Jatkis: Kauhujen saari 2

[Nuubialainen Prinsessa]

Tätä tilaa kesti siihen asti kunnes...

..sattui pieni onnettomuus. Se oli Jonin odottama lähtölaukaus.

Oli myöhäinen ilta. Ulkona oli jo pilkkopimeää. Se ei kuitenkaan merkinnyt mitään sisällä oleville, sillä mistään rakennuksen suljetunosaston huoneista ei päässyt sisään päivänvaloa. Kirkas keinovalo valaisi vaaleita steriileitä käytäviä, joissa kaikuivat askelten ontot ja kylmät äänet. Puheensorinaa eivät osaston seinät kuulleet. Sanaton sopimus pidätti työntekijät hoitamaan velvollisuutensa ripeästi ja tehokkaasti. Lomakkeet saattoivat vaihtaa käytävällä omistajaa nyökkäyksen saattelemana, mutta siihen kaikki kommunikaatio jäikin. Jokainen hoiti oman osuutensa, eikä jäänyt kyselemään asioita, joihin ei ollut lupa kiinnittää huomiota. Niin osasto huokui yksinäisyyttä, vaikka sen sisällä oli paljon ihmisiä.

Tuona iltana kuitenkin tapahtui jotain, joka järisytti tavallisesti niin hiljaista ja yksinäistä ilmapiiriä. Savu leijaili salakavalasti, ohuina tummina kiehkuroina ylös katossa sijaitsevaan palovaroittimeen. Tuloksena oli korvia vihlova meteli. Paniikki. Suljetunosaston käytävät täyttyivät kiireisistä, miltei hätääntyneistä askelista ja levottomista kysymyksistä. Sanaton sopimus unohdettiin ja kysymykset sinkoilivat kiivaina hätääntyneistä suista, kun osastolla olevat työntyivät kohti rakennuksen hätäuloskäytäviä. Ahnaat lieskat tavoittelivat pöydällä olevia tutkimusraportteja ja sulattivat oikosulkuun menneen tutkimuslaitteen suojakuoria säälimättömästi. Ilmassa leijui palaneen muovin käry ja liekin sihinä kuulosti pahaenteisen nälkäiseltä. Tuli janosi lisää, eikä aikaakaan kun se oli paisunut valtavaksi roihuksi. Sihinä muuttui huminaksi ja kuumuus tukahduttavaksi.

Jon avasi silmänsä ja huomasi olevansa yksin huoneessaan. Jokin oli pahasti pielessä ja mies katseli pää kallellaan vankilaansa. Varovaisesti hän kohottautui istumaan ja huomasi olevansa hyvin heikossa kunnossa pitkäaikaisen levon vuoksi. Hetken aikaa Jonin päätä huimasi, mutta sitä ei kestänyt kauan. Mies ravisteli päätään ja keskitti sitten ajatuksensa jalkoihin. Hän liikutteli niitä edestakaisin saadakseen entisen elinvoiman palaamaan ja muutaman minuutin kuluttua ne jo kantoivat hänen painonsa lattialla. Kevyt savunkäry työntyi sisään suljetun oven alta.

Jon käveli hitain askelin tutkimushuoneen ovelle ja kokeili sen kahvaa varovaisesti. Mies sulki silmänsä ja toivoi hartaasti oven aukenevan. Hyvä onni jatkui, sillä ovi ei ollut lukossa. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan Jon hymyili. Olihan hänelle juuri annettu lintuhäkin avaimet. Siinä oli riittävästi syytä hymyyn. Ovi aukeni ja Jon astui savuharson peittämälle käytävälle. Mies pakotti itsensä liikkumaan nopeasti käytävällä, paidanhelma kasvojensa suojana. Pian ovi vapauteen aukeni, sillä varauloskäynnin ovikin oli jäänyt avoimeksi hätääntyneiltä tutkijoilta..

[Nefertiti]

Jon käveli hitain askelin tutkimushuoneen ovelle ja kokeili sen kahvaa varovaisesti. Mies sulki silmänsä ja toivoi hartaasti oven aukenevan. Hyvä onni jatkui, sillä ovi ei ollut lukossa. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan Jon hymyili. Olihan hänelle juuri annettu lintuhäkin avaimet. Siinä oli riittävästi syytä hymyyn. Ovi aukeni ja Jon astui savuharson peittämälle käytävälle. Mies pakotti itsensä liikkumaan nopeasti käytävällä, paidanhelma kasvojensa suojana. Pian ovi vapauteen aukeni, sillä varauloskäynnin ovikin oli jäänyt avoimeksi hätääntyneiltä tutkijoilta.

Hän työnsi oven auki, asteli ulos ja veti pitkään ja hartaasti raitista ilmaa keuhkoihinsa. Katulampun valo sokaisi hetkeksi hänen silmänsä, jotka olivat tottuneet laitoksen keinovaloon. Tovin kuluttua hän alkoi hahmottaa ympäristöään ja näki säiden runteleman betonimuurin, joka ympäröi rakennusta. Muurin päällä oli piikkilankaa ja sivummalla teräksinen portti, joka nyt repsotti auki.

Hän harppoi kohti tuota porttia ja tunsi miten kylmä ilma sai hänet palelemaan, sillä hänellä oli yllään vain sairaalan pyjama. Jon ei siitä välittänyt vaan asteli eteenpäin, vaikka kylmä hiekkainen maa pisteli paljaiden jalkojen alla.
Kaikki laitoksen työntekijät olivat rakennuksen toisella puolella, joten hän saattoi astella portista ulos ja kohti ajan rapauttamaan parkkipaikkaa, jossa oli vain yksi auto. Päästyään autolle, hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan rakennusta, jonka toisessa päässä loimottivat liekit.

'Paikkahan on kuin vankila.' Jon ajatteli ja kääntyi sitten tutkimaan autoa. Hänen onnekseen auton omistaja oli jättänyt oven auki, joten hän pääsi vaivatta sisälle.

Hetken hän istui paikallaan ja katseli ympärilleen etsien avaimia ja onni suosi häntä jälleen kerran, sillä auton omistaja oli unohtanut avaimet autoon. Tai ainakin oli kuvitellut piilottaneensa ne hyvin aurinkolipan väliin.
Sivu-ikkunasta hän näki kuinka joku juoksi autoa kohti ja huusi jotakin, mutta hän ei pysähtynyt, vaan ajoi ulos parkki-alueelta ja suoraan maantielle.

Jon ei tuntenut aluetta lainkaan ja ajoi eteenpäin, toiveena päästä mahdollisimman kauas tuosta laitoksesta ja löytää Tommy.

*****

Toisaalla Logan hommasi kulkupelin ja nyt he olivat matkalla Loganin asunnolle. Matka taittui ja kumpikin oli vaiti.
Logan vilkuili välillä Tommya, varmistaakseen, että tämä oli kunnossa. Tommy puolestaan oli vaipunut mietteisiinsä ja tunsi, että isä oli vapaa ja liikkeellä. Vaikka hän oli iloinen siitä, että isä oli päässyt vapaaksi, jokin oli silti vialla. Oli kuin jokin olisi varoittanut vaarasta, mutta millaisesta, ei hänkään sitä osannut määritellä.

Kului päivä ja toinenkin alkoi jo kääntyä yöksi, kun he kääntyivät metsätielle, joka kohosi ylöspäin ja kaukana sen yläpuolella näkyi vuoren luminen huippu. Tommy katseli vaiteliaana ohitse vilistävää metsää ja sen takana näkyvää vuorta. Pimeys syveni syvenemistään, kun he viimein kääntyivät hirsitalon eteen. Tommy nousi autosta ja jäi hetkeksi paikalle seisomaan, hengittäen syvään raikasta ilmaa.

Logan nousi pian Tommyn jälkeen ja alkoi harppoa kohti portaita, Tommyn tullessa perässä. Hän avasi oven ja kehotti Tommya astumaan sisälle ja olemaan hiljaa, jottei herättäisi ketään.
Tuskin hän itse oli ehtinyt sisälle, kun yhteen yläkerran makuuhuoneeseen syttyi valo ja pian rappusten yläpäähän ilmestyi tummapintainen nainen.

"Logan." Hän sanoi ja katsoi Tommya kuin olisi nähnyt aaveen, senjälkeen hän siirsi katseensa takaisin Loganiin ja säikähti nähdessään tämän verisen paidan. "Kuka sinulla on mukanasi ja mitä sinulle on tapahtunut?" Hän sai viimein kysyttyä.
"Kerron, kunhan hän saa nukkumapaikan." Logan sanoi ja sytytti pöytälamppuun valon.
"Hyvä on." Fiona sanoi ja asteli raput alas jääden niiden juureen seisomaan ja katsomaan Tommya. "Onko tuo..?" Hän aloitti ja vaikeni, sillä hän oli luullut ensin poikaa Joniksi, mutta uusi tarkempi vilkaisu kertoi, että tämä oli liian nuori täksi. Pojan piirteet toivat saaren ja kaikki ne tapahtumat siellä, hänen mieleensä. Tapahtumat, joita hän ei ollut vuosiin muistellut.

"Hän on Tommy, Jonin ja Jillin poika." Logan vastasi väsyneesti ja katsoi lämpimästi Fionaa. "Voisitko mitenkään katsoa onko vierashuone siinä kunnossa, että hän voi nukkua siellä." Hän pyysi.
"Tietysti." Fiona sanoi ja painui katsomaan huonetta...


No ei kyllä tullut kummonenkaan jatkopala, mutta toivottavasti tästä pystyy jatkamaan. :)
Edith... Tein pientä hienosäätöä, kun huomasin tekstin tökkivän ja pahasti. Mutta muuuten pätkänen on sama kuin aiemminkin. :)

[Nuubialainen Prinsessa]

""Tietysti." Fiona sanoi ja painui katsomaan huonetta..."


..pohtien samalla mihin Logan oli tällä kertaa sotkeentunut.

Logan taputti lempeästi Tommyn kapeita hartioita.
"Kas niin Tommy. Käy vain sisään matalaan majaani ja ole kuin kotonasi. Tuolla on keittiö ja sen vieressä olohuone. Yläkerrassa sijaitsee vierashuone, jonne Fiona käy laittamassa tilan valmiiksi. Täällä sinä olet turvassa." Mies sanoi ja katsoi poikaa vakuuttavasti.
"Toit minut kotiisi." Tommy totesi, äänessään ripaus yllätystä.
"Kyllä, toin sinut kotiini. Tämän turvallisempaa paikkaa saa hakea, sillä he eivät ikinä osaisi etsiä sinua täältä." Logan vastasi.
Tommy nyökkäsi ja seurasi Logania sisään taloon. Mies ohjasi pojan yläkertaan ja tämä asettuikin huoneeseen väsyneenä lepäämään. Pakomatka verotti Tommyn voimia, eikä tämä jaksanut ajatella huomista. Huolestuneet silmät sulkeutuivat kun pojan pää tavoitti pehmeän tyynyn. Seinäkello tikitti tasaisesti huoneen nurkassa ja johdatti pojan hitaasti unten maille.

***

Ilta hämärä antoi Jonille suojan ja mies ajoi pitkin tuntematonta tietä sydän pamppaillen. Oli kuin jokin uskomaton voima olisi johdattanut hänet pakoon. Vaistomaisesti hän ohjasi auton tienristeyksestä länteen, sinne missä oli Tommy. Vaikka mies ei tiennyt, minne poika oli kätkeytynyt, hän vaistosi suunnan olevan oikea. Jon näki mielessään Tommyn rakkaat kasvot. Mies tiesi, että poika oli unessa. Pojan silmät olivat suljettuina ja tämän hengitys oli tasaisen rauhallinen. "Yritä kestää vielä hetki poikani. Isä on tulossa takaisin." Jon mutisi ja painoi kaasua. Auto singahti eteenpäin kovempaa vauhtia, sukeltaen yön usvaiseen hämäryyteen ajovalot tummaa tietä kalseasti valaisten.

Eräs mies istui nahkatuolissa kasvoillaan ilmeetön naamio. Sikarin savu leijaili kevyenä nauhana huoneessa ja taustalla lauloi käheä-ääninen nainen hidasta aistikasta lauluaan. Tietokoneen näytöllä vilkkui punainen piste, joka eteni hitaasti kohti valtatie 5:sta. Karttaohjelman mukaan pienempi tie yhtyisi päätiehen tasan 15 minuutin kuluttua. Mies ei tehnyt elettäkään noustakseen tuolista, vaan nosti sikarin huulilleen ja maistoi sen voimakasta aromia huuliensa välissä. Hän piti saalistaan silmällä. Oli oltava ovela, jos halusi saada sen mitä niin kovasti halusi. Oli pelattava niillä korteilla, jotka olivat käteen jaettu ja nyt kädessä oli pataässien kuningas. Se kaasutti kovaa vauhtia eteenpäin valtatie 5:sta länteen. Karannut, mutta ei kadonnut. Tämä Yökiitäjää kovasti muistuttava mies puhalsi savupilven ja sammutti tulipesän pöydän edessä lojuvaan hopeiseen vatiin. Kortit olivat todellakin jaettu, nyt täytyi vain odottaa...

***
seuraava jatkakoon..

[Nefertiti]

Oli pelattava niillä korteilla, jotka olivat käteen jaettu ja nyt kädessä oli pataässien kuningas. Se kaasutti kovaa vauhtia eteenpäin valtatie 5:sta länteen. Karannut, mutta ei kadonnut. Tämä Yökiitäjää kovasti muistuttava mies puhalsi savupilven ja sammutti tulipesän pöydän edessä lojuvaan hopeiseen vatiin. Kortit olivat todellakin jaettu, nyt täytyi vain odottaa.

***

Aamuauringon kultaiset säteet osuivat hirsisen talon seinään ja pujahtivat sisään ikkunasta herättäen Tommyn, joka nousi haukotellen istumaan vuoteelleen. Hän venytteli ja tassutteli sitten ikkunalle ja katsoi hämmentyneenä ikkunasta levittäytyvää metsämaisemaa, joka hehkui kaikissa syksyn väreissä.

Vaikka hän tunsikin itsensä pitkästä aikaa onnelliseksi, niin jokin tuntui varoittavan vaarasta. Tommy tunsi onnellisuuden muuttuvan hiljalleen levottomuudeksi ja huoleksi. Isä oli kyllä vapaa ja tulossa, mutta silti jokin oli väärin.

Hän toivoi, että isäkin huomaisi sen, eikä ajaisi vielä Loganin luokse.

'Isä, tiedän että kuulet minua, joten pyydän älä tule. Jokin on väärin, odota.' Hän ajatteli ja keskitti voimansa siihen.
Tämän jälkeen hän kääntyi ja suunnisti alas keittiöön, missä Fiona hääri parhaillaan ja väsäsi aamiaista.

"Huomenta." Tommy sanoi hiljaa ja istuutui pöydän ääreen.
"Huomenta." Fiona sanoi ja katsoi poikaa myötätuntoisena, sillä näki tummat renkaat tämän silmien ympärillä ja huolen kasvoilla. "Haluatko muroja vai kenties jotakin muuta aamiaiseksi?" Hän kysyi ystävällisesti.

Tommy aukaisi suunsa vastatakseen, mutta samassa huoneeseen juoksivat Nick ja Nelly. Meteli taukosi hetkeksi, kun kumpikin näki Tommyn.

"Äiti kuka tuo on?" Nelly kysyi ja katsoi uteliaana Tommya.
"Onko isä tullut?" Nick kysyi ennen kuin Fiona ehti edes vastata.
"Hän on Tommy ja hän on täällä vähän aikaa, mutta kavereille ette saa kertoa." Fiona sanoi ja jatkoi hymyillen. "Isä on nukkumassa ja tulee kyllä aamiaiselle kunhan ehtii."
"Okei." Nick sanoi hymyillen.
"Jeii!" Nelly hihkaisi ja hymyili leveästi.

Kumpikin istuutui paikalleen odottamaan aamiaista.

"Sinä olet siis Tommy." Nick sanoi ja katsoi arvioiden muutamaa vuotta vanhempaa poikaa, joka istui hiljaisena paikallaan.
"Joo." Tommy sanoi ja hymyili vaisusti.
"No aiotko olla kauankin täällä?" Nick kysyi katsoen uteliaana poikaa ja mietti voisiko tuosta saada uuden kaverin.
"En tiedä." Tommy vastasi ja alkoi hiljalleen tuntea olonsa kotoisammaksi.
"Haluaisitko aamiaisen jälkeen nähdä huoneeni?" Nick kysyi kaataen samalla muroja kulhoonsa.
"Vaikka." Tommy sanoi, sillä eihän hänellä muutakaan tekemistä ollut.

Fiona jatkoi hääräämistään aamiaisen kanssa ja vilkuili lapsiaan ja Tommya hymyillen tyytyväisenä. Poikaparka, tämä tosiaan kaipasi ympärilleen perhettä, Fiona ajatteli ja muisti mitä Logan oli yöllä kertonut.
Äkkiä hän tunsi suuret kourat ympärillään ja kiljaisi.

