Jatkis: Tuhon enteet

[Nefertiti]

Eli, eli, kliseinen tämäkin, mutta teki mieli tehdä vähän tällainenkin juttu. Kyseessä siis tohtori Richard Evans, joka yritti luoda lääkettä, josta olisi ollut apua vaikeasti sairaille, mutta valitettavasti siitä ei tullut sitä mitä hän halusi, vaan jotakin paljon pahempaa. Joku taho yrittää saada tämän lääkkeen itselleen ja yrittää saada Richardia leipiinsä ja kun tämä kieltäytyy, yritetään hänet tappaa, mikä tosin ei onnistunut.
Tämä lääke tai oikeammin sairaus, tai miksi sitä haluattekin kutsua pääsee jotekin irralleen ja pian on Richardin kotikaupungissa helvetti valloillaan. Mitä mahtanee tapahtua, pääseekö hän laboratoriolleen ja saako vasta-aineen toimimaan, vai yrittääkö joku muukin saada sen käsiinsä?
Lääke tai miksi sitä nyt voi kutsuakin, muuttaa ihmisen joksikin kammottavaksi zombien tapaiseksi olennoksi joka ei tunne enää ketään, niistä jotka ennen tunsi. Nyt nämä olennot tuntevat vain nälkää ja haluavat saada käsiinsä tuoretta lihaa...

Sen päätätte te jotka tätä haluatte jatkaa, sana on vapaa.

Ja kyllä ideaa (joskin yritin säätää jotakin omaa) sain Doomista ja Resident Evelistä ja lukuisista vastaavista elokuvista ja peleistä, kuten myös Kingin Tukikohta ja se kännyköihin liittyvät kirjat ovat tuttuja, joskin tukikohtaa en saanu koskaan luettua loppuun asti.
Halusin vähän vaihtelua tännekin vampyyrien, haltioiden, lohikäärmeiden ja muiden fantasia juttujen sekaan.


***


Hän pysäköi autonsa pihan ajoluiskalle, istui hetken paikallaan, kunnes otti avaimet virtalukosta ja nousi ylös. Viileä ilmavirtaus pöyhi kevyesti hänen tummanruskeita hiuksiaan, kun hän painoi autonoven takanaan kiinni. Mies pysähtyi hetkeksi ja katseli tummuvaa taivasta, jossa jo illan ensimmäiset tähdet tuikkivat. Nämä olivat niitä hetkiä, joista hän nautti, varsinkin hyvin työntäyteisien päivien jälkeen. Oli ihanaa vain päästä kotiin ja unohtaa työt ja kiire edes hetkeksi.
Mies huokaisi syvään, käänsi katseensa kohti kotitaloa ja hymyili. Ikkunoista loisti valo, joten Lilian ainakin oli vielä hereillä. Epäilemättä myös lapset olivat kielloista huolimatta hereillä, hän ajatteli ja alkoi astella kohti kotiovea.

Hän ei ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen kohti taloa, kun asiat alkoivat vyöryä eteenpäin niin nopeasti, ettei hän jälkeenpäinkään muistanut mitä oli oikeastaan tapahtunut. Tienoon täytti jylisevä ääni, joka sattui korviin ja sekuntia myöhemmin jokin valtava voima paiskoi kaiken tieltään, osuen myös Richardiin, joka lensi hyvän matkaa taaksepäin ja tömähti selälleen maahan.

Sattui ja kaikki oli sekavana mylläkkänä. Päälle satoi roskia ja säleitä talosta, jonka räjähdys oli hajottanut täysin.

”Lilian… lapset” Richard mumisi ja yritti liikkua, muttei pystynyt, vaan jäi alalleen makaamaan ja ajelehti viimein pimeyteen.

***

Pimeyttä kesti pitkän aikaa, kunnes se viimein vaihtui harmauteen, jossa hän saattoi erottaa valon ja pimeän. Hän erotti myös tummia hahmoja, jotka tulivat ja menivät. Vähä vähältä harmaus alkoi väistyä ja Richard alkoi olla tietoinen ympäristöstään. Harmauden ja epäselvien värien sekamelska alkoi asettua ja pian hän saattoi todeta joutuneensa harmaanvalkeaan huoneeseen, jossa oli ainakin viisi muuta vuodetta, hänen omansa lisäksi.

Hän näki vastakkaisella seinällä kolme vuodetta ja parissa makasi hahmo, laitteiden ympäröimänä. Viimeisen vuoteen jälkeen oli harmaanvalkea seinä, jonka puhkaisi iso ruma neliskanttinen ikkuna, jonka jokainen reuna oli tylsästi tasan yhtä pitkä. Ikkunasta ei näkynyt taivasta, vain vastapäinen rakennus, joka oli niin lähellä, että sen samankokoisista ja näköisistä ikkunoista saattoi melkein nähdä sisälle.

Tämän ankean ikkunan molemmin puolin roikkuivat haalistuneet verhot, jotka kenties joskus olivat olleet sinisen sävyiset. Nyt ne olivat haalistuneen vaalean siniharmaat, sillä niitä tuskin oli aikoihin pestykään ja ulkoa tuleva lika oli niihin, kuten myös ikkunaan takertunut ja sai valonkin näyttämään harmaalta. Richard katsoi sivulle ja näki kaksi vuodetta, jotka sillä hetkellä oli tyhjiä, vain hän oli yksin tällä rivillä.

Seuraavaksi muistot alkoivat vyöryä hänen mieleensä ja saivat pulssin kiihtymään, minkä vieressä oleva sydänmonitori heti huomioi ja alkoi piipittää yhä nopeammin. Richard muisti kovan äänen ja voimakkaan paineen, minkä jälkeen kaikki oli ollut sekavaa, kunnes hän oli joutunut pimeyteen.

’Lilian!’ Hän ajatteli ja yritti nousta istumaan, mutta pitkän tajuttomuuden jäljiltä raajat eivät totelleet.

Viimein lujalla tahdonvoimalla hän sai kätensä liikkumaan ja alkoi kiskoa itseensä kiinnitettyjä letkuja irti, jolloin elämää ylläpitävät laitteet alkoivat hälyttää, kuin potilaan tila olisi romahtanut. Richard yritti päästä vuoteelta, mutta jalat eivät suostuneet lainkaan tottelemaan. Viimein hän sai kangettua käsivoimin jalat vuoteen reunan yli. Hän oletti, että jalatkin olivat vain heikot käytönpuutteessa ja yritti nousta seisomaan. Jalkapohjat osuivat kylmälle lattialle, mutta hän ei tuntenut mitään ja lyyhistyi lattialle jalkojen pettäessä hänen allaan. Vasta silloin hän tajusi kunnolla, etteivät jalat todellakaan toimineet ollenkaan.

Käytävältä kantautuivat kiireisten askelten kopina, joka lähestyi ja pian ovi reväistiin voimalla auki. Richard näki valkoiseen takkiin pukeutuneen naisen tulevan puolijuoksua ja pysähtyvän hänen vuoteensa luokse. Lääkäri kumartui katsomaan miestä, joka makasi kasvoillaan lattialla.

”Ette te saisi tällä tavoin lähteä liikkeelle.” Lääkäri sanoi ja auttoi hänen perässään tulleiden hoitajien kanssa Richardin takaisin vuoteelle.
”Missä… olen?” Richard sai kähistyä, tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä.
”Sairaalassa.” Lääkäri vastasi ja jatkoi jutteluaan. ”Koska te olette hereillä, voi teidät siirtää toiselle osastolle.”
”Kuinka… kauan olen ollut tajuton?” Richard kysyi ja puhuminen joka vielä oli vaikeaa, alkoi hiljalleen sujua.
”Kolme viikkoa.” Lääkäri vastasi ja jatkoi tarkastustaan nopeasti ja tottuneesti.
”Kolme viikkoa.” Richard toisti hiljaa ja mietti mitä tällä välin oli tapahtunut, missä olivat hänen vaimonsa ja lapsensa. ”Onko… tai tiedättekö missä minun vaimoni ja lapseni ovat?” Hän kysyi sitten.
”Perheenne?” Lääkäri kysyi.
”Niin. Vaimoni Lilian Evans ja lapsemme Abligail ja George?” Hän sanoi.
”Valitan, mutta minun täytyy sanoa, etten tiedä.” Lääkäri sanoi, sillä arveli, ettei miehen ollut hyvä kuulla suru-uutisia vielä.
”He olivat kotona, kun…” Richard sanoi ja veti pitkän ja riipaisevan henkäyksen. ”… talomme räjäytettiin.” Hän lisäsi ja painoi katseensa käsiinsä.
”Olen pahoillani.” Lääkäri sanoi hiljaa ja katsoi miestä, joka tuntui sinä hetkenä vanhentuneen kymmenellä vuodella.

Surun saattoi nähdä miehen kasvoilta, vaikka tämä yrittikin sitä peitellä. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus ja lääkäri suoritti tarkastuksen loppuun, minkä jälkeen hoitajat kuljettivat Richardin toiselle osastolle.

Vielä viikon hän makasi alallaan, kytkettynä sydänmonitoriin, sillä lääkäri halusi varmistua, ettei hän enää vaipuisi tajuttomuuteen. Letkuruokinta oli lopetettu, vain tippa oli yhä paikallaan.

Vähitellen hän alkoi olla paremmassa kunnossa, mutta kävelemään hän ei pystynyt. Hänen selkänsä oli murtunut pahasti ja luunsirut olivat vahingoittaneet selkäydintä alaselässä niin pahasti, että alaraajat olivat halvaantuneet.
Siellä täällä tosin oli alueita, jossa oli tuntoa, mutta enimmäkseen jalat olivat vain hyödyttömät liha- ja luukasat, joilla ei tehnyt mitään. Ainoa hyvä puoli oli se, ettei toisen jalan murtumaan sattunut lainkaan.

Viikkoa myöhemmin, juuri ennen päivittäiseksi muodostunutta kuntoutusta, saapui talon räjähdystä tutkiva komisario Westwood keskustelemaan hänen kanssaan ja ottamaan samalla ylös hänen lausuntonsa. Hoitaja vei Richardin pieneen harmaan valkeaan huoneeseen, jossa oli kauhtuneet vaaleat verhot harmahtavan pienen ikkunan edessä.

Huoneen kalustus oli niukkaa, sillä yhdellä seinällä oli yksi ankean valkea kaappi, ikkunan edessä pöytä, samaa sävyä kuin muukin huone, sillä erolla vain että pöydän jalat sentään olivat vaalean puun sävyiset. Pöydän ympärillä oli pari tuolia, joita Richard ei tarvinnut, sillä hän istui pyörätuolissa. Toisella tuolilla istui Komisario, joka hoitajan ja Richardin tullessa huoneeseen nousi seisomaan.

”Huomenta ja anteeksi tämä huono ajankohta, herra Evans.” Komisario Westwood sanoi asialliseen sävyyn.
”Ette tulleet yhtään huonoon aikaan, sillä mitään muuta minulla ei enää olekaan kuin aikaa.” Richard vastasi tyynesti. ”Te lienette komisario Westwood.” Hän lisäsi.
”Olette oikeassa herra Evans, vai sanoisinko Tohtori Evans.” Komisario sanoi ja istuutui tuolilleen, hoitajan kadotessa käytävälle ja sulkiessaan oven perässään.
”Niin.” Richard myönsi ja katsoi jonnekin Komisarion ohitse.

Tämän pienen esittelyntapaisen jälkeen Komisario kävi käsiksi työhönsä ja jututti Richardia, joka kertoi sen minkä muisti tapahtuneesta, mikä oli oikeastaan hyvin vähän.

”Tahtoisin kysyä, oliko teillä kenties velkaa?” Komisario kysyi sitten.
”Velkaa? Ei ollut. Miten minun raha-asiani liittyvät tähän?” Richard kysyi hivenen ärtyneenä.
”Anteeksi, tämä on vain vakio menettelyä, sillä haluamme käydä kaikki mahdollisuudet läpi.” Komisario vastasi ja katsoi Richardia tiukasti.
”Vai niin.” Richard murahti. ”Raha-asiani ja vaimoni raha-asiat ovat… olivat kunnossa. Eikä minulla ole koskaan ollutkaan syytä tehdä pahaa perheelleni. Rakastan vaimoani ja lapsiani, en koskaan voisi kuvitellakaan vahingoittavani heitä.” Hän lisäsi ja katsoi Komisariota silmiin.
”Aivan, aivan.” Komisario sanoi ja kysyi sitten. ”No tiedättekö sitten ketään, jolla olisi mitään teitä, tai teidän vaimoanne ja perhettänne vastaan?”
”Ei, en tiedä. Tai odotas, olen saanut muutaman puhelin soiton ja soittajan sävy oli hivenen uhkaava.” Richard sanoi ja muisti miehen joka oli halunnut tietää vähän turhankin paljon hänen työstään laboratoriossa.
”Mitä hän teistä halusi? Uhkailiko hän suoranaisesti henkeänne?” Komisario kysyi nyt kiinnostuneena.
”Hän halusi tietää työstäni, vähän liikaakin. Eniten häntä kiinnosti se mikä minulla on ollut työn alla laboratoriossa.” Richard vastasi. ”Ja ei, hän ei suoranaisesti uhannut minun tai perheeni henkeä, mutta äänen sävy ei minua juuri miellyttänyt, enkä kumpaisellakaan kerralla suostunut keskustelemaan asiasta enempää, vaan lopetin puhelun.”
”Aha.” Komisario mumisi ja kirjoitti muistiinpanoja vihkoonsa. ”Saanko udella, että mitä te sitten teette, kun se saa tuntemattoman kiinnostuksen osakseen?” Hän kysyi sitten.
”Sitä en voi valitettavasti kertoa.” Richard sanoi.
”Miksi ette?” Komisario kysyi.

Richard oli vaiti. Hän ei tiennyt mitä sanoa, vain sen ettei halunnut laverrella työn alla olevasta seerumista kenellekään, etenkään nyt kun joku jo oli siitä kiinnostunut. Hän pelkäsi, että jos tietoa pääsisi leviämään enemmän, voisi joku yrittää varastaa aineen ja seuraukset olisivat sen jälkeen tuhoisat. Eikä asiaa ainakaan auttanut, että hänen kehittelemänsä vasta-aine oli vieläkin kesken ja testaamatta.

”Hyvä on.” Richard sanoi viimein hiljaa. ”Minä yritin luoda lääkkeen, joka auttaisi vaikeasti sairaita, kuten syöpä- ja aidspotilaita, mutta sainkin aikaiseksi jotakin paljon vaarallisempaa, joka väärissä käsissä saattaa aiheuttaa suurta tuhoa.” Hän kertoi.
”Tuhoa?” Komisario toisi.
”Niin. Se kyllä parantaa kaiken, mutta myös muuttaa kohteensa joksikin eläimelliseksi olennoksi, joka tappaa kaiken, oli se sitten omaa perhettä tai tuntemattomia. Olen yrittänyt tehdä siihen vasta-ainetta, mutta vielä en ole onnistunut. Muutaman kokeen olen tehnyt rotilla, mutta ne menivät kauhistuttavalla tavalla pieleen ja kaikki laboratorion rotat piti tuhota, sillä lääke tai oikeammin tauti oli levinnyt niihin kaikkiin kahden vuorokauden sisällä, eikä vastalääke tehonnut.” Richard kertoi. ”Koetta en päässyt kokeilemaan uudelleen, sattuneesta syystä.” Hän lisäsi.
”Tuo mitä kerroitte, on vakava asia ja aine olisi tuhottava mitä pikimmin.” Komisario sanoi.
”Toistaiseksi kaikki on hyvin ja tuo aine hyvässä tallessa, paikassa jota en aio teille ilmaista, sillä siihen ei pidä mennä noin vain koskemaan. Hoidan asian itse kunhan pääsen täältä pois.” Richard huomautti. ”Nyt haluaisin tietää, miten on perheeni laita, sillä heistä en ole vielä kuullut mitään.” Hän lisäsi.
”Teidän perheenne.” Komisario sanoi hitaasti. ”Niin, talonne raunioista löytyi kolme ruumista, joista kaksi on yhä tunnistamatta, koska ruumiit ovat pahoin palaneet ja räjähdys niitä runnellut. Mutta…” Hän puhui ja valitsi sanansa tarkoin.
”Mutta mitä?” Richard henkäisi ja tunsi miten sydän takoi rinnassa. Hän tiesi jo mitä oli tulossa, ennen kuin Komisario sitä ehti sanoa. Silti viimeiseen asti hän yritti toivoa ihmettä.
”Mutta siitä huolimatta yksi tunnistettiin, nimittäin teidän vaimonne, Lilian Elisabeth Evans.” Komisario sanoi. ”Otan osaa teidän suruunne.” Hän lisäsi hiljaa.
”Lily.” Richard sanoi tukahtuneeksi ja puristi sormensa nyrkkiin. Hän käänsi katseensa kohti komisariota ja kysyi. ”Entä George ja Abligaile?” Hän kysyi hiljaa ja yritti nielaista palan, joka oli noussut kurkkuun.
”Me emme ole vielä löytäneet, mutta pahoin pelkään, että nuo kaksi muuta ruumista, joita emme ole tunnistaneet, olisivat teidän lapsenne.” Komisario sanoi ja katsoi Richardia osaaottava ilme kasvoillaan.

Richard oli vaiti, oli kuin hän olisi kuullut komisarion sanat jostakin kaukaa. Hän katsoi ahavoitunutta poliisia ilmeettömin kasvoin ja hyvästeli tämän poissaoleva katse silmissään. Komisario ei sanonut mitään, sillä näki että tieto perheen kuolemasta oli ollut Richardille valtava isku.

”Olen pahoillani ja otan osaa teidän suruunne.” Komisario sanoi ja puristi kevyesti Richardin hartiaa mennessään tämän ohitse.

Richard ei vastannut, vaan tuijotti yhä eteensä, kuin ei vielä olisi uskonut kuulemaansa, vaikka sisimmässään hän tiesikin, että jotakin tällaista oli tapahtunut. Hän kuuli oven painuvan kiinni takanaan ja vasta silloin hän viimein tajusi tapahtuneen ja se iski hänen sydämeen lujasti. Ensimmäinen nyyhkäys karkasi hänen huuliltaan ja kyynel vierähti hänen poskelleen, jossa se kimmelsi hämärässä sähkövalossa, ennen kuin vieri alas. Tuo kyynel sai seuraa uusista kyynelistä, jotka juovittivat nyt miehen kasvoja. Alas painuneet hartiat nytkähtelivät hienoisesti nyyhkäyksien mukana.

Kyynelille ei tuntunut olevan loppua ja hänestä tuntui, että jokin menisi rikki hänen sisällään. Pitkän ajan kuluttua, itku viimein tyrehtyi ja hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut liikkua paikaltaan, vaan tuijotti ilmeettömästi ikkunasta aukeavaa harmaata maisemaa. Hän ei edes huomannut kun hoitaja saapui paikalle, viedäkseen hänet jokapäiväiseen fysioterapiaan.

Hoitaja näki muutoksen Richardissa ja näki tämän itkeneen.

”Oletteko kunnossa?” Hoitaja kysyi, mutta mies ei vastannut mitään, vilkaisi vain lyhyesti ja käänsi sitten kasvonsa pois hoitajasta.
”Olen, ei minulla ole hätää.” Richard vastasi sitten hiljaa ja antoi hoitajan viedä hänet fysioterapiaan, jota lääkäri oli hänelle määrännyt.

Richard ei enää pahemmin puhunut kenenkään kanssa, vaan halusi olla omissa oloissaan.

****

Kaksi viikkoa vierähti eteenpäin, tavanomaisine rutiineineen ja näytti siltä, ettei mitään ollut tekeillä. Sairaalan ulkopuolelta ei kantautunut mitään epäilyksiä herättävää, joten Richard ei voinut valmistautua siihen, mitä vielä oli tulossa. Tosin sisimmässään hän tiesi, millaista tuhoa voisia syntyä, mutta ei hän silti uskonut, että niin voisi käydä.

Ilta sujuin normaaleine rutiineineen ja hän nukkui niin hyvin, kuin sairaalassa nyt saattoi nukkua. Aamun varhaisina tunteina hän havahtui unestaan.  Richard ei edes tiennyt mikä hänet oli herättänyt, mutta vaisto sanoi, että jokin oli toisin. Oli vielä pimeää ja muut osastolla olevat potilaat nukkuivat yhä.
Hetken hän kuulosteli ja rypisti kulmiaan, jokin oli pahasti väärin. Hetkeä myöhemmin hän tajusi, että oli hiljaista, aivan liian hiljaista, hän ajatteli.

Richard kuulosteli tarkemmin ympäristöään, havaitakseen ettei käytävältä kuulunut yhtään mitään, ei edes toisista osastoista. Seuraavaksi hän tajusi, etteivät mitkään laitteetkaan pitäneet ääntä. Jopa tavallisesti hiljaista hurinaa pitävä ilmastointi oli aivan ääneti. Hän saattoi kuulla huoneessa nukkuvien tasaisen hengityksen.

Äkkiä tuon syvän hiljaisuuden rikkoivat kiireiset juoksevat askelet, jotka lähestyivät ja jostakin kauempaa kuului vaimeaa huutoa. Varovaisesti hän nousi istumaan ja katsoi ympärilleen ja huomasi, ettei pelkästään hänen osastonsa ollut pimeä, vaan myös käytävä, sillä oven alta ei pilkottanut valoa, joka siellä oli ympäri vuorokauden. Hän katsoi ikkunaan ja näki, että vastapäinen talo oli kokonaan pimeänä ja jokainen ikkuna oli aivan mustana, kun yleensä niistä loisti valo öin ja päivin.

Oliko tullut jokin paikallinen sähkökatkos, vai mitä oli tekeillä, hän ihmetteli ja rypisti kulmiaan, sillä tajusi itsekin, ettei silloin olisi ollut aivan näin hiljaista. Ajatukset katkesivat ja hän käänsi hätkähtäen kasvonsa kohti äänen suuntaan, kun ovi reväistiin kiireellä auki ja hetkeä myöhemmin Richardille hyvin tuttu ääni kysyi; ”Isä, oletko täällä?”

