Kauniita paikkoja, mieleenpainuvia hetkiä

[Nuubialainen Prinsessa]

Ajattelin laittaa tänne tällaisen aiheen. Millaisissa paikoissa olette käyneet ja millainen paikka teistä on ollut jollain tavoin erityinen tai uskomattoman kaunis?


Tein perheeni kanssa reissun pohjoisen tuntureille ja palasin tänään väsyneenä ja tyytyväisenä. Kilometrejä taittui noin 1400 auton mittariin. Muutama juttu jäi reissusta erityisesti mieleen. Ensimmäisenä iltana paistettiin makkaraa ja ongittiin Kiantajärven rannalla, vesi oli lämmintä ja ilta oli tyyni ja uskomattoman kaunis. Ajattelin, että olisi helppo kuvitella itsensä asumassa pohjoisen erämailla, porojen polkuja tallaamassa ja suolammilla jalkoja uittamassa.

Matkan varrella eteeni levittäytyi tunturien kaukana siintävät huiput ja radiosta soi skorppareiden Wind of change. Katsoin edessä aukeavaa näkymää lumoutuneena ja lauloin skorppareita rääkäten. Auto kiisi halki hiljaisen erämaan ja tuntui hyvältä nähdä kuinka koskematonta ja puhdasta luonto pohjoisessa on.



Kertokaa omista kokemuksistanne. Mikä on ollut kaunein paikka maailmassa tai kosketti jostain syystä teitä?

[mustaleski]

Kaikkein ihanimpia paikkoja maailmassa on meret ja merten rannat.
Meressä on oma elämänsä ja merellä on suuri voima, se voi olla tyyni ja rauhallinen sekä myrskyisä ja tappava.
Eniten minua kiehtoo se elämän määrä mikä merestä löytyy, siellä asustaa vaikka minkälaista eläintä ja eläjää.
Erityisesti on meduusat minun mieleen, niin petollisen vaarallisia, mutta kuitenkin niin avuttomia ovat ne jotka jäävät rannalle kuivumaan.
Ja voiko olla kauniimpaa näkyä kuin koralliriutta suuren väriloistonsa kanssa, tai rauhallisesti avovedessä uiva kalaparvi?
Tai hai, niin hiljainen saalistaja, ja valaat lauluineen.

Kyllä olen merten rannoilla käynyt monesti, mutta paljon minulla on meristä näkemättä.

[Nuubialainen Prinsessa]

Meri on tosiaankin ihana. Vesi yleensäkin on jotenkin rentouttava ja rauhoittava elementti. Olen huomannut, että vesistöt on usein todella kauniita paikkoja. Lampien, merien, jokien, järvien ja kaikenlaisten rapakoiden ympärillä on yleensä paljon elämää ja lämpiminä vuodenaikoina hyvin vehreää. Yksi suosikkipaikoistani, jonka äärellä usein myös kirjoitan on maapaikallamme sijaitseva lampi. Sanon sitä joutsenlammeksi, koska eräs joutsen pari vierailee siellä joka kesä.

Alla kuva meijän lammesta ja siinä on kaksi joutsenta. (Valitettavasti joutsenet ei näy selvästi.)


Veden äärellä sielu lepää..

[Phrase]

Täytyypä tähän kohtaan sanoa, että mieleeni tuli ensimmäiseksi muutaman vuoden takainen vaellusmatka Ruotsin lappiin. Ajankohta oli loppukevät, siinä huhti-toukokuun tienoilla, ja vuoria peittävä lumi oli alkanut hiljalleen pehmetä ja sulaa. Kipusimme kavereideni kanssa jyrkähköä, lumista ja metsien peittämää vuorenrinnettä ylöspäin, eikä taival ollut lainkaan helppo. Vaiva kuitenkin palkittiin laella, kun noin 800 metrin korkeudelta pääsi ihailemaan ympärillä siintävää erämaata. Vaikka etäisyys maahan ei ollut edes kilometriä, alapuolella siintävät järvet ja metsät näyttivät jotenkin epärealistisen maalauksellisilta. Sitä näkymää olisi kelvannut ihailla loputtomiin, mutta digikameralle sitä ei saanut ikuistettua sellaisena minä sen koki (harmikseni koko matkan kuvat olen jotenkin ajan myötä sitä paitsi kadottanut koneeltani).

Vuoren laella sitten koimme koko Pohjolan karuuden kaikessa jylhässä kauneudessaan. Tunnelma oli suorastaan villi; tuuli ujelsi korvissa, kädet olivat kohmeassa tai kaunistelematta ilmaistuna jäässä, ja harva kasvillisuus, lähinnä lehdetön paju taipui koko pituudeltaan luonnonvoimien taivutellessa sitä omilta tahoiltaan. Sitä tunnetta on vaikea verbaalisesti tuoda edes julki, mutta se ei unohdu helpolla. Muistan vieläkin kuin kuvasta katsottuna, miltä karu ja kivinen maa laella näytti, kun istuuduin kuvattavaksi hihat hanskojen päälle vedettyinä ja tuulensuojaa matalalla profiililla hakien. Siellä loivalla huipulla oli useita ikiaikaisilta näyttäviä kivisommitelmia ja vähän nuorempi "murjotuskämppä". Kävimme sinne sitten keittelemään trangialla nuudeleita ja polttamaan vähäisiä puita, mitä irraltaan löysimme, kuivataksemme kosteita sukkia ja muita vaatekertoja.

