Hän kapusi viimeisenä kuiluun ja veti verkon takaisin paikalleen ja varmisti, että se pysyisi kiinni. He olivat ehtineet edetä jonkin matkaa alaspäin, kun tytön ote äkkiä petti ja tämä alkoi pudota vauhdilla alaspäin.
Sid kuuli huudon ja katsoi alaspäin. Alhaalla Mary, joka piteli sylissään Adamia, katsahti ylöspäin ja kuuli tytön epätoivoisen huudon.
”Sarah!” Adam huusi peloissaan. ”Se putoaa.” Hän sanoi ja katsoi tummat silmät suurina Marya.
”Sarah, jännitä kätesi ja jalkasi seinämiä vasten tai olet pian Maryn niskassa!” Sid huusi ja yritti kivuta nopeammin alas.
Huuto vaimeni ja kuului pieni ähkäisyä muistuttava äännähdys, kun Sarah sai viimein otteen pääkuilusta lähtevästä sivukuilusta ja jäi paikalleen roikkumaan.
Sydän takoi villisti tytön rinnassa, sillä tämä oli pelottavinta sitten sen yön, kun isä ja äiti ja ne kaikki muut ihmiset olivat alkaneet käyttäytyä omituisesti. Sen hän muisti yhä ja halusi unohtaa, mutta se oli vaikeaa. Hän ja Adam olivat päässeet juuri ajoissa pakoon, ennen kuin se ihminen joka oli joskus ollut isä, oli yrittänyt käydä päälle. Hän muisti vieläkin, miltä isä oli tuolloin näyttänyt ja se sai kyyneleet vierimään poskille. Isä ja äiti olivat poissa, samoin kaikki jotka hän oli tuntenut. Vain pikkuveli oli enää jäljellä.
”Sarah, oletko kunnossa?” Sid kysyi ja laskeutui samaan aikaa tasaisesti alaspäin.
”Olen.” Sarah sai sanotuksi ja huohotti peloissaan. Kuului pieni ääni, jonka Sid tulkitsi nyyhkäisyksi.
”Sarah, pysy paikallasi, tulen luoksesi ja minä kannan sinut lopun matkaa.” Sid sanoi, jatkaen laskeutumistaan.
”Hyvä on.” Kuului Sarahin vastaus heikosti. Tämä oli vielä aika järkyttynyt äskeisestä.
Tovia myöhemmin Sid oli Sarahin kohdalla ja käski tämän kietoa kätensä tiukasti hänen ympärilleen. Tyttö totteli ja heikossa valossa hän näki tämän poskilla kyyneliä.
”Ei hätää, kaikki on hyvin nyt, enkä minä päästä sinua putoamaan.” Sid sanoi rohkaisevasti.
Hetken hän muisti itsensä saman ikäisenä kuin tuo tyttö oli. Muisti ne kesät isoäidin luona maalla ja kuinka ne olivat loppuneet kun isoäiti, hänen täyttäessään yksitoista vuotta, oli kuollut. Kesät eivät olleet enää sen jälkeen samanlaisia. Isoäidin koti ei ollut enää sama, vaikka kaikki tutut tuoksut olivatkin jääneet jäljelle. Isoisän kanssa hän ei ollut koskaan ollut yhtä läheinen kuin isoäidin kanssa. Kyllä isoisä oli ollut mukava, mutta jotenkin hän ei vain ollut kuten isoäiti.
Isoisäkään ei ollut elänyt montaa vuotta ja talo jäi tyhjilleen. Myöhemmin aikuiselämänsä alkuvaiheilla hän oli käynyt katsomassa vanhaa taloa, joka oli rapistunut. Paksu pölykerros peitti kaikkia huonekaluja ja pintoja, joka kieli siitä, ettei talossa ollut käyty isoisän kuoleman jälkeen. Hän ei ollut sinne tuolloin jäänyt edes yöksi, vaan oli palannut takaisin kaupunkiin.
”Kiitos.” Sarah sanoi ja palautti Sidin muistoistaan takaisin nykyhetkeen.
”No, ei tuo nyt ollut mitään.” Sid sanoi ja hymyili lämpimästi.
