Jatkis: Kuoleman Saari

[Nefertiti]

Laivalla

Fiona kompuroi peloissaan eteenpäin pitkin käytävää, kun äkkiä voimakas käsipari kiskaisi hänet nopeasti hyttiin. Kirkaisu kohosi hänen huulilleen ja pyrki ulos, mutta se tukahdutettiin heti alkuunsa.
"Shh... Ei hätää." Sanoi lämmin ääni ja käsi nousi varovaisesti pois hänen huuliensa päältä. "Älä vain huuda, tai paljastat meidät hänelle."
Fiona nyökkäsi ja rentoutui hieman. Ovi painettiin äänettömästi kiinni ja tuo pelastava enkeli talutti hänet peremmälle hyttiin.
Hän kuunteli henkeään pidättäen, kuinka Patrick kulki raivoisasti kiroillen oven ohi ja huomaamatta sitä lainkaan. Pitkän aikaan he kuuntelivat, mutta ulkopuolella oli hiljaista, Patrick oli mennyt menojaan.
Lamput räpsyivät hetken ja pian valaisivat hyttiä. Tuossa valossa Fiona näki kunnolla pelastajansa, joka osoittautui suurikokoiseksi karhumaiseksi mieheksi, jonka leveää rintaa vasten roikkuivat silmälasit.
"Taisi mennä." Mies sanoi vilkaisten ovelle ja kääntyi sitten Fionan puoleen, joka oli istahtanut vuoteen reunalle ja kysyi. "Oletko kunnossa?"
"Olen... kai." Fiona sanoi ääni vavahtaen ja lisäsi. "Kiitos."
"Tuo näyttää ilkeältä. Saanko katsoa?" Mies kysyi ja osoitti vertavuotavaa haavaa käsivarressa. Fiona nyökkäsi, sillä ei jaksanut pistää vastaakaan.
Mies harppoi kaapille, kolisteli hetken kunnes löysi etsimänsä ja palasi Fionan luokse. Varovaisesti tämä pyyhki veret pois haavasta ja putsasi sen.
"Sattuuko?" Mies kysyi, kun näki Fionan irvistävän, hänen kaadettuaan puhdistusainetta haavaan.
"Ei paljoa." Fiona sanoi hiljaa.
"Sinä lienet Fiona." Mies sanoi ja jatkoi haavan puhdistamista.
"Olen kyllä, mutta mistä sinä sen tiedät?" Fiona kysyi hämmentyneenä.
"No sanotaanko, että toimenkuvaani kuuluu tietää kaikenlaista." Mies sanoi virnistäen. "Ja sivumennen sanoen, nimeni on Logan." Hän esitteli itsensä ja kieputti sideharsoa käsivarren ympäri.
Fiona oli vaiti ja seurasi, kun mies sitoi haavan ja vielä tarkisti, että side pysyi kunnolla paikallaan.
"Noin, sen pitäisi auttaa, näin aluksi." Logan sanoi ja tarkasteli naista miettiväisenä.
"Kiitos." Fiona sanoi ja uskaltautui varovaisesti hymyilemään. Hymy katosi, kun hän muisti muut. "Meidän pitää mennä katsomaan, ovatko muut kunnossa." Hän sanoi huolestuneena.
Logan nyökkäsi ja asteli nopein askelin ovelle, Fiona vanavedessään. Hän avasi oven varovaisesti ja katsoi nopeasi kumpaakin suuntaan. Ei mitään, koko käytävä oli aivan tyhjä, vain muutama luotien jättämä reikä koristi käytävän seinää.
Reitti näytti selvältä ja Logan astui käytävään, ollen yhä varuillaan. Kun käytävä oli varmistettu, he uskaltautuivat sinne ja alkoivat kävellä nopeasti kohti kapteenin hyttiä.
Hytin ovi oli auki ja jokainen siellä oleva katsoi nyt ovelle silmät suurina, kuin peläten Patrickin palaavan.
He rentoutuivat silmin nähden, kun näkivät Loganin ja pian tämän takaa ilmestyi Fiona.
"Tim, oletko kunnossa?" Logan kysyi ystävältään, huomattuaan, nirhaman tämän otsassa.
"Olen, luoti vain raapaisi." Kapteeni vastasi ja sipaisi nenäliinallaan otsaansa.
"Oletteko te muut kunnossa?" Logan kysyi ja antoi katseensa kiertää, jokaisen hytissä olevan.
"Ollaan." Tuli vastaus.
"Mutta Jill ja Jon katosivat." Mona sanoi ja kertoi nopeasti, mitä oli tapahtunut.
Kapteeni puolestaan kiersi työpöytänsä, nosti sisäpuhelimen kuulokkeen korvalleen ja alkoi puhua; "Robert, kerää miehet kokoon ja etsikää vanki, mutta olkaa äärimmäisen varovaisia, sillä hän ei epäröi tappaa."
"Kyllä herra Kapteeni!" Kajahti vastaus.
"Hyvä, hienoa." Kapteeni sanoi ja laski kuulokkeen paikalleen. "Nyt se lokinryönä ei pääse pakenemaan." Hän lisäsi kääntyen Loganiin päin.
"Toivottavasti ei." Logan sanoi ja jatkoi. "Meidän ei auta jäädä tähän, jos Patrick päättääkin palata, vaikka luulen, että hän haluaa päästä laivalta pois mahdollisimman nopeasti."

Tuli nyt tämmöinen pätkänen.
Jatkahan sinä...

[Nuubialainen Prinsessa]

Todetessaan, että Patrick haluaisi mahdollisimman nopeasti pois laivalta, Logan osui naulan kantaan.  Patrick ryntäsi vauhdilla käytävän toiseen päähän ja kiroili huomattuaan Fionan kadonneen hänen edestään jonnekin. Mies säntäsi raivoisalla vauhdilla ylös käytävän päässä olevia portaita pitkin ja harppoi kannelle ympärilleen epäluuloisesti pälyillen. Hänen onnekseen kukaan ei ollut kannella juuri sillä hetkellä, joten miehen onnistui livahtamaan kenenkään huomaamatta yhteen laivan pelastusveneistä. Päästyään veneeseen, mies veti ylleen vihreän pressun, joka oli tarkoitettu suojaamaan pelastusvenettä raivoisan merenkäynnin varalta. Mies asettautui hyvään asentoon veneen pohjalle, ja jäi paikoilleen seuraamaan, nähdäkseen millaiseksi tilanne tulisi kehittymään.

Patrick oli syöksynyt niin nopeasti piilopaikkaansa, joten häneltä jäi huomaamatta laivan toisella puolella loistava kirkas valopatsas, joka liikkui nopeasti eteenpäin meren yllä. Valo laskeutui laivan toisella puolella sijaitsevalle takakannelle ja lävisti laivanrakenteet kevyesti kadoten kannen läpi laivan sisuksiin. Jos joku olisi nähnyt ilmestyksen, ei hän olisi millään uskonut sitä todeksi, niin epätodellinen näky oli. Patrick kyyhötti pressun alla tietämättömänä tästä ilmestyksestä ja suunnitteli pakoa laivalta. Mies päätti kostavansa jokaiselle saarella olleelle päästyään maihin, jossa hänen ei tarvitsisi piiloilla kuin kurja rakkikoira potkijoitaan.

Useiden kymmenien minuuttien kuluttua laivan kannelle tuli elämää. Koko laivan miehistö näytti olevan hälytetty liikkeelle. Patrick oli tyytyväinen piilopaikkaansa ja katseli pressun raosta kannella liikkuvia etsijöitä vino hymy huulillaan.

Tuli vähän lyhyt pätkä, mutta ei ajatus kulkenut..sorry =)

[Nefertiti]

Useiden kymmenien minuuttien kuluttua laivan kannelle tuli elämää. Koko laivan miehistö näytti olevan hälytetty liikkeelle. Patrick oli tyytyväinen piilopaikkaansa ja katseli pressun raosta kannella liikkuvia etsijöitä vino hymy huulillaan.

Aluksessa

Nuo kaksi lepäsivät vieretysten ja antoivat katseensa kiertää tuossa ihmeen kauniissa huoneessa, joka hehkui tuota outoa lempeää valoa.
Hetken kuluttua valo alkoi hehkua yhä voimakkaammin, samaan aikaan Jillin ja Jonin luomet alkoivat painua kiinni. Vaikka he kuinka yrittivät pysyä hereillä, tuo outo uneliaisuus vei voiton ja he vaipuivat syvään uneen, valon ympäröidessä heidät kokonaan.
Nuo olennot katsoivat ystävällisesti hoidettaviaan, jotka nukkuivat toisissaan kiinni ja niin rauhallisesti.
"Lahja on löytänyt oikean omistajan."  Valagil lausui juhlallisesti.
"Niin ja he osaavat käyttää sitä oikein, tunnen sen." Alya vastasi.
"Olkoon onni myötä heille nyt ja aina." Valagil lausui ja kääntyi sitten katsomaan Alyaa.
Tämän jälkeen hän antoi käskyn siirtää Jon ja Jill takaisin laivaan.

Kun Jon viimein heräsi unestaan, hän huomasi olevansa laivan sairastuvassa ja lepäävänsä vuoteella. Hän käänsi päätään ja huomasi Jillin viereisellä vuoteella, tämä oli vielä unessa ja näytti nukkuessaan niin levolliselta ja onnelliselta.
Hän antoi katseensa kiertää huonetta, jossa oli hänen ja Jillin lisäksi vain laivan lääkäri, sekä kaksi hoitajaa.
Lääkäri huomasi potilaansa heränneen ja riensi tutkimaan tämän, kysellen samalla mitä tämä muisti tapahtuneesta.
"Olette melkoinen onnenpekka." Lääkäri sanoi ja tarkasti vielä toistamiseen punaisena loistavan arven joka oli jäänyt, muistoksi ammuskelusta. "Muutama sentti alemmaksi ja olisit ollut vainaa. Mutta minua vain ihmetyttää, kuinka haava on parantunut noin nopeasti, sillä normaalisti se vie useita päiviä, mahdollisesti viikkoja." Hän pohti.
Jon oli vaiti ja siveli mietteissään haavan sileää pintaa ja vilkaisi sitten tohtoriin, miettien kertoako tälle kokemastaan, vai ei.
"Se on arvoitus minullekin." Jon vastasi viimein ja vaikeni taas hetkeksi. "Sanotaanko, että minulla oli jonkinlainen suojelusenkeli mukanani." Hän tuumasi sitten, kääntäen katseensa pieneen ikkunaan ja totesi päivän kääntyneen yöksi. Hän ja Jill olivat siis olleet poissa vain tunteja.
"Harvinaisen ystävällinen ja toimelias suojelusenkeli." Lääkäri tuumasi ja katsoi sitten Jilliä, joka nukkui vieläkin. "Tiesitkö, että hän..." Lääkäri aloitti.
"On raskaana. Tiedän kyllä." Jon päätti lääkärin lauseen ja katsoi pehmeästi hymyillen Jilliä.
"Miten sen tiesitte?" Lääkäri kysyi kummissaan.
"Hän kertoi minulle." Jon vastasi katse yhä Jillissä.
Lääkäri nyökäytti päätään ymmärtämisen merkiksi ja hymyili sitten. "Mutta kuka on tuleva isä?" Hän kysyi sitten.
"Minä." Jon vastasi lyhyesti ja katsoi lääkäriä, joka katsoi ääneti suorasukaista potilastaan.
"Tuota noin, tutkittuani teidät, voin vain todeta, että olette terve kuin pukki." Lääkäri sanoi. "Minun puolestani olette vapaa menemään, vai tahdotteko jäädä odottamaan, että hän herää." Lääkäri jatkoi viitaten Jilliä.
"Jään odottamaan, sillä minulla ei ole kiire mihinkään." Jon sanoi levollisesti ja asteli Jillin vuoteen vierellä olevan penkin luo ja istuutui siihen odottamaan naisen heräämistä.

