Jatkis: Unohdettu kaupunki, Paluu viidakkoon

[Nefertiti]

Muutamaa päivää myöhemmin, Robinson oli jälleen jalkeilla ja tunsi olonsa paljon paremmaksi kuin mitä se oli ollut kertaakaan tähän mennessä. Selkäkään ei enää vaivannut, mitä hän ihmetteli kovin. Hän ei kuitenkaan ruvennut utelemaan Imamulta tapahtumista enempiä, sillä se sai luvan jäädäkin salaisuudeksi.

Eräänä iltana kun koko heimo istui suuren nuotion loisteessa, Imamu asteli omaan arvokkaaseen tyyliinsä Robinsonin luo. Hän nousi heti ylös, jottei olisi vaikuttanut epäkohteliaalta.

"Mugi Mandara." Imamu sanoi kovaan ääneen ja sai Robinsonin hämmentymään ja punastumaan. "Olet näyttänyt minulle millainen mies todella olet ja siksi jään sinulle ikuiseen kiitollisuuden velkaan."
"Mutta enhän minä..." Robinson aloitti, eikä ehtinyt sanoa mitään, kun Imamu keskeytti hänet.
"Sinä olet nyt minun ystävä, veriveljeni, enkä minä unohda koskaan tekosi." Imamu sanoi ja painoi  päänsä pieneen kumarrukseen ja nosti kätensä Robinsonin hartialle.
"Ja sinä minun." Robinson sanoi hämmentyneenä, mutta hymyili sitten ja nosti oman kätensä varovaisesti Imamun hartialle.

Hetken he katsoivat toisiaan vakavina, kunnes Imamu irroitti otteensa ja kääntyi maassa polvillaan olevan naisen puoleen ja otti tämän käsissä olevasta puumaljasta jotakin, istuutui maahan. Hän kehotti Robinsonia tekemään samoin ja laittoi tuon huumaavan juurenpalasen suuhunsa ja pureksi.

Ensin Robinson vastusteli, mutta teki sitten samoin kuin oli nähnyt Imamunkin tekevän. Hän pureksi juurta, joka maistui hieman kitkerältä ja tunsi pian leijailevansa jonnekin utuiseen paikkaan, joka tuntui ihanalta. Ensin kaikki tuntui hyvältä, mutta sitten tulivat oudot välähdyksenomaiset kuvat eri tapahtumista, jotka saivat hänen sydämensä takomaan villisti rinnassa.

Imamu oli palannut omalta matkaltaan ja katseli nyt Robinsonia, jonka rinta kohoili kiivaasti ja silmät tuijottivat pelosta laajenneina eteensä. Miehen kasvoilla näkyi hikikarpaloilta ja tämän suusta kantautui epämääräisiä äännähdyksiä, kunnes mies äkkiä parkaisi tukahtuneesti ja alkoi puhua jollekin joka ei sillä hetkellä ollut paikalla.

"Jos satutat häntä, tapan sinut!"...Hiljaisuus, jonka hetken kuluttua rikkoi tuskainen huuto. "Ei! EIII!"

Tämän jälkeen Robinson nosti tukahtuneesti huudahtaen kätensä kasvoilleen, jotka painoi alas. Hän oli kauan samassa asennossa, vapisten ja vaikeroiden.

Imamu rypisti kulmiaan huolestuneena ja mietti oliko juuri sittenkin sopimatonta Robinsonille. Varovaisesti hän laski kätensä miehen hartialle ja sai tämän hätkähtämään rajusti.

"Mugi Mandara?" Imamu sanoi lempeästi ja tiesi, että hänen oli saatava mies varovaisesti tuotua pois mielikuvistaan, jotka eivät olleet hyviä.

Vapina hellitti ja Robinson laski kätensä alas. Hän tuntui rentoutuvan ja nosti hetken kuluttua katseensa Imamuun. Hän näytti siltä kuin olisi herännyt syvästä unesta. Kasvot olivat yhä hikiset ja hien seassa oli myös suolaisia kyyneliä, jotka kimmelsivät nuotion kajossa.

"Mugi Mandara?" Imamu toisti ja sanoi. "Sinun matkasi ei ollut hyvä."
'Älä hemmetissä.' Robinson ajatteli ja antoi katseensa vaeltaa Imamusta Susanneen. Se mitä hän oli nähnyt kummitteli yhä mielessä ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää.

"Minä näin.." Hän aloitti ja nielasi. "Näin... kuinka minulle tärkeä ihminen... näin kuinka menetin hänet." Hän jatkoi takellellen ja vaivautuneena, sillä ei halunnut kertoa mitä oikeastaan oli nähnyt. Hän pyyhki hikeä kasvoiltaan ja katsoi uudestaan Susannea.
"Nuo tapahtumat eivät yleensä toteudu." Imamu rauhoitteli.
"Ei pitäisi ei, mutta edellisen kerran kun tuota söin ja näin näkyjä, muutama niistä toteutui." Robinson sanoi ja kertoi edellisen kerran tapahtumat Imamulle. Sitä hän ei kuitenkaan kertonut, että oli päättänyt tällä kertaa estää kaikin keinoin näkemäänsä tapahtumasta, vaikka silläkin uhalla, että se veisi hänen henkensä.

***

Päätin jatkaa tätäkin siinä toivossa, että tähän tulisi jatkoa. :) Kerrohan sinä, mitä seuraavaksi tapahtuu...

[Nefertiti]

Sitä hän ei kuitenkaan kertonut, että oli päättänyt estää kaikin keinoin näkemäänsä tapahtumasta, vaikka silläkin uhalla, että se veisi hänen henkensä.

*****

Sekasorron turvin Larson siirtyi kauemmaksi, mutta jäi kuitenkin niin lähelle, että kuuli mitä muut keskustelivat. Osa miehistä pakeni parkuen takaisin leirille päin ilmaisten sen, ettei mikään aarre tai mahti maailmassa saisi heitä enää jäämään tänne.

Larson ei siitä välittänyt, sillä oli kuullut jotakin kiintoisaa ja nyt nuo sanat; Maisha Shima, pyörivät hänen mielessään. Sen verran hän oli ehtinyt oppia tuota kieltä oppaalta, että tiesi sanojen tarkoittavan elämän lähdettä.
Saattueen perään hän ei uskaltanut lähteä, sillä tiesi ettei saisi järin ystävällistä kohtelua, jos heimosoturit saisivat hänet kiinni. Niinpä hän päätti perääntyä ja etsiytyä takaisin leirille. Oli parasta häipyä ja palata myöhemmin uudelleen.

Melu jäi taakse kun hän pinkoi niin lujaa kuin kintuistaan pääsi leirille. Jokunen mies oli sinne jäänyt, sen lisäksi että osa oli juoksujalkaa palannut ja kertonut tilanteen tovereilleen. He olivat vähällä ampua Larsonin seulaksi, kun tämä ryntäsi leiriin.

"Idiootit! Älkää minua ampuko!" Larson karjaisi ja mulkoili miehiä hyvin rumasti. "Pakatkaa minkä ehditte, me lähdemme." Hän tiuskaisi ja suuntasi kulkunsa kohti lentokonetta.
"Entäs ne jotka ovat vielä metsässä?" Yksi miehistä kysyi.
"Ovat todennäköisesti jo kuolleita." Larson ärähti ja nousi koneen ohjaamoon.

Miehet kantoivat sen minkä ehtivät ja viimeisen astuttua sisälle kone lähti liikkeelle.
Kaukana viidakossa olevat soturit kuulivat moottorin kumun ja näkivät hetkeä myöhemmin rautalinnun mustankiiltävän siluetin tähtitaivasta vasten. Tuo tumma hahmo katosi pian näkyvistä, vain moottorien ääni kuului hetken, ennen kuin sekin katosi olemattomiin.

Loput Larsonin miehistä, jotka jäivät kiinni, kokivat karun lopun, sillä heimosoturit eivät antaneet armoa, vaikka nuo viheliäiset rotat sitä anoivatkin.

*****

Viikkoja myöhemmin Imamu heimosotureineen, sekä Peter palasivat raunioille, jossa yhä oli miesten tavaroita ja jonkinverran räjähteitäkin.

"On sääli tuhota näin kaunis rakennus, mutta se on ainoa keino pitää pitkäkyntiset erossa aarteesta." Peter huokasi ja kyykistyi virittämään pommia, jonka hän kantoi hetkeä myöhemmin sisälle temppeliin. Hän palasi takaisin juoksujalkaa ja käski Imamun miehineen juosta kauas rakennuksesta.

Päästyään pitkälle viidakkoon, he kuulivat kumean jylyn ja näkivät savupatsaan nousevan puiden lomasta. Vanha kaupunki temppeleineen oli sortunut viimeinkin ja tukki nyt tehokkaasti sisäänpääsyn, eikä tunnelia enää löytyisi kuin vahingossa ja ajan myötä viidakko ottaisi omansa takaisin.

Tosin hän ei tiennyt, että aarrekammioon pääsi toista kautta. Vain Imamu ja Robinson tiesivät tämän, mutteivät kertoisi sitä kenellekään, niin kuin Peterkään ei koskaan ilmaisisi elämän lähteen sijaintia, joka oli ollut vain Imamun ja tämän heimon tiedossa sukupolvien ajan.

******

Aika kului, eikä roistoista näkynyt jälkeäkään ja kylänväki alkoi tuudittautua siihen uskoon, että nuo kurjat olivat luikkineet tiehensä aarre mukanaan, tai se osa aarteesta, minkä olivat ehtineet kuljettaa ulos kammiosta, jonka suu oli nyt huolellisesti tukittu.

Tuo haudanryöstäjien kopla ei ollut unohtanut saamaansa nöyryytystä ja heidän johtajallaan oli jo uusi kohde mielessään, nimittäin elämän lähde.

Herra Johansson tiesi, ettei sopinut päätä pahkaa syöksyä tuohon pieneen kylään, sillä he saisivat siinä vain itse kuonoonsa. Antoi kylänväen uskoa, että he olivat lähteneet lopulllisesti.

*****

Kului kuukausia, jotka olivat Susannen ja Robinsonin onnellisimmat.

Mies seurasi miten Susannen vatsa pyöristyi kuukausi kuukaudelta ja kuinka hän alkoi hehkua äidillistä kauneutta, puhjeten kukkaan kuin kaunein ruusu. Pian synnytykseen oli enää päiviä ja Susanne vietti enemmän aikaa leväten. Toisinaan hänestä tuntui kuin olisi ollut virtahepo, joita toisinaan näkyi kylän liepeillä virtaavassa joessa.

Viimein eräänä kauniina aamuna, alkoivat ensimmäiset poltot ja lapsivesi valui pitkin Susannen reisiä. Robinson ja Adia auttoivat Susannen majaan, jonne saapui pari muuta naista, sekä vanha kurttuinen nainen, joka oli jo kauan toiminut lapsenpäästäjänä.

Robinson häädettiin ulos, missä tämä asteli hermostuneena edestakaisin ja kuunteli majasta kantautuvia ääniä. Hän tahtoi kovasti rynnätä sisälle, Susannen huutaessa tuskasta, mutta rauhoittui kuultuaan tuon vanhan lapsenpäästäjän lempeän rauhallisen äänen, joka rauhoitteli Susannea.

Viimein pitkältä tuntuneen ajan kuluttua kuului vastasyntyneen ensimmäinen parkaisu. Pienoisen parkunaan sekoittui Susannen helpottunut itkun ja naurun sekainen ääni. Sitten taas tuskaisa parahdus ja kätilön rauhallinen lempeä ääni, josta kuulsi kokemus.

Robinson oli jo menossa katsomaan Susannea, kun yksi naisista tuli vastaan ja kielsi elein vielä tulemasta majaan. Hän siis jäi vielä ulkopuolelle, astellen levottomasti edestakaisin ja toivoi että kaikki menisi hyvin.

"No, miten menee kuoma?" Peter kysyi ja sai Robinsonin hätkähtämään.
"En oikein tiedä." Robinson vastasi ja jatkoi levotonta kävelyään. "Haluaisin olla hänen luonaan." Hän lisäsi.
"Hyvin se menee. "Peter yritti rauhoitella ystäväänsä.

Robinson aikoi vastata jotakin, kun majasta kuului Susannen huuto ja heti sen jälkeen, taas vastasyntyneen parkaisu. Kumpikin katsoi hämmentyneinä toisiinsa ja Robinson pysähtyi paikalleen odottamaan.

Kesti vielä melkoinen tovi, ennen kuin Adia astui ulos majasta ja kertoi elein, että majaan sai nyt mennä. Robinson nyökkäsi, vilkaisi Peteriin joka hymyili ja asteli majaan. Susanne makasi lattialla sylissään kaksi pienokaista rinnoillaan.

"Kaksoset, tyttö ja poika." Susanne vastasi väsyneesti hymyillen Robinsonin äänettömään kysymykseen.

Robinson istuutui Susannen viereen ja tuskin uskalsi koskea pienokaisiin. Viimein hän antoi sormiensa silittää kevyesti toisen pienokaisen tummaa hiuskiehkuraa. Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut ja tyytyi vain katsomaan Susannea hymyillen.

"Rakastan sinua." Robinson kuiskasi viimein.
"Kumpi tuli?" Peter kysyi pistäen päänsä sisään oviaukosta.
"Kaksoset." Robinson sanoi hymyillen leveästi."Tyttö ja poika." Hän lisäsi.
"Onneksi olkoon kuoma." Peter sanoi virnistäen iloisesti ja astui majaan ojentaen kätensä kohti Robinsonia, joka tarttui siihen ja puristi toverillisesti, minkä jälkeen Peter vielä läimäytti toveriaan selkään.
"Kiitos kuoma." Robinson vastasi helpottuneesti naurahtaen.

Toivotettuaan onnea Robinsonille, Peter poistui majasta ja antoi tuoreen isän olla perheensä kanssa.
Robinson uskaltautui nostamaan toisen pienokaisistaan syliinsä. Kuului pieni ynähdys ja pikkuinen katsoi häneen kirkkain silmin.
Hän hymyili, kun pikkuinen kietoi pikkuiset sormensa hänen sormensa ympärille, eikä edes muistanut outoa todentuntuista unta, jonka oli vankina ollessaan nähnyt.
Hetken kuluttua hän ojensi pienokaisen takaisin Susannelle.

***

Susanne sai levätä vielä jonkin aikaa ja totutella äitinä olemiseen, Robinsonin ollessa koko ajan hänen luonaan.
Tuota lepoa ehti kestää vain muutamia päiviä, kunnes sen rikkoi nuorukainen, joka juoksi hengästyneenä Imamun majalle ja kertoi tälle nähneensä valkoisia miehiä lähellä kylää.

Siltä seisomalta Imamu käski sotilaansa viemään kylänväen piiloon heidän turvapaikkaansa. Alkoi armoton kuhina ja kaikki suuntasivat pois kylästä, kohti turvapaikkaa, vain Susanne ja Robinson jäivät, ei ollut aikaa siirtää Susannea ja synnytyksestäkin oli niin vähän aikaa ja se oli ollut tavallista vaativampi. Robinson puolestaan kieltäytyi jättämästä Susannea yksin.

Eräs kylän naisista, joka oli menettänyt oman vastasyntyneensä vähän aikaa sitten, oli ottanut Susannen ja Robinsonin pienokaiset, Seanin ja Amyn hoiviinsa.

Peter ja Sabine olivat menneet muiden mukaan, sillä Robinson oli kieltänyt heitä jäämästä.

Kylä oli hiljainen, Robinson ja Susanne istuivat majassa toisiinsa painautuneina ja kuuntelivat ulkoa kantautuvia ääniä. Ensin kuului vain veden pauhina joelta ja eläinten äänet ympäröivästä sademetsästä, sekä kaukaiselta savannilta. Tuon rauhan rikkoi oksien katkeilu ja karkea sadattelu. Robinson kietoi kätensä tiukemmin Susannen ympärille.

"En anna niiden satuttaa sinua." Hän kuiskasi, vaikkei tiennytkään miten estäisi sen, sillä yksin hänestä ei ollut vastusta noille konnille.

Miesten äänet lähestyivät uhkaavina ja pian kuului kun he kävivät majoja läpi. Kuului kun joku hajotti ruukun sirpaleiksi, minkä jälkeen kuului humahdus, jota seurasi kitkerä savunhaju.

"Ei täällä ole enää ketään." Kuului ääni aivan majan ulkopuolelta.
"Tarkistakaa jokainen maja ja sytytä vasta sitten tuleen." Larsonin kylmä ääni vastasi.

Hyvä luoja, Susanne ajatteli ja painautui tiukemmin Robinsonia vasten. Sydän takoi hänen rinnassaan ja hän pelkäsi, mitä tuo miehet tekisivät löytäessään heidät. Ei, sitä ei voinut edes ajatella. Ei edes Robinsonin läsnäolo rauhoittanut häntä, sillä hän pelkäsi, että tuo konna riistäisi tältä hengen.

Robinson yritti hymyillä rauhoittavasti, mutta oli itsekin niin levoton ja peloissaan, ettei se näyttänyt kovinkaan uskottavalta.

Askeleet lähestyivät uhkaavina kuin tuomiopäivä ja viimein arpeutuneet miehen kasvot katsoivat sisälle. Robinson ei aikaillut vaan toimi.

"Täällä on.." Mies aloitti, mutta sai Robinsonin nyrkin naamansa ja vaipui pökertyneenä majan ovelle.

Ulkoa kuului juoksuaskelia ja seuraavassa hetkessä majaan syöksyi kaksi miestä. Huomatessaan toverinsa tajuttomana lattialla, he hyökkäsivät Robinsonin kimppuun. Tämä taisteli vastaan, mutta nuo toiset onnistuivat iskemään hänet maahan ja tainnoksiin.

Kun hän seuraavan kerran tajusi mitään ympäristöstään, oli hänet sidottu kylän keskellä olevaan paaluun käsistään ja kaulastaan. Köysi hiersi kaulaa aina kun hän liikahti, samoin ranteita, joiden ympärille köysi oli sidottu tiukasti. Hän tunsi miten paalun karkea pinta hiersi hänen käsivarsiaan ikävästi, muttei välittänyt, sillä huoli Susannesta oli suurempi.

Hän tuskin pystyi liikuttamaan päätään, eikä siis ehtinyt huomata ajoissa Larsonia, ennen kuin tämä jysäytti nyrkkinsä hänen palleaansa. Hänen huuliltaan karkasi pieni ähkäisy ja hän haukkoi hetken aikaa henkeään, karkean köyden kaivautuessa ikävästi kaulaan.

Robinson ei ehtinyt saada henkeään tasaantumaan, kun uusi isku osui naamaan ja hän tunsi miten huuli musertui hampaita vasten ja takaraivo osui voimalla päin kovaa paalua. Tähdet tanssivat hetken hänen silmissään ja jyskyttävä kipu räjähti hänen päässään, herättäen kuvotuksen.

Korkea kirkaisu sai hänet havahtumaan ja hän katsoi äänen suuntaan nähden Susannen kahden miehen välissä, jotka pitelivät tämän tiukasti otteessaan.