”Ilman sinua ja tuota toista, me oltaisiin varmasti kuoltu.” Sarah sanoi ja toi julki sen, mitä oli siellä kukkulalla pelännyt.
”Emmehän me voineet jättää teitä sinne oman onnen nojaan.” Sid huomautti ja mietti millainen tulevaisuus olisi jos tästä vielä jotenkin selvittäisiin.
Kaikki näytti vielä niin epävarmalta. Sarah rutisti Sidiä hieman lujempaa ja tämä tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään ja päätti pitää näistä lapsista huolta, jollei heidän sukulaisiaan sattuisi mistään löytymään. Eihän noita kahta yksinkään voinut jättää, maailmaan joka nyt oli kuin todellisuudeksi muuttunut pahimmanluokan painajainen.
”Miten sujuu Mary?” Sid kysyi Marylta.
”Siinähän se.” Mary vastasi ja tarkisti samalla, että Adamilla, oli kaikki hyvin.
”Sotilastäti pelasti Sarahin.” Adam sanoi totisena.
”Niin taisi tehdä.” Mary totesi ja hymyili lämpimästi.
”Kuinka kauan meidän pitää vielä kiivetä?” Adam kysyi.
”Ei kovin kauaa.” Mary vastasi ja katsoi ylöspäin, eikä enää nähnyt vaaleata valopistettä, joka oli jo aikaa sitten jäänyt ylös.
Oli vain pimeää, joka tiheni, mitä alemmaksi he menivät. Yhä hänestä tuntui, että jokin ryömisi pimeydestä ja tarttuisi kiinni jalasta. Mary yritti karistaa tuon epämieluisan tunteen mielestään, sillä ei halunnut säikyttää sylissään olevaa poikaa, jolla oli ollut ikäviä kokemuksia ihan tarpeeksi.
”Sinua pelottaa.” Adam totesi ja katsoi tarkasti Maryn kasvoja.
”Ihan pikkuisen vain.” Mary myönsi.
”Kun minua pelottaa, minä…” Adam aloitti ja vaikeni sitten, sillä isän ja äidin ajatteleminen tekee surulliseksi. ”…Minä menen äidin ja isin viereen.” Hän sanoi sitten ja tunsi palan kurkussaan.
Isiä ja äitiä ei enää ollut, niin oli sisko sanonut ja sen hän tiesi itsekin. Oli vain jotakin joka näytti isiltä ja äidiltä, mutta jotka olivat suuria ja pelottavia kuin villipedot, joita hän oli käynyt joskus katsomassa eläintarhassa.
Hetken oli hiljaista. Jopa Sheldon-olio oli vaiti, eikä valittanut ilmastointi kuilun käytävissä.
”Mutta nyt isiä ja äitiä ei enää ole.” Adam sanoi ja huokasi syvään ja riiputti surullisena päätään.
”Sinä voit aina tulla minun tai Sidin viereen, jos haluat.” Mary sanoi. ”Sid ainakin on niin hurja, ettei mikään pelottava uskalla lähestyä häntä.” Hän jatkoi ja kuuli, kuinka Sid naurahti.
”Niin on.” Adam sanoi ja katsoi ylöspäin, missä Sid oli tulossa Sarahin kanssa.
Kesti vielä jonkin aikaa, ennen kuin he olivat päässeet alas, suureen tilaan, josta lähti mutkaisia putkia joka suuntaan. Hetken he lepäsivät paikallaan, mutta vain hetken, sillä he tiesivät, ettei ollut hyvä jäädä aloilleen, niin kauan kuin Sheldon-olio kuljeksi käytävien sokkeloissa vaanimassa.
”No niin, mennään sitten.” Sid sanoi ja työntyi ensimmäisenä kapeaa käytävään, josta he olivat tulleet.
”Mihin me mennään?” Adam kysyi uteliaana.
”Turvapaikkaan.” Sid sanoi ja kertoi, että siellä oli muitakin ihmisiä.
Adam ei kysellyt enempiä, vaan kulki innokkaasti eteenpäin, sillä halusi nähdä nämä ihmiset, joista Sid oli kertonut. Niin he sitten etenivät, Sid ensimmäisenä, Sarah ja Adam välissä ja viimeisenä Mary. Näin he etenivät omasta mielestään ikuisuudelta kestävän ajan, kunnes Sid viimein oli tutun ritilän edessä.
