Jatkis: Kuoleman Saari

Aloittaja Nefertiti, 11.05.08 - klo:11:03

« edellinen - seuraava »

Nefertiti

Hawaji

Jill seisoi laiturilla, seitsemän muun ihmisen keralla. He kaikki, kuten Jillkin, odottivat purjevenettä, joka veisi heidät kohti seikkailua, jonka vain yksi voisi voittaa. Niin palkintohan kaikkia eniten kiinnosti.
Jill tarkasteli noita seitsemää, jotka rauhattomina liikehtivät laiturilla. Hän päätti tutustua laiturilla oleviin, vaikka saarellahan he tutustuisivat joka tapauksessa. Jill astui lähinnä seisovan miehen luokse. 'Nyt olisi vain keksittävä jotakin sanottavaa.' Hän ajatteli ja kysyi. "Jännittääkö?"
Mies kääntyi kohti Jilliä ja katsoi hieman yllättyneenä, mutta pian huulet kaartuivat lämpimään hymyyn, kuin tämä olisi pitänyt näkemästään. "Kyllä." Hän sanoi, katsoen edessään olevaa naista kiinnostuneena. "Niin minä olen Matt."  Mies lisäsi ja ojensi kätensä kohti Jilliä, joka tarttui siihen ja puristi.
"Minä olen Jill." Hän esitteli itsensä ja katseli miestä uteliaana, kunnes kääntyi katsomaan muita kisaajia. "Keitähän nuo muut ovat?" Hän kysyi mietteliäänä, katseen karatessa muista takaisin Mattiin.
"Minun listani mukaan, nuo kaksi pelleä tuolla ovat David ja Wes." Matt sanoi pidellen listaa kädessään ja osoitti kahta nuorta miestä, jotka seisoivat laiturin reunalla ja yrittivät tuuppia toisiaan reunalta alas.
"Typerää." Jill tuhahti, kun toinen oli vähällä lentää alas laiturilta.
"Sitten olemme me kaksi sekä, Fiona, Craig, Cecile ja Mona." Matt selitti.
Jill mietti kuka mahtoi olla kuka ja tarkasteli niitä kolmea, jotka eivät hullutelleet.
"Listassa lukee vielä, että mukaan tulee kuvaaja Scott ja juontajamme Mr. J tietysti." Matt luetteli loputkin listasta ja tunki sen takaisin taskuunsa.
"Mistäs sinä tuon listan sait?" Jill kysyi.
"Tulostin netistä, ennen lähtöä, Crazy Show'n kotisivuille oli nimittäin jo laitettu osallistujalista, muttei vielä muuta uutta." Matt sanoi ja käänsi katseensa kohti läheistä parkkipaikkaa, sillä jostain kauempaa kuului selvä autonmoottorin murina.
Parkkipaikalle, lähelle laituria saapui taksi, joka pysähtyi renkaat kirskuen. Hetken päästä autosta nousi mies kameran kanssa ja hänen jälkeen vanhempi mies, joka tuntui arvostelevan tiukkaan sävyyn kuljettajan ajotaitoja. Vastaukseksi kuski huusi jotain hävytöntä, näytti keskisormea ja kaasutti saman tien pois saatuaan rahat vastahakoiselta mieheltä, joka tuntui huutavan vielä jotain pois kaasuttavan auton perään.
"Samperi!" Mies manasi. Hän pyyhki tomua pois paidaltaan ja käveli nopein askelin kameraa pitelevän miehen perään. "Seuraavan kerran studio saa hommata paremman auton." Mies jatkoi ärtyisästi ja mulkaisi kameraa pitelevää miestä. "Scott, kuunteletko sinä edes." Hän tiuskaisi.
"Mitä, ai joo." Scottiksi kutsuttu mies sanoi ja laski kameransa. "Tosiaan studiolta saavat hommata meille paremman kyydin, tai siis oman auton, vai mitä Jon."
"Anna olla." Joniksi kutsuttu mies sanoi väsyneesti ja tarkasteli ääneti laiturilla seisovaa ihmisryhmää, kuin arvioiden heistä jokaista.
Hänen katseensa kiinnittyi hetkeksi Jilliin, mutta viimein hän asteli ihmisryhmän keskelle ja pyysi heitä kuuntelemaan. "No niin arvoisat kilpailijat, purjeveneen pitäisi tulla." Hän sanoi, katsoi kelloaan ja jatkoi. "Parinkymmenen minuutin kuluttua, joten meillä on aikaa esittäytyä."
Vastaukseksi tuli hyväksyvää puheen sorinaa.
"Minäpä aloitan." Jon sanoi. "Olen Jonathan Miller, mutta sanokaa Joniksi tai Mr. J:ksi."
Oli hetken aikaa hiljaista.
"Tuo kameran kanssa heiluva tuolla on Scott Wilkinson." Jon jatkoi ja mulkaisi Scottia, joka oli keskittynyt innokkaasti kuvaamaan kahta naista, jotka ilmeistä päätellen toivottivat Scottin hornantuuttiin.
Naisista toinen, jolla oli kaunis kaakaon värinen iho ja mustat hiukset useilla pienillä leteillä mulkoili Scottia ärsyyntyneenä tämän läsnäolosta. "Painu siitä jo kameroinesi." Hän sanoi kyllästyneenä kameramieheen ja katsoi tätä hyisesti.
"Fiona, anna olla." Punapäinen päivettynyt nainen sanoi.
"No, en hitossa anna." Fiona sanoi kiivaana. "Älä väitä Mona, ettei tuo iilimato muka häiritse sinua."
"En väitäkään, mutta en jaksa haastaa riitaa." Monaksi kutsuttu vastasi sovittelevasti.
"Hei sinä siinä, juuri sinä sen kameran kanssa, mene noita kahta pösilöä kuvaamaan." Vaalea mies huikkasi Scottille ja osoitti laiturin reunalla hilluvia Davidia ja Wesiä.
Scott vilkaisi miestä nopeasti ja sanomatta sanaakaan hän siirtyi kauemmaksi naisista ja alkoi hivuttautua sitten lähemmäksi hulluttelevaa kaksikkoa ja oli törmätä blondiin naiseen. "No mutta hei söpöläinen." Scott sanoi luullen olevansa kovinkin fiksu.
"Ala vetää." Blondi ärähti. "Sitä paitsi minun nimeni ei ole söpöläinen, se on Cecile." Hän lisäsi viileästi.
"Kiitti, kuka oletkin." Fiona sanoi ja hymyili miehelle.
"Sano Craig." Mies vastasi ja hymyili leveästi. "Eihän nyt noin kauniita neitoja voinut pulaankaan jättää." Hän lisäsi.
"Ei oikeastaan oltu pulassa." Fiona sanoi virnistäen.
"Hei, purjevene." Mona huudahti katsellen merelle, josta tosiaan lipui kaunis vaalea purjevene hitaasti kohti laituria.
"Mennään lähemmäksi." Fiona sanoi ja meni lähemmäksi Davidia ja Wesiä.
Juuri, kun tuo mainittu kaksikko oli tippua laiturilta, Fiona harppasei heidän luokseen ja nappasi kiinni heidän paidankauluksistaan ja veti kauemmaksi reunasta. "Yritättekö te luupäät tappaa itsenne, ennen kuin koko kisa on ehtinyt edes alkaa." Hän ärähti.
David ja Wes vilkaisivat toisiaan, sitten Fionaa, mutteivät sanoneet sanaakaan.
Kesti tovin ennen kuin purjevene pääsi rantautumaan.
"Taisi ne rahat upota tuohon loistoalukseen." Scott sanoi Jonille, jonka luokse oli mennyt. Jon ei välittänyt kommentoida Scottille, vaan astui purjeveneeseen, josta oli jo aika kuvata ensimmäinen lähetys, jotta kisa saataisiin alkuun.
Pian Gabriella irrottautui laiturista ja matka saarelle saattoi alkaa. Saarelle, jonne matka kestäisi useita päiviä.

*********

Suuri purjevene eteni tasaisesti eteenpäin merellä, auringon paistaessa sinisellä taivaalla, jossa ei ollut pilvenhattaraakaan. Auringon säteet välkehtivät merenpinnasta ja leppoisa tuuli keinutti venettä hiljakseen.
Vene oli menossa yhteen monista tyynen valtameren pienistä saarista, jolla veneen matkustajat asuisivat kuukauden täysin eristyksissä muusta maailmasta. Siellä he tekisivät heille määrättyjä tehtäviä ja yrittäisivät selvitä omillaan ilman nykyajan tekniikkaa, sillä siellä ei ollut tv:tä, tietokoneita, puhelinta ja kuuluvuusalue oli niin huono, ettei saarelta pystynyt soittamaan kännykällä mihinkään, joten nekin olivat hyödyttömiä.
Mutta saarella oli tietysti hätätapauksien varalta radiopuhelin, jolla saisi tarvittaessa yhteyden Hawajilla sijaitsevaan tukikohtaan.

Jon seisoi veneen keulassa nojaten kaidetta vasten, nauttien leppeästä tuulesta kasvojaan vasten. Hän toivoi saaren pian tulevan näkyviin, sillä tunnelma alkoi olla jo kireä, kun matkaa oli taitettu jo kolmen päivän ajan, eikä saarelle enää olisi pitkä matka. Mitä muuta siitä tulee, kun niin moni joutuu jakamaan niin pienen tilan.
Kameramies Scott Wilkinsonin kuvasi osanottajia, etenkin naisia. Nytkin hän kuvasi innolla Fionaa, joka ei ollut yhtä innokas ja näytti keskisormea Scottille käskien tätä menemään pois.
'Kunpa hän tekisi muutkin työnsä yhtä innokkaasti.' Jonathan ajatteli vilkaistessaan sinne päin missä, Wilkinson juuri oli.

Ihmiset olivat jo melkein räjähtämispisteessä ja yksi halusi lopettaa koko pelin, kun viides päivä alkoi olla lopullaan. Oli pimeää ja vain muutama tähti tuikki taivaalla, kun saari vihdoin tuli näkyviin. Sen keskellä puiden ympäröimänä komeili tulivuori, joka oli jo pitkän aikaa ollut lepotilassa ja nyt se piirtyi rosoisena vasten tähtitaivasta.
Vene lipui hitaasti läpi koralliriutan ja suoraan laiturille, jonne se kiinnitettiin huolella, sillä se oli ainut liikenneväline, jolla he pääsisivät saarelta pois.

*********

Saari

Lähetys alkoi ja Jonathan muuntautui Mr. J:ksi ja Crazy Show:n Autiosaarella-sarjan ensimmäinen jakso alkoi. Ensin tietysti esiteltiin osanottajat neljä miestä ja neljä naista. Heidät jaettiin pariksi ryhmäksi, jotka kumpikin saivat oman bambutalon. Bambutaloja oli viisi, joista kahdessa asuisivat kuukauden ajan osanottajat, jotka oli jaettu kahteen ryhmään, yhdessä kuvaustiimi ja juontaja. Kaksi muuta taloa oli tarkoitettu vapaa-ajan viettoa varten ja toisessa sijaitsi myös radiopuhelin. Näin ensimmäisenä päivänä otettaisiin rennommin ja osanottajat saivat rauhassa tutustua saareen.

Pari päivää sujui ongelmitta, sitten kolmantena päivänä tuli tiedotus Hawajilta. Suuri myrsky oli lähestymässä saarta.
"Tänä päivänä emme poikkeuksellisesti kuvaa mitään, eikä suoraa lähetystä ole, sillä keskitymme vahvistamaan asumuksiamme, sekä kiinnitämme Gabriellan paremmin, jottei myrsky hakkaisi sitä kappaleiksi, mikäli myrsky nyt tulee tänne." Jon sanoi kilpailijoille, jotka nyökkäsivät salaa tyytyväisinä, kun ei tarvinnut suorittaa niitä typeriä tehtäviä. Ainoat, jotka näyttivät hapanta naamaa, olivat David ja Wes, jotka tuntuivat pitävän toinen toistaan hölmömmistä tehtävistä. He kumminkin päättivät auttaa muita.
Koko päivän kaikki uurastivat ja katsoivat, että bambutalot olivat nyt niin vahvoja kuin vain suinkin. Craig ja Scott kävivät tarkistamassa Gabriellan kiinnityksen ja paransivat kiinnitystä lisää parilla köydellä.

Illalla, Jill ja Matt seisoivat hiekkarannalla, kuunnellen laineiden levollista liplatusta. He katsoivat tummuvaa taivasta, jota valaisi juuri noussut kuu tähtien keralla. Kaikki oli täydellistä, kunnes jostain hyvin kaukaa kantautui matala jyly ja samassa taivaanrannan peitti suuri tumma pilvi.
"Ei hätää, se on vielä melko kaukana." Matt sanoi hiljaa ja katseli hitaasti suurenevaa pilveä, joka levittäytyi pitkin taivaanrantaa peittäen jo tähtitaivaankin näkyvistä.
"Mennään silti sanomaan muille, että se on tulossa." Jill sanoi, sillä hän ei erityisemmin pitänyt rajuilmasta, etenkään jos oli suojatta sen tullessa.
"Mennään vain, vaikka voihan olla, että se ei osu saarelle ollenkaan." Matt sanoi ja he alkoivat kävellä hiljakseen kohti bambutaloja.
He astuivat suurimman bambutalon ovesta sisälle.
"Myrsky lähestyy, mutta ei huolta, se ei ole täällä ainakaan pariin tuntiin." Matt sanoi.
"Pitäkäämme siis siihen asti hauskaa." David hihkui.
"Ääliö." Fiona tuhahti hiljaa ja pyöräytti silmiään merkitsevästi.
Craig, Mona, Matt, Fiona ja Jill innostuivat pelaamaan korttia, Cecile luki mukanaan tuomaansa naistenlehteä, David ja Wes suunnittelivat lainelautailua, nähtyään yhä vain suurenevat aallot, jotka löivät rantaan kuohuen.
"Ette mene minnekään." Jon sanoi huomattuaan nuorten miesten aikeet. "Turhan riskialtista." Hän perusteli nähdessään Wesin ja Davidin nyreät ja kysyvät ilmeet.
"Ilonpilaaja." Wes mutisi ja painui Davidin kanssa takaisin sisälle.
Oli kulunut jo melkein kaksi tuntia siitä, kun Jill ja Matt olivat kuulleet etäisen jyrinän ja nähneet lähestyvät myrskypilvet. Taivas oli nyt täysin musta ja tuuli oli yltynyt miltei myrskyksi ja ravisteli majojen seiniä. Aaltojen pauhu kuului nyt majoihin asti. 'Menisi nyt vain ohitse.' Jill toivoi ja kuunteli ulkona raivoavaa tuulta ja merta.
Hetkeksi tuuli tuntui tyyntyvän, mutta sitten rävähti salama ja heti perään kuului valtava jyrinä. Se oli niin valtava, ettei Jill milloinkaan ennen ollut kuullut sellaista. Pian myrsky ärjyi täydellä voimallaan ja majassa olijoista alkoi tuntua kuin se yrittäisi repiä majat irti. Sade hakkasi majan kattoa ja jostain kuului kovaa ryskettä ja hetken kaikki jo luulivat majan rysähtävän kasaan, mutta ei, se oli yhä pystyssä.
"On parasta, että olemme yön yli täällä." Jon sanoi eikä pitänyt yhtään ulkona raivoavasta myrskystä, eikä siitä, että oli huomannut Scottin kadonneen.

Aamulla kaikki oli tyyntä ja rauhallista, mutta maisema oli murjotun näköinen. Palmupuita oli nurin hujan hajan ja pystyssä oli vain vapaa-ajan viettoon tarkoitettu maja, sekä pari muuta majaa.
Maja, jossa radiolähetin oli ollut, oli nyt nurin kuin jokin suuri voima olisi pyyhkäissyt sen ylitse. Matt juoksi kasalle, joka oli vielä edellisenä päivänä ollut maja ja kaiveli hetken, kunnes löysi viimeinen radiolähettimen, joka oli ihme kyllä, säilynyt rytäkästä ehjänä.
Hän vei sen suureen majaan, jotta Jon tai Scott voisi sen tarkastaa ja ilmoittaa lähimpään tukikohtaan, heidän selvinneen hengissä myrskystä.

Jon, Craig ja David menivät rantaan katsomaan, miten Gabriella oli selvinnyt myrskystä.
Tyrmistynyt ilme levisi Jonin kasvoille, kun hän näki, että laituri oli säleinä ja vene poissa.Vain pari köydenpätkää oli laiturin säleissä kiinni ilmoittamassa siitä, missä Gabriella oli ollut. Läheisissä rantakivissä oli muutamia vaaleita naarmuja ja rantaan oli ajautunut useita vaaleita säleitä. Uljas purjevene Gabriella oli hakkautunut kiviin ja koralleihin ja hajonnut säleiksi.
"Senhän piti olla hyvin kiinnitetty." Jon sanoi ja katsoi typertyneenä lautakasaa, joka oli ollut laituri. "Meidän pitää ottaa yhteys tukikohtaan, jotta voivat hakea meidät pois."
"Miksi?" David kysyi.
"Koska, meillä ei ole muuta keinoa poistua täältä, kuin tuo purjevene ja tukikohta." Jon vastasi kertomatta kuitenkaan sitä, että Scott oli yhä kateissa ja lisäsi. "Olemme menettäneet toisen, joten ei ole kovinkaan viisasta jäädä tänne enää, ellemme saa uutta purjevenettä."
David nyökkäsi ja oli hiljaa. Hän katseli köydenpätkiä, jotka osittain lilluivat vedessä ja ihmetteli, kuinka siististi ne olivat leikkautuneet poikki, niin kuin joku olisi ne leikannut poikki. 'Outoa.' David ajatteli ja painui sitten muiden perään.
David sai nopeasti muut kiinni ja kysyi sitten Jonilta. "Pitäisikö muille kertoa ensin, että olemme jumissa täällä, siihen asti kunnes joku tulee hakemaan meidät täältä?"
"Olet oikeassa." Jon sanoi ja jatkoi. "Voisit käydä sanomassa muille, että tulevat vapaa-ajan majaan."
"Ok. Olen jo menossa." David sanoi ja painui edeltä. Hän törmäsi ensin Fionaan ja Monaan. David kertoi nopeasti, että koko porukka kokoontuu vapaa-ajan majalla.
"Miksi meidän pitää kokoontua? Onko tapahtunut jotain... vakavaa?" Fiona kysyi.
"Tavallaan." David sanoi ja jatkoi. "En nyt ehdi jaaritella, pitää vielä saada tieto, Jillille, Wesille ja Mattille."
"Hyvä on." Fiona sanoi ja alkoi harppoa kohti vapaa-ajan majaa kiskoen Monan mukaansa.
David lähti etsimään veljeään, sekä Mattia ja Jilliä, jotka hän löysikin siivoamasta pahinta sotkua. David selitti nopeasti samat asiat heille, kuin oli vähän aikaisemmin kertonut Fionalle.
Yhdessä he menivät vapaa-ajan majalle, jossa Jon, Fiona ja Mona jo odottivatkin.

