Jatkis: Tuhon enteet

[Nefertiti]

"Ainakin lepäämme. Yritetään sitten keksiä jotakin." Sid sanoi. "Jones, Lewis. Ottakaa ensimmäinen vahtivuoro." Hän komensi, sillä arveli, ettei kannattanut jättää mitään sattuman varaan.

Jones nyökkäsi ja siirtyi paikalle, josta saattoi nähdä kaiken.

Kaikki olivat levittäytyneet huoneeseen. Devinin laboratorion työntekijät olivat keräytyneet omaksi ryhmäkseen, Richardin tiimin ollessa omassa nurkassaan Georgea ja Abbya lukuun ottamatta. Osa ryhmästä mutusteli vaitonaisena suklaapatukkaa tai naposteli pienestä pussista suolapähkinöitä, joita Lewis ja Jones olivat ehtineet automaateista hamstrata mukaansa.

Westwood istui lattialla ja nojasi silmät ummessa seinää vasten. Hänen lähellään istui Lisa, jonka vierellä oli Mary, Sarah ja Adam, jotka nojasivat puoliunessa Marya vasten.
Sid istui yhdellä pöydällä ja tutkaili reppunsa, sekä raskaan ison kassin sisältöä nähdäkseen, mitä aseita heillä oli ja kuinka paljon.

George istui koneella ja katseli nyt talon turvajärjestelmään murtauduttuaan eri kerroksien tilannetta. Alimpiin kerroksiin ei tosiaan ollut enää menemistä. Kerros, jossa he olivat hetken ehtineet olla, oli täysin tulen vallassa ja kamerat olivat sammuneet uudelleen.

Maan pinnalle oli vielä ainakin kolme kerrosta ja niissä näytti hyvin hiljaiselta, mutta maanpäällisissä kerroksiin ei ollut menemistä, sillä kamerat paljastivat karun totuuden. Siellä olleet työntekijät olivat, joko kuolleet tai muuttuneet käveleviksi raadoiksi.

"Meillä jäi juttu vähän kesken." Kuului kylmä ääni, joka sai Georgen hieman hätkähtämään ja viereisellä pöydällä nuokkuvan Abbyn nostamaan päätään.
"Et siis vieläkään tajua, ettei tuosta enää ole mitään apua. Ei ole paikkaa missä tehdä vasta-aine." George vastasi ja katsoi väsyneesti Deviniä. "Etkä sitä paitsi hyödy siitä mitään, vai kuvittelitko kenties noiden olioiden maksavan sinulle?" Hän huomautti.
"Sinä teet, kuten käsken tai sinun käy huonosti." Devin sähisi ja mulkoili Georgea rumasti.

George katsoi Deviniä ääneti. Hän ei enää jaksanut välittää muusta kuin sisarestaan. Jotenkin hän aavisti, että vaikka he pääsisivät pois, selviämismahdollisuudet olisivat hyvin minimaaliset, sillä noita piruja oli aivan liikaa. Jos he selviäisivätkin, niin elämä tulisi olemaan jatkuvaa pakenemista ja ruuan etsintää, eikä se vaihtoehto kauheasti houkuttanut.

Hän toivoi, ettei tätä olisi koskaan tapahtunut, että isä ja äiti olisivat yhä elossa ja maailma olisi entisenlainen, mutta se oli kaukana saavuttamattomissa ja maailma oli peruuttamattomasti muuttunut. Vaikka vastalääke onnistuisikin ja ihmiset saisi parannettua, ei mikään olisi enää kuten ennen.

"Et taida ymmärtää, miten paljon tämä on maailmaa muuttanut ja että se on peruuttamatonta." George vastasi.
"Älä opeta minulle mikä on oikein, senkin nulikka!" Devin sähähti ja hänen kätensä liikahti. Kuului kova läiskähdys ja Georgen pää heilahti rajusti sivulle. "Sinä autat nyt tuon kaavan kanssa ja sitten minä lähden ja sinä ja muut saatte jäädä tänne." Hän jatkoi kylmät silmät salamoiden.

Poika piteli punaisena loistavaa poskeaan ja katsoi miestä vihaisena. Tämä ei tosiaan tainnut tajuta tilannetta.

"Ja sinä luulet, että auttaisin." George mutisi.
"Tottelet, tai tapan sisaresi omakätisesti." Devin sanoi kylmällä äänellä. Hänen kätensä nousi uuteen iskuun, mutta sitä ei tapahtunut, sillä Sid ilmestyi tämän viereen ja muutamaa sekuntia myöhemmin Devin makasi pitkin pituuttaan lattialla.

"Westwood. Onko sinulla vielä käsiraudat tallella?" Sid kysyi kiskaistessaan Devinin rivakalla otteella istumaan.
"On, tässä ole hyvä." Westwood sanoi ja katsoi vinosti hymyillen Deviniä.
"Kiitos." Sid sanoi ja ennen kuin Devin ehti sanoa mitään, hän oli toisesta kädestään kiinni rautaisessa putkessa. "Ehkä tämä rauhoittaa teitä hieman." Sid sanoi ja asteli Georgen luokse.

Poika istui paikallaan ja katsoi yhä poskeaan pidellen Deviniä ja sitten Sidiä.

"Oletko kunnossa?" Sid kysyi.
"Olen." George sanoi nyökäten. "Kuule Sid. Me olemme pulassa, sillä maanpäälisissä kerroksissa on vain kuolleita ja noita piruja. On vain ajan kysymys, koska ne keksivät tiensä tänne alas, eikä tuo roihukaan tuolla alhaalla kauaa estä siellä olevia otuksia kipuamasta tänne." Hän kertoi havaintonsa.
"Paha juttu." Sid sanoi huolestuneena.
"Toisiksi alimman kerroksen kamerat ovat sammuneet. Epäilen tulen levinneen koko kerrokseen. Täytyy vain toivoa, ettei se leviä tännekin. Meillä on ihan tarpeeksi ongelmia noiden pirujen kanssa, ilman tulipaloakin." George kertoi.
"Todella harmillista." Sid sanoi. "Meidän on keksittävä jonkinlainen suunnitelma, sillä muutoin me joko kärvennymme tai tulemme syödyksi, enkä usko että kukaan meistä haluaa kumpaakaan."
"Vaikka me pääsisimmekin täältä pois, joutuisimme vahtimaan selustaamme jatkuvasti." George huomautti.
"Parempi sekin kuin tulla syödyksi tässä hemmetin surmanloukussa." Sid vastasi napakasti. "Pää pystyyn, kyllä me jotakin keksimme." Hän lisäsi ja asteli sitten pöytänsä luo jatkaakseen keskeytynyttä inventaariotaan.
"Toivottavasti." George huokasi ja jatkoi turvakameroiden kuvien katsomista, peläten näkevänsä hetkenä milloin tahansa noiden elävien raatojen raahautuvan alempien kerroksien käytävillä.

Väsymys hiipi vaivihkaa hänen jäseniinsä ja luomet alkoivat tuntua raskailta. Ne meinasivat painua väkisin kiinni, jolloin hän hieman venytteli ja hörppäsi tilkan limutölkistä. Se ei kuitenkaan auttanut, vaan viimein hän torkahti pää käsiensä varaan.

Hän ei tiennyt kuinka kauan oli torkkunut, kun hän tunsi jonkun koskettavan hartiaansa ja sanovan yhtä aikaa lempeällä ja käskevällä äänellä hänen nimensä. Hän raotti luomiaan hiukan, mutta painoi väsyneenä päänsä takaisin käsiensä varaan.

"George!" Ääni kuului kovempana.

Hän tunnisti äänen ja havahtui nyt kokonaan. Hän katsoi ympärilleen, muttei nähnyt kuin sisarensa ja Westwood näytti olevan unessa. Devin mökötti nurkassaan ja Jones ja Lewis olivat yhä vartiossa.

"Isä?" George mumisi ja katsoi uudelleen ympärilleen, mutta tätä ei näkynyt ja hän epäili nähneensä unta. Vasta sitten hän tajusi vilkaista tietokoneen näyttöä ja se minkä hän siellä näki, sai hänet täysin hereille. "Sid!" Hän huudahti ja nainen juoksi hänen luokseen.
"Mitä nyt?" Sid kysyi ja vaikeni sitten nähdessään ruudulta, miten useampi repaleinen hahmo liikkui pitkin ensimmäisen maanalaisen kerroksen käytävillä. "Hemmetti." Nainen sihahti ja hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi.
"Mitä me teemme?" George kysyi huolissaan ja tunsi olonsa tukalaksi.

Sid ei vastannut, mutta mietti kovasti, sillä heidän oli päästävä pois, sillä muutoin seurauksena olisi verilöyly, jota hän ei halunnut.

Hän aikoi juuri vastata, kun hissien suunnalta kuului kirskahtavia ääniä ja voimakas humahdus, jonka jälkeen palohälyttimet pärähtivät uudestaan soimaan. Tummaa savua alkoi tupruta vääntyneiden hissinovien välistä ja sai itse kunkin yskimään.

Sid kirosi pitkään ja hartaasti, sillä nyt he olivat totisesti pulassa. Heidän oli päästävä pois, ennen kuin he palaisivat hengiltä ja vastassa olisivat verenhimoiset oliot.

"Tulipalo sitten levisi tänne." Westwood sanoi kömpiessään pystyyn.
"Niin teki ja nyt meidän on saatava kaikki pois täältä." Sid sanoi ja huusi. "Liikettä niveliin, kaikki toiseen hissiaulaan nyt! Eikä sitten yritetä leikkiä sankaria, tuliko selväksi!"
"Sid, anna avain. Ei tuota voi tännekään jättää." George huikkasi. Vaikka hän vihasi Deviniä, ei hän toivonut tälle tällaista loppua.
"Tuossa ja pidä kiirettä." Sid komensi ojentaessaan avaimen pojalle.
"Asia selvä." George sanoi ja veti leikillään kättä lippaan.

Tämän jälkeen hän juoksi Devinin luo ja irrotti hänet putkesta. "Ala painua." Hän sanoi ja aikoi itse juosta muiden perään kun...

No niin mitäpä mahtanee tapahtua seuraavaksi? Pelastuvatko he? Miten Devin ja George? Yrittääkö petollinen liero jotakin konnankoukkua?

[Nefertiti]

"Asia selvä." George sanoi ja veti leikillään kättä lippaan.

Tämän jälkeen hän juoksi Devinin luo ja irrotti hänet putkesta.

"Ala painua." Hän sanoi ja aikoi itse juosta muiden perään, kun tunsi lujan iskun takaraivossaan, silmissä sumeni ja hän lysähti lattialle. Hämärästi George tajusi jonkun tarttuvan itseensä, mutta oli sen verran pökerryksissä, ettei pystynyt pistämään hanttiin.

Palatessaan takaisin tajuihinsa, hän huomasi käsiraudat, joilla hänet oli kytketty kiinni putkeen.  Devin seisoi lähellä, kasvoillaan tyytyväinen virne.

"Senkin paskiainen!" George huusi ja yritti kiskoa käsiään irti käsiraudoista. "Et voi jättää minua tänne!"
"Kyllä minä voin." Devin naurahti häijysti ja kaivoi samalla muistitikut Georgen housuntaskusta, nousi ja juoksi sinnepäin, minne muut olivat menneet.

Ennen hänen katoamistaan kuului kilahdus, kun käsirautojen avain putosi lattialle ja liukui erään pöydän alle.

"Älä jätä minua tänne!" George kiljui miehen perään ja tunsi paniikin alkavan hyökyä ylitseen.

Kukaan ei kuulisi, eikä tietäisi tulla etsimään häntä. Hän jäisi tänne tulen ja noiden olioiden armoille. Hän muisti avaimen, mutta totesi sen olevan liian kaukana ylettyäkseen siihen.

Liekit löivät korkeina mustuneesta hissiaulasta, josta he tähän kerrokseen olivat tulleet. Ne näyttivät ahnailta ja nielivät alleen kaiken. Osa pöydistä oli syttynyt palamaan ja niistä tuprusi mustaa savua, joka levisi koko kerrokseen. Se peitti valot, joista osa oli sammunut ja viimein myös hätävalot pimenivät ja George oli yksin pimeässä, savuisessa ja palavassa tilassa.

Hengittäminen alkoi olla vaikeaa, sillä ilmastointi ei vetänyt savua riittävän nopeasti pois. George tunsi väsymystä ja halua antaa periksi. Pian hän roikkuikin käsirautojen varassa, puolitajuttomassa tilassa, kun äkkiä hän näki jonkun kumartuvan viereensä. Hän yritti katsoa, muttei savulta ja pimeydeltä nähnyt kuin tumman varjon.

"Herää." Kuului hyvin tuttu ja lämmin ääni pimeydestä.
"Isä?" George sanoi hämmästyneenä ja nousi istumaan.

Hän katsoi ympärilleen, eikä nähnyt muuta kuin savuista pimeyttä. Siellä ei ollut ketään muita, vain hän itse, jolloin hän tajusi nähneensä unta tai harhoja.

Hän mietti päänsä puhki, yrittäessään keksiä keinoa, jolla päästä vapaaksi, mutta kaikki ajatukset tuntuivat kaikonneet. Viimein epätoivoisena hän alkoi hakata kättään kovaa seinää vasten, kunnes viimein peukalo luiskahti paikaltaan ja poika huusi tuskasta. Vaikka kipu olikin sietämätöntä, hän painoi peukalon niin, että sai luiskautettua kätensä pois käsiraudasta. Tämän jälkeen hän pystyi vetämään toisen kätensä vapaaksi, joskin käsirauta jäi ranteeseen killumaan.

Hän kiskoi peukalon takaisin paikalleen ja meinasi menettää tajunsa pelkästään siitä tuskasta, joka teosta aiheutui. Hän huusi kivusta ja kyyneleet vierähtivät poskille, mutta niin pian kun hän sai operaation tehdyksi, kipu laimeni, vaikkei hävinnytkään mihinkään.

Tämän jälkeen hän asteli eteenpäin pimeydessä törmäillen huonekaluihin. Viimein hänen oli laskeuduttava kontilleen, sillä hengittäminen oli helpompaa lattianrajassa kuin seistessä. Hän ryömi eteenpäin pimeässä, kunnes viimein näki heikkoa valonkajastusta, jota kohti hän suunnisti.

Hän kuuli hissien äänet, kun ovet sulkeutuivat ja ne lähtivät nousemaan ylöspäin. Hän nousi polvilleen ja konttasi kohti valoa, kunnes nousi seisomaan. Aulassa pystyi jotenkuten vielä hengittämään. Hän hoippui oville, jotka olivat ja pysyivät kiinni. Hissin valot ilmoittivat hissien etenevän ylöspäin ja viimein pysähtyvän.
Hän odotti hetken ja painoi sitten nappulaa, mutta hissit eivät liikkuneet. Hän oli siis jäänyt yksin.

"Ei!" George vaikeroi ja iski kätensä lujasti kylmä terästä vasten. Se sattui ja poika lysähti polvilleen lattialle ja jäi nojaamaan hissin ovea vasten.

Jätettyään Georgen oman onnensa nojaan, Devin juoksi hissiaulaan, joka ei ollut tulessa ja törmäsi muihin. Hän käyttäytyi rauhallisesti ja varoi paljastamasta, sitä minkä oli juuri tehnyt.

"Missä George on?" Westwood kysyi ja katsoi Deviniä tutkivasti.
"En minä tiedä. Hän vain katosi." Devin sanoi kohauttaen olkiaan. "Kaipa hän tulee myöhemmin perässä." Hän lisäsi ja painui Westwoodiin katsomatta hissiin.

Westwood katsoi kulmat kurtistuen Devinin perään ja vaisto sanoi hänelle, ettei miehellä ollut nyt puhtaat jauhot pussissa. Hän vilkaisi oviaukkoa, josta alkoi tupruta mustaa savua hissiaulaan. Huoneisto oli pimeänä, sillä kaikki valot olivat sammuneet, vain hissiaulassa, jossa hänkin oli, levittivät hätävalot kylmää vihreää ja punaista loistettaan.