***

Logan oli tullut keittiöön ja hymyillyt ilkikurisesti samalla, kun oli nostanut sormen huulilleen. Ja nyt hänen tärykalvonsa olivat haljeta, Fionan huudahtaessa.

"Logan, senkin kiusankappale." Fiona älähti, muttei voinut kauaa olla vihainen Loganille.
"Huomenta kulta." Logan sanoi ja suuteli Fionaa.
"Uskallapas säikyttää minut uudestaan." Fiona sanoi ja huitaisi Loganin pörröisiä hiuksia pannulapulla, joka hänellä oli kädessään.
"Anteeksi." Logan sanoi näyttäen katuvaiselta.

Pöydän ääressä lapset hihittivät ja jopa Tommyn naamalla oli leveä hymy.

"Saat anteeksi." Fiona sanoi hymyillen. "Menehän pöydän ääreen odottamaan aamiaistasi." Hän lisäsi.
"Hyvä on." Logan sanoi hymyillen leveästi.
Hän harppoi pöydän luo ja istuutui pöydän ääreen Tommya vastapäätä.
"Saitko nukuttua?" Hän kysyi katsoen tarkasti Tommya.
"Sain." Tommy vastasi vaisusti ja väisti, kun Fiona laski hänen eteensä lautasen, jolla oli kaksi paistettua kananmunaa.
"Hyvä." Logan sanoi ja kääntyi sitten lastensa puoleen ja vaihtoi kuulumiset näiden kanssa.

****

Auto kiiti vauhdilla, eikä kuski vilkaissutkaan bensamittaria, jossa välkkyi punainen valo sen merkiksi, että tankki pitäisi täyttää pian. Mies näki vain tien edessään, kunnes äkkiä hän tunsi kuinka jokin varoitti häntä ja hän hiljensi vauhtia. Vasta silloin hän huomasi, että tankki oli lähes tyhjä ja auto oli käytännössä ajanut ne muutamat viimeiset kilometrit pelkillä höyryillä.

Mutta ei, vaisto ei ollut varoittanut tästä, vaan jostakin muusta. Hän nousi autosta, tarkistettuaan ensin, olisiko siellä ollut yhtään vaatekappaletta, mutta mitään ei ollut ja hän tyytyi hytisemään ohuissa sairaalan vaatteissa.
Jon vilkaisi autoa vielä kerran ja alkoi sitten astella eteenpäin pitkin tienpiennarta, kivien ja hiekan pistellessä ja raapiessa jalkapohjia ikävästi. Hän tiesi, että olisi pulassa, jollei pian saisi mistään vaatteita ja yösijaa, sillä yöt olivat kylmiä, eikä ohut sairaalan pyjama riittänyt lämmittämään tarpeeksi.

Hän ei tiennyt kuinka kauan tai kuinka pitkälle oli ehtinyt kävellä, kun hän lyyhistyi tien pientareelle, kylmyyden, väsymyksen ja nälän heikentämänä.
Hän tunsi kylmän ja epätasaisen maan ohuiden vaatteidensa läpi ja haistoi maantien tunkkaisen ja pölyisen hajun. Väsymyksestä huolimatta hän yritti nousta ylös, mutta voimat olivat täysin lopussa ja hän makasi vain alallaan ajatellen poikaansa.

Viimein hän antoi periksi väsymykselle ja vaipui jonkinlaiseen horrokseen, josta havahtui vain hyvin pieneksi hetkeksi, kun tunsi jonkun tönivän ja kysyvän jotakin. Hän ei jaksanut vastata, vaan vaipui takaisin horrokseen, jota kesti useita tunteja.

***

Kun Jon viimein palasi tajuihinsa hän luuli joutuneensa takaisin tuohon kamalaan laitokseen, mutta huomasi pian ettei näin ollut, vaan hän oli jossakin lähialueen sairaalassa.
Hän katseli ympärilleen ja huomasi jakavansa huoneen muutaman muun potilaan kanssa, jotka makasivat sairaalavuoteilla, joiden välissä oli sermi.

Hänen toisessa ranteessaan oli muovinen sairaalan ranneke, jossa luki John Doe. Se tarkoitti sitä, ettei kukaan ollut häntä tunnistanut, tosin se ei ollut mikään ihme, kun hänellä ei ollut mukanaan minkäänlaista henkilökorttia tai muutakaan, missä olisi ollut hänen tietonsa, lisäksi hän näytti kulkurilta tai hullujen huoneelta karanneelta potilaalta.
Leuassa ja poskilla oli monen päivän parransänki, kasvot olivat uurteilla ja hiukset harmaantuneet entisestään. Silmien alla oli yhä tummat renkaat ja syvät juonteet, jotka kertoivat syvästä huolesta ja pelosta Tommyn puolesta.

Tämä mies oli hyvin kaukana siitä iloisesta elämänmyönteisestä miehestä, joka oli yli viisitoista vuotta sitten lähtenyt juontamaan kisaa saarelle. Jon toivoi, ettei olisi ikinä tehnyt sitä, mutta toisaalta taas hän oli sen kautta tavannut Jillin ja saanut olla tämän kanssa vain lyhyen ajan.

Hän toivoi, että olisi saanut pitää Jillin pidemmän aikaa tai että olisi saanut luodin tämän sijasta. Tämä ajatus palasi aina uudelleen ja uudelleen kummittelemaan hänen mieleensä, mutta häipyi saman tien kun hän suuntasi ajatuksensa Tommyyn, siihen ainoaan maailmassa, joka enää muistutti häntä Jillistä.
Näihin ajatuksiinsa hän torkahti ja havahtui, kun lääkäri parin hoitajan keralla saapui kierrokselle.

****

Toisaalla sikaria polttava mies katsoi näyttöä ja kurtisti kulmiaan sillä tuo punainen piste pysyi paikallaan, eikä liikkunut mihinkään. Ei ollut liikkunut lähes vuorokauteen.

"Tämä ei vetele." Aleksei Hautala murahti ja tarttui puhelimeen. 'Et sinä minulta katoa, sillä minulla on vielä kalavelkoja maksettavana ja sen minä maksan Andreaksen puolesta.' Hän ajatteli tuijotellen tuota punaista pistettä ja naputteli hermostuneena pöytää, odotellessaan että puhelimeen vastattaisiin.

Hän ei ollut aivan niin kärsivällinen ja rauhallinen kuin veljensä oli ollut, itse asiassa hän oli heistä kahdesta se nuorempi. Andreas oli aina ollut se joka oli estänyt häntä tekemästä tyhmyyksiä ja auttanut pulasta ja nyt hän halusi korvata tuon kaiken veljelleen ja samalla nitistää miehen, joka oli veljen tappanut.

Hän oli saanut perintönä koko Andreaksen omaisuuden, samoin tämän upean lukaalin ja kissat, joista hän piti hyvää huolta sillä tiesi miten paljon veli oli niitä rakastanut. Itse asiassa hänellä itsellään oli hieman samoja taipumuksia kuin veljelläänkin oli ollut, joskaan hän ei ollut aivan niin viehtynyt maksullisten naisten seuraan ja näiden murhaamiseen, kuin mitä veli oli ollut. Lisäksi hän oli äkkipikaisempi kuin veljensä ja tulistui sangen nopeasti, eikä kukaan muu ollut pystynyt häntä milloinkaan rauhoittamaan, paitsi Andreas.

Hän tuijotti edelleen punaista pistettä, joka yhä vain pysyi paikallaan ja siirsi hermostuneena sikarin suupielestä toiseen, kunnes viimein laski sen tuhkakupin reunalle. Hän kirosi mielessään Martinin ja juuri silloin...



Tulpas nyt tämmöinen pätkänen. Miten mahtaakaan jatkua tuosta... :)
Edith... Hienoista hienosäätöä ja lisäksi kirjoittelin pienen pätkäsen lisää. Jään odottamaan jatkoa mielenkiinnolla... :)
Edith II, tuli taaskin pienoinen pätkänen lisää... jatkakeehan ja toivon mukaan en sotkenut seuraavan kirjoittajan ajatuksia...

[Nuubialainen Prinsessa]

Hän tuijotti edelleen punaista pistettä, joka yhä vain pysyi paikallaan ja siirsi hermostuneena sikarin suupielestä toiseen, kunnes viimein laski sen tuhkakupin reunalle. Hän kirosi mielessään Martinin ja juuri silloin...



..puhelin soi. Itsepintainen pirinä kerjäsi huomiota ja koko laite näytti tärisevän liitoksistaan äänen voimasta. Mies tuijotti laitetta hetken aikaa liikahtamatta, aivan kuin olisi harkinnut sen heittämistä seinään, jonka jälkeen hän erittäin harkituin ja raudanlujin liikkein nosti luurin korvilleen. Pikkusormessa kiiluva kultainen sormus raapi puhelinta kun mies puristi sitä korvaansa vasten kovakouraisesti. Kylmät silmät tuijottivat eteenpäin jähmettyneinä ja kova suu taipui ilkeänä juonteena alaspäin kohti itsepäistä leukaa. Häijyjen ajatusten valtaama mieli suorastaan tihkui pidäteltyä raivoa, joka hetken aikaa miltei näytti räjähtävän valloilleen miehen vastatessa puhelimeen ärjyen:
"Mitä nyt taas?"

Linjan toisessa päässä vastannut vapiseva ääni yritti kertoa asiansa, mutta se vaiennettiin tylysti.
"Mitä hemmettiä siellä oikein tapahtuu? Miten kuvittelit voivasi luikerrella tästä vastuusta irti? Sinun piti vain katsoa, että hän kuvittelee päässeensä pakoon. Ei niin, että hän pääsee pakoon, senkin idiootti."

Heikko ääni jatkoi vapisevin lausein puolustuspuhettaan, mutta puolustelulla ei ollut myönteistä vaikutusta kuulijaansa. Tiukka suu suorastaan tihkui myrkkyä kun sen omistaja heitti uhkauksensa ilmoille armoton ilme silmiensä ympärille verhottuna.
"Ymmärrätkö mitä tästä seuraa, ellet saa korjattua vahinkoa? Minua ei kiinnosta minkäänlaiset selitykset. Sinä huolehdit, että potilaamme ei jätä meitä ennen kuin minä kerron, että niin voi tehdä. Nyt menet heti paikan päälle ja tarkastat, että hän ei ole karannut minnekään."

Luuri paiskattiin takaisin paikoilleen ja hetken aikaa sikaria poltellut mies näytti raivokkaalta härältä, joka puhalsi kuumaa ilmaa sieraimiensa läpi kovaäänisesti pihisten. Punainen sävy miehen kasvoilla heijasteli sitä raivoa, joka yritti työntyä ulos etukenoon taipuneen miehen vartalosta. Hetkeä myöhemmin puhelin leviäsi sadoiksi säleiksi huoneen takaseinään, tiputtaen osuessaan myös kalliin öljyväri maalauksen marmorilattialle. Tämän jälkeen vapisevat sormet nostivat sikarin tuhkakupin reunalta ja hetkeä myöhemmin sen tulipesä hehkui jälleen himmeänä, savun leijaillessa muuten niin hiljaisen huoneen seinillä. Toinen Andreaksen kissoista hiippaili nuuhkimaan lattialle levinnyttä sotkua uteliaana.

***

Logan lopetteli aamiaistaan. Lapset olivat menneet näyttämään Tommylle huoneitaan ja Fiona laski itselleen kupillisen kahvia. Nainen istuutui Loganin viereen ja katsoi tätä hetken aikaa kysyvästi.

"Niin?" Logan kysyi, sillä hän tunsi naisen niin hyvin tietääkseen tämän sen hetkisen tunnetilan.
"Niin. Meinasitko sinä todella lähteä jäljittämään Jonia yksin?" Fiona kysyi hiljaisella äänellä.
"Olisitko hyvin pettynyt, jos vastaisin myöntävästi?" Logan vastasi naiselle kysymyksellä.
"Älä viitsi pelleillä, Logan. Vastaa rehellisesti kysymykseeni. Oletko sinä suuressa vaarassa, jos löydät Jonin ja hänet vanginneet ihmiset?" Fiona tivasi vakavana.

Loganin silmiin kohosi hieman surullinen katse, joka kuitenkin katosi hellyyden tieltä.
"Kyllä. Lähden yksin ja kyllä, se on vaarallista." Mies sanoi ja painoi lämpimän kätensä Fionan huolestuneille kasvoille hellästi. Kumpikaan ei sanonut enää sanakaan. Hiljaisuus oli lämmin, mutta sitäkin painava.

***

[Nefertiti]

Loganin silmiin kohosi hieman surullinen katse, joka kuitenkin katosi hellyyden tieltä.
"Kyllä. Lähden yksin ja kyllä, se on vaarallista." Mies sanoi ja painoi lämpimän kätensä Fionan huolestuneille kasvoille hellästi. Kumpikaan ei sanonut enää sanakaan. Hiljaisuus oli lämmin, mutta sitäkin painavampi.

Tuon kauniin hetken särki puhelimen voimakas pärinä. Huokaisten hän irottautui Fionasta ja asteli vaativasti pirisevän puhelimen luo ja nosti kuulokkeen korvalleen.

"Sawyer", Logan vastasi napakasti ja jäi kuuntelemaan soittajan asiaa. Hänen kulmansa kurtistuivat ja kasvot vakavoituvat, "hyvä kiitos. Lähden heti", hän sanoi ja lyhyiden hyvästien jälkeen laski kuulokkeen alas.

Hän seisoi hetken vaiti ja kääntyi sitten Fionan puoleen sanoen, "sain kuulla, että hänet on löydetty ja minun on parasta mennä, ennen kuin joku muu ehtii ensin."
"Entä Tommy?" Fiona kysyi.
"Hän jää tänne. Älä päästä ketään sisälle taloon, ennen kuin palaan Jonin kanssa", Logan sanoi, "lupaathan?" Hän vannotti.
"Minä lupaan", Fiona sanoi ja katsoi suoraan Loganin silmiin, "olethan varovainen", hän pyysi ja kietoi kätensä tämän ympärille.
"Minä yritän", Logan lupasi ja vastasi halaukseen lämpimästi ja suuteli Fionaa otsalle, ennen kuin katosi yläkertaan pukeutumaan.

Myöhemmin pukeuduttuaan, hän avasi työpöytänsä lukollisen laatikon ja kaivoi sen perältä metallisen laatikon, jonka laski pöydälle. Hän katsoi sitä hetken, ennen kuin aukaisi ja otti sen sisältä aseen, sekä pari lipasta, että virkamerkkinsä. Hänen oli aika ottaa ohjat käsiinsä ja pistää loppu koko hommalle.

Logan kiinnitti kotelon vyölleen ja asetti aseen, sekä lippaat paikoilleen ja työnsi metallisen laatikon takaisin lukollisen pöytälaatikon perälle. Hän nousi seisomaan ja katsoi vielä pöydällä olevaa valokuvaa perheestään ja toista, joka jossa oli mies ja pieni poika. Kuva jonka Jon oli lähettänyt jouluna Tommyn ollessa kuusivuotias.
Hän päätti lujasti auttaa Jonia ja jos tälle kävisi huonosti, pitäisi hän lupauksensa ja huolehtisi pojasta, kunnes tämä olisi täysi-ikäinen ja vapaa lähtemään maailmalle.

Hän kiskoi vielä takin päälleen ja kääntyi vaatekaapille ja hetken rymistelyn jälkeen löysi etsimänsä. Haulikko kädessään Logan asteli alas keittiöön, missä Fiona vielä hääräsi ja jäi hetkeksi katsomaan tätä.

"Fiona", hän sanoi.
"Niin kultaseni?" Fiona kysyi kääntyen katsomaan Logania ja iloinen hymy katosi hänen kasvoiltaan, kun hän näki haulikon tämän kädessä, "mitä sinä tuolla teet?"
"Ota sinä tämä", Logan sanoi ja ojensi haulikon Fionalle, "varmuuden varalle", hän lisäsi, kun Fiona katsoi kysyvästi.
"Hyvä on", Fiona sanoi ottaen haulikon, "olethan varovainen", hän pyysi vielä kerran.
"Ainahan minä", Logan vastasi hymyillen ja kumartui antamaan vielä lähtiäissuukon ennen kuin katosi ulos.

Hän istuutui autoonsa, käynnisti sen ja ennen kuin käänsi auton kohti metsätietä, hän kääntyi vielä vilkaisemaan taloa, jonka keittiön ikkunasta näkyivät Fionan kasvot. Logan lähetti Fionalle lentosuukon ja suuntasi sitten kulkunsa metsätielle.
Hän oli matkalla sairaalalle, jossa Jon oli ja toivoi ehtivänsä ensin.

****

Hoitajat kiertelivät tarkastamassa potilaat ja kohensivat näiden oloa tai katsoivat, että nämä saivat oikean annoksen lääkettä. Lääkäri puolestaan tarkasti kunkin potilaan tilan ja kirjoitti määräyksensä potilaskorttiin, joka roikkui vuoteen jalkopäässä. Viimein hän saapui Jonin kohdalle ja pysähtyi katsomaan tämän potilaskorttia. Hetken kuluttua hän nosti katseensa kortista Joniin.

"Jahas, täällä ollaankin hereillä", hän sanoi, hoitajan nostaessa vuoteen pääpuolta niin, että Jon oli istuvassa asennossa.