Jon käveli edestakaisin, silmäillen kilpailijoita, jotka istuivat, kuka missäkin. 'Mihin ihmeeseen Craig jäi kuhnimaan?' Hän ajatteli. 'Ja missä ihmeessä on Scott?'
Jon alkoi tosissaan olla huolissaan Scottista, sillä ei ollut lainkaan tämän tapaista kadota noin vain jonnekin.
Juuri kun Jon oli aikeissa lähteä etsimään Craigia, tämä tulikin majaan.
"Missäs sinä kuhnit?" Jon kysyi
"Missäs luulisit." Craig vastasi.
"No antaa olla." Jon sanoi ja jatkoi. "Mene paikallesi, niin päästään aloittamaan."
Jon silmäili kaikkia ja mietti, kuinka kertoisi tilanteen, kunnes viimein hän henkäisi syvään ja aloitti.
"Näyttää siltä, että me emme pääse pois tältä saarelta, ennen kuin joku meidät täältä hakee, sillä yöllinen myrsky katkoi köydet purjeveneestä, niin että se hakkautui pirstaleiksi." Jon kertoi. "Kilpailutoiminta keskeytetään ainakin siihen asti, kunnes saamme uuden veneen. Ai niin ja jos joku teistä näkee Scottin, niin voisi pyytää häntä tulemaan puheilleni." Hän lisäsi yrittäen olla näyttämättä huoltaan kadonneesta kuvaajasta.
"Oliko siinä kaikki?" Matt kysyi rypistäen kulmiaan epäluuloisena.
"Kyllä, halusin vain kertoa kaikille, mitä on tapahtunut, jottei syntyisi väärinkäsityksiä." Jon vastasi ja jatkoi. "Voitte nyt mennä vapaasti jatkamaan, mitä nyt olittekin tekemässä ja minä puolestani painun ottamaan yhteyttä tukikohtaamme."

Kilpailijat hajaantuivat keskustellen tapahtuneesta.
David kertoi Wesille huomiostaan ja yhdessä he painuivat laiturin rippeille katsomaan tapahtunutta.
"Katso." David sanoi Wesille ja näytti vedessä lilluvaa köydenpätkää.
"Sehän on katkaistu." Wes sanoi ja kumartui lähemmin katsomaan köydenpätkää, joka liikkui hitaasti edestakaisin virran mukana. "Menen hakemaan Jonin tänne. Hänelle on kerrottava, että joukossamme on sabotoija."
Tämän sanottuaan Wes lähti ja David jäi tutkimaan laiturin ympäristöä, löytääkseen jotakin mikä kertoisi, että kuka olisi voinut tehdä niin katalan tempun.  Hän kumartui lähemmäksi erästä kiveä, jossa näkyi olevan valkoisia raitoja, maalia Gabriellasta. Hän kuuli askelia ja ajattellen, että Wes oli tulossa takaisin, hän nousi ylös.
"Sinähän tulit nopeasti takaisin." David sanoi kääntyessään, mutta mitään hän ei ehtinyt nähdä, sillä pimeys iski hänen ylitseen kuin suuri hyökyaalto ja vei mukanaan.

Jon meni isolle majalle, ottaakseen yhteyttä tukikohtaan. Hänen astuessaan sisälle majaan, häntä odotti masentava näky, sillä radiolähetin, joka vielä aamulla oli ollut ehjä, oli nyt isketty täysin palasiksi.
'Mitä ihmettä on tekeillä?' Jon ajatteli huolestuneena ja katseli lattialla lojuvia radiolähettimen palasia.
Hän päätti kutsua kilpailijat taas kokoon ja kysyä, kuka oli hajottanut radion. Oli ilmiselvää, että joku yritti sabotoida Autiosaarella kisaa ja olisi selvitettävä kuka, ennen kuin tapahtuisi mitään vakavampaa, Jon mietti ja harppoi ovelle, missä hän oli törmätä Wesiin.
"Minulla olikin asiaa sinulle." Wes sanoi.
"Mitä nyt on tapahtunut." Jon kysyi ärtyneenä, sillä viimeinen asia, mitä hän tällä hetkellä halusi, oli lisää ongelmia.
"David näytti minulle köydet, joilla Gabriellan piti olla sidottu kiinni ja kun minä niitä katsoin, niin olen sitä mieltä, etteivät ne ole hankautuneet poikki, vaan joku on ne tahallaan katkaissut." Wes selitti.
"No voi tuhat tulimmaista." Jon älähti. "Sehän tästä nyt vielä puuttuikin."
"Mikä sinulle tuli? Etkö saanutkaan lähetettyä viestiä tukikohtaan?" Wes kysyi hämmästyneenä.
"En, sillä joku on hajottanut radiolähettimen, me olemme täällä omillamme, emmekä saa apua." Jon sanoi ärtyneenä. "Meitä ei kaivata ainakaan viikkoon vielä, mutta luulen, että alkavat ihmetellä, kun eivät saa lisää jaksoja lähetettäväksi televisioon."
Wes oli hiljaa, hän oli halunnut vain olla hauskassa kisassa ja tämä nyt ei ainakaan ollut enää hauskaa.
"Mennään hakemaan muut, heidän täytyy saada tietää, miten pahassa jamassa me nyt olemme." Wes sanoi.

Matt ja Jill kävelivät hiekkarannalla, kun Fiona ja Mona istuivat vähän kauempana ja nauttivat auringon lämmöstä. Äkkiä Matt näki jotakin roikkumassa palmussa, jonka vihreät lehdet melkein hipoivat vedenpintaa.
"Jill on parempi, ettet katso." Matt sanoi, sillä hän oli jo huomannut, mikä palmussa roikkui.
Mattin kiellosta huolimatta Jill vilkaisi kaarella olevaan palmuun ja se mitä siellä oli, sai hänen sisuksensa kääntymään ympäri.
"Jill kiltti, mene hakemaan Jon tänne, äläkä sano Fionalle ja Monalle vielä mitään." Matt sanoi.
Jill nyökkäsi pidellen kättään suunsa edessä, jottei olisi oksentanut siihen paikkaan. Hän kääntyi ja lähti juoksemaan kohti suurinta majaa ja törmäsi päin Wesiä, joka harppoi vastaan.
"Auh!" Jill älähti. "Katsoisit eteesi."
"Sinähän se törmäsit minuun." Wes sanoi hieroen kipeytynyttä käsivarttaan ja kysyi. "Mihin sinulla oli niin kiire?"
"Minä... " Jill aloitti, mutta huomasi Jonin, joka oli tullut Wesin perässä. "Jon sinua minä etsinkin. Matt ja minä... me löysimme ruumiin."
"Ei, ei, ei, ei." Jon sanoi ja katsoi Jilliä epäuskoisesti. "Kerro ettei tuo, mitä sanoit, ollut totta."
"Mutta kun se on totta." Jill sanoi ja jatkoi. "En minäkään uskoisi, ellen olisi nähnyt."
Wes ja Jon lähtivät seuraamaan Jilliä, joka johdatti heidät Mattin luokse. Fiona ja Mona huomasivat heidät, nousivat paikoiltaan ja liittyivät seurueeseen.
"Mitä on tekeillä?" Fiona kysyi nähtyään huolestuneen ilmeen Jonin, Wesin ja Jillin kasvoilla.
"Kun tietäisinkin." Jon sanoi.
Enempää he eivät keskustelleet, sillä he olivat saapuneet Mattin luo. Mona parkaisi ja käänsi katseensa pois palmusta, nähtyään mikä siinä roikkui.
"Sehän on..." Wes aloitti
"Scott!" Jon älähti. "Miten hemmetissä hän tuonne päätyi?" Hän kysyi ja katsoi epäuskoisena palmussa roikkuvaa Scottin velttoa ruumista.
"Meidän on saatava hänet alas ja haudattua, ennen kuin hänen ruumiinsa alkaa haista." Matt sanoi ja ryhtyi availemaan solmuja köydestä, jolla Scott oli puuhun sidottu.
Jon ja Wes auttoivat Mattia, kun naiset seisoivat paikallaan ja seurasivat hiljaa miesten työskentelyä.
Pitkän tovin kuluttua he saivat Scottin ruumiin irti palmusta. Wes ja Matt kantoivat ruumiin majalle, jossa heitä vastaan talsi Craig.
"Onko tuo Scott? Mitä hänelle on tapahtunut?" Hän kysyi.
"Sen kun tietäisimme." Matt sanoi. "Löysimme hänet killumasta palmusta."
"Itsemurha kenties." Craig ehdotti.
"Tuskin, mutta ei pois suljettua." Matt vastasi ja laski Scottin ruumiin hiekalle. "Saat auttaa hautaamaan hänet." Hän lisäsi.
Juuri kun Matt ja Craig olivat kaivamassa hautakuoppaa, joku käveli heidän luokseen. Matt kääntyi katsomaan, kuka tulija oli.
"David." Matt sanoi hämmästyneenä ja huomasi, että tämä oli lyönyt päänsä johonkin. "Mitä sinulle on tapahtunut?"
"Minä..." David aloitti ja tuupertui hiekalle.
Matt paiskasi lapionsa kädestään ja syöksyi Davidin luokse. Craig pysyi paikallaan ja näytti hieman happamelta.
"Craig auta, kannetaan hänet majalle. Kuopan voi kaivaa myöhemminkin, sillä tuo ruumis ei karkaa mihinkään." Matt sanoi ja vilkaisi Craigia.
Craig nyökkäsi ääneti ja tuli Mattin avuksi. Yhdessä he saivat Davidin kannettua majalle, jossa heitä vastaan tuli Wes. Nuorukainen huudahti tukahtuneesti nähtyään veljensä.
"Onko hän... kuollut?" Wes kysyi ja seurasi Mattia ja Craigia majaan.
"Ei." Matt vastasi ja lisäsi. "Mutta kunnollisen tällin hän on saanut.
"On tainnut olla taas jossakin temppuilemassa ja lyönyt sitten päänsä." Craig tuumi.
"Ei hän temppuillut." Wes vakuutti. "Hän jäi laiturin jämille, kun lähdin etsimään Jonia." Hän selitti.
"Miksi sinä häntä hait?" Matt kysyi kummastuneena.
"Koska joku yrittää sabotoida kisaa ja koska David huomasi, että joku oli leikannut Gabriellan kiinnitysköydet poikki ennen myrskyä." Wes selitti.
"Oletko varma." Craig kysyi epäillen.
"Olen, sillä katsoin itsekin niitä köysiä." Wes vastasi.
"Craig jää sinä tänne vahtimaan Davidia Wesin kanssa, niin minä etsin Jonin käsiini." Matt sanoi, kun he olivat saaneet Davidin vuoteelle.
"Hyvä on." Craig myöntyi, Wesin tyytyessä mumisemaan jotain joon tapaista.

Matt häipyi etsimään Jonia ja löysikin tämän pian vapaa-ajan majasta. Hän selitti tälle nopeasti, mitä oli tapahtunut.
"Ei, ei, ei, tämä ei voi olla totta." Jon sanoi ja haroi hermostuneena tummia hiuksiaan. "Koko kisa on ollut alusta alkaen pelkkiä vastoinkäymisiä." Hän jatkoi harmistuneena.
"Ymmärrän, mutta luulen, että mitä pikimmin pääsemme täältä pois, niin sitä vähemmän vahinkoja pääsee tapahtumaan." Matt sanoi vakavana, sillä hänkään ei pitänyt näistä oudoista sattumuksista, jotka alkoivat olla jo suorastaan pelottavia. "Ehdotankin, että kyhäämme jonkunlaisen lautan tai veneen ja yritämme päästä lähimpään asuttuun saareen, josta voimme yrittää saada apua."
"Olet oikeassa." Jon sanoi ja tunsi itsensä toiveikkaaksi. "Mennään nyt kuitenkin katsomaan Davidia, sillä hän voi kertoa varmasti jotain kun tulee tajuihinsa." Hän lisäsi.
Ääneti he harppoivat majalle, miettien mitä Davidille oli mahtanut tapahtua ja mihin tämä oli päänsä lyönyt.
Maja oli tyhjä, Craigia ja Wessiä ei näkynyt missään. David retkotti yhä vuoteella, johon hänet oli nostettu ja näytti liikkumattomalta. Lähemmäksi astuessaan he näkivät, että tämän kasvot olivat vääntyneet jonkinlaiseen pelon ja epäuskon irvistykseen, silmien tuijottaessa lasittuneina eteensä.
Matt syöksyi katsomaan voisiko tehdä jotain tuon nuorukaisen hyväksi, vaikka sisimmässään tiesikin, ettei mitään ollut enää tehtävissä ja nuorukainen oli jo avun ulottumattomissa.
"Kuollut." Matt sanoi ja kääntyi katsomaan Jonia kasvoillaan puoliksi epäuskoinen, puoliksi huolestunut ilme . "Ja hän oli elossa, kun lähdin sinua etsimään, lisäksi Wes ja Craig jäivät hänen seuraansa." Hän lisäsi ja tunsi miten kylmät väreet alkoivat kiipiä pitkin hänen selkäänsä. Jotain oli tekeillä, jotain, mikä tulisi maksamaan heidän kaikkien hengen, jolleivät he nyt olisi varuillaan.
"Tämä alkaa mennä jo yli ja sabotoijan täytyy olla yksi meistä" Jon sanoi kuulostaen hermostuneelta, alkaen jo aavistaa kuka oli kaiken takana, muttei ollut vielä aivan varma asiasta. Hän ei pitänyt tästä, sillä koko kisa oli muuttunut karmivaksi eloonjäämiskamppailuksi. "Kutsutaan koko porukka vapaa-ajan majalle ja tämän jälkeen yksikään ei lähde hortoilemaan itsekseen mihinkään." Hän jatkoi ääni aavistuksen täristen ja haroi taas hiuksiaan.
"Totta, mutta David ja Scott pitäisi haudata, sillä ei heitä ajoissa mantereelle saada." Matt sanoi.
"Hyvä on, hoidetaan heidät ensin ja haetaan sitten muut." Jon myöntyi ja haroi taas hermostuksissaan hiuksiaan.
Yhdessä he kantoivat Davidin paikkaan, jossa Scottin ruumis vielä odotti hautaamista. Hiki pisaroi kummakin otsalla ja valui pitkin selkää ja aurinko paahtoi kummankin nahkaa heidän kaivaessaan kuoppaa. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua kuoppa oli valmis ja he laskivat ruumiit siihen ja peittivät sitten huolellisesti. Matt iski kaksi puista ristiä kummun päälle muistuttamaan Scottista ja Davidista.
Aurinko laski meren taakse kullanpunaisena pallona ja loi pitkiä varjoja kummun taakse. Miehet vilkaisivat tummuvaa taivasta ja tiesivät, että oli aika palata majalle, minne he saapuivatkin hikisinä, likaisina ja väsyneinä. Naiset olivat jo majalla ja katsoivat työn tahraamia ja väsyneitä miehiä kummissaan.
"Oletteko nähneet Wesiä tai Craigia?" Jon kysyi väsyneellä äänellä.
"Emme ole." Jill vastasi ja katsoi kumpaakin miestä huolestuneena. "Mitä on tapahtunut?" Hän kysyi.
"David on kuollut." Matt sanoi hiljaa ja istuutui lähimpään tuoliin. Hetken levähdettyään hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja toiseen tuoliin istahtanut Jon vahvisti tapahtuneen.
Majaan laskeutui painostava hiljaisuus, jonka aikana naiset sulattelivat saamaansa tietoa ja katselivat kaikkia majassa olijoita huolestuneina.
"Luulen, että Wes tai Craig on asialla, sillä heidän äkillinen katoamisensa huolestuttaa minua." Jon uskaltautui sanomaan julki oman aavistuksensa.
"Samaa minäkin epäilen, mutta ennen kuin ketään aletaan syytellä, voisimme yrittää ensin tutkia, mistä on kyse." Matt sanoi ja jatkoi. "Lisäksi suosittelen, ettei kukaan meistä lähde yksin minnekään, vaan että joku on aina mukana."
"Olet oikeassa." Jon sanoi.
"Minä en kyllä usko, että Wes olisi tämän takana." Fiona sanoi. "Hölmö hän saattaa olla ja vähän lapsellinenkin, muttei kuitenkaan murhaaja, eikä hänellä ole sitäpaitsi mitään syytä murhata veljeään, sen enempää kuin Scotiakaan." Hän perusteli.
"No en minäkään voi uskoa, että hän olisi tätä kaikkea suunnitellut, ei ainakaan yksin." Matt sanoi. "Mutten ihan helposti sitä usko Craigistakaan, vaikka toisaalta hän vaikuttaa kyllin fiksulta suunnitellakseen jotakin tällaista ja pystyisi varmaankin toteuttamaakin kaiken yksin. En vain tiedä, mitä syytä hänellä olisi tämmöiseen." Hän pohti.
"No mutta ajatellaan sitä sitten aamulla, nyt voisimme yrittää nukkua." Jon sanoi ja kuin sanojensa vakuudeksi haukotteli kunnollisesti. Päivä oli ollut raskas ja uuvuttava.
"Kaiken varalta, pysytään kaikki samassa tilassa koko yö." Matt sanoi ja jatkoi. "Sillä kuka hyvänsä tuo murhaaja onkin, eihän voi tehdä mitään herättämättä meitä kaikkia, kun olemme yhdessä."
"Totta." Jon myönsi.
"Matt?" Jill kysyi.
"Niin." Matt vastasi.
"Voisiko... tai siis tämä on kyllä tyhmää, mutta... tuota saisinko viettää yöni vierelläsi?" Jill kysyi takellellen ja punastui.
"Toki." Matt sanoi hymyillen ja veti Jillin lähelleen.
"Kiitos." Jill sanoi hiljaa.