”George?” Richard kysyi hämmästyneenä ja ilahtuneena.
”Isä!” Ääni huudahti ja tumma hahmo juoksi hänen vuoteelleen.
”George odota!” Kuului toinen ääni ja äänen omistaja juoksi Georgen perässä.
”Abby?” Richard sai sanotuksi ja tunsi miten kyyneleet alkoivat vieriä jälleen hänen poskilleen.
”Isä, miten voit?” Kuului Abbyn ääni pimeydestä.
”George, Abby. Miten tämä on mahdollista?” Richard kysyi ja pyyhkäisi kyyneleet pois kasvoiltaan.
”Isä ei ole aikaa selittää.” George sanoi ja mietti miten kertoa ulkona riehuvasta tuhosta.
”Mitä oikein on tekeillä?” Richard kysyi, sillä arveli pimeyden ja syvän melkeinpä häiritsevän hiljaisuuden liittyvän asiaan.
”En tiedä, mutta kaikki on nyt kaaoksen vallassa. Se kaikki alkoi sen räjähdyksen jälkeen.” George aloitti. ”Pari poliisia tuli kyselemään jotakin äidiltä. Näin heidän tulonsa, mutten jäänyt kuuntelemaan, vaan livahdin ikkunastani ulos. En tiennyt, että Abby seurasi minua, ennen kuin hän ilmaantui bussipysäkille. Koskaan emme ehtineet bussiin, saati keikkapaikalle bändiä kuulemaan, kun kuulimme pamahduksen ja näimme, miten talo ikään kuin hajosi hammastikuiksi. Emme kuitenkaan uskaltaneet tulla katsomaan, miten oli käynyt, vaan päätimme pysyä piilossa. Ajattelimme ensin, että niillä poliiseilla olisi ollut jotakin osuutta asiaan, mutta nyt tiedämme, että joku muu siinä oli takana. Emme uskaltaneet tulla tännekään, kun pelkäsimme, että joku yrittäisi vieläkin tehdä meille jotakin.
Kuuntelimme uutisia milloin voimme ja silloin alkoi vähä vähältä tulla uutisia omituisesta epidemiasta milloin missäkin. Minä seurasin eri medioita ja huomasin, että pian nämä epidemiat alkoivat tulla pääpuheen aiheeksi. Nyt pari päivää sitten kaikki tiedotusvälineet vain pimenivät, eikä mistään ole kuulunut mitään. Hakiessani ruokaa meille kaupungista, huomasin, että kaupungissa vallitsi kaaos ja päätin, että nyt oli aika tulla luoksesi.” Hän kertoi.

”Kaaos?” Richard kysyi ja alkoi aavistella pahaa. ”Oletteko kunnossa?” Hän kysyi vielä.
”Ollaan.” Abby vastasi ja uskaltautui sytyttämään mukanaan tuomaansa taskulamppuun valon.

Tuossa valossa Richard ehti nähdä, miten George yritti vetää paitansa hihoja niin, ettei käsivarsia näkisi. Mutta Richard ehti nähdä ilkeän puremajäljen tämän kädessä ja pahat aavistukset vain kasvoivat.

”George, oletko varmasti kunnossa?” Richard tiukkasi pojaltaan.
”Olen.” George vastasi, mutta nähtyään isänsä kasvoilla ankaran ja huolestuneen ilmeen hän lisäsi. ”Hyvä on, joku hullu ehti puraista minua, mutta toistaiseksi olo on hyvä. Käteen vain sattuu vähän.”
”Hemmetti, meidän on päästävä laboratoriolleni mahdollisimman nopeasti.” Richard sanoi ja paiskasi peiton syrjään. ”Te saatte auttaa minua, sillä jaloistani ei tällä hetkellä ole mihinkään.” Hän huomautti ja kiskoi käsin jalkansa vuoteen reunan yli.
”Miksi meillä on kiire?” Abby kysyi.
”Siksi, että jos veljesi on saanut tartunnan, ei kestä kovinkaan kauaa, kunnes hän muuttuu ja silloin hän ei tunne meitä enää, emmekä me häntä.” Richard vastasi ja huokaisi syvään.

Hän pelkäsi lastensa puolesta enemmän kuin koskaan, sillä ei halunnut, että näiden elämä päättyisi juuri kun hän oli saanut heidät takaisin. Heillä olisi vielä elämä edessään, sillä vastahan George täytti 17 ja Abby 15.
George auttoi isänsä pyörätuoliin ja he olivat jo menossa ovelle, kun…

Mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi, kerro sinä se...

[Nefertiti]

George auttoi isänsä pyörätuoliin ja he olivat jo menossa ovelle, kun ovi reväistiin auki sellaisella voimalla, että se oli irrota saranoistaan. Puinen ovenkamana ritisi ja valitti, muttei kuitenkaan vielä hajonnut, vaikka olikin joutunut äärimmäiselle rasitukselle.

Käytävään oli syttynyt himmeä hätävalaistus, jonka suomassa valossa nuo kolme näkivät epämääräisen hoippuvan hahmon oviaukosta huoneeseen ja jäävän paikalleen. He kuulivat hahmon karhean hengityksen ja toisen äänen, eläimellisen, kuin tuo jokin olisi haistellut ilmaa. Nuo kolme eivät uskaltaneet liikahtaakaan paikaltaan ja viimein tuo hoippuva hahmo kääntyi kuin lähteäkseen ja sen jaloista lähti karmiva, laahaava ääni.

George, Abby ja Richard eivät ehtineet huokaista helpotuksesta, kun yksi osaston jakaneista potilaista havahtui unestaan ja hahmon nähtyään alkoi huutaa kauhuissaan. Hahmo käännähti ja syöksähti yllättävän nopeasti kohti vuodetta. Kuului karmea rääkäisy, joka katkesi kuin veitsellä leikaten rusahtavaan ääneen. He saattoivat kuulla vielä epämääräisen korinan potilaan suunnalta, sekä repimisääniä, kun tuo olento repi vielä hädin tuskin elossa olevasta miehestä lihaa. Huoneeseen levisi voimaks hurmeen tuoksu, joka sai jokaisen huoneessa olijan voimaan huonosti. Myös nuo loput kolme potilasta, jotka melu oli herättänyt. Onnekseen nuo kolme tajusivat Evansien lailla olla hiljaa ja liikkumatta.

”Meidän on päästävä ulos.” Richard sai kähistyä ja yritti olla kiinnittämättä olennon huomiota itseensä.
”Entä muut?” Abby kuiskasi ja yritti olla kuuntelematta ääniä, jotka kuuluivat olennon syödessä, sillä sitä se epäilemättä teki.
”En tiedä, mutta emme voi jäädä tähänkään, sillä epäilen, että noita on lisää.” Richard sanoi hiljaa ja toivoi, ettei ruokaileva olento saisi seuraa muista kaltaisistaan.

Äkkiä hiljaisuuden rikkoivat vaimeat askeleet, kuin niiden omistaja olisi yrittänyt liikkua mahdollisimman hiljaa. Pian askelet olivat ovella ja he näkivät hämärässä valossa tumman hahmon ovella. Se ei ollut samanlainen kuin tuo onnettoman potilaan kimppuun hyökännyt, vaan selkeästi ihminen. Tämä uusi hahmo astui varovaisesti sisälle, yrittäen olla kiinnittämättä huomiota itseensä. Sekuntia myöhemmin huoneessa kuului kaksi laukausta, yllättynyt äännähdys ja tömähdys, kun olento kaatui kuolleena lattialle.

”Oletteko kunnossa?” Kuului ääni, jonka Richard tunsi.
”Niin hyvässä kuin mahdollista, komisario Westwood.” Richard vastasi toinnuttuaan. ”On parasta lähteä liikkeelle pikimmin, sillä kohta täällä kuhisee enemmäkin noita piruja.” Hän lisäsi, sillä oli kuullut käytäviltä uusia laahaavia askelia.
”Olen samaa mieltä kanssasi, Tohtori Evans.” Westwood vastasi.

Enempää he eivät puhuneet, vaan potilaat sekä Evansit, suuntasivat ulos osastolta, Westwoodin johdolla.

”Meidän on oltava äärimmäisen varovaisia.” Westwood muistutti, eikä lakannut hetkeksikään tarkkailemasta ympäristöä.

Nyt he ainakin olivat päässeet käytävään, mutta vielä oli päästävä pois rakennuksesta ja toiselle puolelle kaupunkia, missä Richardin laboratorio sijaitsi.

En sitten voinutkaan vastustaa kiusausta, mutta jännässä paikassa ollaan yhä, sillä he eivät ole päässeet vielä kovinkaan pitkällekään. Tosin vähän lyhykäinen tuosta tuli
Mitä seuraavaksi tapahtuukaan, kerrohan sinä se...

[Nefertiti]

”Meidän on oltava äärimmäisen varovaisia.” Westwood muistutti, eikä lakannut hetkeksikään tarkkailemasta ympäristöä.

Nyt he ainakin olivat päässeet käytävään, mutta vielä oli päästävä pois rakennuksesta ja toiselle puolelle kaupunkia, missä Richardin laboratorio sijaitsi.

He etenivät käytävää pitkin varoen ja säpsähtivät jokaisesta pienestäkin äänestä. Jostakin kuului vaimeaa kirkunaa, joka katkesi kuin veitsellä leikaten. Jokainen yritti sulkea korvansa noilta kauhun huudoilta, jotka kertoivat meneillään olevasta teurastuksesta. Viimein käytävä päättyi oviin, joista pääsi hissiaulaan. Westwood kurkisti varovaisesti ovesta, mutta veti sen melkein heti kiinni, sillä siellä oli useampi tuollainen olento ja vihreässä hätävalaistuksessa, hän oli näkevinään suuren tumman lammikon keskellä aulaa, epäilemättä verta ja siitä erkani useita verisiä jalanjälkiä. Lammikon keskellä makasi pahoin runneltu ruumis ja yksi tuollainen olio oli sen kimpussa.

”Umpikuja. Tätä tietä emme pääse päätymättä noiden pirujen aamiaispöytään.” Westwood sihahti ja katsoi jotakin, estettä, joka hidastaisi noita hirvittäviä olentoja, niin että he itse pääsisivät pakoon.
”Hemmetti.” Richard manasi ja toivoi voivansa jättäytyä, sillä tiesi hidastavansa muiden kulkua. Mutta se tosiasia, että häntä tarvittiin vasta-aineen valmistamiseen, esti häntä tekemästä sitä.

”Täytyy etsiä toinen tie ulos tai jotenkin saada nuo tuolla toisaalle.” Westwood sanoi ja mietti jo ankarasti miten menetellä, etenkin kun osa noista olioista yritti päästä ovesta, jonka hän oli salvannut parhaansa mukaan.

Kuului voimakas räsähdys, kun paksu turvalasi antoi periksi ja aukosta työntyi verinen ihmismäinen ryhmyinen käsi, jossa oli terävät, koukkuiset petolinnun kynnet. Tuo kammottava raaja huitoi ilmaa ja yritti osua tuoreeseen ihmislihaan, jonka tuon käden omistaja haistoi olevan salvatun oven toisella puolella. Abbyltä, pääsi tahaton tukahtunut parahdus ja hän astui kauemmaksi ovesta, kuten muutkin.

”Paskat.” Westwood murahti, sillä tiesi ettei ovi kauaa pidättelisi noita olioita. ”Paras lähteä liikkeelle ja nopeasti.” Hän lisäsi ja ampui lasissa olevasta aukosta päänsä tunkenutta kauhistuttavaa olentoa sen verenkarvaisten silmien väliin.

Punainen hehku sammui olennon silmistä ja se jäi aukkoon retkottamaan, veren noruessa hitaasti pienestä luodinreiästä.

”Jessus.” Richard mumisi, sillä näki että olento oli joskus ollut ihminen. Sillä oli yhä yllään nyt vereen tahriintunut valkoinen lääkärin takki.
”Lähdetään, tuo ei varmasti ole yksin.” Westwood huomautti.
”Onko tuo ollut ihminen?” Yksi potilaista kysyi.
”On.” Richard vastasi ja toivoi ettei olisi milloinkaan luonut koko ainetta. Nuo olennot olivat selkeästi jotain pirullisia irvikuvia ihmisistä.
”Mitä heille on tapahtunut? Miksi he ovat tuollaisiksi muuttuneet?” Samainen potilas kysyi.
”Mahdollisesti jonkinlainen mutaatio.” Richard huokasi ja mietti uskaltaisiko vielä ilmaista olevansa vastuussa tapahtuneesta, sillä hänhän sen aineen oli luonut, joka tämän oli aiheuttanut.

Vaan miten ihmeessä tämä oli tapahtunut, sillä hän oli mielestään ollut huolellinen aineen kanssa, huomattuaan, sen karmeat seuraukset tuon epäonnistuneen kokeen jälkeen. Joko rotista ei ollutkaan kaikki tuhoutunut, vaan osa karannut tai sitten joku oli päässyt aineeseen käsiksi ja oli päästänyt helvetin irti. Olisi pitänyt tuhota se aine rottien kanssa, hän ajatteli.

”Mutaatio?” Danieliksi esittäytynyt potilas ihmetteli.
”Niin, en oikein itsekään tiedä, vain sen että se tarttuu puremasta ja madollisesti muillakin keinoin ja muuttaa uhrinsa hyvin nopeasti tuollaiseksi tunteettomaksi olennoksi. Toiset nopeammin, toiset 48h sisällä. En tiedä itsekään miksi se menee niin.” Richard vastasi.
”Tepä tiedätte paljon.” Daniel sanoi.
”Jaarittelu sikseen, olemme tässä helppo saalis, joten ehdottaisin että lähtisimme liikkeelle.” Westwood keskeytti, sillä tiesi ettei Richardin ollut hyvä ilmaista tehneensä aineen, joka aiheutti tällaista tuhoa, sillä muutoin tälle voisi käydä ikävästi ja vasta-aine jäisi tekemättä.

Syvän hiljaisuuden vallassa tuo pieni ryhmä kääntyi aulan ovilta ja suuntasi kulkunsa toisaalle löytääkseen paremman reitin ulos. Kesken matkan kulman takaa juoksi valkoiseen takkiin pukeutunut nainen, joka melkein kaatoi Westwoodin törmättyään tähän. Heti perään suhahti olio, jonka matka päättyi kahteen tarkoin tähdättyyn laukaukseen.

”Oletteko kunnossa?” Hän kysyi ja katsoi naista, jonka kasvot olivat kauhusta kalpeat.
”Olen.” Nainen sai vastattua.
”Eihän teitä ole purtu?” Richard kysyi heti.

Westwoodin tutki ammustensa tilannetta ja totesi, ettei sillä pärjäisi kovinkaan pitkään.

”Mitä? Ei.” Nainen vastasi. ”Miksi sen halusitte tietää.”
”Hyvä, sitten teillä ei ole hätää.” Richard sanoi huojentuneena ja muisti sitten poikansa ja vilkaisi tätä sivusilmällä. Tämä näytti yhä aivan normaalilta.
”Miten niin?” Nainen kysyi.
”Te ette ole saaneet tartuntaa.” Richard sanoi. ”Ah ja suokaa anteeksi töykeyteni, olen Tohtori Evans, joskaan en juuri nyt harjoita ammattiani sattuneesta syystä.” Hän lisäsi sitten.
”Olen tohtori Brever, Lisa Brever.” Nainen vastasi hämmentyneenä.
”Hauska tutustua tohtori Brever, mutta meillä ei ole aikaa jäädä tähän. Tietäisittekö te mistä täältä pääsee ulos, sillä hissiaulasta ei ole juuri nyt menemistä.” Richard sanoi kohteliaasti.
”Ulos, niin, meidän on mentävä henkilökunnan tilojen kautta, jollei sitäkin ole vallattu.” Lisa vastasi ja alkoi tajuta tilanteen vakavuuden.
”Hyvä.” Westwood sanoi tyytyväisenä ladatessaan asettaan. Hänellä olisi enää pari lippaallista, eikä sillä pötkittäisi pitkällekään.
”Minä aivan unohdin, kiitos.” Tohtori Brever sanoi. ”Se joka minua jahtasi, oli ennen Tohtori Green. Yksi tuollainen puri häntä, kun me pakenimme ja pian hän muuttui, se tapahtui melkein silmissä ja pian hän jahtasi minua, kunnes törmäsin teihin.” Hän kertoi ja vasta silloin kuumat kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen.
”No nyt olette ainakin toistaiseksi turvassa.” Westwood lohdutti. ”Se reitti ulos jos saan pyytää.” Hän lisäsi.
”Toki. Seuratkaa minua.” Tohtori Brever pyysi ja johdatti heidät pois pääkäytäviltä, pienemmälle käytävälle, josta pääsi henkilökunnan puolelle, missä tuntui olevan aavemaisen hiljaista.

Ketään ei näkynyt, vain himmeä hätävalaistus loi varjoja huoneiden nurkkiin ja sai pienen ryhmän varuilleen. Äkkiä erään pukuhuoneen ovi reväistiin auki sellaisella voimalla, että se lähti saranoiltaan ja rämähti kaikuvasti lattialle. Pieni ryhmä ei jäänyt odottamaan sitä mikä sieltä oli tulossa, vaan jatkoivat matkaa. Yksi potilaista kompastui johonkin ja lensi kasvoilleen lattialle. Hän ei ehtinyt takaisin jalkeille, kun tuon kauhistuttava olento oli hänen kimpussaan ja raateli terävin kynsin selkää. Kauhun ja tuskansekainen rääkäisy karkasi naisen huulilta ja kaikui kammottavasti muuten niin hiljaisessa tilassa, kunnes vaimeni kammottavaksi korinaksi.

”Voi helvetti.” Westwood älähti, mutta tiesi, ettei tuon poloisen hyväksi voinut enää tehdä mitään. ”Parasta joutua eteenpäin, minulla ei ole enää paljoakaan patruunoita jäljellä.” Hän sanoi ja alkoi itsekin hiljalleen tuntea pelkoa ja tajusi, ettei tilanne ollut enää hänen hallinnassaan. Ei ollut koskaan ollutkaan.

George puristi sisarensa olkaa rohkaisevaksi, vaikkei tuntenut itseäänkään yhtään sen rohkeammaksi, etenkin kun tiesi, ettei hänellä olisi kovin paljoa aikaa, kunnes muuttuisi yhdeksi tuollaiseksi hirviöksi ja tuhoaisi itselleen kaiken rakkaan. Hän päätti, että jos siihen tultaisiin, tappaisi hän itsensä, mikäli ehtisi ennen kuin viimeinenkin järjenhiven katoaisi ja hän tuntisi vain järjetöntä lihan himoa. Ei, hän ei halunnut tappaa niitä, jotka vielä perheestä olivat jäljellä.

”Isä onnistuu kyllä.” Abby kuiskasi veljelleen, joka nyökkäsi, vaikkei näyttänytkään vakuuttuneelta.
”Varmasti, jos me vain pääsemme täältä ensin pois.” George vastasi, vaikka epäili sitä itsekin.

Richard kuuli lastensa keskustelun ja päätti että löytäisi parannuksen, vaikka se veisi hänen oman henkensä.
Kaksi muuta potilasta, Daniel Ellison ja Mary Bones, kulkivat hiljaisina eteenpäin ja toivoivat, etteivät enää törmäisi noihin demonin näköisiin olentoihin.

Pian he saapuivat pieneen aulaan, josta pääsi alas ja ylöspäin sekä portaita pitkin, että hissillä.
Oli selvää, ettei Richard päässyt portaita pitkin alas, eikä kukaan voinut ottaa häntä kantaakseenkaan, sillä eteneminen olisi siinä tapauksessa ollut aivan liian hidasta. Niinpä he jäivät odottamaan hissin saapumista kerrokseen, mikä tuntui kestävän ikuisuuden. Jokainen oli aistit valppaina ja säpsähtelivät pienistäkin äänistä.

Viimein hissi oli kohdalla ja he saattoivat astua siihen, Richard rullaten pyörätuolillaan. Hissi lähti liikkeelle pehmeästi ja matka alas alkoi. Sitä vain ei kestänyt kauaa, sillä äkkiä hissi pysähtyi kerrosten välille ja se vähäinenkin valo pimeni. Pieni ryhmä oli nyt pienessä ahtaassa ja pimeässä tilassa. Oli painostavan hiljaista, kunnes äkkiä kuului voimakas tömähdys, joka sai hissin nytkähtämään voimakkaasti, jonkin osuessa hissin kattoon.

”Mitä se oli?” Tohtori Brever kysyi hermostuneena ja tunsi miten paniikki alkoi hiljalleen kasvaa.

Hän ei ollut koskaan pitänyt pimeistä, ahtaista ja lukituista paikoista. Juuri kun hänestä tuntui, ettei hän kestäisi enää, hän tunsi jonkun pujottavan kätensä hänen käteensä.

”Tuntuuko nyt paremmalta?” Richard kysyi hiljaa, vaikka hän itsekin tunsi olonsa epämiellyttäväksi tässä säilykepurkissa, joka oli jämähtänyt jonnekin maan ja taivaan väliin.
”Vähän.” Tohtori Brever vastasi hiljaa, eikä vetänyt kättään pois, vaan päinvastoin puristi lujasti Richardin kättä.

Hetkellinen hiljaisuus rikkoutui, kun tuo katolle tömähtänyt jokin alkoi hakata täysin voimin kattoa ja repiä rakenteita päästäkseen käsiksi lihaan.

"Mistä pirusta se tuonne pääsi?"Westwood älähti ja tähtäsi kattoa, valmiina ampumaan heti, jos olio pääsisi katon läpi, muiden paitsi Richardin kyyristyessä mahdollisimman matalaksi.

Heidän kauhukseen hissin alapuolelta alkoi kuulua meteliä, kuin jokin olisi yrittänyt raapia tiensä lattian läpi.

"Helkkari!" Westwood manasi. "Ne tunkee molemmista suunnista. Miten hitossa ne ovat päässeet hissikuiluun. Niiden täytyy haistaa tai kuulla, että me olemme täällä." Hän sanoi hermostuneena.

Paniikki ja pakokauhu nostivat päätään tuon pienen ryhmän sisällä ja jokainen alkoi pelätä, etteivät he pääsisi elossa pois tästä surmanloukusta.


Iski uusi inspiraario ja tietenkin oli pakko kirjoittaa. Sankarimme ovatkin melkoisen tukalassa paikassa, miten mahtanee tapahtua? Pääsevätkö he pois? Kerroppa sinä se....
E:// pientä hienosäätöä.

[Nuubialainen Prinsessa]

"Helkkari!" Westwood manasi. "Ne tunkee molemmista suunnista. Miten hitossa ne ovat päässeet hissikuiluun. Niiden täytyy haistaa tai kuulla, että me olemme täällä." Hän sanoi hermostuneena.
Paniikki ja pakokauhu nostivat päätään tuon pienen ryhmän sisällä ja jokainen alkoi pelätä, etteivät he pääsisi elossa pois tästä surmanloukusta.



Richard istui paikallaan ja kuunteli kuinka se jokin yritti hakata heidän yläpuolellaan olevaa hissikattoa rikki. Iskut olivat voimakkaita ja jokainen lyönti sai hissikopin tärähtämään pahaenteisesti. Ryhmästä kantautuvat pienet äännähdykset ja liikahdukset tuntuivat ruokkivan olennon verenhimoa ja pian katolta kuului pieni murtuvan rakenteen räsähdys, jota seurasi ikävä metallin raapimiselta kuulostava ääni.

Ryhmä katsoi ylöspäin pimeyteen, kuin odottaen sieltä pian paljastuvan päivänvalon ja juuri kun he olivat varmoja, että olento pääsisi pian sisälle hissiin, kuului pienen pieni kilahdus ja hissi nytkähti jälleen liikkeelle. Se jokin alapuolella raapi hetken hissin pohjaa kuin otetta hakien, jonka jälkeen hissi nytkähti kevyesti ja kuilusta kuului kovaääninen ryminä. Olento oli todennäköisesti pudonnut hissikuilun pohjalle.

Toinen olento heidän yläpuolellaan sitä vastoin pysyi tiukasti katolla, jatkaen yritystään päästä sisään raivokkaasti kattoa hakaten, kunnes repivä ääni kertoi olennon löytäneen keinon purkaa katon irti paikoiltaan. Pieni valon pilkahdus kajasti hissin takaseinämän yläosasta ja Richard katsoi epäuskoisena, kuinka raosta työntyi inhottava verinen koura, joka kurkotti pitkälle alaspäin, hapuillen saadakseen otteen saaliistaan. Iljettävä huohotus kuului nyt selvästi ja ryhmä siirtyi vaistomaisesti hissin ovien eteen väistääkseen olion kouraa.

