului terävä läiskähdys ja Susanne piteli poskeaan, kyyneleiden valuessa poskille.
"Nyt töihin tai ammun ensimmäisen, joka niskoittelee." Larson ärisi kiukkuisena ja näytti siltä, että tosiaankin kohta ampuisi jonkun.
Kukaan ei enää uskaltanut vastustaa Larsonia ja Peckiä, joten he alkoivat hiljaisuuden vallitessa kantaa esineitä ulos.

Peck oli tällä välin hakenut heidän oman lähettimensä, joka heillä oli koko ajan ollut piilossa ja oli soittanut kuljetuksen hakemaan lastin ja heidät pois raunioilta.
Sabine istui seinää vasten kädet sidottuina ja yritti nyplätä auki tiukkoja solmuja. Mutta Larson oli ottanut opikseen Susannen karkaamisesta ja oli sitonut solmut niin hyvin, ettei niitä saanut auki.
'Voisikohan koettaa toista keinoa.' Sabine ajatteli ja vilkaisi Peckiä, joka kaiveli jotakin repustaan. 'Hyvä hänellä on niin paljon tekemistä, ettei hän ehdi katsomaan tekemisiäni.' Sabine mietti ja alkoi jo toteuttaa suunnitelma.
Hän muisti, että oli joskus nuorempana telonut kätensä ja siksi peukalo meni helposti sijoiltaan, siitä voisi olla hyötyä nyt.
Sabine nosti käsiään, sikäli kun pystyi ja iski ne sitten lujasti kylmään seinään. Hän tunsi ikävän nuljahduksen, kun peukalo siirtyi paikaltaan, se sattui hieman ja hänen piti purra hampaansa yhteen, jottei päästäisi inahdustakaan.
Hän alkoi ujuttaa kättään narun läpi ja se onnistuikin, vaikka teki kipeää. Hitaasti mutta varmasti hän kiskoi kättään pois naruista. 'Vielä vähän, ihan vähän, juuri noin.' Hän ajatteli ja lopulta hän huomasi kätensä olevan vapaat.
Sabine piti kädet edelleen selkänsä takana, kuin ne vieläkin olisi olleet sidotut, sillä ei halunnut noiden lurjuksien huomaavan, että hän oli saanut narun irti.
Hiljaa hän seurasi Peckin puuhia ja värähti muistaessaan Larsonin ällöttävän kosketuksen ihollaan. Jos vain olisi ollut mahdollista, hän olisi halunnut päästä suihkuun, että olisi voinut pestä tuon inhan kosketuksen pois.
Äkkiä Peck nousi ja katosi sisälle. Sabine huomasi tilaisuutensa tulleen ja nosti nopeasti kätensä eteensä, hieroi ranteitaan ja niksautti peukalonsa paikalleen, mikä sattui, niin että pieni valitus karkasi Sabinen huulilta. Kauaa hän ei voinut enää olla paikoillaan, vaan kun kipu hetkeksi hellitti, hän nousi ja juoksi ulos.
Kun Larsonille valkeni, että yksi vangeista oli paennut, hän raivostui ja haukkui Peckin siitä, että tämä oli jättänyt naisen vartioimatta.
'Siitäs sait.' Peter ajatteli ja olisi virnistänytkin, jos olisi uskaltanut.