"Taitaa riittää vai." Larson sanoi ja katseli tyytyväisenä kättensä jälkeä.
"Painu helvettiin." Robinson kähähti ja mulkoili miestä jäisesti.
"Enpä taida." Larson totesi kuivasti ja lisäsi, "sillä haluan tietää, missä on elämän lähde."
"En tiedä." Robinson sanoi totuudenmukaisesti.
"Valehtelet." Larson sähähti ja nyrkki osui Robinsonin kasvoihin, niin että rutina kuului nenäluun antaessa periksi.
"Minä en tiedä, missä se kirottu elämän lähde on." Robinson sylkäisi sanat suustaan ja tunsi miten lämmin veri norui nenästä huulille ja leukaan. Hän maistoi lämpimän veren rautaisen maun suussaan ja puri hampaansa tiukasti yhteen.
"Et siis halua puhua. Hyvä minulla on keinoni saada haluamani." Larson ärähti ja lähti harppomaan kohti Susannea.

Päästyään naisen luo hän nappasi tätä käsivarresta ja raahasi Robinsonin luokse.

"Merkitseekö hän sinulle jotakin? Jos merkitsee, niin sinun on paras alkaa kertoa missä se lähde on." Larson sanoi uhkaavalla äänellä.
"Mutta kun en tiedä missä se on." Robinson sanoi ja ajatteli, 'enkä kertoisi, vaikka tietäisinkin.'
"Hyvä on, kun olette noin itsepäinen, joudun ikäväksesi käyttämään keinoja, joista et pidä." Larson sanoi hyytävästi.
"Jos satutat häntä, tapan sinut!" Robinson mylväisi ja kiskaisi itseään voimalla hieman edemmäs.
Kiskaisu sattui ja karkea köysi hiersi pahasti kaulaa ja käsivarret hankautuivat jälleen paalun karkeaa pintaa vasten. Tuo kipu herätti hetkeksi uinahtaneen päänsäryn ja kuvotuksen.

Ylimielisesti naurahtaen Larson nappasi Susannea kädestä ja alkoi raahata tätä kohti erästä majaa. Susanne harasi vastaan, mutta se ei auttanut, sillä mies oli häntä paljon vahvempi. Larson työnsi naisen voimalla majaan, niin että tämä kaatui. Susanne ei ehtinyt nousta, kun Larson oli jo hänen kimpussaan, kiskoen punaisen vaatteen pois tämän yltä ja availi samalla housujaan.

"No niin nyt vien loppuun sen mikä jäi aiemmin kesken." Mies läähätti ja antoi käsiensä vaellella Susannen vartalolla.

Mies veti väkisin naisen jalat erilleen, antoi sormiensa sivellä reisien sisäpintaa ja rintoja, joiden välissä yhä näkyi vaalea arpi siinä mihin Larsonin veljen ampuma luoti oli muutamaa vuotta aikaisemmin osunut.
Susanne inahti peloissaan, kun tunsi tuon miehen kosketuksen. Hän tappeli vastaan, mutta siitä ei ollut hyötyä ja parkaisu karkasi hänen huuliltaan, kun mies tunkeutui väkisin hänen sisäänsä.

Ulkona Robinson kuuli tuon parkaisun ja nyki taas köysiään saaden vain lisää ikäviä hankaumia kaulaansa, käsivarsiinsa ja ranteisiinsa. Hän kuuli kaiken ja painoi katseensa maahan toivoen, että olisi vapaa ja voisi auttaa Susannea.

Susanne ei voinut estää kyyneleitä vierimästä poskilleen, mikä sai miehen yhä voimakkaamman kiihkon valtaan. Mies kuulosti röhkivältä sialta ja tämän sormet puristivat ranteita niin lujaa, että se sai Susannen voihkaisemaan kivusta. Tuota tuskaa tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes mies viimein laukesi ja mylvi kun sonni.

Larson nousi naisen päältä, vetäen housunsa jalkaansa ja alkoi astella kohti oviaukkoa, Susannen käpertyessä aivan majan perälle, mahdollisimman kauaksi Larsonista. Hän yritti peittää itseään asullaan, mutta tunsi siltikin itsensä alastomaksi ja häväistyksi.

Larson puolestaan asteli ulos itseensä tyytyväisen näköisenä ja kääntyi sitten miestensä puoleen.

"Hän on nyt teidän, tehkää mitä haluatte." Hän sanoi ja eikä siinä muuta tarvittukaan, kun miehet suuntasivat majaan, missä Susanne vielä oli.

Robinsonin huulilta purkautui huuto, johon sekoittui raivoa ja epätoivoa. Hän tempoi lujasti köysiä yrittäen päästä vapaaksi, mutta sai vain köydet kaivautumaan yhä syvemmälle ihoon. Hengittäminen alkoi olla tukalaa ja pian kaikki hänen ympäriltään hävisi hämärän peittoon.
Hetkittäin hän oli tajuissaan ja kuuli Susannen huudot, kun Larsonin miehet sammuttivat joukolla halujaan, mutta suurimmalta osin tajuttomuus armahti hänet kuulemasta tuota kidutusta.

Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, näki hän miten Susanne makasi maassa itkevänä ja tärisevänä myttynä. Heidän katseensa kohtasivat vain pieneksi hetkeksi, mutta se riitti kertomaan kummallekin enemmän kuin mitkään sanat.

'Tämä on minun syytäni. Se kirottu aarre, voi kunpa en olisi ikinä ryhtynyt sitä etsimään' Robinson ajatteli painaen epätoivoisena katseensa maahan.
Toisaalta hän tiesi, ettei myöskään olisi milloinkaan tavannut Susannea, jollei olisi tähän ryhtynyt.

Susannen voimaton pelokas huudahdus sai hänet nostamaan katseensa ja hän näki miten Larson kiskoi naista perässään pidellen tämän hiuksista kiinni. Mies pysähtyi paalulle ja katseli silmät kapeina viiruina Robinsonia, samalla kun piteli tiukasti kiinni Susannen hiuksista. Robinson oli vaiti, sillä tiesi ettei huutamisesta tai anomisesta nyt ollut hyötyä.

"Missä on elämän lähde?" Larson kysyi pehmeästi, samalla kun osoitti pistoolillaan jaloissaan myttynä tärisevän Susannen päähän.
"Minä..." Robinson aloitti ja samassa ilmaa halkoi pamaus. Susanne makasi yhä myttynä maassa, mutta oli nyt aivan liikkumatta ja tummanpunainen lammikko levisi tämän pään ympärille. Robinson katsoi näkymää kuin ei olisi voinut uskoa, että tuo tunteeton paholainen oli juuri ampunut Susannen kuin koiran. "Susanne." Hän kähähti hiljaa, mutta vastausta ei tullut, vain syvä odottava hiljaisuus.

Viimein tietoisuus siitä, että Susanne oli kuollut, tavoitti Robinsonin ja tämä tieto sai hänet musertumaan tuskan alla, joka oli pahempi kuin mitä hän oli tähän mennessä vielä kokenut. Eivät edes hankautuneet käsivarret, kaulan ja ranteiden ihoon kaivautuneet köydet olleet mitään tuon tuskan rinnalla. Tuskan, joka ei koskaan poistuisi, vaan joka palaisi kiusaamaan uniin ja muistoihin.

"Ei! EIII!" Robinson karjui ja tuo tuskaisa käheä huuto kaikui pitkin autiota kylää.

Hän yritti uudelleen päästä köysistä, välittämättä lainkaan kivusta, jonka ne aiheuttivat kaivautuessaan hänen ihoonsa ja lisäksi toisen käsivarren luu tuntui vääntyvän ikävästi hänen tempoillessaan vasten karheaa paalua, joka oli hangannut käsivarsien ihon rikki.

Viimein hän antoi periksi ja pää painui alas, "Susanne." Hän kuiskasi uudelleen hiljaa, äänen viimein tukahtuessa olemattomiin.
"Se elämän lähde." Larson muistutti.
"En tiedä missä se on, sen sinä tiedät oikein hyvin." Robinson kähisi ja mulkaisi Larsonia rumasti, kääntäen katseensa takaisin Susanneen.
"Pakko se on uskoa." Larson murahti ja mulkoili Robinsonia häijysti, "Tämä on veljeltäni." Hän kumartui kuiskaamaan, minkä jälkeen heilahti nyrkki.

Miehen rystyset iskeytyivät kivuliaasti Robinsonin poskeen, hän nytkähti voimalla sivulle ja aiemmin kipeytynyt käsivarsi tuntui vääntyvän entistä enemmän, hän tunsi miten luu tuntui rutisevan kuin se antaisi periksi. Enempää hän ei ehtinyt tuntemaan, kun armollinen tajuttomuus, vei tuskan hetkeksi mennessään.

Vasta yöllä hän havahtui tuosta samettisesta pimeydestä. Kylää valaisi liekkien loimotus, sillä konnat olivat lähtiessään tuikanneet kaikki loputkin majat tuleen.

Hän itse oli yhä sidottuna paaluun ja Susanne makasi yhä siinä mihin oli jäänyt, tumma verilammikko päänsä ympärillä. Kyyneleet polttelivat Robinsonin luomien alla, eikä hän voinut estää niitä vierimästä poskille.

Hän ei tiennyt kuinka kauan oli paalussa roikkunut, kun pari Imamun soturia tuli varmistamaan, että kylään palaaminen oli turvallista. He huomasivat paaluun sidotun Robinsonin ja maassa hengettömänä makaavan Susannen.

Toinen sotureista pysähtyi aukealle, toisen irrottaessa karheat köydet, joilla Robinson oli paaluun sidottu. Kun köydet irtosivat, Robinson lysähti voimattomana polvilleen kuivaan pölyiseen maahan, missä hän oli hetken alallaan, ennen kuin nousi hitaasti seisomaan. Soturi yritti auttaa hänet ylös, mutta hän teki kädellään kieltävän eleen, jolloin soturi jäi paikalleen.

"Mugi Mandara." Soturi sanoi ja katsoi pää hieman kallellaan ja kysyvä ilme kasvoillaan Robinsonia.
"Odota. Anna minulle hetki aikaa Shinda." Robinson kähähti hiljaa soturille tämän omalla kielellä, jonka oli ehtinyt osittain oppia sinä aikana, jonka hän oli ehtinyt kylässä viettää.
"Hyvä on." Shinda vastasi, nyökkäsi ja astahti hieman sivummaksi.

Robinson nousi viimein seisomaan. Vielä hetken hän oli alallaan, kunnes harppoi huojuvin askelin Susannen luo ja polvistui tämän viereen. Hän nosti naisen hellästi syliinsä ja silitti kädet täristen tämän veren tahrimia hiuksia, joista osa oli liimaantunut kiinni kasvoille veren alettua kuivua.

Oltuaan siinä hetken, hän nousi seisomaan. Bomani toi tyhjästä majasta, joka oli säästynyt tulelta, kankaan, johon Robinson saattoi kietoa Susannen hellästi.

"Ei. Minä teen sen." Hän sanoi, kun Shinda yritti nostaa Susannen käsivarsilleen.

Robinson nosti hellävaroen Susannen käsivarsilleen ja katsoi, että punainen kangas oli huolellisesti laskostettuna tämän ympärillä. Hän ei välittänyt vaikka toiseen käsivarteen sattui, vaan puri hampaansa tiukasti yhteen. Tämän hän halusi tehdä itse.

Hän ei jälkeenpäin muistanut koko matkasta luolastolle mitään, mikä oli ehkä hyväkin, mutta hän ei huomioinut muuta kuin sylissään lepäävän Susannen.

Saapuessaan viimein perille, Peter ja Sabine tulivat vastaan. Heidän ilmeensä olivat vakavat ja kyyneleet alkoivat vieriä pitkin Sabinen poskia, kun tämä näki Susannen lepäävän elottomana Robinsonin käsivarsilla, verinen pyöreä reikä ohimossaan.

"Mitä tapahtui? Mitä hänelle on tehty?" Sabine kysyi, sillä näki kaikki ne fritsut ja mustelmat, joita oli pitkin Susannen kehoa. Haljenneen huulen ja muut pahoinpitelyn jäljet, sekä kuivuvan veren tämän kasvoilla.

Robinson ei vastannut, sillä ei pystynyt siihen, ei nyt. Hän ei halunnut että Susannen muisto joutuisi enempään häpeään, kuin mihin Larson koplineen oli sen saattanut.

Imamu seisoi vakavana paikallaan ja ennen kuin hän ehti ehdottaakaan, Robinson pyöritti päätään ja sanoi tukahtuneella äänellä; "Ei. Ei sitä tällä kertaa. Hän on kärsinyt tarpeeksi. Levätköön nyt rauhassa."

"Hyvä on, minä kunnioitan pyyntöäsi." Imamu sanoi. "Vie hänet ikuisen unen luolalle, jossa hänen ruumiinsa puhdistetaan ennen viimeistä matkaa." Hän jatkoi ja osoitti pientä majaa sivummalla.
"Kiitos." Robinson sanoi hiljaa, nyökkäsi ja alkoi kulkea hitaasti syrjässä olevaa luolan suuaukkoa kohti, kahden tumman naisten astellessa perässä.

Naiset ohjasivat hänet pimeään tunneliin, joka pian leveni suureksi valkeaseinäiseksi luolaksi, jonka keskellä vaalealla hiekkapohjalla oli matala kivipaasi. Robinson laski Susannen vaalean kivipaaden päälle.
Naiset riisuivat punaisen kankaan pois ja laskostivat sen huolellisesti ja asettivat toiselle kivipaadelle. Tämän jälkeen he hakivat vettä suuresta astiasta ja alkoivat pyyhkiä ruumista veteen kostetuilla kangaspaloilla.

"Voinko minä tehdä tuon?" Robinson pyysi ja laskeutui polvilleen kivipaaden viereen ja otti märän kangaspalan naisen kädestä.

Hyvin hellästi hän pyyhki Susannen ihon puhtaaksi kaikkialta, sillä ei halunnut, että yksikään noiden eläimellisten konnien eritteistä enää häpäisisi naisen vartaloa enempää. Toinen naisista pesi veret pois Susannen päästä ja hiuksista, pesten hiukset vielä uudemman kerran jollakin hyväntuoksuisella aineella, Robinsonin pyyhkiessä hyvin varovaisesti puhtaaksi Susannen kasvot. Samalla hän painoi hellästi kiinni avoimeksi jääneet silmät ja nyt tämä näytti kuin olisi vain nukkunut.

Niin monet kerrat hän oli vain katsellut, kun nainen oli nukkunut ja näyttänyt niin onnelliselta, niin kauniilta. Nytkin Susanne näytti kauniilta, vaikka kasvoille olikin levinnyt kalman kalpeus. Pala nousi miehen kurkkuun ja luomien alla poltteli enemmän kuin koskaan. Nieleskellen hän taisteli tuota voimakasta tunnetta vastaan, kun toinen tummista solakoista naisista laski siron kätensä hänen käsivarrelleen.

"Mugi Mandara, on parempi että me teemme tämän loppuun." Nainen sanoi ja katsoi totisena miehen synkkiä kasvoja. "Sinun on parasta levätä."

Robinson kykeni vain nyökkäämään ja katsoi naista silmät hämärässä valossa kimmeltäen. Hän ojensi kangaspalan naiselle, nousi ja asteli ulos luolasta. Hetken hän seisoi paikallaan ja antoi hienoisen tuulen vireen hyväillä ihoaan. Hän katseli luolaston edustalla olevaa aukiota, jolla muut yhä olivat ja totesi, ettei halunnut olla heidän seurassaan juuri nyt.

Hitaasti hän asteli pienelle kallionhalkeamasta pulppuavalle kirkasvetiselle purolle ja jäi siihen seisomaan. Hän tunsi tutun tuoksu leijailevan jostakin ja kääntyi katsomaan. Ketään ei näkynyt, mutta hieman sivummalla, aivan kallion juuressa, mihin ylhäältä korkeiden harjanteiden välistä näkyvän kuun valo osui, kasvoi tuuhea pensas.
Tuossa pensaassa kukki hentoja vaaleita kukkia, jotka levittivät hyvää tuoksua ympärilleen ja hän muisti Susannen pitäneen juuri näistä kukista.

Itseasiassa Susanne piti kaikenlaisista kasveista ja heidän yhteinen kotinsa oli melkein kuin viidakko Susannen innostuksen jäljiltä.

Pieni hymyntapainen karehti hänen huuliltaan ja hän otti pensaasta yhden kukan käteensä. Sen terälehdet tuntuivat pehmeiltä ja hohtivat vaaleina yön pimeydessä, jonka valaisi vain taivaalla loistava kuu. Hän hengitti tuoksua sisälleen ja se oli vahvempi kuin aiemmin ja toi entistä enemmän mieleen Susannen. Robinson oli varma, että Susanne pitäisi siitä, jos saisi lepopaikan juuri tuon pensaan juurelta.

Kukka kädessään hän palasi luolalle ja näki että naiset olivat saaneet oman osansa tehtyä. Susanne oli puettu puhtaaseen kankaaseen ja hiukset laitettu kauniisti. Ne lainehtivat ja kimmelsivät kasvojen molemmin puolin vapaina punaruskeina hehkuvina kiehkuroina.

Robinson laskeutui polvilleen kivipaaden viereen ja laittoi tuon kauniin kukan Susannen hiuksiin. Hän tunsi kukan tuoksun ohi toisen heikon tuoksun ja arveli, että naiset olivat hieroneet Susannen ihoon jotakin hyväntuoksuista ainetta.

Susannen ranteisiin ja käsivarsiin oli laitettu kultaisia renkaita ja kaulaan helmikaulakoruja.

Tuo kiusallinen pala kuristi jälleen kurkkua ja enemmän kuin kertaakaan vielä koko sinä päivänä hän toivoi, että voisi olla toisin. Toivoi että nuo tapahtumat olisivat olleet vain pahaa unta, josta pian heräisi.
Mutta hän ei herännyt, sillä tämä painajainen oli totta, eikä se loppuisi milloinkaan. Vain lastensa vuoksi hän jaksaisi, sillä ei halunnut sen kurjan konnan käyttävän heitä välineenä päästäkseen käsiksi haluamaansa.

Hän nousi ja asteli ulos luolasta, sillä enää oli odotettava aamua, ennen kuin Susanne saatettaisiin viimeiselle matkalleen.

Hän asteli ääneti sinne, missä oli heimon käyttöesineitä ja etsi jotakin joka kävisi lapiosta. Pian hän löysikin sellaisen ja asteli sitten tuon kukkivan pensaan luo ja alkoi kaivaa maata. Ruumiillinen työ sai surun väistymään hetkeksi, muttei katoamaan kokonaan. Hiki pisaroi hänen otsallaan ja kirveli nirhaumissa ja haavoissa, joita hänen ihossaan oli.

Aamu auringon ensimmäiset säteet kurkistelivat harjanteiden välistä kullan ja punaisen sävyisenä, kun Robinson viimeinkin oli valmis.