”Hyvä jumala, anna sen jo viimein pysähtyä.” Mary Bones voihkaisi. Tohtori Brever puristi nyt lujaa Richardin kättä, ja Abby niiskutti hiljaa veljensä olkaa vasten.
”Pääseekö se tänne?” Abby kuiskasi, eikä kukaan kyennyt vastaamaan kauhultaan, sillä jokainen tiesi, että kestäisi vain hetken, ennen kuin olento saisi kiskottua kattoon aukon, josta mahtuisi sisään hissiin.

Hissi nytkähti vielä kerran ja pysähtyi. Ovet avautuivat hiljaa kilahtaen ensimmäiseen kerrokseen ja ryhmä kääntyi katsomaan edessään vallitsevaa hiljaista pimeyttä. Hetkeäkään epäröimättä ryhmä työntyi ulos hissistä, George poistui hissistä viimeisenä ja painoi lähtiessään hissin ylimmän kerroksen painiketta. Juuri kun ovet sulkeutuivat, jokin rysähti hissiin kauhealla ryminällä. Hissi nytkähti liikkeelle ja ovet pysyivät kiinni.

”Se oli kyllä lähellä” Richard mumisi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin.

Hissikuilusta kuului kovaäänistä pauketta, joka syntyi todennäköisesti sen iljettävän olion raivokohtauksesta. Se oli jäänyt ilman saalista loukkuun hissiin ja hakkasi hissin seinämiä ulos päästäkseen. Ulkoa hohtava kuu valaisi aula tilaa ja paljasti lattialla makaavia raadeltuja ihmispoloja. Ryhmä kulki varovaisesti ympärilleen vilkuillen aulan poikki, ja varoi astumasta ruumiiden päälle. Heidän kenkiensä alta kuului ikävää märkää litinää, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, mitä lattialle oli valunut. Abby pidätteli pahoinvointiaan, joka väänsi hänen vatsaansa, eikä ihme, sillä aulassa leijuva haju oli aivan kamala.

Ulko-ovien kohdalla he kuulivat jostain juoksuaskelia. Äänet voimistuivat ja tulivat länsisiipeen johtavalta käytävältä.
”Hemmetti, niitä on monta. Äkkiä ulos ja piiloon ” Westwood murahti ja työnsi Richardin muiden perässä ulos rakennuksesta.



Noin miten jatkunee. Seuraavatko oliot heitä ulos ja mikä heitä odottaa suurella parkkialueella, jonne mahtuu paljon autoja, avaraa tilaa ja muutakin mukavaa

[Nefertiti]

Ulko-ovien kohdalla he kuulivat jostain juoksuaskelia. Äänet voimistuivat ja tulivat länsisiipeen johtavalta käytävältä.
”Hemmetti, niitä on monta. Äkkiä ulos ja piiloon ” Westwood murahti ja työnsi Richardin muiden perässä ulos rakennuksesta.
”Missä autosi on?” George kysyi, heidän hiippaillessa seinän viertä pitkin ja pysytellessä mahdollisimman näkymättömissä.
”Toisella puolella parkkipaikkaa.” Westwood vastasi ja sihahti perään hiljaisen kirouksen.
”Hienoa.” Emme pääse sinne kulkematta parkkialueen läpi ja kiertämiseen menisi ikuisuus.” Richard sanoi synkkänä. ”Ja noin keskellä parkkialuetta on sama kuin ilmoittaisimme noille piruille, että lautanen on katettu.” Hän lisäsi hiljaa.
”Siispä meidän on lainattava jonkun muun autoa, jotta pääsisimme täältä.”Westwood sanoi vinosti hymyillen ja suuntasi kulkunsa ensiavun puolelle, missä toivottavasti olisi edes yksi ambulanssi, sillä siihen he mahtuisivat kaikki.

Lisäksi ambulanssissa oli aina radiopuhelin, jolla hän voisi yrittää ottaa yhteyttää poliisiasemalle, mikäli sitä ei ollut vallattu. Oli tai ei, hänen olisi löydettävä heille lisää aseita, mikäli noita piruja olisi enemmänkin, sillä tuolla parilla lippaallisella ei montaakaan oliota tapettaisi.

Tumma öinen taivas vaaleni hitaasti, aamun edetessä. Silti oli pimeää, paljon pimeämpää, sillä koko kaupunki näytti olevan sähköä vailla ja näytti kovin aavemaiselta, eikä parantanut kenenkään oloa. Hitaasti ja ääneti nuo etenivät seinän vierustaa. Jokainen kuunteli pienintäkin rasahdusta, sillä tuntui että kaikki äänet kuuluivat nyt moninkertaisena tässä syvässä hiljaisuudessa, jossa kaupunki lepäsi. Ei kuulunut liikenteen huminaa, ei kerrassaan mitään, ei edes hälytysajoneuvojen sireenien ääntä, vain syvä, pahaenteinen hiljaisuus.

Äkkiä tuon hiljaisuuden rikkoi juoksevat, osin laahaavat askelet, jotka lähestyivät huimaavaa vauhtia. Hetkeä myöhemmin jokin tömähti vasten Richardia, joka kaatui pyörätuolineen maahan. Suuri tumma olento yritti päästä käsiksi mieheen, joka makasi osittain pyörätuolinsa alla ja yritti  raahautua pakoon. Abby kiljui ja seisoi paikallaan, eivätkä muutkaan osanneet muuta kuin tuijottaa, paitsi Westwood, joka kaivoi aseen käteensä ja tähtäsi.

Samassa ilmaa halkoi kaksi terävää laukausta ja olento retkahti kumollaan olevan pyörätuolin päälle. Olennosta lähtevä kuvottava ja hyvin voimakas hurmeen ja kalman haju vei melkein Richardilta tajun ja tämä yritti työntää yllättävän painavaa otusta pois päältään. George ja Westwood tulivat avuksi ja kiskoivat tuon rujon olennon pois pyörätuolin päältä ja siirsivät sen vähän matkan päähän seurueesta. Vaikka olento olikikin kauempana, jokainen saattoi silti haistaa siitä lähtevän karmean löyhkän.

”Isä oletko kunnossa?” George kysyi ja kiskoi pyörätuolin pystyyn ja auttoi isänsä siihen takaisin.
”Olen.” Richard vastasi ja yritti olla oksentamatta syliinsä. ”Se ei onnistunut puremaan minua tai muutenkaan osumaan minuun.” Hän lisäsi ja uskaltautui viimein vilkaisemaan tummaa hahmoa, joka makasi asfaltilla.

Hetken kaikki olivat hiljaa ja kuuntelivat ja Westwood varmisti ympäristön, jottei heitä päästäisi uudelleen yllättämään.

"Taisin jäädä sinulle henkeni velkaa." Richard sanoi viimein. "Kiitos."
"Äh, ei tuo mitään." Westwood sanoi olkiaan kohauttaen, muttei hetkeksikään hellittänyt katsettaan ympäristöstä. ”Nyt jokainen täällä hiippaileva piru varmaan tietää, että me olemme täällä, jolleivät ole kuuroja.” Hän manasi ja hoputti ryhmän liikkeelle.

Kukaan ei sanonut vastaan, sillä jokainen halusi päästä pois noiden olioiden ulottuvilta. Muutamien minuuttien kuluttua he saapuivat heilurioville, joiden yläpuolella olevassa kyltissä luki ensiapu. Ovien edessä he näkivät tumman kiiltäväkylkisen siluetin, ambulanssi. Auton taka- ja etuovet olivat auki, kuin ensiapuhenkilökunta olisi mennyt viemään potilasta ja olisi pian tulossa takaisin. Mutta he tiesivät, ettei autolle tulisi muita kuin noita kammottavia olentoja. Westwood auttoi Richardin toiselle etupenkille, sillä tarvitsi tämän neuvomaan tien laboratoriolleen. Loput ahtautuivat takaosaan Richardin pyörätuoli mukanaan.

George ehti kiskoa takatilan ovet kiinni, kun jokin jysähti niitä vasten niin, että koko auto heilahti sen voimasta.

”Ala mennä!” Hän rääkäisi Westwoodille, joka oli juuri ehtinyt istuutua kuskin paikalle.

Westwood ei vastannut, vaan ensin peruutti voimalla taaksepäin, niin että kaikki saattoivat kuulla inhan rusahduksen kun olio rusentui takarenkaiden alle. Tämän jälkeen hän otti pakin pois päältä ja suuntasi vauhdilla eteenpäin. Abby sai tehdä töitä, ettei oksentaisi auton lattialle, eivätkä muutkaan erityisen hyvin näyttäneet voivan, jokaisen kasvot olivat kalpeat ja kylmä hiki norui heidän ohimoitaan pitkin, niin että hiukset liimaantuivat kasvoihin.

”Hemmetin hemmetti.” Richard mumisi ja yritti tasata hengitystään. Sydän hakkasi niin, että hän saattoi kuulla jyskeen korvissaan.

Westwood totesi parilla vilkaisulla kaikkien olevan kunnossa, vaikka itsekin tunsi hienoista kuvotusta. Hän ei antanut sen kiusata itseään, vaan nappasi radiopuhelimen kouraansa ja oikean taajuuden löydettyään alkoi kutsua poliisiasemaa. Vastaukseksi hän sai vain epämääräistä ritinää ja rätinää.

”Hemmetti.” Hän manasi ja yritti sitten saada yhteyttä partioautoihin.

Vain yhdestä hän sai vastauksen, mutta sekin ilo jäi lyhytaikaiseksi, kun hän kuuli laukauksia ja sitten autonhaltijan viimeisen huudon. Lähes kaiken nähnyt poliisi alkoi vajota epätoivoon, kun tajusi, että kaikki toverit olivat epäilemättä joutuneet surman suuhun. Hiljainen kirousten tulva pääsi hänen huuliltaan ja hän laski radiopuhelimen paikalleen, muttei sulkenut sitä, siltä varalta, että jos joku kumminkin yrittäisi ottaa yhteyttä.

”Otan osaa.” Richard sanoi hiljaa, sillä ymmärsi miestä hyvin.

Autoon laskeutui syvä hiljaisuus, sillä kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Äkkiä Richard huudahti, sillä oli nähnyt sotilasasuisen hahmon huitovan kädellään jalkakäytävällä.

”Pysäytä!” Hän sanoi.
”Oletko hullu!” Westwood ulvahti ja mulkaisi Richardia rumasti.
”En ole. Se oli sotilas.” Richard sanoi. ”Sotilailla on aseita.” Hän lisäsi.
”Hyvä on, mutta jos sieltä tunkeekin yksi niistä olioista. Ammun ensin sen ja sitten sinut.” Westwood ärähti ja auto pysähtyi renkaat ulisten ja rajusti nytkähtäen paikalleen.

He eivät avanneet ovia, mutta kuulivat kun maihinnoususaappaat kopsahtelivat asfalttia vasten. Hetkeä myöhemmin he näkivät naisen, jolla oli kivääri kädessään ja kasvoilla tiukka ilme. Tämä näytti olevan kunnossa, mutta väsynyt. Richard avasi oman puolen ikkunan ja nainen asteli viereen.

”Mahtuisinko kyytiin?” Nainen kysyi ja tarkasteli molempia miehiä, valmiina ampumaan jos mitään poikkeavaa tapahtuisi.
”Oletko kunnossa? Eihän sinua ole purtu.” Richard kysyi ja katsoi naista tarkasti.
”Olen kunnossa.” Nainen vastasi hieman ärtyneenä.
”Hyvä, hyppää kyytiin.” Richard neuvoi ja käski Georgea avaamaan oven.
”Kiitos.” Nainen sanoi ja juoksi ovelle, Richardin sulkiessa ikkunan.
 
Nainen hyppäsi kyytiin nopeasti ja oven sulkeuduttua hänen perässään auto ampaisi liikkeelle. Takana olijat katselivat uteliaana naista, jonka olemus kieli, että hänen yönsä oli ollut pitkä ja että hän oli nähnyt paljon sellaista, minkä olisi mieluummin jättänyt näkemättä. Tummat renkaat naisen vihreiden silmien alla kielivät, ettei hän ollut nukkunut koko yönä.

Mitä mahtaakaan tapahtua seuraavaksi?

[Nefertiti]

”Hyvä, hyppää kyytiin.” Richard neuvoi ja käski Georgea avaamaan oven.
”Kiitos.” Nainen sanoi ja juoksi ovelle, Richardin sulkiessa ikkunan.

Nainen hyppäsi kyytiin nopeasti ja oven sulkeuduttua hänen perässään auto ampaisi liikkeelle. Takana olijat katselivat uteliaana naista, jonka olemus kieli, että hänen yönsä oli ollut pitkä ja että hän oli nähnyt paljon sellaista, minkä olisi mieluummin jättänyt näkemättä. Tummat renkaat naisen vihreiden silmien alla kielivät, ettei hän ollut nukkunut koko yönä.

Naisen lyhyehköt ruskeat kihartuvat hiukset olivat poninhännällä, univormuun kuulunut päähine oli aikaa sitten pudonnut jonnekin.

Abby huomasi, että naisella oli kevyen reppunsa lisäksi mukanaan radiopuhelin. Nainen laski kiväärinsä polvilleen ja nosti radiopuhelimen käsiinsä. Hetkeä myöhemmin hän yritti ottaa yhteyttä omiinsa.

”Alikersantti Riley kutsuu, kuuletteko?” Nainen kutsui, mutta sai vastaukseksi vain hiljaisuuden ja epämääräistä surinaa ja rätinää linjalta. ”Paskat.” Hän ärähti puoliksi peloissaan ja puoliksi vihaisena ja laittoi radiopuhelimen pois.
”Komisario Westwood yritti jo aikaisemmin saada kiinni omiaan, mutta sai vain yhden, eikä siitäkään ollut apua, sillä noh, kuulimme kun hän kuoli.” Abby sanoi varovaisesti.
Riley katsoi tyttöä päästä varpaisiin ja näki, että tämä oli peloissaan, ei kannattanut vihoitella tälle, sillä eihän hän omaa syytään ollut tähän joutunut.
”Harmillista.” Hän sanoi viimein rauhallisesti ja kysyi sitten, ”minne olette menossa?”
”Isäni laboratorioon.” Abby vastasi totuudenmukaisesti, mutta päätti olla sanomatta enempiä.
”Miksi ihmeessä?” Riley kysyi kulmiaan kurtistaen. Hän aavisti että tyttö salasi jotakin.
”En voi kertoa.” Abby vastasi, sillä tiesi jo mitä voisi seurata siitä, jos nuo saisivat tietää, että isä oli tämän kaaoksen aiheuttaneen aineen luoja.

Eihän tämä kaaos nyt isän syy ollut, vaan sen joka oli aineen saanut käsiinsä ja kokeillut sitä, vaikka se oli vielä ollut keskeneräinen.

Riley tutkaili tarkasti tytön kasvoja, joilta heijastuivat ristiriitaiset tunteet, pelkoa ja suruakin. Joku tytölle läheinen oli siis mukana tässä.

”No hyvä, en sitten utele enempiä. Saanhan sen selville myöhemminkin.” Riley sanoi optimistisesti ja päätti siirtää jutustelun muihin aiheisiin. ”Mitenkäs sinä tähän soppaan jouduit, olet niin nuorikin vielä.” Riley sanoi.

Abby oli hetken vaiti ja kertoi minkä tiesi, jättäen kuitenkin tarkoin kertomatta sen, miten isä liittyi tähän kaikkeen.

”Miten sinä sitten jouduit sinne tienvarteen?” Abby kysyi ja arveli, että Rileyllä, oli ollut yhtä rankka, jollei rankempikin yö takanaan kuin heillä muilla.
”Arkaluontoista tietoa minullakin, enkä voi aivan kaikkea sanoa, mutta sen verran sanon, että meidät lähetettiin hoitamaan ongelma, jonka piti olla hallinnasta, mutta nähtävästi, se on kaikkea muuta paitsi hallinnassa.” Riley kertoi. ”Emme ehtineet kovinkaan kauaa partioimaan alueella, kun ne hyökkäsivät ja kadotin koko muun tiimin, jota nyt en enää saa kiinni.” Hän lisäsi.
”Koko kaupunki taitaa olla kaaoksen vallassa.” Abby huokasi ja vilkaisi surullisena veljeään, jonka kasvot olivat menneet kalpeiksi. ”George, oletko kunnossa?” Hän kysyi sitten.
”Mikä häntä vaivaa?” Riley kysyi varautuneena ja käsi hakeutui automaattisesti kiväärille.
”Ei mikään.” George murahti. ”Voitte olla rauhassa.” Hän lisäsi, mutta jätti sanomatta, ettei aio purra.
”Häntä on purtu, eikö niin.” Riley sanoi ja sormet puristivat tiukasti kivääriä.
”Älkää, olkaa niin kiltti.” Richard sanoi kääntyen katsomaan tuoliltaan Rileytä. ”Me olemme menossa laboratoriolleni siksi, että voisin yrittää valmistaa vasta-aineen. Jos en onnistu, saat ampua minutkin.” Hän lisäsi raskaasti huokaisten ja painoi katseensa alas.
”Hyvä on Tohtori Evans.” Riley sanoi ja rentoutui hieman, muttei kuitenkaan hellittänyt katsettaan pojasta.
”Kiitos.” Richard sanoi ja kääntyi taas katsomaan eteen aukeavaa maisemaa, jota valokiilat lakaisivat.

Hitaasti saapuvassa aamunhämyssä hän näki ruumiita siellä täällä ja yritti olla huomioimatta ikäviä tömähdyksiä ja rusahduksia, kun ambulanssi ajoi ajotielle kuolleiden ihmisten ylitse. He eivät päässeet edes keskustaan asti, kun huomasivat koko kadun olevan täynnä paikalleen jääneitä autoja, joiden omistajat olivat joko juosseet pakoon tai kuolleet niille sijoilleen. Jossain etäämpänä näkyi loimottava valo, joka kertoi vakavasta onnettomuudesta, joiden uhrien hyväksi ei voinut enää mitään tehdä.

”Meidän on kierrettävä. Tämä on täysin tukossa.” Westwood sanoi ja alkoi peruuttaa ja käänsi sivukadulle, jossa ei näkynyt ristin sieluakaan. He puikkelehtivat pitkin pieniä katuja, kunnes viimein pysähtyivät erään liikkeen kohdalle, jonka Westwood oli huomannut.
”Riley, jää tänne ja varmista ympäristö, minä käyn tuolla täydentämässä asevarastojamme.” Westwood sanoi.
”Selvä.” Riley vastasi ja nousi auton kyydistä vannotettuaan, ettei yksikään päästä mitään sisälle sillä aikaa kun hän oli ulkona.

Viileä tuulen henkäys sai hänen värähtämään, mutta hän ei antanut sen häiritä vaan keskittyi tarkasti tehtäväänsä. Varmistettuaan, ettei lähistöllä ollut ketään tai mitään, hän palasi autolle, muttei vielä mennyt sisään, vaan jäi oville varmistamaan, ettei mitään pääsisi hänen ohitseen huomaamatta.

Westwood asteli sisälle pieneen aseita myyvään liikkeeseen, joka näytti olevan autio. Hän ei ehtinyt edes tiskille, kun sen takaa pomppasi näkyville karkean näköinen mies haulikko kourassaan.

”Mitä sinä täältä haet. Ala vetää.” Mies ärisi ja liikutteli käsiään hermostuneesti.
”Lähden kyllä, kunhan saan muutaman aseen. Tuolla ei voi liikkua ilmankaan ja kutini ovat melkein lopussa.” Westwood sanoi rauhallisesti.
”Ei onnistu. Ala vetää, ennen kuin ammun. Olet kuitenkin niitä piruja.” Mies ärjäisi.
”Jos olisin niitä, olisitte jo kuollut.” Westwood naurahti kolkosti.
”Jaa niin no.” Mies mutisi, tajuten typeryytensä. ”Ota sitten mitä otat ja ala sitten vetää. Ne pirut kun tuntuvat kuulevan liiankin hyvin.”
”Kiitos.” Westwood sanoi ja silmäili hämärässä asekauppiaan valikoimaa.

Pian hän oli kerännyt itselleen muutaman käsiaseen, patruunoita ja haulikon, sekä paljon muuta pientä ja tarpeellista.

”Maksa kumminkin ennen kuin menet.” Mies sanoi, sillä oli valmis tekemään kauppaa ja tiesi, että hänen myytävänsä olivat nyt haluttua tavaraa.
”Voinko maksaa myöhemmin?” Westwood kysyi, vaikka tunsikin tuon tyypin ja tiesi kysymyksensä turhaksi.
”Ei käy. Maksat nyt tai painut tiehesi aseitta.” Mies murahti.

Westwood aikoi vastata, mutta vaikeni sitten ja jäi tuijottamaan jonnekin miehen taakse. Hitaasti hän laski ostoksensa pienelle pöydälle, hellittämättä katsettaan suuresta tummasta siluetista, joka tuntui liikkuvan kauppiaan takana.

”Niin sitä pitää.” Kauppias sanoi tyytyväisenä.
”Vaiti.” Westwood äsähti ja otti haulikon käteensä ja latasi sen.
”Mitä sinä nyt aiot?” Kauppias kysyi.
”Ole vaiti ja painu maihin. NYT!” Westwood karjaisi ja valmistautui ampumaan.
”Mitä hittoa!” Kauppias älähti, mutta sukelsi nopeasti tiskinsä alle ja kuuli miten Westwood ampui haulikosta molemmat piipulliset. Pamaus kaikui korviasärkevänä hiljaisessa liikkeessä.

Viimein kauppias uskalsi nousta ylös ja näki inhottavan olennon retkottavan kuolleena lattialle aivan takana. Kauppiaan kädet alkoivat täristä, kun hän ymmärsi miten lähellä hän oli joutua olion ruuaksi.

”Kristus.” Hän henkäisi viimein ja kääntyi sitten katsomaan silmät suurina Westwoodia, joka latasi haulikon uudelleen. ”Kiitos.” Hän sai viimein kakaistua.
”Suosittelisin sinua poistumaan täältä, sillä äskeinen melu todennäköisesti houkuttelee lisää noita piruja tänne.” Westwood huomautti, eikä ihan väärässä ollutkaan.
”Hyvä on.” Kauppias sanoi ja alkoi kiireellä lappaa yhteen isoon laukkuun, joka hänellä aina oli tiskin alla, aseita ja patruunoita. ”Hemmetin hyvä sihti sinulla.” Hän lisäsi sitten.
”Ei tuo mitään.” Westwood sanoi ja kohautti olkiaan. ”Mennään.” Hän hoputti.

Kauppias ehti heittää ison laukun Westwoodille, kun äkkiä takahuoneen kautta tuli kovaa vauhtia kakksi oliota perätysten. Westwood laukaisi kerran, muttei osunut ensiimmäisenä juoksevaan olioon. Kauppias kääntyi ympäri ja laukaisi oman aseensa kohti oliota, joka rääkäisten lennähti taaksepäin ja kaatui lattialle. Toinen karjaisi vertahyytävästi nähtyään toverinsa mätkähtävän lattialle ja jatkoi pysähtymättä matkaansa ja hyökkäsi kauppiaan kimppuun.