Eräs merimiehistä suoritti askareitaan tottuneesti kannella, kun äkkiä koko saari, jonka edustalla he olivat, alkoi hehkua kirkasta valoa.
Merimies säntäsi vauhdilla ohjauskannelle, kertoakseen näkemästään, mutta siellä oli jo huomattu tuo outo ilmiö. Jokainen mies koko laivalla säntäsi katsomaan tuota kirkasta valoa.
Oli kuin kaikki mitä saarella kasvoi ja eli, olisi sulautunut tuohon valoon, joka kirkastui kirkastumistaan, niin että merellä oli valoisaa kuin päivällä.

Hälinä herätti Jonin mielenkiinnon, hän vilkaisi nopeasti Jilliä, nousi tuoliltaan ja asteli kannelle katsomaan valoa ja jotenkin hän tiesi, etteivät he näkisi noita olentoja pitkään aikaan.
Siinä hänen katsellessaan kirkas valo kohosi kohoamistaan, kunnes äkkiä ampaisi liikkeelle ja katosi öiselle tähtitaivaalle. Pitkän aikaa hän vielä katseli taivasta ja jotenkin syvällä sisimmässään tiesi, että hän tulisi ennen kuolemaansa vielä tapaamaan nuo ystävälliset olennot.
Jon oli niin mietteisiinsä vaipunut, että hätkähti, kun Jill kosketti hänen käsivarttaan. Sanaakaan sanomatta hän kiersi käsivartensa naisen ympärille ja he kumpikin katselivat tähtitaivasta, jonne heidän uudet ystävänsä olivat kadonneet.

Pressun alla piilossa ollut Patrick kuuli hälinän, mutta päätti silti pysyä piilossaan. Hän raotti varovaisesti pressua ja näki kirkkaan valon joka tuntui valaisevan jokaisen sopen koko laivassa. Hetken kuluttua hän kuuli askelia ja näki kuinka Jon asettui nojaamaan kaidetta vasten.
Hämmästyneenä Patrick kirosi hiljaa, sillä luuli tappaneensa miehen, eikä voinut käsittää kuinka tämä oli yhä elossa.
Pitkän tovin kuluttua hän kuuli toiset askelet ja näki rakosesta, kuinka Jill asteli Jonin luokse. Hän kirosi uudestaan, kun huomasi noiden kahden jääneen paikalleen aikomattakaan lähteä mihinkään.

Jon ja Jill olivat jo menossa takaisin sairastuvalle kun...


Tuli näin pieni pätkänen, kun ajatus ei oikein tahtonut kulkea, mutta jatkakaatten...
No niin muokkailin tuota hieman ja toivon mukaan, en sotkenut seuraavan kirjoittajan ajatuksia...

[Nefertiti]

Jon ja Jill olivat jo menossa takaisin sairastuvalle kun, he melkein törmäsivät Loganiin. Mies katsoi noita kahta hämmästyneenä, sillä heidänhän piti olla kadoksissa.
"Mistäs te siihen tupsahditte?" Logan sanoi saatuaan puhekykynsä viimein takaisin.
"Sairastuvalta, jonne olimme palaamassa takaisin." Jon vastasi, hymyn hiipiessä hänen suupieliinsä.
"Nyt en kyllä ymmärrä." Logan sanoi ja haroi hiuksiaan. "Se nainen, Mona sanoi teidän kadonneen." Hän jatkoi ja selitti lyhyesti, mitä oli Monalta kuullut.
"No tavallaan me katosimmekin, mutta olemme jälleen täällä, joten eipä sitä enempää kannattane pohtia." Jon vastasi tyynesti ja kysyi sitten. "Onko Patrick saatu kiinni?"
"Ei." Logan vastasi ja kertoi lyhyesti oman versionsa tapahtumista. "Hän lymyää täällä jossakin, joten suosittelen varovaisuutta." Hän lisäsi.
"Toivottavasti saatte savustettua hänet ulos piilostaan ja palautettua takaisin selliinsä." Jon sanoi ja kiersi kätensä Jillin hartioiden ympäri, kuin suojellakseen tätä.
"Toivottavasti." Logan sanoi ja antoi katseen kiertää nyt jo hiljentynyttä kantta. "Saatan teidät sairastuvalle ja menen ilmoittamaan Kapteenille ja muille, että te.. öh tuota löydyitte." Hän lisäsi.
Jon nyökkäsi ja he alkoivat astella kohti sairastupaa, jonne Logan jätti nuo kaksi laivan lääkärin, Alicen huostaan.

Logan itse suuntasi takaisin hyttiin, jonne Kapteeni, Mona, Fiona, Cecile ja Wes olivat jääneet.

Kirjoitinpa sitten jatkoa, joskin jatko on melko tynkä.
Jatkakeehan...

[Nuubialainen Prinsessa]

Yö kului hiljalleen ja liikehdintä laivalla oli rauhoittunut. Suurin osa miehistöstä oli asettunut yölevolle. Yksinäinen tähti lensi taivaankannen halki ja tuuli puhalsi pieniä väreitä meren pintaan. Vene lipui hiljalleen yövuorolaisten ohjastamana. Jill ja Jon nukkuivat yhdessä sylikkäin pienen rauhaisan hytin suojissa.
Logan katseli merivirtojen suuntauksia kartasta kulmiaan kurtistellen. Radiopuhelimesta oli juuri tullut viestiä uuden myrskyrintaman muodostumisesta useiden satojen kilometrien päässä heidän kurssiltaan. Mies ei ollut varma, ennättäisivätkö he turvallisesti pois rintaman alta. Hänen täytyisi tehdä pikainen päätös merireitin vaihtamisesta, jos sellainen olisi tarpeen ja toivoa, että myrsky ei muuttaisi suuntaansa.

Samaan aikaan erään ilkeäsilmäisen miehen maha murahti jo toisen kerran peräkkäin. Mies huitaisi vatsansa seutua äkäisesti nyrkillään ja kiristeli hampaitaan. Odottaminen alkoi tuntua sietämättömältä ja nälkäkin rupesi suolistossa kiukuttelemaan. Mies mietti, mitä herkkuja mahtoikaan lojua laivakeittiön kaappien kätköissä. Ajatus mehevästä paistilihasta sai veden herahtamaan kielelle. Varovaisuus sai väistyä nälän tieltä ja hetkeä myöhemmin pelastusveneen suojapeitto heilahti. Notkealla liikkeellä kuokkavieras heitti itsensä laivan lattialle ja lähti selkäkyyryssä hiippailemaan kohti keittiötä, yön hämäryys turvanaan.

Samaan aikaan Fiona heräsi hiestä märkänä painajaiseen. Häneltä kesti hetken, ennen kuin hän kykeni rauhoittumaan ja tajusi olevansa turvallisesti omassa hytissään peiton alla. Tyttö huokasi helpotuksesta ja sulki uudelleen silmänsä, mutta uni ei enää ottanut tullakseen. Mielessä pyöri vain takaa-ajajan pahaenteiset askeleet ja vastenmielinen huohotus, joka oli tuntunut miltei kiinni niskavilloissa.  Fiona pyöri vuoteessaan kylkeä käännellen. Unen muisto ei ottanut kadotakseen.  Jonkin aikaa pyöriskeltyään hän viimein tympääntyi ja heitti peiton pois päältään.

"Ei tästä tule mitään!" Fiona mutisi itsekseen ja laski jalkansa viileälle lattialle. Tuolilta hän nappasi kylpytakin päälleen ja tempaisi hytin oven auki.
"Ehkä kuuma kaakao ja pikkuleivät auttaisivat." Tyttö tuumi ja hiippaili käytävää pitkin keittiön heiluriovelle. Ovi heilahti ja tyttö astui keittiöön pahaa aavistamatta.

Teräspinnat kiiltelivät puhtauttaan ja takaseinällä sijaitsevat katkaisijat hohtivat himmeää valoa, näyttäen tietä pimeyden keskellä. Fiona huokaisi ja käveli katkaisijan luokse. Valot naksahtivat päälle yksikerrallaan. Kodikas hurina kantautui polttimoista ja sai tytön hartiat rentoutumaan vaistomaisesti. Tyttö avasi jääkaapin ja kaivoi sieltä esiin maitopurkin. Hän nosti maidon teräksiselle työtasolle ja pysähtyi katsomaan kummastuneena paistivuokaa, joka oli jätetty lojumaan muuten niin siistille työtasolle.

"Kummallista" Tyttö mutisi ja silmäili paistia epäluuloisena.
Varovaisuus sai hänet katselemaan ympärilleen. Keittiö suorastaan huokui yksinäisyyttä, joten tyttö kohautti hartioitaan ja nosti paistin takaisin jääkaappiin. Sitten hän kaatoi maitoa mukiin ja työnsi sen mikroaaltouuniin. Uunin hurina alkoi unettamaan ja tyttö nojautui työtasolle kyynärpäidensä varassa. Uunin kilahdus havahdutti hänet valveille horroksestaan. Robottimaisesti Fiona ojentautui pystyyn ja tarttui unisena lämpimään mukiinsa.

"Vielä kaakaojauhetta mukiin ja muutama keksi hyllylle asetetusta keksipurkista " Tyttö mutisi ja tiesi saavansa unenpäästä kiinni päästyään takaisin lämpimään vuoteeseensa. Kuiva-ainekaapin ovi aukeni äänettömästi tytön selän takana ja jokin metallinen välähti himmeästi lampunvaloa vasten.

"Varo!" Logan karjaisi ja tuijotti keittiön ovelta unista tyttöä säikähtäneenä. Fionan selän takaa laskeutui keittiön lattiaan tumma, synkänpuhuva varjo. Fionan maitolasi tipahti lattialle ja maito levisi ympäriinsä tytön jalkoihin.

Sainpas tähän viimeinkin hieman jatkoa..pahoittelen edelleen, etten ole paljon joutanut näitä kirjoittelemaan..

Mitä tapahtuu seuraavaksi?

[Nefertiti]

"Varo!" Logan karjaisi ja tuijotti keittiön ovelta unista tyttöä säikähtäneenä. Fionan selän takaa laskeutui keittiön lattiaan tumma, synkänpuhuva varjo. Fionan maitolasi tipahti lattialle ja maito levisi ympäriinsä tytön jalkoihin.