"Menkää te edeltä, minä menen etsimään Georgea." Westwood sanoi ja juoksi pimeään huoneistoon.

Intouduinkin sitten jatkamaan tätäkin hieman. Miten tämä mahtaakaan tästä edistyä? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Mitä Westwoodille tapahtuu? Palaako hän takaisin hissiaulaan? Ja jos niin pääseekö hän ja George pois palavasta kerroksesta? Entä Devin, mitä hän puuhaa?

[Nefertiti]

Westwood katsoi kulmat kurtistuen Devinin perään ja vaisto sanoi hänelle, ettei miehellä ollut nyt puhtaat jauhot pussissa. Hän vilkaisi oviaukkoa, josta alkoi tupruta mustaa savua hissiaulaan. Huoneisto oli pimeänä, sillä kaikki valot olivat sammuneet, vain hissiaulassa, jossa hänkin oli, levittivät hätävalot kylmää vihreää ja punaista loistettaan.

"Menkää te edeltä, minä menen etsimään Georgea." Westwood sanoi ja juoksi pimeään huoneistoon.

Sid vilkaisi huolestuneensa Westwoodia, joka katosi savuiseen huoneistoon ja astui viimein melko täysinäiseen hissiin. Ovet sulkeutuivat ja tuntui pieni nytkähdys, kun hissi lähti hitaasti nousemaan ylös. Kesti joitain minuutteja, kunnes hissi pysähtyi ja ovet avautuivat jälleen. Helpotuksesta huokaisten ihmiset purkautuivat ulos hissistä ja osa suuntasi ilman eri käskyä peremmälle, jottei aula tukkeutuisi kokonaan, kun heitä nyt kuitenkin oli muutama kymmenen ihmistä yhteensä.

Sid painui muiden perässä puolijuoksua ja varmisti samalla kaikki käytävät, huoneet ja muut mahdolliset paikat, kunnes oli varmistanut alueen kokonaan. Ainakaan toistaiseksi yhtään kävelevää raatoa ei ollut onnistunut pääsemään kerrokseen, jossa oli myös raitista ilmaa, jota hengittää.

Devin saapui muiden luo vasta myöhemmin, minkä Sid pisti merkille. Häntä epäilytti koko mies, joka oli jo alkuunsa osoittautunut täydeksi konnaksi.

Sid seurasi vaivihkaa miehen toimia ja näki tämän istuutuvan tietokoneelle ja alkavan naputella jotakin. Hän ei mennyt lähemmäksi ottaakseen selvää asiasta, sillä hän ei halunnut miehen kiinnittävän itseensä huomiota. Oli parempi pysyä kaukana Devinistä ja toistaiseksi keskittyä turvaamaan alue.

Alhaalla, Westwood suunnisti savussa niin hyvin kuin taisi, mutta pian hänen oli palattava takaisin aulaan, missä pystyi jotenkuten hengittämään. Palattuaan aulaan hän näki jonkin istuvan lattialla ja nojaavan vasten hissinovea.

"George." Westwood sanoi hämmentyneenä. Hän arveli, että he olivat menneet jotenkin ristiin, eivätkä olleet huomanneet toisiaan sankan savun takia. "Oletko kunnossa?" Hän kysyi ja kyykistyi pojan viereen.
"Olen. Paitsi että teloin käteni." George vastasi helpottuneena, kun tajusi, ettei ollutkaan yksin.

Hän nosti kättään, joka näytti nyt turvonneelta ja sinipunaiselta. Vasemmassa kädessä killui vielä käsirauta.

"Devin." Westwood murahti ja päätti, ettei enää olisi erityisen helläkätinen, kun seuraavan kerran kohtaisi miehen.
"Hänpä juuri." George sanoi ja kertoi lyhyesti oman version tapahtuneesta ja huomautti lopuksi, etteivät hissit enää toimineet.
"Niinpä tietenkin. Hän on kai kytkenyt hissit pois käytöstä, jottemme me pääse ylös. Minä kun olen selkeä uhka hänelle, eikä hän taida sinuunkaan olla ihastuksissaan, vaikka melkoinen tietokone nero oletkin." Westwood sanoi, puhuen melkein enemmän itselleen, kuin Georgelle.

George oli vaiti ja mietti, sillä heidän oli päästävä täältä pois, ennen kuin savua olisi ihan liikaa. Kävelevistä raadoista tuskin olisi huolta, sillä ne tuskin yrittäisivät tulla tulen läpi tai mistäpä sitä koskaan tiesi miten voimakas niiden veren ja lihan jano oli.

"En tiedä miten me pääsemme pois, enkä minä ainakaan halua hissikuiluun seikkailemaan." George huomautti.
"Olet oikeassa." Westwood sanoi ja mietti.

Hän oli huomannut vähän aiemmin yhden toimistohuoneen ja jos heillä oli onnea matkassa, tuo huone saattaisi olla täysin savuton. Ainakin tarpeeksi pitkän aikaa heidän levähtää ja keksiä keino päästä muiden luo.

"Tule." Hän sanoi ja auttoi Georgen pystyyn.

Pojan kulku oli hivenen haparoivaa, mutta sen ymmärsi, sillä tämä oli saanu tällin, telonut kätensä ja lisäksi hengittänyt jo jonkin verran savua.

"Pysytään mahdollisimman matalana." Westwood sanoi ja painautui lattianrajaan, jossa oli hivenen helpompi hengittää ja vähemmän savuista.

He etenivät hitaasti, kunnes viimein pääsivät eräälle suljetulle ovelle. Westwood kohottautui ylöspäin, painoi kahvaa ja kun ovi aukesi, työnsi Georgen edellään sisälle ja veti oven nopeasti perässään kiinni. Hän antoi katseensa kiertää huonetta, jossa oli työpöytä, jonka yläpuolella oli hyllyjä.

Hyllyissä oli kirjoja ja kansioita ja papereita. Seinillä oli muutama tylsännäköinen, epäilemättä jonkun sisustajan valitsema sisustustaulu ja pöydällä oli nimikyltin lisäksi tietokone ja joku pikkupatsas, tuhkakuppi, jossa oli vähän tuhkaa ja pari natsaa. Työpöydän lisäksi huoneessa oli toinen tuoli, sohva ja käsienpesuallas, jonka yläpuolella oli peili ja peilissä kiinni yksi hylly, jolla oli paperia ja kampa , joka kertoi, että kyseinen toimistohuone oli kuulunut jollekin huomattavalle pikkupomolle.

Huoneessa oli jonkin verran savua, mutta huomattavasti vähemmän kuin ulkopuolella. Molempien oli helpompi hengittää ja Westwood rojahti huoneessa olevalle sohvalle, tukittuaan ensin oven alaosan ja lattian välisen raon kostealla pyyhkeellä.

George istuutui pöydän ääreen ja alkoi työskennellä tietokoneen parissa, jonka oli huomannut olevan yhteydessä niin nettiin kuin päätietokoneeseen. Jos hän nyt toimisi oikein, saisi hän ehkä hissit jälleen toimimaan ja he pääsisivät ylös muiden luokse.

George vilkaisi nopeasti Westwoodia, joka käytti tilaisuuden hyödykseen ja lepäsi, sillä oli nukkunut varsin vähän. Itse asiassa he eivät enää tienneet oliko yö vai päivä, sillä vuorokausirytmi oli mennyt maan alla sekaisin.
Hän käänsi katseensa takaisin näytölle ja keskittyi kokonaan siihen, että pääsisi päätietokoneiden turvasysteemien läpi, sillä sieltä saatu tieto saattoi myös auttaa muita. Hän yrittäisi etsiä tien ulos niin, että pystyisivät väistämään nuo elävät raadot kokonaan.


Tulikin tällainen pätkänen. No miten mahtanee jatkua tästä? Pääseekö George suojausten läpi ja saako hän hissit jälleen toimimaan? Entä löytääkö hän päätietokoneen tietojen avulla turvallisen reitin ulos? Entä muut? Mitä heille tapahtuu? Mitä Devinille tapahtuu?
Kerroppa sinä se...

[Nefertiti]

Hän käänsi katseensa takaisin näytölle ja keskittyi kokonaan siihen, että pääsisi päätietokoneiden turvasysteemien läpi, sillä sieltä saatu tieto saattoi myös auttaa muita. Hän yrittäisi etsiä tien ulos niin, että pystyisivät väistämään nuo elävät raadot kokonaan.

Hissi nousi ylöspäin kunnes pysähtyi töksähtäen. Sisään ahtautuneet ihmiset purkaantuivat ulos, Devin viimeisenä.
Abby huomasi veljensä ja Westwoodin puuttuvan, he eivät olleet ehtineet mukaan. Hän jäi hissien lähelle odottamaan ja huomasi samassa, miten Devin puuhasteli jotakin hissin luona.

"Mitä sinä oikein teet?" Abby kysyi, sillä jokin hänen sisimmässään varoitti miehestä.
"Ei kuulu sinuun." Devin sihahti.
"Kyllä kuuluu. George ja Westwood ovat vielä alhaalla." Abby huudahti ja tajusi nyt, mitä mies oli tekemässä.

Devin käännähti Abbyyn päin ja asteli tämän luokse. Abby ei ehtinyt edes perääntyä, kun mies tarrasi häneen kiinni kovakouraisesti ja läimäytti avokämmenellä kasvoille.

"Aih. Sinä satutat." Tyttö parahti ja yritti päästä irti miehen otteesta.
"Hei, mitä sinä oikein teet?" Kysyi Sid, joka oli saapunut melun kuultuaan paikalle.
"Painu kauemmas tai tyttö saa kuulan sievään kalloonsa." Devin ärähti häijysti ja painoi kylmän pistoolinpiipun vasten Abbyn ohimoa. "Ja sinä tyttöseni teet juuri kuten haluan. Mars koneelle." Hän jatkoi ja pakotti Abbyn liikkeelle.

Sid seisoi ensin paikallaan, mutta lähti sitten miehen perään. Oli kuin Devin olisi lukenut hänen ajatuksensa, sillä hän kääntyi ja laukaisi aseen, jonka oli kaiken hässäkän keskellä pihistänyt Westwoodilta, kohti Sidiä. Sid huudahti tukahtuneesti ja perääntyi. Hän painoi kätensä hartiaansa vasten ja tunsi lämpimän veren sormissaan. Devin oli osunut, muttei onneksi kovin pahasti.

"Anna kun katson tuota." Sanoi paikalle juossut Lisa. "Se on peitettävä, sillä veren haju houkuttelee niitä hirviöitä varmasti." Hän lisäsi, jättäen kuitenkin jatkamatta, että jos he pääsisivät ulos, missä niitä olioita liikuskeli.
"Auh. Hemmetin liero." Sid nurisi samalla, kun Lisa kiskoi luodin ulos haavasta, jonka puhdisti.

Tämän jälkeen Lisa ompeli haavaan muutaman tikin ja antoi Sidille kortisonipiikin, jottei haava pääsisi tulehtumaan ja sitoi haavan huolellisesti.

"Noin. Onko parempi?" Lisa kysyi ja katseli huolestuneena naisen kalpeita kasvoja.
"Kiitos. Paljon parempi." Sid vastasi ja hymyili valjusti.
"Nyt sinun on levättävä ja juotava nestettä niin paljon kuin voit." Lisa määräsi ja huomautti, että voisi tarvittaessa antaa särkylääkkeen.

Hän muistutti, että Sid tulisi kertomaan heti, jos haava alkaisi vaivata. Sillä vaikka haavaa olikin lääkitty, oli tulehdusriski silti suuri.

"Sen teen." Sid lupasi, vaikka aikoikin pysyä tarkkana, sillä ei oikein pitänyt tapahtuneesta käänteestä sen enempää kuin siitä, että nuo oliot varmasti löytäisivät tiensä sinne, missä lihaa oli.

Devin retuutti Abbyn koneelle ja kaivoi muistitikut taskustaan, laskien ne pöydälle tytön eteen.

"Sinä autat minua, sillä sinä ja veljesi olette ainoat, jotka tietävät salasanat ja jollet auta, ammun sinut kuin koiran." Devin sähisi ja tehosti sanomistaan painamalla pistoolin piipun kovakouraisesti tytön ohimolle.

Abby parahti pelosta, kyyneleiden vieriessä hitaasti hänen poskilleen ja värähti kosketuksesta. Hän yritti mennä kauemmaksi, mutta Devin ei päästänyt. Mies katseli tyttöä tiettyä tyytyväisyyttä tuntien. Pääsisi edes jotenkin kostamaan Richardille, joka ei edes päässyt auttamaan tytärtään.

Kädet täristen Abby laittoi muistitikut vapaille usb-paikoille. Tämän jälkeen hän alkoi purkaa tietoja koneelle, miettien kuinkahan kauan he tässäkin ehtisivät olemaan.

Alhaalla, George oli päässyt viimein läpi suojausten ja oli nähnyt ylemmän kerroksen turvakameroista, mitä siellä oli tekeillä. Viha leimahti pojan sisuksissa, kun hän näki miten Devin kohteli hänen sisartaan. Kuumeisesti hän alkoi tutkia laitoksen tietoja ja löysi pian reitin ylempään kerrokseen ja ulos, niin että he pystyisivät välttämään nuo talon sisällä kulkevat oliot, jotka olivat jo päässeet lähemmäksi kerrosta, jossa Abby ja muut olivat. Tämän jälkeen hän otti yhteyden Abbyn koneeseen.

Abby avasi muistitikkujen tiedot ja oli juuri kirjoittamassa salasanaa, kuvan takaa löytyneeseen tiedoston avaamista varten, kun näyttöön ilmaantui viesti: Abby

Ei mitään muuta kuin hänen nimensä ja hän katseli sitä, pienen hymyn käväistessä huulilla. George oli siis elossa ja kunnossa.

Kunnossa? Abby viestitti.
Kyllä, molemmat. Tuli vastaus.

Hetkeen ei tapahtunut mitään ja huolestuneena tyttö katsoi ympärilleen, sillä ei halunnut Devinin näkevän, mitä oli tekeillä.

Tee, niin kuin isä toivoi. Ilmestyi ruudulle seuraavaksi.

Abby tiesi, mitä George tarkoitti, mutta pelkäsi. Hän ei tiennyt miten ilmoittaa, ilman että Devin tajuaisi mitä oli tekeillä.
He viestittelivät vielä hetken, kunnes äkkiä Abby tunsi kylmän pistoolinpiipun niskassaan.

"Tee työsi äläkä vitkuttele." Devin sähisi. "Ja kerro veljellesi, että jos hän aikoo hölmöillä, joutuu hän maksamaan sen kalliisti." Hän lisäsi, sillä oli huomannut sisarusten viestittelyn ja töykkäsi Abbya pistoolillaan.

Abby äännähti pelästyneesti ja kertoi Devinin terveiset Georgelle.
Alhaalla George katsoi tyrmistyneenä viestiä ja päätti sitten tehdä jotakin, mitä olikin jo jonkin aikaa suunnitellut, nähtyään millainen rakennus oli ja millainen oli sen päätietokone ja turvasysteemi.

Valmistaudu, hän viestitti sisarelleen ja naputteli muutaman käskyn päätietokoneeseen ja hetken kuluttua koko rakennuksessa alkoi kuulua kova varoitus ääni.

Laitos tuhoutuu 30 minuutin kuluttua, kaikkia henkilöitä kehotetaan poistumaan.

Nauhoite toisti varoitusta ja kehotusta muutaman minuutin välein. Westwood havahtui meluun ja katsoi ympärilleen.

"Mitä sinä teit?" Hän kysyi ja katsoi poikaan hivenen peloissaankin.
"Jotakin, jota ei voi perua." George sanoi. "Lähdetään, tai me jäämme kun laitos räjähtää."

Westwood nyökkäsi ja antoi sitten Georgen näyttää suuntaa, sillä hän ei tiennyt mitä kautta nuorukainen oli päättänyt ylempään kerrokseen päästä.

"Mennään hisseille. Sain lukituksen auki ja me pääsemme pois tästä surmanloukusta." George sanoi ja kietoi kostutetun pyyhkeen kasvojensa eteen.