Sitä mukaan, kun he kantoivat tavaroita ulos, Larson ja Peck kirjasivat niitä ylös. Kammio oli melkein tyhjä, kun pieni kone laskeutui läheiselle aukiolle ja osa sai alkaa kantaa esineitä pienen koneen lastiruumaan.
Oli jo pimeää, kun viimeinenkin esine oli saatu koneen lastiruumaan.
Larson ja Peck keskustelivat ulkopuolella, kun Susanne, Peter, Makedde, Jefferson ja Jim istuivat salissa patsaan luona ja Susanne, joka oli onnistunut nappaamaan heidän reppunsa, yritti nyt putsata ja hoitaa Robinsonin jalassa olevaa haavaa.
Muut olivat väsyneitä päivän uurastuksesta ja nälkäkin oli.
Jonkin ajan kuluttua Larson ja Peck seurassaan pari muuta miestä, jotka myös olivat aseistautuneita, tuli vankiensa luo.
"Te menette tuonne kammioon." Larson sanoi kylmästi.
"Et voi tehdä tätä meille." Susanne sanoi.
"Kyllä voin ja nyt liikettä, ettei tarvitse ryhtyä toimenpiteisiin." Larson sanoi, katsoen heitä ilkeästi.
He katsoivat parhaaksi totella. Yhdessä Makedden ja Jimin avustuksella Peter sai kannettua Robinsonin kammioon.
"Etkö voisi ottaa Robinsonia mukaasi ja viedä hänet sairaalaan." Susanne pyysi, ennen kuin astui kammioon.
"En, koska hän laulaisi tietonsa tahoille, jotka voisivat kiinnostua toimistamme." Larson sanoi häijyllä äänellä.
"Senkin sika!" Susanne huusi, mutta Larson ei kuullut, koska ovi sulkeutui juuri sillä hetkellä.
Pitkän aikaa oli hiljainen ja apea tunnelma, kukaan ei puhunut. Peter mietti kuumeisesti, kuinka he pääsisivät pois täältä ja mietti kuinka Susanne oli päässyt kammioon.
"Tässä ei voinut olla kaikki." Peter sanoi enemmän itselleen ja jatkoi. "Susanne, miten sinä oikeastaan pääsit tänne."
Susanne kertoi kuinka oli paetessaan sattumalta tippunut käytävään ja kuinka oli seurannut sitä ja päätynyt sitten tänne.
"Mietin, että voisimmeko katsoa, minne käytävän toinen pää johtaa." Peter sanoi hiljaa ja vilkaisi sitten nopeasti Robinsoniin, joka nojasi kammion seinämää vasten ja näytti olevan puoliunessa.
"Me emme voi liikkua minnekään niin kauan, kun Robinson on huonossa kunnossa." Susanne sanoi. "Emmehän voi jättää häntä tänne."
"Ehkä joku meistä voisi lähteä hakemaan apua." Jim ehdotti.
"Ehkä myöhemmin." Peter sanoi. "Me olemme kaikki väsyneitä ja pimeässä vain eksyisi."
"Hyvä on." Jim myöntyi.
Niin he sitten hakivat itse kukin mukavan asennon, kuin kammiossa oli mahdollista ja paneutuivat nukkumaan, nälkäisinä ja janoisina.
Susanne kävi pitkäkseen Robinsonin viereen, ollakseen valmiina auttamaan tätä tarvittaessa.

Jatkahan sie. :)

[Nuubialainen Prinsessa]

Niin he sitten hakivat itse kukin mukavan asennon, kuin kammiossa oli mahdollista ja paneutuivat nukkumaan, nälkäisinä ja janoisina.
Susanne kävi pitkäkseen Robinsonin viereen, ollakseen valmiina auttamaan tätä tarvittaessa.

Noin varttitunnin kuluttua he hätkähtivät kammion ovelta kuuluva ääntä. Kuului naksahdus ja oven aukeamisesta aiheutuva laahautuminen. Pimeässä ei näkynyt ketään, mutta ääni oli sitäkin tutumpi.

"Susanne, Peter, huhuu. Onko täällä ketään?" Kysymys sai Susanna hypähtämään pystyyn ilahtuneena.
"Täällä ollaan",  hän hihkaisi ja sai muihinkin kammiossa oleviin eloa. He haparoivat kammion oviaukolle ja Susanne halasi Sabinea onnellisena siitä, että tämä oli kunnossa.

Sabine oli seurannut viidakon kätköissä Larssonin ja Peckin puuhia ja kun nämä olivat nousseet ilmaan koneella, hän oli kiirehtinyt päästämään toiset pois kammiosta. Viidakon kosteassa pimeydessä se oli hieman hankalaa, mutta ei mahdotonta. Hän löysi oven aukeamismekanismin hetken aikaa hapuiltuaan seinustaa ja kilahdus oli ollut tervetullut ääni, sillä pimeys oli tuntunut hieman hermostuttavalta ja kummalliset rasahdukset kasvillisuuden seassa olivat saaneet hänet hypähtelemään säikähdyksestä.

Naiset siirtyivät ensimmäisinä kammion ulkopuolelle ja miehet kantoivat Robinssonin sieltä ulos varovaisesti. Heidän täytyi varoa jokaista askeltaan, sillä pimeys nieli kaiken valon ja sai heidän mielensä täyttymään epävarmuudella. He jäivät lähemmäs ulosmenoaukkoa ja tekivät olonsa niin mukavaksi kuin suinkin voivat.