Westwood kuuli miten kauppias rääkyi ja kiljui tuskasta ja kauhusta, kun olio raateli tätä. Hän tähtäsi ja laukaisi toisen piipullisen suoraan olion päähän, jolloin se lyyhistyi kauppiaan päälle. Westwood kaivoi käsiaseensa ja laukaisi sen kahdesti kauppiaan päähän, sillä tämä oli aivan liian pahasti haavoittunut, että tätä olisi voinut auttaa.

”Olen pahoillani.” Hän mumisi ja nosti kauppiaan laukun, johon vielä keräsi lisää muutaman aseen ja panoksia, ennen kuin häipyi.

Hän juoksi autolle ja ojensi laukun Rileylle, jonka käski hypätä autoon, nousten itse samalla kyytiin. Tuskin hän ehti istua penkille, käynnistää auton ja lähteä liikkeelle kun kapean pikkukadun toisessa päästä alkoi lähestyä useita olioita, jotka olivat kuulleet ruokakellon äänen.

”Helvetti.” Westwood sihahti ja mietti, mitä olisi parasta tehdä tai he kaikki päätyisivät noiden lounaaksi tai mikä pahinta yhdeksi tuollaiseksi olioksi.

No miten on, pääsevätkö he pakoon, vai ei, kerro sinä se.

[Nuubialainen Prinsessa]

”Olen pahoillani.” Hän mumisi ja nosti kauppiaan laukun, johon vielä keräsi lisää muutaman aseen ja panoksia, ennen kuin häipyi.
Hän juoksi autolle ja ojensi laukun Rileylle, jonka käski hypätä autoon, nousten itse samalla kyytiin. Tuskin hän ehti istua penkille, käynnistää auton ja lähteä liikkeelle kun kapean pikkukadun toisessa päästä alkoi lähestyä useita olioita, jotka olivat kuulleet ruokakellon ääneen.
”Helvetti.” Westwood sihahti ja mietti, mitä olisi parasta tehdä tai he kaikki päätyisivät noiden lounaaksi tai mikä pahinta yhdeksi tuollaiseksi olioksi.



”Täytyy etsiä toinen reitti.” Riley sanoi ja Westwood käänsi auton takaisin suuntaan, mistä he olivat tulleet. Auto kiihtyi nopeasti ja jätti jälkeensä oliot, jotka olivat lähteneet juoksemaan raivoisaa vauhtia auton perään.

He ajoivat pientä tietä pitkin aamuyön hämärä ympärillään. Talot olivat hiljaisia ja pimeitä, aivan kuin ihmiset olisivat olleet edelleen nukkumassa kotiensa suojissa. Oli hämmentävän rauhallista, eikä tietämätön olisi osannut aavistaakaan, millainen pahuus kaupungissa oli päässyt valloilleen, ei ennen kuin olisi sattunut näkemään ne paholaismaiset olennot, jotka juoksivat hiljaisilla kaduilla, verenmaku suussaan ja raivo, kuoleman kiilto silmissään.

George kävi yhä kalpeammaksi ja tohtori Brever katseli häntä tietäväisesti.
”Onko sinulla huono olo?” Brever kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen etukäteen. Hän ei halunnut säikäyttää poikaa, mutta oli nähnyt jo kerran, kuinka ihminen muuttui vertahimoitsevaksi olennoksi. Se tapahtui hitaasti, mutta vei kaiken inhimillisyyden vääjäämättä. Hän ei kuitenkaan aikonut kertoa pojalle, miten hänen kollegansa muutos oli tapahtunut.

Olisi parempi, ettei poika vielä tietäisi, mikä häntä odotti, sillä se tulisi olemaan pahempaa kuin maanpäällinen helvetti. Muutos söi ihmisestä kaiken hyvän ja ellei tietäisi, että kyseessä oli jokin tarttuva tauti, voisi melkein kuvitella, että itse saatana olisi tunkeutunut ihmisen sisälle muutoksen loppuvaiheessa. Brever tiesi, kaikki se inhimillisyys ja ymmärrys tulisivat katoamaan pojan lempeistä silmistä ja tilalle ilmestyisi täydellinen hulluuden hehku. Ja sen jälkeen, kaikki olisi menetetty.

George käänsi katseensa ja vastasi,
”Kyllä tämä tästä, ei mitään hätää.” Pojan vastaus ei kuitenkaan ollut kovin vakuuttava ja sai hänen isänsä katsomaan poikaansa hieman huolestuneena.

Riley tutki auton säilytyslokeroita ja löysi yhdestä kolosta kaupunkikartan, joka oli todennäköisesti toiminut virkatehtävissä apuvälineenä hälytysajoissa. Nainen levitti kartan eteensä, hymähti huvittuneena tokaisten,
”No, ovat näköjään säästäneet tässäkin kun kuskeille annetaan tavallinen kartta navigaattorin sijaan. Meidän onneksemme ovat saaneet edes tämän kartan”.

Tutkittuaan tovin karttaa, Riley osoitti kartalta sormellaan sitä katua, jossa he juuri sillä hetkellä olivat.
”Me olemme tässä, ja tuo tie johtaa kaupungin toiselle laidalle. Minne me olimmekaan menossa?”
”Butterflyhill avenue, Hightstreet 13” Richard sanoi ja muisti äkkiä ne kesät, jolloin heillä oli tapana lähteä Lilianin ja lasten kanssa autolla kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan kansallispuistoon retkeilemään.

Talo oli kaikunut huudoista ja ohjeista kun Lilian oli silmät loistaen järjestänyt koko perheen valmiiksi retkeä varten. Richard oli kantanut kaikki retkeilytarvikkeet autoon kiltisti, kun hänen vaimonsa oli patistanut lapsia etsimään kumisaappaita ja takkejaan hilpeän naurun saattelemana. Enää talo ei raikunut kenenkään naurusta, vain rauniot olivat jäljellä heidän kodistaan ja mielipuolet juoksentelivat sen päällä tahraamassa kaikki ne kauniit muistot, joita paikkaan liittyi. Laboratorio olisi saanut palaa talon sijasta, se oli tämän kaiken pahan alku ja juuri.

”Ajakaa tuonne noin, siellä on syrjäinen piha, josta auton voi peruttaa ihan laboratorion oven eteen. Laboratorio on maan alla, pieni kellarimainen tila, josta johtaa käytävä toiselle puolelle valtatietä. Tuonne noin. Se on hyvä tietää, sillä emme voi tietää, mikä meitä siellä odottaa.” Richard sanoi ja katsoi vakavana toisia.

Niin, he ajoivat useamman kilometrin hiljaisia katuja, kunnes viimein saapuivat sinne, missä Richardin laboratorio sijaitsi. Missään ei näkynyt liikettä, mutta kuitenkin jännitys sai heidät pidättelemään henkeään, sillä pahaenteinen aavistus leijaili ilmassa ja se oli saanut alkunsa Richardin viimeisestä lauseesta: ”..emme voi tietää,  mikä meitä siellä odottaa.”


Noin, jatkakoon seuraava tarinaa

[Nefertiti]

”Ajakaa tuonne noin, siellä on syrjäinen piha, josta auton voi peruttaa ihan laboratorion oven eteen. Laboratorio on maan alla, pieni kellarimainen tila, josta johtaa käytävä toiselle puolelle valtatietä. Tuonne noin. Se on hyvä tietää, sillä emme voi tietää, mikä meitä siellä odottaa.” Richard sanoi ja katsoi vakavana toisia.

Niin, he ajoivat useamman kilometrin hiljaisia katuja, kunnes viimein saapuivat sinne, missä Richardin laboratorio sijaitsi. Missään ei näkynyt liikettä, mutta kuitenkin jännitys sai heidät pidättelemään henkeään, sillä pahaenteinen aavistus leijaili ilmassa ja se oli saanut alkunsa Richardin viimeisestä lauseesta: ”..emme voi tietää, mikä meitä siellä odottaa.”

Westwood peruutti auton niin, että se tukki tien, eikä toiselle puolelle päässyt muuten kuin rikkomalla auton lasin ja kulkemalla sisäkautta läpi tai katon kautta. Ei ehkä täydellinen este, mutta hidastihan se mahdollisia hyökkääjiä hieman.

Riley jakoi Westwoodin tuomasta laukusta aseen niille ryhmän jäsenille, jotka vielä olivat ilman asetta. Hän ajatteli, että voisivat ainakin puolustaa itseään jotenkin, jos laboratoriossa olisi lisääkin noita olioita.

Richard vilkaisi saamaansa asetta, laski sen syliinsä ja alkoi rullata pitkin kapeaa käytävää, joka päättyi paksuun teräksiseen oveen. Hän pysähtyi oven viereen ja kohottautui painelemaan numerosarjan ja sen jälkeen painoi peukalonsa pieneen neliskanttiseen alueeseen, jossa välkähti kerran tai kahdesti valo, minkä jälkeen raskas ovi vetäytyi sivuun. Sisälle Richard ei päässyt, sillä Riley esti sen, astuen hämärästi valaistuun tilaan ja katseli ympärilleen varmistaen, ettei siellä ollut ketään tai mitään.
 
Westwood pysytteli ryhmän hännillä ja varmisti, ettei ulkoa päässyt mitään sisälle, Richardin painellessa koodin uudelleen, niin että ovi sulkeutui hitaasti, Westwoodin viimein astuttua sisälle.

”Tähän asti kaikki näyttäisi olevan kunnossa.” Westwood sanoi, muttei aikonut silti lepsuilla, sillä vielä he eivät olleet täysin perillä.
”Minä en pidä tästä.” Riley mutisi liikkuessaan jännittyneenä ja mahdollisimman vähin äänin eteenpäin. ”En pidä yhtään.”
”En minäkään.” Richard vastasi ja katsoi hermostuneena ympärilleen, sillä tunsi, että jokin oli toisin. Jonkun oli selvästi täytynyt käydä täällä sinä aikana, kun hän oli maannut sairaalassa.

Tilasta lähti toinen käytävä, joka myös päättyi paksuun teräs oveen. Richard paineli jälleen koodinsa ja painoi sormensa tunnistelevylle, minkä jälkeen ovi avautui ääneti. Riley varmisti reitin taas, ennen kuin päästi muut sisälle. Richard rullasi sisälle ja sulki oven kun kaikki olivat päässeet hissiaulaan.

Hän rullasi hissin ovelle, paineli koodinsa ja sormenjälkensä tunnistelevyyn. Kuului hiljaista hurinaa, kun hissi alkoi kohota ylöspäin. Tovin kuluttua hurina lakkasi ja kuului pieni naksahdus kun hissi pysähtyi ja ovet liukuivat ääneti sivuille. Pieni ryhmä ahtautui sisälle ja ovet sulkeutuivat, hissin nytkähtäessä liikkeelle. Kesti taas pieni tovi, kunnes hissi pysähtyi pehmeästi ja ovi avautui.

Riley astui ulos ensimmäisenä ja totesi heidän olevan aulassa, samantapaisessa kuin ylhäälläkin. Kun alue oli havaittu turvalliseksi, muut tulivat ulos hissistä, jonka Richard lukitsi niin, ettei kukaan tai mikään saisi sitä ylös ja pääsisi sitä kautta alas.

Hän ohitti Rileyn ja vilkaisi tätä nopeasti, ennen kuin pysähtyi ovelle, paineli koodinsa ja peukalonsa tunnistelevyyn, jonka jälkeen ovi avautui. Riley työntyi sisälle ja tutki käytävän, jonka päässä oli teräslasiset ovet, joiden läpi näkyi laboratorio. Siellä oli valot, mutta lähemmäksi päästyään hän huomasi, että koko paikka oli myllerretty, niin kuin jotakin olisi etsitty.

Riley viittasi Richardia tulemaan, sillä ei pääsisi sisälle ilman tätä. Richard nyökkäsi ja rullasi käytävää pitkin Rileyn luokse. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi painelemaan koodinsa ja sormenjälkensä, jonka jälkeen ovi avautui.
Oven takana olevassa huoneessa oli hiljaista ja Richard näki hävityksen, jonka joku oli tehnyt hänen laboratoriossaan.

”En tiedä, mitä täällä on tapahtunut, mutta jotakin on selvästi etsitty.” Riley sanoi jatkaen hitaasti ja varovaisesti ympäristön tutkimista.

Lukuisia koeputkia oli hajotettu ja heitelty sinne tänne. Riley kuuli miten lasi ritisi hänen kenkiensä alla. Hän tutki jokaisen huoneen ja palasi viimein muiden luo.

”Näillä näkymin täällä ei ole muita kuin me, mutten silti tuudittautuisi turvallisuuden tunteeseen. En nyt kun noita piruja kävelee pitkin kaupunkia.” Riley sanoi.
”Olet oikeassa.” Westwood sanoi. ”Tohtori Evans, minä ja Riley pidämme vahtia, niin että sinä saat työsi tehtyä. Ehkä olisi parasta lukita poikasi yhteen huoneeseen.” Hän lisäsi.
”Hyvä on.” Richard sanoi hiljaa, vaikka olisi halunnutkin sanoa oman mielipiteensä Westwoodin ehdotukseen. ”George, tämä on omaksi parhaaksesi.” Hän sanoi rullattuaan poikansa viereen.
”Tiedän isä.” George vastasi ja suuntasi kulkunsa siihen huoneeseen, jossa näytti olevan vankin ovi.

Hän astui sisälle ja ovi suljettiin hänen perässään. Aseen hän sentään sai pitää ja sitä hän aikoi käyttää, jos alkaisi näyttää siltä, ettei isä saisikaan vasta-ainetta tehtyä. Se olisi hänen viimeinen tekonsa estää itseään vahingoittamasta muita.

Richard näki tuon pelottavan päättäväisen ilmeen poikansa kasvoilla, ennen kuin ovi sulkeutui ja pelkäsi nyt enemmän kuin hetkeäkään aiemmin, että menettäisi tämän. Siinä oli syy, miksi hän ei antaisi periksi, vaan tekisi kaikkensa, jotta voisi estää sen mitä oli edessä, jos hän nyt epäonnistuisi.

”Tohtori Brever, saatte toimia apulaisenani. Kai te osaatte käyttää näitä laitteita?” Richard kysyi ja katsoi Tohtoria.
”Luulisin niin.” Tohtori Brever vastasi.
”Hyvä.” Richard sanoi ja rullasi huoneeseensa, jossa oli tiukasti valvotussa kassaholvin tapaisessa paikassa säilössä niin tuo aine, joka oli kaiken tämän kurjuuden takana, kuin puolivalmis ja testaamaton vasta-aine.

 Huoneeseen saavuttuaan, hän huomasi holvin oven olevan auki ja papereidensa olevan levällään pitkin lattiaa. Varovasti hän kurkisti holviin, sydän hakkasi rinnassa ja hän nielaisi, sillä pelkäsi, että se kuka täällä olikin käynyt, oli myös vienyt vasta-aineen. Mutta ei, jostakin syystä varas oli sen jättänyt paikalleen. Ei ollut katsonut sitä jostakin syystä tarpeelliseksi.

”Luojan kiitos.” Richard mumisi ja kurottautui ottamaan tuon arvokkaan putkilon, minkä jälkeen hän rullasi takaisin laboratorion puolelle.

Vasta siellä hän huomasi toisen putkilon lattialla ja vähän verta sen ympärillä, kuin joku olisi yrittänyt ottaa sen lattialta itselle, mutta repinyt kätensä. Varas varmaankin. Richard alkoi hiljalleen hahmottaa tapahtuman kulkua ja arveli, että ne harvat, jotka olivat laboratoriossa olleet, olivat paenneet, sitä mitä varkaasta oli tullut.

Vähän kauempana, lähellä ilmastointia, jonka ritilä oli revitty irti, ja heitetty jonnekin, oli jonkun repaleiset tummat housut. Riley huomasi tämän ja harppoi ilmastointi kanavaan johtavan aukon luo ja tutkittuaan, sen kumartui tutkimaan housuntaskuja. Hän löysikin lompakon ja sieltä henkilöllisyystodistuksen.

”Christian Sheldon.” Riley luki ääneen.
”Christian Sheldon?” Richard toisti hämmentyneenä ja alkoi nyt käsittää, tapahtuneen kulun.
”Te tunnette hänet?” Riley kysyi.
”Kyllä. Me olimme ylimmät ystävykset kouluaikoina, mutta jossakin välissä meille tuli erimielisyyksiä tutkimuksiimme liittyvistä asioista.” Richard vastasi. ”En silti ymmärrä miksi hän meni tekemään tämän. Olisihan hänen pitänyt tajuta, mikä vaara tällaisessa piilee.” Hän lisäsi ja katseli entisen ystävänsä ja kollegansa housuja, jotka roikkuivat Rileyn käsissä.
”No ei sille enää mitään voi, tehty mikä tehty ja ilmeisesti hän tuhosi itsensä sitä tehdessään, emmekä saa tietää syytä sille.” Westwood tuumasi. ”Mistä teillä sitten oli erimielisyyksiä?” Hän kysyi sitten.
”Siitä mihin tutkimuksiamme käytetään. Hän halusi hyötyä niistä, kun minä taas halusin käyttää niitä ihmiskunnan hyväksi. En halunnut, että minun keksintöäni käytettäisiin väärin ja väärällä tarkoitan lähinnä rahallista ja sotilaallista hyötymistä, mutta hän halusi rahaa ja valtaa.” Richard sanoi. ”Alun perin halusin löytää hoidon vaimoni sairauteen. Se oli ollut hänellä piilevänä ties kuinka kauan, ennen kuin vasta muutama vuosi sitten ilmestyi ensimmäiset oireet. Siitä lähtien olen paiskinut töitä tämän kanssa. Vasta vähän ennen ensimmäistä ja pahoin epäonnistunutta koetta, sain kuulla, ettei hänellä olisi ollut enää kovin montaa kuukautta elinaikaa. En usko, että hän olisi halunnut mitään tällaista tapahtuvaksi.” Hän jatkoi hiljaa ja painoi katseensa alas.
”Sinäkö olet tämän takana?” Riley älähti. ”Sinun vuoksesi menetin koko tiimini. Minun pitäisi ampua sinut siihen paikkaan.” Hän sähisi ja osoitti aseellaan Richardia.
”Tiedän.” Richard vastasi ja nosti katseensa Rileyhyn. ”Ja minun on elettävä tämä tunnollani koko loppuelämäni, miten kauan sitä kestääkin.”

Riley katsoi miestä, jonka poskea pitkin valui kirkas kyynel ja rauhoittui. Hän tajusi, ettei viha ja kosto auttaisi mitään ja tuolla miehellä oli jo pahimmanlaatuinen rangaistus, jota tämä kantaisi ikuisesti mukanaan.
Äkkiä hiljaisuuden rikkoi heidän päidensä yläpuolelta kuuluva ryminä. Jokainen nosti katseensa kohti kattoa hermostuneena.

”Meillä on seuraa.” Riley sanoi hiljaa ja yritti seurata mihin tuo ryminän aiheuttaja yritti liikkua. Sillä epäilemättä, se liikkui ilmastointikanavissa. ”Evans, Brever, painukaa töihinne. Ei ole aikaa vitkutella. Minä ja Westwood pidämme huolen siitä, ettei tuo, mikäli se on yksi niitä, pääse teidän kimppuunne.” Hän komensi.
”Abby, Bones ja Ellison, yrittäkää pysyä matalina.” Westwood sanoi ja hätisti nuo kolme lähimmän pöydän suojiin.
”Mitä nyt tapahtuu?” Abby kysyi peloissaan ja piteli asetta molemmissa käsissään, vaikkei osannutkaan sitä käyttää.
”Älä huoli, kyllä nuo kaksi osaavat hoitaa tilanteen.” Mary koetti lohduttaa tyttöä, vaikka oli itse vähintäänkin yhtä peloissaan.

Richard ja Tohtori Brever ryhtyivät toimeen. Richard avasi tietokoneensa ja kävi läpi tietoja, yrittäen keksiä, missä oli mennyt vikaan. Miksi aine oli saanut aikaan ylhäällä riehuvan kaaoksen ja miksi vasta-aine ei ollut toiminut erittäin tarkasti valvotussa tilanteessa.

Kuului valtaisa rysähdys ja jokin mätkähti alas. Jokin sellainen, mitä he eivät olleet vielä nähneet. Tämä oli täysin erilainen kuin kaikki muut oliot, joita he olivat nähneet kaupungilla. Suurempi, vahvempi ja ilkeämpi.
 
En sitten voinut vastustaa kiusausta, vaan kirjoitin pätkäsen. Mitä mahtaakaan tapahtua, kun ryhmä on suljetussa tilassa, josta ei pääse pois, seurassaan, jotakin, mitä he eivät vielä olleet kohdanneet. Kerrohan sinä se.

[Mustang]

He kaikki jähmettyivät tuijottamaan laboratorion lattialle mätkähtänyttä oliota.  Se tuijotti takaisin verenpunaisilla, kammottavilla silmillään. Se oli selvästi fiksumpi, kuin muut kaltaisensa ja sen valtaisa koko sai ryhmän lamaantumaan pelosta. He näkivät, että oliota vainosi sama lihanhimo, kuin muitakin, mutta silti se tarkasteli aloillaan tilanteen kehittymistä. Riley toipui shokistaan nopeimmin sotilaallisen koulutuksensa ansiosta. Hän tähtäsi ja laukaisi aseensa olentoa kohti. Olento väisti vikkelästi ja Riley ampui yhä uudestaan ja uudestaan – tuloksetta. Otus kohdisti ryntäyksensä Rileytä kohti ja sai raapaistua ryhmyisen kätensä terävillä kynsillä syvät haavat naisen kasvoihin. Samassa Westwood avasi tulen ja otus katsoi parhaaksi lähteä tilanteesta. Se rymisti ulos samaa tietä, mitä oli tullutkin.
”Oletko kunnossa?” huudahti tohtori Brever ja syöksähti katsomaan ikävän näköisiä viiltoja Rileyn kasvoissa.
”Olen voinut paremminkin. Viekas pirulainen, yritti viedä näköni. Sitten olisinkin ollut helppo saalis”, Riley vastasi. Hänen haavansa puhdistettiin ja he yrittivät tukkia ilmastointikanavan parhaansa mukaan laboratoriosta löytyneillä tavaroilla.
”Se tulee takaisin vielä. Nyt se tietää, missä olemme. Tuo viritelmä ei pidättele sitä kauan, mutta ainakin olemme varuillamme, kun se raivaa tietään tänne alas”, Riley manaili. Hän tarkisti kaikkien aseet ja opasti Abbya, Bonesia ja Ellisonia niiden käytössä. Tuota otusta vastaan he tarvitsisivat kaikki liikenevät resurssit käyttöönsä. Tohtorit jatkoivat muistiinpanojen läpikäymistä ja pohtivat, missä piili vasta-aineen aukkokohta. Richard oli hyvillään Breverin läsnäolosta. Naisen rauhallisuus ja ammattitaito helpottivat hänen omaakin oloaan. Oli myös hyödyllistä, että paikalla oli joku ulkopuolinen, omille virheilleen saattoi tulla ennen pitkää sokeaksi ja toinen näkökanta saattaisi saada edistystä aikaan.
Toisaalla Georgen tila paheni. Käden puremahaavaan sattui ja sitä poltteli lähes sietämättömästi. George tunsi ajatustensa sumenevan. Hän toivoi, että se johtui kivusta, eikä meneillään olevasta muodonmuutoksesta. Hänen kyntensä olivat kasvaneet ja hänellä oli hyvin kuumeinen ja voipunut olo. Kuvotuksen aallot tulvivat säännöllisesti hänen ylitseen ja hän alkoi toivoa armollista tiedottomuutta.