No niin tässä alku, jossa ihmiset ovat melkoisessa pinteessä ja kuka mahtaakaan olla tihutöiden takana ja miksi?
Jatkahan sinä...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#1
Mainingit löivät laiskasti rantaan, sademetsässä yöeläimet ja hyönteiset pitivät omaa konserttiaan, kun rannalla lokit nahistelivat nukkumapaikoista. Nuo äänet tuudittivat majan asukkaat uneen yksi toisensa jälkeen ja hiljaisuus laskeutui majaan. Kuului vain nukkujien tasainen hengitys ja ulkoa hiljainen meren pauhu.
Matt ja Jon olivat ennen levolle vetäytymistä salvanneet ovet ja tarkastaneet muut mahdolliset sisäänpääsytiet, jotka sitten tukkivat parhaansa mukaan.
Ulkoa kuului askelia ja kevyessä unessa ollut Matt havahtui kokonaan. Hän nousi paikaltaan, hiipi Jonin luo ja herätti tämän.
"Joku liikkuu ulkona." Matt kuiskasi ja kuin sanojensa vakuudeksi kuului taas askelia, jotka pysähtyivät ja seuraavaksi tuo joku kokeili ovea.
Matt ja Jon pidättelivät hengitystään ja tuijottivat ovelle, valmiina hyökkäämään, mikäli tuo joku päättäisi yrittää väkisin sisälle.
"Päästäkää sisälle." Kuului hätäinen huuto ulkopuolelta ja seuraavassa hetkessä huutaja takoi ovea.
"Se on Wes." Matt sanoi ja harppasi ovelle. Hän avasi oven ja päästi selvästi peloissaan olevan nuorukaisen sisälle. "Mitä tapahtui ja missä olet ollut?" Matt kysyi, kun oli salvannut oven uudestaan.
"Se tappoi Davidin." Wes sanoi tuijottaen silmät suurina eteensä. "Se tappoi Davidin, minun veljeni." Hän hoki uudestaan.
"Ota tästä ja aloita ihan alusta." Jon sanoi ojentaen lasillisen viskiä Wesille, jonka ohjasi sohvalle istumaan.
Nuorukainen totteli ja kulautti kerralla lasin tyhjäksi. Hänen kätensä alkoivat täristä, silmät räpsyivät vimmatusti ja huulet vavahtelivat. Oli kuin tämä vasta olisi käsittänyt kunnolla, mitä oli tapahtunut.
"Wes?" Matt kysyi. "Jaksatko kertoa, mitä tapahtui sen jälkeen, kun jätin sinut ja Craigin Davidin seuraksi."
Wes nyökkäsi puristaen lasia tiukasti sormissaan, kuin yrittäen tällä tavoin hillitä käsiensä tärinää.
"David tuli tajuihinsa ja yritti kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut." Wes aloitti pyöritellen tyhjää lasia hermostuneesti sormissaan. "Sitten minut työnnettiin syrjään ja löin siinä hötäkässä pääni johonkin ja seuraava mitä muistan, oli se kun tuo joku kuristi minua, näin miten David retkotti vuoteella ja tuo kuristaja mutisi, että tekisin pian seuraa hänelle. En muista mitä tein, mutta pääsin vapaaksi ja juoksin viidakkoon."
"Näitkö ollenkaan kuka se oli?" Jon kysyi.
"En, en muista. Kaikki kävi niin nopeasti." Wes vastasi ja tuijotteli tyhjän lasin pohjaa.
"Oletko nähnyt Craigia?" Matt kysyi vuorostaan.
"En." Wes vastasi ja nosti katseensa lasista. "Eikö hän ole täällä?"
"Ei." Matt vastasi ja sanoi. "Riittää kyselyt jo tältä yöltä. Mene nukkumaan, niin keskustellaan asiasta aamulla lisää."
Wes nyökkäsi, antoi lasin Mattille ja otti Jonin tarjoaman makuupussin vastaan. Tämän jälkeen hän levitteli makuupussin Monan viereen, sukelsi pussin sisään ja yritti nukkua.
"Poika parka." Jon sanoi myötätuntoisesti, kun Wes oli vetäytynyt levolle.
"Hän on kokenut kovia, mutta eiköhän tuosta tokene." Matt tuumasi ja nyökäytti nuorukaista kohti. "Mene sinä vain nukkumaan. Minä voin vahtia lopun yötä." Hän lisäsi vilkaisten Jonia joka haukotteli.
Jon nyökkäsi, toivotti hyvät yöt ja vetäytyi omaan makuupussiinsa.
Matt harppoi ikkunalle työntäen kätensä housun taskuihin, jolloin hänen sormiinsa osui lappunen, jonka hän oli ennen matkaa tulostanut.
Hän veti lappusen taskustaan ja tarkasteli sitä heikossa valossa.
Lapussa oli jokaisen osallistujan nimi ja ikä. Hän katseli listaa nyt tarkemmin löytääkseen siitä jotain vihjettä, kuka heistä olisi voinut sotkea koko kisan. Hän katseli Craigin tietoja hieman tarkemmin ja vasta huomasi vasta nyt, ettei annettu ikä täsmännyt, sillä hän muisti tämän vaikuttaneen annettua ikää vanhemmalta. Lisäksi kuvakin oli jotenkin erilainen. Mies joka hymyili kuvassa, ei muistuttanut lainkaan Craigia.
'Miten en sitä silloin lähtöpäivänä huomannut?' Hän mietti katsellen kuvaa ja tietoja tarkemmin. 'Eikö Craig olekaan se, joka hän väitti olevansa ja jos kuvan mies oli oikea Craig, niin kuka oli tuo mies, joka oli esitellyt itsensä Craigina? Miksi hän oli ottanut toisen henkilöllisyyden?' Matt mietti ja vilkaisi ulos ikkunasta, todeten siellä olevan lähes yhtä hiljaista kuin majassakin.

Matt ihmetteli myös sitä, miksi tuo toisen henkilöllisyyden varastanut tyyppi oli tullut kisaan, koska ainakaan voittaminen ei näyttänyt olevan tämän päämäärä. Hän käänteli asiaa mielessään, pohti ja yritti keksiä, mikä maailmassa saisi jonkun tekemään tällaista. Useita ajatuksia pulpahti hänen mieleen ja osan hän hylkäsi mahdottomina tai ainakin liian outoina.
'Scottin oli täytynyt nähdä tuon miehen katkaisevan Gabriellan kiinnitys köydet, jolloin hänet tietysti oli pitänyt vaientaa.' Matt järkeili. 'Sitten David ja Wes huomasivat, että kiinnitys köysi oli katkaistu, David jäi ja Craig kävi kumauttamassa tämän tainnoksiin. Miksi? Luulikohan hän, että David oli keksinyt jotain ja miksei Craig ollut silloin vielä tappanut tätä? Vai olikohan David nähnyt jotakin muutakin, miksi Craig päätti raivata hänet tieltään.' Hän pohti, vilkuillen välillä ikkunasta ulos ja välillä toisia, vain nähdäkseen että heillä oli kaikki hyvin.

Ulkona oli pimeää ja rauhallista, niin kuin majassakin. Hiljaisuus alkoi hiljalleen unettaa häntä ja hän haukotteli, nousi paikaltaan ja käveli hetken ympäriinsä piristyäkseen. Se auttoikin hetkeksi, mutta pian hänen kuunnellessaan nukkujien tasaista hengitystä, väsymys taas palasi ja luomet alkoivat lupsahdella kiinni väkisinkin.
Melkein huomaamattaan hän torkahti penkille jossa istui, havahtuakseen muutaman kymmenen minuutin päästä siihen, kun joku kokeili ovea. Hän nousi ja asteli ovelle, valmiina kumauttamaa, mikäli ulkona liikkuja päättäisi yrittää väkisin sisälle.
Aistit ja lihakset äärimmilleen jännittyneenä, Matt kuunteli ja hätkähteli jokaista pientä risahdustakin. Ulkoa kuului askelia, jotka loittonivat, kun tuo joku poistui huomattuaan, ettei pääsisi sisälle.
Kuluin pitkän aikaa, ennen kuin Matt rauhoittui ja istuutui takaisin tuolilleen.
'Tuon hiipparin täytyi olla Craig.' Hän arveli katsellessaan ulos pimeyteen. Enää ei nukuttanut, joten jonkin ajan kuluttua hän nousi tuolilta ja päätti kiertää kaikki ikkunat läpi ja katsoa näkyikö ulkona ketään. Ei ketään, vain pimeyttä, joka alkoi hiljalleen kaukana taivaanrannassa vaalentua aamun merkiksi.
Matt oli jo vetäytymässä takaisin vartiopaikalleen, kun kuuli kolinaa pienestä huoneesta, jonka Jon oli alussa jakanut Scottin kanssa. Ääneti hän hiipi kohti huonetta ja pysähtyi sitten ovelle kuulostelemaan. Oli kuin tuo joku olisi kuullut Mattin hiippailun ovelle, sillä nyt tämä oli aivan hiljaa. Risahdustakaan ei kuulunut.
Matt ojensi kätensä ovelle ja työnsi sen varovaisesti auki. Hän odotti hetken, kurkisti huoneeseen ja viimein astui ovesta sisälle. Tarkastettuaan huoneen nopeasti hän asteli ovelle, aikeenaan painua takaisin muiden luo, kun joku hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin.
Matt kaatui lattialle, hyökkääjän rysähtäessä hänen päälleen, sellaisella voimalla, että kaikki ilma pakeni keuhkoista ja hän joutui hetken haukkomaan ilmaa. Matt nousi ja työnsi samalla yllättyneen hyökkääjän pois päältään, astahtaen itse kauemmas tästä.
Hän seurasi hyökkääjän liikkeitä kiivaasti hengittäen, sormet nyrkkiin puristuneina, valmiina kumauttamaan, jos tuo mies tulisi uudestaan päälle.

Mies tai oikeammin Craig oli todellakin yllättynyt siitä, että vastus olikin ollut vahvempi kuin hän oli olettanut. Nyt hän seisoi paikallaan ja arvioi uudestaan vastuksen, valmistautuen uuteen entistä rajumpaan hyökkäykseen.

Matt seurasi miehen liikkeitä tarkkana, sillä nyt pimeyteen tottuneet silmät olivat tunnistaneet miehen. Se tosiaan oli Craig, tai pikemminkin joku joka esiintyi Craigina.
Hän tiesi, ettei voisi päästää miestä ohitseen, sillä se tietäisi karmeaa loppua muille. Ei, sitä hän ei voisi sallia tapahtuvan, ei koskaan.
Hetken näytti siltä, kuin tuo mies aikoisi perääntyä, mutta sitten yllättäen hän syöksyi pain Mattia, joka paiskautui päin vastakkaista seinää. Hetken ajan tähdet sinkoilivat hänen silmissään ja takaraivossa tykytti inhottavasti.
Hän nousi vaivalloisesti seisomaan ja näki miten mies suunnisti määrätietoisesti keittiönurkkaa kohden. Matt arvasi mitä miehellä oli mielessä ja ryntäsi perään. Hän sai miehestä otteen ja kumpikin rojahti päin keittiötasoa.

Ryminä oli herättänyt muut ja Jon oli valmiina syöksymään apuun, jos tilanne alkaisi näyttää Mattin kannalta pahalta.
Fiona näytti siltä kuin tahtoisi mennä väliin, mutta pysyi kuitenkin ystävänsä Monan rinnalla, Jillin katsellessa menoa silmät suurina.
Wes pysyi hänkin aloillaan, vaikka toisaalta halusi mennä auttamaan.

Matt yritti kaikin voimin estää miestä saamasta käsiinsä veistä tasolla olevalta telineeltä, mutta mies sai karistettua Mattin hetkeksi kimpustaan ja nappasi teräaseen sormiinsa. Nyt Matt alkoi hiljalleen perääntyä, sillä ei halunnut saada puukkoa nahkaansa.
Mies syöksähti eteenpäin ja huitaisi veitsellä Mattia, joka väisti.
"Tiedän, ettet ole Craig." Matt sanoi ja väisti taas uuden huitaisun. "Kuka olet ja mitä haluat?" Hän kysyi uudestaan ja väisti, mutta terä ehti viiltää käsivarteen syvän haavan.
Craig ei vastannut, vaan hyökkäsi taas ja onnistui viiltämään Mattia uudelleen käsivarteen. Sydän takoi hurjana Mattin rinnassa, hänen väistellessään tuota veistä heiluttelevaa hullua. Hän tiesi, että jotain olisi tehtävä ja pian tai muutkin saisivat osansa veitsen iskuista.
Matt syöksyi eteenpäin ja iski nyrkkinsä yllättyneen hyökkääjän kasvoihin, jolloin tämä rojahti päin ruokapöytää ja valahti lattialle. Näytti siltä, että Matt oli saanut taltutettua miehen.
Silti kukaan ei uskaltautunut lähellekään tuota jääsilmäistä murhaajaa.

Jill asteli Mattin luo, napaten ohi mennessään tasolta talouspaperirullan ja yritti tyrehdyttää veren vuotoa käden haavoista, painelemalla paperia haavojen päälle.
Kumpikaan heistä ei huomannut, kun Craig nousi paikaltaan ja alkoi veitsi ojossa lähestyä kumpaistakin.
Matt kuuli liikettä takaansa ja huomasi Craigin lähestyvän heitä. Hän kiskaisi Jillin pois juuri ajoissa veitsen tieltä, joka upposi kahvaa myöden hänen omaan leveään selkäänsä. Mattilta karkasi tukahtunut voihkaisu, kun Craig kiskaisi puukon irti ja iski toisen ja kolmannen kerran, minkä jälkeen Matt vajosi henkeään haukkoen polvilleen ja lysähti siitä kasvoilleen lattialle.
Koko tuon ajan Jill oli katsonut Mattin kasvoja ja tuskaista ilmettä, joka niille piirtyi, ennen kuin tämä vajosi lattialle.

"Matt!" Jill huusi ja vajosi itsekin polvilleen. "Matt, kiltti älä kuole. Matt? Matt!? Ei, ei! Matt! Ei!" Hän hoki kyyneleiden valuessa vuolaina poskilleen. Hän painoi kätensä haavojen päälle, vaikka tiesikin sen olevan myöhäistä, sillä terä oli osunut tappavan tarkasti kohteeseensa useamman kerran.

Tällä välin Jon oli ehtinyt napata golfmailansa ja Wes tuolin käsiinsä. He olivat vakaasti päättäneet nujertaa tuon miehen, ennen kuin tämä puukottaisi seuraavaa uhria. Kumpikin lähestyi miestä valmiina iskemään, ehti jos tämä syöksyisi päälle.
Craig tajusi tämän, syöksyi ovelle tönäisten Jonin kumoon ja samalla huitaisten tätä veitsellään. Jon kaatui lattialle ja golfmaila lensi jonnekin kädestä, kun Craig samaan aikaan avasi salvan ja juoksi ulos pimeyteen.
Kun Craig oli kadonnut, Jon kömpi kiroillen ylös lattialta, vilkaisten pikaisesti käsivarttaan, johon terä oli viiltänyt syvän haavan ja harppoi sitten Mattin ja Jillin luo, vain huomatakseen, ettei Mattin suhteen mitään ollut enää tehtävissä.
Jill istui polvillaan Mattin vieressä ja yritti yhä tyrehdyttää verenvuotoa, vaikkei siitä nyt enää ollut apua.
"Jill." Jon sanoi kyykistyen Jillin viereen ja mietti mitä seuraavaksi sanoisi, sillä nainen oli selvästi pahasti järkyttynyt ja ollut myös ilmeisen kiintynyt Mattiin. "Jill, anna olla. Hän on jo avun ulottumattomissa." Hän sanoi lempeästi.
"Ei, ei, ei, hän elää vielä, häntä täytyy auttaa." Jill sanoi hievahtamattakaan paikaltaan.
Jon otti lempeästi naisen veren tahrimat kädet omiinsa ja veti tämän varovaisesti ylös. "Jill, auttaisin häntä jos vain voisin, mutta..." Jon aloitti ja katsoi naisen itkettyneitä kasvoja, kun tämä keskeytti.
"Ei, ei, ei." Jill vaikeroi, eikä edes jaksanut vastustella, kun Jon veti hänet lähelleen.
"Olen pahoillani." Jon sanoi hiljaa ja silitteli kevyesti naisen hiuksia. Hänen oli vaikea pysyä rauhallisena tuntiessaan kuinka nyyhkytykset tärisyttivät naisen vartaloa, joka nojasi hänen omaansa vasten.
Jon vilkaisi Jillin olan ylin Fionaa, joka tajusi vihjeen ja meni keittiönurkkaan etsimään viskipulloa. Tovin kuluttua hän palasi mukanaan laillinen tuota teen väristä juomaa.
Tällä välin Jon talutti hellävaroen Jillin sohvalle istumaan ja Fiona ojensi lasin Jillille, joka otti sen käteensä vastustelematta.


No niin jatkahan sinä....

Edith... Korjailin hieman tekstiä, kun tarinan hieman tökki ja satuin saamaan vähän paremman idean.
Edith2... Omia kämmejä korjailin ja lisäsin pienesti tekstiä tarinaan.
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa



Jill nosti lasin huulilleen ja joi sen sisällön kiltisti, kuitenkaan tajuamatta mitä teki. Hän oli aivan liian hysteerinen käsittääkseen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Huoneessa olijat katselivat hetken aikaa lattialla makaavaa miestä epäuskoisesti ja Wes harppoi sitten sulkemaan selällään ammottavan oven säppiin. Jill tärisi muutaman hiljaisen minuutin ajan, kunnes hänen hartiansa alkoivat hitaasti rentoutua. Naisen silmäluomet alkoivat sulkeutua. Jon huomasi naisen yllättävän väsymyksen ja auttoi tämän makuulleen sohvalle. Hetkeä myöhemmin nainen oli unessa.

Jon rypisti kulmiaan.
"Omituista. Kuinka hän nyt noin nukahti?"
Wes pudisti hämillään päätään. Toiset seisoivat edelleen paikoillaan sanattomina.
"Meidän täytyy siirtää Matt pois tästä Wes. Tuletko auttamaan?" Jon kysyi ja siirtyi nostamaan maassa makaavaa miestä ylös lattialta.
"Minne me hänet viemme? Ulkona on pimeää, eikä sinne taida olla järkevää mennä juuri nyt." Wes kysyi ja riensi  Jonin avuksi.
"Nostetaan tuonne oven ulkopuolelle ja haudataan kun on valoisaa." Jon sanoi ja vilkaisi kalpeita naisia huolestuneena.
"Meidän täytyy pysyä hereillä vahdissa vuoron perään, ettei Craig pääse yllättämään meitä uudestaan." Jon lisäsi hetken kuluttua.

Tytöt vetäytyivät nukkumaan kun Matt oli siirretty oven ulkopuolelle ja Jon otti ensimmäisen vartiovuoron.  He majoittuivat kaikki yhteen huoneeseen, varmistaakseen turvallisuutensa. Yön pimeys sai ryhmänjäsenissä aikaan lievää levottomuutta, eikä uni meinannut enää palata heidän silmiin yhtä helposti kuin aikaisemmin. Lopulta tytöt nukahtivat kevyeen uneen, muut paitsi Fiona, joka katseli tarkkaavaisesti Jonin levotonta kävelyä hämärästä makuunurkkauksestaan. Naisen huulilla väreili omituinen sisäänpäin vetäytynyt hymy ja hänen kasvoilleen oli kohonnut epämääräinen, miltei omituinen ilme. Jon ei huomannut Fionan viileää katsetta, vaan käveli edes takaisin hyvin levottomana ikkunasta vähän väliä hermostuneena tähyillen.

Jatkahan sinä:)




Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

#3
Lopulta tytöt nukahtivat kevyeen uneen, muut paitsi Fiona, joka katseli tarkkaavaisesti Jonin levotonta kävelyä hämärästä makuunurkkauksestaan. Naisen huulilla väreili omituinen sisäänpäin vetäytynyt hymy ja hänen kasvoilleen oli kohonnut epämääräinen, miltei omituinen ilme. Jon ei huomannut Fionan viileää katsetta, vaan käveli edes takaisin hyvin levottomana ikkunasta vähän väliä hermostuneena tähyillen.

Fiona seurasi pitkään Jonin kävelyä ja mietti yön tapahtumia. Ei, hän ei enää tekisi mitään muille, sillä kun hän tarkemmin ajatteli, heistä oli tullut hänelle kuin perhe.
'Se kiristävä paskiainen saa luvan tulla toimeen omillaan, minä en häntä enää auta.' Hän ajatteli ja vilkaisi Monaa, joka lepäsi hänen lähellään ja sitten muita. 'Onneksi laitoin vain pienen annoksen unilääkettä Jillin lasiin.' Hän vielä tuumasi.
Niin, ehkäpä Jillille teki hyvää, unohtaa hetkeksi, vaikka aamulla pää olisi todennäköisesti kipeä, Fiona ajatteli ja käänsi kylkeään.

