Jatkis: Vampyyrin tarina

[Maranwel]

Tässä mun viime vuoden Nano-rääpäle, jota ajattelin ensin jatkaa kun inspistä tulee enemmän, mutta tuskin tulen tätä koskaan saamaan yksin loppuun, joten katsotaan mitä siitä tulee yhteispelillämme.

Päähenkilönä haluaisin säilyvän tuon Aaren Matiaksenpojan, mutta se voi olla tarinallisesti mahdotonta. Jos kuitenkin tuo ensimmäisen persoonan kerronta säilyisi, siis vaikka kertojahahmo vaihtuisikin välillä. Ymmärtänette varmaan mitä ajan tällä takaa.



Luku 1

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt tietää, ettei sen metsätien käyttäminen ollut hyvä idea. Mutta silti, jos pääsisin pari tuntia ajassa taaksepäin, tekisin siinä tilanteessa kaiken aivan samoin jokaista pientä yksityiskohtaa myöten. Tai no, ehken ihan kaikkia.

Minä olen Aaren Matiaksenpoika ja tämä on minun tarinani. Se oli ihan normaalia arkea minulle, että juoksin isäni, suuren kauppias Matiaksen, puolesta viemässä ostoksia kaupunkimme asukkaille. Itse asiassa minun oli pikku pakko tehdä niin kuin isä tahtoi, koska muuten sain korvilleni niin että korvat vain soivat vielä pitkän ajan jälkeenkin. Muistan vieläkin sen ainoan kerran kun yritin saada isän ottamaan jonkun nuoremmista sisaruksistani lähetiksi. Hän oli vain hyisesti kysynyt, että halusinko niin kovasti päästä eroon sisaruksistani, että pistäisin heidät vaaraan kaupunkiamme ympäröivillä kukkuloilla. Jotkut asiakkaistamme kun asuivat melko kaukana kaupungin rajojen ulkopuolella. Niinpä olin tottunut juoksemaan isän lähettämänä ympäri kaupunkia.
Eräänä päivänä olin joutunut juoksemaan paljon enemmän kuin aikaisemmin, sillä iso juhla oli tulossa ja kaikki halusivat juhlistaa sitä kauppias Matiaksen herkuilla. Päivän viimeiset kuljetukset olivat korissa sylissäni ja jalkani viilettivät kadulla kuin tuli olisi ollut hännän alla, sillä halusin vihdoinkin päästä lepäämään ennen seuraavan päivän kiireitä. Olin juuri auringon laskiessa saapunut viimeisen asiakkaamme talolle kaupungin viereisen metsän toisella puolen ja talon rouva pyysi minua jäämään taloon yöksi. Hän ei halunnut ajaa minua ulos yötä vasten ja selitti jotain taikauskoista metsässä vaanivista pedoista. Itsevarma ja tyhmä kun olin, niin sanoin selviäväni kyllä parista hukasta, sillä matka kotiin ei lopulta olisi niin pitkä kuin rouva kuvitteli. Sitä paitsi hukat eivät tulleet kaupungin liepeille muuten kuin pakon edessä, suurimman nälän korventaessa niiden sisuksia, mitä tapahtui yleensä vain keskitalvella. Muulloin ne saisivat ainakin jotain pikku jyrsijöitä saaliikseen. No rouva antoi vastahakoisesti minun lähteä ja kääntyessäni katsomaan taakseni hetken aikaa kuljettuani, oli hän edelleen ovensuussa lyhty kädessään. Heilautin kättäni itsevarmasti ja jatkoin matkaani kotia kohti. Kotimatkalla tapahtui kuitenkin jotain sellaista, mitä en ollut osannut odottaa. Olin päässyt kommelluksitta metsän läpi kulkevalle tielle ja lähdin kulkemaan sitä pitkin. Mutta kuten jo tarinan alussa totesin, olisi minun pitänyt välttää metsätietä.

Metsän reuna näkyi jo kaukana edessäni, kun kuulin erikoista ääntä. Ihan kuin joku olisi laulanut hiljaisella äänellä. Äänessä oli erikoinen aksentti ja sanoista ei ottanut hullukaan selvää, mutta yhtä kaikki laulu lumosi minut niin, että käännyin kulkemaan yhä syvemmälle metsän keskustaa kohden laulajan kutsuessa minua vastustamattomasti luokseen. Kuljettuani pienen ikuisuuden, vaikka todellisuudessa taisin kulkea vain pari sataa metriä, halki pensaikkoisen metsän saavuin vihdoinkin aukeaman reunalle. Suunnilleen aukeaman keskellä näin aivan uskomattoman kauniin nuoren naisen seisomassa. Hänen hiuksensa olivat mustat kuin eebenpuu ja ihonsa kuin valkeaa marmoria. Vanhanaikaiset vaatteensa vain korostivat hänen sirouttaan, mutta hänen kasvoissaan oli jotakin mikä häiritsi minua. Häiritsi tosi paljon, vaikken osannutkaan määritellä syytä siihen. Nainen hymyili minulle surumielisesti ja sisälläni heräsi halu poistaa tämän ihanan neidon surut. Lähestyin häntä varovaisesti, etten vain säikäyttäisi neitoa. Aivan kuin hiiri pystyisi säikäyttämään leijonan, on minun näin jälkikäteen lisättävä tarinaani.

”Miksi olet niin surullinen?” kysyin neidolta.
”Olen noituudella kahlehdittuna tähän aukeaan, enkä pääse koskaan pois.” tämä vastasi.
Nämä sanat saivat minut suoranaisen raivon valtaan. Kuka oli juljennut noitua näin suloisen tyttösen ikiajoiksi metsän aukeaman vangiksi?
”Onko mitään keinoa saada sinut vapaaksi?” kysyin. Nyt jälkeenpäin on helppo sanoa naisen ohjailleen tunteitani hyvin tarkasti.
”On eräs keino vapautua kirouksestani, joka minut tänne alun perin sitoi. Minun pitää saada juoda pari suullista vapaaehtoisen uhrin verta, mutta kuka nyt tietoisesti suostuisi muuttumaan hirviöksi?” neito vastasi luoden katseensa surullisena maahan.
Kavahdin nämä sanat kuullessani hiukan taaksepäin, mikä sai naisen ilmeen entistä surullisemmaksi. Siinä samassa päätin, että jos naisen vapautus ei muuta vaatisi, niin olisin valmis tekemään hänen pyytämänsä uhrauksen. Ehkä minun olisi pitänyt miettiä asiaa perinpohjaisemmin, mutta olen aina toiminut hiukan hätiköidysti. Tätä päätöstäni tulisin tosin katumaan enemmän kuin muita.
Astuin muutaman askeleen lähemmäs ja olin jo reilun käsivarren mitan päässä naisesta.
”Muutama veritilkkako riittää?” minä kysyin ja nainen nosti päänsä ylemmäs silmissään epäuskoa. En vieläkään tiedä, oliko se aitoa vai teeskenneltyä.
”Niin minulle sanottiin silloin kun minut kirottiin. Sinäkö ihan tosissasi olisit valmis auttamaan minua?”
”Onhan se aika iso hinta maksettavaksi vapaudestasi, mutten näe syytäkään olla sitä tekemättä.” sanoin ja astuin viimeiset askeleet tullen aivan naisen eteen.
Neito tarttui olkapäistäni kiinni molemmilla käsillään ja painoi suunsa kiinni kaulaani. Tunsin terävää kipua ja pian sen jälkeen minua alkoi heikottaa. Halusin niin paneutua pitkäkseni kutsuvalle nurmimatolle, halusin tuon naisen olevan vielä hetken luonani, vaikka tiesinkin sisimmässäni hänen lähtevän pois aukealta saatuaan vapautensa takaisin.

Minun oli täytynyt mennä maaten aukean nurmikolle, sillä kun aukaisin silmäni, huomasin makaavani maassa. Ihme kyllä kipu oli häipynyt täysin, itse asiassa en tuntenut enää yhtään mitään. En edes nurmikon pehmeyttä ihoani vasten, vaikka makasinkin sillä koko pituudeltani. Kaikki näytti silmiini hyvin selkeältä, aivan kuin olisi ollut kirkkain päivä sen sijaan että oltiin keskellä yötä. Muutenkin aistini tuntuivat voimistuneen, sillä kuulin ja haistoin kotikaupunkini, vaikkei se ihan vieressä sijainnutkaan. Vaistosin etten ollut yksin aukiolla ja käänsin katseeni hiukan itsestäni oikealle. Siellä näin naisen hahmon, joka näytti surulliselta.
”Olen niin pahoillani, kun jouduin tekemään sinulle näin, mutta kirouksesta ei ollut muuta keinoa päästä vapaaksi. Nyt sinä vuorostasi joudut olemaan vankina täällä, vain metsän eläimet seuranasi. Vapaaksi pääset valitettavasti vain samalla keinoin kuin minäkin, tuhoamalla jonkun avuliaan ihmisen elämän.”
Näin sanottuaan nainen jätti minut yksin aukealle ja vaistosin ennemmin kuin kuulin hänen lähtevän kohti kotikaupunkiani. Nousin siinä samassa ylös ja ryntäsin hänen peräänsä, mutta saavuttuani aukeaman reunalle tuntui minusta samalta kuin olisin juossut päin jykevää muuria. Siitä mistä ihmisenä olin päässyt vapaasti kulkemaan, esti jokin voima muuttunutta minua kulkemasta. Asia oli, kuten hän oli sanonut. En pääsisi aukealta pois ennen jonkun hyväuskoisen hölmön apua.

Huusin äänekkäästi raivoni ilmoille, mutta vain kaiku vastasi. Olin ypöyksin!

[Maranwel]

Luku 2

Päivät kuluivat hiljakseen eteenpäin minun totutellessani uuteen olomuotooni. Ihan alussa nälkäkään ei minua pahemmin vaivannut, mutta pari ensimmäistä päivää oli kyllä muuten täyttä tuskaa. Ihmishahmossani en ollut edes voinut sellaista tuskaa kuvitellakaan. Tuntui kuin jokainen hermoni säteilisi kipua kun jokin kosketti ihoani. Koko kehoa särki ja jouduin olemaan pitkiä aikoja seisaallani paikoillaan, koska makuuasennossa liian suuri osa kehostani osui nurmikkoon. Olikohan se viidentenä vai kuudentena päivänä, näin kuolemattomana sekoaa helposti ajankulussa, kun nälkä oli pikkuhiljaa ajamassa minut mielipuolisuuden toiselle puolelle. Mutta olin jo ensimmäisenä päivänä päättänyt, etten aiheuta kenellekään laupiaalle samarialaiselle samaa kohtaloa kuin mitä itselleni oli käynyt. Nälkä oli kumminkin aikamoinen. Vai pitäisikö sittenkin puhua janosta minun tapauksessani? En tiedä kumpi on parempi nimitys tälle tunteelle, mutta ehkä on parempi puhua janosta. Se on kaikin puolin selkeämpää.

No, jano oli kova, mutten nähnyt vaihtoehtojakaan ihmisverelle ja siitä kieltäydyin täysin. Yhtäkkiä haistoin maailman herkullisimman tuoksun tulevan aukion vastakkaiselta reunalta. Mikä haisee noin hyvältä, mietin ja tähyilin hajun suuntaan. Ihmeekseni olin samalla hetkellä siirtynyt aukion yli. Olisinpa ollut näin nopea ollessani vielä ihminen, tuumasin katkerana. Olisin saanut lekotella useimmat työpäivät sen sijaan että jouduin juoksemaan ympäri kaupunkia koko ajan. Mutta palatakseni siihen tuoksuun... Näin, että aivan aukion reunan vieressä pensaiden suojassa makasi haavoittunut peura. Tuoksu oli jumalainen janon korventamassa kurkussani, mutta havaitsin heti ongelman. Peura oli saavuttamattomissani ollessaan aukion rajan toisella puolella. Huusin turhautuneisuuteni ilmoille, millä oli mielenkiintoinen vaikutus peuraan. Ääneni toimi kuin houkutin kaikelle elämälle ja samassa muistin, miksi alun perin olin lähtenyt kulkemaan tätä epäonnen aukiota kohti.
Sen naisen ääni! Sama se, vaikka hän olisi rallatellut hävyttömiä lauluja kapakkaneitosista ja heidän yöllisistä touhuistaan, olisin ollut yhtä tuomittu tulemaan tänne kuin hänen hymistessään epäselviä laulunsanoja. Niinpä käytin minäkin samaa menetelmää. Houkuttelin ja maanittelin peuraa tulemaan luokseni, vaikka se vaistosikin minun olevan kuolemaksi. Kun peura seisoi avuttomana edessäni, olin kyllä katuvainen tietäessäni pian päättäväni sen elämän. No ainakin siihen saakka, kunnes veren haju sai pedon minussa esiin ja syöksyin eläimen kaulaan kiinni. Kesti hetken, ennen kuin opin juomaan oikealla tavalla ja pian huomasin peuran olevan tyhjä verestä. Ah, niin vähän oli peurasta ollut apua kurkkuani polttavaan janoon, mutta kun nyt tiesin keinon saada ravintoa, niin en pakottanut itseäni kestämään janon tunnetta enää kauempaa. Parin seuraavan päivän vai viikon, en muista enää, aikana hioin metsästystaitojani kärsivällisesti. Usein eläimet huomasivat vaaran ajoissa ja lähtivät karkuun metsän vain ryskyessä niiden vauhkon paon takia, mutta sain minä aina välillä saalistakin. Riittävän usein ainakin, jotta jano hellitti viimein kokonaan.
En tiennyt, että miten pian jano palaisi, joten makailin vain ruohikolla enimmän osan ajastani. Yksinäisyys alkoi kalvaa pikkuhiljaa sisintäni, ihmisenä olin ollut erittäin sosiaalinen tapaus ja tämä pakotettu yksinäisyys alkoi olla sietokykyni rajoilla. Koin itseni yhdessä vaiheessa jopa niin yksinäiseksi, että harkitsin vakavissani yrittää saada houkuteltua ihmisiä niitylle. Onneksi sain itseni järkiintymään ennen kutsuhuutoja, koska en todellakaan pystyisi hillitsemään itseäni ihmisveren virratessa lähelläni.

No pian jano taas tuli, minun todellakin pitäisi ruveta merkitsemään muistiin, että kuinka nopeasti jano palaa tultuaan täysin sammutetuksi. Tapani mukaan aloin houkutella eläimiä luokseni. Hämmästykseni oli suuri, kun aukiolle tallusti suuri naaraskarhu pentunsa kanssa. Oliko jo niin paljon aikaa kulunut muutoksestani, mietin sillä olin muuttunut juuri sadonkorjuu-juhlan aattona ja karhunpentu oli selvästi jo nelisen kuukautta vanha. Olimme siis pitkällä kevään puolella, melkein jo kesässä, aikalaskelmieni heittäessä pahasti. Yleensä emokarhut tuppaavat olemaan hiukkasen äksyjä puolustaessaan pentujaan, joten tappeluhan meidän välillemme kehkeytyi. Karhun puolustukseksi on sanottava, että kyllä se yritti parhaansa, siitä todistaa riekaleiset vaatteeni, mutta eihän sillä ollut mitään mahdollisuuksia jo kuollutta vastaan. Karhun veri tyydytti janoni paremmin kuin muiden kasvinsyöjien, ehkä siksi että ne syövät ihmisten tapaan vähän mitä sattuvat. Juotuani emon tyhjiin oli janoni täysin kadonnut, joten en halunnut haaskata pennun verta. Huomasin saaneeni uuden ongelman jo ennestään ongelmaiseen tilanteeseeni, sillä en mitenkään voisi patistaa niin pientä pentua yksinään metsään. Se ei siellä kauan hengissä säilyisi. Mutta miten ruokkia pentua, siinä olisi jälleen uusi ongelma.

Pennun olisi saatava maitoa, se oli selvä. Noin pieni ei vielä selviäisi pelkästään sillä, mitä aikuiset karhut söivät tähän aikaan vuodesta. Kalaa en voisi pennulle saada, vaikka se olisikin ollut hyvä ravinnonlähde. Niityllä ei surukseni ollut lainkaan vesilähteitä, ei puroa, lampia tai mitään vastaaviakaan. Ympäröivässä metsässä tietysti voisi olla vaikka mitä, mutta minä en tilastani johtuen päässyt selvittämään asiaa lainkaan. Mietin pääni puhki mitä tehdä ja samaan aikaan pentu alkoi käydä kärsimättömäksi. Se könysi kuolleen emonsa viereen ja yritti kuonollaan tökkimällä saada emoa kääntymään niin paljon, että pääsisi nisälle maitoa juomaan.
”Hei kuule, et sinä saa emolta maitoa.” sanoin surullisena pennulle ja vedin sen pois emonsa luota. ”Maito on loppunut sieltä. Olen pahoillani, että tapoin emosi, mutta minunkin oli jano.”
Pentu äänteli surkeana ja meni irti päästettyäni takaisin emonsa luokse tönimään sitä kylkeen. Katselin tovin pennun epätoivoisia yrityksiä ja tuumasin pennun kuolevan jos ei saa maitoa suhteellisen pian. Se ei ilmeisesti ollut saanut tänään maitoa paljon yhtään ja sitten minä menin tappamaan emon. Mietin voisinko houkutella jonkun toisen emokarhun paikalle niin, että se hyväksyisi pennun omakseen. Niinpä pistinkin oikein soidinkuoron pystyyn, kun en muistanut tarkkaa äännettä emokarhulle. Päivä ehti vaihtua toiseen ja oli jo melkein ilta, kun viimein pensaikosta rymisteli kaikkien muiden eläinten jälkeen iso karhu, jolla oli kaksi omaa poikasta. Pidin lumousta yllä koko ajan työntäessäni jo hiukkasen nääntynyttä pentua uuden emon viereen. Kumma kyllä naaras antoi vieraan pennun imeä nisäänsä ja yksinäinen pentu piristyikin hiukan, ennen kuin särjin lumouksen ja syöksähdin niityn toiselle reunalle. Kolmikko lähti takaisin metsään emon hiukan haisteltua ympärilleen ja vieras pentu lähti kuin epäröiden niiden perään. Oloni oli toiveikas pennun suhteen, vaikkakin menetin ainoan seurani.



Tämmöinen jatkopala, pahoittelen jos menee jonkun muun ajatukset nyt sekaisin.

[Maranwel]

Luku 3

Seuran menetys oli suurin murheeni pennun lähdettyä vieraan emon mukaan. Tietysti toivoin, että emo hyväksyisi sen omakseen, kun pennussa oli sen oma haju, mutten siltikään voinut olla surematta pennun lähtöä. Toisaalta olin iloinen siitä, että ylipäänsä tunsin vielä tunteita. Ruumiinihan oli ollut tunnoton fyysisiin aistimuksiin alun kovien kipujen jälkeen, joten sellaiset aistimukset kuin suru ja ikävä, olivat erittäin tervetullut muistutus siitä, etten ollut vielä täysin kivettynyt sydämestäni.
Pari päivää pennun lähdön jälkeen tapahtui kuitenkin jotain erikoista. Oletan että se oli pari päivää, tosin minun ajantajullani se voisi hyvin olla myös pari viikkoa tai kuukauttakin. Näin kuolemattomana aika menettää merkityksensä, enkä ollut ihmisenäkään hyvä vuodenaikojen tulkitsemisessa. Kuitenkin metsä rapisi taas, joten oletin sieltä tulevan jotain suurta. Hämmästyin kovasti kun näin hiukan suuremman karhunpennun tulevan pensaikosta. Kyllä se taisi sama pentu olla, sillä se meni siihen paikkaan maaten, mihin emokarhu oli silloin aikoinaan kuollut. Olin tietysti jo aikoja sitten hävittänyt karhunruhon niityltä, jottei se pelottaisi hajullaan muita saaliitani karkuun ennenaikaisesti, joten pentu etsi emonsa ruumista aivan turhaan. Pennun turkki oli aikamoinen näky, selvästi sitä oli purtu. Ilmeisesti karhunaaraan omat pennut olivat olleet vanhempia kuin olin olettanut ja se oli vieroittanut sekä omansa että vieraan pennun samanaikaisesti. Todennäköisesti vieras pentu oli kuitenkin roikkunut naaraan mukana, kunnes uros oli kyllästynyt siihen kosiskelunsa aikana ja häätänyt pennun pois naaraan reviiriltä.

Sitä en ymmärtänyt, että miksi pentu päätti palata takaisin niitylle, mutta olin iloinen sen suomasta seurasta. Vaikkei se ihmisseuraa täysin korvannutkaan, oli se tyhjää niittyä parempi vaihtoehto.



Tämmöinen lyhyt aloitus seuraavalle luvulle. Saas nähdä ehdittekö tätäkään jatkamaan.

[Nefertiti]

Sitä en ymmärtänyt, että miksi pentu päätti palata takaisin niitylle, mutta olin iloinen sen suomasta seurasta. Vaikkei se ihmisseuraa täysin korvannutkaan, oli se tyhjää niittyä parempi vaihtoehto.
Niin sitten jaoin karhun kanssa niittyaukean. Annoin sen kaikessa rauhassa tutustua minuun, vaikka olimmehan jo aikaisemmin tavanneen, joskin ikävissä merkeissä.
Aikaa myöden meistä tulikin hyvät kaverit, vaikka toisinaan kadehdinkin sen kykyä tulla ja mennä mielensä mukaan. Niinä hetkinä toivoin, että voisinpa minäkin lähteä täältä. Tunsin olevani häkissä kuin kaukaisten maiden kauniit ja värikkäät laululinnut. Tai kuin suuressa saippuakuplassa, joka rajasi koko muun maailman minun ympäriltäni, niin etten voinut sitä nähdä lainkaan. Halusin pois tältä niityltä tai aukeamalta, mikä lie tämä sitten olikin, mutten halunnut että kukaan muu joutuisi kokemaan samaa yksinäisyyttä ja paikallaan oloa kuin minä.
Onneksi karhu sentään oli seuranani, muuten olisin varmasti seonnut.