Jon ei vastannut, vaan tyytyi katselemaan tohtoria ääneti, kasvot ilmeettöminä.

"Te voisitte varmaankin kertoa nimenne", tohtori yritti saada keskustelua aikaiseksi, "ainakin voisitte kertoa, mitä teille on tapahtunut."

Jon oli edelleen vaiti, pudisti päätään ja painoi katseensa alas. Tohtori päätti olla yrittämättä enää, sillä toinen ei selvästikään halunnut kertoa mitään. Hän näki tummat varjot miehen silmien alla ja sen miten nujerretulta tämä näytti, kuin osa tästä olisi aikaa sitten reväisty pois.

"Toivoisin, että katsoisitte hieman miehen perään", tohtori sanoi kääntyen hoitajan puoleen, "hän on selvästi kokenut kovia ja saattaa tehdä jotakin itselleen", hän lisäsi matalalla äänellä, kun hoitaja katsoi häneen kysyvänä.
"Hyvä on tohtori", hoitaja sanoi.
"Tohtori hyvä, en aio tehdä itselleni mitään", Jon sanoi hiljaa ja katsoi totisena tohtoria, "minulla on vielä yksi syy elää", hän lisäsi, sanoen sen enemmän itselleen kuin tohtorille.
"Mikä on tuo syy?" Tohtori kysyi toinnuttuaan hämmästyksestään.
"En voi kertoa", Jon vastasi hiljaa.

Ei, hän ei halunnut vetää enempää ihmisiä tähän sotkuun, jonka tahtoi jo saada päätökseen, sillä pakeneminen alkoi ottaa jo voimille ja lisäksi Tommy oli ansainnut paremman elämän kuin mitä se nyt oli ollut.

"Milloin voin lähteä?" Hän kysyi rikkoen hiljaisuuden.
"Ette vielä moneen päivään." Tohtori sanoi ja katsoi Jonia vakava ilme kasvoillaan.
"Hyvä on." Jon sanoi ja päätti mielessään, että lähtisi heti, kun se vain olisi mahdollista.

Tohtori jatkoi kierrostaan ja Jon vaipui mietteisiinsä, joista havahtui kun hoitaja laski aamiaistarjottimen hänen eteensä.

Paljon myöhemmin hoitaja kävi hakemassa puolityhjän tarjottimen ja tarkasti samalla, että kaikki oli niin kuin piti ja jatkoi kierrostaan kadoten lopulta käytävään kärryä työntäen. Jon torkahti ja havahtui, kun tunsi jonkun astuvan viereensä. Hän avasi silmänsä ja kääntyi katsomaan kookasta hahmoa, jolla oli kasvoilla vakava ilme.

"Logan?" Jon sanoi uskomatta silmiään ja katseli sitten ympäri huonetta kuin jotakin etsien, "missä Tommy on?" Hän kysyi hermostuneena ja kiskoi itsensä paremmin vuoteella, etsien samalla poikaa katseellaan.
"Hän on turvassa", Logan sanoi rauhallisesti, "olet taas aikamoisessa liemessä", hän jatkoi vakavana.
"Kiitos", Jon sanoi rauhoittuen ja painautui takaisin tyynyille, "liemessä tosiaan", hän lisäsi huokaisten.
"No mutta nyt me pistämme tälle asialle pisteen", Logan sanoi ja alkoi selittää, "katsos kuulun porukkaan, joka on jo pidemmän aikaa pitänyt Yökiitäjän ja hänen veljensä bisneksiä silmällä ja nyt meidän on aika puuttua siihen, sillä meno on äitynyt vähän turhankin rankaksi. Etenkään, kun me emme haluaisi hänen saavan sen enempää sinun kuin poikasi voimia käyttöönsä. Se olisi katastrofi."

Jon kuunteli hiljaa ja monta uutta kysymystä nousi hänen mieleensä. Ensinnäkin, mikä oli tuo porukka? FBI? CIA? Vai joku jonka olemassa olosta kellään ei ollut tietoa. Koko juttu alkoi tuntua salaliittoteorioilta suoraan Salaisista Kansioista.
"Niin mistä sanoitkaan olevasi?" Jon kysyi viimein hienoinen epäuskon ilme kasvoillaan.
"En sanonut sitä", Logan vastasi, "parempi etten kerro, sillä sen avulla olemme saaneet jo monta konnaa tiilenpäitä lukemaan." Hän lisäsi.
"Hyvä on", Jon sanoi, "jään edelleen kiitollisuuden velkaan sinulle", hän lisäsi.
"Äh mitä turhia", Logan sanoi ja huitaisi kädellä ilmaa, "asiasta toiseen, tulin hakemaan sinut. Täällä ei ole enää turvallista, sillä he todennäköisesti tietävät missä olet", hän lisäsi vaihtaen puheen aihetta.
"Todennäköisesti", Jon sanoi hiljaa ja tuijotti käsiään. Äkkiä hänen katseensa kiinnittyi toiseen kämmenselkään, jossa näkyi pieni arpi ja sen alla jokin himmeän punainen läiskä, "häivy, kun vielä voit", hän sanoi matalalla äänellä ja nosti katseensa Loganiin.
"Näytäs", Logan sanoi ja tarttui tiukasti kiinni Jonin ranteeseen. Hetken tarkastettuaan kämmentä hän nyökäytti päätään ja päästi irti, "lähetin", hän sanoi ja kirosi hiljaa.
"Lähde nyt, sillä olet pulassa jos löytävät sinut täältä", Jon sanoi hermostuen, "he nimittäin haluavat raivata sinut tieltään", hän perusteli.
"Siinähän yrittävät", Logan sanoi ja kokeili asekoteloa varmistaakseen, että ase oli yhä paikalla.
"Pidähän kätesi näkyvillä", sanoi kylmä käskevä ääni ovelta ja hetken kuluttua tuo mies oli astellut sairaalavuoteen luokse, "on ilo nähdä teidät taas", hän sanoi katsoen kylmästi Jonia.
"En ole samaa mieltä", Jon sanoi kulmiensa alta katsoen ja jatkoi samalla halveksivalla äänensävyllä, "herra Smith."
"No mutta, toinen teistä tietää, missä poika on ja jos osaatte olla yhteistyökykyisiä, niin saatan harkita antavani teidän mennä", Martin sanoi hienoista uhkaa äänessään.
"Saathan sinä toivoa, muttet tule saamaan meistä kummastakaan mitään irti", Jon vastasi tyynesti, "poikani on turvassa ja se tieto riittää minulle mainiosti. Minulla ei ole enää mitään menetettävää, joten on se ja sama, mitä te minulle teette, mutta poikaani te ette saa milloinkaan", hän lisäsi äänen muuttuessa loppua kohden matalaksi ja raivoisaksi.

Martinin ilme muuttui ja hän näytti yhtä pettyneeltä ja epäuskoiselta kuin pieni lapsi, jolta on viety lempilelu käsistä. Hiljalleen hänen kasvonsa vääristyivät raivosta ja asetta pitelevä käsi tärisi. Hänen huomionsa oli niin kiinnittynyt Joniin, ettei hän huomannut lainkaan, mitä Logan teki, ennen kuin oli liian myöhäistä. Kuului naksahdus ja pamaus, minkä jälkeen Martin lyyhistyi lattialle ase yhä kädessään.

Logan asteli ruumiin luo tähdäten tätä aseellaan ampuakseen, jos mies olisikin vielä elossa ja päättäisi hyökätä. Varovaisesti hän tarkasti ruumiin potkaistuaan ensin aseen kauemmaksi tästä. Kun hän oli täysin varma, ettei tästä enää ollut vaaraa, hän kääntyi Jonin puoleen.

"Lähdetään. Jaksatko kävellä?" Logan kysyi.
"Enköhän", Jon sanoi ja veti peiton päältään nousten sängynlaidalle istumaan, "mutta eikö olisi parempi, että jäisin?" Hän kysyi ja katseli kämmenselkäänsä.

Logan pysähtyi paikalleen ja tajusi kyllä mitä Jon tarkoitti, muttei sittenkään halunnut jättää tätä noiden roistojen armoille.

"Voin johdattaa heidät harhaan ja sinä saat aikaa keksiä Tommylle paremman piilopaikan", Jon sanoi rikkoen hiljaisuuden, "sillä välillä, kun he juoksentelevat perässäni, he eivät ehdi vahtia sinun tekemisiäsi", hän perusteli.
"Tosiaan", Logan sanoi, muttei olisi vieläkään halunnut jättää Jonia sairaalaan, "pärjäätkö varmasti?" Hän varmisti.
"Pärjään", Jon sanoi ja nousi vuoteelta.

Kävely oli aluksi hieman huteraa, mutta hän ei siitä välittänyt vaan kumartui Martinin puoleen kaivellen nopeasti tämän taskut. Toisesta löytyikin varsin paksu lompakko, jonka hän tyhjensi käteisestä, jättäen kortit ja muun, sillä tiesi ettei voisi niitä käyttää. Vaatteisiinkaan hän ei koskenut, sillä ne olivat veressä. Olisi siis keksittävä muuta.

"No niin tiemme eroavat tässä", Jon sanoi.
"Hetkinen. Tuossa asussa et pääse mihinkään", Logan sanoi ja silmäili Jonin sairaala asua ja muovista ranneketta.
"Tosiaan. No enköhän keksi jotakin", Jon tuumasi ja pieni hymynhäive kävi hänen kasvoillaan, "mene nyt, ennen kuin paikka kuhisee poliiseja", hän lisäsi.

Logan nyökkäsi ja katosi käytävälle, Jonin jäädessä vielä paikalleen. Hän odotti vain pienen tovin ja katosi käytävälle hänkin ja suuntasi kohti pukuhuoneita toivoen löytävänsä sieltä jotakin päälle pantavaa.

****

Afrodite kosketti tassullaan roskakasaa ja viimein menetti mielenkiintonsa siihen. Se vilkaisi Alekseita ja päätteli, ettei tätä kannattanut juuri nyt häiritä. Ääneti se livahti avonaisesta ovesta ja katosi toiseen huoneeseen etsimään toveriaan Ikarosta.

Aleksei istui pöytänsä ääressä sikariaan poltellen ja vilkaisi mustaa kissaa nopeasti kääntyen jälleen katsomaan näyttöä ja hymy kohosi hänen huulilleen, kun hän näki punaisen pisteen jälleen liikkeellä.
"No niin", hän mutisi tyytyväisenä ja seurasi pisteen liikkumista ruudulla. Nyt oli vain odotettava, että saalis jäisi haaviin.


No niin tulikin reilun mittainan pätkänen ja mie jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa...
Edith... pientä hienosäätöä vaihteeksi, mutta edelleen odotan jakoa suurella mielenkiinnolla, sulla lienee uusia ideoita ja nyt sitten jännätäänkin, että mitäs seuraavaksi tapahtuu, sillä juoni sen kuin mutkistuu ja tunnelma tiivistyy...

[Nuubialainen Prinsessa]

Jon hiipi pitkin käytävää, kunnes huomasi erään oven yläpuolella kyltin "VAIN HENKILÖKUNNALLE". Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja livahti sitten ovesta sisään niin nopeasti kuin suinkin kykeni. Kukaan sairaalan henkilökunnasta ei huomannut epäilyttävästi käyttäytyvää potilasta, joten mies saattoi nyt rauhallisin mielin katsella huonetta, jossa seisoi. Huone oli selvästikin henkilökunnalle tarkoitettu taukotila. Takanurkassa seinää vasten nojasi ruskea neliskanttinen pöytä, jonka ympärillä oli neljä pehmustettua tuolia. Pehmusteet olivat nähneet parempiakin päiviä ja yhden reuna oli repeytynyt pahoin. Aivan kuin joku olisi kuluttanut aikaansa nyhtäessään vanutukkoja ulos kankaan sisältä. Ajatus sai Jonin hieman huvittuneeksi. Mies hymähti ja antoi katseensa vaeltaa huoneessa.

Pöydän vieressä oli avonainen ikkuna, josta näki selvästi parkkipaikalle. Viileä tuuli heilutteli vaaleita harsonohuita verhoja kevyesti. Autojen äänet kantautuivat vaimeina ja jotenkin rauhoittavina ulkoa. Tiskipöytä nojasi sivuseinään, joka sijaitsi metrin verran ruskeasta pöydästä katsottuna oikealle. Vesihana tiputti vettä pieninä pisaroina teräksiseen altaaseen ja kahvinkeitin höyrysi, vastakeitetyn kahvin tuoksua ympäriinsä levittäen. Jonin katse terävöityi ja äkkiä hänelle valkeni, miksi kahvi oli juuri keitettyä.

Huoneen toisessa nurkassa, nojasi sohvatuolilla puoliksi makaavassa asennossa mies, jonka silmät olivat suljetut. Mies oli selvästikin nukahtanut odotellessaan kahvin tippumista. Jon jäykistyi ja mietti kuinka pääsisi huoneesta pois mahdollisimman huomaamattomasti. Hetkeä myöhemmin nukkujan luomet avautuivat ja tummin ripsin reunustettu vihreä silmäpari tuijotti unisena Jonia. Jon seisoi paikoilleen jähmettyneenä ja odotti miehen reaktiota. Mies räpytteli pari kertaa silmiään, jonka jälkeen tämä kohottautui istumaan ja venytteli haukotellen jäseniään. Jon odotti miehen hätistävän hänet ulos huoneesta torujen kera, mutta niin ei käynyt. Mies sen sijaan kysyikin:" Maistuisiko kahvi? Mia, yksi teho-osaston päivystäjistämme paistoi eilen vapaa-päivänään omenapiirakkaa ja toi aamulla töihin tullessaan niitä kokonaisen korillisen."

Jon katsoi seisomaan kohottautuvaa miestä ihmeissään, eikä osannut muuta kuin seurata tätä istumaan alas ruskean pöydän ääreen. Pian heidän edessä olivat höyryävät kupit kahvia leivonnaisten kera. Jon katseli edessään istuvaa miestä, eikä tiennyt mitä sanoa. Mies haukkasi palan leivosta ja hymyili leveästi. Hän tökkäsi sormellaan lautasella lojuvaa piirakkapalaa lähemmäs Jonia ja sanoi,
"Hyvää on. Maista vaikka."

Jon ei voinut muuta kuin seurata miehen kehotusta ja niin he pitivät kahvitauon hiljaisuuden vallitessa, vaikka Jon tiesi, että hänen pitäisi olla jo pakomatkalla. Mies kantoi kuppinsa tiskialtaaseen, huuteli ne ja nosteli sitten astiat koneeseen. Sitten hän käveli rennosti huoneen poikki, nosti naulakosta valkoisen takin ja stetoskoopin, jotka hän puki ylleen. Mies kääntyi kohti Jonia ja kurtisti mietteliäästi kulmiaan.

"Minulla on vielä hetki aikaa, ennen työvuoron alkamista. Olisinko voinut auttaa sinua jotenkin hyvä herra?" Jonin suu loksahti hetkeksi auki ja hänen täytyi miettiä mitä vastaisi yllättävään kysymykseen. Jonin katse siirtyi vaistomaisesti kämmenselässään olevaan arpeen. Valkoiseen takkiin pukeutuneen miehen katse seurasi Jonin katsetta ja tummat kulmat vetäytyivät jälleen mietteliäästi yhteen. Mies harppoi Jonin luo ja tarttui tämän käteen lempeästi, mutta päättäväisesti.
"Näytähän mitä sinulla siinä on." Mies tokaisi ja tutkaili hetken aikaa arpea. Jon pysyi hiljaa, koska ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa tai jättää sanomatta. Eihän kukaan uskoisi hänen tarinaansa, sillä se oli niin epäuskottava tavallisten ihmisten korvissa.

"Mielenkiintoista. Onko tämä kipeä?"
"Ei ole." Jon vastasi hieman epäröiden.
"Mutta haluat siitä eroon?" Valkoasuinen mies kysyi äänensävyllä, joka ei ollut kysymys vaan toteamus.
"Se on kieltämättä hieman hankala." Jon vastasi yrittäen tukahduttaa hiljaisen toiveen, joka heräsi hänen sisällään.
"Minä voin ehkä auttaa sinua, jos et puhu tästä kenellekään." Mies sanoi madaltaen ääntänsä asteikon verran.
"Voisitko todella?`" Jon kysyi toiveikkaana.
"Tule mukaani, niin katsotaan mitä voimme tehdä sille." Mies kehotti ja harppoi ulos taukotilasta muutamalla askeleella.

Jon kiirehti miehen perään niin nopeasti kuin suinkin ennätti ja sai pitää yllä vauhtia, sillä tuo valkotakkinen mies harppoi hänen edellään käytävällä jo hyvän matkaa. Mies pysähtyi vasta päästyään rakennuksen toisessa päässä sijaitsevaan leikkaussaliin. Salissa ei ollut ketään kun he saapuivat sinne.
"Hienoa." Mies mutisi ja silmäili tyhjää huonetta tyytyväisenä. Jon seurasi miestä uteliaana kun tämä liikkui salissa paikasta toiseen keräillen metalliselle alustalle leikkausvälineitä. Miehestä huomasi, että tämä tunsi salin kuin omat taskunsa.