Viidakon oksistoissa olevat eläimet olivat asettuneet yöpuulle, mutta viidakon öiset asukit alkoivat ruuan vaellusretkensä ja huutelivat toisilleen yön pimeydessä kutsujaan. Sabine kaivautui Peterin kylkeen tiiviisti ja nautti miehen lämmöstä, unohtaen viimein pelkonsa jota oli hetkeä aiemmin tuntenut. Robinsson hengitti tasaisesti, mutta Susanne heräili usein yön mittaan kokeilemaan miehen otsaa ja pelkäsi heräävänsä aamulla hengettömän miehen vierestä.

Aamu täytti viidakon melskeellä ja vilinällä. Susanne aukaisi silmänsä ja kun hän käänsi huolestuneen katseensa Robinsoniin, kohtasi nainen potilaansa kirkkaan ja lempeän katseen. Huolestuneisuus, joka hetken aikaa oli loistanut Susannen silmissä, väistyi nyt helpotuksen tieltä ja pieni hymy kohosi naisen huulille.
"Huomenta. Nukuitko hyvin?" Robinsson mutisi matalalla äänellä ja kohotti kulmiaan.
"Hyvin, mitä nyt heräilin vähän väliä, kiitos kysymästä." Susanne vastasi ilon värähdys äänessään.

Robinsson katsoi huvittuneena Peteriä ja Sabinea, jotka nukkuivat suloisesti kiinni toisissaan.
"Taisi olla pitkä yö, vai mitä? Missäs Larsson ja Peck ovat? Miten minä jouduin tähän?" Robinsson kyseli ja mietti kuumeisesti mitä oli oikein tapahtunut.
"Ne lurjukset karkasivat aarteiden kanssa sillä aikaa kun olit tajuttomana. Jalkasi taitaa olla pahemmassa kunnossa kuin luulimmekaan." Makedde sanoi ja nousi ylös sijaltaan.

Robinsson yritti kohottautua ylös, mutta voihkaisi saman tien ja kosketti kädet täristen jalkaansa. Susanne huomasi Robinssonin kalpeaksi valahtaneet kasvot ja kiirehti tutkimaan miehen haavaa huolestuneena. Silmäiltyään sitä hetken hän totesi verenvuodon tyrehtyneen, mutta punoitus haavan ympärillä kieli ikävästi tulehduksesta.
"No, mikä on diagnoosi?" Robinsson uteli leikillisesti, vaikka tiesikin sen olevan tulehtunut. Susanne vahvisti miehen epäilyt sanomalla,
"siihen on tainnut päästä likaa ja bakteereita. Sinä tarvitset tulehduslääkettä."

Jatkakaatten..

[Nefertiti]