Niittyni toisen laidan vieritse virtasi pieni joki, jonka veteen en voinut pulahtaa, mutta kuulin sen aina ja muistin miten ihanalta tuntui pulahtaa raikkaaseen veteen uimaan lämpimänä kesäpäivänä ja juoda sitä janoonsa. Surin sitä että ainoa mitä pystyin enää juomaan oli kuuma punainen veri, ei koskaan enää vettä, eikä mitään muitakaan herkkuja. Vain verta.
Kaverini keksi että voisi käyttää jokea juoma ja ruokapaikkana, joten kuulin miten se monet kerrat loiskutteli vedessä ja yritti saada lohia teräväkyntisiin tassuihinsa. Joinain kertoina sitä onnisti, toisina taas ei ja silloin se tallusteli märkänä ja pettyneen näköisenä luokseni.
Se tuntui hakevan turvaa minusta ja jotenkin taisi aistia että muut karhut ja eläimet välttelivät tätä niittyaukeamaa ja se saattoi pitää tätä reviirinään ja turvapaikkanaan muilta otuksilta.
Aika taisi tuon näkymättömän rajan toisella puolella kulkea eri tahtiin kuin kuplani sisällä. Sillä joka kerta kun karhu lähti vaeltelemaan toisaalle, se saapui aina vain vanhemman näköisenä takaisin, kuin olisi ollut poissa vuosia, vaikka omien laskelmieni mukaan vain muutaman päivän.
Olikohan aika tässä kirotussa kuplassa pysähtynyt, jäänyt siihen hetkeen jona tuo nainen kirottiin, vai oliko tällä niityllä odottanut aikaansa muitakin kirottuja ennen häntä. Toivoin niin, että keksisin tavan päästä pois, kiroamatta ketään toista tilalleni.
Ikuisuus epäkuolleena, ilman seuraa olisi kidutusta seuraavalle uhrille, niin kuin se oli ollut minullekin.
Muutaman kerran minusta tuntui kuin tuo nainen olisi ollut lähellä, mutta sitten lähtenyt pois. Ei ollut halunnut tulla vankilaani katsomaan vankiaan.
Eräänä päivänä, kun ystäväni oli jälleen lähtenyt matkoilleen, tällä kertaa pentujen kanssa, jotka se oli käynyt näyttämässä minulle, tunsin jonkun tai jonkin liikuskelevan tuon rajan toisella puolella. Tällä kertaa se ei ollut tuo tumma nainen, vaan joku synkempi ja pahempi. Tuo joku tai jokin huomasi varmasti minut, mutta ilmeisesti en ollut se, jota hän tai se oli tullut katsomaan. Tuo jokin kierteli hetken vankilani läheisyydessä, kunnes lähti, jolloin synkkä ilkeä tunnelma kaikkosi, kuin pilvi auringon päältä.
Mietin tulisiko tuo jokin vielä takaisin, entä nainen tulisiko hänkään?
Seuraavana päivänä Saanaksi nimeämäni karhu palasi jälleen pentuineen, jotka jäivät niitylle leikkimään, sen itsensä tassutellessa joelle. Kuulin miten se kuopi maata, kaivoi ja samalla loiskutteli vettä.
Tulin uteliaaksi ja halusin tietää mitä kummaa se oikein teki. Astelin lähemmäksi ja näin sen kaivavan maata, kuin väylää vedelle.
”Meinaatko, että olen pesun tarpeessa?” Kysyin naurahtaen ja karhu katsoi minua kullanruskeilla silmillään ja kääntyi jatkamaan kaivamistaan.
Seurailin sen touhuja ja vankilani rajan reunan tälle puolelle alkoi ilmaantua pieni lammikko, joka kasvoi kasvamistaan, kunnes oli viimein niin iso, että voisin siinä kylpeä. Astelin tuoreen lammen reunalle, kyykistyin ja kosketin kylmää vettä ja tunsin, en mitään. Nousin pettyneensä seisomaan, en kykenisi enää milloinkaan tuntemaan asioita kuin ennen. Minä tajusin sen, en enää ollut ihminen, vaan kuolemattomuuteen kirottu ihmisen irvikuva.

No niin toivonmukaan jatkopalanen on mieleisesi...

[Nefertiti]

Kuuntelumusaaa, vaikka koko tarinan ajaksi. Tehosekoitin - Hetken tie on kevyt kaksin kulkea

”Meinaatko, että olen pesun tarpeessa?” Kysyin naurahtaen ja karhu katsoi minua kullanruskeilla silmillään ja kääntyi jatkamaan kaivamistaan.
Seurailin sen touhuja ja vankilani rajan reunan tälle puolelle alkoi ilmaantua pieni lammikko, joka kasvoi kasvamistaan, kunnes oli viimein niin iso, että voisin siinä kylpeä. Astelin tuoreen lammen reunalle, kyykistyin ja kosketin kylmää vettä ja tunsin, en mitään. Nousin pettyneensä seisomaan, en kykenisi enää milloinkaan tuntemaan asioita kuin ennen. Minä tajusin sen, en enää ollut ihminen, vaan kuolemattomuuteen kirottu ihmisen irvikuva.
Se minä olisin varmasti sittenkin, jos joskus sattuisinkin pääsemään pois tältä kirotulta aukiolta. Minä vain en halunnut langettaa samaa kirousta kenellekään toiselle.

Karhuystäväni istahti kaivamansa lammikon reunalle ja katsoi minua pää kallellaan, samalla kun sen pennut intoutuivat leikkimään vedessä. Ne jahtasivat toisiaan veteen ja sieltä pois, kunnes olivat likomärkiä. Saana päästi erityislaatuisen murahduksen, joka kuitenkin kuulosti yllättävän lempeältä ja pennut tallustelivat sen luo. Kuin Saana olisi halunnut, että minäkin saisin nauttia vedestä.

”Kyllä minä pesen itseni, mutta nauttimisen minä jätän sinulle.” Minä sanoin surumielisesti ja huomasin ääneni kuulostavan oudolta. No eihän se mikään ihme ollut, sillä en ollut ties kuinka pitkään aikaan jutellut yhdenkään ihmisen kanssa, joten puhetaitokin alkoi hivenen ruostua käytön puutteesta.

Niin minä sitten riisuin rääsyt yltäni ja pulahdin veteen, joka viileys ei tuntunut missään. Yritin olla välittämättä tuosta tunteettomuudesta, vaikka se kiusasikin minua ja keskityin pesemään pahimmat liat pois. Melkein ajattelin, että kohta tuo vesi olisi käyttökelvotonta, kun näin itsestäni irtoavan lian liukenevan veteen ja värjäämään sen tumman ruskeaksi. Viimein aloin näyttää säälliseltä, vaikken ollutkaan pessyt itseni kuin vedellä. Mistäpä olisin saippuaa saanut, vaikka luoja yksin tietää, että minä kaipasin sitäkin. Tosin epäilin, etten pystyisi senkään tuoksusta ja tunnusta enää nauttimaan.

Minä olin tunteeton peto, tai no en kai ihan, koska pystyin sentään surua ja epätoivoa tuntemaan, sekä empatiaa, mutta ne tuntemukset, joita olin eri asioista oppinut ihmisenä ollessani tuntemaan olivat mennyttä ja jotain sellaista, jonka toivoin saavani takaisin. Tiesin nyt, miten korkean hinnan kuolemattomuudestani jouduin maksamaan. Vaikka aurinko ei minuun vaikuttanut, epäilin tokko voisin sen valossa enää sen jälkeen olla, jos pääsisin pois vankilastani. Mutta minä päätin, että jos kuitenkin pääsisin, jos kuitenkin löytyisi ihminen, joka tuon palveluksen minulle haluaisi tehdä, vaikka hinta olikin korkea, minä etsisin keinon, jolla vapauttaa sen, joka vapauttaisi minut. Minä en halunnut, että joku toinen joutuisi kärsimään, kuten itse kärsin.

Ääneti puin päälleni ne räsyt, vaikka ne alkoivatkin olla jo niin puhki kuluneet ja repaleiset, etteivät enää kauan pysyisi päälläni. Tosin mietin oliko sillä mitään väliä, että olinko alasti vai en. Enhän enää tuntenut talven kylmyyttä tai auringon lämpöä ihollani. Minä en ollut enää kykenevä kuolemaan, joten aivan hyvin voisin olla alasti. Vaikka kun oikein tarkkaan mietin, voisi alaston vartaloni järkyttää sitä, joka vankilaani eksyisi. Aikaisemmasta elämästäni, elämästä ennen tätä, olin oppinut, että alastomuus oli epäsiveää ja sopi vain kylpyhuoneen puolelle ja peiton alle, ei muualle.

Niin sitten päätin yrittää pitää ne vähäiset rääsyt peittonani, jotten olisi säikyttänyt paljaalla olemuksellani potentiaalisia pelastajia pakoon. En edes ajatellut, että tekisin parhaasta ystävästäni taljan itselleni, päätin että se pitäköön turkkinsa itse. Jos sitten vaatteet putoaisivat päältäni, niin sitten putoaisivat ja minä olisin alasti. Sitten sain ajatuksen ja polvistuin lammen reunalle ja kumarruin katsomaan tyynen veden pintaa, mutten nähnyt kuvajaistani. En siis tiennyt miltä näytin nyt. Olin varmasti muuttunut paljonkin, mutta kuinka paljon, sitä en tiennyt. Enkä saisikaan tietää, kun en voinut katsoa itseäni heijastavista pinnoista. Sen tiesin, että ihoni oli muuttunut hyvin vaaleaksi, melkein sinertävän vaaleaksi, kynteni olivat kasvaneet ja koska en ollut voinut leikata ja harjata hiuksiani, olivat nekin kasvaneet pituutta ja olivat pahasti takkuiset. Arvelin, etten tainnut kovin mukavalta näyttää, saati turvalliselta. No en minä ollutkaan turvallinen, mutta niin kauan, kun en ollut todella janoinen en hyökkäisi kenenkään kimppuun.

Saana viihtyi vielä jonkin aikaa seuranani, kunnes häipyi taas omille teilleen. Vielä muutaman kerran se saapui pentujensa kanssa ja joka kerran pennut olivat kasvaneet paljon edellisestä. Ajan täytyi tosiaan kulua eri tahtiin vankilani ulkopuolella, sillä kuplan sisällä tuntui, kuin kaikki aika olisi pysähtynyt. Kuin olisin vankina ajassa. Mietin alituiseen, mitähän perheelleni kuului ja mitä isäni minusta ajatteli. Oli varmaankin pettynyt ja ehkä huolissaankin, kun en ollut palannut. Toisaalta, jos aika kului eri tahtiin kuplan ulkopuolella, olivatkohan nämä enää elossakaan.
Ikävöin kotiani ja perhettäni kovin ja kaduin yhä tuota erhettäni, joka maksoi minulle enemmän kuin minulla olisi ollut siihen varaa.

Saana tuli ja meni miten tahtoi, sen pennut kasvoivat ja pian jättivät emonsa. Joskus Saana jäi pidemmäksi aikaa ja joskus se vain tallusteli aukean läpi matkalla jonnekin. Joka kerran se tuntui muuttuvan ja ikään kuin harmaantuvan.
Eräänä iltana se saapui ja näytti hyvin vanhalta ja raihnaiselta. Arvelin, että se alkoi jo olla niin iäkäs, että oli tullut aika jättää sille lopulliset hyvästi. Se tallusti hitaasti luokseni ja kävi vierelleni makuulle. Tunsin itseni surulliseksi, sillä tiesin menettäväni uskollisen ystäväni, jonka avulla olin jotenkuten pysynyt selvillä ajankulusta ja joka oli ollut minun seuranani niin kauan. En halunnut satuttaa sitä, vaan halusin antaa sen nukkua rauhassa pois. Se oli sen ansainnut. Niin minä sitten silittelin sen harmaantunutta turkkia ja näin miten elämä hiljalleen lipui pois siitä ja jäljelle jäi vain sen maalliset jäännökset. Kun olin aivan varma sen kuolemasta, minä aloin kaivaa kuoppaa sitä varten, sillä en halunut sen joutuvan metsän eläinten ruoaksi.

Aikaahan minulla oli loputtomasti, joten minä kaivoin ja kaivoin paljain käsin, kunnes hyvin pitkän ajan kuluttua olin saanut aikaiseksi niin ison kuopan, että Saanan ruho mahtui siihen. Minä ajattelin raahata sen ja hämmennyin, kuinka helposti melkein toista sataa kiloa painava ruho nousi. Niin minä kannoin sen ja laskin hellävaroen kuoppaan, jonka peitin maalla. Ystävästäni oli jäljellä vain maakumpu, joka muistuttaisi minua siitä aina.

Saanan pennut tulivat ja menivät nekin, mutta olivat niin paljon villimpiä, kuin emonsa, että ne eivät tulleet kovin lähelle minua, vaan pitivät tietyn etäissyyden minusta. Pian nekin lakkasivat tulemasta ja epäilin että nekin olivat kohdanneet loppunsa lajitoveriensa tai metsästäjien toimesta.


4.Luku

Aika kului ja minä menetin ajantajuni. En edes tiennyt kuinka kauan oli ollut tuolla kirotulla aukiolla, varmaankin vuosia, ehkä jopa vuosisatoja arvelin, sillä aukio pysyi muuttumattomana, eikä juuri mitään muita kuin eläimiä eksynyt aukiolle.

Eräänä iltana tunsin aukion lähellä olevan jonkun. Tuo tunne oli uusi, sillä kyseessä ei ollut se neito, joka minut tälle aukiolle oli tuominnut, eikä myöskään se paha, jonka olin joskus aikaisemmin havainnut. Ei, kyseessä oli ihminen. Lihaa ja verta oleva ihminen. Minä en laulanut, mutta pistin houkutustaitoni äärimmilleen ja toivoin, että tuo joku tulisi aukealle. Minä halusin nähdä hänet, ennen kuin pyytäisin tuota suurta palvelusta. Pienen tovin kuluttua aukealle asteli paljasjalkainen neito. Neito oli kaunis katsella ja sen lisäksi, että tunsin outoa vetoa tätä kohtaan, sekä verenjanoa, tunsin myös viettieni heränneen, tunsin että halusin naisen omakseni, minä halusin häntä, kuten mies haluaa naista. Tunsin himoni heränneen, eikä tämä ollut nälkää tai janoa, vaan voimakasta halua.

En tietenkään halunnut pakottaa naista tekemään vastoin tahtoaan ja halusin antaa tälle mahdollisuuden perääntyä. En minä voinut tuomita häntä samaan kiroukseen, jonka uhriksi minä olin omaa typeryyttäni joutunut.
Huomasin, että pystyin vaikuttamaan naiseen ja niin tämä luuli, ettei paikalla ollut ketään. En halunnut hänen näkevän minua. En vielä. Minä halusin katsella häntä, varmistua että voisin tähän luottaa. En ole varma tunsiko hän minun läsnäoloni, mutta hän tuntui värähtävän hienoisesti, kun astelin hänen ohitseen. Seurailin hänen liikkeitään ja ihailin hänen kauneuttaan. Hän toi minulle mieleen erään, jonka kanssa olin aikonut mennä naimisiin ja olisinkin mennyt, jos en olisi ollut niin typerä ja langennut lumoukseen, kuin mikäkin houkka.

Minä aloin pitää naisesta ja tunne siitä, etten halunnut hänelle pahaa, enkä langettaa kirousta, voimistui.
Viimein päätin näyttäytyä ja arvelin, että paras oli tehdä se varovaisesti, etten säikyttäisi naista tiehensä. Minä astelin hieman kauemmaksi naisesta, jota yhä katselin ja suuntasin ajatukseni tähän. 'Näe minut nyt.' Minä ajattelin ja miltei heti huomasin naisen hätkähtäen katsovan minuun.

”Älä pelkää, minä en aio satuttaa sinua.” Minä sanoi ja ääneni oli karhea ja hiljainen. ”Enkä aio pakottaa teitä jäämään. Lähde jos haluat.” Minä jatkoin, sillä aikeenani ei ollut pakottaa naista jäämään tai muutenkaan vahingoittaa häntä.

Minä en varsinaisesti ollut nälkäinen, sillä olin joitain tunteja aiemmin ravinnut itseäni ketun verellä, ennen kuin nainen ilmaantui aukioni lähelle.

”En minä pelkää teitä.” Nainen sanoi ja sai minut hämmentymään.

Luulin, että näyttäisin hänen silmissään vähintäänkin julmalta, tunteettomalta pedolta. Likainenkin olin taas, enkä uskonut tuoksuvani erityisen raikkaalle. Minä en enää käyttänyt vetovoimaani naiseen, sillä en halunnut vaikuttaa millään tavoin hänen päätöksiinsä, mitä ne sitten tulisivat olemaan.

”Mikä tämä paikka on?” Nainen kysyi ja katsoi ympärilleen uteliaana ja näin vasta silloin miten nuori tämä oli, tuskin vielä kahdeksaatoistakaan.
”Tämä voi olla hivenen noloa, mutten tiedä oikein itsekään.” Sanoin hiljaa ja katselin nuoren neidon kauniita kasvoja, joista hehkui elinvoima.

Melkein huomaamattani ja melkeinpä vaistonvaraisesti minun katseeni lipui hänen kaulalleen ja etsiytyi valtimon kohdalle. Minä pakotin itseni lopettamaan moisen, en halunnut hyökätä. En halunnut, en vai halusinko sittenkin. Niin voimakkaita tunteita, vaikken voinutkaan tuntea kuin ihminen ja silti olin ristiriidassa itseni ja tunteideni kanssa.

”Tämä on vähän kolkko paikka.” Neito sanoi viimein. ”Miten jouduitte tänne ja kuka te olette?” Hän kysyi.
”Nimeni on Aaren, Matiaksen poika.” Esittäydyin. ”Pahoittelen vähemmän hehkeää ulkomuotoani, mutta olen ollut täällä jo kauan ja tarina siitä, miten jouduin tänne ei ole kovin pitkä. Omaa typeryyttäni saan siitä syyttää.” Minä jatkoin ja kerroin sitten miten olin omaa tyhmyyttäni joutunut tälle aukiolle.
”Mikset vain lähde pois?” Neito kysyi.
”Lähtisin, jos voisin.” Minä vastasin surullisena.
”Mikä sinua estää? En näe täällä aitoja tai muitakaan esteitä.” Neito sanoi.
”Ei täällä näkyviä esteitä ole, mutten silti pääse täältä pois, vaikka haluaisinkin.” Minä sanoin. ”Minä en tiedä itsekään miten tämä toimii ja kuinka vanha tämä paikka on.” Jatkoin ja mietin, voisinko pyytää neidolta niin isoa palvelusta. Katsoin tämän innokkaita pisamaisia kasvoja, suuria vihreitä silmiä ja punertavia kutrejaan ja päätin, etten voisi pyytää sellaista häneltä.
”Onko mitään keinoa, millä pääsisitte täältä pois?” Neito kysyi jälleen.
”On yksi.” Minä vastasin ja katsoin onnettomana neitoa. Niin lähellä ja kuitenkin kaukana.
”Miksi et sitten ole käyttänyt sitä keinoa?” Neito ihmetteli ja astui lähemmäksi minua.
”Koska silloin jonkun olisi tultava omasta tahdostaan minun tilalleni, enkä minä halua langettaa tätä kirousta kenellekään toiselle. Se ei olisi oikein.” Minä sanoin murheellisena. ”Minä jään tänne ikuisesti, sillä en voi vaatia ketään uhrautumaan minun vuokseni.” Minä lisäsin.
”Entä, jos minä olisin valmis tekemään tuon uhrauksen.” Neito sanoi.
”En voi hyväksyä sitä. Teillä on elämä edessänne, älä uhraa sitä minuun. Minut on kirottu kuolemattomuudella, eivätkä minunlaiseni ole erityisen tervetulleita tavallisten ihmisten pariin. Parempi on, että pysyn täällä, niin en saa niin pahaa vahinkoa aikaiseksi, sillä minä tarvitsen elääkseni elävien olentojen verta.” Minä kerroin ja toivoin, että neito lähtisi. Tietenkin olin seuraa kaivannut, mutta en minä halunnut tämän uhraavan itseään ventovieraan verenimijän takia. ”Ettehän te edes tunne minua, joten teillä ei ole mitään syytä tehdä mitään puolestani.” Lisäsin.
”En ehkä tunne teitä, mutta minä olen vapaa päättämään itsestäni ja tekemisistäni.” Neito sanoi. ”Ei minulla ole ketään, joka minua jäisi kaipaamaa, joten miksi en siis voisi antaa elämääni teille, joka olette olleet täällä jo niin kovin kauan.” Hän jatkoi ja näin kuinka voimakastahtoinen hän oli ja siinä silmänräpäyksessä havaitsin rakastuneeni häneen auttamattomasti.
”Oletteko aivan varma siitä, mitä te tahdotte ja mitä te olette nyt tekemässä?” Minä kysyin, sillä en olisi todellakaan halunnut vangita neitoa tälle aukealle, kenties ikuisiksi ajoiksi.
”Olen täysin varma.” Neito sanoi ja lisäsi. ”Te voitte kutsua minua Mariaksi.”
”Maria.” Sanoin hiljaa. ”Teillä on kaunis nimi.” Minä lisäsin ja tunsin jotain voimakasta sydämessäni, joka ei enää sykkinyt ja jos olisikin, niin se olisi sykkinyt Marialle.

Maria asteli aivan lähelleni ja minä muistin sen yön, jolloin menetin vapauteni. Vaikka minä halusinkin koskettaa naista, minä tunsin etten voisin tehdä tätä hänelle. Maria ei vaikuttanut hyväuskoiselta hölmöltä, vaan hyvinkin voimakastahtoiselta ja viisaalta nuorelta naiselta.

”Mene kun vielä voit.” Minä sanoin tukahtuneella äänellä ja astahdin kauemmaksi hänestä. ”En voi tehdä tätä teille.” Lisäsin hiljaa.

Koko sotku oli omaa syytäni, miksi siis vetäisin jonkun täysin tuntemattoman siihen mukaan ja pilaisin tämänkin elämän.

”Mutta minä haluan auttaa sinua.” Maria sanoi ja astui lähemmäksi minua. ”Kerro, mitä minun pitää tehdä.” Hän pyysi.

Minä tunsin hänen läsnäolonsa hyvin voimakkaasti, haistoin hänestä huokuvan kukkaistuoksun ja erityisen voimakkaasti minä tunsin hänen sydämensä sykkeen, kuin jos olisin painanut pääni hänen rintaansa vasten. Hänen sydämensä ei hakannut pelosta, vaan sykki tasaisena ja voimakkaana.

”Tarvitsisin vain vertanne, mutta kuten jo sanoin, en voi antaa teidän tehdä sitä.” Minä sanoin. ”Te olette kaunis, juuri sellainen jonka mieluusti olisin ottanut vaimokseni, mutta minä en halua tahrata teitä, enkä riistää teiltä elämäänne. En halua kahlita teitä tälle aukealle ikuisiksi ajoiksi.” Minä jatkoin.
”Minä en välitä.” Maria sanoi ja yllättäen painautui minua vasten. Se tuntui suorastaan huumaavalta ja minun oli kerättävä kaikki tahdonvoimani, jotten olisi antanut periksi vieteilleni ja verenhimolleni.
”Sinäkö tosissasi haluat jäädä vangiksi tälle aukealle ja muuttua samanlaiseksi verenhimoiseksi olennoksi kuin minä?” Minä kysyin.
”Tahdon minä.” Maria vastasi.
”Oletko valmis seuraamuksiin.” Minä varmistin ja päätin, että auttaisin Mariaa, vaikka mikä tulisi.

Enhän voisi jättää häntä aukealle ikuisiksi ajoiksi. Ehkä minä löytäisin lääkkeen tähän kiroukseenkin, niin että voisin vanheta yhdessä Marian kanssa. Hankkia hänen kanssaan lapsiakin. En oikein uskonut, että vampyyrit pystyisivät lisääntymään, muuten kuin puremalla ihmisiä ja muuttamalla heidät kaltaisikseen.