Jon istahti tuolille, joka oli sijoitettu teräksisen pesualtaan viereen. Hän siveli kämmenselkänsä arpea, eikä voinut uskoa hyvää tuuriaan.  Oli suoranainen ihme, että joku ulkopuolinen ihminen tarjosi apuaan. Vielä ihmeellisempää oli se, ettei tuo mies kysellyt häneltä mitään. Mies hyräili vain omikseen ja laski metallisen alustan pyörillä varustetulle vaunulle. Sitten hän kääntyi kohti Jonia ja pyysi tätä pesemään kätensä huolellisesti pesualtaan luona. Jon teki työtä käskettyä, jonka jälkeen mies tarttui hänen käteensä ja alkoi puhdistaa sitä puhdistuslapuilla. Sitten mies otti esiin ruiskun, jolla hän puudutti kämmenselän kevyesti. Jon puri huuliaan hermostuneena. Nähdessään Jonin hermostuneisuuden valkotakkinen mies hymähti huvittuneena.

"Ei hätää. En aio viiltää valtimojasi auki. Otan vain ihon alta sen laitteen, joka sinne on jostain syystä joskus laitettu." Mies vakuutti lempeänhuvittuneella äänellä.

Jonin olemus rentoutui hieman kun hän tajusi tilanteen koomisuuden. Hetken kuluttua mies katsoi Jonia uudelleen vakavana.
"Mietit varmaan, miksi en kysele mitään tästä kädestäsi. En halua tietää miksi sinne on laitettu tuollainen laite, sillä ei nimittäin ole väliä. Tiedän sen, että tällaiset laitteet eivät ole laillisia ja siksi autan sinua. Olet nähtävämminkin sekaantunut johonkin todella ikävään ja toivon, että kun tämä on poistettu, pääset eroon kaikesta siitä, minkä vuoksi olet tällaiseen liemeen joutunut." Mies sanoi ja viilsi Jonin käteen pienen viillon. Se ei sattunut yhtään, sillä puudutusaine oli jo ennättänyt vaikuttaa.

Jon seurasi, kuinka mies otti pinseteillä pienen punaisen levyn hänen ihonsa alta ja asetti sen metallialustalle. Sitten mies ompeli muutaman tikin haavaan ja puhdisti sen huolellisesti. Lopuksi mies laittoi haavaan jotain kiiltävää voidetta ja sitoi ohuella siteellä kämmenen, että haava pysyisi puhtaana.
"Kas noin. Nyt voit lähteä." Mies totesi tyytyväisenä kun side oli valmis.
"Kiitos." Jon sanoi liikuttuneena ja kiitollisena. Hänen edessään seisonut mies vain kohautti vaatimattomasti olkapäitään ja alkoi siivota tavaroita paikoilleen.

Jon nousi tuolilta ja nosti pienen punaisen lähettimen käteensä. Valkopukuinen mies huikkasi hyvästit ovensuusta ja harppoi matkoihinsa. Jon katseli hetken kädessään lojuvaa levyä ja tunsi olonsa kevyeksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hän tunsi olevansa vapaa. Hetkeä myöhemmin leikkaussalin ovi heilahti jälleen kerran kun Jon astui ulos siitä ja katosi käytävälle.

***

Samaan aikaan erään tietokoneen näytöllä liikkui hitaasti punainen piste ja sitä seurannut mies tunsi olonsa erittäin tyytyväiseksi. Hänen syöttinsä liikkui jälleen...


Noniin, miten tarina jatkunee?

[Nefertiti]

Jon nousi tuolilta ja nosti pienen punaisen lähettimen käteensä. Valkopukuinen mies huikkasi hyvästit ovensuusta ja harppoi matkoihinsa. Jon katseli hetken kädessään lojuvaa levyä ja tunsi olonsa kevyeksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hän tunsi olevansa vapaa. Hetkeä myöhemmin leikkaussalin ovi heilahti jälleen kerran kun Jon astui ulos siitä ja katosi käytävälle.

***

Samaan aikaan erään tietokoneen näytöllä liikkui hitaasti punainen piste ja sitä seurannut mies tunsi olonsa erittäin tyytyväiseksi. Hänen syöttinsä liikkui jälleen.
Jos hän olisi tiennyt, että laite oli poistettu hänen kohteensa kämmenestä, eihän olisi ollut aivan niin tyytyväinen.
Aleksei silitti syliin hypänneen kissan pehmeää turkkia ja pian alkoi kuulua tyytyväinen pehmeä kehräys kissan rinnasta, sekin oli tyytyväinen saatuaan hieman huomiota osakseen.

****

Sairaalalla Jon palasi takaisin henkilökunnan tiloihin ja tällä kertaa huone oli tyhjä. Hän nautti hetken hiljaisuudesta, kunnes kokeili varovaisesti pukukaappeja. Tovin hän sai kokeilla ennen kuin löysi auki jääneen kaapin. Varovaisesti ja hermostuneena ympärilleen vilkuillen hän avasi oven ja alkoi tutkia kaapin sisältöä. Harmistus levisi miehen kasvoille, kun tämä tajusi, että kaapissa oli vain naisten vaatteita.

"Hemmetti." Hän manasi hiljaa ja painoi kaapin oven kiinni. Oli keksittävä jotakin muuta ja pian, sillä sairaalan vaatteet herättäisivät liiaksi huomiota, eivätkä paljoakaan lämmittäisi syksyn viileydessä.

Jon nosti päänsä kuultuaan puhetta oven ulkopuolelta ja kuunteli. Kyllä, ainakin kaksi henkilöä lähestyi huonetta rupatellen keskenään. Hätääntyneenä hän katseli ympärilleen, kunnes hän huomasi nurkassa olevan suuren pyykkikärryn, joka oli melkein ääriään myöden täynnä likaisia työasuja.

Hän harppoi kärrylle ja sukelsi pää edellä hieltä ja muilta eritteiltä haisevan likapyykin sekaan, mikä tapahtui juuri oikealla hetkellä, sillä lähes samalla hetkellä ovi aukesi ja sisään astui kaksi lääkäriä, joiden vuoro oli päättymässä.
Kumpikin istuutui kahvipöydän ääreen nauttimaan kahvikupilliset ja hieman omenapiirakkaa, ennen kotiin lähtöä.
Jon pysytteli ääneti paikallaan ja kuunteli. Hän olisi kurkistanutkin, mutta katsoi parhaimmaksi pysyä piilossaan, sillä nuo kaksi tuskin ilahtuisivat löytäessään potilaan seikkailemassa henkilökunnan tiloissa.

"Joko se kadonnut potilas löytyi?" Mies ääni kysyi enemmänkin saadakseen jotakin keskusteltavaa, kuin että asia oikeasti kiinnostaisi häntä.
"Ei vielä." Naisääni vastasi äänensävyllä, josta Jon päätteli, ettei nainen ollut erityisen kiinnostunut seuralaisestaan. "On tainnut päästä ulos." Nainen jatkoi ja hörppäsi kahvia.
"Aha." Mies töksäytti, hörppäsi kuppinsa tyhjäksi ja nousi.

Seuraavaksi kuului, kun tämä kolisteli kaapillaan. Jotakin putosi vaatekasaan, jälleen kolinaa, askelia ja oven kolahdus. Hetken oli hiljaista, kunnes kuului kun nainen mutisi jotakin, joka kuulosti siltä kuin tämä olisi haukkunut miespuolista kollegaansa idiootiksi. Seuraavaksi hän joi kahvinsa loppuun, kävi kaapillaan ja lähti.

Tuo oven kolahdus oli enemmän kuin tervetullut ja Jon saattoi nousta piilostaan. Hän oli iloinen päästessään pois haisevasta piilostaan ja ryhtyi taas kokeilemaan kaappeja. Leveä hymy levisi hänen huulilleen, kun yksi kaapinovista aukesi ja se sattui olemaan äskeisen mieslääkärin kaappi. Tyytyväisenä hän penkoi kaapin nopeasti ja löysi muutaman vaatekappaleen, jotka olivat aavistuksen liian isot, mutta se ei häntä haitannut.

Pukeuduttuaan hivenen löysiin vaatteisiin ja löydettyään pienen etsinnän jälkeen sopivat kengät, hän oli valmis lähtöön. Jon seisoi hetken alallaan oven vieressä ja kuunteli. Ei kuulunut pihaustakaan ja hän saattoi livahtaa huoneesta.

Jon asteli pitkin käytäviä uloskäyntiä etsien ja mietti minne oikeastaan menisi. Hän ei menisi Tommyn luo, sillä tämä oli paremmassa turvassa niin kauan, kun hänkään ei tiennyt missä tämä oli ja Loganillekin jäi aikaa siirtää poika parempaan paikkaan, ennen kuin nuo lurjukset keksisivät tätä seurata.

Hän saapui hätäensiapuun ja puikkelehti nopeasti ohi kiirehtivien lääkäreiden ja hoitajien, kunnes viimein löysi tien ulos. Hänen tärykalvonsa olivat haljeta ja sydän pompata rinnasta ulos, kun viereisestä tallista lähti ambulanssi liikkeelle sireeni ulvoen.

"Hemmetti." Hän mutisi hiljaa ja nojasi seinää vasten hetken, sillä oli säikähtänyt pahan kerran.
"Herra, oletteko kunnossa." Eräs hoitaja kysyi ja katsoi huolestuneena Jonia.
"Olen." Jon vastasi. "Kaikki on hyvin, tuo pahuksen sireeni vain pääsi säikäyttämään." Hän naurahti.
"Hyvä on." Hoitaja sanoi ja katosi suorittamaan askareitaan.

Yksin jäätyään Jon katseli ympärilleen miettien miten pääsisi pois sairaalalta, eikä huomannut silmäparia, joka tarkkaili hänen jokaista liikettään. Hän totesi, ettei auton varastaminen tullut kyseeseen, eikä myöskään ambulanssin kyytiin voinut mennä herättämättä huomiota. Kesken pohdinnan hän tunsi, että jokin oli väärin ja sekunnin ajan silmien edessä vilahti kuva Tommysta, jota oltiin viemässä jonnekin.

"Tommy." Jon henkäisi ja tiesi nyt, että tämän olinpaikka oli saatu selville tavalla tai toisella.

Hänen sisällään velloi nyt pelko pojan puolesta ja raivo noita sydämettömiä ihmisiä kohtaan, jotka tahtoivat hänen poikansa koe-eläimekseen. Hän hillitsi itsensä ja yritti näyttää mahdollisimman rauhalliselta suunnatessaan kulkunsa bussi pysäkille. Hän pysähtyi erään auton kohdalla ja huomattuaan, että sen ikkuna oli auki, hän pudotti lähettimen autoon ja jatkoi matkaansa.

Pysäkillä hän katseli aikatauluja yrittäen löytää oikeaan suuntaan menevän bussin. Hetken tarkastelun jälkeen sopiva löytyi ja hän istahti penkille odottamaan.

'Koetahan jaksaa poikaseni.' Jon ajatteli ja katseli hermostuneena ympärilleen, sillä aavisteli että nuo lurjukset halusivat ennen pitkää napata hänetkin tai raivata lopullisesti tieltään.

Minuutit kuluivat ja niiden aikana pysäkille pysähtyi muutama bussi, mutta koska ne eivät menneet sinne, minne Jon oli menossa, ei hän noussut kyytiin. Vasta neljäs bussi oli oikea ja hän nousi kyytiin, ojentaen ryppyisen setelin kuskille, joka ojensi hänelle hetken kuluttua vaihtorahat ja lipun. Jon mutisi kiitokset ja harppoi sitten bussin perälle istumaan. Hän tunsi miten bussi nytkähti liikkeelle ja suuri vaalea sairaalarakennus jäi taakse.


****

Kauempana parkkipaikan laidalla seisova mies huomasi, miten Jonin olemus muuttui jännittyneeksi ja hermostuneeksi. Hän tarkkaili tilannetta koko ajan, muttei liikahtanutkaan, sillä ohjeet kielsivät sen, ellei ollut äärimmäinen hätätila.
Mies tiesi että hänen tarkkailunsa kohde oli vaarallinen ja että tätä tarvittiin vielä.

"Kohde on paikallaan ja luulen että hän tietää." Mies viestitti radiolähettimen toisessa päässä olevalle henkilölle.
"Seuraa häntä toistaiseksi. Saat tarkemmat ohjeet myöhemmin." Ääni toisesta päästä vastasi
"Selvä." Mies sanoi ja huomasi vasta silloin, että Jon oli kadonnut näkyvistä.


****

Logan ajoi suorinta tietä kotiinsa, sillä vaisto sanoi jonkin olevan pielessä. Hän kaarsi pihalle, kuivien lehtien ja hiekan ratistessa renkaiden alla. Noustessaan autosta hän näki oven olevan auki ja käsi etsiytyi automaattisesti asekotelolle ja näppärät sormet kaivoivat aseen esille.

Hitaasti ja varovaisesti hän lähestyi ovea, tarkkaillen samalla ympäristöään, ettei kukaan pääsisi yllättämään.
Ase valmiina hän asteli ylös rappuset, hiippaili ovelle ja kurkisti nopeasti sisälle, jääden hetkeksi ovelle odottamaan. Kun hän oli varma, ettei ketään ollut eteisessä hän astui sisälle. Ääneti liikkuen hän asteli sisemmäksi, yhä valmiina ampumaan jos joku hyökkäisi hänen kimppuunsa.

"Fiona?" Hän sanoi hiljaa ja nielaisi, sillä talossa vallitsi kuolemanhiljaisuus.

Näytti siltä, kuin koko talon läpi olisi käynyt pyörremyrsky, sillä tavaroita oli levällään lattialla ja huonekaluja oli kaatunut. Sydän jyskyttäen Logan kierteli huoneita, kunnes löysi Fionan joka makasi olohuoneessa pitkin pituuttaan.

"Fiona." Logan älähti ja nosti tämän syliinsä, jolloin hän huomasi pienen tumman esineen tämän jalassa. "Mitä pirua?" Hän sanoi puoliääneen ja kiskaisi tuon pienen esineen irti.

Se oli pieni tumma nuolimainen esine, jossa oli hyvin pieni säiliö erittäin vahvalle nukutusaineelle. Varovaisesti hän nosti Fionan syliinsä ja kantoi sohvalle. Tämän jälkeen hän tutki loputkin talosta ja löysi lapsensa yläkerrasta, Nellyn huoneesta.

"Nick, Nelly, osaatteko yhtään kertoa mitä tapahtui?" Logan kysyi samalla kun tarkasti että lapset olivat kunnossa.
"En tiedä keitä ne olivat, mutta äiti käski meidän pysyä ylhäällä ja sitten tuli hiljaista ja sitten ne hakivat Tommyn." Nick selitti ja kysyi. "Miksi ne hakivat Tommyn?"
"Missä äiti on? Me ei uskallettu mennä alas katsomaan." Nelly sanoi.

Logan katsoi lapsiaan ja mietti miten selittää asian säikyttelemättä näitä enempää.

"Tuota äiti voi kyllä hyvin, mutta nukkuu." Logan selitti. "Ei hätää, hän herää kyllä." Hän ehätti sanomaan, kun näki miten Nellyn silmät laajenivat pelosta.
"Mitä me nyt tehdään." Nick kysyi.
"Me teemme niin, että vien teidät Earl setäni luokse ja saatte pysyä siellä kunnes saan asiat järjestettyä."
"Isosedällekö?" Nick kysyi.
"Kyllä." Logan vastasi ja hymyili.
"Kiva." Nick sanoi ilostuen.
"No niin kerätkää kamanne kasaan, niin lähdetään. Kannan äidin vain autoon." Logan sanoi ja pörrötti Nickin hiuksia.

Lapset vastasivat jotakin joon tapaista ja kumpikin ryhtyi pakkaamaan tavaroita kasaan. Noin puolentunnin kuluttua lapset istuivat auton takapenkillä, tavarat olivat takaluukussa ja Fiona jatkoi uniaan auton etupenkillä.

"No niin ja kaikki on mukana." Logan sanoi tarkastaen vielä kerran, että kaikki tosiaan oli mukana.

Auto nytkähti liikkeelle ja Logan suuntasi kulkunsa kohti Earlin mökkiä, jonne lapset ja Fiona saisivat jäädä vähäksi aikaa.


****

Toisaalla Aleksei tarkkaili ruutua tyytyväisenä. Puhelin soi ja miehen hymy hyytyi hivenen, mutta leveni jälleen, kun hän sai tietää hyvät uutiset.
"Tämähän sujuu paremmin kuin hyvin, vai mitä Ikaros." Aleksei sanoi ja rapsutti kirjavaa kissaa, saaden vastaukseksi pehmeän kurahduksen ja voimistuvaa pehmeää kehräystä.
Mutta hän ei olisi hymyillyt, jos olisi tiennyt miten vaarallinen voi olla poikaansa suojeleva isä.