Ennen kuin kukaan ehti liikahtaakaan, laiva keikahti rajusti ja Fiona oli lentää selälleen. Hän kuuli takaansa kolahduksen, kun merenkäynnin yllättämä Patrick pudotti aseensa.
"Juokse!" Logan huudahti ja syöksyi Patrickin kimppuun ennen kuin tämä ennätti saada aseensa takaisin käsiinsä.
Fiona ei tarvinnut toista käskyä vaan pinkoi ulos keittiöstä niin lujaa kuin jaloistaan pääsi, vaikka toisaalta hän olisi halunnut jäädä auttamaan Logania.

Jon havahtui tuntiessaan aluksen liikkuvan rajusti ja kohotti päätään tyynyltä. Hän ei ennättänyt laskea päätään takaisin tyynylle, kun hän kuuli jonkun juoksevan hytin ohi ja sen jälkeen vaimeaa melua.
"Mitä se oli?" Jill mutisi ja katseli unisena ympärilleen.
"En tiedä." Jon vastasi. "Pysy tässä, menen katsomaan mitä on tekeillä." Hän sanoi ja nousi vuoteelta, Jillin noustessa istumaan.
Jon veti nopeasti housut jalkaansa ja pysähtyi sitten katsomaan Jilliä, jonka kasvot paljastivat enemmän kuin tämä olisi halunnut kertoa.
"Jon..." Jill sanoi hiljaa ja katsoi miestä, joka seisoi paikallaan, tummat jo ohimoilta harmaantuvat hiukset pörrössä. "... Ole varovainen, sillä Patrick on yhä vapaalla jalalla." Hän jatkoi viimein ja katsoi suoraan miehen silmiin.
"Olenhan minä, käyn vain katsomassa ja tulen sitten takaisin." Jon vastasi hymyillen lämpimästi ja kumartui suutelemaan Jilliä, joka vastasi suudelmaan.
Jill jäi vuoteelle istumaan, kun Jon asteli ovelle ja kurkisti käytävään.
Käytävä oli autio, mutta jostain keittiön suunnalta kuului kolinaa ja manailua. Varovaisesti Jon astui käytävään painaen äänettömästi oven kiinni. Varoen paljastamasta itseään hän hiippaili kohti keittiötä jossa paloi yhä valot. Hän pysähtyi ovelle ja jäi siihen kuulostelemaan, mutta kauaa hän ei ehtinyt olla paikallaan, kun laiva keikahti taas ja hän tömähti päin vastakkaista seinää päästäen tahtomattaan hiljaisen ähkäisyn lyötyään kylkensä seinään.
Nopeasi Jon kuitenkin nousi ja suuntasi takaisin ovelle, joka oli auennut. Hän näki kuinka joku makasi pitkin pituuttaan pöydän vieressä ja toisen, joka hiljaa kiroten kurkotteli kohti lattialla yhä lojuvaa asetta.
Jon ei aikaillut vaan harppasi nopeasti sisälle, napaten ensimmäisen käteen osuvan esineen käteensä, potkaisi Aseen Patrickin ulottumattomiin ja kumautti miestä nappaamallaan paistinpannulla niin lujaa kuin pystyi. Yllättynyt mies tuupertui iskun saatuaan lattialle ja pannun pohja vääntyi iskun voimasta mutkalle. Jon piteli pannua kädessään, valmiina kumauttamaan uudestaan jos Patrick osoittaisi merkkejä virkoamisesta.
Patrick ei liikkunut, joten Jon saattoi laskea pannun pöydälle ja asteli sitten tutkimaan, miten Loganin oli käynyt.

Logan availi silmiään ja hieroi päätään sillä hän oli laivan keikahtaessa heilahtanut sivulle ja lyönyt päänsä pöydänreunaan ja silmissä tuntui yhä lentelevän tähtiä.
"Sinun olisi hyvä käydä laivalääkärin puheilla." Jon sanoi tarkkaillen samalla Patrickia.
"Ehkä." Logan mutisi kömpiessään pystyyn lattialta. Jalat tuntuivat hieman huteralta ja päätä särki. "Mutta tuo sontaläjä olisi hyvä sitoa, ennen kuin virkoaa." Logan sanoi ja mulkaisi Patrickia.
"Ehkä, mutta tokkopa hän tuosta ihan heti virkoaa." Jon hymähti. "Taisin nimittäin iskeä niin lujaa, että paistinpannun pohjakin vääntyi." Hän lisäsi ja nyökäytti päätään pannuun päin, joka yhä lojui pöydällä.
"No hyvä on." Logan ja hymyili pienesti.
"Ehkä on parempi, että saatan sinut." Jon sanoi kun näki Loganin horjahtavan hieman.
Logan mutisi jotakin vastaukseksi ja he suuntasivat kohti sairastupaa.

Keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus, vain lampuista kuului se sama kodikas hurina, joka oli Fionaakin unettanut. Sitten hiljaisuuden rikkoi kolahdus, kun jokin osui kaapin oveen. Taas hiljaisuus, joka rikkoutui, kun Patrick liikahteli ja alkoi virota saamastaan tällistä.
Itsekseen mutisten ja kiroten hän nousi lattialta päätään hieroen. Hän oli saanut mahtavan kuhmun kalloonsa.
Hän katseli ympärilleen ja totesi olevansa yksin keittiössä. Ase, mihin se oli joutunut, hän etsi sitä katseellaan ja kumartui kurkistelemaan tasojen alle, sillä muisti jonkun tulleen ja potkaisseen aseen johonkin, ennen kuin kaikki pimeni.
Pienen etsiskelyn jälkeen hän löysi aseensa, joka oli liukunut tason alle ja pienen puurtamisen jälkeen hän sai sen käsiinsä.
Hän nappasi kaapista vuoan, asteli jääkaapille ja latoi sieltä sattumanvaraisesti vähän kaikkea vuokaan, jonka jälkeen hän katsoi aiheelliseksi poistua keittiöstä, ennen kuin joku taas yllättäisi.
Patrick juoksi saaliineen pitkin käytäviä ja ulos kannelle, missä hän kömpi takaisin piilopaikkaansa.

Samaan aikaan suuret tummat pilvet peittivät hitaasti tähtitaivaan näkyvistä ja mainingit kasvoivat keinutellen levottomina Merisiiliä.

Sainpas sitten jatkopalan tehtyä. Tällä kertaa ideoista ei ollut pulaa vaan niitä oli vähän liikaakin, etten meinannut löytää mieleistäni.
Mutta tässä tämä nyt on, niin että jatkeehan...

[Nuubialainen Prinsessa]

Sairastuvalle hälytetty hoitaja haukotteli makeasti ja hieraisi unisia silmiään. Logan istahti Jonin tukemana pehmeälle vuoteelle, joka antoi hieman periksi miehen painon alla. Jon teki tilaa hoitajalle, joka katsoi nyt miehiä tuima ilme kasvoillaan.

"Jaahas, ja voisiko joku kertoa mistä tämä haava on tullut?" Nainen kysyi ja veti suupielensä tiukaksi viivaksi. Hän ei voinut sietää turhanpäiväisiä hälytyksiä, jotka liittyivät typeriin miesten välisiin kahakoihin ja nyt hän kovasti epäili edessään istuvan Loganin joutuneen suukopuun jonkun kanssa, sillä miehestä tuoksahti kevyt viskin aromi.

Hoitaja kaivoi pakkauksesta puhdistuspyyhkeitä ja painoi topakalla otteella yhden niistä suoraan Loganin ohimolle.
"Aah..sattuu." Logan ulvahti ja puri hampaitaan yhteen hillitäkseen kirosanojen tulvan, joka meinasi purkautua kipuaallon iskiessä vasempaan aivolohkoon, kuin verenhimoinen mureena hampaansa pahaa-aavistamattomaan meriahvenen poikaseen korallien kätköissä.

Hoitajan ilme lientyi hieman nähdessään Loganin jäykistyneet hartiat ja ohimoa painavat sormet hellittivät hieman otettaan. Logan henkäisi helpotuksesta kun viiltävä kipu muuttui kevyeksi jyskytykseksi.

"Kiitos ja olen pahoillani kun jouduimme häiritsemään sinua tähän aikaan yöstä. Laivan äkillinen heilahdus sai yllätettyä minut täysin ja löin pääni keittiössä sijaitsevan työtason kulmaan." Logan selitti ja katsoi pahoitellen tuimaa hoitajaa.

"Vai niin, mahtoikohan alkoholilla olla osuutta asiaan? Tiedättehän, että voi olla kohtalokasta liikkua päihtyneenä laivassa valtamerellä. Tiedän, että minulla ei olisi oikeutta asiasta huomauttaa, mutta katson sen tässä tilanteessa velvollisuudekseni." Hoitaja tokaisi ja naksautti kieltään paheksuvasti.  Hoitajan huomautus sai miehet hetkeksi hämmentymään ja sitten Logan purskahti nauramaan, välittämättä päätään takovasta jomotuksesta.

Viimein naurun muututtua kevyeksi hykertelyksi, Logan pyyhkäisi silmäkulmaansa ja vastasi,
"Kiitän huolenpidostasi ja olen pahoillani kun minun täytyy oikaista väärinkäsitys, joka nähdäkseni on syntynyt. Otin tänään vain yhden lasillisen yömyssyksi, sillä olen hyvin tietoinen kaikenlaisten laivatapaturmien mahdollisuuksista. Varsinkin nyt, kun kiinni ottamamme laivarotta Patrick oleskelee laivalla. Minulla ei ole taipumusta alkoholin väärinkäyttöön ystäväiseni. "

"Hyvänen aika, pyydän anteeksi erehdystäni. Sittenhän sinulla täytyy olla hyvin paha aivotärähdys, sillä puheenne sammaltaa pahasti. Käykääpäs siihen vuoteelle lepäämään niin tarkastan muutaman asian. "Hoitaja sanoi kasvot nolostuksesta punoittaen ja painoi miehen makuuasentoon kämmenellään.

Jon katseli hetken hoitajan ammattitaitoisia liikkeitä ja vetäytyi sitten huoneesta vähin äänin. Näytti siltä, että Logan oli osaavissa käsissä, joten oli aika lähteä köyttämään kiinni laivarotta, ettei se pääsisi livahtamaan jälleen pakoon. Jon asteli rauhallisesti käytävän halki keittiönovelle saakka ja tönäisi edessään olevan oven auki kevyellä töytäisyllä. Näky keittiössä oli masentava.


Jatkakaapas..:)

[Nefertiti]

Jon katseli hetken hoitajan ammattitaitoisia liikkeitä ja vetäytyi sitten huoneesta vähin äänin. Näytti siltä, että Logan oli osaavissa käsissä, joten oli aika lähteä köyttämään kiinni laivarotta, ettei se pääsisi livahtamaan jälleen pakoon. Jon asteli rauhallisesti käytävän halki keittiönovelle saakka ja tönäisi edessään olevan oven auki kevyellä töytäisyllä. Näky keittiössä oli masentava.