”Olen.” Maria vastasi ja nosti katseensa minuun.

Hän ei todellakaan pelännyt ulkomuotoani, ei vaikka minun silmieni täytyi hehkua pimeässä kuin suden silmät. Himmeää valoa, väristä en tiennyt oliko se kellertävä vai punertava.

”Hyvä on. Ainakin olen varoittanut sinua ja olen kertonut millaisia seuraamuksia tällä on sinulle. Älä siis syytä minua, jos et pidäkään siitä millaiseksi tulet muuttumaan, millaiseksi elämäsi tulee muuttumaan.” Minä sanoin.
”En minä syytä sinua. Minä haluan auttaa sinua.” Maria henkäisi.
”Ennen kuin teen yhtään mitään, minä lupaan sinulle yhden asian. Minä lupaan, että yritän etsiä keinon, jolla sinut saisi vapaaksi, ilman että ketään toista tarvitsisi tuomita sinun tilallesi ikuiseen piinaan.” Minä sanoin ja katsoin Mariaa silmiin.
”Aaren. Tee se nyt.” Maria sanoi hiljaa ja vastasi katseeseeni.

Minä nyökkäsin ja painoin hampaani hänen kaulalleen. Tunsin miten kulmahampaani lävistivät pehmeän ihon. Maistoin suolaisen veren suussani ja se maistui kuin olisin juonut parhainta viiniä. Niin erilaista kuin eläinten veri, niin paljon parempaa. Tunsin miten Maria värähteli käsissäni ja minun oli jälleen hillittävä itseni, jotten olisi imenyt häntä tyhjiin. Minä irrotin otteeni hänestä ja laskin hänet hellästi nurmimatolle, jonka pehmeyttä hänkään ei pian tuntisi.

Ajattelin, etten aivan heti jättäisi häntä yksin. En halunnut hänen kokevan samaa, kuin mitä itse olin kokenut. Katselin Mariaa, kun hän lepäsi silmät ummessa nurmella, kasvot hyvin vaaleiksi muuttuneina. Hän näytti enemmän kuolleelta, kuin elävältä. Kesti jonkin aikaa, kunnes hänen luomensa aukenivat värähtäen ja hän katsoi minua. Näin, että hänen silmiinsä oli tullut hienoinen punertava hehku. Hän oli nyt samanlainen, kuin itse olin ja minä olin vapaa lähtemään. Mutta mihin minulla kiire olisi ollut, olinhan kuolematon, enkä uskonut, että kukaan enää kaipaisi minua, joten jäin vielä, kuten olin päättänyt, Marian seuraan.

”Sinä olet nyt vapaa, miksi et lähde?” Maria kysyi.
”En haluaisi jättää sinua ja mikä kiire tässä on. Minulla ei ole muuta kuin aikaa, elävä minä en ole ensinkään.” Minä sanoin. ”Ajattelin hankkia sinulle ruokaa, sillä ennen pitkää tulet kokemaan hirvittävää janoa, jos et saa tuoretta verta.” Lisäsin.
”Voi Aaren.” Maria sanoi ja hymyili. ”Sinä olet niin erilainen kuin kukaan kohtaamistani ihmisistä. Tai no, ethän ole ihminen, enkä minäkään enää.” Hän sanoi sitten.

Niin minä sitten jäin hänen luokseen vielä pitkäksi aikaa ja kuten olin todennut, päiväsaikaan en voinut kuplan sisältä poistua, sillä se olisi ollut kuolemakseni. Sen huomasin, kun ensimmäistä kertaa sitä yritin. Se tunne, se kuumuus ja kipu olivat viedä järkeni ja minun oli palattava takaisin paikkaan, joka tuntui suojaavan meitä auringon vahingolliselta valolta jotenkin. Vasta öiseen aikaan, minun oli turvallista liikkua, tosin silloin oli vähemmän eläimiä liikkeellä ja minun oli aika vaikea saada saalista. Takaisin minun oli palattava ennen päivän koittoa, jos en halunnut kärventyä.

Me vietimme aikaa kaksin ja koska aukealle hyvin harvoin eksyi ketään, eläimiä lukuun ottamatta, oli minulla ja Marialla hyvää aikaa tutustua toisiimme monin tavoin ja tilaisuus tehdä keskenämme, mitä vain halusimme. Pian tunsimme toisemme paremmin kuin hyvin. Minä tiesin, etten voisi ainiaaksi jäädä Marian seuraan, vaan minun olisi lähdettävä, mikäli mielin saada kirouksen kumottua kokonaan ja ehkä elää normaalia elämää, jos se suinkin olisi mahdollista.
Saapui jälleen ilta ja pian minä voisin lähteä, vaikka se tekikin kipeää ja vaikka en olisikaan tahtonut lähteä.

”Aaren, tulethan pian takaisin.” Maria pyysi.
”Tulen, jos voin.” Minä sanoin. ”Haluan saada sinut vapaaksi täältä.” Lisäsin ja painoin hellän suudelman hänen otsalleen.
”Ole varovainen siellä suuressa maailmassa.” Maria sanoi.
”Olenhan minä.” Minä lupasin.

Tietenkin olisin varovainen ja minä tiesin, etten voisi noin vain hyökkäillä ihmisten kimppuun, vaikka ihmisveri olikin niin makoisaa ja se, josta sain eniten voimaa. Ei, jos minä avoimesti alkaisin hyökkäillä ja tappaa ihmisiä, jäisin ennen pitkää kiinni ja minut tapettaisiin todennäköisesti jättämällä aurinkoon kärventymään. Vielä kerran minä katsoin Mariaa, ennen kuin astelin pois aukiolta. Jos vampyyri vain voi tuntea rakkautta, niin minä rakastin Mariaa, enkä luovuttaisi ennen kuin saisin hänet vapaaksi tuosta helvetillisestä kirouksesta. Ensitöikseni minun olisi siistiydyttävä ja saatava ylleni säälliset vaatteet, sillä enhän minä tämän näköisenä turjakkeena voinut ihmisten ilmoille mennä.

Astelin eteenpäin pimeydessä ja tunsin voimakkaasti Marian takanani, samoin aukion. Sen lisäksi tunsin edessäpäin olevan kaupungin ja minä melkein pystyin koskettamaan siellä olevia ihmisiä, mutta vain ajatuksin. Tiesin, että minun olisi saatava itselleni yöksi nukkumapaikka, sillä jos jäisin auringon valoon, se olisi minun loppuni.



5.Luku


Minä astelin pitkin kaupungin autioita katuja ja yritin etsiä samalla sopivaa vaatekertaa itselleni. Enhän minä lähes alastomana voisi liikkua kaupungin katuja, sillä ennen pitkää joku minut hoksaisi ja nostaisi äläkän. Katuja kulkiessani minä huomasin miten kaupunki oli muuttunut ja totesin, että olin ollut aukealla jo satoja vuosia, sillä niin moni minulle rakas paikka oli poissa ja tilalla jotain ihan muuta. Jopa isäni kauppa oli muuttunut, niin etten sitä ollut tuntea, liekö se enää sukuni nimissäkään, epäilin. Minä astelin kaupalle ja katselin sitä hiljaa. Niin paljon muistoja kohosi mieleeni, muistoja ajasta jolloin kaikki oli vielä ollut hyvin. En tietenkään voisi vaatia kauppaa takaisin itselleni, miten edes voisin todistaa olevani sukua, etenkin kun aikaakin oli niin kauan jo kulunut. Haikein mielin siis jätin kaupan ja aloin tallustaa eteenpäin, tietämättä mitä tehdä ja mihin mennä.

Äkkiä törmäsin johonkuhun ja peräännyin hieman. Näin edessäni miehen, joka oli pukeutunut oudonlaiseksi, tai outo se minulle oli, sillä en ollut ennen moisia pukineita nähnyt. Pukeutuminenkin oli siis muuttunut ajan myötä, minä päättelin ja arvelin että mies varmaan luuli minua ties miksi, kun päälläni oli vain räsyjä. Lisäksi olin likainen ja haisin varmasti pahalle. No en minä ollutkaan nähnyt saippuaa aikoihin.

”Anteeksi.” Minä mutisin ja katsoin hämmentyneenä miestä. En edes älynnyt uusia voimiani käyttää.
”Katsoisit vähän mihin kuljet.” Mies tiuskaisi puoliksi peloissaan, puoliksi ärtyneenä.
”Ei ollut tarkoitus.” Sanoin ja katsoin miestä ja mietin mahtuisiko hänen vaatteensa minulle. Lisäksi aloin tuntea tuttua nälkää, vai pitäisikö sanoa janoa.
”Mitä sinä töllötät? Eikö sinun pitäisi olla köyhäintalossa, kuten muutkin kerjäläiset.” Mies tiuskaisi uudelleen.

Vasta silloin älysin, että minun olisi tehtävä jotain, sillä jos hyökkäisin noin vain, mies pitäisi sellaista melua, että pian puoli kaupunkia olisi kimpussani. Minä siis hyödynsin voimiani, joita aiemmin olin käyttänyt lähinnä eläimiin, tuohon onnettomaan mieheen. Olin hieman pahoillani hänen takiaan, mutta mitä muutakaan olisin voinut tehdä.
Niin minä sitten sain miehen kulkemaan kanssani sivukujalle, jossa painoin hänet seinää vasten. Hän tuntui tottelevan pientäkin elettäni, eikä pistänyt vastaan, kun viimein upotin kulmahampaani hänen kaulaansa ja aloin ahnaasti imeä hänen elämännestettään. Se maistui hyvältä, joskaan ei aivan niin hyvältä, kuin Marian, mutta paremmalta kuitenkin kuin eläinten veri ja minä tunsin miten voimani alkoivat kasvaa. Päättelin siis, että täysi annos verta tarkoittaa hyvää oloa ja paljon voimia, vähäinen voimattomuutta ja ikävää janoa.

Minä imin miehen veren viimeistä tippaa myöden ja sen jälkeen laskin hänet alas maahan. En minä halunnut heittää häntä kuin räsynukkea, kun hän kuitenkin oli tavallaan ollut minulle avuksi. Tämän jälkeen minä ympärilleni vilkuillen riisuin miehen vaatteet ja puin ne ylleni. Ihme kyllä ne sopivatkin minulle hyvin. Lopulta keräsin talteen myös miehellä olleen puukon ja rahapussukan, josta tulisi olemaan hyötyäkin. Sillä en tietenkään voinut pelkästään sammuttaa janoani, minun oli kerättävä tietoa.

Mutta nyt minun olisi riennettävä jonnekin turvalliseen paikkaan päivää pakoon. Ennen kuin ehdin liikahtaa, se tuli mieleeni. Tietysti, miksi en mennyt sinne jo aikaisemmin, ajattelin ja suuntasin kulkuni kohti kaupungin kirkkomaata. Siellä voisi olla sopiva hautaholvi, jota voisin käyttää, kunnes saisin paremman paikan, jossa levätä päivisin auringolta piilossa. Taivaanrannassa alkoi jo häämöttää kapea kullanhohtoinen raita ja minä tiesin, että olisi jo kiire. Niinpä minä sitten lisäsin vauhtia ja jouduin itsekin hämmästelemään, kuinka nopeasti oikeastaan pääsinkään hautausmaalle. Avasin portin ja pujahdin sisälle hiljaiseen paikkaan, jossa ehkä olisin turvassa. Ainakin pienen hetken, mutta en minä tiennyt minne muuallekaan olisin mennyt.

Hiippailin äänettömästi pitkin hautarivejä ja etsin sopivaa soppea. Pian pysähdyin kauniisti koristellun hautaholvin eteen. Minä astahdin edemmäksi ja työnsin raskaan oven auki. Vaikka holvissa oli pimeää, minä näin kuin olisi ollut päivä ja osasin edetä varovasti. Painoin oven kiinni huolellisesti, ennen kuin etenin pitkin kosteankylmää käytävää, joka vei avaraan tilaan. Tilan keskellä oli kivinen jalusta ja sillä kivinen arkku. En erityisemmin halunnut hautarauhaa rikkoa, mutta jotain oli tehtävä, joten siirsin kivisen kannen syrjään, jolloin sen alta paljastui puinen arkku. Työnsin arkun kannenkin auki ja kiskoin kauan aikaa sitten kuolleen ruumiin pois ja asettelin sen huolellisesti sivulla olevalle hyllylle. En sentään halunnut kohdella vainajaa epäkunnioittavasti, joten siksi hylly.

Tämän jälkeen pujahdin arkkuun ja käytin voimiani saadakseni molemmat kannet kiinni. Vihdoin tunsin olevani turvassa ja saatoin vaipua unenkaltaiseen horrokseen päivän ajaksi. En tiennyt kuinka kauan olin maannut tässä horroksessa, kun havahduin johonkin. En tiedä mitä se oli, mutta vaistosin vaaraa. Juuri kun olin nousemassa arkusta, joku astui hautaholviin.


No niin, naputtelin sitten tällaisen pätkäsen tähän. Jatkakaatten tarinaa.

[Nefertiti]

Työnsin arkun kannenkin auki ja kiskoin kauan aikaa sitten kuolleen ruumiin pois ja asettelin sen huolellisesti sivulla olevalle hyllylle. En sentään halunnut kohdella vainajaa epäkunnioittavasti, joten siksi hylly. Tämän jälkeen pujahdin arkkuun ja käytin voimiani saadakseni molemmat kannet kiinni. Vihdoin tunsin olevani turvassa ja saatoin vaipua unenkaltaiseen horrokseen päivän ajaksi. En tiennyt kuinka kauan olin maannut tässä horroksessa, kun havahduin johonkin. En tiedä mitä se oli, mutta vaistosin vaaraa. Juuri kun olin nousemassa arkusta, joku astui hautaholviin.

Minä pysyin paikallani, kun en itsekään tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. En halunnut hyökätä, sillä se ei ainakaan parantaisi tilannettani millään lailla. Niin minä sitten vain olin alallani ja odotin. Eikä mennytkään kovin kauaa, kun kuului rahinaa ja kumpikin kansi työnnettiin auki. Tietenkin. Olisihan minun pitänyt arvata, he tiesivät jonkun olevan täällä, koska olin nostanut arkun alkuperäisen omistajan jäännökset hyllylle. Ehkä olisi sittenkin pitänyt pistää ne jonnekin muualle ajattelin, vaikka tiesinkin että vähän liian myöhäistä se nyt kuitenkin oli.
Minä tunsin itseni hyvin janoiseksi, mutta hyökätä en ehtinyt, kun useampi käsipari tarttui minuun ja kiskoi kovakouraisesti pois arkusta.

Minä en tuntenut kipua, en tuntenut kuinka tiukkaan miehet minusta pitelivät kiinni. Jos olisin ollut normaali itseni, kuolevainen nuorukainen, olisin varmasti kiljunut tuskasta, mutta nyt minä olin vain kylmä ruumis, vailla tuntoa. Tosin jos olisin ollut oma itseni, ennen muutostani en edes olisi moista lepopaikkaa itselleni valinnut, kuin vasta sitten, kun maallisen vaellukseni aika olisi ollut tulossa päätökseensä.

”Kylläpä tällä on kylmä iho.” Totesi yksi miehistä. ”Olisin voinut luulla vaikka tuoreeksi kalmoksi, jos se ei olisi liikkunut.” Hän lisäsi ja vilkaisi minuun inhoten.

He eivät siis enää uskoneet yliluonnollisiin olentoihin, kuten minun aikanani vielä oltiin herkästi uskottu ja olin siitä yhtä aikaa hämmentynyt ja tyytyväinen. Toivoin, että he menisivät, ennen kuin verenjanoni kävisi jälleen ylivoimaiseksi. Saatoin nimittäin kuulla jokaisen sydämen sykkeen, tuntea pulssin ja aistia veren, joka syöksyi heidän suonissaan kuumana ja niin kutsuvana. Tuo elämän neste oli se, jota minä saatoin enää juoda, kaikki muu oli minulta kielletty.

”Viedään tämä sekopää hullujenhuoneelle.” Yksi sanoi.

He siis pitivät minua vain hulluna, totesin hiljaa mielessäni ja mietin, saisinko koskaan tietää, mikä vuosisata oli meneillään. Oli niin paljon, mitä halusin tietää ja arvelin, ettei tiedonhankinta ainakaan kaltereiden takaa onnistuisi.

”Miksi sinne?” Toinen kysyi. ”Tämä taitaa olla syypää Strömbergin kuolemaan. Vankilaan minä tuon veisin.” Hän lisäsi.
”Hulluhan se on, kun arkussa nukkuu, vai vieläkö sinä uskot vampyyreihin?” Ensimmäinen naurahti kolkosti.

Tietäisitpä vain, minä ajattelin, mutta pysyin vaiti. Ehkä minä voisin vielä päästä vapaaksi, minä ajattelin ja päätin katsoa mitä tuleman piti. Toivoin toki, etteivät jättäisi minua aurinkoon, sillä se olisi loppuni. Vaikken pitänytkään siitä, mikä minusta oli tullut, toivoin, että voisin jotenkin selvittää asian ja ehkä muuttua entiselleni ja elää sitten sen lopun elämäni kunnialla, kaunis Maria rinnallani. Toinen miehistä tyytyi selitykseen ja he raahasivat minut ulos hautaholvista, läpi illan hämärtämän hautausmaan ja tyrkkäsivät vaunuihin, jollaisia en vielä koskaan ollut nähnyt.

No minulta oli niin paljon muutakin jäänyt näkemättä ja kokematta, sen tähden, että oli ollut aukiolla vankina.
Nyt minä olisin vanki ja lisäksi pitivät minua hullunakin. Minun pitäisi nyt keksiä keino, että pääsisin vapaaksi ilman, että kukaan tulisi minun perääni, mutta epäilin, tuskin se verettömästi tulisi tapahtumaan, jos nyt ei ihmettä tapahtuisi. Tunsin miten kärryt tärähtelivät kivetystä vasten ja kuulin hevosten kavioiden kopsahtelut ja hirnahdukset, valjaiden narahdukset ja kilahdukset, kuin olisin ollut vieressä. Lisäksi minä aistin hullujenhuoneen paljon ennen kuin se tuli edes näkyviin. Tunsin sen kolkkouden ja lisäksi jotain määrittelemätöntä tunnetta, joka siitä huokui.

Se oli jotain sellaista, josta en pitänyt. Kuulin myös huoneisiinsa lukittujen hoidokkien äänet ja voihkeet, sekä paljon muuta mitä en olisi halunnut kuulla. Tässä oli sellainen hetki, jolloin toivoin, omaavani aivan tavallisen kuolevaisen kuulon, tai että olisin ollut kuuro, sillä nuo kammottavat äänet aivan saivat korvani särkemään, enkä minä voinut sulkea niitä ääniä pois. Vaunut pysähtyivät kolkolle pihalle ja minä kurkisti kaltereiden läpi ja se minkä näin, sai minut värähtämään inhosta, vaikka muuten en mitään tuntenutkaan. Vaunun ovi avattiin ja miehet raahasivat minut ulos ja sitten pihan poikki ja viimein sisälle tuohon synkkään rakennukseen. He kuljettivat minua pitkin synkkiä käytäviä, joiden kauhut avautuivat minulle, sillä minähän näin pimeässä, kuin jos olisi ollut kirkas päivänpaiste. Toivoin, etten olisi nähnyt, sitä mitä näin, sillä se sai minut huonovointiseksi, niin tunteeton kuin olinkin.

Mutta jotain inhimillistä minussa taisi vielä olla jäljellä, kun pystyin tuntemaan tällaisia tunteita ja rakkauttakin, siinä missä kaiken ylittävää verenjanoa. Minut tuupattiin ikkunattomaan koppiin ja kuulin miten ovi kalahti kiinni. No jos jotain hyvää piti etsiä tästä asiasta, niin olin ainakin auringolta suojassa. Paikka vain ei ollut sellainen, jossa olisin halunnut päiväni viettää ja lisäksi olisin halunnut päästä poiskin halutessani. Olin ollut vanki jo niin kauan, etten todellakaan halunnut olla sitä enää kauempaa, kuin oli pakko. Minä joutuisin olemaan täälläkin ikuisesti, sillä minähän en voinut kuolla ja tuskin nuo olivat valmiita päästämään minua pois noin vain.

Minä astelin vankilassani edestakaisin kuin häkkiin laitettu villieläin. Tunsin janoni yltyvän yltymistään ja minä mietin, pystyisinkö hillitsemään itseäni lainkaan, jos joku ihminen tulisi lähellekään minua. Tunsin, miten järkevä ajatteluni alkoi vähitellen väistyä eläimellisten vaistojeni ottaessa minusta vallan. Minä tiesin, että se, joka tulisi minua nyt katsomaan, olisi hyvin pian kuoleman oma, sillä minä en pystyisi enää kauaa pidättelemään itseäni, enkä verenhimoani. Minä aistin vangitsijani ja vartioiden saapumisen paljon, ennen kuin kuulin heidän askelensa. Minä saatoin melkein tuntea heidän tasaisen sydämensykkeensä ja kuulla sen.

Minä kuulin miesten keskustelun, kuin jos olisin seissyt heidän vierellään. Kuulin jokaisen sanan, jonka he sanoivat. He keskustelivat minusta, olin ilmeisesti hyvinkin kiinnostava tapaus ja hetken jo epäilin tiesivätkö he sittenkin mikä minä oikeasti olin. Ei, he eivät tienneet, sillä seuraavassa hetkessä joku totesi minun olevan vain pelkkä harhainen raivohullu. Sähisin hiljaa, vai raivohullu, minä ajattelin. Harhainen, en nyt sentään. Minä olin vain erittäin janoinen vampyyri, minä ajattelin.

Vaikka en yleisesti ottaen halunnutkaan satuttaa ketään, niin nyt minun teki mieleni upottaa hampaani tuohon mieheen, joka niin ilkeästi puhui minusta, vaikkei edes tuntenut minua. Ja se mitä olin epäillyt vankeudestani osoittautui todeksi. Minä olisin täällä ikuisuuden, jos nyt en keksisi keinoa päästä ulos. Yksi keino tietenkin oli, mutta se tarkoitti sitä, että joutuisin tappamaan, vaikka sisimmässäni sitä vastustinkin. Mutta ehkä se nyt oli oikeutettua. Viimein kuulin lähenevien askelten kaiun, se läheni, lähenemistään, kunnes loppui, kun miehet pysähtyivät kaltereiden taakse. Vaikka olikin hyvin pimeää ja heillä vain muutama himmeä lamppu, näin minä heidät kuin jos olisin ollut päivänvalossa.