[Nefertiti]

Toisaalla Georgen tila paheni. Käden puremahaavaan sattui ja sitä poltteli lähes sietämättömästi. George tunsi ajatustensa sumenevan. Hän toivoi, että se johtui kivusta, eikä meneillään olevasta muodonmuutoksesta. Hänen kyntensä olivat kasvaneet ja hänellä oli hyvin kuumeinen ja voipunut olo. Kuvotuksen aallot tulvivat säännöllisesti hänen ylitseen ja hän alkoi toivoa armollista tiedottomuutta.

Hän katseli asetta, jonka oli saanut ja mietti, käyttääkö sitä jo nyt, vai jaksaisiko odottaa vielä hetken. Kovin kauaa hän ei enää voisi odottaa, sen hän tiesi.

Toisella puolella Tohtori Brever ja Richard tekivät töitä kuumeisesti, saman aikaan, kun Westwood ja Riley partioivat ympärillä. Brever kävi läpi muistiinpanoja ja vilkuili välillä Richardin näytölle, jossa oli useampi ikkuna auki, kuvia ja muuta informaatiota vilahteli tämän tästä.

”Pysähdy.” Brever sanoi. ”Selaa vähän taaksepäin. Ei noin paljoa. Juuri tuossa. Odotahan.” Hän ohjeisti ja alkoi lukea pientä kiintoisaa pätkää, joka taisi olla Richardin omaa käsialaa.

Richard itsekin pysähtyi lukemaan sitä ja jokin alkoi raksuttaa hänen mielessään.

”Kuinka olen voinut olla niin typerä.” Hän mumisi ja luki rivit uudelleen ja alko sitten etsiä tarvittavia välineitä vasta-aineen tekemiseen.
 
Richard katseli vielä koneella olevia tietoja, otti esiin kuvan, näppäili hetken käskyjä ja pian kuva näytti hieman toisenlaiselta. Mies tarkasteli sitä vielä, varmistaakseen, että oli tehnyt oikeat säädöt. Kyllä se näytti toimivan.
Tuosta innostuneena hän rullasi toiselle pöydälle ja nosti keskeneräisen vasta-aineen sisältävän putkilon telineeseen ja alkoi lisäillä siihen puuttuvia ainesosia. Kesti monta pitkää ja hermoja repivää minuuttia, joka vaihtui tunniksi, ennen kuin aine oli valmis.

Richard otti ruiskun ja mittasi siihen sopivan annoksen ainetta ja alkoi rullata kohti huonetta, jossa George oli.
Hän avasi oven ja rullasi sisälle, aivan poikansa viereen. Tämän muutos oli melkein lopussa. Richard ei aikaillut, vaan iski neulan pojan käsivarteen ja ruiskutti aineen verenkiertoon. Tämän jälkeen hän alkoi perääntyä ovelle ja juuri, kun hän oli kääntymässä, jokin suuri ja voimakas osui häneen niin, että pyörätuoli kaatui ja hän liukui pitkän matkan taaksepäin pitkin lattiaa ja jäi alalleen makaamaan.

”Isä!” George huudahti ja yritti nousta seisomaan, vaikka joka paikkaa särki.

Silti hän tunsi, että vasta-aine vaikutti ja muutos pysähtyi. Hän ei muuttuisi, vaan palautuisi normaaliksi. Hän nosti katseensa ja näki ovella suuren olennon, joka tähyili molempia kuin miettien kummasta olisi eniten vaara.
Takaa kuului pari laukausta. Ulvaisten olio kääntyi ja juoksi jonnekin. George astui ulos ja näki muun ryhmän paikallaan, Rileyn osoittaessa aseellaan sinne missä olio oli ollut ennen katoamistaan.

”Apua, auttakaa. Isään sattui.” George sanoi hätääntyneenä.

Ensimmäisenä liikkeelle lähti Brever, joka nyt toimi oman vaistonsa ja työnsä mukaisesti. Hän tutki miehen ja totesi tämän menettäneen vain tajuntansa, mutta muuten tämä oli kunnossa. Iskun voimasta tämä oli silti satuttanut itseään sen verran, että verinoro valui suupielestä leukaan.

Westwood tuli Breverin avuksi ja yhdessä he saivat Richardin ostettua laboratoriossa olevalle sairaalavuoteelle. Brever varmisti vielä, ettei mies ollut saanut muuta kuin kunnollisen kuhmun päähänsä ja haavan huuleensa, ennen kuin uskalsi jättää tämän rauhassa toipumaan tällistä.

”Se olio on tuolla jossain vieläkin.” Westwood sanoi ja katseli ympärilleen hermostuneena.
Kukaan ei edes muistanut olla iloinen siitä, että vasta-aine oli toiminut. Nyt heille tuli uusi ongelma, miten antaa sitä sadoille tuhansille, kenties miljoonille tartunnan saaneille.

Tässä tällainen pätkä. Mitä mahtanee seuraavaksi tapahtua, kerroppa sie se.

[Mustang]

”Se olio on tuolla jossain vieläkin.” Westwood sanoi ja katseli ympärilleen hermostuneena.
Kukaan ei edes muistanut olla iloinen siitä, että vasta-aine oli toiminut. Nyt heille tuli uusi ongelma, miten antaa sitä sadoille tuhansille, kenties miljoonille tartunnan saaneille.

Tilanteen hieman rauhoituttua laboratoriossa vallitsi synkkä hiljaisuus. Brever tarkkaili Richardia, joka ei ollut vieläkään tajuissaan. Muut tyytyivät istumaan omissa oloissaan vilkuillen silloin tällöin ympärilleen ääniä kuunnellen. Hiljaisuuden rikkoi surkeankuuloinen kurina. Riley vilkaisi säpsähtäen Abbyn suuntaan. Tyttö punastui.
”Anteeksi, minun vain alkaa olla nälkä”, Abby sanoi.
”Eiköhän meidän kaikkien. Hiisi vieköön, emme tajunneet napata ruokaa matkan varrelta”, Westwood kirosi.
”Minusta osan meistä pitäisi lähteä hakemaan sitä ulkopuolelta”, Bones sanoi.
”Ei onnistu, Richard on ainoa, joka täältä pääsee ulos ja hänestä ei juuri nyt ole mihinkään. Sitä paitsi, se olento riehuu täällä vielä vapaana”, Ellison vastasi.
”Minä menen. Ilmastointikanavaa pitkin pääsee ilmiselvästi ulos. Teillä on nyt George mukana ruodussa ja aseita riittämiin. Ilman ruokaa me kaikki kuolemme tänne”, Riley vastasi. ”Kuka tulee mukaani?”
Muut katsoivat toisiinsa hiljaisuuden vallitessa. He tiesivät tiukkailmeisen naisen olevan oikeassa. Lopulta Bones nousi seisomaan.
”Minä lähden. Westwoodin on parasta kuitenkin jäädä tänne, sillä hän käyttelee asetta kätevästi”, Bones totesi.
”Hyvä on. Brever, ala valmistaa vasta-ainetta lisää.  Abby, George, Ellison ja Westwood, turvatkaa tohtori Breverin selusta sillä välin, kun olemme poissa. Yrittäkää myös saada Richard virkoamaan, hänen avullaan pääsette pakoon, jos tulee tiukka paikka. Kun olemme menneet, älkää tukkiko ilmastointikanavaa, mutta olkaa varuillanne”, Riley opasti muita. Hetken kuluttua Bones ja Riley olivat kiivenneet ilmastointikanavaan. ”Muistakaa, olkaa varuillanne ja nostakaa aseet valmiiksi pienimmästäkin rapsahduksesta tältä suunnalta ja pitäkää aistit muutenkin valppaina”, sanoi Riley. ”Me huudamme hyvissä ajoin, ennen kuin ilmestymme, niin osaatte varautua meihin. Muita ei sisään päästetä, onko selvä?” nainen lisäsi vielä, ennen kuin katosi pimeään ilmastointiputkeen. Jostain rakennuksen uumenista kuului kolinaa ja eläimellinen tuskanparahdus. Otus oli saanut maistaa luotia ja nuoli nyt jossain haavojaan. Abby alkoi nyyhkyttää veljensä olkaa vasten.


Onnistuuko ruuanhaku ja mitä sen aikana tapahtuu? Kerro sinä.

[Nefertiti]

”Me huudamme hyvissä ajoin, ennen kuin ilmestymme, niin osaatte varautua meihin. Muita ei sisään päästetä, onko selvä?” nainen lisäsi vielä, ennen kuin katosi pimeään ilmastointiputkeen. Jostain rakennuksen uumenista kuului kolinaa ja eläimellinen tuskanparahdus. Otus oli saanut maistaa luotia ja nuoli nyt jossain haavojaan. Abby alkoi nyyhkyttää veljensä olkaa vasten.

George yritti rauhoitella sisartaan ja kietoi kätensä tämän ympärille. ”Kyllä tämä tästä vielä paremmaksi muuttuu.” Hän sanoi, vaikkei saanutkaan vakuuttavuutta ääneensä.

Joitain minuutteja myöhemmin, Richard alkoi liikahdella ja avasi silmänsä. Hän katsoi ympärilleen hermostuneena, kuin peläten näkevänsä sen olion taas. Hän kohottautui käsiensä varaan ja näki että ryhmän jäsenet näyttivät olevan kunnossa. Huomattuaan, että kaksi jäsentä puuttui, hän rutisti kulmiaan huolestuneesti ja yritti etsiä heitä katseellaan.

”Missä Riley ja Bones ovat?” Richard kysyi ja sai lähinnä olevan Breverin hätkähtämään ja Westwoodin käännähtämään nopeasti Richardin suuntaan. Varmistuttuaan, että kaikki oli kunnossa, hän rentoutui hivenen ja kääntyi vahtimaan ilmastointi kanaviin vievää aukkoa.
”Richard, anteeksi Tohtori Evans, minä vain säikähdin, kun en tiennyt milloin palaisitte takaisin tajuihinne.” Tohtori Brever sanoi ja hymyili varovaisesti.
”Kutsukaan vain Richardiksi.” Richard sanoi ja vastasi Breverin hymyyn surumielisellä, mutta ystävällisellä hymyllä. ”Anteeksi että säikäytin. Se ei ollut tarkoitus.” Hän lisäsi.
”Ei se mitään.” Brever sanoi ja tarkasti Richardin autettuaan tämän istumaan vuoteen reunalle. ”Ei aivotärähdystä, hyvä.” Hän mumisi tutkittuaan Richardin ja katsoi nyt tätä varmistaakseen, ettei mitään hälyttävää tapahtuisi. ”Saitte silti melkoisen tällin.” Hän lisäsi.
”Epäilemättä, eikä sitä voi unohtaa.” Richard vastasi ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi kohdata tuota olentoa enää.

Olentoa, joka oli ollut joskus hänen kollegansa, sillä se tuon olennon täytyi olla. Se oli kaiketi joutunut olemaan kauankin laboratorion uumenissa, mistä se ei ollut löytänyt tietä ulos syystä tai toisesta. Tämän oli silti täytynyt ehtiä purra jotakuta työntekijää, ennen kuin nämä pääsivät pakenemaan ja jättämään olion lukkojen taakse.

”Mitä te mietitte?” Brever kysyi, nähtyään miehen vaipuvan syvälle ajatuksiinsa.
”Ei mitään erityistä, tohtorin Brever.” Richard sanoi ja katsoi naista, joka vastasi katseeseen.
”Voitte kutsua minua Lisaksi.” Brever sanoi ja tarkkaili miestä yhä, sillä oli varma, että tämä jotakin asiaan liittyvää.
”Hyvä on, Lisa.” Richard hymähti. ”Mietin vain tehoaako vasta aine tuohon olioon, se kun on ollut tämän rakennuksen sokkeloissa jo päiviä. Hän on ehtinyt muuttua enemmän kuin ne muut, joita me olemme nähneet.” Hän lisäsi.
”Meidän pitäisi saada se ensin kiinni, että voisimme kokeilla ja silti epäilen onnistuisiko se. Tuo olento on liian vahva ja nahka näytti olevan hyvin paksu, kun eivät edes luodit näyttäneet tekevän siihen kovin pahaa jälkeä, vaikka Westwood, sekä Riley ampuivat sitä varsin järeillä aseilla.” Lisa sanoi. ”Ja jos luodit eivät kovin hyvin tehoa, niin saako siihen edes neulaa iskettyä, tarkoitan siis että pitäisi olla paljon kestävämpi neula, joka läpäisisi sen paksun nahan.” Hän lisäsi.
”Olet oikeassa.” Richard sanoi ja alkoi miettiä miten sellaisen saisi tehtyä, sillä niin vahvoja neuloja oli vain eläintarhoissa, missä oli paksunahkaisia eläimiä, kuten norsuja. Eikä hän halunnut lähettää enempää ihmisiä ulkomaailmaan, missä noita olioita liikkui enemmän. Ei ollut varaa tapattaa ketään. Piti siis keksiä jotain, mutta mitä.

Katse kiersi laboratoriota, kuin etsien jotakin, joka kävisi neulasta, sillä hän tajusi, että sellainen ruisku neuloineen piti koota itse. Lisa tajusi tämän myös ja antoi hänkin katseensa kiertää paikkaa, kunnes hän viimein keksi jotakin.

Toisaalla Riley ja Bones mönkivät pitkin ilmastointikanavia, etsien tietä ylös. He kuulivat olennon valituksen jostakin kaukaa ja liikkuivat eteenpäin niin nopeasti kuin pystyivät, sillä heillä ei ollut halua kohdata tuota oliota. Viimein he pääsivät tilavampaan paikkaan, josta lähti yksi ainoa kapea ilmastointi kanava ylöspäin. Se oli niin kapea, ettei tuo olento ollut mahtunut siitä kulkemaan ja siksi se kierteli niissä kanavissa, mihin se mahtui.

”Ylös vain sitten.” Riley sanoi ja hyppäsi niin ylös kuin pystyi ja nappasi kiinni mistä sai ja kiskoi itsensä ahtaaseen kanavaan, jonka seinämistä hän saattoi ottaa niin paljon tukea ilman, että putoamisesta olisi vaaraa. ”Alahan tulla Bones.” Hän käski ja alkoi mönkiä ylöspäin, mistä tuntui tulevan raikkaita henkäyksiä kanavaan.

”Tullaan tullaan.” Bones mutisi, otti vauhtia ja hyppäsi. Hän sai otteen reunasta ja punnersi itsensä ylös ja alkoi kavuta ylöspäin Rileyn perään.

Alhaalta kuului kolinaa, jolloin Bones pisti vauhtia kapuamiseen, vaikka tiesikin, ettei olio mahtuisi näin kapeaan käytävään millään. Silti hänellä oli ilkeä tunne että pian joku nappaisi kiinni hänen jalastaan ja kiskoisi alas. Se ei saanut hänen oloaan ainakaan yhtään paremmaksi, mutta hän päätti, ettei antaisi pelolle periksi, vaan seuraisi tuota lujatahtoista naista, joka oli tähänkin asti toiminut niin rohkeasti.

Niin nuo kaksi kapusivat yhä ylemmäksi, hitaasti mutta varmasti. Välillä heidän oli pysähdyttävä lepäämään, sillä matka ylöspäin oli raskas ja hidas. Pitkän ajan kuluttua he pääsivät ylös, mistä näkyikin kalpea valon kajo, joka valaisi kanavan yläosan.

”Ei enää kauan. Olemme pian ulkona.” Riley sanoi rohkaisevasti.
”Hienoa. Alkaakin tuntua ikävästi mikroruualta.” Bones mutisi ja sai Rileyn naurahtamaan.
”No niin jatketaanpas matkaa.” Riley sanoi ja jatkoi kipuamistaan, kunnes pääsi aivan hupulle.

Hän tyrkkäsi kanavan päälle laitetun ritilän sivuun ja kipusi ulos, mihin jäi odottamaan Bonesia, jonka auttoi kanavasta. Kummankin vaatteet, kasvot ja kädet olivat menneet aivan mustiksi likaisessa ilmastointikanavassa kiipeillessä. Bonesilla yllään oleva sairaalan pyjama oli tahrautunut mustaksi ja hän värisi yrittäessään kietoa ohutta asuaan tiukemmin ympärilleen. Riley huomasi tämän, riisui takkinsa ja kietoi sen Bonesin ympärille.

”Meidän täytynee myös etsiä vaatteita, sillä sinä, Evans ja Ellison, ette voi iän kaiken kulkea sairaalavaatteissanne.” Riley huomautti ja katsoi ympärilleen, nähdäkseen minne he olivat tulleet.

Hän totesi heidän olevan pienen kukkulan päällä, josta näkyi alemmas levittäytyvä omakotitaloalue. Yhdessä kohtaa näkyi kuin ammottavana haavana tumma kolo. Paikka, jossa oli ollut Evansien koti.

”Nyt meidän on saatava kulkuneuvo ja päästävä jollekin kaupalle, ilman, että nuo oliot huomaavat meitä.” Riley sanoi katsellessaan kiikarien läpi omakotitaloaluetta, joka nyt näytti niin lohduttomalta ja autiolta.

Alueen halki kulkevilla teillä makasi raatoja ja autoja oli siellä täällä ja näiden välissä kuljeskeli noita olentoja. Suurin osa niistä oli silti vetäytynyt auringolta piiloon, mikä miellytti Rileytä. He saattaisivat saada kulkea rauhassa, niin kauan kun auringon valoa riittäisi.

”No niin, mennään.” Riley sanoi ja lähti matalana liikkeelle ja suuntasi alas kukkulalta, etsien samalla sopivaa kulkuneuvoa.

Kesti aikansa, ennen kuin he pääsivät tielle, missä he alkoivat tutkia autoja, kunnes löysivät sopivan auton, joka kulkisi nopeaan ja pärjäsi huonossakin maastossa. Entinen omistaja oli kiireessä jättänyt avaimet lukkoon, joten se helpotti noiden kahden matkaa huomattavasti.

Pian he olivat liikkeellä ja suunnistivat takaisin kaupunkiin, kulkien varovaisesti pitkin kapeita sivukatuja, välttääkseen tukkeutuneen pääkadun. Viimein he löysivät jonkinmoisen kauppakadun, jonka varrelle Riley pysäköi auton. Hän nousi kyydistä ja varmisti alueen, ennen kuin antoi Bonesille merkin, että tämän oli turvallista tulla. Yhdessä he tarkastelivat liikkeitä, etsien elintarvikkeita ja vaatteita.

”Minä käyn täällä. Mene sinä tuonne ja ole varovainen.” Riley sanoi matalalla äänellä, sillä ei halunnut pitää turhaa melua, joka kutsuisi nuo olennot heti esille.
”Hyvä on.” Bones nyökkäsi ja nielaisi hiljaa.

Hän asteli varovaisesti vaatteita myyvään liikkeeseen, joka oli hiljainen ja tyhjä. Oli kuin kaikki olisi kiireellä lähteneet ja jättäneet ostoksensa siihen mihin ne sattuivat putoamaan. Jopa myyjät olivat jättäneet kassat ja kadonneet. Hän eteni niin hiljaa kuin suinkin ja tutki liikkeen valikoimaa, vilkuillen ympärilleen kuin peläten, että milloin tahansa jostakin nurkasta saattaisi syöksyä jokin tuollainen olento kimppuun.

Hän jätti suosiolla kaikki muotihörhelöt tankoihin ja keräsi vain yksinkertaisia, tavallisia ja käytännöllisiä vaatteita ja asusteita, kuten t-paitoja, farkkuja, sukkia, kenkiä, vöitä ja alusvaatteita, eräältä seinältä nappaamaansa laukkuun. Hän otti paljon eri kokoja niin naisille kuin miehille, kun ei tiennyt, että kuka mahtuisi ja mihin. Viimeiseksi hän haki itselleen vaatekerran ja kävi nopeasti vaihtamassa sen ylleen pukukopissa.

Tämän jälkeen hän otti laukun ja hiippaili liikkeen ovelle, josta kurkisti, ennen kuin astui ulos. Oli aivan hiljaista, ei ketään missään. Hän avasi auton oven varovaisesti ja työnsi vaatelaukun autoon ja laittoi sitten oven kiinni ja suuntasi liikkeeseen, jonne Riley oli mennyt.

Hän asteli varovaisesti hyllyjen välissä, napsien välillä jotain pientä taskuihinsa. Viimein hän löysi Rileyn, joka keräsi hyllystä säilykepurkkeja löytämäänsä isoon kassiin.

”Riley.” Bones sanoi hiljaa.

Riley käännähti ja oli valmis ampumaan, mutta rauhoittui heti, kun huomasi, että kyseessä oli vain Bones, ei tuollainen olio.

”Bones.” Riley murahti ja sanoi sitten. ”Näillä pärjäämme jonkin aikaa. Tuoreeseen ruokaan en uskalla koskea, mutta jos katsoisit löytyykö täältä juotavaa ja leipää. Ne lienevät vielä käyttökelpoisia.”
”Heti.” Bones sanoi ja paineli katsomaan leipähyllyn tilannetta.

Hän otti sieltä sitten erääseen hylättyyn kärryyn niin paljon hyvin säilyviä leipiä, lähinnä näkkileipiä, hapankorppuja ja erilaisia keksejä kuin sinne mahtui. Kuva-aine hyllyltä hän nappasi mukaansa jonkin verran maitojauhepaketteja. Ne säilyisivät ja niistä saattoi veteen sekoittamalla tehdä maitoa juotavaksi. Myös muuta tarpeellista hän napsi mukaansa kuiva-aine hyllystä.

Sen jälkeen hän suuntasi juomahyllyille. Maidon hän jätti laskuista heti, sillä se oli nopeasti pilaantuvaa. Limonadit ja kivennäisvedet sen sijaan kävivät hyvin. Alkoholiakin olisi ollut ja se olisi varmasti säilyvää, mutta hän ajatteli, ettei nyt ollut hyvä juoda itseään humalaan. Hän siis keräsi niin paljon limua ja kivennäisvesiä, sekä lähdevesipulloja kuin kärryyn leipien lisäksi mahtui.

Tämän jälkeen hän suunnisti takaisin Rileyn luokse, joka oli tyhjentänyt lähes koko hyllyn säilykkeistä.

”Näillä pärjätään jonkin aikaa, mutta tuskin sentään vuosia.” Riley sanoi, kun he suuntasivat kulkunsa ulos.

Riley varmisti ensin ympäristön, minkä jälkeen naiset suuntasivat vauhdilla autolle ja sulloivat ruoat auton takapenkille ja konttiin, mihin vain saivat ne mahtumaan.

”Ai niin, tässä on takkisi. Kiitos lainasta.” Bones sanoi ja ojensi Rileylle tämän takin takaisin.
”Eipä mitään.” Riley sanoi ja heilautti takin ylleen, ennen kuin istuutui kuskin paikalle. ”Ovi ja turvavyö kiinni. Nyt mentiin.” Hän sanoi sitten kun näki sivupeilistä muutaman epämiellyttävän hahmon lähestyvän.