”Hoi, päästäkää sisälle.” Hän huusi ja takoi ritilää, niin että siitä lähti kova räminä.
Hetken hän pelkäsi, että tuo olio tulisi melun houkuttamana ja takoi uudelleen ritilää. Hän ei pitänyt ajatuksesta että he olisivat ahtaassa ilmastointikanavassa, mistä ei pääsisi mihinkään jos tuo olio hyökkäisi.
”Juu, odottakaa pieni hetki.” Kuului Westwoodin ääni, jonka jälkeen kuului kuinka raskaita huonekaluja siirreltiin. Viimein ritilä aukesi ja ahtaaseen väylään tulvi valoa.
”Viimeinkin. Alkoi olla vähän ahdas olo.” Sid sanoi ja nakkasi ison laukun lattialle, ennen kuin työntyi itse ulos.
”Mukava nähdä sinuakin.” Westwood huomautti tyytyväisenä ja katsoi sitten hämmentyneenä kahta pientä ihmistä, jotka työntyivät huoneeseen kasvot yhtä mustiksi sotkeutuneena, kuin Sidilläkin.
Mary tuli viimeisenä ja laski oman kantamuksensa Sidin suuren laukun viereen.
”Toivon totisesti, ettei minun tarvitsisi enää milloinkaan ryömiä ilmastointikanavissa.” Mary sanoi ja venytteli puutuneita jäseniään.
”Tässä meillä on varsinaisia nokikolareita.” Westwood nauroi ja sai Sidin taholta vähemmän ystävällisen mulkaisun. ”Teitä kahta en olekaan aiemmin tavannut.” Hän sanoi sitten ja katsoi Adamia ja Sarahia ystävällisesti.
****
Tällä välin Richard ja Lisa olivat kuumeisesti yrittäneet koota sopivaa ruiskua Sheldon-oliota varten. Lisa oli löytänyt sopivan ohuen ja kestävän metalliputken, jota he nyt yrittivät liittää lasiputkeen, joka saisi toimia säiliönä aineelle.
Viimein monen kiroamisen, naarmun ja ruttaantuneen putkiteippipalan jälkeen, heillä oli kasassa jonkinnäköinen ruisku mäntineen päivineen.
”No niin, nyt meidän on saatava pistettyä tämä Sheldoniin.” Richard sanoi pyyhkien desinfiointiaineeseen kastetulla vanutupolla rystysiään, joita koristi kirkuvan punainen naarmu.
Hän irvisti, sillä aine kirveli naarmussa ikävästi ja lisäksi vioittunut selkä antoi kuulua itsestään. Sairaalassa annetut lääkkeet eivät enää vaikuttaneet, joten kipukin palaili hiljalleen. Sitä hän tosin ei aikonut kertoa muille, ellei olisi aivan pakko. Lääkkeitä ei riittäisi loputtomiin ja hän halusi säästää niitä muita varten.
”Meidän on vain odotettava sopivaa tilaisuutta, en haluaisi houkutella sitä tänne. Sitä voimme koettaa vasta sitten kun mikään muu ei auta.” Lisa huomautti.
Muut olivat samaa mieltä. Olisi liian vaarallista päästää tuota olentoa tänne. He siis päättivät odottaa sellaista hetkeä, jolloin Sheldon-olio päättäisi tulla esille. Kenties nälän houkuttamana, sillä se varmasti tiesi, missä jokainen tästä pienestä ryhmästä oli.
Richard jatkoi omien tutkimuksiensa selaamista varmistaakseen, että kaikki oli varmasti mennyt vasta-aineen osalta oikein.
George asteli koneelle, joka selkeästi oli kytketty nettiin. Aikansa naputeltuaan hänen onnistui päästä kaupungin valvontakameroihin käsiksi. Uusia kuvia putkahteli näytölle, mutta niistä ei juurikaan ollut iloa, sillä niistä näkyi miten hiljaista ja kuollutta kaupungissa oli.
Hän naputteli sitten muidenkin kaupunkien tietoja, haki uutisia ja onnistui pääsemään parin muun kaupungin valvontakameroihin käsiksi, mutta niiden näyttämät kuvat olivat yhtä lohduttomia, kuin mitä hän oli oman kaupungin kameroista nähnyt.