Hän odotti, että Westwood oli valmis ja kumpikin syöksyi savuiseen käytävään. Savu kirvelsi silmissä ja keuhkoissa kosteasta rätistä huolimatta. He eivät antaneet sen häiritä, sillä oli kiire ja heidän oli päästävä pois.

Pian he olivat hisseillä ja George painoi sen alas. Kuului tasaista hurinaa, kunnes hissi pysähtyi ja ovet aukesivat. Kumpikin astui sisälle ja Westwood painoi nappulaa. Kesti hetken, ennen kuin hissi lähti nytkähtäen liikkeelle ja kohosi ylöspäin. Muutamaa minuuttia myöhemmin hissi pysähtyi ja ovet aukesivat.

Devin joutui hetkeksi peittämään korvansa, kun rakennuksen täytti voimakas hälytyslaitteen ulina. Abby sai tilaisuuden ja tuhosi kaikki tiedostot silläkin uhalla, että Devin saattaisi toteuttaa uhkauksensa.

Seuraavassa hetkessä alkoi kuulua varoitus, jolloin Sid, Brown ja Lewis, yhdessä Lisan ja Maryn kanssa alkoivat kasata ihmisiä yhteen. Sid katseli hissiaulan seinälle laitettua pohjapiirrosta kerroksesta ja yritti keksiä mitä kautta olisi paras painua ulos. Hissillä ei kannattanut, sillä seuraavissa kerroksissa olisi todennäköisesti ikävä vastaanotto.

Devin huomasi, mitä Abby oli tehnyt ja karjui raivoissaan, sillä oli menettänyt haluamansa. Hän ei ollut tottunut siihen, sillä oli aina saanut sen mitä ikinä olikin halunnut keinolla millä hyvänsä.

"Sinä!" Mies karjui ja katsoi tyttöä mielipuolisena.

Kiljahtaen Abby syöksyi pois tuolistaan ja juoksi pakoon, muttei päässyt pitkälle, kun Devin oli jo hänen kimpussaan.

"Aih! Päästä! Sattuu!" Abby huusi ja yritti kiemurrella vapaaksi Devinin lujasta otteesta.
"Sinun takiasi menetin omaisuuden. Sinä pilasit kaiken!" Mies karjui ja läimäytti tyttöä kovakouraisesti kasvoille. "No otan sitten ilon irti sinusta." Hän ärisi ja alkoi repiä Abbyn vaatteita.

Abby tappeli vastaan, kiljui ja huusi, mutta meteli ympärillä oli niin voimakasta, ettei kukaan kuullut hänen avunhuutojaan.

Devin ei silti ehtinyt viedä tekoaan loppuun, kun joku tarttui häntä hartiaan ja kiskaisi kauemmaksi tytöstä. Hän ei ehtinyt nähdä kuka oli häirinnän takana, kun nyrkki osui hänen kasvoihinsa. Hän yritti lyödä takaisin, mutta samassa tuo toinen iski uudemman kerran nyrkillä ja Devin kellahti selälleen lattialle tajuttomana, veren pulputessa sieraimista ja huulesta kasvoille.

"Abby!" George huudahti ja meni auttamaan sisartaan. "Oletko kunnossa?" Hän kysyi ja tarkasteli sisartaan, joka vaatteet roikkuivat revittyinä tämän päällä.
"O..olen." Abby sai sanottua niiskutusten lomassa.
"Shh... ei mitään hätää." George sanoi ja auttoi sisarensa seisaalle, kiskoen tämän vaatteita paremmin. "Mennään." Hän sanoi kietoen kätensä sisarensa hartioiden ympärille.

No niin miten mahtanee jatkua tästä eteenpäin? Pääsevätkö he kaikki pois laitoksesta? Entä Devin? Pääseekö hänkin pois laitoksesta, ennen kuin se räjähtää? Kerrohan sinä se... :)

[Nefertiti]

"Abby!" George huudahti ja meni auttamaan sisartaan. "Oletko kunnossa?" Hän kysyi ja tarkasteli sisartaan, joka vaatteet roikkuivat revittyinä tämän päällä.
"O..olen." Abby sai sanottua niiskutusten lomassa.
"Shh... ei mitään hätää." George sanoi ja auttoi sisarensa seisaalle, kiskoen tämän vaatteita paremmin. "Mennään." Hän sanoi kietoen kätensä sisarensa hartioiden ympärille.
"George, minä kannan hänet." Westwood sanoi ja nosti tytön käsivarsilleen. Tämän jälkeen hän hoputti pojan liikkeelle. "Näytä nyt mistä ajattelit meidän pääsevän pois." Hän sanoi vilkaisten nopeasti Georgea joka nyökkäsi.
"Täältä." Poika sanoi ja osoitti varauloskäyntiä. "Me päästään pari kerrosta portaita pitkin ja viimeinen on mentävä mahdollisesti ilmastointikanavia pitkin. Pitäisi katsoa, että mitä kautta siellä pääsee pois, mielellään niin että saisimme kierrettyö nuo oliot. Aseet on syytä pitää valmiina." Hän jatkoi melkein juosten Westwoodin perässä.
"Kuulitte mitä poika sanoi. Seuratkaa!" Westwood huikkasi yli metelin.

Mies harppoi vauhdilla kohti varauloskäyntiä, George kannoillaan. Heidän perässään tulivat Lisa, Mary lapsien kanssa, Sid, loput laboratorion porukasta ja ihan viimeisinä Brown ja Lewis.

Westwood ei jäänyt miettimään, oliko ovi auki, vaan potkaisi sen voimalla auki ja alkoi juosta portaita ylös, Abby sylissään. Sydän pamppaili itse kunkin rinnassa, kun he etenivät niin lujaa kuin kykenivät. Aika tuntui hupenevan nopeasti.

"Entä Devin?" Kysyi Abby, sillä vaikka mies olikin iljettävä, ei hän halunnut kenenkään kuolevan.
"Pääsee kyllä omin avuin ulos. Asia erikseen ehtiikö hän. En jää auttamaan, mutten myöskään estä." Westwood vastasi. "Tärkeämpää on nyt se, että me pääsemme ulos." Hän lisäsi.

Abby oli vaiti ja piti tiukasti kiinni Westwoodista, joka sillä hetkellä tuntui hyvin turvalliselta. Mies oli melkein kuin isä, mutta Abby tiesi, ettei tämä voisi milloinkaan korvata isää. Mutta olihan hän kuitenkin heidän tukenaan ja sekin merkitsi sentään jotakin.

Tuhoutumiseen enää viisitoista minuuttia, pyydämme henkilöstöä poistumaan rakennuksesta välittömästi

Kaikui kuulutus kovaäänisistä.

Portaita tuntui jatkuvan loputtomiin, mutta pian ne päättyivät. Westwood laski Abbyn alas ja käski tämän pysymään takanaan. Hän avasi varovaisesti oven ja katseli rakosesta toiselle puolelle. Näkyi vain hämärää, joka kieli sähköjen olevan poikki. Hän työnsi ovea enemmän auki ja katseli hämärää huonetta, ei liikettä. Ei hiiskahdustakaan. Vain varoitusääni kailotti kovaäänisissä.

"Mennään. Mutta olkaa tarkkoja." Westwood sanoi. "Abby, en voi nyt kantaa sinua." Hän sanoi katsoen tyttöön.
"Ymmärrän." Abby sanoi nyökäten ja tunsi, että jaksoi jo itse.

Pahin järkytys ja paniikki alkoi väistyä toisenlaisen jännityksen tieltä. Oli keskityttävä etenemiseen tai muutoin saattaisi käydä hullusti.

"Hyvä." Westwood sanoi. "Muut, seuratkaa ja muistakaa, tarkkana. Niitä piruja voi olla täällä." Hän muistutti ja työnsi oven auki ja astui huoneistoon muiden tullessa perässä.

Ryhmä eteni mahdollisimman vähin äänin, sillä kenenkään ei tehnyt mieli houkutella olioita paikalle. He kävelivät läpi kerroksen ja pysähtyivät hissiaulaan, jossa oli kerroksen pohjapiirros seinässä.

"Sid, taskulamppu." Westwood pyysi hiljaa ja saikin sen nopeasti. Hän sytytti taskulamppuun valon ja katseli sen keilassa pohjapiirrosta. "George, oletko samaa mieltä, että kaikkein paras ja nopein tie, olisi mennä tätä kautta?" Hän kysyi ja näytti erästä kohtaa.
"Me olemme nyt tässä." George sanoi näyttäen hissiaulan kohdan pohjapiirroksesta. "Eli, joo olen samaa mieltä. Mutta pidetään silti matalaa profiilia. Meillä on hankaluuksia jo nyt ilmankin niitä." Hän jatkoi.
"Hyvä. Mennään." Westwood sanoi ja alkoi kulkea kohti erästä käytävää, jonka päässä oli paksu rautainen ovi.

Toinen palotie, jota he aikoivat käyttää. Näytti siltä, ettei heidän ainakaan toistaiseksi tarvinnut kömpiä ilmastointikanavissa. Ryhmä seurasi Westwoodia ja Georgea, jotka johdattelivat heitä ulos.
Raskas ovi kääntyi auki, päästäen raapivan ja narahtavan äänen, joka tuntui kovaääniseltä hiljaisessa portaikossa.

"Noiden yläpäässä on ovi ulos. Mennään. Meillä on enää tuskin kymmentä minuuttiakaan." George hoputti.

Kukaan ei jäänyt miettimään, vaan kaikki alkoivat nätissä jonossa kavuta ylös metallisia portaita, jotka rämisivät ja kolisivat ihmisten jalkojen alla. Portaita tuntui olevan vaikka kuinka ja kapuaminen tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes he viimein pääsivät palo-ovelle, josta piti päästä ulos. Westwood painoi kahvan alas ja työnsi ovea, mutta se ei liikahtanutkaan.

"Hemmetti!" Hän älähti ja työnsi lujemmin ja viimein melkein juoksi sitä päin, mutta ovi oli ja pysyi kiinni.
"Miten helvetissä me pääsemme ulos?" Brown kysyi pelon ja raivon sekaisella äänellä. "Koko paikka räjähtää ja me sen mukana, jos emme pääse ulos!" Hän karjui.

No niin, mitä mahtaneekaan tapahtua seuraavaksi? Pääsevätkö pakolaisemmen ajoissa ulos vai mitä käy? Kerrohan sinä se... :)

[Nefertiti]

Kukaan ei jäänyt miettimään, vaan kaikki alkoivat nätissä jonossa kavuta ylös metallisia portaita, jotka rämisivät ja kolisivat ihmisten jalkojen alla. Portaita tuntui olevan vaikka kuinka ja kapuaminen tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes he viimein pääsivät palo-ovelle, josta piti päästä ulos. Westwood painoi kahvan alas ja työnsi ovea, mutta se ei liikahtanutkaan.

"Hemmetti!" Hän älähti ja työnsi lujemmin ja viimein melkein juoksi sitä päin, mutta ovi oli ja pysyi kiinni.
"Miten helvetissä me pääsemme ulos?" Brown kysyi pelon ja raivon sekaisella äänellä. "Koko paikka räjähtää ja me sen mukana, jos emme pääse ulos!" Hän karjui.

"Pää kinni idiootti" Sid sähähti ja mulkaisi miestä vihaisesti, "väisty" hän ärähti ja työnsi Brownin sivuun.

Mies hämmentyi niin naisen suorasta toiminnasta, ettei muistanut edes rähistä tälle, vaan vaikeni ja totteli.

Sid kyykistyi oven viereen ja näytti etsivän jotakin repustaan. Hetkeä myöhemmin hän nousi seisomaan ja kiinnitti jotakin oveen, minkä jälkeen hän käski kaikkia perääntymään sisemmälle. George huomasi pitkät ohuet johdot, jota Sid päästi kädessään olevasta kerästä. He juoksivat pieneen huoneeseen, joka oli rappusten alapäässä.

"Suosittelen painumaan matalaksi. Kohta jytisee." Sid sanoi laskeutuen polvilleen ja viritti samalla käsissään olevaa laukaisinta.

Sekunnin ajan oli hiljaista, kunnes kuului vaimea jyrähdys ja rytinää, kun ovi lensi paikaltaan ja samalla seinää oven molemmin puolin.

"Mennään." Sid sanoi. Toista käskyä ei tarvittu.

Kaikki nousivat ylös ja suuntasivat nopeasti Sidin perässä ulos. Ulkona oli pimeää ja viileää.

"Haetaan menopeli, johon me kaikki mahdumme." Sid sanoi, sillä ei aikonut jäädä aloilleen yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko. Hän tiesi, että oven räjäytyksestä syntynyt melu houkuttaisi ennen pitkään nuo verenhimoiset oliot paikalle.
"Miten olisi bussi?" Westwood kysyi ja nyökäytti kohti pysäkkiä, jonka edessä oli hylätty bussi. Vaikka siinä ei kuskia ollutkaan, näytti se silti siltä, kuin odottaisi yhä matkustajia ja olisi lähdössä liikkeelle.
"Hienoa." Sid sanoi. "Brown, Lewis. Tulkaa mukaani. Tarkistetaan tuo, ettei sinne ole jäänyt mitään, mitä emme halua mukaan." Hän antoi napakan käskyn.
"Asia selvä." Brown ja Lewis vastasivat ja hölkkäsivät Sidin perässä bussille.
"Jää sinä Brown tähän ovelle. Minä ja Lewis tutkimme sisätilat." Sid jakoi tehtävät heidän päästyään kulkuneuvolle.

Bussissa ei näyttänyt olevan ristinsieluakaan, matkustajilta ei ollut jäänyt juuri muuta kuin roskia ja yksi pieni naisten käsilaukku, jonka sisällöstä ei sillä haavaa ollut hyötyä.

"Reitti selvä. Täällä ei ole ketään tai mitään." Sid sanoi, kun he viimein olivat saaneet bussin tarkastettua. "Brown, hae muut tänne, minä yritän käynnistää tämän." Hän käski ja istuutui kuskin paikalle.

Avaimet olivat yhä siinä, mihin ne kuskilta olivat jääneet. Tämä ei ollut ottanut niitä kaikessa kiireessä mukaansa, vaan oli jättänyt ne. Rahaakin oli, mutta sillä ei tehnyt juuri nyt yhtään mitään. Lewis partioi edestakaisin pitkin bussin käytävää vilkuillen ikkunoista ulos, sillä heillä ei ollut nyt varaa päästää niitä olioita sisälle.

Koskaan ennen kaupunki ei ollut, ollut näin hiljainen. Ei kuulunut liikenteen hälyä, ei sireenejä, ei musiikkia. Ei kerrassaan mitään muuta kuin hiljainen tuuli, joka puhalteli korkeiden talojen välissä. Hiljaisuus sai itse kunkin olon tuntumaan hieman epämiellyttävältä ja lisäsi pelkoa. Katuvalot, eivät valaisseet, joten pimeiden kujien pimeys oli tiheämpää ja pelottavampaa kuin ennen.

Brown pääsi muiden luo ja ilmoitti, että bussiin oli turvallista mennä. Abby vilkaisi vielä nopeasti taakseen, sillä rakennus oli ollut heidän turvapaikkansa jonkin aikaa ja nyt heidän oli se jätettävä.

"Tule." George sanoi ja laski kätensä sisarensa kädelle. Abby nyökkäsi ja alkoi suunnata veljensä kanssa bussille, muiden kanssa.

Suurin osa oli jo ehtinyt bussille, kun kuului valtavaa jysähdys ja suuri talo alkoi vajota alaspäin. Ylhäältä satoi alas lasia, sillä ikkunat olivat hajonneet paineaallon voimasta.

"Vauhtia nyt!" Westwood karjui ja auttoi itseään lasilta suojautuvia ihmisiä pääsemään bussille ja nousemaan kyytiin.

Vasta kun viimeinenkin oli kyydissä, Westwood astui sisään, Sidin sulkiessa ovet ja käynnistäessä bussin.

"Anna mennä Sid." Westwood sanoi ja katsoi ikkunasta rakennusta, joka vajoamisen lisäksi alkoi uhkaavasti kallistua ja yhä enemmän rojua tippui ylhäällä olevista huoneista ulos.