Jon puolestaan jatkoi kävelyään edestakaisin, vilkuillen välillä ulos. Loppu yö eteni hitaasti ja pimeys alkoi vetäytyä aamun kajon tieltä, eikä Jon hennonut herättää seuraavaa vahtivuorolaista, vaan päätti seistä paikallaan aamuun asti.
Taivas täyttyi kullan ja punaisen sävyillä, Jon katseli hiljalleen vaalenevaa maisemaa ääneti. Jonain toisena hetkenä hän olisi pitänyt näkemästään, mutta nyt hänen mielessään pyörivät yön tapahtumat ja tuhatkunta kysymystä tapahtuneelle. Hän ihmetteli myös niitä paria kysymystä, jotka Matt oli kysynyt ennen kuin Craig oli hyökännyt tämän päälle. Hänen oli täytynyt keksiä jotain omalla vuorollaan, mutta mitä?

Aurinko kipusi hiljalleen korkeammalle, lokit heräsivät uuteen aamuun ja nousivat siivilleen suunnaten merelle ruuan hakuun. Meri aaltoili hiljaa, vaahtopäisten aaltojen huuhdellessa rantaa tasaisena kuin sydämen syke. Meren rauhoittava pauhu kantautui majalle, sekoittuen merilintujen ja heräävän sademetsän ääniin.

Auringon valo kurkisteli sisään majan ikkunoista ja herätteli nukkujat yksi toisensa jälkeen, viimeisenä Jill, joka valitteli päänsärkyä.
"Anteeksi." Fiona sanoi ja laski katseensa alas. "Se on minun syytäni, sillä laitoin unilääkettä juomaasi." Hän sanoi alahuuli värähtäen.
Kaikki katsoivat Fionaa ääneti ja hieman paheksuen.
"Miksi maailmassa sinä niin teit?" Jon kysyi ja katseli Fionaa kulmat kurtussa.
Fiona oli hetken vaiti, mutta alkoi sitten kertoa, mitä ja miksi oli tehnyt.
"Entä.. öh, kuolemat, ethän ole osallisena niihinkin?" Jon kysyi.
"En, sillä kieltäydyin, enhän minä yölläkään laittanut unilääkettä niin paljoa, kuin olisi pitänyt." Fiona vastasi kyyneleet valuen poskilleen. "Ja kaiken tämän olen joutunut tekemään, koska se paskiainen kiristi minua." Hän jatkoi nyyhkäisten. "Olen niin pahoillani."
"Hyvä on, saat minun puolestani anteeksi, koska et ole vastuussa kuolemista." Jon sanoi, sillä tiesi, ettei keskinäinen riitely olisi viisasta, kun he olivat jo tarpeeksi ahtaalla muutenkin. "Tosin saat sovittaa muita tihutöitäsi auttamalla meitä."
"Hyvä on." Fiona sanoi ja katsoi Jonia. "Kiitos."
"No niin, nyt voisimme laittaa aamiaista ja alkaa suunnitella, miten me pääsemme täältä pois." Jon sanoi ja katsoi jokaista ja kääntyi sitten Jillin puoleen. "Miten voit?" Hän kysyi.
"Paremmin." Jill vastasi hiljaa ja painoi katseensa alas.
"Lepää vain." Jon sanoi, katsellen naisen surullisia kasvoja.

Cecile ja Mona painuivat keittiönurkkaukseen laittamaan aamiaista, kun taas Wes, Jon ja Fiona menivät hautaamaan Mattin. He palasivat takaisin hikisinä, väsyneinä ja nälkäisinä majaan, jossa odotti herkullinen aamiainen.
Jill lepäsi edelleen sohvalla, mutta osallistui sitten aamiaiseen, kun huomasi päänsärkynsä hieman laantuneen. Aamiainen syötiin hiljaisuuden vallassa, sillä osa ei keksinyt mitään keskusteltavaa ja osa oli liian väsyneitä keskustellakseen.

"Matt ehdotti, että rakentaisimme lautan ja yrittäisimme pyrkiä lähimpään asuttuun saareen." Jon sanoi muistaen, yöllisen keskustelun Mattin kanssa.
"No ei kai tässä muukaan auta." Wes sanoi. "Mutta meidän pitää olla varuillaan, sillä Craig on varmasti jossakin lähellä ja odottaa sopivaa hetkeä uudelle iskulle."
"Siinä tapauksessa työskentelemme kaikki yhdessä, niin ei kukaan jää yksin." Jon tuumasi.
"Mietin vain, että vaikka tekisimme lautan, niin meri on silti arvaamaton, voi nousta uusi myrsky, joka saattaa kaataa lautan tai sitten ajelehdimme liian kauas." Cecile sanoi.
"Se riski meidä on otettava, sillä en haluaisi olla yhtään kauempaa Craigin armoilla kuin on pakko. Hän vaikuttaa hieman arvaamattomalta, eikä epäröi tappaa, jos katsoo, että me olemme hänen tiellään." Jon sanoi.
"Sitä hän on." Fiona sanoi hiljaa ja lisäsi. "Jos emme saa Craigia tai siis Patrickia kiinni, niin jätämme hänet tänne saarelle, kun lähdemme."
"Se sopii, sillä kukaan meistä tuskin haluaa koko miestä enää nähdäkään." Wes tuumasi.

Kun asiasta oli päätetty, he alkoivat etsiä sopivia työkaluja ja kerätä kasaa mitä vain, mistä olisi hyötyä lautan rakennuksessa.
Aurinko oli kivunnut korkealle, porottaen kuumasti työntekijöitä ja ennen pitkään, itse kullakin alkoi iho punoittaa ikävästi, mutta he eivät sitä huomioineet, sillä jokainen toivoi vain pääsevänsä pois saarelta.
Kesken kaiken, jostain kantautui matalaa jylyä, joka laantui melkein saman tien.
"Oliko se ukkonen?" Jill kysyi ja tähyili huolestuneena taivaalle.
"Ei." Sanoi Fiona, joka oli hänkin tiiraillut taivasta ja sitten kauempana kohoavaa rosoista tulivuoren huippua, josta nousi hieman savua. "Luulen, että meidän on syytä kiirehtiä, sillä tuo saattaa purkautua."
"Siltä vaikuttaa." Jon sanoi suojaten silmiään auringolta ja katsoi hänkin tulivuoren huippua.
"Tuo nyt vielä tästä puuttui, niin kuin jo Craigissa, ei kun siis Patrickissa ei olisi jo riesaa tarpeeksi." Cecile tuhahti.

He jatkoivat uurastustaan entistäkin ponnekkaammin ja pian alkoi lautta hiljalleen muotoutua ja toiveet poispääsystä herätä.

Jatkahan sinä...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa


Maa kumisi toisinaan kun vuoren syövereistä työntyi ulos kuumaa ilmaa. Aivan kuin vuori olisi puhissut itsekseen. Linnut olivat vaienneet ja luonto tuntui odottavan suurta räjähdystä.

"Ehkä se haluaa karkottaa kirput turkistaan.." Fiona tuumi ja pyyhki hikeä otsaltaan.

Jill istui kivellä päätään pidellen ja katseli hiljaisena kun miehet sitoivat rannalta keräämien köyden pätkien avulla lautan päitä kiinni toisiinsa. Lautasta näytti tulevan varsin tukeva ja suurikokoinen, mikä oli pelkästään hyvä asia, sillä sen täytyi kannattaa veden pinnalla heidät kaikki ja kestää hieman suurempaa aallokkoakin. Äkkiä jostain alkoi kuulua musiikkia. Yksinäinen trumpetti valitti kovaäänisesti jostain mökin lähettyviltä. Ilman halki kantautuva pahaenteinen melodia sai kylmät väreet kulkemaan kuulijoidensa iholla.

Miehet katsoivat toisiaan ja Cecile sanoi ääneen sen, mitä muut ajattelivat.
"Se on taatusti Craig. Mitähän sillä on mielessään?"
"Ehkä hänen tarkoituksenaan on saada meidät hajaantumaan." Jon tuumi ja vilkaisi metsän suuntaan.
"Entä jos hän on tehnyt tuhojaan mökillä sillä välin kun me olemme olleet täällä?" Fiona hengähti muistaessaan, että heidän kaikki ruokatavarat ja vaatteet olivat mökissä.
"Voi ei ...emmehän me voi syödä tai juoda mitään, sillä ruuat voivat olla myrkytettyjä!" Cecile voihkaisi muistaessaan äkkiä Jillin juomaan sekoitetun unilääkkeen. Fiona painoi vaivaantuneena päänsä alas ja Cecilen huomio sai porukan masentumaan.
"Tosiaan. Meidän täytyy keksiä jotain muuta." Jon totesi ja katseli palmun latvassa olevia kookospähkinöitä. Hätäsuunnitelma oli jo kuitenkin muodostunut hänen päässään. Wes seurasi Jonin katsetta ja oivalsi saman tien toisen ajatukset.
"Hienoa Jon. Kerätään hedelmiä mukaamme juuri ennen lähtöä. Niissähän on nestettä ja sokeria riittävästi, että selviämme toiselle saarelle."

Yllättäen musiikki taukosi ja sen tilalle tuli epämiellyttävä hiljaisuus. Jokainen tiesi, että murhaaja seurasi heidän puuhiaan jossain lähettyvillä. Työt lautan parissa jatkuivat vielä hetken ja jokainen piti silmällä selustaansa. Aurinko, joka alkoi muuttua väriltään punertavammaksi, alkoi hiljalleen vetäytyä kohti taivaanrannan toista puolta. Kaikki ryhmän jäsenet tiesivät, että aika oli loppumassa.


Pika jatko:)

Seuraava keksiköön lisää..


Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

#5
Jokainen tiesi, että murhaaja seurasi heidän puuhiaan jossain lähettyvillä. Työt lautan parissa jatkuivat vielä hetken ja jokainen piti silmällä selustaansa. Aurinko, joka alkoi muuttua väriltään punertavammaksi, alkoi hiljalleen vetäytyä kohti taivaanrannan toista puolta. Kaikki ryhmän jäsenet tiesivät, että aika oli loppumassa.

He tiesivät myös, ettei lauttaa voinut jättää vartioimatta, sillä Craig saattaisi tuhota sen, mutta toisaalta, he eivät voineet jättää ketään vartioimaan lauttaa, sillä vartija olisi yksin suojaton ja helppo kohde Craigille.
"Meidän on lähdettävä niin pian kun saamme lautan valmiiksi ja tarpeeksi hedelmiä ja kookoksia kerättyä kokoon." Jon sanoi. "Emme myöskään voi jättää lauttaa vartioimatta, sillä Craig saattaa sen hajottaa, emmekä me välttämättä ehdi rakentaa uutta, mikäli tulivuori päättää purkautua." Hän lisäsi.
"Ja sinun pitäisi levätä, et ole nukkunut yöllä ja olet rehkinyt koko päivän." Jill sanoi huomatessaan tummat renkaat Jonin silmien alla.
"Lepään, kun pääsemme kauas tästä saaresta." Jon sanoi ja vilkuili majan suuntaan. "Tuollakaan emme voi yöpyä, jos Craig vai kuka hän nyt lieneekin, lymyilee jossakin lähistöllä." Hän lisäsi.
"Jollemme saa häntä nujerrettua, hän jääköön saarelle, vuoren armoille." Wes tuumasi ja vilkaisi vuorenhuppua, josta tuprahteli paksuja savupilviä.
"Niin." Fiona sanoi hiljaa, muodokkaat huulet tiukkana viivana.
"No niin, kuka osaisi kiivetä noutamaan kookoksia tuolta ylhäältä?" Jill kysyi ja katseli korkeaa palmua mietteliäänä.
"Minä voin kiivetä." Wes sanoi ja ryhtyi sanoista tekoihin.
Nopeasti hän kipusi ylös ja alkoi irrotella kookoksia ja yksi kerrallaan hän tiputti ne alas, ollen tarkkana, sillä paikka oli mitä parhain isojen hyönteisten ja pienten myrkkykäärmeiden lymytä, eikä hän myöskään halunnut kookoksien osuvan alhaalla olevien toverien päähän. Pian kaikki suurimmat kookokset oli kerätty ja Wes saattoi kavuta alas. Näin tapahtui monta kertaa, kunnes heillä oli melkoinen kasa kookoksia.
Jill ja Mona napsivat löytämiään mangoja ja papaijoja syliinsä niin paljon kuin jaksoivat kantaa. Löysivät he muitakin hedelmiä, joita eivät entuudestaan tunteneet, joten he jättivät ottamatta, sillä eivät voineet tietää, olivatko ne syömäkelpoisia vai eivät.
"Näillä pärjäämme jonkin aikaa ja lisäksi voimme yrittää kalastaa." Jon sanoi ja lisäsi. "Tosin kalat joudumme syömään raakoina, sillä lautalla emme voi pitää avotulta."
"Raakaa kalaa, yäk." Cecile sanoi ja näytti hetken pahoinvoivalta.
"Anteeksi vain, mutta ei oikein ole varaa nirsoilla." Fiona kivahti ja mulkaisi Cecileä.
"No niin lautta näyttää olevan valmis, joten ainoa tehtävä on lastata ruoka ja lähteä liikkeelle, vaikka yö ei olekaan paras mahdollinen ajankohta." Jon sanoi.
Muut nyökkäsivät ja alkoivat kantaa kookoksia, sekä hedelmiä lautalle, mikä sujui varsin nopeasti kun käsipareja oli kuusi.
Viimein he saattoivat valmistautua lähtöön. Cecile, Jill ja Mona kapusivat lautalle, kun Wes, Jon ja Fiona alkoivat työntää sitä vesille. Pian lautta oli tarpeeksi kaukana rannasta, joten Jon ja Wes pääsivät kipuamaan lautalle. He eivät ehtineen meloa kovinkaan kauaksi, kun he näkivät rannalla hahmon, joka lähestyi heitä huimaa vauhtia. Kuului loiskahdus, kun tuo hahmo ryntäsi veteen ja alkoi uida heidän peräänsä rivakoin vedoin.
Craig tavoitti lautan nopeasti, tarttui lähinnä reunaa istuvaan Joniin ja kiskaisi tämän veteen, niin että kuului vain tukahtunut huudahdus ja loiskahdus. Kuului toinen loiskahdus, kun Wes hyppäsi perään, sillä arvasi mitä Craigilla oli mielessään. Nopein vedoin hän ui Craigin luo, auttaakseen Jonin pulasta.
Craig yritti painaa Jonin veden alle, mutta tämä rimpuili kaikin voimin vastaan, vaikka voimat alkoivat vähitellen ehtyä, eikä vähiten siksi, että hän oli muutenkin väsynyt rehkittyään koko päivän huonosti nukutun yön jälkeen. Craig oli niin keskittynyt Jonin hukuttamiseen, ettei huomannut Wesiä, ennen kuin nuorukaisen nyrkki osui hänen kasvoihinsa. Kuului ikävä rusahdus, kun Craigin nenäluu murtui lämpimän veren valuessa alas huulille ja leukaan, josta se pisahteli veteen.
Jon pääsi irti Craigin otteesta, räpiköi pintaan yskien ja henkeään haukkoen. Hän ui kauemmaksi tappelevista Craigista ja Wesistä, jääden sivummalle tasaamaan hengitystään ja oli valmis auttamaan Wesiä, jos tämä olisi apua tarvinnut.
Kun Craig tajusi jäävänsä toiseksi nuorukaiselle, hän kaivoi vyöstään puukon, jota oli yöstä asti kuljettanut mukanaan ja alkoi huitoa Wesiä, joka väisteli parhaansa mukaan, mutta sai siitä huolimatta syviä viiltohaavoja ihoonsa. Hän tiesi, että valuva veri houkuttelisi pian paikalle nälkäiset ja verenhimoiset hait, joten lautalle oli päästävä takaisin ja nopeasti. Eikä hän ollutkaan väärässä, sillä pian ensimmäinen evä tuli näkyviin ja varoittamatta, uiden nopeasti kuin torpedo, tuo peto iski hampaansa hänen jalkaansa ja yritti kiskoa pinnan alle. Wes älähti kivusta ja potki vimmatusti terävähampaista eväkästä, kunnes osui siihen sellaisella voimalla, että sai sen karistettua irti jalastaan.
Pian tummia eviä näkyi pinnalla enemmänkin, joten Craig päätti perääntyä ja ui takaisin rannalle, Jonin uidessa Wesin luo ja auttaessa tämän lautalle, juuri ajoissa, sillä paikka kuhisi haita, jotka olivat sekapäisinä mereen valuneen veren hajusta.
"Sepä oli täpärällä." Jon sanoi ja katsoi väsyneesti Wesiä. "Kiitos." Hän lisäsi henkäisten syvään.
"Eipä kestä kiittää" Wes sanoi vaisusti ja tutkaili huolestuneena saamiaan haavoja. "Kiitos itsellesi." Hän lisäsi.
"Sinun jalkasi pitää sitoa." Jon sanoi ja kiskoi märän paitansa yltään. Hän kietoi paidan Wesin jalan ympärille ja sitoi tiukasti kiinni. "Tuo auttaa hetkeksi, mutta sinut pitää saada lääkäriin, ennen kuin tuo tulehtuu." Hän lisäsi ja kävi pitkäkseen.
Saarelta kantautui voimakas jyly ja he näkivät tumman savupatsaan, joka nousi kohtisuoraan tulivuoren huipulta ja koko taivas tuntui olevan mustana saaren yläpuolelta. Jyly voimistui ja näkyi kun puut huojuivat voimakkaasti siinä, missä maa keinui rajusti. Merikin tuntui liikkuvan levottomasti.
"Ehdimme ajoissa pois." Jill sanoi hiljaa ja samassa isot aallot heittelivät lauttaa niin rajusti, että, että lautalla olijoiden piti pitää lujasti kiinni, mistä vain pystyi ettei olisi lentänyt takaisin mereen.
Lautta ajautui yhä kauemmaksi saaresta ja silti he saattovat kuulla, kun aallot iskivät rantaan voimalla. Craig tuntui karjuvan jotakin rannalla mutta se hukkui aaltojen tyrskeen ja tulivuoren jylyn alle.
Jill, Fiona ja Mona meloivat voimiensa takaa ja lautta lipui hitaasti mutta varmasti yhä kauemmaksi saaresta. Vilkaistessaan vielä kerran taakseen he näkivät kuinka tulivuoren uumenista syöksyi kuumaa tuhkaa taivaalle ja kuinka hehkuvia laavapommeja tipahteli vuorenrinteille ja sen lähialueille, sytyttäen puut tuleen, joka levisi nopeasti. Nuo lieskat saavuttivat pian myös majan, joka roihahti hetkessä tuleen, kuin se olisi ollut vain kuiva risukasa. Meteli oli niin voimakasta, että se peitti kaiken muun alleen ja kuului pitkälle.
"En ole koskaan ennen nähnyt purkautuvaa tulivuorta." Cecile sanoi ja katseli, kun tulivuori syyti tulikuumaa tuhkaa ja laavapommeja yhä enemmän sisuksistaan.
"En minäkään, mutten välittäisi olla tuon lähellä enempää kuin on pakko." Fiona tuumasi ja jatkoi melomistaan.
Tuhkaa satoi heidänkin päälleen ja lautan viereen tipahteli kiviä, kuin pieniä pommeja, jotka sihahtaen katosivat meren tummiin syvyyksiin. Jopa hait, jotka olivat olleet innokaita saaliin perään olivat uineet tiehensä.