Hän oli väsynyt, hikinen, likainen ja näytti kauhealta. Hiki kirveli jälleen kaulalla olevassa punaisessa nirhaumassa ja sai hänet muistamaan, ettei hän ollut siistiytynyt lainkaan. Hänen siinä miettiessään tuli toinen tummahipiäisistä naisista hänen luokseen ja ohjasi toiseen luolaan, joka oli Ikuisen unen luolaa isompi ja sen keskellä pulppusi kirkasvetinen kuuma lähde.
Sen vesi oli liian lämmintä juotavaksi, mutta peseytymiseen se kelpasi. Nainen jätti Robinsonin yksin ja poistui luolasta.

Luolan katossa oli pieni aukko, josta lankesi vähän luonnonvaloa luolaan ja sai sen keskellä olevan lähteen kimmeltämään kauniina. Seisminen toiminta sai lähteen pulputtelemaan ja kuohahtelemaan, kuin poreammeen.
Robinson riisuutui ja laskeutui kuumaan veteen, nauttien sen lämmöstä ihollaan.

Nirhaumat pistivät heti oman vastalauseensa, mutta hän ei siitä välittänyt, vaan antoi lämpimän veden hyväillä kärsinyttä nahkaansa. Lämmin vesi sai uneliaisuuden virtaamaan jäseniin ja luomet tuntumaan raskailta. Hän pesi pois kasvoiltaan ja käsistään lian, hien ja veren. Nenän varteen sattui, mutta se oli murheista pienin.
Kaikkein kovimmin sattui hänen sisimpään, kun hän nyt tunsi menetyksen tuskan kovempana kuin hetkeäkään aikaisemmin sen jälkeen, kun Larson oli ampunut Susannen kuin koiran.

Kuumat kyyneleet vierähtelivät hänen poskilleen ja siitä kuuman veden pinnalle.


No niin tässäpä tällänen jatkopala. Jään odottamaan mitä seuraava tähän keksii....
Edith... Pieniä ajatuskämmejä ja kirjotuskämmejä korjailin... Toivonmukaan tähän tulee jatkoa.

Tiedän olin ilkeä p*skiainen, kun tuollasen tempun tein, mutta se nyt vaan jotenki tuli tuohon. Jos häirii, niin voin mä tuota muutellakin, sen kun sanotte asiasta. :)

[Nefertiti]

Lämmin vesi sai uneliaisuuden virtaamaan jäseniin ja luomet tuntumaan raskailta. Hän pesi pois kasvoiltaan ja käsistään lian, hien ja veren. Nenän varteen sattui, mutta se oli murheista pienin.  Kaikkein kovimmin sattui hänen sisimpään, kun hän nyt tunsi menetyksen kovempana kuin hetkeäkään aikaisemmin sen jälkeen, kun Larson oli ampunut Susannen kuin koiran.

Kuumat kyyneleet vierähtelivät hänen poskilleen ja siitä kuuman veden pinnalle.
Pisara pisaralta suru tuntui valuvan lämpöiseen veteen, kunnes kyyneleitä ei enää ollut vuodatettavaksi ja jokin sisältä tuntui muuttuneen ikiajoiksi. Oli kuin jokin olisi musertunut raskaan taakan alla tuhansiksi pieniksi veitsenteräviksi pirstaleiksi.

Hän tunsi että jokin hänen sisällään oli kuollut Susannen mukana, valuneen pois kuin suolaiset kyyneleet veteen. Hänen kasvoilla oli nyt sulkeutunut ilme ja haalean vihreänruskeista silmistä näytti elämä valuneen pois kyyneleiden mukana.

Hitaasti hän nousi altaasta, hartiat alaspäin painuneena ja näytti kymmeniä vuosia ikäänsä vanhemmalta. Robinson kuivasi itsensä sitä varten tuodulla puhtaalla pehmeällä kankaalla, minkä jälkeen eräs heimon miehistä auttoi häntä pukeutumaan toiseen kankaaseen.

Kangas oli kevyttä ja pehmeää ihoa vasten. Hän näytti nyt hyvin kunnioitusta herättävältä, muttei kuitenkaan kuninkaalliselta.

Tumma mies lähti, vieden pyyhkeenä toimineen kankaan ja Robinsonin omat vaatteet mennessään. Robinson itse asteli ääneti luolasta ja suuntasi ikuisen unen luolalle, jossa Susanne yhä lepäsi ja odotti hautaamistaan.
Hänen astuessa luolaan, Susanne näytti yhä siltä kuin olisi vain ollut unessa ja kasvonsa hehkuivat luolan hämärässä vaaleina, kuin ne olisivat olleet valkeasta marmorista veistetyt.

Robinson laskeutui polvilleen paaden viereen, sillä halusi olla vielä hetken Susannen luona, ennen kuin laskisi tämän hautaan kauniin pensaan juurelle.

Kului tovi ja toinenkin, kunnes Peter, Bomani ja Shinda astuivat luolaan eräänlaista puista lavitsaa kantaen. Susanne nostettiin sille ja peitettiin kauniin värisellä kankaalla, minkä jälkeen Robinson ja Peter tarttuivat etummaisiin kädensijoihin, Shinda ja Bomani takimmaisiin.

Ääneti tuo nelikko suunnisti Robinsonin valitsemaan paikkaan, muiden astellessa perässä.
Imamu, Jahina, Dibia, Sabine ja Aisha, jonka kantoi sylissään Seania ja Amya, seisoivat etummaisena, muun kylän väen ollessa heidän takanaan.

Oli hiljaista, vain jostakin kaukaa kuului vaimeana viidakon elämän äänet, joihin sekoittui Sabinen hiljainen nyyhkäys.

Robinson, Peter, Shinda ja Bomani laskivat hiljaisuuden vallitessa ja niin varovaisesti Susannen kuoppaan, kuin tämä olisi ollut kalleinta lasia. Robinson ja Peter peittivät kuopan maalla synkän hiljaisuuden yhä vallitessa ympärillä.
Peter puristi Robinsonin olkaa kevyesti ja yritti näin sanoa omat pahoittelunsa, sanoa sitä mihin ei nyt juuri sanoja löytynyt.

Robinson ei vastannut, ei löytänyt hänkään sanoja vastatakseen. Hän ei edes kuullut Imamun kunnioittavia sanoja, ei Sabinen koskettavia hyvästejä, eikä sitä kun muut lähtivät ja rumpu alkoi soittaa surumielistä rytmiä, joka kaikui kaikkialla kuin sydämen syke.

Hän jäi Susannen haudalle, sillä halusi olla tämän lähellä niin kauan kuin mahdollista ja koko ajan hän oli kuin unissakävelijä, paennut todellisuutta omiin muistoihinsa. Tuon äskeisen tapahtuman muiston hän pakotti muistojensa perukoille ja muisti Susannen sellaisena kuin oli oppinut tämän tuntemaan, eloisana, itsepäisenä, uhmakkaana ja kuitenkin niin lempeänä. Hän muisti kaikki hymyt ja voimakkaan hehkun, joka oli leimunnut naisen vihreissä silmissä.

Silmissä, jotka olivat kertoneet niin paljon enemmän kuin tämä olisi milloinkaan sanonut ääneen.
Kaikki ne onnelliset hetket, yhteiset hetket hän muisti ja nuo muistot tuntuivat hyviltä ja kuitenkin satuttivat sisintä niin kovin. Ja hän syytti tapahtuneesta itseään, miksi ei ollut yrittänytkään kantaa Susannea turvaan, suojellut tätä paremmin? Miksi hän olikin sotkenut naisen tähän kirottuun aarteeseen, miksi? Kunpa kaiken sen olisikin saanut tekemättömäksi.

Tunteja ja viimein päiviä Robinson kyyhötti Susannen haudan luona ja kieltäytyi syömästä mitään, eikä edes nukkunut, sillä nuo tapahtumat, jotka veivät Susannen, palasivat uniin kiusaamaan, eikä hän halunnut elää noita hetkiä enää uudelleen.

Peter katsoi ystäväänsä huolestuneena, sillä näki että tämä kärsi. Ettei tämä osannut päästää irti ja jatkaa elämäänsä. Muutaman kerran hän yritti jutella ja luovutti sitten, sillä tajusi ettei puhe asiaa parantaisi. Hän antoi ystävänsä olla, vaikka tiesi, että tämä tarvitsi jonkinlaista apua.

***

Päiväkausia istuttuaan alallaan, oli Robinsonin annettava periksi uupumukselle ja unen tarpeelle. Kuin varkain luomet painuivat kiinni ja hän säpsähti. Hän katseli ympärilleen silmiään räpytellen ja tajusi että oli melkein nukahtanut.

Sitten jokin joka hehkui pimeässä valkoista pehmeätä valoa, lähestyi paikkaa, jossa hän istui. Ensin hän kuvitteli uneksivansa, mutta hereillä hän oli ja näki että tuo lähestyvä hahmo oli jotenkin niin kovin tutunoloinen.

"Susanne." Robinson henkäisi hiljaa.

Hahmo asteli aivan Robinsonin viereen ääneti, kauniilla kasvoillaan surumielinen ilme. Hahmo laskeutui polvilleen miehen eteen, nosti siron kätensä tätä kohti ja kosketti kevyesti tämän sänkistä poskea ja leukaa, kunnes laskeutui miehen rinnalle ja siitä kädelle.

"Arthur," Susanne sanoi hiljaa ja hänen äänensä tuntui tulevan jostakin kaukaa, "näen, että kärsit, mutta sinun on elettävä. Ei itsesi, vaan Seanin ja Amyn vuoksi."
"Miten voin elää, kun olet poissa ja se on kokonaan minun syyni", Robinson sanoi painaen kasvonsa alas, "miten voin elää, kun ne eläimet tekivät hirveyksiä sinulle, enkä minä voinut sitä estää", hän lisäsi äänen tukahtuessa olemattomiin.
"Ei se ollut sinun syysi. Ei ole koskaan ollutkaan. Itsehän minä sille ensimmäisellekin matkalle mukaan tulin", Susanne sanoi lempeästi ja käsi kosketti taas kuin lempeä henkäys Robinsonin sänkistä poskea.

Robinson ei vastannut, vaan katsoi silmät kimmeltäen Susannea ja hetkeksi uinahtanut menetyksen tuska heräsi ja tuntui entistäkin pahemmalta.

"Se sattuu aikansa, eikä sille mitään voi, mutta jos oikein pahalta tuntuu, katso sydämeesi ja löydät minut sieltä", Susanne puhui, "nyt haluan sinun lepäävän Arthur, olet kiduttanut itseäsi liikaa ja tarvitset unta", hän jatkoi kuiskaten, äänen kuulostaessa vain tuulen henkäykseltä.

Robinson tunsi untuvan kevyen kosketuksen poskellaan, kun Susanne painoi kevyen suudelman hänen poskelleen ja ilman täytti raikas kesäinen tuoksu, juuri sellainen, jonka lempeä tuulenhenkäys tuo mereltä. Korvissa kaikui yhä Susannen lempeä ääni, joka tuntui valavan uutta rohkeutta hänen sydämeensä.
Hän vaipui kyljelleen hiekkaiseen maahan ja Susannen ääni tuntui haipuvan hiljalleen lempeään tuulen huminaan, joka tuuditti hänet unettomaan uneen.

***

Auringon ensimmäiset säteet kurkistivat sisälle luolaan, jonka pohjalla kimmelsi valkea pehmeä hiekka ja herätti Robinsonin unestaan.

Hän tunsi olonsa paremmaksi saatuaan levätä, mutta surua se ei ollut poistanut. Yhä hän kaipasi Susannea, niin että teki kipeää, mutta se ei tuntunut enää niin musertavalta kuin aikaisemmin. Robinson arveli, että hänet oli löydetty nukkumasta ja Imamun käskystä kannettu sisälle luolaan jatkamaan uniaan.

Hän nousi istumaan venytellen puutuneita jäseniään ja katsoi vasta silloin ympärilleen. Hän huomasi Imamun, joka istui paikallaan kuin patsas. Tämän kasvoilla olevaa ilmettä oli vaikea tulkita, sillä niistä näkyi niin paljon ja kuitenkin niin vähän.

Vanha päällikkö hymyili nähdessään ystävänsä hereillä, eikä edes häiriintynyt ympärillä lentävän kärpäsen surinasta.

***

Jatkoinpa sitten itsekseni tätä.
Miten mahtanee jatkua tarina tästä eteenpäin...

[Nefertiti]

Hän nousi istumaan venytellen puutuneita jäseniään ja katsoi vasta silloin ympärilleen. Hän huomasi Imamun, joka istui paikallaan kuin patsas. Tämän kasvoilla olevaa ilmettä oli vaikea tulkita, sillä niistä näkyi niin paljon ja kuitenkin niin vähän.

Vanha päällikkö hymyili nähdessään ystävänsä hereillä, eikä edes häiriintynyt ympärillä lentävän kärpäsen surinasta.

Robinson tunsi luolassa vallitsevan seesteisen tunnelman ympärillään, kuin aika täällä olisi seisahtunut kokonaan.

"Olet kulkenut kauan pimeässä, vaan nyt olet löytänyt jälleen valon. Pidä se sydämessäsi, etkä eksy enää pimeyteen." Imamu sanoi arvoituksellisesti ja hänen silmänsä hehkuivat himmeästi luolan hämärässä valaistuksessa.

Robinson katseli Imamua ja mietti tämän sanoja, jotka tuntuivat tuovan samanlaista lohtua kuin Susannen sanat olivat tuoneet. Hän tiesi nyt, ettei voisi vain istua ja surra loputtomiin, oli aika elää. Tuo ajatus tuntui herättävän pienen, mutta voimakkaan liekin hänen sydämessään ja kertoi että hänen oli suojeltava sitä mikä vielä muistutti häntä Susannesta, Seania ja Amya.

Suojeltava niiltä, jotka saattoivat käyttää lapsia keinona päästä päämääräänsä. Oli suojeltava kylää, josta oli tullut hänelle koti ja asukkaita, jotka olivat kuin perhe.

"Minä kiitän sinua Imamu, olen yhä velkaa henkeni sinulle." Robinson sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen. "Ja jollet pahastu, haluaisin jäädä kylääsi lasteni kanssa. Sopiiko se?" Hän kysyi.
"Oikein hyvin." Imamu sanoi ja hymyili. "Sadiki Dumisha ja Titilayo Uzuri saavat päättää haluavatko jäädä vai lähteä." Hän lisäsi.
"En tiedä onko Peterin hyvä lähteä, mutten aio pidätellä häntä, mikäli hän haluaa lähteä." Robinson sanoi hiljaa.
"Tiedät siis, että hän on käynyt elämän lähteellä. Huolesi ei ole turha." Imamu sanoi ja jatkoi. "Päätti hän mitä tahansa, hänellä on kansani suojelus puolellaan."
"Minä keskustelen asiasta hänen kanssaan." Robinson lupasi.
"Mistä?" Kuului iloinen ääni ovelta. "Anteeksi, keskeytinkö jotakin?" Peter kysyi pahoitellen.
"Peter, minä jään kylään lasteni kanssa. Kotona on liikaa muistoja Susannesta, jotka satuttavat." Robinson sanoi. "Sinäkin voit halutessasi jäädä Sabinen kanssa tai lähteä. Mutta kehottaisin sinua olemaan varovainen, päätitpä mitä tahansa sillä sinä tiedät, missä Elämän Lähde on. Nuo konnat kiskovat tiedon sinusta irti keinoja kaihtamatta, jos saavat tietää."
"Luulen, että mekin jäämme." Peter tuumi. "Ainakin vähäksi aikaa." Hän lisäsi.
"Se asia on sitten kunnossa." Imamu sanoi hymyillen.

***

Niin he sitten jäivät kylään pysyvästi ja jättivät entisen elämänsä taakseen. Larsonista tai tämän koplasta ei kuulunut enää pihaustakaan, oli kuin nuo konnat olivat kadonneet maan päältä.
Kylän vartiointia ei silti unohdettu, sillä he eivät halunneet tulla yllätetyiksi noiden konnien toimesta.

***

Robinson seurasi miten hänen lapsensa kasvoivat Aishan hellässä huomassa. Hän huomasi ilokseen, miten Amy muistutti kovasti Susannea, niin luonteeltaan kuin ulkonäöllisestikin.
Hän näki lastensa ensimmäiset askelet, opetti heidät puhumaan omaa ja kylän kieltä. Lapset olivat kuin muutkin kylän lapset, vain ihonväri erotti heidät toisistaan.

Peter ja Sabine saivat hekin omaa jälkikasvua; pojan, joka sai nimen Filip ja myöhemmin tytön, joka nimettiin Eleonoraksi.

Jahinan vaimo oli synnyttänyt viikkoa ennen Susannen laskettua aikaa pojan, joka sai nimen Shujaa, joten Imamu oli nyt myös isoisä, mikä vain lisäsi hänen arvostustaan.

Aika kului, lapset kasvoivat ja Seanista, Shujaasta ja Amysta tuli hyvät ystävät keskenään. Joskus myös Filip ja Eleonora saivat tulla heidän leikkeihinsä mukaan, mutta mieluiten he olivat kolmistaan, ilman pikkulapsia, kuten he itse sanoivat.

****

Tumma taivas levittäytyi uinuvan savannin ylle kuin samettinen peitto, tähtien valaistessa maisemaa pehmeästi.
Kolme solakkaa pienikokoista hahmoa hiipi ääneti korkean ruohon seassa, seuraten joen rantaa suuntanaan juomapaikka. Noilla kolmella ei ollut lupaa hiippailla yöllä ja vielä kylän ulkopuolella, sillä se oli tiukasti kielletty vanhempien toimesta.

Vaikka aurinko oli paahtanut jokaisen ihon tummaksi, oli kahden iho silti silmiinpistävän vaalea, jos vertasi heidän seurassaan olevaan poikaan, jonka iho oli heihin verrattuna musta. Lisäksi yksi näistä lannevaatteeseen sonnustautuneista lapsista oli tyttö.

Tytön kasvot olivat päättäväiset ja vihreänruskeat silmät tuikkivat luvattoman reissun tuomasta jännityksestä, punaruskeiden kihartuvien hiuksien roikkuessa molemmin puolin hänen kasvojaan vallattomina kiehkuroina.

"Miten pitkällä se paikka on?" Amy kysyi.
"Ei enää pitkälti." Shujaa vastasi. "Kohta näemme leijonat."
"Hienoa." Amy vastasi tyytyväisenä.
"Äh, en ymmärrä miksi sinun piti tulla mukaan." Sean valitti siskolleen, sillä olisi mieluummin ollut Shujaan kanssa kahdestaan, kun tämä oli enemmänkin poikien juttu.
"Miksi en olisi saanut? En minä ole sentään niin pieni kuin Filip tai Eleonora" Amy sanoi haastavasti, muttei ehtinyt kuulla vastausta, kun jokin suuri ja tumma harppoi yllättäen esiin pensaikosta ja nappasi häntä ja Shujaata käsivarresta kiinni.

Amy kiljui peloissaan ja potki hyökkääjää jalkoihin, mistä ei ollut apua, sillä eivät pienen tytön paljaat jalat isoa raavasta miestä satuttaneet.