Verenjanoni kävi sietämättömäksi. Miehet olivat niin lähellä ja kuitenkin ulottumattomissani. Vai olivatko sittenkään. Jos minä jaksoin tuosta vain nostella raskaita karhunruhoja, jaksaisin minä vääntää kalteritkin sijoiltaan, minä päättelin ja astelin pehmein, lähes kuulumattomin askelin kaltereiden luo. Näin miten miehet hätkähtivät, sillä eivät osanneet odottaa, että osaisin kävellä niin hiljaa, lähes tulkoon ääneti. Minä saatoin aistia hyvin voimakkaasti heidän pulssinsa, kuulla sydämensä sykkeen ja haistaa tuon elämännesteen, joka syöksyi kuumana heidän suonissaan. Minä nojauduin vasten kylmiä kaltereita, liikkuen sulavasti kuin kissa. Taisin äännähtää jotain, sillä miehet katsoivat minua ja hätkähtivät uudelleen. Eikä ihme, silmäni takuulla hehkuivat pimeässä kuin kekäleet.

”Tuota noin, minä olen professori Grön ja tahtoisin kernaasti keskustella kanssanne.” Professoriksi esittäytynyt mies sanoi epävarmasti ja tuntui kiskovan mustaa takkiaan tiukemmin ylleen, kuin olisi nähnyt miten tuijotin hänen kaulaansa.
”Entä jos minä en halua keskustella kanssanne.” Minä sanoi ja ääneni kuulosti oudon pehmeältä ja vaaralliselta.

Minä tiesin sen, olin vaarallinen, eikä kestäisi enää kovinkaan kauaa, kun itsehillintäni pettäisi. Näin, että hän kirjoitti kiivaasti ylös muistiinpanoja minusta. Ehkä voisin jättää hänet eloon, ajattelin sillä hänen avullaan voisin löytää keinon pelastaa Maria aukiolta ja ehkä lopettaa koko kirouksen. Tosin minun pitäisi varmaankin etsiä se nainen käsiini ja kysyä häneltä itseltään miten hän tuli joutuneeksi aukiolle. Ehkä sitten voisin löytää vastauksen tuhansille kysymyksilleni, joihin tuo mies tuskin osaisi vastata.

”Te siis kuvittelette olevanne vampyyri?” Professori kysyi toteavaan sävyyn ja minä aistin hänen hermostuneisuutensa, vaikka hän yritti peittää sen minulta.
”Kuvittelen.” Minä sanoin venytellen ja kiedoin pitkäkyntiset sormeni kaltereiden ympärille. ”Ei, minä en kuvittele mitään.” Minä sanoin viimein ja tunsin miten itsehillintäni viimeisetkin rippeet alkoivat hiljalleen huveta.
”Älkää nyt viitsikö.” Professori sanoi ja minä aistin hänestä pelon.
”Te pelkäätte.” Minä sanoin ja melkein nautin siitä.
”Pötyä.” Professori vastasi.
”Älä valehtele, minä tunnen pelkosi.” Minä sanoin. ”Sinä pelkäät minua.” Minä lisäsin ja kirskutin hampaitani yhteen. Tunsin terävät kulmahampaani huuliani vasten.
”Tämä mies...” Professori aloitti ja kääntyi vartioidensa puoleen, mutta vaikeni nähdessään miten eläimelliseltä näytin.
”Minä en ole mikään mies. En ole ollut aikoihin.” Minä sanoin ja ääneni kuulosti melkein murahdukselta.

Sitten kadotin itsehillintäni ja hyökkäsin. Minä väänsin kalterit, kuin ne olisivat olleet pehmeää voita ja astuin tulleesta aukosta ulos. Professori ehti karkuun, mutta vartijan kävi huonommin. Miespoloinen jäin minun eläimellisen raivoni tielle. Minä iskin hampaani hänen kurkkuunsa ja imin hänet kuiviin. Se tapahtui yllättävän nopeasti ja kun olin valmis päästin hänen ruumiistaan irti ja se lysähti lattialle pehmeästi tömähtäen. Kun olin saanut janoni sammutettua, päätin että minun oli tehtävä jotakin, tai saattaisin olla kuoleman oma. Niinpä sitten yhytin pari muuta vartijaa, sekä professorin ja käytin lumovoimaani heihin.

Lumoaminen oli oikeastaan hyvin helppoa ja pian he olivat vallassani, tekivät mitä ikinä olisin halunnut heidän tekevän. Nyt minä halusin vain suojan ja mahdollisesti ravintoa, mutta niin ettei tarvinnut tappaa ketään sen vuoksi.

”Minä haluaisin paikan, jossa nukkua päivän ja johon auringonvalo ei ulotu. Lisäksi haluaisin siistiytyä.” Minä sanoi ja minun tahtooni taipuneet miehet nyökyttelivät päätään.
”Seuraahan minua.” Tohtori sanoi ja suuntasi kulkunsa kohti ylempiä kerroksia, eloonjääneiden vartioiden alkaessa siivota pois kuolleen kollegansa jäänteitä.

Jatkakaatten tarinaa vuorostanne te...

[Nefertiti]

Lumoaminen oli oikeastaan hyvin helppoa ja pian he olivat vallassani, tekivät mitä ikinä olisin halunnut heidän tekevän.
Nyt minä halusin vain suojan ja mahdollisesti ravintoa, mutta niin ettei tarvinnut tappaa ketään sen vuoksi.
”Minä haluaisin paikan, jossa nukkua päivän ja johon auringonvalo ei ulotu. Lisäksi haluaisin siistiytyä.” Minä sanoi ja minun tahtooni taipuneet miehet nyökyttelivät päätään.
Tohtori sanoi ja suuntasi kulkunsa kohti ylempiä kerroksia, eloonjääneiden vartioiden alkaessa siivota pois kuolleen kollegansa jäänteitä.

6.Luku

Tohtori ohjasi minut huoneeseen, joka epäilemättä oli hänen omansa, päätellen siitä, että se oli kodikkaampi kuin muut huoneet, joita olin jo ehtinyt ohimennen näkemään. Minä katselin hämärästi valaistua huonetta, josta suurimman osan vei kirjahylly, sekä sen edessä oleva iso työpöytä. Työpöydällä ja sen vieressä lojui pinoittain kirjoja ja papereita. Ehkä voisi hyödyntää hänen kirjojaan ja laajentaa siitä sitten muualle, kun olisin hänen kirjastonsa käynyt läpi. Joskin epäilin, tokko löytäisin etsimääni hänen kirjojensa joukosta, jotka suurimmalta osin taisivat liittyä enemmän tai vähemmän hänen työhönsä ja yleensäkin lääketieteeseen, josta minulla ei ollut hajuakaan. Minähän olin ollut vain kauppiaan poika, eikä ollut oppinut juuri muuta kuin lukemaan ja laskemaan sen verran, että sillä pärjäisi ammatissa, jonka olisin perinyt isältäni, jos en olisi lähtenyt seikkailemaan metsään silloin kauan sitten.

Minä astelin yllättävän kevyin askelin kirjahyllyn luo ja aloin tutkia teoksia. Ehdin juuri ottaa käsiini itseäni kiinnostavan opuksen, kun kuulin lähestyviä askelia. Vahingosta viisastuneena astuin mitä pikimmin varjoihin, sillä en halunnut tulla nähdyksi, eikä minun vieraanvarainen isäntänikään halunnut pitää melua olemassa olostani.
Seurailin tapahtumia varjosta, jossa olin ja käytin jälleen voimiani, kuten olin tehnyt aukiolla, eikä viaton palvelijatar nähnyt minua. Minä sen sijaan näin, että tyttö oli väsynyt ja epäilemättä herätetty kesken makeimpien uniensa.
Hän asteli haukotellen läpi huoneen ja pysähtyi vasta ovelle, joka oli miltei näkymättömissä ja työnsi sen auki. Kuulin miten kovaäänisesti oven ikivanhat saranat narahtivat ja sitten kuului pehmeä kolahdus oven painuessa kiinni.

Kuulin, miten palvelustyttö liikkui oven toisella puolella ja olin kuulevinani hänen mutisevan itsekseen isännän omituisista oikuista ja siitä ettei saanut nukkua. Olin pahoillani tytön vuoksi, enhän minä tietenkään ollut halunnut vaivaksi olla, mutta arvelin kuitenkin, että oli parempi siistiytyä, sillä en tosiaankaan tainnut ainakaan ruusuille tuoksua, vaan pikemminkin katuojalle ja tunkiolle.

Minä uskaltauduin astumaan pois varjosta ja aloin lehteillä hyllystä ottamaani opusta. Pidin kuitenkin korvani auki, vaikka kirjan sisällys olikin kiintoisaa, joskin minun oli sitä vaikea lukea vajavaisen lukutaitoni takia. Kirjaimet olivat kovin kiemuraisia ja vanhoja, eikä kirjassa ollut juurikaan kuvia. Mutta onnekseni tunnistin sanan sieltä, toisen täältä.

Kuten olin jo päätellyt tehtävääni ryhtyessäni, pitäisi minun tosiaankin hioa taitojani paremmiksi, jotta pystyisin nopeammin lukemaan, tai muuten istuisin tässä huoneessa vielä tuhannen vuoden päästäkin. Aikaahan minulla toki oli, kun en minä kuollakaan voinut, jollei sitten joku ilkeämielinen haluaisi iskeä minuun vaarnaa tai katkaista kaulaani. Enkä minä toki halunnut antaa sellaiseen aihettakaan. Tytön kevyet askelet ja saranoiden parahtava narahdus sai minut havahtumaan ajatuksistani ja minä astuin taas varjoihin. Seurasin tytön askelia ääneti, kunnes tämä katosi ulos ovesta. Kuulin hänen askeltensa kaiun, joka loittoni ja viimein hävisi kuulumattomiin. Ehdin jo ajatella, ettei hän tulisi takaisin, kun kuulin askelia jälleen. Kuuntelin tarkkaan ja kun ne tulivat lähemmäksi, tajusin että ne olivat huomattavasti raskaammat ja lisäksi kuulin yskäisyn, joka kieli tohtorin olevan tulossa. Ovi avautui ja hän astui huoneeseen katsoen pälyillen ympärilleen. Hän selvästikin hätkähti, kun astuin näkyviin piilostani.

”Pahoitteluni, tarkoitukseni ei ollut säikyttää teitä”, sanoin ja laitoin kirjan takaisin hyllyyn.
”Eh... ei se mitään. En vain vielä ole oikein tottunut”, Tohtori sanoi ja henkäisi syvään.
”Minun taholtani sinulla ei ole pelättävää, sillä minulla ei ole minkäänlaisia aikeita, saati haluakaan iskeä hampaitani teihin”, minä huomautin ystävällisesti, ”pyrin mieluummin välttämään sitä, etenkin kun teistä on enemmän hyötyä elävänä kuin kuolleena”, muistutin vielä.
”Niin, tietenkin”, Tohtori sanoi ja kuulin huojennuksen hänen äänestään, ”jos nyt seuraisitte minua, niin pääsette siistiytymään. Haen teille puhtaan vaatekerran sillä välillä, jos sopii”, hän lisäsi ja minä kuulin hienoisen epävarmuuden hänen äänestään.
”Minä kiitän teitä vieraanvaraisuudestanne”, minä sanoin kohteliaasti, sillä oli isä sentään tavat takonut kovaan kallooni ja muistin saaneeni pari kertaa kunnollisen selkäsaunakin, kun olin pahemman kerran töppäillyt. Minä muistaisin ikuisesti, että asiakkaat olivat tärkeitä, eikä heitä sopinut miten hyvänsä kohdella.

Tohtori nyökäytti ja suuntasi kulkunsa ovelle, jonka takana palvelustyttö oli aikansa touhunnut, ennen kuin oli lähtenyt.  Minä seurasin tohtoria ja näin, ettei hän oikein pitänyt siitä, miten äänettömästi minä pystyin kulkemaan. Tavallaan minä ymmärsin häntä, mutta minkä minä sille voisin. Enhän enää ollut tavallinen kuolevainen, vaan yön pimeyteen kirottu saalistaja, jonka kuuluikin pystyä kulkemaan meluamatta. Johan siinä päätyisi seivästettäväksi, ennen kuin kissaa ehtisi sanomaan, jos rymistelisi niin, että koko talo heräisi.

Oven takana oli kapea ja synkkä käytävä, jota pitkin tohtori minua johdatti. Hän pysähtyi viimein yhden tumman oven kohdalla ja työnsi sen auki.

”Palvelustyttö laittoi teille veden valmiiksi. Kun olette valmis, voin näyttää teille, missä voitte levätä päivän”, Tohtori sanoi.
”Minä kiitän”, minä sanoin ja astuin huoneeseen.

Haistoin kostean tuoksun ja mieleeni tuli kotitalo ja sen yhteydessä oleva sauna. Siitäkin oli niin kovin kauan ja minä kaipasin kaikkia niitä tuoksuja, savun hajua, koivun tuoksua, pihkaa ja tuore puu, sekä kotitekoinen männyntuoksuinen saippua. Minä kaipasin myös sitä lämpöä, joka sai posket punoittamaan ja raukeuden leviämään hyvällä tavalla jäseniin. Kaipasin niin kovin asioita, joita en voisi enää kokea, kuten koin ne tuolloin. Se oli minulta kielletty ja minulla oli niistä vain kaukainen muisto mielessäni.

Riisuuduin ja laskin vaatteeni pienelle jakkaralle. Katselin kalman kalpeaa ihoani, jossa saatoin nähdä sinervinä kiemuroina verisuonet. Olisivatkohan kasvoni samannäköiset, minä mietin, sillä peilikuvaani en voinut nähdä.
Hetken katselin pesupaljua, kunnes viimein laskin siihen jalkani. Vesi oli lämmintä, mutta yhtä kaikki, minä tunsin yhtä vähän, kuin olin tuntenut tuon vankilani pieneen lammikkoon pulahtaessani. Yritin olla välittämättä siitä ja keskityin peseytymään. Vaikka valaistus oli hämärä, saatoin nähdä oikein hyvin, miten likainen vesi minusta lähti. Niinpä niin, vuosien tai jopa vuosisatojen liat liukenivat nyt veteen ja sai minun vaalean ihoni entistääkin vaaleammaksi.

Nautin tästä sen minkä pystyin ja pesin itseni huolellisesti saippualla, sillä vaikka olenkin elävä kuollut, ei minulla ollut halua haista yhtä kamalalle kuin mädäntyvä ruumis. Lisäksi halusin näyttää mahdollisimman ihmismäiseltä, vaikka en ihminen enää ollutkaan. Kun olin valmis, nousin paljusta ja otin pyyhkeen, joka oli laskostettu tuolinkarmille odottamaan. Minä tunsin sen karheuden ihoani vasten, en oikeastaan mitään muuta ja kuivasin itseäni. Vasta siinä vaiheessa minä tajusin, miten ihoni ikään kuin hehkui himmeässä valaistuksessa. Kaipa se kuului jotenkin vampyyrin luonteeseen, minä ajattelin ja toivoin, ettei siitä olisi haittaa jatkossa, sillä en kuitenkaan halunnut hankkia uutta likakerrosta itseeni. Sitä laatua olin kestänyt ihan tarpeeksi, sitä paitsi tyrmäävä mädän löyhkä saattaisi kavaltaa minut, mikä tarkoitti sitä, etten myöskään liiemmin voisi lotrata minkäänlaisilla muillakaan hajusteilla, jos halusin pysyä näkymättömissä ihmisiltä.

Minä vielä kuivailin itseäni, kun ovelta kuului koputus ja hetkeä myöhemmin se työnnettiin auki.
Tohtori astui sisälle ja laski vaatenipun tuolille.

”Voisin yrittää tehdä jotakin teidän hiuksille ja parralle”, Tohtori sanoi ja kehotti minua istuutumaan, minkä teinkin, kun olin ensin kietonut pyyhkeen lanteilleni. Kuulin, kuinka tohtori avasi kaapin oven ja etsiskeli sieltä hetken, kunnes löysi etsimänsä ja asetteli sakset, harjan ja kamman, sekä parranajovälineet pienelle käsialtaan vieressä olevalle pöydälle.

Hän ensin pätkäisi pitkän pätkän hiuksia pois, ennen kuin alkoi harjata hiuksiani. Kenties helpompi näin, sillä hiukseni olivat tosiaankin kasvaneet pitkäksi ja olivat nyt takkuinen pehko. En onnekseni tuntenut kipua, joten tohtori sai rauhassa selvitellä takut, joita tuntuikin riittävän. En tiedä, kuinka kauan siinä kesti, mutta pian tunsin itsekin, miten harjaaminen tuntui onnistuvan ilman, että harja jäi enää kiinni mihinkään. Kuulin miten sakset pitivät ääntä, kun tohtori lyhensi hiukseni sopivan mittaiseksi. Tämän jälkeen hän siirtyi siistimään partaani lyhemmäksi, kunnes se oli niin lyhyt, että hän saattoi nyt ajaa lopunkin partaa pois.

Hän levitteli partavaahtoa naamalle ja veti partaveitsellä varovasti kerran toisensa jälkeen, kunnes viimein oli valmis ja saattoi pyyhkiä puhtaalla pyyhkeellä ylimääräiset partavaahdot pois. Olisin toki mielelläni katsonut tulosta peilistä, mutta oli sanomattakin selvää, miksi se ei käynyt päinsä, joten tyydyin tunnustelemaan kasvojani ja lyhyitä puhtaita hiuksia käsin. Vaikken juurikaan enää tuntenut mitään, niin sen verran sentään tunsin, että tukka oli nyt pehmeä ja lyhyt ja kasvot sileät.

”No niin, nyt näyttää paremmalta ja kasvosikin näkyvät hieman paremmin”, Tohtori sanoi, ”toin teille tosiaankin puhtaat vaatteet ja voitte pukeutua sillä välin, kun minä lakaisen nuo roskat pois lattialta”, hän lisäsi.
”Minä kiitän teitä Tohtori Grön”, minä sanoin kohteliaasti.
”Voitte kyllä aivan hyvin puhutella minua etunimellänikin. Se on Johannes”, Tohtori huomautti ystävällisesti ja näin, että hän oli mielissään, kohteliaasta puhuttelutavastani.
”Hyvä on, Johannes”, minä hymähdin, astellessani sermin taakse pukeutumaan, hänen hakiessa harjan ja rikkalapion ja alkaessa lakaista lattiaa.

Minä puin kaikessa rauhassa ja olisin nauttinut puhtaan vaatteen tunnusta, jos vain olisin sen voinut tuntea. No nautin sitten mistä pystyin, vaikka aika vähäiseen sellaiset asiat olivat minun kohdallani käyneet. Sen mitä ilman peiliä itseäni näin, saatoin todeta, että näytin hyvältä saamissani tummissa vaatteissa. Ne olivat tietenkin aivan erilaiset, kuin mitä itse olin käyttänyt aikoinani. Niin ne ajat vain muuttuvat, minä ajattelin. Huoneen verhot olivat kiinni, mutta minä saatoin rakosesta nähdä, että aamu teki jo tuloaan ja sanoinkin sen tohtorille.

”Niinpä taitaa tehdä. Kovin on nopeaan aika kulunut”, Johannes sanoi kovin mietteliääseen sävyyn, ”no mutta, minä näytän teille nyt, missä te voitte nukkua.”
”Ei teidänkään minua tarvitse teititellä minua. Minä olen Aaren”, minä sanoin ja hymyilin.
”Hyvä on, Aaren”, Johannes sanoi hymähtäen, ”mennäänpäs sitten.” Hän sanoi ja avasi oven.

Me kuljimme käytävän poikki ja läpi hänen työhuoneensa ja suuntasimme takaisin alempiin kerroksiin.

”Saanen tiedustella, mihin minua viet?” Minä kysyin, sillä en halunnut palata siihen kammottavaan kopperoon, johon minut oli aluksi tuotu. Se ei ollut läheskään niin hyvä, kuin arkku, kuten olin jo todennut.
”Me menemme tämän laitoksen vanhimpaan osaan, joka aikoinaan oli kirkon ylläpitämä laitos epävakaille henkilöille, joita ei voinut vapaanakaan pitää. Tämän rakennuksen yhteydessä on vanha krypta, jonne tuona aikana haudattiin asukit ja muutama paikan johtajistakin”, Johannes kertoi, ”nykyisin  tämän paikan asukit haudataan jonnekin muualle, jolleivät he ole luovuttaneet ruumistaan lääketieteellisiin tarkoituksiin. Tästä syystä kryptaa ei ole aikoihin käytetty, eikä siellä muutoinkaan kukaan käy, joten se voi olla tarkoitusperiisi sopiva paikka, jos ei muuten niin siellä saanet levätä päivät rauhassa”, hän jatkoi.
”Kuulostaa hyvältä”, minä sanoin ja sitten mieleeni nousi muuan kysymys ja päätinkin saman tien ottaa sen esille. ”Miten on, mahtaako tuolta kryptasta päästä muutakin reittiä ulos, kuin vain laitoksesi kautta?” Minä kysyin.
”No tuota pääsee”, Johannes sanoi ja selitti, että sieltä pääsi vanhalle kirkolle, hautausmaalle ja kaupungin viemäriverkoston vanhimpaan osaan, josta taas pääsi lähes kaikkialle.
”Älkää katsoko minua noin. En minä aio käyttää mainitsemianne uloskäyntejä ihmisten metsästykseen. Haluan vain, että minulla on tarvittaessa mahdollisuus paeta, jos joku kumminkin haluaa tulla häiritsemään rauhaani”, minä sanoin, kun näin epäileväisen ilmeen Johanneksen kasvoilla.
”No niin sitten”, hän sanoi ja hymyntapainen käväisi hänen huulillaan, ”sallinette kai sen, että voin vastineeksi tehdä teistä tutkimuksen, koska te tosiaankin olette hyvin kiinnostava tapaus. Ei, ei mielenterveydellisessä mielessä, vaan ihan muutenkin. Harvoin sitä pääsee tutustumaan oikeaan vampyyriin, jos te kerran sellainen olette”, hän sanoi selitellen.
”No hyvä on, mutta minä pyydän, että pidätte tämän kuitenkin omana tietonanne”, minä sanoin. En todellakaan kaivannut laumaa ihmisiä pyörimään ympärilleni, etenkään silloin, kun en ollut syönyt. En todellakaan halunnut ottaa enempiä ihmishenkiä tunnolleni, kuin oli pakko.
”Tietenkin. Minä lupaan”, Johannes sanoi ja asteli ikivanhalta näyttävään käytävään, joka oli rakennettu isoista kivistä.

Lattia oli osin maalattiaa, osin sileiksi hioutuneita kiviä, jotka tekivät reitin kovin epätasaiseksi. Kivet ja lattia kiilsivät kosteudesta ja käytävässä haisi home, sekä jokin muu, ei niin miellyttävä tuoksu, joka sai jopa minutkin värähtämään inhosta. Ehkä minussa sitten oli vielä ihmisyyttäkin jäljellä, minä ajattelin. Käytävä tuntui painuvan koko ajan syvemmälle ja syvemmälle maan alle. Se alkoi pian kaartaa, kunnes saavuimme isolle rautaiselle ovelle. Johannes katseli lyhtynsä himmeässä valossa mukanaan kantamaansa avainnippua, jossa ei kovin montaa avainta ollutkaan. Hänellä kesti, sillä eihän hän tietenkään nähnyt hämärässä valossa yhtä hyvin kuin minä. Mutta minä jaksoin odottaa, sillä eihän minulla tässä mitään hätää ollut. Olin syvällä maan alla, minne auringon valo ei päässyt vahingoittamaan minua.