Saari jäi taakse, kun he loittonivat yhä kauemmaksi ulapalle, samoin tuhka- ja kivisade, joka kauemmapana muuttui märäksi liejusateeksi ja lopulta vain sateeksi. He jatkoivat melomista vielä pitkään, kunnes kaikki olivat niin uuvuksissa että heidän oli pakko käydä pitkäkseen lepäämään. Yön loput tunnit kuluivat rauhallisesti, kun ei tarvinnut pelätä, että joku tulee murhaamaan heidät, vain hyvin kaukainen kumu ja aaltojen loiske kantautui heidän korviinsa. Hiljalleen yö väistyi aamun tieltä ja aurinko kohosi siniselle taivaalle, herättäen nukkujat kuumalla porotuksellaan.
Aamiaiseksi oli mangoa ja kookosta, minkä jälkeen he jatkoivat melomista, päästäkseen edes jonnekin. Koko päivän he uurastivat, kunnes saapui ilta, eivätkä he olleet nähneet vilaustakaan muista saarista. Vain kaukana, suunnassa, jonne heidän saarensa oli jäänyt, näkyi tummia pilviä ja kantautui enää heikko kumu, kun tulivuori raivosi yhä. Välillä he miettivät mahtoiko Craig olla vielä hengissä vai olikohan tulivuori tehnyt tehtävänsä.

Päivät kuluivat, mutta missään ei näkynyt maata ja ruokavaratkin alkoivat huveta huolestuttavasti. Kukaan ei tiennyt, mikä päivä oli menossa tai edes, missä päin he olivat ja minne he vain katsoivat, näkyi vain merta ja taas merta silmän kantamattomiin. Jon ja Wes olivat onnistuneet saamaan muutaman kalan, joka oli jaettu kaikkien kesken ja jopa Cecile oli syönyt hyvällä halulla oman osansa, vaikka oli aiemmin nyrpistänyt nenää koko ajatukselle. Vaivihkaa Jon antoi muiden syödä enemmän, jääden itse vähemmälle. Etenkin Wes tarvitsi nestettä, sillä tämä oli ollut jo muutamia päiviä kovassa kuumeessa ja kerran Jonin oli pitänyt estää nuorukaista hyppäämästä mereen, kun tämä oli kuumehoureissaan toikkaroinut lautalla. Eikä kukaan enää laskenut nuorukaista silmistään, sillä kuolemia he olivat kokeneet ihan tarpeeksi, ilman tämän hyvää yritystäkin.
Aurinko porotti kuumana pilvettömältä taivaalta ja kärvensi lautalla olevien nahkaa ilkeästi. Janotti, mutta hupenevia varastoja piti säästää. Jon rikkoi yhden kookospähkinän ja auttoi Wesiä juomaan sen maidon. Hän itse hörppäsi sen tipan, mikä jäi pohjalle ja jakoi muun kookoksen Wesin kanssa. Enempää hän ei uskaltanut kookoksia ottaa, kun ei tiennyt kuinka kauan he vielä joutuisivat merellä olemaan.
"Kun pääsen takaisin sivistyksen pariin, en halua enää nähdä ainoatakaan kookosta." Mona mutisi ja pyyhki hikeä niskastaan.
"En minäkään." Fiona sanoi ja tähysi väsyneesti merta, vaikka siellä ei näkynyt kerrassaan muuta kuin merta, merta ja... "Laiva! Tuolla on laiva!" Hän huusi nähtyään niin tutun oloisen siluetin kaukana ulapalla.
"Meidän pitää saada se huomaamaan meidät." Jill sanoi ja hymyili ensimmäisen kerran päiväkausiin.
Jon nousi seisomaan ja tähysi hänkin laivaa. Hän pyyhkäisi ohimennen kuivuneita huuliaan, tihrusti uudestaan ja tosiaan siellä näkyi suuren valtamerialuksen siluetti.
"Luojan kiitos." Jon huokasi ja putosi polvilleen.
Jill ja Fiona alkoivat huutaa ja huiskuttaa kiinnittääkseen laivan huomion.  

No niin tässäpä tämä pätkä, jatkahan sinä...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa



Pian jokainen lautalla olija heilutti käsiään ja kiljui niin kovaa kuin kurkuistaan sai vain kähistyä. Laivan reitti näkyi kulkevan kauempaa sivusta, aivan liian sivusta kuten he pian saivat huomata. Vaikka he yrittivät kauhoa lauttaa lähemmäs, eivät he onnistuneet yrityksissään. Laiva liikkui tasaisesti eteenpäin, eikä kukaan ollut kannella näkemässä horisontissa seilaavaa lauttaa, jonka poloiset matkustajat heiluttivat käsiään ja huutelivat äänensä käheiksi kiinnittääkseen laivalla olijoiden huomion.
Pian laiva oli liian kaukana.  Pettymys oli suunnaton kun laivan perä loittoni kauas ulapalle, kunnes katosi kokonaan taivaanrannan taa.

Tytöt katselivat masentuneina laskevaa aurinkoa, jota kohti alus oli lipunut. Jonin suusta pääsi kirosanojen tulva.
"Me kuolemme tänne.  Jokainen meistä kuolee tälle kirotulle lautalle ja nuo ärsyttävät lokit saavat meistä lämpimän aterian." Jill sanoi hiljaisella äänellä ja katseli heidän yläpuolellaan vaanivia lintuja.
Jillin sanat  leijailivat ilmassa painostavina.  Jon katseli lintuja synkkänä, mutta äkkiä hänen silmänsä kirkastuivat.
"Jill olet nero!" Jon huudahti ja kaikki kääntyivät katsomaan miestä kuin tämä olisi menettänyt järkensä.
"Siis mitä nerokasta siinä on kun linnut nokkivat meidät yksitellen ja kuivuneet luumme huuhtoutuvat sitten  mereen?" Jill tuhahti ja katsoi Jonia nyrpeästi.
"Nimenomaan linnut Jill. Katso nyt. Missä linnut pesivät?" Jon jatkoi sinnikkäästi välittämättä Jillin synkeydestä.

Hetken aikaa lautalla olijat katsoivat tyhjin silmin Jonia, kunnes Fiona purskahti yllättäen nauruun ja rupesi taputtamaan käsiään iloisesti.
"Tosiaan. Siellä missä on lintuja, on myös oltava maata!" Fiona huudahti ja sai muutkin viimein ymmärtämään mitä Jon ajoi takaa.
"Mutta..missä sitä maata on?" Jill kysyi ja tähyili ympärilleen.
"Tosiaan, mistä me tiedämme löydämmekö maata, vai kuljettaako virtaukset meidät kauemmas?" Fiona totesi vakavoituen ja katsoi Jonia kysyvästi.
"Hmm..ehkä löydämme vastauksen linnuista. Seurataan minne ne lentävät." Jon tuumi ja alkoi seurata lintujen lentoa taivaalla.
"Hei tuonne päin." Cecile huudahti ja osoitti sormella lintuparvea, joka lensi suurena parvena kohti itää. Yksissä tuumin he alkoivat kauhoa vettä ja yrittivät pitää silmällä lintuparvea, etteivät vain kadottaisi niitä. Aurinko laski kokoajan ulapalla ja he tiesivät, että jos maata ei pian löytyisi, heidän mahdollisuudet hupenisivat olemattomiin pimeän myötä.

Auringon viimeisten säteiden osuessa meren tyyneen pintaan, heidän toiveensa toteutui. Valtava saari levittäytyi heidän eteensä kaikessa kauneudessaan. Vehreät palmut ja valkoinen rantahiekka loivat meren turkoosia sävyä vasten mielikuvan paratiisista. Linnut tervehtivät tulijoita iloisella kiljunnallaan. Tytöt nauroivat helpotuksesta ja Jon hymyili tyytyväisenä. He tiesivät, etteivät ainakaan kuolisi nälkään ja janoon merellä, mutta mitä salaisuuksia tuo uusi salaperäinen saari mahtoikaan kätkeä sisuksiinsa?

Matkalaiset kahlasivat rantavedessä ja kiskoivat lautan rantaan. Ilo ja helpotus olivat ylimmillään. Pimeys alkoi levittäytyä rannalla olevien ympärille ja he katsoivat viisaammaksi jäädä rannalle odottamaan auringon nousua. Niin he asettautuivat yhtenäiseen ryhmään hakien lämpöä ja lohtua toisistaan. Lautan he vetivät mahdollisimman kauas rantavedestä, ettei heidän ainoa kulkuvälineensä katoaisi meren maininkeihin.

Seuraava jatkakoon..


Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

#7
Matkalaiset kahlasivat rantavedessä ja kiskoivat lautan rantaan. Ilo ja helpotus olivat ylimmillään. Pimeys alkoi levittäytyä rannalla olevien ympärille ja he katsoivat viisaammaksi jäädä rannalle odottamaan auringon nousua. Niin he asettautuivat yhtenäiseen ryhmään hakien lämpöä ja lohtua toisistaan. Lautan he vetivät mahdollisimman kauas rantavedestä, ettei heidän ainoa kulkuvälineensä katoaisi meren maininkeihin.

Rannalle laskeutui hiljaisuus, kun väsyneet matkalaiset nukahtivat yksi toisensa jälkeen sikeään uneen.
Sademetsästä kantautui yöeläinten äänet, kun ne huikkailivat toisilleen yöllisillä retkillään, mutta se ei nukkujia häirinnyt.

Yö eteni verkkaan ja hitaasti kulki kuu pitkin taivaankaarta, kunnes pian kaukana taivaanrannassa alkoi näkyä auringon ensimmäiset säteet. Pimeys alkoi hiljalleen vetäytyä päivän tieltä ja aurinko kipusi yhä korkeammalle, kunnes sen porotus oli niin kuuma, että se herätti rannalla nukkujat unestaan.
Jon oli ensimmäisenä hereillä ja haki lautalta kasan kookoksia ja metsästä hedelmiä aamiaiseksi muille. Hänen palatessaan Jill ja Fiona olivat heränneet.
Wes ja Cecile olivat ainoat jotka olivat vielä unessa ja Wes ainakin tarvitsi kaiken unen voittaakseen kuumeen, joka oli seurausta tulehtuneesta hain puremasta, eivätkä rinnan ja käsivarsien viiltohaavatkaan kovin hyviltä näyttäneet.
"Huomenta." Jon sanoi ja laski kantamuksensa naisten viereen.
"Huomenta." Jill sanoi ottaen yhden mangon Jonin tuomasta hedelmäkasasta.
"Nukuitteko hyvin?" Jon kysyi naisilta yrittäen saada keskustelua aikaiseksi.
"Paremmin kuin lautalla ollessa." Fiona sanoi katsellen rantaa mietteliäänä. "Meidän täytyy kaiketi tutkia koko saari ja toivoa, ettemme ole täällä yksin."
"Niin." Jon myönsi ja katsoi merta silmät tummina. "Haluaisin kovasti päästä täältä takaisin sivistyksen pariin, vaikka joutuisimmekin kertomaan, mitä oikein tapahtui." Hän lisäsi totisena.
"Niin." Jill sanoi melkein kuiskaten ja hänen silmänsä tummenivat ja alkoivat kimmeltää pehmeästi. Kirkas pisara karkasi hänen poskelleen, kun hän muisti yön, joka oli jäänyt Mattin viimeiseksi. "Voi miten toivon, että tämä kaikki olisi vain pahaa unta, josta pian herään." Hän lisäsi hiljaa.
"Sitä me kaikki toivomme." Jon sanoi ja istuutui Jillin viereen. "Mutta nyt on ajateltava eteenpäin, rakennettava jonkinlainen suoja ja sitten tutkittava saarta." Hän lisäsi yrittäen piristää Jilliä.
"Niin kai sitten." Jill sanoi ja katsoi Jonia. "Hyvä että sinä olet ottanut ohjat käsiisi." Hän lisäsi hiljaa.
"Kiitos... kai." Jon sanoi ja hymyili pienesti. Jillin sanat olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen, mitä hän ei tietenkään tohtinut tälle kertoa.
Pieneen leiriin laskeutui jälleen syvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain lokkien loputon nahistelu.


Hawaji, tukikohta viikkoa aikaisemmin

"Onko saareen saatu yhteyttä?" Logan kysyi astellessaan työpisteeseensä.
"Ei, yhteydet ovat yhä poikki." Emma vastasi. "Lisäksi viranomaiset kielsivät lähestymästä saarta, sillä siellä on tapahtunut tulivuoren purkaus." Hän lisäsi.
"Hitto." Logan manasi. "Toivottavasti ehtivät ajoissa pois sieltä."
"Voin katsoa, jos saisin satelliittikuvia alueesta." Emma lupasi ja alkoi etsiä tietoja päätteeltään.
"Logan hei, löysin jotain mielenkiintoista, joka sinun olisi syytä nähdä." George niminen nuorimies huikkasi omalta työpisteeltään.
"Hyvä on." Logan sanoi nousten paikaltaan ja asteli Georgen luokse.
"En tiedä miksi, mutta päätin selvittää osallistujien taustoja ja vastaan tuli tämä." George vastasi ja näytti listaa. "Luulen että heillä on joukossaan henkilö, joka on ottanut alkuperäisen kisaajan identiteetin." Hän selitti.
"No johan on." Logan sanoi kohottaen kulmiaan. "Ota selvää tuosta miehestä, sillä luulen, etteivät asiat ole olleet saarella huonosti pelkästään tulivuoren takia." Hän lisäsi.
"Selvä on." George vastasi ja ryhtyi työhön viipymättä.
"Satelliittikuvat tulivat, mutta ei niistäkään ole apua, niin kauan kun saari on tuhkapilven peitossa." Emma sanoi pahoitellen.
"Tehdään niin, että seurataan tilannetta ja kun savu alkaa hälvetä, voit yrittää ottaa kuvia hieman lähempää, vaikka epäilenkin heidän jättäneen saaren." Logan vastasi ja lisäsi. "Tovottavasti."

Viikko myöhemmin

"Onko mitään uutta?" Logan kysyi astuessaan huoneeseen.
"Ei, mutta saaren läheisyyteen voi jo mennä." Emma vastasi.
"Logan, sain juuri tiedon, että oikea Craig löytyi kuolleena asunnostaan, oli jo löytynyt kisaajien lähtöpäivänä, eikä poliisista ehditty varoittaa ajoissa." George huikkasi päätteeltään. "Kerronko omat huomioni heille päin, vaikka en tiedä auttaako se enää?" Hän kysyi.
"Kerrot tietenkin." Logan sanoi. "Ja ota selvää, kuka on se mies joka esiintyy Craigina"
"Okei." George vastasi kääntyen jatkamaan töitään ja soittaen samalla oikean Craigin kuolemaa tutkivalle poliisille.
"Emma onko satelliittikuvissa mitään uutta?" Logan kysyi astellen Emman luokse.
"No sain muutaman hyvän otoksen, joskin näyttää siltä, ettei saarella ole ketään enää." Emma vastasi.
Logan kumartui katsomaan kuvaa tarkemmin. Saari oli suurilta osin jäähtyvän laavan ja tumman tuhkan peitossa, vain muutama pieni alue oli säästynyt tuholta.
Se osaa rantaa, jolla bambutalot olivat olleet, oli nyt tuhkan peitossa ja majat olivat poissa. Logan katseli säästyneitä alueita ja huomasi yhdessä kohdin jotain.
"Tarkenna tuohon." Hän sanoi osoittaen pientä vihreää aluetta.
Emma tarkensi ja hetki hetkeltä tuo piste kasvoi ja tarkentui ja siitä saattoi nähdä, että se oli ihminen. Vielä vähän ja tuo ihminen oli tunnistettavissa.
"Craig." Logan murahti. "Hän on siis loukussa tuolla, mutta missä muut ovat?" Hän kysyi ääneen.
"Pitäisiköhän hänet hakea tuolta?" Emma kysyi.
"Varmaankin, sillä hänellä lienee paljon kerrottavaa ja lisäksi poliisi on kiinnostunut hänen toimistaan." Logan vastasi kulmat kurtussa. "Hitto!" Hän manasi ja toivoi, että muutkin löytyisivät pian ja olisivat kunnossa.

No niin, innostuin sitten kirjoittamaan pätkän lisää. Tässä vähän uutta näkökulmaa tarinaan. :)
Jatkahan...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa


Logan marssi työpöydällä olevan puhelimen luo ja tarttui siihen.
"Minä tässä Patty. Ilmoittaisitko Merisiilin Kapteenille, että laivan täytyy olla valmiina lähtöön vuorokauden kuluttua. Määränpäänä on 100 kilometriä Hawajista etelään sijaitsevat korallisaaret tyynellä merellä.. aivan juuri ne samat saaret. (Hetken kestävä tauko kun Logan kuuntelee Pattyn vastausta) Hienoa, lähetän tästä hyvästä sinulle rasian suklaata. Jään odottamaan, että Kapteeni Hasselhoff ottaa yhteyttä minuun kun miehistö on saatu kasaan... niin ja Patty, haluan saman miehistön kuin Uuden Seelannin matkalla.. Selvä, hei sitten."

Suljettuaan puhelimen Logan istahti edessään olevalle tuolille unohtaen muut huoneessa olijat, nosti lasit nenälleen ja rupesi selaamaan pöydällä olevia muistiinpanojaan ja merikarttoja. Toiset tajusivat, että oli aika vetäytyä omiin puuhiin. Aikaa oli vain vuorokausi ja heidän täytyisi hoitaa asiat kuntoon viranomaisten kanssa, että saarelle loukkuun jäänyt rikollinen saataisiin pidätettyä. Oli myös kartoitettava laivojen kulkureittejä ja selvitettävä kaikki mahdolliset yksityiskohdat, joiden avulla saarella olleiden osallistujien kohtalo selviäisi.

Samaan aikaan viidakossa, Jon oli päättänyt tehdä tutkimusretken saarella. Jonin mukaan lähtenyt Jill pysytteli vaiti, vaikka halusikin tämän tästä huudahtaa kun jalkojen ympärillä ja puiden oksistoissa kiipeili kaikenkarvaisia eläimiä ja otuksia, aina vihreistä kymmenjalkaisista känsäkätisiin banaanin syöjiin. Jill puri huuliaan yhteen ja seurasi Jonin vanavedessä jäykin askelin. Jon huomasi Jillin jäykistyneen olemuksen ja peitti huulilleen hiipineen huvittuneen hymyn. Jill ei huomannut Jonin huvittuneisuutta, mikä oli hyvä Jonin kannalta. Tämä olisi saattanut kuulla kunniansa, jos olisi uskaltanut virnuilla Jillin ötökkä kammolle.

Rannalle jääneet tytöt Cecile ja Fiona hoitivat kuumeista Wesiä ja rakensivat suojaa polttavan auringon kannustamina. Liiallinen kuumuus ei kuumehoure potilasta auttanut, päinvastoin pahensi tämän vointia. Tytöt loivatkin tämän vuoksi useaan otteeseen huolestuneita silmäyksiä kalpeaan Wesiin. Fiona kiipesi rannan tuntumassa oleviin puihin ja repi niistä alas tuuheita lehmuksia. Cecile ja Mona puolestaan kasaili rannalle ajautuneita ajopuita, laudankappaleita ja kaatuneita puunrunkoja yhteen kasaan majatarpeiksi. Wes nukkui lautalla suojanaan lehmuksista rakennettu auringonvarjo.