"Sean, juokse, hae apua!" Amy huusi kun tajusi, ettei vastarinnasta ollut nyt hyötyä.

Piiloon ennättänyt Sean nousi ja syöksyi takaisin kylälle päin niin lujaa kuin paljaista jaloistaan vain pääsi, sydän pelosta pamppaillen.

"Mitä sinä likka huudat, ole vaiti tai leikkaan kielesi irti." Mies ärähti ja ravisteli tyttöä kovakouraisesti. Hän ei ollut ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä tyttö oli sanonut.

Miehen toveri ilmaantui näkyviin pimeydestä ja katseli toverinsa saamaa saalista hivenen kysyvästi.

"Jacobs, mitä sait?" Hän kysyi.
"Pari kakaraa." Jacobs vastasi. "Näistä voi kuule olla hyötyä, tytöstä ainakin." Hän lisäsi.
"Tosiaan, mutta valehtelevatko silmäni, vai onko tyttö valkoinen." Mies sanoi ja katsoi tyttöä tarkasti.
"Olet oikeassa Henderson." Jacobs sanoi. "Viedään nämä pomolle, tyttö saattaa kiinnostaa häntä ja tuo musta apinakin näyttäisi olevan jonkun korkea-arvoisen kakara." Hän jatkoi ja naurahti karkeasti.
"Mutta voidaanhan me silti vähän kysellä." Henderson sanoi ja katsoi lapsia häijysti.
"Shujaa ei ole mikään apina." Amy sanoi ja työnsi leukansa uhmakkaasti eteenpäin. "Sinä sen sijaan et ole paljoakaan parempi kuin kasa norsunlantaa."
"Oho katsopas tyttöä." Henderson sanoi ja nauroi. "Ja mitä kuvittelet voivasi tehdä minulle?" Hän kysyi työntäen naamansa melkein tytön naamaan kiinni.

Amy ei vastannut, vaan sylkäisi miehen kasvoille ja huitaisi vapaalla nyrkillä tätä naamaan niin lujaa kuin vain pystyi.

"Hemmetin pentu!" Henderson kirosi kovaan ääneen, Jacobsin nauraessa. "Saat selkääsi!" Hän ärähti ja läimäytti Amya.
"Tytössä on tosiaan sisua."Jacobs sanoi virnistäen.
"Ole vaiti." Henderson ärähti kiukkuisesti ja alkoi astella eteenpäin.
"No niin liikkeelle siitä, tai ette istu kuukauteen kankuillanne." Jacobs käski ja alkoi retuuttaa lapsia mukanaan.

Matka oli pitkä ja suuntautui raunioituneelle kaupungille, jossa kallion kupeessa oli Larsonin leiri. Hän ei ollut lähestynyt kylää sillä oli pistänyt miehensä raivaamaan lohkareita ja rojua pois luolan suun edestä, saadakseen edes aarteen itselleen. Silti elämän lähde oli jäänyt kiusaamaan miehen mieltä.

Nyt hän lojui riippumatollaan, kuunteli musiikkia ja luki lehteä himmeässä valossa. Kuullessaan tulijoiden äänet hän laski lehden alas ja katsoi kahta miestä, joista toinen piti kahta lasta tiukasti otteessaan.

"Jacobs, mitä hittoa tämä on?" Larson kysyi ja katsoi miestä hienoisesti ärtyneenä.
"Nämä pennut kävelivät melkein syliin joenrannalla pomo." Jacobs vastasi. "Taitavat olla tuon pikkukylän kakaroita ja tämä toinen penska saattaa kiinnostaa sinua." Hän jatkoi ja työnsi Amya edemmäksi.
"Vai niin." Larson sanoi mietteliäänä ja katsoi lannevaatteeseen pukeutunutta noin kahdeksan tai kymmenenvuotiasta tyttöä. Tästä voisi olla hyötyä, mutta ensin pitäisi saada asioita selville. "No niin tyttöseni, kerrohan kuka olet." Hän pyysi ystävällisellä lähestulkoon samettisella äänellä.

Ääni ei hämännyt Amya, joka kieltäytyi vastaamasta ja perääntyi kauemmaksi Larsonista.

"Ymmärrätkö minua?" Larson kysyi, äänen kiristyessä hieman.

Amy nyökkäsi, mutta pysyi silti mahdollisimman kaukana Larsonista.

"No kerran ymmärrät minua, niin voit kertoa nimesi." Larson pyysi ja yritti pitää äänensä ystävällisenä.

Amy ei vastannut vaan pysyi vaiti ja piti katseensa tiukasti varpaissaan.

"Perhanan pentu, vastaat joko hyvällä tai pahalla! Miten on? Alatko puhua vai annanko sinulle selkään?" Larson ärjäisi ja nappasi Amya leuasta ja pakotti tämän kääntämään katseensa itseensä.

Mies aikoi jatkaa rähjäämistään, mutta jäikin tuijottamaan tytön kasvoja, jotka hiukset olivat aiemmin peittäneet näkyvistä. Hän tuijotti noita pieniä kauniita kasvoja kuin olisi nähnyt aaveen, eikä käsittänyt, mikä niissä oli niin hermostuttavan tuttua.
Viimein hän tarrasi tyttöä niin lujasti käsivarresta, että tämä parahti kivusta.

"Aih, sattuu."
"No joko alat puhua." Larson kysyi käsi valmiina iskuun.
"Amy, minun nimeni on Amy." Amy sanoi vastahakoisesti.
"No niin alkaahan sitä puhetta löytyä kun tarpeeksi kovistelee." Larson sanoi tyytyväisenä. "Mutta se ei riitä, saat kertoa vähän enemmän. Kuten sen mistä olet kotoisin ja ketkä ovat vanhempasi ja miksi he ovat keskellä viidakkoa?" Hän kysyi.
"Olen asunut koko ikäni kylässä samoin isäni. Äitini on kuollut, hän kuoli minun ja veljeni syntymän jälkeen." Amy kertoi totuudenmukaisesti.
"Nyt puhut kyllä palturia, sillä kylässä ei tietääkseni asu kuin kolme valkoihoista, eikä heillä ole lapsia." Larson sanoi, vaikka jokin sisällä kertoi hänelle, ettei tyttö valehdellut. Saattoiko tuo tyttö olla Susannen ja sen arkeologin tytär.
"En valehtele." Amy sanoi.
"Hyvä on." Larson sanoi.
"Öh, pomo noiden mukana oli vielä poika, valkoihoinen, mutta se ehti livahtaa karkuun." Jacobs sanoi anteeksipyytävään sävyyn.
"Tunari." Larson ärähti ja mulkaisi Jacobsia rumasti. "Sinut hoidan myöhemmin. Nyt sido kakarat ja katso etteivät he pääse karkuun tai sinun käy huonosti." Hän lisäsi ja mulkoili paljonpuhuvasti Jacobsia.

Jacobs ja Henderson sitoivat Amyn ja Shujaan kädet ja jalat ja nostivat heidän kallionseinämää vasten istumaan.

"Yritetään myöhemmin karkuun." Amy kuiskutti Shujaalle.
"Hyvä on." Shujaa vastasi hiljaa.
"Turvat tukkoon siellä tai käy huonosti." Henderson ärähti.
"Ei, toistaiseksi heistä pidetään hyvää huolta, sillä he ovat neuvotteluvalttimme." Larson sanoi. "Ja kun saamme viimeinkin haluamamme ja Robinsonin raivattua tieltä, tytön voi myydä, samoin hänen kaverinsa."
"Hyvä on, mutta varoitan, tuo tyttö on yksi piru." Henderson sanoi.
"On tullut äitiinsä." Larson hymähti ja siirtyi takaisin riippumattoon lehtensä pariin.

***

Sean juoksi ja juoksi kunnes pääsi kylälle, missä hän suuntasi suoraan majalle, jonka jakoivat isänsä kanssa. Hengästyneenä hän polvistui isänsä viereen ja töni tämän hereille.

"Isä, herää." Hän sanoi ja töni uudelleen.
"Mitä nyt." Robinson mumisi unisena.

Sean katsoi puoliunista isäänsä ja mietti miten asian selittäisi, sillä he olivat olleet liikkeellä luvattomasti, mistä varmasti tulisi sanomista.

"Kuule, ethän suutu, mutta me olimme joen varrella menossa juomapaikalle ja..." Sean aloitti.
"Eikö teille ole sanottu asiasta jo monta kertaa ja kerrottu syykin." Robinson murahti ja katsoi poikaansa tuikeasti.
"Anteeksi, ei me ajateltu tehdä mitään pahaa, haluttiin vaan nähdä leijonia." Sean puolustautui ja hänestä tuntui entistäkin pahemmalta kertoa, mitä oli tapahtunut.
"Mutta et tullut kertomaan sitä." Robinson sanoi ja kysyi. "Mitä tapahtui?"
"Me ei päästy juomapaikalle, kun meidän eteen hyppäsi joku mies. Se sai Amyn ja Shujaan, mutta minä pääsin pakoon." Sean kertoi.
"Onko tuo nyt aivan totta." Robinson kysyi ja oli nyt aivan hereillä.
"On." Sean sanoi ja niiskaisi.
"Hyvä, tule mennään." Robinson sanoi nousten paikaltaan ja veti pojan mukaansa. "Saat näyttää missä se tapahtui ja sitten palaamme takaisin, sillä minun on keskusteltava Imamun ja Jahinan kanssa." Hän lisäsi harppoessaan eteenpäin yön pimeydessä.

Vaikka hän oli hermostunut ja pelkäsi, eihän näyttänyt sitä Seanille, joka jo muutenkin poti huonoa omatuntoa siitä että he olivat olleet luvattomilla teillä. Hän muisti oman lapsuutensa ja ne monet luvattomat retket sisarusten ja ystävien kanssa, kuten myös niistä saadut rangaistukset, silloin kun olivat jääneet kiinni.
Nuo muistot saivat hetkeksi hymyn nousemaan miehen huulille.

***

No niin kirjoittelinpa tähänkin jatkoa. Mitä seuraavaksi tapahtuukaan, sen päätät sinä...

[Nefertiti]

Vaikka hän oli hermostunut ja pelkäsi, eihän näyttänyt sitä Seanille, joka jo muutenkin poti huonoa omatuntoa siitä että he olivat olleet luvattomilla teillä. Hän muisti oman lapsuutensa ja ne monet luvattomat retket sisarusten ja ystävien kanssa, kuten myös niistä saadut rangaistukset, silloin kun olivat jääneet kiinni.
Nuo muistot saivat hetkeksi hymyn nousemaan miehen huulille. Hän kertoi Seanille muutaman nuoruuden tempauksen ja sai tämän nauramaan.

Loppu matka taittui hiljaisuuden vallassa, Robinsonin harppoessa eteenpäin ja Seanin juostessa perässä, kunnes he saapuivat paikalle, jossa Amyn ja Shujaan kimppuun oli käyty.
Sean seisoi paikallaan ja katseli isäänsä, jonka kasvoilla oli tuikea ilme. Hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut tai tehnyt, joten antoi isänsä olla rauhassa.

Robinson tunsi, ettei jokin ollut kohdallaan, että heitä katseltiin jostakin ja ettei se ollut yksikään heimon jäsenistä. Hän tunsi tuon piilossa olijan katseen itsessään ja pyrki olemaan kuin ei olisi tätä huomannutkaan. Hitaasti hän asteli poikansa luo ja kyykistyi tämän viereen.

"Sean, lähde. Palaa takaisin kylään ja kerro Imamulle ja Jahinalle, mitä on tapahtunut." Robinson sanoi kylän kielellä, jota poika osasi yhtä hyvin kuin hänen omaa kieltäänkin ja katsoi poikaa varoittavasti.
"Miksi?" Sean kysy.
"Siksi, että meitä vakoillaan." Robinson vastasi kylän kielellä.
"Hyvä on." Sean vastasi hiljaa. Tuskin hän ehti liikahtaakaan, kun pensaikosta hyökkäsi mies, joka rysähti koko painollaan Robinsonin päälle ja nuo kaksi kaatuivat teräväpiikkiseen pensaaseen.
"Sean! Ala painua nyt!" Robinson karjui pojalleen ja yritti samalla saada hyökkääjän pois kimpustaan.

Sean ei aikaillut, vaan säntäsi kohti kylää, vaikka pelotti. Hän toivoi, että isä pääsisi vapaaksi ja ettei hänelle sattuisi mitään pahaa.

Robinson yritti kiemurrella itseään vapaaksi miehen otteessa ja tunsi miten pensaan terävät piikit raapivat hänen paljasta ihoaan. Päälle hyökännyt mies, joka oli viisaasti jätetty vahtimaan paikkaa, käänsi Robinsonin ympäri ja painoi tämän koko omalla painollaan maahan. Hän ei välittänyt siitä, että he olivat piikkisessä pensaassa, eikä huomannut, miten piikit raapivat Robinsonin kasvoja.

Kerran tai pari hän painoi Robinsonin päätä alemmaksi, niin että piikit repivät kasvoja entistä pahemmin ja osa repi silmiä, muutaman piikin upotessa niihin ikävästi. Robinson älähti tuskasta ja yritti vetää päänsä pois piikkipensaista. Pienet hikipisarat valuivat otsalle ja saivat haavat kirvelemään, osuessaan niihin.

Pian Robinson oli köytetty tiukasti ranteistaan ja mies kiskoi hänet pystyyn pensaasta. Vasta silloin hän huomasi, että Robinsonin kasvot ja silmät olivat veressä.
Robinson puolestaan ei enää nähnyt miestä kunnolla, vaan tummana hahmona, joka sekin sulautui yhä vain tummenevaan ympäristöön. Viimein hän ei nähnyt mitään muuta kuin mustaa, minne ikinä käänsikin päänsä.

"Voi helvetti." Konnalta lipsahti. "Voi helvetin helvetti." Hän sanoi uudestaan, kun ei muuta osannut.

Robinson tajusi, ettei voinut yrittää pakoon, sillä eksyisi vain tai päätyisi jokeen ja krokotiilien ruuaksi. Hän siis antoi roiston taluttaa itsensä miehen leiriin, jossa arveli tyttärensäkin olevan. Kuulo toimi vielä, samoin haju ja tunto, joten hän käytti niitä yrittäessään hahmottaa ympäristöään.

Hän kuuli, kun häntä kuljettava mies mutisi jotakin perunasäkeistä ja päätteli, ettei tämä ilmeisesti pitänyt siitä, että joutui olemaan opaskoirana. Matka tuntui kestävän kauan, kunnes he pysähtyivät, jostakin läheltä kuului kevyttä musiikkia ja leyhähti viskin lemu. Lähellä joku rähähti röyhkeään nauruun.

"Pomo, sain tämän kiinni. Hän saapasteli samalle paikalle, mistä Henderson sai kiinni penskat." Mies sanoi.

Robinson kuuli, miten hänen lähellään liikuttiin. Seuraavaksi hän kuuli hyvin tutun ja kylmän äänen, jonka tiesi kuuluvan Joseph Larsonille. Äänen, jota hän ei olisi halunnut kuulla enää milloinkaan elämässään.

"No mutta, hyvää iltaa herra Robinson." Larson sanoi huvittuneella äänellä, jossa ei ollut tippaakaan ystävällisyyttä.
"Iltaa sinullekin Joseph." Robinson vastasi kuivasti ja käänsi hitaasti päätään äänen suuntaan, jolloin Larson näki, missä kunnossa tämän silmät olivat. "Ehdin jo toivoa, ettei minun tarvitsisi tavata sinua enää milloinkaan." Hän lisäsi katkerasti.
"Brown, mitä hemmettiä sinä oikein teit?" Larson kysyi vihaisesti Browniksi kutsutulta mieheltä. "Minähän olen sanonut, että vangit on tuotava minulle vahingoittumattomina." Hän ärjyi vihaisena.

Brown mutisi jotakin vastaukseksi ja katsoi Larsonia yhtä aikaa nöyränä ja vihaisena.

"Sinut hoidan myöhemmin." Larson sähisi Brownille. "Mutta nyt, mitäs me teemme sinulle." Hän sanoi äänensävyn muuttuessa häijymmäksi ja kääntyi katsomaan Robinsonia, joka yhä seisoi paikallaan.

Larson astahteli edestakaisin Robinsonin ohi ja katseli tätä mietteliäänä. Juuri nyt hän ei halunnut huvitella, mutta silti hän halusi purkaa kiukkunsa johonkin. Aivan odottamatta käsi heilahti ja nyrkki osui Robinsonin kasvoihin. Pää nytkähti iskun voimasta hervottomana taaksepäin ja hän kaatui selälleen maahan, niin että kädet jäivät selän alle. Se sattui, mutta Robinson ei inahtanutkaan, vaan pysyi alallaan. Hän tunsi, miten lämmin veri norui nenästä ja haljenneesta huulesta leualle.

Larson asteli Robinsonin luo ja kumartui tämän lähelle niin, että huulet melkein koskettivat tämän korvaa.

"Sinulla on kaunis tytär." Hän kuiskasi ja jatkoi. "Hän on toistaiseksi luonani ja kun saan haluamani, hän lähtee erään Sheikin luokse, joka maksoi hänestä sievoisen summan. Sanoi että tytöstä saa hyvän vaimon."
"Senkin paskiainen." Robinson sähisi raivoissaan.

Hän toivoi, että hänen kätensä olisivat olleet vapaat, niin että hän olisi voinut kietoa sormensa tuon omahyväisen paskiaisen kaulan ympärille ja puristaa miehestä tuon naurun pois.

Larson naurahti nähdessään, miten Robinsonin kädet nykivät ja tiesi oikein hyvin mitä tämä halusi tehdä.

"Viekää hänet muiden vankien luokse." Larson sanoi nousten seisomaan.

Robinson tunsi, miten kahdet kädet tarttuivat häneen ja kiskoivat pystyyn. Sen jälkeen hänet talutettiin kalliosyvennykseen, jossa Amy ja Shujaa istuivat hiljaisina.

Kuullessaan ääniä, Amy nosti päänsä ja näki kahden miehen taluttavan välissään kolmatta. Hän tunsi tuon miehen oikein hyvin, mikä sai huulet vavahtelemaan ja kyyneleet vierimään pitkin poskia.
Miehet laskivat Robinsonin istumaan vasten kallioseinämää ja häipyivät.