”Isä, se on levinnyt muuallekin.” George sanoi ja näki miten isän ilme synkkeni. ”Yritän katsoa löydänkö yhtään kaupunkia, joka olisi säästynyt tältä tuholta.” Hän sanoi sitten ja jatkoi naputteluaan.
Pitkän ajan kuluttua hän nosti katseensa näytöltä ja kertoi että tuho oli levinnyt varsin laajalle. Hän oli tutkinut useampia kaupunkeja ja saanut saman lohduttoman näyn useamman paikan valvontakamerasta. Hän mietti uskaltaako kertoa enempää, sillä isän harteilla oli nyt jo niin suuri taakka tämän kaiken takia.
”Isä, en tiedä haluatko edes tietää, mutta näyttää siltä, että tämä ongelma on levinnyt todella laajalle, kenties muihin maihinkin.” George sanoi hiljaa ja näki isänsä hartioiden painuvan murheellisina alas.
”Olen niin kovin pahoillani, vaikkei se mitään auta eikä korjaa tilannetta.” Richard sanoi raskaasti. ”Jos minulle käy jotain. Älkää antako vasta-ainetta minulle, vaan ampukaa suoraan päähän.” Hän jatkoi hiljaa. ”En ole ansainnut parannusta.”
”Älä nyt tuollaisia höpötä.” Lisa sanoi, mutta vaikeni sitten nähdessään, että Richard oli tosissaan.
”Miksi päähän?” George kysyi ihmeissään ja toivoi ettei moista tilannetta tulisi ikinä.
”Siksi, etteivät nuo pirut taida kuolla muuten, kuin ampumalla niitä päähän.” Richard huomautti.
”Hyvä on. Minä teen sen, jos siihen tullaan.” Westwood sanoi ja katsoi totisena Richardia. ”Mutta toivon totisesti, ettei siihen tulla.” Hän lisäsi ja hätkähti kun ilmastointi kuilusta kuului huhuilua ja räminää, kun joku hakkasi ritilää.
****
”Tässä on ruokaa ja vaatteita.” Sid sanoi ja nyökäytti lattialla olevia kasseja kohti.
”Käykää te siistiytymässä, niin minä vien nämä tuonne. Muilla lienee jo kiljuva nälkä.” Westwood sanoi ja huomasi itsekin olevansa nälkäinen.
Hän ei ollut viimeisen kahvitauon jälkeen syönyt mitään. Ei hän ollut edes ajatellut asiaa ennen kuin nyt. Kahvia teki mieli, mutta mistäpä sitä saisi, hän mietti raahatessaan painavia laukkuja laboratorion keskelle, minne ryhmä oli ilman sen kummempia miettimisiä leiriytynyt. Richard ja Daniel olivat mielissään saadessaan kunnon vaatteet ohuen sairaalapyjaman tilalle, joskin Richard tarvitsi hieman apua pukemisessa. Hän ei edes kieltäytynyt, kun Lisa tuli auttamaan.
Westwood kaivoi toisesta laukusta itselleen keksipaketin ja yhden säilyketölkin, joiden kanssa hän siirtyi sivummalle. Hän hymyili nähdessään Lisan Richardin seurassa ja oli tyytyväinen, että miehellä oli seuraa.
Hän itse sen sijaan oli vielä poikamies. Vanhemmat ja isovanhemmat olivat aikaa sitten menneet mananmaille, eikä sisaruksista ollut kuulunut aikoihin mitään ja tuskin enää kuulisikaan. Hän oli asunut yksin, ei hänellä ollut edes lemmikkiä, jos villakoiria sängyn alla ei laskettu ja torakoita kellarissa. Poliisiasema oli ollut hänen toinen kotinsa ja pari yhtä läheinen kuin veli tai sisko.
”Tässä kupponen kuumaa kahvia.” Kuului ystävällinen ääni, joka havahdutti Westwoodin mietteistään.
”Kiitos.” Westwood sanoi hajamielisesti ja tajusi vasta sitten saaneensa kupillisen kahvia. ”Mistä sinä kahvia sait?” Hän kysyi.