Bones totteli ja niin pian kuin hän oli kyydissä, Riley painoi kaasua ja auto ampaisi renkaat ulisten liikkeelle. Olennot jäivät kauas taakse maasturin kiitäessä vauhdilla eteenpäin pitkin kapeaa katua.

”Se oli lähellä.” Bones henkäisi. Siitä huolimatta hän tiesi, että vaikka yksistä oli selvitty, lisää saattaisi vielä tulla ennen kuin he pääsisivät takaisin muiden luo.
”Oli, mutta silmä tarkkana nyt, niitä on varmasti lisää ja ne ovat varmasti kuulleet automme äänen.” Riley sanoi ja painoi lisää kaasua, auton puikkelehtiessa pitkin sivukatuja, kunnes he viimein pääsivät ulos kaupungista ja suuntasivat kukkulalle.

He pysäköivät auton pieneen metsikköön ja sulloivat mahdollisimman paljon tavaraa Bonesin tuomaan vaatelaukkuun ja loput säilykepurkkien sekaan. Tämän jälkeen he alkoivat suunnistaa kohti kukkulaa, pysytellen matalina, jottei heitä niin helposti huomattaisi. He olivat ehtineet edetä jonkin matkaa, kun äkkiä heidän eteensä pomppasi yksi olio. Riley ei aikaillut vaan laukaisi kiväärinsä, kerran ja toisenkin, kunnes olio rysähti selälleen kanervaiseen maahan.

”Helvetin, helvetti.” Riley manasi.
”Sattuiko sinuun?” Bones kysyi huolissaan.
”Ei, mutta nyt sen kaverit tietävät, missä on ruokaa.” Riley sanoi ja kirosi uudelleen. ”Liikettä, ei jäädä tähän.” Hän lisäsi ja jatkoi matkaa.

Ohittaessaan erästä tuuheata puskaa, he kuulivat sen uumenista lohdutonta itkua. Bones asteli puskan suuntaan varovaisesti ja työnsi sitten lehviä sivuun varovaisesti. Hän näki, että puskan uumenissa istui kaksi pientä lasta, iältään noin viisi ja kymmenen.

”Hei. Oletteko kunnossa?” Bones kysyi ja kyykistyi.
”Mitä siellä on?” Riley kysyi.
”Kaksi lasta, varmaankin sisarukset.” Bones vastasi ja kysyi uudelleen. ”Oletteko kunnossa?”
”Joo.” Vastasi kymmenvuotias tyttö ja katsoi Bonesia. Tytön likaiset kasvot olivat kyyneljuovissa ja punertavat hiukset takussa.

Siniset silmät tarkkailivat naista epäillen, mutta kun mitään pahaa ei tapahtunut, epäilys väistyi tytön silmissä.

”Tulkaa mukaan. Täällä ette ole turvassa.” Bones sanoi, sillä tiesi, ettei puska antaisi suojaa kovin pitkäksi aikaa.
”Eihän ne möröt saa meitä?” Pikkupoika kysyi silmät suurina pelosta, mutta uteliaisuus voitti ja hän katseli tarkkaavaisena niin Bonesia kuin Rileytä.
”Ei, siitä Riley pitää huolen.” Bones sanoi ja vilkaisi Rileytä. ”Tulkaahan nyt. On mentävä.” Hän lisäsi, sillä ei tuntenut oloaan turvalliseksi, vaan halusi päästä nopeasti muiden luokse.

Lapset nousivat ja pieni poika tarttui kiinni Bonesin kädestä Tytön astellessa Rileyn vieressä. He olivat enää muutamien metrien päässä ilmastointikuilusta, kun he kuulivat jonkun lähestyvän sen toiselta puolelta.

”Nyt vauhtia.” Riley sanoi ja hoputti tyttöä eteenpäin, Bonesin nostaessa pojan syliinsä ja juostessa eteenpäin.

He etenivät nopeasti käyttäen maastossa olevia näköesteitä. Riley käski Bonesin pysyä paikallaan lasten kanssa, kun hän itse ryömi lähemmäksi katsastamaan tilanteen. Hän näki, että kukkulan toisella puolella, lähellä ilmastointikuilua näkyi ainakin kymmenkunta olentoa. Hän mietti mitä tehdä, kunnes viimein nappasi yhden kranaateistaan ja heitti sen kuin pesäpallon syöttäjä ikään ja osui keskelle noita olioita.

Hän maastoutui ja sekuntia myöhemmin kuului valtaisa pamaus ja sen jälkeen syvä hiljaisuus. Hän nousi ylös ja uskaltautui katsomaan. Suurin osa olennoista oli kuollut. Muutama yritti yhä raahautua eteenpäin, mutta Riley päästi ne tuskistaan ja viittasi Bonesia, sekä lapsia tulemaan.

Hän nosti ritilän sivuun ja jäi odottamaan, kunnes Bones pääsi hänen luokseen.

”Bones, ota sinä poika syliisi ja yksi laukku mukaasi, jos suinkin pystyt ja mene ensimmäisenä, tyttö saa tulla jälkeesi ja minä tulen viimeisenä.” Riley sanoi.
”Hyvä on.” Bones vastasi ja lisäsi. ”Sano vain Maryksi.”
”Sid.” Riley sanoi. ”Hyvä on, Sidney, mutta kaikki sanovat Sidiksi.” Hän lisäsi ja hymyili.
”Hyvä on, Sid.” Mary hymähti ja nosti laukun olalleen ja pojan syliinsä.”Nyt me tehdäänkin jotain jännää.” Hän sanoi pojalle ajatellen, ettei ollut hyvä pelotella tätä heti ensimmäiseksi.
”Mennäänkö me liukumäkeen?” Poika kysyi ihmeissään.
”Vähän sinnepäin.” Mary sanoi. ”Pidä nyt tiukasti kiinni minusta.” Hän lisäsi.
”Sinähän olet hyvä muksujen kanssa.” Sid naurahti.
”Olin ennen töissä lastentarhassa.” Mary kertoi ja katosi kantamukset mukanaan kuiluun.
”No niin, sinun vuorosi sitten.” Sid sanoi ja kääntyi työn puoleen. ”Pidät vain raajasi jännittyneinä kuilun seinämiä vasten, niin ettet pääse putoamaan. Ymmärsitkö nyt.” Hän kysyi.
”Ymmärsin.” Tyttö vastasi ja kapusi pimeään kuiluun joka tuntui jatkuvan alaspäin loputtomiin. ”Toivottavasti se nainen pääsee Adamin kanssa turvallisesti alas.” Hän sanoi ja katsoi tiukkailmeistä naista.
”Pääsee varmasti.” Sid sanoi rohkaisevalla äänensävyllä ja toivoi, ettei se iso olio enää olisi odottamassa kuilun alapuolella.

Hän kapusi viimeisenä kuiluun ja veti verkon takaisin paikalleen ja varmisti, että se pysyisi kiinni.
He olivat ehtineet edetä jonkin matkaa alaspäin kun…


No niin mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi ja miten mahtanee edistyä hommat laboratoriossa? Kerrohan sinä se.
E:// pientä hienosäätöä.

[Nefertiti]

Hän kapusi viimeisenä kuiluun ja veti verkon takaisin paikalleen ja varmisti, että se pysyisi kiinni. He olivat ehtineet edetä jonkin matkaa alaspäin, kun tytön ote äkkiä petti ja tämä alkoi pudota vauhdilla alaspäin.
Sid kuuli huudon ja katsoi alaspäin. Alhaalla Mary, joka piteli sylissään Adamia, katsahti ylöspäin ja kuuli tytön epätoivoisen huudon.

”Sarah!” Adam huusi peloissaan. ”Se putoaa.” Hän sanoi ja katsoi tummat silmät suurina Marya.
”Sarah, jännitä kätesi ja jalkasi seinämiä vasten tai olet pian Maryn niskassa!” Sid huusi ja yritti kivuta nopeammin alas.

Huuto vaimeni ja kuului pieni ähkäisyä muistuttava äännähdys, kun Sarah sai viimein otteen pääkuilusta lähtevästä sivukuilusta ja jäi paikalleen roikkumaan.

Sydän takoi villisti tytön rinnassa, sillä tämä oli pelottavinta sitten sen yön, kun isä ja äiti ja ne kaikki muut ihmiset olivat alkaneet käyttäytyä omituisesti. Sen hän muisti yhä ja halusi unohtaa, mutta se oli vaikeaa. Hän ja Adam olivat päässeet juuri ajoissa pakoon, ennen kuin se ihminen joka oli joskus ollut isä, oli yrittänyt käydä päälle. Hän muisti vieläkin, miltä isä oli tuolloin näyttänyt ja se sai kyyneleet vierimään poskille. Isä ja äiti olivat poissa, samoin kaikki jotka hän oli tuntenut. Vain pikkuveli oli enää jäljellä.

”Sarah, oletko kunnossa?” Sid kysyi ja laskeutui samaan aikaa tasaisesti alaspäin.
”Olen.” Sarah sai sanotuksi ja huohotti peloissaan. Kuului pieni ääni, jonka Sid tulkitsi nyyhkäisyksi.
”Sarah, pysy paikallasi, tulen luoksesi ja minä kannan sinut lopun matkaa.” Sid sanoi, jatkaen laskeutumistaan.
”Hyvä on.” Kuului Sarahin vastaus heikosti. Tämä oli vielä aika järkyttynyt äskeisestä.
Tovia myöhemmin Sid oli Sarahin kohdalla ja käski tämän kietoa kätensä tiukasti hänen ympärilleen. Tyttö totteli ja heikossa valossa hän näki tämän poskilla kyyneliä.
”Ei hätää, kaikki on hyvin nyt, enkä minä päästä sinua putoamaan.” Sid sanoi rohkaisevasti.

Hetken hän muisti itsensä saman ikäisenä kuin tuo tyttö oli. Muisti ne kesät isoäidin luona maalla ja kuinka ne olivat loppuneet kun isoäiti, hänen täyttäessään yksitoista vuotta, oli kuollut. Kesät eivät olleet enää sen jälkeen samanlaisia. Isoäidin koti ei ollut enää sama, vaikka kaikki tutut tuoksut olivatkin jääneet jäljelle. Isoisän kanssa hän ei ollut koskaan ollut yhtä läheinen kuin isoäidin kanssa. Kyllä isoisä oli ollut mukava, mutta jotenkin hän ei vain ollut kuten isoäiti.

Isoisäkään ei ollut elänyt montaa vuotta ja talo jäi tyhjilleen. Myöhemmin aikuiselämänsä alkuvaiheilla hän oli käynyt katsomassa vanhaa taloa, joka oli rapistunut. Paksu pölykerros peitti kaikkia huonekaluja ja pintoja, joka kieli siitä, ettei talossa ollut käyty isoisän kuoleman jälkeen. Hän ei ollut sinne tuolloin jäänyt edes yöksi, vaan oli palannut takaisin kaupunkiin.

”Kiitos.” Sarah sanoi ja palautti Sidin muistoistaan takaisin nykyhetkeen.
”No, ei tuo nyt ollut mitään.” Sid sanoi ja hymyili lämpimästi.
”Ilman sinua ja tuota toista, me oltaisiin varmasti kuoltu.” Sarah sanoi ja toi julki sen, mitä oli siellä kukkulalla pelännyt.
”Emmehän me voineet jättää teitä sinne oman onnen nojaan.” Sid huomautti ja mietti millainen tulevaisuus olisi jos tästä vielä jotenkin selvittäisiin.

Kaikki näytti vielä niin epävarmalta. Sarah rutisti Sidiä hieman lujempaa ja tämä tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään ja päätti pitää näistä lapsista huolta, jollei heidän sukulaisiaan sattuisi mistään löytymään. Eihän noita kahta yksinkään voinut jättää, maailmaan joka nyt oli kuin todellisuudeksi muuttunut pahimmanluokan painajainen.

”Miten sujuu Mary?” Sid kysyi Marylta.
”Siinähän se.” Mary vastasi ja tarkisti samalla, että Adamilla, oli kaikki hyvin.
”Sotilastäti pelasti Sarahin.” Adam sanoi totisena.
”Niin taisi tehdä.” Mary totesi ja hymyili lämpimästi.
”Kuinka kauan meidän pitää vielä kiivetä?” Adam kysyi.
”Ei kovin kauaa.” Mary vastasi ja katsoi ylöspäin, eikä enää nähnyt vaaleata valopistettä, joka oli jo aikaa sitten jäänyt ylös.

Oli vain pimeää, joka tiheni, mitä alemmaksi he menivät. Yhä hänestä tuntui, että jokin ryömisi pimeydestä ja tarttuisi kiinni jalasta. Mary yritti karistaa tuon epämieluisan tunteen mielestään, sillä ei halunnut säikyttää sylissään olevaa poikaa, jolla oli ollut ikäviä kokemuksia ihan tarpeeksi.

”Sinua pelottaa.” Adam totesi ja katsoi tarkasti Maryn kasvoja.
”Ihan pikkuisen vain.” Mary myönsi.
”Kun minua pelottaa, minä…” Adam aloitti ja vaikeni sitten, sillä isän ja äidin ajatteleminen tekee surulliseksi. ”…Minä menen äidin ja isin viereen.” Hän sanoi sitten ja tunsi palan kurkussaan.

Isiä ja äitiä ei enää ollut, niin oli sisko sanonut ja sen hän tiesi itsekin. Oli vain jotakin joka näytti isiltä ja äidiltä, mutta jotka olivat suuria ja pelottavia kuin villipedot, joita hän oli käynyt joskus katsomassa eläintarhassa.
Hetken oli hiljaista. Jopa Sheldon-olio oli vaiti, eikä valittanut ilmastointi kuilun käytävissä.

”Mutta nyt isiä ja äitiä ei enää ole.” Adam sanoi ja huokasi syvään ja riiputti surullisena päätään.
”Sinä voit aina tulla minun tai Sidin viereen, jos haluat.” Mary sanoi. ”Sid ainakin on niin hurja, ettei mikään pelottava uskalla lähestyä häntä.” Hän jatkoi ja kuuli, kuinka Sid naurahti.
”Niin on.” Adam sanoi ja katsoi ylöspäin, missä Sid oli tulossa Sarahin kanssa.

Kesti vielä jonkin aikaa, ennen kuin he olivat päässeet alas, suureen tilaan, josta lähti mutkaisia putkia joka suuntaan. Hetken he lepäsivät paikallaan, mutta vain hetken, sillä he tiesivät, ettei ollut hyvä jäädä aloilleen, niin kauan kuin Sheldon-olio kuljeksi käytävien sokkeloissa vaanimassa.

”No niin, mennään sitten.” Sid sanoi ja työntyi ensimmäisenä kapeaa käytävään, josta he olivat tulleet.
”Mihin me mennään?” Adam kysyi uteliaana.
”Turvapaikkaan.” Sid sanoi ja kertoi, että siellä oli muitakin ihmisiä.

Adam ei kysellyt enempiä, vaan kulki innokkaasti eteenpäin, sillä halusi nähdä nämä ihmiset, joista Sid oli kertonut. Niin he sitten etenivät, Sid ensimmäisenä, Sarah ja Adam välissä ja viimeisenä Mary. Näin he etenivät omasta mielestään ikuisuudelta kestävän ajan, kunnes Sid viimein oli tutun ritilän edessä.

”Hoi, päästäkää sisälle.” Hän huusi ja takoi ritilää, niin että siitä lähti kova räminä.

Hetken hän pelkäsi, että tuo olio tulisi melun houkuttamana ja takoi uudelleen ritilää. Hän ei pitänyt ajatuksesta että he olisivat ahtaassa ilmastointikanavassa, mistä ei pääsisi mihinkään jos tuo olio hyökkäisi.

”Juu, odottakaa pieni hetki.” Kuului Westwoodin ääni, jonka jälkeen kuului kuinka raskaita huonekaluja siirreltiin. Viimein ritilä aukesi ja ahtaaseen väylään tulvi valoa.
”Viimeinkin. Alkoi olla vähän ahdas olo.” Sid sanoi ja nakkasi ison laukun lattialle, ennen kuin työntyi itse ulos.
”Mukava nähdä sinuakin.” Westwood huomautti tyytyväisenä ja katsoi sitten hämmentyneenä kahta pientä ihmistä, jotka työntyivät huoneeseen kasvot yhtä mustiksi sotkeutuneena, kuin Sidilläkin.

Mary tuli viimeisenä ja laski oman kantamuksensa Sidin suuren laukun viereen.

”Toivon totisesti, ettei minun tarvitsisi enää milloinkaan ryömiä ilmastointikanavissa.” Mary sanoi ja venytteli puutuneita jäseniään.
”Tässä meillä on varsinaisia nokikolareita.” Westwood nauroi ja sai Sidin taholta vähemmän ystävällisen mulkaisun. ”Teitä kahta en olekaan aiemmin tavannut.” Hän sanoi sitten ja katsoi Adamia ja Sarahia ystävällisesti.

****

Tällä välin Richard ja Lisa olivat kuumeisesti yrittäneet koota sopivaa ruiskua Sheldon-oliota varten. Lisa oli löytänyt sopivan ohuen ja kestävän metalliputken, jota he nyt yrittivät liittää lasiputkeen, joka saisi toimia säiliönä aineelle.
Viimein monen kiroamisen, naarmun ja ruttaantuneen putkiteippipalan jälkeen, heillä oli kasassa jonkinnäköinen ruisku mäntineen päivineen.

”No niin, nyt meidän on saatava pistettyä tämä Sheldoniin.” Richard sanoi pyyhkien desinfiointiaineeseen kastetulla vanutupolla rystysiään, joita koristi kirkuvan punainen naarmu.

Hän irvisti, sillä aine kirveli naarmussa ikävästi ja lisäksi vioittunut selkä antoi kuulua itsestään. Sairaalassa annetut lääkkeet eivät enää vaikuttaneet, joten kipukin palaili hiljalleen. Sitä hän tosin ei aikonut kertoa muille, ellei olisi aivan pakko. Lääkkeitä ei riittäisi loputtomiin ja hän halusi säästää niitä muita varten.

”Meidän on vain odotettava sopivaa tilaisuutta, en haluaisi houkutella sitä tänne. Sitä voimme koettaa vasta sitten kun mikään muu ei auta.” Lisa huomautti.

Muut olivat samaa mieltä. Olisi liian vaarallista päästää tuota olentoa tänne. He siis päättivät odottaa sellaista hetkeä, jolloin Sheldon-olio päättäisi tulla esille. Kenties nälän houkuttamana, sillä se varmasti tiesi, missä jokainen tästä pienestä ryhmästä oli.

Richard jatkoi omien tutkimuksiensa selaamista varmistaakseen, että kaikki oli varmasti mennyt vasta-aineen osalta oikein.

George asteli koneelle, joka selkeästi oli kytketty nettiin. Aikansa naputeltuaan hänen onnistui päästä kaupungin valvontakameroihin käsiksi. Uusia kuvia putkahteli näytölle, mutta niistä ei juurikaan ollut iloa, sillä niistä näkyi miten hiljaista ja kuollutta kaupungissa oli.

Hän naputteli sitten muidenkin kaupunkien tietoja, haki uutisia ja onnistui pääsemään parin muun kaupungin valvontakameroihin käsiksi, mutta niiden näyttämät kuvat olivat yhtä lohduttomia, kuin mitä hän oli oman kaupungin kameroista nähnyt.

”Isä, se on levinnyt muuallekin.” George sanoi ja näki miten isän ilme synkkeni. ”Yritän katsoa löydänkö yhtään kaupunkia, joka olisi säästynyt tältä tuholta.” Hän sanoi sitten ja jatkoi naputteluaan.

Pitkän ajan kuluttua hän nosti katseensa näytöltä ja kertoi että tuho oli levinnyt varsin laajalle. Hän oli tutkinut useampia kaupunkeja ja saanut saman lohduttoman näyn useamman paikan valvontakamerasta. Hän mietti uskaltaako kertoa enempää, sillä isän harteilla oli nyt jo niin suuri taakka tämän kaiken takia.

”Isä, en tiedä haluatko edes tietää, mutta näyttää siltä, että tämä ongelma on levinnyt todella laajalle, kenties muihin maihinkin.” George sanoi hiljaa ja näki isänsä hartioiden painuvan murheellisina alas.
”Olen niin kovin pahoillani, vaikkei se mitään auta eikä korjaa tilannetta.” Richard sanoi raskaasti. ”Jos minulle käy jotain. Älkää antako vasta-ainetta minulle, vaan ampukaa suoraan päähän.” Hän jatkoi hiljaa. ”En ole ansainnut parannusta.”
”Älä nyt tuollaisia höpötä.” Lisa sanoi, mutta vaikeni sitten nähdessään, että Richard oli tosissaan.
”Miksi päähän?” George kysyi ihmeissään ja toivoi ettei moista tilannetta tulisi ikinä.
”Siksi, etteivät nuo pirut taida kuolla muuten, kuin ampumalla niitä päähän.” Richard huomautti.
 ”Hyvä on. Minä teen sen, jos siihen tullaan.” Westwood sanoi ja katsoi totisena Richardia. ”Mutta toivon totisesti, ettei siihen tulla.” Hän lisäsi ja hätkähti kun ilmastointi kuilusta kuului huhuilua ja räminää, kun joku hakkasi ritilää.

****

”Tässä on ruokaa ja vaatteita.” Sid sanoi ja nyökäytti lattialla olevia kasseja kohti.
”Käykää te siistiytymässä, niin minä vien nämä tuonne. Muilla lienee jo kiljuva nälkä.” Westwood sanoi ja huomasi itsekin olevansa nälkäinen.

Hän ei ollut viimeisen kahvitauon jälkeen syönyt mitään. Ei hän ollut edes ajatellut asiaa ennen kuin nyt. Kahvia teki mieli, mutta mistäpä sitä saisi, hän mietti raahatessaan painavia laukkuja laboratorion keskelle, minne ryhmä oli ilman sen kummempia miettimisiä leiriytynyt. Richard ja Daniel olivat mielissään saadessaan kunnon vaatteet ohuen sairaalapyjaman tilalle, joskin Richard tarvitsi hieman apua pukemisessa. Hän ei edes kieltäytynyt, kun Lisa tuli auttamaan.

Westwood kaivoi toisesta laukusta itselleen keksipaketin ja yhden säilyketölkin, joiden kanssa hän siirtyi sivummalle. Hän hymyili nähdessään Lisan Richardin seurassa ja oli tyytyväinen, että miehellä oli seuraa.
Hän itse sen sijaan oli vielä poikamies. Vanhemmat ja isovanhemmat olivat aikaa sitten menneet mananmaille, eikä sisaruksista ollut kuulunut aikoihin mitään ja tuskin enää kuulisikaan. Hän oli asunut yksin, ei hänellä ollut edes lemmikkiä, jos villakoiria sängyn alla ei laskettu ja torakoita kellarissa. Poliisiasema oli ollut hänen toinen kotinsa ja pari yhtä läheinen kuin veli tai sisko.