Pannu oli yhä siinä, mihin hän oli sen käsistään laskenut, mutta erään kaapin ovet olivat auki ja tavaraa oli vedetty pöydälle.
Jääkaapin edustalla lojui joitain elintarvikkeita, joka kieli siitä, että karkulainen oli hakenut itselleen syötävää.
"Hemmetti." Jon manasi hiljaa, sillä he saisivat olla yhä varuillaan, niin kauan kuin tuo laivarotta oli vapaalla jalalla.
Hän sammutti valot keittiöstä ja suunnisti kohti ylintä kantta, jossa kapteeni oli, sillä tämän tuli tietää tapahtuneesta.
Kesken matkan hän pysähtyi, sillä laiva keikahti taas rajusti sivulle ja hänen takaansa keittiöstä kuului kolinaa, kun pöydälle jääneet tavarat rämähtivät lattialle. Hän jatkoi matkaansa, nyt nopeammin, sillä sen lisäksi, että heidän täytyi varoa yhtä riesaa, tuntui luonto nostattavan ulkona omaa raivoaan.

Kapteeni Hasselhoff seisoi paikallaan ja pyöritteli tottuneesti ruoria käsissään. Hän katseli edessään leviävää aavaa merta, joka tuntui liikkuvan hetki hetkeltä levottomammin. Hän vilkaisi huolestuneena taivasta, joka tuntui synkemmältä ja pimeältä kuin tuntia aiemmin.
Vanhan merimiehen vaisto kertoi, että he olivat ajautumassa myrskyrintamaan, joka olikin ollut ennustettua lähempänä heidän reittiään.
"Turkanen." Hän tuhahti, kun hän tunsi laivansa liikkuvan rajusti yhä vain voimistuvassa aallokossa.
Samassa ovelta kuului kolkutus ja se aukeni.
"Anteeksi, että rohkenen häiritä, mutta halunnet tietää tapahtuneesta." Jon sanoi ja katsoi kapteenia puoliksi kysyvästi, puoliksi anteeksipyytävästi.
"Kerro." Kapteeni sanoi kääntämättä katsettaan edessään aukeavasta maisemasta.
Jon selitti lyhyesti, mitä oli tapahtunut ja sai vastaukseksi ärtyneen murahduksen.
"No se laivarotta on nyt murheista pienin, sillä me olemme joutumassa melkoiseen myrskyyn." Kapteeni sanoi rikkoen hetkellisen hiljaisuuden ja kääntyi sitten paikalla olleen matruusin puoleen. "Käy herättämässä miehistö, sillä kaikkien apu tulee tarpeeseen, jos todella osumme myrskyyn." Hän sanoi.
Matruusin huulilta kajahti tottuneesti "Kyllä Kapteeni!" ja hän meni suorittamaan annettua käskyä.
"Voin sanoa Loganille että tulee tänne heti kun tuntee olonsa paremmaksi." Jon sanoi ja astui ovesta ulos. Nopeasti hän suunnisti kohti sairastupaa kun äkkiä hänen matkansa keskeytti...

No niin jäi taas jännään kohtaan, jatkahan sie...

[Nuubialainen Prinsessa]

""Voin sanoa Loganille että tulee tänne heti kun tuntee olonsa paremmaksi." Jon sanoi ja astui ovesta ulos. Nopeasti hän suunnisti kohti sairastupaa kun äkkiä hänen matkansa keskeytti..."

... hemmetinmoinen rysähdys kannelta. Kuului metallin kirskuntaa ja laiva keikahteli puolelta toiselle kuin korkki vesilasissa. Jon tuki itseään kaksinkäsin käytävän seinistä kiinni pitäen ja kuulosteli tuota viiltävää ääntä kannelta. Muutamien miesten äänet kantautuivat jostain yläpuolelta ja vaikka sanoja ei pystynytkään erottamaan, saattoi niiden merkityksen arvata äänensävyistä päätellen karkeiksi merimiesten sadatteluiksi. Sadatteli katkesi kuin tykin suusta kun toinen järisyttävä rysähdys tärisytti laivan lattialankkuja.

Jonista ääni kuulosti niin pahalta, että hänen täytyi juosta kannelle katsomaan, mikä äänen oli aiheuttanut.  Pian miehelle selvisi metelin aiheuttaja. Hänen ei tarvinnut kuin luoda yksi ainoa silmäys kohti mastoa ja onnettomuus valkeni hänen silmiensä edessä koko kauheudessaan. Laivan hienot purjeet olivat tulessa ja maston tyvi, joka oli peittynyt mustaan nokeen, roikkui päästään säälittävästi katkenneena. Se sojotti surullisesti alaspäin merta osoittaen ja Jon saattoi kuulla miehistön kuiskailevan hiljaa vanhoja taikauskoisia manauksia meren pimeästä puolesta.

Yksi miehistön kansimiehistä heitti vettä purjeita kohti ja totesi itsekseen mutisten,
"Se salama tuli tyhjästä. Ei edes sada. Ihan kuin merimustalaisten kirous."

Jonia ärsytti miesten taikauskoisuus. Tarinoilta täytyisi kitkeä siivet ennen kuin ne pääsisivät lentoon. Pakokauhu merellä ei tiennyt koskaan hyvää.
"Edessämme on myrskyrintama, joka on ennustettu tulevaksi. Meidän oli tarkoitus kiertää myräkkä, mutta näyttää siltä, ettei siitä tule mitään. Myrsky etenee laskettua nopeammin ja tuo saamarin masto tietää suuria ongelmia. Taikausko on akkojen juttuja, joihin meillä ei ole nyt varaa. Viekää sana kapteenille mastosta, ellei hän ole siitä jo tietoinen. " Jon karjaisi niin kovaa, että kaikki laivan kannella olevista sen kuulisivat.

Miehet lakkasivat puhumasta ja katsoivat Jonia hölmistyneenä, mikä sai miehen hermostumaan vieläkin enemmän. Tilanne alkoi vaikuttaa todella pahalta. Vaikka Jon ei ollutkaan miehistön jäsen, oli hänen sanoissaan järjen ääni. Kapteenin tulisi saada tieto tapahtuneesta mahdollisimman nopeasti, että ongelma saataisiin korjattua, jos se nyt enää korjattavissa olisi.

"Pian. Tällä vauhdille tämä paatti on kalojen ruokaa ennen kuin uusi aamu valkeaa!" Jon karjaisi ja poistui kannen alle, viedäkseen sanan Loganille tapahtumien saamista ikävistä käänteistä.

Ainoa hyvä asia oli se, ettei laivaan tullut muuta vauriota, vain masto ja purjeet olivat pilalla. Laiva ei ainakaan uppoaisi onnettomuuden seurauksena, ellei sitten tapahtuisi jotain muuta kamalaa. Sitä Jon ei halunnut ajatellakaan. Mies harppoi kiireisin askelin sairastuvalle, tempaisi oven auki  ja säikäytti Loganin yllättävällä sisään tulollaan täysin.

"Nyt asiat on huonolla tolalla. Kapteeni odottaa sinua, kunhan kykenet hänen luokseen. Kannelle iski salama. Masto on hajonnut ja purjeet tulessa. Ja kaiken tämän lisäksi se laivarotta Patrick on karkuteillä. Lurjus oli herännyt ja luikkinut tiehensä kun palasin häntä sitomaan keittiöön. Tilanne näyttää saamarin pahalta, eikä asiaa paranna yhtään miehistön taikauskoiset supinat." Jon tiedotti tapahtumien käänteet Loganille ja pureskeli sitten hermostuneena huuliaan.

Logan kohottautui hitaasti pystyyn hoitajan vastusteluista huolimatta. Hetken aikaa hänen kasvonsa olivat liidunvalkeat ja hikikarpalot koristivat niiden nyt jyrkiltä näyttäviä piirteitä. Muutaman sekunnin verran, Jon luuli Loganin menettävän tajunsa kun tämän silmät muljahtivat ilkeästi ylöspäin. Sitten mies näytti ryhdistäytyvän ja terästävän katseensa Joniin.

"Hyvä on. Lähdetään." Logan sanoi hieman värähtelevällä äänellä ja tahtomattaan Jon epäili edessään pystyyn kohottautuvan miehen vointia kaikkea muuta kuin hyväksi. Tämän vuoksi Jon yritti estellä Logania ja kehoitti tätä ensin hieman lepäämään, mutta Logan ei suostunut jäämään sairastuvalle vaan työntyi huojuvin askelin käytävälle ja lähti hoipertelemaan seiniä pitkin määränpäänään laivan ylin kansi.

No niin..miten tämä jatkuukaan..:)

[Nefertiti]

"Hyvä on. Lähdetään." Logan sanoi hieman värähtelevällä äänellä ja tahtomattaan Jon epäili edessään pystyyn kohottautuvan miehen vointia kaikkea muuta kuin hyväksi. Tämän vuoksi Jon yritti estellä Logania ja kehotti tätä ensin hieman lepäämään, mutta Logan ei suostunut jäämään sairastuvalle vaan työntyi huojuvin askelin käytävälle ja lähti hoipertelemaan seiniä pitkin määränpäänään laivan ylin kansi.

Toisaalla muuan lurjus oli saanut muutaman ruuanmurenan syötyä, kun tunsi kovan töytäyksen ja oli lyödä jo ennestään kipeän päänsä pelastusveneen laitaan. Vati putosi käsistä ja sisältö levisi veneen pohjalle, mistä hän kiroillen alkoi noukkia niitä takaisin. Saatuaan ruokansa pelastettua Patrick kurkisti pressun alta ja sai miltei heti kylmää vettä kasvoilleen sokaistuen hetkeksi, oli alkanut sataa kaatamalla.
Vesisateesta huolimatta tuo roisto katseli kannen tapahtumia, kuullen salaman ja kaatuvan maston aiheuttaman melun, johon pian sekoittui merimiesten huutoja ja kiroiluja. Mutta se mikä sai hänet tarkkailemaan miehiä kiinnostuneena, oli voimakas karjaisu, joka hiljensi kannen hetkeksi, niin, ettei kuulunut muuta kuin yltyvän myrskyn pauhina.
Patrick näki Jonin, joka sai muutamalla sanalla miehistön järkiintymään ja ryhtymään nopeasti pelastamaan laivaa.
Hän tajusi, että hänellä olisi tilaisuus kaapata laiva, sillä miehet eivät ehtisi juoksemaan ylimmälle kannelle, eikä Kapteeni voinut jättää ruoria vahtimatta.
Nopeasti hän luikahti pois piilostaan, varmisti että aseistus oli mukana ja valmiina. Tämän jälkeen hän katsoi vielä ympärilleen ja huomasi Jonin kadonneen sisätiloihin.
"Tämähän sujuu kuin rasvattuna." Mies mutisi hiippaillessaan kyyryssä kohti ylemmälle kannelle vieviä portaita.
Todellakin merimiehillä oli kädet täynnä töitä, kun he yrittivät taltuttaa tulta ja saada maston rippeitä raivattua pois kannelta. He eivät huomanneet resuista hahmoa, joka kipusi pitkin portaita ja katosi komentosillalle.