Jotakin tömähti bussin katolle ja valahti alas, jättäen iljettävän verisen vanan toisen puolen ikkunoihin.

"Toivottavasti tuo oli jo kuollut." Abby sanoi vatsan kääntyessä ympäri ja nieleksi.
"Toivottavasti." George sanoi ja nieleksi hänkin.

Bussi kiiti eteenpäin pitkin katuja ja takaa kantautuva jyly kuului yli moottorin hurinan. Sid painoi kaasua ja auton vauhti kiihtyi, mutta hän ei aikonut pysähtyä, sillä muutoin he jäisivät teräs ja betonirojun alle ja rusentuisivat hengiltä.
He pääsivät tarpeeksi pitkälle ja ehtivät ajella jonkin matkaa pitkin katuja kun...

No niin, tarinamme hahmot ovat jälleen joutuneet kiperästä tilanteesta toiseen. Mitä mahtaneekaan tapahtua? Kerrohan sinä se...

[Nefertiti]

Bussi kiiti eteenpäin pitkin katuja ja takaa kantautuva jyly kuului yli moottorin hurinan. Sid painoi kaasua ja auton vauhti kiihtyi, mutta hän ei aikonut pysähtyä, sillä muutoin he jäisivät teräs ja betonirojun alle ja rusentuisivat hengiltä.

He pääsivät tarpeeksi pitkälle ja ehtivät ajella jonkin matkaa pitkin katuja, kun äkkiä jostain pimeältä kujalta eteen ilmaantui joukko repaleisia hahmoja. Osa niistä mätkähti päin tuulilasia, joka toisen iskun voimasta alkoi uhkaavasti ritistä ja säröillä.

"Saamari!" Westwood älähti ja pompahti vaistomaisesti taaksepäin.

Sid ei pysähtynyt, sillä tiesi repaleisten hahmojen olevan noita verenhimoisia olentoja. Takana muutama kiljui kuin syötävä. Mary yritti rauhoitella Adamia ja Sarahia, jotka olivat pelästyneet äskeistä.

"Anna mennä vain." Westwood komensi ja tarkisti asettaan, ollakseen valmiina, jos yksikin olennoista pääsisi sisälle.

Sid ei vastannut, vaan painoi kaasua, niin että kiisi eteenpäin pitkin ahdasta katua heitellen syrjään noita olentoja, kuin joitain irvokkaita räsynukkeja. Kuului kovia rysähdyksiä ja bussi horjahteli voimakkaasti, osuessaan tiellä lojuviin tavaroihin tai koloihin ja toisinaan ruumiisiin.

Viimein katu leveni, mutta edessä oli toinen ongelma, sillä koko kadun mitalta oli niille sijoilleen jääneitä autoja ja muutaman auton kolari, joista vieläkin nousi savu, vaikka liekit olivat aikaa sitten sammuneet.

Vaikka ovet olivatkin kiinni, tunkeutui mätänevien raatojen ja jätteiden lemu sisälle ja sai itse kunkin yökkimään. Sid kääntyi toiselle sivukadulle, sillä heidän oli kierrettävä toista reittiä päästäkseen pois kaupungista tai päästäkseen edes jonnekin, jossa levähtää hetken ja suunnitella seuraavaa siirtoa.

"Westwood... siis tarkoitan Bill. Tiedätkö yhtään paikkaa, jossa voisimme levätä lopun yötä, sillä me kaikki olemme väsyneitä." Lisa kysyi, sillä arveli miehen tuntevan kaupungin paremmin kuin omat taskunsa, jo ammattinsa puolesta.
"Voisin tietääkin muutaman, mutten tiedä ovatko ne enää turvallisia, kun nuo pirut vaeltavat vapaana." Westwood vastasi ja istuutui penkille.
"Sekin on jo sentään alku." Lisa totesi, vaikka tiesikin miehen olevan oikeassa.
"Hyvä on." Westwood huokaisi. "Sid käänny seuraavasta kadunkulmasta oikealle. Aja sitten niin pitkään kuin katua riittää ja käänny sitten vasemmalle." Hän opasti.

Maisema muuttui ja keskusta alkoi jäädä taakse. Näkyviin tuli alue, jossa eivät keskustan asukkaat poliiseja lukuun ottamatta käyneet. Joka puolella oli rähjäisiä taloja, joiden pystyssä pysyminen oli suoranainen ihme, kun näki niiden yleiskunnon. Seiniä koristivat erilaiset graffitit ja kirjoitukset sulassa sovussa ikivanhojen ilmoituksien ja mainoslappusten kanssa. Kaduilla oli roskia, rikkonaisia autonraatoja ja kaikkea muutakin, joka oli aikaa sitten parhaat päivänsä nähnyt.

"Mikä tämä paikka on?" Lisa kysyi ja arveli heidän saapuneen alueelle, jolla asui tai oli asunut köyhiä ihmisiä.
"Minun lapsuuteni maisemia. Minä vartuin täällä." Westwood sanoi hiljaa ja katseli verentahraamasta ikkunasta aukeavaa maisemaa.

No niin, miten mahtanee jatkua tästä. Löytävätkö he paikan yöksi? Löytyykö lisää eloonjääneitä ja jos niin millaisia kohtaamisia mahtaakaan olla edessä? Kerrohan sinä se...

[Nefertiti]

"Mikä tämä paikka on?" Lisa kysyi ja arveli heidän saapuneen alueelle, jolla asui tai oli asunut köyhiä ihmisiä. Nyt missään ei näkynyt ristin sieluakaan.
"Minun lapsuuteni maisemia. Minä vartuin täällä." Westwood sanoi hiljaa ja katseli verentahraamasta ikkunasta aukeavaa maisemaa. "Sid, käänny tuonne kujalle, noiden kahden punatiilisen talon väliin." Hän opasti, Sidin pysäytettyä kärsineen bussin risteykseen.
"Asia selvä." Sid vastasi ja teki työtä käskettynä.

Bussi ajoi hitaasti ahtaaseen kujaan, joka päättyi vähän leveämpään aukioon. Aukiolta ei päässyt mihinkään, sillä kahden puolen olevien rakennuksien lisäksi kolmannen suunnan katkaisi betoniaita. Betoniaitakin oli jo ehditty koristella graffitein. Seinän vierustalla oli kasassa roskia ja roskapönttöjä, joista osa oli kaatunut.

Westwood ehti tuskin astua ulos bussista, kun viimeisen rapun ovi, joka juuri ja juuri pysyi saranoillaan, aukesi ja ulos astui mies. Mies asteli edemmäksi muutaman askelen ja jäi sitten kädet lanteillaan katsomaan tulokkaita.
Westwood pysähtyi hänkin, kunnes harppoi miehen luo. Molemmat katselivat ensin ääneti toisiaan, kunnes viimein hymy levisi kummankin kasvoille ja ha rutistivat lujasti toisiaan.

"En tiennytkään, että linja viisikymmentä kahdeksan ajaa nykyisin tänne." Mies vitsaili ja katsoi muita hymyillen. Hymy tosin laimeni hiukan, kun hän näki kuinka kolhiintunut ja vereen tahriintunut bussi oli.
"Poikkeusreitti." Westwood vastasi ja virnisti. "Hauska nähdä sinua Artie." Hän lisäsi ja läimäytti Artieta ystävällisesti selkään.
"Et uskokaan, miten ilahdun näkemisestäsi Bill. Aloin jo uskoa, että ne pirut olivat repineet sinut kappaleiksi." Artie sanoi ja hänen kasvonsa vakavoituvat.
"Sanotaanko nyt, että niillä on ainakin hyvää yritystä ollut." Westwood murahti ja hänen ilmeensä synkkeni. "Minulla olisi paljonkin kerrottavaa, mutta en usko että tässä olisi paras paikka ruveta sitä kertomaan." Hän jatkoi.
"Aivan." Artie sanoi ja nyökäytti päätään. "Tule sisälle."
"Tuota, kuten varmaan huomasit, niin minulla on seuraa ja toivoisin, että hekin saisivat katon päänsä päälle, edes täksi yöksi." Westwood sanoi ja hieroi niskaansa ohimennen.
"Sopii. Tässä olemme ikään kuin tarjolla." Artie huomautti ja vilkaisi bussista ulos purkautuneita ihmisiä, joista suurin osa oli lääkärikunnan edustajia. "Lisäksi osa noista voisi olla hyödyksi. Meillä on muutama haavoittunut, joka kaipaisi apua."
"Miten pahasti? Onko heitä purtu?" Westwood kysyi heti.
"Tulkaa, niin näytän." Artie sanoi ilme synkistyen.

Tuo joukko seurasi mahdollisimman vähin äänin, Artieta, joka johdatti heidät ensin synkkään, kapeaan ja likaiseen rappukäytävään, sieltä portaan alas ja kellarikerrokseen.

Päästyään rappuset alas, he huomasivat että kellarikerroksessa oli kuin pienimuotoinen yhdyskunta. Siellä täällä oli valoja ja pari pientä nuotiotakin. Ihmisiä kyyhötti siellä täällä, vanhoja ja nuoria, äitejä ja lapsia. Yhdessä nurkassa istui noin kymmenen nuoren porukka, joka katseli kyräillen Westwoodia ja tämän mukana tulleita laboratorion työntekijöitä.

"Näin paljon ihmisiä." Sarah sanoi ihmetystä äänessään.

Tytön silmät tummenivat ja täyttyivät kyynelistä, kun hän näki lähinnä portaita naisen, jolla oli pieni vauva käsivarsillaan. Mary huomasi tämän ja kietoi kätensä tytön ympärille, kuin lohduttaakseen.

"Tämä on tällä hetkellä turvallisin paikka, mutta tiedän, etteivät he voi täällä ikuisesti olla. Ne pirut löytävät tänne ennemmin tai myöhemmin." Artie sanoi.
"Arthur? Keitä sinä tuot mukanasi?" Kuului kirkas ääni ja hänen luokseen asteli punatukkainen tyttö.
"Alicia, tässä on Westwood, sekä muutamia pelastuneita, jotka hän toi tänne." Artie sanoi. "Bill, tässä on Rosalien tytär Alicia. Kai muistat Rosalie MacPhersonin?" Hän jatkoi.
"Kyllähän minä Rosalien muistan. Mitä hänelle nykyisin kuuluu?" Westwood kysyi.
"Hän valitettavasti menehtyi. Ensimmäisten joukossa, kun tämä hirvittävä tauti alkoi levitä." Artie vastasi ilmeen synkistyessä.
"Kuollut?" Westwood kysyi ja painoi katseensa alas.

Rosalie oli ollut ainoa ihminen, josta hän oli välittänyt syvästi, mitä hän ei itselleenkään ollut myöntänyt. Nyt hän toivoi, että olisi voinut näyttää tunteensa Rosalielle. Kertoa, että välitti, mutta nyt se oli aivan liian myöhäistä. No ainahan hän voisi suojella tämän ainoaa tytärtä.

"Olen pahoillani." Artie sanoi ja katsoi myötätuntoisena ystäväänsä.
"En niin pahoillasi kuin minä." Westwood huokasi raskaasti.
"Sinulla piti olla kerrottavaa." Artie huomautti ja vaihtoi puheenaihetta.
"Oli ja on edelleenkin." Westwood sanoi. "George, Abby ja Lisa tulkaa te seuraani ja sinä myös Sid. Te saatte kertoa oman osanne." Hän lisäsi ja vilkaisi mainittuihin henkilöihin.

Tuo pieni ryhmä siirtyi rauhalliseen soppeen niiden muutamien laboranttien ja parin vartijan levittäytyessä kuka minnekin. Mary jäi yhteen nurkkaan Sarahin ja Adamin kanssa.

"No niin, sinun onkin hyvä kuulla tämä." Westwood aloitti ja alkoi kertoa. Hän kertoi oman osuutensa asiasta.
"Sinun isäsi on tämän kaiken takana?" Alicia älähti ja katsoi inhoavasti Georgea.
"Valitettavasti." George sanoi hiljaa ja katsoi kenkiensä kärkiä.
"Mutta hän ei tarkoittanut pahaa." Abby sanoi ja katsoi haastavasti Aliciaa. "Isä yritti tehdä hyvää, mutta se meni pieleen ja nyt isä on kuollut." Hän jatkoi, kyynelten vierähtäessä poskille.
"Olen pahoillani ja pyydän anteeksi isäni puolesta." George sanoi ja nosti katseensa kengistään. Hän katsoi nyt suoraan Aliciaa, jonka posket punehtuivat.
"Mutta on silti isäsi syy, että maailma on noiden pirujen vallassa." Alicia intti, mutta ponnettomammin, eikä hänen äänessään ollut enää vihaa. "Hänen keksintönsä takia niin moni on kuollut."
"Tiedän ja olen siitä pahoillani." George huokaisi. Hänen mieleensä nousi tuo hetki, jolloin oli vetäissyt liipaisimesta ja hän toivoi, ettei joutuisi tekemään sitä enää milloinkaan. "Ajattelin yrittää jatkaa isäni työtä. Hän yritti tehdä vasta-ainetta tuohon ja saikin eräänlaisen aikaiseksi, mutta se ei toimi aivan joka kerta." Hän sanoi viimein ja rikkoi hiljaisuuden, joka heidän keskuuteen oli laskeutunut.

Miten mahtanee jatkua tästä, kerrohan sinä se....

[Nefertiti]

"No niin, sinun onkin hyvä kuulla tämä." Westwood aloitti ja alkoi kertoa. Hän kertoi oman osuutensa asiasta.
"Sinun isäsi on tämän kaiken takana?" Alisia älähti ja katsoi inhoavasti Georgea.
"Valitettavasti." George sanoi hiljaa ja katsoi kenkiensä kärkiä.
"Mutta hän ei tarkoittanut pahaa." Abby sanoi ja katsoi haastavasti Aliciaa. "Isä yritti tehdä hyvää, mutta se meni pieleen ja nyt isä on kuollut." Hän jatkoi, kyynelten vierähtäessä poskille.
"Olen pahoillani ja pyydän anteeksi isäni puolesta." George sanoi ja nosti katseensa kengistään. Hän katsoi nyt suoraan Aliciaa, jonka posket punehtuivat.
"Mutta on silti isäsi syy, että maailma on noiden pirujen vallassa." Alicia intti, mutta ponnettomammin, eikä hänen äänessään ollut enää vihaa. "Hänen keksintönsä takia niin moni on kuollut."
"Tiedän ja olen siitä pahoillani." George huokaisi. Hänen mieleensä nousi tuo hetki, jolloin oli vetäissyt liipaisimesta ja hän toivoi, ettei joutuisi tekemään sitä enää milloinkaan. "Ajattelin yrittää jatkaa isäni työtä. Hän yritti tehdä vasta-ainetta tuohon ja saikin eräänlaisen aikaiseksi, mutta se ei toimi aivan joka kerta." Hän sanoi viimein ja rikkoi hiljaisuuden, joka heidän keskuuteen oli laskeutunut.
"Pystytkö siihen?" Westwood kysyi. "Tarkoitan vain, että etkö sinä juuri tuhonnut ne tiedot?"
"En tuhonnut niitä tietoja täysin. Siirsin ne vain läppärilleni." George vastasi ja katsoi Westwoodia ilme totisena. "En ole varma pystynkö siihen, mutta ainakin minulla on siihen tarvittava tieto. Tarvitsisin vain välineitä ja turvallisen paikan tehdä töitä." Hän jatkoi, mielensä askaroidessa asian parissa.
"Olisi hienoa, jos onnistuisit. Pelastaisit sen, mikä on vielä pelastettavissa." Artie sanoi. "Mutta ehkä on parempi olla hiljaa asiasta, ettei nosta turhia toiveita, jos se sitten ei toimikaan. Enkä myöskään halua tappeluita asian tiimoilta, säästetään voimia ja patruunoita itsemme suojeluun, nyt kun nuo pirut vielä liikkuvat kaduilla."
"Niin. Ne kyllä löytävät tänne ennen pitkää, joten olisi parasta, että lähdemme liikkeelle täältä." Westwood sanoi ajatellen osin ääneen. Siitä hän oli varma, että jos he jäisivät paikalleen, olisivat he vain kuin tarjottimella noille verenhimoisille raakalaisille.
"Olet oikeassa." Artie sanoi. "Mutta meidän on saatava kuljetuskalustoa ja sekin on pystyttävä vahvistamaan, niin etteivät ne pääse noin vain sisälle." Hän jatkoi.
"Me autamme. Tarvitsisimme jonkun joka osaisi hitsata, niin voisimme vähän parannella bussia, jolla me tulimme. Siihen mahtuu melko paljon väkeä. Voi silti olla hyvä, jos saisimme jostain vähän raskaampaakin kalustoa suojaksi, lisäksi asevarastomme alkavat hiljalleen kaivata täydennystä." Westwood huomautti.
"Asepulmaan voisi olla ratkaisu. Hetkinen vain." Artie sanoi ja kääntyi sitten katsomaan nurkassaan jurottavia lökäpöksyisiä nuorukaisia, joiden ikä näytti vaihtelevan seitsemästätoista yli kahteen kymmeneen. "Zack, tule tänne jengisi kanssa." Hän huikkasi.