”Tuolta automaatista.” Richard sanoi hymyillen. ”Näytit siltä että kaipaisit kahvia. Mutta juo säästäen, tuossa hemmetin masiinassa ei taida kovin montaa kupillista olla enää tarjolla.” Hän huomautti.
”Totisesti kaipasinkin, siitä on nimittäin useita tunteja, kun viimeksi sain kupposen kuumaa kahvia. Kiitos vielä kerran.” Hän sanoi ja siemaisi kupista aimo kulauksen ja nautti kahvin kitkerästä mausta ja lämmöstä suussaan.
”Ole hyvä.” Richard sanoi ja rullasi kassien luo.
Westwood naurahti nähdessään, miten tämä yritti sopeutua farkkuihinsa, kun normaalisti yllä oli suorat tummat housut ja valkea tai sininen kauluspaita.
Hän oli ehtinyt jo juoda kupin tyhjäksi, kun Sid, Adam, Sarah ja Mary astuivat huoneeseen nyt puhtoisina ja uusissa vaatteissa. Sidin puolipitkät ja osin kihartuvat hiukset olivat auki, mikä sai naisen kasvojen piirteet näyttämään hivenen pehmeämmiltä.
Adam katseli silmät ymmyrkäisinä laboratoriota ja pyyhkäisi ohimennen punaisia kiharaisia hiuksiaan pois kasvoiltaan.
”Tämä näyttää ihan hullun professorin salaiselta piilopaikalta.” Poika sanoi ja sai muut nauramaan. Daniel yski, sillä oli vahingossa vetänyt kivennäisvettä väärään kurkkuun.
”No ei nyt ihan, mutta lähelle.” Richard naurahti ja katsoi poikaa ystävällisesti.
Adam asteli Richardin luo ja katseli tätä pelkäämättä.
”Miksi sinä istut pyörätuolissa?” Poika kysyi.
”Se on pitkä tarina ja kerron sen ehkä joskus sinulle.” Richard lupasi ja hymyili.
Lopulta hän kertoi joutuneensa onnettomuuteen, mutta jätti kuitenkin selittämättä pojalle, että millaiseen onnettomuuteen, sillä katsoi ettei tämän kuulunut vielä sellaista tietää. Adam kuunteli silmät suurina Richardin kertomusta, istuen tämän sylissä, minne mies oli hänet nostanut.
"Kyllä sinun jalkasi vielä paranevat." Adam sanoi ja katsoi totisena Richardia.
"Enpä usko." Richard sanoi ja katsoi poikaa jolla oli niin vilpittömät kasvot ja suuri usko kaikkeen, mihin aikuiset eivät enää jaksaneet uskoa.
"Toivottavasti isän ja äidin saisi vielä ennalleen." Adam huokaisi ja Richard näki miten tämän alahuuli alkoi väpättää.
"Se voisikin onnistua." Richard sanoi rohkaisevasti. "Ainakin jos se minusta riippuu." Hän lisäsi, sillä halusi todella auttaa, hyvittääkseen sen, mitä hänen aineensa oli saanut aikaiseksi.
"Ihanko oikeasti?" Adam sanoi ja katsoi tummanruskeat silmät suurina Richardia, jonka pähkinän ruskeissa silmissä näkyi pitkästä aikaan iloinen pilkahdus.
"Ihan oikeasti." Richard sanoi. "Minä lupaan, että teen kaikkeni. Mutta nyt haetaan sinulle syötävää." Hän sanoi.
"Odota minä haen itse, olen jo iso poika." Adam sanoi ja rutisti Richardia, ennen kuin hyppäsi hänen sylistään ja juoksi kassien luo.
"Taisit saada uuden ystävän." Lisa sanoi naurahtaen ja sai Richardin hätkähtämään, sillä tämä ei ollut huomannut naisen saapumista vierelleen.
"Niin taisin." Richard sanoi ja hymyili.
Tämän jälkeen laboratorion täytti hiljainen puheensorina. Muut halusivat tietää miltä ulkomaailmassa näytti, vaikka he arvasivatkin sen jo. Silti toivo siitä, että ihmisiä olisi selvinnyt enemmänkin tuosta tuhosta, jaksoi elää.