Katselin siis kaikessa rauhassa ympärilleni, kunnes viimein Johannes löysi oikean avaimen. Kuului raapivia ääniä, kun hän käänsi avainta lukossa. Sitten kuului lonksahdus, joka kertoi lukon auenneen. Hän työnsi oven auki ja ovi päästi korviavihlovaa raapivaa ääntä, sekä kirskuntaa, joka lähti ruosteisista saranoista, joita ei oltu kai aikoihin huollettu millään lailla. Kosteuksin oli kaiketi oman osansa tehnyt ja olivat oven rautaiset osat pahoin ruosteessa.
Oven toiselta puolelta leyhähti ummehtunut ja homeinen haju, joka kieli siitä, ettei paikassa tosiaan oltu aikoihin käyty. Astuimme tuonne synkkään ahtaaseen tilaan tai oikeammin lyhyeen käytävän pätkään, joka päättyi suureen avonaiseen tilaan.

Tämä kai oli nyt se krypta. Ei se kovin isolta vaikuttanut, mutta sopi hyvin minulle. Katselin ympärilleni ja näin seinillä koloja, joissa oli ikivanhan näköisiä arkkuja. Arkut olivat paksun pölykerroksen alla ja näyttivät kovin huonokuntoisilta, etteivät varmasti kestäisi kovin kovaa käsittelyä. Aika oli tehnyt niillekin tehtävänsä, yhdessä kolean ja kostean ilman kanssa. Kiertelin hieman ja katselin ympärilleni. Lattialla, aivan huoneen keskellä oli suuri koristeellinen viemärinkansi, jonka päättelin olevan myös reitti viemäriverkostoon. Lisäksi huoneen vastakkaisella puolella, joka oli vasta päätä sitä käytävää, josta olimme tulleet, oli oviaukko, joka epäilemättä vei kirkon tiloihin tai hautausmaalle tai kenties molempiin paikkoihin. Muita reittejä, en huomannut. Sen sijaan huomasin suuren kivisen ja koristeellisen sarkofagin, joka vaikutti ihanteelliselta paikalta minun viettää lepohetkeni.

”Näen, että tämä miellyttää sinua”, Johannes totesi.
”Miellyttää tosiaan. Minä kiitän, enkä pidättele sinua kauempaa. Näemme sitten illalla”, minä sanoin ja Johannes nyökkäsi.

Näin, että hän näytti helpottuneelta, saadessaan poistumisluvan. Ymmärsin kyllä, ettei häntä tällainen paikka kauheasti viehättänyt, kun hän vielä oli elävä ja tulisi vielä elämään monta hyvää vuotta. Olisihan minullakin vuosia edessäni vaikka kuinka, mutta minä tiesin jo, kuinka käyttää ne, sillä minulla oli päämääräni. En minä halunnut viettää koko ikuisuutta elävänä kuolleena. Minä halusin ratkaista tämän ongelman ja väistämättä mielessäni kävi, oliko olemassa muitakin kaltaisiani, kuin Maria, vai olimmeko me ainoat.

En oikein uskonut sitä ja mietinkin, jos oli olemassa muitakin minun ja Marian kaltaisia, mahtaisinkohan kohdata heidät ja jos niin milloin. Eniten halusin tavata uudelleen tuon neidon. Halusin palavasti saada tietää kuka hän oli ja miten oli aikoinaan joutunut tuohon samaan vankilaan, jonne oli minut tuominnut. Mutta kaikkein eniten halusin löytää ratkaisun tilaani, sillä vaikka vampyyrinä olemissa olikin puolensa, niin halusin silti mieluummin olla tavallinen kuolevainen. Minä halusin perustaa perheen, halusin elää ja nauttia elämästäni, kunnes tulisi aikani jättää tämä maailma taakseni. Ei ikuinen elämä loppujen lopuksi ollut tavoittelemisen arvoista.

Kuulin kauempaa rautaoven kirskuntaa, kun Johannes laittoi sen kiinni. Kuuntelin, hänen askeleidensa kaikua, joka heikkeni ja katosi viimein. Minä itse olin yksin kryptan hiljaisuudessa. Tai no ei siellä kovin hiljaista ollut, sillä minä saatoin oikein hyvin kuulla rottien kipittelevän seinien viertä ja veden virtaavan viemärissä. Mutta muutoin täällä oli rauhallista, sillä laitoksen potilaiden äänet eivät syvälle maan alle kantautuneet. Minä astelin sarkofagin luo, sivellen hetken sen rosoista pintaa. Sitten työnsin kannen auki, sekä aukaisin sen alla olevan arkun kannen. Nostin arkun alkuperäisen omistajan pois ja sijoitin sen yhteen hyllyillä olevista arkuista, jonne se mahtuikin hyvin, mikä ei ollut ongelma eikä mikään, kun ruumis oli lähinnä luuta, nahkaa ja vähän kankaanriekaleita.

Palasin sarkofagille ja siistin hieman arkkua, jotta siellä olisi hivenen mukavampi olla. Ajatus edellisen omistajan jäänteistä vaatteillani, saati ihollani, ei vaikuttanut kovinkaan mukavalta ajatukselta. Kun viimein olin tyytyväinen, sujahdin arkkuun ja vedin sarkofagin kannen kiinni, samoin arkun kannen. Aloinkin jo olla levon tarpeessa, joten vaivuin tuohon horroksenkaltaiseen tilaan, jossa sitten vietinkin koko päivän.




7.luku


Vasta illan lähetessä, minä aloin heräillä. Sen lisäksi, että olin levännyt tarpeeksi, aloin olla nälkäinen ja toivoin, että saisin pian ravintoa, ettei minun tarvitsisi hyökätä taas jonkun viattoman ihmisen kimppuun. Minä siirsin sivuun arkun kannen ja sarkofagin kannen ja nousin venytellen istumaan. Kun viimein kömmin pois lepopaikastani, huomasin, etten ollutkaan yksin kryptassa.

Minä sekä aistin hänet, että näin, vaikka kryptassa olikin säkkipimeää. En ollut vielä koskaan ennen tavannut häntä, mutta tunsin, että hänessä oli jotain oudosti tuttua. Hän ei ollut tuo pahantahtoinen olento, jonka olin tuntenut kerran kulkevan minun vankilani läheisyydessä, vaan tämä oli joku aivan muu. Sitten mieleeni nousi kuva hyvin kauniista nuoresta naisesta, jolla oli surumielinen katse silmissään. Olikohan tuo joku tuolle naiselle hyvin läheinen tai peräti sukua. Minä seisoin epätietoisena paikallani ja katselin suuntaan, jossa vaistosin tuon jonkun olevan. Viimein tuo joku päätti tehdä siirtonsa ja asteli lähemmäksi minua, jotta saatoin nähdä hänet paremmin. Hän kuitenkin pysyi sopivan välimatkan päässä minusta, minkä hyvin ymmärsin.

”Saanko tiedustella, kuka te olette ja mitä te teette täällä?” Minä kysyin viimein ja mietin myös kiivaasti, ehtisinkö ajoissa saamaan ravintoa, etten joutuisi alentumaan tappamiseen jälleen kerran.
”Ei sillä väliä”, mies vastasi ja hänen tumma sointuisa äänensä kaikui kryptassa pehmeänä kuin sametti.

Minä kuulin jonkinlaisen korostuksen hänen puheessaan ja arvelin, ettei hän ainakaan täkäläisiä ollut. Seuraavaksi ajatuksiini pälkähti, että mitä ilmeisemmin vampyyrit saattoivat ymmärtää toisiaan huolimatta siitä, mitä kieltä olimme alun alkaen puhuneet, mutta se ei ymmärrettävistä syistä vienyt outoa korostusta pois. Taisin miehen korvissa kuulostaa vähintäänkin yhtä oudolta, kuin hän minun korvissani.

”Olemmeko kenties tavanneen joskus aiemmin?” Minä kysyin ja lisää kysymyksiä nousi mieleeni.

En tiennyt, mitä hän täällä teki ja mitä minusta halusi, mutta jotenkin vaistosin, ettei hänellä ainakaan pahat olleet mielessään. Miehellä olisi ollut vaikka kuinka monta tilaisuutta nitistää minut, jos olisi halunnut. Enkä minä edes ollut kaksinen taistelija, sillä niin kovin vähän minulla oli vielä kokemusta vampyyrina olosta ja sen tuo mieskin taisi tajuta, koska naurahti kevyesti, kuin olisi suorastaan lukenut ajatukseni.

”Ei, me emme ole tavanneet. Mutta te olette tainneet tavata sisareni”, mies sanoi ja hänen äänensä kaikui jälleen tummana ja sointuisana kryptan pimeydessä.
”Sisarenne”?” Minä kysyin hämmentyneenä, kunnes tajusin. Tietenkin se neito aukealta.
”Niin, Isabel. Minun rakas sisareni, jonka te vapautitte tuosta vankilasta”, hän sanoi.
”Niin taisi tehdä”, minä sanoin vaatimattomasti, ”mutta ette kai te sen tähden ole tullut tapaamaan minua tänne kryptaan?” Minä kysyin ja katsoin tuota hoikkaa miestä, jonka muuten niin ilmeettömillä kasvoilla kävi kiitävän hetken surumielinen ja lämmin hymy.
”En minä sen takia tosiaan tullut”, mies naurahti hiljaa, ”mutta totuuden nimissä minun on sanottava, että olen minä hieman utelias näkemään sen henkilön, joka auttoi sisareni vapaaksi”, hän jatkoi.
”No saanko sitten kuulla syyn, miksi etsitte minut käsiinne?” Minä kysyin.
”Saatte kyllä aikanaan ja totta puhuen, teitä ei ollut kovinkaan vaikea löytää”, mies hymähti.
”Tästä voin päätellä, että te haluatte tehdä kanssani yhteistyötä”, minä sanoin toteavaan sävyyn.
”Kyllä, sillä te lienette avain, joka saattaa ratkaista koko tämän sotkun, joka alkoi lähes tuhat vuotta sitten”, mies sanoi.
”Vai niin”, minä sanoin ja uteliaisuuteni alkoi herätä, vaikka toisaalta olinkin hieman epäileväinen, ”jos totta puhutaan, niin minäkin haluan selvittää tämän ja löytää keinon purkaa koko tuon vankilan kirouksen, sillä ei ole kovinkaan mukavaa, että sinne jää joku muu vielä vangiksi”, minä lisäsin.
”Aivan”, mies sanoi, ”jos haluatte tietää enemmän, tulkaa ensiyönä kaupungin kirjastoon. Siellä saamme olla rauhassa.”
”Tietenkin tulen”, sanoin, sillä halusin palavasti löytää ratkaisun koko tähän sotkuun ja ilmeisesti hänkin oli saanut tarpeekseen iäisyyden kestävästä vaelluksestaan, ”mutta haluaisin sitä ennen tietää kuka te olette”, minä huomautin.
”Tietenkin”, mies sanoi nyökäten kevyesti, ”nimeni on Isaiah. Ja Aaren, älä myöhästy.”
”En tietenkään”, minä sanoin ja tajusin, että hän oli sanonut nimeni, vaikken ollut edes esittäytynyt hänelle, ”mutta miten te tiesitte nimeni?” Minä kysyin ja tajusin vasta silloin, että mies oli jo mennyt menojaan.

Se oli näitä vampyyrin taitoja, joita saisin itsekin vielä hioa, minä kirosin ja suuntasin kulkuni käytävään. Tunsin nälkäni jälleen kasvavan ja tiesin, mitä siitä seuraisi, jos en pian saisi illan ateriaa.


Jatkakaapas te vaihteeksi. Miten mahtanee käydä.

[Nefertiti]

”Tietenkin.” Mies sanoi nyökäten kevyesti. ”Nimeni on Isaiah. Ja Aaren, älä myöhästy.”
”En tietenkään.” Minä sanoin ja tajusin, että hän oli sanonut nimeni, vaikken ollut edes esittäytynyt hänelle. ”Mutta miten te tiesitte nimeni?” Minä kysyin ja tajusin vasta silloin, että mies oli jo mennyt menojaan.

Se oli näitä vampyyrin taitoja, joita saisin itsekin vielä hioa, minä kirosin ja suuntasin käytävään. Tunsin nälkäni jälleen kasvavan ja tiesin mitä siitä seuraisi, jos en pian saisi illan ateriaa.

Minä siis suuntasi kulkuni käytävään ja kohtasin Johanneksen kesken matkani. Hän oli tuomassa minulle ruokaa, tässä tapauksessa sikaa, jonka oli todennut halvimmaksi ja vähiten huomiota herättävämmäksi ravinnoksi. Ainakaan kukaan ei kyselisi mitä sioille tapahtuisi, etenkin kun arvelin, ettei Johannes heittäisi ruhoakaan mihinkään mätänemään, vaan hyödyntäisi sen vaikka laitoksensa asukkien ruuaksi. Minä olin tyytyväinen, sillä sika oli varsin kaikkiruokainen otus kuten ihminen, joten sen veri sopi oikein hyvin. Eihän se tietenkään ollut petoeläinten tai ihmisveren veroista, mutta oli sentään tyhjää parempi.

”Minä öh, jätän sinut nyt ruokailemaan”, Johannes sanoi ja näytti yhtä aikaa huonovointiselta ja kiinnostuneena.

Ymmärsin häntä hyvin ja olin kiitollinen hänen hienotunteisuudestaan, ettei häiritsisi ruokailuani, en oikein innostunut itsekään siitä, että joku katselisi minua.

”Minä kiitän”, sanoin kohteliaaseen sävyyn ja keskityin sikaan, Johanneksen astellessa poispäin.

Halusin rauhoittaa eläimen, ennen kuin iskisin hampaani siihen, sillä en halunnut sen kärsivän yhtään enempää. Vaistosin nimittäin, ettei se ollut kovinkaan mielissään pimeissä käytävissä olemisesta. Viimein sika oli kuin puoliunessa ja minä saatoin iskeä hampaani siihen. Se ei edes inahtanutkaan, minun ruokaillessani. Kun olin valmis, siirsin ruhon käytävän seinän viereen ja suuntasin kulkuni laitoksen sisempiin tiloihin.

Liikuin ääneti ja aistit valppaina. Olin kylläinen, joten minulla ei ollut tarvetta hyökätä, joskaan en tuntenut olevani aivan niin voimissani, kuin ihmisveren nauttimisen jälkeen, mutta en kuitenkaan halunnut joutua minkäänlaisen hyökkäyksen kohteeksi. Mitä lähemmäksi laitoksen asukkien asuintiloja tulin, sitä ahdistavammalta minusta tuntui. En varmasti koskaan oppisi pitämään paikasta, mutta ehkä voisin oppia sietämään sitä, sillä tämä tuskin tulisi olemaan ensimmäinen tai viimeinen kerta, kun käyn Johanneksen luona.

Huomasin, että saatoin liikkua hyvinkin nopeasti, jos vain halusin ja hyödynsinkin tätä ja olinkin sitten aika pian Johanneksen omissa tiloissa. Koputin oveen ja työnsin sen auki. Astuin huoneeseen ja näin Johanneksen hätkähtävän, sillä olin sittenkin yllättänyt hänet. En uskonut, että hän tottuisi vielä pitkään aikaan minun äänettömään liikkumistapaani. Lisäksi aistin, että hän jollain tasolla vielä pelkäsi minua, vaikka minulla ei ollutkaan minkäänlaisia aikeita iskeä hampaitani hänen kaulaansa tai mihinkään muuhunkaan hänen ruumiinosiinsa.

”Sait sitten nautittua ruokasi”, hän totesi ja yritti selvästi ryhdistäytyä.
”Kyllä ja kiitos siitä kuuluu sinulle”, sanoin ja istuuduin vapaalle tuolille, ”kuten jo aikaisemmin sanoin, minulla ei ole halua iskeä hampaitani sinuun, jos suinkin voin sen välttää”, minä jatkoin.
”Niin. Suo anteeksi, mutta tämä on minullekin uutta ja voi olla etten kovin nopeasti totu seuraasi”, Johannes sanoi.
”No etpä ole ainoa, jolla on vielä paljon oppimista”, totesin hymähtäen.

Tosiaan, oli vielä kovin paljon sellaista mitä en tiennyt ja tiesin, että minun oli parempi olla varovainen, jos en halunnut saattaa itseäni pulaan.

”Sittenhän meitä on kaksi”, Johannes sanoi ja tuntui hivenen vapautuneemmalta, vaikka näinkin, ettei hän vielä kovin paljoa uskaltautunut rentoutua seurassani, mikä oli hyvin ymmärrettävää.

Huoneeseen laskeutui hetkellinen hiljaisuus, kunnes Johannes alkoi kysellä minulta siitä miten minusta oli tullut se mikä olin nyt ja millaista sellainen oli. Minä kerroin ja totesin kuitenkin, ettei se ollut kovinkaan tavoiteltavaa, eikä niin hohdokasta kuin ehkä kirjallisuus ja kansantarinat antavat uskoa. Näin meni koko yö ja kun se alkoi kääntyä aamuksi minä jätin hänet kirjoittamaan ylös muistiinpanojaan ja siirryin takaisin kryptaan odottamaan seuraavaa iltaa.


8.Luku

Yö saapui ja aterioituani Johanneksen tuoman sian verellä, päätin lähteä kirjastolle. Päätin käyttää viemäriverkostoa, sillä ajattelin että se olisi nopein reitti ja lisäksi herättäisi vähemmän huomiota, kuin yöllinen hiippailija kirjaston ulkopuolella, sillä tuskinpa tavan kansalaisilla oli tapana yöaikaan kirjastolla käydä. Vaikken tuntenutkaan viemäriverkostoa lainkaan, enkä ollut vielä kertaakaan sitä käyttänyt, jotenkin minä silti löysin perille. Sekin lienee näitä vampyyrin ominaisuuksia, joista ilahduin ja mietin, mitä kaikkea vielä tulisin oppimaan itsestäni ja tästä olemuksestani, johon minut oli kirottu.

Olin kai saapunut etuajassa, sillä totesin olevani, jossain rakennuksen uumenissa rapistelevia rottia ja hiiriä lukuun ottamatta, yksin koko rakennuksessa. Astelin ääneti pitkin rakennusta, jossa oli hyllymetreittäin uusia ja vanhoja, isoja ja pieniä kirjoja. En kuitenkaan ehtinyt ottaa ainuttakaan kirjaa käteeni, kun huomasin saaneeni seuraa.

”Iltaa”, kuului matala ja hivenen huvittunut ääni ja Isaiah astui esiin.
”Iltaa”, vastasin ja siirryin kauemmaksi hyllyltä.
”Tulit ainakin ajoissa, kuten pyysin”, Isaiah sanoi ja kuulosti tyytyväiseltä.
”Tietenkin”, sanoin, sillä tapanani ei ollut myöhästellä, jos tuota kohtalokasta erhettäni ei laskettu lukuun.
”Hyvä, näen että olet sanasi mittainen mies”, hän sanoi ja lisäsi, ”mutta nyt itse asiaan, sillä minulla on sinulle paljon kerrottavaa ja lienet halukas saamaan lisää tietoa.”
”Kyllä. Minä odotinkin malttamattomana tapaamistamme, sillä on paljon asioita, jotka haluaisin tietää”, minä sanoin.
”Niin paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun muutuin, että on hieman vaikea päättää mistä aloittaisin, etenkin kun tässä on mukana eräs, jota sinun on syytä varoa, sillä hän ei epäröi tappaa, jos kokee sinut uhaksi”, Isaiah alkoi puhua ja asteli levottomasti edestakaisin.
”Kuka 'hän' sitten on?” Minä kysyin, sen kyllä tiesinkin, että tämä tuntematon oli kuitenkin pahantahtoinen, se oli selvää.
”Hän”, Isaiah aloitti ja vaikeni hetkeksi. Hän asteli yhä levottomana edestakaisin, kasvoillaan synkkä ilme ja minä arvelin, ettei hän kovin mielellään halunnut puhua asiasta. ”Kukaan ei tiedä hänen oikeaa nimeään, liekö hän enää itsekään sitä muistaa”, Isaiah aloitti, ”hänet tunnetaan monilla nimillä, mikä vain kulloinkin sopii hänen suunnitelmiinsa”, hän jatkoi huokaisten raskaasti.
”Siis hän on itse pääpiru?” Minä kysyin hämmentyneenä.
”En usko, että pääpiru sentään, hän vain on saanut monia nimiä vuosituhansien aikana, sillä hän on hyvin vanha, niin vanha, että tokko hän itsekään enää tietää ikäänsä. Sen tiedän, että minua vanhempi hän ainakin on ja varmasti useamman tuhat vuotta. Luulisin, että hän on saanut alkunsa joskus silloin, kun ihminen alkoi rakentaa ensimmäisiä kaupunkejaan”, Isaiah kertoi.
”Mutta miten tämä liittyy sinuun?” Minä kysyin hämmentyneenä.
”Monin tavoin”, Isaiah vastasi ja näin hänen katseensa synkistyvän, mikä kieli minulle, että jotain tapahtui kauan sitten, ennen kuin hän joutui saman kirouksen uhriksi kuin minäkin.
”Isaiah, mitä tapahtui?” Minä kysyin ja katsoin häntä myötätuntoisena.
”Vielä tuhat vuotta sitten sukuni oli elinvoimainen ja suuri, mutta sitten jokin meni pieleen ja hän tuhosi melkein kaikki. Vain minä ja sisareni olemme jäljellä”, Isaiah sanoi, ”oli minun aikani astua samaan tehtävään, jota isäni oli tehnyt ennen minua. Mutta sitä ei ehtinyt tapahtua, sillä hän tai millä nimellä haluatkin häntä kutsua, ehti iskeä ensin. Hän... hän tappoi kaikki, vain minä ja sisareni ehdimme pakoon”, hän jatkoi ja kuulin surun hänen äänessään ja näin miten se nousi hänen kalpeille kasvoilleen.

En tiennyt mitä sanoa, mutta minä halusin lohduttaa häntä. Olisin halunnut tehdä hänen olonsa paremmaksi, mutten tiennyt kuinka. Ehkä kenties sitten hänkin voisi olla rauhassa, jos tuo demoni tai mikä olikaan, saataisiin viimeinkin hengiltä. En ehtinyt sanoa mitään, kun hän jatkoi.