Silmäiltyään sitä hetken hän totesi verenvuodon tyrehtyneen, mutta punoitus haavan ympärillä kieli ikävästi tulehduksesta.
"No, mikä on diagnoosi?" Robinson uteli leikillisesti, vaikka tiesikin sen olevan tulehtunut. Susanne vahvisti miehen epäilyt sanomalla,
"siihen on tainnut päästä likaa ja bakteereita. Sinä tarvitset tulehduslääkettä."
Robinson tyytyi vaitonaisena katsomaan, kun Susanne siisti haavan ja laittoi siihen puhtaan siteen.
'Miten hän jaksaa?' Robinson ajatteli ja katseli naisen väsyneitä kasvoja kiitollisena, silmät lämpöä täynnä ja toivoi, että he voisivat olla toisessa paikassa, yhdessä ja tutustua paremmin.
"No niin, valmista tuli." Susanne sanoi ja katsahti Robinsoniin. Hän huomasi tämän lämpimän katseen ja tunsi poskiensa alkavan kuumottaa. 'Mitä tämä nyt on?' Susanne ajatteli, vaikka tiesikin mistä oli kyse. Viimeksi hän oli punastunut, ollessaan ihastunut Gerdiin, tuohon renttuun, joka nyt kummasti katosi mielestä ja tilalle astui nyt jotain ihan muuta.
Kun Susanne oli valmis, hän istahti Robinsonin viereen. Kumpikin oli vaiti ja katseli heräävä luontoa mietteliäänä.
Pian Peter ja Sabine heräsivät ja venyttelivät.
"Huomenta." Robinson sanoi hymyillen.
"Huomenta." Sanoi Peter ja venytteli. "Mukavaa nähdä sinun voivan paremmin." Hän lisäsi hymyillen.
"Mikäs tässä on ollessa." Robinson tuumasi ja vilkaisi Susannea nopeasti.
"Niin, niin." Peter sanoi ja virnisti, sillä oli tulkinnut katseen oikein. "Ai niin, noilta roistoilta jäi tämä." Hän jatkoi ja kaivoi taskustaan kellastuneen ja hauraan näköisen käärön, jonka ojensi Robinsonille.
"Mistä sait tämän?" Robinson kysyi tunnistaessaan papyruskäärön.
"Se oli kai kierähtänyt allesi." Peter sanoi ja jatkoi. "Löysin sen, kun siirsimme sinua kammioon. Onnistuin livauttamaan sen taskuuni, ennen kuin tuo ketku Larson huomasi."
"Hmm... tuo kammio ei ole koko aarre, vaan se oli hämäystä ja tavarat pelkkää rojua." Robinson sanoi ja tutki innolla papyrusta. "Aivan, pitäisi olla toinen suurempi kammio kuin tämä ja tässä näyttäisi olevan käytävä sinne." Hän selitti ja näytti Peterille.
"Niin tämähän oli se kartta, missä oli merkitty kaikki ansat." Peter sanoi.
"Ilman tätä, nuo lurjukset joutuvat pulaan, mikäli aikovat tulla takaisin." Robinson sanoi ja samassa rauhallisen aamun rikkoi kaukaa kantautuva moottorin murina.
"Pahus, eivät kai he ole tulossa takaisin." Susanne sanoi ja astui ulommas tiirailemaan taivasta.
"Toivottavasti ei." Peter sanoi ja astui Susannen viereen katselemaan pilvetöntä taivasta. Kaukana taivaalla näkyi pieni piste, joka läheni. Sitä mukaa kun piste läheni, koveni myös moottorien ääni.
Pitkän tovin päästä kone oli jo niin lähellä, että he saattoivat tunnistaa sen. Se oli niin kuin he olivat epäilleetkin Larsonin kone.
"Teidän pitäisi mennä." Robinson sanoi ja jatkoi. "Sillä, niin kuin epäilen, jos Larson koplineen palaa ei meillä tule olemaan mukavat oltavat."
"Entäs sinä?" Peter kysyi, vaikka arvasi mitä toisella on mielessä. 
"Minä jään, sillä en pääse tällä jalalla mihinkään." Robinson sanoi ja ojensi samalla papyruskäärön takaisin Peterille.
"Myös minä jään." Sanoi Susanne ja katsoi tuimana Robinsonia.
"Kiitän, ajatuksesi on kaunis, mutta en halua että jäät." Robinson sanoi ja katsoi anoen Susannea. "Tiedät varsin hyvin, etteivät nuo lurjukset kohtele sinua kovinkaan ystävällisesti."
"Minä jään." Susanne sanoi itsepäisesti ja lisäsi. "Yritäkin estää."
"Hyvä on." Robinson myöntyi ja antoi periksi.
"Hänellä on vahva tahto." Peter sanoi ja virnisti. "Olisitpa nähnyt kun hän eilen höykytti Larsonia." Hän lisäsi.
"Höpsis, eihän se ollut mitään, minä vain..." Susanne yritti selittää posket punoittaen.
"Aivan, sinä vain menetit malttisi." Peter sanoi hymyillen. "Toivottavasti te nyt pärjäätte. En millään haluaisi jättää teitä tänne." Hän lisäsi.
"Alkakaa jo painua, nuo ovat pian täällä." Robinson sanoi ja vakuudeksi kuului ulkoa, kun kone laskeutui sille samalle kentälle, jossa oli ollut edellisenä päivänä.

Peter vinkkasi muut mukaan, mutta sisimmässään hänestä tuntui pahalta jättää pitkäaikainen ystävä ja kollega tänne, noiden lurjuksien armoille.
"Menkää kammion kautta, siellä on ovi käytävään, joka vie täältä poispäin." Susanne huikkasi heidän peräänsä.
Niin he sitten marssivat takaisin kammion pimeyteen ja hapuilivat ovelle, josta pääsi käytävään. He sulkivat oven perässään, niin etteivät nuo lurjukset ainakaan aivan heti keksisi tätä reittiä.