"Isä." Amy sanoi ja kieritti itsensä aivan isänsä viereen. "Mitä sinulle on tapahtunut?" Hän kysyi.
"Amy, oletko kunnossa?" Robinson kysyi, ohittaen tytön kysymyksen ja tunsi tytön nojaavan käsivarttaan vasten.
"Olen." Amy vastasi hiljaa. Hän katsoi isänsä kasvoja ja huomasi vasta silloin kaikki naarmut, verisen nenän ja huulen. "Olen niin pahoillani isä, tämä on minun syytäni." Hän sanoi ja painoi nyyhkyttäen kasvonsa vasten isänsä käsivartta.
"Shh. Amy. Tämä ei ole sinun syytäsi." Robinson vastasi lempeällä äänellä ja yritti rauhoitella tyttöä. "En ehkä voi nähdä sinua, mutta tunnen sinut." Hän sanoi lempeästi ja räpsäytti luomiaan ja yritti kääntää päänsä suuntaan, josta kuuli tytön äänen tulevan.
"Niin mutta, jos me emme olisi lähteneet seikkailemaan, me olisimme nyt kylässä ja sinä näkisit yhä." Amy sanoi tuntien syyllisyyttä heidän retkestä ja tajusi nyt miten typerä se oli ollut.
"Amy." Robinson sanoi ja tunsi miten tytön poskille vierivät kyyneleet kastelivat hänen käsivartensa. Hän toivoi, että kädet olisivat olleet vapaat ja että hän olisi voinut kietoa ne tytön ympärille. "Amy, pystytkö sinä ja Shujaa yhdessä saamaan köytenne auki?" Hän kysyi.
"Voidaan me yrittää." Amy sanoi ja nosti katseensa isäänsä.
"Hienoa." Robinson sanoi tyytyväisenä ja kuunteli, kun Amy kieritteli itsensä takaisin Shujaan luokse.
"Shujaa, muistatko kun puhuin paosta?" Amy kysyi.
"Muistan." Poika vastasi.
"Hyvä. Käännytään selät vastakkain ja yritetään avata solmut." Amy sanoi ja alkoi kääntää itseään parempaan asentoon.

Pitkältä tuntuvan ajan kuluttua lapset istuivat selät vastakkain ja Amy alkoi nyplätä Shujaan käsien ympärillä olevan köyden solmuja auki. Solmut olivat hyvin tiukat ja Amy aikoi jo luovuttaa, kun yksi solmu antoikin periksi. Hän innostui uudelleen ja hetken kuluttua Shujaan köydet tipahtivat maahan ja poika veti kätensä eteensä ja hieroi kipeytyneitä ranteitaan.

Hän avasi hetken kuluttua myös nilkkojaan sitovan köyden ja kääntyi sitten vapauttamaan Amyn. Kun molemmat lapset olivat nyt vapaat, Amy asteli äänettömästi isänsä luo ja aikoi vapauttaa tämänkin.

"Ei, Amy." Robinson sanoi.
"Miksi ei?" Amy kysyi.
"En pysty liikkumaan tarpeeksi nopeasti." Robinson vastasi surumielisesti. "Te pääsette liikkumaan nopeammin ilman minua."
"Mutta isä, et voi jäädä tänne." Amy sanoi ja alahuuli vavahteli jälleen.
"Amy." Robinson sanoi käskevään sävyyn. "Ala painua jo."

Mutta Amy ei liikahtanutkaan, vaan jäi seisomaan paikalleen. Hän katsoi isäänsä onnettomana, sillä ei voinut jättää häntä tänne, noiden konnien armoille. Hän polvistui ja kietoi pienet kätensä isänsä ympärille.

"Isä, en vain voi jättää sinua tänne." Hän sanoi itkien.
"Amy." Robinson vastasi tukahtuneesti ja räpytteli kiivaasti luomiaan, vaikkei mitään nähnytkään. "Sinun on mentävä nyt. Minä pyydän." Hän sanoi nieleskellen.
"Isä, minä rakastan sinua." Amy kuiskasi ja irrotti otteensa isästään vastahakoisesti.
"Niin minäkin sinua. Ala mennä nyt." Robinson vastasi paksulla äännellä ja käänsi päänsä poispäin Amystä, sillä ei halunnut tämän näkevän pelkoa ja liikutusta kasvoillaan.
"Mitä täällä tapahtuu?" Kuului Hendersonin karkea ääni.

Robinson, Amy ja Shujaa jähmettyivät paikalleen äänen kuultuaan ja hetken kuluttua Henderson ilmaantui näkyviin.

"Terävä likka." Henderson sanoi huomattuaan, että lapset olivat vapaina.

Hän kumartui tarttuakseen tyttöön, kun tämän käsi heilahti ja jokin osui voimalla miehen jalkoväliin. Tuskasta ähkäisten ja kiroillen mies valahti polvilleen maahan.

"Hyvä Amy ja nyt alkakaa painua." Robinson huudahti yhtä aikaa tukahtuneella ja huvittuneella äänellä.

Amy ja Shujaa eivät toista käskyä tarvinneet, vaan juoksivat viidakkoon, jonka tiheä kasvillisuus ja ympäröivä pimeys pian piilottivat lapset näkyvistä.

Robinson kuunteli Hendersonin sadattelua ja toivoi kaikesta sydämestään, että lapset pääsisivät turvallisesti takaisin kylään tai ainakin piiloon noilta miehiltä.

Hendersonin ulina hälytti Larsonin ja muutaman muun miehen paikalle.

"Mitä helvettiä oikein tapahtui?" Larson kysyi.
"Se penteleen likka sai jotenkin omat ja kaverinsa köydet irti." Henderson ähki pidellen yhä haarovälistään kiinni.
"Ja kumautti sinua?" Larson kysyi epäuskoisena. "On siinä mulla miehet. Ja nyt sinä Henderson ja Brown, menkää etsimään ne pennut, eikä takaisin ole tulemista, ennen kuin olette saaneet ne kiinni." Hän ärjyi Hendersonille.
"Kyllä pomo." Henderson ähkäisi ja nousi pystyyn, vaikka jalkoväli olikin yhä hellänä. Vaikeasti kävellen hän lähti seuraamaan Brownia ja kumpikin katosi metsän pimentoon.

Niin pian kuin miehet olivat kadonneet näkyvistä, Larson kääntyi katsomaan Robinsonia, joka yhä makasi sidottuna paikallaan.

"No niin Robinson, sinulla on paljon selitettävää." Larson sihisi häijysti.
"Sopii kysyä." Robinson sanoi välinpitämättömästi, sillä ei auttaisi tuota konnaa millään tavoin, vaikka tiesikin mitä tämä siinä tapauksessa tekisi. Hän kuuli mitä ympärillä tapahtui, muttei siltikään ehtinyt väistää, kun...



Iski sitten inspiraatio, joten naputtelin tähän pätkäsen. Miten mahtaneekaan käydä, kerro sinä...

[Mustang]

"Sopii kysyä." Robinson sanoi välinpitämättömästi, sillä ei auttaisi tuota konnaa millään tavoin, vaikka tiesikin mitä tämä siinä tapauksessa tekisi. Hän kuuli mitä ympärillä tapahtui, muttei siltikään ehtinyt väistää, kun Larson potkaisi häntä kylkeen niin, että Robinson taipui kaksinkerroin ja joutui haukkomaan henkeään.
"Nyt tehdään niin", Larson sanoi kylmän tyynellä äänellä. "Minä kysyn sinulta kysymyksiä ja sinä vastaat niihin kiltisti, tai mukiloin sinut siihen kuntoon, ettet näe tytärtäsi enää ikinä." Robinson makasi aloillaan. Tajutessaan Larsonin sanojen koomisuuden, hän totesi naurahtaen:
"Mutta enhän minä voi nähdä häntä nytkään enää ikinä. Miksi siis auttaisin sinua? Tapat minut kuitenkin ja jos voin viedä haluamasi tiedot mukanani hautaan, teen sen mielihyvin."
Larson kihisi kiukusta. Tilanne ei sujunut yhtään hänen haluamallaan tavalla. Hän potkaisi Robinsonia uudestaan ja harppoi sitten pois tämän luota odottamaan Hendersonin paluuta.


Samaan aikaan syvemmällä viidakossa kaksi lasta juoksi henkensä edestä. Molempien keuhkossa poltteli ja juuri kun he luulivat, etteivät jaksaisi juosta enempää, tuli vastaan sopiva pensas, johon he voisivat piiloutua. He kyykistyivät piiloon pensaikon keskelle. Molemmat yrittivät rauhoittaa hengitystään. Lopulta he rauhoittuivatkin sen verran, että saattoivat hengittää ääneti. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Polulta kuului kovaäänistä rapistelua Hendersonin ja Brownin kävellessä sen pensaan ohi, jossa lapset olivat piilossa. Molemmat lapset pidättivät hengitystään, eivätkä uskaltaneet liikahtaakaan. Vasta, kun miesten äänet olivat tyystin kaikonneet, he tulivat pois pensaasta.
"Nyt mentiin", Amy sanoi päättäväisesti, nappasi Shujaan kädestä kiinni ja pinkaisi juoksuun. Suuntana oli kylä. Lapset kiersivät hieman pidempää reittiä välttyäkseen törmäämästä pahantahtoisiin miehiin uudestaan. He huokaisivat helpotuksesta päästessään kylään, jossa Imamu ja muut ottivat lapset riemulla vastaan.
Lapset kertoivat kaikesta tapahtuneesta päällikölle, jonka ilme synkkeni. Hän käski joukon sotureita valmistautumaan lähtöön. Robinsonia ei jätettäisi pulaan kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt kyläläisten hyväksi. Myös Peter ilmoitti lähtevänsä pelastusseurueen matkaan. Imamu ei edes yrittänyt kieltää tätä, sillä tiesi miten vaikea valkoisten miesten päätä oli kääntää. Lapset jätettiin Sabinen ja Aishan huomaan, heillä ei olisi mitään asiaa tälle retkelle.  Osa kylän miehistä jäi vartioimaan kylää ja suojelemaan naisia ja lapsia mahdolliselta uhalta, jos Henderson kumppaneineen sattuisi eksymään paikalle.

Nyt pääsin minäkin tähän mukaan, aloitin tosin aika kevyesti. ^^

[Nefertiti]

Myös Peter ilmoitti lähtevänsä pelastusseurueen matkaan. Imamu ei edes yrittänyt kieltää tätä, sillä tiesi miten vaikea valkoisten miesten päätä oli kääntää. Lapset jätettiin Sabinen ja Aishan huomaan, heillä ei olisi mitään asiaa tälle retkelle.  Osa kylän miehistä jäi vartioimaan kylää ja suojelemaan naisia ja lapsia mahdolliselta uhalta, jos Henderson kumppaneineen sattuisi eksymään paikalle.

Amy ilahtui nähdessään veljensä, vaikka olikin jollakin tasolla tiennyt tämän olevan turvassa.

"Sean, ihanaa että olet täällä." Amy sanoi helpottuneena.
"Joo mutta ne pahat miehet veivät isän." Sean sanoi synkkänä.
"Tiedän." Amy vastasi surkeana. "Yritin saada isänkin mukaan sieltä leiriltä, mutta hän ei suostunut." Suuret kyyneleet vierähtivät uudelleen tytön poskille.
"Miksei?" tiedusteli Sabine, joka istuutui tytön viereen ja kietoi kätensä tämän ympärille.
"Isän naamaan oli sattunut jotakin, se oli ihan veressä, eikä hän nähnyt yhtään mitään." Amy vastasi ja niiskaisi. "Tämä on minun syyni, ilman tuota typerää yöseikkailua kaikki olisi kunnossa." Tyttö sanoi painaen päänsä alas.
"No, no. Ettehän te tienneet että näin kävisi." Sabine yritti rauhoittaa tyttöä, vaikka huolestuikin kuultuaan, ettei Robinson ollut täysin kunnossa. "Teillä on ollut pitkä yö, käykää nukkumaan vähäksi aikaa." Hän sanoi lempeästi.
"Entä isä?" Amy kysyi.
"Peter ja muut hakevat hänet kyllä. Voihan olla, että hän on täällä kun heräätte." Sabine sanoi ja toivoi, että kaikki menisi hyvin ja että Peterkin saapuisi takaisin.
"Kyllä ne varmasti onnistuu kun Jahina ja Peter-setä on mukana." Amy sanoi toiveikkaana ja haukotteli.

Lapset paneutuivat nukkumaan Filipin ja Eleonoran viereen. Nämä eivät olleet havahtuneet hälinään, mutta esittäisivät varmasti herättyään monta kysymystä.
Aisha ja Sabine eivät nukkuneet. Heitä kumpaakin pelotti, mutta he yrittivät silti pysyä rauhallisina, jotteivät hermostuttaisi lapsia enempää. He olivat kokeneet yhdelle yölle ihan tarpeeksi.

Silti kauhukuvat hiipivät Sabinen mieleen. Mitäs jos ne konnat hyökkäisivät kylään, siitä huolimatta että sen ympärillä partioi tänä yönä enemmän heimosotureita, kuin normaalisti. Hän ei halunnut ajatella, mitä nämä hirviömäiset miehet tekisivät kylänväelle ja muisti Susannen kohtalon.

"Rauhoittukaa." Aisha sanoi lempeästi ja puristi rohkaisevasti Sabinea kädestä.

*****

Robinson makasi epämukavassa asennossa. Kyljessä poltteli tuskaisesti kohdasta, mihin Larson oli potkinut. Robinson arveli kylkiluun ehkä murtuneen, muttei ollut siitä varma.

Jonkin aikaa kuului vain hiljaista musiikkia radiosta ja miesten keskustelua sivummalta. Osa ilmeisesti pelasi korttia, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Larson puolestaan laiskotteli riippukeinussaan jälleen.
Robinson haistoi tupakan savun, joka sekoittui hien ja lian löyhkään, sekä viskin tummaan, paksuun ja voimakkaaseen aromiin.

Äkkiä näennäinen rauha tuntui rikkoutuvan, joku saapui puuskuttaen paikalle. Henderson ja Brown.

"Pennut ehtivät kadota kokonaan." Kuului Hendersonin karkea ja hivenen nöyristelevä ääni.
"Idiootti." Larson rähähti ja kuului terävä läjähdys ja karkea kirous.
"Me etsittiin melkein koko viidakko läpi, eikä nähty niistä pennuista vilaustakaan." Brown vikisi.
"Ette tarpeeksi hyvin." Larson jatkoi rähinäänsä ja Brown sai oman osansa tämän raivonpurkauksesta, sillä hetkeä myöhemmin kuului jälleen karkeaa sadattelua. "Koska ovat varmasti ehtineet tarpeeksi kauas ja varmasti laulaneet kylän väelle, me siirrymme itsekin vähäksi aikaa toisiin maisemiin."
"Minne?" Henderson kysyi.
"Sen saat tietää myöhemmin. Liikettä niveliin miehet, leirin on oltava kasassa ennen aamunkoittoa." Larson äyskähti.
"Entä vanki?"Brown kysyi.
"Katsotaan sitä myöhemmin." Larson sanoi häijyllä äänellä.

Robinson huokasi helpotuksesta, lapset olivat päässeet pakoon. Muulla ei ollut väliä, vain sillä että lapset olisivat nyt turvassa.

"Sinuna en virnuilisi." Kuului Larsonin häijy ääni läheltä. "Takaan, että anot armoa käsittelyni jälkeen."
"Tuskinpa." Robinson naurahti. "Tunnen sinut jo sen verran hyvin, ettet osaa keksiä mitään, mitä en olisi jo kokenut." Hän lisäsi ja sai samassa nyrkin naamaansa.
Rystyset osuivat kipeästi ohimoon ja hetken aikaa tähdet sinkoilivat hänen silmissään.

"Kuten sanottua, ei mitään uutta sinulta. Olet tasan yhtä typerä kuin veljesi." Robinson jatkoi ärsyttämistään.
"Älä yritäkään puhua veljestäni tuohon sävyyn." Larson kivahti ja potkaisi Robinsonia kylkeen niin lujaa kuin kykeni.
"Miksi en puhuisi, se on vain totuus." Robinson ähki. "Hän oli typerä, ylimielinen itsekeskeinen paskiainen."
"Kuinka kehtaat!" Larson mylväisi ja nyrkki osui keskelle rintaa.
"Helposti, sillä se on totuus." Robinson pihisi.
"Sinuna olisin hiljaa. Tapoit veljeni ja pistän sinut maksamaan sen." Larson sähisi raivoissaan.
"Tapoin." Robinson naurahti ja ähkäisi sitten. Rintaan sattui. "En sanoisi niin." Hän lisäsi hiljaa.
"Valehtelet. Sinä ammuit hänet." Larson karjui.
"Joseph, Joseph. En tiedä mistä tuon kuulit. Se ei pidä paikkaansa." Robinson kähisi ja veti yhden vinkuvan henkäyksen. "Hän kuoli kyllä luotiin, mutta minä en sitä ampunut. Hän yritti tappaa Susannen ampumalla. Menin väliin ja yritin estää häntä, sain luodin olkapäähäni ja seuraava luoti upposi häneen itseensä, kun yritin saada asetta pois häneltä. Hän yritti vielä viimeisillä voimillaankin tappaa Susannen, mutta minä menin väliin ja sain sen pahuksen luodin selkääni." Hän kertoi ja muisto Susannesta sai hänen kasvonsa synkkenemään.
"Valetta." Larson ärähti.
"Ei ole. Minulla on vieläkin arvet olassani ja selässäni. Sen kun katsot." Robinson sanoi hiljaa.
"Olet silti syypää hänen kuolemaansa." Larson sähisi, kun ei muuta keksinyt.
"Voi olla, mutta ainakin pelastin useamman muun hengen, sillä muutoin hän olisi tappanut Susannen lisäksi muutkin ryhmästämme. En ajatellut itseäni ensinkään, kun ryntäsin estämään häntä." Robinson sanoi vaipuen muistoihinsa, niihin hetkiin jotka hän oli saanut Susannen kanssa viettää, ennen kuin tämän henki lopulta riistettiin julmasti, iljettävän häväisyn jälkeen.

Larsonilta pääsi karjaisu, jalka heilahti ja osui täydellä voimalla Robinsonin kylkeen. Tämä ähkäisi kivusta ja vetäytyi kippuraan.

"Minä tapan sinut ja teen sen hitaasti." Larson karjui raivoissaan.
"Sitä sinä olet hokenut jo ties kuinka monta kertaa." Robinson totesi kuivasti, kun sai hengityksensä tasaantumaan.
"Hyvä on."Larson sähähti ja kutsui pari alaistaan paikalle.

Hetkeä myöhemmin, Robinson kiskottiin raa'asti pystyyn ja retuutettiin eteenpäin. Nuo miehet eivät välittäneet, vaikka kiskoivatkin häntä käsistä niin, että sattui. Hänet tyrkättiin rajusti vasten puuta, jolloin hän kolautti päänsä. Voimakas jyskyttävä päänsärky heräsi, samoin kuvotus.

Kädet vapautettiin vain hetkeksi ja sidottiin tiukasti puun ympärille, niin että karhea pinta hankasi käsivarsia. Toinen käsivarsi vääntyi niin pahasti, että olkanivel lähti paikaltaan ja käsivarren luu murtui. Se sattui niin, että melkein peitti jyskyttävän päänsärynkin.

Muisto Susannen menetyksestä palasi niin voimakkaana takaisin, että hän joutui pakokauhun valtaan ja huusi tahtomattaan. Menneisyys ja nykyisyys tuntui sekoittuvan keskenään, niin ettei hän ollut enää itsekään varma mitä oli tapahtunut ja alkoi tempoa käsiää irti ranteita hiertävästä köydestä. Pakokauhu tuntui vain yltyvän, kun joku veti köyden hänen kaulansa yli ja sitoi niin tiukasti puuhun kiinni, että hän hädin tuskin pystyi hengittämään.