Äkkiä viidakosta kuului veret seisauttava kauhunhuuto. Monan käsissä ollut ajopuu tipahti maahan säikähdyksestä. Tytöt katsoivat toisiaan pelosta lamautuneena.
"Oliko se Jill?" Fiona kuiskasi ääni väristen.
"Se kuulosti aivan Jilliltä. Mitä siellä oikein tapahtuu?" Cecile kysyi kalveten.
"Pitäisikö meidän mennä katsomaan, jos he vaikka tarvitsevat apua.." Fiona henkäisi ja katseli viidakkoa epäröiden.
"Emme me voi. Ei Wesiä voi yksin jättää, eikä porukasta hajaantuminen taida olla viisasta. Jos tuolla viidakossa on jotain, meidän on paras pysyä rannalla. Jon pitää huolen Jillistä. He tulevat kyllä sieltä takaisin..ainakin toivon niin.." Mona sanoi viimein saatuaan itsensä rauhoittumaan.

Tytöt jatkoivat puuhiaan tietämättöminä Jillin ja Jonin kohtalosta. Pian Hieman kauemmaksi rannasta, ensimmäisten palmupuiden kupeeseen kohosi suoja, jonka lattiaksi pääsi ihana ja uskollinen lautta. Ei mennyt aikaakaan kun suojaa tarvittiin kun äkillinen kaatosade alkoi pieksää raipan tavoin kuivaa hiekkaa ja viidakkopuiden lehmuksia majan ympäriltä. Hetken aikaa sade takoi säälimättömästi kaikkea allensa osuvaa, mutta hiljalleen se hellitti ankarimman otteensa ja pudotti pisaroitaan kevyemmin.

"Mistä tuo sade ilmestyi, eihän taivaalla ole pilviä lainkaan?" Mona kuiskasi ja katseli silmät suurina omituisen sinistä taivasta. Fiona ja Cecile eivät osanneet vastata, sillä näky sai heidät aivan sanattomiksi. Sademetsän takaa loistava aurinko työnsi valokaistaleita mereen saaden sen kimmeltämään tuhansien timanttien tavoin ja suuret kosteat pisarat iskeytyivät viidakon kasvustoon hajoten pienemmiksi pisaroiksi kadoten sitten vihreän paratiisin vehreyteen.



Mitä Jillille ja Jonille oikein tapahtui? Onko saari jollain tavalla erikoinen ja mitä viidakon kätköissä lymyileekään?
Kerro sinä

Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

Äsh, nyt tuli lyhyt jatkopala sori...

"Mistä tuo sade ilmestyi, eihän taivaalla ole pilviä lainkaan?" Mona kuiskasi ja katseli silmät suurina omituisen sinistä taivasta. Fiona ja Cecile eivät osanneet vastata, sillä näky sai heidät aivan sanattomiksi. Sademetsän takaa loistava aurinko työnsi valokaistaleita mereen saaden sen kimmeltämään tuhansien timanttien tavoin ja suuret kosteat pisarat iskeytyivät viidakon kasvustoon hajoten pienemmiksi pisaroiksi kadoten sitten vihreän paratiisin vehreyteen.

Toisaalla sademetsän uumenissa Jill ja Jon patikoivat eteenpäin, näkemättä muuta kuin metsää ja sen eläimiä. Jillkin alkoi hiljalleen rentoutua, kun huomasi ettei eläimet tulleet lähellekään heitä, lukuun ottamatta muutamaa uteliasta lintua ja pikkuapinaa.
Eteneminen sujui rauhallisesti siihen asti kunnes äkkiä maa vajosi heidän jalkojensa alta. Jillin huulilta karkasi pelästynyt huuto, kun he painuivat maakerroksen läpi ja tömähtivät jonkinlaiseen maanalaiseen onkaloon.
"Mitä tapahtui?" Jill kysyi rauhoituttuaan hieman.
"En tiedä." Jon vastasi katselleen ympärilleen ja yrittäen hahmottaa ympäristöä onkalon hämärässä. "Toivottavasti pääsemme täältä pois." Hän lisäsi vilkaisten ylöspäin.
Siinä kohtaa, josta he olivat pudonneet, näkyi kaistale sinistä taivasta, muuten peittävä maa toimi eräänlaisena katoksena.
Jill nousi seisomaan ja tunsi miten jokin luikerteli hänen jalkansa päältä. Huuto purkautui väkisinkin hänen huuliltaan ja kantautui aina rannalle asti.
"Rauhoitu." Jon sanoin ja nosti käärmeen sivummalle. "Sehän oli täysin vaaraton." Hän lisäsi ja sai viimeinkin Jillin rauhoittumaan.
"Hyi miten inhottava otus." Jill mutisi ja värähti muistaessaan miltä otus oli tuntunut jalkaa vasten.
Samassa jokin alkoi rummuttaa maata ja osa pisaroista tipahteli onkaloon, kastellen siellä olijat.
He kumpikin vilkaisivat ylös aukosta ihmetellen sinistä taivasta, vaikka satoi. Mistä kummasta vesi oikein tuli?

Sori vielä tuo tosi lyhyt jatkopalanen.
Jatkakaahan...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa



Jon vetäytyi luolan aukon sisäpuolelle ja veti Jillin mukanaan sen hämärään kosteuteen. Jill pyristeli hetken aikaa vastaan, mutta tajutessaan pelkonsa typeryyden, hän siirtyi suosiolla Jonin perässä luolan suojiin. Inhosta värähtäen Jill hakeutui lähemmäs Jonia, joka kietoi turvalliset käsivartensa tytön ympärille rauhoittaakseen tätä hieman.

"Ei mitään hätää. Näin on parempi. Emme kastu täällä niin pahasti. Odotetaan kuuron laantumista, ennen kuin yritetään päästä täältä ylös." Jon kuiskasi lempeästi Jillin korvaan.
"Ehkä olet oikeassa. Odotetaan täällä hetki..mutta syvemmälle luolaan en suostu menemään." Jill vastasi heikolla äänellä. Jonia huvitti, mutta hän ei näyttänyt sitä tytölle.
Sadetta kesti tovin, jonka aikana Jon ja Jill asettuivat mukavasti luolan suojiin odottelemaan ilman selkenemistä. Kumpikaan heistä ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin sellaista sadetta. Jon käänsi katseensa kohti taivasta, vaikkei pystynytkään näkemään sitä kunnolla kasvillisuuden vuoksi.

"Tässä saaressa on jotain outoa. En vain osaa sanoa, mikä on vialla." Mies totesi hetken kuluttua ja käänsi katseensa pelokkaan oloiseen Jilliin. Useiden kymmenien minuuttien kuluttua sade viimein lakkasi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Jon ja Jill astuivat esiin päivänvaloon. Jon yritti kiivetä takaisin maan tasalle, mutta vesi oli kastellut maannoksen liejuiseksi, joten kiipeäminen oli todella vaikeaa. Luolan repeämän seinämät olivat erittäin hankalia tapauksia, koska maannos antoi ikävästi periksi miehen painon alla. Yritys toisensa jälkeen epäonnistui ja Jon liukui yhä uudestaan ja uudestaan takaisin luola aukon pohjalle.

"Pahus" mies kirosi äänekkäästi. Miehen hermostuminen sai Jillinkin hieman hermostumaan.

Sorry lyhyt jatko, mutta kun väsyttää ihan kamalasti..olin tänäänkin töissä..
Jatkahan sinä*oikein mehevä haukotus*


Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

#11
Sain sitten sarjassamme Todella-Mahtavan-Idean! Toivottavasti toimii. :)

"Pahus" mies kirosi äänekkäästi. Miehen hermostuminen sai Jillinkin hieman hermostumaan.
Hän yritti vielä muutaman kerran ja kun se ei vieläkään tuottanut toivottua tulosta, hän antoi periksi.
"Odotetaan, että tuo kuivuu vähän." Jon sanoi vilkaisten Jilliä.
"Mutta siihen voi mennä päiviä." Jill parahti.
"Tuskin nyt sentään näillä leveyspiireillä, jollei uusi sade yllätä." Jon yritti rauhoittaa kiihtynyttä kumppaniaan.
He kumpikin astelivat peremmälle onkaloon, ollakseen suojassa jos alkaisi taas sataa. He istuutuivat kosteaan mutaiseen maahan levähtämään, sillä märässä mudassa kipuaminen oli verottanut Jonin voimia aika tavalla.

Aika kului hitaasti ja heillä oli seuranaan vain toisensa, sekä ulkoa kantautuvat eläinten äänet. Jill kuunteli eläinten ääniä hermostuneena ja katseli ympärilleen valmiina syöksymään pakoon, jos vain näkisi isoja hyönteisiä tai niljakkaita käärmeitä. Häntä puistatti edelleen sekin, joka oli luikerrellut jalan päältä.
Hän vilkaisi nopeasi Jonia ja huomasi tämän torkahtaneen. Jill antoi anteeksi sen, sillä arvasi, ettei ollut helppoa yrittää ylös liejuista seinämää pitkin.
Äkkiä onkalon toinen pää täyttyi niin kirkkaalla valolla, ettei Jill ollut ennen moista nähnyt. Hän töni kevyesti Jonia ja sai tämän havahtumaan kevyestä unestaan.
Tuo valo täytti koko onkalon, joka nyt oli valoisa kuin jos he olisivat seisseet ulkona päivän valossa.
"Katso." Jill sanoi osoittaen valoa ja nousi seisomaan .
"Mistähän se mahtaa tulla?" Jon ihmetteli ääneen ja noudatti Jillin esimerkkiä, sillä tuossa valossa oli jotakin oudon majesteettista.
Melkein huomaamattaan Jon yritti pyyhkiä mutaa pois kasvoiltaan, käsistään ja vaatteiltaan. He kumpikin katsoivat valoa pelonsekaisella uteliaisuudella ja huomasivat, ettei se sattunut silmiin lainkaan.
Jill ojensi kätensä varovaisesti kohti pehmeästi väreilevää valoa ja veti sen sitten nopeasti pois, kun äkkiä valosta astui kaksi pitkää ja ylvästä hahmoa.
Nuo hahmot vaikuttivat iättömiltä ja heidän kaunispiirteisillä kasvoillaan loisti viisaus. He olivat vaaleita kuin onkalon valaiseva valo, asunsa oli kauniisti kirjottu ja istui kantajalleen kuin valettuna. Pää oli iso ja kasvot sirot ja noita kaunispiirteisiä kasvoja hallitsivat suuret ystävälliset safiirinsiniset mantelin muotoiset silmät, jotka nyt uteliaan ystävällisesti katselivat noita kahta ryvettynyttä ihmistä.
"He eivät ole täältä, mutteivät vaikuta yhtään vihamielisiltä." Jon sanoi kunnioitusta äänessään, sillä ymmärsi hyvin, että nuo olennot olivat paljon ihmistä kehittyneempiä.
"He ovat kauniita." Jill henkäisi, muttei uskaltanut liikahtaakaan, vaikka jokin sisällä sanoi, ettei noilla siroilla olennoilla ollut pahoja aikeita.
"Me tulemme rauhassa, älkää siis peljätkö"  Sanoi kaunis sointuva ääni ja toinen olennoista astahti hieman lähemmäksi Jonia ja Jilliä.

Jon oli varma, että olentojen pienet kaunismuotoiset suut eivät olleet värähtäneetkään tuon lauseen aikana, joten heidän täytyi kommunikoida telepaattisesti. Hän, sen enempää kuin Jillkään ei uskaltanut vielä vastata mitään.
"Tulkaa mukaamme."  Kuului taas tuo kaunis ääni ystävällisesti ja toinen olennoista ojensi pitkäsormisen kätensä kohti Jonia ja Jilliä, kuin vahvistaakseen ystävällisen kehotuksen.
Jon vilkaisi Jilliä ja kysyi; "Mennäänkö?"
Jill nyökkäsi ja tarttui tiukasti Jonin kädestä kiinni; "Pysytään kuitenkin lähekkäin." Hän sanoi ja muisti sitten rannalle jääneet. "Entä muut, he ovat vielä rannalla ja varmaan ihmettelevät katoamistamme."
"Älkää siitä huoletiko, sillä joku meistä noutaa heidät seuraamme." Toinen olennoista sanoi kallistaen päätään hieman ja katsoi uteliaan ystävällisesti Jilliä.
"Kiitos." Jill sanoi ja lisäsi huolestuneena. "Yksi heistä on huonossa kunnossa, kuumeessa ja hänen pitäisi saada levätä."
"Me huolehdimme ystävästänne." Olento sanoi syvällä soinnikkaalla äänellä ja katsoi ystävällisesti Jilliä ja Jonia.
"Me jäämme kiitollisuuden velkaan teille." Jon sanoi syvää kunnioitusta äänessään.


Kapteeni Hasselhoffin asunnolla

Auringon säteet lämmittivät valkoiseksi kalkitun talon seinää ja jossain sisällä soi puhelin. Keski-iän jo ylittänyt mies nousi vastahakoisesti riippukeinustaan ja harppoi nopein askelin aulaan, ehtiäkseen vastata ennen kuin pirinän loppumista.
Hän nostaa luurin paikaltaan juuri ajoissa. "Hasselhoff puhelimessa." Hän sanoo puhelimeen.
"Hei Tim, minä täällä Patty, muistatko." Naisääni sanoo iloisesti helähtäen.
"No mutta hei Pat, ihana kuulla sinusta." Tim sanoi ja vaistomaisesti suoristi selkänsä. "Emme ole nähneet aikoihin, mitä olet tehnyt nämä pari vuotta?" Hän kysyi ja muisti parin vuoden takaisen reissun, joka oli koitua heidän viimeisekseen, kun he olivat pahaksi onnekseen ajautuneet keskelle myrskyä.
"Mitäpä minä, töitä vain." Pat vastasi. "On ihana kuulla äänesi taas pitkästä aikaa." Hän lisäsi kiusoitellen.
"Et kai soittanut, vain kuullaksesi ääneni?" Tim kysyi naurahtaen kevyesti.
"En toki, vaikka sinua onkin mukava kuunnella." Pat vastasi ja jatkoi. "Soitin kysyäkseni oletko valmis lähtemään vesille lyhyellä varoitusajalla?"
"Toki, mutta kerrohan nyt mistä on kysymys." Tim kehotti.
"Logan tarvitsee sinun apuasi." Pat sanoi ja lisäsi. "Olisi haettava muutama henkilö eräästä saarelta, jossa he ovat jumissa."
"Vai Logan, enpä ole nähnyt häntäkään, sitten viime matkan." Tim sanoi. "Kerro hänelle, että Merisiili lähtee vesille hetimiten, soitan vain miehistöni koolle, sillä muuta ei Logan taida kelpuuttaa." Hän lisäsi.
"Logan ilahtuu kuullessaan viestisi." Pat sanoi.
"Niin pitääkin." Tim sanoi ja naurahti taas kepeästi.
"Hienoa." Pat sanoi ja lisäsi. "Kuulemiin."
"Kuulemiin." Tim sanoi ja painoi yhteyden poikki ja alkoi naputtaa Robert nimisen miehistönsä jäsenen numeroa.
Kesti, ennen kuin Robert vastasi ja Tim alkoi selostaa asiaansa.
"Robert hommaa nopeasti koko miehistö koolle ja tavataan satamassa, Merisiili lähtee taas vesille." Tim sanoi.
"Kyllä Kapteeni." Kajahti luuriin.
"Hyvä." Tim sanoi.
"Kuulemiin, kapteeni." Robert sanoi.
"Kuulemiin." Tim sanoi ja laski kuulokkeen paikalleen.
Tämän jälkeen hän suunnisti vaihtamaan kesäisen asunsa Kapteenin univormuun. Sillä eihän nyt kapteenin sopinut koikkelehtia laivansa kannelle iloisenkirjavissa shortseissa.

Seuraavana päivänä

Timothy Hasselhoff, Merisiilin kapteeni seisoi ylemmällä kannella ja seurasi miehistönsä askareita tyytyväisenä. Tosiasiassa hän oli kaivannut takaisin vesille.
Hän oli onnellinen ollessaan laivansa kannella ja saadessaan haistella meri-ilmaa, kuunnella lokkien kirkunaa, sekä aaltojen liplatusta, niiden osuessa laivan laitoja vasten.

Tukikohta
Päivää ennen lähtöä


Logan istui tietokoneellaan ja luki Georgen kokoamaa kansiota, miehestä joka oli esiintynyt Craigina.
Miehellä näytti olevan hyvin pitkä rötöslista, päätellen siitä, mitä George oli saanut selville, otettuaan yhteyden ensin poliisiin ja sitten fbi:hin.
Tiedot olivat hyvin huolestuttavia ja sai hänet miettimään, sitä mitä heillä saattaisi olla vastassa tuon miehen lisäksi. Hän toivoi, että kisaajat olisivat hengissä, vaikka toivo siitä olikin hyvin heikko. Hän oli varma, että tuo mies ei epäilisi tappaa, jos se olisi hänelle eduksi tai jos kokisi kisaajat uhkaksi.

Toivottavasti vastassa ei olisi ruumiita, hän ajatteli.
Olisi äärimmäisen ikävää viedä kisaajien omaisille näin kamalia uutisia, jollaisia he tuskin olivat odottaneet kuulevaksi kisan päätteeksi. Tosin kisa tuntui loppuneen, ennen kuin oli päässyt edes kunnolla vauhtiin ja varmasti jokainen sitä seuraava epäili, jotain olevan tekeillä, kun jaksojen tuleminen oli loppunut kuin seinään.

Logan tuskin uskalsi ajatella sitä, millainen polemiikki kisaan liittyvillä keskustelupalstoilla oli, puhumattakaan siitä, että joukkoon mahtui ihan varmasti niitäkin jotka jo muodostivat mielessään ties mitä salaliittoteorioita.

Kertakaikkisen kiusallinen tilanne, hän mietti ja hätkähti, kun kännykkä alkoi elämöidä ja vei hänen huomionsa tietokoneen näytöllä näkyvästä tietomäärästä.
Logan tarttui nopeasti kännykkäänsä, vaiensi sen ja vei korvalleen.

"Saywer", Logan vastasi.

"Hei Logan, täällä Patty. Haluaisin vain ilmoittaa, että Kapteeni Hasselhoff on valmis lähtemään vesille, ovat huomiseen mennessä valmiina", Patty sanoi.

"Hienoa", Logan sanoi ja hymyili, "kiitos Pat." Hän lisäsi tyytyväisenä.

"Ole hyvä vain", Patty sanoi naurahtaen, "kuulemiin:"

"Näemme sitten huomenissa", Logan sanoi ja lisäsi, "kuulemiin."

Hän katkaisi puhelun leveästi hymyillen. Asiat alkoivat luistaa, kun nyt loppukin sujuisi hyvin, hän ajatteli.