Eräs nuorukaisista suoristautui ja alkoi astella heitä kohti. Olemus oli kova ja näki, että tämä oli ollut ikänsä jos jonkinlaisessa jengissä mukana. Hän oli selvästi tämän jengin pomo ja alaiset seurasivat häntä mukisematta.

"Mitä nyt?" Zack töksäytti ja jäi Artien eteen seisomaan kädet ristissä.
"Saat luvan olla avuksi edes kerran elämässäsi." Artie sanoi ja nousi seisomaan. "Tiedän, että sinulla ja kavereillasi on aseita jossakin piilossa. Hae ne, sillä haluan, että jokainen pystyy puolustamaan itseään noilta perhanan piruilta." Hän jatkoi ja katsoi tummaihoista poikaa tiukasti silmiin.
"Ei meillä mitään aseita ole." Zack aloitti.
"Lopeta tuo paskan jauhanta ja ole kerrankin ihmisiksi, sillä sinunkaan elämäsi ei merkkaa hittojakaan noille pirulle." Artie ärähti, jolloin nuorukainen liikahti vaistomaisesti taaksepäin.
"Pidä vain kätesi näkyvillä tai voi olla viimeinen kerta kun pysyt niitä käyttämään." Sid sanoi terävästi ja katsoi nuorukaista tuikeasti.
"Mitä sinunlaisesi ämmä voi muka tehdä?" Nuorukainen sanoi ja katsoi Sidiä halveksivasti ja meinasi sanoa jotain hävytöntä, kun äkkiä havaitsi makaavansa maassa, Sid niskassaan.
"Sinuna pitäisin suuni kiinni. Meillä on ollut pitkä ja rasittava päivä takana, joten ei huvia alkaa leikkimään. Tajuatko senkin tollo, millaisessa liemessä tässä ollaan vai pitääkö se takoa paksuun kalloosi?!" Sid huusi ja väänsi Zackin käden selän taakse niin, että nuorukainen parahti tuskasta.
"Päästä se irti tai saat kuulan kalloosi ämmä." Yksi Zackin alaisista sähisi ja osoitti Sidiä vaatteidensa kätköistä kaivamallaan aseella.
"Sopii yrittää." Sanoi Sid ja virnisti.
"Enkä minäkään ole aivan niin aseeton kuin luulet." Sanoi Westwood, joka nappasi selässään roikkuvan haulikkonsa ja tähtäsi nuorukaista, joka viimein laski aseensa alas, sillä tajusi jäävänsä toiseksi Sidille ja Westwoodille.
"Mitä sinä teet Red, olisit ampunut sen, senkin nuija!" Zack kiljui ja älähti sitten, kun Sid kiskaisi vähän kovakouraisemmin hänen kädestään.

Zack ei pystynyt tekemään mitään, kun Sid tutki hänen taskunsa ja takavarikoi muutaman aseen, nyrkkiraudan ja stiletin parempaan talteen. Samalla hän löysi jotakin muutakin pojan taskusta, jonka hän näytti Westwoodille. Westwood tunnisti aineen, pyöritti päätään ja heitti sen sitten läheiseen nuotioon.

"Hei! Mitä helvettiä sinä oikein teet?" Zack karjui, menetettyään kalliin aineensa.
"Sinuna pitäisin pääni selvänä tällaisina aikoina." Westwood murahti. "Sekoittamalla pääsi, altistat paitsi itsesi, myös muut hengenvaaraan." Hän lisäsi ja mulkoili nuorukaista rumasti.
"Se oli kallista ainetta!" Zack huusi vihaisesti.
"Entä sitten." Westwood tuumasi. "Jos nyt alkaisit jo pikkuhiljaa heräämään todellisuuteen." Hän lisäsi.
"Äh. Hyvä on." Zack sanoi viimein, vaikka vannoikin mielessään, kostavansa heti kun mahdollista. "Meillä on varasto parin korttelin päässä täältä." Hän sanoi sitten.
"No niin, tästä saat aseesi takaisin." Westwood sanoi ja ojensi pojan taskusta kaivetut tavarat takaisin."Sinun on voitava puolustaa itseäsi." Hän huomautti, kun nuorukainen katsoi vähän ihmeissään kokenutta poliisia.

Westwood näki miten nuorukaisen sormia syyhytti käyttää asettaan siinä paikassa, mutta jollain konstilla tämä kuitenkin hillitsi itsensä.

"Käytä tuota mieluummin niihin piruihin, kuin meihin. Muista ampua päähän, se tappaa ne." Westwood sanoi.

Nuorukainen joutui totaalisen hämmennyksen valtaa, sillä kovaan käsittelyyn hän oli tottunut, muttei ystävälliseen. Vielä harvemmin poliisit olivat aseita palautelleet ja neuvoneet missään.

"Minä lähden, tuleeko kukaan muu mukaan." Sid sanoi, sillä hän halusi nähdä mitä pojilla oli varastossaan.

Sotilaana hän tunsi useimmat aseet ja osasi myös käyttää niitä.

"Minä tulen." Westwood sanoi.
"Ja minä." Sanoi Artie.
"Eikö muita?" Kysyi Westwood.
"Laske minut mukaan." Sanoi Brown, joka harppoi heidän seuraansa.

Jotenkin hän oli alkanut muuttaa ajattelu tapaansa ja tietyllä tapaa myös Sid kiehtoi häntä, vaikka nainen olikin aiemmin ollut kovakourainen häntä kohtaa, mutta se oli ollut hänen omaa syytään.

"Hyvä." Westwood sanoi tyytyväisenä, sillä oli hyvä, että mukana oli muitakin, jos nuorukaiset päättäisivät yrittää jotakin. Hän vaistosi, että Zackin tällä haavaa rauhallisen kuoren alla kyti raivokas tuli ja nuorukainen olisi varmasti arvaamaton. "Lewis, Jones. Pitäkää te vahtia, älkääkä päästäkö ainoatakaan oliota tänne." Hän sanoi, kun Lewis ja Jones ilmaantuivat paikalle heti Brownin jälkeen.
"Me lepäämme ensin ja lähdemme, heti aamunkoitteessa liikkeelle. Ilman meteliä, sillä en haluaisi niiden ilmaantuvan paikalle." Artie sanoi.
"Lisäksi me katsomme matkan varrella olevia liikkeitä ja haemme niistä ruokaa, sillä ihmiset alkavat olla nälissään, eikä meidän varastomme riitä aivan kaikille." Westwood huomautti.

Kun tämä asia oli saatu hoidettua, itse kukin asettui alalleen. Westwood keskusteli vielä pitkään Artien kanssa ja sai tietää yhtä ja toista, mitä naapurustossa oli tapahtunut. Moni hänen vanhoista lapsuuden ystävistään ja tutuistaan oli kuollut, osa tuo taudin alkaessa levitä.

Koko asuinalue ei ollut koskaan ollut näin hiljainen, sillä yleensä jostain kantautui keskustelun ääntä, poliisin sireenit tai tappeluääniä. Nyt oli vain syvä hiljaisuus, jossain nurkissa rapisteli rottia ja talojen kattoja pesimäpaikkoinaan pitävät linnut etsivät välillä mukavampaa nukkumapaikkaa, kun yö pimeni pimenemistään.
Pimeyttä ei tosin kovin montaa tuntia kestänyt, sillä oli ollut reilusti yli puolen yön, kun Westwood ryhmineen, oli saapunut Artien luokse.

Neljän, viiden maissa aurinko alkoi kohota ja kuuden aikaa oli jo valoisaa. Artie nousi ensimmäisenä ja herätti Westwoodin ja muut retkelle mukaan lähtijät. Viimein niukan aamiaisen jälkeen pieni ryhmä lähti liikkeelle. He kulkivat jalan, sillä kaduilla oli nyt hankala ajaa autolla, etenkään kui Artien rapun kohdan tukki bussi.

He puikkelehtivat pitkin kujia ja välillä oikoivat talojen kellareiden kautta, kunnes he tulivat rähjäiselle varastorakennukselle, jonka takaa näkyi meri. Siellä olevat laivat näyttivät olevan tyhjillään, eikä läheisellä telakallakaan näyttänyt olevan ketään. Vain lokit liitelivät ja kirkuivat sinisellä taivaalla. Ne eivät piitanneet äkillisestä hiljaisuudesta vaan käyttivät röyhkeästi tilaisuutta hyväkseen ja söivät mitä vain löysivät, kalojen lisäksi.

Zack avasi varaston oven ja päästi muut sisälle. Varasto ei todellakaan ollut aivan pieni ja hyllyt suorastaan notkuivat kaikkea. Kaiken sen keskellä oli pari panssaroitua autoa, joiden katoilla oli aseet. Juuri sellaisia he tarvitsivat.

"Hienoa. Lastataan autoihin tavaraa niin paljon kuin niihin mahtuu ja ajellaan takaisin. Näillä pitäisi pärjätä ainakin jonkin aikaa." Westwood sanoi tyytyväisenä ja oli oikeassa, sillä heidän omatkin varastonsa olivat vähentyneet melkoista vauhtia.
"Entäs ruoka?" Kysyi Artie.
"Tuolla telakalla on kontteja, katsotaan mitä siellä on ja suosittelen, että otamme säilykkeitä, tuoreeseen ei ole hyvä koskea." Westwood sanoi.
"Hyvä." Artie sanoi tyytyväisenä.

Tämän jälkeen ryhmä jakaantui pitkin varastoa ja alkoi kerätä kaikkea tarkoitukseen sopivia aseita ja lastata niitä autoihin. Sid ja Westwood neuvoivat mitkä olisivat parhaita ja samalla Sid lastasi omaan olkalaukkuunsa jonkin verran räjähteitä, sillä arveli niistä olevan hyötyä.

Tuntia myöhemmin ryhmä oli valmis ja kapusi panssaroituihin autoihin ja suuntasi telakalle. Matka sinne oli lyhyt, sillä ei ollut jonoja tai mitään mikä olisi estänyt.

He hajaantuivat konttien keskelle, availivat niitä ja tutkivat sisältöjä, kunne löysivät säilykkeitä. Niitä oli paljon ja he kantoivat niitä niin paljon kuin autoon vielä aseiden jälkeen mahtui. Viimein he alkoivat olla valmiita palaamaan muiden luo. He olivat juuri saapuneet takaisin autoille, kun äkkiä jostain konttien välistä ilmaantui repaleisia hahmoja, jotka liikkuivat kuntoonsa nähden yllättävän nopeasti ja ketterästi...

No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tästä?

[Nefertiti]

Tuntia myöhemmin ryhmä oli valmis ja kapusi panssaroituihin autoihin ja suuntasi telakalle. Matka sinne oli lyhyt, sillä ei ollut jonoja tai mitään mikä olisi estänyt.
He hajaantuivat konttien keskelle, availivat niitä ja tutkivat sisältöjä, kunne löysivät säilykkeitä. Niitä oli paljon ja he kantoivat niitä niin paljon kuin autoon vielä aseiden jälkeen mahtui. Viimein he alkoivat olla valmiita palaamaan muiden luo. He olivat juuri saapuneet takaisin autoille, kun äkkiä jostain konttien välistä ilmaantui repaleisia hahmoja, jotka liikkuivat kuntoonsa nähden yllättävän nopeasti ja ketterästi.

"Pysykää yhdessä, turvatkaa toinen toisenne selusta ja muistakaa, että osuma päähän tappaa ne." Westwood sanoi, antaen katseensa vaeltaa konttien täyttämää satamaa. Noita repaleisia olentoja tuntui tulevan jokaisesta suunnasta.

"Ja hitot!" Zack karjaisi ja lähti juoksemaan konttien väliin, ampuen mennessään pari oliota, jotka jäivät irvokkaina retkottamaan siihen mihin olivat kaatuneet.

"Älkää hajaantuko!" Westwood huusi ja kirosi sitten, kun muutama muukin Zackin kumppaneista juoksi johtajansa perään.

"Suojautukaa!" Sid huusi ja hänen kätensä teki sulavan kaaren.

Jotain pesäpallon kokoista ja mustaa lensi keskelle olioita ja muutamaa sekuntia myöhemmin kuului valtava pamahdus, joka kaikui pitkin laajaa aluetta. Se sai kaikkien läsnä olevien korvat soimaan ja pari jäljelle jäänyttä Zackin jengiläistä peitti surkeasti valittaen korvansa.

Sid huusi suojautumiskäskyn uudelleen ja taas käsi teki sulavan kaaren, lennättäen tuhoa kylvävän kranaatin repaleisten, veristen hahmojen keskelle. Olennot, eivät silti pysähtyneet, sillä niiden aivoissa oli vain yksi ajatus, ne halusivat lihaa ja verta ja se teki ne hulluiksi, niin etteivät ne välittäneet osuvista luodeista tai kaatuneista tovereista, joiden kimppuun osa kävi sumeilematta.

Osa kipusi nopeasti konttien päälle ja yritti hyökätä sitä kautta autojen suojaan maastoutuneiden ihmisten kimppuun, osa juoksi päin, luodeista välittämättä.
Redin vatsassa muljahti, kun hän näki miten nuo verenhimoiset olennot kävivät kuolleiden tovereidensa kimppuun ja alkoivat syödä näitä, niin että veri ja sisälmykset lensivät. Pian Red kääntyi, hoippui auton toiselle puolelle ja oksensi.

"Joko helpotti?" Kysyi ohi asteleva Westwood, joka laski kätensä nuorukaisen olalle.
"Kyllä tämä tästä." Red sopersi ja käänsi kalpeat kasvonsa Westwoodia kohti.
"Nyt näet, miksi meidän on tehtävä yhteistyötä, sen sijaan, että tappelisimme keskenämme. Nuo tuolla eivät välitä hittojakaan mitä tappavat, kunhan vain tappavat ja syövät. Niissä ei ole enää mitään inhimillistä jäljellä." Westwood sanoi kulmat kurtussa.

Red ei pystynyt sanomaan mitään, vaan tyytyi nyökkäämään, sillä uusi kuvotuksen aalto iski häneen ja sai hänet nieleskelemään.

"No kyllä tämä tästä." Westwood sanoi ja taputti nuorukaista olalle, vaikka tunsi itsekin vatsansa vääntyvän tiukalle solmulle, nähdessään repaleisten olentojen riehumisen. Hän oli nähnyt elämänsä aikana paljon, mutta tämä alkoi olla jo liikaa hänellekin.
"Kuule, Zack juoksi pakoon ja Dan ja Hector menivät hänen mukaansa." Red sanoi huolissaan, kun viimein alkoi päästä hermojensa herraksi.
"Kyllä he selviävät, mikäli tosiaan osaavat käsitellä aseita." Westwood sanoi, vaikka epäili vähän. Hänestä tuntui, että nuoret olivat esittäneet itsestään pahemman kuvan, kuin oikeasti olivat. "Pidä sinä huolta itsestäsi ja kaveristasi." Hän lisäsi nyökäyttäen päätään Redin viereen ilmaantuneen rastapäisen nuorukaisen suuntaan.
"Ok." Red vastasi ja nielaisi.