Tämä oli kuin painajainen, joka ei päättynytkään ja josta hän ei pystynyt heräämään.

"Ei, ei!!" Hän huusi ja tuo huuto kohosi lähes mielipuoliseksi kirkaisuksi.

Kaulalle pisahteli verta, köyden pureutuessa ihoon, hänen tempoillessaan. Viimein voimat loppuivat ja jalat pettivät alta. Hän jäi tajuttomana roikkumaan kaulaa ja käsiä kiertävien köysien varaan.

Samalla hetkellä Peter astui näkyviin pensaista ja kykeni vaivoin hillitsemään itsensä, vaikka hänen tekikin mielensä kumauttaa Larsonia perusteellisesti.

"Päästä hänet irti." Peter karjaisi.
"Tai mitä?" Larson kysyi tyynesti ja nosti puukkonsa Robinsonin kaulaa vasten. "Liikahda ja viillän hänen kaulansa auki." Hän sähisi.
"Se teko jää viimeiseksesi." Peter vastasi pidäteltyä raivoa tihkuvalla äänellä ja samassa viidakosta lensi kaksi nuolta, jotka osuivat puuhun, tarkalleen Robinsonin yläpuolelle.

No niin miten mahtanee jatkua, kun jäikin noin tiukkaan paikkaan...

[Mustang]

Larson huomasi olevansa pahasti alakynnessä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä piiloutuneet soturit olivat ja paljonko heitä oli. Osa kylän väestä oli tullut esiin ja kaikki paikalla olleet Larsonin miehet oli vangittu. Larson tajusi, että saattaisi päästä vähemmällä, jos olisi mieliksi noille ihmisille. Hän päästi irti Robinsonista, nosti kätensä ilmaan ja kyykistyi hitaasti laskien veitsen alas. Saman tien hänen niin tehtyään, kaksi miestä otti häntä kiinni käsistä ja sitoi ne lopulta miehen selän taakse. Peter säntäsi Robinsonin luokse varmistamaan, että tämä oli kunnossa.
"Miten voit?" Peter kysyi mieheltä. Tämä hymyili kuullessaan Peterin äänen ja tuntiessaan tämän käden olkapäällään.
"Pieniä kolhuja ja naarmuja on tietysti. Pahempi ongelma on se, etten näe mitään", Robinson sanoi.  Imamu käveli miesten luokse.
"Kuulinkin jo Amylta tilanteestasi", päällikkö sanoi. "Olen hyvin pahoillani. Lähdetään kylään ja katsotaan sitten, voiko Dibia tehdä jotakin."

Vankien silmät sidottiin, jotta nämä eivät näkisi tietä kylään. He eivät pääsisi pois karatessaan, eivät voisi kertoa lopuille jäsenilleen kylän sijaintia, eikä heidän olisi karatessaan helppo palata. Peter ja Imamu tukivat Robinsonia ja toimivat samalla tämän silminä. Kulku oli hidasta, mutta se ei kumppanuksia haitannut. Tunnelma alkoi kohentua, sillä tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä. Robinson ei tehnyt suurta numeroa näöstään. Hänelle tärkeintä oli, että hänen lapsensa olivat kunnossa. Seurueen saapuessa leiriin lapset juoksivatkin kiiruusti halaamaan isäänsä. He olivat heränneet vähän ennen seurueen saapumista. Sean parkui lohduttomasti nähdessään isänsä silmät. Dibia otti Robinsonin hoitaakseen. Hän sanoi, ettei lupaisi mitään, mutta yrittäisi parhaansa ja ainakin hän saisi estettyä silmiä tulehtumasta ja saisi lievitettyä kipuja. Vangit vietiin kylän aukiolle ja sidottiin kiinni valtavan korkeaan puiseen paaluun. He eivät aivan heti siitä karkaisi, sillä koko kylän väki saattoi tarkkailla heitä askareittensa lomasta. Pari miestä jätettiin vahtiin. Illalla päätettiin pitää neuvonpito, jossa päätettäisiin vankien kohtalosta. Heimo vetäytyi askareihinsa ja Amy ja Sean odottivat, että Dibia päästäisi heidät katsomaan isäänsä. Aika tuntui kuluvan tuskastuttavan hitaasti. Imamu ja Peter suunnittelivat illan neuvonpitoa.

Tällaista. Sori kun kesti, näinkin lyhyen pätkän kanssa. Eiköhän se tästä vilkastu. :)

[Nefertiti]

Illalla päätettiin pitää neuvonpito, jossa päätettäisiin vankien kohtalosta. Heimo vetäytyi askareihinsa ja Amy ja Sean odottivat, että Dibia päästäisi heidät katsomaan isäänsä. Aika tuntui kuluvan tuskastuttavan hitaasti. Imamu ja Peter suunnittelivat illan neuvonpitoa.

Rauhallisesti ja tottuneesti Dibia hoiti Robinsonia. Hän putsasi veren pois kasvoilta ja silmistä, laittoi silmiin jotakin voidemaista ainetta, joiden päälle vihreitä hyväntuoksuisia lehtiä ja sitoi ne kiinni puhtaalla kangaspalalla.
Tämän jälkeen hän auttoi Robinsonia juomaan pienestä puisesta maljasta tilkan kitkerän makuista juomaa. Muutamaa minuuttia myöhemmin Robinson tunsi olonsa hyvin rauhalliseksi ja rennoksi, mikä oli hyvä, sillä Dibia katsoi ja arvioi kättä, joka oli sijoiltaan ja näki että käsivarsi oli kummallisella mutkalla.

Hän pyysi erään nuorukaisen avukseen ja pitkän ajan kuluttua olkanivel oli saatu paikoilleen ja Dibia saattoi ryhtyä lastoittamaan käsivartta.

Se oli hieman helpompi, mutta sen kanssa oli myös oltava varovainen, etteivät luut jääneet väärään asentoon tai muuten huonoon asentoon ja repisi lihaksia tai verisuonia rikki.

Kun tämäkin oli saatu tehtyä, hän auttoi Robinsonin vuoteelle lepäämään, sillä lepoa tämä tarvitsi, parantuakseen.
Putsatessaan verta pois Robinsonin silmistä, Dibia oli nähnyt että pitkät terävät okaat olivat tehneet niin pahaa jälkeä, että näkö olisi mennyttä. Mahdollinen tulehdus oli silti hyvä estää.

Koko toimituksen ajan Robinson oli istunut aloillaan, vaikka vesi olikin kirvellyt inhottavasti naarmuissa ja haavoissa. Hän oli kiitollinen Dibialle, että tämä oli antanut rauhoittavaa juomaa ennen kuin oli alkanut hoitamaan kättä. Sitä tuskaa hän ei olisi enää kestänyt. Hän arvasi, ettei näköä saisi enää pelastettua, vaikkei Dibia sitä ääneen ollutkaan sanonut. Robinson päätti, ettei antaisi sen haitata itseään ja olihan kaikki muut aistit vielä tallella. Ihan hyvinhän niilläkin pärjäisi, vaikkei hän enää voisi kuljeksia missään yksin.

Näihin ajatuksiin hän nukahti, eikä siis tiennyt, lastensa käynnistä luonaan.

***

Amy ja Sean odottivat malttamattomina Dibian majan ulkopuolella. Jopa Peter ihmetteli, miten lapset nyt jaksoivat pysyä aloillaan noinkin kauan, sillä yleensähän näillä oli jotakin leikkejä tai koiruuksia meneillään.
Viimein Dibia päästi lapset majaansa tapaamaan isäänsä. Amy katsoi isäänsä surullisena ja tunsi taas syyllisyyden piston sisimmässään.

Hän istuutui maahan isänsä viereen, Seanin tehdessä samoin. Pitkän ajan kuluttua majassa oli hyvin hiljaista, kunnes Amy rikkoi sen sanoen; "Lupaan, etten enää koskaan lähde omin päin seikkailemaan mihinkään kylän ulkopuolelle."
"Minä myös." Sean sanoi hiljaa ja tarkoitti sitä. Ehkä myöhemmin voisi käydä isän kanssa katsomassa leijonia, etenkin jos noista kamalista miehistäkin nyt päästäisiin eroon.
"Minä myös." Kuului Shujaan ääni oviaukosta ja tämä asteli Seanin ja Amyn luokse. "Miten Mugi Mandara voi?" Hän kysyi.
"Dibia hoitaa hänet kuntoon, mutta näköä hänkään ei osaa korjata." Amy huokasi ja painoi katseensa varpaisiinsa.
Taas syvä hiljaisuus, sillä yksikään lapsista ei keksinyt mitään sanottavaa.
"No niin, olisi teidän aika lähteä. Hän tarvitsee lepoa." Dibia sanoi ystävällisesti.
"Hyvä on." Amy huokaisi, sillä olisi halunnut jäädä isänsä luokse.
Mutta oli parempi totella ja mennä Sabinen luokse, siksi kunnes isää voisi käydä uudemman kerran katsomassa.

***

Imamun majassa käytiin puolestaan kiivasta keskustelua Larsonin ja tämän konna joukkion kohtalosta.

"En tiedä mikä olisi oikea tuomio, mutta en haluaisi silti tappaakaan heitä. En halua laskeutua hänen tasolleen." Peter sanoi, vaikka sisimmässään olisi mielellään antanut miehille melko perusteellisen ja kivuliaan löylytyksen.
"En minäkään kuolemaa kannata, mutta he eivät ole sellaisia, että ottaisivat opikseen mistään." Imamu tuumi.
"Äh, Larson on paksupää, joka ei näe omaa napaansa pidemmälle, joten tuskin mikään oppikaan hänen paksua kalloaan läpäisisi." Peter tuhahti.
"Ei mutta odotas vähän, voi olla yksi keino, jolla heistä pääsee eroon ja he eivät enää muista mitään tämän jälkeen." Imamu sanoi ja mietti, miksei ollut tullut ajatelleeksi sitä aikaisemmin.
"Mikä niin? Nuijanukutusko?" Peter kysyi hölmistyneenä.
"Hah hah, ei nyt sentään se, vaan unohduksen juoma." Imamu nauroi. "Se saa juojansa unohtamaan ja vaikutus on hyvin pitkäaikainen." Hän jatkoi.
"Unohduksen juoma. Kuulostaa hyvältä, mutta kai me voimme hiukkasen pelotella noita lurjuksia ensin." Peter ehdotti, hymyillen vinosti.
"No he ovat ansainneet sen." Imamu tuumasi ja hymyili leveästi. "Juoman valmistus kestää joitakin päiviä, joten meidän on oltava tarkkoja, ettei yksikään noista miehistä pääse sinä aikana karkuun." Hän jatkoi.
"Minä kerron tuon Robinsonille. Jos hän siis on siinä kunnossa, että häntä voi mennä tapaamaan." Peter sanoi. "Ja vahvistamme vartioinnin noiksi muutamiksi päiviksi." Hän lisäsi.

***

Seuraavana päivänä Robinson oli sen verran paremmassa kunnossa, että sai Dibialta luvan olla vähän aikaa jalkeilla. Hän siis haparoi tiensä ulos ja jäi majan ulkopuolelle nauttimaan auringon paisteesta kasvoillaan ja kuunteli, kun naiset lauloivat kaunista laulua vettä kantaessaan ja polttopuita kasatessaan.

Hän ilahtui kun Amy ja Sean juoksivat paikalle ja istuutuivat hänen viereensä. Hetkeä myöhemmin myös Peter saapasteli paikalle ja kertoi lyhyesti keskustelustaan Imamun kanssa.
Robinson tunsi itsensä hetken ajan onnelliseksi ja nautti jokaisesta hetkestään lastensa ja parhaan ystävänsä seurassa, kunnes Dibia tuli ilmoittamaan, että oli siteiden vaihto aika ja että levätäkin pitäisi.

Peter vei lapset Sabinen luokse ja katosi itse Imamun luo, missä oli myös Jahina. Yhdessä he suunnittelivat tarkoin, mitä tekisivät.

Päivä kului, saapui ilta joka nopeasti vaihtui yöksi. Savannin ja sademetsän äänet kantautuivat kylään ja sekoittuivat rummun tasaiseen kuminaan. Elämä jatkui ja tunteja myöhemmin aurinko nousi, valaisten taivaan upeilla punaisen, purppuran, kullan, oranssin ja keltaisin sävyin.

Robinson oli jälleen jaloittelemassa Dibian majan ulkopuolella, kun Peter saapui hänen luokseen ja ojensi jotakin puista hänen vapaaseen käteensä. Robinson tunnusteli sitä ja arvasi mikä se oli.

"Kiitos." Hän sanoi ystävälleen.
"Nyt et ainakaan törmäile." Peter sanoi ja katsoi tyytyväisenä pitkää puista keppiä, jota hän oli työstänyt aina, kun oli ollut aikaa. Nyt se oli valmis ja kantajalleen ilmeisen mieluisa ja hyvä niin.

Keppi olikin hyvin kauniisti koristeltu ja tukeva, joten siihen oli hyvä nojailla tarvittaessa tai käyttää sitä itsensä puolustamiseen.

Peter auttoi Robinsonin seisaalleen, niin että tämä saattoi hieman kokeilla keppiään. Ensin oli hankala tottua siihen, mutta alun hapuilun jälkeen se alkoi hiljalleen sujua.

Amy, Sean ja Shujaakin tulivat ihmettelemään Robinsonin totuttelua sokeain keppiinsä. Hetken kuluttua he siirtyivät hieman sivummalle ja keskustelivat hetken keskenään, kunnes uskaltautuivat sopivan matkan päähän konnista. Tarpeeksi kauaksi etteivät ne voineet ylettää heihin, mutta kuitenkin tarpeeksi lähelle että he kuulisivat kaiken.

"Mitä ne aikoo tehdä noille?" Sean kysyi.
"Isä sanoi että ne ehkä riisutaan alasti, voidellaan hunajalla ja pistetään muurahaispesään istumaan." Shujaa sanoi.
"Niinkö." Amy ihmetteli ja lisäsi pökköä pesään. "Eivätkös ne muurahaiset ole pieniä?"
"Pieniä juu, mutta niiden purema on hyvin kivulias. Ainakin, jos ne purevat, tiedät kyllä mihin." Shujaa sanoi ja yritti pitää naamansa peruslukemilla.
"Yyh." Amy sanoi inhoten ja sai tehdä kaikkensa, ettei olisi puhjennut raikuvaan nauruun.
"Ihan oikein noille." Sean sanoi.

Viimein lapsien oli siirryttävä kauemmaksi, sillä heitä nauratti ihan kamalasti sidottujen miesten pelästyneet ilmeet ja kasvojen värit, jotka olivat vaihtuneet nopeammin kuin kameleontilla.

Eräillä muillakin oli hauskaa, nimittäin Peterillä ja Robinsonilla, jotka nauroivat nyt avoimesti.

"Keneltä ne tuon keksivät?" Robinson kysyi naurahtaen.
"Eivät minulta ainakaan." Peter sanoi viattomasti ja virnisti leveästi.
"No minulla oli ainakin hauskaa." Robinson tuumasi ja lisäsi. "Vangeilla taitaa olla tukala olo juuri nyt."
"No, sanotaanko nyt, etteivät he ainakaan iloisilta näytä." Peter vastasi.

***

Siinä Peter olikin oikeassa ja eräs heistä oli suorastaan raivoissaan. Hän teki kaikkensa saadakseen köytensä irti ja yrittikin nyt availla tiukkoja solmuja irti. Häntä eivät lasten puheet olleet säikyttäneet, sillä hän ei ollut uskonut siitä sanaakaan.

Hän katseli kun Peter talutti ystävänsä takaisin poppamiehen majalle ja vannoi että kostaisi vielä jotenkin.
Ehti laskeutua yö, kun hän viimein sai köytensä auki. Ne tipahtivat löysinä alas maahan ja Larson veti kätensä eteensä ja hieroi ääneti kiroillen ranteitaan, jotka olivat päässeet puutumaan liikkumattomuuttaan.

Nopeasti hän aukoi nilkkojaan sitovat köydet ja jäi hetkeksi aloilleen, sillä vartija oli kierroksellaan. Viimein tämä oli mennyt ja oli päästävä menemään, ennen kuin kaikki muut havahtuisivat huomaaman hänen pakonsa ja antaisivat ilmi pyytäessään päästä mukaan ja mölytessään kuin pillastunut lauma.

Niin hän sitten hiippaili ohi majojen ja joen suuntaan. Hän ei ehtinyt Sabinen majaa pidemmälle, kun uniltaan herännyt Amy tuli ulos, aikeenaan käydä pusikossa tarpeillaan. Tämän silmät suurenivat pelosta ja suu aukeni.
Larson teki päätöksensä nopeasti ja nappasi tytön syliinsä, peittäen tämän suun toisella kädellä.
Tyttö puri niin lujaa kuin pysyi, jolloin Larson sai käyttää kaiken tahdonvoimansa, jottei karjuisi kovaan ääneen ja laskettelisi koko kirosanavarastoaan ilmoille.

Hän läimäytti tyttöä niin lujaa, että tämä vaipui tajuttomana hänen käsivarsilleen. Tyttö mukanaan hän suuntasi kohti joen vartta ja sitä pitkin leirilleen. Matkaan kului ainakin puolituntia, mutta viimein hän pääsi leirilleen ja suuntasi lentokoneelleen.

Tulkoon nyt perässä jos voivat, hän ajatteli.

***

Vasta aamulla kylässä huomattiin, että yksi vangeista oli paennut ja että, Amy oli kadonnut.


No niin mitekäs tämä mahtanee jatkua tästä...

[Nefertiti]

Vasta aamulla kylässä huomattiin, että yksi vangeista oli paennut ja että, Amy oli kadonnut.

Peter mietti pitkään kertoako tapahtuneesta Robinsonille vai ei. Pitkän jahkailun jälkeen hän päätti, että kertoisi. Ainoa ongelma vain oli; miten? Hermostuneena ja huolestuneena hän harppoi Dibian majalle ja astui sisään.
Robinson istui paikallaan ja käänsi päätään oven suuntaan, kuullessaan Peterin tulevan. Kulmat rypistyivät, kun iloista tervehdystä ei kuulunutkaan, kuten yleensä. Jotakin oli tapahtunut, jotakin ikävää.

"Peter, miksi olet noin vaitelias?" Robinson kysyi, kun hyvät huomenet oli vaihdettu puolin ja toisin.
"Larson karkasi." Peter sanoi suoraan ja vaikeni sitten. Hän tiesi että pitäisi kertoa, mutta miten, sillä se saisi Robinsonin varmasti tolaltaan.
"Karkasi. Miten se on mahdollista?" Robinson kysyi ja alkoi aavistella, ettei pelkästään tuon konnan katoaminen saanut Peteriä noin huolestuneeksi.
"Hän sai jotenkin köytensä auki ja hän pakeni raunioille, missä hänen lentokoneensa oli." Peter sanoi ja tiesi että asian kertominen oli yhä vaikeampaa. "On toinenkin juttu ja ehkä on parempi, että kuulet sen ensin minulta."
"Minkä jutun? Sinähän nyt heittäydyt kummalliseksi." Robinson ihmetteli.
"Niin tuota, en tiedä onko tämä loppujen lopuksi vakavaa, mutta Amy on kateissa." Peter kertoi ja yritti saada asian näyttämään vähemmän pahalta, kuin mitä se oli.