****

Oli yö, kun bussi kaarsi valaistulle pysäkille, jonka takana jökötti motellin kyltti. Osa kyltin kirjaimista oli pimeänä ja yksi välkkyi säristen. Jon vilkaisi kylttiä ja tunnisti sen, se oli sama motelli, jossa hän oli ollut viimeksi viisitoista vuotta sitten. Motellin tunnistaminen toi hänen mieleensä nuo viidentoista vuoden takaiset tapahtumat, jotka hän halusi unohtaa.

Jon astui ulos bussista ja jäi hetkeksi pysäkille, kunnes viimein bussin takavalot katosivat näkyvistä. Ääneti ja väsyneenä hän asteli kohti motellin luukkua ja pysähtyi hetkeksi odottamaan että vuorossa oleva nainen palvelisi häntä. Hän ei vaihtanut montaakaan sanaa asioidessaan naisen kanssa ja toivotti tälle lähtiessään hyvätyöt.
Hän ei katsonut ajan kuluttamia rakennuksia, vaan asteli raskain askelin kohti syrjäisintä huoneistoa.

Vain muutamaa huoneistoa lukuun ottamatta kaikki muut olivat pimeinä. Tuuli pyöritti pudonneita lehtiä ja havisutteli oksia, taivaan tummentuessa. Alkoi sataa, mutta Jon ei siitä piitannut vaan asteli kohti huoneistoaan, katulampun valon heijastuessa himmeänä märältä asfaltilta. Hän astui sisälle huoneistoon sytyttämättä valoja ja lukitsi oven.

Hän muisti edellisen kerran ja sen mitä oli tapahtunut ennen motellille tuloa, mikä sai surun taas heräämään. Tällä kertaa ei ollut matkatavaroita, ei huollettavaa mukana, eikä matkakumppania, mikä sai hänet kaipaamaan Jilliä entistäkin enemmän.

Jon suunnisti pimeässä makuuhuoneeseen ja heittäytyi vuoteelle. Väsytti, mutta unta hän ei saanut muistojen pyöriessä mielessä. Vasta pitkän ajan kuluttua hän vaipui levottomaan uneen, jossa hän eli uudelleen ja uudelleen tapahtumat, jotka veivät Jillin. Monen pitkän ja levottomasti pyörityn tunnin kuluttua hän havahtui hereille.

"Jill." Hän henkäisi hiljaa ja tajusi sitten, että oli motellissa ja ettei Jill olisi siellä.

Unen muisto viipyili vielä hänen mielessään ja hän saattoi vieläkin tuntea Jillin kosketuksen ihollaan ja pehmeiden huulien maun omilla huulillaan. Tuntui kuin Jill olisi yhä ollut läsnä, vaikkei huoneessa ollutkaan ketään muuta kuin Jon itse.

Raskaasti huokaisten hän nousi istumaan vuoteen reunalle ja painoi murheellisena päänsä käsiensä varaan. Kyyneleet polttelivat kipeästi luomien alla, eikä hän estänyt niitä valumasta poskilleen. Siinä hän istui hyvän aikaa, ajatusten karatessa Jilliin ja Tommyyn, sekä hyviin muistoihin. Viimein hän nousi, pyyhkäisi silmänsä ja asteli kylpyhuoneeseen.

Hän nojasi lavuaaria vasten, antoi viileän veden valua hanasta hiljakseen, kunnes kumartui valelemaan kasvonsa vedellä ja tunsi miten sen viileys paransi oloa hieman. Hän nosti päänsä ja katseli kuvajaistaan peilistä, josta häntä vastaan tuijotti väsyneet haalean pähkinänruskeat silmät. Silmien alla oli tummat renkaat ja kasvoissa näkyi huolten painamia uurteita, leukaa ja poskia peitti harmaantunut parta. Harmaantuneet hiukset olivat sekaisin.

Jon kuivasi kasvonsa ja ojensi kätensä kohti hanaa, laittaakseen sen kiinni, kun samassa tunsi sähkövirran kulkevan lävitseen. Sormet puristuivat kouristuksenomaisesti lavuaarin reunaan ja hetken ajan hän näki Tommyn, joka kiljui kivusta.

Kuva hävisi ja miltei samalla hetkellä uusi ja voimakkaampi sähkövirta kulki hänen lävitseen, parahduksen karatessa hänen huuliltaan. Kun kipu hävisi, hänen jalkansa pettivät hänen altaan ja hän löi päänsä lavuaariin lyyhistyessään kylmälle laattalattialle.

Siinä hän makasi pitkän aikaa tajuttomana, kunnes havahtui kirkkaaseen auringon valoon, joka paistoi hänen luomiensa läpi. Hitaasti ja varovaisesti hän avasi silmänsä, joutuen sulkemaan ne saman tien, sillä auringon valo sattui silmiin. Hän avasi silmänsä uudestaan vieläkin varovaisemmin ja totutteli auringon valoon.
Tovin kuluttua Jon alkoi hahmottaa ympäristöään ja yritti liikkua varovaisesti, sillä jokainen jäsen oli jäykkä ja puuduksissa hänen maattuaan alallaan niin kauan.

Ensimmäinen liikahdus sai aikaan vihlovan jyskytyksen päähän ja toinen herätti vatsassa vellovan pahan olon. Varovaisesti hän tunnusteli varovaisesti päätään ja irvisti tuskasta sormien osuessa otsaan ilmaantuneeseen kuhmuun. Hän odotti hetken, ennen kuin nousi varovaisesti istumaan. Varovaisuudesta huolimatta pää tuntui raskaalta kuin lyijy ja jyskytys paheni jokaisella liikahduksella, samoin paha olo.

Hitaasti hän konttasi vessanpöntölle, yrittäen taistella yhä ikävämmäksi äityvää pahoinvointia vastaan ja nieleskeli, vaikka vatsan sisältö tuntuikin pyrkivän väkisin ylös. Hän katsoi kellertäväksi pinttynyttä pönttöä, jonka sisäpuolta ei ollut siivottu pitkiin aikoihin ja oksensi.

****

Miten nuo lurjukset saivat selville Tommyn olinpaikan? Mitä seuraavaksi tapahtuu ja löytääkö Jon poikansa? Entä ehtiikö Logan saada selville Tommyn olinpaikkaa? Entäpä tuo mielenkiintoinen ja hyvin vahva side isän ja pojan välillä? Selviääkö se seuraavassa jatkopalassa, sen voit kertoa sinä...
No niin tulipas taas melkoinen pätkänen ja menipäs hieman myöhäiseksi, mutta siinä se nyt on ja mie jään odottamaan, että mitä seuraavaksi tapahtuu...

Edith... iski idea ja se sopi tuonne väliin, joten editoin sen tuonne ja toivonmukaan en sekoittanut seuraavan kirjoittajan ajatuksia...
Edith 2... Huomasin, että se uudempi pätkänen sopi sittenkin tuohon loppuun ja lisäksi tein muutakin hienosäätöä. Toivon etten jälleen kerran sotkenut seuraavan kirjoittajan ajatuksia...
Edith 3... Edelleen hinosäätöä, lähinnä kirjoitusvirheitä ja hutilyöntejä bongailin ja joitakin pätkiä hieman säädin sujuvammiksi...

[Nuubialainen Prinsessa]

Hhitaasti hän konttasi vessanpöntölle, yrittäen taistella yhä ikävämmäksi äityvää pahoinvointia vastaan ja nieleskeli, vaikka vatsan sisältö tuntuikin pyrkivän väkisin ylös. Hän katsoi kellertäväksi pinttynyttä pönttöä, jonka sisäpuolta ei ollut siivottu pitkiin aikoihin ja oksensi.

Kului tunteja ja tunnit vaihtuivat vuorokausiksi. Jon makasi vessan lattialla vuorotellen tajunnan ja hämärän tiedottomuuden tilan rajoilla. Jossain vaiheessa tiedottomuuden tila muutti muotoaan ja Jon alkoi uneksia. Sellaista unta, jota hän kykeni hallitsemaan ajatustensa avulla. Unessa mies seisoi keskellä valkoista ja hyvin tutunoloista huonetta. Huoneen keskellä oli vuode, jonka päällä istui hahmo. Jon ei nähnyt kunnolla vuoteessa istujan kasvoja, mutta tämän olemus oli niin rakas, ettei hänen tarvinnut edes arvailla kuka tuo kumarainen hahmo oli.

"Tommy." Jon kuiskasi käheästi ja tarkensi näköään.
Kumarassa istuva vartalo hätkähti hieman ja surulliset kasvot kohosivat ääntä kohti hämmästyneenä.
"Isä. Missä olet ollut? Yritin saada sinuun yhteyttä, mutta en tuntenut läsnäoloasi vaikka kuinka yritin." Vapiseva kuiskaus tavoitti Jonin liikuttuneen mielen. Jon yritti tarkentaa näköään lähemmäs poikaa, mutta poika pysyi vuoteellaan syvän väsymyksen uurteet kasvoillaan.

"Oletko kunnossa?"
"En. Ne tekivät kaikenlaisia kokeita. Ne miehet ovat pahoja."
Jon kirosi hiljaa ja tunsi vihan vihlaisun alavatsassaan. Miehen kädet puristuivat vaistomaisesti nyrkkiin. Tommyn avuton olemus sai kiukun vellomaan Jonin sisuksissa.

"Isä, en halua niiden palaavan. En kestä, jos he tekevät lisää kokeita. Se on kamalaa." Jonin ääni vapisi pelosta. Pojan äänessä värisevä tunne sai Jonin raivon palamaan ja repäisi heidän välillään olleen heikon yhteyden irti.
"Eih!" Jon karjaisi ja hyppäsi tärisevin jaloin ylös kovalta lattialta.

Pahoinvointiaalto tuli ja meni, eikä se saanut Jonia pysähtymään. Mies säntäsi ulos niin suunnattoman raivon vallassa, ettei kyennyt kunnolla näkemään eteensä. Selkä kumarassa, haparoivin askelin, Jon työntyi ulos yön synkkään pimeyteen. Himmeinä ja keltaisina hohtavat mainosvalot välähtelivät lohdullisesti tummaa pimeyttä vasten kun mies harppoi suoraan halki usvaisen hämärän. Miehen silmien edessä näkyi elävä kuva lannistuneesta Tommysta. Jon ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin pojan pelokasta kuiskausta.

"Minä olen tulossa. Älä huoli, isä hoitaa sinut pois sieltä Tommy. En anna heidän satuttaa sinua." Mies mutisi itsekseen. Jonin hartiat painuivat entistä kumarampaan asentoon kun hän ajatteli, mitä kaikkea nuo tutkijasiat saattoivatkaan tehdä hänen rakkaalle pojalleen. Tien laidassa loistanut katuvalo räjähti tuhansiksi pirstaleiksi ja puolenkymmentä muuta valoa välkkyivät hetken aikaa kiivaasti rätisten mustan asfalttitien reunamilla. Jon puri hampaitaan yhteen ja yritti hillitä sisällään kasvavaa raivontunnetta säätelemällä negatiivisia mielikuviaan vähemmän kielteisiksi.

Miehen kompuroiva käynti eteni tien oikeanpuoleisesta laidasta aina tien vasemmanpuoleiseen laitaan, eikä mies tajunnut aikaa, jonka hän taittoi raivonsa vallassa. Hän kykeni vain tuntemaan sanoinkuvaamatonta raivoa ja syyttämään itseään poikansa avuttomasta tilanteesta. Tietä valaisevat lamput särähtelivät ja pamahtivat pimeiksi jokainen vuorollaan. Näin jatkui kymmenien kilometrien ajan, pimeys kätki Jonin raivon ylimääräisiltä silmiltä tehokkaasti, kunnes tapahtui jotain mikä käänsi kaiken päälaelleen ja sai Jonin hetkeksi unohtamaan kurjan kohtalonsa.

Jokin suuri vaalea esine liukui halki tumman yötaivaan. Se lähestyi miestä takaapäin tiensuuntaisesti muutaman kymmenen metrin korkeudessa. Ilmavirta päästi hiljaisen suhinaa muistuttavan äänen kun esine lipui hitaasti lähemmäs Jonia. Jon ei huomannut mitään, ennenkuin tuo esine pyyhkäisi miehen ohi tuoden mukanaan kylmän ja voimakkaan ilmanvirtauksen. Jon kohotti hämmästyneenä päätään ja nähdessään vaalean suuren esineen laskeutuvan muutaman metrin päähän mustalle asfaltille eteensä, Jon heittäytyi polviensa varaan märälle tielle ja purskahti katkeransuloiseen itkuun.

Muistot tulvivat miehen mieleen yksi toisensa perään ja aika pysähtyi hetkeksi kokonaan. Jon pyyhki silmiään liikuttuneena ja kuiskasi käheästi,
"Jill, he palasivat." Itku muuttui epäuskoiseksi nauruksi, joka kumpusi jostain syvältä miehen rinnasta. Jon pyyhki jälleen silmiään ja nauroi nyt antaumuksella kuin mielipuoli viimeisellä ateriallaan.

Valkoinen alus alkoi hohtaa sanoinkuvaamattoman kaunista ja kuulasta valoa. Jon tunsi siitä leviävän energian sisällään ja muisti muukalaisten lupauksen palata takaisin vielä jonain päivänä heidän luokseen. Suru lävisti Jonin ja vaiensi tämän naurun kun hän tajusi, ettei saanut jakaa kokemustaan Jillin kanssa, vaikka tuo hetki kuuluisi heille molemmille. Jon kohotti kosteat kasvonsa alukseen päin ja joutui räpyttelemään silmiään kiivaasti, sillä valo kirkastui kirkastumistaan häikäisten näkökyvyn olemattomiin.

Kaksi tummaa hahmoa työntyi esiin kaiken sen kirkkauden keskeltä, jonka jälkeen Jon menetti hitaasti tajuntansa. Hänen viimeinen ajatuksensa oli:" Olen turvassa heidän käsissään", jonka jälkeen valo ympäröi Jonin ja imaisi tämän sisäänsä.


Kas niin. Ystävämme muukalaiset ovat palanneet:) Mitäs nyt tapahtuu?

[Nefertiti]

Kaksi tummaa hahmoa työntyi esiin kaiken sen kirkkauden keskeltä, jonka jälkeen Jon menetti hitaasti tajuntansa. Hänen viimeinen ajatuksensa oli:" Olen turvassa heidän käsissään", jonka jälkeen valo ympäröi Jonin ja imaisi tämän sisäänsä.

Tuon syvän tajuttomuutensa aikana, hän uneksi olevansa jälleen saarella. Hän käveli pitkin autiota hiekkarantaa ja tunsi miten lämpimältä hiekka tuntui hänen paljaissa jaloissaan. Leppeä tuuli pöyhi hänen hiuksiaan ja vaahtopäiset aallot osuivat tyrskyten rantaan, tasaisena ja lakkaamattomana kuin sydämen syke.

Auringon valo leikki veden pinnalla saaden sen kimaltelemaan kauniisti. Jossakin lähellä syöksyi lokki kalan perään, sen lajitoverien liidellessä ja kirkuessa sinisellä taivaalla. Jon katseli ääneti lokkien kisailua taivaalla ja hätkähti tuntiessaan kuinka sirot lämpimät sormet pujottautuivat hänen omiensa lomaan. Hän kääntyi päästämättä irti ja näki Jillin vierellään.

Nainen ei ollut muuttunut lainkaan, vaan näytti yhtä kauniilta ja hehkuvalta kuin oli ollut ennen kuolemaansa. Jon ojensi kätensä kohti Jilliä, epäröi hieman kuin ei olisi uskonut näkemäänsä ja antoi viimein periksi. Hän tunsi naisen ihon pehmeyden sormissaan vetäessään tämän lähemmäksi ja haistoi hennon tuoksun painaessaan suudelman tämän punaisille huulille.

"Jill", hän kuiskasi hiljaa halatessaan naista.

Muuta hän ei saanutkaan sanotuksi, sillä loput sanat takertuivat kurkkuun ikäväksi möykyksi, eikä hän voinut muuta kuin nieleskellä. Hän olisi halunnut tietää miten nainen oli elossa, vaikka hän oli nähnyt ja tuntenut tämän kuolevan.

"Jill... Miten voit olla elossa?  Minä luulin, että.." Hän yritti pukea kysymystään sanoiksi.
"Kuolin?" Jill päätti Jonin kesken jääneen lauseen ja nyökkäsi katsoen Jonia surumielisesti.
"Niin", Jon henkäisi ja katsoi suoraan Jilliä silmiin.
"Niin, minä kuolin", Jill sanoi hiljaa.
"Miksi sinun piti mennä väliin, se luoti oli tarkoitettu minulle?" Jon kysyi astahtaen hieman taaksepäin ja katsoi naista onnettomana, "miksi?!"
"En voinut antaa sinun kuolla", Jill sanoi silmät kyyneltyen, "rakastan sinua ja olen seurannut sinua koko tämän ajan ja toivonut että voisi olla toisin", hän jatkoi ääni väristen.
"Olen kaivannut sinua kaikki nämä vuodet ja vain Tommyn tähden olen jaksanut vielä elää, sillä hän on ainoa, joka muistuttaa minua sinusta", Jon sanoi tukahtuneesti ja nielaisi jälleen, "rakastan sinua ja tarvitsisin rinnalleni", hänen sanoi äänen murtuessa.