Hän tarkasti, että kädessä oleva ase oli ladattu ja varmistin pois päältä ja nousi seisomaan ampuen saman tien yhden olion, joka yritti konttien päältä hypätä alhaalla olevien kimppuun.
Olio putosi ja osui kovalle asfaltille ellottavasti rusahtaen ja sen murskautuneen pään alle levisi punainen lammikko.

***

Zack juoksi konttien välissä niin lujaa kuin jaloistaan pääsi. Sydän hakkasi lujaa ja keuhkoissa poltteli, kun nuorukainen juoksi, kuin itse pääpiru olisi ollut hänen kannoillaan. Viimein hän huomasi joutuneensa umpikujaan, mistä ei päässyt muualle kuin ylöspäin. Hän kääntyi, mutta joutui toteamaan, ettei pääsisi sitä kautta pois, sillä läheltä kuului laahaavia askelia ja eläimellistä korinaa ja ärinää.

Peloissaan hän perääntyi taaksepäin, kunnes viimein selkä osui seinään, eikä hän päässyt enää pidemmälle. Äkkiä näkyviin tuli muutamia olentoja ja hän ampui. Hän muisti, että piti osua päähän ja saikin kymmenkunta oliota tapettua, kun huomasi, että aseessa oli enää vain yksi luoti. Lisää laahaavia askelia, kammottavaa korinaa, ärinää ja terävien kynsien raapivaa ääntä, kun ne osuivat kirskahtaen metalliin.

Zack suoristautui, nielaisi ja painoi aseensa kylmän piipun ohimoaan vasten. Hän ei aikonut kuolla hitaasti ja tuntien helvetillistä tuskaa elämänsä viimeisinä minuutteina, jos se hänestä itsestään oli kiinni. Miksi hemmetissä hän ei ollut kerrankin elämässään totellut, vaan lähtenyt juoksemaan pakoon kuin päätön kana, hän kirosi hiljaa mielessään ja puristi hikoavaa kättään lujemmin aseen kahvan ympärille ja alkoi hitaasti painaa liipaisinta.

Äkkiä jostain nurkan takaa kuului voimakkaita laukauksia ja kirouksia. Joku oli tulossa. Samalla hetkellä jostain ilmaantui näkyville repaleinen olento, joka syöksyi kohti Zackia verinen naama kamalassa irveessä, toinen silmä poskella roikkuen.

Vaistomaisesti Zack ojensi asetta pitelevän kätensä eteensä ja laukaisi. Olennon matka katkesi ja se lysähti selälleen rentona kuin irvokas räsynukke. Siihen se jäi makaamaan punainen reikä otsassaan ja verilammikko päänsä alle leviten.

Zack valahti polvilleen ja nyyhkäisi. Hän oli pelännyt enemmän kuin koskaan ennen elämänsä aikana ja ymmärsi miten lähellä hengenlähtö oli ollut.

"Zack, oletko kunnossa?" Kuului Artien ääni ja pian mies itse tuli näkyviin.
"Olen." Zack sai sanotuksi ja pyyhki kasvojaan, jotka olivat hiessä ja kyynelissä. "Missä Dan ja Hector ovat?" Hän heräsi sitten, kun näki että mies oli yksin.
"Hector kuoli ja Dan palasi takaisin autoille." Artie sanoi synkkänä. "Ala tulla nyt, tai jäämme uudelleen ansaan." Hän lisäsi, katsellen ympärilleen, sormi valmiina liipaisimella, jos olioita tulisi vielä jostakin.

Zack tyytyi vain nyökkäämään ja lähti Artien perään. Tovin he puikkelehtivat korkeiden konttipinojen välissä, kunnes pääsivät autoille. Autojen läheisyydessä retkotti useita olentoja kuolleina, osa revittyinä ja niistä nousi vahva hurmeen ja kuoleman lemu.

"Lähdetään." Artie sanoi, kun kaikki oli viimein koossa.


No niin, tässä tällainen pätkänen tällä kertaa. Jatkakoon ken tahtoo. :)

[Nefertiti]

Zack tyytyi vain nyökkäämään ja lähti Artien perään. Tovin he puikkelehtivat korkeiden konttipinojen välissä, kunnes pääsivät autoille. Autojen läheisyydessä retkotti useita olentoja kuolleina, osa revittyinä ja niistä nousi vahva hurmeen ja kuoleman lemu.
"Lähdetään." Artie sanoi, kun kaikki oli viimein koossa.

Kaikki kapusivat autoihin ja matka takaisin saattoi alkaa. Sid katsoi parhaaksi kierrellä ja kaarrella siltä varalta, että oliot tajuaisivatkin seurata heitä. Hän oli huomannut, että huolimatta siitä, että inhimillisyys oli poissa ja tilalla verenhimo, olivat nuo oliot silti pelottavan älykkäitä. Jos olivatkin jotain unohtaneet, niin ne oppivat sen pian uudelleen.

Tämä havainto ei yhtään parantanut mielialaa ja sai yhä kovemmin miettimään liikkeelle lähtöä, Sillä tosiaan paikalla ollessaan he olisivat kuin tarjolla. Sid oli varautunut tähän ja löytänytkin varastosta tähän sopivia välineitä. Hän halusi tehdä kaiken huolellisesti, piti vain varoittaa ihmisiä lähtemästä harhailemaan yön aikana, jottei tapahtuisi vahinkoja.

Hän mietti myös jo vartiovuoroja, sillä pelkkä tekninen suojaus ei yksinään riittäisi.

"Mitä mietit?" Brown kysyi ja katsoi Sidiä, jolla oli totinen ilme kasvoillaan.
"En mitään ihmeellistä." Sid vastasi ja vilkaisi miestä nopeasti, siirtäen katseensa takaisin tiehen. Heidän välilleen laskeutui syvä hiljaisuus, jonka Sid viimein rikkoi, kertomalla ajatuksiaan heidän tämän hetkisen olinpaikkansa suojauksesta. "Minulla on muutama yökamera ja liiketunnistin, johon ajattelin yhdistää pari asetta, jotka löysin noiden nuorukaisten varastosta. Mutta se ei riitä. Jonkun on oltava silti vartiossa."
"Aivan, jos se sinua lohduttaa, niin voin ottaa ensimmäisen vuoron." Brown sanoi auliisti ja loi lämpimän katseen Sidiin.
"Hyvä." Sid sanoi ja keskittyi ajamiseen.

Hän oli kyllä huomannut miehen olemuksessa muutoksia, mutta katsoi, ettei tällä hetkellä ollut aikaa sellaiseen. Hän katseli tietä ja väisteli isompia roskia ja tielle jääneitä autoja.
Tuntia myöhemmin he pääsivät tutulle kujalle ja Sid painui heti varmistamaan tulotien, vaikkei se paljoakaan auttaisi, mutta vähentäisi ainakin otuksia, mikäli ne päättäisivät hyökätä. Hän näpräsi liiketunnistimen parissa, kun Brown asteli hänen luokseen. Tämä seisoi hetken alallaan, kunnes ilmaisi, että voisi tarvittaessa auttaa.

"Mitä oikein yrität?" Sid kysyi, kun viimein sai laitteen asennettua ja toimimaan.
"Tuota, minä..." Brown mutisi ja katseli kenkiensä kärkiä, kasvot tulipunaisina.
"Jos ajattelit yrittää sitä mitä viimeksi, muistat kai miten siinä kävi." Sid muistutti ja sai punan syvenemään miehen kasvoilla.
"Tiedän ja halusin pyytää anteeksi. Olin täydellinen aasi." Brown sanoi ja nosti katseensa Sidiin.

Nainen katseli hetken miestä, kunnes huulet kaartuivat pehmeään hymyyn. Ei hän voinut enää olla vihainen miehelle, joka seisoi paikallaan niin kovin nöyrän ja anteeksipyytävän näköisenä.

"Saat anteeksi." Sid sanoi ja taputti miestä kevyesti leveälle hartialle. "Mutta hoidetaan tämä nyt loppuun ja laitetaan toinen oven suulle. Sen jälkeen on varoitettava ihmisiä harhailemasta, jotteivät vahingossa laukaise ansaa." Hän jatkoi ja alkoi koota kolmijalkaista telinettä, johon kiinnittäisi sarjatuliaseen.

Yhdessä Brownin kanssa se sujui nopeammin, sillä ase oli aika raskas, joten miehen voimat tulivat tarpeeseen. Pian se oli paikallaan ja toiminta valmis.
Sid nappasi maasta tyhjän kaljatölkin ja nakkasi sen suoja-alueen toiselle puolelle, jolloin liiketunnistin reagoi siihen heti ja sekunti siitä, ase ampui muutaman laukauksen.

"Hyvä, se toimii." Brown sanoi tyytyväisenä.
"Niin, pitääkin." Sid vastasi ja vilkaisi nopeasti Brownia. "Mennään." Hän lisäsi sitten ja keräsi varusteensa mukaan.
"Minä voin kantaa tuon." Brown sanoi ja ojensi kätensä ottaakseen painavat kassit itselleen.
"Kiitos, mutta minä pärjään." Sid sanoi, salaten sen, miten otettu hän oli miehen yllättävästä kohteliaisuudesta.

Ääneti he astelivat talolle ja kellariin vieville rappusille, jonka yläpäähän Sid jätti kantamuksena. Hän kävi nopeasti alhaalla.

"Ovatko kaikki täällä?" Hän joutui huutamaan puheensorinan yli.
"Kutakuinkin, vain sinä ja Brown puututte." Westwood vastasi ja virnisti.
"Hyvä." Sid sanoi. "Pyydänkin teitä pysymään täällä alhaalla, jollette halua tulla ammutuksi." Hän lisäsi.
"Miksi?" Kysyi eräs nainen. Sid katsoi naista hetken ääneti ja selitti sitten, mitä oli tehnyt ylhäällä.
"Onko kaikki nyt selvää?" Hän kysyi, seisten kädet lanteilla ja antoi katseen kiertää ihmisestä toiseen. "Hyvä." Hän sanoi sitten, kun kukaan ei pukahtanutkaan ja katosi rappusille.

Rappusten yläpäässä Brown oli jo nostellut suurimman osan tavaroista pois laukuista ja koonnut toisen kolmijalkaisen telineen ja nostanut aseen paikalleen.

Sid hoiti liiketunnistimen paikalleen, samoin pari langattomasti toimivaa yökameraa, jottei vahtivuorossa olevan tarvitsisi rappusten yläpäässä istuksia. Tämän jälkeen hän varmisti vielä aseen toimivuuden ja sen jälkeen molemmat siirtyivät alas muiden luo. Sid istuutui rappusten alapäähän ja kaivoi repustaan armeijan kannettavan, jonka aukaisi ja sen jälkeen kameroiden säätämiseen soveltuvan ohjelman, jota kautta he näkisivät, jos ylhäällä olisi liikettä.

Sillä hetkellä ei näkynyt mitään, mikä oli hyvä. Hän neuvoi Brownille kuinka ohjelma toimi ja käski herättää heti, jos kameran kuvissa näkyisi jotain epäilyttävää liikettä. Tämän jälkeen Sid haki läheltä rappusia mukavan paikan, jonne kävi pitkäkseen ja torkahti miltei heti, sillä siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi kunnolla nukkunut.

Brown seuraili näyttöä ja katseli välillä nukkuvaa Sidiä. Hän huomasi että naisen rinnan päällä lepäävän käden alla oli ase. Hän hymyili ja keskittyi sitten omaan tehtäväänsä. Hän olisi vartiossa vielä muutaman tunnin, kunnes oli aika käydä herättämässä Westwood.


No niin, tällanen pätkänen vielä. Jatkakoon ken tahtoo. :)

[Nefertiti]

Brown seuraili näyttöä ja katseli välillä nukkuvaa Sidiä. Hän huomasi, että naisen rinnan päällä lepäävän käden alla oli ase. Hän hymyili ja keskittyi sitten omaan tehtäväänsä. Hän olisi vartiossa vielä muutaman tunnin, kunnes olisi aika käydä herättämässä Westwood.

Nuo muutamat tunnit tuntuivat kestävän kauan, eikä syvä painostava hiljaisuus ainakaan auttanut asiaa. Brown kuunteli tarkkaan ja samalla huomioi, miten erilaiselta maailma tuntui, kun ei ollut enää sitä tavanomaista kaupungin yöelämän ääniä ympärillä. Tässä syvässä hiljaisuudessa hän saattoi kuulla rottien rapistelun, kun ne etsivät ruokaa ja talojen kattoja pesimäpaikkoinaan pitävien pöllöjen huhuilua.

Se toi hänelle mieleen ne kerrat, jotka hän oli ollut mökillä vanhempiensa ja veljensä kanssa. Hän ei edes tiennyt missä nämä olivat tai olivatko edes elossa. Haikeana hän muisteli mennyttä ja mietti, että olisi voinut tehdä muutaman valinnan toisin, mutta sitten hän ei olis välttämättä tavannut Sidiä.

Viimein hän nousi ja asteli hiljaa Westwoodin luo ja kosketti kevyesti tätä hartiaan. Mies heräsi siinä silmänräpäyksessä, kun tunsi kosketuksen.

"Sinun vuorosi." Brown sanoi hiljaa, jottei herättäisi muita.
"Kiitos." Westwood vastasi hiljaa ja nousi jäseniään venytellen pystyyn.

Hiljaa nuo kaksi palasivat vartiopaikalle ja Brown neuvoi Westwoodia laitteen käytössä.

"Tiedät varmaan miten menetellä?" Brown varmisti.
"Enköhän." Westwood vastasi ja yritti saada mahdollisimman mukavan asennon.
"Hyvä." Brown sanoi ja hymyili. "Hyvää yötä." Hän lisäsi ja haukotteli.

Siitä oli jo vierähtänyt melkoinen tovi, kun hän oli viimeksi nukkunut kunnolla. Hän etsi läheltä sopivan paikan, jonne istuutui ja yritti sitten epämukavuudesta huolimatta nukkua. Sidiä hän ei halunnut herättää, sillä arveli saavansa helposti kuulan nahkaansa. Vielä ennen nukahtamistaan hän varmisti aseensa, jotta pystyisi heti puolustautumaan, jos tilanne niin vaatisi. Löydettyään mukavan asennon hän sulki silmänsä ja nukahti kevyeen uneen.

Koko lopun ajan Westwood pysyi vahdissa. Hän ei hennonut herättää Sidiä, sillä tiesi, ettei tämä ollut ehtinyt kunnolla nukkua. Hän arveli, että tämänkin oli hyvä yrittää kerätä voimia seuraavaa päivää varten, sillä se tulisi olemaan hyvin kiireinen.

Tunnit kuluivat ja pian taivas alkoi vaaleta auringon noustessa. Pian tuo valo ulottui vartiopaikkaankin, jolloin Westwood nousi jaloilleen, venytteli ja kävi varovaisesti herättämässä Sidin.

"Huomenta." Hän sanoi hiljaa ja hymyili. "En tohtinut herättää aikaisemmin, kun näytit nukkuvan niin hyvin." Hän lisäsi.
"Huomenta." Sid vastasi hymyillen ja venytteli. "Tapahtuiko yöllä mitään?" Hän kysyi astellessaan Westwoodin perässä vahtipaikalle.
"Ei kerrassaan mitään." Westwood vastasi totuudenmukaisesti. "Joko ne eivät ole keksineet tätä paikkaa tai sitten ne suunnittelevat jotakin." Hän jatkoi.
"En pidä siitä yhtään. Ne alkavat olla turhankin älykkäitä." Sid huomautti ja naputti kannettavaan, muutaman käskyn, jolloin heidän turvanaan olleet aseet sammuivat, jolloin kellarissa olleet ihmiset pääsisivät liikkumaankin, sillä heillä olisi paljon työtä tehtävänä, eivätkä he vielä sinä päivänä pääsisi liikkeelle.