Hän epäili, että Larson oli vienyt tytön mukanaan jostakin syystä. Tytön takaisin saaminen näytti tällä hetkellä aika toivottomalta, mutta hän jaksoi ystävänsä tähden toivoa, että asiat kääntyisivät vielä parempaan suuntaan.

"Amy." Robinson henkäisi ja vaikeni sitten.

Sydän tuntui jättävän yhden lyönnin väliin ja hän pelkäsi. Pelkäsi pahinta. Amy oli luvannut, ettei karkailisi enää ja koska Sean ja Shujaa olivat vielä kylässä, ei tämä omin päinkään ollut mihinkään lähtenyt. Hänet oli viety, kidnapattu ja varmasti sen takana oli Larson.

"Minun on lähdettävä etsimään häntä, ennen kuin se paskiainen tekee hänelle jotakin tai myy hänet jollekin. Larson puhui että myisi Amyn jollekin Sheikille. Tiedän että Larson vei hänet" Hän puhui hermostuneena ja nousi seisomaan.
"Rauhoitu. Et sinä tuossa kunnossa voi mihinkään lähteä." Peter sanoi laskien kätensä ystävänsä hartialle ja yritti estää tätä lähtemästä.
"Päästä irti." Robinson älähti ja pyyhkäisi Peterin käden pois hartialtaan.
"Ei. Sinä et nyt mene mihinkään." Peter sanoi ja astui oviaukon eteen.
"Sillä sialla on tyttäreni ja minä lähden. Väisty tieltäni!" Robinson karjaisi astahtaen edemmäs. "Luuletko että annan hänen kostaa tyttärelleni veljensä kuolemaa." Hän jatkoi äänen värähtäessä ja kohotessa jälleen.

Hetken aikaa majaan ja sen ulkopuolelle laskeutui syvä odottava hiljaisuus. Peter katsoi ystäväänsä, jota ei ollut milloinkaan nähnyt noin raivoissaan, ei edes Susannen kuoleman jälkeen. Hän tiesi, että tämä oli itsepäinen, eikä saisi tätä muuttamaan mieltään, joten pienen pohdinnan jälkeen hän tiesi, mitä oli tehtävä.

"Hyvä on, mutta minä tulen mukaan. Yksin en sinua päästä mihinkään, vai miten kuvittelit löytäväsi viidakon läpi Kairoon ja sitä paitsi Dibia ei päästä sinua mihinkään, ennen kuin olet tarpeeksi hyvässä kunnossa" Peter huomautti ja sanoi enemmän itselleen kuin Robinsonille, "sinnehän Larson varmasti meni ja vei Amykin."
"Hyvä on." Robinson huokaisi ja istahti alas vuoteelleen."Sinä voitit. Mutta en voi ajatellakaan, mitä teen jollen löydä Amya enää milloinkaan." Hän lisäsi murtuneella äänellä.
"Ystävä hyvä, kyllä me löydämme hänet ja takaan, että jos Larson on taittanut yhden hiuksenkin hänen päästään, möyhennän hänet niin, ettei hänen oma äitinsäkään enää tunnista häntä." Peter sanoi, vaikka näki miten allapäin Robinson oli. "Arthur, me löydämme Amyn ihan varmasti." Hän vakuutti uudelleen.

***

Toisaalla Amy havahtui hereille tajuttomuudestaan. Hänen päätään särki ja kun hän yritti liikuttaa käsiään ja jalkojaan hän, huomasi ne sidotuiksi.
Amy huomasi makaavansa jonkinlaisen kangaskasan päällä isossa tilassa. Hän ei tiennyt missä oli ja miten oli sinne joutunut. Hän kuuli moottorin kovan äänen, eikä voinut käsittää, mistä se tuli, sillä ei ollut vielä koskaan nähnyt lentokonetta tai edes lentänyt sellaisella.

Varovaisesti hän nosti päätään ja näki tumman isokokoisen siluetin joka heijastui ohjaamon ikkunasta loistavaa valoa vasten. Hän yritti avata solmuja, mutta ne olivat aivan liian tiukalla, joten yrityksestä oli luovuttava ja hän tyytyi makaamaan epämukavalla alustallaan ja palelemaan, sillä koneessa oli aika viileää.

No niin, jatkoin sitten tätäkin. Mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi, kerro sinä se...

[Mustang]

Amyn ei auttanut muu, kuin maata paikallaan ja odottaa. Hän päätti kuitenkin pysyä tarkkaavaisena, jotta hän tilanteen tullen voisi paeta. Larsson tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Köysien auki saaminen oli vienyt paljon aikaa, samoin pako, eikä tämä ollut nukkunut silmällistäkään pitkään aikaan. Hänen silmänsä alkoivat lipsua kiinni. Lopulta hänen päänsä painui hervottomana hänen rintaansa vasten hänen vaipuessaan uneen. Kone tärähteli ja alkoi menettää korkeutta. Amy kiljui tietämättä, mitä tapahtui. Kaikesta huolimatta häntä pelotti kovasti. Larsson heräsi säpsähtäen Amyn kiljahdukseen ja teki samalla rajun ohjausliikkeen – täysin väärään suuntaan. Kone putosi yhä nopeammin ja nopeammin ja lopulta oli liian myöhäistä enää korjata kurssia. Valtaisa ryminä täytti viidakon koneen syöksyessä sankan kasvuston läpi. Sitten hiljaisuus täytti tienoon.

Kylässä Robinson yritti parhaansa mukaan taivutella Dibiaa päästämään tätä matkaan saman tien.
"Ei onnistu", Dibia sanoi rauhallisesti omalla kielellään. "Päästän sinut aikaisintaan kahden päivän päästä liikkeelle. Ja nuo kaksi päivää sinun täytyy sitten maata täysin aloillasi ja levätä, minä valmistan sinulle vahvempia rohtoja."
Robinson tiesi, että inttäminen ei auttaisi mitään, Dibia harjoitti ammattiaan mitä suurimmalla ylpeydellä, eikä ikinä suostuisi päästämään niin huonokuntoista potilasta minnekään. Kunnolla toipuminen veisi varmasti kauemman aikaa, kuin kaksi päivää, mutta Robinson aisti parantajan myötätunnon hänen tilannettaan kohtaan. Enempää myönnytyksiä hän ei saisi. Peter oli salaa iloinen, ettei matkaan lähdettäisi ihan vielä, ero Sabinesta tulisi olemaan vaikea. Lisäksi hänellä olisi nyt kunnolla aikaa valmistautua lähtöön ja kenties puhua heille mukaan lisää matkaseuraa. Kaksin miesten kulku kävisi hyvin hitaasti, sillä Robinsonia olisi pakko tukea vaikeakulkuisessa maastossa ja koska tämä oli toipilas, hänelle ei voisi sälyttää kauhean suurta taakkaa kannettavaksi. Yö laskeutui kylään ja tuli hiljaista. Vankien vartiointia oli tehostettu entisestään, kyläläisillä ei ollut aikomustakaan päästää heistä enempää pääsemään karkuun. Dibia valmisti tuota mystistä juomaa, joka toisi unohduksen vankien mieliin. Vangit olivat käyneet levottomammiksi, Larssonin poissaolo oltiin huomattu. Epätoivon vimmalla he reuhtoivat köysiään toivoen niiden antavan periksi edes hieman. Lopulta vangitkin vaipuivat uneen.
Seuraava päivä valkeni harmaana. Ihmiset hoitivat askareitaan mahdollisimman nopeasti, odotettavissa saattoi olla sadetta. Peter sai puhuttua matkalle mukaan neljä kylän soturia. Soturit hakivat puista kylän ulkopuolelta notkeita nuoria oksia, joista sitten tekisivät nuoliin varsia. Heillä oli valmiiksi hyvät keihäät, mutta kaukotaisteluase oli monessa kätevä, mitä tuli puolustautumiseen. Heillä oli syytä olettaa, että Larssonilla olisi ampuma-ase.

Viidakon laidalla kaukana kylästä nousi mies jokilaivasta. Mies oli pitkä ja tumma ja tämän kasvot olivat ystävälliset. Hän venytteli matkasta puutuneita jäseniään ja kääntyi sitten auttamaan laivasta rannalle kauniin naisen.
"Makedde-kultaseni, viitsisitkö ottaa laukkuni siksi aikaa, kun maksan laivurillemme?" nainen kysyi.
"Luuletko sinä Tisha todella, että olen niin laiska, etten jaksaisi sitä vuoksesi tehdä?" Makedde kysyi vaimoltaan. "Vihdoin täällä taas, mitähän Robinsonille ja muille kuuluu? En ole tavannut heitä viime seikkailun jälkeen."

Haah, jännitystä ja tuttuja kasvoja. Miten mahtaa tämä jatkua? Anteeksi, jäi lyhyeksi, koska tahdon tietää niin kovasti, miten sinä tuosta jatkat.

[Nefertiti]

Viidakon laidalla kaukana kylästä nousi mies jokilaivasta. Mies oli pitkä ja tumma ja tämän kasvot olivat ystävälliset. Hän venytteli matkasta puutuneita jäseniään ja kääntyi sitten auttamaan laivasta rannalle kauniin naisen.
"Makedde-kultaseni, viitsisitkö ottaa laukkuni siksi aikaa, kun maksan laivurillemme?" nainen kysyi.
"Luuletko sinä Tisha todella, että olen niin laiska, etten jaksaisi sitä vuoksesi tehdä?" Makedde kysyi vaimoltaan. "Vihdoin täällä taas, mitähän Robinsonille ja muille kuuluu? En ole tavannut heitä viime seikkailun jälkeen."
"Mitä taas en ole käynytkään täällä vielä kertaakaan." Tisha naurahti ojentaessaan rahoja kuskille.
"Itse asiassa, en ole kuullut hänestä vuosiin, mikä ihmetyttää, sillä yhdessä välissä hän piti yhteyttä, sitten ykskaks ei enää mitään. Toivottavasti ovat täällä, se sentään selittäisi sen, etteivät he ole yhteyttä pitäneet. Täällä kun ei ole postia tai mitään muitakaan nykyaikaisia yhteydenpitovälineitä." Hän jatkoi kantaessaan vaimonsa laukkua, jonka oli heilauttanut olalle. "Tarkemmin sanottuna, täällä ei ole minkäänlaisia nykyaikaisia mukavuuksia." Hän tarkensi vielä.
"No enköhän minä pärjää. Yritän ainakin." Tisha sanoi hypätessään rannalle ja ottaessa laukkunsa takaisin huostaansa. Jokialus lähti paluumatkalle ja nuo kaksi taas suuntasivat kylälle.

Kylälle ei onneksi ollut kovin pitkä matka ja perille päästyään, he huomasivat tunnelman olevan hivenen alavireinen. Sitä he eivät tosin ehtineen pahemmin ihmetellä, kun he törmäsivät tuttuun henkilöön.

"Makedde, miten sinä tänne eksyit?" Huudahti Peter, joka juuri asteli ulos Dibian majasta.
"Hauska nähdä sinuakin pitkästä aikaa." Makedde sanoi ja virnisti leveästi niin että valkoinen hammasrivi loisti mustasta naamasta. "Mitä oikein on ollut tekeillä, kun en ole kuullut teistä vuosiin?" Hän kysyi ja huomasi sitten kylän keskelle sidotun konna joukon.
"Pitkä tarina. Tule tuonne Dibian majaan, niin kerron. Hei Tisha Sabine on tuolla Aishan ja lasten kanssa, jos haluat hänen kanssaan jutella." Peter sanoi.
"Missä Susanne on?" Tisha kysyi ympärilleen katsellen.
"Sabine kertoo sitten." Peter sanoi kasvojen ilmeen synketessä.
"Mitä oikein on tapahtunut?" Makedde kysyi uudelleen, sillä Peterin kasvojen ilme paljasti hänelle enemmän, kuin mies halusi vielä paljastaa. Jotakin ikävää, se oli selvää, mutta mitä.
"Makedde parasta että tulet nyt kanssani." Peter sanoi, sillä ei ihan vielä halunnut kertoa.
"Tisha!" Kuului kirkas ääni ja Sabine asteli hymyillen hänen luokseen, perässään Sean, Shujaa, Aisha, Filip ja Eleonora.
"Sabine! Ihana nähdä sinua ja täytyy myöntää, että näytät hyvältä." Tisha sanoi ja halasi Sabinea. "Kenen lapsia nämä ovat." Hän kysyi sitten, sillä huomasi että kolme oli valkoisia ja yksi musta.
"Kaksi Filip ja Eleonora ovat minun. Sean on Arthurin ja Susannen poika. Seanin kaksoissisar Amy ei ole nyt juuri tässä. Kerron lisää, kun tulet kanssani tuonne." Sabine sanoi ja nyökäytti päätään majansa suuntaan.

Tisha oli vaiti ja alkoi seurata Sabinea tämän majalle, Peterin ja Makedden suunnatessa Dibian majalle.

****

Robinson istui alallaan Dibian hoidettavana, kun majaan astui Peter, mukanaan toinen, varsin tuttu henkilö.

"Arthur, saimme vieraita." Peter sanoi.
"Siltä kuulostaa." Robinson vastasi kääntäen päänsä ovelle, missä Makedde vielä seisoi.
"Taivas. Mitä hemmettiä sinulle on tapahtunut?" Makedde kysyi ja laskeutui istumaan Peterin viereen.
"Makedde. Siitä onkin aikaa. Miten olet voinut?" Robinson kysyi ja pitkästä aikaa hänen kasvoilleen ilmaantui hymyntapainen.
"Ilmeisesti paremmin kuin sinä." Makedde sanoi ja alkoi aavistella pahaa.

***

Toisaalla Amy yritti kiemurrella irti köysistään, sillä tiesi, että kuolisi nälkään ja janoon, jollei pääsisi irti köysistään. Kukaan tuskin löytäisi lentokoneen hylkyä, muuten kuin sattumalta. Hän tiesi, ettei Larsonistakaan juuri nyt ollut vaaraa, sillä tämä retkotti ohjauspöydän päällä verisenä ja yltä päältä lasinsiruissa, oksissa ja muissa roskissa.

Amy vieritti itsensä lähemmäksi ohjaamoa ja yhden lasin palan päälle. Kesti ennen kuin hän sai sen sormiinsa ja viilsi sitä ennen toiseen sormeen haavan. Päättäväisesti hän ryhtyi terävällä lasinsirulla hinkkaamaan köyttä poikki, katse tarkasti Larsonissa, siltä varalta, että tämä heräisikin. Kesti pitkän aikaa, ennen kuin hän sai köydet viimein poikki ja hän oli vähältä luovuttaakin, kun koko yritys tuntui hetken niin toivottomalta.

Amy nousi istumaan ja hieroi ranteitaan, jotka olivat kipeytyneet tiukkojen köysien takia. Kun kädet alkoivat tuntua paremmilta, hän availi nilkkojaan kiertävien köysien tiukat solmut. Alkoi jo hämärtää, kun hän viimein sai köyden auki.

Seuraavaksi hän alkoi miettiä miten pääsisi pois koneesta, sillä ulosmenoaukko oli jumittunut pahasti suurta kalliota vasten ja painunut sisäänpäin iskun voimasta. Ikkunat taas olivat liian pieniä ryömiä ulos ja tuon miehen ohitse hän ei uskaltanut mennä.

Amy mietti, että vaikka pääsisikin ulos, olisi hän kumminkin eksyksissä, vai oliko. Koko ajan hän kuuli jostakin tasaista kohinaa, joka kertoi että lähellä oli vesiputous ja missä oli vesiputous, oli myös vettä ja joki.
Se sai toivon heräämään, mutta ensin oli keksittävä, miten tästä peltihökötyksestä pääsisi ulos.

No niin, miten mahtanee jatkua? Pääseekö Amy ulos, vai tuleeko mutkia matkaan, sen päätät sinä... :)

[Mustang]

Kylässä Makedde kuunteli tarkkaavaisena, mitä Peterillä ja Robinsonilla oli kerrottavanaan. He kertoivat kaiken Susannen kuolemasta, Larssonin veljen ilmaantumisesta, lapsista ja lopulta siitä, että Amy oli kadoksissa. He kertoivat, kuinka lähtisivät etsimään tyttöä, jahka Dibia antaisi Robinsonille luvan lähteä kylästä.
"Aikamoinen tarina", Makedde sanoi. Hänen mielessään myllersi kaiken hänen kuulemansa jälkeen.
"Minä totta kai lähden mukaanne Amya etsimään", hän lisäsi sitten. Robinsonin kasvot sulivat liikutukseen. Hän ei saanut sanaa suustaan. Peter auttoi vanhaa ystäväänsä sanomalla:
"Otamme kiitollisena apusi vastaan. Sääli, että satuit tulemaan tällaisina aikoina."
"Ei hätää, sitä varten ystävät ovat olemassa, eikö vain? Itselläni ei ole vielä toistaiseksi lapsia, mutta voin hyvin kuvitella, mitä ne teille merkitsevät", Makedde sanoi ystävällisellä äänellään. Koko tilanne tuntui nyt Robinsonista paljon valoisammalta, nyt kun Makedde oli paikalla. Hän oli kokenut metsässä liikkuja, osasi kielen ja tiesi viidakosta yhtä sun toista hyödyllistä ja osasi soveltaa tietojaan loistavasti. Robinson ei voinut olla hymähtämättä hänen muistellessaan, miten Makedde oli pelastanut Susannen Larssonin häpäisyltä kekseliäästi muutamalla marjalla ja suurella hämähäkillä ja aiheuttanut tälle vielä kutisevia näppylöitä arkaan paikkaan. Miehestä olisi suuri apu heidän pelastusretkellään. Peter ja Makedde poistuivat teltasta Dibian tullessa tarkastamaan potilaansa. He menivät Sabinen ja Tishan luokse. Lapset parveilivat Tishan ympärillä innoissaan, kylään ei sattunut vieraita yleensä koskaan. Tisha oli kuullut Sabinelta pääpiirteittäin saman, kuin Makedde Robinsonilta ja Peteriltä. Häntä ei tarvinnut taivutella jäämään kylään. Hän tiesi itse, että olisi vain taakkana miehiä heikompana ja tottumattomana viidakon oloihin. Sitä paitsi, hänestä oli hauska nähdä Sabinea ja jäi mielellään tämän avuksi kaitsemaan lapsia. Sabinekin vaikutti pirteämmältä saadessaan seuraa Peterin poissaolon ajaksi. Ilta saapui ja kyläläiset valmistautuivat yöpuulle. Tisha ja Makedde saatettiin vierasmajaan, jossa ei yleensä ollut ketään vieraiden vähyyden vuoksi. Kylän lapset tapasivat leikkiä siellä usein keskenään. Pariskunnalle oli sijattu runsas olkipeti, jolle he asettuivat kiitollisena, saadessaan ojentaa väsyneet raajansa suoriksi. Viidakkoelämä oli yllättävän rankkaa. Kylä hiljeni ja muutamaa vartijaa lukuun ottamatta kaikki nukkuivat.