Susanne istahti Robinsonin viereen ja he kumpikin odottivat hiljaa paikallaan. Heistä tuntui kuin aika olisi kulkenut nopeammin, niin kuin aina silloin kun tiesi, että jotakin inhottavaa oli tulossa.
Robinson toivoi, että Susanne olisi mennyt muiden mukaan, sillä ajatus siitä, että nuo lurjukset tekisivät jotain tälle, tuntui sietämättömältä.
"Susanne, piiloutuisit edes." Robinson sanoi ja katsoi Susannea silmiin.
"Ja jättäisin sinut yksi noiden ketaleiden armoille." Susanne sanoi. "Älä luulekaan, minä pysyn rinnallasi."
Susannen sanat lämmittivät, mutta se ei poistanut huolta, jota hän tunsi tästä. 'Mokoma jääräpää.' Robinson ajatteli ja hymähti sitten.
Susanne tuli aivan liki Robinsonia, eikä tämä voinut olla hymyilemättä. Varovaisesti hän kietoi kätensä Susannen olkapäiden ympärille, eikä tämä vastustellut.
Tuota hetkeä ei kestänyt kauaa, kun äkkiä hyvin tuttu kylmä ääni sanoi venytellen. "Voi kuinka tavattoman suloista."
"Larson." Robinson murahti ja hymy hävisi hänen kasvoiltaan.
"Niin mukavaa, kuin teillä onkin, joudun ikävä kyllä keskeyttämään teidän pikku lemmenhetkenne." Larson sanoi ivallisesti ja jatkoi. "Me tapaamme taas ja näen, että olet paremmassa kunnossa."
"Painu hiiteen." Robinson murahti.
"En taida painua, näet haluaisin keskustella kanssasi." Larson vastasi ja hymyili omahyväisesti. "Ikävä kyllä tämä viehkeä seuralaisesi saa luvan siirtyä heidän seuraansa, jotta me voisimme keskustella rauhassa." Hän lisäsi ja vinkkasi pari miestä noutamaan Susannen sivummalle.
"Minä tiedän asioita, jotka tekisin mieluummin, kuin keskustelisin kanssasi." Robinson vastasi ja mulkaisi Larsonia rumasti. "Antaisit Susannen olla." Hän lisäsi.
"Tai mitä? Sinä isket minua kuonoon vai?" Larson sanoi ivallisesti. "Nyt asiaan, haluaisin mielelläni tietää minne ystäväsi häipyivät ja toiseksi voisitko antaa minulle sen papyruskäärön."
"Ensinnäkin se ei enää ole minulla ja toiseksi en tiedä, missä muut ovat." Robinson vastasi totuuden mukaisesti, pientä kohteliasta ivaa äänessään.
"Ehkäpä voisin virkistää muistiasi." Larson sanoi ja varoittamatta painoi haava kohtaa Robinsonin jalassa niin lujaa kuin pystyi. Robinson huudahti tuskasta.
"No, joko alkaa muisti pelata?" Larson kysyi teräksisellä äänellä ja katsoi häijysti Robinsonia.
"Johan minä sanoin, ettei se pahuksen papyrus ole minulla, eikä minulla ole aavistustakaan, missä muut ovat." Robinson vastasi tuskaisella äänellä.

Toisaalla Susanne oli kuullut, Robinsonin huudon ja yritti nyt rimpuilla irti kiinni pitävien miesten otteesta, mutta vahvat kädet pitivät hänet aloillaan. Peck puolestaan tyytyi silmäilemään Susannea julkeasti.

"Hmm... Taidat puhua totta." Larson totesi ja irrotti otteensa Robinsonin jalasta. "Eikä minulla ole sinulle enää muuta käyttöä." Hän lisäsi ja katsoi paljon puhuvasti Robinsoniin.

Susanne rimpuili kahta kiivaammin ja onnistuikin potkaisemaan toista miestä kunnollisesti jalkaan. Mies älähti ja irrotti otteensa Susannesta, joka puolestaan huitoi toista häntä pitelevää miestä nyrkillään minne vain osui.
Yksi iskuista osui suoraan miehen naamaan ja tämä horjahti ja päästi irti. Susanne syöksyi eteenpäin, tyrkkäsi Peckin nurin ja juoksi nopeasti takaisin Robinsonin luokse.