Jill nosti kätensä ja silitti miehen parran peittämää poskea, tämän huokaistessa hiljaa. Kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan, vieri alas poskea pitkin päätyen Jillin sormiin.

"Me näemme taas, nopeammin kuin luulet", Jill sanoi hiljaa ja painoi kevyen suudelman miehen poskelle.

Jon tunsi naisen lämpöisen hengityksen poskellaan, se oli kevyt kuin tuulen henkäys ja kutitti, mutta hän ei siitä välittänyt. Hän sulki silmänsä tuntiessaan huulien kevyen kosketuksen poskellaan ja nautti siitä. Kun hän avasi silmänsä taas, oli hän jälleen yksin rannalla. Jostakin kaukaa kuului yhä lokkien kinastelu ja rantaan lyövien aaltojen tasainen pauhu.

Huolimatta siitä, että Jill oli kadonnut, hän tunsi itsensä onnelliseksi pitkästä aikaa ja hymyili. Hiekka tuntui yhä lämpöiseltä paljaiden jalkojen alla, auringon loistaessa kirkkaana kiekkona sinisellä taivaalla. Jon katsoi taivasta ja huomasi, että aurinko oli alkanut loistaa yhä kirkkaammin ja kirkastui kirkastumistaan, kunnes sokaiseva valo peitti kaiken alleen ja hän heräsi. Hän huomasi tuijottavansa outoon hohtavaan kattoon, joka liittyi saumattomasti huoneen muihin rakenteisiin, jotka nekin hohtivat tuota kummallista ja ystävällistä valoa, joka ei sattunut silmiin lainkaan.

Hän nousi istumaan ja samalla hetkellä kuului pehmeä ääni ja seinään oli ilmestynyt aukko. Tuosta aukosta astui sisälle olento, jollaisen Jon oli nähnyt kerran aikaisemmin, vuosia sitten. Olento ei ollut muuttunut laisinkaan ja Jon epäili, etteivät ne vanhentuneet samalla tavoin kuin ihmiset. Eivät ainakaan yhtä nopeasti ja tämäkin huoneeseen astunut saattoi olla paljon vanhempi kuin hän itse oli, kenties satoja vuosia vanha.

"Tervehdys, olen Alya ja toivotan sinut tervetulleeksi aluksellemme Jonathan", olento sanoi lempeällä äänellä ja katsoi pää hieman kallellaan Jonia safiirin sinisillä silmillään, jotka nekin tuntuivat hehkuvan tuota ystävällistä valoa.
"Minä kiitän", Jon sanoi eikä tiennyt olisiko hänen pitänyt kumartaakin, sillä niin majesteettiselta olento vaikutti, "kuten varmaankin huomaatte, olen yksin. Jill... on poissa", hän lisäsi silmät tummentuen.
"Me tiedämme", Alya sanoi lempeästi, "meillä on näet kyky aistia toistemme tunteet ja tuntemukset ja se on sinullakin, mutta niin kovin vahvana."
"Sen olen huomannut", Jon sanoi hiljaa, "on siitä ollut hyötyäkin", hän lisäsi ajatellen Tommya.
"Niin, mutta me tunnemme myös sinun ja poikasi tuskat", Alya aloitti ja jatkoi, "se tuhoaa meidät, jos sitä ei saa loppumaan."
"Antakaa minun siis palata, niin haen poikani", Jon sanoi ja tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä, vaikka se saattaisi jäädä hänen viimeiseksi teokseen.
"Se on tarkoituskin", Alya sanoi katsoen miestä lempeästi, "mutta lepää nyt hetki, ennen kuin palautamme sinut."

Jon nyökkäsi ja jäi aloilleen, Alyan melkeinpä lipuessa ulos huoneesta. Hän tarkasteli huonettaan uteliaana ja toivoi jälleen enemmän kuin koskaan, että Jill olisi hänen seurassaan ja jakaisi tämän kokemuksen, niin kuin ensimmäisellä kerralla.

Melkein huomaamatta hän kävi pitkäkseen vuoteelle ja luomet painuivat raskaina kiinni, raukeuden vallatessa kaikki jäsenet.

***

Kului pitkä aika ja kun Jon viimein havahtui, paistoi aurinko täydeltä terältä sinisellä taivaalla. Hän nousi venytellen istumaan ja antoi katseen kiertää pientä ränsistynyttä mökkiä, hengähtäen syvään, sillä tunsi mökin hyvin.
Hän antoi katseen kiertää mökkiä uudelleen ja muisti monta yksityiskohtaa. Keinutuoli oli yhä samalla paikalla kuin silloin ja nurkassa lojui vaatekappale, jonka hän muisti olleen Jillin yllä, ennen kuin he olivat mökiltä lähteneet.

Kaikkia tavaroita ja pintoja peitti paksu pölykerros, joka kertoi Jonille, ettei talossa oltu asuttu enää vuosiin.
Tuo iäkäs nainen oli kaiketi kuollut sen jälkeen, kun he olivat sieltä lähteneet. Jon asteli keinutuolin luo ja nosti vaatekappaleen ylös, puristaen sen lujasti nyrkkiinsä.

"Jill", hän kuiskasi ja muisti nuo hetket, jotka he ehtivät mökissä viettää. Muisti miten kauniilta Jill oli näyttänyt tuudittaessaan Tommya uneen. Nuo muistot saivat vanhan haavan auki ja kyyneleet vierähtivät hiljalleen hänen poskilleen.
"Jill... Haen poikamme, vaikka se sitten olisi viimeinen tekoni", hän kuiskasi puristaen yhä vaatetta kädessään ja laski sen sitten keinutuolille, mikä sai pölyn kohoamaan ilmaan pienenä pilvenä.

****

Toisaalla Logan oli saanut perheensä turvaan ja jäljitti nyt Jonia, voidakseen auttaa tätä. Hän saapui motellille ja kyseli sen omistajalta kuvaa näyttäen oliko tämä nähnyt kuvassa olevaa miestä. Omistaja pyöritteli päätään ja kertoi ettei ollut silloin vuorossa. Sen sijaan tämä osasi kertoa kummallisista tapahtumista, jotka olivat tapahtuneet yöllä, ennen hänen vuoronsa alkua. Sen vuoksi tienvarsien lamput olivat useamman kymmenen kilometrin matkalta hajalla.

Logan innostui, mutta pysyi rauhallisena ja kiitti samalla, kun selitti jotakin ympäripyöreätä, siitä miten lamput olivat muutenkin kaivanneet huoltoa.

Hän kiirehti nopeasti autolleen ja alkoi seurata hajonneita lamppuja, kunnes viimein useamman kymmenen kilometrin päässä risat lamput loppuivat kuin seinään. Jotakin oli tapahtunut ja hän muisti omistajan selittäneen jotakin kirkkaasti valaistusta lentävästä esineestä taivaalla.

"Voisiko olla", Logan mutisi ja muisti sitten mitä laivalla oli tapahtunut ja alkoi hiljalleen yhdistellä asioita toisiinsa, "hemmetti", hän sanoi hiljaa, kun viimein alkoi ymmärtää mistä oli kyse.

Hän pysäköi autonsa sivuun ja soitti vanhalle tiimilleen, sillä halusi saada tarkoin tietää, oliko lähialueilla mitään, missä joku voisi piilotella ketään.

"Emma, Logan tässä hei. Voisitko mitenkään lähettää kannettavaani tietoa tästä alueesta", Logan pyysi saatuaan Emman langanpäähän.
"Tapahtuu heti, Logan", kuului vastaus.
"Hyvä. Tässä tulevat koordinaatit", Logan sanoi ja kertoi ne samalla hengenvedolla Emmalle.
"Kiitos Logan, kohta saat tietoa", Emma sanoi ja melko pian tämän jälkeen Loganin auki oleva läppäri alkoi raksuttaa ja näyttöön ilmestyi satelliittikuvaa alueesta.
"Kiitos Emma, olet korvaamaton", Logan sanoi tyytyväisesti naurahtaen ja lopetti puhelun.

Hän tarkasteli kuvaa ja alkoi sitten lukea sen mukana tullutta tietoa, jonka mukaan joen varressa oli yksi vanha mökki, jonka omistaja oli kuollut viitisen vuotta aikaisemmin. Mökkiä ympäröi metsä ja muuta siellä ei pitänytkään olla, mutta kuvassa näkyi miten metsä loppui ja sen keskellä olevalla aukealla oli harmaa rakennus, josta ei ollut mainintaa missään.

"Lyön vetoa vaikka koko sikarivarastoni, että te pidätte Tommya tuossa pahuksen bunkkerissa", Logan mutisi ja tiesi nyt, minne Jon oli matkalla.

****

Myös Aleksei oli tietoinen siitä, että jotakin oli tapahtumassa ja päätti painua laitokselle tarkastamaan tilanteen itse.
Asteli halliin, törmäten matkallaan vaimoonsa. Nainen ei kysellyt mitään, vaan häipyi vähin äänin toisaalle. Se oli yksi niistä monista syistä, miksi Aleksei oli päätynyt avioliittoon naisen kanssa. Lisäksi täytyihän jonkun hoitaa kissoja, kun hän oli poissa.

Aleksei vilkaisi nopeasti naista, jonka ehti nähdä vielä vilaukselta, ennen kuin tämä katosi kirjastohuoneeseen ja laittoi hatun päähänsä kadoten ulos, missä limusiini jo odotti. Jos pojan isä saapuisi paikalle, niin kuin hän epäili, voisi hän samalla maksaa muutamia kalavelkoja tälle, alkaen veljensä kuolemasta.

****

Samaan aikaan Tommy istui sängyllä ja mietti yöllistä näkymäänsä. Isä oli tuntunut niin todelliselta ja elävältä vain hetken, kunnes yhteys oli katkennut. Hän tiesi nyt, että isä oli tulossa, muttei kuitenkaan tuntenut itseään iloiseksi, sillä samalla hän aavisti, ettei kaikki menisi niin kuin piti.

Tommy keskitti ajatuksensa isäänsä niin kovasti kuin suinkin voi, kertoakseen pahasta aavistuksestaan ja yrittääkseen estää tätä tulemasta. Laite, johon hänet oli kytketty, heräsi henkiin ja sähkövirta kulki hänen lävitseen. Kipua ei kuitenkaan tuntunut ja melkein samassa koko laite alkoi säristä ja kipunoida, kunnes poksahti pienen savupöllähdyksen saattelemana.

Tommy kiskoi piuhat irti ja melkein samalla hetkellä ovi aukesi niin voimallisesti, että kolahti vasten seinää. Tuskin tämä oli tapahtunut, kun koko laitoksen täytti hälyttimen korvia vihlova ujellus. Tommy ei aikaillut, vaan juoksi ulos huoneesta, välttäen juuri ja juuri törmäämästä valkotakkiseen mieheen, joka katsoi hölmistyneenä poikaa.

Mies seisoi hetken paikallaan, kunnes juoksi huoneeseen sisälle ja nähtyään mitä oli tapahtunut, hän aikoi juosta ulos huoneesta, muttei ehtinyt, kun ovi läimähti kiinni juuri hänen nenänsä edessä. Tommy ei jäänyt katselemaan, vaan juoksi niin lujaa kuin jaloistaan pääsi etsien ulospääsyä.

****

Jon asteli eteenpäin, välittämättä ympärilleen levittäytyvästä maisemasta, sillä ainoa mikä hänen mieleensä juuri sillä hetkellä mahtui, oli Tommy. Kesken matkan hän tunsi miten sähkövirta yllättäen kulki hänen lävitseen ja hän lyyhistyi polvilleen epämääräisen äännähdyksen karatessa hänen huuliltaan.

Hän keskitti voimansa tuohon sähkövirtaan ja pian kipu loppui ja hän tiesi, että se hornanhärveli oli tuhoutunut. Hän oli myös tuntenut pojan hädän ja pelon, kun tämä yritti viestittää vaistoamastaan vaarasta. Jon itsekin vaistosi sen, mutta se nyt oli huolista pienin, sillä hän halusi saada Tommyn ensin turvaan. Levättyään hiukan, hän nousi ja jatkoi matkaansa, kunnes saapui aukealle ja mieleen nousi muistikuvia, edellisestä kerrasta.

Kauempana häämötti matala harmaa rakennus, jonka ympäri kiersi vahva sähköaita, jonka päällä oli piikkilankaa. Tuo toi hänen mieleensä vankilan, joka tuo laitos olikin tavallaan. Jon jatkoi matkaansa välittämättä lainkaan siitä, että rakennuksesta voitiin nähdä hänet. Hän olikin arvannut oikein, sillä pian hänet pysäytti pari vartijaa, joilla oli koira mukanaan.

Koirat eivät tehneet elettäkään satuttaakseen Jonia, vaikka vartijat kuinka käskyttivät niitä. Nuo koirat tulivat Jonin luo ja istahtivat maahan häntäänsä heiluttaen ja antoi tämän rapsuttaa itseään. Vartijat katsoivat koriaan hämmentyneinä ja arvelivat, että joku oli mennyt koulutuksessa pieleen. Jon nousi seisomaan ja katsoi kumpaakin vartijaa, kasvot ilmeettömänä.

"Tulen kyllä teidän mukaanne, hyvät herrat", Jon sanoi rauhallisesti ja alkoi astella kohti vartijoita kädet näkyvillä, koirien seuratessa kiltisti.

Kun toinen vartijoista yritti napata koiria kaulapannoista, nämä murisivat ja näyttelivät hampaitaan miehelle.

"Mikä noita elukoita oikein vaivaa?" Hän kysyi ihmeissään ja mietti pitäisikö koirat laittaa vaihtoon.

Nuo kolme ja koirat kulkivat rauhallisesti kohti rakennusta ja pysähtyivät vasta portille, jonka toinen vartija aukaisi, ilmoittaen samalla tuovansa laitoksen ulkopuolella hiippailleen miehen mukanaan.

****

Aleksei hymyili saadessaan kuulla uutiset ja käski kuljettajaa ajamaan nopeammin. Kesti jonkin aikaa, kunnes he saapuivat laitokselle ja Aleksei kiiruhti nopeasti sisälle, tuskin huomaten laitoksen johtajaa.

"Tuota pomo, meillä on ongelma", laitoksen johtaja sanoi vältellen ja pelkäsi, mitä pomo voisi tehdä, kun saisi tietää.
"No kerro", Aleksei ärähti ja mulkaisi miestä, joka onnistui pilaamaan hänen ilonsa juuri, kun oli tullut hyviäkin uutisia.
"Poika karkasi", laitoksen johtaja vinkaisi ja yritti vältellä Aleksein katsetta.
"Tunari", Aleksei ärähti ja harppoi eteenpäin, "etsikää poika, tai päädyt koirien ateriaksi", hän sihisi hampaidensa välistä.
"Heti pomo", Mies vinkaisi ja katosi toteuttamaan käskyä.

****

Tommy juoksi pitkin käytäviä, kunnes pysähtyi hengähtämään ja huomasi vieressään oven, jonka yläpuolella oli vihreä ulosmenotietä merkitsevä valo. Poika avasi oven, luullensa pääsevänsä ulos, mutta huomasi tulleensa sisäpihalle, josta ei päässyt muualle kuin takaisin rakennuksen sisätiloihin. Vaikka paikka olikin umpikuja, poika astui pienelle sisäpihalle, jossa kasvoi vähän kukkia ja pari puuta. Muuten paikkaa ympäröikin harmaat seinät ja ainoa ulospääsytie oli ylöspäin.

Hän asteli pihalla ja istuutui viimein tyhjälle penkille istumaan ja mietti uudelleen mitä tekisi, ennen kuin häntä etsivä laitoksen väki äkkäisi hänen olevan ulkoilutilassa.

Oli hiljaista, vain varpuset jaksoivat sirkuttaa ja lennellä pienellä alueella. Äkkiä hän tunsi jonkun katsovan itseään ja näki vastakkaisella penkillä istumassa ikäisensä tytön, jolla oli mustat hiukset ja tummanruskeat silmät.
Hän nousi lähteäkseen, mutta jäi kuitenkin paikalleen uteliaisuuden voittaessa.

"Hei", Tommy sanoi varovaisesti ja katsoi tyttöä uteliaana.
"Hei", tyttö sanoi ja vastasi katseeseen rohkeasti ja ennen kuin Tommy ehti avata suutaan, kysyi, "kuka sinä olet, en ole nähnyt sinua täällä ennen?"
"Nimeni on Tommy ja olen ollut täällä vasta vähän aikaa", Tommy sanoi uskaltautuen astella lähemmäksi tyttöä, "oletko sinäkin tutkimuskohde?" Hän kysyi varovaisesti.
"En ole. Olen täällä vain käymässä", tyttö sanoi ja kiirehti selittämään, kun näki kysymyksen muotoutuvan pojan huulille, "isä on töissä täällä ja joskus tuntuu, että hän on täällä enemmän kuin kotona. Hän ei tiedä, että olen täällä, mutta näin näen häntä enemmän."
"Niinkö", Tommy sanoi ja katseli tyttöä pää kallellaan, "saanko udella, kuka on isäsi?" Hän kysyi viimein.
"Isä!" Tyttö hihkaisi nähdessään rotevan miehen astuvan sisäpihalle, jäljessään pari vartijaa.
"Tanya, mitä sinä täällä teet?" Aleksei kysyi ja rypisti kulmiaan nähdessään Tommyn. Pitikö tytönkin nyt sotkea itsensä tähän, hän ajatteli äreänä.
"Tulin katsomaan sinua", Tanya vastasi ja katsoi arasti isäänsä, "kun sinä et ole kotona paljoakaan", hän perusteli.