"Taitaisi olla paras herättää muut." Westwood tuumasi. "Meidän on aloitettava aikaisin, enkä usko, että saamme kaikkea vieläkään valmiiksi." Hän jatkoi mietteliäänä.
"Olen samaa mieltä." Sid vastasi. "Mutta meidän on pysyttävä varovaisina ja tarkkaavaisina koko ajan, kun emme voi tietää mitä nuo pirut seuraavaksi keksivät." Hän lisäsi ja pelkäsi jo millaisen verilöylyn nuo oliot saisivat aikaan, jos löytäisivät tänne.
"Herätä sinä Brown ja ottakaa ensimmäinen vahtivuoro. Minä herätän muut." Westwood sanoi virnistäen. "Ottakaa toki aamiaista itsellenne, niin jaksatte paremmin." Hän huomautti ja painui sisemmäksi herättämään muut.
"Onko pakko herättää näin aikaisin." Zack rutisi ja nousi venytellen istumaan.
"Parempi, että lopetat tuon alkuunsa." Westwood napautti. "Sinun on syytä jo tajuta millaisessa liemessä tässä ollaan tai voit yhtä hyvin marssia kadulle ja syöttää itsesi noille piruille." Hän jatkoi äreästi ja tuuppasi papusäilykepurkin nuorukaisen käteen.
"Hyvä on. Älä nyt hikeenny." Zack sanoi ja availi papupurkkia.

Hän vilkaisi sisältöä inhoten, mutta koska parempaakaan ei ollut tarjolla, oli hänen tyytyminen kylmiin limaisiin papuihin mukisematta.

Lisa taas näytti siltä, että oli valvonut koko yön, minkä hän kyllä olikin tehnyt, sillä hän ja pari laboranttia, olivat hoitaneet paria haavoittunutta. Hän oli antanut molemmille annoksen vasta-ainetta, joka näytti purevan. Kolmas oli päässyt niin huonoon kuntoon, että Artien oli ollut pakko päästää tämä tuskistaan, ennen muutoksen tapahtumista.

Noiden kahden pelastuneen vammat olivat silti hyvin vakavat ja he saattoivat enää vain hoitaa haavoja ja tehdä noiden poloisten olon paremmaksi ja toivoa parasta. Väliin Lisa toivoi, että sairaala olisi säästynyt tuholta, sillä siellä olisi ollut parhaimmat mahdollisuudet avun tarjoamiseen. Mutta hän muisti liiankin hyvin mitä päiviä aikaisemmin oli tapahtunut ja se sai hänet voimaan pahoin. Hän ei halunnut enää nähdä moista, mutta tiesi, ettei voisi siltä välttyä, niin kauan kuin niitä piruja vaeltelisi maan päällä.

"Lisa, koeta levätä." Westwood sanoi lempeästi, nähdessään tummat renkaat naisen silmien ympärillä.
"Tottakai, mutta minulla on vielä paljon työtä." Lisa sanoi ja haukotteli.
"Eikä mitä, sinä painut nyt nukkumaan ja annat noiden laboranttien hoitaa hommat. Heillä on sen verran koulutusta, että pärjäävät varmasti." Westwood sanoi tiukasti, sillä näki miten väsynyt Lisa oli, tämä näytti siltä kuin voisi kaatua siihen paikkaan.
"Hyvä on, Westwood." Lisa myöntyi ja hymyili väsyneesti.
"Sano vain Bill." Westwood tokaisi ja ohjasi Lisan sopivaan soppeen lepäämään ja veti risan peiton tämän päälle.
"Kiitos Bill." Lisa sanoi ja etsi mukavan asennon nurkassaan.
"Eipä tämä mitään." Bill sanoi olkiaan kohauttaen, hymyili ja harppoi toisaalle, kun näki naisen nukahtaneen.

Artie huomasi tämän ja hymyili leveästi, kun Westwood tuli hänen luokseen.

"Sitä mennään taas." Artie naurahti ja katsoi virnuillen Westwoodia.
"Äh. Ei tämä mitään ole." Westwood hymähti hiljaa ja vilkaisi ohimennen Lisaa, joka nukkui tyytyväisen oloisena.
"Niin, niin." Artie sanoi ja naurahti. "Minä tunnen sinut Bill. Olit samanlainen Rosalien kanssa." Hän lisäsi.
"Anna olla." Westwood tuhahti ja vaihtoi puheenaihetta. "Meillä on tekemistä ja sitä taitaa riittää vielä huomiselle."
"Niin on." Artien myönsi, mutta hymyili yhä.

Aamu pyörähti käyntiin ja pian aamiaisen jälkeen osa painui vahvistamaan bussia, sillä he eivät halunneet niiden olioiden tunkeutuvan sisälle kesken matkan. He kiinnittivät kaltereita ja muita vahvistuksia ikkunoiden päälle, jopa eteen, mutta niin, että ulos näki. Heillä oli ollut onnea, sillä piilottelijoiden joukossa oli mies, joka oli ammatiltaan hitsaaja ja hänellä oli myös laitteet, mikä helpotti asioita paljonkin.

Päivä kului hitaasti ja sinä aikana he saivat aika paljonkin tehtyä, vaikkei kaikki aivan valmiiksi ennättänytkään ennen pimeyden saapumista. Jopa Zack kumppaneineen tekivät jotain hyödyllistä lorvimisen ja valittamisen sijasta.
Puolen päivän maissa Jones ja Lewis päästivät Sidin ja Brownin vartiovuorolta, mistä he ilahtuivatkin kovasti. Sid siirtyi Westwoodin ja Artien luo, Brownin siirtyessä ottamaan pienet nokoset, että jakaisi valvoa yöllä.

Pimeän tullen kaikki vetäytyivät jälleen sisätiloihin ja Sid asetti Brownin avustuksella aseet jälleen paikalleen. Yöstä näytti tulevan yhtä rauhallinen kuin edellisestäkin.
Oli aivan hiljaista, kuten edellisenäkin yönä, kunnes aivan yllättäen kauempana tulotien tukkiva ase alkoi paukuttaa sarjatulta. Tuo paukkeen läpi saattoi kuulla muksauksia, kun jokin meni nurin. Se ei silti tuntunut estävän kaatuneita nousemasta uudelleen jaloilleen ja jatkamaan matkaansa.

"Ne ovat tulossa. Varoita muita heti." Sid käski ja varmisti saman tien oman aseensa.

Hän kiiruhti portaiden yläpäähän, jossa toinen sarjatuliase oli ja näki senkin tulittavan pimeyteen, jossa näkyi hoippuvia tummia hahmoja ja kuului muksauksien ja paukkeen lisäksi epämääräistä rohisevaa örinää.

Ne olivat löytäneet heidät, eivätkä he voineet enää jäädä. Oli saatava tie auki ja ihmiset bussiin. Sid ajatteli. Hän ampui ja moni olio kaatui asfaltille siisti luodinreikä päässään. Hänen laittamansa aseet hidastivat olentoja, muttei loppujen lopuksi kovinkaan merkittävästi.

"Miten menee?" Brown kysyi palatessaan ja ampui samalla yhden olion, joka retkahti maahan juuri Sidin jalkojen juureen.
"Miltä näyttää." Sid vastasi ja ampui kaksi oliota, jotka jäivät retkottamaan samaan kasaan Brownin ampuman olion kanssa. "Niitä perkeleitä on liikaa." Hän sihahti ja valmistautui laittamaan uuden lippaan pistooliinsa.
"No meidän on silti yritettävä saada ihmiset pois täältä ja päästävä liikkeelle." Brown sanoi ja tulitti tummia hahmoja, joista useampikin retkahti maahan rentona kuin irvokas marionettinukke, kun langat yllättäen katkeavat.

Äkkiä hän kuuli ääntä yläpuoleltaan, nosti aseensa ylös ja ampui. Miltei heti alas hänen eteensä tipahti resuinen olento ellottavasti rusahtaen.

"Ne perkeleet kiipeilevät seiniä pitkin." Brown älähti puoliksi peloissaan ja katsoi ympärilleen tarkemmin, jotteivät nuo oliot päässeet toistamiseen yllättämään.
"Ne oppivat pelottavan nopeasti ja niillä näyttää olevan jotain kykyjä, jotka meiltä puuttuu." Sid totesi.
"Nyt tarvittaisiin tulta. Kai nuo sentään tulta pelkäävät?" Brown sanoi toiveikkaana ja kaiveli taskujaan, mutta joutui toteamaan tupakansytyttimensä kadonneen kaiken hässäkän keskellä.
"Ei hajuakaan." Sid vastasi ja tulitti, niin että yksi olio lässähti suureksi rumaksi x kirjaimeksi asfaltille.

Brown ei ehtinyt vastata, sillä...

No niin tällainen pätkä tällä kertaa. Miten mahtanee jatkua tästä? kerro sinä se. :)

[Nefertiti]

"Nyt tarvittaisiin tulta. Kai nuo sentään tulta pelkäävät?" Brown sanoi toiveikkaana ja kaiveli taskujaan, mutta joutui toteamaan tupakansytyttimensä kadonneen kaiken hässäkän keskellä.
"Ei hajuakaan." Sid vastasi ja tulitti, niin että yksi olio lässähti suureksi rumaksi x kirjaimeksi asfaltille.

Brown ei ehtinyt vastata, sillä äkkiä jostain Sidin takaa yritti yksi otus hyökätä. Salaman nopeasti mies laukaisi aseensa ja olio mätkähti verisenä myttynä maahan. Sid ei ehtinyt kiittää, sillä noita helvetillisiä olioita tuntui tunkevan kaikkialta ja mikä pahinta, ne tuntuivat kiipeilevän pitkin seiniä ja kattoja kuin iljettävät hämähäkit.

Yhden olion onnistui yllättää Brown, se kiipesi katolla ja pudottautui sieltä suoraan Brownin päälle, iskien hampaansa tämän kurkkuun. Brown ei ehtinyt edes huutaa, vaan hänen suustaan pääsi epämääräinen äännähdys. Kauhuissaan hän repi olion päältään ja ampui sitä suoraan silmien väliin, niin että olio kaatui tömähtäen rappusille ja vierähti alas.

Brown itse kompuroi pitkin portaita, kunnes lyyhistyi kyljelleen. Veri suihkusi katkenneista valtimoista ja värjäsi valkean puseron tummanpunaiseksi, sekä sotki kasvot ja levisi suureksi lammikoksi Brownin alle.

"Brown!" Sid huusi juosten tämän luokse ja näki kauhistuneen ilmeen tämän kasvoilla, joilta oli väri kaikonnut. "Ei hätää. Me saamme sinut vielä kuntoon." Hän sanoi, vaikka tiesikin sen olevan mahdotonta, sillä haava oli niin iso, että hän saattoi nähdä repaleisen henkitorven roikkuvan ulkopuolella. Hän kuuli kammottavaa kurluttavaa ja kakovaa ääntä, joka miehestä lähti, kun tämä yritti hengittää.

Brown pudisti hitaasti päätään ja painoi aseensa piipun ohimolleen, sillä tiesi mikä häntä odotti, eikä hän halunnut sitä, jos sen vain saattoi mitenkään estää.

Sid ymmärsi hyvin, ettei mies selviäisi hengissä, mutta muuttuisi silti nopeasti yhdeksi noista verenhimoisista olennoista, jollei estäisi sitä mitenkään. Hän otti Brownin käden omaansa ja puristi sitä rohkaisevasti. Brown vastasi heikolla puristuksella ja hänen suupielissään kävi pieni surumielinen hymynhäive.

Hän katsoi Sidiä ja muodosti huulillaan sanan, "Anthony."
"Sidney." Sid vastasi ja yritti hymyillä, vaikka itketti.
"Kaunis." Brown sanoi ääneti ja painoi liipaisinta. Kuului voimakas pamahdus ja heti perään kolahdus, kun ase putosi Brownin kädestä portaille.

Sid katsoi kuinka Brownin harmaansinisten silmien katse muuttui lasittuneeksi ja ruumis rentoutui.

"Anthony." Sid kuiskasi hiljaa ja tunsi poltteen luomiensa alla. Kuin varkain kirkkaat kyyneleet vierähtelivät hänen poskilleen.

Hän tiesi, ettei voinut jäädä siihen paikalle suremaan, sillä noita olioita tuli koko ajan lisää. Hän nousi seisomaan, ottaen Brownin aseen toiseen käteensä. Hän varmisti molemmat aseensa ja suuntasi kohti noita olentoja. Hän ampui ja samalla käytteli oppimaansa itsepuolustustekniikkaa, tappaen olioita niin käsin kuin asein.

Hieman taaempana Artie katsoi naisen menoa, eikä voinut olla ihailematta tätä. Hän vain ei voinut jäädä pidemmäksi ajaksi tuijottelemaan, sillä oli toimittava, nyt kun he olivat saaneet tien auki pieneksi hetkeksi.

"Bill, Lewis ja Jones antakaa suojatulta, niin että saamme nämä ihmiset tuonne bussiin." Artie karjui melun yli.

Westwood ei jäänyt odottelemaan. Hän kävi hoputtamassa ihmiset liikkeelle, Lewisin ja Jonesin suojatessa sekä heitä, että Sidiä.

Miten mahtanee jatkua tästä?

[Nefertiti]

Hieman taaempana Artie katsoi naisen menoa, eikä voinut olla ihailematta tätä. Hän vain ei voinut jäädä pidemmäksi ajaksi tuijottelemaan, sillä oli toimittava, nyt kun he olivat saaneet tien auki pieneksi hetkeksi.

"Bill, Lewis ja Jones antakaa suojatulta, niin että saamme nämä ihmiset tuonne bussiin." Artie karjui melun yli.

Westwood ei jäänyt odottelemaan. Hän kävi hoputtamassa ihmiset liikkeelle, Lewisin ja Jonesin suojatessa sekä heitä, että Sidiä.

Viimein suurin osa oli päässyt bussiin, osan jäädessä hyökkäävien olentojen saaliiksi ja osan noustessa kahteen armeijan autoon, jotka oli päivää aiemmin haettu. Artie istuutui toisen auton rattiin ja ohitti vauhdilla bussin, rusentaen mennessään pari oliota. Kyydissä ollut Zack alkoi näyttää hivenen vihertävältä.

Artie painoi kaasun pohjaan ja ajoi suoraan päin suureen laumaan noita olioita, lennättäen ja rusentaen tieltään useita. Viimein hän oli Sidin kohdalla ja hidasti, varoen osumasta naiseen.

"Hyppää kyytiin. Kaikki on kasassa, me lähdemme!" Artie huusi melun yli.
"Asia selvä." Sid sanoi napakasti ja väänsi samalla yhden olion niskan poikki, yhdellä voimakkaalla ja sulavalla liikkeellä.

Tämän jälkeen hän hyppäsi auton kyytiin ja istuutui Artien viereen. Hengähdettyään hetken, hän otti radiopuhelimen käteensä ja ilmoitti bussia ajavalle Westwoodille, sekä toista armeijan autoa ajavalle Lewisille, seuraisivat Artien autoa.

Westwood ajoi vauhdilla Artien perään, välittämättä siitä oliko edessä noita piruja, vaan ajoi yli. Osa matkustajista alkoi olla myös hieman kalpeanvihertäviä kasvoiltaan, kuullessaan iljettävät rusahdukset ja mässähdykset, kun bussin alle jääneet oliot rusentuivat renkaiden alle.

"Sid, sano Artielle, että kääntää moottoritielle ja sieltä lähimmälle bensa-asemalle." Westwood huikkasi radioon.
"Asia selvä." Sidin ääni kuului säristen radiosta. Hetken oli hiljaista, kunnes Sid päätti jatkaa, "me menetimme Brownin."

Westwood ei tiennyt mitä sanoa, mutta oli kuitenkin pahoillaan, sillä nyt heillä oli yksi hyvä mies vähemmän. Se oli paha juttu, sillä juuri nyt he tarvitsivat kipeästi ihmisiä, jotka osasivat käsitellä aseita.

"Olen pahoillani." Westwood sanoi viimein radioon ja huokaisi.