Robinson arvasi, mitä Larson aikoi ja hammasta purren hän nousi seisomaan. Jalkaa särki niin, että hän oli pyörtyä, mutta hän päätti kestää kivun ja katsoi Larsonia suoraan silmiin.
Larson tähtäsi aseellaan Robinsonia ja oli jo painamassa liipaisimesta, kun Susanne syöksyi hänen kimppuunsa. Larson horjahti ja ase laukesi. Pamahdus kaikui ympäri salia.
Robinson horjahti takana olevaa seinää päin ja lysähti sitten maahan.

Susanne ja Larson kierivät maassa yhtenä mylläkkänä. Susanne yritti ottaa aseen pois Larsonilta, mutta kun se tuntui melkein mahdottomalta, hän kumautti mojovasti polvellaan miestä nivusiin.
Larson ulvahti ja jäi kippurassa makaamaan lattialle ja kirosi.
Susanne meni Robinsonin luo ja käänsi tämän varovaisesti ympäri. Luoti oli kyllä osunut, mutta ei onneksi pahasti. Oikean puolen olkapään kohdalla oli paidassa punainen laikku, joka hiljalleen levisi.
"Robinson." Susanne sanoi ja kyynel valui hänen poskelleen.
Robinson avasi silmänsä ja katsoi Susannea.
"Ei tässä hätää, se vain raapaisi." Hän sanoi ja pyyhkäisi kevyesti kyyneleen pois Susannen poskelta.

No niin, jäipäs tuo kiperään kohtaan, mutta jatkakaahan te. :)

[Nuubialainen Prinsessa]

"Robinson." Susanne sanoi ja kyynel valui hänen poskelleen.
Robinson avasi silmänsä ja katsoi Susannea.
"Ei tässä hätää, se vain raapaisi." Hän sanoi ja pyyhkäisi kevyesti kyyneleen pois Susannen poskelta.

Larsson kohottautui polviensa päälle kiroillen ja piteli nivusiaan irvistellen. Peck ja muut miehet lähestyivät heitä. Peck kysyi Larssonilta,
"olet kunnossa?" Larsson nyökkäsi ja sihahti hampaittensa välistä Susannelle,
"tämän saat kyllä maksaa nainen."

Susanne ei välittänyt muista, eikä hän edes halunnut kuulla Larssonin uhkailuja, sillä hän oli niin vihainen Robinssonin vuoksi. Raivo naisen sisällä alkoi kiehua kun hän katseli Robinssonin olkapäähän levinnyttä punaista veriläiskää. Robinsson sulki silmänsä ja yritti pysyä tajuissaan, mikä tuntui suunnattoman vaikealta. Hetken kuluttua heikotus vei voiton ja mies vajosi tajuttomuuden lempeään pimeyteen. "Minä kyllä kostan senkin sika, jos hän kuolee", Susanne ajatteli mielessään ja käänsi myrkyllisen katseensa Larssoniin.

Susannen raivo ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta Larssoniin. Mies nousi seisomaan ja asteli naista kohti uhkaavasti. Hän tuijotti röyhkeästi Susannen kiivaasti kohoilevaa povea ja antoi katseensa laskeutua hitaasti alaspäin, antaen ymmärtää mitä halusi. Mies käveli Susannen viereen, tarttui naista raudanlujalla otteella käsivarresta ja riuhtaisi naisen ylös Robinssonin vierestä.

"Pidätkö sinä kovista otteista? Hyvä on, katsotaan millainen kissapeto sinusta tulee esiin kun vähän lämmitellään." Larsson murahti ja raahasi Susannen väkivalloin ulos viidakkoon. Robinsson jäi makaamaan tajuttomana maahan. Peckin vihjaileva nauru saatteli kovakouraista Larssonia ja kauhuissaan vastaan taistelevaa Susannea.