Kapteeni tunsi kylmän, kovan teräksen selässään ja kuuli matalan äänen sihahtavan korvaansa; "Jatka samaa rataa ja hoida paatti pois myrskystä."
Hän ei voinut kieltäytyä, sillä ilman häntä laiva miehistöineen ja matkustajineen vajoaisi meren syvyyksiin ja jokainen laivalla olija päätyisi kalanruuaksi.
Hänen teki kovasti mieli kirota, vaan ei auttanut antaa laivarotalle aihetta käyttää asettaan.

Samaan aikaan Logan harppoi huterin askelin kohti komentosiltaa, aikeenaan kertoa kapteenille sen, mitä tietoja oli ehtinyt myrskyrintamasta saamaan, Jonin seuratessa. Tämä oli valmiina auttamaan Logania , mikäli tämä sattuisi pyortymään.
He astelivat ääneti ja kasvot vakavina pitkin käytävää, kunnes saavuttivat komentosillalle vievän oven. Logan avasi oven ja huomasi samassa tuijottavansa suoraan kylmän teräksiseen aseen piippuun. Hän ei ehtinyt liikahtaakaan, saati varoittaa Jonia, joka asteli jäljessä, kun Patrick ilmaisi elein, mitä tulisi käymään jos hän aukaisisi suunsa. Jon kuitenkin huomasi mitä oli tekeillä, kun näki ison miehen nostavan vaitonaisena kätensä ylös ja astuvan kometosillalle kumman rauhallisesti, vaikka hetkeä aiemmin oli ollut tulenpalava kiire.
"Istu tuonne, eikä mitään temppuja." Patrick sihisi hampaidensa välistä. "Sinä myös." Hän sihahti ja mulkaisi rumasti Jonia.
Jon istuutui nurkassa olevalle penkille, katse tiukasti Patrickissa, sillä ei halunnut mitään yllätyksiä tämän taholta.
"Voisiko ensin kertoa kapteenille viimeisimmät tiedot myrskyrintamasta?" Logan kysyi pisteliäästi ja mulkoili rähjääntynyttä miestä myrkyllisesti.
"Hyvä on, mutta ei sitten mitään temppuja." Patrick myöntyi ja piti silmällä kaikkia kolmea vankiaan.

Isokokoisena miehenä Logan peitti näkyvyyden ruoriin, että radiopuhelimeen, joten hän saattoi Patrickin huomaamatta napsauttaa laivan kaiuttimet päälle, jotta jokainen laivalla olija tietäisi, että jotain oli tekeillä ja hän toivoi voivansa livauttaa Patrickin huomaamatta heidän tukalasta tilastaan laivan miehistölle, että matkustajille.
"No niin Tim.." Logan aloitti irvistäen kivusta, kun tunsi ikävän vihlaisun ohimossaan. "Saamieni tietojen perusteella arvioisin, että myrsky on melkein samaa luokkaa kuin pari vuotta sitten." Hän jatkoi ja selosti mitä oli saanut tietoonsa merikartoista ja radiopuhelimen välityksellä.
He keskustelivat mikä olisi tällä hetkellä parhain reitti ja vaivihkaa Logan pisteli väliin sellaista, mikä saisi muiden laivalla olijoiden hälytyskellot soimaan.
Pian he löysivät sopivimman vaihtoehdon, jonka he myös selittivät Patrickillekin, jotta tämä tietäisi miten vakavasta asiasta oikeastaan oli kyse.

Jon arvasi mitä oli tekeillä ja yritti olla aivan normaalisti, sillä arveli, että jos Patrick alkaisi epäillä jotakin, voisivat seuraukset olla ikävät. Sitä hän ei halunnut, sillä muisti oikein hyvin, miltä tuntui saada kuula nahkaansa.
Kaikki tuntui sujuvan hyvin siihen hetkeen asti kun, kapteenin käskyä noudattamassa ollut Matruusi oli palaamassa paikalleen suoritettuaan tehtävänsä.
Nuori mies harppoi ovelle ja oli astumassa sisälle, kun hän huomasi Patrickin. Mies arvasi kyllä mitä oli tekeillä, mutta hätääntyi silti ja perääntyi nopeasti ovelta.
Patrick syöksyi perään, muttei ehtinyt edes ovelle asti kun suuri koura tarttui hänen hartiaansa kiinni ja kiskaisi. Kiskaisu oli sen verran voimakas, että Patrick oli lentää selälleen, mutta onnistui kuitenkin säilyttämään tasapainonsa.
Nopea käännähdys ja lähes samalla hetkellä ase laukesi. Pamahdus kuului voimakkaana muuten niin hiljaisella komentokannella.

Logan oli huomannut jonkun käyvän ovella ja näki miten Patrick aikoi syöksyä perään, joten hän toimi nopeasti ja sai kuin saikin estettyä tuota laivarottaa saamasta nuorukaista kynsiinsä.
Äkillinen tuska viilsi kylkeä ja hän oli vähällä lyyhistyä lattialle. Hän laski kätensä kipeään kohtaan ja tunsi, miten lämmin veri norui sormille. Luoti oli lävistänyt kyljen, muttei kuitenkaan kaikeksi onneksi ollut osunut mihinkään tärkeään elimeen.
Logan irvisti tuskasta ja sihisi sellaisia kirouksia hampaidensa välistä, että siinä olisi jopa merimiestenkin korvat punoittaneet.

Jon nousi paikaltaan ja syöksyi auttamaan Logania välittämättä lainkaan Patrickista, joka yhä seisoi siinä mihin oli jäänyt.
Hän ohjasi Loganin penkille istumaan ja nosti hieman paidan lievettä nähdäkseen, miten pahasti luoti oli osunut.
"Ei se mihinkään tärkeään osunut." Logan ähkäisi ja kirosi uudestaan.
"Mutta olisi silti hyvä, jos pääsisit sairastuvalle näyttämään tuota." Jon vastasi ja katsoi Logania kulmat kurtussa.


No niin tunnelma sen kuin tiivistyy, etten sanoisi vallan räjähdysalttiiksi vaan miten on, sen päätät sinä... Jatkahan...
Edith... Lisäsin pienoisen pätkäsen ja toivon, etten sotke seuraavan kirjoittajan ajatuksia, mutta tuo idea tuli vasta jälkeenpäin.

[Nuubialainen Prinsessa]

Logan tyytyi vain murahtamaan ja puristi kätensä nyrkkiin aivan kuin saattaisi sillä tavalla hillitä kyljestään säteilevää kipua. Kapteenikin katseli huolestuneena Logania ja hänen mieleensä nousivat muistot sodasta, jolloin hän ja muutaman kymmentä muuta miestä pakenivat lain kouraa seilaten pitkin rannikkoa, välttääkseen joutumisen eturintamalle. Muistot olivat yhtä todentuntuisia edelleen, vaikka vuosikymmenet olivat jo kulkeneet tapahtumien ohitse. Ne olivat edelleen yhtä todellisia kuin Loganin kyljestä pursua lämmin veri, joka melkein höyrysi viileäksi käyneellä komentosillalla. Kapteenin katse lasittui kun hän siirtyi hetkeksi menneisyyteen.

Silloin he olivat kohdanneet vihollisen vakoojia, jotka olivat usvan turvin yrittäneet nousta maihin. Vakoojat olivat kalman kalseaa sakkia ja monta hyvää miestä sai syödä kylmää terästä heidän säälimättömien silmiensä edessä. Kapteeni ystävineen selvisi tilanteesta oveluudella, vaikka kuolemaa silmiin tuijottaminen vaati sanoinkuvaamatonta rohkeutta. Juuri sitä rohkeutta, jota heillä ei ollut aikaisemmin kun heidän olisi pitänyt noudattaa ohjeistusta ja hyökätä vihollisen puolelle eturintamassa. Vakooja joukon ansiosta he eivät joutuneet syytteeseen rintamakarkuruudesta. Kaikki uskoivat heidän seuranneen vakoojia tarkoituksella ja tämän vuoksi menetelleet vastoin ohjeistusta. Nuhteet vankilan sijasta tuntuivat hyvältä karkureiden mielissä, vaikka muutama ystävä kaatui vihollisen edessä kunniakkaasti. Kapteeni itse ei tuntenut kuitenkaan itseään yhtä hyväksi.

Sana kunniakas tuntui hänestä miltei kirosanalta, kun hän muisti isoveljensä kauhistuneet silmät ja viimeisen korahduksen, ennen kuin tämä muuttui veltoksi ja suorastaan valui verisenä laivan lankkulattialle hänen käsivarsiltaan. Kunniakas maistui miehen huulilla yhtä kitkerästi kuin veri, jonka hän tunsi suudeltuaan veljeään otsalle viimeisen kerran. Hautajaisissa ammutut laukaukset ja äidille ojennettu kiiltävä mitali oli kunniakasta, niin kaikki sanoivat. Se ei kuitenkaan tuonut veljeä takaisin, eikä myöskään lämmittänyt mieltä seuraavana talvena, jolloin kylmyys tappoi karjaa ja sai äidin murtumaan työtaakkansa alla Kanadan takamailla.

Itsesuojeluvaisto ja puhdas pelko olivat pelastaneet kapteenin tuona aikana useamman kuin kerran ja nyt se alkoi jälleen ottaa hänestä otetta. "Tee jotain ennen kuin tuo hyppyrotta alkaa räiskiä lisää!" Ääni merikarhun sisällä huusi ja miehen silmiin kohosi eräs tietty pilke, joka merkitsi vain yhtä asiaa: "Pidä varasi ruton syömä pitkäkynsi, sillä –turkasen tulimmaista–  saat pian taatusti maistaa, miltä suolainen merioikeus tuntuu kun se polttelee nahoissasi kilpaa auringon ja tuulen kanssa." Merikapteenin karhea kämmen vetäytyi kasaan ja verisuonet pullistelivat hihan alla piilossa peittäen adrenaliinin, joka virtasi nyt niissä kiivaasti sykkien ja sai kevyen punan kohoamaan miehen poskipäihin saakka.

Loganin sumeat silmät osuivat kapteenin kasvoihin ja tämä näki miehen silmistä loistavan tumman hehkun muuttuvan hetki hetkeltä synkemmäksi. Sillä hetkellä hän arvasi kapteenin tekevän pian jotain ennalta arvaamatonta ja yllättävää. Heikotuksen aalto syöksyi Loganin päähän kuin humala juopon tajuntaan, eikä mies jaksanut enää ajatella mitä seuraavaksi tapahtuisi. Loganin pää laskeutui varovaisesti penkin kovaa puuta vasten kuin painaisi tuhansia kiloja ja hitaasti tämän hartiat rentoutuivat kyljessä sykkivästä kivusta huolimatta.