Koruttoman, kylmän, mutta erittäin mieleenpainuvan laen jättäessämme aurinko pilkahti jälleen pilven takaa luoden säteitään nuoskaiselle kevätlumelle. Hanki kimalteli ja upotti allamme. Paluumatka olikin yhtä juhlaa, luistelimme ja juoksimme puolijuoksua ja -syöksyä rinnettä alas kulkemaamme reittiä, koska hanki ei enää upottanut kohdasta, josta sitä olimme menomatkalla tampanneet.

Puolimatkassa hengitys oli kiivasta, mutta hauskaa oli ollut luistatella puolisen kilometriä alamäkeä. Loppumatkan jouduimmekin talsimaan verkkaisesti puiden lomassa kulkevia reittejä pitkin. Kameran linssi oli lumessa ja housut saappaanvarren yläpuolelta kivasti kastuneet. Se ei kuitenkaan vähentänyt sitä lapsenomaista tunnetta, joka riehakkaasta laskusta mieleen oli syöpynyt.

Siinäpä siis pätkä minun henkilökohtaisesta mielikuvagalleriasta.. :)

[Floora]

Hip ja hei, loma loppu ja liian lyhykäinen oli. Kahdesta viikosta tosin toinen oli säiden puolesta mitä mukavin =) vaikken mikään kauuhia helteiden ystävä olekaan.

Pakko myöntää että kateeksi käy kun teidän lapinreissuista lukee! Itse olen ollut siellä useasti ja nähnyt kauniita paikkoja mutta siitäkin on kohta kymmenisen vuotta kun sen koin viimeksi.

Kauneimmat paikkani kuitenkin liittyvät vahvasti luontoon. Rakastan vettä ja olenkin viikonlopun aikana kuluttanut kome tuntia putkeen pelkästään veteen tuijottaen. Kohoa tuijottelin ja välillä matoa vaihdoin mutta kuitenkin. Vedessä on jotakin rauhoittavaa ja samalla kiehtovaa. Uimista voi miltein verrata lentämiseen ja etenkin saunasta alasti suoraan järveen hyppääminen on kesässä parhaimpia hetkiä, siinä kun on jotakin vapauttavaa.

Siltikin, yksi kauneimmista kokemuksistani liittyy lapsuuden kotini maisemiin. Olinkohan kahdentoista ja jo silloin aika haaveilija kun isosiskoni näytti minulle erään paikan. Kevät oli muuttumassa kesäksi ja jokapuolella alkoi kaikennäköiset ja kokoiset kukat kukkia. Ihan kotimme lähellä, ehkä kilometrin päässä, on tila jonka takana on pieni laakson tapainen paikka. Kun paikkaa lähestyy, ei näy muuta kuin metsää ja sitten yhtäkkiä edessä onkin alamäen päässä joki, jonka yli menee pieni kaareva puusilta kaiteineen kaikkineen. Ympärillä on paljon koivupuita ja joki haarautuu kahtia heti sillan jälkeen mutta vain muodostaakseen pienen "saaren" veden väliin, ennen kuin taas yhdistyy. Koko joen ympäristö ja etenkin tämä "saari" on aivan täynnä värikkäitä luonnonkukkia ja muuta kasvustoa. Silloin aurinko paistoi sateen jälkeen puiden välistä ja perhoset lentelivät kukilla. Paikka näytti satumaiselta! En voinut uskoa silmiäni ja hetki oli muutenkin epätodellinen. Siinä minä seisoin kumisaappaineni ja ihailin näkyä jota en koskaan ollut osannut kuvitella kuin kirjoissa tai elokuvissa. Kaikkein satumaisinta siitä teki sen että vaikkei kotoa ollut tosiaan pitkä matka sinne, en ollut osannut aavistaa sellaisen paikan olemassaolosta siellä. Se antoi paikalle salamyhkäisen tunnelman ja teki siitä piilopaikkamaisen. Sitä hetkeä siellä en unohda koskaan.

Nyt siellä on raivattu puita niin paljon, etten usko paikan säilyneen sellaisenaan. Pitää käydä joskus uudestaan siellä ja katsoa nostaako se edelleen sydämen sykkeen ja salpaako se vieläkin hengityksen. Tosin pelkään että paikka olisi niin muuttunut että se ikäänkuin rikkoisi muisti- ja mielikuvani siitä satumaisesta näystä.

[Nuubialainen Prinsessa]

Tuo paikka kuulostaa ihanalta Floora.
Tulee ihan mieleen lapsuuden kotini joenreunamat tuosta kertomuksestasi. Ja paratiisista muistin yhden hetken parhaan kaverini kanssa tänä kesänä kun käytiin mökillä vähän bilettämässä.