”Tässä kupponen kuumaa kahvia.” Kuului ystävällinen ääni, joka havahdutti Westwoodin mietteistään.
”Kiitos.” Westwood sanoi hajamielisesti ja tajusi vasta sitten saaneensa kupillisen kahvia. ”Mistä sinä kahvia sait?” Hän kysyi.
”Tuolta automaatista.” Richard sanoi hymyillen. ”Näytit siltä että kaipaisit kahvia. Mutta juo säästäen, tuossa hemmetin masiinassa ei taida kovin montaa kupillista olla enää tarjolla.” Hän huomautti.
”Totisesti kaipasinkin, siitä on nimittäin useita tunteja, kun viimeksi sain kupposen kuumaa kahvia. Kiitos vielä kerran.” Hän sanoi ja siemaisi kupista aimo kulauksen ja nautti kahvin kitkerästä mausta ja lämmöstä suussaan.
”Ole hyvä.” Richard sanoi ja rullasi kassien luo.

Westwood naurahti nähdessään, miten tämä yritti sopeutua farkkuihinsa, kun normaalisti yllä oli suorat tummat housut ja valkea tai sininen kauluspaita.

Hän oli ehtinyt jo juoda kupin tyhjäksi, kun Sid, Adam, Sarah ja Mary astuivat huoneeseen nyt puhtoisina ja uusissa vaatteissa. Sidin puolipitkät ja osin kihartuvat hiukset olivat auki, mikä sai naisen kasvojen piirteet näyttämään hivenen pehmeämmiltä.

Adam katseli silmät ymmyrkäisinä laboratoriota ja pyyhkäisi ohimennen punaisia kiharaisia hiuksiaan pois kasvoiltaan.

”Tämä näyttää ihan hullun professorin salaiselta piilopaikalta.” Poika sanoi ja sai muut nauramaan. Daniel yski, sillä oli vahingossa vetänyt kivennäisvettä väärään kurkkuun.
”No ei nyt ihan, mutta lähelle.” Richard naurahti ja katsoi poikaa ystävällisesti.
Adam asteli Richardin luo ja katseli tätä pelkäämättä.
”Miksi sinä istut pyörätuolissa?” Poika kysyi.
”Se on pitkä tarina ja kerron sen ehkä joskus sinulle.” Richard lupasi ja hymyili.

Lopulta hän kertoi joutuneensa onnettomuuteen, mutta jätti kuitenkin selittämättä pojalle, että millaiseen onnettomuuteen, sillä katsoi ettei tämän kuulunut vielä sellaista tietää. Adam kuunteli silmät suurina Richardin kertomusta, istuen tämän sylissä, minne mies oli hänet nostanut.

"Kyllä sinun jalkasi vielä paranevat." Adam sanoi ja katsoi totisena Richardia.
"Enpä usko." Richard sanoi ja katsoi poikaa jolla oli niin vilpittömät kasvot ja suuri usko kaikkeen, mihin aikuiset eivät enää jaksaneet uskoa.
"Toivottavasti isän ja äidin saisi vielä ennalleen." Adam huokaisi ja Richard näki miten tämän alahuuli alkoi väpättää.
"Se voisikin onnistua." Richard sanoi rohkaisevasti. "Ainakin jos se minusta riippuu." Hän lisäsi, sillä halusi todella auttaa, hyvittääkseen sen, mitä hänen aineensa oli saanut aikaiseksi.
"Ihanko oikeasti?" Adam sanoi ja katsoi tummanruskeat silmät suurina Richardia, jonka pähkinän ruskeissa silmissä näkyi pitkästä aikaan iloinen pilkahdus.
"Ihan oikeasti." Richard sanoi. "Minä lupaan, että teen kaikkeni. Mutta nyt haetaan sinulle syötävää." Hän sanoi.
"Odota minä haen itse, olen jo iso poika." Adam sanoi ja rutisti Richardia, ennen kuin hyppäsi hänen sylistään ja juoksi kassien luo.
"Taisit saada uuden ystävän." Lisa sanoi naurahtaen ja sai Richardin hätkähtämään, sillä tämä ei ollut huomannut naisen saapumista vierelleen.
"Niin taisin." Richard sanoi ja hymyili.

Tämän jälkeen laboratorion täytti hiljainen puheensorina. Muut halusivat tietää miltä ulkomaailmassa näytti, vaikka he arvasivatkin sen jo. Silti toivo siitä, että ihmisiä olisi selvinnyt enemmänkin tuosta tuhosta, jaksoi elää.

Varsin pienen aterian jälkeen osa päätti painua unille, sillä yöunet olivat monilta jäänyt väliin yöllisen mellastuksen tähden. Abby, George, Adam ja Sarah saivat nukkua vieretysten yhdessä huoneessa ja toiseen majoittuivat, Sid, Mary, Daniel ja Lisa, Richardin jäädessä vielä koneelle työskentelemään ja Westwoodin jäädessä pitämään vahtia.

***

Jossain välissä Richard havahtui koneeltaan, jonne oli kesken työskentelyn nukahtanut. Poskessa oli punaiset jäljet siinä mihin näppäimistö oli painanut. Hän oikaisi vinksalleen menneet lukulasit ja katsoi unisena ympärilleen. Hän näki kauempana Westwoodin, joka asteli levottomana edestakaisin. Tämä ei näemmä vielä ollut vaihtanut vahtivuoroa Sidin kanssa.

Hän venytteli ja aikoi jatkaa työtään, kun hän huomasi Westwoodin jähmettyneen paikalleen. Vasta silloin hän näki suuren tumman olennon, jota Westwood tuijotti.

***

Westwood oli huomannut Richardin nukahtamisen, muttei halunnut herättää tätä. Nukkukoon koneellaan sitten, hän ajatteli.

Silmä tarkkana hän katseli ympäristöä ja oli valmis ampumaan, jos se olio hyökkäisi. Väsymys alkoi vaivata ja hän alkoi astella edestakaisin pysyäkseen hereillä. Äkkiä hän huomasi tuijottavansa tuota Sheldon-oliota.
Mistä hitosta se oli tänne päässyt? Hän mietti ja yritti keksiä miten herättää muut, kuitenkaan herättämättä olion huomiota.

Sormet puristuivat tiukasti haulikon ympärille, hengitys oli kiivasta ja hän kuuli sydämensä jyskeen korvissaan. Hiki pisaroi hänen otsallaan ja hän henkäisi syvään.

Sydän alkoi takoa hurjemmin, sillä vaisto kertoi, että tuo peto valmistautui hyökkäämään. Hän nielaisi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen, toistaiseksi ei ketään ollut tulilinjalla ja valmistui ampumaan. Verenpunainen hehku kohosi olennon silmiin, samanaikaisesti kun tämän kasvoja vääristi ruma irvistys. Suupielistä norui kuolaa ja sen kurkusta kohosi omituinen kurluttava murina. Huulet vetäytyivät terävien hampaiden päältä ja ryhmyisissä sormissa näkyvät terävät koukkuiset kynnet, valmistautuivat iskuun.

Olento, sen enempää kuin Westwoodkaan, ei ehtinyt liikahtaakaan, kun kuului kolahdus.

”Mitä hemmettiä.” Richard inahti ja tuijotti paikaltaan tuota olentoa.

Oli kuin se olisi tunnistanut Richardin ja syöksyi nyt tätä kohti. Westwood valmistautui laukaisemaan, mutta tajusi, että voisi osua Richardiin.

”Hei kuolanaama!” Westwood karjui olennolle ja laukaisi haulikon, niin, että haulit ropisivat sen pään yläpuolelle, kiinnittääkseen tämän huomion itseensä.

Olento kääntyi kesken juoksun, ärjäisi ja kiihdytti vauhtiaan suunnaten kohti Westwoodia.

”EI!” Richard rääkäisi, nappasi itse tekemänsä ruiskun pöydältä ja työnsi itsensä pois pöydän äärestä ja rullasi niin nopeasti kuin vain pystyi, kohti Westwoodia. Viimetingassa hän sai tönäistyä Westwoodin nurin lattialle.

”Mitä helvettiä sinä teet?” Westwood huusi puoliksi peloissaan, puoliksi raivoissaan.

Vastausta hän ei saanut, sillä olento törmäsi täydellä voimalla vasten pyörätuolia, joka kellahti kumoon. Richard lennähti kylmälle lattialle ja ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan iskun voimasta. Hän ei ehtinyt tointua, kun tuo olento oli hänen kimpussaan. Terävät, käyrät kynnet upposivat hänen rintaansa ja viilsivät syviä vertavuotavia haavoja. Richard parkui tuskasta ja kauhusta. Olennosta lähtevä löyhkä yhdessä tuskan kanssa, olivat viedä häneltä tajun, mutta hän yritti taistella vastaan, tietäen sen toivottomaksi yritykseksi.

Samassa hän tunsi otuksen löyhkäävän hengityksen kasvoillaan ja seuraavassa hetkessä hän tunsi miten sen terävät hampaat upposivat kaulaan ja raastoivat irti ison palan.

Kurluttava huuto kohosi hänen huuliltaan ja hän yritti työntää tuon pirullisen pedon päätä kauemmaksi itsestään, vaikka silmissä musteni. Samalla hän muisti ruiskun, jonka oli ottanut pöydältä mukaansa ja iski sen Sheldon-olion reiteen kaikin voimin. Olio päästi yllättyneen huudahduksen ja pureutui lujemmin Richardin kaulaan. Richard painoi männästä niin, että sai painettua aineen olion verenkiertoon. Olio rääkäisi ja kiskaisi ruiskun irti ja paiskasi sen raivoisasti mahdollisimman kauaksi itsestään.

Terävät kynnet upposivat uudelleen Richardin rintaan, kun olio purki raivoaan tähän. Richard maistoi veren suussaan ja sitä tuntui tulevan lisää jokaisella tuskallisella hengen vedolla. Hän tiesi, ettei voisi selvitä moisesta hengissä. Mutta se ei häntä pelottanut, vaan se millaiseksi hänen ruumiinsa muuttuisi kuoleman jälkeen, kun tuo pirullinen myrkky, jota oli nyt hänenkin suonissaan, herättäisi ruumiin eloon. Epäkuollut, ei, hän ei missään nimessä halunnut sitä, sillä se ei olisi enää hän itse ja se merkitsisi kuolemaa kaikille niille, joita hän rakasti ja sitä hän ei halunnut tapahtuvaksi.

Westwood tointui järkytyksestä ja laukaisi haulikkonsa molemmat piipulliset kohti oliota, joka ulahtaen hellitti otteensa ja pakeni takaisin ilmastointikanavaan. Hän latasi haulikon uudelleen ja tähtäsi suuntaan, jonne olento oli mennyt, mutta kun mitään ei tapahtunut, hän arveli, ettei se näyttäisi rumaa naamaansa hetkeen.

Haulikko toisessa kädessään hän asteli maassa makaavan Richardin luo ja polvistui tämän viereen. Westwood painoi kätensä tämän kaulassa olevan ammottavan haavan päälle ja yritti tyrehdyttää verenvuodon, mikä näytti toivottomalta, sillä veri pursuili hänen sormiensa välistä.

”Taidetaan olla tasoissa.” Westwood sanoi ja katsoi vakavana miestä, jonka suupielestä norui veri. Hän näki miten miehen leuka ja huulet värähtelivät, kun tämä yritti puhua. "Älä yritä puhua." hän sanoi ja yritti etsiä jotakin, jolla tyrehdyttää massiivinen verenvuoto.
”Tapa… Minut.” Richard pyysi ja nieleskeli, sillä tunsi miten verta valui suuhun.

Westwood oli vaiti ja muisti, mitä oli luvannut. Vaikka hän tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä, ei hän halunnut sitä tehdä.

”Isä!” Kuului nuoren tytön parkaisu ja tehtävä tuntui vieläkin vaikeammalta.
”Sid, älä päästä Abbya tänne.” Westwood käski.
”Isä! Isä, ei!” Abby huusi ja yritti pyristellä vapaasti Sidin otteesta. Mutta nainen oli voimakkaampi ja sai pidettyä hoikan tytön aloillaan.
”Ei Abby.” Hän sanoi ja veti tytön lähelleen.
”Tapa… Minut… Sinä… Lupasit…” Richard kähisi ja katsoi Westwoodia anoen.


Hmm... päätin sitten naputella jatkoa joutessani ja tulikin melkoinen pätkä. Sori jos on vähän tylsähkö. No mutta miten mahtanee jatkua?
E:// pientä hienosäätöä.
E://2 lisää pientä editointia, joka toivon mukaan ei sotkenut seuraavan kirjoittajan suunnitelmia.

[Nefertiti]

”Ei Abby.” Hän sanoi ja veti tytön lähelleen.
”Tapa… Minut… Sinä… Lupasit…” Richard kähisi ja katsoi Westwoodia anoen.
Westwood katsoi Richardia ja sitten Abbya, joka yhä yritti pyristellä itsensä irti Sidin otteesta. Tämä oli vaikeaa, sillä hän halusi pitää lupauksensa, mutta tytön ilme pyysi, ettei hän ampuisi. Miten siis menetellä, sillä hän myös ymmärsi tyttöä, joka jäisi veljensä kanssa ilman vanhempia, joita he tarvitsivat juuri nyt ollessaan herkässä iässä.
Kesken mietteiden hän tunsi kuinka joku juoksi ohitse ja tuuppasi hänet sivulle. Tuo jokin oli tohtori Brever, joka ensiapulaukku toisessa kädessään juoksi paikalle. Taskussaan hänellä oli yksi injektioruisku, jossa oli tarkoin mitattu määrä tuota vasta-ainetta, mitä hän ei tietenkään aikonut kertoa Richardille. Hän toimi osin vaistonsa ja kokemuksensa mukaan, osin sydämensä, sillä hän oli alkanut syvästi kiintyä tuohon yksinäiseen mieheen, joka nyt makasi kylmällä lattialla henkitoreissaan.
”Tohtori Evans, Richard, katso minua.” Lisa sanoi kaivellessaan sidetarpeita ensiapulaukusta.
”Hei, Lisa.” Richard kuiskasi ja räpäytti silmiään. Luomet tuntuivat hyvin raskailta ja hän halusi antaa periksi väsymykselle.
Tottuneesti Lisa katsoi Richardin saamat vammat ja alkoi hoitaa niitä. Varmoin käsin hän sitoi haavat, niin että Richardin voisi nostaa lattialta vuoteelle, missä hänen olisi helpompi katsoa haavoja ja laittaa niihin tikit.
”Westwood, auttakaa minua nostamaan hänet tuolle sängylle.” Lisa käski
Westwood nyökkäsi ja nappasi Richardia kainaloista, kun Lisa nappasi jaloista. Yhdessä he nostivat miehen sairaalavuoteelle. Siinä missä Richard oli maannut, oli jäljellä enää tumma veriläikkä.
”Mary, Daniel. Olisitteko niin kilttejä ja katsotte löytyykö täältä veripusseja.” Lisa jakoi käskyjä.
”Mihin niitä tarvitaan?” Daniel kysyi.
”Richard on menettänyt paljon verta.” Lisa sanoi ja kertoi mitä veriryhmää heidän tuli ottaa, jos veripusseja löytyisi.
Nuo kaksi häipyivät ja Lisa työnsi Richardin sänkyineen rauhallisempaan paikkaan, jossa voisi katsoa paremmin, voisiko tehdä tämän hyväksi mitään.
”Westwood, tuo minulle tuo lamppu ja laita se niin, että se osoittaa kohti Richardia.” Lisa sanoi ja kääntyi itse etsimään tarvittavia välineitä, joita onneksi löytyi, sillä tarvitsihan tutkijoiden tehdä ruumiinavauksia koe-eläimille, nähdäkseen miten aine oli vaikuttanut sisäisesti.
Westwood toi lampun ja käänteli sen niin, että sen valokiila osui Richardiin.
”Tohtori Evans?” Westwood kysyi ja tajusi vasta silloin, että Richard oli vaipunut tajuttomuuteen. Miehn kasvot niin paljon kuin sitä veren alta näkyi, olivat kalman kalpeat ja hetken ajan Westwood luuli hänen kuolleen, kunnes löysi pulssin. ”Hän on menettänyt tajuntansa.” Hän huomautti Lisalle, joka asteli vuoteen luo ja alkoi asetella mukanaan tuomia esineitä viereiselle pikkupöydälle.
Ensimmäiseksi Lisa huolehti siitä, että Richard saisi hengitettyä kunnolla ja ettei tämä hukkuisi omaan vereensä, jota valui vuolaasti isosta kaulan haavasta niin suuhun, kuin hengityselimiinkin. Kaulan haava oli kuin ammottava kraateri, jonka reunat olivat repaleiset ja ympäristö hiljalleen sininen ja purppurainen, josta saattoi nähdä ilkeät hampaan jäljet.
Lisa putsasi haavan huolellisesti ja alkoi sitten ommella sitä kiinni, mikä oli tarkkaa hommaa, kun haava oli niin iso ja useampi verisuoni oli katkennut ja osa lihaksista oli pahoin vioittunut. Myös ruoka ja henkitorvessa oli muutamia repaleisia viiltohaavoja, jotka olivat tulleet olion hampaista. Suurimmat valtimot olivat kuitenkin säilyneet ehjinä kuin ihmeen kaupalla.
Mary ja Daniel palasivat takaisin sylissään muutamia veripusseja, jotka he olivat eräästä kylmäkaapista löytäneet. Oli heidän pitänyt ensin katsoa että oliko ne tarkoitettu eläimille vai ihmisille, mutta onneksi ne olivat ihmisverta ja ilmeisen puhdasta sellaista. Lisa asetti yhden veripussin paikoilleen telineeseen ja kiinnitti tipan huolellisesti Richardin kämmenselkään.
Lisa irrotti varovaisesti siteet haavojen päältä ja putsasi ne, ennen kuin alkoi ommella niitä kiinni. Hän oli huolellinen työssään, sillä ei halunnut omien virheidensä vievän miestä manan majoille. Hyvin pitkän ajan kuluttua kaikkein pahimmat haavat, joista osa oli ollut niin syviä, että olivat puhkaisseet keuhkopussin, oli ommeltu ja sidottu. Tosin Lisa joutui jättämään pienen letkun joksikin aikaa paikalleen, jotta keuhkopussiin valunut veri pääsisi valumaan ulos. Tämä operaatio näytti helpottavan Richardin hengitystä huomattavasti.
Vielä muutaman pienemmän viiltohaavan Lisa ompeli kiinni ja sitoi. Loput pintanaarmut hän putsasi ja sitoi kiinni. Aivan viimeiseksi hän pisti vasta-aineen tiputusletkun kautta Richardin verenkiertoon.
”No niin, nyt meidän on vain toivottava parasta.” Lisa sanoi ja lysähti läheiselle tuolille istumaan. Vasta silloin pelko toisen puolesta iski hänen päälleen. Kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen ja hänen kätensä tärisivät. ”Hän melkein kuoli.” Hän sai sanottua ja henkäisi kiivaasti. Hetken näytti siltä, ettei kyynelille ollut loppua, mutta pian hän rauhoittui ja otti nenäliinapaketin, jonka Westwood hänelle ojensi.
”No niin, no niin. Nyt se on ohi ja hän näyttää selviävän.” Westwood sanoi ja yritti rauhoitella naista. Hän vilkaisi nopeasti Richardia, jonka kasvot olivat yhä kalman kalpeat. ”Hän taisi onnistua antamaan aineen tuolle oliolle.” Hän yritti piristää.
”Onnistuiko?” Lisa sanoi niiskaisten ja yritti hymyillä. ”Toivotaan, että se toimii ja että se mies tajuaa tulla tänne.” Hän lisäsi toiveikkaana.
”Saapa nähdä tuleeko. Hän tietää varmasti, mitä on tehnyt ja sen ettei tule kovin ystävällistä vastaanottoa saamaan.” Westwood totesi tuimana.
”Emme voi hänellekään ikuisesti vihoitella. Minä ainakin haluan kuulla, miksi hän teki niin kuin teki.” Lisa sanoi.
”Ai niin huomasin, että olio näytti tunnistavan Richardin, kun se hyökkäsi.” Westwood huomautti.
”Niihin jää näemmä vähän enemmän palasia henkilön omasta itsestään, kuin olimme olettaneet. Mutta miksi hän kävi Richardin kimppuun noin raivoisasti?” Lisa mietti.
”Epäilen, etteivät nuo kaksi ole olleet enää aikoihin parhaat ystävykset.” Westwood huomautti. ”Ilmeisesti hän yritti jostakin syystä raivata tämän tieltään ja minut myös, sillä olin aseineni selkeä uhka.” Hän lisäsi.
”No se on nyt ohi. Ainakin toistaiseksi.” Lisa sanoi. ”Richardille tosin jää arvet tästä, mikäli hän selviää, eikä saa mitään tulehduksia.” Hän huomautti.
”Toivokaamme siis parasta.” Westwood sanoi toiveikkaana.
”Kiitos Westwood.” Lisa sanoi ja hymyili.
”Sano vain William, tai Bill.” Westwood huomautti ystävällisesti.
”Hyvä on, Bill.” Lisa hymähti. ”Jonkun on silti käytävä usein tarkistamassa Richardin vointi.” Hän muistutti.

****

Jossakin päin ilmastointi kanavien verkostoa kyyhötti hahmo, joka tunsi suurta tuskaa ja näytti muuttuvan, kutistuvan. Olento vaikeroi ja ulisi tuskaansa, joka tuntui olevan pahinta mitä hän oli tähän mennessä tuntenut. Hän muisti kaiken mitä oli tehnyt ja katui. Katui syvästi ja toivoi, ettei olisi milloinkaan koskenutkaan tuohon kirottuun putkiloon.
Hän muisti myös sen, mitä oli juuri tehnyt miehelle, joka joskus oli ollut hänen paras ystävänsä. Viimein ilmastointi kanavan mutkassa kyyhötti laihtunut mies, yllään repaleiset ja likaiset vaatteet. Iho oli kauttaaltaan naarmuilla ja likainen. Tukka roikkui hoitamattomana ja takkuisena hartioille ja kasvojen edessä.
Viimein iäisyydeltä tuntuvan ajan kuluttua hän uskaltautui liikkumaan. Hän tiesi, että hänen oli mentävä muiden luo, vaikka vastaanotto ei erityisen lämmin olisikaan. Hän, Christian Sheldon tiesi olevansa syyllinen ja ansaitsi mielestään rangaistuksen.
Hitaasti hän mönki pitkin kanavaa, kunnes tuli ritilälle. Varovasti hän koputteli sitä ja kurkki raoista huoneeseen.
”Anteeksi, mutta voisitteko avata ritilän.” Sheldon pyysi hiljaisella, nujerretulla äänellä.
”Iltaa Sheldon.” Westwood sanoi ja avasi ritilän, jolloin mies pääsi työntymään ilmastointikanavasta huoneeseen.
Sheldon seisoi paikallaan ja tärisi kylmästä. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan, ennen kuin Westwood antoi hänelle lakanan johon kietoutua ja  käski tämän seurata. Nöyränä Sheldon asteli Westwoodin perässä.
Kokenut poliisi johdatteli miehen tyhjään huoneeseen, jossa Lisa saisi tämän tutkia, ennen kuin tämä saisi siistiytyä ja puhtaat vaatteet ylleen.
”Odota täällä.” Westwood sanoi ja sulki oven perässään ja suuntasi hakemaan Lisan.