Patrick, joka seisoi paikallaan ja katseli edelleen hämmästyneenä haavoittunutta Logania, ei huomannut uhkaa ajoissa. Merikapteeni ojensi käteensä muovisen tuolin, jonka jalat ovat terästä ja yhdellä tempaisulla tuoli paiskautui kohti hölmistynyttä Patrickia. Laivarotan suusta pääsi omituinen ynähdys, jonka jälkeen mies lennähti taaksepäin ja tömähti maahan kuin painava jauhosäkki. Merikarhu karjaisi jotain, mikä ei muistuttanut mitään järkevää lausetta ja syöksyi Patrickin kimppuun armoton kiilto silmissään.

Patrick puristi kuin hengen hädässä kädessään olevaa asetta ja yrittäessään laukaista sen kapteenia kohti, hän epäonnistui täydellisesti. Kapteeni nimittäin ei antanut tälle minkäänlaista mahdollisuutta, vaan puristi allaan makaavalta mieheltä ensin ilmat pois keuhkoista. Ja sitten, ennen kuin Patrick edes tajusi, hänen kättänsä väännettiin sellaisella voimalla, että luiden rutinan saattoi kuulla hieman huonokuuloisempikin kaveri. Asetta pitelevä käsi meni voimattomaksi ja metallinen luotilaatikko kilahti hetkeä myöhemmin lattialle kovaäänisesti kolahtaen. Kapteeni oli kuin peräänantamaton höyryveturi, joka jyräsi laivarotan allensa ja pyyhkäisi tällä lattiaa hetkeäkään epäröimättä. Se oli itsesuojeluvaistoa se, ja hieman pelkoakin.

Viimein, väännettyään Patrickin jäsenet uuteen uskoon ja lyötyään tämän leukaan muistoksi mahtavan mustelman, merikarhu lopetti hyökkäyksensä. Mies nousi pystyyn rauhallisesti ja oikoi kevyesti rypistyneitä vaatteitaan. Patrick, joka oli tajuttomuuden partaalla, ei tiennyt ryömisikö etu vai takaperin karkuun. "Takaperin, silloin näen hyökkääkö tuo hullu uudestaan päälle", hän päätti juuri ennen kuin menetti tajuntansa hetkellisesti.

Jon katsoi sanattomana heidän edessään puhisevaa kapteenia, joka nyt ravisteli kättään ja liikahteli levottomana edestakaisin tajuttoman Patrickin edessä. Jonin suu oli loksahtanut auki, eikä hän edes tajunnut sen olevan auki, niin hämmästyneeksi kapteenin hyökkäys oli hänet saanut. Jonin vieressä penkillä makaavan Loganin silmät olivat sulkeutuneet kuin huomaamatta kun yllättävä väsymys oli iskenyt kiinni mieheen sumentaen järjenjuoksun täysin.

Kapteeni, joka viimein alkoi tointua kahakasta, huomasi kuinka kalpeat Loganin kasvot olivat. Muutamalla harppauksella merikarhu oli Loganin luona ja tunnusteli tämän pulssia kulmat huolestuneeseen kurttuun vetäytyneenä. Loganin pulssi tuntui, mutta ihon kalvakkuus vihjaili mahdollisesta verenhukasta. Kapteeni soitti paikalle päivystysvuorossa olevat miehet hakemaan Loganin sairastupaan hoidettavaksi. Kaiken sen hässäkän keskelle kukaan ei huomannut, kuinka tajuttomuudestaan havahtunut Patrick mittaili matkaa ovensuulta ulos laivan kannelle. Kukaan ei huomannut miten nuhjuinen laivarotta hivuttautui kohti ovea. Ei edes Jon, joka poimi lattialle pudonneen aseen. Voitonriemuinen hymy häivähti lieron huulilla, kun likaiset ja katkeilleet kynnentyngät kaivautuivat oven karmiin ja vetivät miestä sentti sentiltä kauemmas äkkipikaisesta merikarhusta.




Tällainen pätkä tällä kertaa.. jatkakaahan:)

[Nefertiti]

Kaiken sen hässäkän keskelle kukaan ei huomannut, kuinka tajuttomuudestaan havahtunut Patrick mittaili matkaa ovensuulta ulos laivan kannelle. Kukaan ei huomannut miten nuhjuinen laivarotta hivuttautui kohti ovea. Ei edes Jon, joka poimi lattialle pudonneen aseen. Voitonriemuinen hymy häivähti lieron huulilla, kun likaiset ja katkeilleet kynnentyngät kaivautuivat oven karmiin ja vetivät miestä sentti sentiltä kauemmas äkkipikaisesta merikarhusta.
Vaivalloisesti Patrick veti itsensä pystyyn, ovenkarmista tukea ottaen. Hengittäminen teki kipeää, sillä merikarhu oli murjonut kylkiluita, kuin moukari.
Hitaasti hän laahusti pitkin käytävää yksi ainoa ajatus mielessä takoen, oli päästävä pois tuon vanhan hullun ulottuvilta, ennen kuin tämä päättäisi uusia antamansa käsittelyn.

Jon ojensi aseen Kapteenille, jonka kantoikin sen pöytänsä lukolliseen laatikkoon. Vasta silloin he huomasivat Patrickin kadonneen, vain muutama tippa verta oli yhä siinä missä mies oli tajuttomana maannut.
"Tuhannen tulimmaista, mihin se märssymoskiitto ehti livistää." Kapteeni murahti ärtyneenä ja antoi katseensa kiertää komentosiltaa, kunnes huomasi likaiset sormenjäljet, jotka suorastaan pomppasivat silmille vaaleasta ovenpielestä.
Jon seurasi kapteenin katsetta ja huomasi hänkin sormenjäljet. Nopein askelin hän harppoi ovelle ja kurkkasi käytävään, joka näytti olevan autio, ei näkynyt ristinsieluakaan ja ainoa ääni oli ulkoa kantautuva myrskytuulen vinkuna ja aaltojen pauhu, kun ne osuivat täydellä voimalla laitoihin.

Patrick kuuli kapteenin sanat ja luikahti ensimmäiseen vastaantulevaan koloon piiloon. Kun ketään ei tullut ja käytäväkin vaikutti hiljaiselta, uskaltautui hän kurkistamaan piilostaan.
Hän painautui piiloonsa uudestaan ja melkein huusi, sillä kolhi jo ennestään murjotun kätensä suoristaessaan itseään.
Se hemmetin hullu oli kai onnistunut murtamaan ranneluut, hän manaili ääneti ja katsoi varovaisesti kättään, jonka ranteen kohta oli sinipunainen ja näytti turpoavan hiljalleen.
Viimein hän uskaltautui kokonaan siirtyä piilostaan ja jatkoi laahustamistaan kohti ulos vievää ovea, josta hän toivottavasti pääsisi takaisin vanhaan piilopaikkaansa.
Hän päätti, että jos pääsisi sinne, ei hän liikkuisi mihinkään ennen kuin vasta perillä ja silloin hän voisi ennen lähtöään yrittää kostaa kohtelunsa.
Hitaasti mutta varmasti hän saavutti oven, aukaisi sen ja sai täyslaidallisen vettä päälleen. Välittämättä tuulesta ja sateesta hän työntyi ulos ja eteni varovaisesti, miehistöä vältellen kohti piiloaan.

"Hemmetti." Jon älähti, kun hän kuuli miten ovi aukesi käytävän päässä. Hän harppoi nopeasti takaisin käytävään vain nähdäkseen auki olevan oven, josta näkyi ulkona riehuva myräkkä. "Hemmetin hemmetti." Hän manasi uudestaan ja melkein juoksi ovelle, sillä se oli saatava kiinni, ennen kuin koko käytävä lainehtisi sataneesta vedestä.
Hän katsoi kantta, mutta Patrick oli kadonnut näkyvistä, vain miehistö hyöri työntouhussa, jotta laiva pystyisi vielä etenemään merellä.
Jon sai kiskoa kaikin voimin, että sai oven kiinni, sillä tuuli riepotti ja vuoroin painoi ovea kuin se olisi ollut vain pala pahvia.
Märkänä hän asteli takaisin komentosillalle, jossa kapteeni oli jo siirtynyt ruorinsa ääreen takaisin.
"Se nilviäinen on jossain tuolla ulkona, enkä usko että hän ihan heti haluaa näyttää naamaansa." Jon sanoi ja lisäsi. "Jos nyt luulet pärjääväsi, palaan takaisin hyttiini, Jill on varmasti huolissaan."
"Mieheni savustavat mokoman salamatkustajan esille, kunhan töiltään ehtivät." Kapteeni sanoi ja virnisti.
Jon vastasi virnistykseen ja häipyi sitten komentosillalta suuntana hytti, jossa Jill levottomana odotti hänen palaamistaan.

No niin tässäpä mun jatkopalanen, joskin se ei ole ihan saman veroinen kuin tuo sinun mahtava pätkäsi Nuubialainen Prinsessa. :) Jatkakeehan...

[Nuubialainen Prinsessa]

Hiljaisessa ja pimeässä hytissä Jill siirsi painoaan jalalta toiselle. Hän värähti kylmästä ja veti paljaita varpaita sisäänpäin saadakseen veren kiertämään niissä vilkkaammin. Viimeisin tärähdys yläkannella alkoi koetella tytön kärsivällisyyttä jo todenteolla. "Miksi Jon ei jo palaa takaisin?" Jill puhisi itsekseen ja antoi poskensa liukua hytinoven sileällä pinnalla ennen kuin painoi korvansa lukon päälle. Tyttö pidätti hengitystään kuullakseen paremmin, mitä ulkopuolella oikein tapahtui. Laiva horjahti jälleen ja jostain kannelta kuului kolinaa. Jill päätteli laivan liikkeiden johtuvan kiihkeämmäksi muuttuneesta merenkäynnistä.  Sitten kannelta kantautui merimiesten matalat äänet. Ne lauloivat jotain tuttua melodiaa, ehkä laulu kertoi seireeneistä tai epäonnisista merimiehistä, jotka rakastuvat merenneitoihin. Olipa mitä tahansa, Jill uskoi kuulleensa sen joskus aikaisemminkin. Äänet paljastivat, että kannelle vievä ovi saattoi olla hyvinkin auki.

Usean kymmenen minuutin kuluttua ääniä kannelta ei enää kuulunut. Tyttö luovutti raskaasti huokaisten salakuuntelunsa todetessaan sen olevan täysin turhaa ja sytytti yövalon. Sitten hän siirtyi kiertämään levottomana ympyrää keskellä hytin lattiaa, käsi suojaavasti vatsan päällä leväten. Hän yritti olla ajattelematta pahinta, mutta ei kyennyt täysin rauhoittumaan. Joka ikinen kerta kun hän sulki silmänsä hetkeksi, syöksyivät hänen päähänsä karmeat mielikuvat vertavuotavasta Jonista huutamassa tuskissaan hänen nimeään. Ja joka ikinen kerta kun Jill niin teki, kasvatti pelko hänen sisällään tiheää verkkoaan. Se lähti leviämään pienistä säikeistä ja tukehduttaisi Jillin kokonaan, ellei mies pian palaisi takaisin.