Varsin pienen aterian jälkeen osa päätti painua unille, sillä yöunet olivat monilta jäänyt väliin yöllisen mellastuksen tähden. Abby, George, Adam ja Sarah saivat nukkua vieretysten yhdessä huoneessa ja toiseen majoittuivat, Sid, Mary, Daniel ja Lisa, Richardin jäädessä vielä koneelle työskentelemään ja Westwoodin jäädessä pitämään vahtia.
***
Jossain välissä Richard havahtui koneeltaan, jonne oli kesken työskentelyn nukahtanut. Poskessa oli punaiset jäljet siinä mihin näppäimistö oli painanut. Hän oikaisi vinksalleen menneet lukulasit ja katsoi unisena ympärilleen. Hän näki kauempana Westwoodin, joka asteli levottomana edestakaisin. Tämä ei näemmä vielä ollut vaihtanut vahtivuoroa Sidin kanssa.
Hän venytteli ja aikoi jatkaa työtään, kun hän huomasi Westwoodin jähmettyneen paikalleen. Vasta silloin hän näki suuren tumman olennon, jota Westwood tuijotti.
***
Westwood oli huomannut Richardin nukahtamisen, muttei halunnut herättää tätä. Nukkukoon koneellaan sitten, hän ajatteli.
Silmä tarkkana hän katseli ympäristöä ja oli valmis ampumaan, jos se olio hyökkäisi. Väsymys alkoi vaivata ja hän alkoi astella edestakaisin pysyäkseen hereillä. Äkkiä hän huomasi tuijottavansa tuota Sheldon-oliota.
Mistä hitosta se oli tänne päässyt? Hän mietti ja yritti keksiä miten herättää muut, kuitenkaan herättämättä olion huomiota.
Sormet puristuivat tiukasti haulikon ympärille, hengitys oli kiivasta ja hän kuuli sydämensä jyskeen korvissaan. Hiki pisaroi hänen otsallaan ja hän henkäisi syvään.
Sydän alkoi takoa hurjemmin, sillä vaisto kertoi, että tuo peto valmistautui hyökkäämään. Hän nielaisi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen, toistaiseksi ei ketään ollut tulilinjalla ja valmistui ampumaan. Verenpunainen hehku kohosi olennon silmiin, samanaikaisesti kun tämän kasvoja vääristi ruma irvistys. Suupielistä norui kuolaa ja sen kurkusta kohosi omituinen kurluttava murina. Huulet vetäytyivät terävien hampaiden päältä ja ryhmyisissä sormissa näkyvät terävät koukkuiset kynnet, valmistautuivat iskuun.
Olento, sen enempää kuin Westwoodkaan, ei ehtinyt liikahtaakaan, kun kuului kolahdus.
”Mitä hemmettiä.” Richard inahti ja tuijotti paikaltaan tuota olentoa.
Oli kuin se olisi tunnistanut Richardin ja syöksyi nyt tätä kohti. Westwood valmistautui laukaisemaan, mutta tajusi, että voisi osua Richardiin.
”Hei kuolanaama!” Westwood karjui olennolle ja laukaisi haulikon, niin, että haulit ropisivat sen pään yläpuolelle, kiinnittääkseen tämän huomion itseensä.
Olento kääntyi kesken juoksun, ärjäisi ja kiihdytti vauhtiaan suunnaten kohti Westwoodia.
”EI!” Richard rääkäisi, nappasi itse tekemänsä ruiskun pöydältä ja työnsi itsensä pois pöydän äärestä ja rullasi niin nopeasti kuin vain pystyi, kohti Westwoodia. Viimetingassa hän sai tönäistyä Westwoodin nurin lattialle.
”Mitä helvettiä sinä teet?” Westwood huusi puoliksi peloissaan, puoliksi raivoissaan.
Vastausta hän ei saanut, sillä olento törmäsi täydellä voimalla vasten pyörätuolia, joka kellahti kumoon. Richard lennähti kylmälle lattialle ja ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan iskun voimasta. Hän ei ehtinyt tointua, kun tuo olento oli hänen kimpussaan. Terävät, käyrät kynnet upposivat hänen rintaansa ja viilsivät syviä vertavuotavia haavoja. Richard parkui tuskasta ja kauhusta. Olennosta lähtevä löyhkä yhdessä tuskan kanssa, olivat viedä häneltä tajun, mutta hän yritti taistella vastaan, tietäen sen toivottomaksi yritykseksi.