No niin oli jälleen kerran vähän tylsää ja päätin kirjoittaa jatkoa. Mitenhän tuo mahtanee jatkua tuosta? Kerroppa sinä se.
Hmm... Tri Sheldon taitaa tuoda uutta väriä tarinaan ja jännittää myös se, että selviääkö Richard vai mitä tapahtuu.
E:// Ihan pientä hienosäätöä, joka toivon mukaan ei haittaa seuraavaa kirjoittajaa tai sotke hänen ajatuksiaan/ideoitaan.

[Nefertiti]

Sheldon seisoi paikallaan ja tärisi kylmästä. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan, ennen kuin Westwood antoi hänelle lakanan johon kietoutua ja käski tämän seurata. Nöyränä Sheldon asteli Westwoodin perässä.
Kokenut poliisi johdatteli miehen tyhjään huoneeseen, jossa Lisa saisi tämän tutkia, ennen kuin tämä saisi siistiytyä ja puhtaat vaatteet ylleen.
”Odota täällä.” Westwood sanoi ja sulki oven perässään ja suuntasi hakemaan Lisan.

Sheldon laahusti huoneen ainoalle penkille ja jäi siihen istumaan, kietoen lakanan tiukemmin ympärilleen.
Vaikka hän olikin päässyt kirouksestaan, eihän osannut iloita. Syyllisyys tuntui painavana taakkana hänen hartioillaan ja hän toivoi, ettei milloinkaan olisi sotkeutunut koko tähän juttuun.

Kaikkein eniten hän katui hyökkäystään Richardin kimppuun. Hän oli yrittänyt estää itseään, mutta oli kuin jokin toinen olisi hänen vartaloaan ohjaillut ja estänyt järkevän ajattelun täysin. Tuo jokin tuntui olevan hyvin alkukantainen ja äärimmäisen verenhimoinen, sekä taistelunhaluinen.

Jotenkin Sheldon aavisti, ettei tuota toista oltu voitettu alkuunkaan, vaikka vasta-aine olikin tehonnut.
Hän havahtui mietteistään, kun ovi aukesi ja sisään astui valkoiseen lääkärin takkiin pukeutunut nainen, jonka tummanruskeat hivenen mahongin sävyiset hiukset oli sidottu kiinni. Sheldon tunsi naisen tummanruskeiden silmien tarkkailevan itseään.

”Te lienette Tohtori Sheldon.” Lisa sanoi ja merkitsi huomioitaan pieneen lehtiöön.
”Kyllä.” Sheldon vastasi ja nosti katseensa naiseen.
”Minä olen Tohtori Brever ja tutkin teidät. Sen jälkeen pääsette siistiytymään ja saatte puhtaat vaatteet ja ruokaa.” Lisa sanoi ja hymyili asiallisesti.

Lisa katsoi lakanaan kietoutunutta kumarassa istuvaa Sheldonia, jonka kasvot takkuinen parta ja hiukset melkein peittivät. Mies oli selvästi nälkiintynyt ja alastomassa laihtuneessa vartalossa näkyi naarmuja, ruhjeita ja mustelmia, eikä tämä ollut suihkuakaan nähnyt aikoihin, päätellen pistävästä hien ja lian hajusta, joka tästä lähti. Ainoa jota hän ihmetteli, oli luodin jäljet, joita ei näkynyt lainkaan. Ilmeisesti tämän iho oliona ollessaan oli ollut sen verran paksu, että luodit olivat kimmonneet siitä, jättäen vain ikäviä naarmuja jälkeensä.

Kasvot olivat kalpeat ja tummansinisten silmien alla oli tummat renkaat, jotka kertoivat omaa kieltään.
Lisa päätteli Sheldonin majailleen ilmastointikanavissa viikkoja ja koska siellä ei ollut saatavilla ihmislihaa, oli tämän täytynyt elää sillä mitä oli käsiinsä saanut, kuten rotilla, joita kanavissa varmasti vipelsi. Siihen nähden, että Sheldon oli elänyt vähällä ruualla ja niin kauan ilmastointikanavissa, oli tämä naarmuja, ruhjeita ja mustelmia ja likaisuutta lukuun ottamatta hyvässä kunnossa.

”No niin, vien teidät pukuhuoneeseen, josta pääsette suihkuun, sillä oletan, että haluatte peseytyä ja siistiytyä.” Lisa sanoi ja katsoi miestä hyväntahtoisesti, sillä näki, ettei tämä oikeasti ollut paha.
”Kiitos.” Sheldon vastasi hiljaa ja kietoi lakanan takaisin ylleen. ”Miten Richard voi?” Hän kysyi ja toivoi, ettei ollut kovin pahasti tätä satuttanut.
”Ei kovin hyvin.” Lisa vastasi kasvot synkistyen.
Kuultuaan tilanteen, Sheldon painoi surkeana päänsä alas ja toivoi enemmän kuin koskaan elämänsä aikana, että Richard selviäisi.
”En puolustele tekoani mitenkään, ei se siitä miksikään muuttuisi sittenkään. Toivon vain, että olisin voinut estää itseäni hyökkäämästä silloin.” Sheldon sanoi hiljaa.
”No, ehkäpä teille tulee jossakin välissä tilaisuus hyvittää tekonne.” Lisa sanoi rohkaisevasti ja kosketti kädellään miehen hartiaa.
”Toivottavasti.” Sheldon sanoi ja katsahti Lisaa kiitollisena.

Lisa ohjasi Sheldonin laboratorion henkilökunnan pukutiloihin, josta pääsi suihkuhuoneeseen ja jätti tämän rauhassa siistiytymään.

Sheldon seisoi hetken paikallaan ja laski sitten lakanan penkille ja harppoi suihkun puolelle. Lämmin vesi tuntui pitkästä aikaa hyvältä iholla, vaikka kolhuja kirvelsikin. Hän antoi veden valua ja huuhtoa pois viikkojen aikana tulleen lian.
Puolituntia myöhemmin hän asteli pukuhuoneeseen, jossa Westwood odotti pyyhkeen ja vaatenipun kanssa.
 
”Toin sinulle sakset ja parranajovehkeet, kun ajattelin, että haluat ehkä siistiä partasi ja lyhentää hiuksesi. Onneksi eräässä pukukaapissa sattui olemaan sellaiset.” Westwood sanoi, mutta jätti sanomatta, että jäisi odottamaan, kunnes Sheldon olisi valmis, sillä halusi varmistaa, ettei tämä tekisi itselleen mitään.
”Kiitos.” Sheldon sanoi ja otti sakset, sekä parranajovehkeet ja siirtyi lavuaarin luo, jonka yläpuolella oli peili.

Toiset puolituntia kului, ennen kuin takkuisen parran ja hiuksien alta paljastui jo keski-iän ylittänyt mies. Sheldon tosin näytti vanhentuneen entisestään, mikä johtui siitä mitä hän oli kokenut. Sheldon laski puhdistamansa sakset ja parranajovälineet pienelle lasiselle tasolle, joka oli juuri pelin alapuolella. Hetken hän katseli itseään peilistä, kunnes asteli Westwoodin luo ja otti tämän tuomat vaatteet, joihin pukeutui.

”No niin, mennään hakemaan sinulle syötävää.” Westwood sanoi ja kehotti Sheldonia seuraamaan itseään.

Vähän myöhemmin he saapuivat muiden luo keskushuoneeseen. Sheldon sai yhden säilyketölkin, leipää ja juotavaa, minkä jälkeen hän istuutui hieman syrjemmälle, sillä arveli, etteivät muut halunneet häntä seuraansa.

***

Sheldon ei juuri keskustellut muiden kanssa, Lisaa ja Westwoodia lukuun ottamatta, eivätkä muut hakeutuneetkaan hänen seuraansa. Hänestä se oli hyvä niin, sillä hän halusi olla yksin. Etenkin Abbyn ja Georgen näkeminen tuntui pahalta, sillä jos Richard kuolisi, nämä jäisivät ilman vanhempia. Lilianin oli täytynyt kuolla, kun ei tämä ollut täällä lastensa ja miehensä kanssa, Sheldon arveli ja tunsi olonsa kurjaksi.

Joitakin päiviä myöhemmin hän päätti mennä tapaamaan Richardia, joka vihdoinkin oli tullut tajuihinsa.

”Tohtori Brever, pahastuisitko, jos menisin tapaamaan Richardia?” Hän kysyi Lisalta.
”En, mutta toivon, ettette viivy kovin pitkää aikaa. Hänen täytyy välttää ylimääräistä rasitusta ja jännitystä.” Lisa vastasi.
”Kiitos. Lupaan, etten viivy kauan.” Sheldon sanoi ja hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Sheldon asteli Richardin huoneen ovelle, muttei aivan heti astunut sisälle. Hän jahkasi hetken itsensä kanssa, kunnes veti syvään henkeä ja työnsi oven auki ja astui huoneeseen.

***

Richard oli vielä heikossa kunnossa ja lepäili vuoteella. Puhumisesta ei vieläkään oikein tahtonut tulla mitään. Rinta ja etenkin kaulan alue olivat vielä kivuliaat, mutta olivat sentään alkaneet hiljalleen parantua, joskin se kestäisi vielä kauan.

Richard havahtui mietteistään, kuullessaan ääntä ovella ja näki Sheldonin astuvan huoneeseen. Hän oli kuin ei olisikaan huomannut miestä, joka asteli levottomasti edestakaisin hetken aikaa, ennen kuin istuutui vuoteen vieressä olevalle tuolille. Vieläkään kumpikaan ei pukahtanut, saati katsonut toiseen. Oli kuin kumpikin olisi odottanut toisen aloittavan. Silmäkulmastaan Richard näki Sheldonin miettivän miten avaisi keskustelun.

”En usko, että annat minulle tekojani anteeksi milloinkaan.” Sheldon sanoi viimein ja painoi katseensa käsiinsä. Hän oli selvästi hermostunut, eikä tiennyt miten selittää asiansa ja epäili kuuntelisiko tai edes uskoisiko Richard sitä.
”Siinä olet oikeassa.” Richard murahti ja katsoi Sheldonia. ”Etkä tullut pyytämään anteeksiantoa. No kakaise ulos vain mitä sinulla on mielessäsi.” Hän kähisi ja irvisti, sillä puhuminen teki kipeää.
”Sinun on uskottava, etten halunnut vahingoittaa sinua tai perhettäsi. Halusin vain sen kirotun aineen.” Sheldon sanoi ja nosti katseensa käsistään. ”Jos voisin tehdä toisin, en koskisi siihen aineeseen edes pitkällä tikullakaan ja tekisin voitavani, etteivät ne vahingoittaisi perhettäsi ja sinua.” Hän lisäsi.

Richard näki, että mies oli tosissaan, eikä löytänyt valhetta tämän kasvoilta. Tämä oli muuttunut, ei ollut enää se mies jonka hän oli tuntenut yli kaksikymmentä vuotta. Mies jonka kanssa hän oli ystävystynyt aloitettuaan opinnot Sunset Valleyn lahjakkaille tarkoitetussa yliopistossa.

”Ne?” Richard kysyi ja kulmat kurtistuivat. Hän saattoi melkein arvata jo kuka oli kaiken tämän takana, muttei silti voinut olla varma.
”Kyllä sinä tiedät. Se rikas pikku nilviäinen, joka selvisi rahalla siitä, minkä eteen me jouduimme tekemään töitä tosissamme.” Sheldon sanoi hiljaa ja jatkoi. ”Valmistuttuaan hän osteli tai vei vähemmän luvallisilla keinoilla useimpien kouluaikanamme tehtyjen keksintöjen patentit itselleen. Hän kehitti niitä ja muokkasi aseteollisuuteen sopivammiksi. En ole aikoihin kuullut mitään useimmista luokkalaisistamme ja uskonkin että osa heistä on kuollut, koska eivät ole suostuneet Devinin yhtiökumppaniksi.”
”Devin siis.” Richard sanoi, sillä tämä oli uutta. Hän ei ollut milloinkaan uskonut, että se pilalle hemmoteltu ihmelapsi olisi tehnyt mitään sellaista.
”Kyllä, Devin.” Sheldon sanoi. ”Hänellä kai nousi päähän ja hän halusi olla kuolematon. Hänhän halusi aina mukaan meidän projekteihimme, muistat varmaan.” Hän huokaisi ja pieni hymynhäive kävi hänen suupielessään.
”Muistanhan minä. Ne olivat aikoja ne. Me olimme silloin yli kahdenkymmenen ja hän oli kai viidentoista, älykäs, lahjakas ja laiska. Hän ei ollut valmis näkemään vaivaa minkään eteen, vaan halusi kaiken valmiina ja oli kyllin älykäs saamaan itselleen kaiken kunnian niiden projekteista ja töistä, jotka eivät osanneet häntä varoa.” Richard muisteli, sillä oli itse osannut onnekseen varoa ja varoittanut tuolloin ystäväänsä. Hän muisti miten he olivat tuolloin Devinin jatkuvaan narinaan ja muiden pompottamiseen kyllästyneinä tehneet tälle pienen ja harmittoman jekun. Ilmeisesti Devin oli ottanut sen henkilökohtaisena loukkauksena. ”Hän se siis soitteli minulle ja halusi saada työni käsiinsä.” Hän sanoi.
”En usko, että hän itse. Ennemmin hänen oikea kätensä, nuori ja lupaava mies, joka tosin käyttää päätään ja taitojaan rikollisiin puuhiin.” Sheldon sanoi.
”Ja kukahan hän mahtaa olla ja miten sinä liityt tähän?” Richard kysyi ja yhä enemmän nousi kysymyksiä hänen mieleensä.
”Valitettavasti joudun sanomaan, etten tiedä. En ole koskaan tavannut häntä." Sheldon vastasi. "Me emme juuri poistuneet Devinin laboratoriosta. Tiedotteet, kehotukset ja muut viestit tulivat useimmiten sähköpostitse tai laboratoriota johtaneelta Tohtori Smithiltä, joka kuoli laboratoriossa sattuneessa onnettomuudessa, josta tämä koko kaaos sai alkunsa.” Sheldon kertoi.
”Kerroit onnettomuudesta. Mikä onnettomuus?” Richard kysyi.
”Richard, sinun lääkkeestäsi on toinen, paljon pahempi versio.” Sheldon kertoi ja jatkoi. ”Devin keksi vahvistaa sitä, elätteli toivetta kai tehdä siitä ase tai kehitellä sen avulla jotain supersotilaita. Miten vain, sodankäyntiä varten hän sitä kehitteli ja se karkasi käsistä. Sitä vain en tiedä, että oliko räjähdys laboratoriossa oikeasti vahinko, vaiko järjestetty juttu.”
”Mutta miten hemmetissä hän sai minun työni käsiinsä?” Richard kysyi järkyttyneenä, sillä ei todellakaan ollut halunnut keksintöään käytettävän siihen, mihin Devin sitä oli kaavaillut.
”Se nilviäinen onnistui saamaan vakoojan sinun laboratorioosi.” Sheldon kertoi. ”Joka tapauksessa, hän onnistui tekemään vain tuhoa, sillä kuten sanoin, on tuo Devinin versio tappavampi, nopeampi, pahempi ja tarttuu erittäin paljon herkemmin ja moninaisemmin tavoin, kuin sinun tekemäsi.”
”Se idiootti.” Richard sanoi kauhistuneena ja kysyi. ”Miksi sinä sitten yritit saada minun versioni käsiisi?”
”Luulin ensin, että olit hänen palveluksessaan ja halusin tuhota koko tuon kirotun aineen.” Sheldon vastasi. ”Uskotko, että minullakin on rajani. En halua rahastaa silloin, kun tuotteesta on vahinkoa ihmisille, tässä tapauksessa koko ihmiskunnalle.” Hän lisäsi naurahtaen.
"Ja minä kun muistin sinun olevan se, joka halusi hyödyntää rahallisesti useimmat projektimme." Richard sanoi epäuskoisena.
"Se oli silloin se. Nyt on minun silmäni auenneet ja ymmärrän mitä tarkoitit kun sanoit, etteivät kaikki keksinnöt ole tarkoitettu rahastusta varten ja että me emme ole jumalia." Sheldon hymähti. "Olen niin kovin pahoillani tästä kaikesta." Hän lisäsi huokaisten.
”Se ei silti selitä sinussa tapahtunutta muutosta, kun sait tartunnan.” Richard sanoi ja huomasi nyt, ettei Sheldon voinut hyvin.
”Minä olin siinä vaiheessa saanut tartunnan Devinin versiosta, kun se pahuksen putkilo hajosi ja repi käteni haavoille.” Sheldon sanoi. ”Mutta nyt huomaan, että se sinun aineesi piti jotenkin tuon Devinin tekeleen kurissa.” Hän lisäsi ja samalla hänen huuliltaan karkasi tuskainen ähkäisy.
”Christian? Oletko kunnossa?” Richard kysyi katsoen entistä ystäväänsä kulmat kurtistuen. ”Meidän on haettava sinulle uusi annos vasta-ainetta. Auta minut pyörätuoliini” Hän sanoi käskevällä äänellä.
”Pyörätuoliin?” Sheldon sanoi ja irvisti, kun ensimmäinen tuskan aalto iski.
”Valitettavasti en pysty enää kävelemään.” Richard kertoi lyhyesti ja kiskoi käsin jalkansa vuoteen reunan yli, samalla kun kiskoi tippaletkun irti.
”Et saisi lähteä liikkeelle vielä.” Sheldon sanoi.
”Tiedän, mutta meillä on vain muutama tunti, kenties vain minuutteja, ennen kuin muutut jälleen pedoksi.” Richard sanoi. ”Joten pistähän vauhtia.”
”Hyvä on.” Sheldon sanoi ja nousi tuoliltaan. Hän harppoi pyörätuolin luo ja toi sen sitten vuoteen viereen. Tämän jälkeen hän auttoi Richardin pyörätuoliin.
”No niin mennään. Saan tämän itsekin liikkeelle, mutta sinä saat avata ovet.” Richard sanoi ja hoputti Sheldonin ovelle.

Sheldon avasi oven ja päästi Richardin rullaamaan ulos.

”No niin, seuraahan minua.” Richard sanoi ja mietti, ehtisivätkö he ajoissa.

Äkkiä Sheldon lyyhistyi koristen lattialle. Richard käänsi tuolin ympäri ja näki miten tämä vääntelehti lattialla.

”Hitto.” Hän manasi ja mietti mitä tehdä, sillä kun Sheldon jälleen muuttuisi, hän olisi jälleen verenhimoinen peto.
”Mene, pakene!” Sheldon parkaisi ja päästi kammottavan tuskanhuudon.

Richard ei ehtinyt liikahtaakaan, kun, kuului laukaus ja Sheldonin rintaan oli ilmaantunut pyöreä punainen reikä. Osuma sai nyt muuttuneen Sheldonin raivostumaan ja tämä hyökkäsi kohti miestä, joka häntä oli ampunut. Richard ehti pois tieltä ja huomasi vasta silloin, että miehellä oli Abby tiukassa otteessaan. Tyttö yritti pyristellä vapaaksi, mutta kädet olivat sidotut selän taakse ja suu teipattu, niin ettei tämä päässyt huutamaan.

Mies kaatui olennon painosta ja Abby pääsi kierähtämään sivuun. Richard kuuli, miten tyttö parkui teippinsä takaa. Hän alkoi rullata kohti auttaakseen tytärtään, kun kuului korvia vihlova huuto ja uusi laukaus. olento lennähti selälleen lattialle ja nyt se ei enää liikkunut, sillä sen otsassa oli pyöreä reikä, josta valui ohut verinoro.

”Sheldon.” Richard kähähti ja katsoi hirviöksi muuttunutta ystäväänsä, joka makasi alallaan ja jonka silmät tuijottivat eteensä lasittuneina. Hän nosti katseensa ystävästään ja näki miehen, jolla oli syvät veriset kynnen jäljet kasvoissa ja rinnassa.

”Daniel? Mitä hittoa tämä oikein on?” Hän kysyi, vaikka tiesikin vastauksen.
”Taisit yllättyä.” Daniel sanoi kylmä hymy huulillaan ja pyyhkäisi verta kasvoiltaan samalla, kun kisaisi Abbyn lattialta ylös ja veti vierelleen. Tyttö inahti epätoivoisesti ja yritti pyristellä vapaaksi Danielin otteesta.
”Senkin kaksinaamainen paskiainen, päästä tyttäreni!” Richard älähti ja irvisti, sillä se sattui, käsi nousi vaistomaisesti kaulalle ja hän nielaisi.
”Tsot, tsot. Älähän riehaannu, etten vahingossa ammu kaunista tytärtäsi.” Daniel sanoi painaen pistoolin piipun Abbyn ohimolle. ”Sinun ei myöskään kannata kohottaa ääntäsi.” Hän huomautti ivallisesti.
”Mitä sinä haluat?” Richard kähähti ja veti yhden rohisevan henkäyksen.
”Vain vasta-aineen.” Daniel sanoi tyynesti.
”Tiedät hyvin, etten voi sitä tehdä.” Richard sanoi.
”Siinä tapauksessa et jätä minulle vaihtoehtoja.” Daniel sanoi ja tiukensi otettaan liipaisimesta.

Richardin katse siirtyi Abbysta Danieliin ja takaisin Abbyyn. Hän mietti kuumeisesti mitä tehdä, sillä se päätös olisi tehtävä nopeasti tai Abby olisi mennyttä.

”Isä?” George kysyi, jolloin Daniel vaistomaisesti käännähti ja aseen piippu osoitti nyt Georgea.
”Ei!” Richard karjaisi ja rullasi vauhdilla eteenpäin ja törmäsi päin Danielia joka lennähti selälleen lattialle.

Kaatuessaan tämä veti Abbyn mukanaan. Tyttö kierähti sivulle, samalla hetkellä kun George heittäytyi erään työpöydän suojiin.
Samalla hetkellä kun pyörätuoli kaatui, kuului kaksi laukausta ja Richard makasi alallaan. Minuutin ajan oli aivan hiljaista, kunnes juoksevat askeleet rikkoivat sen.

”Mitä tapahtui?” Kysyi Westwood.
”Mitä ihmettä? Richard!” Lisa huudahti ja syöksyi Richardin luo, joka makasi alallaan kumollaan olevan pyörätuolin vieressä.
”Isä!” George huudahti ja uskaltautui nousemaan esiin suojastaan. ”Abby!” Hän muisti ja juoksi sisarensa luokse ja irrotti teipin tämän suun edestä.
”Minun jalkani, minun jalkani.” Daniel voihki, sillä Richardin oli onnistunut murtaa hänen sääriluunsa.
”Tuo paskiainen on murhaaja.” Abby sanoi päästyään vapaaksi. ”Hän sitoi minut ja uhkasi tappaa, jos isä ei antaisi vasta-ainetta.” Hän kertoi kyyneleiden valuessa poskille.
”Tyttö valehtelee.” Daniel ähkäisi.
”Ole vaiti.” Westwood ärähti ja kumartui tutkimaan, miten Richard voi. ”Tohtori Evans?” Hän kysyi ja katseli miten suljetut luomet alkoivat värähdellä ja viimein aukesivat, paljastaen pähkinänruskeat silmät

No niin päätin taas jatkaa, kun sain idean. Miten mahtanee jatkua tästä? Kerroppa sinä se.