”Minä ja sisareni elimme vuosia pakolaisina ja haimme turvaa melkeinpä jokaisesta sen aikaisesta tunnetusta maailmankolkasta, mutta aina hän tuntui löytävän meidät”, Isaiah jatkoi ja hänen kasvoilleen levisi ahdistunut ilme, jonka tuo menneen tapahtuman muisto toi, ”Sitten kerran emme ehtineetkään paeta ja hän iski. Hän muutti sisareni ja minut sellaisiksi kuin olemme nyt ja vangitsi sisareni tuohon kummalliseen vankilaan, jossa hänen oli oltava siitä pitäen ja niin hän olikin, kunnes sinä saavuit ja annoit hänelle hänen vapautensa. Minä sen sijaan vannoin, että vielä löytäisin keinon, jolla voisin lopullisesti tuhota tuon pahan olennon. Vain hänen kuollessaan, me voimme vapautua hänen langettamastaan kirouksesta”, hän päätti tarinansa.
”Ja sekö vaikuttaisi suotuisasti myös tuohon vankilaan, siis että sinne vangiksi jäänyt saisi vapautensa ja elämänsä takaisin?” Minä kysyin.
”Luulisin”, Isaiah sanoi, ”minä vain haluan tämän päättyvän sillä ihan liian monta vuosisataa olen ollut tässä maailmassa. Minun aikani olisi ollut kauan sitten, mutta niin kauan kuin tämä kirous lepää ylläni, en saa lepoa, eikä myöskään sisareni”, hän lisäsi.
”Minä ymmärrän, olen itse viettänyt mitä ilmeisemmin satoja vuosia tuossa oudossa vankilassa, mutta vain hyvin pienen hetken vapaana ja minulla on vielä paljon opittavaa”, minä sanoin, ”ja koskapa meillä ei muuta olekaan kuin aikaa, käyttäkäämme se hyvin”, minä huomautin.


Jatkakaahan ja kertokaa, mitä seuraavaksi tapahtuu... 

[Nefertiti]

”Ja sekö vaikuttaisi suotuisasti myös tuohon vankilaan, siis että sinne vangiksi jäänyt saisi vapautensa ja elämänsä takaisin?” Minä kysyin.
”Luulisin”, Isaiah sanoi, ”minä vain haluan tämän päättyvän sillä ihan liian monta vuosisataa olen ollut tässä maailmassa. Minun aikani olisi ollut kauan sitten, mutta niin kauan kuin tämä kirous lepää ylläni, en saa lepoa, eikä myöskään sisareni”, hän lisäsi.
”Minä ymmärrän, olen itse viettänyt mitä ilmeisemmin satoja vuosia tuossa oudossa vankilassa, mutta vain hyvin pienen hetken vapaana ja minulla on vielä paljon opittavaa”, minä sanoin, ”ja koskapa meillä ei muuta olekaan kuin aikaa, käyttäkäämme se hyvin”, minä huomautin.
”Itse asiassa, meillä ei ole aikaa”, Isaiah sanoi ja katsoi minua totisena, ”on tapahtunut kaikenlaista, joka kielii, että jotakin isompaa on tekeillä. Olen aistinut useammin kuin kerran hänen läsnäolonsa tässä kaupungissa, mutta en tarpeeksi hyvin, että olisin osannut paikallistaa häntä”, hän jatkoi huokaisten.
”Mitä hän vielä haluaa?” Minä kysyin hivenen ärtyneenä, sillä jos aikaa tosiaankin oli vähän, ei minulla olisi mitään mahdollisuuksia hioa taitojani, saati etsiä tarvittavia tietoja. Minä en ollut vielä läheskään valmis kohtaamaan tuota nimetöntä pahaa, jonka ainoa päämäärä oli tappaa ja kiduttaa niitä, jotka sattuivat hänen tielleen.

”Tällä hetkellä hän halunnee saada käsiinsä sisareni ja minut, mutta onnekseni olen vienyt sisareni sellaiseen paikkaan, josta hän toivoakseni ei osaa etsiä Isabellea”, Isaiah sanoi ja huokaisi raskaasti, ”en usko, että minusta koskaan olisi hänelle vastusta, sillä hänen tietonsa ja taitonsa ovat niin suuret, että me vähäisemmät voimme vain uneksia niistä”, hän jatkoi, astellen levottomasti edestakaisin.
”Mutta jos hän on niin voimakas kuin sanot, niin onko meillä lainkaan mahdollisuuksia häntä vastaan? Emmekö ole hänelle vain kuin hyttynen, jonka hän voi nitistää halutessaan?” Minä kysyin ja mietin kiivaasti, mitä voisimme tehdä voittaaksemme sellaisen, jolla oli kertynyt mahtava määrä tietoa, taitoa ja kokemusta niiden tuhansien vuosien aikana, jotka hän oli ihmisten keskuudessa kulkenut.
”Myönnän, me olemme hänelle helppo vastus, mutta luulen että meillä on jotain, mitä hän ei osaa odottaa, kenties se ase, joka viimein lähettää hänet takaisin sinne, mistä hän on tullut”, Isaiah vastasi ja minä katsoin häntä hölmistyneenä.

Mietin kiivaasti, että mikä se sellainen ase olisi, mutta tajusin kuitenkin, että Isaiahilla oli ollut kaikki nämä vuodet aikaa kiertää maailmaa ja käydä läpi suuriakin tietomääriä. Kenties hän oli kirjoja selatessaan löytänyt jotain, josta meille voisi olla hyötyä, minä ajattelin.

”Oletko sitten löytänyt jotain?” Kysyin yhtä aikaa uteliaana ja epävarmana. Arvelin, että koko juttu liittyisi jollain tavalla minuun.
”Luulisin niin”, hän vastasi ja osoitti läheisellä pöydällä lepäävää suurta paksukantista kirjaa. Se vaikutti hyvin vanhalta ja kuluneelta. Aika oli jättänyt siihen jälkensä, samoin kosteus.
”Tuossako on se tieto, jota me tarvitsemme?” Kysyin ja astelin lähemmäksi kirjaa.
”Kyllä. Minun täytyy vielä tarkistaa muutama juttu, jonka jälkeen lähdemme yhdessä käymään Noahin luona. Hän on yksi vanhimmista meidänlaisistamme, Motin jälkeen”, Isaiah kertoi.
”Hmm... vampyyreja taitaa olla paljon enemmän kuin oletin”, sanoi mietteliäänä ja arvelin, että useimmille ikä ja kokemus oli opettanut miten olla ihmisten keskuudessa, ilman että nämä huomaisivat mitään. Tavallaan minä ymmärsin sen, sillä muutoinhan he olisivat jo aikaa sitten menettäneet henkensä.
”No jonkin verran, muttei loppujen lopuksi hirveää määrää, muutoin meille ei ruoka riittäisi”, Isaiah naurahti.
”Niin, tietenkin”, minä hymähdin ja kumarruin tutkimaan vanhaa kirjaa vähän lähemmin.

Teksti oli koukeroista ja vaikea lukea. Paikoin taas oli kirjoitettu jollain sellaisella kielellä, jota minä en ymmärtänyt.
Latinaa se ei ollut, sillä sen verran minäkin sitä osasin, että tiesin miltä se näytti. Tämä oli jotain muuta ja varmasti paljon vanhempaa kieltä.

”Se on hyvin vanha kieli, joka alkaa olla jo kokonaan hävinnyt. Sitä puhuttiin siinä kylässä, jossa minä ja sisareni asuimme, ennen tuhoa”, Isaiah kertoi ja kuulin surun hänen äänessään.

Olin aikeissa sanoa jotain, kun kuulin jotain. Vilkaisin Isaiahia ja näin, että hän oli jäykistynyt paikoilleen ja tuijotti jonnekin hyllyrivien väliin. Siinä samassa minäkin aistin sen, jotain voimakasta ja pahansuopaa oli aivan lähellä. Melkein niin lähellä, että olisin voinut koskettaa sitä.

”Aaren, ota kirja ja häivy”, Isaiah käski, kääntämättä katsettaan minuun.
”Mut...”, minä aloitin ja vaikenin, kun näin Isaiahin kasvot.

Ne olivat muuttuneet hirvittäviksi katsoa. Oli kuin hän olisi vetänyt jonkinlaisen naamion eteensä, ne olivat kuitenkin yhä hänen kasvonsa ja kuitenkin niissä oli jotain eläimellistä, jotain joka näytti olevan puhdasta raivoa. Hänen silmänsäkin hohkasivat punaisina kuin kekäleet ja saatoin aistia niistä huokuvan raivon ja kylmyyden, joka tosin ei ollut osoitettu minulle.

”Ota kirja ja häivy!” Isaiah käski uudelleen ja nyt hänen äänensä tuntui kuulostavan syvemmältä ja matalammalta. Kuin siihen olisi tullut uusi sointi.
”Hyvä on”, minä sanoin, sillä tiesin etten mahtaisi hänelle mitään, eikä minulla edes ollut haluakaan tapella.
”Etsi Noah, hän osaa auttaa sinua” Isaiah sanoi ja hetken hän kuulosti omalta itseltään.

Minä nyökkäsin ja olin jo perääntymässä, kun jokin suuri ja tumma hyökkäsi Isaiahin kimppuun. Tiesin, että minun pitäisi lähteä, mutten voinut. En voinut jättää Isaiahia tuon pahantahtoisen olennon armoille. Niin minä sitten tein taas toisin, kuin oli käsketty ja hyökkäsin Isaiahin avuksi. Tuo pahansuopa olento yllättyi tempauksestani siinä määrin, että päästi irti Isaiahista. Tiesin, ettei minusta olisi hänelle mitään vastusta, mutta en aikonutkaan jäädä taistelemaan, vaan tarkoitus olikin vain auttaa Isaiah pakoon.

Otin vauhtia ja käytin hyväkseni kirjahyllyjä, joita pitkin kipusin ketterästi ja kevyesti kuin pantteri. Tuo pahansuopa mies seurasi minua liikkuen jos mahdollista, vieläkin ketterämmin kuin minä, mutta minä olin nopeampi. Olinhan vielä nuorukainen hänen rinnallaan. Viimein olin korkeimman hyllyn päällä. Näin, miten mies kiipesi ylös hyllykköä pitkin, tavoittaakseen minut. Nappasin kiinni katosta ja aloin jaloilla heiluttaa hyllykköä, kunnes sain sen liikkumaan. Sitten työnsin niin lujaa kuin pystyin ja hyllykkö lähti kaatumaan hitaasti ja näin miten tuo mies yhä yritti kiivetä ylös, mutta epäonnistui. Kuulin  vihaisen rääkäisyn, joka peittyi huumaavaan meteliin hyllykön rojahdettua alas  ja kaataessa mennessään muitakin hyllyköitä, joiden sisältö levisi pitkin lattiaa. Itse päästi irti kattoparrusta ja hyppäsin alas kevyesti. Tuo mies olisi hetken poissa pelissä, joten se aika oli käytettävä hyödyllisesti. Suuntasin Isaiahin luo ja autoin hänet jaloilleen.

”Senkin tomppeli, minähän käskin sinun häipyä täältä”, Isaiah ärähti.
”En voinut jättää ystävää pulaan”, minä sanoin, vaikka tavallaan ymmärsin häntä.

Isaiah oli vaiti ja katsoi minua. Näin hänen kasvoillaan ihan uudenlaisen ilmeen, kuin hän ei olisi uskonut korviaan.

”Ystävä”, Isaiah sanoi hiljaa, ”siitä on kauan, kun minulla on viimeksi ollut ystävä”, hän lisäsi ja käänsi katseensa pois minusta.

Arvasin, että hän oli kai ollut aika yksinäinen kaikki nämä vuodet ja vaikka hänellä olikin siskonsa, ei se ollut aivan sama asia kuin ystävä.

”Niin ja nyt ehdottaisin, että poistumme, kun se vielä on mahdollista”, minä huomautin ja nappasin pöydälle jääneen kirjan käsiini.
”Olen samaa mieltä”, Isaiah totesi, ”seuraa minua”, hän lisäsi ja suuntasi kulkunsa aivan toiseen suuntaan, kuin mistä minä olin kirjastolle tullut.

Minä astelin ääneti hänen perässään ja annoin hänen johdattaa itseni pois täältä. Emme halunneet jäädä ottamaan selvää, halusiko tuo mies tapella ja lisäksi rymistelyni oli varmasti saanut myös yövartijat liikkeelle, emmekä me halunneet heihinkään törmätä juuri nyt.


Jatkakaahan ja kertokaahan, pääseekö kaksikko pakoon vai törmäävätkö vielä johonkuhun...?

[Nefertiti]

Minä astelin ääneti hänen perässään ja annoin hänen johdattaa itseni pois täältä. Emme halunneet jäädä ottamaan selvää, halusiko tuo mies tapella ja lisäksi rymistelyni oli varmasti saanut myös yövartijat liikkeelle, emmekä me halunneet heihinkään törmätä juuri nyt.


9.Luku

Astelimme pitkin ummehtunutta käytävää, jota ei kaikesta päätellen oltu käytetty ikuisuuksiin, päätellen lattiaa peittävästä paksusta pölykerroksesta ja katossa roikkuvista hämähäkin verkoista.
Vaikka tiesinhän että moni asia oli nyt toisin, jouduin hämmästymään uudelleen ja uudelleen. Niin oli nytkin, sillä vaikkemme erityisesti varoneet askeliamme, niin siltikään emme nostattaneet pölyä ilmaan, saati jättäneet jalanjälkiä, mikä oli hyvä, sillä en todellakaan toivonut kenekään seuraavan meitä.

Käytävä tuntui jatkuvan loputtomiin ja arvelin, että se oli kai ollut joskus jonkilainen salareitti kahden paikan välillä, joista toinen oli kirjasto. Liekö kirjasto edes ollut vielä silloin kirjasto, kun tämä käytävä tehtiin, mietin mielessäni.

Vaikka mielessäni pyörikin useita kysymyksiä, joihin kaipasin kipeästi vastausta, sekä uudet kyvyt joita huomasin omaavani, en silti uskonut tuon kirjastossa kohtaamamme olennon jättävän asiaa sikseen. Varsinkaan nyt, kun hän oli hävinnyt minulle, joka olin vasta lapsi hänen rinnallaan. Asia joka ei varmasti lakkaisi häiritsemästä häntä.

En myöskään halunnut avointa taistelua, sillä me emme tuolle olennolle pärjäisi, vaikka minulla olikin sattunut olemaan hieman onnea. Tuo olento tuskin enää tekisi toistamiseen samaa virhettä, vaan liiskaisi minut kuin itikan ja sen jälkeen tekisi Isaiahista selvää jälkeä.

Isaiahin täytyi aistia mietteeni, sillä hän katsahti minuun nopeasti ja hymyili rohkaisevasti. Vaikka toisaalta saatoin myös lukea hänestä, että hän ei ollut kovin mielissään minun uhkarohkeasta tempustani ja minä ymmärsin häntä. Asiat olisivat voineet mennä pahemmaksikin, jos me emme olisi päässeet karkuun.

Me siis jatkoimme kulkuamme, kunnes saavuimme jyrkille, mutkitteleville portaille, jotka veivät ylöspäin, vanhalle ovelle. Rappuset eivät olleet meille ongelma, vaikka epäilen, että jos olisin ollut vielä ihminen, niin minulla olisi ollut vaikea pysyä pystyssä, sillä portaat olivat osin hyvin huonossa kunnossa ja osa jopa murentunut kokonaan. Mutta nykyisessä muodossani, ne eivät tuottaneet lainkaan ongelmia ja pian olimme ylätasanteella, ison vanhan oven edessä. Saranat ja muut metalliosat olivat aivan ruosteessa ja puuosat näyttivät lahoilta ja kuluneilta.

Isaiah työnsi oven auki ja saranat päästivät kauhean korvia särkevän natinan, joka kaikui käytävän hiljaisuudessa. Liekö saranoitakaan huollettu satoihin vuosiin, mietin ja livahdin Isaiahin perässä oven toiselle puolelle.
Isaiah työnsi oven kiinni ja me nostimme ison raskaan puisen puomin oven eteen, sille tarkoitetulle paikalle.

”Ei tuokaan estä häntä tulemasta läpi, mutta hidastaa edes vähän”, Isaiah vastasi äänettömään kysymykseeni.

Nyökkäsin ja astelin Isaiahin perässä, kun hän luotsasi meitä pitkin mutkittelevia käytäviä. Nousimme vielä yhdet portaat ja huomasin, että olimme jossain hyvin hyvin vanhassa rakennuksessa, joka todellakin oli nähnyt parhaat päivänsä satoja vuosia sitten. Miten lie pysyi vielä pystyssä, vaikka olikin varmasti jo täysin laho ja tuhoeläinten valtaama.

Jossain yläpuolellamme lenteli lepakoita, joiden rauhaa olimme kaiketi häirinneet. Ulkoa taas kantautui pöllöjen huhuilua. Olimme siis kaiketi kaukana kaupungista, päättelin ja seurasin Isaiahia läpi hallin aina isoille oville asti. Hän työnsi ovet auki ja ne nitisivät ja natisivat yhtä pahasti kun käytävässä ollut iso puinen ovi. Astuimme ulos ja nautin viileästä yöilmasta joka tuntui huomattavasti paremmalta kuin käytävän ummehtunut pölyinen ilma.

”Mennään”, Isaiah murahti, vilkuillen samalla ympärilleen, kuin varmistaakseen, ettei meitä seurattu ja lähti määrätietoisesti harppomaan kohti metsikköä.

Minä seurasin häntä ja kuljettuamme jonkin aikaa metsässä, saavuimme talolle, jonka piha oli kasvanut umpeen. Joka paikassa kasvoi orjantappuraa ja talo näytti jos mahdollista vielä vanhemmalta ja lahommalta kuin se, mistä tulimme ulos.

Osa puista kasvoi niin lähellä taloa, että niiden oksat raapivat seiniä ja osa oksista oli kasvanut seinien läpi. Talon ulkoseinät olivat huonossa kunnossa ja laasti mureni sieltä täältä. Kattokin näytti olevan paikoin hyvin reikäinen.

Villiintyneet muratit ja ruusupensaat kasvoivat pitkin talon seiniä ja peittivät ikkunat osittain. Osasta ikkunoista oli lasit hajalla. Kun nyt tarkemmin katselin taloa, olin hämärästi muistavinani, että oli ehkä tuonut jopa tännekin joskus entisessä elämässäni tilauksia ja silloin täällä oli vielä ollut elämää. Tosin saatoinhan muistaa väärinkin.

Isaiah asteli yhä määrätietoisesti eteenpäin, nousi portaat ja työnsi oven auki. Tällä kertaa ovesta ei kuulunut inahdustakaan, joten päättelin, että joku huolsi sitä tarkoin ja että täällä asuttiin vielä, vaikka talo vaikuttikin asumiseen kelvottomalta paikalta.

En sanonut mitään, vaan seurasin Isaiahia, joka painoi oven kiinni jälkeeni. Me seisoimme himmeästi valaistussa eteishallissa, josta Isaiah johdatti meidät sisemmäksi, ohi portaikon, sen taakse suureen huoneeseen, joka oli täynnä kirjoja.

Huoneen keskellä oli iso vanha pöytä, sekin täynnä kirjoja ja erilaisia outoja esineitä, jollaisia en ollut koskaan ennen nähnyt. Myös pöydän takana olevan takan reunalla oli kaikenlaisia pikkuesineitä ja seinällä suuri muotokuva.

Pöydän ääressä istui kumarainen hahmo, jolla oli pitkät valkeat hiukset, tuuheat kulmakarvat joiden alta katsoivat hyvin kirkkaat siniset silmät, pitkin kyömyisen nenän vartta.

”Iltaa Isaiah, mikä lennätti sinut tänne?” Mies kysyi yllättävän pehmeällä äänellä, ollakseen niin vanha.

”Iltaa Noah”, Isaiah sanoi ja painoi päänsä kevyeen kumarrukseen, ”minä löysin sen, mitä te pyysitte minua etsimään”, hän jatkoi ja laski ison pölyisen kirja Noahin eteen pöydälle.

”Hienoa”, Noah sanoi ja hänen katseensa tuntui kirkastuvan ja pieni hymyn poikanen kävi hänen suupielissään, ”oikein hienoa. Nyt meillä on mahdollisuus”, hän jatkoi ja alkoi tutkia kirjaa.

Minä seisoin ääneti paikallani, sillä arvelin ettei minun ollut sopivaa puhua, ennen kuin minua puhuteltaisiin, olinhan vasta poikanen näiden kahden rinnalla ja minulla olisi vielä paljon opittavaa, enkä varmasti sittenkään olisi heidän veroisensa, sillä heillä taisi olla useamman sadan, jollei jopa tuhannen vuoden takainen kokemus, kun minulla vain murto osa siitä.

Isaiah istuutui vapaalle tuolille odottamaan, kun minä jäin paikalleni odottamaan. Noah selasi kirjaa hyvin keskittyneenä ja tuntui hetkeksi unohtavan, että me olimme siellä, mutta se ei tuntunut häiritsevän Isaiahia lainkaan. Kai hän sitten oli tottunut tähän, päättelin.

Lopulta Noah nosti katseensa ja tuntui huomaavan minut. Tunsin hänen tutkivan katseensa minussa. Hänen katseensa ei kuitenkaan ollut vihainen tai epäileväinen, vaan ennemminkin utelias ja kiinnostunut, kuin hän olisi nähnyt jotain uutta.

Mutta enhän minä ollut mitään uutta, saati erityistä, minä ajattelin ja mietin, mitähän miehellä mahtoi olla mielessään.

”Kiintoisaa”, Noah sanoi ja nousi paikaltaan ja asteli luokseni, ”hyvin kiintoisaa”, hän jatkoi.

Näin, ettei hän seistessään vaikuttanut ihan niin koukkuiselta, kuin istuessaan. Ehkä valo oli tehnyt tepposet, minä ajattelin, mutta en estänyt häntä mitenkään, sillä arvelin ettei minusta olisi hänelle vastusta, enkä halunnut tappeluakaan. Yksi riitti sille iltaa aivan mainiosti.

”Mikä niin?”, Isaiah kysyi ja nousi tuolista.

”Tämä poika, hän on kuin me ja kuitenkin aistin hänessä jotain muutakin, jotain jota en kuvitellut koskaan kohtaavani”, Noah sanoi.

”Nyt en ymmärrä”, Isaiah sanoi hämmentyneenä, ”mitä tarkoitat?”

”Hän on erilainen”, Noah vastasi, ”älä katso noin, hän on kuitenkin verenimijä kuten mekin, mutta silti jokin on toisin, on kuin hän olisi Mordukin vastakohta, puhdas ja viaton. Ehkä me olemme löytäneet vastauksen viimeinkin”, hän jatkoi.

”Niinkö”, Isaiah sanoi ja katsoi Noahia ja sitten minua.

”Kyllä”, Noah sanoi ja hänen silmissään näkyi tyytyväinen välkähdys, ”hän on tosin vielä hyvin nuori ja tarvitsee opetusta, sinä voisit varmaankin hoitaa asian Isaiah”, hän jatkoi ja kääntyi katsomaan Isaiahia.

”Tietenkin”, Isaiah lupasi heti, ”entä kirja?”, hän kysyi.

”Kirja on avuksi myös. Minun on käytävä sitä vielä läpi, sillä tarvitsemme vielä muutakin kuin tämän pojan”, Noah vastasi ja huomautti, ”hänestä yksin ei ole vastusta Mordukille”.