Samassa hän tunsi otuksen löyhkäävän hengityksen kasvoillaan ja seuraavassa hetkessä hän tunsi miten sen terävät hampaat upposivat kaulaan ja raastoivat irti ison palan.
Kurluttava huuto kohosi hänen huuliltaan ja hän yritti työntää tuon pirullisen pedon päätä kauemmaksi itsestään, vaikka silmissä musteni. Samalla hän muisti ruiskun, jonka oli ottanut pöydältä mukaansa ja iski sen Sheldon-olion reiteen kaikin voimin. Olio päästi yllättyneen huudahduksen ja pureutui lujemmin Richardin kaulaan. Richard painoi männästä niin, että sai painettua aineen olion verenkiertoon. Olio rääkäisi ja kiskaisi ruiskun irti ja paiskasi sen raivoisasti mahdollisimman kauaksi itsestään.
Terävät kynnet upposivat uudelleen Richardin rintaan, kun olio purki raivoaan tähän. Richard maistoi veren suussaan ja sitä tuntui tulevan lisää jokaisella tuskallisella hengen vedolla. Hän tiesi, ettei voisi selvitä moisesta hengissä. Mutta se ei häntä pelottanut, vaan se millaiseksi hänen ruumiinsa muuttuisi kuoleman jälkeen, kun tuo pirullinen myrkky, jota oli nyt hänenkin suonissaan, herättäisi ruumiin eloon. Epäkuollut, ei, hän ei missään nimessä halunnut sitä, sillä se ei olisi enää hän itse ja se merkitsisi kuolemaa kaikille niille, joita hän rakasti ja sitä hän ei halunnut tapahtuvaksi.
Westwood tointui järkytyksestä ja laukaisi haulikkonsa molemmat piipulliset kohti oliota, joka ulahtaen hellitti otteensa ja pakeni takaisin ilmastointikanavaan. Hän latasi haulikon uudelleen ja tähtäsi suuntaan, jonne olento oli mennyt, mutta kun mitään ei tapahtunut, hän arveli, ettei se näyttäisi rumaa naamaansa hetkeen.
Haulikko toisessa kädessään hän asteli maassa makaavan Richardin luo ja polvistui tämän viereen. Westwood painoi kätensä tämän kaulassa olevan ammottavan haavan päälle ja yritti tyrehdyttää verenvuodon, mikä näytti toivottomalta, sillä veri pursuili hänen sormiensa välistä.
”Taidetaan olla tasoissa.” Westwood sanoi ja katsoi vakavana miestä, jonka suupielestä norui veri. Hän näki miten miehen leuka ja huulet värähtelivät, kun tämä yritti puhua. "Älä yritä puhua." hän sanoi ja yritti etsiä jotakin, jolla tyrehdyttää massiivinen verenvuoto.
”Tapa… Minut.” Richard pyysi ja nieleskeli, sillä tunsi miten verta valui suuhun.
Westwood oli vaiti ja muisti, mitä oli luvannut. Vaikka hän tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä, ei hän halunnut sitä tehdä.
”Isä!” Kuului nuoren tytön parkaisu ja tehtävä tuntui vieläkin vaikeammalta.
”Sid, älä päästä Abbya tänne.” Westwood käski.
”Isä! Isä, ei!” Abby huusi ja yritti pyristellä vapaasti Sidin otteesta. Mutta nainen oli voimakkaampi ja sai pidettyä hoikan tytön aloillaan.
”Ei Abby.” Hän sanoi ja veti tytön lähelleen.
”Tapa… Minut… Sinä… Lupasit…” Richard kähisi ja katsoi Westwoodia anoen.
Hmm... päätin sitten naputella jatkoa joutessani ja tulikin melkoinen pätkä. Sori jos on vähän tylsähkö. No mutta miten mahtanee jatkua?E:// pientä hienosäätöä.
E://2 lisää pientä editointia, joka toivon mukaan ei sotkenut seuraavan kirjoittajan suunnitelmia. 