Oltiin aamun sarastaessa menossa nukkumaan ja koettiin siellä saaressa, yhden polun varrella tosi paratiisimainen hetki. Kaikkialla muualla oli ihan hiirenhiljaista, mut kun astuimme kuusien ympäröimän polun keskelle niin yhtä-äkkiä oltiin miun kamun kanssa keskellä lintujen viserrystä. Ilma oli ihanan lämmin, eikä yksikään tuulenvire puhaltanut. Se oli ihan kun jostain sademetsästä se hetki..sitä ei osaa oikein kuvailla, mut en ole kokenut semmoista ihan äsken..

[Floora]

Se oli ihan kun jostain sademetsästä se hetki..sitä ei osaa oikein kuvailla, mut en ole kokenut semmoista ihan äsken..

Ei sellaista tunnetta osaakaan kuvailla mitenkään, se on jotenkin unenomainen, epätodellinen ja satumainen.. raikas. Varsinkin aamuissa tuntuu muutenkin olevan jotain taikaa joka vetoaa ainakin minuun! Toisaalta pakkasyö ja vitivalkoiset kinokset kuun valaisemina on myös aika lumoava näky, jopa kaikessa aavemaisuudessaan.

[Nefertiti]

En tiedä sopineeko tämä tähän, mutta minä pidän ukon ilmasta ja tänäänkin sain muutamia mielestäni hyviä kuvia kännykällä.
Minusta on upeata katsoa, kun suuri tumma pilvi lähesyy ja peittää koko taivaan, niin että tuntuu kuin ilta tulisi aikaisemmin.
Ukkonen, luonnon oma näytelmä, yhtä aikaa kaunis ja pelottava.


Tässä kuva, jonka satuin nappaamaan, ollessani pervekkeellamme.

[Nemesis]

Ukkonen on tosiaankin erittäin kaunista ja jotenkin vapauttavaa. Varsinkin helteiden jälkeen se purkaa ihanasti painostavaa ilmaa. Salamat ovat kauneinta mitä tiedän, ja se jännitys ja arvaamattomuus mikä ukkosella on.... ihanaa. :)

Tulikin mieleen tässä sellainen hetki muutama vuosi sitten. Oltiin loppukesästä tulossa veneellä retkeltä jostain majakkasaaresta. Kun katsoi meren suuntaan, näkyi kaunis auringonlasku, taivas oli upean oranssi ja taivas oli melkein pilvetön. Kun taas kääntyi katsomaan mantereelle päin, taivas oli sysimustien pilvien peitossa ja upeimmat salamat mitä olen koskaan nähnyt halkoivat ilmaa. Oltiin ihan niinkun kahden eri maailman välissä.

[Nuubialainen Prinsessa]

Kuulostaa aivan satumaiselta hetkeltä, Nemesis. Nuo tuommoset hetket on niin uskomattomia ja kauniita, että ne jää mieleen yleensä pysyvästi. Juuri tuollaiset äärimmäiset ilmaalan muutokset saavat mitä kauniimpia ilmestyksiä luontoon. Voih, kumpa meilläkin salamois..

[Floora]

Hieh, viime yönä jyrisi ja oikein kunnolla! Ukkosmyrskyn nostattamat pystypilvet ovat mahtavan näköisiä! Siinä tuntee ihminen itsensä hyyvin pieneksi.

[Floora]

Nyt täällä onkin oikein mieleenpainuva hetki meneillään! Ulkona ukkonen jyrisee, on elokuu, kello on 10:15 ja ulkona on pilkkopimeää! Tähän voi verrata toista kokemusta muutaman vuoden takaa jolloin otin samoihin aikoihin aamulla aurinkoa itäsuomessa, tosin päivämäärä oli silloin ensimmäinen syyskuuta!

[Nefertiti]

Joo ja jyrisee se täälläki, satoi ja ol synkkää jo aiemmin, mutta kunnolla alkoi tuossa 10.30 jälkeen rytistä ja nyt tuntuu olevan päällä ja koko talo tuntuu tärähtelvän jyrinän mukana ja taivas välkkyy kuin kasa valokuvaajia olis räpsyttelemässä salamavaloa tuolla.
Näkyvyys on melkein nolla.
Harkitsen tässä jo koneeni sulkemista ja piuhojen kiskomista irti seinästä.

[jänkkis]

mieleen painuvin hetki on se kun aamulla heräsin kaverini kanssa usa:ssa karjanmerkuuseen. Satuloimme hevoset ja ratsastimme kukkulan päälle katsomaan auringon nousua. Lehmät kävelivät alapuolella ja lentokone nousi selkämme takana ilmaan ja lensi päämme yli ja hoputti lähtemään ajammaan karjaa siinä ystäväni ja minä nauroimme ja laukkasimme mäen alas karjan perään.

[Nuubialainen Prinsessa]

Kuulostaa jännältä. Missä päin amerikkaa seikkailit, jos saan udella?