”Morduk”, sanoin hämmentyneenä, ”mutta Isaiah sanoi, ettei tiennyt mikä sen olennon nimi on ja että sillä on monta nimeä”.

”Isaiah on oikeassa, Mordukilla on monta nimeä, mutta minä käytän hänestä tuota nimeä jolla opin hänet tuntemaan”, Noah vastasi.

”Hyvä on”, minä sanoin ja tyydyin vastaukseen, ”ai niin, minulla on vielä kysymys, miten minä saisin lumouksen raukeamaan, sillä nyt tuolla aukiolla on jälleen yksi jumissa. Hän auttoi minut sieltä pois ja minä haluan korvata sen hänelle”, kerroin.

”Minä olen yrittänyt etsiä vastausta ja nyt kun minulla on musta kirja, niin emmeköhän me yhdessä löydä vastausta tähänkin pulmaan, sillä en minäkään halua, että enää yksikään ihminen jää Mordukin lumouksen vangiksi”, Noah totesi.

”Minä kiitän teitä”, vastasin kunnioittavasti ja tunsin jonkinlaista helpotusta, ehkä jopa toivoakin siitä, että voisin saada Marian vapaaksi.

”Mutta aika rientää ja teidänkin on syytä rientää omiin piiloihinne ennen päivän koittoa”, Noah huomautti.

Me nyökkäsimme ja hyvästelimme hänet. Olimme juuri astumassa eteishalliin, kun...

No niin, kertokaahan te vuorostanne, että mitä seuraavaksi tapahtuu.

[Nefertiti]

Me nyökkäsimme ja hyvästelimme hänet. Olimme juuri astumassa eteishalliin, kun etuovi työnnettiin auki. Ilmavirta sai kauhtuneet verhot lepattamaan hetken, kuin mitkäkin aaveet.

Jokaisen katse oli nauliutunut oviaukossa seisovaan hahmoon, joka oli kookas ja pitkä.

”No jo on hilpeä vastaanotto”, hahmo tokaisi ja naurahti sutkautukselleen, astuen sisälle kenenkään pyytämättä.

”Caleb”, Isaiah sanoi huojentuneena, joskin olin kuulevinani hienoista ärtymystä hänen äänessään.

”Omassa persoonassani”, Caleb vitsaili ja virnisti niin, että tummansiniset silmät tuikahtivat iloisesti hämärässä valossa.

Vaikka Caleb olikin isokokoinen, ei hän silti vaikuttanut pahantahtoiselta. Päin vastoin, hänen kasvonsa vaikuttivat jopa hivenen poikamaisilta ja viattomilta, vaikka hän ei varmasti ollutkaan viimeksi mainittua.

Hän hymyili vallatonta hymyään ja asteli peremmälle, kunnes istuutui lähimpään mukavaan nojatuoliin.

”Onko meillä kunnia kuulla, vierailusi syy”, Isaiah sanoi pisteliäästi, sillä häntä ei selvästikään haluttanut kuluttaa yhtään enempää aikaa turhanpäiväiseen jaaritteluun ja minä ymmärsin häntä, sillä en minäkään innostunut ajatuksesta jäädä päivänvaloon kärventymään.

Jatkoinpa sitten tätäkin, joten jatkakaahan te puolestanne. Pahoittelut tosin siitä, että on näin lyhykäinen pätkänen.

Ai muuten, minä ajattelin, ettei Caleb ole paha. Hän on ehkä itseään täynnä oleva pelleilijä ja jopa rasittavakin, mutta loppujen lopuksi hän on aika fiksukin ja hänellä on hyvä sydän. Hän on oikeastaan ideoitu Castle sarjan nimikkohenkilöstä, joka on vähän kaikkea tuota, mutta tosiaan oikeasti hyvä, vaikka säheltääkin toisinaan ja on itseään täynnä.

[Nefertiti]

Hän hymyili vallatonta hymyään ja asteli peremmälle, kunnes istuutui lähimpään mukavaan nojatuoliin.

”Onko meillä kunnia kuulla, vierailusi syy”, Isaiah sanoi pisteliäästi, sillä häntä ei selvästikään haluttanut kuluttaa yhtään enempää aikaa turhanpäiväiseen jaaritteluun ja minä ymmärsin häntä, sillä en minäkään innostunut ajatuksesta jäädä päivänvaloon kärventymään.

”Ei erityisempää, mutta sen sanon, että joku sohaisi ampiaispesää”, Caleb vastasi omaan huolettomaan tapaansa, ”kirjastolla oli nimittäin melkoinen kuhina kun vielä olin siellä. Lisäksi aistin jotain epämiellyttävää, joten katsoin aiheelliseksi vaihtaa maisemaa”, hän kertoi.

”Pahus”, Isaiah murahti ja mietti kiivaasti, kuinka päästä takaisin omille leposijoille, sillä häntäkään ei houkuttanut kohdata sen enempää tuota kirottua oliota, kuin paikallisia vartiosotilaita.

Minähän olin jo heihin tutustunut ja sillä kertaa olin päässyt loppujen lopuksi aika vähällä, mutta epäilin, ettei se onnistuisi toistamiseen. Ymmärsin hyvin, että vaikka uskomukset tietyistä asioista olivat aikojen saatossa häipyneet, eivät ne silti olleet täysin kadonneet ja toisaalta jos meitä pidettäisiin murhaajina, päätyisimme vankilaan, tosin aurinko tekisi tehtävänsä sitä ennen ja meistä jäisi jäljelle vain kasa tuhkaa. Ei kovin mieltä ylentävä ajatus, se minunkin oli myönnettävä.

”Minulla on tilaa talon kellarissa, jossa voitte tämän päivänne viettää”, Noah puuttui puheeseen, ”lienee parempi välttää kaupunkia juuri nyt, sillä tavalliset kuolevaiset eivät meistä erityisemmin pidä ja minäkään en haluaisi juuri nyt kahnauksia paikallisten ja meidän välillemme, kun jo Mordukissakin on riittävästi tekemistä ilman vihaisia ihmisiä”, hän totesi.

”Minä kiitän”, Isaiah sanoi ja vilkuili paksujen verhojen välistä näkyvää maisemaa. Jossain kaukana taivas alkoi jo hiljalleen vaaleta ja tiesin, ettemme ehtisi muutenkaan.

”Jos teitä ei haittaa, minäkin jään. En erityisemmin pidä auringosta nykyisin”, Caleb vitsaili ja venytteli laiskasti.

Isaiah mulkaisi vähemmän ystävällisesti Calebia ja murahti jotain epämääräistä, jonka tulkitsin vähemmän ystävälliseksi kommentiksi, jonka jätän tässä toistamatta.

”Caleb, suosittelisin sinuakin hieman muuttamaan käytöstäsi, et pärjää sutkautuksillasi Mordukille, jos satut kohtaamaan hänet”, Noah muistutti pisteliäästi, ”se piru ei anna armoa, eikä pysähdy kuuntelemaan, vaan tekee selvää jälkeä kaikista, jotka ovat häntä vastaan”, hän lisäsi.

”Tietenkin”, Caleb vastasi ja nousi tuolilta, ”en minä nyt niin hullu ole, että haastaisin sen haaskan kaksintaisteluun, yksin”, hän jatkoi ja asteli rennosti kohti kellarin ovea, jolla Noah seisoi.

”Hän on toivoton tapaus”, Isaiah tuhahti ja pyöritti päätään, ”en yllättyisi, jos kuulisin hänen saaneen surmansa, sillä kuka tahansa haluaisi tehdä sen moisen suunsoiton takia”, hän huomautti ja vilkaisi Calebia tympeästi.

”Noh, noh, en minä nyt niin avuton ole, saati typerä, että menisin soittamaan suutani Mordukille. Ehei, pysyn hänestä mieluumin mahdollisimman kaukana”, Caleb vastasi, mistä päättelin, ettei hän tainnut ihan niin tyhmä olla, kuin mitä käytöksestä voisi luulla. Mutta silti epäilin, että hän saattaisi saada ongelmia tuollaisella käytöksellä, sillä jotkut eivät ehkä olleet aivan niin anteeksi antavaisia ja ymmärtäväisiä, kuin me olimme.

Vasta silloin Caleb tuntui huomaavan minut ja katseli minua uteliaana, ”me emme olekaan vielä tavanneet”, hän sanoi ja virnisti, ”minä olen Caleb ja ketä minulla on kunnia puhutella?”, hän sanoi vitsailevaan tyyliinsä.

”Minä olen Aaren”, vastasin tyynesti ja katselin hivenen uteliaasti tätä miestä.

”Aaren”, Caleb sanoi, kuin tunnustellen nimeäni, ”taidat olla uusi ja näytätkin niin kovin nuorelta”, hän lisäsi.
”No en sanoisi ihan uudeksi, mutta ehkä uusi tässä kaupungissa”, totesin tyynesti, ”on tässä jo jokunen vuosisata mennyt totutellessa uuteen olomuotooni”, lisäsin ja livahdin Isaiahin perässä pimeisiin rappusiin, jotka veivät kellarikerrokseen.

”Vai niin”, Caleb sanoi kiinnostuneena, mikä vain vahvisti käsitystäni siitä, että hän oli oikeastaan hyvinkin fiksu, vaikka käytös olikin kaikkea muuta kuin fiksua, ”saanko kuulla, miten sinusta tuli meidän kaltaisemme?”, hän kysyi uteliaana.

Kerroin lyhyesti sen, minkä olen jo edellä kertonut, samalla kun seurasin Isaiahia ja Noahia yhä syvemmälle kellariin. Siellä oli yllättävän paljon käytäviä, mutta se oli tavallaan hyvä, sillä jos sinne joku tulisi, hän ei ihan helposti löytäisi lepopaikkaamme ja mekin pääsisimme helposti pakenemaan, jos sellaista tarvetta ilmenisi.

Lopulta saavuimme suureen kryptaan, joka haiskahti aika tunkkaiselle ja homeiselle, mutta muuten vaikutti juuri meidänlaisillemme sopivalta paikalta. Joskin hämähäkit olivat vallanneet oman osansa seiniltä, sekä nurkilta ja äänestä päätellen täällä pitivät majaansa myös rotat ja hiiret.

”En tiennytkään, että Isaiahilla on sisko”, Caleb rikkoi hiljaisuuden, samalla kun katseli kryptan hämähäkinseittistä, pölyistä sisältöä.

”No nyt tiedät, mutta kehotan sinua pysymään erossa sisarestani tai revin pääsi irti”, Isaiah tokaisi vähemmän ystävällisellä äänensävyllä.

”Hyvä on, hyvä on. Älä nyt viittaasi revi”, Caleb sanoi rauhoitellen. Vaikka hän eläessään oli ollut melkoinen naisten mies ja oli sitä vieläkin, oli hänellä silti itsesuojeluvaistoa sen verran että ymmärsi pysyä erossa tietyistä neidoista. Mutta se ei saanut silti häntä unohtamaan omaa kaunista vaimoa ja tytärtä, jotka aika oli jo vienyt. Tai no vaimon, mutta tytär oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, mutta kai tämäkin oli jo siirtynyt manan maille aikaa sitten.

”Minullakin on eräs. Hänen nimensä on Maria”, Aaren sanoi ja mietti, voisiko käydä katsomassa Mariaa jonain yönä. Voisi samalla viedä jotain tälle, ettei tämän tarvitsisi vanhoissa rääsyissä olla, hän mietti.

”Maria”, Caleb sanoi ja pysähtyi äkisti. Ääneen oli tullut uusi sävy ja tuo niin poikamainen virne tuntui haihtuneen miehen kasvoilta.

”Niin”, minä vastasin ja huokaisin hiljaa.

”Tyttäreni nimi oli Maria, mutta hän katosi”, Caleb sanoi ja kääntyi katsomaan minua. Hätkähdin ja astahdin tahtomattani askelen taaksepäin, sillä miehen silmät hehkuivat pimeässä kuin kaksi punaista kekälettä.

Minä kuvailin neidon Calebille, jonka ilme tuntui muuttuvan yhä vaarallisemmaksi, kunnes äkisti hän tarttui rinnuksiini ja rysäytti minut päin seinää.

”Sinä, sinä”, Caleb sähisi raivoissaan ja muutos tuosta niin poikamaisesta, virnuilevasta miehestä tähän paholaismaiseen olemukseen oli hätkähdyttävä, suorastaan kauhistuttava.

”Olen pahoillani, en halunnut, että hänelle kävisi näin”, minä sanoin, sillä se oli totuus. Minä olin antanut tytölle mahdollisuuden perääntyä. Lähteä pois, mutta hän oli päättänyt toisin, minkä minä kerroinkin Calebille.

”Caleb, päästä irti hänestä”, Isaiah käski terävästi ja hänenkin yleisilmeensä oli muuttunut. Hän oli selvästi valmis taiselemaan, jos Caleb ei rauhoittuisi.

Hetken näytti siltä, ettei Caleb tottelisi, mutta lopulta hän hellitti otteensa minusta.

”Olen oikeasti hyvin hyvin pahoillani”, sanoin ja tarkoitin sitä myös. Minä halusin entistä enemmän saada tuon kirouksen kumottua ja Marian vapautettua vankilastaan. Mutta se ei kaiketi onnistuisi niin kauan kun Morduk olisi elossa. Tai no elossa ja elossa, jos häntä nyt eläväksi voisi sanoa, mikä hän sitten olikaan.

”Minä rakastan Mariaa”, sanoin sitten, ”ja teen kaikkeni saadakseni hänet vapaaksi”, lisäsin, ”vaikka se veisi henkeni.”

Me katselimme toisiamme tiukasti, kunnes Caleb tuntui uskovan minua, rauhoittui ja kääntyi poispäin minusta. Tavallaan minä ymmärsin häntä, sillä olinhan saattanut kiroukseen sen ainoan, joka oli ollut hänelle tärkeä. Tai no olihan tyttö vieläkin hänelle tärkeä, mutta nyt kirouksen alainen, kuten me muutkin.

Kun tilanne oli nyt saatu rauhoittumaan, Noah näytti kiviset sarkofagit, joita näytti olevan riittävästi. Hän itse suuntasi kohti suurinta, jota oli selvästi käytetty pitkään, sillä siinä oli vähemmän hämähäkin verkkoja ja pölyä.

Me valitsimme sitten muista itsellemme mieluisammat ja hävisimme niiden rauhoittavaan pimeyteen odottamaan seuraavaa yötä.

Aika kului horrostaessa ja kun aurinko viimein katosi horisontin taakse, nousimme ylös ja uskaltauduimme takaisin talon ylempiin kerroksiin ja sieltä ulos hakemaan hieman hiukopalaa, ennen kuin alkaisimme tosissamme työskentelemään. Me tarvitsimme tietoa, sillä se olisi ainoa keino nujertaa tuo kirottu olento, Morduk.

Nyt meillä oli aikaa ja me tutkimme tuomaani kirjaa, joka selitti osin joitain asioita, mutta tuohon metsäaukion kiroukseen sieltä ei vastausta löytynyt. Ei kai sitten ollut muuta mahdollisuutta, kuin yrittää tuhota Morduk. Tosin se saattaisi tarkoittaa myös sitä, että hänen langettamansa kirous lähtisi pois myös meistä itsestämme ja me ehkä kuolisimme, sillä olimme eläneet pidempään kuin kuolevaiset.

Mutta parempi sekin, kuin elää ikuisesti kirottuna, yöhän sidottuna, vailla mahdollisuutta nähdä enää koskaan päivän valoa.

Päätin vielä kerran käydä tuon suuren vanhan kirjan läpi, vaikka minun pitäisi lukea se sivu sivulta, alusta loppuun saakka, mikä olisi aika hidas prosessi, kun ei minun lukutaitoni ollut mikään kovin hyvä.

Olinhan minä kyläkoulua käynyt ja oppinut jotensakin aakkoset, numerot sekä kirjoittamaan että laskemaan välttävästi, jotta pärjäsin suhteellisen hyvin isäni kaupassa. Olihan isä ilmeisesti tarkoittanut, että minä jatkaisin hänen jalanjäljissään, kuten vanhimman pojan oli tarkoituskin.

No se virka oli varmasti mennyt minun veljelleni sen jälkeen, kun minä olin kadonnut, arvelin ja tunsin oloni kurjaksi. Minä tunsin, että olin pettänyt perheeni, kun olin antautunut tuohon vaaraan, kuin mikäkin aasi. Antanut lumota itseni ja sitten kirota. Sen kanssa minun oli elettävä ja se minun oli kestettävä, mutta nyt minä etsisin keinon, vaikka mikä olisi, minä päätin.

Olin tavaamassa ensimmäistä sivua, Isaiahin ja Calebin istuessa takkatulen ääressä ja Noahin tutkiessa isoa kirjaröykkiötä, kun ovi työnnettiin auki kevyesti ja sisään astui kaunis nainen. Nainen jonka minä olin nähnyt kerran ennenkin.

Nainen, joka oli langettanut ylleni kirouksen päästäkseen itse vapaaksi. Isabelle, Isaiahin sisar.

Nainen painoi oven takanaan kiinni ja alkoi kiskoa hansikasta pois kädestään, astellen samalla edemmäksi. Hänen liikkumisensa tuntui olevan äänetöntä ja vartalon liikkeet melkein kuin kissalla. Pehmeät ja keinuvat.

Caleb katsoi naista peittelemättömän kiinnostuneena, mutta käänsi sitten katseensa, huomattuaan Isaiahin mulkoilevan häntä rumasti. Viisas ratkaisu, minä ajattelin, sillä Caleb ei varmasti pärjäisi Isaiahille, jolla oli kokemusta paljon pidemmältä ajalta, kuin Calebilla.

”Isabelle, mitä sinä teet täällä?” Isaiah kysyi ja nousi seisomaan.

”Päätin tulla katsomaan, että olet kunnossa, kun et palannutkaan retkiltäsi takaisin, kuten yleensä. Minä huolestuin”, Isabelle vastasi ja hänen äänensä oli niin kaunis, kuin muistin.

Vasta silloin hän huomasi minut ja katseli minua uteliaana, mutta myös hivenen surullisesti.

”Aaren, olen pahoillani siitä, mitä silloin tein, mutta minun oli päästävä pois sieltä”, Isabelle sanoi ja saatoin hänen äänestään havaita, että hän tarkoitti sitä.
”Saatte anteeksi”, minä sanoin, sillä halusin olla kohtelias. En halunnut ärsyttää Isaiahia yhtään enempää, kuin mitä Caleb olemuksellaan teki.

”Ah, ja te lienette Caleb, josta ihastuttava isoveljeni on varoitellut”, Isabelle sanoi ja hänen punaiset huulensa kaartuivat hymyyn ja olin kuulevani, miten Isaiah tuhahti ärtyneesti. Hän ei selvästikään ollut tyytyväinen Calebin ja Isabellen tuttavallisiin väleihin.

”Ah, ma belle enchantress”, Caleb sanoi nousten seisomaan ja kumarsi hieman liioitellen Isabellelle.

”Caleb”, Isaiah ärähti ja näytti siltä, että haluaisi repiä miehen pieniksi kappaleiksi.

”No mutta Isaiah, älä viitsi olla tuollainen. En minä enää mikään lapsi ole”, Isabelle huomautti, ojentaessaan kätensä Calebille, joka herrasmiehenä ohjasi Isabellen nojatuoliin istumaan ja painoi kevyen suudelman tämän kädelle.

”Kun olisitkin edes valinnut jonkun muun, kuin tämän lipevän lirkuttelijan”, Isaiah sanoi erittäin ärsyyntyneenä.
Päätin piilottautua kirjan taakse, jottei Isaiah näkisi huvittuneisuuttani, sillä hän selvästikään ei ollut huvittunut tilanteesta.

”Kuten sanottu, minulla on oikeus päättää kenen kanssa olen”, Isabelle napautti.

”Sopii, mutta jos Caleb satuttaa sinua millään tavoin, niin hän toivoo ettei olisi koskaan ennen nähnytkään sinua”, Isaiah murahti ja mulkaisi Calebia paljon puhuvasti.

”Minä olen herrasmies”, Caleb sanoi.

”Naistenmies, pikemminkin”, Isaiah muistutti ja sai Calebin punastumaan, sikäli kun se vampyyreillä oli mahdollista.

”Ne metkut ovat mennyttä”, Caleb sanoi sitten, seisten ryhdikkäänä ja asetteli vaatteitaan siistimmin.

”Juu, ehkä sitten kun lehmät lentävät”, Isaiah totesi, enkä minä voinut olla naurahtamatta.

Isaiah mulkaisi minua vähemmän ystävällisesti, joten päätin jatkaa kirjan lukemista, sillä en halunnut haastaa riitaa Isaiahin kanssa. Hän nitistäisi minut armotta kuin hyttysen, sillä hänellä oli tietoa ja osaamista enemmän kuin minulla.
”Isaiah, olen iloinen siitä että olet rakastava isoveli, joka huolehtii minusta, mutta minä osaan kyllä pitää huolen itsestäni”, Isabelle sanoi naurahtaen, ”ja mitä Calebiin tulee, jos hän yhtään satuttaa minua, niin hän tulee kyllä katumaan sitä, minä pidän siitä huolen itse”, hän jatkoi ja katsoi Calebia paljon puhuvasti.

Calebin virnistys lientyi hieman, sillä hän tajusi ettei tämän naisen kanssa leikitä, mikäli halusi säilyttää henkikultansa. Siis sen mikä nyt vampyyreitä voisi eläväksi sanoakaan.

Vilkaisin Noahia, joka oli osin piilossa kirjakasan takana ja näin, että hänkin oli huvittunut tilanteesta. No ehkä pieni hupi oli paikallaan, kun tilanne muutoin oli niin synkkä ja me tiesimme olevamme koko ajan vaarassa, ainakin niin kauan kun Morduk liikkui lähialueilla.

Niin minä ja Noah jatkoimme etsiskelyjä, kun Isaiah tyytyi mulkoilemaan happamesti Isabellea ja Calebia, jotka rupattelivat iloisesti takkatulen ääressä. Kaikki tuntui olevan hyvin sillä hetkellä, kuin mitään pahaa ei olisi koskaan olemassakaan.

Mutta tämäkin hetkellinen tunnelma rikkoutui, kun äkkiä ovi paiskattiin auki. Voimakas tuulenpuuska sai takkatulen väräjämään ja kynttilän liekit lepattamaan.

Sydäntäni kylmäsi, kuin jokin koura olisi siihen tarttunut siihen ja rutistanut kunnolla ja näin, että muut tunsivat samoin. Tiesin näkemättäkin että tulija oli Morduk, joka oli löytänyt meidät.

Caleb, Isabelle ja Isaiah olivat nousseet seisomaan, samoin Noah. Jokaisen kasvot olivat muuttuneet, kuin jokin eläimellinen olisi astunut näyttämölle. Jokaisen silmät hehkuivat pimeydessä, eikä se ollut heijastusta tulenkajosta.