He eivät tämän jälkeen paljoakaan viestitelleen, ellei heillä ollut todella tärkeää asiaa, sillä radiopuhelimen akkuja oli säästettävä, kun ei tiennyt mistä niitä saisi lisää, tai edes sähköä, niiden lataamiseksi.

***

Yö alkoi väistyä aamun tieltä, kun he viimein kääntyivät vanhan ränsistyneen huoltoaseman pihaan. Näytti siltä, kuin paikka olisi aikaa sitten hylätty. He pysäköivät autot niin, että ne tukkivat kaikki tiet. Oli hiljaista ja näytti siltä, ettei monen mailin alueella ollut minkäänlaista asutusta tai elämää, vain harvaa metsää ja kuivaa maata.

"Zack, ole kiltti ja katso onko noissa tankkauspisteissä yhtään minkäänlaista polttoainetta." Westwood pyysi ystävällisesti. "Minä katson Artien kanssa nuo isot säiliöt." Hän lisäsi.
"Hyvä on." Zack myöntyi, sillä käsitti viimein millaisessa tilanteessa he kaikki olivat ja että tämä oli tästä lähtien kamppailua elämästä ja kuolemasta. "Haluatko tulla seurakseni?" Hän kysyi ja katsoi Abbya.

Abby nyökkäsi ujosti ja seurasi nuorukaista tankkauspisteelle. Zack oli nähnyt miten kalpea tyttö oli kasvoiltaan ja arveli, että verilöylyn näkeminen oli järkyttänyt tätä kovin. Hän tunsi jonkinlaista halua lohduttaa tyttöä ja parantaa tämän mielialaa.

Ääneti he tutkivat tankkauspisteen toisensa jälkeen todeten ne tyhjiksi tai niin huonokuntoisiksi, ettei niihin kannattanutkaan edes koskea.

Kerrohan vuorostasi sinä, mitä seuraavaksi tapahtuukaan...

[Nefertiti]

Yö alkoi väistyä aamun tieltä, kun he viimein kääntyivät vanhan ränsistyneen huoltoaseman pihaan. Näytti siltä, kuin paikka olisi aikaa sitten hylätty. He pysäköivät autot niin, että ne tukkivat kaikki tiet. Oli hiljaista ja näytti siltä, ettei monen mailin alueella ollut minkäänlaista asutusta tai elämää, vain harvaa metsää ja kuivaa maata.

"Zack, ole kiltti ja katso onko noissa tankkauspisteissä yhtään minkäänlaista polttoainetta." Westwood pyysi ystävällisesti. "Minä katson Artien kanssa nuo isot säiliöt." Hän lisäsi.
"Hyvä on." Zack myöntyi, sillä käsitti viimein millaisessa tilanteessa he kaikki olivat ja että tämä oli tästä lähtien kamppailua elämästä ja kuolemasta. "Haluatko tulla seurakseni?" Hän kysyi ja katsoi Abbya.

Abby nyökkäsi ujosti ja seurasi nuorukaista tankkauspisteelle. Zack oli nähnyt miten kalpea tyttö oli kasvoiltaan ja arveli, että verilöylyn näkeminen oli järkyttänyt tätä kovin. Hän tunsi jonkinlaista halua lohduttaa tyttöä ja parantaa tämän mielialaa.

Ääneti he tutkivat tankkauspisteen toisensa jälkeen todeten ne tyhjiksi tai niin huonokuntoisiksi, ettei niihin kannattanutkaan edes koskea.

"Oletko kunnossa? Tai siis..." Zack kysyi ja olisi halunnut melkein saman tien purra kielensä poikki. Millainen idiootti hän oli ollut.
"Kyllä tämä tästä." Abby sanoi hiljaa ja hymyili varovaisesti pojan punastukselle, joka paistoi tämän kasvoista, vaikka ne niin tummat olivatkin. "Kiitos." Hän lisäsi.
"Öm... eipä kestä." Zack vastasi hämmentyneenä. "Ai niin, piti sanoa, että olen pahoillani, jos tulin aiemmin möläyttäneeksi jotain typerää ja loukkaavaa. Siis kun olet, tai siis sinä ja veljesi olette kokeneet aika kovia." Hän änkytti.
"Ei haittaa." Abby sanoi. "Ihan totta, en minä enää edes muista mitä sinä sanoit." Hän lisäsi ja katsoi nuorukaista pää kallellaan.
"Hyvä." Zack mutisi ja katseli kenkiensä kärkiä, jotka pilkistelivät isojen, löysien housujen lahkeista. Hän tunsi itsensä vaivautuneeksi ja noloksi, vaikkei ollut syytä. Myös ajatukset siitä, ettei hän olisi tytölle sopiva, pyörivät hänen mielessään.
"Penni ajatuksistasi." Abby sanoi ja lisäsi hiljaa. "Niin kuin äiti tapasi aina sanoa, kun olimme ajatuksissamme."

Zack nosti katseensa kengistään ja näki miten tytön kasvot synkkenivät surusta ja kyynel vierähti tämän poskelle. Asia oli suurempi kuin mitä hän oli edes tajunnutkaan.

"Minä... tuota... Haluan että tiedät, että voit tulla juttelemaan minulle milloin haluat." Zack sanoi ja tunsi, ettei ollut osannut sanoa asiaansa kunnolla.
"Kiitos." Abby sanoi ja laski kätensä Zackin kädelle. Nuorukainen värähti kosketuksesta, muttei vetänyt kättään pois. Jokin ikään kuin kupli hänen sisällään ja hän tunsi suurta hellyyttä tyttöä kohtaan. "Haluaisin kuulla sinusta enemmän, sillä et vaikuta yhtään sellaiselta, mitä yrität esittää. Sinä tunnut paljon mukavammalta." Hän jatkoi ja katsoi suoraan Zackin tummanruskeisiin silmiin, kietoen samalla sormensa tämän sormien ympärille.

Zack häkeltyi suorasta kysymyksestä, eikä tiennyt mitä sanoa, kunnes alkoi kertoa elämästään tuolla köyhällä naapurustoalueella. Nyt kun hän tarkemmin ajatteli, oli asioita, jotka hän olisi voinut tehdä toisin, mutta toisaalta, sitten hän ei ehkä olisi koskaan tavannut Abbya, joka vaikutti paljon mukavammalta kuin ne tytöt, joiden kanssa hän oli kavereineen viettäneet aikaa.

Keskenään rupatellen, he palasivat bussille odottamaan.

"No, oliko pumpuissa mitään?" Sid kysyi, pysähtyen nuorten luo.
"Ei ollut. Osa on sitä paitsi niin huonossa kunnossa, että siitä syntyy melkoinen pamaus, jos niitä menee sörkkimään." Zack vastasi ja ymmärsi, etteivät he pitkällekään pötkisi, jos tankissa ei ollut tarpeeksi polttoainetta.

"Säiliöissä sen sijaan on polttoainetta, mutta sen kanssa on oltava varovainen, sillä se on kuitenkin maannut tuolla iät ja ajat." Huomautti paikalle saapunut Westwood, joka vilkaisi ensin nuoria ja sitten hymyillen Artieta.

Hän oli huomannut, että Abbyn ja Zackin välillä oli tapahtunut, jotain sillä nuoret olivat yhä käsikkäin. Myös Artie huomasi sen ja vilkaisi hymyillen Westwoodia.

Tapahtumat olivat vaikuttaneet jokaiseen eri tavalla. Itse kukin yritti tehdä jotain, saadakseen ajatukset pois äskeisestä verilöylystä.
Artie ja Westwood olivat viimein keksineet miten saada polttoainetta isoista säiliöistä ja pian heillä oli monta kanisteria polttoainetta ja lisäksi tankit täynnä. Mutta heidän täytyi silti olla säästäväisiä, sillä bensa-asemille pääsy ei välttämättä olisi helppoa, vaikka niitä vastaan tulisi.

Alicia oli kiukkuinen ja mökötti, muttei silti hätistellyt Georgea pois viereltään. Lisa keskittyi muutaman laborantin kanssa hoivaamaan loukkaantuneita, joita ei onneksi ollut kovin montaa.

Sid kokosi suojaa yötä vasten, sillä ihmisten oli saatava levätä kunnolla ennen liikkeelle lähtöä. Kun Artie ja Westwood saivat oman tehtävänsä hoidettua, he tulivat Sidin avuksi.
Viimein suojat oli saatu tehtyä ja jokainen saattoi rentoutua, sikäli kuin se edes onnistui, sillä monet säpsähtelivät jokaista vähänkin erikoisempaa ääntä tai ääntä joka lähellekään muistutti noiden pirujen ääntelyä.

Myöhemmin Westwood opasti aikansa kuluksi muita aseiden käytössä, jotta nämä pystyisivät tiukan paikan tullen suojaamaan itseään ja muita. Sid liittyi seuraan ja opetti muutamia käteviä liikkeitä, joilla sai nopeasti vastustajan tantereeseen.

Illan pimetessä pieni ryhmä kyhäsi nuotion ja lämmitti siinä säilykepurkkimuonaa. Westwood huomautti Artielle ja Sidille, että olisi hyvä opettaa muille itsepuolustusta ja aseiden käyttöä aina kun se vain oli mahdollista, jottei yhdenkään tarvitsisi enää kuolla turhaan.

Yö sujui rauhallisesti, vaikka jostain kauempaa kantautuikin epämääräisiä ääniä, kenties tuuli tai villieläimet, sitä ei kukaan tiennyt, eikä halunnutkaan ottaa asiasta selvää. Kun taivas alkoi vaaleta, ryhmä heräsi ja lähti niukan aamiaisen jälkeen liikkeelle.

Oli parempi olla liikkeellä varhain ja edetä niin kauan kuin valoa riitti, jolloin olennot eivät ehkä aivan heti pääsisi yllättämään.

***

Näin jatkui vuosia, joiden aikana suhteet vahvistuivat ja jokainen ryhmän jäsen tuli tutuksi.
Alician ja Georgen välit lämpenivät ja Alicia lakkasi vihoittelemasta ja antoi Georgelle anteeksi. Hän ymmärsi nyt mitä nuorukainen sisimmässään tunsi ja tajusi, ettei voisi iän kaiken tälle vihoitella.

Myös monet muutkin ihmiset lähentyivät toisiaan ja yhteisö tiivistyi entisestään.

***

George nojasi eteenpäin ja katseli hetken telttapöydällä olevaa rähjäistä paksua muistikirjaa, johon hän oli joka ilta kirjoittanut, kertonut tapahtumista toivoen sen olevan joskus avuksi jollekulle ja raapusti siihen jälleen muutaman rivin lisää ja käänsi sitten ensimmäisen sivun esille, kuin muistellakseen, miten oli siihen kirjoittanut tuolloin.

Tammikuun 25 päivä, vuonna 2011

Tuntemamme maailma on muuttunut. Me ihmiset olemme muuttuneet uhanalaiseksi lajiksi ja meitä metsästävät nuo etäisesti ihmistä muistuttavat verenhimoiset hirviöt.
Me, pieni kourallinen eloonjääneitä, matkaamme alati, sillä pysähdys yhteen paikkaan liian pitkäksi aikaa maksaisi ihmishenkiä, joista ei nyt ole varaa luopua.

Olemme onneksemme tavanneet muitakin ihmisiä, joista osa on jatkanut matkaansa meidän kanssamme, osan suunnatessa omaan suuntaansa. Olemme myös kohdanneet vihamielisäkin ihmisiä, sekä ihmisryhmiä ja parin tällaisen kohtaamisen takia, olemme muutaman jäsenemme menettäneet. Nämä taistelut mielestäni ovat turhia, sillä yhteispelillä onnistuisimme paremmin.

Suurimpina kiistakapuloina ovat aseet, ruoka ja varsinkin vesi, jota on niin kovin niukalti saatavissa. Kaupunkien vesi ja niiden lähellä olevat vesistöt ovat saastuneita, niin ettei niistä voi juoda. Kaupat alkavat olla jo tyhjiä, sillä kaikki juoma ja ruoka ja muu tarpeellinen on niistä hyödynnetty.

Suuret kaupungit ovat autioina, vain villieläimet ja linnut ovat vallanneet ihmisiltä tyhjiksi jääneitä paikkoja pesimiseen tai piilopaikoiksi. Eläintarhojen asukit ovat karanneet ja villiintyneet ja elävät rinta rinnan muiden villieläinten kanssa.

Minä itse olen jatkanut isäni jalanjäljissä ja olen yrittänyt etsiä parannusta, vaikkei se enää niitä jotka ovat jo vuosia olleet tuossa tilassa. Lisäksi osa heistä on muuttunut samanlaisiksi kuin isän ystävä Christian oli, ennen kuin hän kuoli. Nuo olennot ovat nopeita, voimakkaita ja paljon älykkäämpiä kuin olemme kuvitelleet, mutta lihan ja veren jano menee kaiken älyllisen ajattelun ohitse. Mutta ne ovat silti hyviä metsästämään, keksivät uusia keinoja saada saalista, eivätkä tee samaa virhettä kahdesti.

Lisäksi olen saanut selville isäni muistiinpanoja lukiessäni, että isäni ja Devinin versiot ovat jotenkin muuntautuneet yhdeksi todella pahaksi ja nopeaksi taudiksi, jonka leviäminen on nyt juuri pysähtynyt, kun ei ole liiemmälti tartutettaviakaan. Minun täytyy tehdä uusia tutkimuksia, en voi nyt lopettaa, sillä haluan korjata sen minkä isäni aloitti.

Tämän jälkeen hän selasi takaisin sille aukeamalle, jolla hän oli ollut ja totesi samalla, että muistikirja alkoi pian olla niin täynnä, että pitäisi jostain saada uusi tilalle.

Kesäkuun 1. päivä 2025

Olemme jälleen menettäneet kaksi yhteisön jäsentä yöllisessä hyökkäyksessä, joita on nyt tullut lähes yö yön jälkeen. En tiedä, miten ihmiset jaksavat, sillä vähäinen uni, ruoka ja vesi, sekä yhä uudet menetykset alkavat murentaa taistelutahtoa ja lisäävät kaiken nielevää pelkoa. Minä tiedän, että meidän on silti jaksettava yrittää vielä tai muutoin olemme tuhon omat.

Lepäämme tämän yön tällä ikivanhalla pellolla ja jatkamme matkaa taas aamun koitteessa ja jos luoja suo, me saamme levätä tämän yön rauhassa, vaikka minä uskallankin epäillä, että ne pirut tulevat taas.
Toisaalta pelkään myös ryöväreitä, jotka tappavat kaikki ja vievät kaiken syötäväksi tai myytäväksi kelpaavan mennessään. Jos taivaassa on jumala, niin pyydän suojelusta tällekin yölle, vaikka tiedän, ettei sitä varmasti tapahdu, sillä meidän on maksettava synneistä, jotka ihmiskunta on ennen tuhoa tehnyt.

Minä olen yrittänyt jatkaa isäni työtä, mutta tällä hetkellä olen umpikujassa. Vaikka osaan muistiinpanot jo lähes ulkoa, en silti käsitä, mitä minulta on jäänyt huomaamatta, mitä en ole vielä tullut ajatelleeksi, koska kaava ei vielä ole valmis. Se ei edelleenkään toimi kaikissa tapauksissa.
Minä jatkan silti yrittämistä, sillä haluan uskoa, että me saamme vielä käännettyä asiat parhain päin. Haluan saada lapsilleni paremman tulevaisuuden.

George luki, mitä oli kirjoittanut, korjaili sitä ja kirjoitti muutaman rivin lisää.
"Mitä sinä kirjoitat?" Kysyi Alicia, joka oli tullut tuomaan päivittäisen purkkimuona annoksen Georgelle.
"Ajatuksiani." George vastasi ja katsahti hymyillen Aliciaan, josta oli kehkeytynyt hyvin kaunis nainen.
"Malttaisitkohan pitää pienen tauon ja syödäkin välillä." Alicia huomautti ja painoi kevyen suudelman Georgen poskelle.
"Tottakai." George vastasi ja katsoi lämpimästi Aliciaa, tietämättään että muistutti sillä hetkellä hyvin paljon isäänsä.

No niin, miten mahtanee jatkua tästä? Kerrohan sinä se....