Jillin levottoman kävelyn keskeytti ovenkahvan kolahdus. Tyttö tiesi jo ennen kuin käänsi päänsä, että Jon oli palannut takaisin. Sen pystyi aistimaan huoneessa muuttuneiden värähtelyjen vuoksi. Jonista huokuva vetovoima sai tytön sydämen hakkaamaan lujaa, vaikkei tämä nähnytkään miestä heti. Pelkkä tietoisuus toisen läsnäolosta huoneessa riitti saamaan aikaan tuon hassun reaktion Jillissä.
"Luojan kiitos!" Jillin huulilta pääsi ja tyttö ryntäsi Jonin kaulaan yhtä kiihkeästi kuin hukkuva takertuisi viimeiseen pinnalla olevaan oljenkorteen. Hytin seinässä olevasta valaisimesta hehkuva yövalo paljasti Jillin kasvoilta paistavan syvän helpotuksen, mikä sai Jonin huulille kohoamaan veikeän virnistyksen.
"Minun täytyisi olla poissa useammin, kun saan palatessani näin lämpimän vastaanoton." Jon kiusoitteli Jilliä ja päätti samalla siirtää tärkeää keskustelua myöhemmäksi. Mies nappasi tytöstä tiukan otteen ja nosti tämän ilmaan. Sitten he jo olivatkin lämpimän vuoteen suojissa, päällään pehmoinen peitto.

"Sinulla on kylmät varpaat." Jill kuiskasi Jonin korvaan. Mies murahti ja painoi huulensa Jillin paljaalle vatsalle.
"Ja sinulla on lämpöinen masu." Jonin vastaus hukkui vaimeaan hihitykseen ja peiton kahinaan. Heistä kumpikaan ei halunnut puhua vähään aikaan. Lämpimät raajat kietoutuivat toistensa lomaan ja suudelmia vaihdettiin puolin sekä toisin. Keskustelu sai odottaa.


Tässä pieni tynkänen.. tuo siun pätkä oli tosi hyvä, ihan suotta vähättelet itseäsi Nefertiti :)

[Nefertiti]

"Sinulla on kylmät varpaat." Jill kuiskasi Jonin korvaan. Mies murahti ja painoi huulensa Jillin paljaalle vatsalle.
"Ja sinulla on lämpöinen masu." Jonin vastaus hukkui vaimeaan hihitykseen ja peiton kahinaan. Heistä kumpikaan ei halunnut puhua vähään aikaan. Lämpimät raajat kietoutuivat toistensa lomaan ja suudelmia vaihdettiin puolin sekä toisin. Keskustelu sai odottaa.
Viimein nuo kaksi nukahtivat sylikkäin, eivätkä heränneet, vaikka myrsky heittelikin laivaa aalloilla.

Kapteeni seisoi paikallaan ja ohjasi alustaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Vilkuillen välillä merikarttoja ja kuunnellen radiosta kantautuvia tietoja, hän ohjasi laivan väljemmille vesille. Hän tosin huomasi heidän olevan hieman sivussa reitiltään, mutta se nyt oli pienempi paha kuin joutua kestämään myrskyn täysi raivo.
Kapteeni laski, että seuraavanpäivän aikana olisi jo turvallisempaa yrittää palata takaisin reitille, kun myrskykin oli saanut raivottua itsensä loppuun.

Muuan lurjus kökötti vanhassa piilossaan haavojaan nuollen. Ranne oli niin kipeä, että sai miehen melkein hulluksi, mutta onneksi pieni järjen hippunen sai hänet pysymään alallaan ja ehkä muisto saadusta löylytyksestä auttoi sekin.
Silti hän jaksoi hautoa kostoa ja odotti vain hetkeä, jolloin tuttu laituri olisi näkyvissä, silloin hän voisi ainakin yrittää ja mahdollisesti viedä jonkun mukanaan jollei muuten onnistuisi.

Fiona puolestaan ei halunnut palata hyttiinsä vaan oli juossut suoraan ystävänsä Monan hytille. Tämä olikin päästänyt naisen sisään ja yhdessä he olivat kuunnelleet käytävältä kantautuvia ääniä, kunnes viimein kaikkialle tuntui laskeutuvan rauhallinen hiljaisuus.

Kapteeni oli ollut oikeassa myrskyn laantumisesta ja aamu valkeni kauniina. Auringon säteet leikkivät laineiden pinnalla ja sai meren näyttämään siltä kuin se olisi täynnä timantteja. Väliin meren pinnalla näkyi delfiinejä, mutta ne väistivät suosiolla laivaa, joka kynti merta tasaiseen tahtiin.
Merimiehet lauloivat työskennellessään ja korjasivat yöllisen myrskyn aiheuttamia tuhoja kannella.

Jon ja Jill nousivat varhain ja törmäsivät keittiössä laivan kokkiin, joka manaillen keräili myrskyn lattialle heittelemiä tavaroita.
Jon selitti kokille muutamalla sanalla, mitä yöllä oli tapahtunut ja ettei tämän pitäisi ihmetellä, jos jääkaapista jotain puuttuikin.
Kokki murahti jotakin ja alkoi valmistaa aamiaista saatuaan tavaransa järjestykseen. Hän nosti vääntyneen paistinpannun käteensä, katsoi sitä ja vilkaisi sitten Jonia, joka katsoi kokkia anteeksi pyytävästi.
"Se oli minun syyni, joten korvaan tuon teille." Jon sanoi vaisusti.
"Ei tarvitse." Kokki sanoi ja viskasi pannun roskalaatikkoon. "Näitä saa aina uusia." Hän totesi ja haki kaappiensa kätköistä toisen pannun, joka oli edellistä hieman pienempi.

Myöhemmin muutkin liittyivät aamiaiselle ja saivat tietää yön tapahtumista. Jokainen toivoi, ettei enempää moisia tapahtuisi.
Myöhemmin Jon, Jill ja Fiona kävivät sairastuvalla katsomassa Logania joka jo voi vähän paremmin. Fiona muisti vasta silloin kiittää Logania, eikä uskaltanut ajatellakaan, mitä olisi voinut tapahtua, jollei Logan olisi yöllä auttanut.

Matka tuntui sujuvan hyvin, eikä tulevina päivinä sattunut mitään ja ilmakin tuntui heitä suosivan. Oli kulunut jo melkein viisi päivää siitä, kun he olivat jättäneet saaren taakseen ja Kapteeni uskalsi toivoa, että he jo parin päivän päästä näkisivät Hawajin.
Aika tuntui kuluvan kuin siivillä, paitsi erään mielestä, joka päivät istui piilossaan ja öisin hän haki syötävää keittiöstä. Kovin paljoa hän ei koskaan ottanut kerralla, sillä halusi pois nopeasti, ennen kuin kukaan pääsisi yllättämään häntä.

Eräänä yönä hän uskaltautui hiippailemaan komentosillalle ja hämmästyi, nähdessään ruorissa nuoren miehen, sen samaisen matruusin, jonka oli nähnyt myrsky-yönä. Nopeasti hän hiippaili nuorukaisen taakse ja iski tämän tainnoksiin. Tämän jälkeen hän kävi nopeasti läpi kapteeni pöydän löytääkseen itselleen jotakin kättä pidempää.
Ylimmästä laatikosta hän löysi aseen, joka oli sinne unohtunut. No Patrickille se sopi mainiosti, tyytyväisenä hän otti aseen käteensä ja sujautti sen taskuunsa. Tämän jälkeen hän katsoi aiheelliseksi häipyä paikalta, ennen kuin hänet huomattaisiin.
Nyt hän makasi jälleen pelastusveneen pohjalla ja hymyili sillä oli taas aseistettu. Hän antoi maininkien tuudittaa itsensä uneen.

Kului päivä ja yöllä saapui tieto, että he olivat lähestymässä Hawajia. Mutta rantautumaan päästäisiin vasta päivän valjettua.
Tämä viimeinen yö tuntui kuluvan tuskallisen hitaasti, niin matkustajien, kuin myös Patrickin mielestä.
Mutta aamu saapui ja aamiaisen jälkeen Jill ja Jon, seuranaan Fiona, Mona, Cecile ja Wess menivät kannelle katsomaan maisemia, sillä jokainen odotti pääsyä maihin ja erityisesti pääsyä sivistyksen pariin, oltuaan niin kauan kaukana kaikesta.
"Kun pääsen maihin, soitan vanhemmilleni ja sen jälkeen asun suihkussa viikon." Cecile julisti.
"Minä ja Jill taidamme matkustaa jonnekin rauhalliseen paikkaan, missä ei ole merta eikä lurjuksia." Jon sanoi hymyillen leveästi, jolloin hänen silmänsä tuikkivat kilpaa auringon valon kanssa, joka heijastui merenpinnasta, kuin tuhannet timantit.
"En tiedä minne menen, mutta meninpä minne hyvänsä, niin aion rentoutua perusteellisesti ja nauttia kaikesta siitä mitä saarelta puuttui." Fiona sanoi katsoen miten rantaviiva näkyi yhä selvemmin ja kaukaisuudessa näkyi kaupungin ääriviivat, sekä satama.
"Minä puolestani aion suoria jonnekin, missä ei ole poliiseja tai vankilaa." Sanoi käheä ääni hampaiden välistä ja samassa äänen omistaja kiskaisi Jillin itseensä kiinni.
"Päästä hänet!" Jon karjaisi ja mulkoili rähjääntynyttä miestä murhaavasti.
"Ei mitään äkkiliikkeitä tai hän saa kuulan kauniiseen kalloonsa." Patrick sanoin pettävän pehmeällä äänellä. "On parempi, ettei kukaan estä minua, kun pääsemme rantaan." Hän jatkoi katsoen kaikkia merkitsevästi.

Yksikään kannella olijoista ei uskaltanut liikahtaakaan ja Patrickin jatkuva vilkuilu ympärilleen sai heidät hermostumaan entisestään. Patrick puolestaan varmisti vain selustansa, jottei toiste jäisi moisen jyrän alle.
Tunnit kuluivat ja rantaviiva, kaupungin siluetti ja satama olivat yhä lähempänä, kunnes viimein iltapäivän jo ollessa pitkällä, laiva viimein heitti ankkurin ja matkustajat pääsivät astelemaan laiturille.
Tätä oli Patrick jo odottanut ja hän kuljetti Jilliä edellään kohti laiturille vievää laskusiltaa.
Nyt myös Logan ja Kapteeni Hasselhoff liittyivät seuraan ja kapteeni olisi syöksynyt Patrickin kimppuun tämän nähdessään, ellei Jill olisi ollut vaarassa.
Laiturilla seisoi paljon väkeä, oli toimittajia ja sitten ihan vain uteliaita, jotka olivat tulleet paikalle nähdäkseen ketkä olivat tuosta keskeytyneen selviytymis ohjelmasta selvinneet hengissä. Lisäksi paikalla oli kisaajien sukulaisia ja tuttavia, sekä tietysti pelastus henkilökuntaa, jonka tarkoitus oli tarkistaa saarella olleiden kunto, ennen kuin heidat päästettäisiin eteenpäin.