Tukikohta
Tunteja ennen lähtöä


Emma tarkasteli näyttöruutua uskomatta silmiään ja hänen täytyi oikein hieraista silmiään, että oli nähnyt oikein. Kyllä se oli saari, mutta ongelma oli se, että aikaisemmin paikka oli ollut vain aavaa merta, eikä kohdalla ollut edes kuumaa pistettä, joka olisi saattanut edes jotenkin selittää uuden saaren ilmaantumisen tyhjästä. Silti jokin saaressa oli hullusti, kenties se johtui saareen oudosta säännönmukaisuudesta, Emma pohti ja tiesi, että hänen täytyi kertoa huomiosta Loganille ja heti.
"Logan, en tiedä onko tästä apua, mutta sinun on nähtävä tämä." Emma sanoi ja viittasi Logania tulemaan luokseen.
Tämä astelikin ripein askelin Emman luo, sillä uusi tieto saattoi auttaa heitä löytämään kadonneet.
"Katso tuota saarta." Emma sanoi ja jatkoi. "Se ei ole ollut siinä ennen ja tarkastin sen vielä kaikista kartoistamme, jotka alueesta on tehty.
"Jopa on kummallista." Logan sanoi ja rypisti kulmiaan. "Zoomaa kuitenkin lähemmäksi, jotta näemme onko siellä muuta elämää kuin elukoita." Hän sanoi.
Emma teki työtä käskettynä.
"Pysähdy, tarkenna, vähän vielä lähemmäksi, juuri noin." Logan sanoi ja heidän silmiensä eteen tuli kuva pienestä majantapaisesta ja sen lähistöllä seisoi pari ihmistä. "Tarkenna noihin kahteen vielä vähän ja jos vain pystyt, niin ota selvää ovatko he etsimiämme kadonneita." Hän sanoi.
"Selvä on." Emma sanoi ja naputteli käskyjä ruudulle ja kuva selkeni ennestään ja kasvojen tunnistusohjelma yritti saada kuvan kummakin naisen kasvoista. Pian alkoi näyttää siltä, ettei ohjelma siihen pystyisi, mutta se kuitenkin yllätti ja pian oli Cecilen ja Fionan tiedot ruudussa.
"Hienoa Emma! He ovat meidän kadonneitamme." Logan sanoi tyytyväisenä. "Toivottavasti myös muut ovat hengissä." Hän lisäsi huolestuneena.
Emma naputteli käskyjä koneelleen, joka nappaili kuvia minuutin välein ja pian kuvissa näkyi vielä yksi nainen, jolla oli tulipunainen tukka, jonka kasvojen tunnistus ohjelma tunnisti Monaksi.
"Pidä tuota kohtaa silmällä." Logan sanoi sillä arveli, että pelastuneita täytyi olla enemmänkin, toivottavasti. "Katsotaan tätä saarta hieman tarkemmin. Zoomaa vähän kauemmaksi." Hän sanoi.
Kului tovi ja kuului vain naputusta, kun Emma antoi koneelle taas käskyjä. Kuva siirtyi hieman kauemmaksi ja koko saari levittäytyi näyttöruudulle. Se näytti olevan täydellinen soikio, ei kovin iso mutta, aivan liian täydellinen sattumanvaraiseksi saareksi, joita etelämerelle syntyi koralliriutoista ja kuumiin pisteisiin tulivuoren purkauksissa toisinaan.
"Hei Zoomaa tuonne keskemmälle." Logan sanoi äkkiä, kun huomasi jonkin kirkkaan pisteen melkein saaren keskellä.
"Mistä tuo valo tulee?" Emma kysyi kummissaan, kun kuva oli tarkentunut ja siinä tosiaan näkyi kirkas valo, joka tuntui tulevan jostakin lehvien välistä.
"En tiedä mutta jotenkin minusta tuntuu, ettei se ole meidän tuntemastamme maailmasta lähtöisin." Logan sanoi hiljaa. "Meidän on kuitenkin haettava kisaajat pois saarelta, sillä emme voi tietää tuon jonkin tarkoitusperiä." Hän jatkoi ja lisäsi tiukkaan sävyyn. "Tästä ei sitten sanaakaan julkisuuteen, onko selvä."
"Kyllä." Emma sanoi, sillä osasi pitää suunsa kiinni tarvittaessa, eikä hänestä silloin saisi kiskottua mitään irti.
"Hyvä." Logan sanoi ja lisäsi. "Kerro heti jos tuolla saarella ilmenee jotain uutta."
"Toki." Emma sanoi ja arvasi, että tämä oli nyt iso juttu ja toivoi, etteivät hallituksen tietyt henkilöt sotkisi näppejään peliin, sillä silloin myös kisaajat olisivat vaarassa.

Saapa nähdä, mitä kaikkea Jon ja Jill vielä näkevätkään ja sotkeutuuko kuvioihin epämiellyttäviä tyyppejä ylemmältä taholta...
No niin jatkahan....

Hitsit kunhan nyt ei menis ihan X-Files salaliittosotkuihin.
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa


Palataan ajassa taaksepäin. .
Hetkeen, jolloin Jon ja Jill kohtasivat kauniit hahmot valossa. 

Jill tunsi olonsa kummallisen kevyeksi ja puristi Jonin kättä hieman hermostuneena kun he seurasivat edessään kulkevia hahmoja. Valo heidän edessään kirkastui ja kietoutui heidän ympärilleen. Jill häikäistyi valosta niin, ettei nähnyt enää eteensä. Hän tunsi vain Jonin lämpimän käden tiukan ja lempeän puristuksen omassaan. Hitaasti hän lipui pehmeään tiedottomuuden tilaan. Valo kirkastui kirkastumistaan, kunnes se katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin, jättäen jälkeensä vain tyhjän pimeyden.

Kului pitemmän aikaa, kunnes saapuva ilta muuttui yöksi ja yö aamuksi. Jill aukaisi silmänsä ja ojensi voihkaisten puutuneita lihaksiaan. Samassa tyttö hätkähti tajutessaan, että hänen vartalonsa oli kietoutunut Jonin lämpimän kehon ympärille. Jonin rintakehä kohoili rauhallisesti ja mies tuoksui hyvälle, vaikka he eivät olleetkaan nähneet saippuaa pitkiin aikoihin. Jill huokasi ja painautui takaisin miehen lämmintä rintaa vasten rentoutuneena. Tuntui hyvältä olla lähellä Jonia, Jill huomasi ajattelevansa.

Jill sulki silmänsä ja nautti auringon lämmöstä kasvoillaan. Tyttö antoi ajatustensa karata kielletyille teille ja äkkiä hän oli hyvin tietoinen vierellään nukkuvasta miehestä. Tämän voimakkaista käsivarsista vyötäisillään ja kutittavasta parransängestä otsallaan. Jillin huulille kohosi pehmeä hymy, joka leveni levenemistään. Tyttö mietti, mitähän mies tuumaisi, jos hän kumartuisi suutelemaan tätä vaivihkaa. Jill kohottautui jälleen katselemaan miehen levollisia kasvoja ja äkkiä hän muisti, mitä oli tapahtunut.

Jill muisti hahmot valossa ja sen viimeisen muistikuvan Jonin lämpimästä kädestä omaansa vasten. Tyttö hyppäsi säikähtäneenä pystyyn ja haki katseellaan muukalaisia.Tytön äkillinen liike sai myös Jonin havahtumaan rauhaisasta unesta. Mies kohottautui istumaan haukotellen ja katseli ihmeissään Jillin hätäisiä pyrähdyksiä.
"Mitä ihmettä sinä teet?" Jon kysyi kummastuneena.
"Se valo Jon ja ne muukalaiset. Missä he ovat?" Jill kysyi hämmentyneenä ja tähyili ympärilleen. Jon hieroi silmiään ja meni hetken aikaa, ennen kuin hän tajusi, mistä ihmeestä Jill oikein puhui.

"Tosiaan. Nyt muistan, että me seurasimme heitä kohti valoa ja sitten..hetkinen..sitten en muistakaan enää mitään. Mehän olimme kuopassa, emmekä päässeet sieltä ylös, joten seurasimme niitä oletoja kohti valoa, mutta miten me olemme tänne joutuneet?" Jon mumisi tapahtumia mielessään kerraten ja katseli kuinka meri piiskautui rantakalliota vasten. He olivat siirtyneet viidakosta korkealle kalliolle, josta pystyi näkemään kauas merelle ja valkoiselle rannalle, jonne he olivat rantautuneet lautalla. He näkivät liikettä rannalla, mutta eivät kyenneet näkemään keitä rannalla olijat olivat. Olentoja ei näkynyt missään ja kumpikaan heistä ei enää ollut varma, olivatko he todella nähneet valosta tulleita olentoja vai olivatko he nähneet vain unta.

Samaan aikaan rannalla Mona käveli levottomasti edestakaisin. Edellisenä iltana oli leiskunut kummalliset valot viidakon kätköistä, mutta he eivät olleet uskaltaneet ottaa selvää valon alkuperästä. Herättyään aamulla tytöt olivat saaneet kokea epämiellyttävän yllätyksen. Wes oli kadonnut heidän viereltään majasta jälkiä jättämättä. Levottomuus alkoi näkyä jokaisessa heistä ja sitä pahensi kauhea epätietoisuus Jillin ja Jonin kohtalosta.

Mona ja Fiona olivat juuri ottaneet yhteen, sillä Monan mielestä heidän ei kannattaisi lähteä syvemmälle viidakkoon etsimään kadonneita kun taas Fionan mielestä heidän täytyisi lähteä viidakkoon mitä pikimmiten. Cecile istui kalpeana ja hiljaisena majassa seuraten toisten riitelyä. Hän oli aivan liian järkyttynyt riidelläkseen mistään.

Jatkahan sinä:)



Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

#13
Mona ja Fiona olivat juuri ottaneet yhteen, sillä Monan mielestä heidän ei kannattaisi lähteä syvemmälle viidakkoon etsimään kadonneita kun taas Fionan mielestä heidän täytyisi lähteä viidakkoon mitä pikimmiten. Cecile istui kalpeana ja hiljaisena majassa seuraten toisten riitelyä. Hän oli aivan liian järkyttynyt riidelläkseen mistään.

"Meidän on mentävä muiden luo takaisin. Ihmettelevät varmaan, missä me olemme." Jill sanoi ja katsoi rantaa.
"Niin." Jon myönsi ja katseli naisen jotenkin oudon pehmeää olemusta. 'Mitä pahusta ne olennot meille tekivät?' Hän mietti, vaikka jotekin tajusi, etteivät nuo olennot olleet tehneet ainakaan mitään pahaa heille. 'Tuskinpa olisivat laskeneet meitä vapaaksi, jos aikeet olisivat olleet pahat.' Hän tuumi sitten ja antoi katseensa taas eksyä Jilliin.

Pitkän tovin he istuivat aloillaan katsellen hiekkarantaa ja siihen osuvia maininkeja. Lokit kirkuivat jossain lähistöllä ja sademetsästä kantautui sen asukkaiden ääniä.
"Mennäänkö sitten?" Jon kysyi rikkoen pitkän hiljaisuuden.
"Mennään vain." Jill sanoi ja hymyili pienesti.
He laskeutuivat alas kalliolta ja alkoivat kulkea eteenpäin auringon lämmittämässä hiekassa kohti majaa.

*********

Fiona ja Mona huusivat yhteen ääneen, eivätkä kuulleet mitään muuta kuin toisensa. Cecile puolestaan katseli apeana hiekkarantaa johon aallot osuivat. Aivan yllättäen hän huomasi katsovansa kahta hahmoa, jotka astelivat hiekkarannalla, suunnaten kohti majaa. Hän kömpi ulos majasta ja nousi hitaasti seisomaan, varjostaen silmiään kädellään.
Hymy hiipi pitkästä aikaa Cecilen suupieliin, sillä hän oli tunnistanut tulijat.
"Jill, Jon!" Hän huudahti ja sai Fionan ja Monan vaikenemaan.
Kumpikin kääntyi katsomaan ensin Cecileä, sitten Jonia ja Jilliä, jotka astelivat rauhallisina pitkin hiekkarantaa.

Fiona ja Mona katsoivat hiukan noloina toisiaan ja mutisivat toisilleen anteeksipyynnöt, kunnes liittyivät Cecilen tervetulokomiteaan, joka otti nuo kaksi kateissa ollutta suurella ilolla vastaan.
Kun Jill ja Jon pääsivät majalle, alkoi kysymyksiä sadella, sillä toiset halusivat tietää mitä kummaa oikein oli tekeillä. Kärsivällisesti he vastasivat toisten kysymyksiin niin hyvin kuin taisivat.

Fiona, Mona ja Cecile tuskin uskoivat korviaan, kun nuo kaksi kertoivat kokemastaan.
"Oletan, että Wes on turvassa ja he varmaankin palauttavat pian hänet takaisin seuraamme." Jill rauhoitteli, kun Cecile oli kertonut mitä he olivat kokeneet ja nähneet. "He, tai siis nuo olennot vaikuttivat ystävällisiltä ja eivätkä he kai olisi päästäneet meitä, jos heillä olisi ollut pahat mielessä." Hän lisäsi vielä.

Fiona katseli Jilliä ja Jonia kulmat kurtussa, sillä hän tunsi, että jokin heissä oli muuttunut, ei pahalla tavalla, mutta jotain heissä oli uutta, jokin jolle hän ei löytänyt tarpeeksi kuvaavaa sanaa mielessään.
Jill näytti jotekin pehmeämmältä ja aina kun tämä kuvitteli, etteivät muut katsoneet, hänen oma katseensa karkasi Jonin rauhalliseen olemukseen.
'Onko heidän välillään tapahtunut jotakin vai kuvittelenko kenties?' Fiona tuumi mielessään ja tavallaan oli tyytyväinen, sillä ainakaan Jill ei niin kovin murehtisi Mattia, jos oli löytänyt uuden ihastuksen tai kenties rakkauden.

Päivä eteni verkkaan ja nuo viisi istuksivat majan läheisyydessä. He eivät tunteneet halua seikkailla metsässä ja sitä paitsi, Wes saatettiin palauttaa milloin tahansa, joten tämä saattaisi pelästyä, jos ei löytäisi ketään majalta.
Aurinko laski mailleen, värjäten taivaanrannan punaisen ja kullan hehkulla, jonka merenpinta heijasti kauniisti. Jon ja Jill kävelivät rannalla, kun taas Cecile, Mona ja Fiona istuivat omissa oloissaan, nyt kun ei tarvinnut olla huolissaan kenestäkään. Ainoa mitä jokainen toivoi, oli se että he pääsisivät pian pois tältä saarelta, takaisin sivistyksen ja omien läheisten pariin.
Sitä he eivät vain tienneet että pelastus oli jo matkalla heitä noutamaan, joskin se tekisi pienen mutkan ja noukkisi kisailu saareen jääneen rikollisen talteen.

Lähtö

Logan kiirehti laiturille, ehtiäkseen Merisiilin kyytiin, sillä halusi itse olla varmistamassa, ettei tuosta henkilöllisyytensä valehdelleesta miehestä koituisi ongelmia, ennen kuin he saisivat loputkin pelastettua.

"Kapteeni Hasselhoff otaksun." Logan sanoi leikkisästi ja puristi lämpimästi paljon meriä kyntäneen miehen ahavoitunutta kättä.
"Hauska nähdä sinua Logan." Kapteeni vastasi leveästi hymyillen.
"Mitä sinulle on jo kerrottu tästä operaatiosta?" Logan kysyi.
"Ei paljoa." Kapteeni vastasi ja katsoi hivenen uteliaasti Logania.
"Hemmetti. No minäpä kerron missä mennään." Logan sanoi ja selitti lyhyesti tilanteen.
"No eiköhän me yksi kriminaali aina osata pitää järjestyksessä." Kapteeni hymähti viimein, kuultuaan sen minkä Logankin tiesi. Joskin Logan oli tarkoituksella jättänyt kertomatta tuosta kummasta ilmiöstä saarella, josta he olivat osan kadonneista löytäneet.

"Hei Logan, sinulle on puhelu." Sanoi Robert ja ojensi luuria Loganille.
Logan otti luurin ja vastasi siihen.
"Emma täällä hei, sain uutta kuvaa saaresta ja satelliitti havaitsi kaksi kadonnutta lisää." Emma selitti esiteltyään itsensä. "Onhan sinulla kannettavasi mukana, sillä ajattelin lähettää kuvat sinulle, että saat katsoa ne itse vielä kertaalleen ja lisäksi Georgella on sinulle uutta infoa, jonka tahtonet ottaa vastaan.
"Tietysti, odota pieni hetki." Logan sanoi ja nosti repustaan kannettavan tietokoneensa, jonka nosti edessään olevalle pöydälle ja aukaisi. Kului tovi, kun kone raksutti ja pian se oli toimintakunnossa. "No niin anna tulla." Hän tokaisi.
"Heti." Emma vastasi ja Logan kuuli miten tämän sormet nakuttivat näppäimistöä kiivaasti. Kesti tovi, jos toinenkin ja pian alkoi Loganin kannettava raksuttaa, käsitellessään saapuvia tietoja. Koko ajan Logan odotti kärsivällisesti, kunnes kaikki tarpeellinen oli viimeinkin saapunut. Tämän jälkeen hän pääsi viimeinkin katsomaan kuvia ja lukemaan kaiken, mitä George oli lähettänyt hänelle.
"Kiitos Emma ja kiitä Georgea myös." Hän sanoi.
"Sen teen ja toivottavasti matkanne onnistuu." Emma vastasi.
"Toivotaan niin." Logan sanoi ja päätti puhelun, kääntyen tutkimaan saapunutta tietoa.
Myöhemmin hän näytti Kapteenille kuvat ja tiedot Craigista, joka oli poliisien vanha tuttava ja tunnettiin paremmin nimellä Patrick Johnsson.
"Kaveri on ollut kiireinen ja ehtinyt näköjään tehdä suunnilleen kaikkea alkaen näpistelystä murhaan asti." Kapteeni tuumasi luettuaan miehen tiedot.
"Siksi olemme hänen suhteen erityisen varovaisia, sillä jos hän kykenee murhaan, hän myös kykenee kaappaaman Merisiilin." Logan sanoi vakavana. "Ja viimeksi nyt mitään merirosvousta kaipaisimme riesaksi."
"Totta." Kapteeni vastasi ja lisäsi. "Mutta onneksi minun mieheni kykenevät pitämään kyseisen saastan ojennuksessa."
"Hyvä." Logan sanoi, talletti tiedot ja sulki sitten kannettavansa, jonka sujautti takaisin reppuunsa. "Minä vien kamani hyttiini, kai minä saan sen saman kuin viimeksikin?" Hän lisäsi leikkisästi.
"Kyllä vain." Kapteeni sanoi virnistäen.

Matkalla

Vihdoin ja viimein oli Merisiili irrotettu laiturista ja nyt se lipui tasaiseen tahtiin kohti ulappaa, suuntanaan ensin kisasaari.
Päivät kuluivat verkkaan ja Logan sai tukikohdasta tietoa tasaiseen tahtiin, niin Patrickista, kuin myös tuosta toisesta saaresta. Viimeisen tiedon mukaan pelastuneita oli kuusi, eikä enempää ollut löytynyt tai ainakaan heitä ei kuvissa näkynyt.


Saarella

Päivät kuluivat verkkaan ja Jill heräsi huomaamaan muutamia outoja muutoksia itsessään ja lisäksi hän oli joutunut pariin otteeseen juoksemaan pusikkoon oksentamaan.
Ensin hän ajatteli saaneensa vatsataudin jostakin syömästään, mutta tajusi sitten että he kaikki olivat syöneet samaa, joten siinä tapauksessa myös muidekin olisi pitänyt olla vatsataudissa, mutta eivätpä vain olleet.