Aleksei katsoi tytärtään miettiväisenä, tämä oli hänen ainoa heikko kohtansa. Tytön voisi lähettää kotiin, mutta nyt siihen ei ollut aikaa, no vartijat saisivat katsoa tämän perään.

"Hyvä on, mutta et saa jutella hänen kanssaan", Aleksei jyrähti ja viittasi tytärtään tulemaan luokseen, Tommyn jäädessä paikalleen.
"Miksi?" Tanya kysyi astellessaan isänsä luokse.
"Poika on vaarallinen", Aleksei sanoi.

Eihän kyllä vaaralliselta näytä, tyttö ajatteli seuratessaan isäänsä ja silmäkulmastaan hän ehti nähdä surun Tommyn kasvoilla.

***

Vartijat puolestaan kuljettivat Tommyn sisätiloihin ja siellä pieneen huoneeseen, joka muistutti poliisin kuulustelu huonetta, mutta peili-ikkunan sijasta oven vieressä oli vain erikoisvahvistettu ikkuna, josta huoneeseen näki.
Tommy seisoi paikallaan aivan ikkunan luona, nähdäkseen mitä toisessa huoneessa tapahtui. Epätietoisuus siitä mitä seuraavaksi tapahtuisi, pelotti ja hermostutti häntä kovin.

Pian toisen huoneen ovi aukesi ja sisään astui Aleksei, jonka takana tuli kahden vartijan välissä Jon.

"Isä!" Tommy huudahti ja painoi kätensä lasiin, katsellen isäänsä onnettomana.

Jon astui eteenpäin ja laski oman kätensä samalle kohdalle, kuin missä Tommyn käsi toisella puolella lasia oli. Hän muodosti huulillaan sanat; "pian" ja "odota."

Tommy nyökkäsi ja pysyi paikallaan katsellen isäänsä kasvot vakavina. Nyt hän vasta huomasi, miten paljon isä oli muuttunut sen jälkeen, kun heidän tiensä olivat eronneet tuona kohtalokkaana iltana. Tässä taas oli sellainen hetki, jolloin hän toivoi, että hän ja isä olisivat olleet tavallinen perhe. He olivatkin olleet kuin normaali perhe siihen asti, kunnes nuo häijyt ihmiset olivat sotkeneet kaiken.

Mutta toisaalta hän tiesi, että tämä päättyisi pian tavalla tai toisella. Enempää hän ei halunnut asiaa ajatella, sillä vaisto varoitti yhä vaarasta, joka koski isää. Hitaasti kumpikin irrotti kätensä lasista ja katsoivat toisiaan ääneti.

"No niin pariminuuttisesi on ohi." Sanoi kylmä ääni, joka rikkoi tuon hiljaisen hetken tylysti.
Jon katsahti Alekseita lyhyesti, kääntyen vielä kerran katsomaan poikaansa, ennen kuin alkoi ääneti seurata vartijoita.

***

No niin, mitä mahtaakaan tapahtua seuraavaksi? Ehtiikö Logan ajoissa laitokselle? Miten Aleksein suhtautuminen muuttuuko se vai ei ja maksaako tämä tosiaankin muutamia kalavelkojaan kovalla kädellä takaisin Jonille?
Sen saat sinä päättää...

[Nuubialainen Prinsessa]

"No niin pariminuuttisesi on ohi." Sanoi kylmä ääni, joka rikkoi tuon hiljaisen hetken tylysti.
Jon katsahti Alekseita lyhyesti, kääntyen vielä kerran katsomaan poikaansa, ennen kuin alkoi ääneti seurata vartijoita.



Tommy katsoi tarkkaavaisena isänsä loittonevaa selkää. Isän hiljainen ääni vakuutti poikaa malttamaa vielä hetken aikaa ja odottamaan, sillä kaikki kyllä vielä järjestyisi. Ovi Jonin takana sulkeutui ja hänet kuljetettiin pois Tommyn luota syvälle maan uumeniin, eräänlaiseen kellariin. Jon jäi yksin odottamaan kylmäsilmäistä Alekseita, jonka hän tiesi pian saapuvan luokseen. Tommy jäi pieneen huoneeseen ja hänen seurakseen jääneet vartijat poistuivat hetken kuluttua huoneen ulkopuolelle. Ovi kilahti lukkoon heidän mentyään ja poika tunsi olonsa levottomaksi. Tommy palasi ikkunan luokse ja painoi kätensä uudelleen sen pintaa vasten, muistaen isänsä kehotuksen odottaa. Se oli vaikeaa, sillä poika tiesi isänsä olevan vaarassa.

Äkkiä ovi kilahti kevyesti ja se aukeni hitaasti raolleen, aivan kuin oven avaaja olisi ollut hieman epävarma oliko huoneeseen tulo sittenkään viisas ajatus. Tommy katsoi uteliaana tulijaa, joka osoittautui Tanyaksi. Tyttö seisoi ovensuussa ja hymyili pienesti Tommylle.

"Hei. Oletko sinä niin vaarallinen kuin isä väittää?" Tyttö kysyi ääni hieman värähtäen.
"En omasta mielestäni, mutta etkö sinäkin yrittäisi paeta jos joku ottaisi sinut vangiksi vasten tahtoasi?" Tommy vastasi Tanyan kysymykseen omallaan.

Tanya vilkaisi taakseen hieman levottomana.
"Miksi isä pitää sinua täällä vasten tahtoasi?"
"Minä osaan jotain sellaista, mikä kiinnostaa isääsi." Tommy paljasti ja sai tytön kurtistamaan kulmiaan. Sitten levottomat silmät vilkaisivat jälleen käytävälle.

Hetken aikaa epäröityään, tyttö huokaisi raskaasti ja viittoi Tommya seuraamaan perässään.
"Tule. Minä autan sinua." Tanya kuiskasi ja johdatti Tommyn ulos vankilastaan.

Samaan aikaan syvällä maan uumenissa Jon kohtasi kylmän silmäparin, joka tihkui jäistä raivoa. Aleksei oli saapunut toteuttamaan kostonsa ja vartijat olivat poistuneet kellarista tämän käskyä totellen. Kellarissa oli painostava hiljaisuus, mutta jossain ulkona koirat ulvoivat kuin mielipuolet ja yrittivät päästä irti aitauksestaan. Taivas oli peittynyt tummaan pilviverhoon ja tuuli puhalsi voimakkaina puuskina rakennuksen seinustoja, saaden kattopellit rämisemään puhurin voimasta. Jon tunsi yhteyden koiriin ja koirat Joniin. Jotain suurta oli tapahtumassa.

Jon katsoi Aleksein uhkaavaa olemusta ja tunsi pelonväreitä ihollaan. Hän siirtyi vankilansa peränurkkaan kuin ahdistettu eläin ja sulki silmänsä keskittyen estämään edessään seisovan miehen aikeet. Valoa tuonut lamppu räsähti rikki ja vankila täyttyi aavemaisesta pimeydestä. Aleksei kirosi ja kompuroi kohti ovea. Jon keskitti ajatuksensa suljettuun oveen, ja kun Aleksei haparoi sokeana oven kahvaa, ovi tempautuikin auki, saaden miehen menettämään tasapainonsa ja kaatumaan kasvoilleen ylöspäin johtaviin kiviportaisiin. Jon ei aikaillut vaan syöksyi Aleksein ohi portaikkoon ja siitä ylös valoisaan käytävään. Ovi Jonin takana sulkeutui kuin itsestään kovaäänisesti paukahtaen, jättäen Aleksein kiroilemaan pimeään portaikkoon.

Jon juoksi pitkin käytävää ja mies tiesi Tommyn olevan matkalla ulos rakennuksesta..


Olen optimistisella päällä kuten huomaa, mutta pääsevätkö he sittenkään karkuun?

[Nefertiti]

Jon juoksi pitkin käytävää ja mies tiesi Tommyn olevan matkalla ulos rakennuksesta..

Ulkona taivas oli täynnä tummanpuhuvia pilviä ja oli pimeää. Jokin ikään kuin odotti vielä hetken, kunnes viimein tuo painostava hiljaisuus särkyi ja kuului voimakasta jyrinää. Muutaman sekunnin kuluttua jyrinästä, taivaan halkaisi sokaisevan kirkas valo ja kiemurteleva salama osui räiskähtäen korkeaan voimalinjoja kannattelevaan torniin.

Kuului rätinää, pauketta ja metallin kirskahtelua, kun kannattelevat palkit alkoivat pettää. Hitaasti tuo jättiläinen alkoi kallistua kohti laitosta ja viimein rysähti sen päälle hirvittävällä rytinällä, joka kuului kaikkialle laitokseen.
Vapaana kieppuvat sähköjohdot lennättelivät sähisten kipunoita ympärilleen, sytytellen kaikkialle pieniä tulipaloja, jotka alkoivat levitä isommiksi.

"Tommy!" Jon karjui äänensä käheäksi ja jatkoi juoksuaan, kunnes pääsi ylempiin tiloihin.

Hän kuuli takaansa Aleksein askeleet, muttei välittänyt niistä, sillä Tommy oli sillä hetkellä tärkeämpi. Hän juoksi pitkin käytäviä kunnes melkein törmäsi Tommyyn. Helpotuksen huokaus karkasi hänen huuliltaan, kun hän näki pojan.

"Tommy, oletko kunnossa." Hän kysyi katsellen poikaansa tarkasti ja huomasi vasta silloin tytön tämän seurassa.

Hän ei ehtinyt kysyä mitään, kun heidän yläpuoleltaan alkoi kuulua kummallista ääntä ja valkoista pölyä tippui alas.
Kumpikin nosti katseensa ylös ja näki miten katossa ollut pieni murtuma alkoi laajeta ja yhä isompia murenia tipahteli alas. Jon huomasi, miten yksi isompi kokkare oli putoamassa nuorten päälle ja keskitti voimansa siihen, niin että se pysähtyi kesken matkan ja jäi paikalleen leijumaan.

Tanya katsoi tapahtunutta silmät suurina ja henkäisi syvään, ymmärtäen nyt millaiset voimat noilla kahdella oli.

"Alkakaa painua, minä hoidan tämän." Jon sanoi.
"Mutta isä.." Tommy aloitti, mutta vaikeni tuntiessaan pienen kevyen töytäisyn rinnassaan.
"Menkää" Jon sanoi hiljaa ja katsoi lämpimästi poikaansa.

Tommy nyökkäsi ja napaten Tanyaa kädestä, hän alkoi johdattaa tätä ulos rakennuksen sokkeloista. Hänen teki kovasti mieli kääntyä kannoillaan ja juosta takaisin isän luokse ja auttaa jotenkin, mutta hän ei sitä tehnyt, sillä Tanya oli saatava ulos rakennuksesta ennen kuin oli liian myöhäistä.

Jon katsoi poikansa loittonevaa selkää ja keskitti kaikki voimansa pidätelläkseen tuota isoa katonpalasta murskaamasta nuoria. Nuorten viimein kadottua näkyvistä, hän antoi kokkareen laskeutua alas hieman sivummalle.
Vaara ei silti ollut vieläkään ohi, sillä samassa yläpuolelta kuului valtavaa rytinää, joka vei Jonin huomion hetkeksi.

Hän ei ehtinyt liikahtaakaan, kun jotakin metallista rysähti katon läpi ja seivästi hänen jalkansa ja keskiruumiinsa. Hänen suustaan pääsi lähes epäinhimillinen tuskan ulvaisu ja kaikki peittyi kivun punaiseen usvaan. Useammasta yrityksestä huolimatta hän ei päässyt irti ja voimatkin alkoivat ehtyä.

Hänen suustaan karkasi tukahtunut huudahdus kun katto ei enää jaksanut kannatella metallirojua, vaan romahti alas ja peitti hänet alleen. Luomet painuivat väkisin kiinni ja hän alkoi vaipua samettiseen pimeyteen, jossa hän tiesi Jillin odottavan.

***

Aleksei juoksi toisesta suunnasta, kuuli rytinän ja Jonin tuskan huudon, joka sai hänet juoksemaan, nopeammin, sillä hän luuli tyttärensä olevan pulassa. Pöly tunkeutui hänen kurkkuunsa ja yskien hän joutui perääntymään hetkeksi takaisin kulman taakse, jottei olisi jäänyt murskaantuneen katon alle.

"Tanya!" Hän ulvaisi ja jylinän loputtua syöksyi takaisin käytävään, joka nyt oli täysin tukossa.

Huolesta sekapäisenä hän alkoi kaivella kasaa, luullen tyttärensä jääneen alle. Pitkän tovin kuluttua hän oli saanut mursketta raivattua niin paljon, että näki jonkun makaavan ison katon palan alla, jonka päälle oli rysähtänyt muodottomaksi vääntynyt metallinen kasa, joka oli ollut osa johtoja kannattelevaa mastoa.

"Tanya?" Hän kuiskasi hiljaa, mutta tuo joku makasi liikkumattomana paikallaan.

Aleksei rypisti kulmiaan ja siirsi lisää roinaa pois tieltä ja päästyään nyt lähemmäksi, hän tunnisti nuo pölyn ja veren sotkemat kasvot.

"Sinä!" Hän älähti ja nappasi miestä rinnuksista kiinni. Miehen luomet värähtivät ja rinnasta kuului pitkä rahiseva henkäys.
"Tommy?" Mies kysyi niin hiljaa, että siitä tuskin sai selvää ja avasi silmänsä hitaasti.
"Sinä! Tapoit tyttäreni...! Minä tapan sinut!" Aleksei sanoi katkonaisesti raivosta tärisevällä äänellä.
"He... ehtivät ajoissa... ulos", Jon kähisi tuskin kuuluvalla äänellä ja veti taas pitkän ja rohisevan henkäyksen.
"Oletko varma", Aleksei kysyi katsoen Jonia epäluuloisesti.
"Olen", Jon vastasi tuskin kuuluvalla äänellä.
"Luojan kiitos", Aleksei huokaisi ja päästi irti Jonin paidan kauluksesta ja sanoi, "kiitos."

Hän katsoi nyt uusin silmin hädin tuskin tajuissaan olevaa miestä, joka oli pelastanut hänen tyttärensä hengen omansa kustannuksella. Aleksei hätkähti, kun Jon tarttui hänen ranteeseen.

"Päästä... poikani vapaaksi", Jon kuiskasi ja katsoi anoen Alekseita, "muuta... en tah... tahdo", hän lisäsi hengityksen käydessä yhä työläämmäksi ja ote Aleksein ranteesta kirposi.

Oli hiljaista ja kuului vain Jonin rahiseva hengitys, joka hukkui ulkona pauhaavaan ukkosen ja ujeltavan tuulen alle.

"Hyvä on", Aleksei vastasi pitkän harkinnan jälkeen.
"Kiitos", Jon sanoi hiljaa ääni hivenen värähtäen, minkä jälkeen ainoa ääni oli ulkoa kantautuva ukkosen jyrinä.

Aleksei aikoi vastata, mutta näki Jonin rinnan lakanneen kohoilemasta, leuan painuneen olkaa vasten ja katseen muuttuneen tyhjäksi ja lasittuneeksi.
Hän katsoi vielä kerran Jonia, kunnes nousi ja suunnisti takaisin käytävään, josta oli tullut ja etsi uuden reitin ulos pihalle, missä Tommy ja Tanya seisoivat laitoksen muun väen seurassa kaatosateen kastellessa heidät läpimäriksi.

"Tanya!" Hän huudahti helpottuneena, nähdessään tyttärensä olevan vahingoittumaton.
"Isä!" Tanya huudahti ja juoksi halaamaan isäänsä.

Tommy seisoi ääneti paikallaan, sadeveden sekoittuessa poskille valuviin suolaisiin kyyneliin. Hän tiesi että isä oli poissa, kuollut. Siitä huolimatta hän suuntasi kulkunsa takaisin sisälle ja käytäviä pitkin sortumalle. Hän saapui paikalle, jossa Aleksei oli kaivellut ja näki isänsä makaavan asennossa, johon oli jäänyt.

Sade huuhteli pölyn ja veren tämän kasvoilta, joilta kuvastui rauha ja onni. Oli kuin tämä olisi viimeinkin löytänyt etsimänsä.

"Isä", Tommy kuiskasi vajoten polvilleen. Kurkkua kuristi ja luomien alla polttelivat suolaiset kyyneleet, vierivät hitaasti sateen kastelemille poskille, nyyhkäisyn vavahduttaessa pojan hoikkaa vartaloa.

Siinä hän oli pitkän aikaa, kunnes havahtui siihen, että joku laski suuren kätensä hänen hartialleen.

"Tommy, tule on aika lähteä", Logan sanoi lämpimästi.