Mies sitoi Susannen kädet ja köytti ne kiinni tämän yläpuolelle, erään puun oksistoon. Susanne huusi hädissään ja harasi vastaan sen minkä kerkesi, mutta mies tunki kätensä naisen suun eteen ja sanoi vihjailevalla äänellä,
"shh, maltahan vielä hetki kissimirri. Kohta saat hieman maistaa todellista miestä" ja alkoi aukoa toisella kädellään housujensa sepalusta. Susanne rimpuili ja potki vastaan, mutta Larsson vain nauroi hävyttömästi. Susanne puraisi miestä käteen, mikä sai vain miehen silmissä hehkuneen kiihkon voimistumaan.

Punaiset pisarat tipahtelivat miehen kämmeneltä maahan kohdasta, missä näkyi pienet hampaan jäljet ja Susanne katsoi säikähtäneenä kun mies nuoli pisarat pois, silmissään eläimellinen katse. Hän tajusi, että miehen käytöksestä oli nyt leikki kaukana. Kauhu Susannen sisällä kasvoi ja hänen silmänsä laajenivat pelosta kun mies tarttui hänen vaatteisiin ja alkoi repiä niitä hänen päältään säälimättömästi. Kankaan repeämisestä syntyvä ääni kuulosti pahaenteiseltä ja nainen alkoi uskoa, ettei hän enää pääsisi pakoon tuota inhottavaa hikistä miestä, joka alkoi nyt koskea hänen paljasta ihoaan kovakouraisesti hampaillaan ja huulillaan.

Kauhun kiljaisut kaikuivat viidakossa Sabinen, Peterin ja muiden korviin. He tiesivät, että Susanne oli pinteessä...


Noh, siinä sitten tämmöinen aika hmm.. väkivaltaeroottinen pätkä tällä kertaa..

Jatkoa odottaen uteliaana..

[Nefertiti]

Kauhun kiljaisut kaikuivat viidakossa Sabinen, Peterin ja muiden korviin. He tiesivät, että Susanne oli pinteessä...

He olivat kuulleet käytävään laukauksen, sen jälkeen oli pitkä hiljaisuus, pahaenteinen hiljaisuus.
Kaikki seisoivat paikoillaan, hengitystään pidellen ja peläten pahinta. Samassa kuului kiivasta puhetta ja pian huutoa.
"Mitä hemmettiä siellä tapahtuu?" Peter kysyi hiljaa.
"Susanne on pulassa." Sabine sanoi ja hänen alahuulensa alkoi väpättää ja hän muisti taas Larsonin inhan kosketuksen ihollaan. "Meidän on autettava heitä." Hän jatkoi ja yksi kyynel putosi hänen poskelleen.
"Me emme voi mennä takaisin samaa kautta kuin tulimme tai kävelemme taas suden suuhun." Peter tuumi. "Jatketaan hieman eteenpäin ja katsotaan, voisiko jostakin päästä ulos." Hän lisäsi.
Hiljaisuuden vallitessa he jatkoivat matkaansa ja jokainen tunsi olonsa kurjaksi. Sabine vain mietti, miten yksi ihminen saattoi pilata kaiken täysin ja kiusata viattomia.
Tovin he olivat kävelleet, kun he näkivät valoa, joka siilautui pienestä reiästä katossa.
"Jos tuon saisi isommaksi, niin siitä pääsisi varmasti ulos." Peter sanoi ja katseli aukkoa mietteissään.
Niinpä sitten hän ja Makedde katsoivat löytyisikö jotain kättä pidempää, jolla isontaa aukkoa.
Lopulta, he päätyivät siihen, että kaksi nostaa yhtä ylöspäin ja yksi yrittää suurentaa aukkoa.
He nostivat Sabinen, joka oli porukan kevyin, niin ylös, että tämä ylettyi käsin repimään aukkoa suuremmaksi. Roskia ja maata varisi hänen ja häntä pitelevien miesten päälle. Aukko suureni hiljalleen ja pian se oli niin suuri, että siitä mahtui läpi.
"Minä menen." Makedde sanoi, ennen kuin Peter ehti kysyä mitään.
"Minä myös." Sanoi Sabine.
"Etkä mene." Peter sanoi, sillä ei halunnut Sabinelle samaa kohtaloa kuin Susannelle.
"Hyvä on." Sabine suostui, vaikka olisi halunnut auttaa ystäväänsä.
Peter ja Makedde laskivat Sabinen varovaisesti alas, minkä jälkeen Peter auttoi Makedden aukosta läpi.
"Ole varovainen." Peter sanoi, ennen kuin Makedde katosi näkyvistä.