Sitten hän melkein arvasi mistä oli kyse ja pelästyi hieman, sillä ei kokenut olevansa valmis siihen. Sen oli täytynyt tapahtua tuon oudon kohtaamisen aikana, mutta miten?
Hän pohti voisiko kertoa huomiostaan kenellekään, etenkin Jonille kertomista hän arasteli, kun ei tiennyt miten tämä asiaan suhtautuisi. Toisaalta Jill tiesi, että hänen olisi jossakin välissä pakko kertoa, mikäli he joutuisivat olemaan saarella pitkäänkin, viimeistään sitten pitäisi kertoa, kun muutkin sen huomaisivat vaivatta.

Kolmas päivä oli kulunut jo puoleen, kun Jill äkkäsi tutun punapäisen hahmon astelevan pitkin hiekkarantaa, näyttäen hieman eksyneeltä. Jill juoksi kertomaan muille näkemästään ja pian kaikki kiirehtivät vastaanottamaan Wesin. Heitä kiinnosti tietää, mitä tälle oli tapahtunut ja oliko tämä kunnossa.
Miehellä oli kyllä samat vaatteet kuin kadotessaankin, mutta muuten tämä näytti olevan kunnossa, eikä kuumeesta ollut enää tietoakaan. Vain vaaleat arvet jalassa ja rinnassa muistuttivat hyökkäyksestä, jonka kohteeksi nuorukainen oli joutunut.
Hän katsoi Jilliä ja Jonia kuin olisi tiennyt, heidän kokemuksestaan. Mona rypisti kulmiaan huomattuaan miten oudosti nuorukainen oli katsonut Jilliä ja Jonia.
Muut kyselivät kaikkea mahdollista Wessiltä ja tämä vastasi parhaan kykynsä mukaan kyselyihin.
Pian kysymykset alkoivat ehtyä ja ilta alkoi saapua hiljalleen.

"No niin nyt me kaikki kuusi olemme koossa ja ainoa tehtävä on odottaa, että joku löytäisi meidät täältä ja veisi pois." Jon sanoi rauhallisesti, kun ilta alkoi hiljalleen pimetä ja yksi toisensa jälkeen kömpi majaan lepäämään.

Päivät vierähtivät verkkaan, eikä ketään huvittanut lähteä seikkailemaan muualle, vaan jokainen näytti haluavan pysyä rannalla, satunnaisia pieniä retkiä metsikköön lukuun ottamatta.
Eräänä kuulaana aamuna Jon seisoi rannalla ja tähysi tapansa mukaan ulapalle, vaikka epäilikin, ettei siellä mitään näkyisi. Hämmästys oli suuri, kun hän huomasi vaalean pisteen kauempana ja tuo piste näytti lähestyvän tasaisesti.
Siltä seisomalta hän juoksi kertomaan muille näkemästään ja pian he kaikki kuusi seisoivat rannalla tähyten ulapalle, jossa tosiaan oli jokin vaalea, joka lähestyi saarta.
Mitä lähemmäksi tuo vaalea tuli sitä varmemmin he tajusivat näkemänsä laivaksi, ei kovin suureksi, mutta kumminkin laivaksi ja se että se oli vain tullut lähemmäksi, kertoi siitä, että se oli tulossa noutamaan heitä.
Varmuus asiasta kasvoi sitä enemmän, mitä lähemmäksi laiva saapui. Pian se pysähtyi sopivaksi katsomansa matkan päähän ja siitä erkani pienempi vene, joka lähestyi rantaa nopeasti.


Saari

Toisaalla, Merisiili puolestaan lähestyi tulivuorisaarta, josta heidän oli saatava Patrick mukaansa, vaarantamatta kuitenkaan miehistöä.
Kolmannen päivän iltana, he saapuivat saaren läheisyyteen ja näkivät kuinka lohduttomalta siellä näytti.
Yhden hiiltyneen puun alla nökötti kolme hiiltynyttä ristiä, jotka juuri ja juuri näkyivät paksun laava ja tuhka kerroksen alta.
Siellä täällä oli kuitenkin alkanut versoa vihreää maasta, kuin sanoakseen, ettei antaisi periksi tulivuoren edessäkään.

Varovaisesti miehistö eteni saarella ja löysi pian melko surkeassa kunnossa olevan Patrickin, joka yritti paeta, muttei onnistunut, sillä nuo miehistön jäsenet olivat kaukonäköisesti saartaneet hänet.
Niinpä sitten murjottava mies vietiin tarkasti vartioituna pieneen veneeseen, joka vei heidät laivaan.
Laivassa Kapteeni, sekä Logan kuulustelivat miestä, joka kuitenkin kieltäytyi sanomasta sanaakaan.
"Viekää hänet selliin." Kapteeni sanoi Robertille ja eräälle toiselle miehistönsä jäsenelle.

Merisiili vietti yön saaren kupeessa ja jatkoi matkaansa varhain seuraavana aamuna, suuntana tuo outo saari.

Kului taas päiviä heidän matkatessaan merellä. Toisinaan he yrittivät nyhtää vangistaan irti tietoa, mutta mies pysyi uppiniskaisesti vaiti. Ei ilmeisesti halunnut kertoa yhtään mitään, vaikka tiesikin ettei se auttanut yhtään.

Neljäs päivä oli alkanut kauniina, kun he viimeinkin saivat saaren näkyviin. Hitaasti mutta varmasti he lähestyvät sitä ja Logan seisoi kannella tähyten kiikareilla saaren rantaa, vain huomatakseen, että nuo kuusi kadonnutta seisoivat siellä ja odottivat.

Tunti toisensa jälkeen vierähti, kunnes viimein Merisiili ankkuroitui saaren edustalle. Kapteeni Hasselhoff lähetti muutaman miehen noutamaan saarella olijat laivaan.
Pieni vene otettiin riemulla vastaan, eikä heitä tarvinnut kahdesti käskeä, kun he jo kipusivat kyytiin ja tunsivat viileän tuulen kasvoillaan, heidän viilettäessään kohti laivaa.
Jill kääntyi katsomaan saarta joka oli heille antanut suojan. Maja nökötti yhä paikallaan ja sinne se saikin jäädä ja pian sitä ei enää erottanut rannalta.

Kesti vain pienen tovin ja pian he olivat laivan kyljessä ja kannella olevat merimiehet auttoivat heidät laivaan, jonka jälkeen vene nostettiin takaisin omalle paikalleen.

Siinä he nyt olivat, laivan kannella ja pari miehistön jäsentä ohjasi heidät siistiytymään, jonka jälkeen he pääsisivät tapaamaan Kapteeni Hasselhoffia. Laiva puolestaan saisi olla yön yli ankkurissa, matkaan lähdettäisiin vasta aamun koitteessa.

Samaan aikaan Patrick istui vankikopissaan vihaten koko maailmaa ja päätti yrittää heti ensimmäisen tilaisuuden tullen pakoa.
Sellin ulkopuolelta kuului askelia ja hän tiesi kaivatun tilaisuuden koittaneen, valmistuen vastaanottamaan pahaa-aavistamattoman tulijan. Ovi aukesi ja Patrick katsoi välinpitämättömästi ovensuussa seisovaa nuorukaista, jolla oli tarjotin kädessä. Tuon välinpitämättömyyden alla hän kuitenkin oli valmiina ja tarkkasi nuorukaisen jokaista liikettä, kun tämä laski tarjottimen tasolle, joka teki pöydänvirkaa. Hän odotti kunnes nuorukainen kääntyi lähteäkseen ja ennen kuin tämä ehti ovelle, hän hyökkäsi.
Nuorukainen ei ehtinyt tajuta, mikä häneen osui, kun hän kaatui tajuttomana lattialle ja Patrick hänet siitä raahasi peremmälle koppiin ja kytki käsiraudoilla kiinni putkiin. Hän vielä varmisti, ettei tämä pääsisi huutamaan ja tunki lautasliinan tämän suuhun. Nopeasti ja tottuneesti hän tutki nuorukaisen ja nappasi haltuunsa tämän aseen, radiopuhelimen, sekä avaimet.
Käytävällä kuului taas askelia ja Patrick perääntyi selliinsä, muttei sulkenut ovea. Hän odotti kunnes askeleet olivat kohdalla ja pysähtyivät. Kuului puhetta ja pian ovi työnnettiin varovaisesti auki. Patrick toimi nopeasti ja pian molemmat miehet makasivat kuolettavasti haavoittuneina lattialla. Hän raahasi miehet nuorukaisen seuraksi, luikahti ulos kopista ja sulki oven huolellisesti perässään.
Tämän jälkeen hän alkoi suunnata määrätietoisesti kohti ohjaamoa, sillä oli päättänyt yrittää kaapata laivan ja jos se ei onnistuisi hän voisi ainakin yrittää saada pienen moottoroidun pelastusveneen haltuunsa.
Kesken matkan hän pysähtyi erään hytin luona, sillä oli kuullut sieltä puhetta. Hän kuunteli ja kuten oli arvellutkin, hän tunnisti Jonin miellyttävän sointuvan ääneen, sekä naisten korkeammat äänet, johon sekoittui nuoren miehen kiihkeä ääni, jonka täytyi kuulua Wesille.
Ensin hän pelästyi, mutta kokosi sitten itsensä ja päätti vaientaa nuo ärsyttävät todistajat lopullisesti, sillä ei todellakaan halunnut heidän pääsevän Hawajille ja laulamaan tietojaan poliisille. Ei, se ei käynyt päinsä, sillä noiden tiedot veisivät hänet vankilaan pitkäksi aikaa, liian pitkäksi ja hän halusi olla vapaa ja ennemmin vaikka kuolisi kuin antautuisi.

Jon selosti parhaillaan, kuinka asiat olivat saarella alkaneet mennä pieleen myrskyn jälkeen, kun ovi tempaistiin voimalla auki ja hän vaikeni kääntyen muiden tavoin katsomaan oviaukkoa, jolloin hän näki keskeyttäjän.
Huoneeseen laskeutui painostavana odottava hiljaisuus ja jokainen silmäpari oli nauliintunut ovella seisovaan mieheen. Naiset perääntyivät ovelta, tunnistaessaan miehen, joka näytti hurjalta. Hiukset roikkuivat pesemättöminä ja takkuisina miehen silmillä, jotka kiiluivat pahaenteisinä pahoin palaneissa kasvoissa, jonka leukaa ja poskia koristi monen päivän ikäinen parransänki. Miehen riekaleiset vaatteet olivat likaiset ja pitkin käsivarsia, sekä paljaita jalkoja näkyi ikäviä palovammoja.
Jon näki miehen silmistä, että tämä tappaisi silmänkään värähtämättä, jos joku heistä tekisi yhdenkin väärän liikkeen.
"Luulimme sinun kuolleen." Jon sanoi hitaasti, koko ajan tarkkaillen miehen liikkeitä.
"No luulitte väärin." Patrick naurahti ilottomasti ja katsoi rumasti Jonia. "Mutta nyt maksan takaisin aiheuttamanne kärsimykset." Hän sihahti hampaidensa välistä, tähdäten heitä nuorukaisen aseella.
Taas laskeutui huoneeseen tuon painostavan odottava hiljaisuus, eikä kukaan liikahtanutkaan paikaltaan.
Viimein Jon päätti tarttua härkää sarvista ja kysyi varovaisesti. "Emmekö voisi yrittää selvittää tämän puhumalla."
"Ei ole puhumista." Patrick sihahti vastaukseksi ja painoi samalla liipaisinta.
Kuului pamahdus, joka tuntui luonnottoman kovalta pienessä huoneessa. Jon katsoi Patrickia epäuskoisen hämmästynyt ilme kasvoillaan, jotka valahtivat melko pian kalman kalpeiksi ja mies itse rojahti pöytää vasten olkaansa pidellen. Huoneeseen laskeutui kammottava hiljaisuus, eikä kukaan uskaltanut liikahtaakaan. Jill ja Fiona olisivat halunneet auttaa Jonia, mutteivät uskaltaneet mennä tämän luo, sillä Patrick ampuisi heidät epäröimättä, jos katsoisi heidät uhaksi.
Lopulta Jill päätti uskaltaa auttaa ja välittämättä Patrickin uhkaavasta olemuksesta, hän asteli epävarmoin askelin Jonin luo ja laskeutui polvilleen tämän viereen. Hän painoi kätensä vertapulppuavan haavan päälle ja tunsi miten miehen sydän sykki villisti rinnassa. Tilanne nosti Mattin kuoleman Jillin mieleen ja kyyneleet alkoivat hiljalleen valua hänen poskilleen. Se tapahtui taas, hän menettäisi jo toisen ihmisen josta oli koskaan välittänyt.

Hiljaisuuden rikkoivat käytävältä kuuluvat juoksuaskeleet. Patrickin pako, sekä tämän tappamat miehet oli huomattu ja hälytys annettu.
Nyt nuo kapteenilleen uskolliset miehet etsivät murhaajaa, joka oli tappanut jo kaksi ja pahoinpidellyt yhden miehistönjäsenen.

Patrick kirosi hiljaa tajutessaan, ettei hänen laivankaappaus suunnitelmansa tulisi koskaan onnistumaan. Nopeasti hän harppasi Fionan luokse, tarttui tämän hiuksiin ja kiskaisi liki itseensä. Fiona yritti rimpuilla irti Patrickin otteesta, mutta mies oli aivan liian vahva.
"Senkin tunteeton paskiainen." Fiona huusi vihaisesti ja yritti yhä päästä irti miehen tiukasta otteesta.
Äkkiä Patrick kiskaisi lujasti Fionan hiuksista ja taivutti tämän päätä taaksepäin, niin että nainen parahti tuskasta.
"Äläs temppuile tai pääset hänen seuraansa." Patrick sanoi pelottavan pehmeällä äänellä ja antoi pistoolin piipun liukua pitkin naisen uhkeita muotoja. "Mmh... Et kyllä silloin pistänyt vastaan ja hauskaakin sinulla oli. Onhan siitä kuvia muistona." Mies lisäsi yhä tuolla vaarallisen pehmeällä äänellä, johon oli sekoittunut hieman intohimoa.
"Haista sinä...!" Fiona aloitti, mutta Patrick kiskaisi tukasta niin, että sattui.
"No mutta, sinä lähdet mukaani ja me voisimme, hmm... uudistaa tuon hauskanpidon." Patrick sanoi hienoista uhkaa ja nautintoa äänessään.
Tämän jälkeen hän kohotti asekätensä ja alkoi ammuskella umpimähkään. Kaikki maastoutuivat lattialle ja tavaroiden taakse suojaan luodeilta.
Jill heittäytyi Jonin suojaksi, jottei tähän osuisi enää ainuttakaan luotia, sillä hän ei halunnut että hänelle tärkeiksi tulleet henkilöt joutuisivat enää kärsimään.
Peloissaan hän ei edes uskaltanut katsoa, mitä tapahtui vaan kuunteli kun ovi aukaistiin ja Patrick katosi Fionaa mukanaan raahaten käytävään.

Tulikin aikasta pitkä pätkä, mutta ideaa riitti joten.... Jatkahan sinä...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa



Jill, jonka kädet olivat tahriintuneet Jonin vereen, sulki silmänsä ja rukoili epätoivoisesti mielessään pelastusta. Samassa laivan valot alkoivat uhkaavasti vilkkua ja räsähdellä. Hytin lattialle itseään suojellakseen heittäytyneet, katselivat kummissaan kuinka lamput vilkkuivat hetken ja sammuivat sitten yksi toisensa perään. Aluksen moottorit sammuivat ja se lipui hiljalleen tuulen eteenpäin ajamana.

Käytävälle Fionan raahannut Patrickin huudahti hämmästyneenä kun käytävän loisteputki välähti kaksi kertaa ja poksahti sitten sammuksiin. Fiona huomasi tilaisuutensa tulleen. Hän iski miestä pimeyden turvin nivusiin ja syöksyi eteenpäin sokkona pitkin pimeää käytävää. Patrick ulvaisi kivusta ja kirosi sitten äänekkäästi. Ase pamahti pahaenteisesti. Sen kaiku lennähteli hetken aikaa käytävässä uhkaavasti, kunnes pysähtyi kuin seinään, jättäen ilmaan epävarmuuden. Osuiko luoti kohteeseensa? Kauempaa kuuluvat kolahdukset paljastivat Fionan pakoreitin suunnan. Mies säntäsi tytön perään raivoissaan, seuraten tämän kompuroivien askelien kaikua käytävän pimeydessä.

Kului muutamia minuutteja kun äänet käytävällä olivat loitonneet kuulumattomiin. Jill piti sylissään Jonin lämmintä vartaloa ja vuodatti kyyneleitä tämän tuuheille hiuksille. Jon äännähti heikosti, aivan kuin olisi yrittänyt sanoa jotain Jillille. Tyttö nyyhkäisi ja painoi huulensa miehen poskelle. Hän kuiskasi Jonin ihoa vasten salaisuutensa, jonka oli halunnut kertoa jo paljon aikaisemmin.
"Jon minä olen raskaana. Minä luulen, että se on sinun, mutta en ymmärrä kuinka se on mahdollista." Jillin sanat saivat Jonin henkäisemään hiljaa. Mies oli tajuissaan, vaikkakin hyvin heikossa kunnossa.

Samassa pimeyden halkoi valon kajo, joka värähdellen lähestyi hytin ovea. Hytissä olevat katsoivat lähestyvää valoa peloissaan. Jokainen pelkäsi tulijan olevan Patrick. Kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan paikoiltaan. Henkeään pidätellen he seurasivat kuinka käsittämättömän kirkas valonsäde täytti hytin. Jokainen silmäpari laajeni hämmästyksestä kun huoneeseen ilmestyi neljä kaunista olentoa. Olennot eivät puhuneet mitään, mutta saivat jokaisen huoneessa olijan rauhoittumaan pelkällä läsnäolollaan. Sitten valo sammui ja pimeys täytti huoneen. Muutaman minuutin kuluttua hytin valot räsähtelivät jälleen ja syttyivät yksitellen palamaan himmeää valoaan. Kukaan ei heti huomannut, että Jill ja Jon puuttuivat joukosta. Huoneessa olijoiden suusta pääsi kummastuneita kysymyksiä:" Mitä ihmettä tapahtui? Keitä he olivat?"

Jill heräsi useamman tunnin kuluttua Jon vierellään ja huomasi miehen kasvoilla levollisen ilmeen. Mies oli hieman kalpea, mutta elossa.  He olivat huoneessa, jonka seinät kuulsivat läpinäkyvinä ja hohtivat valkoista valoa. Jill nosti varovaisesti Jonin paidanhelmaa nähdäkseen miehen haavan. Hämmästynyt äännähdys pääsi tytön huulilta kun hän huomasi, että haavan paikalla oli punainen arpi.

Jon avasi silmänsä, katsoi Jilliä tummin silmin ja kuiskasi käheästi,
"Minä muistan nyt unen, jossa sinä olet sylissäni Jill. Uskomattoman kaunis valo ympäröi meitä. Ihosi on pehmeä ja tuoksuu kesäsateelle. Kosketat minua ja hymyilet kutsuvasti. Hiuksesi valuvat valtoimenaan selkääsi pitkin silkkisen pehmeinä. Annan käteni vaeltaa niiden lomassa ja tiedän, etten halua laskea sinua sylistäni enää koskaan. Oliko se totta Jill vai oliko se unta?"

"Minä luulen, että se ei ollut unta, koska minäkin muistan sen nyt. Minusta tuntuu, että minä rakastan sinua Jon." Jill kuiskaa silmät kyynelistä kosteina.



Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"