Sanaakaan sanomatta Tommy nyökkäsi ja nousi ylös lattialta Loganin avustuksella. Mies ohjasi lempeästi Tommyn ulos rakennuksesta pihamaalle, jonne oli saapunut pelastuslaitoksen väkeä ja kaikkialla välkkyi siniset valot kilpaa salamoivan taivaan kanssa. Sade kasteli nuo kaksi, joista toinen ei välittänyt siitä lainkaan.

"Tommy!" Kuului huudahdus ja pian tyttö oli tämän rinnalla. Hän näki pojan lysyssä olevat hartiat ja painuneen pään, jotka kertoivat suuresta murheesta, "tommy oletko kunnossa?" Tyttö kysyi ja katsoi poikaa huolissaan.
Hän näki vasta silloin, että poika oli itkenyt.

"Olen", Tommy sanoi hiljaa ja katsoi tyttöä ääneti.
"Voi Tommy", Tanya sanoi hiljaa, tietämättä oikein mitä sanoa, "olen niin pahoillani", hän lisäsi viimein ja laski siron kätensä pojan käsivarrelle, kuin lohduttaakseen.

Tommy värähti tuntiessaan kevyen kosketuksen, muttei vetänyt kättään pois. Varovaisesti hän otti tytön käden omaansa ja veti tämän lähemmäksi.

"Tanya", hän aloitti ja...



No niin mitenkä jatkunee tästä...
Myönnetään, että oli hieman ilkeä taas, mutta kun se nyt vaan sopi tuohon...
No mutta jatkahan....

[Nuubialainen Prinsessa]

"Voi Tommy." Tanya sanoi hiljaa, tietämättä oikein mitä sanoa. "Olen niin pahoillani." Hän lisäsi viimein ja laski siron kätensä pojan käsivarrelle, kuin lohduttaakseen.
Tommy värähti tuntiessaan kevyen kosketuksen, muttei vetänyt kättään pois. Varovaisesti hän otti tytön käden omaansa ja veti tämän lähemmäksi.
"Tanya..." Hän aloitti ja...

..vaikeni sitten huomattuaan, ettei tiennyt mitä sanoa. Isä oli poissa ja kaikki oli menettänyt merkityksensä. Tommylla ei ollut enää perhettä. Se oli viety häneltä lupaa kysymättä. Jäljellä oli vain muistot ja menetetyt haaveet onnellisesta lapsuudesta. Tanyan isä edusti kaikkea sitä, minkä vuoksi poika oli menettänyt rakkaat vanhempansa. Viha alkoi puristua Tommyn surun läpi ja se sai hänet kavahtamaan kauemmaksi Tanyasta. 
"Kiitos avustasi." Tommy mutisi ja siirtyi lähemmäs Logania. Poika ymmärsi äkkiä, ettei kaikki ollut ohi vieläkään. Hän oli elossa edelleen ja tuo hieman kauempana seisova pölyinen mies ei ollut saanut vielä haluamaansa. Aleksei otti muutaman askeleen kohti Tommya ja Logania. Tommyn kasvoille kohosi pelon ja uhman sekainen ilme, joka muuttui saman tien jähmettyneeksi raivoksi. Poika puristi sormensa nyrkkiin ja kääntyi Loganin puoleen.

"Lähdetään. En halua jäädä tänne enää hetkeksikään." Tommy sanoi hiljaa, mutta päättäväisesti. Logan katsoi ensin Alekseita, sitten hämmentyneen näköistä Tanyaa ja lopuksi Tommyn vakavia kasvoja, ennen kuin nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
"Ja, jos joku yrittää nyt estää meitä lähtemästä, voin vakuuttaa, etten vastaa seurauksista." Tommy sanoi niin kovaa, että Alekseikin saattoi kuulla hänen sanansa.

Logan ojensi kätensä ja kietoi sen Tommyn harteille. He kääntyivät pois, eikä kukaan yrittänyt estää heidän menoaan. Tanya jäi katsomaan surullisena heidän jälkeensä, ja kun Aleksei yritti puhutella tytärtään, tämä ryntäsi pois kyyneleet silmissä.

"Minä vihaan sinua." Tanya suhisi ja katosi metsään saadakseen olla hetken rauhassa. Aleksei seurasi vihaisena tyttärensä juoksua, mutta ei yrittänyt estää tätä lähtemästä. Tanya saattoi olla kiltti tytär, mutta vihaisena tämä muistutti hyvin paljon Alekseita itsepäisyydellään. Hetki omaa aikaa, oli viisainta tuossa tilanteessa. Aleksei nyökkäsi vartijoilleen merkin, ja nämä ymmärsivät seurata Tanyan perässä, niin ettei tämä huomaisi häntä edes seurattavan.

[Nefertiti]

"Minä vihaan sinua." Tanya suhisi ja katosi metsään saadakseen olla hetken rauhassa. Aleksei seurasi vihaisena tyttärensä juoksua, mutta ei yrittänyt estää tätä lähtemästä. Tanya saattoi olla kiltti tytär, mutta vihaisena tämä muistutti hyvin paljon Alekseita itsepäisyydellään. Hetki omaa aikaa, oli viisainta tuossa tilanteessa. Aleksei nyökkäsi vartijoilleen merkin, ja nämä ymmärsivät seurata Tanyan perässä, niin ettei tämä huomaisi häntä edes seurattavan.

Tyttö juoksi eteenpäin välittämättä sateesta, joka kasteli hänet likomäräksi. Viimein hän pysähtyi pienelle aukiolle, kyyneleiden yhä kastellessa hänen poskensa. Tunteet kuohuivat hänen sisällään, sillä hän tunsi syvää surua tuon pojan puolesta, joka nyt oli vailla perhettä. Vihaa isäänsä kohtaan, joka oli tuon aiheuttanut.

Kuinka hän saattoi tehdä niin, Tanya ajatteli uudestaan ja uudestaan, sillä ei voinut vieläkään uskoa isästään moista. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei kuullut ympärillä pauhaavaa ukkosta ja tuulta, joka yhä riepotteli puita, jotka taipuivat natisten äärimmilleen kunnes eräs vanha puunrunko ei kestänyt enää, vaan napsahti pamahtaen poikki.

Tanya huomasi vasta liian myöhään kaatuvan puun, eikä ehtinyt juosta sen tieltä, vaan jäi alle. Sattui, eikä tyttö ollut eläissään tuntenut moista kipua.

"Isä... auta", hän sopersi, eikä jaksanut ihmetellä paikalle niin nopeasti saapuneita vartijoita, jotka yrittivät nostaa painavaa runkoa.

Monen pitkän ja tuskallisen minuutin jälkeen toinen vartijoista lähti juosten takaisin hakemaan apua, vaikka tiesi miten hirmuinen tuon tytön isä olisi saatuaan kuulla tapahtuneesta.
"Ole ihan rauhassa, Cale meni hakemaan apua", toinen vartija puheli Tanyalle ja yritti rauhoitella tätä.

****

Cale juoksi niin lujaa kuin kintuistaan pääsi ja toivoi koko sydämestään, ettei pomo repisi sanantuojaa kappaleiksi, kuultuaan uutiset.
Hengästyneenä hän pysähtyi aukealle hetkeksi ja etsi katseellaan pomoaan, kunnes näki tämän seisovan samassa paikassa, kuin oli ollut kymmenen minuuttia aikaisemmin.

"Pomo... tuota", Cale aloitti varovaisesti ja nielaisi, nähtyään pomonsa kasvoilla yhtä aikaa ihmettelevän ja ärtyneen, lähes raivoa lähentelevän ilmeen.
"Eikö sinun pitänyt vahti tytärtäni?" Aleksei kysyi jäätävästi.
"K..kyllä", Cale änkytti ja selitti nopeasti mitä oli tapahtunut.
"Mitä!" Aleksei älähti ja hänen kasvonsa kalpenivat kaiken sen pölyn alla valkoisiksi pelosta.
"Niin, hän jäi puun alle", Cale vinkaisi ja perääntyi, sillä tiesi mihin pomo raivostuttuaan pystyi.
"Eih", Aleksei henkäisi ja koko hänen olemuksena näytti luhistuvan.

Cale ei tiennyt mitä tehdä, joten hän seisoi paikallaan ja odotti seuraavaa käskyä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt pomoaan sellaisena, kuin tämä nyt oli eikä tiennyt mitä olisi tehnyt tai sanonut.

****

Logan ja Tommy olivat päässeet autolle, kun poika pysähtyi paikalleen ja kääntyi katsomaan taakseen.

"Jokin on nyt hullusti", Tommy sanoi kurtistaen kulmiaan ja katsoi vihaamaansa miestä, joka näytti luhistuvan kuultuaan jotakin alaiseltaan.
"Se ei koske meitä, mennään", Logan sanoi nähtyään hänkin muutoksen Aleksein olemuksessa.
"Ei, en voi jättää häntä pulaan", Tommy sanoi tarkoittaen Tanyaa.
"Mutta tuo hyypiö on syypää siihen, ettei sinulla ole enää vanhempia", Logan älähti luullessaan Tommyn tarkoittavan Alekseita.
"Ei hän, vaan Tanya", Tommy sanoi hiljaa ja alkoi astella kohti metsää.

Hän ei voisi jättää tyttöä pulaan, vaikka tämän isä olikin roisto ja julmuri. Päättäväisenä hän asteli eteenpäin kunnes saapui aukealle.
Vartija nousi ylös, nappasi vaistomaisesti aseensa ja tähtäsi poikaa, "mitä sinä täältä haet?" Hän kysyi tylysti.
Tommy ei vastannut vaan asteli Tanyan luo ja laskeutui polvilleen tämän viereen.

"Tanya", hän sanoi hiljaa, "se olen minä, Tommy", hän jatkoi ja kosketti kevyesti tytön poskea.
"Tommy?" Tanya kuiskasi.
"Shh... ole alallasi", Tommy sanoi nousten seisomaan, "minä autan."

Hän katsoi tiukasti paksua puunrunkoa, joka alkoi hiljalleen nousta ilmaan ja jäi siihen hetkeksi leijumaan, kunnes se siirtyi sopivan matkan päähän ja laskeutui pehmeästi maahan.

"Mitä hittoa sinä teet?" Vartija kysyi peloissaan, vaikka olikin nähnyt, mitä oli tapahtunut.
"Autan", Tommy sanoi, polvistuen uudelleen Tanyan viereen ja laski kätensä tämän rinnalle ja otsalle.

Melkein samassa lämmin hehkuva valo ympäröi Tommyn ja Tanyan, valaisten samalla koko pienen aukion. Vartija katseli tapahtunutta ihmeissään, samoin paikalle juuri saapunut Aleksei. Tuota valoa kesti vielä tovin, kunnes Tommy nosti kätensä Tanyan päältä.

Tyttö katsoi Tommya hämmentyneenä, muttei kysynyt mitään. Hän ei voinut käsittää, miksi isä piti tuota poikaa vaarallisena, kun tämä juurikin pelasti hänen henkensä ja vei pois kivun.

"Kiitos", Tanya sopersi ja nousi Tommyn avustamana istumaan.

Aleksei seisoi sanattomana paikallaan, samoin kuin molemmat vartijat. Nuoret nousivat seisomaan ja Tommy kääntyi katsomaan miehiä kasvot ilmeettöminä.

"Isä!" Tanya huudahti ja juoksi Aleksein luokse, "pelkäsin niin, mutta sitten Tommy auttoi", hän sanoi halaten lujasti isäänsä.
"Luojan kiitos", Aleksei sanoi hiljaa ja vastasi halaukseen, "pelkäsin menettäväni sinut", hän sanoi ja katsoi lämpimästi tytärtään.

Hetken kuluttua hän nosti katseensa ja näki Tommyn yhä seisovan paikallaan. Tämän kasvoilla oli yhtä aikaa uhmakas ja surullinen ilme.

"Miten voin korvata tämän sinulle?" Aleksei kysyi.
"Et mitenkään, sillä et voi antaa minulle sitä, minkä veit minulta", Tommy sanoi äänen hieman sortuessa.

Tanya irrottautui isästään ja asteli Tommyn luokse, laskien kätensä tämän kädelle.

"Kiitos vielä kerran", Tanya sanoi hiljaa ja toivoi, että voisi jotenkin helpottaa pojan tuskaa, "tapaammeko vielä?" Hän kysyi.
"En tiedä", Tommy sanoi hiljaa, "ehkä joskus, mutta on parempi, että tiemme eroavat nyt", hän lisäsi.
"Niin kai", Tanya huokaisi, sillä oli alkanut tuntea syvää kiintymystä poikaa kohtaan, "en unohda sinua koskaan", hän lisäsi ja painoi huulensa vasten Tommyn huulia, joka hämmentyneenä vastasi suudelmaan.

Viimein nuo kaksi erkanivat ja katsoivat toisiaan tunteiden kuohuessa ja ajatusten pyöriessä päässä.

"En minäkään unohda sinua", Tommy sanoi katsoen sekavien tunteiden vallassa tyttöä ja tunsi, että oli vaikea jättää tämä, "hyvästi", hän sanoi viimein ja alkoi astella raskain askelin takaisin laitokselle.
"Hyvästi", Tanya sanoi hiljaa ja katsoi Tommyn loittonevaa selkää, joka katosi pian pimeyteen.

Aleksei seisoi ääneti paikallaan ja katsoi nuorten lyhyitä ja lempeitä hyvästejä, ymmärtäen nyt, miten yksin poika oikeastaan oli ja ettei sitä rahalla tai muulla omaisuudella voinut muuttaa mitenkään.
Hänellä oli vielä perheensä, toisin kuin pojalla, joka oli juuri menettänyt isänsä.

"Mitä olenkaan tehnyt." Aleksei sanoi hiljaa murtuneella äänellä, ymmärrettyään, mihin hänen ahneutensa oli hänet vienyt.

****

Tommy ei tätä nähnyt, vaan asteli eteenpäin hartiat lysyssä, kunnes saapui laitoksen pihalle. Pala nousi hänen kurkkuunsa, kun hän näki palomiesten kantavan isän raunioista ulos. Nieleskellen hän käänsi katseensa pois tuosta näystä ja asteli autolle, jossa Logan häntä jo odotti.

Logan ei kysellyt mitään, mutta huokaisi raskaasti, sillä hänkin oli nähnyt kun pojan isän ruumis oli tuotu ulos rakennuksesta.

"Mennään", hän sanoi hiljaa ja nyökäten Tommy istuutui omalle paikalleen.

****

Kuukausia myöhemmin Tommy seisoi yksin hautausmaalla, eikä välittänyt alas satavasta rännästä. Hän painoi kämmenensä kylmää hautakiveä vasten ja antoi sormien seurata kiveen hakattuja kirjaimia. Siinä luki hänen isänsä nimi; Jonathan Thomas Miller ja tämä lepäsi yhdessä Jillin kanssa.

"Isä... kaipaan sinua", Tommy sanoi hiljaa ja veti kätensä kylmältä rännän kastelemalta hautakiven pinnalta, puristaen sormensa nyrkkiin.

Äkkiä hän tunsi jonkin lämpimän painuvan hartialleen ja samassa tuntui kuin raskas paino olisi otettu pois hänen hartioiltaan. Tommy tunsi vahvana jonkin läsnäolon ja haistoi tutun tuoksun, joka kertoi että tuo jokin oli isä. Hän tunsi olonsa pitkästä aikaa paremmaksi ja huulet kaartuivat pieneen rauhalliseen hymyyn.

Isä oli onnellinen nyt ja kuitenkin aina läsnä. Tommy ajatteli ja havahtui ajatuksistaan kuultuaan kevyen rapsahduksen. Hän nosti katseensa ja näki hieman kauempana hoikan tummatukkaisen tytön, jolla oli tummanpunainen ruusu käsissään. Hän tunnisti tytön, se oli Tanya.

"Hei", Tanya sanoi epäröiden, eikä tiennyt oliko hänen sopiva häiritä toista.
"Hei", Tommy sanoi hiljaa ja seisoi paikallaan.

Tanya seisoi hetken paikallaan, kunnes viimein uskaltautui astelemaan Tommyn viereen. He kumpikin katsoivat vanhaa hautakiveä ääneti ja tyttö pujotti kätensä Tommyn käteen, eikä tämä vastustellut.

"Minun oli ikävä sinua", Tanya sanoi ja kohotti katseensa.
"Samoin", Tommy vastasi, "tietääkö isäsi, että olet täällä?" Hän kysyi huolestuneena.
"Ei", Tanya sanoi ja ote pojan kädestä tiukkeni, "se ei hänelle kuulu", hän lisäsi painokkaasti.

He olivat taas hetken vaiti ja Tanya kumartui laittamaan ruusun haudalle.

"Mennäänkö kahville?" Tommy kysyi ja kumartui painamaan suudelman Tanyan huulille.
"Mennään vain", Tanya sanoi ja hymyili.

Käsikkäin he kävelivät läheiselle bensa-asemalle, ostivat kahvit ja jäivät pöytään rupattelemaan.


***


No niin ja tämä päättyikin sitten tähän.
Happy end after all  ;D
Tästä Kolmanteen osaan