Jossakin kaukana kylästä viidakko alkoi heräillä yölliseen elämäänsä. Sademetsä oikein kuhisi elämää yöaikaankin. Tämä ei kuitenkaan pelottanut Amyä, joka oli koko ikänsä asustellut viidakon ympäröimänä. Tyttö mietti kuumeisesti, miten pääsisi pois tuosta surmanloukusta. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä ja kärsi nestehukasta. Illan viileys kuitenkin helpotti oloa. Larsson ei ollut osoittanut mitään heräämisen merkkejä koko päivänä, eikä Amy edes tiennyt, oliko tämä hengissä. Miehen liikkumattomuudesta rohkaistuneena hän käveli hiiren hiljaa tämän ohi tutkiakseen pakomahdollisuuksiaan tarkemmin. Koneen tuulilasiin oli tullut törmäyksen voimasta reikä, josta tyttö ehkä mahtuisi ulos. Hipsittyään Larssonin viereen Amy kapusi kojelaudan päälle. Lasinpalanen tarttui hänen paljaaseen jalkapohjaan ja sai tytön voihkaisemaan. Tästä säikähtäneenä hän ei uskaltanut hetkeen liikahtaakaan ja pidätteli hengitystään odottaessaan, tulisiko mies tajuihinsa. Kun mitään ei sitten tapahtunut, tyttö jatkoi pakoyritystään jalkaan säteilevästä kivusta huolimatta. Hän pääsi lasissa olevalle aukolle ja alkoi hitaasti sovittaa itseään ulos siitä. Muutamaa hetkeä ja naarmua myöhemmin Amy oli ulkona vasenta jalkaansa lukuun ottamatta. Hän nosti jalan ylös ja oli hivuttamassa sitä juuri ulos, kun...

Seuraava kertokoon.

[Nefertiti]

Hipsittyään Larssonin viereen Amy kapusi kojelaudan päälle. Lasinpalanen tarttui hänen paljaaseen jalkapohjaan ja sai tytön voihkaisemaan. Tästä säikähtäneenä hän ei uskaltanut hetkeen liikahtaakaan ja pidätteli hengitystään odottaessaan, tulisiko mies tajuihinsa.
Kun mitään ei sitten tapahtunut, tyttö jatkoi pakoyritystään jalkaan säteilevästä kivusta huolimatta. Hän pääsi lasissa olevalle aukolle ja alkoi hitaasti sovittaa itseään ulos siitä. Muutamaa hetkeä ja naarmua myöhemmin Amy oli ulkona vasenta jalkaansa lukuun ottamatta. Hän nosti jalan ylös ja oli hivuttamassa sitä juuri ulos, kun verinen suuri käsi tarttui hänen jalkaansa.

Amy kiljaisi ja potkaisi niin lujaa kuin pystyi. Kuului älähdys, ote hellitti ja hän liukui pitkin kolhuista nokkaa alas ja mätkähti pitkin pituuttaan heinien ja pensaiden keskelle.
Nopeasti hän nousi ylös ja juoksi viidakkoon niin nopeasti kuin pystyi ja kiipesi ensimmäiseen sopivaan puuhun. Hän kiipesi niin ylös kuin uskalsi ja tiesi ettei aikuiset voineet tulla, sillä niin ylhäällä olevat oksat eivät aikuista ihmistä kannatteet.

Puussa asustaneet pikkuapinat pärpättivät herättyään Amyn aiheuttamaan meteliin ja siirtyivät hieman kauemmaksi tästä. Amy käpertyi oksan hankaan ja oli tyytyväinen siitä, että puussa kasvava kasvillisuus peitti hänet näkyvistä, eikä alhaalla olija näin ollen voinut häntä nähdä.
Ylhäältä näki pitkälle ja hän käytti tilaisuutta hyväkseen katsoakseen mihin suuntaan olisi lähdettävä, kun viimein voisi kiivetä puusta alas.

Kun Amy oli saanut selville suunnan jonne lähteä, hän katseli löytyisikö puun oksilta sopivaa syötävää, edes jotakin pientä, jolla selviäisi aamuun asti.
Oksalla roikkuvan kasvin juurelta hän sai muutaman pisaran vettä, joka helpotti oloa hieman ja iloinen hymy levisi tytön kasvoille, kun hän löysi mehukkaita marjoja ja pieniä hedelmiä, jotka tiesi syötäviksi. Niitä hän sitten naposteli muutamia ja käpertyi sitten takaisin oksan hankaan nukkumaan.

***

Toisaalla Larson kirosi ja kömpi ylös paikaltaan. Lasinpalat naarmuttivat häntä ikävästi, mutta hän ei siitä välittänyt, sillä oli mustelmilla, ruhjeilla ja naarmuilla jo ennestään. Hän oli tärskyn jäljiltä yhä sekava, eikä oikein tiennyt missä oli ja päätti jäädä yöksi koneen luokse, jottei eksyisi viidakon uumeniin.

Hän kyhäsi jonkunlaisen nuotion ja istuutui maahan sen viereen. Hän yritti paikkailla itseään ja nyppi lasinsiruja irti itsestään, lähinnä käsistä, joilla hän oli ehtinyt suojata kasvonsa rysähdyksen aikana.

***

Yö kului ja viimein aamu saavutti niin viidakossa olijat, kuin kylänkin.

Lämpimät auringon säteet herättivät Amyn, joka venytteli varovasti puutuneita jäseniään ja katsoi, oliko aamukaste täyttänyt kasvin tyveä ja olihan se. Sieltä hän sai jälleen pienen tilkan, jonka jälkeen hän varovaisesti kipusi alas ja suuntasi sinne missä oletti kylän olevan. Koko ajan hän pelkäsi miehen tulevan perässä ja yritti pysyä mahdollisimman näkymättömissä, pysähtyen muutaman kerran juomaan ja syömään hedelmiä ja marjoja.

Sori tuli vähän lyhyt jatkopalanen.
Nyt on metävä viemään koira kuselle. :)

[Nefertiti]

Yö kului ja viimein aamu saavutti niin viidakossa olijat, kuin kylänkin.

Lämpimät auringon säteet herättivät Amyn, joka venytteli varovasti puutuneita jäseniään ja katsoi, oliko aamukaste täyttänyt kasvin tyveä ja olihan se. Sieltä hän sai jälleen pienen tilkan, jonka jälkeen hän varovaisesti kipusi alas ja suuntasi sinne missä oletti kylän olevan. Koko ajan hän pelkäsi miehen tulevan perässä ja yritti pysyä mahdollisimman näkymättömissä, pysähtyen muutaman kerran juomaan ja syömään hedelmiä ja marjoja.

Kylässä alkoi aamun askareet. Makedde, Robinson, Tisha, Sabine ja Peter istuivat keskenään aamiaisella ja juttelivat niitä näitä. Tunnelma oli hiljainen, eikä Robinsonkaan selvästi halunnut keskustella tapahtuneesta, etenkään kun nuo kammottavat muistot Susannen kuolemasta oli jälleen vahvasti hänen mielessään. Ne olivat tulleet hänen uniinsakin, joten nukkuminen oli ollut levotonta ja lopulta hän oli lakannut yrittämästä nukkumista ja vain maannut hereillä, kuunnellen sademetsän, joen ja savannin ääniä.

Hän ei tiennyt missä Amy oli ja pelkäsi ettei saisi tätä enää takaisin. Tämän katoamisyönä oli kuulunut voimakasta jylinää, mutta hän oli ajatellut sen olevan vain ukkosta, joka oli kumminkin sivuuttanut kylän.
Raskaat pilvet purjehtivat yhä taivaalla ennustaen, että lähiaikoina, kenties tuntien kuluttua saataisiin sadetta ja sitä riittäisi niin kauan kun sadekausi kestäisi. Tämän jälkeen sademetsän luonto kukoistaisi kaikessa loistossaan pitkään.

Hän ei voinut olla ajattelematta, että Susanne olisi varmasti halunnut nähdä tämän ja käänsi nopeasti päänsä poispäin muista, sillä ei halunnut heidän näkevän mielipahaa, jonka ajatus oli tuonut hänen kasvoilleen.
Makedde katsoi Robinsonia ja kurtisti kulmiaan, sillä oli ehtinyt nähdä mielenliikutuksen miehen kasvoilla. Hän toivoi että Larson saataisiin kiinni ja vastuuseen tekosistaan, vaikka ei kai ollut olemassa rangaistusta, joka olisi ollut tälle tarpeeksi kova, tehtyihin tekoihin nähden. Ja vaikka olisikin, ei se saisi tehtyä tekemättömäksi ja Susannea takaisin. Mutta sen hän aikoi varmistaa, että tyttö löytyisi, elävänä ja terveenä.

Tuntia myöhemmin seurue oli valmiina lähtöön ja suuntasi kulkunsa ensin Larsonin leirille. Peter yritti auttaa Robinsonia, mutta tämä olikin itsepäinen ja halusi kulkea eteenpäin ilman apua. Tai olihan hänellä Peterin tekemä keppi, jota hän käyttelikin yllättävän hyvin ja olihan paikasta tullut tuttu aikojen saatossa.

Mutta silti hän joutui joitakin asioita opettelemaan uudelleen, kun ympäristöä ei nähnyt, eikä toisesta kädestäkään juuri ollut apua. Hän ei antanut sen häiritä vaan käytti sitten muita aistejaan rakentaessaan ympäristön uudelleen. Hän kuuli Makedden raskaat askeleet ja Peterin vähän kevyemmät askeleet, kun taas neljä mukaan tullutta soturia kulkivat ääneti ja tottuneesti sademetsässä.

He olivat juuri päässeet Larsonin leirille, kun alkoi sataa kaatamalla. He hakeutuivat suojaan pystyyn jääneen katoksen alle.

"Se lurjus on päässyt koneelleen ja saanut sen peräti ilmaan." Peter murahti tyytymättömänä ja pian kuului jyrinää mustasta pilvipeitteestä.
Hetkeä myöhemmin taivaan valaisi sekunneiksi kirkas salama, joka levittäytyi kuin mutkikas juuristo taivaalle.

Jyrähtelevä ukkonen toi hänen mieleensä äänen, jonka hän oli paria päivää aikaisemmin kuullut. "Olin kuulevinani pari yötä sitten jyrinää. Luulin sitä ukkoseksi, mutta se ei sitten tullutkaan." Peter kertoi.
"Se sitten taisi olla lentokone. Mahtoikohan se pudota alas?" Makedde aprikoi. "Se pitäisi löytää, sillä he saattavat olla yhä elossa. Muistattehan sen lentokoneen, mistä tuli mukaan myös yksi lierokin silloin, kun olitte ensimmäistä kertaa täällä." Hän muisteli.
"Niin." Robinson sanoi hiljaa ja vaipui mietteisiinsä. Siitä oli niin kauan ja tunnelmakin oli ollu erilainen, vaikka heillä oli ollut ongelmia konnien kanssa.

Silloin kaikki oli ollut toisin ja he olivat olleet innokkaita näkemään kadonneen kaupungin aarteineen. Hän tunsi jälleen surua siitä, ettei Susanne ollut hänen kanssaan, jakamassa elämää ja näkemässä lasten kasvua. Olemassa äitinä lapsille, etenkin nyt kun Amy alkoi hiljalleen tulla ikään, jossa hän olisi tarvinnut jonkun, jonka kanssa jutella tyttöjen juttuja, kasvamisesta, pojista ja aikuistumisesta.

Peter vilkaisi ystäväänsä ja näki tämän kasvoilla yhtä aikaa synkän ja surullisen ilmeen. Hän mietti, miten kauan tämä mahtoi kestää ja toivoi tosissaan, että tyttö olisi elossa, sillä muutoin tämä menettäisi joko järkensä tai halunsa elää lopullisesti.

Jonkin aikaa he istuvat ääneti alallaan ja kuuntelivat miten isot pisarat ropisivat telttakangasta vasten ja tekivät puroja mutaiseen maahan. Tuntui kuin koko viidakko olisi pysähtynyt kuuntelemaan sadetta ja ukkosta. Latvuksissa olevat pienet eläimet ja linnut olivat hiljaa, vain savannilla haukahti sakaali, joka sai hyeenojen hahattavan ulahduksen vastaukseksi.

Viimein sade alkoi hieman hellittää ja he pääsivät jatkamaan matkaansa. Märässä maassa kulkeminen ei ollut aivan niin helppoa, mutta se ei heitä estänyt. Koko päivän he taivalsivat, kunnes viimein leiriytyvät, löydettyään tarpeeksi kuivana säilyneen paikan.

Pimeys laskeutui nopeasti ja oli normaalia pimeämpää sadekauden takia. Yöllä vesisade yltyi, niin että sadepisaroiden rapina ja ukkosen jyrinä olivat lähes ainoat äänet, jotka tuudittivat kulkijat uneen.

Kesken unien Robinson heräsi johonkin ja nousi istumaan. Hän kuunteli uudelleen, sillä halusi olla varma, ettei ollut nähnyt vain unta. Hän kietoi sormensa tiukasti sokeainsauvansa ympärille ja nousi varovaisesti seisomaan. Kipeä käsi ilmoitti olemassa olostaan, kun hän otti sillä tukea noustessaan ylös. Hän haparoi eteenpäin pimeässä ja pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan.

Kyllä, hän oli kuullut oikein. Joku juoksi jossakin varsin lähellä. Askeleet olivat kevyet ja kulkija oli selvästi tottunut kulkemaan sademetsässä. Nyt tämä vain tuntui olevan hieman epävarma siitä minne oli menossa.
Robinson jatkoi matkaansa äänen suuntaan, kunnes äkkiä joku juoksi häntä päin, niin että hän oli lentää selälleen mutaiseen maahan.
Käsi hapuili eteenpäin ja osui pieniin kasvoihin ja siitä märkiin pitkiin kiharaisiin hiuksiin.

"Amy?" Hän kysyi eikä ollut uskoa, että tyttö oli siinä hänen luonaan elävänä.
"Isä." Kuului hiljainen, väsynyt ja onnellinen ääni.

Robinson tunsi miten pienet kädet tarrautuivat lujasti hänen ympärilleen ja pieni vartalo tärisi itkusta ja kylmästä.

"Luojan kiitos." Robinson henkäisi ja laskeutui polvilleen mutaiseen maahan ja kietoi kätensä tytön ympärille. "Luojan kiitos, että olet siinä. Oletko kunnossa?" Hän kysyi äänen värähdellessä liikutuksesta ja nielaisi.
"Olen. Minulla on vain vähän nälkä." Amy sanoi ja niiskaisi. "Minua pelotti, mutta pääsin karkuun. En vain tiedä missä hän on." Hän jatkoi rohkaistuneena.
"Tule, mennään. Leirimme on tässä lähellä." Robinson sanoi ja nousi seisomaan Amyn avustuksella. Hän hymyili pitkästä aikaa ja pyyhkäisi nopeasti poskeaan, jolle oli vierinyt yksi suolainen pisara.

Montaakaan askelta, hän ei ehtinyt ottaa, kun jokin kova osui hänen takaraivoonsa ja kaikki aistimukset ja äänet tuntui katoavan hänen ympäriltään ja hän lysähti kasvoilleen mutaiseen maahan. 'Toivottavasti Amy pääsi pakoon', hän ajatteli ennen kuin ajelehti tajuttomuuden samettiseen pimeyteen.

Kun hän havahtui, hän oli yksin, eikä oikein tiennyt missä oli. Sauva oli maassa hänen vieressään ja hän otti sen käteensä ja lähti haparoiden kulkemaan suuntaan, jonka oletti oikeaksi. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua hän havaitsi olevansa eksyksissä. Sekavana, peloissaan ja huolissaan tytöstä hän yritti löytää oikeaa suuntaa, joutuen vain pahemmin eksyksiin.

Viimein hänen oli istuuduttava maahan, sillä väsymys ja päänsärky kävivät ylivoimaisiksi. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli istunut alallaan, kun kuuli ääniä läheltään.
Robinson kuuli Raskaat askeleet, jotka kertoivat, ettei kävelijä ollut tottunut kovinkaan hyvin kulkemaan sademetsässä, mutta oli silti varman oloinen. Sormet puristuivat tiukasti sauvan ympärille ja hän valmistautui puolustautumaan, jos oli pakko.

Hitaasti, hän nousi seisomaan ja kuunteli koko ajan askelia, jotka lähestyivät.

"Me tapaamme jälleen Robinson." Kuului hyvin tuttu ääni.
"Ja minä kun ehdin toivoa, etten törmäisi sinuun enää koskaan." Robinson tyytyi vastaamaan katkerasti. "Mitä teit Amylle?" Hän kysyi äänensä hivenen koventuessa.
"Se pieni marakatti pääsi karkuun, mutta ei pitkäksi aikaa." Larson sähähti.
"Toivon ettet nimittelisi tytärtäni." Robinson murahti ja pysyi silti asiallisena.
"Ja mitä sinä muka tekisit. Sokea rampa." Larson kysyi ivallisesti.

Siinä samassa Robinsonin käsi heilahti ja sauva läjähti täydellä voimalla Larsonin kasvoihin. Robinson oli koko ajan kuunnellut Larsonin liikkeitä ja pystyi siksi tähtäämään suhteellisen tarkasti. Nyt hän seisoi paikallaan ja kuunteli jälleen. Kuului vain sadattelua, sitten vihaista huutoa ja juoksuaskeleet. Koko viidakko tuntui ryskyvän, kun Larson juoksi. Robinson ei ehtinyt väistää, vaan Larson tömähti täydellä voimalla häntä päin ja kaatoi nurin märkään maahan.

Kaikki ilma pakeni Robinsonin keuhkoista, eikä hän hetkeen pystynyt lainkaan hengittämään, kun Larson makasi päällä ja painoi keuhkoja kasaan. Viimein hän sai miehen työnnettyä pois päältään ja veti nyt keuhkonsa täyteen ilmaa ja yski.
Rintaan sattui ja keuhkoihin pisti joka henkäyksellä. Ilmeisesti muutama kylkiluu oli murtunut ja painoi nyt keuhkoja.

"Isä!" Kuului kirkas huuto, Robinson kuuli kevyet askeleet, jotka lähestyivät. Hän kömpi vaivalloisesti pystyyn ja yritti kuulla mistä suunnasta ääni kuului.

Aivan hänen vierestään kuului voimakas korviavihlova pamaus. Älähtäen hän nosti kädet korvilleen ja melkein vajosi polvilleen, sillä niin kovasti ääni sattui hänen korviinsa. Seuraavassa hetkessä kuului uusi pamahdus, pelästynyt huudahdus ja kevyt tömähdys.


Mulla oli vähän tylsää, joten päätin jatkaa tätä joutessani. Miten mahtaakaan jatkua tästä, kun jäi tiukkaan paikkaan tämä jälleen.
Mitä muuta on tapahtunut, missä on muut seurueen jäsenet ja missä Amy oli vähän aikaa?