Patrick ei välittänyt laiturilla vellovasta ihmisjoukosta vaan aikoi toteuttaa suunnitelmansa. Hän piteli Jilliä tiukasti otteessaan, suunnaten aseensa piipun kohti Jillin ohimoa ja välillä muita kohden. Miehen koko olemus, sekä hurja katse kertoivat, ettei hänellä ollut mitään menetettävää, eikä omaansa lukuun ottamatta yksikään ihmishenki ollut hänelle minkään arvoinen.
"Kulje nyt kiltisti edelläni, niin saatan ehkä säästää henkesi." Patrick sanoi vaarallisen pehmeällä äänellä ja tiukensi otettaan naisen kaulalla, työntäen samalla aseen piipun tämän niskaan kiinni.
Tämä sai Jillin äännähtämään pelosta ja kivusta, tuntiessaan kylmän metallin niskassaan, miehen sormet kaulallaan ja tämän raskaan hengityksen korvansa juuressa.

Jon seisoi paikallaan, sormet nyrkkiin puristettuna ja katsoi voimattomana, miten tuo mies kuljetti Jilliä edellään. Oli raivostuttavaa vain katsoa sivusta toisen hätää, mutta väliinkään ei uskaltanut mennä, ettei tuo arvaamaton mies toteuttaisi uhkaustaan.
Hän seurasi Patrickia turvallisen välimatkan päästä, kun tämä harppoi eteenpäin laiturilla ja läpi ihmismuurin kauempana olevalle pysäköintialueelle.
Jon puikkelehti ihmisten välitse ja hidasti tahtiaan päästyään pysäköintialueelle. Hetken hän joutui etsimään katseellaan Patrickia ja tämän vankia, kunnes huomasi heidät erään auton luona.

Patrick töykkäsi Jilliä lähemmäksi autoa, ojensi tälle avaimet ja käski tämän avata oven. Tämän jälkeen hän siirtyi lähemmäksi ovea ja koko ajan niin, että Jill oli edessä ihmiskilpenä. Nopeasti hän peruutti etupenkille istumaan, Jillin jäädessä oven eteen seisomaan.
"Kiitän sinua avustasi, mutta minun on ikävä kyllä vaiennettava sinut." Patrick sanoi muka pahoitellen, mutta silmissään hänellä välähti tunteeton katse. Nopealla liikkeellä hän tyrkkäsi Jillin kauemmaksi autosta, tähdäten tätä koko ajan.

Jon oli tällä välin päässyt huomaamatta auton lähelle, että kuuli tuon miehen sanat ja näki kaiken. Hän tiesi, että oli toimittava nopeasti ja mitään ajattelematta hän syöksyi liikkeelle, tavoitti Jillin ja ehti juuri ja juuri tämän ja Patrickin väliin, kun hiljaisella parkkialueella kaikui pamahdus ja heti perään toinenkin, jota seurasi auton starttaus äänet ja moottorin hurinaa, kun Patrick kaasutti tiehensä, välittämättä katsoa osuiko uhriinsa. Kyllä hän osui, muttei siihen johon oli alun perin tähdännyt.

Oli kuin aika olisi siksi hetkeksi hidastunut ja sekunnit tuntuivat pitkiltä Jillin katsellessa suoraan häntä pitelevän Jonin kasvoihin ja tämän silmät loistivat lämpimästi, kertoen miten paljon hän oikeastaan naista rakasti.
Jill olisi halunnut sen yhden hetken ajan ummistaa silmänsä, muttei voinut ja näki kuinka miehen suu aukeni ja silmät puristuivat kiinni luotien osuessa. Hän tunsi vyötäröllään ja selässään miehen sormet, jotka puristivat hetken lujasti ja ympärillään tämän käsivarret, joissa lihakset jäykistyivät hetkeksi.
Hän muistaisi ikuisesti tuon hetken, katseen, sen miltä miehen kädet olivat tuntuneet ja mille tämä oli tuoksunut, kuin tämä kaikki olisi ollut painajaista, josta hän ei voinut lainkaan herätä.
"Jon... eih..." Jill sopersi katsoen suoraan miehen silmiin, jotka kertoivat enemmän kuin tämä olisi tahtonut kertoa.
Ote heltisi ja katse miehen silmissä muuttui poissa olevaksi, tämän lyyhistyessä kyljelleen Jillin jalkojen juureen. Jill seisoi paikallaan tajuamatta, mitä oli tapahtunut, kunnes se iski häneen täydellä voimalla ja sai hänet putoamaan polvilleen Jonin viereen.
Kyyneleet ryöpsähtivät hänen poskilleen ja huulien välistä karkasi valitus. Hän kumartui miehen puoleen, mutta tämä makasi liikkumattomana paikallaan, kahden punaisen läntin levitessä selkään.

Logan, Kapteeni Hasselhoff ja muutama muu tunkeutui läpi laiturilla seisovien ihmisten ja kiiruhti Jillin ja Jonin luokse.
Laiturilla olevassa ihmislaumassa supistiin ja osoiteltiin Jonia, sillä jokainen oli nähnyt, miten urhoollisesti tämä oli pelastanut naisen hengen, joskin oli itse saanut luodit nahkaansa.

No niin tulikin pidempi jatkopala, kun tuota innostuin hieman kirjoittelemaan ja lisäksi sattui tuo loppupätkä jo olemaan valmiina. Tuo jäi melkoiseen kohtaan, joten jatkahan sie...
p.s, jos olet vähänkään herkempi, niin kannattaa katsoa, että vieressäsi on paketti nenäliinoja...

[Nuubialainen Prinsessa]

Suru Jillin sisällä sai aikaan jotain perin kummallista. Hätä rakkaan puolesta nosti pintaan niin suuria tunteita menetyksen pelosta, että Jillin sisällä kasvava vauvan alku alkoi tehdä jotain perin kummallista. Se pieni tuskin olematonta suurempi olento, joka oli alkanut hiljalleen muistuttaa äitinsä kohdussa ihmistä kaikkine varpaineen ja käsineen, alkoi hehkua Jillin sisällä kuin pieni tulipallo. Jill, joka painoi hädissään syliinsä veltoksi muuttunutta Jonia, ei järkytykseltään heti tajunnut sisällään tapahtuvasta muutoksesta.

Muutos alkoi kevyinä nipistelyinä vatsassa, mutta hitaasti nipistely muuttui fyysiseksi kivuksi. Yllättäen Jill sai kivuliaita kouristeluja, jotka saivat hänet vetämään itsensä pieneen kasaan. Vaikka kipu veikin Jillin täysin voimattomaksi, ei hän kyennyt irrottamaan otettaan Jonista. Ulkopuolisen silmin saattoi näyttää siltä, että Jillin tuska sai fyysisen muodon hänen hennossa ruumiissaan. Kukaan ei nähnyt mitä tapahtui kun tytön vatsa painautui kouristusten aikana Jonin kasvoja vasten.

Jillin vatsa säteili kylmää tulta. Se työntyi vatsanahkojen läpi himmeänä valkoisena säteenä Jonin huulille ja sieraimiin. Se matkasi alas keuhkoihin ja täytti luodinreiät kuin veri, joka hyytyessään tukkii pienet repeämät. Jonin rinta kohoili luonnottoman suurin vedoin ja sai aikaan kummallisen pienen pihinän keuhkoista. Jill ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin kipua vatsassaan. Yksi kammottava ajatus oli hiipinyt hänen aivolohkojensa sopukoihin kaiken tuon kaaoksen keskellä.

"Hyvä jumala, vauva. Enhän menetä Jonin vauvaa?" Tytön huulille kohoava kysymys oli äänetön, mutta sitäkin tuskallisempi. Hänen viereensä saapunut Kapteeni ojensi kätensä Jillin olkapäälle ja kysyi huolestuneena,
"Oletko kunnossa Jill?" Jill ei kyennyt vastaamaan, eikä hänen tarvinnut sitä tehdäkään, sillä laivalle saapuneet lääkintämiehet olivat jo hälyttäneet paikalle apua ja heidän luokseen saapui ambulanssi valot vilkkuen. Hetkeä myöhemmin voimakkaat kädet siirsivät Jillin jäykistyneen vartalon pois edestä. Kädet kuuluivat Kapteenille. Jonin rinta kohoili edelleen voimakkain vedoin kun ensihoitajat saapuivat miehen luokse.

Kapteeni painoi kivusta ja järkytyksestä tärisevän Jillin lohduttavasti rintaansa vasten. Jillin poskilta valuivat nyt kyyneleet. Kyyneleet olivat pelon vuodattamia, mutta kivun hellittäessä ne vaihtuivat helpotuksen kyyneleiksi. Jillin sumeissa aivoissa käväisi ajatus, että ehkä hänen vauvansa ei syntyisikään pois kesken kaiken. Tärisevä käsi kosketti epätavallisen viileää vatsaa. Kapteeni huomasi eleen ja rauhoitti tyttöä sanomalla: "Hengitä vain syvään ja rauhallisesti. Ei ole enää mitään hätää, Jon on nyt hyvissä käsissä."

Jon nostettiin kantovuoteelle ja kuljetettiin ambulanssin sisään. Ensihoitajat valmistautuivat elvyttämään miestä ja alkoivat juuri repiä veristä paitaa miehen päältä pois kun Jonin silmät revähtivät apposen auki. Miehen kurkusta pääsi hassu vinkaisu, jonka jälkeen tämän epätavallisen voimakas hengitys muuttui tasaiseksi pihinäksi. Hoitajien kädet pysähtyivät hämmästyneinä paikoilleen, eivätkä he ymmärtäneet mitä oikein oli tapahtunut. Heidän henkihieverissä oleva potilaansa kääntyi katsomaan hoitajia melkein yhtä hämmästyneinä kuin nämäkin olivat, eikä oikein ymmärtänyt mistään mitään. Hetki oli hyvin koominen, mutta se ei naurattanut ketään heistä.

Selvittyään hämmästyksen ensimmäisestä vaiheesta, toinen hoitajista avasi varovaisesti Jonin verisen paidan ja totesi, ettei mies ollutkaan hengenvaarassa. Jonin paita kyllä oli veressä, mutta iho oli puhdas, eikä verta vuotavista haavoista näkynyt jälkeäkään. Pian Jonia käänneltiin puolelta toiselle kun hoitajat yrittivät kuumeisesti etsiä luodin reikiä miehen vartalosta, niitä sieltä kuitenkaan löytämättä. Kaksi kummallista jälkeä miehen iholla kuitenkin oli. Ne olivat mustat juovat, jotka näyttivät kulkevan kaksi senttiä muuta ihoa syvemmällä noin kymmenen sentin pituisella matkalla. Aivan kuin meteoriitti olisi kyntänyt maanpintaa juuri ennen pysähtymistään. Selitystä jäljille ei löytynyt, mikä tuntui häiritsevän kovasti lääkintämiehiä.


Jotenkin ajatus katkesi kesken, eikä tarina nyt jatku päässä..joten annan vuoron siulle:)