Ulkopuolella Makedde katseli ympärilleen ja yritti päätellä, missä oli. Hän huomasi, etteivät rauniot olleet kaukana. Hänen olisi nyt päästävä huomaamattomasti lähelle ja estettävä Larsonin aikeet. Mutta miten.
Sitten hän muisti, mitä hän oli kotikylässään oppinut ja tuumi, että ne opit tulisivat nyt tarpeeseen.
Hän hiipi lähemmäksi aluskasvillisuuden seassa ja etsi samalla jotain, mitä käyttää hyväkseen, kasveja hyönteisiä ja ihan mitä tahansa.
Pian hän löysikin pieniä marjamaisia hedelmiä, jotka tiesi myrkyllisiksi ja joiden mehu sai ihon näppylöille, jotka kutisisivat ilkeästi.
Matkallaan hän löysi myös yhden hämähäkin, jonka tiesi vaarattomaksi ulkonäöstään huolimatta, mutta jonka purema saattoi aiheuttaa allergiselle ainakin patin nahkaan, jos ei muuta.
Makedde katseli vielä ympärilleen ja löysi sopivasti onton suoran oksanpätkän. Tämän jälkeen hän jatkoi matkaansa kulkien niin äänettömästi kuin suinkin pystyi ja jonkin ajan päästä hän oli raunioilla. Hän näki kun Larson oli Susannen kimpussa ja lääppi tämän ihoa ja paljasta rintaa.
'Kuinka hävytöntä.' Makedde ajatteli, kaivoi taskustaan onton oksanpätkän ja kourallisen noita ylikypsiä marjamaisia hedelmiä. Hän laittoi yhden oksaputkiloon, jonka nosti huulilleen ja puhalsi.
Ammus osui Larsonin niskaa, eikä mennyt kuin muutama minuutti ja tämä kynsi niskaansa, joka oli alkanut punoittaa.
Larson kääntyi katsomaan, mistä ammus oli tullut, mutta ei nähnyt muuta kuin viidakkoa. Samassa seuraava ammus osui hänen paljaaseen alavatsaansa. Larson kumartui katsomaan ja huomasi punertavan jonkin valuvan uhkaavasti kohti sukukalleuksia. Äkkiä hän nappasi tuon punertavan murskaantuneen marjamaisen hedelmän iholtaan ja nakkasi sen sivulleen. Ei kestänyt kauaakaan, kun jo hänen alavatsaansa oli ilmaantunut ilkeännäköisiä näppylöitä, jotka kutisivat sietämättömästi.
"Mitä pirua!" Larson älähti ja raapi sietämättömästi kutisevaa alavatsaansa ja niskaansa. Uuden ongelman myötä halut äkkiä hävisivät ja tarkkaavaisuuskin herpaantui, sillä ennen kuin hän huomasi, jokin suuri ja musta kumahti vasten hänen kasvojaan. Hetken aikaa Larson näki tähtiä.
"Makedde." Susanne sanoi helpottuneen ja kyyneleet valuivat vuolaina hänen poskilleen.
Makedde oli vaiti ja irrotti Susannen köysistä.
Susanne veti vaatteensa päälleen, vaikka ne olivatkin repeilleet. Sitten, jokin sai hänet menemään Larsonin luo ja tallaamaan kunnollisesti miehen arimpaan kohtaan.
"Toivottavasti tuo vie halusi hetkeksi." Susanne sanoi ja sylkäisi.
"Pitää mennä. Sinä et ole turvassa kun tuo herää." Makedde sanoi ympärilleen vilkuillen ja toivoi, ettei Larsonin roskajoukko vain ollut kuullut.
"Mutta Robinson, ei häntä voi jättää." Susanne sanoi vaikka tiesi, että tuo sadistinen lurjus yrittäisi uudestaan, jos saisi tilaisuuden.
"Miten me saamme hänet kuljetettua tällaisessa maastossa?" Makedde kysyi.
"En tiedä." Susanne sanoi epätoivoisena ja seisoi paikallaan.

No niin sain sitten aikaiseksi raapustaa tällaisen jatkopalasen. Hmm.. taisi tulla pientä huumorin tynkääkin mukaan. :)
Jatkakaahan.