Myös minä nousin seisomaan, en aikonut jäädä siihen istumaan ja katsomaan kun minulle tärkeiksi tulleet henkilöt teurastettaisiin, sillä epäilemättä sen Morduk oli tullut tekemään.

Ennen kuin kukaan ehti liikahtaakaan, Morduk liikahti nopeasti kuin musta varjo, Isabellen luokse ja kietoi kätensä tämän ympärille.

”Liikahda ja hän kuolee”, ääni tuntui kaikuvan kaikkialla talossa ja päidemme sisällä, mutta sanat oli tarkoitettu vain Isaiahille, joka selvästi valmistautui hyökkäämään. Hän näytti niin eläimelliseltä, että jopa minäkin hätkähdin. En edes kirjastolla ollut nähnyt hänen näyttävän tuolta.

”Päästä hänet!” Isaiah ärjäisi ja hänen äänensä tuntui muuttuneen karheammaksi, kuin vihaisen karhun tai koiran murahdukseksi.

”Ja jos en, niin mitä voit tehdä?” Morduk ärsytti tahalleen, kuin olisi halunnutkin Isaiahin hyökkäävän. Kuin haluaisi tämän tekevän virheen.

Isaiah teki päätöksensä, samoin tein minäkin ja sitä Morduk ei ollut osannut odottaa. Hän lennähti päin seinää ja Isabella pääsi vapaaksi. Minä pyörähdin lattialle Isabellen vierelle.

Nousin lähes samantien ylös. Vilkaisin Isabellea, joka näytti olevan kunnossa, sitten käänntyin katsomaan Isaiahia, joka taisteli Mordukin kanssa.

”Caleb, ole kiltti ja vie Isabelle ja Noah pois täältä, tai meistä ei jää yhtäkään vastustamaan Mordukia”, minä sanoin.

Caleb nyökkäsi ja syöksyi auttamaan Isabellen ylös lattialta. Nuo kaksi, sekä Noah katosivat yöhön ja jäljelle jäivät vain minä, Isaiah ja Morduk.

Äkkiä Isaiah sinkoutui päin seinää, jolloin osa tauluista lenteli lattialle ja hän valui alas seinää lattialle, jättäen jälkeensä ilkeän verivanan.

Minä tiesin, että minun oli tehtävä jotain, muutoin Isaiah olisi mennyttä, sillä Morduk tuskin antaisi armoa.

Mietin kiivaasti mitä minun pitäisi tehdä, samalla kun näin, miten varjomainen Morduk ikään kuin kasvoi ja kurotteli kohti Isaiahia, kuin tämän veri olisi houkutellut häntä entistäkin enemmän.

Näin miten varjomainen musta lonkero kietoutui Isaiahin kaulan ympärille, kiristyen siihen yhä tiukemmin ja liikkui kuin olisi imenyt jotain. Isaiah alkoi näyttää todella huonolta, kuin veren lisäksi menettäisi elämänvoimaansa.

Minä tarvitsisin joko auringon valoa tai jotain pyhää tai mitä vain, mikä voisi tuota hirviötä vahingoittaa. Etsin katseellani olisiko tässä talossa mitään sellaista. Sitten tajusin, täällä oli tulta joka varmasti vahingoittaisi.

Nappasin työpöydältä köljylampun ja suuntasin päättäväisesti kohti Mordukia, joka oli niin keskittynyt Isaiahiin, ettei huomannut minua. Paiskasin öljylampun päin Mordukia, niin että lamppu hajosi ja öljy levisi pitkin olennon varjomaista vaatetta. Sen jälkeen nappasin palavan halon takasta ja paiskasin sen päin öljyistä Mordukia, joka leimahti tuleen kuin kuiva puu.

Se kirkui ja huusi, mutta päästi irti, juosten ulos avoimesta ovesta ja katosi yön pimeyteen. En uskonut että se olisi tuhoutunut vieläkään, mutta ehkä sen verran vahingoittunut, ettei enää tänä yönä näyttäisi naamaansa missään.

Katselin hetken oviaukkoa, kuin peläten Mordukin palaavan, mutta kun olin varmistunut siitä, ettei se enää tulisi, astelin lattialla, seinään nojaavan Isaiahin luo.

Tämä näytti huonokuntoiselta ja minä tein päätökseni. Laskeuduin polvilleni hänen vierelleen, vedin hihan pois kädestäni ja viilsin terävällä kynnelläni ranteeseeni syvän haavan, josta valui verta, minkä jälkeen painoin ranteeni Isaiahin suulle. Ensin näytti siltä, ettei hän jaksaisi ruokailla, mutta sitten hän tarttui ahnaasti ranteeseeni alkoi imeä.

Tunsin vähäistä kipua ranteessani ja minua heikotti, mutten antanut sen haitata, sillä minun oli pelastettava Isaiah, josta oli tullut minulle opastaja ja ystävä. Mitä enemmän hän joi vertani, sitä paremmalta hän alkoi näyttää. Minä sen sijaan aloin voida huonommin. Hetken jopa luulin, että Isaiah imisi minut kuiviin, mutta hän lopetti, kun näki miten huonolta minä näytin.

Se ei silti vienyt huonoa oloani, sillä heti kun hän irrotti otteensa minusta, minä lysähdin kyljelleni lattialle ja kaikki katosi syvään pimeyteen.

Kun...


No niin, tapahtuikin jännittäviä asioita ja mitähän seuraavaksi mahtaa tapahtua, joten jatkakoon seuraava tästä.

[Nefertiti]

Tunsin vähäistä kipua ranteessani ja minua heikotti, mutten antanut sen haitata, sillä minun oli pelastettava Isaiah, josta oli tullut minulle opastaja ja ystävä. Mitä enemmän hän joi vertani, sitä paremmalta hän alkoi näyttää. Minä sen sijaan aloin voida huonommin. Hetken jopa luulin, että Isaiah imisi minut kuiviin, mutta hän lopetti, kun näki miten huonolta minä näytin.

Se ei silti vienyt huonoa oloani, sillä heti kun hän irrotti otteensa minusta, minä lysähdin kyljelleni lattialle ja kaikki katosi syvään pimeyteen.

Kun lopulta palasin tajuihini, minä makasin sohvalla. Tosin en enää siinä talossa, jossa olimme olleet. Tämä paikka tuntui paljon ylellisemmältä ja siistimmältä, kuin se talonröttelö, jossa olimme olleet. Huone oli kuitenkin samalla tavoin himmeästi valaistu ja hienosti koristellussa takassa paloi tuli.

Noah istui työpöydän ääressä, ympärillään pinottain kirjoja, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Isabella ja Caleb seisoivat takan luona, keskustellen hiljaa.

Käänsin päätäni ja näin Isaiahin, joka istui viereisellä tuolilla hievahtamattakaan kuin mikäkin kuvapatsas. Mutta häneen tuli heti eloa, kun hän näki minun olevan hereillä.

Kohottauduin varovaisesti istumaan, sillä oloni oli yhä hyvin hutera kaiken sen jäljiltä, mitä oli tapahtunut.

”Varovaisesti”, Isaiah sanoi yllättävän lempeästi, ”tässä, sinun on ravittava itseäsi”,  hän sanoi ja ojensi minulle kulhollisen punaista nestettä. Minä haistoin siitä huokuvan tuttuakin tutumman tuoksun. Verta, elämän nestettä ja minun oli nälkä.

Otin kulhon ja kumosin sen sisällön kurkkuuni, nauttien sen mausta, jossa yhtyivät makeus, rautaisuus ja suolaisuus. Vaikka annos ei ollutkaan niin iso kuin olisin tarvinnut, oli se silti riittävä saamaan oloni hieman paremmaksi, joskaan taistelukunnossa minä en tietenkään ollut.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus ja tunsin kaikkien katseet itsessäni. Olin hieman vaivautunut tästä ja olisin varmasti punastunutkin jos se olisi ollut mahdollista.

En tiennyt mitä sanoa, sillä omasta mielestäni olin tehnyt oikein ja tiesin, että tekisin saman uudestaankin, jos oli pakko. Sillä minä en jättäisi heitä pulaan, me tarvitsimme jokaista, jos mielimme saada Mordukin kukistettua, ennen kuin hän tuhoaisi meidät. Sen hän varmasti tekisikin heti kun saisi haavansa hoidettua ja minä olisin nyt hänen tähtäimessään, kun olin kehdannut nousta häntä vastaan.

”Onko parempi olo?” Isaiah kysyi ja otti kulhon minulta.

”Paljon parempi”, vastasin, ”missä me olemme?”

”Minun vaatimattomassa asunnossani”, Caleb vastasi yhtä vaatimattomasti, kuin olisi sanonut, olen kuningas.

Isaiah hymähti tietäväiseen sävyyn ja vilkaisi Calebia vinosti hymyillen, kohottautuessaan seisomaan, ”lepää sinä vielä”, hän sanoi minulle ja häipyi viemään kulhon pois.

”Täytyy sanoa, että pojassa on enemmän, kuin päällepäin näkyy”, Caleb tokaisi ja kuulin syvää kunnioitusta hänen äänessään.

”Olen samaa mieltä”, vastasi Isaiah, joka palasi takaisin oleskeluhuoneeseen, ”paljon enemmän, kuin Morduk arvasikaan”, hän lisäsi istahtaessaan takaisin tuolille, jossa oli istunut odottamassa virkoamistani, ”olen toistamiseen sinulle henkeni velkaa”, hän sanoi, kääntyen katsomaan minua.

”No jaa”, minä mutisin hämmentyneenä ja...


Jatkakaapas te vuorostanne tästä...

[Nefertiti]

”Olen samaa mieltä”, vastasi Isaiah, joka palasi takaisin oleskeluhuoneeseen, ”paljon enemmän, kuin Morduk arvasikaan”, hän lisäsi istahtaessaan takaisin tuolille, jossa oli istunut odottamassa virkoamistani, ”olen toistamiseen sinulle henkeni velkaa”, hän sanoi, kääntyen katsomaan minua.

”No jaa”, minä mutisin hämmentyneenä ja oikaisin itseni takaisin sohvalle. Huoneeseen laskeutui jälleen syvä hiljaisuus. Kuului vain kuinka tuli rätisi takassa ja jossain lattialankkujen alla rapisteli hiiri.

Minä mietin aikaisempia tapahtumia, tappelua ja sitä mitä olin tehnyt Isaiahin hyväksi. Sitten aloin miettiä, voisiko se auttaa myös Mariaa. Voisiko sillä rikkoa tuon kirouksen ikihyviksi, sillä kirouksen langettajahan ei ollut varmastikaan ajatellut sitä, kuka tai mikä voisi olla se joka luovuttaisi vertaan vapaaehtoisesti vangille.

Ja koska minä olin jo vampyyri, en voisi enää muuttua, tai jäädä jumiin tuolle kirotulle aukealle, mikä myös tarkoittaisi sitä, että ehkä oli mahdollisuus myös saada Maria vapaaksi. Tosin se oli ehkä, mutta loogisesti ajatellen sen täytyisi toimia. Niin tai näin, minä päätin, että kokeilisin sitä ainakin.

Nousin niin äkillisesti istumaan, että sain muut hätkähtämään ja tuijottamaan itseäni.

”Mikäs sinulle oikein tuli?”, Isaiah kysyi.

”Ei mikään, olen kunnossa. Minä vain...”, minä aloitin ja vaikenin hetkeksi, ”minä ajattelin että voisin kokeilla yhtä asiaa ja ehkä saada Marian vapaaksi, mutta vain ehkä. Se ei välttämättä toimi, mutta en voi jättää kokeilemattakaan”, sanoin viimein.

”Kokeilemaan mitä?”, Caleb kysyi ja katsoi minua hieman epäillen.

”No kun mietin sitä mitä edellisessä turvapaikassamme tapahtui, tappelu ja se kaikki muu”, minä aloitin taas, ”ja kun annoin Isaiahin juoda vertani, siitä sain ajatuksen, että jos minä antaisi Marialle vapaaehtoisesti vertani, hän voisi ehkä päästä vapaaksi, sillä jos epäilyni ovat oikein, Morduk ei ole määrittänyt sitä tarvitseeko luovuttajan olla ihminen vai vampyyri”, minä selitin nopeasti.

”Siis kuinka? Selitähän uudelleen, minä putosin kärryiltä”, Caleb pyysi.

”Katsos kun minä ajattelin, että Morduk kirouksen tehdessään ei varmaankaan määrittänyt sitä, mikä luovuttaja voisi olla, joten teoreettisesti jos minä vapaaehtoisesti annan Marian purra itseäni ja juoda vertani, voisin näin ollen vapauttaa hänet enkä enää jäisi ansaan”, minä selitin, ”sillä minähän olen jo vampyyri, enkä voi enää sellaiseksi muuttua, joten silloinhan kirouksen pitäisi kumoutua. Ja sitä paitsi, tekoni on puhdas ja epäitsekäs, vailla pahaa tahtoa, joten siinäkin pitäisi olla voimaa”, minä jatkoin.

”Miksi en itse tullut ikinä ajatelleeksi tuota”, Isaiah sanoi mietteliäänä.

”Älä moiti itseäsi, sinulla on ollut paljon muutakin mielessäsi ja sinun pitänyt pysytellä poissa Mordukin ulottuvilta”, minä sanoin Isaiahille lohduttavaan sävyyn, ”ja minäkin tulin ajatelleeksi sitä vasta nyt”, minä sanoin.

”Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan”, Caleb totesi tyynesti, ”mutta ideasi vaikuttaa kokeilemisen arvoiselta, joskin vaaralliselta, sillä Morduk varmasti haluaa kostaa sinulle saamansa takaiskun ja parhaiten hän sen tekee Marian kautta”, hän sanoi sitten, ilmeen synkentyessä.

”Tiedän, mutta en vain voi istua täällä ja odottaa että hän tekee jotain pahaa Marialle”, minä sanoin.

”Tänä yönä me emme enää ehdi, pitää odottaa seuraavaa yötä”, Isaiah sanoi ja vilkuili ohutta valojuovaa, joka näkyi heikosti, suljettujen verhojen välistä, ”ja sinä et ole vielä matkustuskunnossa”, hän muistutti.

”Niin, no”, mutisin ja vetäydyin vielä hetkeksi pitkäkseni, ennen kuin siirryimme päivälevolle talon alempiin kerroksiin, minne päivänvalo ei päässyt.

Jopa Calebin talon alakerta oli varsin ylellinen. Täydellinen leveilijä, minä ajattelin, katsellessani miten kivistä rakennettu huone oli sisustettu hyvin ylellisesti ja kaikkialla oli lämpimän punaista ja kultaa. Jopa arkuissa.

”Mistä sinulla on tällaisiin varaa?”, Isaiah kysäisi, sillä tiesi ettei Caleb alkujaan ollut rikas, vaan oli ollut köyhä.

”Minä osaan tehdä kauppaa ja uhkapelitkään eivät tuota ongelmia”, hän totesi, yrittäen yhä kuulostaa vaatimattomalta, ”vampyyrinä olemisessa on puolensa, säästyy monelta pieneltä ongelmalta, kuten rikollispomoilta ja velkojilta”, hän lisäsi, liikauttaen kättään huolettomasti.

”Ah aivan, olisihan minun pitänyt tietää”, Isaiah totesi tyynesti ja pyöritti hieman päätään, kuin ajatellen Calebin olevan hieman turhankin holtiton tekemisien suhteen.
”Suurimman osan omaisuudesta olen tehnyt ihan oikeasti rehellisin keinoin, vain joinain hetkinäni olen sortunut uhkapeliin, mutta minulla on ollut sielläkin onni matkassani”, Caleb vastasi, sillä ei hänkään sentään rikoksia halunnut tehtailla, niistä jäisi pitkän päälle kiinni, eikä se sopinut hänen elämäänsä, saati suunnitelmiinsa.

”Aivan”, Isaiah hymähti, katsellen samalla kun muut pujahtelivat arkkuihinsa lepäämäään.

Päivä sujui rauhallisesti, mutta minä olin vieläkin aika heikossa kunnossa herättyäni horroksestani, kuin myös erittäin nälkäinen. Tosin en sittenkään halunnut käyttää ihmisiä ruuakseni, jollei siihen ollut minkäänlaista pakkoa.

Ilmeisesti joku oli lukenut ajatukseni, sillä päädyimme nauttimaan parin sian ja lehmän verellä, mikä sai oloni kohentumaan huomattavasti.
Silti sinäkään yönä minua ei päästetty lähtemään. Meni varmaankin pari kolme päivää, kunnes olin täysin oma itseni ja päätin etten enää antaisi kenenkään estää itseäni ja lähdin.

Liikkuminen yöllä oli helppoa, varsinkin kun nyt oli kunnolliset vaatteetkin yllä, enkä ollut satuttamassa varpaitani kaikkiin kiviin ja koloihin. Minä löysin takaisin aukealle yllättävän helposti ja Maria oli yhä siellä.

Joskin minä aistin, että joku muukin oli läsnä, jossain lähellä, muttei kuitenkaan aukiolla. Tuo jokin vaikutti häijyltä, mutta samaan aikaan aisitin jotenkin, ettei tuo jokin ollut vielä riittävän vahva hyökätäkseen. Olikohan se Morduk, joka ei ollut vieläkään toipunut minun tempauksestani.

Maria oli vähän hämillään nähdessään minut ja kysyi, mitä oli tekeillä. Mariakin tunsi Mordukin läsnäolon ja hän kertoi, että tuo jokin tai joku oli käynyt aukean lähellä useammankin kerran.

Kerroin syyni tulemiseen, sekä sen että halusin kokeilla jotakin. Maria vastusteli ensin, mutta minä sanoin, että se saattaisi olla ainoa keino saada hänet pois sieltä ilman, että kukaan jäisi enää samaan vankilaan hänen sijastaan.

”Mutta entäs jos sinä jäät tänne?”, Maria kysyi huolestuneena.

”Älä sinä siitä huoli, minä pärjään kyllä, jos niin käy, mutta minun on pyydettävä, ettet sitten käy täällä enää, Morduk käyttää sitä muutoin hyväkseni, enkä voi antaa itselleni anteeksi, jos sinulle tapahtuu jotakin pahaa”, minä sanoin.

”Mutta...”, Maria aloitti, mutta minä painoin kevyesti sormeni hänen kauniille huulilleen ja katsoin häntä syvälle silmiin. Niin kauniit, kuin Maria itsekin.

Minä avasin hieman takkini ja paitani kaulusta ja siirsin puolipitkiä hiuksiani hieman sivuun. Näin, että Maria näki, missä verisuoneni oli, vaikkei se ehkä sykkinytkään, eihän minulla ollut enää sydämensykettäkään.

”Ota vereni ja vapautesi”, minä sanoin hiljaa ja viilsin haavan kaulalleni, ”minä luovun mielelläni kaikesta sinun vuoksesi”, kuiskasin ja painoin hellän suudelman hänen poskelleen.

Kumarruin hieman alemmas, pitäen yhä kaulani paljaana. Maria kurottautui, tunsin kuinka hänen huulensa koskettivat kevyesti kaulaani. Hamusivat hetken, kunnes hän iski ja alkoi imeä vertani.

Muistin miltä se oli tuntunut ensimmäisen kerran, sillä se tuntui samalta taas. Yhtä aikaa huumaavalta ja pelottavalta. Jopa kuumalta, romanttiselta.

Sitten jotakin tapahtui, kuin verho olisi vedetty pois tai kuin joku olisi poksauttanut tuon saippuakuplan. Tuo vankilan näkymättömät kalterit olisivat kadonneet tyystin.
Sitä on vaikea selittää, mutta ikään kuin tuo vankila olisi vaientanut kaikki ympäröivät äänet, sillä nyt tuntui kuin mikään ei olisi enää vaiennettu, vaan kaikki elämä olisi palannut tänne. Kuulin tarkemmin kuin koskaan ennen miten eläimet liikkuivat lähistöllä, rapistelivat pensaissa ja kuinka pöllöt huhuilivat puiden oksistoissa, saalista etsien.

”Se toimi”, minä henkäisin ja lysähdin selälleni maahan.

”Aaren”, kuulin Marian huudahtavan etäisesti, mutten jaksanut vastata. Olin liian heikko, mutta siitä huolimatta onnellinen, Maria oli täysin vapaa nyt.

Kun taas palasin tajuihini, lepäsin jälleen kerran Calebin ylellisellä sohvalla, olohuoneen hämärässä ja takassa paloi lämmin tuli. Ennen kuin ehdin istumaan joku punainen tuleliekkiä muistuttava hyökkäsi halaamaan minua.

”Ugh”, ähkäisin, mutta hymyilin nähtyäni Marian. Tämä oli turvassa, mistä olin hyvin, hyvin iloinen.

”Luulin, että menettäisin sinut!”, Maria huudahti, ”älä enää koskaan tee niin”, hän komensi.

”Hyvä on”, minä lupasin, ja sivelin kevyesti hänen marmorinvalkeaa poskeaan.

”Tuota, mitähän tässä pitäisi sanoa, paitsi että olen kiitollinen, siitä että sait tyttäreni vapaaksi”, Caleb sanoi ja näytti yllättävän jäykältä ja juhlalliselta.

”Äh, anna olla, tein sen koska halusin hänet vapaaksi ja turvaan, sillä tuolla aukealla hän olisi ollut alttiina Mordukin häijyille juonille. Kuten sanoit, niin hän olisi takuulla käyttänyt Mariaa meitä vastaan jollain tavoin”, minä vastasin.

”Olet oikeassa, mutta se silti vähennä kiitollisuuttani, nyt minäkin olen velkaa sinulle, mutta lupaan pyhästi, että maksan sen takaisin tuli mitä tuli”, Caleb sanoi niin juhlallisesti, että se sai muut huvittuneeksi.

”Aina yhtä teatraalinen”, Isaiah naurahti ja vetäytyi rennommin situmaan nojatuoliinsa.

Hetkeä myöhemmin Isabelle asteli huoneeseen kantaen käsissään isoa kulhoa, jonka sisällön arvasin paljon ennen kuin näin tai oikeammin haistoin. Niin hyvä, suolaisenmakea, ehkä vähän metallinen tuoksu ja minä olin nälkäinen, olinhan taas luopunut omastani toisen hyväksi.

Niin nopeasti kun Isabelle oli ojentanut kulhon minulle, minä tartuin siihen ahnaasti kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen ja tyhjensin kulhon viimeistä pisaraa myöden. Olisin varmaan nuollutkin sen puhtaaksi, mutta muistin sitten etten ole yksin, eikä aikeeni ollut hyvien tapojen mukaista toimintaa.

Laskin kulhon pöydälle, kaivoin takkini taskun uumenista liinan, jolla pyyhin suuni ja sen ympäristön, sillä olin onnistunut hieman sotkemaan itseäni.
Siivottuani naamani, olin aikeissa nousta sohvalta, kun...

Jatkakaahan te vuorostanne tätä
Ja juu, on ollut pitkä aika kun viimeksi kirjoitin tähän mitään, mutta nyt iski inspiraatio.